← catalogue

Novelleja ja Kertomuksia III

by Various · Finnish · Gutenberg #51279 · 343,389 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Novelleja ja Kertomuksia III
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Novelleja ja Kertomuksia III

Author: Various


        
Release date: February 22, 2016 [eBook #51279]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51279

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA III ***

NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA III





Jyväskylässä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa,
1880.






SISÄLLYS:

 Anna, kirj. J.
 Tanskalainen ja Ruotsalainen. Hist.-Rom. kertomus
    Blekingessä v. 1564. Suom. Kauno
 Kuningas Kaarlo Yhdeksäs ja Vermandilainen. Suom. --t. --e. --n.






ANNA

Kirj. J.

(Tanskan kielestä suomennettu.)




I.


Oli kylmä ja tuima Marraskuun-ilta; lumi ja jää ilmoittivat jo talven
tuloa; suuret, vaaleanharmaat pilvet ajelivat toisiaan taivaalla, ja
silloin tällöin sai vaan ystävällinen täysikuu niiden lomista katsella
valkoisia lakeuksia.

Tuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille
maatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei
lakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen.
Työhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti
hauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin;
mukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja
iloisia mieliä.

Översti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin
laattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha,
pitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet
säännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin
käskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti,
ett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä
koskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän
hallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti
kuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen
tekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä
välittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä
ei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän
luotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä
ja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin
haavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi
kakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani
kirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja
valitteli ilman rumuutta.

Överstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat
hänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei
suorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa
kuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja
leppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille
vaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset,
tasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat,
överstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan
miehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon
hänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän
huomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa;
tämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja
taistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja
kestäväisyydessä.

Heidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias,
pitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä
näköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka
överstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot
sanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä
aivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa
helläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli
hento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen
lääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.

"Tuntuu niin kummalliselta", lausui överstin puoliso, "kun yksinäni
lähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja
toivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse
ja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla
mielellä... niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta,
lapseni."

"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi
tapahtua, kun isä on luonamme?" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä
äärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.

"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin", vastasi äiti hiukan huoahtaen;
"sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa
äläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes,
Hugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin
iloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi
perille! -- Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara.
Hyvästi! Hyvästi!"

Översti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten
kartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli
häntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä
mielellä, -- eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät
pois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär
katsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian
sisään.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", lausui översti,
käveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, "ja tahdon
sentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja
pari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt,
ett'ei minua missään tapauksessa häiritä."

Hän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään
tapauksessa."

"Näes, Klaara", lausui Anna sisarelleen, "kuinka iloisesti valkea palaa
kakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona
myrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa
sisällä olla."

"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja
vielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin."

"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on
tyytyväinen, joka on paremmissa oloissa."

"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi
tuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka,
hän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!"

"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä
puolestani en voi hyväksyä", vastasi Anna vähän kärsimättömästi,
"ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman
palvelijan talosta."

"Mutta Lassi katui käytöstänsä."

"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta
sitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen
armoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo
isää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi
luonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan."

"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta?
Välistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin
jolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla,
järkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos
hänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole,
että hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna,
ja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää
kaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua,
kun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla
on jotakin tunnollani."

"Mitähän tuo olisi?"

"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja
kun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä
isän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule,
että minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin
palattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen
kuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen
kertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se
tapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan
salaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles,
kuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet!
Jos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen
olevan alhaisemmasta säädystä."

"Eikö mitä, minkätähden sinä niin luulet?" keskeytti Anna punastuen
harmista; "Kustaa ei ole voinut mieltyä halpaan ja sivistymättömään
tyttöön. Sitä paitse ei sinun, Klaara, olisi pitänyt minulle kertoa
senlaista, jota nähtävästi oli tahdottu meiltä salata. Saattaisihan
noilla sanoilla olla yhtä hyvin joku toinenkin merkitys? En minä
suinkaan soisi, että Kustaa ja... Se tosiaankin minua huoletuttaa,
mutta kaikessa tapauksessa olen varma siitä, ett'ei hänen rakastettunsa
ole mikään kunnoton nainen."

"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla..."

"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä
aiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä
ihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa
Kustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin,
sanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy
pian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on
anteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei
senlainen ihminen juuri rakastettava ole."

"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna."

"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä
vaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan,
etkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä
köyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä,
silloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni
köyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän
kauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo
anteeksi, jos olen sinua loukannut."

"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin
pahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta
mieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen."

Anna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli
häntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.

"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi
tuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti
huolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein
rattoisan laulun."

Tarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa
ääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja,
punastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän
juuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä
paljon ymmärtäväisempi.

"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan."

"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?" Viimeiset sanat lausuttiin
osaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti
palvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja
näppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja
hänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä
toiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin
esitellä itseänsä:

"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole
kotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?"

"Olemme tosin", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi
kättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; "tehän monta
vuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään
asioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että
äiti juuri sattuu olemaan poissa."

"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut
lankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, -- kaiketi tiedätte,
missä päin Sammaltalo on -- Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä
kyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä
lähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että
kyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä.
Kustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara.
Jumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella
kannettiin, kun teitä viimeksi näin, -- niin se aika kuluu! Tämä
kuitenkin on Anna."

Hän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo
vakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan
antanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran
vastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään,
irroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen
muhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.

"Ei minun tähteni mitään vaivaa", lausui hän samalla, "ei millään
muotoa mitään vaivaa!"

"Pikkuinen kuppi teetä vaan", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, "se
heti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa."

Ja hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle
kestitystä. Pikku Klaara raukka!

Anna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.

"Te soitatte erittäin hyvin", lausui hän puolittain tuttavallisesti;
"tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla."

"Suokaa anteeksi!" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki
pianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi
anomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen
soittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa.
Taaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti
sen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun
sitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä
pudistamalla ja hiljaa huokaamalla "oh-hoo-hoo!" täytyi hänen
viimeinkin kärsimättömästi lausua:

"Te katselette minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin
hyvät päivät -- sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee -- eikö
niin?"

Rouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä
lausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin
mennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon
alhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja
vielä vähemmin häntä tuli pelätä!

"Minulla on varsin hyvät päivät", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan
silmiin, "mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan
suunne puhtaaksi."

"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä
on vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä
puolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin;
varmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten
tietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua
tietysti liikuta, ei vähääkään."

"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan."

"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas
tyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan.
Onnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän
taittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi
nojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi
käsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään
eikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei
mielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne
kuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä
isäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole
ihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui
monenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin
tuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa."

"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se
ihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?"

Rouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin
kasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:

"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin
teidän sen tietävän."

"Minkä?" kysyi Anna kiivaasti. "Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota
en tiedä."

"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin."

Mutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa
ja vaati häntä puhumaan.

"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin
tahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi
ymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen
siitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua
isä-raukallenne, joka..."

"Se ei ole totta", keskeytti häntä Anna, "te valhettelette, minä en
teitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille
sanoo, että puheenne on pelkkää valhetta."

Översti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi
aukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi
häiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa
rouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää
överstin eteen.

"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen
olevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!"

Översti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti
häntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella
häntä koko mailmaa vastaan.

"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla,
sen vannon Jumalan kautta."

Sitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.

"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita
kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja
minä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole
tahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän
tehneeksi, kun luulin..."

"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?"

Anna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt,
mitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi
liikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.

"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu.
Onhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa
lastamme."

"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?"

"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen
unhottaneet."

Anna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän
kätensä pois ja astui pari askelta takaisin.

"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan,
hylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet
minua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta
kärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa
ja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!"

Översti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia
soimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä
ilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:

"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät
soimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on
aluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena,
kun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista
oikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä
lähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä
syttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä
omaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen
vaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä
nostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä,
kietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin,
jos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja
siunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani;
sinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. --
Anna, kuuletko minua?"

"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään
sauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen --
ah, kuinka selvään hänen näen, -- viruvan tuskissa yksinäisellä
tautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän
armotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä
vaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan
vaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä
lähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi
antaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet."

Översti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö
rohkeni hänelle noin puhua?

"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä
mieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät
iäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista", jatkoi
hän leppeämmin, "että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee
myöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne
saa lähteä; -- minä tunnen olot, -- se ei käy laatuun."

"Se _käy_, sen _täytyy_ käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja,
hän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä
hänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?"

"Minun luja kieltoni!"

Tuli hetkinen äänettömyys -- haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat
toisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka
lempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen
osoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus
ehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.

"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa
minun ylitseni ja minä lähden kuitenkin."

"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi;
mutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi -- muista,
ainaiseksi -- vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on
sinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet."

Översti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä
ottanut vaaria.

"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua
pitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!"

Översti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli
ylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut
vapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö
isä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö
nuhteita?

"Anna, missä sinä olet?" huusi samassa; "suuri Jumala, kuinka kalvea ja
kylmä sinä olet, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?"

Översti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli
totutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti
huoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.

"Te jäätte tänne, rouva Klemme", lausui översti matalalla,
luonnottoman levollisella äänellä, "minä pyytäisin vähän teidän
apuanne."

Tuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli
turvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi
purrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi
suustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja
seurauksia tulevan.

"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut
paha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen
raha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut.
Meillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden
täytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan
ottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän
heti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan
velvollisuuteni."

"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi
viidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen
puolestaan! Hyvästi!"

Tytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla
sanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle
olennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä
oli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen
halunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään
hirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen
riutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti
rakastetun kasvatus-isän näköön, -- syytä siihen hän ei tarkemmin
miettinyt -- hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden,
rukoillen häntä tulemaan luokseen.

"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä", lausui rouva Klemme
nyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. "Kyllä
minä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan."

"Minä en voi tätä todeksi uskoa!" huudahti Klaara epätoivoisena. "Katso
minuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua
näkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet,
oma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua
millään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan
miehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En
ole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä
kuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen
vakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin
kauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin
älä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele,
että ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin
voimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas
Anna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!"

"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt", (kuinka kummallisen
tunteettomalta hänen äänensä kuului!) "muista äitiäsi, jää sisään ja
ole järkevä."

Samassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä,
avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli
tapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.

"Saanko jo ajaa?" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan,
läjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia
kodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli
kuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä
kerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti
tuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon
sisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää
ajatella eikä taakseen katsoa, -- ei, eteenpäin vaan, kohden uusia
murheita, uusia velvollisuuksia.




II.


Kuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja
lähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut
ennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä
ollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja
hänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen
luokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita,
ennenkuin matkaansa jatkoivat.

"Mitä, onhan täällä yksi lisää!" huudahti hän kummastuneena, mutta
jatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. "No-no, on meillä punssia ja
leivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin,
luullakseni."

Tämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo
vierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä
vaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies
joutui tykkänään hämilleen.

Annasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi
nähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui
katetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme
seisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa
olevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja
näyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja
valaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön.
Kyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes
takaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.

Oi, joska tämä olisi unen-näköä! Usein hän oli ennenkin nähnyt kauheita
unia ja sitten aamusella herännyt omassa hauskassa makuuhuoneessaan
siellä kotona, auringon valoon ja iloon, -- herännyt sanomattomalla
ilon ja kiitollisuuden tunteella. Mutta ei, tämä oli sulaa
todellisuutta; oi, jospa hän vaan pääsisi matkaansa jatkamaan, pääsisi
lohduttamaan ja auttamaan isäänsä! Kuinka mahtoi hänen laitansa
tälläkin hetkellä olla? kysyi Anna itseltään; tunkiko kenties tuo tuima
tuuli hänen kurjaan suojaansa, oliko hänen kipeä kätensä kankeana
kylmästä, ikävöitsikö hän hellää hoitoa ja osanottavaisuutta,
muisteliko hän lastansa, joka vieraiden ihmisten luona oleskeli? Ja
isän kuva -- kuinka toisenlainen se oli hänen todelliseen muotoonsa
verraten! -- oli tuskallisen elävänä hänen mielessään.

Vihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, -- hän
istui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, -- vaan
se oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen
lautasen leivoksia.

"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä", lausui hän sydämellisesti,
"kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa
teidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia,
luulemma."

Hän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa
ja koetti myöskin syödä vähäisen.

"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet
ennenkuin kaupunkiin ehdimme?"

"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin
tekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee.
Te olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä
tavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa
lapsia lukemaan?"

Hän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi
mielellään sitäkin keinoa koettavansa -- hän tekisi mitä hyvänsä.

"Mutta ensi aluksi", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein
kuiskaamalla hänen korvaansa, "kenties joudutte vähän rahanpulaan;
älkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen..."
Hän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa "tuonlainen" jo hyvin
osoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. "Tässä", jatkoi hän,
"on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani
takaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin
omansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani
vähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle
päässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä
tarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa
seteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi,
neiti hyvä. Onnellista matkaa!"

"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!"

Mutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme
pitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa.
Hämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat
juuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan
asui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin
vierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti,
taikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten
puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään
kahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan
talossa iloa ja hopeahäitä.

Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä
matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin
ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa
puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli
hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella
leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.

"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti",
arveli hän, "ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet
huoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle.
Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut
velkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun
isän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa
asioissa -- onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen."

Ja sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan
huonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota
enemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista
rahoista.

Sorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin
pienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä
noutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he
pysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä
alas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.

"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä
täytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen,
minä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän
tulee olla siivolla, kuuletteko!"

Sillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä
ja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva
Klemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis
noudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:

"Nyt voitte tulla!"

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva
Klemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen
täytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:

"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka,
tietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti.
Tässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa
mutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra
varjele, ettehän vaan liene kipeä?"

"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne!
Parasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni,
kyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni."

Tuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään
olisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa,
kuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen
oli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän
siis menojaan.

Pienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn
seinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli
olkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa
tulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion
aikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja
langennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti
hänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava
mies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin
liikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että
tässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä
kuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja
voivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään
päälle.

"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut
tätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää
milloinkaan luovu."

Hän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden,
silmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät
kasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa
ilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa
sekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei
milloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis
oli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; -- kaikki!
Mutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli
kuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän
oli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi
häneen taipua!

Mutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt
sisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä
mielestä!

Hän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli
ikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta
hän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin
alussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.

"Kestäisitköhän muutosta poloinen -- isäni? Täällä on sinun kovin
tukala olla; muualla parantuisit pikemmin."

"Sairashuoneesenko?"

"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua
hoidan."

"Jumala sinua siunatkoon", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin
eräs köyhä eukko siellä kotona, -- jota Anna ei koskaan voinut kärsiä,
mutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.

Tuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti
tasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle
suureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli
mielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä
raosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen
elämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi
sitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä
todellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.

"Lapsi raukka", ajatteli hän, "niin minun omatuntoni kuitenkin on
vapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi
niin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen
oli, -- en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät."

Ukon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä
tuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut
antaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen
tulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli
aivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut
hänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja
rakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: "mitä voisi
meille tapahtua kuin isä on kotona?" pistivät häntä kipeästi sydämeen.
Kiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä,
mutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden
lukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät,
olisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara.
Ja kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta
ylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa
ja kuuli hänen varoituksensa: "onneton lapsi, ajattele, mitä teet!"

Anna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä
ympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn
ja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan
ylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni
venhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa
muistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa
sanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö
hän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli
viittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä
eläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja
sitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen
molempia käsiään lausui: "sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti
jo!"

Hän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän
yhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään
ollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle
yhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään
vastasi: "oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!" Ja nyt juolahti
vielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja
kummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta
hän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!"

Alkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja
nukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan
hänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin
ulottua.

"No hei, vanha kurre!" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas,
nuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen
sisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:

"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille
pisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään
köyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin",
jatkoi hän sydämellisemmin, "jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin
hyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta
saatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä
niistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!"

Olikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä
kestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata
työmiestä?

"Olkaa kaikella muotoa hiljaa, minun... sairas nukkuu. Kuka te
olette?"

Näytti siltä, kuin tuo nuori seppä olisi luullut itsensä suuremmalla
syyllä vaivan tehdä juuri saman kysymyksen. Hän vastasi kuitenkin
puolittain epäillen mutta ilokkaasti: "Niin, näette, enhän minä
oikeastaan kuulu perheesen, mutta hänen tyttärensä, Tiina, on
morsiameni. En tunne teitä, neiti, mutta luullakseni olette tulleet
tänne auttamaan, ja siinä tapauksessa sanon vaan, että jos apu missään
tarpeen on, niin se on täällä."

Anna ei voinut hänestä silmiään kääntää. Hänen likaisissa kasvoissaan
ilmaantui rehellisyyttä; tosin lienee hän ollut vähän raaka, mutta hän
näytti kuitenkin hyväluontoiselta. Anna kertoi hänelle lyhyesti
aikomuksensa ja kuka hän oli. Poika poloinen seisoi siinä kuin pilvistä
pudonnut.

"No, mitähän Tiina tästä sanoo! Mutta sääli on teitä sentään, neiti
hyvä, etteköhän olisi voinut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on totta
tosiaankin liian paljon."

Ja hänen katsannossaan luki selvään: ukko ei sitä ansaitse.

Hetken kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli järestänyt uuden asunnon
kuntoon, oli innossaan ja hengästynyt; nyt oli vaan sairas sinne
kannettava. Ulkona oli paari ja kaksi miestä odottamassa. Sepän sälli
herätti ukon, otti häneen vahvasti kiinni ja kantoi hänen varovasti
ulos paarille. Se kuitenkin vaikutti vähän kipua eikä muuraaja
ollenkaan kokenut voihkimistaan pidättää. "Te olette minulle suurena
apuna olleet", lausui Anna tyynesti ja lyhyesti rouva Klemmelle;
"huomenna laskemme kuinka paljon teille olen velkaa; toivon voivani..."

"Siitä ei puhettakaan; pian te sen minulle voitte sovittaa, jos
tahdotte opettaa lapsiani soittamaan ja lukemaan ja kentiesi joitakuita
muita myöskin, jotka voivat siinä tapauksessa tulla luokseni, ja sitten
tietysti maksavat minulle. Täällä ei senlaisesta paljon makseta,
tietysti, mutta kyllä me siitä aina sovimme. Teidän tulee usein käydä
luonani."

"Lapset otan mielelläni opetettavakseni", oli Annan vakava vastaus,
"mutta teidän luonanne en voi käydä. Meidän harrastuksemme eriävät yhtä
paljon toisistaan kuin suhteemme muutoinkin."

"Ei ole vielä lannistunut", ajatteli rouva itsekseen. Sitten hän
sivumennen naputti ikkunaa, jossa istui eräs hänen ystävistään -- jolle
rouva jo tarkoin oli asian kertonut -- ja nyykäytti hänelle päätä,
osoittaakseen sillä, että tässä nyt muka tapauksen sankaritar oli.

Tuossa uudessa asunnossa oli kolme pientä matalaa huonetta ja ahdas
kyökki; parrukatto ja seinät olivat valaistut, mutta kaikessa
tapauksessa tämä kortteeri oli oikea paratiisi verraten muuraajan
entiseen asuntoon, ja köydenpunoja poloisen huonekalut näyttivät
tosiaankin sangen pulskilta. Tohtori, joka iltapuoleen tuli sairaan
luokse, oli varsin ihmeissään ja tyytyväinen. Nyt kuin sairas saisi
alituista hoitoa ja kääreet tulisivat käsivarteen säännöllisesti
muutetuiksi, hän varmaan piankin rupeisi toipumaan, arveli tohtori;
tänä iltana hän kuitenkin oli jokseenkin heikko, tietysti
mielenliikutuksesta, joka muuten olikin vallan luonnollista.

Muuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan
lämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi,
maistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja
sievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän
itse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden
näkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni
seikka haittana, -- mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei
mitään haitallisia seikkoja ole olemassa?

Anna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan
nukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka
oli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja
ajatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi
olla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.

Mitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen
puolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin -- se oli
kätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna
kätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän
juhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin
hänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä
keskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja
vihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle
helpoitusta.




III.


Seuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi
murheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä
hellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka
enemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän
kasvatuksen ja opetusta nauttia.

Ravakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan
tottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän
pyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen
silmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi
hänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi
oli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän
vettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin
ja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui
pienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani
pumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia
hienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa
jälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin
vihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi,
täytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli
kuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja
tulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat
kokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului
kartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki
ikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli
kuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa
höyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian
ystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita
Anna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:

"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en
ymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä."

Tuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli
luistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa
ilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen,
samalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi
häneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla
silmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän
hyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi
pumputa.

Hän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien
alta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot
punakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen
reippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana
hänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään
perheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna
ennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian
tulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän
kaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä
muutakin toimitettavaa. "Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa
ennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä", lausui hän niinkuin ainakin
mies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.

"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska
apoteekiin tulee mennä?"

"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja
toista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni.
Riika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette
usko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi.
Niin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan
palan leipää."

Tuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias
tyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut
pojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta
arvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin
tehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin
hän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli
näkyvistä.

Kohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan
vyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.

"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?" kysyi hän hiukan ujostellen,
mutta samalla kuitenkin äidillisesti. "Minä olen juuri parhaassa pesun
touhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla", vaimo
osoitti muuraajan huoneesen, "niin antakaa tänne. Asioitsijan renki
kertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan
kivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen,
kuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut
heti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei
siinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää."

"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä
paitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan."

"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta
olkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt
palajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin
toimitettavaa."

Hän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli
kummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli
hän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten
itsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin
ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä
tarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin
kohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota
tunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei
suurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut,
melkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten
tapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut
kummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita
köyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri
sentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus
poistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut
lannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden
hyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi
toivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri
koettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, -- oi kuinka kevyeksi se
kuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei
Anna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen
suurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut
vieras ja tunsi häntä ainoastaan -- jos niin voi sanoa äidin ja sisaren
kautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa
Jumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka
muuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin
lankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti
rikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi --
semmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää -- oli hän sen hyvin
ansainnut.

Samassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti
hymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja
pieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja
ikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä
ja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei
varpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki
teidän hiuskarvanne ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli
kyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä
laattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali
hartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat;
käsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan
jokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan
näköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin
ujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan,
joka liikunto häntä vähemmin kaunisti.

Anna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli
hän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui
tytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä
ystävällisesti.

"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut", alkoi
Tiina asettaen korinsa laattiaan: "kunhan et vaan ajan pitkään katuisi;
niin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska
kumminkin olemme sisaruksia."

"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja
istu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna."

"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy
leikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää."
Tiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. "No, ukko, hän voi
tietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken
aikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä
olit, arvatakseni?"

Oi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli,
kun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.

"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!"

"No, sitä olen minäkin kuullut", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin
taaskin käsivarrelleen. "Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän
arveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan."

Ajamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen
mieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään
aikaan voinut sanaakaan lausua.

"He antoivat minun valita heidän ja... Mutta emme huoli siitä enää
puhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?"

"Ei ole minulla aikaa", vastasi Tiina; "saat muuten olla huoleti, en
minä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän,
että kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin
kernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt
hänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa
ollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti
olet liian hieno käymään minun luonani."

"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?"

"Minä palvelen postimestarissa, tuo suuri keltainen talo torin
varrella. Saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan ylishuoneesen, toinen
ovi, pane se mieleesi, ensimmäinen vie rengin suojaan. Hyvästi nyt
siksi!"

Ja Tiina meni menojaan vakavalla katseella, niinkuin ainakin henkilö,
joka tuntee ja tietää arvonsa.

"Saatanko elää tänlaisissa oloissa ja näiden henkilöin parissa?" kysyi
Anna itseltänsä, katsellessaan tytön jälkeen. Eiköhän vaan kuorma ollut
liian raskas, eikö se murtaisi häntä?

Hetken kuluttua vanha muuraajakin heräsi, hän oli varsin iloisella
mielellä; käsivartta et enää kolottanut kuin vähäisen vaan, ja uni oli
häntä vahvistanut ja virvoittanut, sitä paitse hän tunsi ruokahalunkin
tulevan, joka nykyisissä hyvissä suhteissa vaan lisäsi hänen
nautintojaan. Kun Anna tarjosi isälleen teetä, kiitti tämä häntä
leveästi nauraen ja lausui toivovansa, että Anna oli maannut yhtä hyvin
kuin hän itsekin. Eikö hän ollenkaan aavistanut, mitä sanomattomia
tuskia tuo nuori, kalvea tyttö, joka niin vakavalla katseella seisoi
hänen vuoteensa ääressä, oli hänen tähtensä saanut kärsiä? Ei, hän ei
tosiaankaan niitä aavistanut, tai oikeammin, hän ei tullut niitä
ajatelleeksikaan, hän muisti vaan itseään.

"Hyvä valkea siellä uunissa palaakin, lisää vaan puita, tyttöseni; ah,
kuinka se tekee hyvää, anna minulle vieläkin kuppi teetä ja
ranskanleipää palanen. Voi, tuota käsivartta! ohoo, minua poloista,
kuinka paljon sentään olenkin saanut kärsiä aikanani!"

Anna korjasi hänen pään-alustaansa, laittoi käsivarren mukavampaan
asemaan ja piteli kuppia hänen juodessaan; mutta kaikki oli vaan
velvollisuuden kylmää apua; Anna teki sen väkinäisesti eikä muuraaja
saanut enää kuulla ystävällistä sanaa, ei nähdä hellää katsetta. Äkkiä
nosti muuraaja silmänsä ja lausui:

"Niin, minä tiesin kyllä, että sinulla oli hyvät päivät, älä muuta
luulekaan, silloin tällöin kuulustelin aina oloasi ja sain joka kerran
saman vastauksen. Paljon voi ihminen kestää kun tietää armahaittensa
hyvin voivan. Ohoo; hohoo, kyllä se niin on."

"Kuinka kauvan siitä jo on, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaisella
äänellä; hän halusi kuulla jotakin hyvää äidistään, voidakseen rakastaa
hänen muistoansa.

"Oh, kyllä siitä jo aikoja on; häpeä kyllä sanoakseni, mutta minä en
tosiaankaan sitä tarkkaan muista."

"Asuiko hänkin siinä asunnossa, josta nyt muutit?"

"Eikös mitä, silloin me voimme paremmin. Kaiketi översti kertoi
antaneensa meille kaksi sataa riksiä, kun hän sai sinut meiltä? Eikö
hän sitä tehnyt? Kyllä hän ne antoi, mutta senlaista ei rahalla voikaan
maksaa."

"Tahtoisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jens nosti ehdottomasti päätänsä, kummastellen sellaista
kysymystä: olipa melkein kuin olisi hän luullut tytön tahtovan kuulla
jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Maija vainajalla oli vikansa niinkuin meillä kaikilla, mutta minä en
puolestani tahdo niitä muistella; antakaamme kuolleiden rauhassa
levätä."

Anna huomasi kyselemiset turhiksi, ja hän vaikeni sentähden, mutta
koko päivän ajatteli hän äitiään ja toivoi innokkaalla, melkein
sairaallisella mielihalulla, että sisar kumminkin voisi hänelle antaa
lohduttavia tietoja.

Oikein kolkolta ja pelottavalta tuntui Annasta lähteä yksinänsä ulos
hämärässä; helposti hän kuitenkin löysi postikartanon, nousi reippaasti
kapeita ja jyrkkiä portaita ylös ja pääsi onnellisesti, vaikka sykkivin
sydämin matalaan pihakamariin. Kun Tiina sillä hetkellä ei sattunut
olemaan siellä, istui Anna huonolle kolmijalkaiselle tuolille, joka oli
asetettu nojalleen punaiseksi maalattua kaappia vastaan ja jota
nähtävästi ei olisi voinut paikasta muuttaa. Pari minuutia lienee hän
siinä istunut, kuin kuuli sivuhuoneen ovea avattavan ja suljettavan,
jonka jälkeen piikakamarin ovi tempaistiin auki. Valkean loisteessa
kakluunista näki Anna puolikasvuisen koulupojan seisovan ovessa, hän
heitti parin saappaita Annaa kohden ja ärjäsi käskevällä äänellä:

"Älä tuo minulle toista kertaa tuonlaisia saappaita, Laiskamaija."

Ovi paiskattiin kiinni jälleen sellaisella jyrinällä, että
ikkunan-ruudut tärisivät. Anna raukka oli sekä pelästynyt että
harmissaan eikä tuntunut sisartakaan vielä tulevaksi. Kun tämä
viimeinkin tuli kamariin, huomautti Anna hänelle heti saappaita.

"Oh, se on Julius taaskin", vastasi Tiina varsin tyynesti, samalla kuin
hän mättäsi uunin täpösten täyteen puita; "kyllä se heittiö niitä saa
vaan odottaa."

"Eiköhän liene parasta, että teet sen heti; hän näytti olevan kovin
suuttunut."

"Olkoon vaan minun puolestani, en minä siitä väliä pidä. Hyvä oli, että
tulit; minulla on täällä isälle jotakin, jonka voit viedä mukanasi
kotiin; nyt hän ei tosin liene niin sen tarpeessa, mutta minä en tohdi
kauemmin sitä täällä tallentaa."

Hän avasi kaapin ja otti esiin pienen tyynyn, mutta samassa hän
pysähtyi kuuntelemaan, pelästyi ja huusi:

"Rouva! rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkuin Anna tiesikään, oli hän jo tyyny sylissä villaisten
hameiden välissä kaapissa, väristen siellä kuin haavan lehti.

Hän kuuli kakluunin ovia avattavan ja tuiman äänen tiuskaavan:

"Sinä et herkeä ennenkuin poltat koko talon; tänne ei saa enää
tikkuakaan panna, muuten varmaankin tulee viimein niin käymään. Sinä
hurja ihminen!"

Kamari oli täynnä savua kuin Anna pääsi lymypaikastansa, ja Tiina näytti
vihastuneelta.

"Näetkö, hän otti uunista kaikki kekäleetkin; siinä huomaat,
minkälaisia ihmisiä minä palvelen."

"Mutta eiköhän rouvasi ollut oikeassa, Tiina; sinä tosiaankin panit
hirveän paljon puita uuniin. Entä tämä tyyny! Suuri Jumala, kenen se
oikeastaan on?"

"Kas niin! Paljon kiitoksia! Minä olin hyvää tekevänäni, ja nyt sinäkin
rupeat minua morkkimaan. Voi, hyvä Jumala, jos ei minua koskaan olisi
mailmaan luotukaan! Tuo onneton tyyny! Totta omaa esiliinaani kumminkin
saan käyttää mihin tahdon, eikä noita vähiä höyheniä taas kukaan tiedä
polsterista kaivata. Sen tein isän tähden ja jos sinä siitä kerrot
Ristolle...."

Nyyhkyttämiset tukahduttivat hänen äänensä. "En minä siitä kenellekään
kerro, mutta höyhenet meidän vielä tänä iltana, nyt heti, täytyy panna
takaisin polsteriin. Minä en täältä mene, ennenkuin se on tehty. Ah,
Tiina, etkö sinä tiennyt sen olevan syntiä?"

"Minä tiedän, että sinä tahdot minun onnettomuuteen syöstä! En minä
tohdi ottaa tulta kynttilään; mitä meteliä siitä syntyisikään, jos joku
sattuisi tulemaan."

Mutta siinä estelemiset eivät auttaneet. Tinan täytyi ottaa tulta
kynttilään ja katsella kuinka sisar kiiruhtavin käsin ja hohtavin
poskin kuumeen tapaisella innolla purki ompeluksen ja neuloi sen kiinni
jälleen.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä enää milloinkaan tee
senlaista!"

Tyttö raukka näytti varsin nolomieliseltä; hän oli sekä suuttunut että
liikutettu.

"Ei sinun kannata tästä ylpeillä, jos sinä olisit saanut kärsiä ja
ruhtoa lapsuudesta saakka niinkuin minä, niin olisit kenties
samanlainen. Lupaathan ett'ei Risto tästä saa mitään tietää?"

"Tietysti minä sen lupaan; älä nyt itke enää, kyllä sinusta kuitenkin
hyvä tyttö tulee ja silloin se on kahta vertaa arvokkaampaa. Istu nyt
tähän viereeni puhelemaan."

Tiinan teki mieli vastata, että hän oli hyvä tyttö, mutta hän malttoi
kuitenkin mielensä, otti mitään virkkaamatta sukankutimensa ja istui
sängyn reunalle.

"Muistatko sinä, Tiina, vielä äitiämme?"

"Enkö minä häntä muistaisi, olinhan jo suuri tyttö silloin kuin hän
kuoli. Hän minulle ei suinkaan ole mitään pahaa opettanut, sinä kaiketi
luulit niin?"

"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla
äidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? -- enemmän kuin isästä?"

"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten
hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo
Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa
kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."

"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"

"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."

"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,
"voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän
tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme
kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin..."

"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti
Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti
ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä;
ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"

Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.

"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat
jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"

"Sisareni."

Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta
hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan
kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet,
täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."

Tiina hymyili.

"Nyt he vaan teeskentelevät", lausui hän, "sinua he tulevat katsomaan,
mutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään."

Samassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti
sisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään
heihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se
ehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri -- kunnon vanha
nuori mies -- työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi
kumartaen, samalla kuin hän sulki oven:

"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!"

"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina", sanoi Anna vähän myöhemmin;
"en menisi mielelläni yksin."

"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä,
arvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin.
Tuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella."

Vanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui
vielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin
huoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä
surusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut
kokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; "minä
tunnen olot, se ei käy laatuun!"

Iloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän
tuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita
miellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi
koettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.

"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne
nojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa."

Vastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja
miellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti
silitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari
kahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas
hartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan;
ja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat
ja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla
Riikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa.
Silloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin
verratakseen jos työ kävi hyvästi.

"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"

"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme
itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte,
neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme
eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan
meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä
kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus
olivat vähän levottomia.

"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.

"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."

"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."

Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään
hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti
kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa,
talikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun -- eikä sen koommin
niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi
vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli
mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, -- eipä edes
lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.

"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli
Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös
kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja
tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää
milloinkaan nähdäkään saisi."




IV.


"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana
aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen
matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran
luona, jossa käyn auttamassa" -- Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen
-- "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen
saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään?
Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."

Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua,
kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä
vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli
toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä.
Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona",
hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet
laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon
vaan sanakin olisi pantuna -- mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin
oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, -- oi, hän oli siitä
vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä
vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja
ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä
toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut.
Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen
raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän
kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi
omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon
sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella;
olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä
kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi
hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen.
Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme
kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin
hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä
avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi,
ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän
rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa
sitä rikkomatta.

Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki
paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon
kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine
eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat
joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi
se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä
kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, -- isälle kenties
enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa
tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka
paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi
vaan mustassa mullassa!

Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin
täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne
kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä
olleet.

Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea.
Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka -- mikä vielä pahempi olisi --
rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut
seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi
oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut
vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti
levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun.
Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.

"Onko neiti -- oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä.
"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia..."

"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi... minä olen muuten urkuri
Fogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."

Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan
tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden
kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.

Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän
levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan,
vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja
edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.

"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän
viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot
kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen
sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen
seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime
yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on
teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän
sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne
osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."

Sen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein
naurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän
silmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:

"Minä olen väärin tehnyt."

"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis
viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan
minä sen tehdä teidän nimessänne?"

"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."

"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus
on se, joka ei tunnustukseen pakoita."

Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista
sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui
vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne..."

"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti;
"turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon
niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan!
Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette
koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen
haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? -- Se ei ole pitkä.
Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun.
Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen
raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään
oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli
velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen
ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon
tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa
osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa;
ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties
liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä
päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50
riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään
astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa
niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja
hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin
pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo,
Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' -- 'Sinulla siis on rahoja!' huusin
minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti,
muutoin olen hukassa!' -- Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja
antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä
paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette
ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti:
'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' -- 'Olenko valinnut itse
lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat
nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta;
viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua
menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva
katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä
takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli
porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi,
juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. -- 'Unohdin keppini',
vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa
kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin
menojani."

"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini
sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin
matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja
äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria,
luuletkos...', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen
vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua
säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun
tähtesi.' -- enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon;
ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt.
Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään
viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu!
Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen
huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut
sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä
sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut
heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus
viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin
suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän
rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena
ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa
vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan
pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni!
kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole
kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän
osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla
päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa;
minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa:
minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan
edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on
ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva
oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein
luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin
minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse,
tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut
pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte
valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte
minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen
jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen
rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni
Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti,
silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon
tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä
kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin -- eikö niin? teidän tulee
käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa,
jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa
ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois,
niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"

"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan
miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja
minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja
rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen
kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa
ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi,
minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin
lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan
sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti
avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän
ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en
saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun
sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka
olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos
kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä
velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän
toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia
ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi
minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää
itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän
rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te
tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän
olevan totta."

Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen,
valitettavasti", huokasi hän viimein.

"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin
kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin
sairaan, vanhan isäni yksiksensä."

Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja
oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan
vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.

"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia
teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei
se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä
perheissä."

Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket
päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin
säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa
maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä
ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä
hyödyttömistä, surullisista mietteistä.

Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli
toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen
tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden
maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään;
muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan
pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän
tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.

Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä,
mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen
kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä
hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi
ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä
neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta
hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla.
Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha
eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea
nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli
iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta
odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan
edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä
enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä
vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi,
hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura
teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti
ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö
ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta
tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi,
kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka,
missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren
kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän
joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään
huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun
hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos,
otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he
häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun
hän on ulkona -- hän oli hyvin paljon ulkona.

"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä
sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei
suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello
kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan
ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien
raskaan kätensä avoimelle kirjalle.

Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen
taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen
pulasta:

"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle,
pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina:
mikä on totta, se on sittenkin totta."

"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni
tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."

"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"

"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä
sellaisten suurisukuisten kanssa."

"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että
hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen.
Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän
kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota
kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota
piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."

Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa
tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen
käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään
nyykäyttäen.

Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen
välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka
pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina
lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei
kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana
vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana
aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna
toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa
tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä
kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi
huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä
paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla
kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.

"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"

"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä
kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta,
pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä
kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla
luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja
hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun
Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja
koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa
toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että
jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita;
Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä
jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun
minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään
kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut
itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan
noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin
suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä
jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen
ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään
voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta
ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."

Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna
paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen
pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn
oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli
luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko
tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän
jo nukkui kuin pölkky.

Rakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva
kuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon;
tuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui
kummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, -- oi, täällä olivat he
aivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana
olivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa
näkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta,
heillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri
täällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän
nyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin
muistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet
vaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.

Lähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla
-- silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen
Riikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.

Aika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului
kuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt
olivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli
ympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana
ja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli
itsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt
heidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja
hänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi
niin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.

Vartoa -- mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän
toivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki
ollut ohitse heidän ja hänen kesken -- se ei olisi ollut mahdollista!

Eräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän
kummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli
hiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän
nojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada
jaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut
liikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien
itseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa
ja ähkyi hiljaa.

Anna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki
samassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon
loistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka
usein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle
suurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan
nimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen
tekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.

Ensimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen
ajavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi
tervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti
samalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito
oli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin;
Jens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta
kiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä
tyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa
kirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan
vähällä kieltää omaa isäänsä! -- Jumala olkoon kiitetty, että se ei
kuitenkaan tapahtunut.

"Oo -- ho, ai -- ai mitä on tekeminen", alkoi muuraaja puolustellen
itseänsä; "vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän
ulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten
nuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme,
oi, oi!"

Anna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia
tyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja
hänen isänsä ja heidän naurunsa -- tuo ensimmäinen nuoruuden
ajattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa
tarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin --
kuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan,
rovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen,
hienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli
paljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta
nähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana
anteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi
ovella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi
häntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti
loukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.

"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän
viimeinkin.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."

"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille
nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä
aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on
mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä
tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"

"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."

"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette
pahoillanne?"

"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän
ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin
teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."

"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin
ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on
varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan
tahdo soittaa minun kanssani?"

"Miksikäs en?"

Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän
jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:

"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani
siitä, että minun kokeeni meni turhaan."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä
tehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos
sydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto,
eiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa
anteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku
Johanna vielä tulla takaisin? -- Jospa hän sen tekisi, niin hän
rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei
tule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla
opetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei
ensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja
hänen katsantonsa ilmaisi selvään: "Teidän ei tarvitse minua peljätä;
minä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia."




V.


Maaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon;
Anna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja
istui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa,
jota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.

"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!"

"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!"

Jens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin
huvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.

"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!" lausui Anna lyhyen
vaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, "ovathan nämä
tuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan
luokseni kukkasinensa."

"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä", muistutti
Jens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, "hän käy täällä
joka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen
harmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole
juuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina,
mitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma."

Jens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja
seisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja
lausui imartelevaisella äänellä:

"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle
toimittaa?"

"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"

"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun
tähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla
muutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?"

Anna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin
paljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron
sisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi -- saadakseen toisellakin
kerralla käyttää samanlaista vapautta -- olla jotenkin kohtuullinen ja
tyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.

"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.
Ooho, ooho minua raukkaa!"

Kun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä
itsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta
kun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan,
imartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen
kärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin
tuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista,
kirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia
säveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä
sittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa
liverrys.

Millaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi
kolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja
hän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi
hänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta
hän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot -- oi, ne olivat
olleet onnellisia, onnellisia aikoja!

Kaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen
ja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan
kulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja
kuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi
vavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän
jonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän,
hänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää,
valtasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa -- oi,
hän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!

Hänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen
sen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.

Anna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei
voinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä,
juhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat
selvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi
tekemään.

"Suonette anteeksi", sanoi hän ja tuo vieras "te" laskeutui jäisellä
kylmyydellään Annan sydämen ympärille, "että minä tulin teitä
häiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö."

Anna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa
alaspäin luotuina.

"Tyttäreni", jatkoi hän, "on sangen heikkona sairaana ja haluaa
kuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko
matkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän,
mutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää
aikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin."

"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?..." Huone pyöri hänen
silmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista
juhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.

"Ei ole mitään toivoa!" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä
tähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta?
Suru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen
osaa.

"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin
milloin saan tulla teitä noutamaan?"

"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!"

"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä",
lausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee
muistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: "heti, heti!"

"Oi! minä olen heti valmis -- korkeintaan neljännes-tunnissa."

Hän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä
silmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta
hän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä,
he kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että
hänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti
asiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi
hänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli
kärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan
hänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän
kuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat
toisensa.

Viimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti
hänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän
ajajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan
seisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa,
jonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin
liikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.

Miten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi
kuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta,
tuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin
oli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään
huolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada
kotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta
keskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa
ollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.

"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani", lausui översti, kun he
istuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: "akkunasta käy veto."

Anna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt,
eikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan
tavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan,
hän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena,
vaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa
oli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei
milloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä
todellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli
kokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän
valoksensa ja iloksensa.

Hetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä
ja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin
paljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa
varjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon
muotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan
kuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa
ryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa
sen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.

"Teidän isänne nukkuu levollisesti", kuiskasi eräs vanha, viheriä
huntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä
Annaa ja kaipaili turhaan unta.

Anna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: "Te
erehdytte, hän ei ole minun isäni."

Noustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen,
mutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja
sai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. "Tehän vilustutte minun
tähteni, sitä minä en voi sallia", lausui hän kääriessään huivin Annan
ympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen
silmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies
käänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui
kummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden
seoitus.

Köpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja
selitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti.
_Pieni Klaara oli koko_ talonväen silmäterä.

Annan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli
kotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos
olisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja
nyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja
nöyränä rukoili hän Jumalalta apua.

"Vielä pyydän teitä", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin
lähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan
poppelipuut ja puutarhan pensaat; "vielä pyydän teitä, että ette
vastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin
ne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset
hetkensä katkeriksi?"

Lääkäri oli ovella.

"Onko Anna seurassanne?" kysyi hän hätäisesti. "Ah, tuopa on iloista!
Tervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen
usean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan
voitte -- eikö niin -- ollaksenne tyyni ja rauhallinen?"

"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen
luoksensa!"

Hän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen
yhteisen huoneensa oven.

Tuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa
lattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.

"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!"

Anna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja
hiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja
puhdasta, valkeata otsaa.

"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!"

"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta
äiti, ethän ole nähnyt äitiä!"

Anna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa
vastaan?

Överstin rouva istui puoleksi kätkeytyneenä pienen verhon takana. Hän
lähestyi nyt Annaa ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.

"Jumala sinua, lapsukaiseni, siunatkoon! Tiesinhän sinun tulevasi
tänne."

Annalle oli mahdotonta enää pidättää liikutustansa. Hän heittäytyi
äidin helmaan ja antoi vapaan vallan kyyneleillensä. Oi, miten tuo oli
suloista, miten se teki hänelle hyvää! hän oli tuota kauan, kauan jo
toivonut, ikävöinyt.

"Vaiti, lapsi kulta, vaiti! Tule tänne! Klaara ei saa tätä nähdä."

"Oi, äiti raukka, äiti raukka, kun sinun täytyy kadottaa hänet! Ja
kuitenkin sinä olet niin hellä ja hurskas, sinulla on rakkautta ja
osanottavaisuutta vielä muillekin; miten voit olla sellainen? Oi, minä
en ole sinua tarpeeksi ennen rakastanut, mutta nyt sitä teen!"

Anna istui koko päivän siskonsa vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi
itsensä paljoa paremmaksi ja hymyili niin iloisesti, että Anna jo alkoi
toivoa parantumista, mutta kun hän taas näki nuo tulikuumat, punaiset
pilkut hänen poskillansa ja tuijottavan katsantonsa, kun hän kuuli
hänen lyhyen, kuivan yskintänsä, katosi taas hänen toivonsa.

"Kävikö isä ovesta?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, näenhän sen.
Elä huoli, äiti, toimittaa valoa, minä pidän niin paljon uunin tulen
loisteesta ja kuun paisteesta. Katsohan, miten niistä kumpikin valaisee
laattiaa! Istuhan, isä kulta, nojatuoliin saadakseni katsella sinua ja
ota Anna polvellesi, miten ennenkin vanhoina hyvinä päivinä, se
huvittaa minua. Jumala olkoon kiitetty siitä, että kaikki on hyvin
taas!"

Översti istui ja viittasi Annalle, juuri kuin pyytäen anteeksi sitä,
että hän toivoi hänen tekevän sairaan tytär raukkansa mielen mukaan.
Kuiskaten lausuttu "suokaa anteeksi" kohtasi Annan korvia tullessansa
ja överstin käsi laskeutui hiljaa hänen vyötäisillensä, juuri kuin
sekin olisi tahtonut kuiskata: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli
surullinen, hirmuinen, koskeva näytelmä! Nyt ymmärsi Anna, mitä översti
tarkoitti puhuessaan Klaaran luulottelujen mukaan tekemisestä. Tuota
voi hän tuskin kestää.

Mutta hän kesti tuon kuitenkin päivästä päivään ja sai voimaa
unhottaakseen itsensä ja ajatellakseen vaan siskoansa. Tuo oli
hiljainen, rauhallinen, lähespä onnellinen tautivuode. Klaaralla ei
ollut paljon kärsittävää ja hän oli iloinen ja kiitollinen sen
rakkauden tähden, mitä hänelle osoitettiin.

"Anna!" pyysi Klaara eräänä päivänä, "kerro minulle vähän isä
raukastasi. Vieläkö hän on sairas, oliko hän hyvin murheellinen, kun
jätit hänen?"

"Hän on, armas siskoni, lähes terve jo ja saattaa tulla toimeen ilman
minua."

"Mutta hän ikävöinnee kuitenkin sinua joka hetki; varmaankin pitää hän
sinusta sangen paljon!"

Äiti loi hellän ja tutkivaisen silmäyksensä Annaan. Mitä oli Annan
vastaaminen?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?" jatkoi Klaara. "Kun sinä jäät
tänne, saa isäsi tulla asumaan tuohon pieneen kummun rinteellä olevaan
keltaiseen huoneesen, jonka seiniä varjoovat viiniköynnökset ja
riippakoivut huojuvat ympärillä. Sinä saatat nähdä sen tuosta akkunasta
ja voitpa juosta sinnekin hetkiseksi; vai lienetkö ajatellut, että...
että isäni ei antaisi hänen asua täällä?"

"En, en, siskoseni!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna. Oletko minun tähteni
huolissasi? Elä sure minun tähteni; minä olen tällainen pieni raukka,
jolle on vaikeata kestää surua ja vastoinkäymisiä, mutta olkaamme
iloiset siitä, että meidän Herramme tahtoo minun niistä vapauttaa.
Eihän meidän, jotka uskomme Vapahtajaan, tarvitse pelätä mitään,
siskoni. Te saatatte ilolla ajatella minua ja tottua puhumaan minusta
ilman kyyneleitä. Jos äitini ei tätä voisi heti tehdä, niin sinun tulee
häntä lohduttaa. Oi, minä näin niin kauniin unen yöllä. Minä näin sinun
ja Kustaan käsi kädessä seisovan eräällä pienellä haudalla, joka oli
kokonaan kukkasilla peitetty. Sinä puhuit hänelle minusta ja lausuit
tulleesi kotiin takaisin minun tähteni. Jospa Klaara vaan olisi jäänyt
meille! vastasi Kustaa, mutta minä autuudessani ajattelin: jospa te
vaan tietäisitte minun tilani, niin huokaisitte varmaan: Oi, jospa me
olisimme hänen luonansa!"

Klaara oli tuskin lopettanut puheensa ennen, kun översti astui
huoneesen. Hän näytti hyvin huolelliselta ja oli sangen tuskallista
nähdä hänen kääntävän kasvonsa poispäin vuoteesta.

"Katsohan, Klaara, mitä minä olen tuonut pikku tytölleni!"

Hänellä oli koko käden täysi orvokkia. Klaara hengitti halukkaasti
niiden raitista tuoksua, suuteli kättä, jossa kukat olivat, nyykäytti
kiitollisesti päätänsä ja vaipui taasen rauhalliseen uneen.

Isä tarkasteli häntä synkein, toivottomin silmäyksin; hänen nukkuessaan
saattoi parhaiten nähdä, miten vaalea ja laiha hän oli. Mutta tuo
toinen nuori neitonen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä,
olihan hän lähes yhtä vaalea, olihan hänenkin silmillään luonnoton
kirkkaus.

"Tätä ei saata enää kestää", lausui översti lähetessään Annaa, ja
tuntui ihmeelliseltä, miten suuri hyvyys ilmestyi hänen äänessänsä ja
miten vieras se kuitenkin oli; "te ette saa panna omaa terveyttänne
vaaraan. Kun te valvotte yön, silloin täytyy teidän nukkua päivällä."

Anna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli
erinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän
uskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt
ulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.

"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo."

"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä
vaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita
äidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja
äänettömänä?"

"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon
katuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen,
kadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen
tekemän."

"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä
tyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa
hänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun
hän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan
sydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta
Jumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta
osoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti
sovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen
sydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun
luontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen,
kun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen,
olin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin
takaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta
suljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti.
Jumala tahtoo sinua kutsua luoksensa -- ja niin olikin."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista
voimiasi; herää sitten toivoen!"

Anna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella
mielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.

Vähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti
ympärillensä.

"Missä minun kukkaseni ovat?" kysyi hän, "ja isä, oi rakas siskoni, mene
kutsumaan isä tänne!"

Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun
översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.

"Sallikaa minun oikein teitä katsellani", pyysi Klaara hiljaisella
äänellä. "Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä
kaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen
muistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa,
äiti... niin valoisaa!"

Ja hän vaipui hiljaa vuoteelleen -- hän vaipui kuolon suloiseen uneen.

Seuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän
kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut
Klaaran sairauden aikana. "Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden
velassa", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin
tytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä
haavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä
pidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän
käytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut
voivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen
tähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja
jäähyväisensä Annalle.

Tuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja
kova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän
Annallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?

Pian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä
varten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta
nöyryyttänsä.

"Isä raukka, isä raukka!" huokasi hän luettuansa kirjeen. "Hän tekee
ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna,
mutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä
niin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema -- eikö niin?
lohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä
sinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani,
ja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat
kaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi
hän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin
Klaarasta."

"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli
ja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin
voimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon,
paljon voimakkaampi minua. -- Mutta miten käy minun, kun tulen
takaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi
uskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun
tahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en
minä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua
paremmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten
hyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti
matkaan, miten hän toivoo."

"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?" ajatteli Anna
itseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä
tuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän
hyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin
eteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen
tekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna
oli ollut hänen luonansa!

Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen
tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja
jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen
edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista
vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen
kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla
tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään
tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria
kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.

Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa.
Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui
kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä
silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta;
hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.

"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? -- Pistätkö senkin suuhusi,
hääh?"

Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas.
Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta
mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan
puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.

"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!"
lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni
huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja
aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn
jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan
juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä
nähtävästi oli jotakin toimessa.

"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun
viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän
tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen
Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät
viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni,
on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa,
ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa,
nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne
nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin
jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei
tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän
vierestänne."

Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli
varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä.
Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei
tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.

"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä
joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"

"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja
koettelemme sydäntämme."

"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin
työskennellessäni. -- Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on
sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa
minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis
tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja
kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun
tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta
isäänsä."

"Vaiti, vaiti, Pekka!"

"Jaa, sen minä sanon", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta
keskeyttämisestä, "jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen
kurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli
sinulle hävytön näinä päivinä."

"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. -- Herra Jumala miten tuo
herra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin
tulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?"

"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää?
Vielähän niitä jäi jälelle?"

"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten
voitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän
keskustelumme häirinnyt teitä?"

"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja
ystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon
onnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän
Riika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin
punaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää."

"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan
elää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa
ja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta
minä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö;
me olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla
vastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja
sen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä;
niinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa."

Annan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi
vihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten
ympäriinsä tomua pyyhkimässä.

"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin", lausui isä; "niin aina, niin
aina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä
tosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle
hylkiölle; niinpä niinkin!"

Annalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä;
hänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen
isänsä.

"No", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, "kuoliko
vaimo?"

"Oi, ei, vaan nuori tytär!"

"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin
taikka myöhemmin."

"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä
Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen
asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa
vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo
Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat
näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä
tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."

Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän
viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.

Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman
halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan
yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan
yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli
kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään
vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.

"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin
kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te
tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen
sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän
sangen paljon teistä, Johanna!"

Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen
kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan
poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten
kanssa kuin nauramaankin.

"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi
jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei
Herra unhota."




VI.


Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa
olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä
ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan,
kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen
kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki
hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan.
Mistäpä he voivat puhuakaan -- olihan heidän käsitteensä elämästä niin
kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin
ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi
hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, -- mutta ei, sitä etsi hän
turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se
side olikin kylliksi vahva.

Ja viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun
viimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni.
Samana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla
oli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta
melusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä
rukoillen ja ajatellen!

"Mihin menet, isä?"

"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu
ensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi
vankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä
niinkin, mitä pitänee tehdä!"

Ei, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun
hän oli lähtenyt huoneesta.

Mitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa?
Kävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai
olikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: "minulle
siintää jo apu", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa
rupeisi häntä puolustamaan isällensä -- ja sen hän varmaankin teki,
tunsihan Anna hänen niin hyvin -- toisihan se uutta taistelua ja
levottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa!
Hän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä
onnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!

Kun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen
kummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin
puhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä
huoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.

"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?"

"Ei ainoakaan ihminen."

Jens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:

"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin
menoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala
yksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!"

Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo
vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli
asiana?

"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"

"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"

"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen
vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna
olisin kuitenkin ulkona!"

Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti
hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä
hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja
pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut
jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.

"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä
selvää?"

"Kuka?"

"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja
Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka
ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä
teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli
hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.

"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"

"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."

Olikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen
toivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä
käydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon
kiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!

Kaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun
hän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: "No Jumala varjelkoon,
siellähän on Anna!" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä
pois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine
sinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa
nojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja
hyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään
keppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän
miettiväisenä eteensä.

"Hyvä neitoseni!" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin
ystävällisesti ja tutusti Annaa. "Minulla on teille jotakin
ilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No
no, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin.
Jumala, miten te olette hänen näköisensä."

"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki
merkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan
tähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä."

Tuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan
hätäisyyden tähden.

"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun
luonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä
luulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin
tullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä
taudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle
saadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten
tavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja
pussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille
heti ilmaissut erehdystä."

"Mitä erehdystä?" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli
tuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. "Mitä erehdystä?!"

"Sitä, että hän olisi teidän isänne."

"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa
järkeni!"

"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!"
lausui koulun-opettaja nuhdellen. "Mutta teillä on äitinne luonne,
huomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas
sielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat
vanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä
ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja
ahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan
ja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä
luulin kaikki olevan hyvin."

"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän
te pilkkaa minua?"

"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi
koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten
voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin
totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä
luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän
kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."

Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä;
oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan,
todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti
kiinnittäneet, pudonneet pois?

"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian
sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja
katkeruutta. -- Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin
pelätä minua?"

Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana.
Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka
kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle
sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä
antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen
isänsä.

Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua
esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle,
Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä
ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut
terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut
totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle,
vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle
hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo
häntä holhota.

Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa,
että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman
onnensa nojaan!

"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens -- oi miten tuntui
suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! -- minä
saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."

Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa.
Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli
tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna
voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi
varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.

Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna
ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä
tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle
kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet
laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä
kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi
kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja
sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden
matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä,
niin vakuutti vanhus.

"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata
teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan
kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta
kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen
velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena
lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei
äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän
huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi,
otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin
omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun
vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori
neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä
meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä
poikani, Maunu -- hän, jolla nyt on koulu -- katseli häntä hyvällä
silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää.
Eräänä päivänä -- Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli
niille paikoille -- uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli
kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin
mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian
alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei,
siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan
poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja
tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli
ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja
väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän
oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut
metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä
huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi
mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki
sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli
morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. -- Oli luonnollista,
että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella
palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä
kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä
tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin
taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään
eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen
aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on
paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka
jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa
pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha
vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti
lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle,
jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi
ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli,
ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän
olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman
mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin
aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä
minulta tullut mitään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja
maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli
meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne
todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut
lähettää ne teille."

Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän
ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja
kiitollinen.

"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi
vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka
muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani
vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo
ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."

Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen
ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli
suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti
Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken
tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken
lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus;
hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei
koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"

Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen,
seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.

"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin
tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.

Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja
kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi
tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää
heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.

Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli
asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli
ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä
uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten
lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen
jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän
olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt
heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi,
että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli
kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle.
Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi
myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi
hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä
vastamaksoksi.

Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen
ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut
jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra
kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui
kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä
metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo
kaikki ei ollut unta.

Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli
itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.

"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään."

"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla
millännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen."

"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa
sille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan
isä."

"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta", muistutti
Tiina; "mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen
myönnän aina. No, mitä nyt aiotte?"

"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi
tämän asian tähden."

Ja Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä,
kuin milloinkaan ennen.

Pesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja
Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. "Jäädä vastaiseksi
entiselleni", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai
urkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.

"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme", pyysi rovasti
ystävällisesti. "Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa
enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle
sijallenne pitemmäksi ajaksi."

Anna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän
aikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.

Rovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo
pieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä
ujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä
akkunankin puhuakseen siitä hänelle.

"Miten voitte?" kysyi rouva Klemme. "Minä tulin juuri äsken kotoa
tervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille
terveisiä entisestä kodistanne."

"Voivatko he hyvin?"

"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti
on vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja
hänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä
tuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan
täällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika..."

"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän
kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. Rouva
Klemme jatkoi tyynesti:

"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto,
että minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin,
minä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun
viimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä
sairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono
muisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni
on sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. -- Herra
Jumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te
olette varmaan sairas!"

"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve."

Anna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen
makuukammioonsa.

Oliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen
ajatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana.
Vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa
voimalla oli estellyt -- tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon
hän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä
luonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta
Kustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan
hyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi
yhdessä asiassa. -- Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. -- Ei,
Anna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. -- _Hän_ on parempi,
minä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. -- Puhu äidin
kanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä,
jossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin
ne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden,
että minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä
pienintäkään pilkkua.

Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi
muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon.
Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi,
Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen
tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan
todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän --
mikä varmaankin olisi vielä pahempi -- heikkona sairaana, kuoleman
tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?

Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan
omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä
kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja
ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut
ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti -- oliko
mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä
valittamatta ja urisematta?

"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua
enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin
palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi
olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua;
sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."

Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa
syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa.
Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi
jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo
vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen
kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.

Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli
vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä
todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua
kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen,
uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli
ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän
oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän
tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi,
jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.

"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa
takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet
silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo
ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa
rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin
niille, joista pidämme."

"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna
sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän
pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."

"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista
meistä!"

"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia
kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."

Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä
jäähyväisiksi.

"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas
neitoseni", lausui hän.

Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä
saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin
tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen
oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli
kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan
kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja
pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.

Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä
päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen
rahansa -- eikä niitä paljon ollutkaan -- ja hän lupasi käyttää niistä
jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä
nyyhkien ja ruikutteli:

"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada
olla Abrahamin helmassa."

Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan
koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa,
oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä
lausutuksi.

Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha
urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen
kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli
hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.

Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset
Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten
jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat
lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.




VII.


Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään
jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta.
Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja
kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa
siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan
päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he
löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.

Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun
hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja
hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja
hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan
seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi
kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin
kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt
ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän
ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän
siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti
ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita
vastaan.

"Minä teen poikkeuksen", lausui Anna niin päättäväisesti, että
palvelija astui syrjään ja avasi oven.

Översti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He
nousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä
vastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.

Oi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen
tuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa
puristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja
hän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan
hänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi
onnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä,
mutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi
sääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen.
hyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta
illasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta
sittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat
tehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.

"Saanto jäädä tänne?" niin lopetti hän. "Minä en toivokaan kaikkein
tulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte
minua."

Anna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin
marmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:

"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä
itse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt."

"Sinä olet aivan oikeassa", lausui hänen rouvansa vakavalla
lujuudella. "Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen
rakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät
voi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. -- Saako hän jäädä
meille, Hugo?"

"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!"

Hän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä
odottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.

"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus
on, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen
varma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja
niin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen
teensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen
kirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. --
Sinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä
tiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo
hänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin
yksitotisen näköinen!"

"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun
seurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon
mieluummin lähden pois täältä."

Översti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja
teepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.

"Saanko tarjota teille teetä?" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle
kuppia.

"Kiitoksia!" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.

"Mitä saan lukea?" kysyi Anna vähän myöhemmin.

Rouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.

"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt."

"En, minä en ole ensinkään väsynyt." Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki
hillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.

"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni", keskeytti rouva hetkisen
kuluttua. "Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä
tarvitset lepoa matkasi vaivoista. -- Minä menen vähän ennemmin
katsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä."

Jättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa
tuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui
näennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna
oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. "Hyvää yötä,
herra översti!"

"Oi Anna!" huudahti översti läheten häntä. "Miten voit lausua niin?"

"Miten sitten sanoisin?"

Översti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hän
Annan luokseen ja syleili häntä.

"Sano isä!"

"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina
ajatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle
meneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en
salaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen
kyllä; saanko laskea käteni otsallesi? -- Tekihän se ennen sinulle
hyvää ja se on nyt niin kylmä."

"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä,
että annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta
sinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty."

"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä."

Heti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään,
mutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.

"Huomenna on toinen päivä", lausui hän vaan, "ja lapsi tarvitsee lepoa.
Meidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta,
tuo pieni raukka."

"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?" Översti katseli Annaa
säikähtyneenä. "Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi,
niin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan."

Anna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä
kammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen,
mutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan;
surulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.

"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni -- kotona meidän
asunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka
antoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa
rauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!"

Anna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin
kuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän
olisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän
armollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas;
olisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?

Niin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei
kuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän
teki aivan ehdottomasti.

"Miten saisimme taas kukkasia?" sanoi översti taputellen Annan poskia.

"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa,
Hugo", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos
miehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; "sitten
saamme taas kukkasia. -- Ah, johan posti tuli!"

"Ei mitään tietoja!" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui
joka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!

Ennen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan;
hän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää
oivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli
häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen
olette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne,
tahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?"

Överstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä
mutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.

"Hänen täytyy jäädä", lausui hän vakaasti.

"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti", muistutti vanhus;
"minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän
teitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy
välttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin
pieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein
iloita matkastani."

Annan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja
lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen
tuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut
muuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen
tulostansa.

"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi översti.

"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että
niistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta."

Översti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.

"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!"

Ja hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle
ja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen
niitä ei todettakaan saa pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja
översti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen
jättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.

Prokuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä
ja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää
käsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut
tehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman
iloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!

"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!"
muistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Oi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen
kättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän
kysyi: "mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!"

Översti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä,
että hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli
puutarhasta, "minkä tähden olet itkenyt?"

Anua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui
hänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.

"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni
kovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti
sinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä
olla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan,
isä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään
paikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. -- Tämä on kyllä pahasti,
kun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän
minun vastata."

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!"
lausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. "Mikään ei kiinnitä
sinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran
tähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla
muistamaan häntä."

Syksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä
pienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin
tähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme
virkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen
onnellisia -- siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja
epätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, -- mutta he iloitsivat
toisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti
kummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että
hänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.

"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!" huokasi hän
toisinaan äkkiarvaamatta; "ja miten monta murhetta minä olen
ajattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni
sellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin,
Herra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin
se olisi liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta
tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä
nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.

Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä
jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause:
"ei mitään tietoja!"

"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui
äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.

"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei
ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän
ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä
voimattomaksi kestämään sitä murhetta. -- Vieläkö sinä toivot,
lapseni?"

"En suuresti."

Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen
ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla
puolella.

Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti
Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui
harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen
ehdottomasti pakotti laulamaan.

Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin
luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen
pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan
harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja
tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja
elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin
väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt
oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni
paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja
sääliväistä luonnettansa.

Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna
yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma;
suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia
pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja
raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun
he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.

Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä
huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen
ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista.
Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen,
joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.

"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.
Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.

Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi
tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui
tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi
hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! -- Isä tuli -- nyt tulee
ratkaiseva hetki!

Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan
ääneen:

"Kustaa elää!"

"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa,
mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt
kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.

Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona
raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä
huomanneet.

"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus
olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että
hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin
ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät
tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!

"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan,
"tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."

"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri
kertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian
suuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin
hirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä
paitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä
tahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen!
Eikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin
puhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta
nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun
tiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa -- eikö niin?"

"Niin, äiti"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että
översti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Heitä pois tuo ikävä työ", pyysi hän, "ja tule tänne luokseni;
kukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni", kuiskasi
överstin rouva, "ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen
varmaankin hyvänä."

Ja niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan
ja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä
sen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän
ennen oli kaivannut.

Kahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti
luki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa.
Hänkin nauroi.

"Sinä et saakaan sitä lukea!" lausui hän Annalle. "Tuota pahaa poikaa!
Tuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka;
ja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia,
arvottomia, tunnottomia -- niin, hän todellakaan ei säästä meitä!"




VIII.


Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen
entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon;
hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi;
täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja
puolisonsa välillä.

He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire
perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.

"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten,
"huomenna hän saa tulla."

Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut
ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä
puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.

"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen;
"ennen ei saa Kustaa tulla."

Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä
äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa
kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan.
Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa,
pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.

"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet
minun!" kuului ääni.

Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse
solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta
kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen
heidän edessään kuin ennenkin.

"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä
tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli
tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat
niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet
vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani.
Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen
tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että
sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua
ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin
sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se
tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja
kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa
rakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän
näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että
minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä
siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja
sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu
riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin
lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."

Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan
toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla
katselematta poikaansa.

"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.
Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.

"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän
ohitse mennessä.

Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva
oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli
ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista
yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.

Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja
pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän
antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain
luokse.

Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna
kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää",
muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut
niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli
monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me
heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme;
vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi
kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi
isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan
antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen
ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta
onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara
raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"

He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine
ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi
hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi
kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään
ilosta ja virkistyneestä elämästä.






TANSKALAINEN JA RUOTSALAINEN

Historiallis-Romantillinen kertomus
Blekingestä v. 1564


Suom. Kauno




I. Lintu häkissä.


Nykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman
tähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut
ainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja
Karlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki.
Kaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä
seudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.

Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu
Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot
hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin
koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla
sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa
kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki
kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan
puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.

Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä
vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa
Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja,
mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko
takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin
kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei
ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen
isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.

Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä
ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä
toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti
olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi
aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista
pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä
siinä jo näkyisi.

Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana,
eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta,
seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka
oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi
huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään
näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla
sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti
harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän
oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen.
Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua
palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki
kanssapuheesen antautuneena.

Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman
miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli
erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt
merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin,
joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada
sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti
pian oli kotia odotettavana.

"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää
sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki
on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän
saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."

"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän
vastassaan -- onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat",
muistutti Ellen huolella.

"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee --
jos hänen oikein tunnen -- ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."

"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi
olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä
tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä..."

"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren
veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän
pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät
vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja
kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle
merimiehelle."

"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä
köyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä
häntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret,
jotta meillä on aikaa odottaa."

"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä."

"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan
äitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele -- en
koskaan!"

"Sanoitko koskaan?" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti
tunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen -- ja useain
arveluin mukaan pahankurisenki -- muori Märtan. "Jaa, sen saat kyllä
nähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on
vasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti
on hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on,
sen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi."

Sen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle,
löi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. "Kas niin, tämä saapi olla
alkurangaistukseksi."

Sen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän,
muorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä
suuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä
todistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä
suurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.

Nyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.




II. Vapauttaja.


Tunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö
merimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle
kentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan
jotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään
ihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi
hän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti
käytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun  pensastossa
pitkänänsä oli: --

    No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. --
    Kuinka mä kuninkaan tyttären saan?
    Didadelu, didadelu, didadeludei!

Lyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä
lausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni
todella tuli.

"Oliko se joku?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Jens", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan
toiselta puolen kartanoa.

"Onko se Ellen?" kysyi hän.

"Niin Jens, se olen minä."

"Missä olet sinä?"

"Puuhuoneessa. Tule tänne!"

Mäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
oli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.

"Mitä, oletko suljettu sinne?" huusi hän hämmästyneenä nähdessään
lukon. "Minä kohta murran auki sen."

"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko
se riippuu tuvan oven oikealla puolella."

Jens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen
ja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli
rakastettunsa vapahdetuksi.

"Me emme pysähdy nyt tänne", sanoi Ellen; "sillä jos äitipuoleni näkisi
meidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja
vie avain paikalleen."

Jens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä
huoneessa.

"Kas niin", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, "nyt
saapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki
seinänraosta ulos."

"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla
häiritsemättä!" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen
ulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen
rannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.

"No, rakas Jens", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren
reunalle, "kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo
tullut maahan?"

"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen
nähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki."

"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?"

"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta
aavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun
piti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan
kalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen.
Ja joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan
päivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja
huopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä
onnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut.
Laivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa
maalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla
tosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta
saaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä
kotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään
saavan ruotsalaiselta rauhaa."

"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas
Inkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo
ennustavan pahaa kaupungille."

"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa."

"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on
toteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki."

"No mitä sitte ovat nähneet?" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen
ikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän
kuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun
toisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.

"Katso Jens", jatkoi Ellen, "muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin,
useammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen
näyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka
säälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki
tietää, arvelen mä."

"Saattaa kyllä tapahtua", myönsi Jens, "mutta semmoisiahan näkyjä
näkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen
jäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia
taloja polttaa."

"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä
kuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt
huusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan
kaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?"

"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa
aavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua.
Katsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren,
paksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota
minä kuljin."

"Eipä kummempaa!"

"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan
sen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla
mäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni
taakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän
jäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota
kiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'"

"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään
metsään kotiani kohden."

"Silloinhan eivät voineet sinua seurata."

"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin
pakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle
ennenkun Listerby'ssä."

"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?"

"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä
viipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian,
jonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas
tässä."

"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun
tähtesi."

"Ellen! Ellen, missä olet?" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in
talosta.

"Se on muori, joka kutsuu minua", kuiskasi tyttö ystävälleen, "minun
täytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös
meille!"

"Sen teen", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan
kulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin.
Ellen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään
tarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka
häntä äitipuolen puolesta uhkasi.




III. Vihollinen portilla. -- Yleinen hämmennys.


Jo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri
hämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi
ruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he
vielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne.
Se oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että
vihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien
seutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa
useampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen
kumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa
kattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään
selvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta
taikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin
turvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että
voisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki
olisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat
sellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten
kanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan,
kaupungin pormestarille nimittäin -- se tiedettiin luotettavalta
taholta -- oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä
päälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia
vastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen
kiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi
puolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon
itseluottamusta.

Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria
kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä.
Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään
ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat
kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin
valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista
näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen
seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston
jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias
joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä
ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta
varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että
läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko
paenneita maalaisia.

Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle
raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli
kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla
mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä
syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja
kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä.
Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa
päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa
pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja
viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan
tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi
päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi
sillä puolella toria.

Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi
tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin
lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän
silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.

Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset.
Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä
äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa,
kuin niillä todella olikaan.

"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on
talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.

"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun
eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"

"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik
teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa
peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole,
jotta sitä tarpeetta tekisivät."

"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä,
"niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi
juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle
luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä
minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti
valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain
oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon
muistuttaa, -- minkä luultavasti kaikki tietävät, -- miten osa väestä
mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja
hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."

"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni
lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."

"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin
lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi
niin kauan kun mahdollista."

"Mahtaa niin olla", selitti varovainen Peteri rihkamus. "Se hirttäminen
olisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa
tilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain
toisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain
vihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla,
mutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä
unhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle." -- "Te kauppiaat",
jatkoi Didrik teurastaja, "olette alituiseen varovaisia ja laskette
etupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on
kysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut
heittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä,
vahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä
täällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, -- niin minä
opetan."

"Me kauppamiehet", lisäsi Peteri, "saamme laskea useammalle taholle,
eikä siis ole ihme, jos olemme toisia vähän varovaisemmat. Minä luulen
siltä enemmän maata hyödyttävämme."

"Se on oikein sanottu", huusi Jens leipuri, "minä sanon samaa kun
Peteri."

"Mitä sanotte taikka ajattelette, ei tässä mitään hyödytä", kuultiin
kimakkaan naisäänen sanovan. "Te olette kaikki suuria syntisiä ja
sentähden tahtoo Herra nyt teitä rangaista. Minä olen nähnyt merkkiä,
minä, minä näin 8 päivää sitte; näin viimeksi yöllä."

Puhuja oli elähtänyt vaimo, himmeillä, melkein ruskeilla kasvoilla,
terävällä eteenpäin pistävällä kotka-nenällä ja parilla niin mustilla
ja terävillä silmillä, jotta tuskin kammoa tuntematta niihin voitiin
katsoa. Hän puhuessaan oli tunkeutunut joukon läpi, seisahtuen vasta
siihen, missä Didrik teurastaja seisoi.

Hän vähän joutui hämilleen, mutta pian taas rohkaisi itsensä ja kysyi
matalammalla äänellä kuin ennen:

"Jumalan rauha, muori Inkeri! mitä merkkiä olette nyt nähneet?"

"Ensi kerralla näin miehiä, naisia ja lapsia voivottain ja itkien
kulkevan ympäri kaupunkia, mutta yöllä näin, mitä en koskaan olisi
voinut ajatellakaan. Näin tulta ja verta, -- oikein ihmisverta --
satavan taivaasta; sen olen nähnyt, niin totta kuin tahdon olla
autuas!"

"Tulta ja verta", kertoi joukko hämmästyneitä vaimoja, jotka olivat
kuulleet Inkerin sanat, ja myöski useampia miehiä yhdistyi siihen.

Itse Didrik seisoi silmänräpäyksen hämmästyneenä, ja yleinen osanotto
levisi väkijoukossa sen mukaan, kuin ennustajan sanat tulivat tutuiksi.

Pian sai yleinen huomio toisen suunnan. "Vihollinen on täällä", kaikui
mies mieheltä, ja siitä silmänräpäyksestä tuli toinen ääni kelloon.
Inkerin puheesta vähän masentuneet miehet tunsivat taistelu-halun
virkoavan. Tapaus sattui useampiin: sillä Blekingen kansa, joka on
vielä tänäki päivänä sotaista, oli kertomuksemme aikana yleisesti niin
elähytetty voiman osoittamisessa ja sotaisissa haluissa, että menivät
taisteluun yhtä iloisesti kuin juhtatilaisuuksiinki. Ainoastaan naisten
seassa ilmaantui valituksia, ja yksi ja toinen epätoivossa huusi: "nyt
saadaan nähdä Inkerin sanat toteutuvan."

Oikealla ja vasemmalla kyseltiin, missä vihollinen oli; josko hän oli
kaupungin edustalla ja jo valmistausi hyökkäykseen. Pian kuitenki
tultiin kokemaan kertomuksen vihollisen tulosta siinä määrässä olevan
toden, että päävoima todella oli sinnepäin marssimassa, mutta ei vielä
ollut Listerbytä likempänä. Ainoastaan vihollisen etujoukkoja oli nähty
hajonneina samoavan seudulla saaliin pyynnissä, taikka levittämässä
kauhistusta. Miten he jo olivat näinä aikoina menetelleet, osoitti
siellä täällä tulipatsaat sytytetyistä talonpoikaistaloista.




IV. Uskollisuusvala.


Kaupungin asukkaiden odottaissa johtajansa tuloa, niinkuin vasta oli
määrätty, istuivat eteläisellä kaupungin portilla vahtihuoneessa
molemmat pormestarit, Börje Jensson ja Heikki Hoffman, syvästi
kiintyneinä keskusteluun päivän tapauksista, joskus kuitenki luoden
epäileväisen silmäyksen kentälle, ikäänkuin sieltä jotakin odottaen.
Niin se myös oli; sillä oli lähetetty vakojia tiedustelemaan, kuinka
kaukana ja kuinka suurivoimainen vihollinen oli.

"Vahinko oli ettei Hardenberg voinut vastustaa vihollista Lyckö'ssa",
sanoi Börje Jensson. "Jos ei hän olisi joutunut vangiksi, olisi meillä
täydellisempi tieto vihollisen voimasta. Mahtaneeko se olla suurempi
kuin menneenä vuonna?"

"Minä luulen päinvastoin", muistutti Hoffman, "koska hän menneenä
vuonna huonosti menestyi, on hän epäilemättä nyt vahvistanut voimaansa.
Siitä tulee meille sitä suurempi välttämättömyys koota kaikki voimamme
pidättämään sitä etäämpänä kaupungista. Kuningas Erikillä on täällä
hanhi nykimättä Niilo Dacken'in aioista asti. Hän ei varmaan ole
unhottanut, että se rohkeamielinen kapinoitsia piti täällä
turvapaikkaansa."

"Kansa on tappeluhaluista ja vaikka vihollinen on saanut jonkun voiton
merellä, en luule hänen saavan monta triumfia maalla, jos ei
mahdollisesti aseettomista ja varustamattomista talonpoikaisjoukoista.
Meillä on muurien sisällä tuhannen hyvin harjoitettua sotamiestä,
jotka ovat leikissä ennenki olleet, ja monta urhollista porvaria
alustalaisineen. Sitäpaitsi voitaisiin kaikki tänne turvautuneet
talonpoiat aseilla varustaa, jotka varmaankaan eivät ensimäisiä
pakenemassa olisi. Enemmän kuin kaksituhatta hyvin varustettua miestä
voisimme asettaa vihollisen voimaa vastaan ja jos se mahdollisesti
nousisi sen yli, korvaisivat hyvin meidän kaivannot ja vallit."

"Mahtaa niin olla; mutta sinä, virkaveljeni, unhotat, mitä vahinkoa
vihollinen teki mennä vuonna heittopalloillaan, mitkä sytyttivät ja
hävittivät osan kaupunkia; hänellä on niiden tuliaseiden kautta aina
meitä suurempi ylivoima."

"Sitä en voi kieltää; mutta muista sitä sanaa ja kirjettä, mikä tuli
vallesmannilta Sölvitsborg'ista. Kirjoittaahan hän, että herra Yrjö on
jo tullut Åhusiin, ja vaikka hän ei aioissa ennättäisikään yhdistyä
nimismiehen väen kanssa, niin tulee Werner Passberg itse kylläksi
riittävällä vahvistuksella meille."

"Kuninkaan päälliköille kunnia; mutta meidän kesken sanoen näyttävät ne
minusta vähän jäykiltä. Sekä herra v. Holle'n että Passberg'in olisi jo
aikoja pitänyt oleman täällä; saivathan he jo 7 päivää sitte tiedon,
että Lyckö oli otettu ja Hardenberg'ki ruotsalaisten käsissä, eikä
heistä vielä ketään näy. Ylijohtaja, herra Günther v. Schwarzberg
sitte, kuinka paljon hän mahtanee ajatella suojella kuningas Fredrikin
maita. Smolandin rajalla, mistä Hannu Nörrum yöllä palasi, kerrotaan
miten sotilaansa ovat samoneet ympäri, ottaen karjalaumoja, joita herra
Günther, joka makaa Malmössä voitelemassa sisälmyksiään, antaa viedä
etelään kreivialueelleen. Suuret herrat ajattelevat, niinkuin ainaki,
omaa parastaan, vähän huolien kuninkaasta, jota palvelevat."

Kun Heikki Hoffman'in tähän piti vastata, kuului ulkona pari
vaskitorven torahdusta ja samassa ajoi nelistäin haarniskoittu sotamies
kaupungin

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51279