← catalogue

Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani

by Franz Treller · Finnish · Gutenberg #51406 · 472,517 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani

Author: Franz Treller

Translator: Anni Swan


        
Release date: March 9, 2016 [eBook #51406]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51406

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGASTEN JÄLKELÄINEN: SEIKKAILUROMAANI ***

KUNINGASTEN JÄLKELÄINEN

Seikkailuromaani


Kirj.

FRANZ TRELLER


Suomentanut Anni Swan





Otava, Helsinki, 1912.




SISÄLLYS:

  1. Kuninkaan lapsi.
  2. Pablo ja Mariquita.
  3. Ryöstö.
  4. Verivihollisen vallassa.
  5. Kreivi.
  6. Pako.
  7. Äidin kuva.
  8. Maya-soturi.
  9. Kuninkaan talo.
 10. Koti.
 11. Palopaikalla.
 12. Takaa-ajo.
 13. Rosvot.
 14. Vuoristossa.
 15. Lähenevä kosto.
 16. Kotiin paluu.
 17. Mayain kuningas.




ENSIMMÄINEN LUKU

Kuninkaan lapsi.


Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan
pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka
orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä
täällä yksinäinen puu.

Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan
päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli
käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.

Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia
etelää kohti.

Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu,
josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.

Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien
hevostensa vauhtia.

"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen
ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä,
jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.

"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike
[= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla
kielellä.

"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen
kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."

"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu
päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy
kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo
joutua ikuiseen pimeyteen."

"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."

"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki
mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."

Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui
tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme
hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"

"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan
vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole
välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille
punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä
katoaa heidän joukkoonsa."

"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."

Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän
sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä
minun käteni toimesta."

Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa
sanat, mutta hän oli ääneti.

He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella
puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.

Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen
ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti
heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.

"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut
nelistämään!"

"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.

"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"

Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma,
joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä
pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.

Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.

"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun
meillä on lapsi."

Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto
oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten
jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja
karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.

Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja
peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat
metsän läpi.

Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on?
Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se
merkitsee?"

Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan
viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät
peitteestä.

Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui
hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.

"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."

"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen
miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."

"Mistä he tulivat?"

"Pohjoisesta päin!"

"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he
valkoihoisia?"

"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."

"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"

"Emme mitään, señor."

"Tasanko on selvä?"

"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa
etelää kohti."

"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.
Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."

Poika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle,
missä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä
istui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden
ikäistä lasta.

Kaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä
lähteestä.

"Tuotko metsänriistaa, Diego?"

"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!"

"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki --?"

"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta -- katso!"

Näin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan,
joka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä
asuu siis ihmisiä."

"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain
siten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen
tänne."

"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka
Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen
puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."

"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin
jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."

"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."

"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka
metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta
herralta. "Mitä olet nähnyt?"

"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten
toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan,
mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin
kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin
olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."

"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen
intiaani."

"Kaunis lapsi, Diego."

Pikku poika oli todellakin sievä.

"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet
pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."

"Oi Diego, sehän olisi kauheata."

"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia
vain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon."

Peoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli
takaisin.

"Mitä kuuluu, Francisco?"

"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire."

"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan."

"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?"

"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se
mukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme
sattuu."

Pikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen
käsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka
liikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin
ravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen
nauroi ja ilakoi ääneen.

"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin,
tietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina", hän jatkoi
kääntyen intiaaninaisen puoleen, "pidä sinä huolta heimolaisestasi.
Meidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi
luultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua
Meksikon alueelle niin pian kuin mahdollista."

"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan."

"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta
kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."

"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.

"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit,
me lähdemme matkaan."

Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin
selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen
ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän
jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.

Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa
pohjoista kohti.

Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut
pakolaisille suojapaikan.

Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat
raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä
rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni
perheineen pelastaakseen henkensä.

Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego
seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.

"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo
oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon.
Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta
nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. _Adelante
companeros!_ Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät
vielä."

Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan
niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.




TOINEN LUKU

Pablo ja Mariquita.


Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin
maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.

Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja
kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa.
Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa
pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi
heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana,
niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi
hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin
osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet,
taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien
rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön
kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta,
kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka
jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.

"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."

"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä
menetetty."

He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt
kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan
siellä täällä.

Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he
katselivat merelle.

Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen,
nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli
valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.

"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli
kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä
vahingoittunut?"

"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja
naiset tuonne kallioiden taakse", hän osoitti jyrkästi kohoavaa,
louhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä,
"ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki
omaisuutemme on mennyttä", hän jatkoi surumielisesti.

"Niin", vastasi don Antonio ystävällisesti, "mutta vahinko on
korjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille
hankituksi kodin."

"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor", sanoi yksi
intiaaneista, vanhanpuoleinen mies, "karja on hukkunut tai peloissaan
karannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme."

"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne
elävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban
pitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä
olette menettäneet."

"_Oh-oh mil gracias_, don Antonio", sanoi vanhus, "oi, sinä olet
hyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket."

"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä
jotakin merkillistä?"

"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme."

Señor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain
lähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla
laineilla.

"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon
heidän sieluilleen armollinen!"

Hän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät
toisetkin. Sitten hän toisti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen
armollinen. Amen."

"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla
lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin
meillä", hän jatkoi.

"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun
pelastaa."

"Tuskinpa, armollinen herra."

"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"

"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."

"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. _Alerte!
Alerte!_"

Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli
pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen,
ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot
sitä laivahylkyä kohti.

Neljännestunnissa he olivat perillä.

Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!

Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja
pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin
lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja
laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä
tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten
nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä
aalloilta.

Tosiaan kauhistuttava näky!

"Mikä onnettomuus!" huudahti don Antonio.

Toiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja
astui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.

Intiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa,
kylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.

D'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto
pääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti
esiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen
jäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden,
kosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan.
Silmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin
saattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.

Hän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi
korvansa pienokaisen suulle, ja: "Jumalalle olkoon kiitos", kuului
hänen huuliltaan, "hänessä on vielä eloa".

Hän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja
käsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.

Toinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle,
nostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän
teki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja
lämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat
veneeseen jääneet toisten yrityksiä.

Hento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen
silmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti
taas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen
hengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.

Myöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden
jälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.

Ainoastaan nainen oli kuollut.

"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän
oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."

Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet
parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen
tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin.
Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna.
Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka
olivat nähneet veneen saapuvan.

"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa;
toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."

Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta
pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän
suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja
täynnä lämmintä maitoa.

Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he
hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.

Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he
ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti
uneen.

"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka
sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika
ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa
donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme,
kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel,
koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet
sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän
tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään
seuralaisineen pois.

Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen
merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin
viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano.
Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta
mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat
viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä;
pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin
sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen
tuhoisaa vimmaa.

Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.

Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen
nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli
häneen.

"Mitä sinä tuot, Antonio?"

"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen
mereltä riistänyt."

Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi
lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.

"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena
katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on
sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan
tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta
käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen
katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.

"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.
"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.

"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki
vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta
taivaassa".

"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot
näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet
silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän
ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän
jumalanlahjamme nukkuu."

Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä
pienokainen uinaili.

       *       *       *       *       *

Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen
elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän
tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään.
Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas,
ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten
valkoihoisten lapsilla.

"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen
äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."

Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa
kasvoista toisiin.

"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"

"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä,
"Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät
meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi
lemmikkini."

Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti
ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka
on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.

Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen
vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei
näyttänyt häntä ymmärtävän.

"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen",
sanoi eräs nuoremmista naisista.

Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin
huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.

Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun
kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat
toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät
nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki
muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin
tapasi metsässä.

Lapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei
niistä huolinut, vaan toisteli vain: "Nina, Maria!"

Naiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet
suojan myrskyn ja rajuilman raivolta.

Sillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän
reunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta
puukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.

Miguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle
nähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta
hänen retkensä oli turha.

Rannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään
lukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä
kamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua
työväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat
asuinkelpoisia.

Intiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin
kesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa
kukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.

Kartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja
Pabloa.

Donna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta
turhaan.

Kun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana
turhista yrityksistään: "Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio,
pelastitte te myös pienen intiaanipojan?"

"Niin teimme, ystäväni."

"Missä lapsi on?"

"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."

"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja
jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen
leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä
se rauhoittaisi pienokaista."

"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli
hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa
kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."

"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle
lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää?
Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan
lähtee tietysti intiaanipoikakin."

Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien
jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän
oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi
vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.

Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.

Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri
saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle,
joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän
oli saapuvilla.

Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs
ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta
hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen
tummat silmänsä säteilivät riemusta.

"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo
ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän
sinä oletkin!"

"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.

"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi
hymyillen katseli lapsia.

"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"

"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."

"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"

"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."

Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.

"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä
sitten."

Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen
hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo
näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan
hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli
puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.

Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla
he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.

"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?" lausui donna Inez
katsahtaen kysyvästi mieheensä.

"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka
antavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä."

"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot."

Vanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin
poikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes.
Sukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista,
espanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. "Minä annan
heti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille
satamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui
haaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat."

Mutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan
ylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja
kartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi
raaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko
Guatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja
suositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan.
Don Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli
uljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin.
Mutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä
uhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.




KOLMAS LUKU

Ryöstö.


Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt
Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta,
intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda
[= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien
vihaisesta temmellyksestä.

Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.

Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia
-- Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään -- mutta turhaan
Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan
espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta
aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja
kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa
noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu
selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä,
eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli
syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain
isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä
hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti
Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja
löytölapsen kesken.

Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei
tahtonut hänestä luopua.

Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin.
Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin
intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan
lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän
ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren
kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä
ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä,
Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti
Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä.
Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän
oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta
kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei
kopea.

Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka
sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi.
Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta
hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän
usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi
mielipahaksi yönkin ulkona.

"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi
luonto puhkeaa taas esille."

Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs
ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin
kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen
intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin
pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja
keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.

Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se
ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen
mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin
vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.

Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas
ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus
haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei
ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.

Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut,
hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi
peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja
tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin
hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän
käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut
tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin
tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut
suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti
maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle.
Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet
maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat
sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen
kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja
käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja
olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien
ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti
mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään
ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli
ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit
taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt
paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet
tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja.
Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan
tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän
oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa
entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja
mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.

Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä
don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa
järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa
iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä
jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen
tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi,
jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor
ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö
näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta,
don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat
häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena
kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen
puolisolleen.

"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä
aterioilla?"

"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti,
"minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja
Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."

Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.

"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne
kuuluu?"

"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun
on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla
eläimellä."

"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."

Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset,
jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen
kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.

"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"

"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."

"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."

Pablo taivutti myöntävästi päätään.

"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.

"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.

"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista
metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."

"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle
jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun
vain tahdot."

"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän
sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."

"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."

Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti
ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä,
olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.

Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen
naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän
hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."

Neekeri riensi täyttämään käskyä.

Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi
poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät
jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan
pöytään värillisen kanssa.

Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten
rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he
olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät
liiankin hyvin.

Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien,
sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta
epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas
tänne, nulikka, hevostani pitelemään."

Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit
ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.

"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.

"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero,
jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin
suututti.

"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen
jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.

"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion
perhettä. Muista se."

Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä
laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä
rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"

He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan]
poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei
heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten
tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.

"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään",
sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.

"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti,
vaikka huomattavasti kylmemmin.

Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia
vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun
täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria
kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."

"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy
vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla
nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."

Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä
en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."

"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio",
sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania
pöydässäsi."

"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren
donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."

"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas
ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille
mitään voi, että on ruskea."

"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor
da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä
ihmiset kuuluvat koirankoppiin."

"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".

"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai
olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu,
mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon
punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."

Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä
kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut
intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa,
don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin
aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä
auttaa."

"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan
näyttelisi maassamme mitään osaa."

"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on
kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."

Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara
suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin
pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen,
kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.

Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu
huonoja uutisia, don Antonio."

"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa
rauhaa?"

"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja
kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset,
marssiakseen pääkaupunkiin."

"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"

"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"

"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja
sekarotuiset, kuka heistä tietää!"

"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta,
koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta
maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään
sentapaista huomannut?"

"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."

"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka
sukeltaa esiin väessäsi."

"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"

"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti
taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen,
kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee
arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä,
kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat;
ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa.
Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."

"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme
upotetaan sisällissodan verivirtaan?"

"Pelkäänpä, että niin käy."

"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"

"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun
tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."

"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"

"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta
arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties
juuri siksi, että olen hänen perillisensä."

"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt
omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen
oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."

"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies
tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."

Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.

"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.

"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on
majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."

Herrat hypähtivät pystyyn.

"Joukko aseistettuja intiaaneja!"

"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja
ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."

"Montako heitä on?"

"Noin satakunta."

"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen
seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"

Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio
kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies
kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.

"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."

"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.

"Sinä tiedät sen?"

"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."

"Mitä he tahtovat?"

"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja
aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."

"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"

"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."

"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"

"Panen siitä pääni pantiksi."

"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä.
Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin
neekerit."

Tamay meni.

"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don
Antonio?"

"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan
osoittautunut luotettavaksi."

"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"

"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya
tai zapoteki."

"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin
mielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja?
Tuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät
siis voi olla." Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat
tulisoihtuja kuistikolle.

Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina
keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi
Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon
etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi
halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut
hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten
halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat
alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia
risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa
muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia
kohtaan.

"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin
surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä
vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin
punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka
yli he tänne saapuivat!"

"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni
katkeroituneelta nuorukaiselta.

Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme
iloiseksi.

"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"

"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat
herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa",
vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.

"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen
kasvonsa synkistyivät taas vihaan.

"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio
ystävällisiä sinua kohtaan?"

"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa
läheisyydessään sinun tähtesi."

"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla
heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."

"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta?
Mutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa;
he ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän
silmissään."

"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin."

"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä
minua ruoskalla."

"Oi", huudahti Maria säikähtyen, "oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi
veli!"

"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua..."

"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!"

"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo
pelkuri aikoi minua lyödä."

"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole
hänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan
koskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo."

"Niin", vastasi nuorukainen katkerasti, "minun täytyy. Olen
kasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä
vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä
minun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo
Mendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani
ei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin,
en tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä
heimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden."

"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei,
sinä et saa lähteä!"

"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu
minuun?"

"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi
lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse
on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä
tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää
siskoasi."

"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo
on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka
kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi
olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."

"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."

"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi
hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas
suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina
kalleimpana olentona maailmassa."

"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla,
sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."

"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.
Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."

"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista
siskoasi."

"Kyllä, rakkaani."

"Ja palaa pian luoksemme kotiin."

"Kyllä pian", hän rauhoitti siskoa.

Maria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään
ja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan
agavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.

Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan
herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon
työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia.
Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi
heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja
rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.

Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan
nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.

Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista
suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.

Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi
kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla
ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan
rauhallisesti.

Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei
lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä
valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten
asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin
aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon
nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla
don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt
levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten
seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta.
Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi
hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään
puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.

"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut
ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle,
että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui
espanjankieltä.

"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina
puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan
hoikan olennon.

"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien
nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä
Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"

Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä
sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.

"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"

Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää,
että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?

"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat,
jotka joskus on kaiverrettu rintaani."

"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"

"Ei."

"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"

"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt
minulta tätä kaikkea?"

Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta
itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua
vastedeskin suojelkoon!"

Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin
pimeään.

Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen
mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa
menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia,
rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys:
'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'

Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.

Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet
turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän
kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia
olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat
herraskartanoa kohti.

"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala
ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet
saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."

Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat
haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä
ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän
varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa
vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.

Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen
suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli
tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se
on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona
kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.

Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos,
Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot
olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään.
Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään.
Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria
nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei
merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.

Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut
nukkumista.

Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että
intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön
lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut
mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.
Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen
haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.
Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.

Pablo yksin oli kadonnut.

Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon
taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat
majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja
hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta
eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa
tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä,
mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn
ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi,
keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota
Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä
toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit
pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin
huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu
pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi
vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää.
Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" -- hän piti Tamayn silmäin edessä
sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat --
"mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"

Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei
sitä tiedä."

"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat
maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita
lyijypaloissa."

"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."

"Siltä näyttää," vastasi vaquero.

Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta
päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja
kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet
maya-heimoa.

"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don
Antonio tigrerolle.

"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.

"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor
da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne
tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean
pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun
poikki."

"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa.
Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti
meidät hyökkäykseltä."

"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.

"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja
jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä
en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."

Hänen tuskansa oli liikuttava.

"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä
takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja
päästäkseen vapaaksi."

"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero
[= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan
minulle veljeni takaisin."

Don Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka
myös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.

"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä
hänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa
ajamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke,
lapsukaiseni."

"Tule, Maria", sanoi donna Inez. "Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä
hänen puolestaan."

Hän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka
oli aivan lähellä herraskartanoa.

Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen
rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay
seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka
hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.

Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun
mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai
aikovatko tappaa hänet?"

"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat
voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja
ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat
saaneet hänet siteisiin."

"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"

"Nämä vuori-mayat..."

"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"

"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä
taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."

"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he
olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista;
sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi
vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay,
arvelet?"

_"Quien sabe?"_ [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan
mukaan.

"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don
Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"

"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka
on sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen
kaikessa viisaudessa", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti.
"Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton
kapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä
rosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he
meiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle,
don Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti
kun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä."

Fonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen
jälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.

Don Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt,
käski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin
molemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat
intiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli
alkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä.
Tämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.

Kun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi:
"Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan
kohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?"

"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don
Pabloa."

"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on
elänyt neljätoista vuotta kodissani."

"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?"

"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta."

"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He
tuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä
menoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia.
Minä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki
rinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä
hakemaan. Se on minun luuloni asiasta."

"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää...?"

"Kysy sitä Tamaylta, herra."

"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee
meidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu
perheeseeni?"

"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän
kultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä."

"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää
säästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä
talossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus."

Vaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna
Maria vallitsi taloa.

"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa;
erehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä."

"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä
tarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä
palkinnon... Tiedän, että olette uskollisia."

"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle."

Vähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan;
he olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia
ratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea
muutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.

Pilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.

Seuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan
Marian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui
kapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin
mitään.

Kolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon
vanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen
ryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta
kartanonomistajasta; väri yksin teki eron.

Hän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.

Tämä kutsutti hänet luokseen kuistille.

Intiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli
älykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä.
Hän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.

"Kenraali?"

"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla
suuressa vapaustaistelussa."

Mies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli
moitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle
sikareja ja kysyi sitten: "Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?"

"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo
vuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala."

Kummastuneena kartanonomistaja kysyi: "Pablostako?"

"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa
olosuhteissa hän teille joutui ja milloin?"

"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille,
että Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin", ja
hän kertoi salaperäisen tapahtuman.

Ei ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi
hyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.

Sen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: "Olisin kiitollinen,
jos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot."

D'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja
intiaanipojan.

"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän
vanhemmistaan olivat turhia", lausui hän lopuksi, "ja niin otin
löytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana" --
valloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan
intiaanille kenraalin arvonimeä -- "tiedustelette Pabloa?"

"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain
vielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?"

"Neljätoista vuotta."

"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?"

"Niin."

Donna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.

"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen
piirustuksen?"

"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen
huomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole
voinut selittää sen merkitystä."

Vanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti
sen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti
sitä don Antoniolle kysyen: "Oliko kuvio tämän näköinen?"

Haciendero katseli piirustusta ja sanoi: "Tämän näköinen se kyllä
oli; mutta tuossahan on vaimoni."

Donna Inez oli astunut lähemmäksi. "Hänellä on varmaankin parempi
muisti kuin minulla." Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan
kohteliaasti.

"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?" kysyi Maria kiihkeästi.

Vanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: "En,
señorita, minä tulen saamaan tietoja."

"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat
tehneet hänelle pahaakin."

"Jos hänellä on tämä merkki", intiaani viittasi nahkaan, joka oli
donna Inezin kädessä, "ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä
vastaan."

"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!" kuiskasi Maria.

"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor",
sanoi donna Inez.

"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä", intiaani osoitti
piirustusta, "jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?"

"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani."

Vanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: "Niin, olemme
siis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää,
miksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni.
Kuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin
jälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken
hajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme,
että mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on
kuollut", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, "lukuunottamatta
Hualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu
erosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias
poikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme,
ja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen
jälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa
kaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa
valtaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta
turhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he
kielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan
mennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä
hänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja
uskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää,
että kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä
lähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme
miehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan", hän
osoitti piirustusta.

Hiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.

Viimein sanoi don Antonio: "Minä kerroin teille jo, señor, että
Pablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä
ryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?"

"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti
pelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen,
vaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia
kunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan
vielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti
pelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä."

"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on
voinut saada tietää?"

"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä,
jona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän
turviinne, sitä emme tiedä."

"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna
Maria on syntyisin?" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.

"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan
olleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut
hänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin", hän kumarsi d'Iralalle ja
donna Inezille, "on suonut hänelle ystäviä."

"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän
hyvä äitimme." Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.

"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?"

"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja
lähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu
täällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen
palkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään
siten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme
mukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin
eläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen
Azual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli
pahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää,
valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut
lapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni
ilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja
samalla ilmaisi hänen olinpaikkansa."

"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?"

"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti."

"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko
hänet nähdä?"

"Tahtoisin."

Don Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: "Onko
Tamay saapuvilla?"

"Hän on juuri tullut metsästä."

"Kutsu hänet tänne."

Neekeri juoksi ulos.

"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava", sanoi donna
Inez. "Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja
ylevämielinen nuorukainen."

"Niin, veljeni on hyvä", vakuutti Mariakin.

"Iloiten kuulen sananne, señora", sanoi vanha intiaanisoturi, ja
selvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.

Tamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen
läsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka
intiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi
tummat silmänsä kenraali Aranaan.

Jääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen
tummat silmänsä iskivät tulta.

"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa
voinut sen arvata."

Näin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.

"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?" lausui kenraali edelleen
mayankielellä. "Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä."

Ei kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä
tähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui
hiuskarvasta.

Vanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti
vastasi Tamay: "Chamulpo lähetti häntä noutamaan."

"Minne hänet on viety?"

"En tiedä."

"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun
sielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen
päästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!"

Metsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi:
"Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet
takaisin luoksesi."

Kenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: "Mene,
pelkkä näkösi loukkaa minua."

Mies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.

Arana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet
kohtausta. "Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin
konnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet
Chamulpolle."

"Minä ajan hänet heti talostani", sanoi don Antonio.

Hiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin
huomiota.

"Kuka siellä?" hän kysyi nopeasti käännähtäen.

"Azualin poika, päällikkö", kuului vastaus.

"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor", sanoi
Arana espanjankielellä don Antoniolle, "saako hän astua esiin?"

"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta."

"Tule!"

Heti, sen jälkeen ilmestyi metsästyspaitaan puettu intiaani pyssy
kädessä kuistikolle. Hän ei katsonutkaan muihin kuin Aranaan.

"Surmaanko hänet, kazike?"

"Ei. Kuinka tänne jouduit?"

"Minä tulin Chamulpon miesten mukana ja jäin tänne, koska arvasin
sinun tulevan tiedustelemaan kuninkaitten jälkeläistä, kazike."

"Entä kuningas?"

"Hänet on ryöstetty. Minä varoitin häntä, mutta hän ei huolinut
varoituksestani."

"Sinä tunsit hänet?"

"Minut lähetettiin edellä tiedustelijana, ja tunsin hänet jo päivällä
kuvauksesta, joka meille annettiin."

"Ja edelleen?"

"Kun me illalla hiivimme tänne Pabloa ryöstämään, tapasin hänet. Hän
seisoi mietteissään puun juurella katsellen tänne parvekkeelle. Minä
lähenin ja kuiskasin muutamia varoituksen sanoja hänen korvaansa.
Mutta hän oli varmaankin huomannut meikäläiset ja luullut vaaran
uhkaavan omaisiaan, sillä hän kohotti kimeän hätähuudon ja syöksyi
esiin. Silloin Tamay iski häntä päähän."

"Kuihtukoon hänen kätensä."

"Ja toiset heittivät peitteen hänen päälleen ja kantoivat hänet pois."

"Tiesivätkö he, kuka hän on?"

"Olen kuiskannut sen hiljaa monen korvaan."

"Minne hänet on viety?"

"Vuorille. Minä löydän hänet kyllä."

"Pelasta Hualpa, kuninkaitten jälkeläinen, ja isäsi on saava levon
haudassaan."

"Azual, isäni, on kuolemanhetkellään käskenyt minun pelastaa
kuninkaan; minä teen sen, jotta hänen henkensä kohoaisi aurinkoon."

"Palkkasi on oleva suuri. Missä on Chamulpo?"

"Hän on Lännessä ja aikoo sotia pääkaupunkilaisia vastaan; hän on
lähettänyt sanan Yucatanin mayoille, käskien heitä avukseen."

"Hyvä, Azualin poika, sinä olet oikea maya ja tulet suureksi kansasi
joukossa. Tästä saat rahaa, sinä tarvitset sitä, lähde matkalle. Sinä
tiedät, missä minut tapaat."

Nuori intiaani poistui nopeasti, ja Arana kertoi perheenjäsenille
heidän keskustelunsa sisällön.

Kummastuneina kuuntelivat kaikki, ja don Antonio huomasi nyt olleensa
oikeassa otaksuessaan, että Pablo, peläten kartanon olevan vaarassa,
häikäilemättä oli syöksynyt esiin. Tämä liikutti häntä.

Kuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän
käski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana
vastaanotti tarjouksen.

"Minä pyydän lausua jäähyväiset", sanoi sitten vanha intiaani.

"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?"

"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian
omieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota
olette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne
kaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut
hallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo,
ketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös
lähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä
maya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet
tähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos
olisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki
mayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin
miehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä
kerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää
hyvästi." Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.

Silloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi
suloisella äänellään: "Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni
takaisin, eikö totta?"

"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa",
vastasi Arana vakavasti.

Hän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka
levollisesti olivat häntä odottaneet.

Tuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa
tietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand
Cortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin
tiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä
taistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi,
että maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin
syvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt
loistavia aikoja.

Ihmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa,
hänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja
ajateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.

"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän
luoksemme", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen
tapaansa: "Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa,
minähän olen hänen sisarensa."

Hänen kasvatusvanhempansa hymyilivät tälle arvonvaatimukselle, ja don
Antonio vastasi: "Hyvä, señorita, maya-prinsessana maalautamme sinut
ruskeaksi."

Kun kartanonomistaja myöhemmin tapasi Tamayn, sanoi hän tälle
työväkensä kuullen: "Laittaudu pian matkoihisi täältä, konna. Jos
vielä hetkenkin viivyt del Rocassa, ruoskitan sinut niin, että liha
lohkeaa luista."

Tamay loi häneen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen, sillä tämä kohtelu
värillisten työmiesten läsnäollessa, joita hän ylipäänsä ei voinut
kärsiä, loukkasi häntä syvästi. Hän lähti, eikä häntä sen koommin del
Rocassa nähty.

Kului neljä, viisi päivää, Marian levottomuus ja tuska yhä kiihtyi,
ja vanhemmat, jotka häntä niin suuresti rakastivat, kärsivät hänen
kanssaan.

Viidentenä päivänä vaquerot palasivat; he olivat havainneet todeksi,
että Pablo oli heidän takaa ajamansa joukon mukana, sillä ensimmäisen
nuotiopaikan luona he olivat tunteneet nuorukaisen saappaanjäljet.
Mutta sitten, oli joukko, joka yhä jatkoi matkaansa yksinäisten
seutujen halki, jakautunut useampiin osastoihin, jotka kulkivat
kukin taholleen. Umpimähkään he olivat seuranneet erästä joukkoa,
mutta tavanneet matkalla kapinallisjoukon, johon kuului neekereitä,
sekarotuisia ja joitakuita valkoihoisia. Polttaen ja murhaten nämä
samoilivat maata, ja töin tuskin vaquerot pelastuivat joutumasta
murhapolttajien käsiin. Koska takaa ajo näytti turhalta, he palasivat
kotiin. Heidän kertomustensa mukaan oli kapina jo levinnyt sangen
laajalle.

Ne olivat surullisia uutisia ja saattoivat don Antonion huolestuneena
ajattelemaan lähimpiensä suojelemista. Hänen huoliaan ei suinkaan
vähentänyt suru, joka kalvoi rakastettua tytärtä lapsuudenystävän
tähden.




NELJÄS LUKU

Verivihollisen vallassa.


Pablo heräsi metsässä tainnoksista, mihin tilaan ankara isku päähän
oli hänet saattanut. Häntä ympäröi piiri aseistettuja intiaaneja,
jotka ylt'ympäri sytytettyjen nuotioiden valossa synkkinä tuijottivat
häneen tummilla silmillään.

Kului hetki, ennenkuin hänelle selvisi, kuinka hän oli tänne
joutunut; sitten muistui raju kohtaus herraskartanon edustalla
hänen mieleensä selvästi, ja sanat, jotka nuori maya-intiaani oli
kuiskannut hänen korvaansa, kaikuivat taas hänen korvissaan.

Intiaanit olivat laskeneet hänet maahan, niin että hänen selkänsä
nojasi puuhun; tässä asennossa hän avasi silmänsä.

Hän ei ollut haavoittunut, paksu huopahattu oli suojellut päätä.

Hän harkitsi asemaansa ja huomasi olevansa vanki. Vapautta rakastavan
nuorukaisen kauniille kasvoille levisi ylpeä ilme, joka oli hänelle
ominainen, niin pian kuin joku häntä loukkasi tai uhkasi.

Häntä ympäröivien miesten ilmeissä ei ollut mitään vihamielistä;
pikemmin saattoi nähdä jonkinlaista ihailua noilla tummilla, raaoilla
kasvoilla.

Pablon hoikka vartalo, komea puku, kiiltävät ratsastussaappaat,
helmikirjontainen vyö, jalopiirteiset, nyt uhmailevan ylpeät kasvot
herättivät ihailua. Rosvomaisten miesten silmissä oli kaunis,
komeasti puettu nuorukainen kuin jalo vesa heidän heimopuustaan.

Vanhanpuoleinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat tylyt, astui Pablon
luo ja sanoi mayankielellä: "Meidän täytyy viedä sinut pois; teet
hyvin, jos vaieten alistut kohtaloosi, muuten täytyy minun käyttää
kovempia pakkokeinoja."

"Jos haluat minun sinua ymmärtävän, ladron [= rosvo], pitää sinun
puhutella minua espanjankielellä."

"Kuinka? Etkö olekaan maya?" kysyi mies espanjaksi.

"Olen niinkin, ja saat sen kyllä vielä kokea."

"Älä uhkaile, sinä olet vallassani."

"Käytä valtaasi, rangaistusta et vältä."

"Kuka minua rankaisisi?"

"Näkymätön, iankaikkinen, joka sallii auringon paistaa, joka suunsa
henkäyksellä sinut maan päältä puhaltaa."

Pablo oli huomaamattaan käyttänyt juhlallista kuvakieltä, ja
hänen sanansa näyttivät vaikuttavan; useimmat miehistä ymmärsivät
espanjankieltä; heidän kristinuskonsa oli vain pinnallista,
he pysyivät vielä vanhassa taikauskossaan, ja mainitessaan
aurinkoa ja tuulta, jotka olennoituina nauttivat suurta arvoa
mayojen jumalmaailmassa, Pablo kosketteli ruskeiden kuulijainsa
uskonnollisiin tunteisiin.

Hetkisen kuluttua mies sanoi jälleen: "Mitäpä puheista! Sinun täytyy
seurata meitä, ja vastaisen kohtalosi määrää hän, jota me tottelemme."

Tämän jälkeen hän antoi määräyksen lähteä matkaan.

"Missä on Tenanga, Azualin poika?"

Häntä huudettiin, mutta vastausta ei kuulunut.

"Valkoiset ovat varmaankin ottaneet hänet vangiksi", sanoi joku.

"Katkokoon sitten itse siteensä, meidän täytyy lähteä."

Pablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen
jalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.

Mayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.

Jotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä
soihtuina edellä ratsastaessaan.

Pablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden
ratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse,
joiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota
tietä pitkin pohjoista kohti.

Ääneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.

Mutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.

Mitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne?
Nyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain
häntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä
surmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa?
Nähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten
olisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet
pakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään
sanonut. Mutta miksi? Miksi?

Sitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta
ainakin toistaiseksi se oli mahdoton.

Silloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon
terävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: "Kuninkaitten
jälkeläinen", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.

Monta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon
levähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja
Pablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.

Hänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa
taas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn
nuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän
vastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä
voimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin
paahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä
kurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten
väsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.

Auringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä,
jotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten
tähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas
syvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina
lähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin
matkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle,
ja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää.
Hairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit
ylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan
aivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain
pikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu
ja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei
ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat
hirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää
ruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.

Viehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan
ollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut
isänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri
ilmanalojen ominaispiirteet.

Rannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala
ja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi
pohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan
ympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja
aika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden
kauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka
muinoin oli vuoria nostellut.

Ratsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama
legua [= 5,5 km] ihanaa seutua.

Toisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui
heidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä
kanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin
laskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti
lähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi
kädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del
Rocassa oli kuiskannut: "Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema", ja
hän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen
tarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli
syöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä,
maan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain,
että hänen henkensä oli vaarassa.

Hän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui
sitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.

Kun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa
polkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla
polulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä
vuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain
kiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman
vaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.

Hitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen
taakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.

Nyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä,
kuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli
vain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään
kuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen
päähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.

Kaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä.
Muuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen
luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan
sydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: "_Anda hermosa!
Anda dulce!_ Astu kauniisti! Astu hiljaa!" Ja rauhoittuneena kantoi
muuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.

Yhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella
puolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä
satulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin,
jotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen
kasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun
hänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.

Silloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut
heidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta
tunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa.
Sitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: "Sinulla
oli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että
näkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä,
joka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua,
jos pojalle mielitään mitään pahaa!"

"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt
tuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti
nyt, hän saattaisi ymmärtää meitä."

Pablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut
aivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen
jatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle
tielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas
kannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi
tiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.

Täällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon
johtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.

"Meidän täytyy odottaa", sanoi johtaja, "hän ei ole siellä."

Autiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään
seuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.

Pablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet
mayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä
ankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään
pakoon.

Pablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä
ennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan
edessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä
suojellakseen.

Synkän metsän siimeksestä he saapuivat pienelle viljellylle
tasangolle, jolla puutarhojen ja vainioiden välillä kohosi joitakin
intiaaniasuntoja.

Erään suuremman talon lähellä majaili aseistettuja intiaaneja,
ratsu- ja jalkamiehiä.

Pablon täytyi saattajineen odottaa metsänreunassa, sillä aikaa kuin
johtaja ratsasti talolle, laskeutui hevosen selästä ja astui sisään.

Häntä oli nähtävästi odotettu, sillä karkea ääni tervehti häntä
seuraavin sanoin: "Sinä viivyit kauan, Zabualga."

Mies seisoi Chamulpon, maya-kansan lähinnä mahtavimman miehen edessä.

"Oli mahdotonta päästä aikaisemmin, kazike."

Lyhyesti hän kertoi Pablon vangitsemisen.

"Toivottavasti ei nuorelle miehelle ole mitään onnettomuutta
tapahtunut?" kysyi Chamulpo ja loi mieheen väijyvän katseen.

"Ei", vastasi toinen tuokion kuluttua. "Näkymättömien nuoli kohtasi
Pantepua hänen sijastaan. Poika odottaa ulkona."

Kazike säpsähti huomattavasti, mutta heti sen jälkeen kuvastui hänen
kasvoillaan raivo.

"Oletko mieletön, kun tuot hänet minulle? Eikö sinulla ollut veistä
kourassasi?"

"En uskaltanut, kazike, enkä", hän lisäsi rohkeammin, "tahtonutkaan.
Ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan, näkymättömät ovat
hänen puolellaan."

"Väki tietää siis, kuka hän on?"

"Kyllä."

"Sinä olet sen ilmaissut, roisto."

"En, en tiedä, keneltä he ovat sen saaneet kuulla."

"Onko hänellä merkki?"

"Hänellä on kuningasten merkki, minä näin sen, kun hän oli
tainnoksissa."

Pitkin askelin astui kazike edestakaisin.

"Hänen täytyy hävitä", sanoi hän sitten, "hän käy vaaralliseksi, jos
Arana saa hänestä tietää."

"Ole varovainen, mayat kantavat sydämessään kuninkaansa sukua."

Kazike päästi kirouksen. "Tuo poika tänne, minä tahdon hänet nähdä.
Käske sotamiesten marssia pois ja poistu sinäkin seuralaisinesi heti,
kun nulikka on luonani."

"Kuten käsket, mutta -- ole varovainen, herra."

Näin sanoen hän lähti ulos sotamiesten luo.

Pablo näki, miten sotamiehet äkkiä hälytettiin liikkeelle ja
marssivat pois. Kun he olivat kadonneet metsään, vietiin Pablo
taloon. Sisällä päästi johtaja hänen jalkansa siteistä ja saattoi
hänet päällikön huoneeseen.

Pablo näki edessään kookkaan, vantteran miehen, jonka ruskeat
kasvot ilmaisivat kovuutta ja julmuutta. Uhkaavasti loi tämä jo
vanhanpuoleinen mies katseensa Pabloon, joka levollisena seisoi
hänen edessään. Miehen ulkonäössä oli jotakin peloittavaa ja samalla
hullunkurista. Vaikka hän olikin pukeutunut pumpulipaitaan ja
housuihin, kuten vakinaisille asuinpaikoille asettuneet intiaanit,
vaikka hänen jalkansa pistivät esiin kömpelöistä kengistä, oli hän
kuitenkin kiskonut leveille hartioilleen kauhtuneen asetakin, joka
oli hänelle ahdas eikä mennyt kiinni rinnan kohdalta. Elleivät kasvot
olisi olleet niin kauhua herättävät, olisi mies huolimatta raskaasta
ratsumiekasta, joka riippui hänen vyöllään, saanut Pablon hilpeästi
nauramaan; mutta Chamulpon julma, tiikerimäinen katse oli omiaan
tappamaan kaiken sopimattoman hilpeyden oireet. Kasvot olivat rumat
ja muodottomat, mutta niissä oli kesytöntä tarmoa, joka vaikutti
miltei pelättävältä. Mutta Pablo, jonka sydämessä kiehui viha hänen
osakseen tulleen kohtelun takia, katseli pelkoa tuntematta uhmaten
häneen.

"Kuka sinä olet?" kysyi mies hetkisen kuluttua karkealla äänellä.

Levollisesti vastasi nuorukainen: "Sinä tiedät sen paremmin kuin
minä."

"Minä irroitan kyllä kielesi siteet, sinä pöllö, sinä."

Ylenkatseellisesti Pablo kohautti olkapäitään.

"Uskallatko sinä käyttäytyä edessäni tuolla tavoin? Tiedätkö, kuka
minä olen?"

"Arvattavasti rosvo ja rosvoliiton jefé [= päällikkö]."

"Roisto!" Ja mies tempasi miekan huotrastaan; mutta nähdessään Pablon
säihkyvät silmät hän antoi kätensä vaipua.

"Mistä syystä annoit rosvojesi ryöstää minut kodistani ja kuljettaa
minut tänne?"

"Oi, minä halusin tutustua sinuun, koska olin kuullut sinusta niin
paljon hyvää", vastasi mies ivallisesti.

"Toivon, että saat sitä katua."

"Niinkö arvelet? Luuletko siitä paljon vaivaa koituvan, jos annan
miesteni leikata kurkkusi poikki?"

"Pyh, sitä et uskalla."

"En uskalla?" vastasi Chamulpo ällistyneenä. "Sinä et tiedä, kenen
edessä seisot."

"Minä sanoin sinulle jo, että tiedän sen, mutta orja ei rankaisematta
vuodata kuninkaitten verta."

Kuullessaan nämä ylpeät, ylenkatseelliset sanat tuijotti kazike
nuorukaiseen kuin pelästynyt villieläin. Taaskin hän tarttui
miekkaan, mutta tälläkin kertaa hallitsi häntä pojan katse, joka
näytti tunkevan mayapäällikkön sisimpään.

"Kuka sinä luulet olevasi, nulikka?" ärjyi hän käheästi.

"Sen suvun jälkeläinen, jonka jalkapohjia sinun esi-isäsi nöyrinä
suutelivat", vastasi Pablo samaan sävyyn kuin ennenkin.

"Oh, sinä luulet tietäväsi --? Sitä pahempi sinulle. Haa, käärme on
vaarallisempi kuin luulinkaan", sanoi hän kuin itsekseen. "Saadaanpa
nähdä, suojelevatko näkymättömät sinua neekereiltäkin."

Hän töytäisi miekkansa lattiaan, ja sisään astui heti sen jälkeen
vanha neekeri, jonka koko ruumis tuntui olevan pelkkiä luita ja
jänteitä; siitä huolimatta hän näytti sangen voimakkaalta. Musta mies
loi väsyneet silmänsä tulehtuneitten luomien alta intiaanipäällikköön
ja kysyi:

"Mitä käsket?"

"Missä on Chimal?"

"Ulkopuolella, herra."

"Ovatko sotamiehet poissa?"

"Kaikki, paitsi henkivartijat."

"Hyvä, tule tänne."

Neekeri astui aivan hänen viereensä, ja kazike kuiskasi hänen
korvaansa sanoja, joita Pablo, niin tarkkaan kuin ponnistikin
kuuloaan, ei voinut erottaa.

"Hyvä, herra", sanoi tähän neekeri irvistäen niin, että hänen
kurttuiset kasvonsa kävivät entistään rumemmiksi, "se tapahtuu."

Chamulpo lähti huoneesta, vielä lähtiessään luoden Pabloon veristä
vihaa uhkuvan katseen. Heti sen jälkeen hän kuului ratsastavan pois.

Jäätyään Pablon kanssa kahden neekeri tarkasti nuorukaista tuokion
kiireestä kantapäähän ja vihelsi sitten. Samassa astui huoneeseen
vanha yksisilmäinen intiaani, maan tapaan pukeutuneena paitaan ja
housuihin. Ei tämänkään miehen ulkonäkö herättänyt luottamusta.
Hän loi ainoan silmänsä, joka ukon iästä huolimatta yhä säihkyi,
tutkivasti Pabloon; mutta tämä ei näyttänyt huomaavan kummankaan
kätyrin katseita. Hän oli yhtä levollinen ja tyyni kuin ennenkin.

Intiaani nyökkäsi päätään itsekseen ja kääntyi sitten neekerin
puoleen. "Mikäs on, Abrahan?" hän kysyi espanjankielellä.

"Tämän kananpoikasen on kazike uskonut huostaamme", kuului neekerin
vastaus. "Vie hänet kellariin, don Chimal, ja telkeä hänet sinne
lujasti; hän on kallisarvoinen poika, hoida häntä hyvin."

Intiaani loi uudestaan silmänsä Pabloon, joka liikkumattomana seisoi
hänen edessään, kädet yhä sidottuina, ja sanoi sitten: "Seuraa minua."

Pablo tiesi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja seurasi häntä
levollisesi ulos.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nauroi neekeri ilkeätä,
rumaa naurua.

"Et kauan pyristele, kukkoseni."

Sitten hän meni hitaasti toisten jälkeen.




VIIDES LUKU

Kreivi.


Zambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta
vastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del
Rocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet
maassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat
äyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken
liikenteen.

Kuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon
johtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka
menestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia.
Velvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan
pääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali
oli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön
keskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota
heikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.

Kenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin
sukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin
arvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin,
tavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä
kuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.

Vanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin,
ja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset
hänen määräyksiään.

Muuan adjutantti astui sisään.

"Mikä on?" kysyi kreivi.

"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?"

"Kuka?" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.

"Señor Callego", toisti upseeri.

"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään."

Ja huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.

"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo
-- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!" Hän syleili tulijaa
hellästi.

"Niin toivon, ukkoseni", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen
yhtä sydämellisesti. "Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit
johonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät
koossa, tahdon palvella isänmaatani."

"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen
järjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa
sinua yleisesikunnan päälliköksi."

"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat
isänmaalle."

"Mistä tulet nyt, Fernando?"

"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan
tarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin
aikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain
tietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan."

"Valitettavasti."

"Me valloitamme sen takaisin, Carlos."

"Sitä toivon."

"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä
karkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa
voi olla lippuamme seuraamatta."

"Suokoot sen pyhimykset."

"Miten ovat asiat?"

"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme
armeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen
tehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni,
seurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi
päällikkö ilman sotaväkeä?"

"Entä Sarmiento?"

"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja
värilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa
lisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo
saapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia
kohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni
hänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista,
ellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista
väellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on
pakko vetäytyä vuorille."

"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava."

"Valitettavasti ei."

"Entä millä kannalla ovat mayat?"

"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon
vaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa
mielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi
siihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa
suurimmat edut."

"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen."

"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri
vaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille
kolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin
emme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia."

"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?"

"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät
taisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen
apua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa
riippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin
tuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä
Guatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä
voitimme karkoittaessamme espanjalaiset."

"Tunnetko Aranan, kenraalin?"

"Vain kuulopuheelta."

"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo
mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista.
Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman
heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa
oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista,
kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä
sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista
vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi
vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri
vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan
kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän
uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä.
Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia
sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä,
olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän,
taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari
on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana
vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin
mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain
turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene
vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."

"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja
rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia,
jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli
hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa
hänelle neuvotellakseni maan tilasta."

"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin
hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin
ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan
pohjoisessa."

"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset
asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut
taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän
muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit
nyt, kun maa on hädässä."

"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme
vieläkin."

"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.

"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"

"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot
silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui
aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla,
onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"

"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."

"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli
kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin
varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia
olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi
kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon.
Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin
hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle
Englanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun,
Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni
ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi
minua."

Callego katsoi häneen kummastuneena. "Mitä Englannin-matkaa sinä
tarkoitat?"

"Lasteni viimeistä matkaa!"

"Englantiin --?"

"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja
ostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu
mitään."

"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen
sotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen."

"Mitä sanotkaan?" huudahti kreivi hämmästyneenä.

"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä
hän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin
taistelutanterelle."

"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?"

"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille
siellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen
viehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan
palata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva
milloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan."

Lerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka
oli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.

"Astunut Acapulcossa laivaan?"

"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan;
mutta asia on, kuten olen sanonut."

"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?"

"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu."

Kotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: "Niin on siis
Tyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen.
Minä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut
matka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut."

"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina."

"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!"

Don Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.

"Perheesi on suuri, Carlos."

"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset."

"Sitä en tarkoittanut."

"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja
vaanivat omaisuuttani."

"Ystävä raukka -- sisaresi poika?"

"On kuollut."

"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet
vielä hämärästi."

"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita,
kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni
mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän
asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin
voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka
minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain
voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei
enää hänestä."

Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä,
keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de
Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään
ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti
pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän
viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri
meni.

"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."

Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui
sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.

Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja
silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin
suopea.

"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?"

"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille
isosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla,
että olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan
sinulle käsivarttani."

"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin
hädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin
varustettuja sotureita."

Liukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: "Tiedäthän, rakas isosetäni,
kuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin
kokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut
valitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit
ovat mahdottomia."

"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi."

"Enempää en toistaiseksi voi tarjota."

"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin
riveihin, joka juuri on muodostettu."

"Annat kai minulle oman eskadroonan?"

"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi
tämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella."

Tuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten
hän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän
surullisesti: "Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana
rivimiehenä?"

"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi
riippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen
kokeneita sotureita."

"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi."

"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin,
osoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi,
jos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin
tapaat Antiguassa."

Kreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse
ei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.

Kulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.

Silloin sanoi Callego: "Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi
pojanpoikaa kohtaan, Carlos?"

"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa", vastasi Lerma.
"Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan
perijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä
koko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä
jaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi
teeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja
pelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin
suunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo
sydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani.
Vielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen
käytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut
jaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika
seisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään
-- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni
samassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin
heittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten
jäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan
kangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli
perinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin
ajaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen."

"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen."

"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt
tilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä,
kuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen
isänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin."

"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen,
joka kuitenkin on läheinen sukulaisesi."

"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin
ajattelemista."

Sillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de
Mendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.

"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat
katua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua
perimästä omaisuuttaan."

Hän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei
kuitenkaan Antiguaan.

Hetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan
lancero kenraalin asunnolle.

Hänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.

"Mikä on?"

Sotamies ojensi paperilipun.

    "Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja
    taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä.
    Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta
    tarvitsen välttämättä apuväkeä.

                                               Minas."

Ääneti ojensi Lerma onnettomuuden sanoman ystävälleen.

"Olitko mukana taistelussa, mies?" kysyi hän sotamieheltä.

"Palveluksessanne, teidän armonne."

"Mistä johtuu, että juoksitte pakoon noita kapinallisia lurjuksia?"

"Me emme juosseet pakoon, kenraali", vastasi sotamies tuimasti, "me
taistelimme uljaasti, kunnes kapinalliset saartoivat heidät kolmelta
puolelta. Silloin me hitaasti peräydyimme, ja eversti Minas lähetti
minut tuomaan sanaa teidän armollenne."

"Hyvä, poikani", sanoi kenraali suopeasti, "ota tämä kultaraha", hän
ojensi miehelle puolen unssinkolikon, jonka arpinen soturi myhäillen
pisti taskuunsa, "ja levähdä nyt, olet arvattavasti ratsastanut
kiivaasti".

"Tuhannet kiitokset, teidän armonne", vastasi mies ja poistui
huoneesta kunniaa tehden.

"Tuho lähenee", sanoi kenraali synkkänä. "Minas on rautainen soturi,
ja vaikeata on saada häntä perääntymään. Tule illalla taas luokseni,
Fernando, minä jakelen muutamia käskyjä ja lähden sitten presidentin
luo. Näkemiin, Fernando."

Señor Callegon lähdettyä astuivat huoneeseen päivystävät adjutantit,
joille kenraali antoi käskynsä. Nopeat lähetit lähtivät viemään niitä
määräpaikkoihinsa.




KUUDES LUKU

Pako.


Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten
jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani
seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään
Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.

Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva
katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä:
"Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."

Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo
tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin,
joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin
käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä
tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin
kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten
ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.

Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa
silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä,
jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli
sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.

Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun
uhriksi?

Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen
sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut
tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei
voinut olla.

Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen,
mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet;
yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja;
mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?"
oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen
sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten
miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki,
hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan,
kuten kuninkaan arvolle sopi.

Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli
lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?

Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja
jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi
häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta
mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään
vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja
jossa punanahat olivat vain orjia?

Kuinka kohtalo oli hänelle kova.

Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien
hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle
näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas
haihtui syvään pimeyteen.

Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani
aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli
epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän
nyt hänet hylkäisi?

Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen
usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.

Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät,
eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka
hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.

Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.

Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.

Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä
yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.

Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja
kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.

Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen.
Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä
komeromaisia syvennyksiä.

Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.

Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen
kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta
veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä
vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa
sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.

Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa
ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei
itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja
ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin
mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.

Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi
oli asettunut.

Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo,
koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla
hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten,
tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja
tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan
riemukkaasti puukkoonsa.

"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää
pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.

Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli
oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.

Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.

Käärmekö se oli?

Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen
suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi
siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.

Nyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä
ja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei
ainakaan ovesta. Mistä?

Taaskin kuului ääni, puhuttiin.

Hän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin -- nyt kuului
selvästi: "Kuuletko minua?" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli
ylhäältä, tunki holvikaton läpi.

"Minä kuulen sinua", vastasi Pablo hiljaa, "kuka olet?"

"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi
saapuivat."

Pablon sydän sykki rajusti toivosta. "Oi puhu!"

"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko
sinulla kuninkaan merkki rinnassasi?"

"On."

"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten
jälkeläisen tahdon pelastaa."

"Minä en sinua petä."

"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?"

"Ovat."

"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös."

Heti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin
ylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös.
Hän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli
laskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa
mahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui
savupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti
valoa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden
mutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan
muurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi.
Hän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui
torvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti
oksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti
häntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen
merkiksi... Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski
varovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut,
kuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.

"Ollos tervehditty, Jungunan poika", sanoi nuorukainen sitten
kuiskaten, "minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty
auttamaan sinua vihollistesi käsistä".

Pablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään
harmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin
vuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä
metsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen
kasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli
samalla ystävällinen ja ihaileva.

"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan
poika."

"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?"

"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien
perillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne."

"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?"

"En usko -- hiljaa!"

Hän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa
tekemään samoin.

Selvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: "Sinä
olet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää
sinut kappaleiksi siitä hyvästä."

"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?"

"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on?
Keksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä."

Pablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla
molemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.

"Heillä on valoa", kuiskasi hän Tenangan korvaan.

Tämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: "Siitä ei heillä
ole mitään hyötyä."

Aukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin
holvin muuraus.

"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu -- missä on ihminen?"

"Henget ovat vieneet hänet."

Silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri,
huomattavan vapisevalla äänellä: "Tule, Chimal, päästäkäämme
verikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä."

Nämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.

"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua
pippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi
ympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina."

Molemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.

Hetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan
päältä, ja koirien ulvontaa.

"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat
vimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata."

"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan
ilmojen kautta."

"Oi", ähki neekeri, "olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda
Huntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä."

Tenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen
kätensä tarttui lujemmin pyssyyn.

"Tunnetko zapotekin?"

"Tunnen hänet", kuului synkkä vastaus.

"Onko hän vaarallinen?"

"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton
ampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara,
mutta vain siihen asti", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, "kunnes
hän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin
ampua."

Neekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan
kuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset
piileskelivät.

Pablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. "Onko hän
vihollisesi, Tenanga?"

"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen."

Hetkisen kuluttua Pablo kysyi: "Mitä nyt teemme?"

"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen
täytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?"

Leimuavin silmin vastasi Pablo: "Minun aseeni antaa varman kuoleman.
Mutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja
vastaan."

"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita."

"Mistä saamme minulle pyssyn?"

"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo
lainaa sinulle aseita ja vaatteita."

Pablo katsahti häneen epäluuloisesti.

Tenanga huomasi sen ja sanoi: "Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen,
minut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja
näkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua.
Jos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän
arvaa heti minun olevan näillä mailla."

"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia
itsellemme?"

"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta
sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet."

"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?"

"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei
tiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle."

"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon."

"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista
lähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla."

Samassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.

Hetkisen kuluttua kuului karkea ääni. "Hei, Abrahan, vanha neekeri,
missä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!"

"Tässä, señor", vastasi neekerin käheä ääni.

"Missä on kazike?"

"Hän ratsasti itäänpäin, señor."

"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko
laskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa,
Abrahan, ja hevosille heiniä."

Nuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika
lähellä Chamulpon asuntoa.

"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?"

"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi
muuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton
kuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun
täytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika."

"Kenelle?"

"Isäni hengelle", vastasi nuori maya vakavasti. "Sinä saat vielä
tietää kaikki", hän lisäsi.

Yö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja
kiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa.
Nuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten
naurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: "Nyt peitämme jälkemme
takaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta."

Hän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne
tiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.

"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta
varo orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja."

"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän
läpi?"

"Saatpa nähdä."

Tenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin.
Heti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat
vaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat
olivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen
varovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois
taitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun.
Hän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko.
Hän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei
haavoittuisi.

Pablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä
orjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti.
Mutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat
sananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki
Tenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan,
ainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo
hartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä.
Intiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden
karkoittamisen tuottavan turmiota.

Tenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja
laakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä
korkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä
tarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga
viittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt
neekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat
viidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja
nuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion
eteen.

"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika."

"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!"

"Älä pelkää."

"En pelkää mitään; mene!"

"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat." Molemmat astuivat pimeään
aukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä
porrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.

Vallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista
tunkeutunut tänne.

Nuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko
loimu valaisi vain lähimmän ympäristön.

Pablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa
oli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä
käytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.

"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?" kysyi Pablo
hiljaa.

"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme
vettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen
koommin niihin koskenut."

"Ihmeellistä", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.

"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset
väijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin
maatamme."

"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia
lähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa,
he luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme
ainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat
sisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä."

"Mitä kazike täällä tekee?"

"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina
periytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet
oppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä
häneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan."

Hän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.

Hämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi.
Oli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita,
suitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä,
miekkoja.

"Näet", sanoi Tenanga, "että kazike on laittanut itselleen asunnon
tänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku;
hänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta."

Pablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen
poskelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.

"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja,
ruutia, sytyttimiä", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. "Minä
haen sinulle vaatteita." Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen
ampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja
valitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat
säärystimet. "Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle.
Huomenna tarvitset voimia."

"Jäämmekö tänne yöksi?"

"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää
voidaksemme liikkua metsässä."

Pablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun
metsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti
hänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö,
pieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.

"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi."

Pablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle
ja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen
kansansa ikivanhoja lauluja.

       *       *       *       *       *

Kun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya
kuninkaitten jälkeläisen.

Pablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.

Hän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä
ikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti,
hiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora,
suloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden,
joka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet
kuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän
kiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia
kirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka
muinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä
pitivät pyhänä.

Joskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä,
tunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen
levitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui,
oli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää
vieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi
Pablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä
maissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat
janonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti
palavan päreen ja virkkoi: "Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme."

Pablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan,
kaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta
ei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen
merkiksi.

Tenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.

Oli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan
jättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.

He astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat
jalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari
keksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän
itsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli
meneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.

Hän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei
läpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt
tietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi
herättänyt epäluuloja.

Päivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat,
pitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset
laulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja
punasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi
hämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.

Tenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin
metsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen
kintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi
aarniometsän salaisuudet.

Kauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu
oli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta
häiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso,
syötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].

Nuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja
harjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi;
silloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei
ollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa
vaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo
vastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi
ratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.

Abrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä,
yksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.

"Hei, musta lurjus", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena,
"kuinka holhokkisi jaksaa?"

"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille
mitään."

Silmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.

"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat
pelätä pahinta."

"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin."

"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?"

Änkyttäen neekeri vastasi: "Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on
poissa."

Kazike päästi raivoisan kiljahduksen.

"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon."

Pitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.

Neekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta,
alistuvana.

Se pelasti hänen henkensä.

Kotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen
tiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: "Puhu sinä, Chimal."

"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä."

Kazike hillitsi kammonsekaisen vihansa ja sanoi levollisemmin: "Puhu!"

"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä
maan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot
minua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja
minä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa."

"Entä mitä sitten teitte?" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten
itseään.

"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja
on ollut, ovi tarkasti suljettu."

Vaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen
ruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan
muu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin
älykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä
sommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se
näyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua
päässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys.
Olivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?

Kolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen
vesa, päässyt kuoleman kourista!

Oliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa
täydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä
epäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa
päässyt pujahtamaan?

Hän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa.
Mutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän
saattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä
hänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli
mahdoton.

Salaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.

Mutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli
ahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin
ajattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat
heimolaisensa.

"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?"

"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on
hangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen."

Tämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen
palautti kaziken todellisuuteen.

"Tulkaa mukaani kellariin", hän sanoi lyhyesti, "valoa, Abrahan!"

Hetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa
omituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja
huomasi molemmat ehjiksi.

Hänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään
epäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen
torven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut
päättää, että sitä kautta oli kuljettu.

Kiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.

Kazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä,
täytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen
päästä edelleen.

Ihmeellistä!

"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se
minulle, en tahdo soimata sinua."

"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten
sulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin
suljettu, usko minua."

Kazike uskoi.

Kellarista poistuessaan hän kysyi: "Ettekö muuten ole tehneet mitään
saadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?"

"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras
jälkiennuuskija."

"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu."

Chamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan
orjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.

Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle
uskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi
erinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle
salaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan,
jotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.

Hänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen
zapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui
metsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.

Tulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti,
oli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne
vastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.

"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?" hän kysyi
espanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.

"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan."

"Olen käytettävissäsi, señor."

"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan;
sinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena."

"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo", vastasi synkkä mies, "lopun
hankin kyllä itse".

"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?"

"On."

"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi."

He astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken
kuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi
ratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.

       *       *       *       *       *

Sitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu:
"Minne aiot minut viedä, pelastajani?"

"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta.
Näissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat
ketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he
luulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta."

"Hyvä, entä sitten?"

"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo."

"Onko Arana intiaani?"

"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä
huolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana
ja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa."

"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?"

"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies,
ja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti
liian myöhään."

"Minuako?"

Tenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen
keskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.

Pablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Sinä olet
Chamulpon väkeä; sanopas minulle, _amigo_, miksi tahdot minut
pelastaa hänen käsistään?"

"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä
kivellä isäni varjoa. -- Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja
tigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut
aurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei
tahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on
suojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual
luulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan
rikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui
lähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle,
että poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan
kartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi
sen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain
ulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille.
Kuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta
kuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen
sielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten
asuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä
kohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana.
Silloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa
hänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi
vannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi
käsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa,
mitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön
pimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon
majoissa."

Intiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin
kasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen
asuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän
antoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet
pelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan
käsityskannan mukaan hän sanoi: "Asukoon isäsi sielu ikuisessa
valossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni."

"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen", huudahti nuori maya
syvästi liikuttuneena, "minulla on vain yksi elämä antaa sinun
puolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne
kaikki mielelläni sinun tähtesi. -- Kohoa aurinkoon, isäni henki,
kuningas on antanut sinulle anteeksi."

Tätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.

Pablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän
tunteenpurkauksen.

Vasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: "Sano,
Tenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle
ystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen
menneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?"

"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle
kullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet
syöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi.
Nähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä
toivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja
tunnustettaisiin taas mayaksi."

"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen.
Tiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi,
kavaltaessaan minut?"

"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka
suuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa
maya-kansaan."

Pablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: "Eivätkö
zapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla,
missä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia
xinkoja."

"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat
voimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat
tunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa
taistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he
sen vuoksi meitä vihaavat."

"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?"

"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan
pääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on
entistään vaiteliaampi."

"Onko maassa sota?"

"Etkö sitä tiedä?"

"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui."

"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut
suuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin."

Pablo kuunteli hämmästyneenä.

Ensi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän
oli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi
tämä taistelleen hallituksen puolesta.

"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?"

"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan.
Hän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat
luultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi
valmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi
myydä oman kansansakin."

Silmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian
suojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti
halunsa päättävästi.

Tenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: "Meidän täytyy asiain näin
ollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen
turvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat
ukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan."

"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?"

"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään,
kertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki
pohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa
sinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti
syvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en
voinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin,
jotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin,
että jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon
pienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata
taistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja
riensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan,
näkymättömille olkoon kiitos."

Pablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin
aivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika,
jota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa
hetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan
Chamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä
kenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan
huolehtinut.

"Hyvä, Tenanga", hän sanoi, "vie minut isäni ystävän kenraali Aranan
luo, pyhimykset olkoot kanssamme!"

He ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä
eteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata
tietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he
saapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen
luolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista.
Onneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja
suklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.

Pablo nukkui kauan ja sikeästi.

Kun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.

Tenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen
päivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä
kohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä
metsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita
huippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun
keskeltä savuavien tulivuorten huippuja.

Liikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.

"Kuinka suurenmoista, ihanaa", hän kuiskasi. "Tämä on mayojen maa,
jossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat,
tämä on kotimaani!"

Ihailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen.
Kepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga
hänen luokseen ja tervehti häntä.

"Mitä mietit, Jungunan poika?"

"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin
kauniiksi."

"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja,
etten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa,
syö." Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun
kanan.

Pablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: "Lähistöllä on kyliä,
seutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä
itseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka."

Pablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli
häntä.

"Lähtekäämme, valtias", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä
silmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden
välitse.

He kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset
kukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat
tiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja
rastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja
tuijotti silmät kankeina eteensä.

"Mikä hätänä?"

"Tule!" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten
hän kuiskasi: "St! Tule!"

Hän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi
häntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun
zeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen
ympäristöä.

"Mikä hätänä?"

"Zapoteki on täällä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tuossa ovat hänen jälkensä."

"Ja sinä tunnet ne?"

Itsetietoisesti Tenanga selitti: "Minä tunnen hevosenjäljen, jonka
vuosikausia sitten olen nähnyt."

"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset
vaquerot."

"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen
on ainoa kirja, jota osaan lukea."

"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?"

"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä.
Kyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa
pyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole
zapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä."

Sillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui
sanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga
varovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.

Pablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.

Hiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä
viholliseksi.

Hän kyyristyi alas Pablon viereen.

"No, _amigo_?"

"Zapoteki on siellä", kuiskasi maya, "viisi, kuusi tai useampia
kumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan,
ne luulevat olevansa meidän kintereillämme."

"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet
meidän jäljillemme?"

"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon
asunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki -- näkymättömät häneen
iskekööt -- on takanamme."

"Ja mikä meillä on nyt neuvona?"

"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä."

"Onko lähettyvillä mitään virtaa?"

"Ei, mutta Tepaneca-järvi."

"Sano, mitä minun on tehtävä."

"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen
kuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista
rosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä.
Jos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut
järvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt,
Jungunan poika?"

"Olen ymmärtänyt."

"Sitten kaikki hyvin!"

Tenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti.
Empimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen
jäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase
machete kädessään.

Mahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren
viidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen
risahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi
seisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden,
ettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän
hämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa,
heidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien
läpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä
verivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.

Erehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.

Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga
heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan
edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti
kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi
sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta
Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen
maaperää tarkastellen.

"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. -- "Jos hän kulkee pitemmältä
tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten
jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen
päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."

"Mitä aiot tehdä?"

"Minun täytyy hävittää jälkemme."

Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.

Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta,
silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan
luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka
metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan
suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.

Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.

Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.

Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.

Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti
hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin
salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti,
niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla
ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.

Heti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja
sanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: "Hän ei enää kohtaa meidän
jälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo
muut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät.
Huntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!"

Kiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen
entiseen suuntaan.

Heidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi
kaislikkoreunaisen puron rantaan.

"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi,
ja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä
valitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä
uhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko
käyttää airoa?"

"Osaan", vastasi Pablo, "airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren
rannalla".

"Hyvä."

"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät
veneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi."

Niin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään
puroon.

Pablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka
hiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.

Huolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni,
joka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän
kyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni
tuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina
laukaisemaan.

Nyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.

Olivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin
kätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa
kohti, missä hän seisoi.

Matala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt
zapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet
oli huomattu.

Pitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?

Vielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.

Salamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja
luodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.

Mutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen,
kaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti
laukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat.
Toinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli
veteen.

Pablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän
kiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten
hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.

Rohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan.
Hän meni sitä kohti pyssy vireessä.

Veneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo
käänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän
eli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta
ehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan
kuoliniskua.

"Nouse pois veneestä", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, "en tahdo
henkeäsi, mene".

Mies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa
läheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän
hoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle
päin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. "Taivaalle kiitos", hän
mutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia
voimakkaasti ja taitavasti puroa alas.

Muutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan,
jonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.

"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?"

"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme."

Nopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja
molemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.

"Sinä ammuit kahdesti", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät
uljasta ylpeyttä.

"Meillä on kahta vihollista vähemmän."

"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät
ovat hänen kanssaan."

Kun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi
Tenanga: "Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy
tappaa."

"Minä en tapa haavoittuneita."

Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät
puron suuta.

"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"

"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat
hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä
on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."

Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat
päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät
ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään,
niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan
kädestä lähtenyt.

Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia
vesilintuja.

"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten
meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."

Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja
käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.

Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.

Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa
kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.

He laskivat aironsa maltillisemmin veteen.

Heidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä
kaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.

Pablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys,
yhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp.
aatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös
ominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin
intiaanille luonteenomainen itsehillintä.

Ensi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti,
tosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei
ihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.

Mutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten
jälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen
menemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan
ritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin
vaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.

Hänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä
kohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen.
Säästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä
antanut henkensä.

Siten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten
vihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä
olisi ollut eurooppalaisen sieluun.

Uhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina
puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.

Tenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen
viekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän
jäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka
varhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja
sodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla
olevaa rannikkoa.

"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?" kysyi Pablo,
joka huomasi saattajansa huolehtimisen.

"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan
Chamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken
käsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti
alas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme,
painua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen
tehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle."

"Ja jos hän löytää?"

"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa
pyssyjen puhua."

Rasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa
karehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli
siihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton
päällysvaippa] oli kokassa.

Tenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli
voimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.

"Oi, katso, tuolla ne tulevat!"

Niemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti
kiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja
yksi oli ohjaajana perässä.

"Soutakaamme, henkemme tähden!"

"Ei", sanoi Pablo käskevästi, "he saavuttavat meidät puolessa
tunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme
epävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me
tahdomme taistella."

Ihaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin,
päättäväisiin kasvoihin.

"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella."

Aallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.

Uhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.

Tyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään
olivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa
tavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi
ulkopuolelle pyssyn kantaman.

Tuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.

"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen", sanoi Tenanga. "Tällaisessa
aallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan
keikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat
meidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa."

Vene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin
kovasti kuin nuorukaisten kanootti.

"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga."

"Mitä aiot tehdä?"

"Me käymme purjehtimaan."

Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa
kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten.
Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.

"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."

Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.

Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää
oikealla.

Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon
ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia
yhä edemmäksi yli veden.

Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut
erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa
pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti;
mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti
korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.

"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä
sitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli."

Tenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita
hihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt
tuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli
aaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä
näytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita
kovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen
siivitetystä kanootista.

Sen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: "Sinua
tottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin."

Mutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti
kanootin jälkeen.

Pakolaiset olivat juuri saavuttaneet tuntuvan etumatkan, kun tuuli
äkkiä vaimeni ja sitten kokonaan tyyntyi.

Ja vielä oli heillä pitkä matka järven laskukohtaan, johon he
pyrkivät! Levosta voimistuneina he tarttuivat airoihin ja kiidättivät
tasaisin vedoin alustaan eteenpäin. Mutta veneessä olijat huomasivat
olevansa voiton puolella ja seurasivat kokka valkeana vaahdoten.

Yhä lähemmäksi rantaa pääsivät takaa ajetut, mutta yhä lähemmäksi
ehti myöskin vene.

"Nyt on henki kysymyksessä, Jungunan poika!"

Tämä ei vastannut, mutta hänen voimakkaan ruumiinsa jokainen lihas
oli jännittynyt äärimmäiseen voimanponnistukseen. Samoin Tenangan;
kanootti lensi lentämällä eteenpäin heidän vedoistaan.

Raskaasti huohottivat nuorukaiset, ja hiki helmeili heidän otsallaan.

Silloin pamahti laukaus, ja luoti putosi veneen taakse veteen.

Viholliset olivat pyssyn kantamalla.

Mutta jo lähestyivät pakolaiset rantaa, järven tuskin huomattavaa
laskusuuta.

Taas pamahti kaksi laukausta, mutta veneen hurjasti kiitäessä
epävarmasti tähdätyt luodit vingahtivat heidän sivuitseen ja ylitseen.

Nyt oli jo kaislikko edessä.

"Suoraan sisälle!"

Ja he kohahtavat kaislikkoon. Sen seinä on ohut, heti he ovat jälleen
selvässä, hiljaa virtaavassa vedessä.

"Oikealle!"

Kanootti liukuu oikealle. Parhaaseen aikaan, sillä luoteja iskee
siihen kohtaan, josta he juuri ovat väistyneet.

"Eteenpäin! Minä tunnen virran." He kääntyvät oikealta puolen
avautuvaan sivuhaaraan itse päävirralta, joka vie vasemmalle.

Nyt venekin ryntää läpi kaislikon, se suuntaa pitkin virran juoksua.

Mutta zapoteki tuntee Tepanecan laskun ja menettelee sen mukaan.

Kun hän ei näe kanoottia, tietää hän sen poikenneen oikealle; maihin
eivät pakolaiset ole voineet nousta, rannat ovat upottavia. Hän
kääntyy ja laskee sivuhaaraan.

Nyt pakolaiset ovat hänen käsissään, sillä he ovat menneet
kuolleeseen umpihaaraan.

"Eteenpäin!" läähättää Tenanga, "tai he tapaavat meidät".

Nuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.

"Kaislikkoon! Kiinni!"

He tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja
edessään.

"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta."

He hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen
maalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen
kaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta;
varovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin
vesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää
kevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.

Kun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa
vedestä.

"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki
tarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä
iso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki.
Azualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän", hän lisäsi
voitonriemuisena.

Pablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus
oli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi
"Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet
edelleen, ystäväni?"

"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä,
siellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio
Negrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me
tapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä,
mikä tulevaisuudellesi on otollista."

"Hyvä, Tenanga, luotan täysin sinun johtoosi."

Kotvasen kuluttua he tarttuivat taas airoihin.

Molemmin puolin kohosivat rannoilla tummat metsät. Ne seisoivat
hiljaisina ja yksinäisinä, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä lähellä
eikä kaukana; ainoastaan metsästäjän keveät askelet kiertelivät
siellä silloin tällöin. Äänettöminä nuorukaiset liukuivat pitkin
virtaa.

Vihdoin Pablo virkkoi: "Luuletko zapotekin ajavan meitä yhä vielä
takaa?"

"Huntoh on viisas; hän sanoo itselleen, että ajo on turhaa työtä. Jos
ennätämme kallioille, katoavat häneltä kaikki jäljet. Myöskin astumme
silloin alueille, joissa Chamulpolla ei enää ole mitään valtaa."

Ääneti he soutivat edelleen.

Virran tehdessä mutkan Tenanga katsahti taakseen.

"Pimeyden haamut! Tuolla vene tulee."

Pablo käänsi päänsä: täyttä vauhtia iso vene tuli heitä kohti.

"Mitä nyt? Maihinko?"

"Siellä me olemme ehdottomasti hukassa, heitä on liian monta."

He kiitivät nopeasti edelleen, mutta pikainen vilkaisu taaksepäin
osoitti heille, että vene lähestyi peloittavaa vauhtia.

"Meidän täytyy pyrkiä mayain torniin", sanoi Tenanga hiljaa,
"puolustautuaksemme. Näkymättömät antakoot minulle anteeksi, minä
olin liian huoleton."

Uusi virran mutka saattoi heidän näkyviinsä keskellä virtaa synkän,
pensasten peittämän muurivarustuksen. Samalla alkoi kuulua peloittava
kohina.

"Mitä se on, Tenanga?"

"Kosket. Me emme voi niitä laskea, emme kiertää, emme mennä maihin;
meidän ainoa pelastuksemme on tuo torni."

Yhä lähemmäksi tuli vene.

Mutta jo oli ikivanha muuri heidän edessään.

"Ota pyssy, meidän täytyy etsiä pikaista suojaa, vain yhdet portaat
vievät torniin."

Hän ohjasi veneen keinotekoista, vielä säilynyttä maihinnousupaikkaa
kohti.

"Maihin!" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät
yht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.

He olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo
vaipui luodin satuttamana maahan.

Tenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten
takaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa
kiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.

"Murhaaja!" karjaisi nuorukainen. "Sinä olet tappanut mayain
viimeisen kuninkaan", hän tempasi salaman nopeasti luodikon
poskelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas.
"Mene pimeyteen, konna!" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen
kaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja
nyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki
rantaa kohti.

Syvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. "Oi Hualpa, viimeinen
kuninkaista, nouse aurinkoon."




SEITSEMÄS LUKU

Äidin kuva.


Del Rocassa, señor d'Iralan haciendassa vallitsi suru. Don Antonio
oli tiluksiensa asekuntoisen väen kanssa mennyt sotaan taistellakseen
kenraali de Lerman johdolla kapinallisia vastaan. Häntä suri
hänen hellä puolisonsa, joka kuitenkin ajatteli kyllin avarasti
tunteakseen, että hänen miehensä täytti vain velvollisuutensa
isänmaata kohtaan astuessaan armeijaan.

Hänen lemmikkinsä Maria otti osaa rakkaan äitinsä suruun ja itki
samalla omaa Pabloaan, jonka kohtaloista del Rocassa ei tiedetty
mitään siitä illasta saakka, jona hän niin salaperäisellä tavalla oli
kadonnut.

Molemmat naiset tulivat haciendan pienestä kappelista, jossa he
olivat rukoilleet rakkaittensa puolesta, ja istuutuivat hiljaa
kuistille.

Tuokion kuluttua donna Inez sanoi: "Oi, kuinka hirveä on sota ja
kuinka inhoittavaa, kun saman maan lapset nostavat aseet toisiansa
vastaan; oi auttakaa, kaikki pyhimykset, että maa saisi jälleen
rauhan."

"Eikö sotakin ole Jumalan säätämä, äiti?"

"Hän sallii sen, lapsi, varmaankin rangaistukseksi ihmisille."

"Pablo sanoi usein, ettei hän mitään hartaammin ikävöinyt kuin saada
taistella."

"Niin, tuo sinun Pablosi!"

"Oletko vihoissasi siitä, että häntä ajattelen? Minä rukoilen don
Antonion, rakkaan isäni, puolesta samoin kuin Pablon."

"Minä tiedän sen rakkaani, ja laupias Luoja kuulkoon rukouksemme."

"Sinä odotat kirjettä isältä?"

"Niin, hartaasti, lapseni."

"Jos Pablo olisi hänen luonaan, hän suojelisi hänen henkeään."

Surussaankin hymyillen tuolle lapselliselle lauseelle, joka osoitti,
kuinka lakkaamatta Marian ajatukset liikkuivat hänen ystävässään ja
kuinka korkea käsitys hänellä oli nuorukaisesta, vastasi señora:
"Luuletko?"

"Oi", sanoi Maria innokkaasti, "Pablo on urhoollinen ja hyvä ja
kiitollinen, sinä et vain tunne häntä, äiti, niinkuin minä. Hänellä
on hyvä sydän."

"Sitä en epäile, Mariquita, ja kuitenkin kadun monesti, että olemme
kasvattaneet hänet meikäläiseksi; mitä hänestä on tuleva?"

"Oi äiti, sinulla on juuri siksi huono käsitys hänestä, että hän on
ruskea. Eikö Jumala ole luonut valkeita, ruskeita, jopa mustiakin
ihmisiä? Pablo on hyvin viisas ja enemmän caballero kuin moni
valloittajien jälkeläinen."

"Hän on synkkä ja umpimielinen."

"Niin sinä sanot, koska et tunne häntä; minä olen hänen sisarensa, ja
minulle hänen sydämensä on avoin."

"Hän on intiaani, ja väri erottaa meidät samoin kuin sielunlahjatkin."

"Emmekö kaikki ole Luojan luomia, äiti? Hän on minulle kertonut,
mitä hän on lukenut vanhoista kirjoista kansastaan: kuinka se on
ollut suuri ja mahtava, ennenkuin valloittajat tulivat, ja hän on
hyvin ylpeä siitä. Kuitenkin hän on myös hyvin viisas ja ahkera. Isä
Bernardo, joka häntä kovin rakasti, sanoi, ettei hänellä koskaan ole
ollut lahjakkaampaa oppilasta."

"Niin, rakkaani, myönnänhän kernaasti hänen ansionsa."

"Näetkös! Ja nyt hän on niin onneton, siksi että hän polveutuu
vanhoista maya-kuninkaista, ah, äiti, jos hän on vielä elossa."

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä, Mariquita, Herra on häntä
suojeleva, häntä ja, sitä toivon nöyrästi, myös don Antoniota."

"Niin, Hän on heitä suojeleva, äiti. Jumala suojelee hyviä
ihmisiä! Oi, että Pablo ei ratsasta don Antonion mukana, hän kyllä
karkoittaisi kapinalliset."

Taas señoran täytyi naurahtaa, kyynelien läpi. Kuinka Maria
ihailikaan ruskeata nuorukaista, joka noin oli kasvanut kiinni hänen
elämäänsä nuoruudesta alkaen!

Vanha intiaanipalvelija astui parvekkeelle.

"No, Pepe?"

"Señor de Mendez kysyy, voiko hän päästä señoran puheille."

Äiti ja tytär katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiinsa, ja
Marian kasvoilla kuvastui katkera vihastus. Kumpaisenkaan naisen
suosiossa ei nuori haciendero ollut koskaan ollut, mutta sen jälkeen
kuin hän oli ollut niin raaka Pabloa kohtaan, ei Maria enää sietänyt
häntä silmissään. Kuitenkaan ei sopinut kieltää hänen tuloaan, hän
oli naapuri. Ehkäpä hän myös toi sanomia sodasta. "Meidän täytyy
ottaa hänet vastaan."

"Minä siis menen."

"Ei, tyttäreni, sinä et saa jättää minua yksin. Johda señor de Mendez
tänne."

Nuori mies, joka ilmestyi hienossa ratsastuspuvussa, kumarsi
kohteliaasti naisille.

"Olen kummastunut, kun näen teidät", kävi donna Inez puhumaan,
"luulin teidän olevan sodassa".

"Minä olin Guatemalassa, señora, tarjotakseni käteni isänmaan
puolustukseen; mutta minulla oli kova onni olla kunnianarvoisan
isosetäni suuressa epäsuosiossa, ja hän lähetti minut pois."

"Oh, conde de Lerma on teidän isosetänne?"

"Sen pahempi, tekisi mieli sanoa, sillä hän riisti minulta onnen
taistella maan puolesta."

"Mutta te tuotte meille varmaan sanomia sotanäyttämöltä, señor?"

"Minä toivoin päinvastoin täällä saavani kuulla jotakin sodasta. Minä
olin pohjoisessa, missä kaikki on rauhallista, ja olen vasta muutamia
päiviä sitten palannut. Ensimmäinen vierailu koski don Antonion
taloa."

"Se, mitä mieheni kirjeet ovat maininneet maan asioista, ei ole
paljon eikä anna suuria toiveita. Kapina näyttää käyvän yhä
laajemmaksi. Mieheni viimeisten rivien mukaan on ollut pakko vetää
joukot pois Guatemalasta ja jättää se vihollisille."

"Oh", ilon väre vilahti nuoren miehen kasvoilla, heti taas kadoten,
"onko kuuluisa isosetäni, monien taistelujen voittaja, antanut
voittaa itsensä?"

"Don Antonion kirjeet ovat täynnä hänen ylistystään, mutta vihollinen
rynnistää liian suurella ylivoimalla."

"Guatemala kapinallisten hallussa? Silloin Sarmiento olisi voittanut!"

"Mieheni ei ole sitä mieltä, hän toivoo päinvastoin että maa nyt
ravistuisi hereille ja tuottaisi motineroille [= kapinoitsijoille]
pikaisen lopun."

"Niinpä toivon, ettei hän toiveissaan pety. Ellen erehdy, näyttelee
vuori-mayain punainen päällikkö Chamulpo kohtalokasta osaa
veljessodassa; hän näyttää asettuneen kapinallisten puolelle?" lausui
Mendez.

"Siitä ei mieheni ole maininnut mitään."

"Señorita d'Irala ei näytä iloiselta", kääntyi nuori haciendero nyt
Mariaa puhuttelemaan, "donna Maria varmaan suree kallista isäänsä,
joka on sodassa?"

"Niin, señor, häntä ja kasvinkumppaniani Pabloa."

"Ah, te tarkoitatte punaista lempipalvelijaanne?"

"Pablo ei ollut mikään palvelija", sanoi muuten niin vieno neitonen
nyt leimuavin silmin, "hän oli talon kasvatti ja minun ystäväni,
señor".

"Uskon sen mielelläni, señorita, vaikkakaan en täysin ymmärrä."

Maria ei vastannut.

Kilisevin kannuksin astui nyt muitta mutkitta kuistille vanha
vaquero, ja hänen takanaan näkyivät Pepen, palvelijan kasvot.

"No", kysyi señora, joka tunsi karjapaimenen, "mikä tuo sinut tänne,
Benito?"

"Señora, vuorilla on taistelu käynnissä, jo aamulla varhain me
kuulimme tykkien jyskettä --"

Kaikki hypähtivät pystyyn pelästyneinä, naiset olivat kalvenneet.

"Silloin minä lähdin siitä señoralle ilmoittamaan."

"Jumalan tähden, Benito, mitä sinä sanot?"

"Siellä on täytynyt olla kiivas taistelu."

"Ja meikäläiset, meikäläiset? Don Antonio?"

"Sen enempää en tiedä, señora. Taistelu oli kaukana meistä, tuuli
kantoi tykin jyskeen kuuluviimme laaksosolien kautta."

"Lähenikö se tännepäin?"

"Ei, niin kauan kuin minä olin karjojen luona."

"Siellä ovat meikäläiset, Jumala heitä auttakoon."

"Amen!" sanoivat vaquero ja Maria. Myöskin señor de Mendez oli käynyt
hyvin levottomaksi.

"Minä olen tullut viemään señoran vuorille, jos señora niin käskee."

"Tarkoitat hyvää, kelpo Benito", vastasi señora kovin kiihdyksissään,
"mutta minä odotan, kunnes saan tarkempia tietoja".

Maria painautui hellästi äitiinsä.

"Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä uutisia", sanoi señor de Mendez,
"että minun, niin kernaasti kuin joka tapauksessa tarjoaisinkin
arvoisille naisille halpaa suojelustani, mitä kiireimmin täytyy
lähteä kotiini".

Luoden häneen katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta,
donna Inez sanoi: "Sen hyvin ymmärrän ja toivotan señor de Mendezille
onnellista matkaa."

Hän kumarsi jäähyväisiksi päätään, ja nuori mies poistui jokseenkin
kiireisesti. Vanhan vaqueron katse seurasi häntä ylenkatseellisena.
"Mitä minä teen, señora? Jäänkö tänne odottamaan teidän käskyjänne?
vai ratsastanko vuorille tietoja hakemaan?"

"Ellet oli liian rasittunut, niin tämä jälkimmäinen olisi minulle
mieluisinta."

"Rasittunutko? Pyh, señora, istun neljäkolmatta tuntia satulassa, jos
niikseen tulee. Minä vain syön jotakin, sitten lähden ratsaille."

"Hyvä, Benito, pyydä itsellesi ruokaa ja sitten ota hevosia, miehiä,
rahaa, mitä tarvitset, kunhan vain palaat niin nopeasti, kuin voit."

Tulisinta laukkaa kiitävän ratsun kavioniskut kaiuttivat ilmaa,
kuistikon edustalle ilmestyi lanceroupseeri.

"Antonio!"

"Isä!"

"Inez! Maria!" kuuluivat riemukkaat huudahdukset, ja seuraavassa
tuokiossa olivat puoliso ja tytär don Antonion sylissä.

"Oi, Antonio, rakkaani", sanoi ensimmäisen mielenliikutuksen asetuttua
donna Inez peloissaan, "oletko pakomatkalla?"

"En, rakas, me olemme torjuneet rosvot. Oi, Inez armaani, tyttäreni --",
ja uudelleen hän syleili molempia.

"Olette pippuroineet motineroja, señor?"

"Niin, vanha veikko, kelpo lailla; mutta kuinka sinä olet täällä?"

"Hän tuli ilmoittamaan, että vuorilla taisteltiin, ja ollakseen
minulle avuksi."

"Hyvä, ukkoseni, hyvä."

Hän vei vaqueron syrjään.

"Tunnetko polun kallioiden poikki, Benito?"

"Tunnen, señor."

"Sinun tulee heti johtaa joukkoja sinne, jotta vihollinen ei pääse
karkaamaan selkäämme. Eikö Tamay tuntenut myös polkua?"

"Tunsi hänkin."

"Ole valmiina. Montako miestä tarvitset?"

"Viisikymmentä tarkka-ampujaa puolustaa sitä kokonaista armeijaa
vastaan."

"Hyvä. Odota, kunnes kenraali tulee."

Sitten hän kääntyi jälleen donna Ineziin.

"Kuinka, kuinka ovat asiat, Antonio?"

"Saat tietää kaikki, rakkaani. Toistaiseksi ei ole mitään huolta.
Mutta jäljessäni ratsastaa conde aikoen majailla meidän kattomme
alla. Hänen seurassaan on useita upseereita ja esikunnan vartio;
pyydän sinua, rakkaani, järjestämään kaikki ottaaksemme heidät
vastaan."

"Minä riennän heti antamaan ohjeita." Ja kiireesti donna Inez lähti
talon sisähuoneisiin.

"No, pikku lemmikkini, kuinka olette viettäneet aikanne?"

"Olemme rukoilleet puolestasi, isä."

"Ja Jumala on kuullut rukouksenne!"

"Ja isä kulta, etkö ole saanut mitään tietoa Pablosta?"

"Ruskeasta maya-soturistamme? En, rakkaani."

Suruissaan Maria painoi päänsä.

"Minulla oli eskadroonassani muutamia mayoja, jotka taistelivat
erinomaisesti, ja erään, rohkeimman heistä, jolle sanoin, kuka
sinun ystäväsi oikeastaan on ja että hänellä on rinnassaan
maya-kuningasten merkki -- mikä mieheen teki valtavan vaikutuksen
--, lähetin tiedustelemaan häntä kazike Chamulpon tyköä, mutta hän
palasi, saamatta mitään selkoa. No, ole nyt vain rauhallinen, Maria,
Pablollakin on suojelusenkelinsä."

"Oi, tuolla kenraali tulee."

Don Antonion astuessa upseerien ja lancero-osaston saattamana
sotapäällikköä vastaan Maria pujahti sisähuoneisiin.

       *       *       *       *       *

Señor de Mendez ratsasti mielessään ylvästellen tiheään metsään
vievää tietä pitkin, joka johti hänen tiluksilleen.

"Suuri sotapäällikkö näkyy esittäneen osansa loppuun", hän sanoi
ivallisesti, "jos hänet on tungettu tänne asti. On aika laittautua
hyviin väleihin Sarmienton kanssa, jos vielä mieli pelastaa mitään
tästä sekasorrosta. Kun ei yksikään noista minun verikoiristani
anna mitään vihiä itsestään! Jo kauan sitten olisi jotakin pitänyt
tapahtua; sillä on jo aika, että saan haltuuni Penariscon haciendan
rappeutuneitten raha-asiaini auttamiseksi. Minun täytyy mennä
Sarmienton puolelle, muuten conden omaisuus pannaan takavarikkoon
ja on minulta mennyttä. Kunpa nyt vain ensin saisin tietoja! Hän
on vaarallinen soturi, sen kyllä tiedän, ja minun täytyisi toki
ensinnä saada varma selko asiain tilasta, ennenkuin julkisesti liityn
kapinallisiin."

Hänen verkalleen ratsastaessaan tällaisia ajatuksia mielessään
hautoen astui tiheästä pensaikosta esiin mulatti, joka tervehtien
viittoili häntä luokseen.

Keltaisen, rosvomaiselta näyttävän miehen yht'äkkiä ilmestyessä
Mendez lysähti kokoon pelästyneenä, mutta sanoi sitten ilostuen: "Oh,
Tito poikaseni, oletko vihdoinkin tullut? _Caramba!_ annatte minun
odottaa."

"Oli mahdotonta tulla aikaisemmin, señor", kuului miehen vastaus.

"No? Ja nyt? Kerro pian. Conde?"

"Voi hyvin."

Mendez näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta vastauksesta.

"Mahdotonta päästä hänen lähettyvilleen, señor, aivan mahdotonta. Te
tunnette minut: ansaitsen mielelläni kourallisen kultarahoja, mutta
hän on liian hyvin vartioitu."

"Missä muut ovat?"

"Tulevat jäljestäni."

"Hampaattomia susia te olette, ette muuta."

"Malttakaa vain, kyllä vielä purraankin."

"Mikä taistelu oli tuolla vuorilla?"

"Conden kimppuun käytiin hänen peräytyessään, mutta hän karkoitti
motinerot verissä päin sekä miehitti solat."

"Niinpä hän on sittenkin päässyt virtensä päähän, sillä tuo
kapinallisten torjuminen on vain pieni ajanlykkäys. Jos nyt Sarmiento
hyökkää hänen selkäänsä, hän on hukassa."

"Niin kyllä, señor; mutta Sarmiento ei tunne vuorten poikki vievää
kalliopolkua."

"Ja eikö ole ketään, joka voi sen hänelle neuvoa?"

"Kyllä, señor, sellaisia on, jos kohta vain harvoja."

Pensaikosta astui esiin leveäharteinen neekeri ja intiaani, molemmat
yhtä rosvomaisia näöltään kuin mulattikin.

"Minä olen tyytymätön teihin, pojat!" puhutteli Mendez heitä.

"Ei ole syytä, don Luis", sanoi neekeri, "teimme mitä voimme. Se on
vaarallinen asia, enkä mielelläni olisi pannut sen vuoksi päätäni
menemään."

"Olisi ollutkin vahinko päätä."

"Mutta täällä se käy helpommin päinsä."

"Täälläkö? Mitä tarkoitat?"

"Conde on tulossa del Rocaan."

"_Caramba_, sepä on uutinen. Hyvä, minä luotan teihin. No, Tamay,
mitä sinä sanot?" kääntyi hän ääneti seisovaan intiaaniin, del Rocan
haciendan entiseen tigreroon.

"Motinerot juoksevat, conde suuri soturi."

"Saattaa olla. Sinä tunnet polut kallioiden poikki?"

"Tunnen."

"Sarmiento kaiketi uudistaa hyökkäyksensä, sillä hänen täytyy estää
Lerma pääsemästä joukkoineen suojaan San Salvadoriin."

"Niin täytyy."

"Minä annan mukaasi muutaman rivin Sarmientolle vietäväksi. Tamay,
sinun täytyy mennä hänen luokseen ja tarjoutua opastamaan osa hänen
joukkojaan vuorten yli. Hän on sinut palkitseva ja minä myös."

"Hyvä! Ja conde?"

"Siitä pitää huolen Tito sekä tuo musta tuossa. Jos Sarmienton
onnistuu päästä hallituksen joukkojen selkään, on kaikki lopussa;
siitä satimesta ei arvoisa isosetänikään karkaa. Te molemmat, Tito ja
Sip, nyt tielle del Rocaa kohti." Hän antoi heille muutamia kulta- ja
hopearahoja, jotka tuo arvoisa pari irvistäen pisti taskuihinsa.
"Sinä tulet jäljessäni, Tamay. Mutta niin, ettei kukaan näe. _Adios!_"

Kaikki kolme katosivat metsään.

"Siis arvoisa isosetäni aikoo vierailla del Rocassa?" mutisi
haciendero itsekseen. "Onneksi olkoon hänelle se vierailu."

Hän kannusti ratsuaan ja kiiti pois.

       *       *       *       *       *

Valaistulla kuistikolla istuivat kenraalivanhus sekä hänen mukanaan
tulleet upseerit runsaalla aterialla, ja ylt'ympäri oli esikunnan
vartiosto, valituita sotilaita, asettunut tulten ääreen vartioon.

Don Antonio astui Lerman luo ja ilmoitti hiljaa:

"Tarkka-ampujat, teidän ylhäisyytenne, ovat kokeneimpain ja
luotettavimpain vaquerojen johdolla marssimassa kalliotielle.
Auringon noustessa ne ovat miehitetyt. Pahimman varalle, jos
nimittäin tarkka-ampujat syöstäisiin takaisin, olen asettanut ketjuun
ratsastajia, jotka tuntevat nämä maastot, tuomaan meille heti tiedon."

"Kiitos, don Antonio. Väkemme on suureksi ilokseni taistellut
miehuullisesti; se on rohkealla mielellä, vaikka meidän on
lakkaamatta täytynyt peräytyä. Kapinalliset eivät unohda tätä päivää."

"Ne ovat saaneet tuntea jalopeuran käpälää."

"Jos Salvero nyt tulee San Salvadorista ja ojentaa minulle kätensä,
jos Etelä on meidän puolellamme, jos ennen kaikkea amerikkalaiset
kiväärit ja ampumatarpeet ajoissa saapuvat San Josén satamaan,
voitamme vielä kaikki takaisin -- ellei", hän lisäsi huolestuneesti,
"Sarmiento vielä viime hetkellä saa Chamulpoa, juonikasta
maya-päällikköä puolelleen".

"On valitettavaa, että intiaaninuorukainen, joka on kasvanut
talossani ja jolla, kuten kenraali Arana minulle sanoi, syntyperänsä
takia olisi ollut suuri vaikutus sotaisiin vuori-mayoihin, on
kadonnut."

"Hyvin valitettavaa. Tiedän ennestään, että tämän maan entisen
hallitsijasuvun jälkeläisillä, olivatpa he kuinka köyhiä tahansa,
vielä on suuri vaikutusvalta vuoriheimoissa. Mayat ovat kiintyneet
heihin pettämättömin uskollisuuden sitein. Minä olen parhaillaan
neuvotteluissa Chamulpon kanssa, jolla ainakin nyt on suurin
vaikutus, ja toivon voivani estää hänet esiintymästä hallituksen
vihollisena. Se viekas kettu oleksii vuorillaan odottaen asiain
menoa. Saamme nähdä."

Hän kääntyi sitten hilpeästi aterioivien upseerien puoleen, sotaisten
hahmojen, joiden asepuvut todistivat kestetyistä taisteluista, ja
sanoi: "Päivä oli kuuma, kumppanit, mutta aseillemme kunniaksi. Suon
teille mielelläni hetken ilot, mutta älkää unohtako, ystäväni, että
jokainen päivä asettaa meille ankarat vaatimuksensa."

Arvekas kapteeni nousi ja vastasi: "Teidän ylhäisyytenne älköön olko
huolissaan; joka hetki, yöllä tai päivällä, olemme valmiit mihin
palvelukseen tahansa."

"Minä tiedän sen", sanoi kenraali suopeasti, "mutta kootkaa uusia
voimia, meillä on vaikeat päivät edessämme". Ja pöydästä nousten hän
lisäsi: "Suottehan minulle anteeksi, jos menen levolle; ani varhain
täytyy minun olla toimessa."

Hän tervehti upseereja, jotka olivat nousseet kevyesti kumartaen, ja
don Antonio saattoi hänet kunnioittavasti hänelle järjestettyihin
huoneisiin.

Kapteeni, joka äsken oli puhunut, kohotti lasinsa: "Isänmaan turva,
hänen ylhäisyytensä!"

"_Viva_ [= Eläköön] Lerma!" kajahti vastaukseksi, ja kaikki
tyhjensivät lasinsa päällikön onneksi.

"Ja nyt lähtekää yöpuullenne, _amigos_. Kenraali oli aivan oikeassa:
meidän täytyy aamulla olla reippaita."

Kohta kaikki del Rocassa nukkuivat sikiunta; ainoastaan vartijat
valvoivat. Eräs heistä huomasi kaksi hämärää haamua, jotka
hiiviskelivät pensaikossa, mutta katosivat heti, kun heille
huudettiin.

       *       *       *       *       *

Päivän koittaessa kenraali oli jalkeilla. Kun päivystävä adjutantti
ilmoitti, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään, ei myöskään tullut
mitään viestiä, sanoi vanha herra ystävällisesti: "Antakaa kaikkien
nukkua, don Fernando; miehet tarvitsevat voimia. Minä menen vähän
nauttimaan virkistävästä aamuilmasta."

Hän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään
puutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia
laulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan
tuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen
kimmellykseen.

Oli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut
rauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti.
Heittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi
hän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja,
hengittäen ihastuneena suloista ilmaa.

Kun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten
muodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta
hänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon
naisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri
kääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan
ovelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.

Herttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento
olemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain
ympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan,
sotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina
kunnianarvoisaa päätä kohti.

Kenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein,
kuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän
tuijotti Mariaan.

Sitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin
kuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: "Mercedes,
oma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?"

Ennen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat,
näki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin
toisista maailmoista olevaa olentoa.

Sekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.

Maria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: "Minä olen don
Antonion tytär, teidän ylhäisyytenne."

Vanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta,
silmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.

Sitten hän antoi käsien hitaasti vaipua ja sanoi syvästi huoaten:
"Antakaa anteeksi, señorita, luulin taivaan lähettäneen luokseni
sen enkelin, joka kerran sulostutti minun elämääni. Teidän näkönne,
tyttäreni, muistutti minulle erästä kallista olentoa, siitä syvä
liikutukseni."

Marian mielestä tuntui aivan kummalliselta. Tuo korkea, niin syvästi
liikuttunut mies hänen edessään, nuo sanat, jotka hän vavisten
lausui, kaikki se teki valtavan vaikutuksen hänen lapselliseen
mieleensä. Mutta hän ei löytänyt sanoja mitään vastatakseen.

"Don Antonion tytär", sanoi kenraali, "don Antonion tytär; kuinka
don Antonio on kadehdittava!" Hiljaa hän lisäsi: "Mercedes, juuri
sellaisena kuin hän kerran vaelsi elävien ilmoilla."

Kuului keveitä askelia, ja donna Inez ilmestyi aamupuvussaan
katsahtaen hämmästyneenä Lermaan, jonka syvä sielunliikutus kuvastui
tämän kasvoilla. Hän huomasi myös kyyneliä vanhuksen silmissä.

Tämä hillitsi liikutuksensa, tervehti ja sanoi: "Pelkään, että olen
kävelylläni häirinnyt naisten aamuhetkeä."

"Eihän toki, teidän ylhäisyytenne", vastasi donna Inez, joka eilen ei
ollut saanut tilaisuutta tervehtiä kenraalia, "eilispäivän mielen
jännitys karkoitti unen pikku Marialtani, ja minulle kävi samoin;
muuten olemme harvoin näin varhain puutarhassa".

"Minä käytän tilaisuutta tervehtiäkseni teitä kunnioittavasti ja
kiittääkseni suuresta vieraanvaraisuudestanne."

"Me olemme kiitollisia, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa
taloamme."

Maria painautui äitiinsä kiinni silmät yhä luotuina conden
kunnianarvoisiin kasvoihin.

"Te tapaatte minut oudosti liikuttuneena, señora. Teidän suloisen
tyttärenne näkö palautti mieleeni sydämeni lemmikin, jo kauan sitten
iäiseen valkeuteen muuttaneen Mercedes-tyttäreni. Ei ikinä ole ollut
kahta enemmän toistensa näköistä ihmistä."

"Mercedes-tyttärenne?" donna Inez enemmän änkytti kuin puhui.

"Luulin näkeväni yliluonnollisen ilmestyksen, kun näin señoritan."

Donna Inez tunsi syvän tuskan viiltävän sydäntään. Hän kiersi
käsivartensa lujemmin Marian ympärille, ikäänkuin peläten, että tämä
tahdottaisiin ryöstää pois. Hetkisen kuluttua hän sanoi vapisevalla
äänellä: "Marian äidin nimi oli Mercedes, teidän ylhäisyytenne."

"Marian äidin nimi oli Mercedes?" toisti kenraali koneellisesti ja
tuijotti kankeasti señoran kasvoihin.

"Pikku Mariani on taivaan lahja, jonka meri on tuonut meille."

"Milloin? Milloin?" huudahti kenraali. "Milloin se tapahtui, milloin?"

"Siitä on neljätoista vuotta", sai donna Inez vaivoin sanotuksi,
"kun jokin laiva joutui haaksirikkoon rannikoillamme; Maria ja eräs
intiaanipoika olivat ainoat elossa olevat laivahylyssä".

Kenraalin silmiä hämärsi, ja hänen vasen kätensä tapaili sydäntä
ikäänkuin kouristuksessa. Sitten hän liitti kätensä ristiin, kohotti
silmänsä taivasta kohti ja sanoi palavan hartaasti: "Lähetätkö
yksinäiselle vanhukselle hänen lemmikkinsä nuorentuneena takaisin,
korkeuden Isä?" Sitten hän kääntyi rajusti järkytyksissään naisiin,
joiden sydämet sykkivät ennen tuntematonta liikutusta. "Tyttäreni
Mercedes, hänen puolisonsa don Diego Pinol, heidän tyttärensä ja
eräs intiaanipoika, jonka he maasta paetessaan olivat löytäneet ja
ottaneet mukaansa, lähtivät Acapulcosta neljätoista vuotta sitten
kesäkuussa purjehtimaan San Joséhen; eikä sen jälkeen enää heistä ole
kuultu; he olivat laivoineen uponneet mereen. Sota riehui silloin
parhaillaan, enkä ole pannut toimeen mitään tiedusteluja, koska minun
täytyi uskoa ja vielä äsken uskoinkin onnettomuuden tapahtuneen
Tyynellä valtamerellä. Oi señora, armahtakaa vanhusta, jolta hänen
elämänsä korkein onni on ollut riistetty! Kertokaa minulle kaikki,
mikä viittaa Marian -- se oli tyttärentyttäreni nimi -- mikä viittaa
Marian syntyperään."

Liikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut
señora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä lemmikkinsä,
ilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna Mercedeestä
ja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön vaatteet, joissa
kaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä tallessa.

"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes
tyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina
pikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema."

"Niin, niin", sanoi soinnuttomasti donna Inez, "niin niissä on".

"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi isäksi?
Oi, tule, tule, tule syliini."

Pelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta pakeni
sitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin kainaloon, ja
tämä itki hänen kanssansa.

"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette
menetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä
onneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä
oppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo
erottaa äitiä ja tytärtä."

Kovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen
kenraalin viimeisen sanan.

"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy nyt
vain lukea minutkin perheeseen."

Don Antonion liikutus ei ollut pienempi kuin hänen puolisonsa, kun
hän sai kuulla kaikki. Kuitenkin lohdutti molempia kenraalin lupaus,
ettei tämä tahtonut riistää heiltä heidän lemmikkiään.

"Oi rakkaani, te olette ansainneet orpoon vanhemmanoikeuden ja saatte
sen pitää; mutta minuakin sinun täytyy hiukan rakastaa, sydänkäpyni."

Silloin Maria suuteli hänen karheaa poskeaan, ja vanha soturi myhäili
mielissään.

"Niin paljon onnea vielä vanhoilla päivillä, niin paljon onnea! Nyt
on vain kapinalliset vielä kukistettava, ja voin hymy huulilla erota
tästä elämästä."

Lähdettiin takaisin huo

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51406