Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä
by unknown · Finnish · Gutenberg #7078 · 966,499 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä
Compiler: Elias Lönnrot
Release date: December 1, 2004 [eBook #7078]
Most recently updated: May 3, 2023
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/7078
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANTELETAR: SUOMEN KANSAN WANHOJA LAULUJA JA WIRSIÄ ***
KANTELETAR
TAIKKA
SUOMEN KANSAN WANHOJA LAULUJA JA WIRSIÄ
Koonnut Elias Lönnrot
AINEHISTO
ALKULAUSE
Uudempia Lauluja
1. Kreivin sylissä istunut
2. Petetty nuorukainen
3. Morsiamen kuolo
4. Velisurmaaja
5. Onneton nuorukainen
6. Toivoton rakkaus
7. Kultani kukkuu kaukana
8. Kultaansa ikävöivä
9. Merille lähtevä
10. Turvaton
11. Kultaansa sureva
12. Hyljätyn suru
13. Ylenkatsottu
14. Karjalan neito
15. Poika ja tyttö
16. Vihaava ystävä
17. Petetyn kirous
18. Nauru ja itku
19. Rannalla itkejä
20. Varpusen olut
21. Häälaulu
22. Laulu, olut ja viina
23. Mutkainen matka
24. Neion valitus
ENSIMÄINEN KIRJA
Yhteisiä Lauluja
I. Kaikille yhteisiä
1. Eräskummainen kantele
2. Elkää oudostuko
3. Kiven alla kieltäjäni
4. Miksi en laulaisi
5. Laula, laula kieli keito
6. Äiä on ääntäni kulunut
7. Kuoli rakentajani
8. Silloin laulan, konsa jouan
9. Ei sanat sanoihin puutu
10. Jos ma lauluille rupean
11. Luonenko, lopettanenko
12. Ei runo rahatta laula
13. Virren kiittäjälle ja moittijalle
14. Toisin ennen, toisin eilen
15. Ve'en varaiset
16. Ve'en varaiset (toisin)
17. Muinainen käkeni
18. Jumalaan turvaava
19. Kun saisin, en heittäisi
20. Paljo on tikalla huolta
21. Mikä lie piioillani
22. En elä elotta
23. Kyll' on kysta aitassa
24. Syitä vajavaisuksiin
25. Erotus mielillä
26. Armottoman osa
27. Missä nyt minun osani
28. Makaaja onni
29. Erotus onnilla
30. Tuli talvi, ei tahottu
31. Ei vaivaista häihin
32. Muinaiset ajat paremmat
33. Vierin maalle vierahalle
34. Kotihinsa toivova
35. Minun on koti koivikossa
36. Korpi kurjalla kotina
37. En tohi tupahan mennä
38. Koista erotettu
39. Suvultaan heitetty
40. Oli ennen parempi
41. Parempi kuolla kun kitua
42. Kuolisinko koito raukka
43. Manalaan ikävöivä
44. Nuorra Manalle menijä
45. Aiän silloin äiti maksoi
46. Parempi syntymättä
47. Syntymistään paheksija
48. Mahoit ennen maammo rukka
49. Onnettomasti syntynyt
50. Saisinko käeltä kielen
51. Enpä voi ilon eleä
52. Elkää sanoko huolettomaksi
53. Monihuolinen
54. Usiahuolinen
55. Mikä neuoksi minulle
56. Hoikka, kaita ja musta
57. Sortunut ääni
58. Ikuinen suru
59. Huoliansa haasteleva
60. Ei sula syän suruinen
61. Vähä ilo emottomalle käestä
62. Pimiä isoton pirtti
63. Emintimäisen saanut
64. Pienuuesta orpo
65. En tieä tekijätäni
66. Kaksi, jotka ei moiti
67. Kun oisin käkenä
68. Suru ja pelko
69. Sanoissa kuluva
70. Sepän tehtäviä
71. Suku surmaksi rupesi
72. Ei kestä lihainen silta
73. Soisit suohon sortuvani
74. Vilu viimenki tulevi
75. Ohoh kullaista kotia
76. Ei kuinkaan hyvä
77. Tässä saapi lempo lemmen
78. Kahenlainen toivotus
79. Hyvän sään toivotus
80. Tuuterin laatu
81. Hätäkö tyttöjen
82. Kummaistako kuuleminen
83. Mistä tunnen tuhman
84. Muutamia tuntomerkkejä
85. Kyntelin kysymykset
86. Toisin ennen, toisin eilen
87. Juomarin toimi
88. Emon neuvo pojalle
89. Tavattava tyttö
90. Väinämöisen sanoja
91. Lintuin keräjät
92. Revon valitus
93. Pohjolan poika
94. Ensimäinen rautio
95. Pahalaisen matka
96. Herran hevosen kuolo
97. Mieli melkiässä
98. Kolme kokematonta
99. Kolme pyytöä
100. Kurki ja varis
101. Hyvä laiskalla lapsi
102. Elä naura toisen naista
103. Aikansa kullaki
104. Veneelle tuulta
105. Maata pannessa
106. Leikkuuta lopettaissa
107. Syöttävi meri sikansa
108. Vangittu pannu
109. Tynnyrin puhe
110. Oluen synty
111. Tehkäme iloinen ilta
112. Hyvä isäntä
113. Hyvä emäntä
114. Kiitos emännälle
115. Sopivaisia
116. Voisi nuo pariksi panna
117. Tanssin kulku
118. Tanssiin yrittelijä
119. Tule meille tanssimahan
120. Tahtoisitko rakastaa
121. Avatkame aitoamme
122. Hyvä ilta lintuseni
123. Köyhä ja rikas vouti
124. Hirvenhiihanta
125. Miksi en väsyisi
II. Hääkansan lauluja
a) Antiaisissa
126. Onko mitä milläki
127. Kutti, kutti
128. Katso neitoasi
129. Kasa kaasolla sylissä
130. Elä ihastu ensi-illalla
131. Kiitä sulho lykkyäsi
132. Elä vie neittä pahoille
133. Puolusta neittäsi
134. Neuo sulho neioistasi
135. Ansioa myöten palkka
136. Mitä itket neito
137. Lähet jälen jäämättömäksi
138. Lähet kukka kuikemahan
139. Toisin toisessa talossa
140. Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit
141. Luulitko puolet loppuvan
142. Läksit kouluhun kotoa
143. Apiat ativoreisut
144. Heitän suoni, heitän maani
145. Läyli lähteä, läyli ilman
146. Ei toiste tunnetakana
147. Muuttunut koti
148. Kun itket, hyvinki itke
149. Kutti, kutti, neito rukka
150. Elä itke neito rukka
151. Mitä neien itkemistä
152. Tapa toinen ottaminen
153. Elä moiti anoppiasi
154. Miehen mielen nosto
155. Kotihin heittiimiset
156. Ken meitä veelle viepi
b) Häissä
157. Oisiko lupa kysyä
158. Tokko näit mitä tullessa
159. Voi veikko, mitä vetelet
160. Kirkas neiti kihloissasi
161. Kutti, kutti, sulho rukka
162. Laajasukuinen neiti
163. Kaason kauneus
164. Kaason istunta
165. Kaason lämpimän saanta
166. Kaason syötäntä
167. Maata menentä
168. Kaason juomiset
169. Kosiomiehen ylistys
III. Paimenlauluja
170. Kukkalatva kuusi
171. Mipä paimenten olla
172. Tule tänne
173. Missä armahani
174. Armahan kulku
175. Enkö minäki toivoisi
176. Katso Kiesus karjaistani
177. Muut kuuli kirkonkellon
178. Lepo, lepo, lehmäni
179. Paista päivä paimeneile
180. Laske paimenta kotihin
181. Mene päivä, vieri viikko
182. Jo tulen kotihin
183. Hämehen kävijä
184. Kuulin kummat kuusialta
185. Minkä noista mille annan
186. Työnsä kumpasellaki
187. Juoksin, juoksin joenvartta
188. Venehen synty
189. Souti sotka suojan rannan
190. Läkkäm sikko Suurulahan
191. Antti armas herttaseni
192. Repo ja jänis
193. Hiiren peiaat
194. Katin kosiominen
195. Hiiri ja hämähikkö
196. Hiiri ja katti
197. Hiiren tapaaja
198. Joutsen ja hanhi
199. Mitä itket pieni lintu
200. Pääskyläinen
201. Avullinen kurki
202. Hävinnyt hanhi
203. Hevosen hakija
204. Merkitty orit
205. Tuntematon veli
206. Pakeneva
IV. Lasten lauluja
207. Anto ja saanti
208. Läkkilään lähtö
209. Prokko tiellä propatinna
210. Tuomittu katti
211. Takoi seppä viikatteita
212. Kolkkaa kotaa
213. Kenen tämä pelto
214. Ken söi kesävoin
215. Kirkon teko
216. Neiti verkossa
217. Kojo ja Anni
218. Oi ukko uikari
219. Min rastas raataa
220. Ken Teron tietää
221. Piilehtijä
222. Oli ennen ukko akka
223. Paimenen hätä
224. Ellin velli
225. Tuomisia
226. Tule ämmä Tuuterista
227. Kääpönen, kääpönen
228. Yksi on akalla poika
229. Vanhan ammunta
230. Nukka kaunis karkaele
231. Sinun sikoja, minun sikoja
232. Hus sika metsään
233. Ruotsin kieltä
234. Olin ennen onnimanni
235. Hyi, hyi Hymylään
236. Meni akka metsään
237. Palvelin minä rikasta miestä
238. Luojan kukku
TOINEN KIRJA
Erityisiä Lauluja
I. Tyttöin lauluja
Laulutiloissa
1. Kuluu ikä laulamattaki
2. Ei laulu kesista kiellä
3. Laulan voiessani
4. Meistä kasvavi kananen
Tansseissa ja kisoissa
5. Mitä me tytöt suremma
6. Tässä tanssivi tasaiset
7. Mitä tuosta, jos ma laulan
8. Hyvä sanoma emolle
Kerskatessa
9. Mitä te pojat suretta
10. Hyvän eukon tytär
11. Hyvä lykky neitosilla
12. Kolme kaunista
13. Ei sovi Karjalan kihlat
14. Enmä huoli huitukoille
15. Mie tahon tasaista miestä
16. Paremman miehen verta
17. Ei täyvy renkien rekehen
18. Kun tämä kana katovi
Poikia herjatessa
19. On kumpiaki
20. Erilainen kirkonkäynti
21. En mene Matille
22. En mene minä pahoin
23. Toivossaan pettynyt
24. Enmä huoli huitukoille
25. Mitä sie kävelet surma
26. Elä pyyllä neittä pyyä
27. Kotien erotus
28. Toista tänne toivottihin
29. Tie on tehty tuhman mennä
Sulhoaan ikävöiessä
30. Monisulhollinen
31. Onpa tietty tietyssäni
32. En heitä kullaistani
33. Muien musta, minun hyvänen
34. Tuo on mies me'estä tehty
35. Kun oisi kahen valta
36. Katso'pa tätä tytärtä
37. Konsa meillä kosijat käypi
38. En kehannut kieltää
39. Mitä laihaa laulamasta
40. Miks' ei soita suu soria
41. Ääni ei kuulu kullalleni
42. Etäällä minun omani
43. Kun mun kultani tulisi
44. Oisko linnun lentoneuot
45. Itken kuja kullaistani
46. Tehkös liitto lintuseni
47. Minun on sulhoni soassa
48. Jouvu kultani kotihin
49. Vaiva vuottaessa
50. Luonto luovan luoksi tuopi
Sulhon kuoltua
51. Minun on kultani kulossa
52. Armas arkussa ajavi
53. Maassa marjani makaavi
54. Miks' on silmäni sipakat
55. Pois on mennyt meistä toinen
56. En voinut itkeä naurulta
Sulholta heitettynä
57. Ei lehto leväten huoli
58. Jo meillä ero tulevi
Sulhotonna
59. Minä musta pikkarainen
60. Olkiset minun omaisi
61. Eipä tunneta tuvuksi
62. Köyhän lapsi työt tekevi
63. Jäämmä mansikat mäelle
64. Tieä ei siika syöjeänsä
65. Tietämätön kullastansa
66. Kaikissa katala yksin
67. Korpikotinen
68. Pahasti paimenoinnut
69. On ikävä iltasilla
70. Tuli kolmelta kosijat
71. Jo tulevi Tuonen Tuomas
72. Moni moitti muotoani
73. Toisin sattui toivomani
Sulhoa toivoessa
74. Jospa se johi tulisi
75. Voi jos mie tok miehen saisin
76. Voi kun mie mokoman saisin
77. Kun tulis sulho vierahiksi
78. Käynkö viikon villapäänä
79. Kun saisin, mitä sanelen
80. Luo'pa luoja luotuhuni
81. Varjele vakainen luoja
82. Ei naitu naintavuonna
83. Akoill' on paha ajatus
84. Täytyvi tätä tytärtä
85. Viel' on mulla mielitietto
86. Ei tuo neito tuosta huoli
87. Nouse lempi liehumahan
Ko'ista erotessa
88. Paistaa päivä muuallaki
89. Läkkän musta muille maille
90. Pois tulee tytölle lähtö
91. Jo nyt luulen luopuvani
Sanan-alaisna
92. Suotta soimat nostettihin
93. Sepä vasta sen pahempi
94. En ole syötävä soria
Suru
95. Tulin kummaksi kylähän
96. Liika minusta laitettihin
97. Suotta soimat nostettihin
98. Mitäpä suren sanoista
99. Sanat päälleni satavi
Orjuuessa
100. Vierin vierahan varalle
101. Monta muoriteltavata
102. Kun ma voisin vielä vuoen
103. Emännäll' on kolme kieltä
104. Mahoit ennen luoja luoa
105. Lähen linnahan kauaksi
106. Ei ollut kaunis Karpan puoli
107. Ei tytär jokehen joua
108. Vierahan ylösajanta
Orpona
109. Kasvoin lassa armotonna
110. Tule ei päivä polvenaan
111. Pois itkin ihanat silmät
112. Ei kuule emo minua
Köyhänä ja vähäonnisena
113. Nokeusin nuotioilla
114. Oisinko pojaksi luotu
115. Toisinpa kävi kätehen
116. Osan tähen ei otettu
117. Miksi olen laiha
Vieraalla maalla
118. Ikävä omia maita
Kuolla toivoessa
119. Surujani mie sukitan
120. Kunpa kurja kuolisinki
Pilattuna
121. Löyän armon aaltoloissa
122. Tuli hurtta huovin maalta
123. Ei tieä emo tytärtä
Nimittämättömissä huolissa
124. Mieli muien ja minunki
125. Alene Jumalan aika
126. Viikon vuottelin käkeä
127. Kolminaiset huolet
128. Maassa mieleni matavi
129. Kannan mustoa muretta
130. Toinen ei tunne toisen huolta
131. Kyllä huoli virttä tuopi
Jauhaessa
132. Erotus jauhinkivillä
133. Kivi on suuri, orja pieni
134. Ellos vuori voivotelko
135. Mitä kaakatat kivonen
136. Jauhan, jauhan jauhon hienon
137. Neien mieli miehelähän
Yhtä ja toista
138. Arvan asettaja
139. Näkijä valehtelevi
140. Ei minusta miniäksi
141. En muistaisi mukiin mennä
142. Neitivalta ja miniävalta
143. Hyväoloinen neiti
144. Erilaisia käskyjä
145. Kaksi kaunista yhessä
146. Läksin meren kylventähän
147. Tee minua tikkariksi
148. Ostettavia
149. Kauro ei tule tupahan
150. Koivun ja tuomen oksa
151. Ei sovi rengin rekehen
152. Jo minä menen jonaki
153. Toisin mieleni omani
154. Millä maksan maammon maion
II. Naisten lauluja
a) Miniänä
155. Se rankka miniä raukka
156. Kun elin emoni luona
157. Olin kukkana kotona
158. Ahot täynnä armotuutta
159. Ei ole aittahan asiita
160. Yks' on kyyttö kytkyessä
161. Heitän hempiät tupani
162. Ei itkemätöntä aikaa
163. Myötihin mä miehelähän
164. Sain kerran kesässä maata
165. Kauan maata annettu
166. Toinen toistansa parempi
167. Pitäminen päätynyttä
168. Ei tunne tehä tuvaista
169. Survo nyt itse suuri muori
170. Miniän syntymäkoti
171. Suuri kiitos sulholleni
b) Lasta tuuvittaissa
(yhteisesti)
172. Minä laulan lapsen virttä
173. Kiitä huomenna hevoista
174. Laulan lasta nukknmahan
175. Käy unonen kätkyehen
176. Unta täällä tarvitahan
177. Anna maata Maariainen
178. Tuuti lasta Tuonelahan
(poikalapselle)
179. Äsken poika poik' olisi
180. Vara muuanne valmennunna
181. Ei tule emon tukia
182. Tulipa tukan repijä
183. Tunti, tunti poikalasta
184. Tunti, tunti poiuttani
185. Pahenneet polvet
(tyttölapselle)
186. Tytär syntyi, tyhjä syntyi
187. Ei tukia tyttärestä
188. Kun tytär hyvä tulisi
189. Mihin tuutinen tytärtä
190. Huolet huovilla tupana
191. Miehellenkö vai manalle
192. Viel' on vuoro valvoa'ki
193. Tunti sulhoa tytölle
194. Minä vaan tuuvin tyttöäni
195. Rahat raskuen tulevat
c) Miestään arvatessa
196. Yks' on paha ei parane
197. Puutuin tuohon pulluksehen
198. Itse hullu hukkasime
199. Pyyä sulhoa sulolla
200. Kosto kaunistelemisesta
201. Kuka tiesi, kenpä luuli
202. Viikon vuotin virkiäistä
203. Tunnen sulhoni
204. Itken pois ihanat
205. Miesi minulle annettihin
206. Sain minä savisen saksan
207. Jo johonki saatettu
208. Tein kaupan kallallisen
209. Hyv' on olla hympyrällä
210. Minun lauloa pitäisi
d) Muissa tiloissa
211. Ilo ilmahan katosi
212. Laulu laiskana pitävi
213. Ei oo huolta neitosena
214. Vanhan lahjat nuorelle
215. Vanhan eukon valitus
216. Mitäpä kylä kyselet
217. Lempoko lennätti minua
218. Rajan taaksi raapattihin
219. Viety on maille vierahille
220. Eroon kanaset
221. Tullut muoto mustemmaksi
222. Luulin käyväni käkenä
223. Jouvuin puulle pyörivälle
224. Itken kurja kulkuani
225. Kun oisin kuollut kuusiöisnä
226. Minä pyy pesätön lintu
227. Sinnes nyt pihani pitkät
228. Kului kultainen ikäni
229. Väki herttainen väheni
230. Pah' oli orjana eleä
231. Olut vieri kun vetehen
232. Ei nyt paista palmikkoni
233. Nyt on tullut turmiolle
234. Olin ennen otramaana
III. Poikien lauluja
Tansseissa ja muissa tiloissa
235. Jos ma lauluille las'eme
236. Käynti roualassa
237. Täytyykö tätä tupoa
238. Soita'pas soria likka
239. Täm' on iltoja iloisin
240. Miksi juot joesta vettä
Naimatuumissa
241. Rikas kosija
242. Keltä mä kysyn tytärtä
243. Monimorsiamellinen
244. Potra on poikana eleä
245. Oisi mulla vallan miekka
246. Kun saisin Savosta naia
247. Katumoiksi nainen kaunis
248. Lempo leskelle menevi
249. Mie valitsen varrellani
Osattomana
250. Mikä kumma kummitseksen
251. Köyhä kyntöpoika
252. Elettihin meillä ennen
Pahasti elettyä
253. Rahansa menettänyt
254. Pahasti maannut
255. Neittä tavotteleva
256. Pahasti öitsinyt
Sorrettuna
257. Akat sanovat
258. Pahin omalla maalla
259. Koti toivo kuolleheksi
260. Usiassa yötä ollut
Morsiamesta jäätyä
261. Jo on maattu marjaseni
262. Anastettu armahani
Ko'ista erotessa
263. Pois tulee pojalle lähtö
264. Kun tämä kave katovi
265. Soria sotainen tauti
Vierailla mailla
266. Tietämätön kuolo
267. Ikävä tuletteleksen
268. Liuoin soita, liuoin maita
IV. Miesten lauluja
Laulellessa
269. Kalle työlle tempoamma
270. Joko laululle lähemmä
271. Mitä laulamma lajia
272. Laula, laula veitoseni
273. En joua laulamahan
274. Soisin päivät soitettavan
275. Suu ei laula suuruksitta
276. Kunpa palkka pantaisi
277. Siitä sinne tie menevi
278. Noita laulan, joita taian
279. Lapset tässä laulelevat
280. Omat on virret oppimani
281. Tuonko virteni vilusta
282. Kaksi laulajata
283. Kilvan laulajat
284. Mi meiät ko'olle saattoi
285. Mist' on viina synnytetty
286. Miks' et pysty miehen päähän
287. Hoi on, hoi on huolta paljo
288. Nyt on kaikki kallistunna
289. Laulan taskuni tavoilta
290. Sikuna minun seotti
291. Selväksi tekeyminen
292. Oluett' ei ollenkana
Sananalaisna
293. Enmä lurjus liene'känä
294. Sanotahan, soimatahan
295. En minä kysy kylästä
Huolissa
296. Laulan ilman lainehilta
297. Laulan hoikka huolissani
Vähäonnisena
298. Muut ja minä
299. Tiirin, liirin, tengan löysin
300. Sepä vasta kullan kulta
301. Hepo huono, akka tiine
302. Jo nousen nokinen poika
303. Luulin lumpehen pitävän
Vierailla mailla
304. Lähin Pietarin pihoille
305. Joko minua noiat noitui
Eritiloissa
306. Kuolema kovinta työtä
307. Kun kolotin koivun latvan
308. Kolm' on miehellä pahoa
Pahanaisellisna.
309. Eroon torat
310. Täytyi ruupuhun ruveta
311. Nain vihaisen, toin toraisen
312. Ei ole puuru ruunan syytä
313. Syrjin söi, selin makasi
314. Hauki syöpi sammakonki
315. Vanha sai valitun piian
316. Kun oisi vaimo vaihtamoina
317. Tulin turkka naineheksi
Entisiä muistellessa
318. Sivu käyvät, kanta välkkyi
319. Tulin vanhaksi varahin
320. Ajoin konstisti kotihin
321. Pah' oli Virossa orjan
322. Pakolaisen matka
Sota-aikoina
323. Varjele Jumala soasta
324. On nyt miestä miekan alla
325. Koti luuli kuolleheksi
326. Yks' on päivä miehen päätä
327. Tuo kerta rajalle rauha
328. Kiitos rauhasta
Metsästäessä
329. Ota metsä miehiksesi
330. Mieli mennä metsolahan
331. Mielly metsä miehi'ini
332. Rakenteleminen
333. Metsän kuninkaalle
334. Mielikki ja Kuurikki
335. Mielikki metsän emäntä
336. Metsän tyttö mieli neito
337. Pohjan tyttö, viljaneiti
338. Tellervo Tapion neiti
339. Ukko kultainen kuningas
340. Penu pieni koiraseni
341. Ku on koirani kokenut
342. Koira haukkuvi havuja
343. Etsittelen eukkoani
344. Tule kullan muuttelohon
345. Mikä mieli, mikä muutos
346. Itken osattomuutta
347. Matala on mahti mulla
348. Ikävä erätön ilta
349. Anna ainoinen Jumala
350. Ellös panko pahaksi
351. Suostu metsä suoloihini
352. Jäniksen vivulla
353. Oravan pyytäjä
354. Linnustaja
KOLMAS KIRJA
Alkulause
Virsi-Lauluja
I. Muinais-uskoisia
1. Suomettaren kosijat
2. Lyylikin hiihanta
3. Katrin parannus
4. Viron orja ja isäntä
5. Mataleenan vesimatka
6. Neitsy Maarian virsi
II. Historiallisia
7. Piispa Heinrikin surma
8. Elinan surma
9. Inkerin sulhot
10. Wiipurin linnan hävitys
11. Puntuksen sota
12. Kaarlon sota
13. Turusen neiti
14. Anterun surma
15. Riion poika
16. Hannus Pannus
17. Marketta ja Anterus
18. Kiikan lapset
19. Tuiretuisen lapset
20. Vienan neiet
21. Kalevalan neiti
22. Neien rosvo
23. Veenkantaja Anni
24. Kojosen poika
25. Joukosen nainen
26. Lunastettava neiti
27. Lunastettava neiti (toisin)
28. Neiti lepetissä
29. Kolmet kosijat
30. Kullervon sotaan lähtö
31. Neien hanhi
III. Tarusekaisia
32. Kestin lahja
33. Vähätoivottu sulho
34. Katri neito
35. Saaren neito
36. Meren kylpijä
37. Helka paimenessa
38. Meren kosijat
39. Aholla itkijä
40. Pahasulhollinen
41. Sairastaja neiti
42. Marjatiellä kaonnut
43. Hukkunut veli
44. Kankahan kutoja
45. Katrin kosijat
46. Nimitettävä poika
47. Rangastava sulho
48. Äkäinen sulho
49. Sulhonsa kylvettäjä
50. Sulhon valitsija
51. Kukkien tarves
52. Neiti omenapuussa
53. Kaonnut poika
54. Suen vivulla käynyt
55. Wirossa posija
56. Kosissa käynyt
57. Konnun tytär
58. Vaimon saanut
59. Viisastunut
60. Hiihtäjä surma
VAIKEAMPAIN SANAIN LUETTELU
ALAVIITTEET
ENSIMÄINEN KIRJA
En tieä tekijätäni,
Enkä tarkoin saajoani;
Liekö telkkä tielle tehny
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon.
ALKULAUSE
Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa rakastaneet
soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun
toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä eli muille haastelee erinäisiä
halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä
tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa,
surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa,
leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. Ajatukset itsestänsä semmoisissa
tiloissa olisivat sulinta soittoa ja kauniinta laulua, jos taittaisiin
havata ja pysyvään muotoon kuvata. Mutta tämä kuvaanta ei taida tapahtua,
paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki
kuvaus maailmassa. Kotikielellä huokiasti kerromma joka asian
paikallensa, mutta vierailla, vähemmin tutuilla kielillä puutumma usein
sanoja tavottelemaan ja asia jääpi kertomatta. Niin on se äänen ja
sananki kanssa mielen ja ajatusten asioita kertoessansa; usein puuttuvat
kesken, eivätkä saa ilmotetuksi, ei kaikkia osotetuksi, mitä tahtoisivat.
Mutta parempaa ja täydellisempää kuvausmuotoa ei saadessa täytyy mielen
ja ajatusten tyytyä ääneen ja sanaan, taivutellen niitä mahdollisuutta
myöten milloin soitoksi ja lauluksi, milloin muuksi kerrontalaaduksi.
Jos joku kysyisi soiton ja laulun syntyaikaa, niin emme taitaisi juuri
erehtyä, jos vastaisimma niiden synnyn ei paljo myöhäsemmän koko
ihmissuvun syntyaikoja olevan. Sillä jo ensimäisillä ihmisillä oli samoja
syitä, kun meilläki, soittoon ja lauluun. Ensimäinen laulu kuitenki
mahtoi paremmin olla jotai äänellistä hyminätä, kun sanallista laulantoa.
Lapsi ennen puhumaan tottumistansa kokee sanattomalla äänellä mielensä
ilmottaa, ja ensimäistä laulua pidämmä, ei täysikasvaneena, vaan lapsena,
syntyneen. Tästä lapsuudestansa kasvoi se vähitellen suuremmaksi ja
synnytti aikaa voittain usiampia perillisiä--erityisiä laulu- eli
runolaatuja. Semmoisia erityisiä runolaatuja ovat lauluruno,
loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja osotelmaruno [1].
Lauluruno kuvaelee ihmisen erinäistä mielenlaatua ja kaikkinaisia
kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on työnä
tulleitten pahojen poistaminen eli peljättyjen vastaaminen. Virsiruno
kertoo jostain varsinaisesta eli muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki
jollai sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi.
Kertomaruno samate kertoo joista kuista nykyisemmistä eli kaukaisemmista
asioista, mutta ei yhdestä eli kahdesta, vaan usiammista toinen toistansa
seuraavista. Osotelmaruno asettelee kaksi eli usiampaa jostain
haastaviksi eli jotain toimittaviksi keskenänsä [2].
Näistä runolaaduista pidämmä laulurunon olevan sekä vanhimman, että
muuten yhteisimmän. Myöhäisemmäksi arvaamma loihturunoa, sitäin
myöhäisemmäksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia
nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsiänsä
kaikissa näissä runolaaduissa, mutta sitä ei taida yhteisesti kaikista
kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelmarunoja, emmekä
tiedä virsi- ja kertomarunoja, mitä mainita kehtaisi, kaikilla löytyvän.
Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistetään
heidän laulujansaki kauniiksi. Mutta selviä, virsihin sekaumattomia
lauluja, epäilen jos tavataan missään kansassa enempi kun Suomessa, ja
epäilemättäki jäävät loihtu-runoissa kaikki muut tutut kansat
Suomalaisista jälelle.
Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä
runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten
teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle
monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei kuitenkaan
paljo huoletuta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on pian
ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma
arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta
toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon,
jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansarunoja siitä syystä ei juuri
saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä,
syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän
huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne
siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun
mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla
ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä
syntyvät, eivät ole yhden eli kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä
koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi,
kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.--Tämän saamma liiatenki
laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen
äänellisiä kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet
taivaalla kulkevat tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate
ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa
ajellen, vaan lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä.
Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla
paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä
muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme
joko sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja
erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain
ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa
laineista suuret, ulommaksiki havattavat kuohupäät aallot. Samalla
tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä
jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä
ilmottamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta.
Oppineitten runot siinä kohta erotuksen kansanrunoista, etteivät ole
ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta
sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä.
Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen
ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro
kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset
usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat
huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana,
kun sinne tänne mutkistelevan luonnonpurun; asuskelevat ennemmin
istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä--moni kiittää
kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä paremmaksi.--Oppineitten runoelmissa
pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte
annetaan sataa, s. t. s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee
mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. Se
työ hänelle miten luonnistuu, sitä myöten saapiki välistä somempia,
kauniimpia, välistä sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on
seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat
itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka
lapsuudesta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan
puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen elävä
luonnollisuus tahtoo kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu
ajatusten ja mielen mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti
voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta
rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman
olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja
ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman
ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä
kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa toisinaan
luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaann tarvitse kansanrunoin
rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot,
niinkun istutettu puutarha voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen
metsän, vaikka metsä muuten on suurempi.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista
erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus
ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän luonnollisuutensa
ja yksinkertaisuutensa tähden on myös oppineiltaki kansanruno kaikkina
aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista
sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja
nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja
rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa vielä
esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa kouluissa niitä lukea.
Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen
tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavaksi kylläki
myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja
monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta,
polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella
sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä kokouksesta olemma vanhoilta
vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina lauluinsa lomaan, uusia
muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta tulleet minun tyttöaikoinani,
ka silloin niitä olisi keräytynyt; silloin niitä lauleltiin paljoki, vaan
unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori kansa niitä ei enää laula, muita
omia renkutuksiansa parempana pitäen".
Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi
lauletaan, ja mainittavimmia siinä kohdassa ovat Lieksan, Ilomantsin,
Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjät.
Kolmannessa kirjassa löytyviä virsilauluja taasen enemmin lauletaan
Venäjän, kun Suomen Karjalassa, ehkä kyllä kumpasessaki, eikä aina
erivirsiä, vaan yksiäki. Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista,
kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että
helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen.
Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin
muistoksikaan entisestä olostansa tavataan. Laulu kyllä ei ole hävinnyt,
ei Savosta, eikä muualta Suomessa, vaan on muuttunut, joko hengellisiksi
virsiksi eli maallisiksi toisenlaatuisiksi. Hengellisiä virsiä
laulellaan, paitsi lukemattomia arkkiviisuja, vanhassa ja uusissa
virsikirjoissa, Sionin virsissä, Achreniuksen juhlavirsissä ja muissa
kirjoissa. Ne ovat kaikki präntätyitä, ja sen tarvitsevatki olla, sillä
niitä olisi muuten vaikiampi muistaa, kun kansanlauluja, koska kieli ja
ajatukset niissä tavallisesti eivät ole selviä, vaan enemmin eli vähemmin
sekavia kumpasetki.--Maallisia nykyisemmän ajan lauluja on usiammasta
laadusta. Rantamailla ja Hämeessä niitä osittain käännetään ruotsista,
osittain tehdään uusia, vaan ruotsin mukaan, taikka muuten entisestä
Suomen laulusta poikkeavaisesti. Muutamia niistä tavataan jo ulommaksiki
Savoon ja Karjalaan levenneenä, joissa myös itsissäki toisinaan uusia
lauluja sihen laatuun ilmautuu. Ne ovat enimmästi pränttäämättömiä
monilla erinäisillä nuoteillansa. Syntymäpaikoillani etelä Suomessa tuli
viimeistäki joka viides vuosi uusia lauluja entisten siaan. Entisiä
uusien ilmautessa ruvettiin vanhantapaisina pitämään ja saivat unohtua.
Niille uusille tuli pian sama vuoro eteen. Ainoastaan muutamia, joko
aineensa eli nuottinsa tähden, muisteltiin kauemmin. Pitäjän suutarit,
räätälit, sepät, nikkarit ja muut mestarusmiehet olivat niiden
levittäjiä, usein tekijöitäki. Näytteeksi panemma tähän muutamia
semmoisia lauluja. Joka tahtoo, niistä myös saapi tilaisuuden tutkia
Suomen nykyaikoina vallan ottavata laulua entisen rinnalla ja oman
mielensä mukaan parahiten arvella kummanki somuudesta ja muista
etuisuuksista.
1. Kreivin sylissä istunut.
Minä seisoin korkialla vuorella,
Viheriäisessä laksossa;
Näin, näin minä laivan seilaavan,
Kolme kreiviä laivalla.
He laskivat laivan rannalle,
Kävit maallen astumaan;
Ja se nuorempi kreiveistä kaikista
Tuli minua kihlaamaan.
Hän otti sormuksen sormestaan,
Ja se oli kultainen.
"Katsos nyt, minun piikani ihana,
Sinä saat tämän sormuksen."
"En ota minä ouoilta sormusta;
Mua kielsi mun äitini."--
"Ota pois, pane sormus sormeesi,
Sitä ei näe äitisi!"
"Mihin panen minä nyt tämän sormuksen,
Ettei minun äitini nää?--
"Sano: laksossa tuolla kun kävelin,
Tämän sormuksen löysin mä."
"Elä neuo sa minua valehtelemaan,
Sen äitini ymmärtää;
Paljo parempi on minun sanoa:
Olin nuoren kreivin sylissä."
Ja se ilta oli lämmin, ihana,
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat keolla kasvoivat.
Likka istui kreivinsä sylissä,
Moni muistui mielehen;
Yö joutui ja päivä oli laskenut,
Hän nukkui kreivin vierehen.--
Aamulla koska likka heräsi,
Hän oli ihan yksinään;
Pois oli laiva lähtenyt rannalta,
Pois kreiviki vierestään.
"Voi, voi mua vaivaista piikaa!
Kuinka onneton nyt minä lien;
Ota pois meri, vie tämä sormuski,
Mitä tällä mä käessäni teen."
"Nyt näen mä sen ehkä myöhään,
Että muita hän rakasti,
Minun jätti surussani itkemään,
Ja viekkaasti vietteli."
2. Petetty nuorukainen.
Nuori mies kihlasi morsiamen,
Otti oman kullan,
Meni sitte vieraille maille,
Lupasi pian tulla--.
Oli hän siellä vuotta kaksi,
Oli kolme vuotta;
Kulta luuli kuolleheksi,
Tainnut ei enää outtaa.
Nuori mies tuli vierailta mailta,
Tuli hän kotiansa,
Meni kultansa kartanohon,
Tervehti kultoansa.
Nuori mies tuli vierailta mailta,
Meni kultansa luoksi;
Kulta se tuosta valjeni
Ja ve'et silmistä juoksi.
"Miksis kultani valjenit,
Et ole niinkun muinen?"--
"Täytyipä minun valjeta,
Kun minull' on kulta toinen."
"Toiseen olen vihittynä,
Kihlat toiselta saanut;
Toinen minua toivotteli,
Toisen kanss' olen maannut."
Kulta se tuosta surkutteli,
Paniin pahoillensa,
Erokirjan kiijotti
Ja antoi kullallensa.--
"Kirjan nyt minä kirjotin
Ja annan sinulle tässä;
Et nyt kauan enempi
Mua näe maalimassa."
Veti hän miekan terävän
Ja painoi itsensä läpi;
Veri lähti vuotamaan,
Kun väkevä virta käypi.
Tästä mahtaa jokahinen
Panna mielehensä,
Kuin se tekee pahasti,
Joka pettää ystävänsä.
3. Morsiamen kuolo.
Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Murehst' ei mitänä tietty.
Nuori mies sai sitte kirjasen,
Ett' oli kultansa sairas;
Va rahalla ra j. n. e.
Kävi hän sitte kammariin,
Puki siellä parahimmat vaatteet.
Meni hän sitte tallihin,
Siell' oli valkia ruuna.
Otti hän kultaisen satulan,
Hopiaisten solkien kanssa.
Satuloitsi valkian ruunansa,
Sitoi ne hopiaiset solet.
Läksi hän sitte ajamaan,
Ajoi seitsemän peninkuormaa,
Yhtenä kauniina kesäisenä yönä,
Kun moni makiasti nukkuu.
Tuli hän viheriähän lehtohon,
Kuuli kun lintuset lauloi.
"Mitä te linnut niin suruisesti
Täällä nyt lauleletta?"--
"Sitäpä linnut me suruisesti
Täällä nyt laulelemma:
Sairas on nuoren miehen morsian,
Kohta jo kuollaki taisi."
Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Kuuli hän kellojen soivan.
Kysyi hän kellon soittajalta:
"Kellenpä kelloja soitat?"--
"Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä kelloja soitan."
Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Näki hautoa kaivettavan.
Kysyi hän hauan kaivajalta:
"Kellenpä hautoa kaivat?"--
"Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä hautoa kaivan."
Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Tuli appensa kartanohon.
Näki hän ruumiin liinattuna
Makaavan lautojen päällä.
Ne posket ennen ruusunpunaiset
Olivat nyt valkia kun liina.
Katseli kalvehia kasvoja,
Ja valkehia poskia kanssa.--
"Ne oli ennen ruusunpunaiset,
Nyt ovat ne valkia kun liina."
Rupesi hän sitte itkemähän,
Itki seitsemän vuorokautta.
Seitsemän vuorokautta itkettyä
Kuoli hän kaheksannella.
Kuollut se sitte hauattihin
Kuollehen morsiamen viereen.
Siellä he lepeävät vierekkää,
Heräävät taivaassa kerran;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Heräävät taivaassa kerran.
4. Velisurmaaja.
"Mistäs tulet, kustas tulet,
Poikani iloinen?"--
"Meren rannalta, meren rannalta,
Äitini kultainen."
"Mitä sieltä tekemästä,
Poikani iloinen?"--
"Hevostani juottamasta,
Äitini kultainen."
"Mist' on selkäsi saveen tullut,
Poikani iloinen?"--
"Hevonen huiskasi hännällänsä,
Äitini kultainen."
"Mist' on jalkasi vereen tullut,
Poikani iloinen?"--
"Hevonen polkasi rauallansa,
Äitini kultainen."
Mist' on miekkasi vereen tullut,
Poikani iloinen?"--
"Pistin veljeni kuoliaksi,
Äitini kultainen."
"Mintähen sinä veljesi pistit,
Poikani poloinen?"--
"Mintähen naistani nauratteli,
Muorini kultainen."
"Minne nyt sinä itse jouvut,
Poikani poloinen?"--
"Muille maille vierahille,
Muorini kultainen."
"Minne heität taattosi vanhan,
Poikani poloinen?"--
"Mieron verkkoja paikatkohon,
Muorini kultainen."
"Minne heität maammosi vanhan,
Poikani poloinen?"--
"Mieron rihmoja keträtköhön,
Muorini kultainen."
"Minne heität naisesi nuoren,
Poikani poloinen?"--
"Mieron miehiä katselkohon,
Muorini kultainen."
"Minne heität poikasi nuoren,
Poikani poloinen?--
"Mieron koulua kärsiköhön,
Muorini kultainen."
"Minne heität tyttösi nuoren,
Poikani poloinen?"--
"Mieron karjoja kaitsekohon,
Muorini kultainen."
"Koskas sieltä kotihin käännyt,
Poikani poloinen?"--
"Konsa korppi valkenevi,
Muorini kultainen."
"Koskas korppi valkenevi,
Poikani poloinen?"--
"Konsa hanhi mustenevi,
Muorini kultainen."
"Koskas hanhi mustenevi,
Poikani poloinen?"--
"Konsa kivi veen päällä pyörii,
Muorini kultainen."
"Koskas kivi veen päällä pyörii,
Poikani poloinen?"--
"Konsa höyhen pohjaan painuu,
Muorini kultainen."
"Koskas höyhen pohjaan painuu,
Poikani poloinen?"--
"Konsa päivä syänyöllä paistaa,
Muorini kultainen."
"Koskas päivä syänyöllä paistaa,
Poikani poloinen?"--
"Konsa kuuhut kuumasti polttaa,
Muorini kultainen."
"Koskas kuuhut kuumasti polttaa,
Poikani poloinen?"--
"Konsa tähet taivaalla tanssii,
Muorini kultainen."
"Koskas tähet taivaalla tanssii,
Poikani poloinen?"--
"Konsa kaikki tuomiolle tullaan,
Muorini kultainen."
5. Onneton nuorukainen.
Ah voi kuinka kauhiasti suru vaivaa mieltäni,
Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani!
Sinun luoutosi lempiä on syämeni sitonut,
Sinun kaunis katsantosi kovasti mun vanginnut.
En mä sua, kulta likka, taia koskaan unhottaa,
Enkä muien tyttöin päälle taia koskaan katsahtaa.
Paljo ennen sinun kanssasi juon ma vettä virrasta,
Ennenkun ma muien kanssa joisin olutta tuopista.
Nimesi mä kirjottelen hopiahan, kultahan,
Kuvasi mä kätkielen syämeni pohjahan.
Sinussapa syämeni kiini riippuu ainian,
Sinuapa ainoata minä aina rakastan.
Kaiken hyvyytesi eestä sinua ma kiitän nyt,
Vaikka usein väärin tein mä, et sä mua heittänyt.
Vaikka tuhat, tuhat kertaa mielesi olen rikkonut,
Minusta sa kuitenkaan et ole poies luopunut.
Eikä ajat, eikä vaivat taia meitä erottaa,
Eikä maailman esivallat väliämme vierottaa.
Tieän kyllä, että kaikki soisit minun sortuvan,
Soisit myöski sinun poies puolestani luopuvan.
Mutta ystävätäs elä koskaan poies unhota!
Muistaa mahat aina häntä, vaikka ompi kaukana.
Taivaan Herra meiät vielä kerta yhteen auttavi,
Vaikka moni sen nyt kyllä mahottomaksi luulevi.
Vielä viheriässä laksossa ma kanssasi astelen,
Kukat ynnä ruusut kaikki sinulle siellä taittelen.
Vielä vieressäsi kerran iloisena istunen,
Surut, huolet, vaivat kaikki mielestäni heittänen.
Nyt mä laannen laulamasta--hyvästi nyt kultani!--
En voi laata suremasta, vaikka päätän virteni.
Jos nyt joku tietä tahtoo, kuka laulun tehnyt on,
Niin se oli nuori poika--Nuorukainen Onneton.
6. Toivoton rakkaus.
Syämestäni rakastan sua elinaikani,
Jos kohta onki turha jo kaikki toivoni.
Et kyllä itse luvannut mua koskaan heittää näin;
Vaan köyhyyteni tähten mä hyljätyksi jäin.
Sä syämesi annoit ja jälle pois otit,
Toiselle rakkautesi muista vierotit.
Jos kirjotella taitaisin minä rakkauen sen,
Joka minua nyt vaivaa ja polttaa syämen.--
Se rakkauen kipinä, joka syttyi rintahan,
Ei taia ennen sammua, kun pääsen hautahan.
Kuin aurinkoinen loistaa taivaalla palava,
Niin kaunis myös se rakkaus oli meissä alkava.
Nyt kyyneleeni vuotaa, sen kaikki näkevät,
Ja päiväni on pitkät ja kovin ikävät.
Joka ystävänsä mistaa, suru sille siaan jää;
Voi sitä suurta tuskaa ja sitä ikävää!
Kuin linnut oksapuissa kauniisti laulelee,
Niin suru syäntäni kovemmin kaivelee.
Ja kukat kaikenlaiset kukoistaa keolla,
Vaan ei ne anna mulle tuskissa lepoa.
Ah kuhun otan tieni ja kusta levon saan,
Kun sinä mun nyt hyljäsit ja heitit kuolemaan!
Moni se kyllä luuli mun suotta itkevän,
Ja käski kaiken huolen mun poies heittämään.
Vaan kuinka ystäväni mä taian unhottaa?--
Ei koko maalimassa ole toista semmoista.
Nyt laannen laulamasta, virteni lopetan;
Sinulle hyvin kaikki käteesi toivotan.
7. Kultani kukkuu kaukana.
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
Saiman rannalla ruikuttaa;
Ei ole ruuhta rannalla,
Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aikani, päivät, on pitkät,
Surutont' en hetkeä muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun jo ei kultani kuulukaan!
Toivon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kun järven jää--
Kukapa sen viimenki lämmittää?
Kotka se lenteli taivahan alla,
Sorsa se souteli aalloilla;
Kulta on Saiman rannalla,
Lähteä ei tohi tuulelta.
Tuuli on tuima ja ankarat aallot,
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Kultani sormet on hienoiset.
Elä lähe kultani aaltojen valtaan!--
Aallot ne pian sinun pettäisi.
Sitte ei suru mua heittäisi,
Ennenkun multaki peittäisi.
8. Kultaansa ikävöivä.
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
On siellä tyttöjä, on komioita,
Kultani silmät ei katsele noita;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät-aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on toista;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Voi koska näen minä senki ilopäivän:
Kultani sivullani kulkevan ja käyvän!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Syys tulee etehen ja kesäpäivä rientää,
Vaan minun kultani ei tule sentään;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Tule, tule kultani, tule kotipuoleen,
Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
9. Merille lähtevä.
Hyvästi kultaseni, hyvästi kultani!--
Mun lähteä nyt täytyy pois kotimaaltani.
Mun täytyvi nyt mennä merille kulkemaan!
Ja sinua, en tieä, jos näen millonkaan.
Lahella laiva pieni minua outtelee;
Se mulla kotimaani ja tuttavani lie.
Se kotimaani mulla ja tuuli kultani,
Ja aalto armahani tahikka--surmani.
Jo ennen monta miestä se meri petteli,
Ja monen kullan silmät vesille jätteli.
Vaan ellös mua surko, jos ehkä kuolisin;
Sä suotta kaottaisit ikäsi kaunihin.
Kun kuulet kuolleheksi, tee risti rantahan,
Ja aallon luomat luuni ne peitä santahan.
Ja ota pieni ruusu ja laita kasvamaan,
Käy sitte kesäilloin välistä katsomaan!--
Kun ruusu kaunihisti kesällä kukostaa;
Se rakkauteni kuvan eteesi muovostaa.
Hyvästi vielä kerta, hyvästi ystävä!
Ei suremaan nyt auta, vaan täytyy lähteä.
10. Turvaton.
Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani;
Onnettomaksi olen minä luotu,
Ei ole minulle ilopäivää suotu.
Turvoa ei ole siellä, eikä täällä,
Enempi kun linnulla lentonsa päällä.
Maalima minua nyt paljoki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.
Ystäväni on myös ynsiäksi tullut,
Kun hän on maaliman juttuja kuullut.--
Kuulepas, kultani, vielä sana yksi:
Kuinka tulin minä näin hyljätyksi?
Kuka sinun eksytti rakkauen tiellä?--
Tule, tule kertaki luokseni vielä.
Muistatko muinen kun marjassa käytiin,
Ahosilla istuttiin, leikkiä lyötiin?--
Päivä se paisti ja pienet kukat loisti;
Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.
Linnut ne laulelivat metsien päällä;
Meistä he lauloivat siellä ja täällä.
Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen,
Entiset ajat ovat olleet ja menneet.
Entinen oma kulta ei enää hoia;
Niin se mun heitti kun pienen linnun poian.
Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään,
Ei ole mulla nyt ilopäivää yhtään.
Enkä mä itselleni näin luullu käyvän;
Ikäväni kestää kuolemapäivään.
Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla,
Lentävä lintunen taivahan alla.
Olen ma kun oksalla varpunen pieni,
En tieä kuhun otan matkan ja tieni.
Nuoruusikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se mureheni peittää ja kätkee.
11. Kultaansa sureva.
Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla,
Muill' on koissa kultasensa, eikä ole mulla.
Minun kultani kaukana ja kaukana se kukkuu;
Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.
Minun kultani kaukana ja kauas taisi mennä,
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.
Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,
Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.
Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni--
Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.
Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,
Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.
Mitä näit sä muutaki ja näitkö vielä senki,
Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.
Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,
Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.
12. Hyljätyn suru.
Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taian tulla;
Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.
Vesi vuotaa silmistä ja suru syämen kaivaa--
Voi nyt tätä ikävää ja tätä suurta vaivaal
Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi,
Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.
Mansikoita mennävuonna kullalleni poimin,
Nyt on mulla kokonansa toisenlainen toimi.
Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta;
Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.
Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen;
Rallattelit, laulelit ja aina tulit tänne.
Kuinka taisit narrataki köyhän miehen lasta;
Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.
Mitä ompi rikkautesi rakkautta vastaan?--
Maast' on kulta kotoisin ja syän taivahasta.
Jos en minä olis silmiäsi nähäkänä saanut,
Niin nyt oisi syämeni levossansa maannut.
Nyt on syämeni suruinen ja itku kyllä kestää,
Enkä löyä lepoa ma maalimasta mistään.
Vielä löyän levonki ja riemun sekä rauhan,
Jos ei täällä; toki löyän tuolla puolen hauan.
Eikä kauan kestäkänä, ennenkun ma kuolen,
Heitän tänne vaivani ja surun sekä huolen.
13. Ylenkatsottu.
Pois pitää mennä ja hyvä kylä jättää,
Ei nyt enää tämän kylän tytöt anna kättä.
Mikä lie mun kullalleni, mikä mennyt mieleen,
Ei nyt enää haastattele, eikä istu viereen.
Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta,
Miksipä nyt vierastuit ja hyljäsit mun suotta?
Vaan en huoli surrakaan, en kanna suurta huolta,
Ei se taia tyttöin tähen tämä poika kuolta.
Mikäs on mun ollessani nuorena poikana aina?--
Menen merimieheksi ja elän sillä lailla.
Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan
Lähen poies Suomen maasta, muille maille reisaan.
Kauppalaivat seilaavat Turun salmen suulla,
Sinne otan matkani ja siell' on lysti olla.
Taikka menen Ryssän maalle, kauas Venäehelle,
Enkä tule ikänäni tähän kylään jälle.
14. Karjalan neito.
Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
Moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
Ruusu ei oo kauniimpi, kun tyttö Karjalassa;
Eikä toista tarvita, kun olen maalimassa.
Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
Huoli sytty syämehen, mieli naia tekee.
Kaunis tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan,
Empä minä joka pojan halatakaan anna.
Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään,
Poies, poies vierestäni kehnot pojat lykkään.
Synniksi sitä sanotaan ja syntipä se lienee,
Nuoren tytön ruvetella kehnon pojan viereen.
Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
Joka kerran heittäytyi noien poikien valtaan.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,
Mesi, maito kielellä ja myrkky syämessä.
Niiin on poika piian luona kun halmehessa halla,
Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.
15. Poika ja tyttö.
Poika. Sen mä olen laulanut ja laulan kaikkein kuullen:
Tule tänne likka kulta, anna suuta mulle!
Tyttö. Kerran antoi nätti likka kehnon pojan suuta,
Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.
Poika. Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä!
Ethän toki halaamasta minua nyt kiellä!
Tyttö. Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa,
Eikä kelpaa kehnot pojat tätä tyttöä vastaan.
Poika. En ole juuri tietäjä, en ole iso noita,
Vaan kun näen nätin likan, vielä mä sen voitan.
Tyttö. Akkoja saapi halata ja se ei haittaa mitään,
Ei saa tyttöihin koskea, hävetä poikien pitää.
Poika. Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi,
Toinen likka on kovempi ja toinen antavampi.
Tyttö. Kyll' on noita poikiaki viientoista sorttii,
Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.
Poika. Likkoja vieään kuormittaisin Lappeenrannan kouluun;
Siell' on päivät paremmat kun mustilaisen joulu.
Tyttö. Suomen poikia saatellahan ruunun ankkuripajaan;
Siellä lyövät ruuan päälle, kivimuurit kajaa.
Poika. Tämän kylän pienet piiat kukkuvat kun käet,
Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.
Tyttö. Tämän kylän nuoret tytöt kaunihisti kasvaa,
Huulet on kun hunaja ja suu kun sula rasva.
Poika. Niin on tämän kylän tytöt, matala kun kaali,
Silmänalus sininen ja posket punamaalii.
Tyttö. Tämän kylän likat on kun mesimarjan kukkii,
Poikia juoksee joukottain kun töpihäntä hukkii.
Poika. Tämän kylän likat on kun rupasammakoita,
Noita pojat tellivät kun tervatallukoita.
Tyttö. Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa,
Pojat juovat, rypevät, kun sika rapakossa.
Poika. Emmä ole kehno poika, humalainen hullu,
Enk' ole piikoin pilkaksi ma tähän kylään tullu.
Tyttö. Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki,
Kuinka pojat pohmelossa pitkin kyliä kulki.
Poika. Kesäilta, kaunis ilta, senki näytti kerran,
Että pojat käveli ja eleli kun herrat.
Tyttö. Kesäilta kelvoton se laitti kerran niinki,
Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.
Poika. Pojat makaa kammarissa pumpulipaiallansa,
Likat saunan lattialla mustalla varrellansa.
Tyttö. Likat makaa aitassansa verkaviitan alla,
Pojat pitkin pihoa ja tallin lattialla.
Poika. Likka parat aitoissansa monta yötä valvoo,
Ikävissä itkevät, kun sutten pennut ulvoo.
Tyttö. Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen,
Pojill' itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen.
Poika. Minne tytöt joutuisivat, jos ei pojat korjais?
Iän kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.
Tyttö. Mitä tuosta hyötyisin, jos huonon pojan naisin?--
Viinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.
Poika. Moni tyttö, sievä tyttö, havatsi sen hiljaan,
Että jo oli joutununna vanhan piian kirjaan.
Tyttö. Tämä vuos' on tämmöistä ja toinen vuos' on toista,
Vaan ei tälle tyttärelle viinanjuojat loista.
Poika. Vanha piika harmajapää se on kun telkkä tiellä,
Mykättää ja mäkättää sen kovan ilman eellä.
Tyttö. Emmä ole vallan vanha, enkä vallan nuori,
Sen nyt saatan sanoaki: sinust' emmä huoli.
Poika. Minä poika, kaunis poika niinkun merikaisla,
Et sä löyä Suomen maalta toista tämänlaista.
Tyttö. Jos oisi viina puuttunut jo viittä vuotta ennen,
Oisit kyllä tyttöjä saava, naisit vaikka kenen.
Poika. Piiat pirun riivatut ne pojilta viinan estää;
Pojat herran siunatut ne juovat minkä kestää.
Tyttö. Siit' on pojilla surua, kun viina paljo maksaa;
Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.
Poika. Elä sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa,--
Vielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.
Tyttö. Poika rahansa menettävi olvehen ja viinaan;
Tytöt ei pane rahojaan, kun silkkihin ja liinaan.
Poika. Voi kun olen joutunutki näien likkain varviin,
Näistä emmä muuta saa, kun monta mieliharmii.
Tyttö. Mahoit olla tulematta, olla kotonasi;
Ei sua tänne toivottu, ei tietty tuloasi.
Poika. Ei nyt auta, ei nyt auta, ei nyt auta mitään,
Luotu olen lähtemään ja lähteä mun pitää.
Tyttö. Toki saatki lähteä ja parempi oisi ollut,
Kun et oisi ollenkana tähän kylään tullut.
16. Vihaava ystävä.
Oli minullaki ennen ystävä,
Nyt on mulla vihamies.
Toinen istuu jo kultani sylissä,
Toinen suuta jo antelee.
Kuinka taiat nyt mua vihata,
Kun ystävät olimma?--
Kuinka taitaa silmäni katsella
Toista kultani sylissä?
Näin suurella syämeni surulla
Nimeäs minä muistelen.
Näin suru minun syäntäni vaivaapi,
Pois ei lähe mielestä.
Voi jospa se rakkauen kipenä
Nyt vieläki eläisi!
Ja Herra nyt tälläki hetkellä
Sinun mielesi kääntäköön!
17. Petetyn kirous.
Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit,
Kirotut käsivarret, joilla minua halasit!
Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva,
Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua!
Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit,
Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit!
Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva!--
Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa.
Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin,
Ja koko kotimaani iäksi jättäisin.
Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen,
Mullassa maatakseni uneni ikuisen.
18. Nauru ja itku.
Astelin kaunista kangasta myöten,
Heliätä rannan hiekkoa myöten.
Poro minun pölysi polvilleni,
Heliätä hiekkoa helmoilleni.
Menin minä siitä siskoni luoksi,
Sisko se ulos mua vastahan juoksi.
Siskoni vei mua kamarihin käymään,
Toi sitte ruokaa ja käski mun syömään.
Söin palan eli puolen arvoltani,
Kysyin minä siskolta armastani.
"Armahasi ei ole ollunna täällä;
Maatapa taitaa marjojen päällä."
Kävin minä armasta katsomahan,
Sisko se sivullani astumahan,
Armahani makasi paarten päällä,
Silkkinen vaate oli silmien päällä.
Sisko se käski mua nauramahan
"Taiat sa toisenki armahan saaha."
Olisinpa nauranut armastani,
Vaan empä jaksanut itkultani.
Suu minun nauroi, syämeni itki,
Veet ne vierivät poskia pitkin.
Veet ne vierivät poskia myöten,
Kulki kun virrassa koskia myöten.
19. Rannalla itkejä.
Läksin minä kesäyönä käymään
Sihen laksoon, kussa kuuntelin päivää,
Kussa lintuset laulaa,
Metsäkanatki ne pauhaa,
Ja mun syämeni etsi lepoa ja rauhaa.
Katsoin minä alas vetten puoleen,
Näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,
Joka istui ja itki,
Katsoi aaltoja pitkin,
Ja hän oli surullinen joka hetki.
"Mitä itket sä raukka rannalla yksin?--
Ja sun silmistäsi veet vierivät nytkin.
Mikä tuska ja vaiva
Sinun syäntäsi kaivaa?
Ei anna syänyölläkään hoivaa."
Hän vastasi: "sepä suru mua vaivaa,
Kun ei koskaan tule takaisin se laiva,
Jossa kultani kulki
Poikki aaltojen julki,
Minun jätti ja surun syämehen sulki.
Jo nyt outellut olen viikkoa kaksi
Juuri tyhjään, näy ei tulevaksi;
Mikä mahtanee olla!--
Jopa taisiki kuolla,
Vain on vankina meren toisella puolla."
Ja hän katseli vähän aikaa vielä,
Näki aalloilla pilven punertavan siellä;--
Pilvi ei ollut vainkaan,
Tunsi kultansa laivan--
Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!
20. Varpusen olut.
Näin minä unta maatessani,
Varpusen panevan oltta;
Munankuori oli kuurnana,
Ja tuohta hän ruukasi polttaa.
Ja koska hän oluensa valmiiksi sai,
Hän itsensä siitä nyt humalaan joi,
Ja pani ala räystähän maata.
Räystähän alla hän nyt makasi
Ja synkiähän unehen vaipui,
Kissa hänen nukuksissa kohtasi
Ja käpälällä selkähän tarttui;
Varpunen unestansa havasi,
Kun kissa häntä repi ja raateli,
Ja kuolema ahisti häntä.
Varpunen itkuhun puhkesi
Ja rukoili hartahasti:
"Elä kissa kulta nyt minua syö
Ja tapa näin surkiasti!"
Vaan kissa se hänelle vastasi näin:
"Ei vainen sun varpunen hyvin nyt käy,
Sen olen minä näyttävä kohta."
Kissa se käpälätään kohotti,
Ja varpunen tuiskahti tuuleen:
"Panin minä kerta vähän olutta,
Sen sanon minä kaikkein kuulten;
Vaan kun ei siitä tullut parempaa,
Kun että olin henkeni kaottaa,
Niin olkoonpa viimeinen kerta."
Kun varpunen pois oli lentänyt,
Läksi kissa häntä tavottamahan;
Hän hyppäsi korkialle vuorelle,
Ja sieltä hän putosi maahan;
Senkaltaisellapa pauhinalla,
Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pauhinalla,
Lopun tämä elämä saapi.
21. Häälaulu.
Koska piämmä häitä,
Elkäm' unohtako näitä
Hyppimiä, tanssimia, kun on vanhuuesta tapa!
Pari kaunis, ihan valmis,
Käy nyt tanssihin kanssa;
Ilotellen, riemutellen tanssikate nyt kaikki!
Väki morsianta katsoo,
Imehellä myös tahtoo
Koreutta, kauneutta, kun on morsiamen päällä:
Ruunu päässä, palmut käässä,
Kulta rinnassa kiiltää,
Hopiapaulat, ketjut, vaulat, hyvin kaunihit kaikki.
Iloisesti nyt vieraat
Kävelevät niinkun herrat,
Hyvä ruoka, jalo juoma, joka hengelle valmis.
Pojat piltit, tytöt kiltit,
Yhä tanssia pyörii,
Syän palaa, sano salaa: "jos ois omat nämät häämme."
Ukot ei tule joukkoon,
Akat pakenevat loukkoon,
Naurelevat, katselevat iloleikkiä nuorten.
Heki ennen eivät menneet
Poies polskasta kesken;
Iloisesti, riemuisesti heki hyppivät silloin.
Sitä muistakame kaikki,
Parikunnallemme ratki
Hoikotella, toivotella, siunausta Jumalalta,
Joka ensin itse vissin
Aviokäskyn sääsi,
Evan pienen pani viereen Adamille paratiisiin.
Perillisiäki kanssa
Jumal' aina armostansa
Heille suokoon, ynnä tuokoon kasvamahan kaunihisti,
Hyvyyessä, siveyessä,
Jost' on kunnia heille,
Maalimalta, kaikkialta, ilo enkeleillä kanssa.
Sitä toivotamme vielä,
Ettei Herra heiltä kiellä
Ajallista, tavallista, mitä tarvitsevat täällä
Hengen eloks, välimenoks,
Kun on ruoka ja juoma,
Vaate verho, talo kerho, sekä tarpehia muita.
Jumal' Abrahamin juuri,
Isakinki Herra suuri,
Jakopinki, jokasenki, anna parillemme tälle
Siunausta, suojellusta,
Hä'ät, tuskat poies poista,
Pitkää ikää heille lisää hyvän terveyen kanssa.
Ja kun päättyvi kerran
Tämä elo, nimeen Herran,
Vajavainen, tukalainen, tämä vähä ajan vaihe;
Elo toinen, parempainen,
Jumal' anna taivahassa,
Muuttumaton, puuttumaton ilo enkelien kanssa.
22. Laulu, olut ja viina.
Löytyvi kultaa kupiksi,
Jos talonpoika tahtoo,
Hopeeta housun napiksi,
Ken kaluksi sen katsoo;
Löytyy myös sanoja virsiksi,
Kun etempätä etsii,
Ja laittelevi lauluksi,
Runoiksi tehä viitsii.
Vaan aina tulee varata
Ne monet väärät värsyt,
Ettei laki sua sakota
Ja pane pahat reisut.
Niin saapi laulaa helistä,
Ett oikein seinät soipi,
Olutta juoa välistä,
Kun kallo kantaa voipi.
Se mielen tanssiin taivuttaa,
Antaa myös vähän voimaa;
Kyll' uni muuten uuvuttaa,
Jos välill' ei saa hoivaa.
Ja teki, neiet naitavat,
Sen kernahasti suotta,
Myös ootta yhtä taitavat,
Jos itse vähän juotta.
Miehellen ei myös mitään tee,
Jos ryypyn, kaksi ottaa,
Vaan kolmas mieltä koittelee,
Ja neljäs älyn voittaa;
Viinasta ei tule viisaus,
Kun sitä paljo ryyppää,
Vaan kevyt luonto, kerkeys,
Sen kanssa olla pyytää.
23. Mutkainen matka.
Läksin hevosen ostoon,
Senki kovaan kostoon;
Oli mulla rahoja säkki,
Tuli sitte ilta äkkiin,
Tahottiin minua tappaa,
Rahani poies lappaa,
Minä pääsin pakoon
Vahvan vaaran rakoon.
Yhyin sitte yhteen kylään,
Senki sangen hyvään;
Menin yhteen taloon,
Senki sangen jaloon;
Menin ulkoa tupaan,
Ilman muuta lupaa.
Sanoin mie: hyvää iltaa,
Putosin pääni siltaan,
Ramppasin oven ramppii,
Aloin sitte tanssii;
Panin säkkini naulaan,
Aloin sitte laulaa.
Miniä perässä makaa,
Ei hän unesta takaa,
Heräsi toki tuosta,
Alkoi minulle haastaa:
"Mistä sinä olet miesi?"--
Minä sanoin: "Hiisi tiesi."
Sanoi hän minulle hiljaan:
"On meillä alla sillan
Kellari syvä ja suuri,
Sinne on murhattu juuri
Ennenki monta miestä,
Ku ei päässyt pois eestä."
Niin minä talosta karsin,
Matkalle heti marsin,
Yksinäni halkiöisin,
Tuskinpa tien minä löysin.
Lippasin sitte linnaan,
Saksan kanssa rinnan;
Saksa se minulle sanoi:
"Onko sinun miesi jano?--
Osta viinaa sarkka,
Maksaa kolme markkaa;
Olutta tuopin täysi,
Niin saat hyväksi pääsi."
Marakatti pöyältä katsoi.
Päälleni rännätä tahtoi;
Minä häntä jalalla potkin,
Ruoskalla selkään sutkin.
Läksin sitte kotihin tuolta,
Tiell' olin nälkään kuolta;
Vaan tuli talo vahva,
Siin' oli jalo rahvas,
Emäntä ruokaa laittoi,
Leipeä pöyälle taittoi,
Söin minä mahani täyen,
Läksin sitte kotiin käyen;
Siit' oli mieleni paha,
Rosvot oli vieneet rahan,
Enkä mä hevoista saanut;
Parempi kun oisin maannut,
Ollunna, ajan senkin,
Pitkänä päässä penkin.
24. Neion valitus.
Ehkä tämä Neion valitus jo ennestäänki löytyy edellänimitetyssä
Topeliuksen kokouksessa melkein yksillä sanoilla präntättynä, niin emme
kuitenkaan ole tahtoneet, emmekä tainneet sitä tästä nykysajan
runoelmanäytteestä erottaa, koska se paremmin kun moni muu todistaa,
vanhan kansanrunollisen sulon vieläki hengissä olevan.
Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Armias ihana aika,
Jona lauloin ollen lassa,
Pikku piikana visersin,
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän,
Tuolla pilvien povella,
Vapaana, vaivatonna.
Vapaa vaivoista poveni,
Tuuvin ennen tuulen lailla,
Kiiätin kipunan lailla,
Lennin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makian
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavaisen.
Istuin ilona aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana keolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa,
Tyvenesti tuuvitettu
Tuulen hengeltä, tulevan
Metisestä mantereesta.
Levon kuvana leholla
Nukuin nurmilinnun lailla;
Rauha rakkahin rakensi,
Siirsi vierehen siansa,
Eikä untani uhannut
Huolilla heräjävillä,
Näillä suurilla suruilla,
Povea nyt polttavilla.
Empä tieä, enkä taia
Selkeästi selvitellä,
Mikä juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämeheni
Tuli ennen tuntematon.
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle,
Nousi nousulla nisäni,
Suihtui outo syämeheni,
Huoli uusi huivin alle,
Pullistuvahan povehen.
Niin nyt on tukala tuvassa,
Mieli raskas mantereessa;
Löyä en armoa aholla
Enkä lehossa lepoa,
Eikä onni oksapuien
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni;
Vaiva herättää valolle,
Uuen päivän paistehelle.
Tuolla sytevi, syämen
Peitetyissä pohjukoissa,
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio syämen,
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämelleni suruisten,
Syämelleni suloisten.
Kaikki kaikissa ajatus,
Yks' on aina arvollinen
Täytten tarvetten seassa,
Yks' on tarve toivottava,
Syämelleni surunen,
Syämelleni sulonen.
Näistä edellisistä lauluista lauletaan niitä seitsemää ensimäistä melkein
yli koko Suomen maan, ehkä ei aina ja joka paikassa yhdellä tavalla.
Karjalasta saatuja ovat laulut 8, 9, 10-----15, 18, 23, joita kuitenki
myös usiampia Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan.
Hämeestä kirjoitettuja ovat 16, 17; Uudelta maalta 19, 20; Savosta ja
Savonrajaiselta Pohjanmaalta ja Satakunnasta 21, 22, 24.--Kuusi 1:mäisen
laulun alkuvärsyä ja koko 2:nen laulu ovat ruotsinkielisten lauluin
mukailemata [3] ja melkein näyttää siltä, kun olisi myös lauluilla 3, 4,
9, 20, ruotsalainen alkunsa, joka sama arvelu miks' ei sovi lauluihin 5,
6, 19. Viimeksi nimitettyä kuulimma lassa syntymäpaikoillamme
lauleltavan, jota myöten sen olemma kokeneet korjaella muistostamme,
kosk' ei saanutkaan silloin kirjoitetuksi.
Jos nyt tarkemmin tutkimma näitä nykyisajan lauluja vanhanaikaisten
rinnalla, niin ylipäänsä saatamma sanoa, että ovat kehnompia laadustaan,
ei ainoasti kielen vuoksi, vaan muunki laulusomuutensa. Lyhyitä tavuita
löytään usein pitkiksi venytettynä ja pitkiä lyhytten siaan pakattuna,
jonka ohessa sanojen yksialanta (allitteratio) on sattumoissa.
Tavallisesti on niissä myös paljo katkastuita sanoja, jotka näistä
näytteistä kuitenki olemma kokeneet pois karsia, jossa työssä niiden
monet toisinnot kokonaisemmilla sanoillansa ovat avuksi tulleet. Niin on
muuki laulusomuus näissä kehnompi, kun vanhanaikasissa, ainoastaan
nuottiensa moninaisuudella voittavat ja niidenpä tähden kyllä ovatki niin
tavallisiksi tulleet. Oikiassa laulussa ei pitäisi kumpasenkaan, ei
sanan, eikä nuotin, yksipuolisesti vallita, vaan keskinäisessä sovussa ja
yhteydessä toisensa kanssa elämän. Tästä yhteydestä ovat nykyisaikoina
kuitenki sana ja nuotti erinneet ja edellinen jäänyt oppineitten
runoteelmissä melkein itsevaltiaksi, jälkimäinen nykyisissä kansan
lauluissa. Sana ja nuotti, alusta sisaria, nyt useinki kaipaavat
toistansa ja itkevät yksinäisyydestänsä, sanoen:
Kaks' oli meitä kaunokaista,
Emon tuomoa tytärtä,
Vanhemman varustamata,
Kaksi siivoa sisarta;
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Kilpoa kiven etehen,
Rinnan riihihuonehesen.
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.
Syy sihen, että nuotti nykyisissä kansan lauluissa on sanan ylitse
vallan saanut, on sama kun kaiken muunki yhteisen elämän muuttumiseen
entisestä laadustansa. Entinen yksinkertaisuus tavoissa ja elämässä menee
vuosi vuodelta alle ja palkitaan ulkonaiselta, silmään pistävältä
koreudelta; vanhanaikaiset vahvat ja lämpimät, harmajat eli valkiat
sarkakauhtanat uusilta, painetuilta, ohuilta, kehnotekoisilta takeilta;
honkaiset, lujat, maalaamattomat seinät punaisilta, ohuilta ja kylmiltä
kyhäyksiltä; mustat, savuttuneet kanteleet korioilta, kiiltäviltä
viuluilta.
Kun siis tavat ja elämä muussaki kohdassa ovat muuttuneet, niin ei saa
oudostua entisen laulunki muutunnasta nykyiseen, sillä laulut, jos ovat
luontaisia, ei teeskeltyjä, kuvaelevat aikoja, joina syntyivät,
yhtähyvin, ja ehki paremmin, kun moninaiset muut kuvaukset. Ei muuksi kun
naurettavaksi tekeytyisi se, joka, elettävätä aikaansa ei arvaava,
karsaasti katselisi kaikkia, missä ei ole entisen ajan muotoinen. Kullaki
ajalla on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa, eikä entistä aikaa
saada takaisin kääntymään, jos kuinka körteistä vedettäisi. Tätä emme nyt
kuitenkaan sano nykyisten aikain ylistykseksi entisten suhteen, vaan
ainoasti niiden vuoksi, jotka aina surevat entisen kuusen maahan
kaatumista, eivätkä arvaa, että vesasta voipi uusi puu yletä, jos sitä ei
jalkoihin tallata.--Niin nykyisestä Suomen laulustaki, ehkä kuinka kehno
ja vähäarvoinen se onki, voipi parempiarvoinen laulu yletä, jos sitä
taitavasti hoidellaan ja korjaellaan, ei kokonansa jaloissa potkita.
Vanhalla laululla on jo pian ikänsä eletty, ja uusi laulun vesa
onkasvamassa, mutta moni toisi mielellänsä Ruotsista eli muualta
täysikasvaneita puita Suomen laulutarhaan istutettaviksi, eikä odota
vesan kasvamista, tahi ei arvaa siitä mitään tulevan, jonka tähden sen
huoletta heittääki. Meidän toivotuksemme on, että Suomen uusi laulu
perustettaisi vanhan laulun kulmakiville, vaikkemme sentähden katso
sopivaksi, että koko rakennus tulisi sen entisen pian raukeavan, paikoin
jo rauenneen, mukaiseksi. Multimusten siaan voipi hyvin panna kivijalan,
erinäisiä huoneita sopii väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä
muuri kiukoan ja reppänän siasta raketa, koko rakennus korottaa ja
vieläpä seinätki ulkopuolin punata. Ettei tätä uutta rakennusta vielä
ole millään paremmalla onnella alotettu, sen todistaa ne moninaiset sekä
mielettömät että kielettömät, niin hengelliset kun maalliset
arkkiviisut, joita vuosi vuodelta joukottain ilmautuu maahan. Sen
todistaa myös seki, että oppineitten tekemistä runoista ja lauluista ei
ole mainittavasti mitänä kansan runoiksi ja lauluiksi ruvennut, johon,
Suomen kansan lauluhalua muistellessamme, lienee se ainoana syynä, että
ovat ulommaksi kansan mielestä, tavoista ja ennen tutusta laulusta
hairahtaneet, kun mitä kansa tuntisi omaksensa eli muuten voisi omistaa.
Se on Karjalassa kahdapuolen valtarajaa, jossa talonpoikainen kansa
paremmin kun muualla oikian arvonsa tunteva, ei vielä ole herrasväen
häntään tunkeunut. Siellä on vielä usiammilla vanhanaikaisilla tavoilla
arvonsa, siellä, niinkun jo edellä sanoimma, vanhoilla lauluillaki
pesänsä. Herroja kun sinne ei vielä ole joka mökkiin asettautunut, niin
siitä on talonpoikainen kansa saanut vanhat tapansa rauhassa suojella.
Vieläpä on itse herrasväkiki, missä sitä siellä on, enimmästi siksi
tottunut talonpoikaista elämää näkemään, ettei ylipäänsä tuomitse kaikkia
kansan tapoja. Niin itse kansan lauluissaki. Mamsellitki välistä
laulelevat niitä, eivätkä pelkää suunsa siitä pahaksi pilautuvan, jos
kyllä toisia löytyy sielläki, jotka pelkäävät. Usiamman olemma myös
kuulleet kantelettaki soittavan, ilman sormiensa kuluntaa varomatta eli
soittoa muuten talonpojastamatta.
Jo alussa tarpeeksi asti kerrottuamme Suomen erinäisistä runolaaduista,
emme enää huolikaan muista, kun näistä, nykyisessä kokouksessalöytyvistä,
lauluista ja virsistä puheeksi ottaa. Ylimalkaisesti on näissä
yksinäisyys ja surullisuus läpikäypänä aineena, ehkei kuitenkaan
niin, ettei toisinaan iloisempiki mielenlaatu ilmoittaisite. Muutamassa
laulussa kuvailee tyttö surkeuttansa ja sanoo olevan itsellänsä "paian
päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta"; ja huolen kankahaksi voisi
miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää. Loimi niissä melkein ylehensä
on huolista kehrätty, kude erilaatuinen ollen. Ne ovat verrattavia
pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa
pilkuttaa. Niistä sopii sanoa, mitä muuan laulaja itsestänsä erittäin
kertoo, sanoen:
Usein minun utuisen,
Usein utuisen lapsen,
Maassa mieleni makaavi,
Alla jalkojen asuvi,
Alla penkin pehtelevi,
Nurkissa nuhaelevi--
Miel' ei tervoa parempi,
Syän ei syitä valkiampi.
Sanoimma myös yksinäisyyden olevan näissä alti havattavana, ja niin
onki. Peräti toisenlaatuisia lauluja syntyy remuisissa seuroissa ja
muissa tiloissa, joissa ihminen ei tunne yksinäisyyttänsä haittaavaksi.--
Mutta kun kuitenki ihminen luonnostansa ei rakasta yksinäisyyttä, vaan
kanssakäymistä ja seuraisuutta, johon Suomen tytöillä ja pojilla, ynnä
muulla maamme kansalla, kaukana toinen toisista erillään asuvilla, ei
usein ollut tilaisuutta, niin mielessään vetivät koko luonnon seuraansa,
kaikille turhimmilleki aineille hengen ja elämän, mielen ja kielen
kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain
ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien,
jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa. Seuran kaipuussa
saivat niistä joka paikalla lässä olevia ystäviä. "Yks' on tuuli
tuttuani, päivä ennen nähtyani", sanoo vieraalle maalle joutunut, ja
tyttö miehelään lähtiessänsä, kun aavistelee, minlaiseksi syntymäkotinsa,
hänen toiste tullessansa, olisi muuttunut, laulaa:
Muut ne ei minua tunne,
Kotihini tultuani,
Kun nuo kaksi kappaletta:
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs,
Minun piennä pistämäni,
Neitona vitsastamani.
Samalla mielellä lohduttaa toinen kodista eroava itsiänsä, sanoen:
Paistavi Jumalan päivä
Muuallenki maalimassa,
Ei isosen ikkunoille,
Ei veikon veräjän suulle.
Muuan taas yksinäisyytensä ikävässä haastattelee lintua
seuraavaan tapaan:
Tule tänne, pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka,
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmoittele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitte vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.
Minkä osan ottamisen ja kanssakärsiväisyyden onnettomasta tapauksestansa
eikö anna tyttö moninaisille eläviksi ajatetuille aineille,
kun laulaa:
Tuota saariki saneli,
Saaren rannat raukoitteli,
Tuot' itki ihanat nurmet,
Ahot armahat valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Kuikutti kukat kanervan,
Tuota piian pillamusta,
Emontuoman turmellusta;
Eipä nouse nuoret heinät,
Ei kasva kukat kanervan,
Kasva ei sinä ikänä
Sillä tuhmalla sialla,
Kuss' on piika pillattuna,
Emontuoma turmeltuna.
Ilmanko eläviksi ja mielellisiksi saarta, rantoja, nurmia, ahoja, heiniä
ja kukkia ajattelematta hän sillä tavalla taisi niistä lausua?--Ja samate
se, joka salaisia huoliansa haastellessa ei tiennyt kellen ilmoittaisi,
etteivät kertoisi ulomma, viimein kuitenki tuuman keksivä, sanoen:
Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtiselle,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.
Saman ystävyyden ja kanssakärsiväisyyden, jonka ajatuksessansa luonnolta
nautitsivat, osottivat sille takaisin. Niin seki, joka eräästi ei tieten,
minne mättäisi moninaiset huolensa, viimein käskee korpin niitä
poiskantamaan, lampihin hukuttamaan, kuitenki varomalla, ettei veisi
kalallisihin vesihin, sillä:
Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi,
Suuret hauit halkiaisi,
Sären lillit liukeneisi,
Saisi siikaset surua,
Kaikki mustuisi mujehet,
Hänen hoikan huolistansa,
Murehista mustan linnun.--
Mutta muita muistellessa elkäme unohtako käkeä!--Yli muiden lintujen ja
muiden hengellisten eli hengetönten olentojen oli käki Suomalaisille
rakas ja arvossa pidetty--saman arvon vielä tänä päivänäki nautitseva.
Oliko tämä tapahtuva lyhyestä ajastansa vuoden kauniimmilla päivillä,
taikka yksiäänisestä, erinäisiä huokauksia kuvaelevasta kukunnastansa,
taikka seuravajaisesta elämästänsä, johon Suomen kansa paremmin kun mihen
muuhun taisi omanki elämänsä verrata?--Arveloamme myöten vähän
itsekustaki syystä. Tämän erityisen arvonsa tähden käkeä lauluissa usein
muistellaan ja mainitaan kauniimmilla nimityksillä: kultainen, hopiainen,
kultakielellinen, kultalintu, hopialintu, hopiarinta, tinarinta,
hietarinta, papurinta, Saksan mansikka, Wiron puola j. n. e.--Vähäonniset
huolissansa toivottelevat hänen kanssakärsiväisyydestä kovemmin kukkuvan,
tytöt milloin kultia ja hopehia ynnä muita koristusaineita suustansa
kukahtelevan, milloin ilmoittavan ajan, kuna naitaisivat. Emoton orpo
valittaa, ei enää käestäkään iloa itsellänsä emonsa kuoltua olevan, jos
kuinka kuuntelisi ja kääntelisihen.--Käen kukunnastapa Wäinämöinenki
naulat uuteen kanteleensa kuvasi, ja minkä osan käki ihmisten asioissa
luultiin ottavan, osotetaan ehkä silläki, kun runossa asetetaan
yksinäisillä sanoillansa koivun latvassa Joukahaisen sisaren hukuntaa
suremaan.--Mainitusta kaikenlaisille eläville ja muille olennoille
ajatellusta ihmistapaisesta mielestä ja kielestä tulee vielä seki, että
usein annetaan lintujen ja muiden elävien eli hengetönten olentojen
pitkiä kanssapuheita välillänsä pitää. Sillä tavalla istuvat linnut
oikeutta, kissat ja hiiret, revot ja jänikset, koivun ja tuomen tyttäret
tarinoivat kaikenlaisia keskenänsä eli ihmisten kanssa. Moni ehkä katsoo
aineita ja asioita, joiden kanssa näillä lauluilla on tekemistä,
alahaisiksi, vähäarvoisiksi, laulun ansatsemattomiksi. Mutta niiiikun
ainaki kansanrunoissa tapahtuu, on myös näissä laulaja tutut,
jokapäiväiset aineet valinnut, ei niitä pilvistä eli muista korkeuksista
tavotellut--taikka toisin sanoen: tutut, jokapäiväiset aineet ja
mielenvaikutukset ovat laulajan laulamaan pakottaneet ja laulut siitä
syntyneet.--Kansan runoelmissa mieli harvoin lentelee ylen korkialta
pilvistä eli muualta semmoisia lauluaineita tapailemaan, joilla vaan
pilvissä, ilmassa ja tuulessa onki kotimaansa, ja perustuksensa laulajan
omassa mielessä, silloin tavallisesti olevaki paremmin tuttu pilvien,
ilman ja tuulen kanssa, kun tämän varsinaisen elämän. Se, joka
halajaa runoelmia semmoisista ylähäisistä aineista, niitä elköön koskaan
etsikö kansantekoisissa! Niitä löytään semmoisten korkiaoppisten
teelmissä ja laitelmissa, jotka vierahia tälle jokapäiväiselle,
alahaiselle elämälle, taikka sitä halpana pitäväiset, sihen siitä syystä
eivät puutukaan, vaan mielensä lentimillä kohoten päätyvät viimein
kunneki omissa luuloissansa löytyvihin parempihin maailmoihin. He ovat
liikaviisaita, joillen ei kelpaa tämä nykyinen Jumalan luoma maailma; sen
pitäis heidän mielensä mukaan olla peräti toisenlaisen ja semmoiseksi
kuvailevatki.--Mutta se, joka paremman maailman puutteessa ajaksi edes
tyytyy tähän oltavaansa elettäväänsä, joka myös halajaa nähdä, tuta ja
tietää, milliseksi Suomen kansa sitä arvaa, eli tätä ennen on arvannut,
millaiset heidän mietteensä, toivonsa ja yrityksensä siinä ovat,--sillä
on näiden laulujen, ehkä alahaisissaki, vähäarvoisissa aineissa kylliksi
miettimistä ja oppimista.--Muuten on muistettava, ettei minkään laulun
somuus ja kauneus synny aineesta, vaan aineen käyttämästä tahi mielen
vapaasta liikunnosta aineita kuvatessansa. Alahaisista aineista ei siis
seuraa, että lauluki olisi alahainen, eikä ylähäisistä toisella puolella
laulun ylähäisyys; nimi ei pahenna miestä, jos ei mies nimeä.
Itse kirjoitustapaki eli kuvausmuoto näissä ei lentele niin korkialle,
kun muutamien muiden, esimerkiksi itäisten kansain runoelmissa. Välistä
kyllä vähän sihenki laatuun, mutta ei tavallisesti. Se on jo mainittu
lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi
kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan
vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta
lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on
oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla,
vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa
tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun. Usein
sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä
tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa
laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva,
joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta
tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä.
Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki
ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin
aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki
ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta
ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda
itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta
siitetyn yhteyden selvittää?--Tässäki kohdassa on siis laulaja yhteistä
mielen luontoa seuraava ja sanoilla kuvaava ajatuksensa ilman
varovaisuutta ja pelkoa, niinkun ne itse työssä ilmoitaksen. Suomen
laulun suloisuudesta emme nyt huolikaan omaa lausettamme ilmoittaa, koska
näitä korjaellessamme vaan olisimma tainneet liiaksi niihin rakastua, ja
lauseemme, jos ei ollaki, kuitenki näyttää yksipuoliselle. Se joka
enemmin halajaa erityisten mietteitä siitä asiasta lukea, kun itsistä
lauluista kokea, lukekoon entisen, kaikista kuulusimman kotimaamme
professorin, H. G. Porthaanin erittäin Suomen runotaidosta laitettua
kirjaa [4], jossa läpensä ylistää Suomen laulun kauneutta ja suloisuutta.
Samalla tavalla ylisti sitä aikoinansa pispa Danieli Juslenius, lausuen:
"Suomen laulun kauneutta ja vaikuttavaista, sydämen liikuttavaista
luontoa emme taida lyhyellä kertomisella osoittaa, ja jos vielä
taitaisimmaki, niin ei kukaan uskoisi kertomustamme todeksi, joka itse ei
ole saman laulun sisällisimmän luonnon kanssa tutuksi tullut. Se oikein
tulvehtii niin lausettensa kun ajatusten somuudelta, ja ilman niitä runoa
ei arvata miksikään" [5].--Saksalainen tohtori H. R. von Schröter, joka
kolmattakymmentä vuotta sitte käänti ja pränttäytti saksaksi muutamia
Suomen runoja ja lauluja,--nimittää runostoamme ihmeteltäväksi
laululähteeksi ja luulee sen kyllä itsestänsä ystäviä luoksensa vetävän,
ettei tarvitse ja kaipaa hänen erityistä ylistystänsä [6].--Kuitenki oli
niin Porthaanilla, kun Jusleniuksella, Schröterillä ja muilla, jotka
senlaisilla lauseilla runostoamme ylistävät, vaan joku pieni osa siitä
tuttu, eikä sekään kauniin ja paras osa.
Ulkopuollista todistusta ei siis kaipaakaan laulumme somuudestansa,
emmekä juuri pelkää sen sisäpuollistakaan kaipaavan, jos ken sitä
kysyisi. Mutta jos tapaisi lukija toisinaan semmoisiaki paikkoja, joilla
ei näyttäisi kyllin suloa, somuutta ja kauneutta olevan, niin ensiksi
muistakoon, ettei olekaan yhden kaunis kaikkein kaunis, ja toiseksi
elköön unohtako, mitä itse lauluin tekijät asiasta arvelevat, sanoen:
Elkäte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos mie lapsi liioin laulan,
Pieni pilpatan pahasti;
En ole opissa ollut,
Seisonut sepon pajassa--
Olen oppinut kotona,
Oman aitan orren alla,
Oman äitin värttinöillä,
Veikon vestoslastusilla.
Vaan jos joku kysyisi, mintähden semmoisina, opistaan ja taidostaan eli
muusta mahdistaan, epäilevinä, rupeavatkaan laulamaan, niin vastaavat
vieläki laulajamme:
Emp' ois outo ollenkana,
Saattamaton saanutkana,
Ruvennut runon tekohon,
Vaan tuli iso ikävä--
Se minun pani pakolla,
Sepä työnti työntämällä.
Saman sanoivat jo vanhuudestaki, taikka:
Kyllä huoli virttä tuopi,
Mure virttä muistuttavi,
Kaiho kantavi sanoja,
Mielalaset arveloita.------
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakko päivissäni,
Jott' on iltani kuluisi,
Aamuni alimenisi,
Huopeneisi huomeneni.--
Ja sanotaanpa sanalaskunki tavoin: luotu on lintu lentämähän, huolellinen
laulamahan.--Ei siis pitäisi kenenkään oudostuman sitä, jos toisinaan
saatostansaki epäilevinä antautuvat laulamaan, kovalta ikävältä,
raskailta huolilta eli vielä muiltaki syiltä pakotettuna.--Peljättävästi
on myös monen laulun kanssa aikain muuttuessa tainnut käydä, kun tytön
kanssa, joka vanhemmilla päivillä itsestänsä muistutteli, sanoen:
Oli mulla muoto muiden,
Oli muoto muien rinnan,
Kun ma notkuin nuorempana,
Hersyin heinän karvallisna.--
Olin ennen, kun olinki,
Olin armas aikoinani,
Kaunis kasvinpäivinäni;
Olin kun omenakukka,
Tahi tuores tuomenkukka,
Tahi mansikka mäellä,
Puola polttokankahalla.
Jo kyllä kahdestiki tätä ennen olemma maininneet, missä näitä lauluja
tätä nykyä enimmästi tavataan. Jos Karjala myös on heidän varsinainen ja
ainoa syntymämaansa eli vaan jälkimäinen piilopaikkansa, siitä välistä
olemma havanneet kahta'alle ajateltavan. Amerikan villit kansat
pakenevat tuo tuostaki Euroopalaisten edestä synkempiin erämaihinsa ja
nämät luonnon synnyttämät ja kasvattamat laulut lienevät samalla tavalla
ulkoa maahan tulleen sivistymisen jaloista aina edemmä ja edemmä
vetäyneet, sillä lailla nyt ainoastaan Karjalassa löytyen.--
Talonpoikaiset lapset jättävät ilonsa ja lopettavat leikkinsä lattialla,
ujostellen loukkoihin rientäen, kun herrasväkeä tulee tupaan; niin
arvelisimma myös näiden eli muiden samanlaatuisten lauluin yli koko
Suomen muinaan leikkinsä lyöneen, vaan sitte jo sanotusta syystä
nykyiseen piilopaikkaan väistyneen, entisestä olostansa muilla paikoilla
ei paljo muuta, kun jälkiä ylehensä käyvissä sanalaskuissa jättäen.
Karjalassa ovat toki siksi vielä säilyneet, että, vaikka kyllä vanhat
ihmiset valittavat niiden lapsuutensa armahien ylenkatseesta, niitä
kuitenki vielä kaikilla ijillä ja kaikissa tiloissa laulellaan. Lapsilla
on erityiset laulunsa, nuorilla naimattomilla erityiset, naineilla
erityiset ja erityiset ikäkuluilla vanhoillaki, paitsi mitä siitä
laadusta on, että lauletaan yhteisesti usiammilta eli kaikiltaki. Samate
on lauluja erittäin pojilla, erittäin tytöillä, erittäin miehillä,
erittäin naisilla, erittäin ukoilla, erittäin akoilla. Yksipuolisuutta
peljätessämme emme taida yhtä lajia näistä toistansa paremmaksi kiittää.
Jokaisella lajilla on omat sulonsa ja kauneutensa, niin esimerkiksi
lastenki lauluilla, joita luetaan ensimäisen kirjan lopulla. Moni
taitaisi niitä kehnommaksi arvata, kun mitä pränttiin toimitettaisi,
mutta kuitenki ovat ne lapsilla niin rakkaat ja kauniit mielestänsä,
etteivät paljo muita lauluina pidäkään, kun semmoisia heidän
mielensä ja älynsä mukaan juoksevia. Se on itseensä hämmentynyt viisaus,
joka lapsille muuta taritseekaan, kun minkä älytä voivat, taikka joka
katsoo sitä vesalle sopimattomaksi, että tuulen mukaa heiluu sinne tänne,
eikä asu kun täysi puu jäykkänä, kankiana. Lapsilla on omat mielensä,
omat halunsa, omat työnsä,taitonsa ja laulunsaki, ja sen mukaan pitää
kaikkia heihin koskevia arvattaman.--Mainitut lasten laulut ovat kun
ensimäinen luokka Suomen laulukoulussa. Semmoisia ovat kaikki parahimmat
runoniekat lapsuudessansa laulaneet, juuri niistä laulun luontoon
tottuneet ja mieltyneet. Muu laulukoulu sitte on itsekullaki ollut
niinkun siitä eräs laulaja kertoo, sanoen [7]:
Omat on virret oppimani,
Omat saamani sanaset,
Tiepuolista tempomani,
Risukoista riipomani,
Kanarvoista katkomani,
Vesoista vetelemäni,
Kun olin piennä paimenessa,
Lassa lammasten keralla,
Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla.--
Tuuli toi sata sanoa,
Tuhat ilma tuuvitteli,
Virret aaltoina ajeli,
Lausehet vetenä vieri.
Muuta erityistä laulukoulua Suomalaisilla ei kyllä ollutkaan. Sillä
vaikka laulukouluistaki Suomen runoissa ja lauluissa toisinaan
muistellaan, niin niillä arvattavasti ei ymmärretä muuta, kun mikä
vieläki maassa on tavallinen, että toinen opettaa toiselle laulun
ulkomuistilta laulettavaksi. Sillä tavalla ymmärrettävä lienee kyllä seki
toisessa kirjassa präntättävä laulu, jossa tyttö kertoo pienempänä
eräälle akalle muutamia lankakeriä ja rätsinän eli paidan laulun
opetuspalkasta antaneensa, vaan jota tuhmuutta suuremmaksi tultuansa
katuu, kun ilmanki akkojen opetuksitta havatsi huoltensa kyllin virttä
jatkavan, niillä samoilla sanoillansa sitä oikiata, joka paikassa
tilallista Suomen laulukoulua osottava, josta jo ehki kylliksi olemma
edellisissä lehtilöissä maininneet.
Suomen laulun iästä eli vanhuudesta emme taida muuta sanoa, kun että sen
juuret katoaa menneisiin ylimuistoisiin aikoihin, latva näihin nykyisiin
aikoihin koskeva. Niin näistäki tässä kokouksessa löytyvistä monella
kyllä on suuriki ikä, ehkä vuosituhansia seljässä, vaan toiset taas eivät
ole kovin vanhoja. Vangittu pannu [8] esimerkiksi ei voi olla vanhempi
yhteistä viinakieltoaikaa kuningas Kyöstä III:nnen hallitessa. Koiteren
järven rannalla eli pari vuotta sitte ja taitaa vieläki elää vanha
80:vuotinen akka, Mateli Kuivalatar, joka muutamista muilta kerätyistä
tyttöin lauluista, kun niitä hänen kuullaksensa luimma, sanoi: "no
vieläkö nyt sitäki maassa muistellaan ja ken sitä teille lauloi?--Minä
sen ennen nuorra tyttönä ollen tein."--Akan ilman syytä entisestä
lauluteostansa kehuneen emme uskokaan, sillä siinäki iässä oli vielä hyvä
laulaja ja toiseksi niitä tekemäksensä sanotuita tyttöin lauluja ei juuri
laulettukaan Ilomantsia ja Lieksan rajakyliä ulompana. Ainaki lauluin
ikää tutkiessa luulisimma jonkun osviitan niiden nykyisestä olopaikasta
saatavan. Mitä laajemmalta usiammissa eripaikoissa kutaki laulua
lauletaan, sitä vanhemmaksi luulisimma, ja enimmiten lauletaan niitä
laajemmalla, joilla on enempi toisinnoita. Tämä on ylehensä sanottu, ei
sillä mielellä, että se sopisi joka ainoaan erityiseen lauluun niin
yhdessä kun toisessaki kohdassa.
Että Suomen laulutaito on kansan omituinen siittämä, synnyttämä ja
kasvattama, ei ulkoa peritty, sen jo osottaa Suomen laulun omituinen
muotoki ja kaikki erityinen laatunsa toisista rinnalla kasvavista
sisaristansa, Ruotsin ja Venäjän lauluista. Ruotsilla ei ole paljo
tämmöisiä mielen suoria ja selviä osotuksia lauluissansa, vaan kun
jostain laulavat, pukevat asian kertomatapaan, taikka tarinoivat jostain
toisesta, johon ajatuksessa itsiänsä vertailevat. Heidän laulunsa
paraasta päästä ovat sitä laatua, kun virsilaulut tämän kokouksen
kolmannessa kirjassa, ehkä kyllä niidenki luonnosta paljo eroavaiset.
Enimmät Ruotsin kansanlauluista ei olekaan perijuurin kansan tekoisia,
vaan ylhäisemmän osan kansasta, Ruotsin muinaisen herrasväen laatimia.
Kansa sitte tavoissansa, siisteydessänsä ja muussa elämässä herrasväen
tavottava pakkausi tilalle, herrasväki siirtyi edemmä ja jätti tahallaan
eli unohduksesta laulut jälkeensä, jotka kansa omisti, korjasi ja
säilytti--siitä niitä nyt kansanlauluiksi nimitetään, semmoisia enin osa
ei alkuansa ollen. Omituisia, alkuperäisiä kansanlauluja Ruotsilla meidän
tiedosta on ylen vähä, neki harvoin minkään veroisia. Venäjän laulu, ehkä
vähä enemmin Suomen laulun sukulainen, kuitenki paljo erotaksen siitä,
niin että, kun jo sanoimma, Suomen laulua ei taita muuhun kun itseensä
verrata, juuri tämä itseisyytensä sen vanhaa ikääki todistava.
Viron laulujen yhteydestä Suomen laulujen kanssa olisi enemmin
kirjoittamista, kun mihin tässä esipuheessa aikauisimma. Ne alkuansa
eivät olleetkaan erotettuja välillään, vaan yksiä lauluja, sitte kansan
erotessa laulujenki toisistaan vieroten. Tämän eron jälkeen näyttää
Suomen laulu, niinkun itse kieliki, paljo paremmin alkuluonnossansa
pysyneen, muuten on se myös kaikella tavalla taitavampi ja runsaampi
Viron laulua.--Muiden kaukaisempain kansain laulujen verralla vielä
vähemmin rupeamma Suomen laulua tutkimaan, ehkä kyllä seki ei
taitaisi sopimaton olla. Sen siasta panemma tähän näytteeksi eräitä
muukalaiskansain lauluja, joille kuitenki sitä ennen olemma kokeneet
suomalaisen puvun antaa.
Seuraavalla tavalla sanotaan Lappalaisen matkalla armahansa luoksi
laulaneen [9].
Paista päivä, armas päivä,
Paista päälle Orra lammin,
Että kultani näkisin
Orra lammin laitehella.
Ei niin mäntyä mäellä,
Eikä kuusta kukkulalla,
Jonk' en latvahan kapuisi,
Kun vaan kultani näkisin.
Oksat poies otteleisin,
Joka lehvän leikkoaisin--
Oksat kaikki kaunihitki,
Kaikki lehvänsä leviät.
Oisko linnun lentoneuot,
Kohottimet kotkalinnun,
Lenteleisin, liiteleisin
Orra lammin laitehelle.
Vaan mitä miehellä minulla,
Kuta kurjanpäiväisellä!
Ei ole siipeä variksen,
Jolla luoksesi tulisin.
Jo olet viikon vuottanunna,
Kaiken kaunoisen ikäsi,
Sinisillä silmilläsi,
Metisellä mielelläsi.
Vaan vielä sinun tapoan,
Vielä istun vieressäsi,
Vaikka minneki menisit,
Kunneki kulekseleisit.
Kova on kahle, rautakahle,
Luja köysi, liinaköysi,
Rakkaus sitäi kovempi,
Lujempi siet syänten.
Eskimaalainen (Amerikan kylmässä, pohjaisessa maanääressä) ilmottaa
surunsa ystävänsä kuolemasta tähän laatuun.
Voi minua mies poloista,
Kun nyt näen istumesi
Tyhjänä tuvassa tässä,
Asuntosi autiana.
Pois on mennyt ystäväni
Pimiähän maanpovehen,
Muuttanut Manalan maille,
Käynyt Kalman kartanohon.
Jota ennen iltasilla
Vuotin iltani iloksi,
Kävin vastahan kujilla,
Koska kuulin kulkevaksi.
Tullut ei tyhjänä kotihin,
Tuli täyellä venolla--
Veen. koiria venossa,
Lintusia liiatenki.
Joista äiti joutusasti,
Keitti liemen kerkiästi;
Ruoan runsahan rakenti,
Laitti muille ja minulle.
Kun näki lahella laivan,
Punamaston purjehtivan,
Oli luona ensimmäisnä,
Laivan laialla lähinnä.
Veen koiransa komiat
Kanto kauppiaan kätehen,
Toi parahat liinapaiat,
Nuolet rautaiset nopiat.
Vaan miss' on nyt ystäväni!
Voi kun muistuu mieleheni,
Suru särkevi syämen,
Huoli rinnan raatelevi.
Voi jos vierisi veteni,
Tahi itku irtautuisi,
Niinkun muilta muutamilta;
Ehkä huoli huopeneisi.
Tahi jos kuolisin minäki,
Kaatuisin katala raukka;--
Vaan kuka kantaisi surua
Vaimostani, lapsistani?--
Niin mahan majoilla näillä
Vielä viipyä vähäisen,
Vaikk' on mennyt mielestäni,
Ilo poikennut iäksi.
Lithovilaisen morsiamen laulu syntymäkodistansa eroava, äitinsä
jättävä.
Enkö jo sanonut äiti,
Sanonut saoinki kerroin:
Hanki tänne tyttö toinen
Kutojaksi, keträäjäksi;
Jo olen kyllin keträellyt,
Kyllin kankaita kuellut,
Kyllin pessyt pöytiäsi,
Kyllin laassut lattioita,
Kyllin kuullut äitiäni,
En kyllin anoppiani,
Kyllin heiniä haraillut,
Kyllin laitellut lapoja,
Kyllin kukkia keräillyt,
Seppeleiksi selvitellyt.--
Nyt ne ei kukat koriat
Kauan päässäni kahaja,
Ei siniset silkkinauhat
Paista päivänpaistehessa,
Eikä suortuvat soriat
Tuiski tuulessa isosti;
Kun tulen kotihin toiste,
Käyn lakissa, en kukissa.
Sitte lakkini lavia
Vielä tuiski tuulessaki,
Kaulahuivini koria
Kumottavi kuutamella;
Vaan ne sormukset soriat
Vakassa valittelevat,
Silkkinauhani siniset
Itkevät ikänsä kaiken.
Sikelialaisen ylistyslaulu kultasestansa.
Minne, minne mehiläinen,
Kunne kulkusi varainen?--
Tuskin vielä tuntureilla
Aamurusko alkehessa.
Kukat kultaiset, koriat,
Kaikki vielä kaunihisti
Lepeävät lemmessänsä,
Utuisilla uutimilla.
Kaste kanssa kaikinpuolin
Vielä vilkkuvi kukilla;
Etkö sure sulkiasi
Tulemasta turmiolle?--
Et sä sure sulkiasi,
Yhä lennät löyhyttelet;
Sano nyt matkasi minulle,
Kunne kuitenki yritit?
Menikö mielessä sinulla?--
Jos ei muuta, jo sanonki,
Mistä saat mitatta mettä
Elinkautesi imeä.
Etkö tullut tuntemahan,
Näkemähän neioistani?--
Sill' on huulilla hunaja,
Sillä suu sulinta mettä.
Lennä sinne lintuseni,
Kule sinne kultaseni;
Sieltä saat simoa kyllin,
Sieltä määrättä mesiä.
Kreikalaisen tytön lauluja kultaansa ikävöidessä.
En taia, äiti kulta,
Ma kangasta kutoa;
Mull' ompi outo vaiva
Syänalassa aina--
Tuo kehno Kirki rukka
Povea polttelevi.
Kuu kulki matkoihinsa,
Samoite seitsentähti,
Jo yli puol'yön aika,
Ja minä raukka valvon
Yhäti yksinäni.
Kaikki antoi armas aika,
Antoi kesän, antoi talven,
Antoi joulun, antoi kekrin,
Antoi riistoa, eloa,
Ystäviä ja iloa,
Antoi pojan äitilleni;
Vaan mitä minulle antoi?--
Ei mitäpä milloinkana.
Tähän nykyiseen Suomen laulujen ja virsien kokoukseen olemma kokeneet
saada kaikki meillä tutut Suomen kansan vanhat eli vanhantapaiset laulut
ja virret, niinkun Kalevalaan erottelimma kaikki kertomarunot sitä
laatua. Näin on Suomen kansan vanhoista runoelmista kaksi osaa tullut
säilytetyksi; loihturunoista tulisi pian kolmas, jos, kuni toivomma,
saataisiin präntinalaiseen korjuun edes neki niistä, jotka jo ovat
koottuna, joka työ ei kyllä olekaan huokeimmia toimittaa, jos mielitään
saada kaikki suunnallensa erotetuksi ja siivotuksi. Näidenki laulujen ja
virsien erottaminen itseksensä ei aina ole ollut niin keviä, ettei
toisinaan olisi kylliksiki työtä jatkaunut. Virsirunot välistä
ylikarkaavat loihturunoihin, samoite laulutki, esimerkiksi toisessa
kirjassa präntättävät metsä- ja sotalaulut, jonka tähden niistä enimmän,
loihtusekaisemman osan olemmaki tästä kokouksesta loihturunoin sekaan
otettavaksi lykänneet. Toisella puolen yhtyvät laulut nykyisempiin
lauluihin ja siinäki on raja usein tahtonut tulla sekavaksi. Mutta kuki
tekee ja laatii työn ymmärrystänsä myöten parahiten ja niin olemma meki
tehneet, emmekä pane tuota sikseenkään mielellemme, jos toisinaan olisi
laulumaata joku osa muualle jäänyt, toisinaan raja tullut ylikäydyksi.--
Se nyt oli vastuksena koko tämän kokouksen Suomen runostosta
erottamisessa; sama sekavuus on tahtonut sen eri osiihinsa laskemisessa
haitaksi tulla. Niin esimerkiksi tämän ensimäisen kirjan lauluista ovat
paimen- ja lasten laulut liketysten toinen toistansa, ja toisessa
kirjassa löytyvistä neitojen lauluista olisi muutamia taittu
paimenlauluiksi eli naisten yhteisiksi lauluiksi toisilta lukea ja
samoite joita kuita poikien lauluista arvata miesten yhteisiksi eli
urosten lauluiksi, taikka vastahakaan. Niin kolmannenki kirjan
virsilaulujen kanssa. Moni taruvirsi taitaisi toisilta arvattaa
historialliseksi, moni muinaisuskoinen pidettää taruvirtenä eli
vastahakaan. Niin usein muunki erottamisen ja rajoittamisen kanssa.
Jo toistakymmentä vuotta olemma näitä keräilleet erittäinki kesäisaikoina
1828, 1831, 1832, ja vuosina 1836, 1837 olimma toista vuotta kerrassaan,
Suomen Kirjallisuuden Seuran toimella ja kostannuksella, niin näitä kun
muitaki keräyksiä varten Venäjän ja Suomen Karjalassa ynnä Lapissaki
liikkeellä. Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä
työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet,
sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä
kertaa uudestaan puhtaaksi kirjoitelleet, vaikkemme sittekään mielemme
mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet. Vaan tämän
mainimma sillä mielellä ja toivolla, ettei puuttuvaisuutta pantaisi
huolettomuuden syyksi, vaan ennemmin muun saamattomuuden. Mainittuun niin
usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjoittamiseen on, paitsi muuta, seki
syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja
yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden
tähden uudelleen läksimmä Karjalaan, josta myös kummallaki kertaa saimma
paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin. Toisinnoita tosin onki
haitaksi asti paikka paikoin kasvanut, vaikka kyllä olemma kokeneet
kaikki joutavat, mielestämme mitättömät, kerrassaan pois heittää. Niin
muiden seassa esimerkiksi semmoiset puhetlaatutoisinnot, kun lenti,
lensi; lähti, läksi; saattoi, saatto, saatti; kaatoi, kaato, kaali,
kansi; olen. oon, oun; olemma, oomma, oumma, olemme, oomme, oumme; mene,
mäne, mee, mää; pane, paa; minä, mie, ma, mä; sinä, sie, sa, sä; hän,
hään; me, myö; te, työ; he, hyö; tuo, toi, taa; iso, isä, taatto, taatta;
emo, emä, äiti, maammo, mamma; sisar, sisko, sikko, siukku; veli, velji,
veljyt, velo, veio, veikko; miniä, minjä, minnä, minna; värttinä,
värttänä; lassa, lasna; kulkiessa, kulkeissa; sanonut, sanonu, sanonna j.
n. e., joita erittäin merkitsemään vaan ylen harvoin lienemmä hairauneet.
Joka semmoisista muista poisjätetyistä toisinnoista tahtoisi tiedon,
kyllä saapi sen käsikirjoituksistamme, jotka aiomma äsken mainitulle S.
K. Seuralle jättää. Toinen huolettavampi asia on ettemme aina ole
tainneet osata toisintojen seasta sominta ja parasta iise lauluun valita,
vaan sen siaan ottaneet jotain kehnompata, vähemmin sopivata. Mutta mikä
missäki olisi somin, sitä ei aina käsitä ajattelemallakaan ja
miettimällä; välistä sattuu, välistä taas pitää monenki paikan jäädä
vähemmin valmiinnäköiseksi. Jos joskus näistä lauluista tulisi toinen
uusi laitos präntättäväksi, niin pankoot ja sovitelkoot silloin toiset
paremmin, ikäskun ne, jotka joita kuita näistä ehkä ottavat ulkokielille
kääntääksensä, ennen työhön ruvettuansa mahtavat silmäillä toisinnoitaki
ja valita, mikä niissä saattaisi paremmin sanottu olla, kun itse
pääluvussa. Jo näiden maineena olevien toisintojen paljous mahtaa
vapauttaa meitä siitä luulosta, että olisimma näitä lauluja omilla
laitoksillamme lisänneet eli muilla vierailla sanoilla parsielleet.
Emmekä siitä nyt virkaisi mitänä, jos ei ainaki, jotka kansanlauluja ovat
korjaelleet, olisi tulleet saman luulon alaiseksi. Ne, jotka ovat
tottuneet erottamaan kansanlauluin oman somuuden ja luontaisuuden, myös
kyllä helposti erottaisivat, jos niihin mitä olisi ulkoa lisätty. Ei
yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen, kun kansanlaulut.
Joku ainoa vieras sana, jolla luultaisi parannettavan, usein pilaisi koko
laulun somuuden. Sen tietessä olemmaki aina varoneet, niihin mitään
lisäksi panna, ja vaan aikaharvoin jonkun poisjääneen sanan vaillinaiseen
paikkaan panneet, senki useimmiten muistossa säilyneistä kuulluista--
sillä paljo olemma ainoastaan kuulleet laulettavan, erittäinki
vesimatkoilla ja muissa tiloissa, joissa kirjoitus ei syntynyt.
Näistä lauluista ei ole juuri yhtään, jota emme olisi kansassa tavanneet,
vaikkaonki joita kuita ennen präntättynä täydellisemmissä eli
vaillinaisemmissa tapailemissa [10]. Kun ne nyt kaikki olemma tähän
yhteen liittäneet, niin toivommaki tämän laulukokouksen siinä kohdassa
täydelliseksi, ettei tarvitse muualta präntätyitä lauluja hakea, joita
tässä ei löytyisi. Ei ennen präntätyitä kyllä usein tavata entisessä
muodossaan, vaan välistä toisinnoissa, välistä usiampaan erilauluun
erinneenä, joka tulee siitä, että kun kehnommilta laulajoilta ennen
lienee erilauluihin kuuluvia asioita ja sanoja yhteen laulettu, niin
saivat sekä meiltä että muilta sillätavoin sekavasti präntätyiksiki, vaan
ovat nyt tulleet paikoillensa asetetuiksi ja järjestetyiksi sitä myöten,
kun paremmat laulajat niitä lauloivat eli muuten olemma älynneet. Tämäki
järjestäminen on usein kyllä hankalata työtä ollut. Eri laulajat yhden
laulun melkein aina laulavat usiampaan enemmin eli vähemmin toisistaan
eriävään tapaan. Mikä muistaa sen täydellisemmästi, kuka
vaillinaisemmasti, kuka vaan muutamia sanoja ja eräitä paikkoja
tavotteleva, muistonsa kehnoutta poisjäävistä syyttelevä. Eikä sekään
olisi niin suurena haittana, vaan kun vielä sen ohessa useinki laulellaan
niin sekavasti, että yksiä sanoja ja paikkoja milloin vedetään yhteen,
konsa toiseen lauluun, niin viiteen, kuuteenki toisinansa; taikka kun
yksiä lauluja lauletaan niin eritapaisesti, että pian joka toinen värsy
on erinkaltainen. Semmoisia järjestäissä saapi kyllä visusti miettiä ja
tarkata, kuinka kaikki saataisi parahimmaan sopuun keskenänsä, ja ettei
tulisi johon kuhun lauluun liitetyksi, mikä alkuansa mahtoi peräti
toiseen kuulua.
Yksiä lauseita tavataan paikkapaikoin kahdessa eli usiammassaki eri
laulussa. Niistä ei tule meitä syyttää, taikka ajatella, kun olisimma
hyvästi voineet poisheittää ne ja neki sanat jostain laulusta, koska ne
jo tavattiin jossain toisessa edellisessä. Sihen meillä ei ole ollut
oikeutta. Jos yhdessä laulussa jo tavattiin sanat: näillä raukoilla
rajoilla, poloisilla Pohjan mailla, taikka: tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla, taikka: voi minä poloinen poika, voi poika polon
alainen, niin se ei estä, etteivät saisi toisessaki tavattaa. Semmoisia
lauseita mahtoi jo ikivanhuudesta käydä kun muitaki sananparsia kansassa,
jonkalaisina helposti tulivat muuttumattomina milloin mihinki lauluun
sekaumaan. Eikä ole ensinkään kansanlauluissa semmoinen asia
kummiteltava; tapahtuupa välistä oppineittenki keskellä, että käyttävät
kun omiansa, mitä jo ennen on tullut muilta sanotuksi.--Erilaatu taasen
on sen asian kanssa, että virsilauluissa usein kerrotaan sana sanalta
edellisiä, samassa virressä olevia lauseita. Se on Suomen virsilaulun
omaisuus, ja ken sitä ei katso kaunistavaksi, toki katsokoon suattavaksi.
Olisimma kyllä voineet välttää, ettei semmoisia yhdessä virressä
sattuvia, usiammasti kerrottavia lauseita olisi enää jälkisissä
sioissansa präntätty. Jos vaan olisimma panneet ensimäiset sanat niistä
ja osottaneet toistenki seuraavan, niin olisi siinä tainnut olla
kylliksi. Mutta toisinki puolin miettien, ja koska niiden täydellinenki
kertominen ei tule kirjan suuruutta lisäämään, kun kahdella, korkeinta
kolmella lehdellä, niin olemma katsoneet sopivammaksi, sillä tavalla
prättäyttää täydellisesti, kun lauletaanki.
Usiampi näistä lauluista taitaisi kyllä äkkinäisempiä lukijoita varten
erityisiä selvityksiä tarvita. Niin esimerkiksi tanssi- ja häälaulut
niitä seuraavista tanssi- ja häätavoista. Jos aikaa ja tilaisuutta
saamma, niin kyllä miksi emme saataki jossain neljännessä kirjassa vasta
semmoisia selvityksiä toimittaa, vaan näihin kolmeen olemma paljaat
laulut siltänsä toimittaneet. Kuitenki aiomma kolmannen kirjan lopulla
kaikki oudommat sanat selvittää. Paikkoja, joista itsekuki laulu
olisi saatu, on työläs ja mahdotonki nimittää muulla tavalla, kun minkä
jo olemma tehneet tämän esipuheen IV:nnellä ja V:dennellä sivulla, koska
harvoin onki joku laulu täydellisesti yhdestä paikasta ja yhdeltä
laulajalta saatu, vaan usiammilta paikoilta ja usiampain laulannasta
nykyiseen muotoonsa kasvanut.
Kyllä kymmenellä ja vieläki usiammalla, vähä toisistaan eriävillä
nuoteilla laulellaan näitä lauluja eripaikoilla. Muutamat vielä silläki
lisäelevät nuottitapoja, että ensisti joka värsyn toisesti kerrottua, eli
ilmanki kertomatta, panevat joita kuita erityisiä sanoja jälkeen, taikka
kertovat vielä kolmannesti loppusanat itsestä värsystä, jotta tulee
esimerkiksi seuraaviin tapoihin laulettavaksi.
Ruvetkasme, rohjetkasme,
Kauniissa joukossa,
Elkäs ääntämme hävetkö,
Kauniissa joukossa,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Kauniissa joukossa, j. n. e.
Ompa mulla kultainenki,
Ompa vainen niinki,
Sen punaisen päivän alla,
Ompa vainen niinki,
Sinisukka, saapasjalka,
Ompa vainen niinki,
Verkavästi, sarkatakki,
Ompa vainen niinki,
Palttinapaita, pumpulihuivi,
Ompa vainen niinki,
Leikkatukka, liippahattu,
Ompa vainen niinki j. n. e.
Suru tuli Suomen maalle,
Ai, ai Suomen maalle,
Suru tuli Suomen poikasille,
Ai, ai poikasille,
Itku pitkä piikasille,
Ai, ai piikasille,
Mure musta vanhemmille,
Ai, ai vanhemmille j. n. e.
Empä uskonut olisi,
En vainen olisi,
Vaikk' oisi sata sanonut,
Vaikka sata sanonut,
Tuhat suuta tunnustanut,
Suuta tunnustanut,
Tuhat kieltä kertoellut,
Kieltä kertoellut j. n. e.
Tämmöinen värsyjen välittäminen erisanoilla juuri osottaa jotain kansassa
siinnyttä eli sikiävätä halua, entisestä yksinkertaisesta laulunuotista
poiketa, moninaisempia saada, ja on kun joku porras entisten ja nykyisten
laulunnottien välillä.--Muutamilla muillaki kansoilla, esimerkiksi
Hispanialaisilla, Kreikalaisilla, Venäläisillä, on ulkonaisen rakentonsa
suhteen Suomenlaatuisia nelimitta runoja, joita myös mahdetaan laulaa,
vaan joiden nuotit meillä ovat tuntemattomat, ettemme taida niitä Suomen
runonuotin rinnalla tutkia. Emmekä vielä tunne omista Suomenkaan
nuoteista, kun jonkun pienemmän osan, koska niitä ei ole
keltäänparemmalta soittoniekalta kerätty. Sen vaan tunnemma ja tiedämmä,
että Suomessa löytyy kansan seassa paljo erityisiä, usein kylläki
kauniita, luontoa vaikuttavaisia nuotteja, joita ei toki pitäisikään
ilman keräämättä ja korjaamatta heittää! [11]. Karjalassa, Savossa ja
Pohjanmaalla, joissa erittäinki Karjalassa vanhoja kanteleita vielä
pidetään ja kanteleen soittoa rakastetaan, laulellaan näitä lauluja
toisinaan kanteleen äänen avulla, s. t. s. laulaja laulaa ja soittaa
yhdessä. Kanteleella oli ennen vanhaan oma haltianeitsensä, jota
Kantelettareksi eli Kantelehettareksi nimitettiin. Kun hänen huolensa
kanteleesta jo on vähennyt, ja kohta taitaa peräti loppua, niin
toki toivom hänellä nykyaikoina siksi joutoa olevan, että ottaa nämät
laulutki huostaansa, liiatenki, kun jo entisessä virassansa lienee niiden
kanssa kyllinki tutuksi tullut. Sillä toivolla ja mielellä olemma tälle
laulukokoukselle antaneet nimensä Kanteletar.
Elköön uskoko kukaan, että nämät olisivat ne ainoat perintöjätteet Suomen
muinaisista lauluista. Toinen mokoma on epäilemättäki vielä poissa,
keräämättä. Tämmöisiä kerätessä kohtaaki paljo vastuksia, jotka
pitkittävät työtä ja saattavat sen muutenki vaikiaksi. Kansa niitä
milloin pitää ylen halpana, ettei kehtaa kirjoitusta vasten, eikä muuten
herrasväen kuullessa laulaa, milloin taas luulee niitä jumalattomiksi ja
pelkää tilintekoa. Eikä ollenkaan ole ihmeteltävä tämä viimeksi
mainittukan kansan luulo ja pelko,--ompa moni oppineemmistaki ihmisistä
ajatellut ja sanonut niin tämmöisten, kun kaikenlaisten muiden maallisten
lauluin ja tarinain oikian kristillisen elämän harjoitusta maassa
estelevän. Jos niin olisi, niin toki olisimmaki paremmin tehneet, ne
kerrassaantuleen nakata, kun pränttiin toimittaa, ja sitäki paremmasti,
jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä keränneet ja korjanneet.
Sillä niin jumalattomat mielestämme emme olekaan, että ehdolla
hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta
kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä
nytki, kaiken ja monivuotisen vaivam perästä, saisivat paikalla präntin
siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä mainitussa
kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä.
Mutta olemma kuulleet, kristillistä elämätä olevan usiammasta laadusta,
eikä sitä yli muiden oikiaksi kiitettävän, joka näiltä ja muilta
samanlaatuisilta aineilta taitaisi häiritettää. Sen on usiampi vielä
niistäki sanonut, joita nykyaikoina välistä oikein soimataan kiivaudesta
kristillisyydessä.--Kallio ei liikahtele kovassakaan tuulessa, vaan
vaahti vedellä pyörii pienimmänki löyhkän edessä. Ja joka luulee
kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, etteivät pääse oikiaan
kristilliseen tuntoon heräämään, se ennen näitä ja meitä tuomitsematta
hävittäköön maailmasta kaikki joutavat, mielettömät puheet, seurat,
hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--kieltäköönpä linnutki ilmassa
laulamasta, koska ne kuitenki tiettävästi eivät aina laula luojansa
ylistystä, vaan luillansa useinki suosittelevat toisiansa--kieltäköön
myös maan kasvamasta muita, kun ristinkukkia, Kiesuksen kämmeköita ja
Maarian vuodetheiniä.--Kristillisyys on iso, monihaarainen ja
monilehvällinen, latvallansa taivaaseen ylettyvä puu. Jos linnut ei sovi
yhdelle oksalle laulamaan, niin sopivat toiselle. Mutta oksaa emme pidä
lintujen laulannasta sen pahempana. Emmekä myös ylitse kaikista muista
katso niitä oksia kauniiksi, jotka alti nuruvat sitä, että puu
kasvaessansa kohotti heidät juuripuolesta ja maapinnasta korkiammalle
ilmaan, jonka tähden latvoillansa yhä nuokkuvat alaspäin, eivätkä koskaan
tyydy nykyiseen oloonsa jaosaansa, vaan tahtoisivat puun juureen
asentonsa. Kaikilla on heillä kuitenki juuresta ylösnousevavoimansa.--
Sillä mielellä emme pelkää näistä sitä luultua kristillisyyden vastusta
tulevan, vaan ennemmin, paitsi muuta hyödytystä, monellenki jotain
kaunista, syytöntä ja viatonta mielenpidettä, joka toisinaan ehkä estää
sen pahempiin yrityksiin johtumasta ja sekaumasta.
Niin lähde nyt Kanteletar matkoihisi, ei esteeksi hyville tavoille,
kristilliselle mielelle ja elämälle, tahi muille hyville tarkoituksille,
vaan jälkinäytteeksi ja osotteeksi entisen ajan elämästä, tavoista,
mielestä ja muusta laadusta, kun myös joksiki tienviitaksi Suomen
tulevalle laululle ja laulajoille, ja muille ystävillesi sekä
hyvänsuovillesi syyttömäksi ajanvietteeksi, jos ei huvitukseksi ja
opiksi!--Niillen, jotka moittivat sinua, sano, ettet taida olla
vanhempatasi parempi, vaan vanhempasi on aika, joka synnytti sinun, ja
itse olet sen ajan lapsi. Köyhältä vanhemmalta ei ole lapsen paljo
perittävää; ellös sentähden köyhyyttäsi ja talonpoikaista pukuasi
ujostelko! Nyt on aika rikkaampi moninaisilta opeilta, tiedoilta ja
taidoilta, niin siittäköön, synnyttäköön ja kasvattakoon parempia
lapsiaki!--Niillen taas, jotka liiaksi mieltyvät sinuun, ja
ylimääräisesti kiittävät, kuiskaa korvaan ja sano, et ansatsevasi
semmoista liikanaista ylistystä. Muistuta heitämoninaisista
vajavaisuuksistasi, esimerkiksi siitäki, kuinka yhä kohtaavissa, päälle
pakkaavissa huolissasi harvoin olet juuri mitään pysyväistä, oikein
levottavaista lohdutusta löytänyt, vaan useimmin tavotellut pian jälle
meneviä tekolohdutuksia, joihin et kyllä itsekään ole voinut tyytyä, jos
kohta sen, lapsellisella kerskaamallasi, maailman kuullessa välistä
sanoisitki. Taikka miksi neuon ja opetan sinua, etkö jo itse aikaa sitte
ole laulanut:
Kun kuulen sanottavaksi,
Eli liioin pantavaksi,
Silloin seison selvemmästi,
Piän päätä pystymmästi,
Olen kun oriheponen,
Tahi sälkö säärtä lyöen;
Kuulisin kiitettäväksi,
Yhenkään ylistäväksi,
Alempana pään pitäisin,
Alas silmät siirteleisin.
Helsingissä 9 päivä Huhtikuuta 1840.
Elias Lönnrot
ENSIMÄINEN KIRJA
Yhteisiä Lauluja
I. Kaikille yhteisiä
1. Eräskummainen kantele.
Ne varsin valehtelevat,
Tuiki tyhjeä panevat,
Jotka soittoa sanovat,
Arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan kuvoamaksi,
Hauin suuren hartioista,
Veen koiran koukkuluista;
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä kovista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
Ei iloitse ensinkänä,
Soitto ei soita suosioksi,
Laske ei laatuista iloa,
Kun on huolista kuvattu,
Murehista muovaeltu.
2. Elkää oudostuko.
Otettiin minusta outo,
Varsin virhi viskattihin,
Minun lapsen lauluistani,
Pienen pilpatuksistani;
Minun liioin laulavani,
Pahasti pajattavani.
Vaan elkää hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos mie lapsi liioin laulan,
Pieni pilpatan pahasti;
En ole opissa ollut,
Seisonut sepän pajassa,
Saanut ulkoa sanoja,
Loitompata lausehia;
Olen oppinut kotona,
Oman aitan orren alla,
Oman äitin värttinöillä,
Veikon vestoslastusilla.
3. Kiven alla kieltäjäni.
Laulaisinpa, taitaisinpa,
Osajaisinpa olisin,
Laulaisin minä kotona,
Vaan en julkea kylässä;
Kylän naiset nauranevat,
Ihmiset imehtelevät,
Minun lapsen lauluvani,
Pienen piepotuksiani,
Jos ma lapsi liioin laulan,
Paljo mieletön pajatan.
Eik' ole hullun kieltäjäistä,
Ankaran asettajaista;
Kiven all' on kieltäjäni,
Maan alla masentajani,
Jo on pelto peittehenä,
Nurmi kaunis kattehena,
Silmillä heliät hiekat,
Jaloilla muhiat mullat.
4. Miksi en laulaisi.
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Hirven harvoilta lihoilta,
Petran pienen pallehilta;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Ruoalta rukihiselta,
Suulta suurukselliselta?
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Vesimaljan juotuansa,
Petäjäisen purtuansa;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Juomalta jyvälliseltä,
Oluelta ohraiselta?
Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Lavitsoilta lautaisilta,
Huonehilta honkaisilta?
5. Laula, laula kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula,
Etkä aivan pitkin piuska,
Kun sa kuolet kurja kieli,
Katonet katala raukka;
Kun on suussa surman suitset,
Surman päitset päälaella,
Kaulassa Manalan kahle,
Tuonen ohjat olkapäillä.
Laula, laula kieli keito,
Suu kurja suun pakaja!
Etpä silloin laajoin laula,
Etkä aivan pitkin piuska,
Kun viisin vyöteltänehe,
Kuusin kengiteltänehe,
Päälle lauan lasketahan,
Liina päälle liitetähän.
Laula, laula kieli keito,
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula,
Etkä aivan pitkin piuska,
Kun sa vieähän viluhun,
Pakkasehen paiskatahan,
Lauta alle, toinen päälle,
Kupehelle kummallenki.
Laula, laula kieli keito,
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula,
Etkä aivan pitkin piuska,
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantamilta;
Kehnot siell' on tuopin tuojat,
Kannun kantajat katalat.
Laula, laula kieli keito,
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä silloin laajoin laula,
Etkä aivan pitkin piuska,
Kun sa suuni ruohon kasvat,
Kieleni heliän heinän,
Vatsani vihannan viian,
Kulman oravikuusen.
Laula, laula kieli keito,
Suu kurja sulin pakaja!
Laula vaikka laskematta,
Ja heläjä heittämättä!
Jääpi suuta surmallenki,
Kieltä maassaki märätä,
Tuonen toukkien jyviä,
Manalan matojen syöä.
6. Äiä on ääntäni kulunut.
Lauloin ennen lapsempana,
Kieltä pieksin pienempänä,
Vaan en nyt sanoa saata,
Enkä kielin kerskaella;
Kieleni minun kipiä,
Säveleni sangen sairas.
Äiä on ääntäni kulunut,
Säveltäni suuri säie,
Sitte mennehen sykysyn,
Sitte toisen toukoaian.
Yskä on suuni sulkenunna,
Tauti salvanna sanani,
Jotk' ennen jokena juoksi,
Myötävirtana vilisi.
Niin mun ennen ääni juoksi,
Kun lyly lumella juoksi,
Venonen jokivesillä,
Mastilaiva lainehilla.
Nyt on ääneni poloisen,
Minun kurjan kulkkutorvi,
On kun karhi kaskimailla,
Hangella havupetäjä,
Vene kuivilla kivillä,
Reki rannan hiekkasilla.
7. Kuoli rakentajani.
Ei kumaja kuiva kulkku,
Eikä rintani rimaja,
Kun ei voilla voiettane,
Rakettane rasvasilla.
Ei oo voilla voitajoa,
Rasvoilla rakentajoa
Kun ennen oma emoni;
Sepä voilla voiellutti,
Sekä rasvoilla rakenti.
Jo nyt on kuollut kuusi vuotta,
Kaonnut kaheksan vuotta,
Kuollut voilla voitajani,
Rasvoilla rakentajani.
8. Silloin laulan, konsa jouan.
Tupa on täynnä tuppisuita,
Pöytä pönkiä mahoja;
Ei olle virren virkkajoa,
Asian alottajoa,
Kun en mie ruma, ruvenne,
Lapsi laiha laikahtane,
Virsilöitä virkkamahan,
Asiita alottamahan.
Silloin laulan, konsa jouan,
Konsa jouan ja kykenen,
Kons' ei kaurani karise,
Eikä heinäni heläjä,
Rukihini ei rutaja.
Nytpä ei kaurani karise,
Eikä heinäni heläjä,
Rukihini ei rutaja;
Niin tuonko tupahan virret,
Saan sanani lämpimähän,
Istume ilokivelle,
Luome leikkikalliolle,
Ilovirret vieressäni,
Saatavillani sanaset.
9. Ei sanat sanoihin puutu.
Kyll' on maata kyntäjällä,
Ahoja ajelijalla,
Kangasta kävelijällä,
Vettä viljoin soutajalla,
Viel' on virttä laulajalla,
Runoja rupeajalla.
Ei sanat sanoihin puutu,
Virret veisaten vähene;
Ennen metsä puita puuttui,
Metsä puita, maa kiviä,
Ennenkuin runo sanoja,
Runon lapsi laululoita.
Sanasta sana tulevi,
Kypenestä maa kytevi,
Laulu päästä laajenevi,
Virsi veisaten venyvi.
Sitä suu pakaelevi,
Mitä mieli tietelevi,
Sinne laulaja menevi,
Kunne virsi viittoavi.
Tuhma lauluhun latovi,
Vierittävi virtehensä,
Mitä sylki suuhun tuopi,
Vesi kielelle vetävi.
Tuosta tunnen tuhman virren,
Pitkä virsi tuhman virsi,
Kaksi kaunista sanoa,
Tahi ei täyttä kahtakana.
Viisas virren veisoavi,
Oppinut osaelevi,
Sanat saapi paikallehen,
Luottehet lomia myöten;
Suu se syytävi sanoja,
Kieli luopi luottehia,
Niinkuin ratsu jalkojansa,
Ori konsti koipiansa.
Viisas virren veisoavi,
Ajallaan lopettelevi;
Hyvä on laulu loppuvasta,
Lyhyestä virsi kaunis.
Mieli on jäämähän parempi,
Kun on kesken katkemahan.
Eipä koski kielaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa.
10. Jos ma lauluille rupean.
Jos ma lauluille rupean,
Virrentöille työnteleme,
Laulan pihlajat pihalle,
Tammen keskitanhualle,
Tammelle tasaiset oksat,
Joka oksalle omenan,
Omenalle kultapyörän,
Kultapyörälle käkösen;
Kun käki kukahtelevi,
Kulta suusta kuohahtavi,
Vaski leuoilta valuvi,
Kultaisehen kuppisehen,
Vaskisehen vakkasehen,
Ilman maahan vieremättä,
Rikoille ripoamatta.
Siitä tammen taittelemma,
Pihlajat pirottelemma,
Tyvet teemmä tynnyriksi,
Latvat laivan mastiloiksi,
Kesken kesti pöytäsiksi,
Pikariksi pienet oksat.
11. Luonenko, lopettanenko?
Mieleni minun tekisi,
Aivoni ajattelisi,
Lähtiäni laulamahan,
Saahani sanelemahan;
Monet on taiot taskussani,
Ajatukset vyöni alla,
Saoin saatuja sanoja,
Tuhat virren tutkelmata.
Laulaisinpa, taitaisinpa,
Kellittäisin, kestäisinpä,
Laulaisin lahoissa näissä,
Kehikoissa kellittäisin,
Vaan on muustaki muretta,
Huolta huomispäivistäni,
Etten tieä tiimalleni,
Enkä taia tarkalleni.
Suuni sulkea pitäisi,
Kiini kieleni sitoa,
Laata virren laulannasta,
Heretä heläjämästä.
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki,
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille.
Kelin virteni kerälle,
Suorittelen sommelolle,
Panen aitan parven päähän,
Luisten lukkojen taaksi,
Ettei pääse päivinähän,
Selviä sinä ikänä.
12. Ei runo rahatta laula.
Laulaisinpa, taitaisinpa,
Vaan en mie rahatta laula,
Suut' en kullatta kuluta,
Pieksä kieltä penningittä.
Laulajan laki väsyvi,
Runon kulkku kuivettuvi,
Rahatonta laulaessa,
Kullatonta kukkuessa.
Emmä äijiä anoisi,
Enkä paljo pakkoaisi:
Äyrin suun avamisesta,
Riunan kielen kääntymästä,
Kopeikan koko sanalta,
Puolen puolelta sanalta.
Tahi kysyn miestä miekkoinehen,
Satuloinehen hevoista,
Kuningasta linnoinehen,
Pappia kirikköinehen.
13. Virren kiittäjälle ja moittijalle.
Siin' oli virsi kuullaksenne,
Toinen ilman ollaksenne;
Kumartakaa kuulijani,
Otsin maahan oppijani!
Ken tätä virttä kiittänevi,
Laulua ylistänevi,
Sille poika syntyöhön
Kyntäjäksi, kylväjäksi,
Vastaskoivun valkoiseksi,
Meren kaislan kaunoiseksi,
Viisahaksi, kun isonsa,
Läpi käymähän keräjät,
Jutut julki jaksamahan.
Kenpä virttä moittinevi,
Laulua alentanevi,
Sille tyttö syntyöhön
Pätsirinnan valkoiseksi,
Tervaskannon kaunoiseksi,
Niin on laiska, kun emonsa,
Alla aian maattavaksi,
Lepikköön levättäväksi.
14. Toisin ennen, toisin eilen.
Toisin ennen, toisin eilen,
Toisinpa tänäi päänä:
Elettihin meillä ennen,
Oltihin ojan takana,
Ojapuita poltettihin,
Ojavettä keitettihin:
Syötihin ojakaloja,
Isolassa ollessani,
Emolass' eläessäni.
Toisin silloin Lappi lauloi,
Hyrehti hyväsukuinen,
Vennon joukio jorisi,
Vennon joukko jouatteli,
Hyvän sammon saatuansa,
Kirjokannen tuotuansa.
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti,
Toisin paistoi päivä silloin,
Toisin kuutamet kumotti.
15. Ve'en varaiset.
Oli meitä, kun oliki,
Oli ennen aikoinansa,
Siskoja sininen silta,
Veikkoja veno punainen.
Tuli tuuli, otti laian,
Tuli toinen, toisen otti,
Kolmansi kokan repäsi;
Tuli viimeinen vihuri,
Sepä vei koko venehen.
Jäi veikot veen varahan,
Joutui sormet soutimeksi,
Käsivarret vartimeksi,
Peukalo perämelaksi.
Soua sormet tuolle maalle,
Kussa puut punalle paistoi,
Puut punalle, maat sinelle,
Kivet kiiltävät vaselle,
Hopialle hongan oksat,
Kullalle kukat kanervan.
16. Ve'en varaiset (toisin).
Oli meillä, kun oliki,
Oli ennen aikoinansa,
Siskoilla sininen silta,
Veikoilla vene punainen.
Nousi tuuli tuulemahan,
Ilman ranta riehkimähän,
Tuuli puut havuttomaksi,
Kanarvat kukattomaksi,
Heinät helpehettömäksi.
Siitä taittoi siskon sillan,
Veikoilta venon hajotti,
Jätti veikot veen varahan,
Siskot siirrälti salolle;
Jätti sormet soutimiksi,
Kämmenet käsimeloiksi,
Hongan oksat huonehiksi,
Katajat kamariloiksi.
17. Muinainen käkeni.
Kukkui muinainen käkeni,
Entinen ilokäkeni,
Kukkui illat, kukkui aamut,
Kerran keskipäivälläki,
Syänyöllä sylkytteli.
Jo on kuollut kuusi vuotta,
Kaonnut kaheksan vuotta,
Viety entinen iloni,
Syöty kullan kukkujani.
Mikä söi minun käkeni,
Kuka kullan kukkujani,
Kun ei kuulu kukkuvaksi,
Illalla iloitsevaksi,
Päivänlaskun laulavaksi,
Minun iltani iloksi,
Huomeneni huopeheksi,
Aina aikani kuluksi;
Jott' ei ois illoilla ikävä,
Ei apia aamuisilla.
18. Jumalaan turvaava.
Enpä tuota tunnekana,
Tunnekana, tieä
Kulle syylle sylveäme,
Kulle laaume laulle;
Jop' on minua jotki suotu,
Jotki suotu, kutki saatu,
Sillaksi likasioihin,
Pahan paikan polkimeksi.
Joko nyt heitti Herra Kiesus,
Hylkäsi hyvä Jumala,
Sukukunnan surtavaksi,
Heimon helliteltäväksi?
Vaan ellös sukuni surko,
Kamaloiko ristikansa,
Mun poloisen päiviäni,
Angervoisen aikojani!
Eipä heitä Herra Kiesus,
Hylkeä hyvä Jumala,
Kun mä luome luojahani,
Heitäme Jumalahani.
Suvun syötti, synnyn syötti,
Esivanhemman elätti;
Niin miks' ei minua syötä,
Kuks' ei kurjoa elätä,
Sukukunnan suupaloilla,
Heimokunnan hempuloilla.
19. Kuin saisin, en heittäisi.
Kun mä kerran kengät saisin,
Kerran kestävän hevosen,
Kerran korjan kelvollisen,
Kerran paian palttinaisen;
Niin kuin kerran kenkisime,
Empä ennen riisuisime,
Enkä ennen heittäisime,
Ennenkun Tuonelan tuvilla,
Manalan majaperillä.
20. Paljo on tikalla huolta.
Enpä tuota tieäkänä,
Tieäkänä, tunnekana,
Kuta laulaisin lajia,
Kuta syytä syyättäisin;
Joko teen tikasta virren,
Pakinan tikan pojasta.
Paljo on tikalla huolta,
Ja paljo tikan pojalla,
Syömisistä, juomisista,
Henkensä pitämisestä.
Noin tiesin tikan sanovan,
Kuulin kurjan kuikuttavan:
"Enpä tieä tikka rukka,
Kuta tammea takonen,
Kuta kuusta kolkuttanen,
Kuhun kulkenen salohon:
Tuolla ois enempi puita,
Tuolla äiä pökkelöitä,
Tuolla toukkia paremmin."
Noin tiesin tikan sanovan,
Kuulin kurjan kuikuttavan:
"Enpä tieä tikka rukka,
Minne mennä, kunne käyä,
Kunne kuitenki osata.
Istun tässä illan kaiken
Karjalaisen kannon päässä,
Ei syötetty, ei juotettu,
Eikä toiste toivotettu,
Eikä ennistä kysytty;
Päivän päätäni kivisti,
Viikon väänti vatsoani.
Sat' oli miestä Salliloa,
Tuhat miestä Tulliloa,
Ei ken pöytähän panisi,
Lautahan las'etteleisi."
21. Mikä lie piioillani?
Pestaisinpa mieki piian,
Orjan ottaisin minäi,
Kun ois tuohi vaattehena,
Savi ruokana parassa;
Tahi se syömättä eläisi,
Tarkeneisi vaattehetta.
Viisin piikoja pitäisin,
Kuusin käskynkuulijoita.
Vaan en nyt sanoa saata,
Enkä tuota tuhma tunne,
Mi on piru piioillani,
Paha palkkalaisillani,
Ei pysy minulla piiat,
Orjat ei ne ollenkana.
22. En elä elotta.
Osapoika, onnipoika,
Jumala rahakas poika!
Rikos riistainen rekesi,
Tavarainen aisa taita,
Rikki riihen kynnyksehen,
Poikki aitan portahille;
Täytä riihi riistallasi,
Aha aittani elolla;
Sill' en mie elä elotta,
Asu ilman ammatitta,
Ennen teltojen tekijä,
Vaskivaippojen vanuja,
Kultakangasten kutoja,
Hopiaisten huolittaja.
23. Kyil' on kystä aitassa.
Tule meille Tuomas kulta!
Tuopa joulu tullessasi!
Tule kekri, jouvu joulu,
Sekä pääse pääsiäisen!
Kyll' on kystä aitassamme,
Paljo pantua eloa,
Sirkan reisi, paarman jalka,
Peiposen peräpakara,
Sammakon sakarivarvas,
Sisiliskon silmäpuoli.
24. Syitä vajavaisuksiin.
Miks' on minulla ääni vieno,
Ääni vieno ja matala?--
Siks' on minulla ääni vieno,
Ääni vieno ja matala,
Kun olen kylmällä kyhätty,
Syänkuilla synnytetty,
Vaahtokuuna vaivat nähty,
Lehtipuussa liekutettu.
Miks' on silmäni kipiät,
Näkimeni näin täperät?--
Siks' on silmäni kipiät,
Näkimeni näin täperät,
Kun itken joka ikävän,
Joka huolen huokaelen,
Joka viikon vierettelen,
Joka kuuhuen kujerran.
Mintähen olenki huoles,
Mintä hoikka huolellinen?--
Sentähen olenki huoles,
Senpä hoikka huolellinen:
Nousi suolle suuri honka,
Viitahan vilu petäjä,
Joss' oli huolilla siansa,
Murehilla muu pesänsä;
Siit' on mulle tuntu tehty,
Tuutu tehty, käätty kätky,
Vaku vaivainen rakettu.
Miks' on mulla muoto musta,
Muoto musta, kaiat kasvot?--
Siks' on mulla muoto musta,
Muoto musta kaiat kasvot,
Kun synnyin sysituvassa,
Kasvoin karstakammarissa,
Join paljo joesta vettä,
Söin suolta sammalia.
Enk' ole sitte kyllin syönyt,
Kun emosen syöttäessä;
Enkä sitte siivon juonut,
Kun emosen juottaessa;
Enk' ole sitte siivon pesty,
Kun emosen kylvettäissä;
Enkä siivon nukkununna,
Kun emosen soutaessa.
25. Erotus mielillä.
Miten on mieli miekkoisien,
Autuallisten ajatus?--
Niin on mieli miekkoisien,
Autuallisten ajatus,
Kun keväinen päivännousu,
Aamun armas aurinkoinen.
Mitenpä poloisten mieli,
Kuten allien ajatus?--
Niinpä se poloisten mieli,
Niinpä allien ajatus,
Kun syksyinen yö pimiä,
Talvinen on päivä musta;
Minun on mustempi sitäi,
Synkiämpi syksy-yötä.
26. Armottoman osa.
Alahan on allin mieli
Uiessa vilua vettä,
Alempana armottoman
Käyessä kylän katua.
Vilu on vatsa varpusella
Jääoksalla istuessa,
Vatsani minun vilumpi
Astuessani ahoja.
Syän kylmä kyyhkysellä
Syöessä kylän kekoa,
Kylmempi minun sitäi
Jäävesiä juoessani.
27. Missä nyt minun osani?
Osa oli minulla; ennen,
Niinkuin muilla muuallaki,
Kun kasvoin ison koissa,
Elelin emoni mailla.
Kasvoin kun kala meressä,
Vesa nuorella norolla,
Niinkun putki puuta vasten,
Saraheinä vuorta vasten,
Vitikkö mäkeä vasten.
Kasvoin taaton kannikoilla,
Venyin veikon viipuloilla,
Maammoni kananmunilla,
Sisaren sianlihoilla.
Poiss' on nyt osani multa,
Katehessa kohtaloni.
Missäpä minun osani,
Kussa kurjan kohtaloni?--
Tulen tuiman tiettävissä,
Ilmivalkian varassa.
Osani paloi palossa,
Turmeltui tulen sisässä,
Pahana palokesänä,
Tulivuonna voimatonna.
28. Makaaja onni.
Muilla onni työn tekevi,
Haltia rahan hakevi;
Minun onneni makasi,
Haltiani haukotteli,
Kiven alla kinnas käässä,
Havun alla hattu päässä.
Oisko onni ostaminen,
Lykky tieltä löytäminen,
Ostaisin paremman onnen,
Pahan onnen pois panisin,
Selin seinähän sitoisin,
Päin panisin patsahasen,
Siinä vitsoin vinguttaisin,
Nahkaruoskiin naukuttaisin,
Kantaisin vilua vettä
Kovan onnen olkapäille.
29. Erotus onnilla.
Osallisten onni valvoi,
Lykyllisten lyyrätteli;
Minun malkion makasi,
Minun utran uinueli,
Osallisten orren päässä,
Lykyllisten lyhtehillä.
Tuuvitti emo minua,
Vaapotteli vanhempani,
Orrella osattomalla,
Kätkyessä vaivaisessa.
Yks oli lehmä maammollani,
Sen häjy häräksi muutti,
Piru pitkäpiimäiseksi.
Härän söi susi kesällä,
Minä maiotta makasin,
Minä voitta vuollattelin;
Kesän voitta kellittelin,
Rieskasetta riuottelin,
Talvilampahan takuissa,
Mustan uuhen untuvissa.
30. Tuli talvi, ei tahottu.
Eläisi kesällä kenki,
Hein'ajalla heikompiki,
Vaan on pakko pakkasella.
Suru suurella lumella.
Kelpasin minäi kesällä,
Päin päiväpaistehella;
Tuli talvi, ei tahottu,
Syänkuill' ei syötettynä;
Jouvuin kurja kulkemahan,
Nälän kanssa nääntymähän,
Pakkasessa parkumahan,
Vilussa värisemähän.
Annapas kesä tulevi,
Lähenevi lämmin aika,
Taas minua tarvitahan
Rukihin rutistuessa,
Kesäheinän heiluessa,
Kaurojen karistuessa.
31. Ei vaivaista häihin.
Häitä Hiitola pitävi,
Paha joukko juominkia;
Tappoi häiksehen hevosen,
Ruo'iksehen mustan ruunan.
Ei ole häistä Hiitolaisten,
Pahan joukon juomingista;
Ei häjyä häihin vieä,
Kylän kurjoa kutsuta.
Itse hurjat häänsä juovat,
Pahat piirunsa pitävät;
Ei varoa vaivaiselle,
Onnettomalle osoa.
32. Mulnaiset ajat paremmat.
Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Parempia päiviäni,
Entistä elantoani.
Muin' oli ajat paremmat,
Päivät kaikki kaunihimmat,
Päivänlaskut laupiaammat,
Koriammat huomenkoitot.
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti.
Silloin nousi nuoret heinät
Kun ma nousin nuorukainen;
Silloin kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa korkiassa,
Ylenin ylituvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
Liioilla lihamuruilla.
Vaan tuli surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Pois otti minun poloisen,
Kauas kantoi Karjalasta,
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille,
Jossa harvoin päivä paistoi,
Harvoin kuutamet kumotti;
Harvoin on kuultu kuikan ääni,
Harvoin kaakkurin kajatus;
Harvoin on hauki vierahana,
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan.
Niinpä nyt tätä nykyä,
Tällä tuhmalla iällä,
Sian tieän, kussa synnyin,
Kanssa kaiken, kussa kasvoin,
En tieä sitä sioa,
Kussa kuolo kohtajavi,
Hengen loppu loukahtavi,
Näillä ouoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.
33. Vierin maalle vlerahalle.
Kun kasvoin koissa ennen,
Korkian ison koissa,
Teutoi tengat tietä myöten,
Rahat rantoa ajeli.
Tuli tauti, taaton tappoi,
Tuli surma, söi emoni,
Jopa tuosta toissa vuonna,
Kohta kolmanna kesänä,
Raha vieri, ranta vieri,
Teräs vieri, tenka vieri,
Mie vielä enemmin vierin,
Vierin maalle vierahalle,
Tulin tuntemattomalle.
Yks' on tuuli tuttuani,
Päivä ennen nähtyäni;
Muut ne ei minua tunne,
Mie vaan muita tunnustelen,
Venäläistä veikokseni,
Venakkoo sisarekseni,
Jos ei veikko liene'känä,
Emon laps' ei olle'kana.
Niin en nyt sinä ikänä,
En poloinen polvenani,
Kuule veikon veisoavan,
Laulavan emoni lapsen.
Kun kerran kävin pihalle,
Aivan aamulla varahin,
Kuulin laulannan lahella,
Miepä rannalle laseme,
Luulin veikon veisoavan,
Laulavan emoni lapsen.
Eipä veikko veisannunna,
Laulanna emoni lapsi,
Sorsat täällä soittelevi,
Kuikat kuikerrettelevi,
Koskessa kiven kolossa,
Veen virran pyörtehessä.
34. Kotihinsa toivova.
Oisko mulla, kun on muilla,
Hevonen rekivetoinen,
Reki kaksikaplahinen,
Sa'an maksava satula,
Korja kolmikymmeninen;
Kyllä mä itse luokit saisin,
Saisin aisat ainiaiset,
Luokki tuomesta tulisi,
Aisat pitkät pihlajasta.
Sitte en kauan katselisi,
Enkä ennen seisattaisi,
Kun mun tultua kotihin,
Päästyä ison pihoille,
Ison tupa tupruaisi,
Lämpiäis' emoni sauna.
35. Minun on koti koivikossa.
Ei tieä kotoiset vaimot,
Eikä naiset naapurini,
Missä miehet mellostavi,
Kussa uhmoaa urohot;
Missä mellostan minäi,
Kussa kurja uhmaelen.
Sainpa kiero kiertämähän,
Vaivainen vaeltamahan,
Kuuksi päiväksi kululle,
Ilman rannalle iäksi,
Tieä en suojoa sioa,
Enkä tyyntä valkamoa.
Sorsall' on siansa suojat,
Tyynet allilla asunnot,
Johon sorsa suojeleksen,
Alli laitto laajeleksen;
Minun on koti koivikossa,
Pajupehkossa pesäni,
Kuhun kurja suojeleme,
Sekä laitto laajeleme.
36. Korpi kurjalla kotina.
Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä
Usiampi einehetön:
Ilta ainaki tulevi,
Yö etehen ennättävi,
Moni tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkiainen.
Ei ole turvoa tulesta,
Valkiaisesta varoa,
Turvoa tuhoistakana,
Vaivaistakana varoa.
Tuikkaen tuli palavi,
Vilkutellen valkiainen,
Eessä lapsen armottoman,
Kohalla kovaosaisen.
Noin tunsi tulen isäntä,
Virkkoi valkian pitäjä,
Tuvallinen tuumoavi,
Ja sanovi saunallinen:
"Pois turvaton tuvasta,
Armoton katoksen alta!
Tuulen vieä turvatonta,
Ahavaisen armotonta,
Varatonta vastarannan."
37. En tohi tupahan mennä.
Surull' on susi metsässä,
Surummalla mie sitäi;
Retkell' on repo metsässä,
Retkemmällä mie sitäi;
Jälell' on jänis metsässä,
Jälemmällä mie sitäi.
Vilu on mulla vienoisella,
Vilu vienopäiväisellä,
Kylmänen kyläjalalla;
Menisin minä tupahan,
En tohi tupahan mennä,
Saaha sammalhuonehesen.
Ei tupa ison tekemä,
Tup' on vierahan tekemä,
Venäläisen veistelemä,
Karjalaisen kalkuttama.
38. Koista erotettu.
Koti korkia näkyvi,
Aitta kaunis kaljottavi,
Jossa veikkoni viruvat,
Siskoni sirottelevat--
Veikot vierahat minulle,
Sivukulkijat sisaret,
Emo vielä vierahampi,
Ouompi oma emoni.
Emoni minun erotti,
Kantajani karkotutti,
Poies muista lapsistansa,
Kauas kantamaisistansa,
Tuulipuolelle tuhoa,
Pohjaispuolelle kotia,
Pohjan tuulta tuntemahan,
Ärjyntää älyämähän.
Jo tunnen katala kaikki,
Tunnen tuulet, tunnen tuiskut,
Tunnen ainoiset ahavat,
Tunnen tuimat vastarinnat,
Tunnen jäiset jääsatehet,
Sekä räntäisen satehen.
Yht' en tulle tuntemahan
Ehtoja oman emoni,
Oman veljen veikkoutta,
Mielisiivoa sisaren.
39. Suvultaan heitetty.
Kuuli ennen äiti äänen,
Iso itkuni tajusi,
Kun istuin ison sylissä,
Paruin äitin paarmahilla;
Nyt ei äiti ääntä kuule,
Iso ei itkua tajua.
Kuoli tuo kultainen isoni,
Kaatu armas kantajani;
Jäin mä veljien varahan,
Sisarien alle armon.
Parempi veen varassa,
Kun on veljien varassa,
Armahampi alla tuulen,
Kun sisaren armon alla.
Niin mä vieren veijistäni,
Kuni puut pinosta vieri,
Kivet saunan kiukoasta;
Niin mun siskoni sivusi,
Kun on kieron keträpuunsa;
Niin mun heitti heimokunta,
Kun orava kuivan kuusen.
Suku suuttui, heimo heitti,
Hylkäsi hyvä sukuni,
Oma veikko vierastutti,
Siskoni kävi sivutse.
Vaan jos heitti heimokunta,
Hylkäsi hyvä sukuni,
Elä heitä Herra Kiesus,
Hylkeä hyvä Jumala,
Hyvien hylättäväksi,
Pahojenki pantavaksi.
Hoia Herra huolellista,
Kaitse lasta kaihollista,
Kun ma huuan huolissani,
Suruissani surkuttelen!
40. Oli ennen parempi.
Olipa minulla ennen,
Oli ennen aikoinani,
Iso ilmoin syntyessä,
Maammo maille kantaessa,
Emonen imettäessä.
Iso minun heitti iljenelle,
Maammo maalle paljahalle,
Veljet vieville vesille
Sisaret sulille soille,
Ilman vyöttä, vaattehitta,
Iholla alastomalla.
Niin minun isoni heitti,
Kun on kieron kirvesvarren;
Niin minun emoni heitti,
Kun on väärän värttinänsä;
Niin mun heitti siskoseni,
Kun on kartun kalliolle;
Niin mun heitti veikkoseni,
Kun kala kivisen rannan,
Lohi luotoisen apajan.
Heitit suurille suruille,
Apioille mielaloille;
Turvani on turpehessa,
Armo kirkon aian alla,
Toivo Tuonelan tuvissa.
41. Parempi kuolla kun kitua.
Syäntäni tuimelevi,
Päätäni kivistelevi;
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipiämmästi kivistä,
Jotta huomena minua
Hurstin huiskuteltaisi,
Käsin käännyteltäisi.
Sitte toisena pyhänä
Kuus' ois tuomassa tupahan,
Viisi viemässä viluhun,
Sata tielle saattamassa.
Veisi veikkoni hevonen,
Taluisi isoni tamma,
Musta multihin vetäisi,
Savenkarva saatteleisi;
Kuuluisi kuparin ääni,
Vasken ääni vankahuisi.
42. Kuolisinko koito raukka.
Kuusen juuret kuivettuvat,
Vaan ei kuivu kyyneleni;
Meret suuretki sulavat,
Ei sula minun suruni.
Mitä voin minä poloinen,
Kuta taian kurja raukka,
Tämän suuren huolen kanssa,
Ja suuren surun keralla;
Suru särkevi syämen,
Huoli vatsan halkasevi.
Tulisko kevätki kerran,
Talven kanta katkiaisi,
Ehkä koito kuolisinki,
Katkiaisinki katala--
Lehti puuhun, ruoho maahan,
Minä marras maan rakohon,
Minä toukka Tuonelahan,
Minä tuima turpehesen.
43. Manalaan ikävöivä.
Kun ois muita, niin minäi,
Itsemennyttä Manalle!
Kusta nyt saisin kumppania,
Minä toiseksi menisin
Tuonne Tuonelan tupihin,
Manalan ikimajoihin.
Sylin mullat syyteleisin,
Koprin kuopan kaiveleisin,
Kirkon kirjatun sivuhun,
Satalauan laitehesen.
Jopa vaan minulla oisi
Aika mennäki Manalle,
Ikä mennä Tuonelahan;
Tuonen tyttäret toruvat
Minun viikon viipyväni,
Kauan maalla kasvavani.
Vaanp' on kielsi Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Itsemennyttä Manalle,
Turpehesen tunkenutta,
Sylin mullat syytänyttä,
Koprin kuopan kaivanutta.
44. Nuorra Manalle menijä.
Kun minä menen Manalle,
Tahi jouvun Tuonelahan,
Tuonen tyttöset toruvat,
Manan neiot riitelevät:
"Mi sinun Manalle saattoi,
Kuka tuotti Tuonelahan?--
Nuorrapa tulit Manalle,
Nuorra Tuonelan tuville.
Ei sinua tänne täyvy
Ilman luojan tietämättä,
Ilman tauin tappamatta,
Ottamatta oiva surman,
Muun surman musertamatta."
Vastata minun tulevi,
Sekä siivolla sanoa:
"Emmä tänne tullutkana
Ilman luojan tietämättä,
Ilman tauin tappamatta,
Ottamatta oiva surman,
Muun surman musertamatta."
Tuonen tyttöset toruvat,
Manan neiot riitelevät:
"Itse oot Manalle tullut,
Oman tunnon Tuonelahan;
Kun sa muitaki olisit
Kautta Tuonen tullehia,
Manan mailta siirtämiä,
Sylin ois multa syyettynä,
Koprin kuoppa kaivettuna."
45. Äiän silloin äiti maksoi.
Voi isoni, voi emoni,
Voi on valta vanhempani!
Minnekä minua loitta,
Kunne kannoitta katalan;
Kunne loitta kuolemahan,
Kannoitta katoamahan,
Näihin suurihin suruihin,
Apioihin mielaloihin.
Parempi minun olisi,
Parempi olettelisi,
Maata maksoissa emoni,
Alla keuhon kellitellä,
Alla rinnan riuotella,
Pernoissa pesän piteä,
Ilman kuuta katsomatta,
Ilmoa ihoamatta.
Äiän silloin äiti maksoi,
Emonen sitäi enempi,
Kun ma maksoissa makasin,
Alla keuhon kellittelin,
Alla rinnan riuottelin,
Pi'in pernoissa pesäni.
46. Parempi syntymättä.
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut,
Syntymättä, kasvamatta,
Ilmahan sikiämättä,
Maalle tälle täytymättä,
Ilmoille imettämättä.
Kun oisin kuollut kolmiyönä,
Katonut kapalolassa,
Vaaksan vaatetta pitänyt,
Vaaksan toisen puupalaista,
Kyynärän hyveä maata;
Pari pappien sanoa,
Kolme lukkarin lukua,
Kerta kellon helkähystä.
47. Syntymistään paheksija.
Mikä lie minua luonut,
Kuka kurjoa kyhäsnyt,
Näille päiville pahoille,
Mokomille mielaloille;
Joka ilta itkemähän,
Joka viikko vieremähän
Joka kuu kujertamahan.
Ois voinut minun emoni,
Enemmin emo kuluni,
Kesän leskenä levätä,
Talven juosta joutilasna;
Maata vastoin vaippoansa,
Liki liinahurstiansa,
Ennenkun nuorta miestä vastoin,
Vastoin toista vanhempoa.
Ois voinut minun emoni,
Ennemmin emo kuluni,
Syleillä sysistä puuta,
Halailla vesihakoa,
Kun on miestä viereltänsä,
Puolisoa puoleltansa.
Ois voinut minun emoni,
Ois voinut emo kuluni
Tätä lasta tehtäessä,
Synnyteltäissä minua,
Panna saunahan savua,
Lyöä sauna salpa päälle;
Kun oisi kylä kysynnä:
"Mitä saunassa savua,
Mitä sauna salpa päällä?"
Ois tuohon emo sanonna:
"On mulla vähä ituja,
Pikkarainen maltahia."
48. Mahoit ennen maammo rukka.
Kun emo minua tuuti,
Niin se tunti tuskiksensa;
Kun emo minua vaali,
Niin se vaali vaivoiksensa,
Suruksensa suojaeli,
Kaihoksensa kasvatteli.
Mahoit ennen maammo rukka,
Mahoit kaunis kantajani,
Armas maion antajani,
Ihana imettäjäni,
Kapaloia kantosia,
Mytöstellä mättähiä,
Pestä pieniä kiviä,
Kun sa pesit pienoistasi,
Kapalojit kaunoistasi.
Mahoit ennen maammo rukka,
Mahoit kaunis kantajani,
Kultainen kulettajani,
Hopiainen hoitajani,
Tuuvitella turpehia,
Liekutella lehtipuita,
Vaalitella varpasia,
Kun sa tuuvitit minua,
Vaalit vaivaista minua.
Ja mahoit minun emoni,
Mahoit maammo rukkaseni,
Mennä järven rantaselle,
Vieä hurstilla vetehen,
Upotella uutimella;
Tahi luoa tuutunen tulehen,
Käätä kätky valkiahan,
Liekku lietehen sysätä.
Ois tuota kylä kysynnä
"Missä tuutunen tuvasta?"
Sinä vastannut olisit:
"Tuutunen paloi tulessa,
Lapsen tappoi liika-tauti."
49. Onnettomasti syntynyt.
Liekö minua luoja luonut,
Vai lie synti synnyttänyt,
Vai käski oma osani,
Kova onni ohjaeli,
Kaikki huolet huolimahan,
Kaikki surut sureksimahan,
Kaikki kaihot kantamahan.
Silloin synnyin mie poloinen,
Konsa kaikki huolet syntyi;
Silloin kasvoin mie katala,
Konsa kaikki kaihot kasvoi;
Korkenin kovaosainen,
Konsa kaikki koitopäivät.
Parempi olisin ollut.
Soriampi syntymättä,
Kasvamatta kaunihimpi.
Kun oisit maammo rukkaseni
Kaottanut kaksiöisnä,
Rikoissa pihalle vienyt,
Kakaroissa kaivotielle,
Vienyt peltojen perille,
Pannut aitojen alatse.
Äsken tuolla. toissa vuonna,
Äsken kolmanna kesänä,
Oisit ohrina otellut,
Hernevarsina valinnut,
Kauran tähkinä katsellut.
Oisit saahessa sanonut,
Ajatellut ottaessa:
"Tuoli' on kaunis kantamani,
Ihana imettämäni."
50. Saisinko käeltä kielen.
Kukkua käkesin kälkö,
Lintu lauloa lupasin;
Saisinko käeltä kielen,
Kukkujalta kulkkutorven,
Kukkuisin jokaisen kuusen,
Joka lehto leikin löisin.
Tuolla kukkuisin kovemmin,
Kuss' on kurjat kulkemassa,
Vaivaiset vaeltamassa,
Huolelliset horjumassa,
Martahat matelemassa.
Mistä tunnen huolellisen?--
Tuosta tunnen huolellisen:
Huolellinen huokoavi,
Huoleton huhuelevi.
51. Enpä voi ilon eleä.
Enpä voi ilon eleä,
Enkä leino leikin lyöä,
Ilon illan oltuani,
Leikin leikaheltuani.
Äiä on huolta hoivattuna,
Ajatusta annettuna,
Pantuna pahoa mieltä,
Sitte mennehen sykysyn,
Sitte toisen toukoaian.
Eikä taia ääni juosta,
Suu ei soita suosioksi;
Ääneni äristynynnä,
Puheeni puuttununna,
Kun mä join joesta vettä,
Lakin vettä lammikosta.
Eikä kaiku kanteleni,
Eikä harppuni heläjä;
Mure murti kanteleni,
Huoli harppuni hajotti,
Kun viikon surussa soitin,
Murehissa murmattelin,
Ja panin pahoissa mielin.
52. Elkää sanoko huolettomaksi.
Moni muualla sanovi,
Ja moni ajattelevi:
"Ei oo huolta hurnakolla,
Ajatusta aiaksella."
Elkäte hyvät imeiset,
Elkäte sitä sanoko;
Äiä on huolta huostassani,
Ajatusta vyöni alla,
Paljo mustoa muretta,
Surua syennäöistä.
Ken mun huoleni lukisi,
Apiani arvoaisi,
Se kosken kivet kokisi,
Meren aallot arvoaisi,
Lammin lumpehet lukisi,
Havut metsän haasteleisi.
Ei ole sitä hevoista
Talon pienoisen pihalla,
Talon suuren soimen päässä,
Joka mun huoleni vetäisi,
Mureheni muunne veisi.
Kanna korppi huoliani,
Mureitani musta lintu!
Kanna kaivoihin syvihin,
Lampihin kalattomihin,
Aivan ahvenettomihin!
Elä vie kalallisihin,
Elä ahvenellisihin;
Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi
Suuret hauit halkiaisi,
Sären lillit liukeneisi,
Saisi siiatki surua,
Kaikki mustuisi mujehet,
Minun hoikan huolistani,
Ja mustan murehistani.
53. Monihuolinen.
Enemp' on minulla huolta,
Kun on koskessa kiviä,
Rannalla rapakiviä,
Kanarvia kankahalla,
Pajuja pahalla maalla,
Hiekkoja hyvällä tiellä.
Ei ole sitä hevoista
Talonpojan tanhualla,
Rikkahankana rikoilla,
Parahass' ei pappilassa,
Koko kirkkokunnassamme,
Joka veisi huolet multa,
Kaihot muunne kannattaisi,
Poies saattaisi suruni.
54. Usiahuolinen.
Paljo on koskessa kiviä,
Äiä on aaltoja meressä,
Minull' on enempi huolta,
Mielaloa annettua.
Usiampi mull' on huoli,
Kun on kuusessa käpyjä,
Katajassa karpehia,
Petäjässä pirpasia,
Närehessä nästyröitä,
Päässä heinän helpehiä,
Oksia pahassa puussa.
Ei sitä hevoista löyvy
Viien Wiipurin välillä,
Kuuen linnan kuuluvilla,
Joka mun huoleni vetäisi,
Kaiheeni kannattaisi.
Hepo ei jaksa veteä,
Rautakisko kinkotella,
Ilman luokin lekkumatta,
Vempelen värisemättä,
Minun hoikan huoliani,
Mureitani mustan linnun.
55. Mikä neuoksi minulle?
Mikä neuoksi minulle,
Mikä neuon antajaksi?--
Neuo, neitonen minua,
Opastellos orpolapsi!
Ei neiessä neuojata,
Orvossa opastajata,
Neuottu itseki neiti,
Opastettu orpolapsi.
Enkä huoli huolimahan,
Suuresti sureksimahan;
Annan huolia hevosen,
Murehtia mustan ruunan,
Rautasuisen surkutella,
Suuripäisen päivitellä.
Hevosell' on pää parempi,
Pää parempi, luu lujempi,
Koko ruumis runsahampi,
Kaulasuonet kantavammat.
56. Hoikka, kaita ja musta.
Mintähen olenki hoikka--
Oonko hoikka luonnon hoikka
Vai hoikka eroon tekemä?--
En oo hoikka luonnon hoikka,
En hoikka eroon tekemä;
Mie oon hoikka huoliani,
Hoikka huolia kovia.
Mintähen olenki kaita--
Oonko kaita luonnon kaita
Vai kaita emon tekemä?--
En oo kaita luonnon kaita,
En kaita emon tekemä;
Mie oon kaita kaihojani,
Kaita kaihoja kovia.
Mintähen olenki musta--
Oonko musta luonnon musta,
Vai musta emon tekemä?--
En oo musta luonnon musta,
En musta emon tekemä;
Mie oon musta mureitani,
Musta suuria mureita.
Huoli hoikaksi vetävi,
Kaiho muita kaiemmaksi;
Mure muita mustemmaksi.
57. Sortunut ääni.
Mikä sorti äänen suuren,
Äänen suuren ja sorian,
Äänen kaunihin kaotti;
Jok' ennen jokena juoksi,
Vesivirtana vilasi,
Lammikkona lailatteli?--
Suru sorti äänen suuren,
Äänen suuren ja sorian,
Äänen armahan alenti;
Jott' ei nyt jokena juokse,
Vesivirtana vilaja,
Lammikkona lailattele.
58. Ikuinen suru.
Käki kukkua käkesi
Maalle tälle tultuansa,
Lintu lauloa lupasi
Lennettyänsä leholle.
Kuku, kuku kultalintu,
Laulele hopialintu,
Jott' on aikani kuluisi,
Sekä viikko vierähtäisi;
Sulaisi syän suruinen,
Hautuisi haluinen rinta.
Ei multa sinä ikänä,
Poloiselt' ei polvenani,
Suru syömestä katoa,
Mure mielipuolestani.
En minä sinä ikänä,
En poloinen polvenani,
Surutont' en suuta syötä,
Varutonta vartta suori,
Kanna päätä kaihotonta,
Ikävätöntä elätä.
59. Huoliansa haasteleva.
Käyn mä kymmenen kyleä,
Samoan saan taloa,
En löyä sitä sisarta,
En sitä emosen lasta,
Jolle ma sanon sanani,
Haastan mielihauteheni.
Jos ma siskolle sanoisin,
Niin sanois sisar savulle,
Savu sen saisi patsahalle,
Patsas pihtipuoliselle,
Pihtipuolinen pihalle,
Piha pellonkyntäjälle,
Kyntäjä koko kylälle.
Virkkaisinko veikolleni,
Veikko kohta naisellensa,
Veikon nainen naapurihin,
Naapuri koko kylälle.
Tahi jos virkan vierahalle,
Mainitsen kylän Matille,
Vieras sen viieksi panevi,
Kylän Matti kymmeneksi.
Niin kellen sanon sanani,
Haastan mielihauteheni,
Ettei muut muretta saisi,
Miero mieltä arvoaisi?--
Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtyisille,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.
60. Si sula syän suruinen.
Suot sulavi, maat valuvi,
Ahovieret aukiavi,
Kaikki kankahat sulavi,
Lätäkötki lämpiävi;
Ei sula syän suruinen,
Ei valu vajainen rinta.
Jää on jänkkä syämessäni,
Vatsassani vaskivuori;
Ei sula sulallakana,
Ei valu varillakana,
Lähe ei lämpimälläkänä,
Kepene kesälläkänä,
Pala ei päiväpaistehella.
Minkä päivänen yleni,
Sen mun mieleni aleni;
Minkä päivä lämpimämpi,
Sen mun mieleni vilumpi;
Minkä päivä kaunihimpi,
Minun mieleni pahempi.
61. Vähä ilo emottomalle käestä.
Käki kukkui kuusikossa,
Käki kukkui, lintu lauloi,
Kukkui muien kuultavaksi,
Autuallisten iloksi,
Ei minulle milloinkana,
Ei kuku ajasta siitä,
Kun kerran emoni kuoli,
Kaatui kaunis kantajani.
Elköhön emoton lapsi,
Elköhön sinä ikänä,
Kauan kuunnelko käkeä
Päivän puolelta mäkeä:
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Syän syttyvi tulelle,
Pää palolle paukahtavi.
Elköhön emoton lapsi,
Elköhön sinä ikänä,
Kuunnelko kevätkäkeä
Pohjan puolelta mäkeä
Itku silmähän tulevi,
Veet poskille valuvi,
Heriämmät hernet-aarta,
Paksummat pavunjyveä;
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Kuultua kevätkäkösen.
62. Pimiä isoton pirtti.
Oli mulla muoto muinen,
Oli muoto muien rinnan,
Kun mä notkuin nuorempana;
Kasvoin heinänkarvallisna.
Hyvä oli lapsen lässä olla
Hyvän vanhemman varassa;
Ikävä isättä olla,
Outo äitittä eleä,
Vaiva suuri vanhemmatta:
Pimiä isoton pirtti,
Vaikka päivä paistakohon,
Sokia emoton soppi,
Vaikka kuu kumottakohon.
63. Emintimäisen saanut.
Koira haukkui korven rannan,
Penikkainen pellon rannan,
Minä juoksin katsomahan,
Toivoin tuotavan emoa.
Ei emoa tuotukana,
Tuotihin emintimäistä,
Tuon tuhannen tullukkoa,
Pahan hengen pallukkoa;
Vitsa väännetty käessä,
Kohotettu koivun latva,
Lyöä lasta armotonta,
Kolkata kovaosaista.
Niin en nyt sinä ikänä,
En tämän elon sisässä,
En löyä emon hyvyyttä,
Enkä äitin armautta,
Vaikka etsisin tulella,
Vailehteisin valkialla.
Vieras on emon sialla,
Vaimo vieras, kun Venakko,
Ei sano emon sanoja,
Käy ei äitin askelilla,
Virkkoi vierahan sanoja,
Käypi armon askelilla.
64. Pienuuesta orpo.
Piennä heitti minun isoni,
Piennä isoni, piennä emoni.
Iso kuoli, äiti kuoli,
Kuoli muu sukuni suuri,
Jätti mulle jäiset kengät,
Sukat uhkuiset unohti;
Jätti jäisille jälille,
Talviselle tanterelle;
Jätti kun jänö pojansa
Suolle soikerrehtamahan,
Jäälle jääkellehtämähän,
Tielle tiiperrehtämähän,
Palolle papattamahan;
Jätti tuulen tuuvitella,
Viluilman viihytellä,
Koloilman kostutella.
Vihmavesi minun virutti,
Kyyt minulle ruoan kantoi,
Maot maiolla piteli.
65. En tieä tekijätäni.
Mikä lie minunki luonut,
Kuka kurjasen kuvannut--
Liekö luonut luoja suuri,
Suennut sula Jumala?
Jos lie luonut luoja suuri,
Suennut sula Jumala,
Tok' ei luonut luontapäänä,
Suennut suentapäänä;
Loi päänä luonnattomana,
Suunnattomana sukesi.
Enkä tieä tekijätäni,
Enkä tarkoin saajoani;
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon.
Iso heitti heikkosena,
Matalana maammo jätti,
Härän kynnen korkuisena,
Pystyn peukalon pituisna;
Heitti isoni iltikalle,
Emo jätti jäätikälle,
Joka tuulen tuntemahan,
Arvoamahan ahavan.
66. Kaksi, jotka ei moiti.
Vaivaisen heposen varsa
Kaikkien ajeltavana,
Onnettoman eukon lapsi
Kaikkien saneltavana.
Kaikki saatua sanovat,
Sekä pantua panevat,
Sanovat sananalaista,
Osoavat onnetonta.
Kaikki muut minua moitti,
Vaan ne kaksi kappaletta,
Minun piennä pistämäni,
Sekä lassa laittamani
Alimmainen aian vitsas,
Perimmäinen pellon seiväs;
Ei niill' oo suuta sanoa,
Eikä kieltä kerskaella.
67. Kun oisin käkenä.
Lauloa minä lupasin
Näille maille tultuani,
Kukkua käkesin kälkö
Lehtomaille mentyäni.
Kukkuipa käkeä kaksi
Kahenpuolen kaivotietä;
Kun oisin itse käkenä,
Itse kurja kukkujana,
Kukkuisin jokaisen kuusen,
Mäjeltäisin kaikki männyt,
Joka puuhuen puhuisin,
Joka lehvän leilettäisin.
Siinä kukkuisin enemmin,
Kussa käyvät huolelliset,
Astuvat sananalaiset;
Siinä kukkuisin vähemmin,
Kussa autuaat ajavi,
Lykylliset lyyrättävi;
Siin' en virkkaisi mitänä
Kuningasten kulkiessa,
Valtojen vaeltaessa.
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan sananalaisen?
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan sananalaisen:
Alahana vyön pitävi,
Alempata henkiävi.
68. Suru ja pelko.
En minä sinä ikänä,
Kuuna kullan valkiana,
Surutont' en suuta syötä,
Varutont' en vartta kanna.
Surten istun, surten astun,
Surten ruoalle rupean,
Peläten perehen vaille.
En minä sure sotia,
Vainovuosia varaja,
Pelkeä metsän petoja;
Suren suista kattiloa,
Pelkeän perehen kieltä,
Varajan varia vettä
Rinnoille ripistyväksi,
Kaatuvaksi kasvoilleni.
69. Sanoissa kuluva.
En kulu minä kutsuissa,
Enkä vanhene vakoissa;
Kulun kuivissa sanoissa,
Väsyn silmävääntelöissä.
Sanat päälleni satavat,
Puheet putoelevat;
Kaikkien sanat sakovat,
Jokahisen juonet käypi,
Kun tuimat tulikipunat,
Tahi rautaiset rakehet,
Päälle lapsen armottoman,
Emottoman ensimmäissä.
Niin on suuta suukkimassa,
Leukoa leputtamassa,
Kun on suuret suolakopsat,
Lemmon palkehet parahat;
Ei oo ken sanan sanoisi,
Sanan puolenkaan puhuisi,
Puoleltani puhtahalta,
Viereltä viattomalta.
70. Sepän tehtäviä.
Oisko seppänä setäni,
Tahi taattoni takoja,
Veljeni valaja vasken;
Tiettäisin suruista suitset,
Päitset päivistä pahoista,
Riimut mieron riitelöistä,
Länget mieron läykynnöistä,
Satulan kylän sanoista,
Ohjakset oman sukuni,
Reet on miesten reuhunnoista,
Korjat naisten kuohunnoista,
Huolista hyvän heposen,
Murehista mustan ruunan;
Jolla armoton ajaisin,
Sekä kurja kierrähtäisin,
Muille maille vierahille,
Vierisin Venäehelle;
Saisinko sanoilta rauhan,
Levon leuoilta pahoilta.
Jos min virkkaisi Venakko,
Venäläinen viekottaisi,
Saisi ummikko sanoa,
Outo kieli kelpotella.
71. Suku surmaksi rupesi.
Ei itke iso minua,
Ei emo pane pahaksi,
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmä ei vettä vieri,
Vaikka joutuisin jokehen,
Elikkä vierisin vetehen,
Kaatuisin kalamerehen,
Sisareksi siikasille,
Veikoksi veen kaloille.
Koti toivoi kuolleheksi,
Piha pitkin maanneheksi,
Maja maani myöneheksi,
Kartano kaonneheksi.
Sukuhuni survelime,
Heimohoni heittelime,
Suku surmaksi rupesi,
Heimo hengen kiertäjäksi,
Kulkkuni kuristajaksi,
Ääneni äristäjäksi.
Suku ei suvulle tunnu,
Heimokunta hempiälle;
Suku on muuttunut sueksi,
Heimo hengen ottajaksi.
72. Ei kestä lihainen silta.
Mikä lie minua luonut,
Kuka kurjoa kyhännyt,
Tälle inhalle iälle,
Katovalle kannikalle;
Ei luonut sanasepäksi,
Pannut virsiportahaksi.
Parempi minun olisi,
Parempi olettelisi,
Olla virsiportahana,
Kun on sotkuportahana,
Suolla sotkuportahana,
Siltana likasioilla.
Soisi mun sukuni suuri,
Heimokuntani helevä,
Soille sotkuportahiksi,
Silloiksi likasioille,
Paikoiksi pahoille maille,
Kannonpäiksi kaivotielle;
Soisi suohon sortuvani,
Kalliolle kaatuvani,
Likoihin litistyväni,
Alle juurten juuttuvani.
Vaan ellös hyvä sukuni,
Kuulu heimokuntaseni,
Suoko suolle portahiksi,
Silloiksi likasioille!
Ei kestä lihainen silta,
Pölkky luinen luikahtavi;
Ei se kestä köyhän käyä,
Rajakengän rapsutella.
73. Soisit suohon sortuvani.
Kun ma kuolisin poloinen,
Katalainen katkiaisin,
Sata suunsa salpoaisi,
Tuhat suunsa tukkoaisi.
Sata suu sanoo minua,
Tuhat kieltä kerskoavi;
Sata suut' oman sukuni,
Ja tuhat kyläistä kieltä.
Soisit mun kyläiset naiset,
Soisit naiset naapurini,
Kovemmin kotiväkini--
Soisit suohon sortuvani,
Maahan vaajaksi vaiovan.
Vaan ei suonut suuri luoja,
Vaatinut vaka Jumala,
Soille sotkuportahiksi,
Silloiksi likasioille.
Enkä sinnes suohon sorru,
Kunnes kannan kahta kättä
Viittä sormea viritän,
Kynttä kymmentä ylennän.
On puita pitempiäki
Soille sotkuportahiksi,
Maahan vaajaksi vajoa;
Viel' on suolla suuri honka,
Rannalla raju petäjä,
Jaloin päällä käytäväksi,
Helmoin hempsuteltavaksi.
74. Vilu viimenki tulevi.
Vilu viimenki tulevi,
Vilu mulle vienoselle,
Vilu vienopäiväiselle,
Vihattuna viertessäni,
Seinävieret seistessäni,
Ollessa oven takana.
Menisin minä tupahan,
En tohi tupahan mennä;
Tuvassa toruttanehe,
Alla parren pantanehe;
Ovensuuss' on ouot silmät,
Kaiat silmät karsinassa,
Kierot keskilattialla,
Perässä perivihaiset.
Mikä neuoksi minulle,
Mikä neuon antajaksi?
Isoseni, ainoseni,
Taos mulle rautakengät,
Rautakengät, puiset paulat!
Joilla seison seinävieret,
Asun ikkunan alukset,
Kunnes viihtyisi vihaiset,
Asettuisi ankaraiset,
Vaipuisi humalahurjat,
Viinarallit raukiaisi.
75. Ohoh kullaista kotia!
Lämmin paita liinainenki
Oman äitin ompelema;
Vilu on vaippa villainenki
Vaimon vierahan tekemä.
Lämmin on emosen sauna
Ilman löylyn lyömättäki;
Kylmäpä kyläinen sauna,
Vaikka löyly lyötäköhön.
Koria kotoinen leipä,
Jos on täynnä tähkäpäitä;
Vihavainen vieras leipä,
Vaikka voilla voituohon.
Villainen emosen vitsa,
Ruokoinen isosen ruoska,
Joskon viikon virpokohon,
Rupeaman ruoskikohon;
Vitsa vierahan verinen,
Kyläläinen kynnäppäinen,
Josko kerran iskeköhön,
Tahi puolen koskekohon.
Ohoh kullaista kotia,
Armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi,
Niin oli unta viljemmältä;
Ei toruttu torkunnasta,
Makoomasta ei manattu.
76. Ei kuinkaan hyvä.
Pah' on orjana eleä,
Käyä toisen käskyläissä;
Teen mä työtä työn ajalla,
Väännän hartion väellä,
Täytän käskyt, kannan väskyt,
Kärsin käsnäiset lapiot,
Ei oo hyvä siitäkänä,
Tuostakana tuon parempi,
Torutahan torkunnasta,
Manataan makoamasta.
77. Tässä saapi lempo lemmen.
Pah' on mieleni paloisen
Ilmanki pahottamatta,
Aina aatkeloittamatta;
Siit' on semminki pahempi,
Siitä aina aatkelampi,
Kun vielä pahotetahan,
Aina aatkeloitetahan.
Sanotaan minun poloisen
Kivet suuret istuvani,
Maat suuret makoavani;
Itse istuvat sanojat,
Makoavat mainitsijat;
Itse istuvat kivensä,
Joka maan makaelevat.
Enkä tieä mie poloinen,
Miten olla, kuin eleä;
Miten olla mielevänä,
Kuten kuuluna asua.
Aina muiss' inehmisissä
Saapi lemmen liikkumalla,
Kunnian kävelemällä;
Tässä saapi lempo lemmen,
Piru kunnian pitävi,
Lemmon löyhkykartanoilla,
Pirun pitkillä pihoilla.
Saisi en kurja kunniata,
Raukka lempiä tapaisi,
Vaikka vuoret vierettäisin,
Kalliot kaha jakaisin.
78. Kahenlainen toivotus.
Anna Kiesus antajalle,
Tunge tuhlarin kätehen;
Vie Juutas vinkujalta,
Paha henki parkujalta.
Anna aina antajalle,
Tunge tuhlarin kätehen:
Torvin tuovos taivahasta,
Pillin pilvistä puota,
Ava maat alaisin puolin,
Puhko pellon penkeristä.
Almun saan ma antajalta,
Tuhlarilta toisen almun,
Vinkujalt' ei vettäkänä,
Parkujalta ei paloa.
79. Hyvän sään toivotus.
Anna onni ohravuotta,
Jumala jyväkeseä,
Saisin kekriksi olutta,
Tahi juda joulukseni;
Orjatki olutta saisi,
Palkollisetki panoista,
Kasakatki kaljavettä,
Vierrettä kivenvetäjät.
Anna luoja luokosäätä,
Herra heinän kuivautta,
Armahalla luok'ajalla,
Heliällä hein'ajalla.
Viepä pilvi Pietulahan,
Siellä vettä tarvitahan:
Suot tulessa, maat tulessa,
Kaikki kankahat tulessa,
Kaikki kaivot kuivanehet,
Lähtehet läkähtynehet;
Siell' on lapset ristimättä,
Kansa kaikki kastamatta,
Pojanpoika puolitehty,
Ei oo vielä vettä nähty.
Siellä paiatki palavi,
Turkit uuet turmeltuvi,
Ukot uunilla palavat,
Akat saunan lautasilla,
Pojat porstuan ovilla,
Piiat kaikki kartanolla,
Lapset pitkin lattiata,
Rengit räystähän nenillä.
80. Tuuterin laatu.
Tuhm' on laatu Tuuterissa,
Kun neiet kosissa käyvät,
Akat juohessa ajavat;
Tuuteriss' on miehet tuhmat,
Miehet tuhmat, naiset laiskat,
Tyttäret välikävijät,
Pojat puolenmielelliset,
Ukot untelot, sokiat.
Ei ukot ulos osaja
Ilman naisen saattamatta,
Tyttären taluttamatta.
Usta etsivät perästä,
Penkin alta ikkunoa;
Ei usta perästä löyä,
Penkin alta ikkunoa.
81. Hätäkö tyttöjen?
Mipä meiänki tytärten,
Mikä muien neitosien?--
Ei tytärtä tuumatonta,
Neittä neuon saamatonta.
Neuon neitonen pitävi,
Tuuman tyttö keksinevi,
Alta aittahan menevi,
Päältä purnon puhkoavi,
Katon kautta pois tulevi,
Laen kautta laitteleksen;
Sukasta säkin tekevi,
Kalsustansa kantoneuon.
82. Kummaistako kuuleminen.
Kukkuipa käkeä kaksi
Kahenpuolen korpinotkon;
Satuin noita kuulemahan--
Hyv' oli kuulla kummaistaki.
Lauloi kaksi laulajata
Kahenpuolen pöytälaian;
Satuin noita kuulemahan--
Hyv' oli kuulla kummäistaki.
Riiteli kälyistä kaksi
Kahenpuolen kaalimaljan;
Kummaistako kuuleminen?--
Lemmon kuultavat molemmat.
83. Mistä tunnen tuhman.
Mistä tunnen tuhman miehen,
Arvoan uron typerän?--
Tuosta tunnen tuhman miehen,
Arvoan uron typerän:
Viikon istui vyö sylissä,
Kauan housut kainalossa,
Viikon virsua tekevi,
Kauan tuohta katselevi.
Mistä tunnen tuhman naisen,
Tahi tyttären typerän?--
Tuosta tunnen tuhman naisen,
Tahi tyttären typerän
Tulen tuhkahan puhuvi,
Lietehen lehettelevi,
Nousevi tuvalle tupsu,
Paha katsku kartanolle.
84. Muutamia tuntomerkkejä.
Tuttu on tuomi muista puista,
Anoppi kylän akoista,
Vävy muista vierahista,
Nato tyttö neitosista.--
Kukistansa tuomi tuttu,
Astunnastansa anoppi,
Vävy vehnäpiirasista,
Nato tyhjän nauramasta.
Viel' on tuttu huolellinen,
Arvattu halunalanen;
Tuost' on tuttu huolellinen,
Arvattu halunalainen:
Huokaellen huoles käypi,
Laulellen halunalainen,
Uni ei tule usein
Huolellisen huonehesen,
Haastata ei huolellista,
Hauköta halunalaista.
85. Kyntelin kysymykset.
Kynteli kovin kysyvi,
Paavali pajattelevi:
"Joko on ruohtimet ruhottu,
Joko tappurat tapettu?"--
Vastavi viriä vaimo,
Sanovi hyvä emäntä:
"Jo mie ruhoin ruohtimeni,
Sekä tapoin tappurani."
Kynteli kovin kysyvi,
Paavali pajattelevi:
"Joko on kankaita kuottu,
Alotettu aivinoita?"--
Vastavi viriä vaimo,
Sanovi hyvä emäntä:
"Jo on kankahat kuteella,
Sekä aivinat alulla."
Varis lenti vaahtokuulla,
Kevätkuulla keikutteli,
Vyyhille viriän vaimon,
Pankolle aniparahan,
Kuontalolle kunnottoman,
Emärontin roivahille.
86. Toisin ennen, toisin eilen.
Toisin ennen, toisin eilen,
Toisinpa tätä nykyä;
Toisin ennen toimi käski,
Toisin ennen työ opetti.
Toimi käski tonkimahan,
Maa väkevä vääntämähän,
Ei kun nyt tätä nykyä,
Elon entisen lopulla.
Eip' on maaten maa pietty,
Istuen isosen pelto;
Ei suannut suuri pelto,
Maa ei sallinut savinen,
Miestä verkaista vaolla,
Koriata kuokan päässä,
Piian pitkiä hameita,
Sukan vartta valkiata.
Nyt tämä nykyinen kansa,
Sekä kansa kasvavainen,
Maaten maitansa pitävät,
Penkin päässä peltojansa;
Syövät maansa makkaroina,
Itroina isonsa pellon.
87. Juomarin toimi.
Moni matkassa tulevi,
Tapahtuvi taipalella,
Joutavalle juomarille,
Hurjalle humalapäälle:
Kinnas kirpovi kuhunki,
Saapukka johonki saapi.
Isäntä olutta juopi,
Mies se viinoa vetävi;
Heponen helyjä syöpi,
Varsa varpoja purevi,
Pere piinoa pitävi,
Lapset nälkeä näkevi.--
Noin sanovi lapsi jukka:
Iso illalla tulevi,
Tuopi tuoresta kaloa,
Vetävi verestä lientä;
Iso aamuksi ajavi,
Keskiyöksi kerkiävi,
Tuopi tuoresta pajua,
Antoi vitsoa verestä.
88. Emon neuo pojalle.
Emo neuo poikoansa,
Vanhin vaivansa näköä,
Kun kuki sukimojansa,
Itse ilmoin luomiansa.
Noin kuulin emon sanovan,
Vaimon vanhan lausuvaksi:
"Poikueni nuorempani,
Lapseni vakavampani!
Jos tahot talohon naia,
Tuoa minneä minulle,
Ellös pyytäkö pyhänä,
Tieltä kirkko kihlaelko;
Silloin porsaski punainen,
Ja sikai silkkipäässä.
Jalkavaimotki pahimmat
Kirkkotiellä kiirehiksen,
Sinisukkahan siroksen,
Punapaulahan paneksen,
Pää on silkkihin siottu,
Hiukset pantu palmikolle."
"Arkena parempi aika;
Silloin naios poikueni!
Ota olkihuonehesta,
Riusanvarresta valitse,
Kivenpuusta kihlaellos;
Joll' on nurin nuttu päällä,
Takki valmis tahtomatta;
Jonk' on huntu huutehessa,
Perä petkelen tomussa,
Varsi jauhon valkiassa."
89. Tavattava tyttö.
Emo neuoi poikoansa,
Vaimo lastansa varotti:
"Ellös vainen, poikaseni,
Juosko juhlina kosissa!
Tyttöä ei piä tavata
Kiviseltä kirkkotieltä,
Siellä veltotki verassa,
Laiskat lainavaattehessa,
Pahallaki paita päällä,
Tuhmimmalla pää tukossa.
Tyttöä pitää tavata
Riihestä rimuamasta,
Heinästä hämyämästä;
Jok' on riski riihenpuija,
Hempulainen heinänlyöjä.
Tyttöä pitää tavata
Kivenpuusta kiikkumasta,
Käsivarsin vaapumasta,
Navetasta nainen saaha,
Riihestä rivahka piika,
Taitava talon miniä,
Koria kotoinen vaimo;
Jok' on joutusa jalalta,
Sormilta hyvin soria,
Askareihin aina valmis,
Valpas aamulla varahin."
90. Wäinämöisen sanoja.
Läksi veljekset vesille,
Emon lapset lainehille;
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Vesillä viheltämästä,
Lainehilla laulamasta,
Venehessä vieremästä,
Purressa parahtamasta.
Oli veljekset vesillä,
Emon lapset lainehilla;
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Suolimasta siian suolta,
Hauin vuolta vuolimasta,
Syömästä kalankutuja.
Noin se virkkoi Wäinämöinen,
Ennensyntynyt pakasi,
Nuoremmalle veiollensa:
"Ei sinun pitäisi syöä,
Ei sinun, ei muienkana,
Siian suolta, hauin vuolta,
Ahvenen alaista puolta,
Kuujasen kutumätiä."
Tuli veljekset vesiltä,
Emon lapset lainehilta;
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Yksin öillä kulkemasta,
Humalassa huutamasta,
Maantiellä makoamasta,
Syänyöllä soutamasta.
Vaan ei kiellyt Wäinämöinen,
Evännyt suvannon sulho,
Hukkuvata huutamasta,
Kuollutta makoamasta.
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Atroa poron perästä,
Lapin maasta taikinoa;
Kielti uimasta uhalla,
Veikan vettä soutamasta.
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kukkaroa paikattua
Vyöltä miehen naimattoman;
Kielti työtöntä taloa,
Toukoa tekemätöntä.
Kielti vanha Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti maata miehetöntä,
Kirvehetöntä kyleä,
Eloa emännätöntä,
Koiratonta kartanoa.
Vielä kielti Wäinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kullalle kumartamasta,
Hopialle horjumasta,
Vanhan nuorta tahtomasta,
Kaunista käkeämästä.
Sanoi vanha Wainamöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella,
Vaikka vettä kiehukohon;
Hyvä mieli miehen päässä,
Vaikka ilman istukohon--
Väki ei väännä hartioita,
Säre ei mieli miehen päätä.
Sanoi vanha Wäinämöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Hoia hongaista venettä,
Hoia hongan vestäjätä;
Pah' on orja palkatonna,
Paha paljon palkan kanssa--
Osallahan mies elävi,
Koira toisen kohtalolla.
Sanoi vanha Wäinämöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Suo vilja vihattavalle,
Rahat raukoteltavalle!--
Hullu saapoa vihaavi,
Siitä saapi saamatonki,
Viha viepi viljan maasta,
Kateus kalan veestä.
Sanoi vanha Wäinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Aina auttavi Jumala,
Ajan kunki katkasevi;
Viipyen erät paremmat,
Kauan ollen kaunihimmat--
Harvoin syötti harva verkko,
Silloin suurilla kaloilla.
Sanoi vanha Wäinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Jumalass' on juoksun määrä,
Ei miehen ripeyessä;
Juokseva johonki saapi,
Käypä kauas kerkiävi--
Usein käypi käypä härkä,
Kun jo hengästyi hevonen.
Sanoi vanha Wäinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juuressa asunto;
Kiitä muille muita maita,
Itselle omia maita--
Omat maat makuisimmat,
Omat metsät mieluisimmat.
Sanoi vanha Wäinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Väli on väätyllä vitsalla,
Väli vääntämättömällä;
Mies tulevi neuotusta,
Koira neuomattomasta--
Tieto ei miestä tieltä työnnä,
Neuo syrjähän syseä.
Sanoi vanha Wäinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalan kaunihiksi;
Hyvin aina elettäväksi,
Kunnialla kuoltavaksi--
Laiskat Lappihin menevän,
Muut veltot Wiron vesille.
91. Lintuin keräjät.
Köyhä mies ketoa kynti,
Sekä kynti, jotta kylvi,
Kylvi kymmenen jyveä,
Kynti kymmenen vakoa.
Sihen lintuja sikesi,
Kasvoi paljo peiposia;
Hakahti harakat siinä,
Sekä närhit näppäsivät,
Kävi sirkut sissimässä,
Varpuset varastamassa.
Pajulintu palkulainen
Äkättihin, keksittihin,
Vievän viimeistä jyveä,
Reunimmäistä reutoavan.
Nuorittihin, käärittihin,
Pieksettihin, pyntättihin,
Lyötihin, lytistettihin,
Jaloin päällä pyörittihin;
Vesi silmästä sirusi,
Veri vaivaisen nokasta
Keräjihin käytettihin,
Laitettiin lain etehen.
Kurki lintujen kuningas
Itse istui tuomariksi,
Laklat lautamiehiksi,
Valamiehiksi varikset.
Kurki huuti kulkustansa,
Kajahutti kaulastansa
"Ootko ottanut jyviä
Köyhän miehen kynnökseltä?"
Pajulintu palkulainen
Sihen vastaten sanovi:
"Söin minä jyveä kaksi,
Kovin äiä, kun on kolme."
Kurki kulkkunsa kurotti
Yli pöyän lausumahan:
"Kosk' oot ottanut jyviä,
Käynyt kurja sissimässä,
Köyhän miehen kynnöksellä,
Kynnöksellä, kylvöksellä;
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/7078