Gutenberg · e01.org
Cover of Wakefieldin kappalainen
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 51366

Wakefieldin kappalainen

by Oliver Goldsmith · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2016
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Wakefieldin kappalainen by Oliver Goldsmith is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #51366). Englanninkielestä suomensi Samuli S.

    ENSIMMÄINEN LUKU

    Perhe Wakefieldissa.[1] Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.

    Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.

    Hän olikin -- se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen, ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta,[2] mutta vihanneksien suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.

    Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen.

    Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne kotilieden ääressä tapahtuivat.

    Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden, sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella.

    Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut, niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.

    Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan palannut tuomaan lainaansa takaisin.

    Sillä tavoin me pääsimme vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.

    Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa, ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta.

    Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani, ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen.

    Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.

    Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita, tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin kreivin tarina. Kun Henrik H:n matkustaessa halki Saksanmaan, muut hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa, esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni.

    Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan, tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä juhlallisesti vakuutan.

    Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika, ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella pojalla.

    Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs Primrose,[3] näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla."

    Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee."

    Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan, ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen, vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen: ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.

    Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä.

    Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.

    Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin: yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä, herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.

    TOINEN LUKU

    Kovan onnen kohtauksia perheessä. -- Onnen antimien menettäminen vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.

    Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena, henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani.

    Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.

    Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi.

    Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä ankarana monogamistina.

    Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta, josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui.

    Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William Whistonin ainoa vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään, säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin, ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja muistutti häntä alati kuolemasta.

    Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen, että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut kylmäkiskoisesti häntä katsella.

    Mr Wilmot,[4] kuultuaan, että minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee läheisiä sukulaisia.

    Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään.

    Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat itseänsä sitten, ja tämä -- se täytyy filosofienkin myöntää -- oli useinkin se kauniin sivu.

    Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi, äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian.

    Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret, musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja.

    Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla.[5]

    Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä.

    Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle: valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille, jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi -- arvaahan sen -- jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi puuhanalaiset häät.

    Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen harkinnan alaiseksi häitten aattona.

    Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja -- sana sanasta, kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on pidetty.

    • Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.
    • Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Ettäkö antaisin perää oikeassa

    asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta?

    Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.

    • Mieleni on paha, -- vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa

    teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne.

    Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.

    • Vai niin! -- virkoin minä. -- Jos se, mitä sanoitte, on totta,

    ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän, mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.

    Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen.

    Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan.

    Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen.

    Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly, liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo kahdennella kahdeksatta.

    KOLMAS LUKU

    Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman onnensa seppä.

    Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua.

    Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.

    Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa.

    Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.

    Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa.

    Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi alas nykyisten olojen tasalle, sillä -- sen kyllä tiesin -- korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.

    • Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, -- lausuin minä, -- ett'ei

    taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä olemme.

    Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.

    Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen.

    Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä köyhyys mukanaan tuo.

    Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua.

    Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille, jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata[6] oli ainoa isän perintö, mikä minulta hänelle riitti.

    • Poikani! -- lausuin minä. -- Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin,

    samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi riviä siinä ovat miljonan arvoiset: "Minä olin nuori ja vanhennuin, ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää." Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene, poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa.

    Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.

    Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle, sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia, joko voitettuna tai voittajana.

    Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen peninkulman matka[7] sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli, kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä muutaman peninkulman.

    Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.

    Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille, ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire Thornhillin,[8] joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan sukupuoleen.

    Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin ja siveyteen.

    Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen, että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa laskuansa, ei sano olevan rahaa.

    • Eikö! -- huudahti isäntä. -- Se on mahdotonta! Vastahan hän

    eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.

    Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt ymmärtävän tai halveksi sellaista.

    Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.

    • Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta

    sydämestäni, -- lausui hän. -- Kovin olin ajattelematon, antaessani pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä, että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan, voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.

    Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin myös seudun, minne olen siirtymässä.

    • Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! -- huudahti

    hän, -- sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme kyllä kulkemaan.

    Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

    Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat ratsain, mutta mr Burchell -- se oli matkakumppalimme nimi -- astui jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle.

    Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti, ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

    Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella oli.

    • Tuo tuolla, -- sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa

    jonkun matkan päässä, -- on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

    • Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Onko minun nuoren patronani setä

    se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.

    • Kenties vähän liiaksikin, -- arveli mr Burchell. -- Nuorempana hän

    ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot, ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa.

    Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä, sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä, sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä.

    Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti.

    Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita.

    Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera.

    Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi rahan asemesta antamaan lupauksia. Siinä kaikki, mihin hän kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä, joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään kuin hän olisi heitä auttanutkin.

    Jonkun aikaa nämä riippuivat hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan.

    Maailma alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät, joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että... että... niin, mitäs minä aioin kertoakaan?...

    Sanalla sanoen, hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa; mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella tavalla.

    Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut häntä joen toiselle rannalle.

    Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle.

    Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen.

    Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän omassa kodissamme.

    Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja hän sanoi meille jäähyväiset.

    Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti, että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti, mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen haaveiluja.

    NELJÄS LUKU

    Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka ei riipu oloista, vaan mielentilasta.

    Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista, jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta, he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä, jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten.

    Siellä veisattiin vielä vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä Mikonpäivän aattona.

    Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.

    Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko, edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea[9] erittäin hyvää maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa.

    Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen, ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla piirroksillaan.

    Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa, mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita lapsia varten.

    Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean.

    Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, -- minä nimittäin pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden siteet höllemmälle. -- Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä.

    Aamiainen kesti minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin, ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani kanssa.

    Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin.

    Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna puoli pennyä vaivaisten haaviin.

    Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen, ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset.

    Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi, että se sopii hänellen vallan hyvin.

    Ensimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua kovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain aamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen seurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle tultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen juhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä ja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti.

    En saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.

    Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen.

    Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen entistä juhlallisemmin.

    • Mitäs pilaa tuo nyt on! -- huudahti vaimoni. -- Saattaahan sinne

    vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.

    • Erehdystä, lapsi kulta! -- vastasin minä. -- Nyt niitä vaunuja

    tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.

    • Vai niin! -- virkkoi vaimoni. -- Minäpä luulin, että sinun,

    rakas Charles,[10] olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina ympärilläsi.

    • Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; -- sitä

    rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, -- jatkoin minä vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin, sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla, kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi verhon ylleen.

    Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,[11] ja, mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään somemmiksi.

    VIIDES LUKU

    Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein pettymys.

    Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut, ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa, sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla ja menoilla.

    Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme, hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että mielenrauhaa.

    Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin, mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.

    Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli metsästäjiä sen kintereillä.

    Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä vauhtia sen perässä.

    Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä ylhäistä herraa.

    Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies, joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill, ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää kieltoa saanutkaan.

    Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin, muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia, hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu.

    Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä, ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan.

    Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa, mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella.

    Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen karvikkoviiniä.

    Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi.

    Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä, nähdäkseen, mitä taskuissa on.

    Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin annettiinkin.

    Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita, ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää -- siihen loppupäätökseen hän tuli, -- miks'eivät hänen tyttärensä saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss Wrinkleritkin.

    Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle, vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

    • Charles! -- huudahti vaimoni. -- Sinun tapasi on aina masentaa

    lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano, Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

    • Kerrassaan, äiti! -- vastasi toinen. -- Hän pystyy puhumaan mistä

    hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin kaunis mies.

    • Niin! -- arveli Olivia. -- Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän

    minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

    Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.

    • Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, --

    ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä.

    Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava.

    Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.

    Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan, tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.

    KUUDES LUKU

    Onnellisen kotilieden ääressä maalla.

    Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin, saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin toimiin.

    • Mieleni on paha, -- virkoin minä, -- ett'ei meillä ole naapuria

    tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.

    • Hyväinen aika! -- huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä

    ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut väittelyssä pussiin!

    • Minutko, lapsi? -- huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni,

    erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.

    Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi hänelle kohteliaasti tuolin.

    Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä: tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi, mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa oli sanoa kiltiksi pikku väeksi.

    Lapset pitivät häntä, mikäli huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana, ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten, milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.

    Tavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi päiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti illastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä säästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli meille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista, kärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan Rosamundan mökistä.

    Talon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti maatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin panna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä, ja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman ratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee Moses veljensä viereen.

    • Ja minä, -- huudahti Bill, -- minä annan tilani mr Burchellille,

    jos siskot ottavat minut sänkyynsä.

    • Kas se oli oikein! -- virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn

    ensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa, lintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua lähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa pelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä, minkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora kulta, -- sanoin minä sitten vaimolleni, -- anna pojille sokeripala kummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.

    Seuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle, jälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon hänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä, muut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään, kuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa suoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen kanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä ja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle joutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta.

    Illan tullen pyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin iltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa; hänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.

    Hän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä kovaosaista vierasta.

    • Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan -- lausuin minä --

    siitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä nuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset mielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä ovat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa ja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä parittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he nyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen vanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen mielettömyyttään.

    Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä, sillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että taitoakin, ollakseen hyödyllinen.

    Lienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään nämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua lempein sanoin.

    • Olipa hänen entinen käytöksensä millainen hyvänsä, isä, -- virkkoi

    hän, -- ei häntä pitäisi hänen nykyisissä oloissaan enää moittia.

    Se puutteen-alainen asema, mihin hän nyt on joutunut, on riittävä rangaistus entisistä hurjisteluista, ja olenhan minä isän itsensäkin kuullut sanovan, ett'ei milloinkaan saa lyödä tarpeetonta iskua siihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.

    • Sinä olet oikeassa, Sofia, -- huudahti Moses, -- ja sattuvastipa

    eräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä, kuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta, jolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä paitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä kuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me itse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti pimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta puhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut kenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun kanssasi.

    Tuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin tytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla myhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr Burchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin hieno gentleman.

    Tuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa eivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut epäluulojani julki.

    Huomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi vaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä kävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa, niinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean ääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick kuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne kun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen.

    Senpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin hiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan kuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä ruveta laittamaan uutta.

    SEITSEMÄS LUKU

    Lontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran, että hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.

    Helppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra oli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki, mitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin mahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni pukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.

    Mr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja hovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti kyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati, sulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni.

    Siitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen saatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.

    Mr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill kosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki vastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin joissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli maininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti, ett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa linnunpeljättiä kaunottareksi.

    • Vieköön minut hitto! -- jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni

    katso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon alla!

    Ja sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla on aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta, kyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman leikillinen.

    Illallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle.

    Kotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien hänen harrastustensa valtijatar.

    • Kuules, Frank, -- virkkoi squire tavallisella

    veitikkamaisuudellaan, -- aatteles, että kirkko, sinun nykyinen valtijattaresi, seisoisi batistihihoissa[12] toisella puolen ja miss Sofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?

    • Kumpaisenkin tietysti! -- huudahti kotisaarnaaja.
    • Oikein, Frank! -- vastasi squire. -- Läkäyttäköön tämä viini

    minut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki pappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut vehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä otan todistaakseni.

    • Sitä sopisi kuulla! -- huudahti poikani Moses. -- Luulisinpa

    pystyvän vastaamaan teitä.

    • Oli menneeksi, sir! -- virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn

    ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. -- Jos mielitte tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja ensinnäkin: käydäänkö asiaan -- analogillisesti vai dialogillisesti?

    • Järkevillä syillä, -- vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee

    väittelemään.

    • No niin, -- lausui squire. -- Ensiksikin te toivoakseni ette

    kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy jatkamaan keskusteluja.

    • Totta kai minä sen myönnän, -- vastasi Moses, -- ja käytän sitä

    hyväksenikin.

    • Toivoakseni, -- puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että

    osa on kokonaistansa pienempi.

    • Myönnän, -- vastasi Moses. -- Sehän on oikeus ja kohtuus.
    • Toivoakseni, -- jatkoi squire, -- te ette kiellä sitäkään, että

    kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.

    • Se on selvä kuin päivä! -- vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen

    vakavana kuin tavallisestikin.

    • No niin, -- lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. -- Nyt ollaan

    premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin essensille sopii antaa toinen predicabile.

    • Malttakaa, malttakaa! -- huusi toinen. Minä kiellän sen.

    Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi moisen harhaopin?

    • Mitenkä! -- tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. -- Ette

    myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen: oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu korrelatiinsa?

    • Epäilemättä, -- vastasi toinen.
    • Ja koska niin on, -- jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan

    minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan analytillistä pohtimista riittämättömänä secundum quoad vai secundum minus? Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet, sanon minä, suoraan!

    • Minun täytyy sanoa, -- lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä

    teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.

    • Ohoo, sir! -- virkkoi squire. -- Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi

    minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei, sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.

    Seuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka näytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää koko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.

    Minua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli tehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä, mikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin olikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa lukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja rikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle anteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta liukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan mistä yleisestä asiasta hyvänsä.

    Ei siis ihme eikä mikään, että niin vikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu pitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin antamaan sille arvoa muissakin.

    Mr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu nuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt sekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää epäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä.

    Eikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia hokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun osan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin omastaan.

    • Ja nyt, kultaseni, -- virkkoi hän minulle, -- nyt tahdon

    suoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan hovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut kunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa, sillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?

    • Kukapa sen vainenkin ties! -- vastasin minä huoaisten. -- Minua

    puolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä kunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos minun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei vapauskoinen ikinä minun lastani saa.

    • Kuulepas, isä, -- huudahti Moses, -- sinä olet liian ankara. Ei

    Jumala häntä ajatuksista ole tuomitseva, vaan teoista. Itsekussakin on tuhat väärää ajatusta, joita hänessä herää, mutta joita hän ei kykene poistamaan. Vapauskoisuus on tuossa gentlemanissa kukaties jotain ehdotonta, niin että, vaikkapa pitäisi hänen ajatuksiansa vaarinakin, hänen mielipiteensä sittenkin ovat vain pakollisia. Häntä ei niinmuodoin saata erehdyksistä syyttää enempää kuin sellaista kuvernööriäkään, jonka on täytynyt päästää ryntäävä vihollinen kaupunkiin, koskapa sillä ei ole ollut suojelevaa muuria ympärillään.

    • Aivan niin, poikani, -- vastasin minä, mutta jos tuo kuvernööri

    kutsumalla kutsuu vihollisen kaupunkiinsa, silloin hän tekee väärin. Ja näin on aina laita niitten, jotka erehdyksen valtaan antautuvat. Ei heidän vikansa siinä ole, että he näkemänsä todistukset oikeiksi myöntävät, vaan siinä, että he sulkevat silmänsä niin monelta todistukselta, mitä tarjona on. Olkoon niinkin, että ihmisen väärät mielipiteet ovat muodostuneet hänessä vastoin hänen tahtoansa, mutta kun hän ehdoin tahdoin pysyy erehdyksessä tai on huolimaton mielipiteitä muodostaessaan, niin hän on edesvastauksessa virheistänsä tai ansaitsee ylenkatsetta mielettömyytensä tähden.

    Vaimoni ryhtyi nyt keskusteluun, syitä ja perustuksia tosin esiin tuomatta. Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo viisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä silti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka kyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.

    • Ja kuka tietää, kultaseni, -- jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia

    kykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja on minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.

    • Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi

    lukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle käteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.

    • Eipä niinkään, isä! -- puuttui Olivia puheesen. -- Minä olen

    lukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren väliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain kiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä "Taivaallisesta Yljästä."

    • Verratonta! -- virkoin minä. -- Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin

    luotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan äitiä karvikkopiiraitten paistannassa.

    KAHDEKSAS LUKU

    Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa olla paljokin seurauksia.

    Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi.

    Hän oli kerrassaan niin omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä, oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä, mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.

    Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan kajahdusta.

    • Aina kun tällä tapaa istutaan, -- virkkoi Sofia, -- aina johtuvat

    mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.

    • Minun mielestäni, -- virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat

    siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa.

    Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttää vastakohtia, ja tästä, jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen koko voima.

    • Merkillistä, -- arveli mr Burchell, -- kuinka nuo teidän

    mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta.

    Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia, jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole edellä mainituita vikoja.

    Ballaadi.

    "Käy kanssain laaksoon, erakko,
    Ja tuonne näytä tie,
    Miss' säde tuikkain viittoaa.
    Siell' armasta niin lie...

    "Ma väsyksissä harhailen,
    Mua painaa, uuvuttaa...
    Tääll' erämaata seuraa vain
    Taas uusi erämaa."

    • Ei sinne, poikain! -- vanhus huus.
    • Siell' on niin synkkää, voi!
    • Se virvatult' on pettävää.
    • Sielt' turmios ääni soi.
    • Kas tuolla mulla maja pien'.
    • Käy vieraakseni vaan!
    • On vähät siellä varat, mut
    • Ne mielin hyvin jaan.
    • Yöks sinne jää, ja minkä voi,
    • Sen talo tarjookin:
    • Olk'vuoteen, leipää, lepoa
    • Ja siunaukseinkin.
    • Tuoll' laitumilla laumat käy.
    • Ne multa rauhan saa.
    • Minua Herra armahti:
    • Niit' tahdon armahtaa.
    • Mä vuorten rintehiltä vain
    • Saan niukan ravinnon.
    • On yrtit, heelmät ruokanain,
    • Ves' juomanani on.
    • Käy, vieras, huoles heitä pois
    • Ja mustat murehet!
    • Maan lapsen tarpeet vähät on
    • Ja lyhyt-aikaiset.

    Niin lempeet oli sanat nuo
    Kuin kaste taivainen,
    Ja nöyrin mielin matkamies
    Nyt seuras mökillen.

    Syvällä syliss' erämaan
    Pien' mökki piilee tuo.
    Ja turvan, levon rauhaisan
    Se eksyneelle suo.

    Ei vartijoita varastot
    Vähäiset kaipaakaan:
    Siell' oven aukas vieraillen
    Puusalpa heikko vaan.

    Jo lepoon kutsuu illansuu.
    Nyt tulta takkahan!
    Ja ehtoollista erakko
    Käy rakentamahan.

    Hän leipää, hedelmiä tuo
    Hymyillen pöytähän,
    Ja pitkän illan ratoksi
    Satuja kertoo hän.

    Ja lattialla leikkiään
    Lyö kissa kehräten,
    Ja sirkka laulaa raossaan,
    Tuli räiskii iloinen.

    Mut vieraan kasvot yhä vaan
    Hymyä vaille jää.
    Suru painaa häntä syvä niin...
    Hän itkuun hyrähtää.

    Ja syvä suru täytti myös
    Erakon sydämen.
    -- Mikä huoli rintaas rasittaa?
    -- Oi virka, poikanen!

    • Läksitkö linnain loistavain
    • Sä huolta karkuhun?
    • Vai ystävätkö pettivät,
    • Vai petti armas sun?
    • Voi, rakkauden riemu on
    • Niin halpaa, haihtuvaa.
    • Mut kahta halvempi on hän,
    • Ken sitä armastaa.
    • On nimi vain tuo "ystävyys",
    • Se tyyten tenhoo sun,
    • Ihanaan uneen painaa, mut
    • Herättää itkuhun.
    • Ja rakkaus pelkkä hely on,
    • On lelu tyttöjen.
    • Kenties se viihtyä vielä vois
    • Pesässä kyyhkysten.
    • Hyi poika! Huoles heitä pois!
    • Älä luota naisiin! -- Sen

    Kun lausui hän, niin puna nous
    Jo pojan poskillen.

    Ja kas! Uus kauneus elähti
    Nyt vieraan kasvoihin,
    Niin ihana kuin aamun koi
    Ja yhtä kerkeekin.

    Mitä tietää katse karttava
    Ja povi aaltoisa?
    Kas! Poika lempiväinen tuo
    On -- impi ihana!

    "Voi, kurjalle sä anteeks suo!"
    Huus' impi tuskissans'.
    "Tän huoneen saastutin mä, voi,
    Miss' asut Herras kanss'!

    "Mun tyttö raukan lempi vain
    Se saattoi kulkemaan.
    Ha'in rauhaa, mutta löysinkin
    Mä epätoivoa vaan.

    "Rannalla Tynen asuttiin
    Kanss' armaan taattosein.
    Kaikk' aarteet linnan säädetty
    Mun oli omaksein.

    "Mua kodist' armaast' ottamaan
    Moni ritar' uljas riens.
    Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks
    Se sinne ohjas tiens.

    "Muassa muitten usein näin
    Myös nuoren Edwinin,
    Mut lempeään ei pukenut
    Hän koskaan sanoihin.

    "Varoja, valtaa vailla hän,
    Ja halp' ol' pukukin,
    Mut viisas, uljas oli hän --
    Siks' mulle rakkahin.

    "On armas aamun aurinko
    Ja kaste hiljainen,
    Mut armahampi Edwinin
    Olj sydän herttainen

    "Puu väikkyy kasteen helmissä,
    Mut väikkyy hetken vaan:
    Hän kaste oli, mut mua voi!
    Mä väikyin hetken vaan.

    "Ma liehuin kevytmiellä niin,
    Mun syömen' ilkamoi:
    Kun lemmen tuskaa kärsi hän,
    Se mulle riemun toi.

    "Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,
    Mun jätti, ylpeän,
    Ja erämaihin poistui pois
    Ja siellä kuoli hän.

    "Mun syyni on, ja hengelläin
    Sen tahdon sovittaa:
    Niin, siihen, missä lepää hän,
    Ma tahdon nukahtaa.

    "Näin päättyköön tää toivoton,
    Tää kurja elämä,
    Mun tähten' Edwin kuoli, -- nyt
    Mä hänen tähtensä."

    • Luoja varjelkoon! -- huus toinen

    Hänet syliins' sulkikin:
    Tää hämmästyi, mut -- olikin
    Sylissä Edwinin.

    • Mun Angelinan', katsohan,
    • Tunnethan, armaisen'?
    • Sun Edwinis taas kutsuttiin
    • Elohon, lempehen.
    • Lepäjä taas mun rinnallain,
    • Käy onnen nautintaan. --

    "Emmehän enää, armas oi,
    Eroa milloinkaan?"

    • Ei, emme koskaan! Lemmellen
    • Elämme yksin ain'.
    • Ja koska viime hetkes lyö,
    • Se mullekin lyö vain.

    Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin tuntein.

    Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä.

    Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet.

    Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään, mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin.

    Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen aivan toisaanne.

    Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla pappilan edustalla.

    • Täytyy tunnustaa, -- jatkoi hän, -- että minä erityisistä syistä

    tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.

    Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se vaan kunnialla tapahtua taitaa.

    • Mutta kas tässä, -- lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, --

    tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän huvituksiinkin.

    Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu uutisjuhlan viettoon.

    Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein.

    Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja kumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.

    YHDEKSÄS LUKU

    Kaksi ylhäistä naista seuraan. Hienompi asu näkyy tietävän aina hienompaa sivistystäkin.

    Tuskin oli mr Burchell sanonut jäähyväiset ja Sofia lupautunut kotisaarnaajan tanssitoveriksi, kun jo pienet poikani juoksujalassa riensivät ilmoittamaan, että squire on tulossa meille, mukanaan suuri seura.

    Pappilaan palattuamme, oli hovinherra jo siellä, mukanaan kaksi hänen talouteensa kuuluvaa herraa ja kaksi nuorta ladyä upeissa puvuissa.

    Nämä hän esitti meille ylhäisinä ja hienoina naisina pääkaupungista.

    Meillä ei sattunut olemaan tarpeeksi istuimia koko seuralle, mutta mr Thornhill ehdotti heti, että kukin herra istuisi naisen sylissä.

    Minä panin kerrassaan tätä vastaan, huolimatta vaimoni moittivasta silmäyksestä. Moses lähetettiin senvuoksi lainaamaan pari tuolia, ja kosk'ei meillä ollut tarpeeksi naisia kontratanssia varten, niin läksi kaksi herraa hänen kerallaan, saamaan tanssijoille pareja.

    Pian oli tuolit ja tanssitoverit hankittu. Herrain mukana näet palasivat naapurini Flamboroughin ruusunpunaiset tyttäret, prameillen punaisissa nauhoissa.

    Yhtä kovan onnen kohtaa ei oltu otettu lukuun: miss Flamboroughit olivat tunnetut parhaimpina tanssijoina koko pitäjässä, osasivat sekä hypikkeet että pyörikkeet perinpohjin, mutta olivat aivan outoja kontratanssissa. Se saattoi meidät ensi alussa hiukan hämille, mutta muutaman sysäyksen ja nykäyksen perästä se heiltäkin vihdoin sujui varsin hyvin. Musikkina oli kaksi viulua, pilli ja käsirumpu.

    Kuu paistoi heleästi. Mr Thornhill ja vanhin tyttäreni alkoivat tanssiaiset, katsojain ihastella, sillä naapureita oli tullut suurin määrin, saatuaan kuulla tanssihankkeista. Tyttäreni se liikkui niin keveästi ja notkeasti, ett'ei äiti voinut salata sydämensä ylpeyttä, vaan vakuutti minulle, että niin nokkelasti kuin tuo tytön tynkä tuossa pyöriikin, niin äidiltä ne on varastettu jok'ikinen askel. Lontoolaiset ladyt panivat parastansa, liikkuakseen yhtä keveästi, mutta turhaan. Siinä he uiskentelivat ja hytkähtelivät ja hiueskelivat ja hypähtelivät, mutta ei ottanut mikään oikein onnistuakseen.

    Töllistelijät tosin sanoivat tuota kauniiksi, mutta naapuri Flamborough huomautti, että miss Livyn jalkain tapsutus se on kuin musikin kaikua vaan.

    Kun tanssia oli kestänyt tunnin verran, ehdottivat lontoolaiset ladyt, että lakattaisiin; pelkäsivät näet vilustumista. Toinen heistä ilmaisi ajatuksensa minun mielestäni jotenkin karkein sanoin, lausuen, että hän on "totta toisen kerran, niin hiessä, että vaikka vettä kierrä." Sisään tultuamme oli siellä valmiina upea illallinen, kylmiä ruokia, jotka mr Thornhill oli tuottanut mukanaan. Keskustelu oli vähemmän vilkasta kuin tähän saakka.

    Lontoolaiset ladyt sysäsivät nyt Sofian ja Olivian kokonaan varjoon, sillä heidän puheensa aineina oli yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja muut hienot asiat, niinkuin taidemaalaukset, kauneudenaisti, Shakespeare ja sointuvat lasit. Pari kertaa heiltä tosin, meidän suureksi kauhuksemme, pääsi kirous, mutta sitä minä luulin vaan yhä varmemmaksi merkiksi ylhäisestä syntyperästä.

    (Myöhemmin minä vasta sain tietää, että kiroilemista pidetään hienoimmissakin piireissä peräti sopimattomana.) Heidän upea pukunsa se kumminkin kätki suojelevaan harsoonsa kaikki karkeudet heidän puheessaan.

    Tyttäreni katselivat ilmeisellä kateudella heidän hienoa käytöstään, ja jos siinä mikä nurinkuriselta näytti, niin heti se pantiin kaikkein korkeimman sivistyksen laskuun. Mutta heidän alentuvainen kohteliaisuutensa se se kävi yli kaiken muun. Toinen heistä arveli, että miss Olivialle olisi ollut suureksi eduksi, jos hän olisi hiukan enemmän liikkunut maailmassa. Ja toinen lisäsi, että yksi ainoa talvi Lontoossa tekisi miss Sofiasta ihan uuden ihmisen.

    Vaimoni oli yhtä mieltä kumpaisenkin kanssa eikä sanonut mitäkään niin hartaasti halajavansa kuin että hänen tyttärensä saisivat edes yhden talvikauden oppia hienoja tapoja. Tuohon en minä saattanut olla huomauttamatta, että heidän sivistyksensä on nytkin jo suurempi kuin varat sallivat, ja että runsaampi määrä hienostumista tekisi vain vaaran-alaiseksi heidän köyhyytensä ja herättäisi heissä pyyteitä, joihin heillä ei ole oikeutta.

    • Ja mistä, -- huudahti mr Thornhill, mistäpä huvituksesta

    tarvitsisi kieltäytyäkään niitten, jotka voivat sellaisia itselleen hankkia? Minulla puolestani on varoja tarpeeksi; rakkaus, vapaus ja huvit -- siinä minun elämäni ohjeet. Mutta - hiisi vieköön! -- jos puolet minun omaisuuttani saattaisi viehättävälle Olivialleni tehdä mielihyvän, niin se olisi hänen omansa, enkä vaatisi muuta vastalahjaa kuin saada liittää itseni lahjan lisäksi.

    Tunsin sen verran maailmaa, tietääkseni, että tuo on vaan turhaa korupuhetta, jonka takana piilee mitä kehnoin tarkoitus, mutta minä hillitsin suuttumukseni.

    • Sir, -- virkoin minä, -- se perhe, jota te nyt alentuvasti

    kunnioitatte läsnäolollanne, on kasvatettu yhtä herkkään kunniantuntoon kuin tekin. Jok'ainoa yritys sen loukkaamiseen tuottaisi mukanaan mitä turmiollisimmat seuraukset. Kunnia, sir, on ainoa omaisuus, mitä meillä nykyjään on, ja tätä viimeistä aarrettamme meidän täytyy vaalia erityisen tarkalla huolella.

    Pian minun kumminkin tuli paha mieli siitä, että niin innokkaasti olin nämä sanat lausunut, sillä squire otti minua kädestä ja vannoi käsittävänsä minun kiivauteni, vaikk'ei sanonut voivansa hyväksyäkään minun epäluulojani.

    • Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, -- jatkoi hän, -- niin minä

    vakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen ajatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen siveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua miellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden kääntämässä.

    Lontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja, ja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden; he rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan siveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin vaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa katuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän tuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta.

    Minä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla yli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee, arvelin minä, heidänkin hyvää.

    Mr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi pitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja näin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin rupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota minun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä mielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat saattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen vaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että heidänkin hyvin mielensä tekee.

    Tässä pulmallisessa tilassa minä koetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks kumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja siitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut osakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.

    KYMMENES LUKU

    Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.

    Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä.

    Vaimoni arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti, että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken, ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä tuttavia.

    Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti, Shakespeare, sointuvat lasit.

    Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina.

    Shillingin saivat kumpainenkin, vaikka -- se olkoon perheen kunniaksi sanottu eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.

    Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain suurenmoista heille oli ennustettu.

    • No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat

    povarin kanssa?

    • Kuules, isä hyvä! -- vastasi hän. -- Minkähän henkien kanssa hän

    oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.

    • No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. -- Minkäs

    miehen sinä saat?

    • Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren

    kanssa.

    • Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Senkö verran te vain saittekin

    kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.

    Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia.

    Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin tulevasta mahtavuudesta.

    Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä, että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne, jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille luonto laittaa.

    Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia, joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin.

    Väliin hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki, että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen teekupin pohjalta.

    Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja: jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen piirityksen johtajana.

    Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he ryhtyivät rynnäkköön.

    • Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.
    • Kukaties, -- vastasin minä, -- vaikka mitäpäs sinä siitä

    huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon tulematta.

    • Sitähän minä juuri toivon, -- virkkoi hän, -- mutta katsos,

    kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista, sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?

    • Sinun varovaisuutesi, -- vastasin minä, on kaikin puolin

    kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä vaaditaan ennen kaikkea.

    • Niin juuri! -- huudahti hän; -- sitähän minäkin. Mutta pitäähän

    meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä niinkuin mitkä moukat.

    • Sinä olet aivan oikeassa, armaani, -- vastasin minä. -- Olin juuri

    ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.

    • No mutta, Charles! -- keskeytti hän. -- Onhan se totta kaikki tuo,

    mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa, ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin.

    Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin, sen minä sanon.

    Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei minun auttanut muuta kuin antaa perää.

    Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle.

    Muut lupasivat heti tulla perässä.

    Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa. (Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin, että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla.

    Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan olivat, minun saapuessani heidän luokseen.

    Kosk'ei kumminkaan mitään varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.

    YHDESTOISTA LUKU

    Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.

    Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.

    Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta täytyi nauraa kerta vielä.

    Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina.

    Sitten he leikkivät "arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa.

    Ja kosk'ei piirin keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.

    Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä", kun -- voi kauhistus ja häpeä! -- kukapas muu tuli sisään, kuin juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa!

    Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.

    Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan, he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.

    ("Höröntöröä!")

    • Armollinen neiti, -- virkkoi toinen, -- "tehän unohditte omat

    runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään odotettavissa?"

    ("Höröntöröä!")

    • No mutta, rakas ystävä! -- puhui lady. -- Tiedättehän te, että

    minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei voi sietää ensinkään.

    ("Höröntöröä!")

    • Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! -- huudahti miss Skeggs,
    • sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi

    ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä; toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?

    ("Höröntöröä!")

    Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä.

    Vaimoni päätti kuin päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.

    • Arvoisat ladyt, -- lausui hän, -- suokaa minun rohkeuteni

    anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea, ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta.

    He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen taitava panemaan kortteja.

    ("Höröntöröä!")

    Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat varsin sopivia sellaisiin toimiin.

    • Mutta, madame, -- lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, --

    senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, -- lisäsi hän, -- että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä, viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on muotoja, nähkääs, muotoja.

    Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten hakemuksemme jätimmekin.

    KAHDESTOISTA LUKU

    Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.

    Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan, kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään.

    Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:

    • Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään

    suorittaneet kelpo päivätyön.

    • Kutakuinkin, -- vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.
    • Vai kutakuinkin vaan! -- huudahti hän. -- Minun mielestäni

    erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka, mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat! Entre nous, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin herttainen, vaikka -- tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin lasten asiaa?

    • Niin, niin, -- virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä

    seikasta pitäisi ajatella. -- Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

    Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin, osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu, silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa, niin silloinhan minä olen profeteerannut!

    Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen, jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai kylään.

    Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin, niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin luopua sälöstä.

    Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

    • Ei, kultaseni! -- puhui hän. -- Moses on näppärä poika ja osaa

    kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

    Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

    Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa, laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa, kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun.

    Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää nähneet.

    Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan meistä paljon hyvää.

    Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä, olevansa täysin tyytyväiset.

    • Nyt, -- huudahti vaimoni, -- nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään

    helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

    Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen, vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

    Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja, nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään, se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain ohimennen.

    Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen, hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

    • Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, -- ett'ette

    te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan.

    Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen, joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja noudattaa.

    • Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä,

    millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

    Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

    • Älä ole pojasta huolissasi, -- virkkoi vaimoni. -- Ole varma

    siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

    Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin laukkumies.

    • Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit

    tuomisia markkinoilta?

    • Itseni minä vaan toin, -- virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä

    iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

    • Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, -- mutta missäs hevonen

    on?

    • Myöty se on, -- vastasi Moses, -- ja hinnaksi tuli kolme puntaa

    viisi shillingiä ja kaksi penceä.

    • Sepä hyvä se, poikaseni! -- puhui äiti.
    • Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin

    meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

    • En minä rahoja tuonut! -- huudahti Moses. -- Niillä tehtiin hyvät

    kaupat, ja tässä ne on, -- lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan.

    • Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja

    säämyskästä kotelot.

    • Krossi silmälaseja! -- virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. --

    Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi viheriäitä silmälasin rähjiä!

    • Äiti kulta! -- puhui poika. -- Kuuntelehan toki järkevää puhetta.

    Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.

    Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

    • Palttua minä hopeasangoille! -- huudahti äiti kiivaasti. -- Ei

    ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi shillingiä unssi.[13]

    • Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, -- lausuin

    minä; -- ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

    • Mitenkä! -- huusi vaimoni. -- Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata

    sangat!

    • Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.
    • Vai niin vainen! -- virkkoi hän. -- Sälön seljässä sitä lähdettiin

    eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

    • Nyt olet ihan väärässä, -- sanoin minä.
    • Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.
    • Voi tolvanaa kuitenkin! -- kiihkoili vaimoni. -- Tuoda minulle

    tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

    • Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, -- huomautin minä. --

    Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

    Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt, että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää.

    Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen myötävänä.

    • Siellä -- kertoi Moses edelleen -- tuli sitten muuan toinen mies,

    hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin, ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin, kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.

    KOLMASTOISTA LUKU

    Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä neuvoja.

    Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.

    • Siitä te nyt näette, lapsi kullat, -- puhelin minä, -- kuinka

    huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa, niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.

    • Oli kerran, -- alkoi poika, -- oli kerran jättiläinen ja kääpiö.

    Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi, eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana maassa.

    Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun, mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin hän olisi tappanut ne joka miehen.

    Riemuissaan nyt olivat ystävykset voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti, mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa.

    Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata kyllälti ikipäiviksi. -- "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."

    Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen.

    Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta.

    Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista, mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä, että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa; mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät tästä talosta loitompana.

    • Hyvä rouva, -- virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä

    enemmän ärsytti toista, -- mitä salaisiin syihin tulee, niin olette todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.

    Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.

    Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme.

    Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä minä otin häntä nuhdellakseni.

    • Kuules, emäntäiseni! -- virkoin minä hänelle. -- Tälläkö tapaa me

    kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään?

    Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.

    • Miksikäs hän ärsytti minua? -- huudahti Debora. -- Kyllä

    minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin halvan miehen kanssa.

    • Halvanko? -- sanoin minä. -- Mahdollista kyllä, että olemme

    erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni, onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä sinuun?

    • Hänen puheensa, -- vastasi Sofia, -- ovat aina olleet järkeviä,

    hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.

    • Tuota virttä, -- huudahtin minä, -- tuota virttä ne kaikki

    kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä.

    Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.

    Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha, että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta.

    Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani, mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.

    NELJÄSTOISTA LUKU

    Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.

    Tyttäret lähtevät Lontoosen -- se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.

    Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.

    Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.

    Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.

    Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.

    Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa.

    Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan.

    Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.

    • Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, -- sanoi vanhus. --

    Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.

    Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.

    Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme.

    Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

    Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.

    • Sir! -- huudahdin minä. -- Te olette hyvä mies, siitä olen varma,

    ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja -- minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.

    • Sir, -- lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, -- pelkäänpä

    olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.

    • Sir, -- huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, -- teidän

    tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.

    • Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, -- lausui hän,

    kättäni puristaen, -- sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä...

    Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.

    Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.

    • Niin, niin, sir! -- vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa

    säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta, pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: "Anarchon ara kai ateleuteeton to pan", se on: ei millään asialla ole alkua eikä loppuakaan.

    Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser -- hän, sanon minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: "ek tu bibliu kyberneetees", joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista viisastu, niin koetti hän saada selville... Mutta, sir, suokaa anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta...

    Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa, josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle; mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti päätään eikä puhunut mitään.

    Siitä minä huomasin, että hänellä olisi paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja -- onnellinen sattuma -- hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen.

    Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme kaupat.

    Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin, varsin soma livrea yllään.

    • Kas tässä, Abraham, -- sanoi vanha herra. -- Käy vaihtamassa tämä

    kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.

    Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä, kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan ollut niin ahtaalla kuin nyt.

    Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa, mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille.

    Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on minun lähin naapurini.

    • No sitten, -- sanoi hän, -- sitten on asia luullakseni selvä.

    Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina kovemmin minua.

    Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään.

    Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen.

    Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois, tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.

    • Saatte te kai nimestä selvän? -- huudahdin minä. -- Efraim

    Jenkinson.

    • Kyllä, -- vastasi hän. -- Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin:

    suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?

    Siihen minä vastasin huokauksella.

    • Niin -- jatkoi naapuri, -- siinä se ainoa opin simare, mikä

    hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt enää karkuun pääse.

    Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä: mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa.

    Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo alun pitäin hyvin kiivaana.

    Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.

    Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään olisi pitänyt olla meille suutuksissa.

    VIIDESTOISTA LUKU

    Mr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen viisas.

    Koko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä saada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria, johon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat syynsä siihen.

    Neuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku pojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta löytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi.

    Olihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin siinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi meidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka päällyksellä luki: Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille Thornhill Castle'ssa. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän se häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje.

    Minä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu siitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin kehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi.

    Ja koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän yhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:

    'Ladies!

    Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän
    kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis
    ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän
    aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä,
    jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi
    yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan,
    niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta
    sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia
    seurauksia.

    Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti
    kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi
    nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi
    ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos
    peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja
    punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä
    ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus
    ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'

    Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin, minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät.

    Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt, enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.

    Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä niin, että kerrassaan tuntuu.

    Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli jonkun verran taipumustakin sellaiseen.

    Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja istui.

    • Kaunis ilma tänään, mr Burchell.
    • Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä

    äsken minulla sääriä vihloi ja...

    • Vääriäkö kihloja! -- huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja

    pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.

    • Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta

    sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.

    • Kenties ette, sir, -- virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, --

    mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin menee.

    • Minusta näyttää, madame, -- vastasi Burchell, -- kuin olisitte

    tän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo "luoti sukkeluutta" oli varsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt puoli unssia järkeä.

    • Kyllä kaiketi, -- virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin,

    vaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; -- ja kumminkin olen minä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin, vaikka heissä on varsin vähän järkeä.

    • Ja te, -- puhui hänen vastustajansa, -- te olette epäilemättä

    tuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät olekaan.

    Minä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle yrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa sanaa.

    • Sukkeluus ja järki, -- huudahdin minä, -- tyhjää tyyni ne ovat

    kumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon antaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi virheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä? Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!

    • Tuota Popen lauselmaa -- vastasi Burchell -- minä olen aina

    pitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä halventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on vapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja hyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä myöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa puuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä, sotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä halpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi, kenenkään moittimatta, tai kiittelemättä?

    Samoinhan meidän pitäisi antaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille suurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen kauniille teoksille.

    • Sir, -- virkoin minä, -- teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun

    puhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta halveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen vastakohtina on suuria virheitä.

    • Kenties, -- lausui hän, -- on sellaisiakin hirviöitä olemassa,

    joissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä puolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin olen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on hyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä, se kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa voiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy ulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset eläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja voimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.

    • Tuo kuuluu hyvältä, -- vastasin minä; -- ja kumminkin olisi tällä

    hetkellä helppo vetää esille sellainen mies -- minä loin häneen tuikean katseen, -- jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia toisilleen. Niin, sir, -- jatkoin minä, ääntäni korottaen -- ja minä iloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin hän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä taskukirjaa?

    • Kyllä, -- vastasi hän sietämättömän tyynesti, -- sehän on minun,

    ja hauskaa, että te sen olette löytäneet.

    • Ja, tunnetteko, -- huusin minä, -- tunnetteko tätä kirjettä?

    Ei yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin.

    Tunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.

    • Tätäkö? -- vastasi hän. -- Itsehän minä olen sen kirjoittanut.
    • Ja kuinka te, -- sanoin minä, -- kuinka te olette saattanut olla

    niin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän kirjoittaa?

    • Ja kuinka te, -- vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen

    minuun, -- kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette rohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin hirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse muuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette rikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät hirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.

    Tämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että tuskin jaksoin hillitä itseäni.

    • Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi

    saastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe!

    Ulos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä se sinua tarpeeksesi kiduttaa.

    Niin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen myhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.

    Me seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan.

    Vaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut häntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.

    • Armas emäntäni, -- virkoin minä, -- tyynnyttääkseni kiihkoa, joka

    oli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, -- emme me saa hämmästyä sitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat vain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista teoistaan.

    • Rikos ja häpy -- jatkoin minä, -- olivat ennen vanhaan hyviä

    toveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat ja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa kumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin:

    Rikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen salaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät sitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen Kohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun oli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka he matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. -- -- Niinpä, lapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä, silloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja hyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.

    KUUDESTOISTA LUKU

    Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.

    Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän syrjäinen asemamme salli.

    Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä, hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen puutteellisuuksilleen.

    Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua, niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on pitempi.

    Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset, mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.

    Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme, ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut -- ja paljon minä puhuinkin -- päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää saataman muotokuvat.

    Ensinnäkin tilattiin maalari -- ja minkäpäs minä sille taisin? -- ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: -- niin kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri historiallinen perhetaulu.

    Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin, siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.

    Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään yksityistä historiallista henkilöä.

    Ja tällaiseksi se kuva suunniteltiin: Vaimoni on Veneri -- ja maalaria neuvottiin panemaan runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.

    Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.

    Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis.

    Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen huolimattomia me vaan olimme olleet.

    Ja niinpä nyt, sen sijaan, että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten, samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos, useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.

    Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä, jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.

    Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin, joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut kokonaan hyväksyä niitä.

    Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie.

    En minä sitä enää kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.

    Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin, viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo miehenkin saa.

    • Mutta, -- lisäsi vaimoni, -- taivas armahtakoon niitä tyttöjä,

    joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill?

    Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on? vaan: mitä hänellä on?

    • Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä

    olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.

    • Sir, -- virkkoi vaimoni, -- te suvaitsette laskea leikkiä; mutta

    jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.

    • Hyvä rouva, -- vastasi puhuteltu, -- jos minun tulisi valita,

    niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen, että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas, hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni sopivin mies hänelle, rouva hyvä.

    • Oo, sir, -- virkkoi vaimoni, -- mutta tiedättekö sellaista miestä?
    • En, rouva, -- vastasi toinen. -- Mahdoton on löytää mistään

    sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.

    • Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on

    ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja totta tämä olikin), mutta, sir, -- virkkoi vaimoni lopuksi, minun olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.

    • Kuinka, rouva! -- huudahti mr Thornhill. -- Minäkö hyväksyisin!

    Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani.

    Ja minulla on siihen omat syyni.

    • No, niin, -- lausui vaimoni, -- jos teillä on siihen omat syynne,

    niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä teillä on.

    • Suokaa anteeksi, rouva, -- vastasi mr Thornhill, -- ne ovat liian

    syvällä, ilmi tullakseen; ne -- ja hän pani käden povelleen -- ne ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.

    Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista.

    Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.

    SEITSEMÄSTOISTA LUKU

    Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.

    Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

    Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti koketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä oli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja sanoi synkännäköisenä hyvästit.

    Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän, sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

    Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

    Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

    • Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi

    mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

    • Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä

    tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

    • Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset,

    saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni, eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä.

    Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

    Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

    Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

    Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

    Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin sukelsi esiin.

    • No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon,

    poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

    • Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että

    kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

    • Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä

    meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

    • Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, --

    ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

    • Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick

    on? Joutuun nyt!

    • Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy

    siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

    • Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; --

    sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin, pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni, otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

    Surulaulu
    hullun koiran kuolemasta.

    Nyt kansa kaikki kuulkaatten
    Sanoja laulun tän,
    Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,
    Hän välttää ikävän.

    Oli Islingissä muinoisin
    Mies, josta tiedetään:
    Hän oli hurskas, ainakin
    Kirkossa käydessään.

    Sydäntä kaikki kiitteli
    Sen miehen laupian;
    Hän alastoman vaatetti,
    Kun vaatteet pälleen pan'.

    Ja Islingiss' oli koiria
    Jos mihin lajihin,
    Oli piha-, syli-, metsä- ja
    Yks kaikkein parahin.

    Ja se ja mies ne aikomaan
    Tuli hyviks' ystäviks'.
    Mut kerran koira kiukuissaan
    Jo häntä puri -- miks?

    Koko kylän väki kummissaan
    Nyt rientää miehen luo:
    "Näin miestä hyvää kerrassaan
    Näet puri häjy tuo!"

    Ja haavaa suurta katsellaan:
    "Mies park' on toivoton!"
    Ja miehissä jo vannotaan:
    "Tuo koira hullu on."

    Mut ihme suuri tapahtui.
    Ken sitä luullut ois? --
    Mies kuolemasta pelastui,
    Mut -- koira kuoli pois.

    • Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo

    surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja!

    Tulkoon pojasta vielä piispa!

    • Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena

    saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään.

    Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä, Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

    • Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi

    miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset, joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

    • Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses,
    • mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat

    kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan, tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin pian kuin mahdollista.

    • Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu

    maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo; poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen puutteen poistaa.

    • Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin

    kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

    • Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti

    on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

    • Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla

    maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia naisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni, ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa, terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen.

    Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin, poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa soi.

    Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

    • Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on

    lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

    • Lähtenyt? Niinkö, lapsi?
    • Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen

    heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

    • No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia,

    sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse!

    Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti.

    Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä minulta on sydän murtunut!

    • Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?
    • Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta

    miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa.

    Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä.

    Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

    Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

    • Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa

    ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

    • Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun

    raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä.

    Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

    • Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?
    • Sadattelit niinkin, kahdestikin.
    • Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt,

    poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on, ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni!

    Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon anteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana.

    Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

    • Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja

    sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

    • Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta

    tuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

    Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti hän on tehnyt.

    Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän, joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi.

    Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

    • Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun

    milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

    • Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun

    kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin, mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen, uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi, mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan katumusta siinä huomaan.

    Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös.

    Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei pahe enää sen pitemmälle jatku.

    KAHDEKSASTOISTA LUKU

    Isän yritykset saada kadotettu lapsi jälleen siveyden tielle.

    Vaikk'ei pikku poika osannutkaan tarkoin kuvailla sen herran ulkomuotoa, joka oli sisaren nostanut rattaille, niin kohdistuivat minun epäluuloni kokonaan meidän nuoreen hovinherraan, joka oli liiankin kuuluisa moisista vehkeistä.

    Läksin siis kuin läksinkin Thornhill castlea kohti. Siellä oli aikomukseni panna hänelle kovat eteen ja, jos mahdollista, tuoda tyttäreni takaisin. Mutta matkalla jo muuan seurakuntalaisistani kertoi nähneensä nuoren ladyn ja erään gentlemanin ajavan kovaa vauhtia kyytirattailla. Nainen oli ollut minun tyttäreni näköinen; herraa taas minä en hänen selityksensä mukaan voinut arvata muuksi kuin mr Burchelliksi.

    Tästä tiedosta minulle ei kumminkaan mitään apua. Jatkoin matkaani squiren hoville ja, aikaista vaikka olikin vielä, pyysin päästä hänen puheilleen heti. Hän tulikin kohta saapuville varsin ystävällisenä ja näytti olevan hyvin hämmästynyt tyttäreni karkaamisesta, kunniasanallaan vakuuttaen, ett'ei hän tiedä koko asiasta mitään.

    Minä hylkäsin tähän-astiset epäluuloni enkä saattanut kääntää niitä muihin kuin mr Burchelliin, joka, niinkuin nyt muistin, oli viime aikoina usein haastellut kahden kesken tyttäreni kanssa.

    Kohtasin vielä toisenkin silminnäkijän, ja silloin poistui pieninkin epätietoisuus. Hän kertoi näet tyttäreni lähteneen mr Burchellin kanssa Wellsiin päin, noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä. Siellä kuului heitä olevan suuri seura.

    Olin nyt sellaisessa mielentilassa, jossa ihminen on herkempi toimimaan äkkipikaa kuin järkevästi. Niinpä en minäkään ottanut lainkaan lukuun, että nämä tiedon-antajat oli kenties panemalla pantu minun tielleni, saattamaan minua harhaan. Päätin vaan lähteä Wellsiin etsimään tytärtäni ja hänen luuloteltua pettäjäänsä.

    Kuljin nyt, joutua pitäen, yhä eteenpäin, matkan varrella alinomaa kysellen ja tiedustellen, mutta mitään sen enempää selville saamatta.

    Kaupunkiin vihdoin saapuessani, tuli vastaani ratsain muuan mies, jonka muistan nähneeni squiren seurassa. Tämä vakuutti, että jos minä lähden seuraamaan heitä kilpa-ajo-paikalle, noin kolmekymmentä peninkulmaa tästä edelleen, niin minä aivan varmaan yllätän heidät.

    Hän sanoi nimittäin nähneensä heidän eilis-iltana tanssivan, ja kertoi koko seuran olleen ihastuksissaan minun tyttäreni sievyydestä.

    Huomenna, aamun koittaessa, läksin taas jatkamaan matkaani ja saavuin kilpapaikalle kello neljän maissa iltapäivällä.

    Siellä oli loistava seura, jolla ei näkynyt olevan muuta mielessä kuin pelkkä huvitus. Kuinka toisin oli laita minun, joka olin hakemassa kadonnutta lasta siveyden tielle jälleen! Olin näkevinäni mr Burchellin jonkun matkan päässä ja astuin häntä kohti, mutta hän puikahti väkijoukkoon, ikäänkuin peljäten kohtausta minun kanssani.

    Sen koommin en häntä sitten nähnytkään. Turhaksi huomasin nyt jatkaa enää takaa-ajoani ja päätin senvuoksi palata takaisin viattomain lasteni ja vaimoni luo, jotka kyllä minun apuani tarvitsevat. Mutta mielenjännitykset ja matkan vaivat olivat saaneet aikaan sen, että minä käännyin kuumeesen, jota olin tuntenut jo ennen kilpapaikkaan saapumistani.

    Siinä nyt uusi, odottamaton isku. Kotiin oli täältä kahdeksattakymmentä peninkulmaa. Poikkesin erääsen pieneen majataloon tien varrella, ja siellä, köyhyyden ja vähään tyytymisen tavallisessa tyyssijassa, minä kävin vuoteelle, kärsivällisesti odottamaan tautini häipymistä. Siellä minä kääntelihe taudin kovissa kourissa lähes kolme viikkoa, kunnes vihdoin roteva ruumiini pääsi voitolle.

    Rahoja minulla ei ollut, millä maksaa hoitoni kulungit, ja mahdollista on, että tämän viimeksi mainitun seikan tuottama huoli olisi pannut taudin uusimaan, ellen olisi saanut apua eräältä matkustavalta, joka oli poikennut majataloon virvokkeille. Tämä matkustaja ei ollut kukaan muu kuin ihmis-ystävällinen kirjakauppias, joka asui St Paulin kirkolla, ja joka oli kirjoittanut niin monta kaunista kirjaa pikku lapsille. Hän sanoi itseään lasten ystäväksi, mutta oli koko ihmiskunnan ystävä.

    Pyörähtämällä hän vaan pistäysi majatalossa ja aikoi heti jälleen lähteä pois, sillä hänellä oli myötäänsä kiireitä toimia. Tällä kertaa hän oli keräilemässä aineksia erään mr Thomas Tripin elämäkertaan.

    Minä tunsin tämän hyväntahtoisen miehen heti hänen punapilkkuisista kasvoistaan. Hän se oli kustantanut minun kirjoitukseni "Nykyajan deuterogamistoja vastaan", ja häneltä minä nyt lainasin hiukan rahoja, maksettaviksi palattuani kotia.

    Majatalosta lähtiessäni olin vielä heikko ja päätin kulkea kotia kohti vähin erin, noin kymmenen peninkulmaa päivässä. Terveyteni ja tavallinen tyyneyteni olivat entisellään, ja minä pahoittelin nyt sitä korskeata mieltä, joka oli saanut minut kapinoimaan kohtalon kurittavaa kättä vastaan. Niin vähän tietää ihminen, mitä kaikkea hän jaksaa kestää, ennenkuin on koettanut.

    Kun lähtee kiipeämään kunnianhimon kukkuloille, jotka alas niin kirkkailta näyttävät, huomaa joka askelelta yhä uusia ja synkkiä näkyjä, täynnä salaisia pettymyksiä, samoinhan, mielihyvän huipulta laskeutuessa, vaikka murheen laakso alhaalla näyttääkin ensin synkältä ja kolkolta, tuo toimiva, yhä nautintoja tähystelevä henki havaitsee yhtä ja toista miellyttävää ja hauskaa. Mitä lähemmäs astuu, sitä kirkkaammiksi käyvät tummimmatkin esineet, ja hengen silmä tottuu pimeässäkin näkemään.

    Läksin astumaan. Pari tuntia kuljettuani huomasin kaukana jotain kuorman tapaista ja päätin saavuttaa sen. Lähemmäs tultuani näinkin sen olevan kuljeksivan näyttelijäseurueen kuorman. Siin vietiin kulisseja ja muita tamineita lähimpään kylään, jossa oli aikomus antaa näytännöitä. Kuorman mukana oli yksi ainoa seuran jäsenistä; muitten oli määrä tulla vasta huomenissa.

    "Hyvä seura lyhin matka", sanoo sananlasku. Kävin senvuoksi pakinoille köyhän näyttelijän kanssa, ja, minussa kun aikoinani oli näyttelijälahjoja minussakin, keskustelin varsin vapaasti teatterista ja nykyisistä näytelmistä sekä yleisön aistista ja vaatimuksista.

    Jonkun aikaa astuttuamme saavuttiin kylään, jossa nähtävästi oli jo tiedetty odottaa näyttelijäseuraa, sillä koko kylän väki tuli ulos meitä töllistelemään. Matkatoverini huomautti tuon johdosta, että kiertelevällä teatteriseurueella on aina enemmän katsojia ulkona kuin sisässä. En tullut lainkaan ajatelleeksi, ett'eihän minunmoiseni miehen oikein sovi olla tällaisessa seurassa, kunnes huomasin uteliaan väkijoukon keräytyvän ympärilleni. Silloin minä kiiruimman kaupassa puikahdin lähimpään majataloon.

    Vierashuoneessa tuli vastaani muuan hienosti puettu gentleman, joka kysäisi minulta, olenko minä todellakin tämän seurueen kotisaarnaaja vai aionko minä tällaisena esiintyä näyttämöllä. Ilmoitettuani asian todellisen laidan ja sanottuani, ett'ei minulla ole näyttelijäseurueen kanssa mitään tekemistä, oli tuo gentleman niin alentuvainen, että pyysi minua ja näyttelijää juomaan lasillisen punssia kanssansa.

    Lasin ääressä hän sitten varsin vakavasti ja suurella asianharrastuksella puheli kaikellaisista politillisista asioista.

    Minun mielestäni hän näytti olevan vallintakin parlamentin jäsen.

    Yhä enemmänkin minä siinä luulossa vakaannuin, kun hän, meidän tiedusteltuamme, mitä talossa illalliseksi saataisiin, kutsui minut ja näyttelijän illalliselle kotiinsa. Hänen vielä pari kertaa uudistamaansa pyyntöön me vihdoin suostuimme.

    YHDEKSÄSTOISTA LUKU

    Mies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää vapauden supistumista.

    Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.

    Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle, että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa, sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.

    • Mitenkä? -- huudahti hän. -- Ette kai Auditoriakaan?
    • En, sir, -- vastasin minä.
    • Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. -- Minä

    puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu:

    Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit, kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus, sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja -- hiilikaivoksieni kautta Cornwallisissa! -- minä kunnioitan sen puolustajia.

    • Sittenhän, -- virkoin minä, -- sittenhän te toivottavasti

    kunnioitatte kuningastakin?

    • Kyllä, -- vastasi hän, -- jos hän vaan tekee, niinkuin

    me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt.

    Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa antaa, -- silloin ne asiat solkenaan sujuisi.

    • Minä puolestani -- lausuin minä, -- soisin moiset tungettelevaiset

    neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima, on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin sattuu olemaan alempana.

    • Kuinka! -- huudahti yksi ladyistä, -- pitääkö minun vielä sekin

    kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa, tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!

    • Onko mahdollista, -- huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä

    löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla niin kehnomielinen?

    • Ei, sir, -- vastasin minä. -- Minä puolustan vapautta, tuota

    jumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin aihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas tahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus valta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on minun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia miehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa keskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta voi!

    Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli sellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja näistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne ratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta ovelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai väkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä.

    Koska nyt ihmiskunnan päälle pantu on, että siinä täytyy alistua -- ja muutamathan ovat syntyneet käskemään, toiset tottelemaan -- niin kysymys on: jos tyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he ovat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin kauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee, joka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana hän minusta on, sitä mieleni parempi.

    "Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se on yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali kerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas kuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat, jotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin, eivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja jonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä.

    Senpä vuoksi nuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin voivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti jälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta tehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen takaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin laitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä mieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.

    "Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät omaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin näitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas on välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja tulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta.

    Ulkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat, ja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin että rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä vain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa kauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa voittain ylimysvaltaisia.

    "Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden kasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja köyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään, ett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa, taikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden katsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja varallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon esineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä, saadaan rikkaudet kasaantumaan.

    "Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut kaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän saata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen; toisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä riippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta, sellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen tyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies kerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa kasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata Descartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu omassa pyörteessänsä.

    Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä liikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän sielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat nimeltä vain.

    "Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka ovat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka ovat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka ovat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan miehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse nousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan taiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se yksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan nimen ansaitseekin.

    "Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken vaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison ääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion asioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä perustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen oikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin valtion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain pyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he.

    Sellaisessa valtiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin koettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän se on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta kymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.

    "Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin, jonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin piirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin tarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät heitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla.

    Mutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei kaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä heillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin, Genovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.

    "Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan pyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää lienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen valtaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa samalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat: vapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet paljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset estäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt montakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä ainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin keskuudessa ollut tyranni."

    • * * * *

    Minä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen rajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli yrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.

    • Mitenkä! -- huudahti hän. -- Minä olen siis koko ajan pitänyt

    vieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein hiilikaivoksieni! -- pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni on Wilkinson!

    Huomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata puhettani.

    • Vai anteeksi! -- riehui hän. -- Moisista ajatuksista pitäisi

    senkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle ja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna pitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin teitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne vielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!

    Olin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan palvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:

    • Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni

    olikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli tahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja, totta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä aatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni, nähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän kummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen seuran ja herkut kaikenlaiset.

    • Hyvät herrat! -- lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni,
    • minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy

    tunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me kerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.

    Mutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan heille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä.

    Omaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun äkkiä -- kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin armas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän avioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut huomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.

    • Rakas sir! -- huudahti hän. -- Mitä onnen sattumaa meidän on

    kiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat, saatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.

    Minun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat kohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut tervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan, mitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari, jonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai kumminkin minun välitykselläni anteeksi.

    Mr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua tekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen muutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä, viehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan vaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä suostuin.

    Yöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana aamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani puutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä minulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan kuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö pojastani.

    • Voi, neiti hyvä! -- huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme

    vuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää kuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan saa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties koskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme meidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme se hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin puutetta; se toi häpeätä ylitsemme.

    Hyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani kuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en kertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme.

    Lohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään muuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen useampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen kotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan, osoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen jok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.

    Näin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä päivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan näyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä tän'iltaiseen näytelmään "Katuvainen kaunotar." Horation osaa oli siinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle astunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta näyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin erinomaisia toiveita.

    • Näyttelemisen taito, -- huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä

    opittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt näyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti -- verratonta kaikki tyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.

    Tämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme, ja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin, jonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa minä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille istuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina odotellen Horation esiintymistä.

    Uusi näyttelijä astui vihdoin lavalle...

    Lasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa tunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!

    Hän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa yleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi, sanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana, luullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä rohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän purskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.

    En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani, hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.

    Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet tänne.

    Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa: hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan välittämättä, mitä niihin vastattiin.

    KAHDESKYMMENES LUKU

    Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa tyytyväisyytensä.

    Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen tunnustaa, että sauva ja matkareppu -- siinä koko se irtain omaisuus, josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.

    • Niin, niin, poikaseni, -- virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi

    läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.

    • Olen niinkin, isä, -- vastasi hän, -- vaikk'ei onnea kukaan

    tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta tavoittelemisesta luovuinkin.

    • Olisipa, -- sanoi mrs Arnold, -- hyvin hauska kuulla teidän

    seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla loput.

    • Hyvä rouva, -- vastasi poikani, -- sen sanon ennakolta, ett'ei

    kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua, sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä tekemiäni.

    "Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara, mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti, huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.

    "Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa, niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti suunsa pilkalliseen irveen."

    • "Ohhoh!" -- sanoi hän, -- "Kylläpä viittoivatkin sinulle

    koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä valmistautunut tähän toimeen?"

    • "En."
    • "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"
    • "En."
    • "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"
    • "Ei."
    • "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä

    sängyssä?"

    • "En."
    • "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä

    ruokahalu?"

    • "On."
    • "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä

    herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle, mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän huoli", -- jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään, niinkuin minäkin?

    Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä, jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, -- tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat ylistystä osakseen, -- miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet, kykenemättä kunnon saapasta tekemään.

    "Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14] Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä, että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.

    "Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan, ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä, kun kirjoittaa lykkäsin!

    Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."

    • Kohdalleen sanottu, poikani! -- huudahdin minä. -- Ja minkä asian

    otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian tärkeyttä... mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin, sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun paradokseistasi?

    • "Isä hyvä, -- vastasi hän, -- oppinut maailma ei sanonut

    paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.

    "Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa, sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista.

    Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan, mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:

    "-- Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan, tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin murtumasta prospektini sisään.

    Jos he ensi yritykseltä panevat nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken, minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada lainaksi teidän kasvojanne hiukan.

    Muuan ylhäinen herra on vast'ikään palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani, mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis kahtia."

    • Herrainen aika, Yrjö! -- huudahdin minä. Sellaistako se

    runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät, nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?

    • Ei, isä, vastasi Yrjö, -- ei todellinen runoilija milloinkaan niin

    syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.

    "Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten julkaisujen sisäosiin.

    Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun.

    Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat, nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset, kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava.

    Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet, Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.

    "Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.

    "Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman, entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]

    • Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? -- keskeytin minä. -- Thornhill,

    niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.

    • Herrainen aika! -- huudahti mrs Arnold, -- onko mr Thornhill niin

    läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä, ja me odotamme häntä piakkoin tänne.

    "Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena.

    Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa, milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan.

    Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä: pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin onnellinen.

    "Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen ja sukutaulujen makuun.

    Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista, sitä myöten minä puolestani hetkestä he

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Wakefieldin kappalainen
    Author
    Oliver Goldsmith
    Release date
    March 5, 2016 [eBook #51366]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 23, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    WAKEFIELDIN KAPPALAINEN
    
    Kirj.
    
    Oliver Goldsmith
    
    
    
    Englanninkielestä suomensi Samuli S.
    
    
    
    
    
    Otava, Helsinki, 1905.
    
    K. Malmströmin kirjapaino, Kuopio.
    
    
    
    
    
    
          Senssuurin hyväksymä 27 p. huhtik. 1905, Kuopiossa.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Wakefieldin kappalainen
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Wakefieldin kappalainen
    
    Author: Oliver Goldsmith
    
    Translator: Samuli Suomalainen
    
    
            
    Release date: March 5, 2016 [eBook #51366]
                    Most recently updated: October 23, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51366
    
    Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #51366. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 51366
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.