← catalogue

Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä

by Juhani Aho · Finnish · Gutenberg #9082 · 289,226 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä

Author: Juhani Aho


        
Release date: October 1, 2005 [eBook #9082]
                Most recently updated: June 12, 2013

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/9082

Credits: Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO—? KUKKIA KEVÄISELTÄ NIITYLTÄ ***




Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders










MUISTATKO--?

Kukkia keväiseltä niityltä


Juhani Aho




Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin
yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös
korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut
menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen
hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan
ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä
umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin
turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen
ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä
elettyä yhdessä häviten.

Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:

    "Ja ruumis, se maatunut maassa,
     nyt katoovaisuutensa muuttaa
     ja taivaassa sielunsa kanssa
     on alkava eloa uutta,
     oi onnea, ihanuutta!"

niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin
tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut
virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni
oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,
voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään
niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän
uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani
täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin
tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta
sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin
enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan
koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään
autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen
tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun
enää koskaan yhtyä.

Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja
tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme
oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi
tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut
edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä
itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten
minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.

Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet
eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin
jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä
yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli
minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin
uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin
elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain
mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen
jotain ja sitten seuraten.

Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En
voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu
lapsuuteni usko?

Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen
toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?
Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?

Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi
miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä
yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,
oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On
mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...
lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan
erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä
sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse
tahdo jouduttaa.

Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit
kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla
yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä
kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin
täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta
kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.

Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään
muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja
päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja
surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut
myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka
kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta
tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa
ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että
olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä
lähtenyt.

Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo
heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin
määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on
suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi
kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.

Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
johonkin, johon jäin.




Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.
Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.
On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla
hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet
poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,
näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat
liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.

Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen
tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo
tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat
pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,
nyt kaikki tukee ja nostaa.

Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!

Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!

Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme
kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen
valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset
näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt
olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä
lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä
tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa
karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole
toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä
ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme
eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi
henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on
vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta
huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen
sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry
kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?

Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa
vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat
saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,
eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi
hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan
muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."

Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen
enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin
siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän
taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,
joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.

Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti
tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.

Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen
yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä
levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn
elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen
liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan
onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin
ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.
Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot
syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen
vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja
lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli
kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne
ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja
kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja
tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran
ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan
sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit
itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään
ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä
talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä
koskaan lähde.

Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä
tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä
tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.

Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.
Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä
rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,
kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin
laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen
toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle
kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen
kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,
joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,
on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.

Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti
kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja
yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän
kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko
maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt
yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni
onnet.

Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee
rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi
lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto
hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei
tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja
kärsimyksiäni!

Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin
sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja
minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta
taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät
myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä
tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.

Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä
tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon
humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon
palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,
niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa
hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin
kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin
säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin
islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että
ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä
itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.

Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,
johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte
sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden
ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä
sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme
sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,
jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja
tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut
ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki
vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi
muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään
anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit
niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä
kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien
veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen
mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä
joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon
kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,
vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,
jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen
vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,
ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän
mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.

Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen
ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta
noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja
tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän
teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän
pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.

Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton
heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa
kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää
siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.

En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen
taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!




Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan
minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
elämäni aikaisimmassakin onnessa.

Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,
että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,
että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista
onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
molempain kuitenkin kukkia.

Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt
minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että
sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,
olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän
tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee
kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.
Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle
sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,
liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole
erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat
toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja
näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten
käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on
satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme
toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään
edeltä määrätty?

Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,
ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla
tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen
pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta
ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,
kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet
nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet
täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?

Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä
kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin
ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,
juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen
syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä
vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne
ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka
oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat
kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät
tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin
aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä
silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,
tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin
talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset
kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä
samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun
heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole
siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja
virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme
elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.

Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.
En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.
Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset
sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen
sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,
saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on
peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan
sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,
kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,
mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,
sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt
pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi
muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään
on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?




Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei
ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään
puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja
selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en
kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--
ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään
olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet
olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva
hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni
jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.

Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla
aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa
lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän
tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.
Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa
varsa, ynähtää ja on vasikka.

Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu
tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin
sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:
uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;
osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni
painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää
ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää
pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä
unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,
pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa
kerman kera.

       *       *       *       *       *

Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen
puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.
Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä
ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,
tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken
päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja
parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,
menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.
Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja
ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä
vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen
varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama
varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen
toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen
ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En
tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka
ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä
sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja
semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.

On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen
myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut
sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan
kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,
sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se
olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut
valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,
kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,
silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?
Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.




Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin
pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot
ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen
ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa
maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja
mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät
olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä
niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta
ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta
minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi
ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen
istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on
Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla
jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska
se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma
lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.

Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.

Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi
kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä
karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa
kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset
ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka
mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni
seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.
Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran
rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on
vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja
vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on
metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,
että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja
rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken
siksi, miksi mieleni tekee.

Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen
esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi
vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä
ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.
Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin
toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön
takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin
jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"--
"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin
onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen
siitä onnellinen.

Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle
niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on
toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät
minulle, vaikken ymmärrä miksi.

Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu
niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan
supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se
näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin
päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,
siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää
virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se
tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että
se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee
kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä
näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun
se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.
Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli
mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen
jälkeen syntyi minulle pikku sisar.

Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun
pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan
sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen
kiveltä kivelle ja nostan ja lasken.

Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä
piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se
itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?

Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria
valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä
edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä
tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä
enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa
sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista
kohti yli harmaan lumettoman jään.

Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin
että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina
niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.
Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla
kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän
sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on
paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.

Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan
aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista
ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät
päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,
joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan
rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä
uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin
ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa
vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on
surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä
sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa
suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa
hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään
sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin
kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä
jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu
mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen
ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa
jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu
askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä
näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan
niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,
tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin
linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden
aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan
rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten
lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?




Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli
se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,
kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,
joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle
pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät
maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki
ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne
linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja
ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen
kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on
ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan
kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät
sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut
Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa
sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät
päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.

       *       *       *       *       *

Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas
rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin
mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna
ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.
Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea
elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska
se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän
kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei
voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin
oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan
takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee
jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön
vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta
kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän
lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän
saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi
vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt
jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on
ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään
asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja
minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään
hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.

       *       *       *       *       *

Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa,
peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,
koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka
ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten
sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä
... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa
hänet....

Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen
katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit
liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät
täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja
toisen.

Mutta missäs nyt olinkaan?

On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,
niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle
ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina
äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun
hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut
levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja
antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas,
ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy
ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä
vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.
--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni."
Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.--
"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa
hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En
ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja
pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän
lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa
luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"--
"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini
päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin
nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä,
maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän
pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii
reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy
pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin
hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan
leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja
syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että
saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se
siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja
etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä
pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki
porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli
karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää
kuin pieni töpöhäntä.

Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan
silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,
mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön
vasikkani taisi ollakin tämä pupu.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.
Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.
Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan
silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole
siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään
sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin
ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä
kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda
tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.
Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla
siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun
hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.

       *       *       *       *       *

Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet
veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee
itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja
kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.
Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.
Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja
tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,
hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.
Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on
milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että
joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me
vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla",
huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku
sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se
oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä
vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen
aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää
parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua
paikkaa....

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni
pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.
Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua
puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse
ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti
tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten."
Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät
niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja
portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä.
--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa
eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni;
mutta pupusilla olo päättyy siihen.

       *       *       *       *       *

On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka
aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin
hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole
toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa
keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni
aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne
laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,
että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä
ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,
sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,
joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa
portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan
olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja
koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on
liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat
oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni
aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun
olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni
hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että
kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on
kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja
yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä
sitä seurasi.

Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on
katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa
ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on
lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi
herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen
nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden
täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle
pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,
vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja
niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä,
mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja
sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."

Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen
minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on
kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa
haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä
mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat
supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun
syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi
elävää pupua syntymäpäiväkseni.

       *       *       *       *       *

Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa
eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle
ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja
uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.
Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka
niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.

       *       *       *       *       *

Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset
häipyvät näihin.

Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei
päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja
lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta
ajattelemista.

Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia
tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin
hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa
aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on
kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,
mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa
saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin
itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä
omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.

Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja
että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin
ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki
uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä
vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle
oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen
ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen
tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka
todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja
syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun
maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain
aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein
tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin
semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin
lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en
kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_
lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,
edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.
Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.
Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä
koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä
ihmeellisempi olet.

Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän
ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa
sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne
kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne
muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.




Muistathan Taaton tädin?

Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen
luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli
ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme
käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle
tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy
lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.

Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,
itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.

Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja
huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on
hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän
sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!
Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa
lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen
asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,
naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen
katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit
häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin
lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun
vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe
hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.

Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin
häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen
sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he
purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin
voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät
vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru
kuin puro pulppuavasta lähteestä.

Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on
hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo
roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja
juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen
pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,
korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan
erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen
kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon
muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,
mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja
mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan
päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä
äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa
pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle
haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän
nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa
polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi
kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään
ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä
nauruumme.

Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain
aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi
vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne
eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän
jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.

Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa
rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,
sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin
sinua siksi, että sinä rakastit minua.

Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.




Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä
ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut
nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai
veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin.

Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään
kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin
päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä
alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin
olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja
vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt
puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta
kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.

Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin
oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä
sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä
pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,
ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä
vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin
olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
sisäpuolellakin.

Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet
ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin
kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea
veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.

En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,
melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut
silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä
kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään
välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun
lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä
tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,
saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.

Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän
ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan
alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat
kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli
vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana
saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen
sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta
täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja
suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin
näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät
tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat
lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen
juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä
ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.

Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään
sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää
selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä
yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä
väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja
pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa
häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja
pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta
kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku
poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee
hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!
niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on
kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä
suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja
seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään
seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä
katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,
missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä
minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa
minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on
suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän
perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä
kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka
meloisin maailman laitaan.

Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu
hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja
sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja
suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.
Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän
voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene
tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä
verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten
ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren
selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se
aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä
hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää
korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän
Penni on Salomon Hallin pentuja.

Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja
kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta
matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä
hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.
Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä
rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,
taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut
ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän
minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä
istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
kohdalle.

Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja
kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain
kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä
sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä
on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat
suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.

Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on
toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua
tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt
siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole
yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan
veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee
siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä
heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen
ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä
kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.
Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon
lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan
niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!

Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin
onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan
otsaltaan.

Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.

"Etkö jo tule pois?"

"En minä vielä."

"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."

Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.

"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."

"Kuka poika?"

"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."

Tyttö ei vastaa.

"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.

Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka
istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,
sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin
ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,
mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian
ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan
ruokakello soittaa väkeä syömään.

Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja
panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,
niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että
jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy
minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,
niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan
solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,
ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei
virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja
ponnistan.

Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän
ongella eikä äiti kysy missä.

Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttöä. Istuin ja
ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja
säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut
tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut
keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,
vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä
kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja
luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden
lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla
huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että
hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta
vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä
tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää
salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä
laittoi minulle jousipyssyn.




Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
tapaukset.

Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun
kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden
soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja
lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla
on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen
etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna
nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä
istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin
pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat
puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja
rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee
vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin
mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä
ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.

"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.

Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten
viimein isän viereen.

"Minä menen avaamaan porttia!"

"Et sinä pääse alas."

Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan
pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.

Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat
kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin
mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän
parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua
piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua
voita.

Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä
tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat
meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.

On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla
kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"--
"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että
silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka
minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.
Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?

Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
Tapion linnaa.

Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että
niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä
palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,
kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie
rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.
Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole
ollenkaan kylmä.

Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan
Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa,
sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan
lorottamista--soh!

"Isä, saanko minä nyt ajaa?"

Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se
sillä aina kiusaa.

"Isä ei saa pitää."

Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä
hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,
vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä
ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen
kylä.

"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."

"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."

Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin
sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko
seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
juosten pihaan.

Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.
Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei
ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole
järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,
toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa
tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.
Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.
Minä menen perässä.

Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee
pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä
kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia
kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat
saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin
Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän
järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee
somasti, kun hyppään pois.

Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa
emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä
uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää
ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että
toisessa on syömistä, toisessa juomista.

Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin
ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko
minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon
alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan
samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja
yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee
karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti
imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen
pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö
niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan
ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.

Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän
isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu
astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on
täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi
tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei
tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee
pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo
ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:
--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota
meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On
meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti
karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin
kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,
vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä
uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä
ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän
oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri
neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin
keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle
silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas
keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy
vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"

On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet
suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän
nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin
aikaihmiselle.

Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku
toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta
ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen
lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä
jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä
ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina
kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä
osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi
palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten
vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen
päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät
minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo
ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta
itkuun ja vesi kihoo silmään.

Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että
toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan
sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni
odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.

Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja
juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada
olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä
suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.
Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule
vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,
nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa
se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa
toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.
Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.
Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää
jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua
letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän
panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja
me viemme ne yhdessä.

Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen
kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin
leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa
siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu
hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut
ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja
ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja
pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.--
Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten
aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait
sen mukaasi viimeiselle retkellesi.

"Mikä tuo on?"

"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät
katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
kuuluu minusta hyvin kauniilta.

Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö
marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle
hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.
Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,
ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun
tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan
suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki,
silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan
pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.

Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua
kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!"
ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet
kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on
lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen
kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä
edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet
tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta
minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä
minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo
jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me
kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän
puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En
itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
johon hän sanoo: "Saitpas."

Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona
hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.

Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,
kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman
nimikkolehmänsä ja minä ripsun.

Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta
ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua
tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä
nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi
päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta
ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni
kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein
hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia
ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä
koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle:
--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin
etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!
Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää
ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.

En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin
ikävä, että rintaan koski.

Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo
silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,
vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.
Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei
ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan
kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle
jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,
reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,
joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan
jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.




Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain
erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole
tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni
tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko
nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te
ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli
sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan
rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,
kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja
päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan
ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.

On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja
silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä
suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni
eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva
ja valkea.

Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On
siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,
josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan
nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten
tarkkaan tuumittu ja päätetty.

Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja
marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie
navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee
kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin
verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,
vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää
meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja
juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat
konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja
juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin--
että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin
rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin
ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa
hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä
tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä
siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen
pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä
ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.

Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin
hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen
kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää
laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme
näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että
me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
missä lie.

On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten
lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven
luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin
rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja
nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:
"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
kohdalleen!"

Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen
pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo
kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme
melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet
havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja
rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä
pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät
sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu
pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,
niinkuin toruisivat.  Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin
laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten
kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla
lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä
viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä
semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,
johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä
syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean
hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat
niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja
vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,
tuommoisten pikkulasten suo.

Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti
ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"--
"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette
näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
josta en olisi osannut kenellekään puhua.

       *       *       *       *       *

Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä
näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille
ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.

Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,
mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle
kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat
lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto
ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä
sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä
oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet
lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen
ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.




Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka
vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa
esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja
panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein
hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle
ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on
minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä
kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla
oikeastaan enää on: muistojeni.

Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen
kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä
polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä
kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä
ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja
minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.




Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja
koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.
Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan
leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin
mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että
olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme
häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään
saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me
suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien
varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen
kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät
valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä
me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina
lopulta on hyvä olla,

"Kerro juttuja, kerro juttuja!"

"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.

"Kerro, kerro!"

Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
vielä kerran.

"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja
miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."

"Ja kesystä hirvestä!"

"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär",
alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja
lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui
myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein
hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia
painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen
selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille
vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,
jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja
kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin
kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."

"Entäs sitten?"

"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa
puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä
vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä
kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet
vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,
Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun
Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka
oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää
itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista
luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä
ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen
sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.
Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun
selkään ja kumpikin ratsasti pois."

"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"

"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen
jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti
kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu,
saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja
miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa
olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja
sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja
turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan
vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa
miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen
sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole
turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän
uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää
hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,
salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui
huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."

"Kerro jo kesystä hirvestä!"

"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei
Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet
sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen
panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta
ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa
vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua
raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä
hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä
ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään
veripisaraa vuodatettava.'"

"Eihän sitä mestattu, eihän?"

"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan
häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"

"Sen nimi on Mertsi ..."

"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös,
Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi
oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa
meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen
sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli
suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.
Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido
hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.
'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva
valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän
kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä
tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,
miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.
Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä
tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka
tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka
oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen
elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,
mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,
kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy
kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme
kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme
hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä
oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä
lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen
lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä
Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."

Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään
katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin
pelti välistä vongahteli.

"Milloinka tulee se kesy hirvi?"

"Kohta se tulee."

"Kerro pian!"

"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja
käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.
Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko
seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin
kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja
lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan
lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran
kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,
jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana
tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe
polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani
kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan
sinä kaarneetkin--'"

"Mitä ne on kaarneet?"

"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...
'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin
minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin
ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."

"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.

"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.
Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain
hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen
viereensä ja nukkui.

"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää
luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."

"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.

"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"

"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."

"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen
hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja
omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä
äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena
päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren
rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta
kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä
oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille
semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti
pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta
alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen
lämpimän turkin.

"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä
suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada
millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui
puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin
lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne
veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun
makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän
valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään
naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen
olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi
Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen
viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko
syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.
Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän
tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'
huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
metsästä.

"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,
jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka
tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle
mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti
hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen
kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman
suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan
yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa
ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan
linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki
hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä
lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi
kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he
tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.
Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."

"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"

"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta
päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein
pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen
asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.
Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä
hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri
ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät
sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi
rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'--
'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi
meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi
käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."

"Siihenkö se loppui?"

"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."

Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi
opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta
selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus
ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä
parempi olo kuin on ollut ennen.

Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia
vaatteistaan.

"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!
Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."

Ne polttivat omaankin käteeni.

"Mitä te olette täällä tehneet?"

"Me on kerrottu satuja."

Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy
hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka
kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren
Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,
joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä
omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita
herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.

Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät
ehdittiin riisuakaan.

Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista
ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli
kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja
antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä
lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä
kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.

Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en
tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi
olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene
hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä
lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
silmiesi edessä.




Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,
eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,
yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi
olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja
isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,
ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.

Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi
kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli
häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen
Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.

Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen
kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen
roskulakeppi.

"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina
pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.

"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.

"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja
hyvää."

"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"

"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,
kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset
ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät
loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen
ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja
aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."

Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:

"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä
on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä
mieli, kun on ollut paha mieli."

"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."

Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.

"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä
sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen
sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."

"En minä sano."

"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."

"Millä lailla ei?"

"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla
varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki
alkaa käydä päinvastoin."

"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät
lypsä...."

"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.

"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se
lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."

"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."

"Minä en...."

"Sitten se pysyy."

"Minkä näköinen se on?"

"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin
henki."

"Oletko sinä nähnyt sen?"

"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin
hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan
jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi
oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa
pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.

"Minä vien!"

"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja
jää."

"Minne te menette?"

"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."

"Tulkaa pian taas!"

"Saatanpahan taas tullakin."

Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää
haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt
montakin kertaa--ilman sinua.




Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
jakamaan sen lahjoja.

       *       *       *       *       *

Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.

Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
tarkoituksen, sinä ja minä.

Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.

       *       *       *       *       *

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....

On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.

Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.

Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.



Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan
sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä
muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.

       *       *       *       *       *

Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on
lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.




Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua
vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä
isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,
minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.
Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin
metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes
katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin
punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on
kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun
oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen
hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään
näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.

Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa
sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän
soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen
toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni
joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se
oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli
tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on
kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa
edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,
jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_
hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei
saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle
kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,
häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,
sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.
Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää
ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin
hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa
uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä
muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko
kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina
valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.
Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja
pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan
takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei
sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä
korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven
jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee
nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät
hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
minä pääsen hänestä rauhaan.

En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.
Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja
käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa
eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä
tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,
vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,
saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä
hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä
milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.

Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:
että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,
rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka
ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta
hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja
minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,
kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja
uskallusta ja myöskin ylpeyttä.




Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,
suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua
vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana
ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.
Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota
kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
kehän, jossa oli liikuntapiirini.

Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja
jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei
ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren
kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän
koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen
maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,
tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä
elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten
ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta
ainoastaan sen verran, etten sorru.

Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut,
mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta,
elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on,
vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.

Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää
halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,
niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."

Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi
niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus
hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin
kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään
muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman
maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina
siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän
uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä
toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt
kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!




Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä
sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,
teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä
kaatuneen hongan alta.

Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on
saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.

Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,
minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän
asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes
hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,
reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen
leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies
kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun
käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee
myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi
sillä kertaa.

Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen
elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen
näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne
ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu
pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle
tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni
muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä
minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.

Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta
yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon
ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon
reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,
mutta sen minä sijoitin siihen itse.

Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen
kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.




Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.
Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja
kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin
muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.
Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat
hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen
päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,
hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
ylös.

Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,
vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen
kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,
keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee
ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.

Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me
seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."--
"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä
pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa
meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja
repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset
hampaat välkkää.

Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!
Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole
kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,
käydä leikkauttamassa tukkani.

Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on
seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_
vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,
vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä
rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se
tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen
säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven
täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen
huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
ilme kasvoillaan.

Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa
soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.

Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein
surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun,
toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee
mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä
virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni,
nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta,
huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
menettäen tajuntani kaikesta muusta.

Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät
vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en
tiedä, ainoastaan tunnen.

Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on
sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen
vankilaseinien sisällä!

Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,
seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko
kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.
Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja
heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä
huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu
ole ollut minulle niin kaunis.

Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole
enää pitkältikään siihen, kun tulit.

Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.




Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä
minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä
tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin
me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri
siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.
Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.

Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni
kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene
muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.
Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei
ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset,
ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin
maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee--
sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä,
häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,--
ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä
noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä
valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset
itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä,
etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi
ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja
nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.

Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka
monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama
sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä
ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään
vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,
ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
uupumusta ja levon tarvetta.

       *       *       *       *       *

Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.

Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,
auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin
portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä?
Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin
kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni
näköpiiri.

Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja
rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli
edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle
lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa
ja niiden tarkoitusten tien pään.

Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.
Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.
Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat
muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään
ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen
ympyrän ahtaasta piiristä.

En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni
edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,
sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut
tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.

Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä
läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi
pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut
tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin
tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta
kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,
päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne
sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille
lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta
minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.
Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa
yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä
herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut
kieltäväni.

Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on
annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin
toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja
sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,
punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.

Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi
kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka
_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.

Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.
Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään
--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja
sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi
ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän
arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni
mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja
juomingit laitakaupungille.

Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet
ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä
millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa
sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli
tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman
jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:

    Entä jälkeen kuoleman?
    Kukapa sen tietää,
    tuskin tutkimistakaan
    asia tuo sietää:
    kuihtuu kukka, kaatuu puu,
    linnun laulu lakastuu.
    Niin käy elävitten.
    Mikäs tulee sitten?

En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä
yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,
joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain
tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.




Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan
suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään
ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä--
kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi
rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen
vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,
jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin
mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,
sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä,
ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.

Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin
voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on
se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään
pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa
viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä
lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen
varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin
eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion
varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä
yhteisuskossa oli minun hyvä olla.

Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.
Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä
ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään
palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli
pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten
itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.

"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että
Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä
ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
edestä."

Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa
huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
jumalansanaa--?

"Ja sinä uskot?"

"Totta kai."

"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus
oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän
itsekin sanoo."

"Sanoo hän itsestään toisinkin."

"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja
ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti
epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."

Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa
vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.

"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"

"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on
eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos
sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,
valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,
joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin:
Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä
schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt,
kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten
jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa,
niinkuin on todistettu."

"Todistettu?"

"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on
jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten
jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
lihavalla raamattuun."

Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä
vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.

Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,
ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin
itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?
Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn
toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi
uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä
suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.

Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä
toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin
minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.

Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin
ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.
Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa
vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis
aatteilemaan.

Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.
Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän
yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.

"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan
sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on
altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,
olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä
määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se
oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja
tulin ihan märkänä kotiin?"

"Lauantaina."

"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,
'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä
kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan
kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin
ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä
jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä
ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien
syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo
ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii
ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen
tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi
minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä
rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"

Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.

"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin
kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä
menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän
kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli
käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin
ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!
Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,
hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka
kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.
Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren
päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa
fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä
sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja
että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,
ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en
uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja
päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani
... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään
kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"

Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla
maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan
rakasta.

Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän
olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei
saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni--
vielä kuolemasikin jälkeen.

Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.

Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu
kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,
toiset ajaen, toiset soutaen.

       *       *       *       *       *

Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et
koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen
sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista
tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,
niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.
Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit
terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana
ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.




On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi
alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,
sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen
mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni
tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä
näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,
vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,
neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin
voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja
tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa--
saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen
säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä?
Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee
tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
minulla on.

Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena
mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne
saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle
matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka
soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,
milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet,
metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin
minnekään ja milloinkaan.

Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina
tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen
yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.

Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,
paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä
elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,
vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö
itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä
ei ole mitään mahdollisuutta päästä.

Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs--
puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli
heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin....
Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.

Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja
luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun
täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen
alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko
sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.

Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä
odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:
"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että
joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa
soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.

Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,
aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä
ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,
monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei
sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja
nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en
palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?

Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?




Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään
turto....

Muistatko--?

Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten
notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen
kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja
katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.

Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
avataan.

"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven
keskestä.

Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,
kohtelias kapteeni vastaa:

"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
Takaisin!--Lankonki alas."

Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa
urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet
reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa
porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta
suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä
ja nostan sinut sisään.

"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot
ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,
että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä
tervehditään ja huudetaan tulemaan.

Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen
onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,
miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,
ei häntä ole eikä tule.

Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja
ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan
ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa
minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa
pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta
kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä
vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet
heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet
hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja
sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan
päässä.

Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat
hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,
äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan
huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen
väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.
Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää
ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta
hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata
etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä
ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
suoraksi.

"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava
ja luja niinkuin toverin.

"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.

"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.

"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä
voikaan?"

Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti
ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän
koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.

"Siis vanha flamma--onnittelemme!"

"Te punastutte molemmat!"

Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan
sanoit hilpeästi:

"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."

Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se
hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,
kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,
jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.

Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on
nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän
tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.

Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä
olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit
juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.
Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen
keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä
sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.

Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,
en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä
siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin
kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja
liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta
silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä--
päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.

Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,
laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja
sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta
voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota
itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,
hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja
parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa
kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja
omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät
muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä
mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan
ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen
huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja
nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä
olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja
minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään
voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon
ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa
pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani
etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin
kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani
_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni
oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut
salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,
kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,
vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko
tulevan elämämme onnen.

En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.
Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni
ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä
kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet
orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut
kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka
ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen
valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
luultavaa.

"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja
parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan
olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,
meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki
muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."

"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi
hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän
oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt
sieltä näkyy kaupunki.

Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut
hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain
minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja
tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni
puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa
taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien
jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät
osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa
ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana
paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että
sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua
näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar
silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka
ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse
kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,
niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin
kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen
sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on
ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.--
Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä
sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta
omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja
tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset
tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä
on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.

On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman
tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana
jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on
jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan
niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle
välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta
laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät
lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa
nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja
taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin
loppuivat--alkaakseen uudelleen.

Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,
tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,
joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.
Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe
minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin
haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä
minusta, mitäpä minusta kukaan?

Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja
vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?
Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan
työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei
näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä
eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja
soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan
trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty
kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin
herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea
yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen
saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla
toveri, ollappa meitä kaksi!

Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle
hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla
laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen
vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut
käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä
oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto
voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä
antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.

Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.

Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut
onneni ohjiin?

Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha
tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan
puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.
Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi
tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
kyyristyä ja kestää.

Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä
työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.

Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään?

Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni
turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.

Viimeinen erotaival alkaa.




Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä
uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin
muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves
hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä
rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun
auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan
välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään
hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma
ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen
apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa,
notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi--
mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana
tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen
viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.

Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki
onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei
näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja
lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli
käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,
hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja
ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän
tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,
milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina
lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä
niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle
pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,
Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen
saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,
ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja
ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.

On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne
kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen
saakka oli ollut.

Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut
jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon
viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,
jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,
olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."--
"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te,
äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia
ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä
karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu
räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu
liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja
siinä se sirittää."

Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee
ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.

En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne
haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn
aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää
voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt
kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,
hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.
Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin
viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä
ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,
itse aution ja tyhjän.

Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.

Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut
vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,
mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee
kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää
verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan
vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan
ihmishengen kätkö.

Äitivanha kysyy puutarhan portilla:

"Menetkö minne?"

"En tiedä niin tarkoin."

"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."

"Se sopii ..."

... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.

"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna
myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve
väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"

Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen
mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.
Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,
minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei
osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina
tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan
hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas
ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan
pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä
tekemättä.

Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut
aavistukset itsellänikin.

"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän
viemisiä sen lapsille."

Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?--
mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.

Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti
on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön
sen omalla tavallaan, minä teen omallani.

Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin
huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee
nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.
Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne
suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä
parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle
erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.

Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?
Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä
vartenhan minä.  Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa
paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.
Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna
rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta
kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
sen sotkemia.

Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.

Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa
ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja
vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi
lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä
ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe--
miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä
tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.

"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy
toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"

Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat
kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,
on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On
saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten
lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä
enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää
nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole
nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,
sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa
ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin
linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan
muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako
nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,
toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?
Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?
Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.

Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,
niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin
vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta
kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
kiukkuani pusken? Mitä varten?

Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä
suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat
ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen
saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko
uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän
ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun
kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.

Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät
ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa
toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä
kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis
ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.




Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas
on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
ja huudahtaa:

"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin
menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"

Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä
oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:

"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttöki

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/9082