← catalogue

Pikku miehiä

by Louisa May Alcott · Finnish · Gutenberg #51172 · 547,813 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Pikku miehiä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikku miehiä

Author: Louisa May Alcott

Translator: Ville Hynynen


        
Release date: February 10, 2016 [eBook #51172]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51172

Credits: Produced by Johanna Kankaanpää ja Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU MIEHIÄ ***

PIKKU MIEHIÄ

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suom. Ville Hynynen

Jatkoa kirjaan 'Viimevuotiset ystävämme'

Alkuteoksen nimi: Little Men





WSOY, Porvoo, 1918.




SISÄLLYS:

  1. Nat.
  2. Pojat.
  3. Sunnuntai.
  4. Porraskiviä.
  5. Piirakkapakari.
  6. Tulipalo.
  7. Nan nokkonen.
  8. Leikkejä ja kepposia.
  9. Daisyn tanssiaiset.
 10. Jälleen kotona.
 11. Teddy-setä.
 12. Sinivatukat.
 13. Kähäräpää.
 14. Damon ja Fintias.
 15. Raidassa.
 16. Varsan kesytys.
 17. Kirjallisia töitä.
 18. Sadonkorjuu.
 19. John Brooke.
 20. Takan ääressä.
 21. Kiitosjuhla.




1

NAT


-- Onkohan tämä Plumfield? kysyi resuinen poika mieheltä, kun tämä
avasi ison portin, jonka luo raitiovaunu oli pysähtynyt.

-- On. Kuka sinut lähetti?

-- Herra Laurence. Minulla on kirje rouvalle.

-- Hyvä on; käy sisään taloon ja anna se hänelle; kyllä hän ottaa
sinut hoiviinsa, nuori mies.

Mies puhui ystävällisesti ja poika astui rohkaistuneena pihalle.
Hiljaisessa kevätsateessa, joka valeli versovaa ruohoa ja silmulla
olevia puita, Nat näki edessään ison, neliömäisen rakennuksen.
Kuisti oli vanhanaikainen ja portaat leveät, ja talo näytti
kodikkaalta, kun valo loisti sen monista ikkunoista. Tuota iloista
tuiketta eivät peittäneet verhot eivätkä luukut, ja pysähtyessään
hetkeksi ennen kuin kolkutti oveen Nat näki lukuisten pikku varjojen
tanssivan seinillä, kuuli nuorten äänten hauskaa sorinaa ja saattoi
tuskin uskoa, että hänen ikäisensä koditon nuori mies voisi päästä
osalliseksi tuolla sisällä vallitsevasta lämmöstä, valosta ja
kodikkuudesta.

Punaposkinen palvelustyttö avasi oven ja hymyili ottaessaan kirjeen,
jonka poika sanaakaan sanomatta ojensi hänelle. Tyttö oli ilmeisesti
tottunut ottamaan vastaan vieraita poikia, sillä hän osoitti
eteishallin tuolia ja sanoi nyökäten:

-- Istahda tuonne kuivattelemaan siksi aikaa kun minä vien tämän
rouvalle.

Nat keksi paljon hauskaa siinä odottaessaan, hän katseli uteliaasti
ympärilleen, nautti näkemästään ja oli hyvillään siitä, että sai itse
olla piilossa ovensuun hämärässä.

Talo kuhisi poikia, jotka viettivät sadepäivän hämärää huvitellen
monin tavoin. Heitä oli kaikkialla; avoimista ovista Nat näki
iloisia poikaryhmiä, isoja poikia, pieniä poikia ja keskikokoisia
poikia, kaikki pitämässä hauskaa omalla tavallaan tai suorastaan
mellastamassa. Kahta suurta huonetta oikealla käytettiin varmasti
kouluhuoneina, koska siellä oli pulpetteja, karttoja, tauluja ja
kirjoja. Takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen edessä loikoili
selällään poikia juttelemassa uudesta krikettikentästä niin
innokkaasti, että jalat keikkuivat ilmassa. Nurkassa istui pitkä
poika harjoittelemassa huilunsoittoa, eikä ympärillä vallitseva melu
näyttänyt häiritsevän häntä vähääkään. Pari kolme muuta poikaa hyppi
pulpettien yli pysähtyen silloin tällöin hengähtämään ja nauramaan
hullunkurisille pilakuville, joita eräs pikku veitikka piirteli
liidulla tauluun talon asukkaista.

Vasemmanpuoleisessa huoneessa näkyi pitkä illallispöytä, johon oli
katettu suuria maitokannuja, pinoittain tummaa ja valkoista leipää ja
komeita kasoja kiiltäviä piparkakkuja. Ilmassa leijuva paahtoleivän
ja paistettujen omenien tuoksu kiihotti nälkäistä vatsaa ja nenää.

Mutta itse eteishalli tarjosi kuitenkin kaikkein houkuttelevimman
näyn, sillä vilkas hippaleikki oli käynnissä yläkertaan johtavien
portaiden juurella. Toisella porrastasanteella leikittiin
marmorikuulilla, toisella pelattiin tammea. Portailla istui
pojanvesseli uppoutuneena kirjaan, hänen lähellään tuuditti pieni
tyttö nukkeaan uneen, ja ympärillä mellasti kaksi koiranpentua ja
kissanpoika. Keskeytymätön jono pikkupoikia liukui käsipuita alas
vähät välittäen vaatteistaan tai jäsenistään.

Tämä jännittävä meno valtasi Natin niin kokonaan, että hän vähitellen
hivuttautui yhä lähemmäksi nurkastaan. Muuan rasavilli liukui juuri
kaidepuuta alas sellaista kyytiä, ettei saanut vauhtiaan pysähtymään
vaan kolahti suoraa päätä lattiaan -- siinä olisi jo haljennut
pää kuin pää, mutta tällä pojalla se oli terästynyt kovaksi kuin
tykinkuula niistä iskuista, joita se oli saanut yhdentoista vuoden
aikana. Mutta mistäpä Nat sen tiesi, hän unohti ujoutensa ja juoksi
huolissaan pudonneen ratsastajan luo odottaen tapaavansa hänet
puolikuolleena. Mutta poika vain räpäytti silmiään muutaman kerran,
jäi loikomaan paikoilleen ja katseli yllättyneenä outoja kasvoja.

-- Hei!

-- Hei, hei! vastasi Nat tietämättä mitä muutakaan sanoisi.

-- Oletko sinä uusi? kysyi poika yhä lattialla loikoen.

-- En minä vielä tiedä.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Nat Blake.

-- Minä olen Tommy Bangs; tule mukaan liukumaan, sanoi Tommy ja
hyppäsi jalkeille kuin olisi äkkiä muistanut vieraanvaraisuuden
vaatimukset.

-- En taida tulla, ennen kuin kuulen saanko jäädä tänne vai en,
vastasi Nat, ja hetki hetkeltä hänen teki yhä enemmän mieli jäädä.

-- Kuules, Demi, täällä on uusi poika. Tule katsomaan, hihkaisi Tommy.

Portailla lukeva poika kohotti isot ruskeat silmänsä ja emmittyään
hetken aivan kuin ujostellen pisti kirjan kainaloonsa, tuli alas ja
tervehti tulokasta. Tämä tunsi heti saavansa tuosta lempeäsilmäisestä
pojasta ystävän.

-- Oletko jo nähnyt Jo-tädin? kysyi poika aivan kuin se olisi ollut
jonkinlainen tärkeä muodollisuus.

-- En, mutta minä odotan, vastasi Nat.

-- Laurie-setäkö sinut lähetti? jatkoi Demi kohteliaasti mutta
totisena.

-- Herra Laurence.

-- Hän on Laurie-setä, ja hän lähettää aina mukavia poikia. Nat
ilahtui Demin sanoista ja hymyili niin, että hänen laihat kasvonsa
näyttivät oikein miellyttäviltä. Hän ei tiennyt mitä siihen sanoisi,
ja pojat tuijottivat toisiaan ääneti ja myötämielisesti, kunnes
pikku tyttö tuli heidän luokseen nukke käsivarrellaan. Hän oli
kovasti Demin näköinen, vain hiukan lyhyempi, ja hänellä oli pyöreät,
rusottavat kasvot ja siniset silmät.

-- Tämä on minun sisareni Daisy, ilmoitti Demi kuin olisi esitellyt
harvinaisen ja ihmeellisen olennon.

Lapset nyökkäsivät toisilleen, ja tytön poskiin ilmestyivät
hymykuopat, kun hän sanoi ystävällisesti:

-- Toivottavasti sinä jäät, meillä on täällä mukavaa, eikö olekin,
Demi?

-- Tietysti! Sitä vartenhan Jo-tädillä onkin Plumfield.

-- Tämä näyttää tosiaan oikein hauskalta paikalta, huomautti Nat,
joka katsoi välttämättömäksi vastata jotain.

-- Tämä on maailman paras paikka, eikös vain olekin, Demi? sanoi
Daisy, joka ilmeisesti piti veljeään kaikessa asiantuntijana.

-- Ei; Grönlanti on minusta vielä parempi, kun siellä on jäävuoria
ja hylkeitä. Mutta kyllä minä Plumfieldista pidän, täällä on hauskaa
asua, vastasi Demi, joka parhaillaan luki kuvausta Grönlannista. Hän
aikoi juuri tarjoutua näyttämään ja selittämään kuvia Natille, kun
palvelustyttö palasi, nyökkäsi salin oveen päin ja sanoi:

-- Kaikki on kunnossa; sinä saat jäädä.

-- Voi kuinka hauskaa! Tule nyt Jo-tädin luo. Ja Daisy tarttui niin
suojelevasti Natia kädestä, että tämä tunsi heti olonsa kotoiseksi.

Demi palasi mielikirjansa pariin, ja sillä aikaa Daisy vei tulokkaan
takahuoneeseen, jossa tukeva herrasmies peuhasi sohvalla kahden pikku
pojan kanssa ja hoikka nainen piteli kädessään kirjettä, jonka hän
näytti juuri lukeneen.

-- Täti, tässä hän on! ilmoitti Daisy.

-- Tässäkö on siis minun uusi poikani. Olen oikein iloinen kun tulit
ja toivon että viihdyt täällä, sanoi rouva vetäen pojan luokseen
ja pyyhkien hiukset hänen otsaltaan niin hellästi ja äidillisesti,
että yksinäinen pikku Nat heti kiintyi häneen. Rouva näki Natin
huulten hiukan vapisevan, ja hänen viisas katseensa pehmeni. Hän veti
resuisen olennon lähemmäksi itseään ja sanoi nauraen:

-- Minä olen äiti Bhaer, tuo herra on isä Bhaer ja nuo kaksi ovat
pieniä Bhaereja. Pojat, tulkaapas tervehtimään Natia.

Painijat tottelivat heti, ja tukeva herra tuli pyöreäposkinen
palleroinen kummallakin olkapäällä tervehtimään uutta poikaa. Rob ja
Teddy hymyilivät Natille vain leveästi, mutta herra Bhaer pudisti
hänen kättään ja osoittaen matalaa tuolia takan lähellä sanoi
sydämellisesti:

-- Tuo paikka on sinua varten, poikaseni; istu siihen kuivattelemaan
jalkojasi.

-- Kuivattelemaan? Kylläpä kenkäsi ovatkin märät! Riisu ne heti
paikalla, minä haen käden käänteessä sinulle kuivat jalkineet,
huudahti rouva Bhaer hääräten niin tarmokkaasti, että Nat huomasi
ykskaks istuvansa mukavassa tuolissa kuivat sukat ja lämpimät
tohvelit jalassa.

-- Kiitoksia, rouva, hän sanoi niin onnellisen näköisenä, että rouva
Bhaerin katse taas heltyi, ja hän sanoi jotakin hauskaa niin kuin
aina liikuttuessaan.

-- Nämä ovat Tommy Bangsin tohvelit, mutta hän ei muista koskaan
käyttää niitä sisällä, niin että olkoon ilman. Ne ovat liian isot,
mutta sen parempi, silloin et ainakaan pääse juoksemaan niin
vikkelästi tiehesi.

-- En minä halua juosta tieheni, sanoi Nat ja ojensi tyytyväisyydestä
huokaisten likaiset pikku kätensä kohti takkavalkean lämpöä.

-- Sepä hyvä! Nyt aion paahtaa sinua kunnolla, että pääset tuosta
ilkeästä yskästäsi. Kuinka kauan olet kärsinyt siitä? kysyi rouva
Bhaer penkoessaan suuresta koristaan flanellinpalaa.

-- Koko talven. Minä vilustuin, eikä yskä ole parantunut.

-- Ihmekö tuo, poikaparka on elänyt kosteassa kellarissa tuskin
riepua päällään, sanoi rouva Bhaer hiljaa miehelleen, joka tottunein
silmin katseli poikaa ja huomasi heti tämän laihat kasvot ja
kuumeiset huulet.

-- Juoksehan, Robin, lastenhoitajan luo ja pyydä häneltä
yskänlääkepullo ja linimenttiä, sanoi herra Bhaer vaihdettuaan
vaimonsa kanssa puhuvan katseen.

Nat katseli vähän levottomana valmisteluja, mutta unohti pelkonsa
ja puhkesi sydämelliseen nauruun, kun rouva Bhaer kuiskasi hänelle
veitikkamaisesti hymyillen:

-- Kuuletko, miten tuo Teddy-veijari koettaa yskiä. Yskänsiirapissa
on hunajaa, ja hänen tekee mieli sitä.

Kun Nat oli ottanut miehuullisesti annoksensa ja saanut
flanellikääreen kaulaansa, soi iso kello ja äänekäs töminä
eteishallista ilmoitti illallisajan koittaneen. Ujoa Natia
kauhistutti ajatus, että hänen täytyi tavata niin monta vierasta
poikaa, mutta rouva Bhaer ojensi hänelle kätensä, ja Rob sanoi
suojelevasti:

-- Älä pelkää; minä kyllä pidän sinusta huolen.

Kaksitoista poikaa, kuusi pöydän kummallakin puolen, seisoi
tuohensa takana valmiina käymään ruuan kimppuun, mutta pitkä
huilunsoittajapoika koetti hillitä heidän intoansa. Kukaan ei
kuitenkaan istuutunut, ennen kuin rouva Bhaer oli paikallaan
teekannun takana Teddy vasemmalla ja Nat oikealla puolellaan.

-- Tämä on meidän uusi poikamme, Nat Blake. Illallisen jälkeen saatte
tutustua häneen. Hiljaa, pojat, hiljaa.

Hänen puhuessaan kaikki tuijottivat suut ammollaan Natia, ja sitten
he heittäytyivät tuoleilleen ja koettivat istua kunnolla onnistumatta
siinä alkuunkaan. Bhaerit yrittivät parhaansa mukaan saada pojat
käyttäytymään moitteettomasti aterioilla ja yleensä kaikki sujuikin
oikein hyvin, sillä koulussa oli vain vähän sääntöjä, mutta ne olivat
sitä viisaampia. Pojat tiesivät, että he koettivat tehdä asiat
helpoiksi ja hauskoiksi, ja yrittivät parastaan. Mutta oli aikoja,
jolloin nälkäisiä ei voinut hillitä ilman ankaraa kuria, sellaisia
olivat esimerkiksi lauantai-illat, joita oli edeltänyt poikien vapaa
iltapäivä.

-- Antaa poikakultien yhtenä päivänä huutaa, reuhata ja hullutella
oikein sydämensä pohjasta. Lupapäivä ei ole mistään kotoisin ellei
silloin saa olla vapaasti; ja heidän on kerran viikossa saatava
peuhata kunnolla, sanoi rouva Bhaer aina kun mallikelposet ihmiset
ihmettelivät, miksi tyynysotaa ja kaideliukua ja kaikenlaisia
vallattomia leikkejä sallittiin Plumfieldin katon alla.

Mainittu katto näytti aika ajoin olevan vaarassa lentää ilmaan, mutta
niin ei koskaan käynyt, sillä yksikin sana isä Bhaerin suusta sai
milloin tahansa aikaan täyden hiljaisuuden, ja pojat olivat oppineet,
ettei vapautta saanut käyttää väärin. Niinpä koulu monista synkistä
ennustuksista huolimatta menestyi, ja säädyllisyys ja hyvät tavat
juurtuivat oppilaisiin näiden edes huomaamatta, kuinka se oikein
tapahtui.

Nat tunsi olevansa turvassa: isot teekannut suojelivat edessä,
Tommy Bangs istui pöydänkulman toisella puolen ja rouva Bhaer aivan
vieressä täyttämässä hänen lautasensa ja lasinsa sitä mukaa kuin ne
tyhjenivät.

-- Kuka tuon tytön vieressä istuu tuolla pöydän päässä? kuiskasi Nat
nuorelle vierustoverilleen yleisen naurunrähäkän aikana.

-- Demi Brook. Hän on rouva Bhaerin sisarenpoika. Hänen oikea nimensä
on Demi-John, selitti Tommy kohteliaasti.

-- Hän taitaa olla mukava poika?

-- Siitä panen pääni pantiksi; tietää paljon ja lukee kuin mikäkin.

-- Entä tuo lihava poika hänen vieressään?

-- Pumppu-Cole. Oikeastaan hänen nimensä on George, vaikka häntä
sanotaankin Pumpuksi. Tuo pikku kaveri isä Bhaerin vieressä on hänen
poikansa Rob, ja tuolla on iso Franz, Robin serkku; hän opettaa yhtä
ja toista ja pitää meitä silmällä.

-- Hänkö soittaa huilua? kysyi Nat, kun Tommy tukki suunsa
haukkaamalla kerralla kokonaisen paistetun omenan.

Tommy nyökkäsi ja vastasi olosuhteisiin nähden yllättävän nopeasti:
-- Ja hyvin soittaakin, ja joskus me tanssimme ja voimistelemme
musiikin säestyksellä. Minä taas pidän rummuista ja aion oppia
käyttelemään palikoita niin pian kuin suinkin.

-- Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat
uskoen toiselle suuren salaisuutensa.

-- Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli.
-- Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos
haluat.

-- Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä
näetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa,
kunnes isä kuoli.

-- Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.

-- Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma.
Minä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä
kyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan
kuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten
hän jatkoi apeana: -- Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä
kaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän
halunnut pitää minua enää, koska olin sairas.

-- Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että
pääset.

-- Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.

-- Totta kai! Mainio orkesteri -- kaikki poikia; pitävät konsertteja
ja muuta. Huomenillalla näet!

Odotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan
ja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.

Rouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan
syventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli
niin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja
vaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer
oli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin
mutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös
Nat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia
asioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin
jos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.

Natin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:

    "Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä
    poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut
    katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa
    kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla
    jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä.
    Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa
    hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen
    toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen
    verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle
    tilaisuus yrittää -- minun tähteni.

                                             Poikasi Teddy."

-- Tietysti me otamme hänet! sanoi rouva Bhaer luettuaan kirjeen,
ja nähtyään Natin hän tunsi heti, että olipa poika nero tai ei, hän
oli ennen kaikkea yksinäinen, sairas orporaukka, joka tarvitsi juuri
sitä, mitä hän mielellään antoi: kodin ja äidillistä hoivaa.

Rouva ja herra Bhaer tarkkailivat ääneti poikaa; ja resuisista
vaatteista, kömpelöstä käytöksestä ja likaisista kasvoista huolimatta
he näkivät Natissa paljon miellyttäviä piirteitä. Hän oli laiha
ja kalpea kaksitoistavuotias, jolla oli siniset silmät ja korkea
otsa takkuisen tukan kätkössä. Kasvoilla käväisi silloin tällöin
huolestunut, pelokas ilme, aivan kuin hän olisi odottanut kovia
sanoja tai lyöntejä. Hänen herkkä suunsa värähti, kun ystävällinen
katse osui häneen, ja lempeä puhe sai hänen silmänsä loistamaan
kiitollisuudesta. "Hyvänen aika, poikaparka saa kyllä soittaa viulua
päivät päästään, jos vain haluaa", ajatteli rouva Bhaer nähdessään
Natin innokkaat ja onnelliset kasvot, kun Tommy jutteli orkesterista.

Niinpä illallisen jälkeen Jo-rouva ilmestyi viulu kädessään
kouluhuoneeseen, jonne pojat olivat kerääntyneet hulluttelemaan;
vaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa hän meni Natin luo, joka
istui nurkassa katsellen kiinnostuneena ympärilleen.

-- Kas tässä, Nat, soitahan meille jotain. Tarvitsemme yhtyeeseen
viulunsoittajan, ja sinä sovit siihen varmaan mainiosti.

Hän odotti pojan epäröivän, mutta tämä tarttuikin heti vanhaan
viuluun ja käsitteli sitä niin hellän huolellisesti, että ilman muuta
näki musiikin olevan hänen intohimonsa.

-- Koetan parhaani, oli kaikki mitä hän sanoi, ja sitten hän veti
jousella viulun kieliä aivan kuin olisi ollut innokas kuulemaan taas
rakkaita säveliä.

Huoneessa oli kova hälinä, mutta kuurona kaikille muille äänille
Nat soitti hiljaa itsekseen ja unohti onnessaan koko maailman.
Hän soitti yksinkertaisen neekerilaulun, jollaisia katusoittajat
esittävät, mutta se tarttui heti poikien korviin, vaiensi heidät ja
he pysähtyivät hämmästyneinä ja ihastuneina kuuntelemaan. Vähitellen
he siirtyivät lähemmäksi, ja herra Bhaerkin tuli kuuntelemaan Natia,
joka oli nyt omassa elementissään ja soitti muista välittämättä.
Silmät loistaen ja posket hehkuen hän piteli otteessaan vanhaa viulua
ja pani sen hoikilla kiitävillä sormillaan puhumaan kieltä, jota hän
rakasti.

Sydämellinen suosionosoitusten myrsky palkitsi hänet paremmin kuin
lanttiryöppy, kun hän lopetti ja katseli ympärilleen aivan kuin
sanoen:

-- Minä koetin parastani.

-- Sinähän soitat ihan ensiluokkaisesti, kehaisi Tommy, joka piti
Natia suojattinaan.

-- Sinusta tuleekin ensiviulu yhtyeeseeni, lisäsi Franz hyväksyvästi
hymyillen.

Rouva Bhaer kuiskasi miehelleen: -- Teddy on oikeassa: pojassa on
jotakin. Ja herra Bhaer nyökäytti pontevasti päätään, taputti Natia
olalle ja sanoi sydämellisesti:

-- Sehän meni hyvin, poikaseni. Soitapas nyt jotakin, jota me voimme
laulaa.

Poikarukka koki elämänsä onnellisimman ja ylpeimmän hetken, kun hänet
johdatettiin kunniapaikalle pianon ääreen ja toiset kokoontuivat
hänen ympärilleen eivätkä edes huomanneet hänen kehnoa pukuaan, vaan
katselivat häntä kunnioittavasti ja odottivat innokkaina, että hän
soittaisi lisää.

He valitsivat laulun, jonka hän tunsi, ja parin väärän aloituksen
jälkeen he pääsivät vauhtiin. Huilu, viulu ja piano johtivat
poikien kuoroa, joka raikui talovanhuksen jokaista soppea myöten.
Se oli liikaa Natille, joka oli heikompi kuin aavistikaan, ja kun
loppusävelet häipyivät, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella. Hän
päästi viulun käsistään ja kääntyi seinään päin nyyhkyttäen kuin
pieni lapsi.

-- Rakas lapsi, mikä sinun on? kysyi rouva Bhaer, joka oli laulanut
täysin rinnoin ja samalla koettanut estää Robia lyömästä tahtia
kengällään.

-- Te olette kaikki niin hyviä, ja soitto on niin kaunista, enkä minä
kestä sitä, nyyhkytti Nat yskien niin että oli menehtyä.

-- Tule minun kanssani. Sinun täytyy päästä vuoteeseen. Olet ihan
uuvuksissa, ja tämä on liian meluisa paikka sinulle, kuiskasi rouva
Bhaer ja vei pojan omaan huoneeseensa, jossa tämä sai tyyntyä
itkustaan.

Sitten hän sai pojan kertomaan vaikeuksistaan ja kuunteli silmät
kyynelissä hänen tarinaansa, vaikkei se ollutkaan hänelle enää uusi.

-- Rakas lapsi, olet nyt saanut äidin ja isän ja täällä on sinun
kotisi. Älä ajattele enää noita ankeita aikoja, vaan iloitse ja
ole onnellinen; me pidämme huolen siitä, ettei sinun enää tarvitse
kärsiä. Tämä paikka on sitä varten, että pojat viihtyisivät täällä,
oppisivat auttamaan itse itseään ja tulisivat kelpo miehiksi. Sinä
saat soittaa niin paljon kuin haluat, kunhan ensin voimistut. Tule
nyt hoitajattaren luo saamaan kylpy, ja sitten pääset nukkumaan.
Huomenna suunnitellaan yhdessä sinun elämääsi.

Nat piti lujasti häntä kädestä, mutta ei sanonut mitään, antoi
vain kiitollisen katseensa puhua puolestaan, kun rouva Bhaer vei
hänet yläkertaan suureen huoneeseen; siellä he tapasivat lihavan
saksalaisen naisen, jonka iloiset kasvot olivat pyöreät kuin aurinko.

-- Tässä on hoitajatar Hummel ja hän kylvettää sinut, leikkaa tukkasi
ja tekee olosi "suloksi", kuten Rob sanoo. Tuolla on kylpyhuone. Näin
lauantai-iltaisin pikku pojat kylvetetään aina ensin ja peitellään
vuoteeseen ennen kuin isot pojat lopettavat laulamisen. Kas niin,
Rob, molskis veteen!

Puhuessaan rouva Bhaer oli riisunut Robin ja nosti hänet pitkään
kylpyammeeseen, joka oli pienessä huoneessa lastenhuoneen vieressä.

Siellä oli kaksi ammetta, jalanpesualtaita, vateja, suihkuja ja muita
puhdistautumisvälineitä.

Pian Nat polski nautiskellen toisessa ammeessa ja katseli,
miten molemmat naiset pesivät, pukivat puhtaisiin yöpukuihin ja
peittelivät vuoteisiin neljä viisi pientä poikaa, jotka tietysti koko
toimituksen ajan keikkuivat ja mekastivat, kunnes vihdoin kuukahtivat
vuoteisiinsa.

Sillä välin Natkin oli pesty ja istutettu huopaan käärittynä takan
ääreen ja hoitajattaren parturoidessa hänen tukkaansa saapui uusi
joukko poikia ja sulkeutui kylpyhuoneeseen, missä he melusivat ja
polskuttivat kuin parvi valaan poikasia.

-- Natin on parasta nukkua täällä, ja jos yskä vaivaa häntä
yöllä, te voitte pitää huolta, että hän ottaa reilun kulauksen
pellavansiementeetä, puheli rouva Bhaer lentäessään edestakaisin kuin
huolestunut kanaemo suuren, vilkkaan poikasjoukon keskellä.

Hoitajatar oli samaa mieltä, ja annettuaan Natille vielä flanellisen
yöpuvun ja juotettuaan hänelle jotain lämmintä ja makeaa hän peitteli
pojan pieneen vuoteeseen, jollaisia huoneessa oli kolme. Nat makasi
kuin tyytyväinen muumio ja hänestä tuntui, ettei elämä olisi enää
voinut olla ylellisempää. Puhtaus sinänsä oli uusi ja ihana tunne,
flanelliyöpaita hänelle ennen kokematonta ylellisyyttä, samoin
kulaukset "hyvää ainetta", jotka lievittivät hänen yskäänsä yhtä
suloisesti kuin ystävälliset sanat hänen yksinäistä sydäntään; kaiken
kaikkiaan: tietoisuus siitä, että joku välitti hänestä, sai tuon
yksinkertaisen huoneen tuntumaan kodittomasta orpopojasta suorastaan
taivaalta. Se oli kuin kaunista unta, ja hän sulki usein silmänsä
nähdäkseen, katoaisiko se kun hän taas avaisi silmänsä. Hänellä
oli niin autuas olo, ettei hän saanut nukutuksi, eikä hän olisi
voinutkaan vaikka olisi yrittänyt, sillä hetken päästä paljastui
taas yksi Plumfieldin omituisista tavoista hänen hämmästyksekseen ja
ihastuksekseen.

Vesileikkien hetkeksi hiljettyä alkoi kaikkialla lennellä tyynyjä,
joita sinkosivat vuoteistaan rynnänneet valkoiset aaveet.

Taistelu raivosi useassa huoneessa, jopa ylähallissa ja
lastenhuoneessakin, kun joku ahdistettu soturi pakeni sinne. Kukaan
ei näyttänyt välittävän tästä purkauksesta vähääkään, kukaan ei
kieltänyt eikä näyttänyt edes hämmästyneeltä. Hoitajatar jatkoi
pyyheliinojen ripustamista paikoilleen ja rouva Bhaer tarkasteli
puhtaita vaatteita tyynenä kuin kaikkialla olisi vallinnut moitteeton
järjestys. Hän jopa ajoi huoneesta erään uskalikon ja heitti tätä
tyynyllä, jonka poika oli paiskannut häntä kohti.

-- Eivätkö tyynyt mene pilalle? kysyi Nat, joka nauroi minkä jaksoi.

-- Eivät toki. Lauantaisin pojat saavat aina käydä tyynysotaa.
Tyynyliinat vaihdetaan vasta huomenna, ja tyynysota lämmittää
mukavasti poikia kylvyn jälkeen; minä itsekin melkein pidän siitä,
sanoi rouva Bhaer touhuten tusinan sukkaparinsa kimpussa.

-- Tämäpäs on loisto koulu! totesi Nat ihastuneena.

-- Vähän omituinen, nauroi rouva Bhaer. -- Mutta katsos, meistä
ei poikia kannata rasittaa turhilla säännöillä eikä liioilla
läksyillä. Aluksi minä kielsin yöpukumelskeet, mutta varjelkoon,
ei siitä ollut mitään hyötyä. Oli yhtä toivotonta pitää poikia
vuoteessa kuin vieteriukkoja laatikoissaan. Silloin minä tein heidän
kanssaan sopimuksen: lupasin viidentoista minuutin tyynysodan joka
lauantai-ilta ja he puolestaan lupasivat mennä kunnolla nukkumaan
kaikkina muina iltoina. Elleivät he pidä sanaansa, ei mitään
mellastusta, mutta jos he pitävät lupauksensa, minä vain käännän
peilit nurinpäin, nostan lamput turvaan ja annan heidän riehua niin
paljon kuin tahtovat.

-- Hieno suunnitelma, sanoi Nat ja hänen teki mieli itsekin
ottaa osaa taisteluun, mutta hän ei rohjennut ehdottaa sitä näin
ensimmäisenä iltana. Siksi hän vain loikoi ja iloitsi näytelmästä,
jossa tosiaan riitti katsomista.

Tommy Bangs johti hyökkääjiä ja Demi puolusti huonettaan urheasti.
Hän keräsi kaikki heitetyt tyynyt selkänsä taakse, kunnes
piirittäjiltä loppuivat ammukset ja he hyökkäsivät kaikki yhdessä
hänen kimppuunsa siepatakseen takaisin aseensa. Pieniä vahinkoja
kyllä sattui, mutta kukaan ei välittänyt niistä. Hilpeästi pojat
jakelivat iskuja toisilleen ja tyynyt lentelivät kuin suuret
lumipallot, kunnes rouva Bhaer katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Aika on lopussa, pojat. Vuoteeseen joka mies, muuten tulee sakkoa.

-- Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli
utelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät
totelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.

-- Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. --
Minä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan
valot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia
ja pitävät kyllä sanansa.

Siltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin
-- enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti
vielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste
seuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen
tirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi
lauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja
jätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.




2

POJAT


Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän
niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.

Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias
poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan,
sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen
setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen
kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä
rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä
olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä -- luotettava,
kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja
äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.

Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja
rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi
rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä
täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua
ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista,
lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien,
purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan
kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista
ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa,
ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon
tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja.
Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti
merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat
häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka
täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet
päällikön kuin päällikön -- mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä
poikaa.

Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan
ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja
ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja
luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti
oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt
huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai
monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli
kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä
vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon
portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin
aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.

Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet
pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava
ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta
lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin
heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän
piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas
mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat
saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen
seuran avulla.

Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä
niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja
tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen
käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti
pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi
pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään
paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia,
paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta
John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle
saappaat ja sanoi tyytyväisenä:

-- Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että
pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus
häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja
mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen
herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.

Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa,
ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä
hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä
oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä
hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin
niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen
hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen
alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili
mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat
suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki
pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta
oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä,
helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja
auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä
ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.

Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi
voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan.
Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää,
mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat
siskojaan. Daisy jumaloi veljeään -- tämä oli hänen mielestään
maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi
koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: -- Nousehan jo, pian
on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.

Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan
salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän
ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut
pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin
pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton
lörppökieli.

Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin
elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti
loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja
Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat
erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan,
ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin
keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän
mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.

Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat
kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen
pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja
herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin
hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen
lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin
päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli
äyräitten.

Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa
niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: --
Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin
sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla
toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli
sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi
pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen
jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut
Dickille.

-- Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan,
nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien
Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä
välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.

Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: -- Mikä eläin haluat,
olla, Dick?

-- Minä olen kameli; etkös näe kyttyrää selässäni? vastasi Dick
nauraen.

-- Ole sitten minun pikku kamelini, joka ei olekaan mikään
kuormajuhta, vaan marssii juhlasaatossa ensimmäisenä elefantin
rinnalla, sanoi Demi, joka järjesti leikkiä.

-- Toivon, että toiset olisivat Dick-poloiselle yhtä ystävällisiä
kuin Plumfieldin pojat, sanoi Jo-rouva opetukseensa tyytyväisenä,
kun Dick astui hitaasti hänen ohitseen näyttäen hyvin onnelliselta
vaikkakin heikolta pikku kamelilta lihavan Pumpun rinnalla, joka
sattuvan kömpelösti esitti elefantin osaa.

Jack Ford oli älykäs ja vähän ovelakin poika, ja hänet oli
lähetetty Plumfieldiin, koska se oli huokea. Moni olisi pitänyt
Jackia nokkelana poikana, mutta herra Bhaeria ei miellyttänyt hänen
tapansa osoittaa nokkeluuttaan. Herra Bhaerin mielestä ovelalla
ja rahanhimoisella lapsella oli taakkanaan yhtä paha vamma kuin
konsanaan sellaisella, joka änkytti tai oli kyttyräselkäinen.

Ned Barker oli, kuten tuhannet muut nelitoistavuotiaat pojat,
pelkkiä sääriä, törmäilyä ja kerskailua. Siitä syystä perhe kutsui
häntä 'Paukkupyssyksi' ja odotti aina hänen kompastuvan tuoleihin,
törmäävän pöytiin ja pudottavan kaikki lähelleen sattuvat pikku
esineet. Hän kerskui kauheasti sillä mitä osasi tehdä, mutta teki
harvoin mitään osoittaakseen taitojaan; hän ei ollut rohkea ja
hänessä oli vähän valehtelijan vikaakin. Ned härnäsi hanakasti pikku
poikia ja hännysteli isoja, ja olematta lainkaan paha hän oli juuri
sellainen poika, jonka saattoi helposti johtaa harhaan.

George Cole oli taas äitinsä pilalle hemmottelema; tämä oli pilannut
pojan terveyden makeisilla ja sitten arvellut, että George oli liian
heikko lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän oli kalpea, lihava poika,
tyhmä, kiukkuinen ja laiska. Eräs ystävä taivutti äidin lähettämään
Georgen Plumfieldiin, ja siellä tämä pian muuttui, sillä makeisia
saatiin harvoin, ruumiinliikuntaa vaadittiin paljon ja opiskelu
tehtiin niin miellyttäväksi, että Pumppu innostui. Edistymisellään
hän hämmästytti huolestunutta äitiään ja sai tämän vakuuttuneeksi
siitä, että Plumfieldin ilmassa oli todella jotain erinomaista.

Billy Ward oli sellainen, jota skotlantilaiset hienotunteisesti
sanovat 'viattomaksi', sillä tämä kolmentoista ikäinen pitkä poika
oli kehitystasoltaan vain kuusivuotias. Hän oli ollut tavattoman
viisas lapsi, ja isä oli liikaa kiirehtinyt hänen kehitystään; isä
oli antanut pojalle vaikeita läksyjä, pitänyt häntä kuusi tuntia
päivässä kirjan ääressä ja odottanut hänen sulattavan tietoa
kuin syöttöhanhi kupuunsa ahdettua ruokaa. Hän luuli täyttävänsä
velvollisuutensa, mutta oli vähällä tappaa pojan. Lapsiparka sai
ankaran kuumeen, ja kun hän siitä virkosi, hänen ylenmäärin rasitetut
aivonsa olivat herpaantuneet. Billyn muisti oli kuin taulu, jonka yli
sieni oli kulkenut ja pyyhkinyt sen tyhjäksi.

Se oli kauhea opetus kunnianhimoiselle isälle; hän ei voinut katsella
lupaavan poikansa muuttumista tylsämieliseksi, vaan lähetti hänet
Plumfieldiin tuskin uskaltaen toivoa hänen paranevan, mutta varmana,
että poikaa kohdeltaisiin siellä hellästi.

Billy oli tottelevainen ja kiltti, ja oli säälittävää seurata, miten
ankarasti hän yritti oppia, aivan kuin hän olisi hämärästi hapuillut
kadotettua tietoa. Päivästä päivään hän tuijotti aakkosiinsa,
lausui ylpeästi a ja b ja luuli tuntevansa ne, mutta aamulla ne
olivat unohtuneet ja työ oli aloitettava uudestaan. Herra Bhaer oli
rajattoman kärsivällinen Billyä kohtaan ja jatkoi opetusta, niin
toivottomalta kuin tehtävä tuntuikin. Hän ei välittänyt niinkään
läksyistä, vaan koetti hajottaa sumua pojan pimenneistä aivoista
ja palauttaa niihin edes vähän ymmärrystä, jotta omaisten taakka
kevenisi.

Rouva Bhaer yritti taas kaikin keinoin vahvistaa Billyn terveyttä
ja pojat säälivät häntä ja olivat hänelle kilttejä. Hän ei pitänyt
heidän rajuista leikeistään, mutta saattoi katsella tuntikausia
kyyhkysiä. Hän kaivoi Teddylle kuoppia, kunnes tuo innokas penkojakin
oli tyytyväinen, kulki tilanhoitaja Silaksen perässä kaikkialle ja
seurasi hänen toimiaan, sillä kelpo Si oli kiltti hänelle, ja vaikka
Billy unohti kirjaimet, hän muisti ystävälliset kasvot.

Tommy Bangs oli koulun rasavilli, ja kärsivällisyyttä koetteleva
rasavilli jos kukaan. Hän oli täynnä kujeita kuin marakatti, mutta
niin hyväsydäminen, että sai aina ennen pitkää anteeksi hurjimmatkin
kepposensa. Hän oli sellainen tuulihattu, että hyvät lupaukset
katosivat hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, mutta niin katuvainen,
ettei kukaan voinut pysyä totisena, kun hän pahojen tekojensa
jälkeen piti itselleen hurjia parannussaarnoja tai ehdotti toinen
toistaan kamalampia rangaistuksia kurituksekseen. Herra ja rouva
Bhaer olivat aina varautuneet onnettomuuksiin -- kuka tiesi milloin
Tom taittaisi niskansa tai räjäyttäisi koko perheen ruudilla ilmaan.
Hoitajattarella oli erityinen laatikko, jossa hän säilytti siteitä,
voiteita ja laastareita juuri Tommyn varalta, sillä hänet kannettiin
aina henkihieverissä onnettomuuspaikoilta. Mutta koskaan hän ei
menehtynyt, vaan nousi jokaisen tapaturman jälkeen jalkeille entistä
tarmokkaampana.

Ensimmäisenä koulupäivänään hän satutti sormensa ruohonleikkurissa,
ja viikon varrella hän putosi vajan katolta, raivostunut kana oli
nokkia häneltä silmät päästä, kun hän tutki sen poikasia, hän joutui
eksyksiin ja sai lujan korvapuustin keittiötyttö Pöpöltä, joka tapasi
hänet nautinnollisesti kuorimassa kermakannua piirakanpuolikkaalla.
Lannistumatta kuitenkaan epäonnistumisista tai tiuskimisista tämä
urhea nuorukainen huvitteli edelleen tekemällä kaikenlaisia kepposia,
kunnes lopuksi kukaan ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Ellei hän
osannut läksyjään, hänellä oli aina jokin hullunkurinen puolustus
tarjolla, ja kun hän oli nokkela oppimaan ja keksi oitis vastaukset
silloinkin, kun ei osannut läksyjään, hän menestyi koulussa melkoisen
hyvin. Mutta tuntien jälkeen -- varjelkoon kuinka Tommy riehui!

Eräänä kiireisenä maanantaiaamuna Tommy sitoi lihavan Pöpön
pyykkinuoralla yläkerran pylvääseen ja jätti hänet sinne puoleksi
tunniksi mekastamaan kiukuissaan. Hän pudotti kuuman kuparirahan
sievän Mary-Annin selkään, kun tämä oli tarjoilemassa vieraille
päivällistä. Tyttöparka kaasi liemimaljan ja hyökkäsi kauhuissaan
ulos jättäen perheen ihmettelemään, oliko hän kadottanut järkensä.
Tommy sitoi vesisangon ylös puuhun ja kiinnitti nauhan sen sankaan,
ja kun Daisy kirjavan nauhan houkuttelemana koetti kiskaista sen
alas, hän sai suihkun, joka kasteli hänen puhtaan mekkonsa ja
loukkasi suuresti hänen tunteitaan. Tommy pani karkeita valkoisia
kiviä sokeriastiaan, kun hänen isoäitinsä tuli teelle, ja vanha rouva
ihmetteli, miksi sokeri ei liukene kupissa, mutta oli liian kohtelias
sanoakseen mitään. Tommy pöllytti nuuskaa kirkossa, jolloin viittä
poikaa rupesi aivastuttamaan niin kovasti, että heidän täytyi mennä
ulos.

Talvella hän loi lumen teiltä ja kasteli niitä salaa, että ihmiset
kupsahtaisivat kumoon. Hän sai Silas-paran melkein raivostumaan
ripustamalla tämän suuret saappaat näkyviin. Silaksen jalat olivat
nimittäin suunnattoman isot ja hän häpesi niitä kauheasti. Tom
houkutteli luottavaisen pikku Dollin sitomaan rihman heiluvaan
hampaaseensa nukkumaan mennessään, niin että Tommy voisi
vetää hampaan pois Dollin tietämättä mitään koko pelottavasta
toimituksesta. Mutta hammaspa ei lähtenytkään ensimmäisellä
yrityksellä, ja Dolli parka heräsi suuressa hengenhädässä. Siitä
pitäen hänen luottamuksensa Tommyyn oli mennyttä. Viimeksi Tommy oli
keksinyt syöttää kanoille rommiin kastettua leipää, josta ne tulivat
hiprakkaan ja herättivät tavatonta pahennusta muussa siipikarjassa.
Vanhat arvokkaat tiput hoipertelivat ympäriinsä nokkien ja kaakattaen
niin hullunkurisesti, että perhe oli katketa nauruun katsellessaan
niiden temppuja, kunnes Daisyn kävi niitä sääli ja hän sulki ne
kanakoppiin nukkumaan ja selviämään.

Tässä onkin esitetty talon kaikki pojat; he elivät yhdessä niin
onnellisina kuin kaksitoista poikaa suinkin voi, opiskelivat ja
leikkivät, tekivät työtä ja kiistelivät, taistelivat pahaa vastaan
ja kartuttivat avujaan entisaikojen hyvään tapaan. Muissa kouluissa
pojat oppivat luultavasti enemmän kirjatietoja, mutta vähemmän
sitä viisautta, joka tekee pojista kunnon miehiä. Latina, kreikka
ja matematiikka olivat tietenkin tärkeitä aineita, mutta herra
Bhaerin mielestä itsetuntemus, oma apu ja itsehillintä olivat vielä
tärkeämpiä, ja niitä hän koetti opettaa pojille. Ihmiset pudistivat
joskus päätään hänen ajatuksilleen, vaikka heidän samalla oli
myönnettävä, että poikien käytös ja luonne olivat hämmästyttävästi
parantuneet. Oli miten oli, tämä oli "omituinen koulu" kuten Jo-rouva
Natille sanoi.




3

SUNNUNTAI


Heti kun kello seuraavana aamuna soi, Nat ponnahti vuoteesta ja
pukeutui tyytyväisenä pukuun, jonka löysi tuolilta. Se ei ollut aivan
uusi puku, vaan ilmeisesti jonkun varakkaan pojan entinen. Nat oli
tuskin saanut vaatteet ylleen, kun Tommy tuli komeasti puhdas kaulus
kaulassaan viemään hänet aamiaiselle.

Aurinko paistoi ruokasalin yltäkylläiseen pöytään ja sen ympärille
kokoontuneeseen nälkäiseen ja reippaaseen poikajoukkoon. Nat
huomasi poikien käyttäytyvän nyt paljon hillitymmin kuin edellisenä
iltana; jokainen odotti hiljaa tuolinsa takana, kun isänsä vieressä
pöydän päässä seisova pikku Rob risti kätensä, taivutti kiharaisen
päänsä ja luki lyhyen rukouksen saksalaisen tavan mukaan. Sitten
kaikki istuutuivat pöytään nauttimaan sunnuntaiaamiaista, johon
kuului kahvia, paistia ja paistettuja perunoita niiden leipä- ja
maitoruokien asemesta, joilla pojat arkisin tyydyttivät hyvää
ruokahaluansa. Pöydässä kävi vilkas puheen sorina veitsien ja
haarukoiden iloisesti kalistessa, sillä oli sovittava sunnuntain
ohjelmasta, päätettävä kävelyretkestä ja keskusteltava tulevan viikon
suunnitelmista. Toisia kuunnellessaan Natista tuntui, että tiedossa
oli miellyttävä päivä; hän rakasti rauhaa ja talossa tuntui nyt
vallitsevan tyynnyttävä hiljaisuus, josta hän piti.

-- Nyt, pojat, joutukaapas aamupuuhiinne, että olette valmiit
lähtemään kirkkoon, kun raitiovaunu tulee, sanoi isä Bhaer ja näytti
esimerkkiä ryhtyen kokoamaan kirjoja seuraavaa päivää varten.

Pojat kiiruhtivat toimiinsa, sillä kullakin oli jokapäiväiset
velvollisuutensa ja ne piti hoitaa tunnollisesti. Joku kantoi puita
ja vettä, joku lakaisi portaat tai juoksi rouva Bhaerin asioilla.
Toiset ruokkivat lemmikkieläimiä ja siivosivat tallipihaa Franzin
kanssa. Daisy pesi kupit ja Demi kuivasi ne, sillä kaksoset
työskentelivät mielellään yhdessä, ja Demiä oli opetettu auttamaan
kotiaskareissa. Yksinpä pikku Teddylläkin oli oma tehtävänsä: hän
tepsutti edestakaisin keräten lautasliinoja ja työntäen tuoleja
paikoilleen. Puolisen tuntia pojat hyörivät kuin mehiläisparvi,
kunnes raitiovaunu vihdoin tuli. Isä Bhaer työntyi sisään kannoillaan
Franz, ja kahdeksan vanhinta Plumfieldin poikaa, ja niin he lähtivät
kolmen kilometrin kirkkomatkalle kaupunkiin.

Koska Natilla oli kiusanaan yskä, hän jäi kotiin neljän pienimmäisen
pojan kanssa ja vietti onnellisen aamun kuunnellen rouva Bhaeria,
joka luki heille huoneessaan kertomuksia ja opetti Natille uuden
virren. Sitten hän askarteli itsekseen liimaamalla kuvia vanhaan
tilikirjaan.

-- Tämä on minun sunnuntaikaappini, sanoi rouva Bhaer osoittaen
Natille hyllyjä, jotka olivat täynnä kuvakirjoja, maalilaatikoita,
piirustusvihkoja, pieniä päiväkirjoja ja kirjoitustarvikkeita.
-- Haluan poikien pitävän sunnuntaista ja huomaavan, että se on
rauhallinen, miellyttävä lepopäivä, jolloin ei käydä koulua eikä
leikitä, vaan nautitaan hiljaisista huvituksista ja opitaan vielä
tärkeämpiä asioita kuin koulutiedot. Ymmärrätkö minua? hän kysyi
katsellen Natin tarkkaavaista ilmettä.

-- Tarkoitatteko, että opitaan tulemaan hyviksi ihmisiksi? poika
kysyi hetken epäröityään.

-- Sitä juuri. Että olisit hyvä ja haluaisit olla hyvä. Tiedän
varsin hyvin, että se on joskus kovaa työtä, mutta me autamme
kaikki toisiamme ja pääsemme siten eteenpäin. Tässä on yksi tapa,
jolla yritän auttaa poikia. Rouva Bhaer otti esiin paksun kirjan,
joka näytti melkein täyteen kirjoitetulta ja avasi sivun, jonka
yläreunassa oli vain yksi ainoa sana.

-- Tuossahan on minun nimeni! huudahti Nat hämmästyneenä.

-- Niin on. Minulla on sivu kutakin poikaa varten. Pidän
kirjaa siitä, miten kukin teistä menestyy viikon varrella, ja
sunnuntai-iltana näytän sitten tuloksen. Jos se on huono, olen
murheellinen ja pettynyt, mutta hyvästä tuloksesta olen iloinen ja
ylpeä. Mutta olkoonpa kummin päin hyvänsä, pojat tietävät, että
haluan auttaa heitä, ja he yrittävät parhaansa minun ja isä Bhaerin
takia.

-- Varmasti he yrittävätkin, sanoi Nat, joka nähtyään vilaukselta
Tommyn nimen vastapäiseltä sivulta olisi mielellään halunnut tietää,
mitä sen alle oli kirjoitettu.

Rouva Bhaer näki hänen katseensa, pudisti päätään ja sanoi lehteä
kääntäen:

-- Ei, minä näytän arvosteluni vain asianomaiselle. Sanon tätä
omantunnon kirjakseni; ja vain sinä ja minä saamme koskaan tietää,
mitä kirjoitetaan sinun sivullesi. Riippuu kokonaan sinusta, oletko
iloinen vai häpeätkö lukea sitä ensi sunnuntaina. Luulen kuitenkin,
että arvostelusta tulee hyvä; joka tapauksessa koetan tehdä asiat
sinulle helpoiksi täällä uudessa ympäristössä ja olen täysin
tyytyväinen jos noudatat vähiä sääntöjämme, viihdyt poikien kanssa ja
olet oppivainen.

-- Minä koetan. Natin laihat kasvot punastuivat ja hänet täytti
palava into tehdä rouva Bhaer iloiseksi ja ylpeäksi eikä surulliseksi
ja pettyneeksi. -- On varmasti paljon vaivaa kirjoittaa niin monesta
pojasta, hän lisäsi, kun rouva Bhaer sulki kirjansa taputtaen poikaa
rohkaisevasti olalle.

-- Ei minusta, sillä en tosiaankaan tiedä, kummasta pidän enemmän,
kirjoittamisesta vai pojista, hän sanoi ja naurahti nähdessään Natin
hämmästyvän moisesta vaihtoehdosta. -- Tiedän kyllä, että monet
ihmiset pitävät poikia vaivalloisina, mutta se johtuu vain siitä,
etteivät he ymmärrä poikia. Minä ymmärrän, enkä ole ikinä tavannut
poikaa, jonka kanssa en tulisi toimeen, kunhan ensin olen löytänyt
pehmeän kohdan hänen sydämessään. Hyvänen aika, enhän minä millään
tulisi toimeen ilman rasavilliä, meluavaa poikajoukkoani, vai
tulisinko, Teddy? sanoi rouva Bhaer ja ehti juuri ajoissa siepata
syliinsä pikku veijarin ja pelastaa siten ison mustepullon joutumasta
tämän taskuun.

-- Nyt haluat varmaan mennä luokkaan harjoittelemaan niitä virsiä,
joita aiomme illalla laulaa, sanoi rouva Bhaer arvaten tosiaan, mitä
toinen mieluiten halusi tehdä.

Yksin rakkaan viulunsa kanssa, nuottikirja tuettuna aurinkoiselle
ikkunalle -- kevään kauneus ulkona ja pyhäpäivän hiljaisuus sisällä
-- Nat nautti pari tuntia täydellisestä onnesta; hän unohti tyystin
entiset pahat päivät.

Kun kirkkomiehet palasivat ja päivällinen oli syöty, pojat
hajaantuivat ympäri taloa lukemaan, kirjoittamaan kotiin tai
keskustelemaan hiljaa toistensa kanssa. Kello kolmelta koko perhe
lähti kävelemään, sillä nuoret toimeliaat pojat tarvitsivat myös
liikuntaa; ja näillä kävelyretkillä heitä opetettiin näkemään ja
rakastamaan Luojan suuria ihmetöitä kauniissa luonnossa.

Rouva Bhaer ajoi Daisyn ja kahden oman poikansa kanssa kaupunkiin
jokaviikkoiselle vierailulle isoäidin luo. Se olikin ahkeran äiti
Bhaerin ainoa vapaahetki ja suurin ilo. Nat ei jaksanut vielä lähteä
pitkälle kävelyretkelle, ja siksi häntä kehotettiin jäämään kotiin
Tommyn kanssa, joka tarjoutui toimimaan Plumfieldin isäntänä.

-- Talon sinä olet nähnyt, mennään katsomaan puutarhaa, aittaa ja
eläintarhaa, sanoi Tommy heidän jäätyään Pöpön valvontaan.

-- Minkälaista eläintarhaa? kysyi Nat, kun he kiersivät talon ympäri.

-- Meillä kaikilla on oma lemmikkieläin. Niitä pidetään jyväaitassa
ja me sanomme sitä eläintarhaksi. Tässä se on. Eikös minun marsuni
olekin kaunis? Tom kysyi ylpeästi esitellen rumimman elukan, minkä
Nat oli koskaan nähnyt.

-- Tunnen pojan, jolla on niitä kokonainen tusina, ja hän olisi
antanut minulle yhden niistä, mutta ei minulla ollut sille paikkaa.
Se oli valkoisen- ja mustankirjava ja aikamoinen votkale, ja voisin
ehkä saada sen sinulle, jos haluat, sanoi Nat ja hänestä tuntui, että
siinä oli kelvollinen vastalahja Tommyn ystävyydestä.

-- Tietysti haluaisin. Minä annan tämän sinulle ja ne voivat elää
yhdessä, jos vain malttavat olla tappelematta. Nuo valkoiset
hiiret ovat Robin -- Franz antoi ne hänelle. Kaniinit ovat
Nedin ja helmikanat tuolla ulkona taas Pumpun. Tässä on Demin
kilpikonnalaatikko, vaikka se onkin nyt tyhjillään. Viime vuonna
hänellä oli niitä kuusikymmentäkaksi, jotkut olivat hurjan isojakin.
Yhteen hän kaiversi oman nimensä ja vuosiluvun ja päästi sen
menemään; ja hän sanoo, että hän ehkä löytää sen joskus pitkän ajan
perästä ja tuntee omakseen. Hän luki kerran jutun kilpikonnasta, joka
oli löydetty ja jossa oli ollut merkki. Siitä oli käynyt ilmi, että
se oli monta sataa vuotta vanha. Demi on sellainen metka kaveri.

-- Mitä tässä laatikossa on? kysyi Nat pysähtyen ison laatikon
viereen, joka oli puolillaan multaa.

-- Se on Jack Fordin matokauppa. Hän kaivaa kasakaupalla matoja ja
säilyttää niitä laatikossa, ja kun meitä haluttaa lähteä ongelle,
ostamme niitä häneltä. Se säästää kyllä vaivoja, mutta hän kiskoo
niistä ihan liikaa. Kun viimeksi teimme kauppoja, sain maksaa
kaksi centtiä tusinasta ja madot olivat pieniä kuin mitkä. Jack
on joskus kamalan pihi, ja minä sanoin hänelle, että kaivan itse
matoni, ellei hän alenna hintoja. Minulla on kaksi kanaa, nuo
harmaat suurihelttaiset, parasta rotua molemmat, ja minä myyn munat
rouva Bhaerille, mutta en koskaan pyydä enempää kuin kaksikymmentä
viisi centtiä tusinalta, en ikinä! Minua hävettäisi pyytää enemmän,
huudahti Tommy katsoen halveksivasti Jackin matokauppaa.

-- Entä kenen nuo koirat ovat? kysyi Nat kiinnostuneena näistä
liiketoimista, ja hänestä tuntui, että olisi ilo ja kunnia saada
avustaa miestä, jonka nimi oli T. Bangs.

-- Tuo iso on Emilin. Sen nimi on Kristoffer Kolumbus. Se on rouva
Bhaerin antama nimi, vastasi Tommy kuin eläimiään esittelevä
sirkuksen johtaja. -- Tämä valkoinen koiranpentu on Robin ja tuo
keltainen on Teddyn. Eräs mies aikoi hukuttaa ne meidän lampeemme,
mutta isä Bhaer ei antanut. Ne ovat ihan omiaan pikku pojille, mutta
minä en niistä juuri perusta. Niiden nimet ovat Castor ja Pollux.

-- Jos minä saisin valita, ottaisin mieluiten Toby-aasin. Sillä
olisi mukava ratsastaa ja se on niin pieni ja kilttikin, sanoi Nat
muistellen niitä raskaita taipaleita, joita oli talsinut väsyksissä.

-- Herra Laurence lähetti sen rouva Bhaerille, ettei hänen tarvitsisi
kantaa Teddyä reppuselässä kävelyretkillä. Kaikki pitävät Tobysta, ja
se onkin mainio aasi. Kyyhkyset ovat kaikkien yhteisiä. Jokaisella
on oma suosikkinsa ja me jaamme heti poikaset, kun niitä ilmestyy.
Ne ovat kauhean lystikkäitä. Nyt ei kylläkään ole poikasia, mutta
voit vilkaista vanhoja junkkareita sillä aikaa kun katson ovatko
Punaheltta ja Miina munineet.

Nat kiipesi tikkaille, työnsi päänsä lattialuukusta ja katseli kauan
aikaa somia kyyhkysiä, jotka kujersivat avarassa lakassaan. Osa
niistä kyyhötti pesässä tai istui orrella, osa pyrähteli edestakaisin
oviaukossa tai lensi päivänpaisteiselta katolta tarhaan, jossa kuusi
kiiltävää lehmää märehti oljilla.

-- Kaikilla on jotakin, minulla vain ei mitään. Olisipa minullakin
ikioma kyyhkynen tai kana tai edes kilpikonna, ajatteli Nat ja tunsi
itsensä kovin köyhäksi katsellessaan toisten poikien aarteita. --
Miten te olette saaneet kaikki nämä eläimet? hän kysyi tavattuaan
Tommyn tallissa.

-- Me löydämme tai ostamme niitä tai ihmiset antavat niitä meille.
Isä lähetti minulle nämä kanat, mutta heti kun saan kylliksi
munarahoja ostan ankkoja. Tallin takana on niille mukava pikku lampi;
ihmiset maksavat hyvin ankanmunista, ja ankanpoikaset ovat sieviä.
Ne ovat metkan näköisiä, kun ne uivat, sanoi Tommy miljoonamiehen
huolettomuudella.

Nat huokasi, sillä hänellä ei ollut isää eikä rahaa.

Tommy näytti ymmärtävän hänen huokauksensa, sillä hän mietti hetken
ankarasti ja sanoi: -- Kuule, minä tiedän mitä tehdään! Etsi sinä
minulle munia -- se näes on minusta eri tylsää puuhaa -- niin minä
annan sinulle aina munan tusinalta. Sinä pidät kirjaa niistä, ja kun
olet saanut tusinan täyteen, äiti Bhaer antaa sinulle kaksikymmentä
viisi centtiä ja silloinhan voit ostaa mitä haluat.

-- Kyllä minä etsin. Olet hurjan reilu, huudahti Nat aivan
huikaistuneena loistavasta tarjouksesta.

-- Pyh, joutavia! Saat alkaa heti ja etsiä koko ladon, ja minä odotan
sinua. Kun Miina kaakattaa noin, löydät varmasti jostakin ainakin
yhden munan, sanoi Tommy ja heittäytyi tyytyväisenä heinille, olihan
hän tehnyt hyvän kaupan ja ystävällisen teon.

Iloissaan Nat aloitti etsintänsä ja kulki kallistellen parvessa,
kunnes löysi kaksi munaa, toisen erään palkin alta ja toisen
vanhasta mitta-astiasta, jonka rouva Punaheltta oli anastanut
pesimispöntökseen.

-- Sinä saat toisen ja minä toisen -- nyt tulikin täyteen minun
viimeinen tusinani -- ja huomenna vasta aloitamme uuden. Kas tässä,
merkitse tilisi liidulla tähän minun tilini viereen, niin silloin
kaikki on niin kuin olla pitää, sanoi Tommy osoittaen kummallisia
merkkejä, joita oli rivi vanhan viskuukoneen sileässä pinnassa.

Tärkeänä ylpeä munanomistaja avasi tilinsä ja hänen ystävänsä
kirjoitti nauraen entisten koukeroiden yläpuolelle kunnioitusta
herättävät sanat:

    "T. Bangs & Kumpp."

Munat lumosivat Nat-rukan niin, että hän vaivoin saattoi tallettaa
omansa, tuon ensimmäisen omistamansa esineen Pöpön ruokakomeroon.
Sitten he jatkoivat tarkastelua, ja kun he olivat tutustuneet kahteen
hevoseen, kuuteen lehmään ja yhteen vasikkaan, Tommy vei Natin vanhan
raidan luo, joka kallistui solisevan puron yli. Aidalta oli helppo
kiivetä kolmen suuren oksantyngän väliseen laajaan syvennykseen.
Oksat oli katkaistu, jotta haaraan kasvaisi tuuhea oksakruunu.
Syvennyksessä oli pieniä istuimia, ja ontto kohta oli koverrettu
parahultaisen isoksi, jotta sinne mahtui pari kirjaa, purjeista
riisuttu pikku vene ja muutama keskentekoinen pilli.

-- Tämä on Demin ja minun ikioma paikka. Kukaan ei saa tulla tänne
ilman lupaa, paitsi Daisy, sillä hänestä ei ole väliä, selitti Tommy
Natin katsellessa ihastuneena vihreää lehtiholvia, jossa surisevat
mehiläiset herkuttelivat pitkissä, keltaisissa kukkatertuissa.

-- Onpas kaunista! huudahti Nat. -- Annatteko minunkin joskus tulla
tänne. En ole eläissäni nähnyt näin kaunista paikkaa. Olisi mukavaa
olla lintu, että saisi aina asua täällä.

-- Onhan tämä kaunis ja kyllä sinä saat tulla tänne ellei Demi
kiellä, eikä hän kielläkään, koska hän sanoi eilen illalla, että hän
pitää sinusta.

-- Sanoiko hän? Nat oli mielissään, sillä pojat näyttivät pitävän
Demin suosiota suuressa arvossa, koska hän oli äiti Bhaerin
sisarenpoika ja muutenkin järkevä ja tunnollinen poika.

-- Sanoi. Demi pitää hiljaisista pojista, ja te tulette varmaan hyvin
toimeen keskenänne, jos vain sinäkin pidät lukemisesta niin kuin hän.

Nat-paran kasvot lehahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän sammalsi
häpeissään:

-- Minä en osaa lukea kunnolla. Minulla ei ollut koskaan aikaa
siihen, kun kiertelin soittelemassa.

-- En minäkään siitä pidä, mutta osaan kuitenkin lukea, jos vain
haluan, sanoi Tommy katsoen Natiin, aivan kuin olisi ihmetellyt:
"Kaksitoistavuotias poika, eikä osaa lukea!"

-- Osaan minä sentään lukea nuotteja, lisäsi Nat nolona jouduttuaan
tunnustamaan oppimattomuutensa.

-- Minä en osaa, sanoi Tommy niin kunnioittavalla äänellä, että Nat
rohkeni sanoa päättävästi:

-- Aion lukea ahkerasti ja opiskella niin pitkälle kuin pystyn nyt
kun minulla on siihen tilaisuus. Antaako herra Bhaer vaikeita läksyjä?

-- Ei, hän ei ole ollenkaan ankara. Hän selittää oikein hyvin ja
auttaa vaikeissa paikoissa. Monet eivät viitsi, ei minun entinen
opettajanikaan. Jos unohdimme sanankin, saimme ympäri korvia, sanoi
Tommy hieroen päänuppiaan aivan kuin se vieläkin olisi suhissut
lukemattomista korvatillikoista. Ne olivat ainoa muisto siitä
vuodesta, jonka hän oli käynyt koulua toisen opettajan johdolla.

-- Tätä minä ehkä osaisin lukea, sanoi Nat selaillen yhtä kirjoista.

-- Lue sitten vähän; minä autan sinua, sanoi Tommy suojelevalla
äänellä.

Nat koetti parastaan tankaten sivun verran, ja sinä aikana Tommy
oikaisi häntä moneen kertaan ja selitti lopuksi, että kohta lukeminen
sujuisi Natilta yhtä hyvin kuin kaikilta toisiltakin. Sitten he
juttelivat poikien tapaan kaikenlaisista asioista. Tuli puhe
puutarhanhoidostakin, koska Nat sattui kysymään, mitä puron toisella
puolen oleviin tilkkuihin oli istutettu.

-- Ne ovat meidän palstojamme, sanoi Tommy. -- Jokaisella on oma
maapalansa ja saamme viljellä niissä mitä haluamme, kunhan vain
kaikilla on eri kasveja. Palstoja ei vaihdeta ennen kuin sato on
korjattu, ja ne pidetään kunnossa koko kesän.

-- Mitä sinä aiot kasvattaa tänä vuonna?

-- Minä valitsin pavun, koska sitä on helpointa viljellä.

Nat ei voinut olla nauramatta, sillä Tommy oli työntänyt hattunsa
takaraivolle, pistänyt kätensä taskuihin ja lausui sanat venytellen
matkien tietämättään Silasta, joka oli herra Bhaerin tilanhoitaja.

-- Ei sinun tarvitse ollenkaan nauraa; pavut ovat helpompia kuin
maissi ja peruna. Viime vuonna minä koetin kasvattaa meloneja, mutta
kirput tekivät kiusaa, ja sitten ne mokomat hedelmät eivät ottaneet
kypsyäkseen ennen pakkasia, niin että minä en saanut kuin yhden
ainoan kunnollisen ja kaksi pientä vetistä lölleröä, sanoi Tommy
lainaten taas Silaksen sanoja.

-- Maissihan näyttää kasvavan hyvin, sanoi Nat kohteliaasti
peittääkseen naurunsa.

-- Niinpä kyllä, mutta sitä saa kuokkia alituiseen. Papua taas ei
tarvitse kitkeä kuin kerran ja se kypsyy pian. Minä sain ruveta
kasvattamaan papua, koska puhuin siitä ensiksi. Pumppukin olisi
halunnut papua, mutta sai ottaa herneen; ne täytyy riipiä, ja se työ
kyllä sopii hänelle, kun hän syökin niin paljon.

-- Saankohan minäkin kasvitarhan? sanoi Nat miettien, että maissin
multaaminenkin mahtoi olla hauskaa työtä.

-- Tottakai, kuului alhaalta. Puun juurella seisoi herra Bhaer,
joka oli palannut kävelyltä ja tullut etsimään heitä; hän halusi
päivän mittaan puhella hetkisen jokaisen pojan kanssa, sillä hän oli
huomannut, että se antoi hyvän alun seuraavan viikon työlle.

Myötätunto on mainio asia ja täällä se sai ihmeitä aikaan. Pojat
tiesivät, että isä Bhaer oli kiinnostunut heistä, ja monet, etenkin
vanhemmat, avasivat mieluummin sydämensä hänelle kuin äiti Bhaerille,
sillä he halusivat puhua toiveistaan ja suunnitelmistaan niin
kuin mies miehelle. Mutta ollessaan sairaana tai murheissaan he
turvautuivat vaistomaisesti Jo-rouvaan, ja pienimmät pitivät häntä
rippiäitinään kaikissa asioissa.

Kiivetessään alas pesästä Tommy putosi puroon, mutta koska se ei
ollut mitenkään harvinaista, hän pulikoi vain tyynesti rantaan ja
riensi sisälle kuivattelemaan vaatteitaan. Ja niin jäi Nat herra
Bhaerin kanssa kahden kesken kuten tämä oli toivonutkin. Heidän
kierrellessään puutarhamaalla isä Bhaer voitti Natin sydämen
antamalla hänelle oman pikku palstan ja keskustelemalla satotoiveista
niin vakavasti kuin perheen toimeentulo olisi riippunut täysin
vuoden tulosta. Tästä mieluisasta aiheesta he siirtyivät toisiin, ja
Natille selvisi monta uutta ja hyödyllistä asiaa, jotka upposivat
hänen vastaanottavaiseen mieleensä kuin lämmin kevätsade kuivaan
maahan. Koko illallisen ajan hän mietti keskustelua ja katsoi usein
herra Bhaeriin kuin sanoakseen: "Minä pidin siitä, puhukaa vieläkin."
Kenties mies ymmärsi Natin sanattoman pyynnön, koska hän poikien
kokoonnuttua rouva Bhaerin huoneeseen keskustelemaan valitsi aiheen,
joka varmaan oli juolahtanut hänen mieleensä äsken puutarhassa.

Katsellessaan ympärilleen Nat mietti, että he olivat pikemminkin
suuri perhe kuin koulu, sillä pojat istuivat laajassa puoliympyrässä
takkavalkean ääressä, muutamat tuoleilla, toiset matolla, Daisy ja
Demi Fritz-sedän polvella ja Rob kyyristyneenä suureen nojatuoliin
äitinsä selän taa, missä hän saattoi torkahtaa kenenkään huomaamatta,
jos keskustelu kävisi yli hänen ymmärryksensä. Kaikki istuivat
mukavasti ja kuuntelivat tarkkaavina, sillä he tiesivät että heidän
mielipidettään voitaisiin kysyä ja halusivat olla varuillaan
voidakseen heti vastata.

-- Olipa kerran, alkoi herra Bhaer vanhanaikaiseen hyvään tapaan,
suuri viisas puutarhuri, jolla oli laajin puutarha, mitä koskaan
on nähty. Se oli ihmeellinen ja kaunis paikka, ja hän hoiti sitä
huolellisesti kasvattaen siinä monenlaisia oivallisia ja hyödyllisiä
kasveja. Mutta tässäkin verrattomassa puutarhassa kasvoi rikkaruohoa;
maa oli usein huonoa eikä siihen kylvetty hyvä siemen näyttänyt
ollenkaan itävän. Hänellä oli apunaan monta puutarhuria. Muutamat
heistä täyttivät velvollisuutensa ja tekivät tosiaan työtä runsaan
palkkansa edestä. Mutta toiset löivät laimin palstansa ja päästivät
ne rappiolle, ja se suretti kovin puutarhuria. Mutta hän oli
kärsivällinen ja odotti vuosituhannesta toiseen suurta satoa.

-- Hänen täytyi sitten olla hirveän vanha, sanoi Demi, joka oli
tuijottanut suoraan setäänsä silmiin, ettei ainoakaan sana menisi
hukkaan.

-- Hiljaa, Demi; sehän on satu, kuiskasi Daisy.

-- Ei, se on kuvavertaus, sanoi Demi.

-- Mikä on kuvavertaus? kysyi Tommy tiedonhaluisena.

-- Selitä se hänelle jos osaat, äläkä käytä sanoja, ellet tosiaan
ymmärrä niiden merkitystä, sanoi herra Bhaer Demille.

-- Kyllä minä ymmärrän, isoisä selitti sen minulle! Satu on
kuvavertaus, kun se tarkoittaa jotakin.

-- Varmasti sedänkin satu on vertauskuva. Kuuntele siis, niin saat
tietää, mitä se merkitsee, vastasi Jo-rouva.

Demi rauhoittui ja herra Bhaer jatkoi parhaalla englannillaan --
hänen kielitaitonsa olikin viiden viime vuoden aikana kovasti
kehittynyt, poikien ansiosta, kuten hän selitti.

-- Suuri puutarhuri antoi kymmenisen peltotilkkua eräälle
palvelijallensa ja käski tämän viljellä niitä parhaansa mukaan.
Palvelija ei sattunut olemaan rikas, ei viisas eikä oikein hyväkään,
mutta hän halusi auttaa puutarhuria, koska tämä oli monin tavoin
osoittanut hänelle ystävällisyyttään. Hän siis otti auliisti vastaan
peltotilkut ja ryhtyi työhön. Ne olivat erikokoisia ja erimuotoisia,
muutamissa maaperä oli hyvää, toisissa kovin kivistä, mutta kaikki
ne vaativat paljon työtä, sillä voimakkaaseen maahan kasvoi nopeasti
rikkaruohoa ja laihassa maassa oli taas paljon kiviä.

-- Mitä siellä rikkaruohon ja kivien seassa kasvoi? kysyi Nat niin
innoissaan, että unohti ujoutensa.

-- Kukkia, sanoi herra Bhaer ystävällisesti. -- Karuimmassa ja
muokkaamattomimmassakin pikku sarassa kasvoi orvokkeja tai resedoja.
Yhdessä sarassa kukoistivat ruusut, hajuherneet ja tuhatkaunot.
Toisessa oli kaikenlaisia harvinaisia kasveja, värikkäitä kiviä ja
viiniköynnös, joka kiipesi korkealle kuin Jaakon herneenvarsi, ja
siinä alkoivat juuri orastaa monet hyvät siemenet, sillä sarkaa
hoiti hellien viisas, vanha mies, joka oli työskennellyt koko ikänsä
tämänlaatuisissa puutarhoissa.

"Kuvavertauksen" tässä kohdassa Demi kallisti päätään kuin utelias
lintu ja tuijotti kirkkain silmin setäänsä aivan kuin olisi epäillyt
jotain ja päättänyt olla varuillaan. Mutta herra Bhaer näytti täysin
viattomalta ja katseli kiinteästi nuorten kasvojen rivistöä, ja hänen
viisas, ymmärtäväinen katseensa kertoi paljon Jo-rouvalle, joka tiesi
kuinka tunnollisesti aviomies koetti hoitaa näitä pieniä sarkojaan.

-- Kuten sanoin, muutamia näistä saroista oli helppo viljellä, mutta
toisia hyvin vaikea. Siellä oli yksi erityisen päivänpaisteinen pikku
sarka, joka olisi saattanut olla täynnä hedelmiä, vihanneksia ja
kukkia, mutta se ei viitsinyt nähdä vaivaa, ja kun mies kylvi siihen
-- sanokaamme vaikka meloneja -- niistä ei tullut mitään, koska se
pieni sarka ei pitänyt niistä huolta. Mies oli pahoillaan, mutta
koetti yhä uudestaan, vaikka sadon epäonnistuttua sarka vastasikin
aina: "Minä unohdin."

Kaikki purskahtivat nauramaan ja katsoivat Tommyä, joka oli
höristänyt korviaan kuultuaan sanan "meloni", ja hän painoi päänsä
alas, kun hänen ainainen puolustelunsa toistettiin.

-- Minä tiedän: hän tarkoittaa meitä! huudahti Demi käsiään
taputtaen. -- Sinä olet se mies ja me olemme niitä pikku puutarhoja,
eikö ollakin?

-- Sinä arvasit. Sanokaa nyt jokainen vuorollanne, mitä minä
tänä keväänä kylväisin, että saisin ensi syksynä hyvän sadon
kahdestatoista, ei vaan kolmestatoista sarastani, sanoi herra Bhaer
ja nyökkäsi Natille oikaistessaan puhettaan.

-- Jos meihin kylvetään maissia, papua tai hernettä, me lihomme
kauheasti, sanoi Pumppu ja hänen pyöreät, veltot kasvonsa
kirkastuivat, kun näin hupaisa ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Ei hän sellaista siementä tarkoita. Hän tarkoittaa miten saisi
meidät hyviksi, ja rikkaruohot ovat meidän virheitämme, sanoi Demi,
joka tavallisesti otti johdon tällaisissa keskusteluissa, koska
hänellä oli tottumusta ja hän piti keskustelemisesta.

-- Niin, miettikää nyt jokainen, mitä kipeimmin tarvitsette, ja
kertokaa minulle, niin autan teitä kasvattamaan sitä. Teidän on
tehtävä parhaanne, muuten menestytte yhtä huonosti kuin Tommyn
melonit -- pelkkiä lehtiä eikä ollenkaan hedelmiä. Aloitetaan
vanhimmasta päästä ja kysytään äidiltä, mitä hän haluaisi tilkussaan
viljellä.

-- Minä haluaisin koko sarkani täyteen kärsivällisyyttä, sillä sitä
minä tarvitsen eniten, sanoi Jo-rouva niin totisena, että pojat
alkoivat tosissaan miettiä, mitä sanoisivat vuorollaan, ja muutamat
tunsivat omantunnonpistoksen, koska olivat niin kovasti koetelleet
äiti Bhaerin kärsivällisyyttä.

Franz halusi sitkeyttä, Tommy luotettavuutta, Ned kiltteyttä, Daisy
kätevyyttä, Demi yhtä paljon viisautta kuin isoisällä, ja Nat
sanoi arasti toivovansa niin monia asioita, että hän antaisi herra
Bhaerin valita ne hänelle. Toiset valitsivat enimmäkseen samoja
asioita, mutta kärsivällisyys, kiltteys ja anteliaisuus näyttivät
olevan suosituimmat. Yksi pojista halusi tulla aamuvirkuksi mutta ei
tiennyt, miksi sitä siementä sanoisi, ja Pumppu-parka huokasi:

-- Minä haluaisin pitää läksyistäni yhtä paljon kuin päivällisestä,
mutta en voi.

-- Meidän pitää istuttaa itsehillintää ja mullata ja kastella sitä
ja saada se kasvamaan niin hyvin, ettei kukaan ensi jouluna ahmi
itseänsä kipeäksi. Jos kehität taitoasi, George, niin henkesi alkaa
kaivata ravintoa aivan samalla tavoin kuin ruumiskin, ja pian
rakastat kirjoja yhtä paljon kuin tämä meidän pikku filosofimme,
sanoi herra Bhaer pyyhkäisten hiukset Demin otsalta. -- Sinäkin olet
ahne, poikaseni, haluat ahtaa pääsi täyteen satuja ja tarinoita
samoin kuin George ahtaa vatsaansa leivoksia ja makeisia. Molemmat
ovat pahasta, ja minä haluaisinkin teidän pyrkivän parempaan.
Tiedän mainiosti, ettei laskento ole läheskään yhtä hauskaa kuin
"Tuhannenyhden yön tarinat", mutta se on varsin tarpeellista, ja
nyt teidän on aika oppia laskemaan, muuten saatte ajan oloon hävetä
osaamattomuuttanne.

Kuulkaa pojat, minä teen sopimuksen kanssanne -- jos George syö
ainoastaan kolme kertaa päivässä ja Demi lukee vain yhden satukirjan
viikossa, niin minä järjestän teille uuden krikettikentän. Teidän on
vain luvattava sitten pelata, suostutteli Fritz-setä, sillä Pumppu
vihasi juoksemista ja Demi luki aina urheilutunneilla.

-- Mutta me emme pidä kriketistä, sanoi Demi.

-- Ehkette nyt, mutta katsotaanpas, kun olette oppineet pelaamaan
sitä. Sitä paitsi tehän olette mielellänne jalomielisiä. Kun toiset
pojat tahtovat pelata, te voitte luovuttaa uuden kenttänne heidän
käyttöönsä, mikäli haluatte.

Se seikka tehosi poikiin, ja he suostuivat ehtoihin toisten suureksi
riemuksi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa puutarhasta ja sitten he kaikki
lauloivat yhdessä.

Nat oli onnellinen yhtyeestä, jossa rouva Bhaer soitti pianoa,
Franz huilua, herra Bhaer bassoviulua ja hän itse viulua. Konsertti
oli varsin vaatimaton, mutta kaikki näyttivät nauttivan siitä.
Yksinpä Pöppökin nurkassaan liittyi silloin tällöin lauluun heleällä
äänellään, sillä tässä perheessä isäntä ja palvelija, nuori ja vanha,
musta ja valkoinen ottivat osaa yhteiseen sunnuntaivirteen. Sen
jälkeen pojat pudistivat isä Bhaerin kättä; äiti Bhaer suuteli heitä
kaikkia aloittaen kuusitoistavuotiaasta Franzista ja päätyen Robiin,
joka varasi äitinsä nenänpään omille erityissuukoilleen. Sitten
kaikki puikkivat vuoteisiinsa.

Pehmeä valo lankesi lastenhuoneen lampun varjostimesta Natin vuoteen
jalkopään yläpuolella riippuvaan kuvaan. Natista tuntui, että
sen täytyi olla aivan erikoinen kuva, koska sen kehys oli tehty
sammalesta ja kävyistä ja sen alapuolella oli hylly, jossa oli
maljakko täynnä metsästä poimittuja tuoreita kevätkukkia. Nat aavisti
hämärästi mitä kuva merkitsi ja toivoi tietävänsä siitä kaikki.

-- Tuo taulu on minun, joku sanoi hiljaa huoneessa. Nat kohotti
päätään ja näki Demin juuri palaavan yöpuvussaan Jo-tädin huoneesta,
missä hän oli saanut tupon sormessaan olevaan haavaan.

-- Mitä hän tekee lapsille? kysyi Nat.

-- Se on Jeesus, Suuri Opettaja, ja hän siunaa lapsia. Etkö sinä
hänestä tiedä? kysyi Demi ihmeissään.

-- En paljon, mutta minä kyllä haluaisin tietää, sillä hän näyttää
ystävälliseltä, vastasi Nat, jonka tiedot Jeesuksesta rajoittuivat
siihen, että hän oli kuullut tuota nimeä lausuttavan turhaan.

-- Minä tiedän hänestä kaiken, sanoi Demi.

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Isoisä, hän tietää mitä vain ja osaa kertoa maailman parhaat
kertomukset. Pienenä minä leikin hänen isoilla kirjoillaan ja tein
siltoja, rautateitä ja taloja, alkoi Demi.

-- Kuinka vanha sinä nyt olet? kysyi Nat kunnioittavasti.

-- Kohta kymmenen vuotta.

-- Sinä taidatkin tietää paljon asioita?

-- Tiedänhän minä. Minun pääni on aika iso, ja isoisä sanoo, että
sinne mahtuu melkoisesti, ja minä aion ahtaa sen täyteen viisautta
niin pian kuin voin, vastasi Demi pikkuvanhasti.

Nat nauroi ja sanoi sitten totisena:

-- Kerrohan vielä.

Ja Demi kertoi iloisesti henkeä vetämättä: -- Eräänä päivänä minä
löysin oikein kauniin kirjan ja halusin leikkiä sillä, mutta isoisä
ei antanut. Hän näytti minulle kirjasta kuvia ja kertoi niistä, ja
minä pidin kovasti niistä kertomuksista, kuten Joosefista ja hänen
pahoista veljistään, sammakoista, jotka nousivat vedestä maalle, ja
pikku Mooseksesta, joka oli heitetty veteen, ja monista muistakin,
mutta eniten pidin Suuresta Opettajasta. Isoisä kertoi sen minulle
niin monta kertaa, että opin sen ulkoa, ja hän antoi minulle tämän
kuvan, etten unohtaisi sitä. Ja kerran kun olin kipeä, se pantiin
tuohon seinälle, ja minä jätin sen siihen, että toisetkin sairaat
saisivat katsella sitä.

-- Mitä varten hän siunaa lapsia? kysyi Nat, jota lasten keskellä
oleva olento kiinnosti.

-- Koska hän rakastaa niitä.

-- Olivatko ne köyhiä lapsia? kysyi Nat miettivästi.

-- Olivat, ainakin luulen niin. Näethän ettei kaikilla ole edes
kunnon vaatteita, eivätkä heidän äitinsäkään näytä rikkailta
rouvilta. Hän rakasti köyhiä ja oli hyvä heille. Hän auttoi heitä ja
kielsi rikkaita kohtelemasta heitä pahasti, ja he rakastivat häntä,
selitti Demi innoissaan.

-- Oliko hän rikas?

-- Kaikkea muuta! Hän syntyi tallissa ja oli niin köyhä, ettei
hänellä ollut taloa missä asua eikä joskus muuta ruokaa kuin se, mitä
ihmiset hänelle antoivat, ja hän kulki ympäri opettamassa ihmisiä ja
koetti tehdä heistä hyviä, kunnes pahat miehet tappoivat hänet.

-- Minkä tähden? ja Nat nousi istumaan vuoteessaan kuullakseen kaiken
tästä kiinnostavasta miehestä.

-- Minä kerron sinulle. Ei Jo-täti välitä vaikka me vielä
valvommekin, sanoi Demi ja puikahti vastapäiseen vuoteeseen
onnellisena, kun sai kertoa mielitarinaansa näin otolliselle
kuulijalle.

Lastenhoitaja kurkisti ovesta, joko Nat nukkui, mutta nähtyään mitä
oli tekeillä hän vetäytyi takaisin ja meni liikuttuneena kertomaan
rouva Bhaerille:

-- Rouvakulta, haluatteko nähdä jotain kaunista? Nat kuuntelee tuolla
hartaana Demiä, joka on kuin pieni valkoinen enkeli.

Rouva Bhaer oli aikonut mennä hetkeksi juttelemaan Natin kanssa
ennen tämän nukahtamista, sillä hän oli huomannut, että ystävällinen
sana ennen unen tuloa teki usein hyvää. Hän kurkisti vaivihkaa
lastenhuoneen ovenraosta, mutta nähdessään Natin ahmivan pienen
ystävänsä sanoja hän vetäytyi hiljaa pois.

-- Demi auttaa tietämättään poikaparkaa paremmin kuin minä pystyisin;
en turmele hänen työtään omilla puheillani, hän ajatteli kyynelet
silmissä.

Lasten puheen muminaa kantautui vielä kauan. Kun se vihdoin loppui
ja rouva Bhaer meni sammuttamaan lampun, Nat makasi syvässä unessa
kasvot käännettyinä kuvaan päin. Pojan kasvot olivat tyynet, ja
rouva Bhaerista tuntui, että jos yksi ainoa onnellinen päivä oli
saanut aikaan näin paljon, niin vuoden kärsivällinen työ tuottaisi
varmaan runsaan sadon tässä laiminlyödyssä puutarhassa, johon pieni
yöpukuinen lähetyssaarnaaja oli jo nyt kylvänyt parhaan siemenen.




4

PORRASKIVIÄ


Kun Nat maanantaiaamuna meni kouluun, hän sisimmässään vapisi
ajatellessaan, että joutuisi nyt paljastamaan tietämättömyytensä
toisten edessä. Mutta herra Bhaer asetti hänet istumaan
ikkunasyvennykseen, jossa hän saattoi kääntää toisille selkänsä, ja
Franz kuulusteli siellä hänen läksynsä, niin ettei kukaan pojista
kuullut hänen vääriä vastauksiaan eikä nähnyt, miten hän tuhri
vihkonsa. Hän oli siitä hyvin kiitollinen ja ahersi niin innokkaasti,
että herra Bhaer sanoi hymyillen nähtyään hänen hehkuvat poskensa ja
musteiset sormensa:

-- Älä niin julmasti raada, poikaseni, väsytät vain itsesi. Onhan
meillä aikaa.

-- Minun täytyy tehdä lujasti työtä, muuten en saa toisia kiinni. He
tietävät niin paljon, enkä minä tiedä mitään, sanoi Nat, joka oli
joutua epätoivoon kuunnellessaan, miten helposti ja varmasti -- niin
hän luuli -- toiset laskettelivat kieliopin, historian ja maantieteen
läksynsä.

-- Sinä osaat monia sellaisia asioita, joita he eivät osaa, sanoi
herra Bhaer istahtaen hänen viereensä siksi aikaa, kun Franz
selvitteli luokan kanssa kertotaulua.

-- Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.

-- Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack,
joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet
tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota
toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta
on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa.
Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu,
mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä
pitemmälle pääset.

Natin kasvot olivat kirkastuneet.

-- Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni -- sen isän selkäsaunat
opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään,
missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän
sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:

-- Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua,
mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura
minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.

-- He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä --
minä -- kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.

Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki
kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää
kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti,
että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat
ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti
niin erinomaisesti viulua.

Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys,
ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli
ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin
tikapuita.

Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä
rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun
toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke,
ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa,
kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä
ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta,
joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa
huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät
taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi
kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa
tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.

-- Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen
Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan,
jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen
suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.

Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen
lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin
nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin
heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän
suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti
tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin
tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän
mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa
seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen
taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi
hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja
uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.

Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa
maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin
paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä
pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he
olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä
varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin
lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle
leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden
korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa
tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista
iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn
ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa
kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen
laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston
köyhille lapsille.

Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille
mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa
raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita"
ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet
lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma.
Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä,
niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli
niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen
kirjatoukka kuin Demi.

Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta
hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat,
sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien
pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi
ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack
kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä.
Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi,
jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja
möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia
hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli
pojille.

-- Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. --
Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät.
Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin,
viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä,
jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.

Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi
innoissaan:

-- Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet
meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin
ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa
keino, jolla voin sitä saada --

Herra Bhaer vastasi heti:

-- Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle
tarjottiin sellaista.

Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli
taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi
hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat
olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja
luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.

-- Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en
saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja
lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin
kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen
ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.

Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä,
ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä,
kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria.
Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat
jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi
houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi
kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä
hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka
pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin
viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha
taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei
koskaan unohtanut.

-- Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten
voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun
hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.

-- Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan
ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence
lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua
saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.

Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä
päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa
niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa
muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana,
ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi
päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen
laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet
päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa",
kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.

Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa,
siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin
harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan
soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut
tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke
sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi
kyynelet silmissä: -- Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva
Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio
opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen
Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä
mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista
vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia,
sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli
säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana
kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt
hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin
väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.

Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi
ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan
hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti
reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä.
Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.

Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he
tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat
ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet
mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain
vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina
valhe.

-- Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja
käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti,
sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin
suurimmasta virheestä.

-- Kyllä minä tiedän sen, enkä minä tieten tahtoen narraa, mutta
on paljon helpompi tulla toimeen, jos ei pidä niin tarkasti kiinni
totuudesta. Ennen vanhaan puhuin omiani, koska pelkäsin isää ja
Nicoloa, ja nyt minulta joskus pääsee vale, kun pojat nauravat
minulle. Tiedän ettei se ole oikein, mutta unohdan sen aina, sanoi
Nat masentuneena.

-- Pienenä minäkin valehtelin. Voi, minkälaisia hätävalheita minä
keksinkään! Mutta isoäiti paransi minut siitä, ja arvaapa kuinka.
Vanhempani olivat nuhdelleet, rangaisseet ja varoittaneet minua,
mutta aina minä unohdin niin kuin sinäkin. Silloin sanoi vanha, rakas
isoäitini: "Minä autan sinua muistamaan ja leimaan tottelemattoman
kielesi." Ja sitten hän veti ulos kielen suustani ja nipisti
saksillaan sen kärkeä. Se oli kamalaa, sen saat uskoa, mutta siitä
oli apua. Kieleni oli arka monta päivää, ja puheeni kävi niin
hitaasti, että ehdin ajatella jokaista sanaani. Sen jälkeen olin
varovaisempi, ja saksien pelossa pääsin irti valehtelemisesta.

-- Minulla ei ole koskaan ollut isoäitiä, mutta saatte nipistää
kieleni kärkeä, jos arvelette siitä olevan apua, sanoi Nat
sankarillisesti.

Herra Bhaer hymyili, mutta pudisti päätään.

-- Minulla on parempi keino. Kokeilin sitä kerran hyvällä
menestyksellä. Katsos, kun sinä valehtelet, minä en rankaisekaan
sinua, vaan sinä saat rangaista minua.

-- Kuinka? kysyi Nat hämmästyen moista ajatusta.

-- Sinä saat lyödä minua oikein kunnolla; minä itse lyön harvoin.
Tuottaessasi minulle tuskaa muistat paremmin kuin jos itse kärsisit.

-- Ei. Minä en ikinä voisi lyödä teitä! huudahti Nat.

-- Muista sitten pitää kielesi kurissa. En minä halua, että minua
lyödään, mutta kärsin mielelläni kipua, jos sillä saamme sinut
lopettamaan valehtelemisen.

Ehdotus kauhistutti niin Natia, että hän varoi sanojaan ja puhui
poikkeuksetta totta. Herra Bhaer oli ollut oikeassa arvellessaan
Natin pitävän hänestä niin paljon, että tämä pelkäsi enemmän tuottaa
hänelle kipuja kuin kärsiä niistä itse. Mutta voi, yhtenä päivänä
Nat ei ollutkaan varuillaan. Joku oli näet juossut Emilin kasvimaan
poikki ja taittanut sieltä parhaimmat maissit, ja kiukuissaan Emil
uhkasi löylyttää Natin, jos tämä oli syyllinen. Mutta Nat kielsi
ja häpesi myöhemmin tunnustaa, että oli edellisenä iltana juossut
kasvimaalla Jackin ajaessa häntä takaa. Nat arveli, ettei kukaan
tiennyt asiasta, mutta Tommy oli sattunut näkemään hänet ja kertoi
siitä herra Bhaerin kuullen, kun Emil pari päivää myöhemmin otti
puheeksi maissinsa. Koulutunnit olivat silloin juuri päättyneet
ja kaikki olivat hallissa ja herra Bhaer oli istahtanut pitkään
sohvaan leikkiäkseen Teddyn kanssa. Mutta kuullessaan Tommyn sanat ja
nähdessään Natin punastuvan ja katsovan häneen pelästyneenä hän laski
Teddyn lattialle ja sanoi:

-- Menehän äidin luo, minä tulen kohta. Sitten hän tarttui Natia
kädestä, vei hänet luokkahuoneeseen ja sulki oven.

Pojat katselivat ääneti toisiinsa, sitten Tommy puikahti ulos
ja kurkisti luokkaan ikkunaverhojen raosta. Häntä kohtasi näky,
joka järkytti hänet tyystin. Herra Bhaer oli ottanut alas suuren
viivoittimen, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella ja jota
käytettiin niin harvoin, että se oli aivan pölyn peitossa.

-- Kauhistus! Tällä kertaa hän taitaakin olla kovana Natille! Kunpa
en olisi kertonutkaan, ajatteli hyväluontoinen Tommy, sillä koulun
ankarimpana rangaistuksena pidettiin viivoittimen iskuja kämmenille.

-- Muistathan mitä sanoin sinulle viime kerralla? kysyi herra Bhaer
surullisena mutta ei vihaisesti.

-- Muistan, mutta älkää pakottako minua, en kestä sitä, huudahti Nat
kauhuissaan ja peräytyi kädet selän takana ovelle päin.

-- Miksei hän mene ja kestä sitä kuin mies? Niin minä tekisin,
ajatteli Tommy, vaikka näky panikin hänen sydämensä tykyttämään
kiivaasti.

-- Minä pysyn sanoissani. Sinun on muistettava puhua totta. Tottele
minua, Nat, ota tämä ja anna minulle kuusi lujaa iskua.

Tommy hämmästyi niin, että oli vähällä tupsahtaa alas pengermältä,
mutta sai kuitenkin säilytetyksi tasapainonsa tarrautumalla
ikkunalautaan. Hän tuijotti sisään silmät yhtä pyöreinä kuin
uuninreunustan täytetyllä huuhkajalla.

Nat otti viivoittimen, sillä kun herra Bhaer puhui tuolla äänellä,
häntä oli toteltava. Nat oli niin onnettoman ja syyllisen näköinen
kuin olisi aikeissa surmata mestarinsa, antaessaan kaksi kevyttä
iskua leveälle kämmenelle, joka oli avoinna hänen edessään. Sitten
hän lopetti ja katsoi opettajaansa kyynelten sokaisemana, mutta herra
Bhaer sanoi tyynesti:

-- Jatka vain ja lyö lujemmin.

Tajuttuaan ettei päässyt eroon vaikeasta tehtävästään, Nat halusi
selvitä siitä nopeasti, veti hihan silmilleen ja iski pari kertaa
niin napakasti kämmenelle, että se tuli punaiseksi.

-- Eikö jo riitä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.

-- Kaksi lyöntiä vielä, kuului vastaus, ja Nat antoi ne, vaikka
tuskin näki mihin ne osuivat. Sitten hän heitti viivoittimen huoneen
toiseen päähän ja sulki herra Bhaerin ystävällisen käden omiensa
väliin, painoi päänsä alas ja nyyhkytti katuvana ja häpeissään:

-- Minä muistan nyt, muistan varmasti!

Silloin herra Bhaer kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen ja sanoi
säälivästi:

-- Taidat tosiaan muistaa. Pyydä Jumalalta apua ja koeta vasta
säästää meitä molempia tällaiselta kohtaukselta.

Tommy ei katsellut enempää, vaan hiipi takaisin halliin niin
kiihtyneen ja totisen näköisenä, että kaikki kerääntyivät hänen
ympärilleen kysymään, mitä Natille oli tehty.

Karmivasti kuiskaten Tommy kertoi mitä huoneessa oli tapahtunut, ja
pojat olivat sen näköisiä kuin taivas olisi romahtamaisillaan, sillä
tällainen järjestyksen kääntyminen ylösalaisin salpasi miltei hengen.

-- Kerran hän pakotti minut tekemään samoin, sanoi Emil.

-- Ja sinä löit häntä? Rakasta kunnon isä Bhaeria? Kautta ukkosen,
tahtoisinpa nähdä sinun vielä lyövän häntä! sanoi Ned kouraisten
Emilia tappelunhaluisesti.

-- Siitä on jo pitkä aika. Minä antaisin hakata pääni poikki, ennen
kuin ryhtyisin siihen enää, ja Emil kaatoi varoen Nedin selälleen,
sen sijaan että olisi kellistänyt hänet muitta mutkitta, minkä
toimenpiteen hän olisi katsonut velvollisuudekseen, ellei tilanne
olisi ollut näin vakava.

-- Kuinka sinä saatoit? kysyi Demi kauhuissaan pelkästä
ajatuksestakin.

-- Sillä kertaa olin raivoissani ja ajattelin, etten välittäisi siitä
tippaakaan, vaan pitäisinkin ehkä siitä. Mutta kun olin iskenyt
enoa kerran, niin kaikki mitä hän oli tehnyt hyväkseni tuli äkkiä
mieleeni, enkä voinut jatkaa. Tiedättekö pojat, tunsin silloin
itseni niin kehnoksi, että vaikka hän olisi kaatanut minut maahan
ja polkenut minua, en olisi ollenkaan välittänyt. Ja Emil muksautti
nyrkillä rintaansa kuin rangaistakseen itseään menneestä asiasta.

-- Nat itkee kuin mikäkin ja on kauhean onneton. Ei puhuta koko
asiasta sanaakaan, eihän pojat? sanoi helläsydäminen Tommy.

-- Ei tietenkään, mutta on kamalaa valehdella, sanoi Demi hänestä
kauheus tuntui moninkertaisena siksi, ettei rangaistus kohdannut
valehtelijaa vaan hänen erinomaista Fritz-setäänsä.

-- Jätetään tie vapaaksi, että Nat voi mennä yläkertaan, jos haluaa,
ehdotti Franz lähtien vajaan, jota pojat kiusallisina hetkinä
käyttivät pakopaikkanaan.

Nat ei tullut päivälliselle, mutta Jo-rouva vei hänelle ruokaa ja
sanoi hellän sanan, joka teki hyvää, vaikkei Nat voinutkaan katsoa
häneen. Ennen pitkää pojat kuulivat ulos viulun soittoa ja sanoivat
toisilleen:

-- Hän on jo rauhoittunut.

Nat oli rauhoittunut, mutta ei kehdannut tulla alas. Vihdoin hän
avasi oven puikahtaakseen metsään ja tapasi Daisyn istumassa
portailla ilman työtä ja nukkea, vain nenäliina kädessään, aivan kuin
olisi surrut vangitun ystävänsä puolesta.

-- Lähden kävelemään, tuletko mukaan? kysyi Nat. Hän koetti näyttää
huolettomalta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta oli
kuitenkin sisimmässään kiitollinen Daisyn sanattomasta osanotosta,
sillä hän kuvitteli, että kaikki pitivät häntä nyt hylkiönä.

-- Tulen mielelläni! ja Daisy juoksi noutamaan hattunsa ylpeänä
siitä, että yksi isoista pojista oli valinnut hänet toverikseen.

Toiset näkivät heidän lähtönsä, mutta kukaan ei seurannut heitä,
sillä he tunsivat vaistomaisesti, että Daisy oli sopiva ystävä
masentuneelle.

Kävely teki Natille hyvää. Kotiin palattuaan hän oli tavallista
hiljaisempi, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän ripusteli
kaikkialle tuhatkaunoseppeleitä, joita Daisy oli sitonut sillä aikaa,
kun hän makasi ruohikossa satuja kertoen.

Kukaan ei maininnut sanallakaan aamullisesta tapahtumasta, mutta
se painosti kaikkia, ehkä juuri siksi, ettei asiasta puhuttu. Nat
yritti parastaan ja sai paljon lohtua innokkaista rukouksista, joita
lähetti taivaalliselle ystävälleen, mutta myös maallisen ystävänsä
kärsivällisestä huolenpidosta, eikä hän voinut ikinä koskettaa hänen
hellää kättään muistamatta, että se oli auliisti kärsinyt kipua hänen
takiaan.




5

PIIRAKKAPAKARI


-- Mikä hätänä, Daisy?

-- Pojat eivät huoli minua pelaamaan kanssaan.

-- Mikseivät?

-- He sanovat, etteivät tytöt osaa pelata jalkapalloa.

-- Kyllä osaavat, minäkin olen pelannut, nauroi rouva Bhaer iloisesti
muistaessaan tätä nuoruutensa erikoishuvia.

-- Minä osaan varmasti. Olen pelannut usein Deminkin kanssa, ja
meillä oli oikein hauskaa, mutta nyt hän ei tahdo minua mukaan, koska
toiset pojat nauravat hänelle, sanoi Daisy syvästi loukkaantuneena
veljensä kovasydämisyydestä.

-- Hän taitaa sittenkin olla oikeassa. Se käy kyllä päinsä kun te
olette kahden, mutta se on sinulle liian rankkaa peliä silloin kun
poikia on kokonainen tusina. Minä ainakin keksisin jotain hauskaa,
jota voisin leikkiä itsekseni.

-- Mutta minä olen kyllästynyt leikkimään yksin, valitti Daisy.

-- Lupaan leikkiä sinun kanssasi silloin tällöin, mutta juuri nyt
minun täytyy mennä järjestelemään kaupunkimatkaani. Saat tulla mukaan
katsomaan äitiä, ja jos haluat, voit jäädä hänen luokseen.

-- Kyllä minä lähden mielelläni katsomaan häntä ja Josy-vauvaa, mutta
annathan minun tulla takaisin. Demi kaipaisi minua, ja minä olen niin
mielelläni täällä.

-- Etkä sinäkään tule toimeen ilman Demiä, sanoi Jo-täti, joka tiesi,
miten kiintynyt Daisy oli ainoaan veljeensä.

-- En tulisikaan. Mehän olemme kaksoset ja siksi me rakastamme
toisiamme enemmän kuin muut ihmiset, vastasi Daisy kasvot kirkastuen,
sillä hän piti kaksosena olemista suurimpana kunniana, mikä hänen
osakseen koskaan voisi tulla.

-- No, mitä aiot tehdä sillä aikaa kun minä häärin? kysyi rouva Bhaer
latoessaan suurella kiireellä kaappiin liinavaatepinoja.

-- En tiedä, minä olen kyllästynyt nukkeihin ja semmoisiin.
Kunpa keksisit minulle jonkin uuden leikin, sanoi Daisy keikkuen
haluttomana ovessa.

-- Minä mietin, mutta en minä tähän hätään ennätä. Menepäs katsomaan,
mitä Pöppö on laittanut meille lounaaksi, ehdotti rouva Bhaer
saadakseen pikku häiritsijänsä vähäksi aikaa pois tieltään.

-- Sinne minä menenkin. Kunhan hän vain ei olisi pahalla tuulella.
Daisy lähti laahustamaan neekerikokki Pöpön valtakuntaan.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi innostuneen näköisenä kädessään
pala taikinaa ja nenännykerö jauhoissa.

-- Saanko minä leipoa piparkakkuja ja muuta, kun Pöppö ei olekaan
pahalla tuulella? hän pyysi yhteen hengenvetoon.

-- Mainiota, saat leipoa mitä ikinä haluat ja viipyä keittiössä niin
kauan kuin mielit, vastasi rouva Bhaer huojentuneena, sillä joskus on
vaikeampi huvittaa yhtä tyttöä kuin tusinaa poikia.

Daisy juoksi tiehensä ja Jo-täti mietti puuhatessaan, minkä uuden
leikin hän keksisi. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin, ja
itsekseen hymyillen hän löi kiinni vaatekaapin ovet ja lähti
reippaasti huoneesta sanoen: -- Senpä minä teenkin!

Kukaan ei arvannut sinä päivänä mitä Jo-rouvalla oli mielessään,
mutta hänen silmissään oli iloinen pilke, kun hän kertoi Daisylle
keksineensä uuden leikin, jonka aikoi hankkia kaupungista. Koko
kaupunkimatkan Daisy oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta, mutta
ei saanut kysymyksiinsä sellaista vastausta, joka olisi mitään
selittänyt. Hänet jätettiin kotiin leikkimään vauvan kanssa ja
ilahduttamaan äitiään siksi aikaa, kun Jo-täti kävi ostoksilla. Kun
tämä palasi mukanaan iso kasa omituisia paketteja vaunujen nurkassa,
Daisy oli niin utelias, että olisi tahtonut heti paikalla lähteä
takaisin Plumfieldiin. Mutta tädillä ei ollut lainkaan kiirettä, hän
jutteli pitkän aikaa äidin kamarissa istuen lattialla vauva sylissään
ja nauratti rouva Brookea poikien kepposilla ja monenlaisilla
hassutuksilla.

Daisy ei voinut ymmärtää, miten täti oli kertonut äidille
salaisuuden, mutta ilmeisesti äiti tiesi sen, koska hän sanoi
tyttärensä myssyä sitoessaan ja antaessaan suukon tämän punaiselle
poskelle:

-- Ole kiltti tyttö, Daisy, ja opettele se hauska uusi leikki, jonka
täti on sinulle hankkinut. Se on hyödyllinen ja hauska, ja täti on
oikein kiltti leikkiessään sitä sinun kanssasi, sillä hän ei itse
pidä siitä kovinkaan paljon.

Viimeiset sanat saivat molemmat rouvat sydämellisesti nauramaan ja se
lisäsi Daisyn hämminkiä. Kun he sitten ajoivat kotiin, jokin kolisi
vaunujen takaosassa.

-- Mikä se on? kysyi Daisy heristäen korviaan.

-- Uusi leikki, vastasi Jo-rouva juhlallisesti.

-- Mistä se on tehty?

-- Raudasta, tinasta, puusta, kuparista, sokerista, suolasta,
hiilistä ja sadoista muista aineista.

-- Onpas se merkillinen! Minkä värinen se on?

-- Kaiken värinen.

-- Onko se iso?

-- Toiset osat ovat, toiset eivät.

-- Olenko minä nähnyt sellaista?

-- Montakin, mutta et yhtään niin sievää kuin tämä.

-- Voi, mikähän se on! Minä en jaksa odottaa. Milloin saan nähdä sen?
kysyi Daisy pomppien kärsimättömänä ylös alas.

-- Huomenna koulun jälkeen.

-- Onko se poikiakin varten?

-- Ei, vain sinua ja Bessiä. Pojat tahtovat kyllä nähdä sen ja
leikkiäkin eräällä sen osalla. Mutta sinun vallassasi on antaa heille
lupa -- tai olla antamatta.

-- Demin minä kyllä annan leikkiä, jos hän haluaa.

-- Saat olla varma, että he haluaisivat joka ikinen, varsinkin
Pumppu, sanoi rouva Bhaer taputtaen polvillaan olevaa kyhmyistä
myttyä, ja hänen silmänsä tuikkivat iloisemmin kuin koskaan.

-- Anna minun edes kerran koettaa, rukoili Daisy.

-- Ei kertaakaan, sillä arvaisit sen heti ja koko huvi menisi pilalle.

Daisy huokasi, mutta iloinen hymy levisi hänen kasvoilleen, sillä
käärepaperin reiästä hän oli nähnyt jotain kiiltävää.

-- Kuinka minä voin odottaa niin kauan. Enkö saisi nähdä sitä tänään?

-- Et, kultaseni! Se täytyy saada kuntoon ja siinä on ensin
laitettava paikoilleen monta osaa. Lupasin Teddy-sedälle, ettet saisi
nähdä sitä, ennen kuin se on kunnossa.

-- Jos setä tietää siitä, silloin se varmasti on ihana! huudahti
Daisy käsiään taputtaen, sillä ystävällinen, rikas ja hauska
Teddy-setä oli lapsille kuin haltijakummi ja keksi heille aina
iloisia yllätyksiä, kauniita lahjoja ja hauskoja huvituksia.

-- Kyllä hän tietää, Teddy tuli minun kanssani ostamaan niitä, ja
meillä oli hauskaa valitessamme eri osia. Hän halusi, että kaikki
olisi suurta ja hienoa, ja minun suunnitelmani toteutui loistavasti,
kun hän oli mukana. Sinun on annettava hänelle hellin suukkosi,
kun hän seuraavan kerran tulee käymään, sillä ei ole toista yhtä
kilttiä setää, joka menisi ostamaan niin ihastuttavan pienen keit-.
Varjelkoon! Minähän melkein jo sanoin, mitä se on! huudahti rouva
Bhaer. Hän nielaisi paljastavan sanan ja alkoi tarkastella laskuja
kuin peläten, että päästäisi porsaan pussista, jos vielä puhuisi.
Daisy risti alistuvasti kätensä ja mietti ankarasti, mikä leikki
voisi alkaa "keit"-tavulla.

Kotiin tultuaan hän tarkkaili jokaista kääröä, joka otettiin
vaunuista, ja iso raskas paketti, jonka Franz kantoi suoraan
yläkertaan ja piilotti lastenhuoneeseen, oli pakahduttaa Daisyn
uteliaisuudesta. Jotakin hyvin salaperäistä tapahtui huoneessa
koko iltapäivän, sillä Franz paukutti vasarallaan, Pöppö lyllersi
ylös alas ja Jo-täti liehui kuin virvatuli kuljetellen tavaroita
esiliinansa alla. Vain pikku Ted päästettiin huoneeseen, koska hän
ei osannut vielä puhua selvästi. Hän leperteli iloisena ja koetti
selittää, mitä ne "lakkapannit" olivat.

Daisy oli poissa tolaltaan, ja hänen jännityksensä tarttui
poikiinkin, niin että he olivat hukuttaa äiti Bhaerin
avuntarjouksillaan. Hän hylkäsi ne kuitenkin päättävästi vedoten
heidän omiin sanoihinsa:

-- Tytöt eivät voi leikkiä poikien kanssa. Tämä on Daisyn, Bessin
ja minun leikkini, emmekä me halua teitä mukaan. Nuoret herrat
poistuivat nöyrästi, mutta pyysivät Daisya leikkimään kanssaan mitä
hän ikinä halusi ja olivat niin yllättävän kilttejä ja kohteliaita,
että se hämmästytti viatonta Daisy-parkaa.

Heidän huomaavaisuutensa ansiosta Daisyn iltapäivä kului edes
jotenkuten. Hän meni aikaisin nukkumaan ja valmisti seuraavana
aamuna läksynsä niin ripeästi, että Fritz-setä toivoi joka päiväksi
uutta leikkiä. Kohahdus kävi kouluhuoneessa, kun Daisy poistui
yhdeltätoista, sillä jokainen tiesi, että nyt hän pääsi leikkimään
uutta, salaperäistä leikkiään.

Monet silmäparit seurasivat Daisyn lähtöä, ja Demi oli niin
ajatuksissaan, että kun Franz kysyi häneltä, missä Saharan autiomaa
on, hän vastasi allapäin: "Lastenhuoneessa", ja sai koko luokan
nauramaan.

-- Jo-täti, nyt minä olen lukenut kaikki läksyni enkä voi odottaa
enää hetkeäkään, huusi Daisy juosten rouva Bhaerin luo.

-- Se onkin valmis, nyt saat tulla, sanoi Jo-täti ja lähti yläkertaan
pistäen Teddyn toiseen kainaloonsa ja ompelukorin toiseen.

-- En minä näe mitään, sanoi Daisy katsellen tarkasti ympäri
lastenhuonetta.

-- Etkö sitten kuulekaan mitään? kysyi Jo-täti tarttuen Teddyä
koltusta, kun tämä tahtoi juosta huoneen toiselle puolen.

Daisy kuuli kummallista rätinää ja hiljaista porinaa aivan kuin
kattila olisi kiehunut. Ääni kuului ikkunasyvennyksestä, jonka eteen
oli vedetty verho. Daisy vetäisi sen syrjään, huudahti riemuissaan:

-- Ah! ja jäi ihastuneena tuijottamaan -- arvaatko mitä?
Ikkunasyvennyksen kolmella seinämällä oli penkki; yhdellä puolen
oli patoja ja pannuja, paistinvartaita ja kasareita, toisella oli
pieni ruoka- ja teekalusto ja keskiosassa hella. Ei peltinen ja
silmänlumetta, vaan oikea rautahella ja tarpeeksi iso, että siinä voi
keittää ruokaa monellekin nälkäiselle nukelle. Mutta parasta oli se,
että hellassa paloi oikea tuli, oikea höyry nousi pienen teepannun
nokasta ja pienen kattilan kansi tanssi polkkaa veden kiehuessa.
Ikkunasta oli otettu ruutu pois ja sen tilalle pantu peltilevy,
jossa oli reikä pientä savutorvea varten; ja oikea savu tuprusi ulos
niin luonnollisesti, että teki ihan sydämelle hyvää. Puulaatikko
ja hiiliastia olivat lieden lähettyvillä ja niiden yläpuolella oli
rikkalapio, harja ja luuta; pieni torikori oli matalalla pöydällä,
jonka ääressä Daisy tavallisesti leikki, ja hänen tuolinsa selustalla
oli valkoinen esiliina ja lystikäs päähine. Aurinko paistoi aivan
kuin sekin olisi iloinnut leikistä, hella humisi miellyttävästi,
kattila höyrysi, uudet esineet välkkyivät seinällä, sievät posliinit
olivat houkuttelevissa riveissä ja keittiö oli kokonaisuudessaan niin
hauska ja täydellinen kuin lapsi ikinä saattoi itselleen toivoa.

Daisy seisoi ilosta mykistyneenä, ja hänen katseensa kirkastui
kirkastumistaan, kun se vaelsi viehättävästä esineestä toiseen ja
pysähtyi lopuksi Jo-tädin iloisiin kasvoihin.

-- Voi, täti, tämä uusi leikki on ihanaa! Saanko minä ihan totta
keittää tällä hellalla, pitää kutsuja ja siivota ja laittaa ihka
oikean tulen? Minä pidän tästä kauheasti! Kuinka sinä keksitkin
tällaista?

-- Se pälkähti päähäni, kun halusit tehdä piparkakkuja Pöpön kanssa,
sanoi rouva Bhaer käsivarsi Daisyn ympärillä, ja tyttö hyppi kuin
olisi halunnut lähteä lentoon. -- Tiesin, ettei Pöppö antaisi sinun
kovin usein sotkea keittiötään eikä yläkerran takkatulikaan olisi
turvallinen, siksi päätin etsiä pienen lieden voidakseni opettaa
sinua keittämään. Se kun on sekä hauskaa että hyödyllistä. Kiertelin
leikkikalukaupoissa, mutta kaikki isot liedet maksoivat niin paljon,
että olin jo luopua koko asiasta, mutta sitten tapasin Teddy-sedän.
Heti kun hän sai kuulla, millä asialla olin, hän tarjoutui avuksi ja
halusi ostaa isoimman leikkiuunin jonka löysimme. Minä kieltelin,
mutta hän vain nauroi ja kiusoitteli minun nuoruudenaikaisella
keittotaidollani ja sanoi, että minun pitää sinun jälkeesi opettaa
aikanaan myös Bessiä, ja hän osti kaikenlaisia pieniä, sieviä
kapineita "keittoluokkaani" varten, joksi hän sitä sanoi.

-- Hauskaa, että tapasit hänet! sanoi Daisy, kun Jo-rouva lakkasi
nauramasta hauskalle ostosmatkalleen.

-- Sinun täytyy olla oikein ahkera, että opit valmistamaan erilaisia
leivonnaisia, sillä Teddy-setä lupasi tulla usein teelle, ja hän
odottaa saavansa jotain erityisen hyvää.

-- Tämä on maailman ihanin keittiö ja minä puuhailen täällä
mieluummin kuin teen mitään muuta. Saanko opetella leipomaan
piirakoita ja kakkuja ja keittämään ruokaa? huudahti Daisy tanssien
ympäri huonetta toisessa kädessä kasari ja toisessa pieni hiilihanko.

-- Saat aikanaan. Tämä on hyödyllinen leikki. Minä autan sinua ja
sinä olet minun keittäjäni, ja minä sanon mitä sinun on tehtävä ja
millä tavalla. Meillä täytyy olla ruokatavaraa, jotta todella opit
keittämään, vaikkakin pienissä erissä. Minä sanon sinua Sallyksi, ja
sinä olet talon uusi keittiötyttö, lisäsi Jo-rouva ryhtyen työhön.
Teddy istui lattialla peukaloaan imien ja tuijotti uuniin, aivan kuin
se olisi ollut elävä olento, josta hän oli kovin kiinnostunut.

-- Se on hurjan hauskaa. Mitä minä ensiksi teen? kysyi Sally.

-- Pue ensimmäiseksi päällesi tämä puhdas päähine ja esiliina. Minä
olen vanhanaikainen ja haluan, että keittäjäni on siisti.

Sally tunki kiharansa pyöreän myssyn sisään ja sitoi mukisematta
esiliinan vyötäisilleen, vaikka hän tavallisesti halveksi
"leukalappuja".

-- Nyt voit järjestää kaikki paikoilleen ja pestä uudet astiat.
Vanhatkin täytyy pestä, sillä entinen apulaiseni jätti ne likaisiksi
eräiden juhlien jälkeen.

Jo-täti puhui kasvot totisina, mutta Sallyä nauratti, sillä hän
tiesi, kuka se huolimaton tyttö oli ollut, joka oli jättänyt kupit
likaisiksi. Hän kääri hihansa ja alkoi tyytyväisenä järjestellä
keittiötään pysähtyen silloin tällöin ihailemaan "suloista kaulinta",
"herttaista pesuvatia" tai "hauskaa pippuriastiaa".

-- Kas niin, Sally, otapas kori ja lähde torille; tässä on luettelo
ruoka-aineista, joita tarvitaan päivälliseksi, sanoi Jo-rouva ja
antoi Daisylle pienen paperilappusen, kun tämä oli saanut kaikki
astiat sievästi paikoilleen.

-- Missä tori on? kysyi Daisy huomaten, että uusi leikki kävi hetki
hetkeltä hauskemmaksi.

-- Pöppö on tori.

Sally lähti matkaan ja aiheutti uuden kohahduksen kouluhuoneessa, kun
hän uudessa asussaan kulki oven ohi ja kuiskasi Demille:

-- Se on aivan ihana leikki!

Leikki huvitti vanhaa Pöppöä yhtä paljon kuin Daisyakin, ja hän
nauroi iloisesti, kun tyttö sipsutti huoneeseen kuin mikäkin hupsu
pikku kokki päähine toisella korvallisella ja korin kannet kalisten
kuin kastanjetit.

-- Rouva Jo-täti tahtoo nämä tavarat ja minun pitää saada ne heti,
sanoi Daisy tärkeänä.

-- Annapas kun katson! Tässä on paistia, perunoita, kurpitsaa,
omenoita, leipää ja voita. Liha ei ole vielä tullut; lähetän sen heti
yläkertaan, kun se saapuu. Muut tavarat saat heti.

Sitten Pöppö laittoi koriin yhden perunan, yhden omenan,
kurpitsanpalan, pienen kirpaleen voita ja sämpylän kehottaen Sallyä
olemaan varuillaan lihakaupan juoksupojan suhteen, koska tällä oli
tapana tehdä kepposia.

-- Kuka se on? kysyi Daisy toivoen, että se olisi Demi.

-- Sittenpähän näet, kuului Pöpön lyhyt vastaus, ja Sally lähti
hyvillä mielin laulellen:

    "Pikku Mabel iloissansa
    koriansa kantoi,
    nisut, voit ja maitopullot
    täti evääks' antoi."

-- Pane vähäksi aikaa kaikki muut paitsi omena komeroon, sanoi
Jo-rouva, kun keittäjä palasi.

Keskimmäisen hyllyn alla oli kaappi, ja kun avasi oven, paljastui
lisää ihastuttavia tavaroita. Toinen puoli oli ilmeisesti kellari,
sillä sinne oli pinottu puita, hiiliä ja sytykkeitä. Toinen
puoli oli täynnä pieniä saviruukkuja, laatikoita ja kaikenlaisia
lystikkäitä rasioita, joissa saattoi säilyttää pieniä eriä jauhoja,
sokeria, suolaa ja muita ruokatarvikkeita. Siellä oli hillotölkki,
peltipurkillinen piparkakkuja, pullollinen mainiota mehua ja pieni
peltirasiallinen teetä. Mutta kaiken huippu oli kaksi nukkien kulhoa
täynnä nuorta maitoa; niihin näytti jo kohonneen kerma. Vieressä oli
pikkuruinen kauha kuorimista varten. Daisy taputti käsiään ja olisi
halunnut heti ryhtyä kuorimaan kermaa. Mutta Jo-täti sanoi:

-- Ei vielä; sinä tarvitset kermaa päivällisellä omenapiirakan
kanssa, älä vain sekoita sitä ennen.

-- Saanko minä piirakkaa? huudahti Daisy tuskin uskoen, että hänellä
oli tiedossa moinen ilo.

-- Saat, ja jos uunisi paistaa hyvin, niin me laitamme kaksi
piirakkaa, toisen omenista ja toisen mansikoista, sanoi Jo-rouva,
joka oli melkein yhtä innostunut uuteen leikkiin kuin Daisykin.

-- Mistä minä aloitan? kysyi Sally kärsimättömänä.

-- Sulje alimmainen pelti, että uuni kuumenee. Pese sitten kätesi ja
ota esille vehnäjauhot, suola, sokeri, voi ja kaneli. Katso, onko
leivinpöytä puhdas, ja kuori omena valmiiksi.

Daisy sai tavarat kokoon niin vähällä melulla ja sotkemisella kuin
niin nuorelta keittäjältä suinkin saattoi odottaa.

-- En todellakaan tiedä, paljonko niin pieniin piirakkoihin menee
aineita, mutta täytyy panna arviolta, ja jos ne eivät onnistu, niin
yritämme uudestaan, sanoi Jo-rouva vähän neuvottomana, mutta samalla
huvittuneena tästä pikku pulmasta. -- Pane tämä pieni kulho täyteen
vehnäjauhoja, lisää vähän suolaa ja hiero sitten voita sekaan niin
paljon kuin tälle lautaselle mahtuu. Muista aina sekoittaa ensin
kuivat aineet keskenään ja lisää vasta sitten neste. Ne sekoittuvat
silloin paremmin.

-- Minä tiedän kyllä, sillä olen katsellut, miten Pöppö tekee. Mutta
eikös ensin voidella vuoka? Pöppö ainakin voitelee, sanoi Daisy
hämmentäen jauhoja hyvää kyytiä.

-- Tosiaan. Sinussa taitaa olla leipojan vikaa, kun käyt työhön noin
taitavasti, sanoi Jo-täti hyväksyvästi. -- Nyt tilkka kylmää vettä,
vain sen verran, että taikina kostuu. Ripota sitten jauhoja pöydälle,
vaivaa taikinaa vähän ja kauli se. Juuri niin. Pane voinokareita
taikinalle ja kauli se uudelleen. Ei tehdä taikinasta kovin raskasta,
etteivät nuket saa vatsatautia.

Daisy nauroi ajatukselle ja levitti runsaasti voita. Sitten hän kauli
sievällä kaulimellaan, ja saatuaan taikinan valmiiksi hän levitti
sen vuokiin. Hän leikkasi omenan ja latoi viipaleet paikoilleen,
ripotteli runsaasti sokeria ja kanelia päälle, ja vihdoin hän henkeä
pidättäen peitti piirakan päällyskuorella.

-- Minun on aina tehnyt mieli leikata pyöreät reiät kuoreen, mutta
Pöppö ei ole antanut. Onpas hauska tehdä omin päin, sanoi Daisy
nipsutellen veitsellä taikinaa.

Kaikille leipojille, parhaillekin, sattuu joskus onnettomuuksia.
Sallyn ensimmäinen yritys ei liioin sujunut kommelluksitta, sillä
veitsi liikkui niin vikkelästi hänen kädessään, että vuoka luiskahti,
teki kuperkeikan ilmassa ja piirakka putosi ylösalaisin lattialle.
Sally parahti, Jo-rouva nauroi, Teddy riensi heti tavoittelemaan
piirakkaa, ja hetken aikaa uudessa keittiössä oli täydellinen kaaos.

-- Ei se mennytkään pilalle, koska minä nipistin kuoret niin lujasti
yhteen. Se on ihan hyvä. Minä leikkaan siihen vain reiät ja sitten se
on valmis, sanoi Sally, poimi pudonneen kalleutensa ja laittoi sen
kuntoon välittämättä pölystä, jota siihen pudotessa oli tarttunut.

-- Uusi keittäjäni näkyy olevan hyväntuulinen, ja se on mainio asia,
sanoi Jo-rouva. -- Avaa nyt mansikkahillopurkki ja täytä tuo avoin
piirakka. Lado sen päälle taikinasta ohuita suikaleita, niin kuin
Pöppökin tekee.

-- Minä laitan keskelle D:n ja sivuille kiemuroita; sitä on sitten
hauska syödä, sanoi Sally ja kuormasi piirakkansa niin runsaasti
hillolla ja koukeroilla, että oikea piirakantekijä olisi joutunut
epätoivoon. -- Nyt minä panen piirakat uuniin! hän huudahti, ja kun
viimeinen tuhruinen kiehkura oli huolellisesti asetettu punaiselle
hillokentälle, hän sulki piirakkansa voitonriemuisena pieneen uuniin.

-- Siisti nyt jälkesi. Hyvä keittäjä ei koskaan jätä käyttämiään
esineitä hujan hajan. Kuori sitten kurpitsa ja perunat.

-- Minulla ei ole kuin yksi ainoa peruna, hihitti Sally.

-- Leikkaa se neljään osaan, niin se mahtuu pieneen kattilaan ja pane
lohkot kylmään veteen, kunnes ne pannaan kiehumaan.

-- Liotanko kurpitsaakin?

-- Eihän toki! Kuori vain se ja pane sitten höyrykattilaan. Sillä
tavalla siitä tulee kuivempi, vaikka se kestää kauemmin kypsyä.

Silloin raaputettiin oveen, ja kun Sally juoksi avaamaan, ilmestyi
Kit-koira hampaissaan kannellinen kori.

-- Tässä se lihakaupan juoksupoika nyt on! nauroi Daisy ja otti
koiralta kantamuksen. Koira lipoi kieltään ja alkoi kerjätä luullen
kai, että oli tuonut omaa päivällistään, sillä se oli usein
kantanut sen isännälleen samalla tavalla. Huomattuaan erehtyneensä
se lähti pois vihoissaan ja haukkui koko matkan alakertaan asti
tyynnyttääkseen loukattuja tunteitaan.

Korissa oli kaksi pientä lihapalasta, paistettu päärynä ja pieni
kakku. Niiden mukana oli paperi, johon Pöppö oli töhertänyt: "Neitin
lounaaksi, jos keittäminen ei oikeen onnistu."

-- Minä en huoli hänen vanhoja päärynöitään enkä muutakaan; minun
keitokseni onnistuu ja minä syön herkullisen päivällisen, se on varma
kuin mikä! puuskahti Daisy närkästyneenä.

-- Niitä voidaan tarvita, jos sattuu tulemaan vieraita. On aina hyvä,
jos varalla on jotakin, sanoi Jo-täti, jolle monet yllätystilanteet
olivat opettaneet tämän arvokkaan asian.

-- Teddy tahtoo ruokaa, ilmoitti Teddy, jonka mielestä moisesta
leipomisesta ja keittämisestä pitäisi toki saada jotain suuhunsakin.

Jo-rouva antoi pojalle käsityökorinsa pengottavaksi, että saisi hänet
pysymään hiljaa, kunnes päivällinen oli valmis, ja palasi jatkamaan
emännyyttä.

-- Pane kasvikset tulelle, kata pöytä ja pidä huoli, että sinulla on
hehkuvia hiiliä paistia varten.

Mikä ilo nähdä perunoitten kiehuvan pienessä padassa ja kurkistaa
kurpitsanpaloja, jotka pehmenivät höyryssä, avata uuninluukku
joka viides minuutti nähdäkseen, joko piirakat olivat kypsiä,
ja vihdoin, kun hiilet olivat punaisia ja hehkuvia, panna kaksi
oikeata paistinpalaa sormenpituiselle halstarille ja mahtavana
käännellä niitä haarukalla. Perunat valmistuivat ensiksi, eikä
ihmekään, sillä ne olivat koko ajan porisseet kovasti. Ne survottiin
hienoksi pienellä nuijalla, sekaan pantiin paljon voita, mutta
ei yhtään suolaa (sen keittäjä innostuksissaan kokonaan unohti),
ja muhennoksesta laitettiin kukkula sievälle punaiselle vadille,
silitettiin maitoon kastetulla veitsellä ja pantiin uuniin
ruskistumaan.

Niin kokonaan Sally oli syventynyt näihin töihin, että unohti
piirakkansa, kunnes hän avasi uunin pannakseen sinne perunavadin.
Mutta silloin nousi parku, sillä voi kauhistus! pikku piirakat olivat
palaneet mustiksi.

-- Voi, minun piirakkani, minun kauniit piirakkani! Ne ovat nyt
pilalla! huusi onneton Sally ja katseli tuhoutuneita luomuksiaan
väännellen pieniä, likaisia käsiään. Mansikkapiirakka varsinkin oli
surkean näköinen, sillä koukeroiset koristeet törröttivät mustuneesta
hillosta joka suunnalle kuin palaneen talon seinät ja savupiiput.

-- Voi hyvä lapsi, minä unohdin muistuttaa, että ottaisit ne ulos;
juuri minun tapaistani, sanoi Jo-täti katuvasti. -- Älä itke
kultaseni, se oli minun syyni. Yritetään uudestaan päivällisen
jälkeen, hän lisäsi kun Sallyltä tipahti iso kyynel sihahtaen kuumaan
piirakkaan.

Niitä olisi virrannut enemmänkin, ellei paisti olisi juuri sillä
hetkellä poksahtanut ja vaatinut keittäjän huomion, niin että tämä
pian unohti palaneet piirakkansa.

-- Pane lihavati ja lautaset lämpiämään siksi aikaa kun sekoitat
kurpitsaan voita ja suolaa ja ripottelet vähän pippuria pinnalle,
sanoi Jo-rouva toivoen hartaasti, ettei päivällinen kohtaisi enää
uusia onnettomuuksia.

Veikeä pippurikuppi tyynnytti Sallyn tunteet, ja hän valmisti
kurpitsan mestarillisesti. Päivällinen oli turvallisesti pöydässä,
ja kuusi nukkea oli pantu istumaan kukin paikalleen. Teddy istuutui
pöydän ala- ja Sally yläpäähän. Kun kaikki olivat asettuneet, joukkoa
oli hauska katsella, sillä yksi nukeista oli täydessä juhlapuvussa,
toinen taas yöpaidassa, villalangasta tehty Jerry-poika punaisessa
talvipuvussa ja Annabella, nenätön lemmikki, aivan ilkosillaan.

Teddy käyttäytyi perheen isänä mallikelpoisesti, sillä hän söi
iloisena kaiken mitä tarjottiin eikä huomannut missään pienintäkään
vikaa. Daisy hymyili säteilevästi kumppanilleen, kuten ainakin
oikeiden päivällisten uupunut mutta vieraanvarainen emäntä, ja hän
hoiteli emännyyttään niin vilpittömän tyytyväisenä, ettei moista
usein näe.

Paisti oli niin sitkeätä, että sen saattoi häthätää leikata
pikkuruisilla veitsillä, perunamuhennosta ei riittänyt kaikille
ja kurpitsa oli kovin möykkyistä. Mutta vieraat eivät olleet
millänsäkään puutteista, ja isäntä ja emäntä puhdistivat pöydän
sellaisella ruokahalulla, että kuka hyvänsä olisi kadehtinut
heitä. Kerman kuoriminen tuotti niin suuren ilon, että se vaimensi
piirakoiden palamisesta aiheutuneen murheen, ja Pöpön halveksittu
kakku oli tervetullut aarre jälkiruoaksi. -- Tämä oli paras ateria,
minkä olen ikinä syönyt. Saanko minä laittaa ruokaa joka päivä? kysyi
Daisy kaapiessaan astioita ja syödessään tähteitä.

-- Voit joka päivä keittää ja paistaa koulutuntien jälkeen, mutta
on parasta, että syöt herkkusi oikeaan ateria-aikaan ja vain vähän
piparkakkuja näin välipalaksi. Koska tämä oli ensimmäinen kerta,
teimme poikkeuksen, mutta muuten meidän täytyy elää säännöllisesti.
Tänään voit leipoa vielä jotain iltapäiväteetä varten, jos haluat,
sanoi Jo-rouva, joka oli iloinnut kovasti lounaasta, vaikkei
ollutkaan saanut kutsua pöytään.

-- Anna minun paistaa ohukaisia Demille. Ne ovat hänen herkkuaan, ja
on niin hauska käännellä niitä ja panna sokeria väliin, sanoi Daisy
pyyhkien hellästi keltaista tahraa Annabellan särkyneeltä nenältä,
sillä Bella oli kieltäytynyt syömästä kurpitsaa, jota työnnettiin sen
suuhun, koska se oli niin hyvää "reunatismille" -- vaiva, jonka se
oli saanut kevytmielisen pukeutumisensa vuoksi.

-- Mutta jos sinä annat Demille herkkujasi, kaikki toisetkin
tahtovat, ja silloin sinulla on kädet täynnä työtä.

-- Saanko minä kutsua Demin teelle tämän ainoan kerran, sitten minä
laitan toisillekin jotain, jos he ovat kilttejä, ehdotti Daisy
innostuneena.

-- Mainio ajatus! Tehdäänkin sinun pikku herkuistasi palkintoja
kilteille pojille, sillä jokainenhan heistä haluaa vähän ylimääräistä
hyvää. Jos pikku miehet ovat isojen kaltaisia, niin herkut
ilahduttavat suuresti heidän mieltään, lisäsi Jo-täti nyökäten
iloisesti ovelle, missä isä Bhaer seisoi huvittuneena katsomassa.

-- Tuo viimeinen isku oli minulle, ja myönnän että totta se onkin.
Mutta jos olisin mennyt kanssasi naimisiin keittotaitosi vuoksi,
minun olisi käynyt huonosti näinä vuosina, vastasi professori nauraen
ja keinutti Teddyä, joka oli pakahtua innosta kuvaillessaan äskeisiä
juhlia.

Daisy esitteli ylpeänä keittiötään ja lupasi ajattelemattomasti
Fritz-sedälle ohukaisia niin paljon kuin tämä jaksaisi syödä. Hän oli
juuri kertomassa uudesta palkinnosta, kun pojat, Demi etunenässä,
hyökkäsivät huoneeseen nuuhkien ilmaa kuin nälkäiset ajokoirat, sillä
koulutunnit olivat päättyneet ja päivälliseen oli vielä aikaa, ja
Daisyn paistin tuoksu johti heidät suoraan saaliille. Tuskin lie
nähty ylpeämpää tyttölasta kuin Sally, kun hän esitteli kalleuksiaan
ja kertoi pojille mikä näitä odotti. Useimmat heistä suhtautuivat
pilkallisesti koko ajatukseen, että hän muka pystyisi valmistamaan
mitään syötäväksi kelpaavaa, mutta Pumppu oli heti voitettu, ja
Natillä ja Demillä oli luja luottamus Daisyn taitoihin toisten
jäädessä odottavalle kannalle. Kaikki ihailivat kuitenkin keittiötä
ja tutkivat kiinnostuneina uunia. Demi tarjoutui heti ostamaan padan
höyrypannuksi suunnittelemaansa koneeseen ja Ned selitti, että paras
ja isoin kasari kelpaisi hänelle lyijyn sulatusastiaksi, kun hän
valaa luoteja, sotakirveitä ja muita kapineitaan.

Daisy oli niin kauhistunut näistä ehdotuksista, että Jo-rouvan täytyi
heti paikalla säätää laki, jossa poikia kiellettiin koskemasta,
käyttämästä tai edes lähestymästä tätä pyhitettyä hellaa ilman
omistajan nimenomaista lupaa. Kielto lisäsi suunnattomasti lieden
arvoa miesväen silmissä, varsinkin kun asetuksen rikkojalta
evättäisiin palkinnoiksi luvatut herkut.

Juuri silloin soi kello, ja koko joukko lähti alakertaan
päivälliselle. Ateria innoitti poikia luettelemaan, mitä Daisyn
tulisi valmistaa heille, kunhan he ansaitsisivat palkintonsa. Daisy,
joka luotti rajattomasti lieteensä, lupasi mitä vain, kunhan Jo-täti
neuvoisi valmistusohjeet. Daisyn auliit lupaukset melkein pelottivat
Jo-rouvaa, sillä monet poikien toivomuksista ylittivät hänen
keittotaitonsa. Sellaisia olivat esimerkiksi hääkakku, kiillotetut
suklaapallot ja erittäinkin kaalikeitto, johon kuului silliä ja
kirsikoita ja jota herra Bhaer pyysi suurimpana herkkunaan; se
saattoi hänen vaimonsa epätoivoon, sillä saksalainen keittotaito meni
yli tämän ymmärryksen.

Daisy halusi aloittaa heti kun päivällinen oli syöty, mutta hän
sai luvan siistiä vain jälkensä, täyttää kattilan valmiiksi teetä
varten ja pestä esiliinansa, joka oli kuin suurten pitovalmistelujen
jäljiltä. Sitten hänet lähetettiin ulos leikkimään kello viiteen
asti, sillä Fritz-setä sanoi, että liian ahkera opiskelu, vaikkapa
liedenkin ääressä, oli pahaksi kasvaville, ja Jo-rouva tiesi pitkästä
kokemuksesta, kuinka pian uusi leikki menettää viehätyksensä, ellei
sitä käytetä viisaasti.

Pojat olivat hyvin kohteliaita Daisylle sen iltapäivää. Tommy
lupasi hänelle ensimmäiset hedelmät puutarhatilkustaan, vaikka
niistä häthätää näkyi vasta alut; Nat tarjoutui hankkimaan hänelle
polttopuut ilmaiseksi; Pumppu aivan jumaloi häntä ja Ned rupesi heti
paikalla tekemään jääkaappia hänen keittiöönsä. Demi johdatti Daisyn
lastenhuoneeseen yllättävän täsmällisesti juuri kun kello löi viisi.
Ei ollut vielä aika aloittaa kutsuja, mutta hän pyysi hartaasti,
että hänelle myönnettiin erioikeus jäädä, ja hän sytytti tulen,
juoksi asioilla ja seurasi kiinnostuneena illallisensa valmistumista.
Jo-rouva jakeli ohjeita ohikulkiessaan, sillä hän oli parhaillaan
ripustamassa puhtaita verhoja talon kaikkiin ikkunoihin.

-- Pyydä Pöpöltä kuppi hapanta kermaa, niin kakkusi kohoavat
vähälläkin soodalla, kuului ensimmäinen määräys.

Demi syöksyi keittiöön ja toi kerman suu väärällä, sillä hän oli
matkalla maistanut sitä ja ennusti, että kakut menisivät pilalle,
jos niihin pantaisiin niin hapanta ainetta. Jo-rouva sai tästä
aiheen pitää esitelmän soodan kemiallisista ominaisuuksista, Daisy
ei sitä kuunnellut, mutta Demi oli korva tarkkana, ja hän ymmärsikin
asian sovittaen tietonsa seuraavaan lyhyeen, mutta ytimekkääseen
toteamukseen:

-- Kyllä minä ymmärrän: sooda muuttaa happamet aineet makeiksi ja
sen kupluileminen kohottaa taikinan. Saapa nähdä, kohoaako sinun
taikinasi, Daisy.

-- Kaada tämä kulho melkein täyteen jauhoja ja lisää sitten hiukan
suolaa, määräsi Jo-rouva.

-- Voi kuitenkin, pitääkö nyt kaikessa olla suolaa, sanoi Sally, joka
oli väsynyt aukaisemaan pillerirasiaa, jossa suolaa pidettiin.

-- Suola on kuin hyväntuulisuus, melkein kaikki on parempaa, jos sitä
on pikkuisen mukana, sanoi Fritz-setä ja pysähtyi ohikulkiessaan
lyömään pari kolme naulaa, jotta Sally saisi ripustaa pikku pannujaan
seinään.

-- Sinua ei ole kutsuttu teelle, mutta annan silti sinulle kakkuja,
enkä minä ole pahalla tuulella, sanoi Daisy ojentaen jauhoiset
kasvonsa kiittääkseen häntä suukolla.

-- Fritz, sinä et saa tulla häiritsemään minun keittoluokkaani, tai
minä tulen pitämään siveyssaarnaa kesken sinun latinan tuntisi.
Mitähän sinä siitä pitäisit? sanoi Jo-rouva heittäen ison, kukikkaan
ikkunaverhon miehensä päähän.

-- Pelkkää hyvää, koeta niin näet, sanoi rakastettava isä Bhaer ja
kulki laulaen ja naputellen ympäri taloa kuin jättiläistikka.

-- Sotke sooda kermaan, ja kun se 'kupluilee', kuten Demi sanoo,
sekoita siihen jauhot ja vatkaa niin paljon kuin ikinä jaksat.
Lämmitä sitten pannu, voitele se hyvin ja paista kunnes minä tulen
takaisin. Ja Jo-täti hävisi taas huoneesta.

Ja kyllä pieni lusikka kalisikin, ja taikinaa vatkattiin niin, että
se ihan vaahtosi. Ja kun Daisy kaatoi sitä vähän vuokaan, se kohosi
kuin taikavoimasta ja sai veden kihoamaan Demin kielelle. Tietenkin
kakku tarttui kiinni ja paloi, koska Daisy oli unohtanut voin, mutta
tämän ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kaikki sujui hyvin ja kuusi
herkullista pikku kakkua saatiin turvallisesti vadille.

-- Minä söisin näiden kanssa mieluummin vaahterasiirappia kuin
sokeria, sanoi Demi nojatuolista, johon hän oli istahtanut katettuaan
pöydän aivan uudella ja erikoisella tavalla.

-- Käy sitten pyytämässä sitä Pöpöltä, sanoi Daisy ja meni itse
kylpyhuoneeseen pesemään käsiänsä.

Sillä aikaa kun lastenhuone oli tyhjänä, tapahtui kauheita.

Kit oli ollut koko päivän kovin loukkaantunut, kun kukaan ei ollut
vielä palkinnut sitä, vaikka se oli tuonut kuuliaisesti lihakorin
lastenkamariin. Se ei suinkaan ollut paha koira, mutta sillä oli
omat virheensä niin kuin meillä kaikilla, eikä se aina voinut
vastustaa kiusausta. Kit sattui juuri sillä hetkellä luikahtamaan
lastenhuoneeseen, tunsi kakkujen tuoksun, näki ne vartioimattomina
matalalla pöydällä ja ajattelematta hetkeäkään seurauksia nielaisi
ne kaikki yhtenä suupalana. Sanottakoon kuitenkin lohdutukseksi,
että kuumat kakut polttivat niin tulisesti Kitin suuta, että siltä
pääsi hämmästynyt haukahdus. Daisy kuuli sen, syöksyi sisään ja näki
vadin tyhjänä ja keltaisen hännänpään häviävän sängyn alle. Sanaa
virkkamatta hän tarttui häntään, veti esille varkaan ja ravisteli
sitä niin julmistuneena, että sen korvat menivät ihan lupsaan. Sitten
hän ajoi koiraraukan alas vajaan, jossa se vietti ikävän illan
hiilikasalla.

Demin osanoton rohkaisemana Daisy teki uuden taikinan ja paistoi
tusinan kakkuja, jotka olivat vielä kauniimpia kuin ensimmäiset.
Niinpä Fritz-setäkin, joka oli syönyt niistä kaksi, lähetti Daisylle
sanan, ettei hän koskaan ollut maistanut niin hyviä kakkuja, ja
jokainen poika alakerran teepöydässä kadehti Demin kakkukekkereitä
yläkerrassa.

Se olikin oikein ihastuttava ateria, sillä pienen teekannun kansi ei
pudonnut kuin kolme kertaa ja maitokannu kaatui ainoastaan kerran;
kakut tosin uivat siirapissa ja paahtoleivässä oli paistetun lihan
maku, koska kokki oli käyttänyt lihanpaahdinta. Demi unohti tyystin
syvämietteisyytensä ja ahmi kuin tavallinen poika konsanaan Daisyn
suunnitellessa uusia juhla-aterioita ja nukkein hymyillessä suopeasti.

-- No, onko teillä ollut hauskaa? kysyi Jo-rouva tullessaan ylös
Teddy olkapäillään.

-- Hirveän hauskaa. Minä tulen pian uudestaan, ilmoitti Demi
pontevasti.

-- Pöydästä päätellen olet tainnut syödä liikaa.

-- Enkä ole, söin vain viisitoista kakkua ja ne olivat ihan pieniä,
vakuutti Demi, jonka lautasen täyttämisessä siskolla oli ollut kova
työ.

-- Ei niistä ole hänelle haittaa, kun ne olivat niin sieviäkin, sanoi
Daisy äänellä, jossa oli niin hupaisa sekoitus äidillisyyttä ja
emännän ylpeyttä, että Jo-täti saattoi vain hymyillä ja sanoa:

-- Mainiota, uusi leikki on siis onnistunut?

-- Minä pidän siitä, sanoi Demi aivan kuin hänen hyväksymisensä olisi
ollut tärkeintä.

-- Se on hauskin leikki, mitä on keksitty! huudahti Daisy syleillen
pesuvatia, jonka hän juuri oli ottanut esille pestäkseen astioita.
-- Toivoisin, että kaikilla olisi yhtä ihana liesi kuin minulla, hän
lisäsi katsellen sitä ihaillen.

-- Tälle leikille pitäisi antaa nimi, sanoi Demi nuollen siirappia
huulistaan.

-- Onhan sillä.

-- Onko? Mikä? kysyivät sisarukset innoissaan.

-- No, voisimme sanoa sitä vaikka "piirakkapakariksi", sanoi Jo-rouva
ja poistui tyytyväisenä onnistuneeseen leikkiinsä.




6

TULIPALO


-- Rouva Bhaer, minulla olisi vähän asiaa teille. Se on hyvin
tärkeätä, sanoi Nat pistäen päänsä rouva Bhaerin huoneen ovesta.

Se oli jo viides pää, joka oli kurkistanut sisään viimeisen puolen
tunnin kuluessa. Mutta koska rouva Bhaer oli siihen tottunut, hän
kohotti vain katseen työstään ja sanoi reippaasti:

-- Mitä sitten, poikaseni?

Nat tuli sisään, sulki oven huolellisesti jäljessään ja sanoi
kiihtyneellä, huolestuneella äänellä:

-- Dan on tullut.

-- Kuka Dan?

-- Hän oli minun kaverini siihen aikaan, kun soittelin kaduilla. Hän
myi lehtiä ja oli kiltti minulle. Minä näin hänet toissa päivänä
kaupungilla ja kerroin, kuinka hauskaa täällä on, ja nyt hän on
sitten tullut tänne.

-- Kas vain, pianpas hän tulikin käymään.

-- Ei hän käymään tullut, hän haluaa jäädä, jos te vain sallitte,
sanoi Nat viattomasti.

-- Niinkö, mutta ei se taida oikein käydä, sanoi rouva Bhaer melko
yllättyneenä Natin mutkattomasta ilmoituksesta.

-- Miksei? Minä luulin, että te otatte mielellänne köyhiä poikia
asumaan luoksenne ja olette heille hyvä niin kuin olette ollut
minullekin, sanoi Nat hämmästyneenä ja hädissään.

-- Niin minä otankin, mutta haluan ensin tietää heistä jotakin. Minun
täytyy valita, koska heitä on niin paljon. Eikä täällä ole tilaa
kaikille. Toivoisin kyllä että olisi.

-- Minä pyysin häntä tulemaan, koska luulin teidän pitävän siitä,
mutta jos ei ole tilaa, hän voi lähteä pois saman tien, sanoi Nat
surullisena.

Rouva Bhaeria liikutti pojan luottamus hänen vieraanvaraisuuteensa
eikä hänellä ollut sydäntä pettää Natin toiveita. Siksipä hän sanoi:

-- Kerro minulle jotakin Danista.

-- En tiedä hänestä mitään. Hänellä vain ei ole ketään sukulaisia
ja hän on köyhä. Hän oli kiltti minulle ja nyt minä tahtoisin tehdä
jotain hyvää hänelle.

-- Tärkeitä syitä kaikki tyynni. Mutta tosiaan, Nat, talo on täynnä,
enkä minä tiedä, mihin panisin hänet, sanoi rouva Bhaer, jolla oli
yhä suurempi halu esiintyä sellaisena hätäsatamana, jona Nat häntä
piti.

-- Hän voisi saada minun vuoteeni ja minä nukkuisin tallissa. Nyt ei
ole ollenkaan kylmä ja minulle se on samantekevää. Isän kanssa minä
nukuin missä sattui, sanoi Nat innokkaasti.

Jokin Natin äänessä ja ilmeissä sai rouva Bhaerin laskemaan kätensä
pojan olalle ja sanomaan lempeästi:

-- Tuo sisään ystäväsi, Nat. Kyllä kai me saamme hänelle tilaa
antamatta sinun paikkaasi.

Iloisena Nat juoksi tiehensä ja palasi pian mukanaan varsin
epämiellyttävän näköinen poika, joka käveli laahustaen ja katseli
ympärilleen niin röyhkeän ja juron näköisenä, että rouva Bhaer heti
ajatteli mielessään:

-- Taitaapa olla vaikea tapaus.

-- Tässä on Dan, esitteli Nat varmana siitä, että poika oli
tervetullut.

-- Nat sanoo, että sinä tahtoisit jäädä meidän luoksemme, aloitti
Jo-rouva ystävällisesti.

-- Niin, kuului töykeä vastaus.

-- Eikö sinulla ole ystäviä, jotka pitäisivät sinusta huolta?

-- Ei.

-- Sano: "Ei ole, rouva Bhaer", kuiskasi Nat.

-- En ikinä, mutisi Dan.

-- Kuinka vanha olet?

-- Neljäntoista nurkilla.

-- Näytät vanhemmalta. Mitä osaat tehdä?

-- Vähän joka lajia.

-- Jos jäät tänne, tahdomme että teet työtä, luet ja leikit kuten
toisetkin pojat. Suostutko siihen?

-- Saattaahan tuota yrittää.

-- Hyvä, saat jäädä muutamaksi päiväksi, niin nähdään miten tulemme
toimeen keskenämme. Pidä sinä, Nat, huolta hänestä, kunnes herra
Bhaer palaa kotiin. Järjestetään sitten asia lopullisesti, sanoi
Jo-rouva, ja hänestä tuntui vaikealta saada kosketusta tähän
röyhkeään nuoreen ihmiseen, joka katseli häntä tummilla silmillään
kylmästi, epäluuloisesti ja murheellisen aikavasti.

-- Lähdetääs, Nat, sanoi Dan ja löntysti ulos.

-- Kiitoksia, rouva Bhaer, lisäsi Nat ja lähti seuraamaan Dania
tajuten epämääräisesti, että hänet oli toivotettu aivan toisin
tervetulleeksi kuin hänen jörö ystävänsä.

-- Pojat leikkivät sirkusta ladossa; mennäänkö katsomaan? hän kysyi,
kun he astuivat leveitä portaita alas nurmikolle.

-- Ovatko ne isoja kavereita? kysyi Dan.

-- Eivät. Isot menivät kalaan.

-- Painutaan sitten viivana, sanoi Dan.

Nat vei Danin isoon latoon ja esitti hänet tovereilleen, jotka
telmivät ylhäällä tyhjässä parvessa. Avaralle lattialle oli heinillä
rajattu suuri ympyrä ja sen keskellä seisoi Demi pitkä piiska
kädessä, ja Tommy ratsasti ylpeästi ympäri kärsivällisellä Tobylla ja
leikki apinaa.

-- Teidän täytyy maksaa pääsymaksu, muuten ette saa katsella
näytöstä, sanoi Pumppu seisten kärryjen vieressä, johon orkesteri
oli sijoitettu. Siihen kuului taskukampa, jota Ned puhalsi, ja
leikkirumpu, jota Rob löi raivokkaasti.

-- Hän on toverini, minä maksankin molempien puolesta, sanoi Nat
kohteliaasti ja pisti kaksi koukkupäistä ruuvia kuivaan sieneen, jota
he käyttivät rahakukkarona.

Nyökäten toisille pojille he istuutuivat parille laudankappaleelle
ja esitys jatkui. Tasapainoilun jälkeen Ned näytti notkeuttaan
hyppimällä vanhan tuolin yli ja kiipeämällä tikapuita ylös ja
alas kuin merimies. Demi tanssi polskaa niin tosissaan, että sitä
katseli huvikseen. Nat vaadittiin sylipainiin Pumpun kanssa, ja
kädenkäänteessä tuo pyylevä nuorukainen oli permannossa. Sitten
Tommy astui ylpeänä esiin ja heitti kärrynpyörän. Taito oli
hankittu kärsivällisyydellä ja tuskalla, sillä harjoitellessaan
yksinäisyydessä hän oli saanut ruumiinsa täyteen mustelmia. Hänen
temppunsa herätti suurta ihastusta, ja hän oli juuri astumassa pois
näyttämöltä mahtavana ja kasvot punoittaen päähän laskeutuneesta
verestä, kun katsomosta kuului ivallisesti:

-- Pyh! Tuo nyt ei ole mitään!

-- Sano se vielä kerran jos uskallat, pöyhisteli Tommy kuin äkäinen
kalkkunakukko.

-- Tahdotkos tapella? sanoi Dan astuen heti alas laudaltaan ja
puristi nyrkkejään taistelunhaluisesti.

-- Tappeleminen on kiellettyä! huusivat toiset kiihtyneinä.

-- Olettepas te arkaa sakkia! pilkkasi Dan.

-- Hei, ellet ole kunnolla, saat lähteä täältä, sanoi Nat tulistuen
herjauksesta, jonka Dan oli singonnut hänen ystävilleen.

-- Tahtoisinpa nähdä, tekeekö hän saman tempun paremmin kuin minä,
pöyhisteli Tommy.

-- Tehkää sitten tilaa! komensi Dan ja heitti ilman minkäänlaista
ennakkovalmistelua kolme kärrynpyörää peräkanaa.

-- Tuohon et ikinä pysty, Tom. Isket aina pääsi ja lennät pitkällesi,
sanoi Nat mielissään ystävänsä onnistumisesta.

Ennen kuin hän ehti sanoa enempää, Dan sähköisti katsomon heittämällä
kolme volttia taaksepäin ja kävelemällä jonkin matkaa käsillään.
Esitys sai valtavat suosionosoitukset, ja Tommy yhtyi hyvä-huutoihin,
jotka tervehtivät taitovoimistelijaa, kun tämä hypähti taas jalkeille
ja katseli heitä viileän alentuvasti.

-- Luuletko että minäkin oppisin loukkaamatta kovin paljon itseäni?
kysyi Tom nöyrästi hieroen kyynärpäitään, joita vieläkin kirveli
äskeisen tempun jälkeen.

-- Mitäs annat, jos opetan sinua? kysyi Dan.

-- Uuden linkkuveitseni. Siinä on viisi terää ja vain yksi on poikki.

-- Anna tänne. Tommy antoi veitsen katsellen hellästi sen sileätä
kädensijaa.

Dan tutki tarkasti veitsen, pisti sen sitten taskuunsa, siirtyi
sivulle ja sanoi silmää iskien:

-- Opettele kunnes opit, siinä kaikki.

Tommyn raivon huutoa seurasi sellainen meteli, ettei se asettunut
ennen kuin Dan, huomattuaan joutuneensa vähemmistöön, ehdotti
veitsenheittoa, jolloin voittaja saisi pitää kalleuden. Tommy
suostui, ja veitsenheittäjien ympärille kerääntyi piiri jännittyneitä
katsojia, joiden ilmeet muuttuivat tyytyväisiksi, kun Tommy voitti
pelin ja kätki veitsen luotettavimman taskunsa uumeniin.

-- Tule, mennään katsomaan vähän paikkoja, sanoi Nat, josta tuntui,
että hänen oli puhuttava vakavasti kahden kesken ystävänsä kanssa.

Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta kun he
palasivat, Dan kohteli huomaavaisemmin jokaista, vaikka olikin
hiomaton puheissaan ja karkea käytöksessään.

Pojat eivät pitäneet Danista lainkaan ja jättivätkin hänet Natille,
joka pian tunsi raskaana vastuun, mutta oli liian hyväsydäminen
hylätäkseen hänet.

Tommy tunsi kuitenkin, että veitsijutusta huolimatta heidän
välillään oli jonkinlainen side, ja hän halusi vielä palata niin
mielenkiintoiseen aiheeseen kuin kärrynpyörät. Siihen hän saikin pian
tilaisuuden, sillä huomattuaan, kuinka toinen ihaili hänen taitojaan,
Dan muuttui ystävällisemmäksi, ja ennen kuin ensimmäinen viikko oli
lopussa, hänestä oli tullut vilkkaan Tommyn läheinen ystävä.

Kun herra Bhaer kuuli asiasta ja näki Danin, hän puisti päätään ja
sanoi vain: -- Koe voi tulla meille kalliiksi, mutta yritetään.
Mikäli Dan tunsi kiitollisuutta saamastaan huolenpidosta, ei hän
ainakaan näyttänyt sitä, vaan otti kaiken vastaan kiittämättä. Hän
oli tietämätön, mutta nopea oppimaan mikäli halusi ja tarkkasilmäinen
ympäristöönsä nähden. Puhe oli nenäkästä, käytös hiomatonta ja
mielialat vaihtelevia: hän oli vuoroin rajun kiihkeä, vuoroin
murjottava. Hän oli innokas pelaaja ja pelasi melkein kaikkia
pelejä hyvin. Hän oli hiljainen ja juro aikaihmisten seurassa,
ja vain harvoin hän oli täysin yhtä pataa edes poikien kanssa.
Vaikka monikaan ei hänestä todella pitänyt, kukaan ei voinut olla
ihailematta hänen rohkeuttaan ja voimiaan, sillä mikään ei pelottanut
häntä, ja kerran hän pieksi pitkän Franzin niin pahanpäiväiseksi,
että toiset katsoivat viisaimmaksi pysyä kunnioittavan välimatkan
päässä hänen nyrkeistään. Herra Bhaer tarkkasi häntä ja koetti
parhaansa mukaan kesyttää 'metsäläispoikaa', joksi häntä sanottiin,
mutta itsekseen tämä kelpo kasvattaja pudisti päätään ja ajatteli
vakavana: -- Toivottavasti koe onnistuu, vaikka pelkäänkin, että se
tulee kalliiksi.

Rouva Bhaer menetti Danin takia kärsivällisyytensä vähintään kymmenen
kertaa päivässä, mutta ei antanut periksi, vaan uskoi itsepäisesti,
että pojassa oli kaikesta huolimatta jotain hyvää. Dan oli
ystävällisempi eläimille kuin ihmisille, kuljeksi mielellään metsissä
ja mikä parasta: pikku Ted piti hänestä. Kukaan ei käsittänyt,
mistä se johtui, mutta lapsi kiintyi Daniin heti paikalla: nauroi
ja jokelsi aina hänet nähdessään, halusi mieluiten ratsastaa juuri
hänen leveillä harteillaan ja sanoi häntä omaksi Dannykseen. Teddy
olikin ainoa olento, jolle Dan osoitti suosiotaan, mutta vain silloin
kun luuli, ettei kukaan nähnyt. Mutta äidin katse huomaa ja äidin
sydän vaistoaa erehtymättömästi, kuka rakastaa hänen lapsiaan. Niinpä
Jo-rouva keksi pian, että Danin karkean pinnan alla sykki hellä
sydän, ja aikaansa säästämättä hän koetti päästä siihen käsiksi ja
voittaa hänet puolelleen.

Mutta odottamaton ja varsin hälyttävä tapaus särki heidän
suunnitelmansa ja karkotti Danin Plumfieldista.

Tommy, Nat ja Demi alkoivat suojella Dania, koska toiset pojat
melkein halveksivat häntä. Mutta ennen pitkää kolmikko huomasi
pahassa pojassa olevan erityistä vetovoimaa, ja heidän entinen
väheksymisensä muuttui ihailuksi, johon kullakin oli oma syynsä.
Tommy ihaili hänen taitotemppujaan ja rohkeuttaan. Nat oli
kiitollinen hänen aikaisemmin osoittamastaan hyvyydestä; Demi piti
poikaa jonkinlaisena elävänä seikkailukirjana, sillä aina kun hän
vain halusi, Dan kertoi hyvin elävästi jännittävistä kokemuksistaan.
Danilla ei ollut mitään sitä vastaan, että nämä kolme suosivat häntä,
ja hän pakottautui ystävälliseksi heitä kohtaan. Se olikin hänen
menestymisensä salaisuus.

Bhaerit olivat hämmästyneitä, mutta toivoivat poikien vaikuttavan
Daniin edullisesti. He seurasivat asioiden kehitystä hiukan
huolestuneina luottaen kuitenkin siihen, ettei mitään ikävyyksiä
sattuisi.

Dan tunsi, etteivät he luottaneet häneen täydellisesti, eikä hän
koskaan näyttänyt parhaita puoliaan, vaan koetteli tahallaan heidän
kärsivällisyyttään ja vastusti heidän toivomuksiaan niin paljon kuin
suinkin uskalsi.

Herra Bhaer ei hyväksynyt tappelua eikä pitänyt miehuuden tai
rohkeuden merkkinä sitä, että pojat mukiloivat toisiaan vain muun
joukon huviksi. Heitä innostettiin kyllä vaikeisiin liikkeisiin ja
ruumiinharjoituksiin ja heidän odotettiin valittamatta kestävän
kovia iskuja ja kaatumisia. Mutta pidettiin raakana ja järjettömänä
leikkinä hakata toinen mustelmille ja verille vain huvin vuoksi, ja
siksi se oli kiellettyä.

Dan nauroi tälle säännölle ja kertoi niin innostavia tarinoita omista
urotöistään ja niistä monista tappeluistaan, joissa hän oli ollut
mukana, että pojissa heräsi kiihkeä halu nähdä kerran oikein kunnon
nyrkkeilyottelu.

-- Ellette kerro, niin minä näytän teille miten nyrkkeillään,
sanoi Dan ja haalittuaan kasaan puolisen tusinaa poikia tallin taa
hän antoi heille nyrkkeilytunnin, joka tyydytti useimpien poikien
opinhalut. Mutta Emil ei mitenkään voinut alistua siihen, että joku
häntä nuorempi poika oli etevämpi kuin hän -- Emil oli näet täyttänyt
jo neljätoista vuotta ja hän oli hyvin rohkea nuorukainen -- ja niin
hän vaati Dania nyrkkeilemään kanssaan. Dan hyväksyi heti haasteen,
ja toiset seurasivat ottelua äärettömän kiinnostuneina.

Mikä pikku lintu lieneekään vienyt uutisen päämajaan, sitä ei kukaan
tiennyt, mutta juuri kun ottelu oli kuumimmillaan ja Dan ja Emil
tappelivat kuin kaksi nuorta bulldoggia toisten innostaessa heitä
kiihtyneinä ja innostuneina herra Bhaer astui kehään, riuhtaisi
ottelijat eroon toisistaan ja sanoi äänellä, jota harvoin kuultiin:

-- Tällaista minä en salli, pojat! Lopettakaa heti älkääkä antako
tämän toistua. Minä pidän koulua pojille enkä villipedoille. Katsokaa
nyt toisianne ja hävetkää.

-- Päästäkää minut, että saan iskeä hänet vielä kerran maahan, kiljui
Dan huitoen nyrkeillään ilmaa herra Bhaerin lujassa otteessa.

-- Tule vain, tule vain, et sinä vielä ole minua voittanut, huusi
Emil, joka oli ollut viisi kertaa maassa, mutta ei edes tiennyt,
milloin hänet oli isketty.

-- He leikkivät gladiaattoria -- vai mitä ne roomalaiset olivat,
joista sinä kerroit, Fritz-setä, huudahti Demi, joka silmät suurina
oli ihaillut tätä uutta ajanvietettä.

-- Ne olivat melkoista raakalaisjoukkoa; toivottavasti olemme sentään
oppineet jotain niiden päivien jälkeen. Minä en missään tapauksessa
halua, että teette minun ladostani Colosseumin. Kuka ehdotti tätä?

-- Dan, kuului eri puolilta.

-- Sinä tiesit, että tappeleminen on kiellettyä?

-- Tiesin, murahti Dan.

-- Miksi sitten rikot sääntöjä?

-- Täytyyhän heidän oppia nyrkkeilemään, muuten heistä kaikista tulee
lalluksia.

-- Onko Emil sinusta lallus? Ei hän juuri siltä näytä.

Herra Bhaer pani pojat kasvotusten. Danin silmänalus oli mustana ja
takki riekaleina, Emililtä oli huuli halki ja nenä lytyssä, niin että
hänen kasvonsa olivat aivan veriset; otsassa oli kuhmu joka loisti
sinipunaisena kuin luumu. Mutta vammoistaan huolimatta Emil mulkoili
vastustajaansa ja oli ilmeisesti kärkäs jatkamaan heti taistelua.

-- Emil olisi yliveto, jos olisi saanut vähän oppia, sanoi Dan.
Hänen oli pakostakin annettava tunnustus pojalle, joka oli pystynyt
pitämään häntä lujilla.

-- Hän saa kyllä aikanaan perehtyä nyrkkeilyyn ja itsepuolustukseen,
mutta toistaiseksi hän tulee hyvin toimeen ilman tappelutunteja.
Menkää pesemään kasvonne, ja muista, Dan: jos kerrankin vielä rikot
sääntöjä, niin sinut lähetetään täältä pois. Tämä on sopimus, ja se
pysyy voimassa, jos sinä pidät sen omasta puolestasi.

Pojat menivät, ja herra Bhaer lähti sitomaan nuorten gladiaattorien
haavoja. Emil joutui vuoteeseen, ja Dan oli viikon ajan murheellinen
katseltava.

Mutta kuriton poika ei tästä talttunut. Pian hänet saatiin kiinni
uudesta rikkomuksesta.

Kun jotkut pojista lähtivät eräänä lauantai-iltana ulos, ehdotti
Tommy, että mentäisiin joelle hakemaan uusia ongenvapoja.

-- Mennäänkin, ja otetaan Toby vetämään ne kotiin. Joku meistä voi
ratsastaa sillä rantaan, innostui Pumppu, joka ei olisi viitsinyt
kävellä.

-- Se joku tarkoittaa tietysti sinua, tokaisi Dan. -- No vauhtia
sitten, Laiska-Jaakko.

Niin lähdettiin. Kun vavat oli katkottu ja oltiin jo paluumatkalla,
sattui Demi pahaksi onneksi sanomaan Tommylle, joka ratsasti aasin
selässä pitkä vapa kädessään:

-- Sinä olet kuin joku härkätaistelija, punainen vaate ja korea puku
vain puuttuvat.

-- Olisi mukava joskus nähdä härkätaistelu, eikö? tuumi Tommy
ravistellen keihästään.

-- Hei, järjestetään sellainen, ehdotti Dan valmiina ilkikuriin. --
Tuolla niityllä on Keltaruusu, ratsasta sen luo ja pane se vanha
köntys juoksemaan.

-- Älkää ihmeessä, aloitti Demi, joka oli alkanut suhtautua
epäilevästi Danin ehdotuksiin.

-- Miksei muka, eihän siinä tarvita kuin vähän huutoa ja melua,
puolusteli Dan.

-- Minusta tuntuu, ettei Fritz-setä pitäisi siitä.

-- Onko hän koskaan kieltänyt meitä leikkimästä härkätaistelua?

-- Ei, ei kai, myönsi Demi.

-- Ole sitten hiljaa! Ratsasta sinä, Tom, lehmän luo, tässä on
punainen vaate, jota voit heilutella sen edessä. Minä autan sinua
saamaan siihen liikettä. Samassa Dan hyppäsi aidan yli uuteen
leikkiin innostuneena. Toiset seurasivat häntä kuin lammaslauma,
Demikin istui veräjäpuulla ja katseli kiinnostuneena näytöstä.

Keltaruusu-parka ei ollut oikein hyvällä tuulella, sillä se oli
äskettäin erotettu vasikastaan ja suri sitä nyt katkerasti. Se piti
koko ihmiskuntaa vihollisenaan, niin kuin ymmärrettävää olikin. Kun
matadori lähestyi ratsain punainen nenäliina keihäännenässä liehuen,
lehmä kohotti päänsä ja päästi tilanteeseen sopivan mölähdyksen.
Tommy ratsasti uljaasti sen luo, ja Toby ravasi innokkaana
tervehtimään vanhaa ystäväänsä, mutta kun vapa iski läsähtäen lehmän
selkään, sekä Keltaruusu että Toby närkästyivät. Aasi peräytyi
kiljuen ja lehmä seisoi vihaisena sarvet ojossa.

-- Hyökkää uudestaan, Tommy. Keltaruusu on julman äkäinen ja
taistelee loistavasti!

Huomattuaan joutuneensa saarroksiin ja tällaisen häpäisyn kohteeksi
Keltaruusu laukkasi ympäri niittyä raivostuen hetki hetkeltä enemmän,
sillä mihin se kääntyikin, aina oli joku kauhea poikalapsi kiljumassa
ja heiluttamassa uudenlaista ja hyvin ikäväntuntuista piiskaa.
Pojilla oli hirveän hauskaa, mutta eläinparalla kurjat oltavat.

Vihdoin Keltaruusu menetti kokonaan malttinsa ja teki leikistä lopun
odottamattomalla tavalla. Se kääntyi äkkiä ja syöksyi oikopäätä kohti
vanhaa ystäväänsä Tobya, jonka käytös oli loukannut sitä sydänjuuria
myöten. Hidas Toby peräytyi niin päistikkaa että kompastui kiveen,
ja sekä ratsu että matadori lensivät maahan. Vimmastunut Keltaruusu
loikkasi aidan yli ja lähti hurjasti laukkaamaan tietä pitkin
poispäin.

-- Ottakaa kiinni, pysäyttäkää se! Joutuin, pojat! karjui Dan
ampaisten Keltaruusun perään minkä kintuista pääsi, sillä lehmä oli
herra Bhaerin silmäterä, ja Dan pelkäsi, että jos sille sattuisi
jotain, häneltä olisi kaikki mennyttä. Siinä kävi juoksu, meteli,
huuto ja puuskutus, ennen kuin Keltaruusu saatiin kiinni. Ongenvavat
olivat jääneet, Toby oli ollut taittaa jalkansa kaatuessaan, ja pojat
olivat punaisia, hengästyneitä ja peloissaan. Keltaruusu-poloisen
he löysivät kukkatarhasta, jonne se oli lönkyttänyt lopen uupuneena
pitkästä juoksusta.

Dan lainasi nuoran ja talutti Keltaruusun kotiin. Häntä seurasi
joukko hyvin totisia nuoria herroja, sillä lehmä oli säälittävässä
kunnossa. Se oli hypätessään nyrjäyttänyt jalkansa niin että se ontui
pahasti, silmissä oli vauhko katse, ja kiiltävä karva oli märkä ja
likainen.

-- Nyt jouduit kyllä kiikkiin, Dan, sanoi Tommy taluttaessaan
puuskuttavaa aasia rääkätyn lehmän rinnalla.

-- Luuletko sitten itse pääseväsi noin vain livahtamaan? Sinähän olit
mukana.

-- Kaikki me olimme mukana paitsi Demi, lisäsi Jack.

-- Mutta Demihän se koko jutun keksi, huomautti Ned.

-- Minä kielsin teitä, huudahti Demi, jonka sydäntä raastoi
Keltaruusun kurja tila.

-- Bhaerin ukko antaa minulle varmasti potkut, mutta siitä minä viis
veisaan, mutisi Dan. Hänen huolestunut ilmeensä puhui kuitenkin
toista kuin sanat.

-- Pyydetään kaikki, että hän antaisi sinun jäädä, sanoi Demi,
ja kaikki yhtyivät häneen -- paitsi Pumppu, joka elätti kaikessa
hiljaisuudessa toivoa, ettei rangaistus kohdistuisi muihin kuin
Daniin.

Nähtyään Keltaruusun ja kuultuaan mitä oli tapahtunut herra Bhaer ei
puhunut paljon, nähtävästi hän pelkäsi sanovansa kiivastuksissaan
liikaa. Keltaruusu talutettiin hyvitellen parteen, ja pojat
lähetettiin huoneisiinsa illalliseen asti. Tämä pieni lykkäys
antoi heille aikaa miettiä tapahtumain kulkua, arvailla tulevaa
rangaistusta ja kuvitella paikkaa, minne Dan lähetettäisiin.

Dan vihelsi reippaasti huoneessaan, jottei kukaan vain luulisi
hänen välittävän asiasta. Mutta odottaessaan tietoa kohtalostaan
hän toivoi sitä hartaammin saavansa jäädä Plumfieldiin, mitä
enemmän hän ajatteli mennyttä kovaa elämäänsä ja täällä kokemaansa
ystävällisyyttä. Dan tiesi, että häntä tahdottiin auttaa, ja
sisimmässään hän oli kiitollinen, mutta kova elämä oli paaduttanut
hänet piittaamattomaksi ja epäluuloiseksi. Hän vihasi pakkoa ja
taisteli sitä vastaan kuin villipeto, vaikka aavistikin, että
alistuminen sääntöihin olisi hyväksi hänelle itselleen. Hän mietti,
millaista olisi taas ajelehtia pitkin kaupunkia, niin kuin hän oli
tehnyt melkein koko elämänsä, ja katseli pientä kodikasta huonettaan
niin haikeana, että se olisi liikuttanut ketä tahansa. Mutta ilme
hävisi heti, kun herra Bhaer astui sisään ja sanoi tuttuun vakavaan
tapaansa:

-- Minä olen kuullut kaikki, Dan, ja vaikka olet taas rikkonut
sääntöjä, annan sinun kuitenkin vielä kerran yrittää tehdäkseni äiti
Bhaerille mieliksi.

Odottamaton armonaika sai Danin lehahtamaan tulipunaiseksi. Mutta hän
peitti liikutuksensa.

-- En tiennyt, että härkätaistelut ovat kiellettyjä.

-- En ollut varautunut moiseen mahdollisuuteen, ja siksi niitä ei ole
mainittu säännöissä, vastasi herra Bhaer hymyillen pojan tekosyylle.
Sitten hän lisäsi vakavasti: -- Mutta ensimmäinen ja tärkein
harvoista laeistamme määrää, että Plumfieldissa kohdellaan hyvin
jokaista luontokappaletta. Haluan että kaikki eläimet ovat täällä
onnellisia ja rakastavat, auttavat ja palvelevat meitä yhtä alttiisti
ja uskollisesti kuin mekin yritämme rakastaa, auttaa ja palvella.
Meillä on usein ollut puhetta siitä, että sinä olet ystävällisempi
eläimille kuin toiset pojat, ja äiti Bhaer pitää tätä ominaisuuttasi
suuressa arvossa, sillä hänen mielestään se osoittaa, että sinulla on
hyvä sydän. Mutta nyt tuotit meille pettymyksen. Meistä se on ikävää,
sillä toivoimme, että sinä olisit yksi meistä. Yritetäänkö vielä
kerran?

Dan oli tuijottanut koko ajan lattiaan ja pyöritellyt hermostuneesti
sormissaan puupalikkaa, jota oli herra Bhaerin tullessa vuoleskellut,
mutta kuullessaan ystävällisellä äänellä esitetyn kysymyksen hän
katsoi äkkiä ylös ja sanoi kunnioittavammin kuin koskaan:

-- Antakaa minun yrittää.

-- Hyvä on. Ei puhuta enää asiasta. Mutta sinä niin kuin toisetkin
pojat jäät pois huomiselta retkeltä ja saatte kaikki yksissä tuumin
hoitaa Keltaruusu-paran taas kuntoon.

-- Minä lupaan koettaa.

-- Kas niin, mene nyt illalliselle ja koeta tosiaan parastasi --
enemmän itsesi kuin meidän tähtemme. Sitten herra Bhaer puristi
Danin kättä, ja tämä lähti alakertaan. Hyvyys oli varmaan kesyttänyt
häntä enemmän kuin ankara selkäsauna, jota Pöppö oli innokkaasti
suositellut.

Dan yritti parastaan muutamia päiviä, mutta tottumattomana itsekuriin
hän väsyi pian ja alkoi käyttäytyä entiseen, vallattomaan tapaansa.
Eräänä päivänä herra Bhaer joutui lähtemään liikeasioille, eikä
koulussa ollut tunteja. Pojista se oli hauskaa ja he pelasivat
innokkaasti iltaan asti, jolloin useimmat nukahtivat raskaasti kuin
tukki. Danilla oli kuitenkin suunnitelma mielessään, ja jäätyään
Natin kanssa kahden hän paljasti sen.

-- Katsopas tänne! hän sanoi ja otti vuoteensa alta pullon, sikarin
ja korttipakan. -- Aion pitää vähän hauskaa samalla tavoin kuin
poikien kanssa usein kaupungissakin. Tässä on olutta ja sikari,
minä sain ne aseman lähellä asuvalta ukolta. Voit maksaa osasi, tai
ehkä Tommy maksaa, kun hänellä on niin paljon rahaa eikä minulla
ole centtiäkään. Minä menenkin kysymään häneltä, tai ei, mene sinä,
sinuun ei kiinnitetä huomiota.

-- Siitä ei Bhaerin väki pidä, alkoi Nat.

-- Mistä he sen tietävät. Isä Bhaer on poissa ja äiti Bhaerilla on
puuhaa Teddyn kanssa. Teddyssä on kuristustauti tai jokin sellainen
eikä häntä voi jättää yksin. Ei valvota myöhään eikä pidetä elämää,
silloin ei kukaan tiedä.

-- Pöppö tietää. Hän huomaa aina, jos illalla poltetaan lamppua.

-- Eikä huomaa, minulla on hämärä lyhty. Se valaisee heikosti ja me
voimme sammuttaa sen heti, jos kuulemme jonkun tulevan, sanoi Dan.

Lyhty viehätti Natia ja antoi asialle romanttista hohdetta. Hän lähti
hakemaan Tommyä, mutta työnsi päänsä vielä sisään oveni raosta ja
kysyi:

-- Haluat kai Deminkin?

-- Enkä halua. Se pyhimys pyörittelee vain silmiään ja alkaa
saarnata, jos hänelle puhut. Sitä paitsi hän nukkuukin jo. Kuiskaa
vain Tommylle ja joudu takaisin.

Nat totteli ja palasi pian Tommyn kanssa, joka oli puolipukeissaan,
pörröinen ja uninen, mutta valmis leikkiin, kuten aina.

-- Muistakaakin olla hiljaa, niin näytän teille, miten pelataan
'nakkia', se on mukavaa peliä, sanoi Dan, kun kolme hurjastelijaa
istuutui pöydän ääreen, jossa oli pullo, sikari ja kortit. -- Ensin
otetaan ryyppy, sitten pannaan tupakaksi ja aletaan paiskia kortteja.
Niin miehet aina tekevät ja se on hurjan hauskaa.

Oluttuoppi kiersi miehestä mieheen ja kaikki kolme maistelivat ja
maiskuttivat huuliaan, vaikka Nat ja Tommy eivät ollenkaan pitäneet
oluen karvaasta mausta. Sikari oli vieläkin pahempaa, mutta he eivät
tohtineet sanoa sitä, vaan vetivät vuoron perään sauhuja, kunnes
olivat tukehtua ja päätä huimasi. Danilla oli hauskaa, sillä tämä
muistutti entisiä aikoja, jolloin hän sai silloin tällöin tilaisuuden
matkia niitä miehiä, joiden parissa eli. Tänä iltana hän kallisteli
oluttuoppia ja tupakoi ja kerskui minkä taisi ollakseen yhtä rento
kuin nuo laitakaupungin hampuusit ja eläytyi osaansa niin, että alkoi
kiroilla välittämättä kuuliko joku vai ei.

-- Et saa! On synti sanoa 'piru'! huudahti Tommy, joka siihen asti
oli seurannut Danin elkeitä.

-- Painu suolle äläkä saarnaa! Kiroaminen on osa huvia.

-- Minä sanon mieluummin 'pala ja kipinöi', ilmoitti Tommy.

-- Ja minä sanon 'hitto vie'. Se kuulostaa hyvältä, sanoi Nat
ihastuneena Danin rehvakkuuteen.

Dan pilkkasi heidän 'lorujaan' ja kiroili mahtavasti koettaessaan
opettaa heille uutta korttipeliä.

Mutta Tommy oli uninen ja Natin päätä alkoi särkeä tupakasta, niin
että oppiminen kävi hitaasti ja peli oli sen mukaista. Huoneessa oli
hyvin hämärää, sillä lyhty paloi kehnosti eivätkä pojat uskaltaneet
nauraa tai liikehtiä, koska Silas nukkui samalla kohtaa yläkerrassa.
Kekkerit olivat kaiken kaikkiaan ikävät.

Ollessaan juuri jakamassa kortteja Dan keskeytti äkkiä ja kysyi: --
Kuka siellä?

Samassa heittyi varjo valon yli. Hätäinen ääni vastasi pimeästä: --
Minä en löydä Tommyä mistään, ja sitten pojat kuulivat paljaiden
jalkojen juosta lipsuttavan alas ja sieltä sisähuoneisiin.

-- Se oli Demi. Hän menee hakemaan jonkun. Painu vuoteeseesi, Tom,
äläkä kerro kenellekään! komensi Dan korjaten juominkien jäljet
näkyvistä. Hän ja Nat alkoivat riisuutua.

Tommy syöksyi huoneeseensa ja sukelsi vuoteeseen, jossa makasi
hihittäen, kunnes jokin poltti hänen kättään. Silloin hän huomasi,
että juhlasikari oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli sattunut
polttamaan sitä silloin kun keskeytys tuli.

Sikari oli melkein lopussa ja hän aikoi juuri sammuttaa sen
huolellisesti, kun kuuli hoitajattaren äänen. Tommy aavisti, että
sikari kavaltaisi hänet jos sen kätkisi vuoteeseen, ja hän heitti sen
sängyn alle puristettuaan sen ensin muka sammuksiin.

Demi tuli sisään hoitajattaren kanssa ja hämmästyi nähdessään Tommyn
lepäävän rauhallisesti vuoteessaan.

-- Ei hän äsken ollut täällä, Demi sanoi tarttuen Tommyä käsivarresta.

-- Mitä onnetonta sinä taas olet keksinyt? kysyi hoitajatar
pudistellen Tommyä leppoisasti, niin että tämä avasi silmänsä ja
sanoi vaisusti:

-- Minä käväisin vain sanomassa Natille yhden asian. Menkää nyt ja
antakaa minun olla, nukuttaa kamalasti.

Hoitajatar peitteli Demin vuoteeseen ja lähti jatkamaan tarkastusta.
Danin huoneessa hän näki kaksi poikaa nukkumassa rauhallisesti. --
Vähän vallattomuutta vain, hän ajatteli, ja koska mitään ikävyyksiä
ei ollut sattunut, hän ei puhunut asiasta rouva Bhaerille, jolla oli
huolta ja vaivaa pikku Teddyn vuoksi.

Tommyä nukutti, ja käskettyään Demin pitää huolta omista asioistaan
ja olla kyselemättä turhia hän kuorsasi jo kymmenen minuutin kuluttua
aavistamatta lainkaan, mitä hänen sänkynsä alla tapahtui. Sikari ei
ollutkaan sammunut vaan kyti, kunnes olkimatto leimahti ilmiliekkiin.
Nälkäinen tuli eteni yhä, se tarttui peitteeseen, sitten lakanoihin
ja vihdoin itse sänkyyn. Tommy nukkui raskaasti ja savu tuuperrutti
Demin, niin ettei kumpikaan herännyt, vaikka lieskat leimusivat jo
aivan heidän ympärillään.

Sinä iltana Franz oli lukenut pitkään, ja lähtiessään kouluhuoneesta
hän tunsi savun hajua. Hän hyökkäsi yläkertaan ja näki paksun
savupilven tupruavan käytävään vasemmanpuoleisesta huoneesta.
Pysähtymättä tai kutsumatta ketään apuun hän juoksi sisään, raahasi
pojat vuoteista ja kaatoi tuleen kaiken veden, mitä saatavilla oli.
Liekit alenivat, mutta tuli ei sammunut, ja pojat päästivät kovan
porun herättyään kylmässä eteisessä. Kohta saapui rouva Bhaerkin ja
samalla hetkellä Silas hyökkäsi huoneestaan huutaen: "Tuli on irti!"
niin kovaa, että koko talo heräsi. Joukko valkoisia säikähtyneitä
olentoja tungeksi eteisessä, hetken aikaa kaikki olivat pakokauhun
vallassa.

Pian rouva Bhaer tyyntyi. Hän pyysi hoitajatarta huolehtimaan
palovammoja saaneista pojista ja lähetti Franzin ja Silaksen
alakertaan hakemaan märkiä vaatteita. Niillä hän tukahdutti tulen
vuoteista, matoista ja ikkunaverhoista, joista palo uhkasi levitä
seiniin. Dan ja Emil tekivät työtä kuin miehet kantaen vettä
kylpyhuoneesta ja repien alas palavia ikkunaverhoja.

Vaara oli pian ohi ja pojat taas vuoteissaan. Jätettyään Silaksen
vartioimaan, ettei tuli kytenyt missään, rouva Bhaer läksi Franzin
kanssa katsomaan onnettomuuden uhreja. Demi oli selvinnyt yhdellä
palohaavalla ja säikähdyksellä, mutta Tommyltä oli palanut tukka ja
lisäksi hänellä oli kädessä suuri palohaava, joka tuotti hänelle
kovia tuskia.

Demi rauhoittui pian, ja Franz vei hänet omaan vuoteeseensa.
Hoitajatar valvoi Tommyn luona koko yön koettaen huojentaa hänen
kipuaan, ja rouva Bhaer kulki hänen ja pikku Teddyn väliä käsissään
öljyä ja pumpulia, lääkesalvaa ja muita tuskia lieventäviä aineita ja
hoki lakkaamatta itsekseen: -- Olen aina tiennyt, että Tommy polttaa
vielä talon, ja nyt hän sen teki! aivan kuin ajatuksesta olisi ollut
suurtakin lohtua.

Kun herra Bhaer palasi seuraavana aamuna, talo oli mullin mallin:
Tommy makasi vuoteessa, Teddy haukkoi henkeä kuin kala kuivalla
maalla, Jo-rouva oli lopen uupunut ja koko poikajoukko niin
kiihtynyt, että kaikki puhuivat yhteen ääneen ja suorastaan kiskoivat
hänet katsomaan hävitystä. Vähin äänin hän sai asiat pian kohdalleen,
sillä jokainen tunsi, että isä Bhaer pystyi selvittämään vaikka
kymmenen tällaista mylläkkää.

Aamulla ei pidetty koulua, mutta iltapäivään mennessä oli tuhoutunut
huone saatu kuntoon ja sairaat tervehtyneet sen verran, että voitiin
ryhtyä kuulustelemaan ja tuomitsemaan syyllisiä. Nat ja Tommy
tunnustivat oman osuutensa ilkityöstä, ja olivat vilpittömästi
pahoillaan siitä, että olivat saattaneet rakkaan talovanhuksen ja sen
asukkaat vaaraan. Mutta Danilla oli taas hiisi vieköön ilmeensä eikä
hänen mielestään ollut tapahtunut suurtakaan vahinkoa.

Herra Bhaer vihasi sydämensä pohjasta juomista, korttipeliä ja
kiroilua. Tupakan hän oli itse jättänyt, jotteivät pojat joutuisi
kiusaukseen matkia häntä. Sitä enemmän häntä murehdutti ja harmitti
Danin rikkomus. Poika, jonka suhteen hän oli ollut tavallista
pitkämielisempi, toi näitä kiellettyjä tapoja taloon hänen poissa
ollessaan ja opetti viattomia poikia pitämään niitä miehekkäinä ja
tavoittelemisen arvoisina. Hän puhui kauan ja vakavasti pojille ja
lopetti pahoilla mielin mutta päättävästi:

-- Tommyllä on kaiketi ollut rangaistusta jo kylliksi: kädessään
olevasta paloarvesta hän muistaa, että on parasta pysyä erossa
moisista aineista. Natille riittää ankara säikähdys, sillä hän on
todella pahoillaan ja yrittää totella. Mutta sinulle, Dan, on annettu
anteeksi jo monta kertaa eikä siitä ole ollut hyötyä. En voi jättää
poikia sinun huonon esimerkkisi turmeltavaksi, eikä minulla ole aikaa
puhua kuuroille korville. Voit siis sanoa hyvästi kaikille ja pyytää
hoitajatarta kokoamaan tavarasi minun pieneen mustaan laukkuuni.

-- Voi, mihin hän joutuu? huudahti Nat.

-- Mukavaan paikkaan maalle. Olen ennenkin lähettänyt sinne poikia,
jotka eivät ole menestyneet täällä. Herra Page on ystävällinen mies
ja Dan viihtyy varmasti hänen luonaan, jos vain yrittää parastaan.

-- Palaako hän ikinä? kysyi Demi.

-- Toivottavasti. Se riippuu hänestä itsestään.

Herra Bhaer lähti kirjoittamaan kirjettä herra Pagelle, ja pojat
kerääntyivät Danin ympärille, aivan kuin hän olisi ollut lähdössä
pitkälle vaaralliselle matkalle tuntemattomiin seutuihin.

-- Kuinkahan sinä viihdyt siellä? aloitti Jack.

-- Minä lähden pois, jollen viihdy, sanoi Dan kylmästi.

-- Minne? kysyi Nat.

-- Vaikka merille tai länteen, ja voinhan käväistä Kaliforniassa,
vastasi Dan niin huolettomasti, että pienemmät pojat haukkoivat
henkeä.

-- Älä sellaisia puhu. Ole vähän aikaa herra Pagen luona ja tule
sitten takaisin tänne, pyyteli Nat, jota asia kovasti painoi.

-- Samantekevää mihin minä menen ja kuinka kauan olen, ja minut saa
hirttää, jos ikinä palaan tänne, sinkautti Dan kiukkuisesti ja lähti
kokoamaan tavaroitaan, jotka oli kaikki saanut herra Bhaerilta.

Ei hän muuta hyvästiä pojille sanonutkaan, sillä nämä olivat ladossa
pohtimassa asiaa, kun hän tuli alakertaan, ja hän kielsi Natia
kutsumasta heitä. Vaunut olivat oven edessä, ja rouva Bhaer tuli
puhumaan Danille niin murheellisen näköisenä, että pojan sydäntä
kirveli. Dan sanoi hiljaa:

-- Saisinko minä sanoa Teddylle hyvästi?

-- Saat toki, mene sisään ja anna suukko hänelle. Teddy ikävöi
varmaan kovasti Dannyänsä.

Kukaan ei nähnyt Danin katsetta, kun hän astui kynnyksen yli, huomasi
Teddyn kasvojen kirkastuvan ja kuuli rouva Bhaerin pyytävän:

-- Emmekö voisi antaa poikaparan koettaa vielä kerran, Fritz? Mutta
herra Bhaer vastasi päättävästi:

-- Emme, se ei olisi hyvä ratkaisu. Annetaan hänen mennä maalle,
missä hän ei voi tehdä pahaa toisille, maallaolo on hänelle hyväksi,
ja jonkin ajan kuluttua hän saa palata, minä lupaan sen.

-- Hän on ainoa poika, jonka suhteen olemme epäonnistuneet. Olen
hyvin murheellinen, sillä aioin tehdä Danista kunnon miehen.

Dan kuuli rouva Bhaerin huokauksen ja hänen teki mieli pyytää vielä
armonaikaa, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut sitä. Hän tuli ulos
kova ilme kasvoillaan, hyvästeli sanaa sanomatta ja ajoi herra
Bhaerin kanssa tiehensä.

Muutama päivä myöhemmin Plumfieldiin tuli herra Pagelta kirje, jossa
kerrottiin Danin menestyvän hyvin. Mutta kolme viikkoa myöhemmin
saapui uusi kirje, jossa ilmoitettiin, että poika oli karannut eikä
hänestä ollut kuultu sen jälkeen. Kaikki olivat siitä huolissaan ja
herra Bhaer sanoi:

-- Ehkä minun olisi pitänyt antaa hänen koettaa vielä kerran. Mutta
rouva Bhaer nyökytti tietävästi päätään ja sanoi:

-- Älä sure, Fritz. Olen varma, että poika tulee kyllä takaisin.
Mutta aika kului eikä Dania kuulunut.




7

NAN NOKKONEN


-- Fritz, minä olen saanut ajatuksen, huudahti rouva Bhaer
kohdattuaan miehensä kerran iltapäivällä koulun tuntien jälkeen.

-- No, kerrohan, sanoi herra Bhaer odottaen huvittuneena, millainen
suunnitelma hänen vaimonsa päässä oli tällä kertaa itänyt. Usein
hänen ajatuksensa olivat niin lystikkäitä, että niitä oli vaikea
kuunnella nauramatta, vaikka ne olivat samalla erinomaisen järkeviä
ja hänen miehensä toteutti niitä mielellään.

-- Daisy tarvitsee leikkitoverin, ja pojille olisi hyvä, jos täällä
olisi toinenkin tyttö. Mehän uskomme, että poikia ja tyttöjä voi
kasvattaa yhdessä, ja on aika toteuttaa ajatusta käytännössä. Daisy
menee aivan pilalle, kun pojat vuoroin lellittelevät lapsiparkaa,
vuoroin sortavat häntä kuin mitkäkin hirmuvaltiaat. Heidän täytyy
oppia käyttäytymään ihmisiksi, ja tyttöjen seura on heille hyvin
terveellistä.

-- Olet oikeassa kuten aina. Kenet me sitten otamme? kysyi herra
Bhaer nähtyään vaimonsa silmistä, että tällä oli jo ehdotus valmiina.

-- Pikku Anne Hardingin.

-- Sen tytön, jota pojat sanovat Nan Nokkoseksi? sanoi herr Bhaer
huvittuneena.

-- Niin, hän on saanut äitinsä kuolemasta lähtien juoksennella kotona
aivan omin valloin, mutta hän on liian älykäs lapsi palvelijoitten
pilattavaksi. Olen pitänyt jonkin aikaa häntä silmällä, ja kun
tapasin toissa päivänä hänen isänsä kaupungissa, kysyin miksi tämä ei
pane Nania kouluun. Hän sanoi, että panisi heti jos löytäisi koulun,
joka sopii tytölle yhtä hyvin kuin meidän koulumme sopii pojille.
Nanin isä olisi varmaan iloinen, jos ottaisimme tytön tänne. Mehän
voimme ajaa iltapäivällä häntä tapaamaan ja järjestää asian.

-- Eikö sinulla ole tarpeeksi huolia ilman tuota pikku
kiusanhenkeäkin? kysyi herra Bhaer taputtaen vaimonsa kättä.

-- Ei läheskään, sanoi Jo Bhaer reippaasti. -- Minä rakastan tätä
työtä ja olen onnellisin, kun ympärilläni on suuri poikajoukko.
Ja minä tunnen lukkarinrakkautta Nania kohtaan, sillä olin itse
samanlainen pikku hurjimus ennen vanhaan. Nan on täynnä tarmoa,
mutta häntä täytyy ohjata käyttämään lahjojaan, jotta hänestä tulisi
yhtä herttainen tyttö kuin Daisy on. Nan on niin teräväpäinen,
että hän pitäisi koulunkäymisestä, jos häntä vain oikealla tavalla
ohjattaisiin. Tiedän miten hänen suhteensa olisi meneteltävä, sillä
muistan, kuinka minun mainio äitini kasvatti minua, ja --

-- Jos onnistut puoliksikaan yhtä hyvin kuin äitisi, voit katsoa
tehneesi suurenmoisen työn, keskeytti herra Bhaer, joka oli vakaasti
sitä mieltä, että hänen vaimonsa oli maailman naisista onnistunein.

-- Jos vielä pilkkaat minun suunnitelmiani, tarjoan sinulle laihaa
kahvia kokonaisen viikon, ja mitäs siitä sanot, herra? uhkasi
Jo-rouva tarttuen miestään korvasta kuin tämä olisi ollut joku
pikkupojista.

-- Eiköhän Daisyn tukka nouse pystyyn kauhusta, kun Nan on niin
villi, sanoi herra Bhaer karistaen Teddyä ja Robia pois kimpustaan.

-- Aluksi ehkä, mutta se on hänelle vain hyväksi. Hän onkin
kehittymässä liian mallikelpoiseksi ja pikkuvanhaksi ja tarvitsee
vähän piristystä. Daisylla on aina hauskaa, kun Nan tulee leikkimään,
ja tietämättään he kasvattavat toisiaan.

-- Kunhan vain ei hänkin sytyttäisi tulipaloa.

-- Dan parka. En anna koskaan oikein itselleni anteeksi, että päästin
hänet lähtemään, huokasi rouva Bhaer.

Kuullessaan tutun nimen pikku Teddy pyörähti isänsä sylistä
lattialle, taapersi ovelle, katseli haikeasti yli aurinkoisen pihan
ja tuli sitten takaisin.

-- Danny tulee kohta, hän sanoi kuten aina etsittyään turhaan
ystäväänsä.

-- Minä uskon tosiaan, että meidän olisi pitänyt antaa hänen jäädä
vaikka vain Teddyn vuoksi. He pitivät tavattomasti toisistaan, ja
ehkä lapsen kiintymys olisi auttanut siinä missä me epäonnistuimme.

-- Siltä minustakin joskus tuntuu, myönsi herra Bhaer miettivästi.

-- Saanhan minä siis ottaa Nanin? kysyi Jo-rouva päivälliskellon jo
kaikuessa.

-- Vaikka tusinan Naneja jos haluat, vastasi hänen miehensä,
jonka sydämessä oli tilaa maailman kaikille laiminlyödyille pikku
villikoille.

Kun Jo Bhaer palasi sinä iltapäivänä ajelulta poikakuormineen, jota
ilman hän harvoin liikkui, hyökkäsi vaunun takaistuimelta maahan
pieni kymmenvuotias tyttö, joka juoksi taloon ja kiljui:

-- Hei, Daisy, hei! Missä sinä olet?

Daisy ilahtui vieraasta, mutta hämmästyi aika lailla, kun Nan sanoi
hyppien, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan:

-- Minä jäänkin kokonaan tänne, isä lupasi, ja minun laukkuni tulee
huomenna, kun kaikki tavarat pitää ensin pestä ja korjata, ja sinun
tätisi tuli minua hakemaan. Eikö olekin hirveän hauskaa?

-- Tietysti! Toitko sinä ison nukkesi? kysyi Daisy toiveikkaasti,
sillä viimeksi käydessään Nan oli tehnyt pahaa jälkeä nukketalossa.
Hän oli välttämättä tahtonut pestä Matildan kipsiset posket ja
turmellut ikipäiviksi kaunotarparan hehkeän hipiän.

-- Toin, siellä kai se on jossakin, vastasi Nan kaikkea muuta
kuin äidillisesti. -- Minä tein tulomatkalla sinulle sormuksen,
otin siihen jouhet Tellun hännästä. Tahdotko? ja Nan tarjosi
jouhisormuksen sovinnon merkiksi, sillä viimeksi erotessaan tytöt
olivat vannoneet, etteivät puhu enää ikipäivinä toisilleen.

Tarjous sai Daisyn sovinnollisemmaksi, ja hän ehdotti, että he
menisivät lastenhuoneeseen, mutta Nan sanoi: -- Ei, minä tahdon nähdä
pojat ja ladon, ja leuhotti tiehensä pyörittäen hattuaan nauhasta
kunnes nauha katkesi ja hattu lennähti ruohikkoon oman onnensa nojaan.

-- Hei Nan! huusivat pojat, kun hän syöksyi heidän joukkoonsa ja
ilmoitti:

-- Minä tulin olemaan tänne.

-- Eläköön! kiljui Tommy katonrajasta, jossa hän oli kiipeilemässä.
Nan oli hänen hengenheimolaisiaan, ja Tommyllä oli iloinen aavistus
tulevista kepposista.

-- Minä olen hyvä lyöjä; ruvetaanko pelaamaan palloa? sanoi Nan, joka
oli aina valmis syöksymään johonkin puuhaan välittämättä saamistaan
kolauksista.

-- Ei me nyt pelata, ja meidän puoli voittaa ilman sinuakin.

-- Juoksussa minä ainakin voitan teidät, vastasi Nan ylvästellen.

-- Voittaisikohan? kysyi Nat Jackilta.

-- Nan on kyllä tytöksi aika hurja menemään, vastasi Jack katsellen
Nania suosiollisen alentuvasti.

-- Koetetaanko? kysyi Nan.

-- On liian kuuma, sanoi Tommy vetelästi.

-- Mikäs Pumppua vaivaa? kysyi Nan, jonka katse oli siirtynyt
nopeasti pojasta toiseen.

-- Satutti vain vähän kätensä palloon, mutta Pumppuhan parkuu joka
asiasta, vastasi Jack halveksivasti.

-- Ai, minä en koskaan itke enkä valita, vaikka koskisi kuinka,
mahtaili Nan.

-- Pyh! Minä saisin sinut itkemään parissa minuutissa, kivahti Pumppu
nousten seisomaan.

-- Koetas.

-- No, rutista sitten tuota nokkosta. Pumppu osoitti seinän vierellä
rehottavaa muhkeata kasvia.

Nan tarttui nokkoseen ja nyhtäisi sen maasta riuskasti välittämättä
poltosta.

-- Hyvä, hyvä, huusivat pojat antaen täyden tunnustuksen heikommankin
sukupuolen osoittamalle rohkeudelle.

Nähtyään ettei nokkonen vaikuttanut Naniin Pumppu päätti saada hänet
tavalla tai toisella itkemään, ja siksi hän härnäsi:

-- Sinun kätesi ovat niin parkkiintuneet, ettei niihin mikään koske.
Mutta juoksepas pääsi oikein kovasti seinään, niin saadaan nähdä,
etkö itke.

-- Älä tee hulluja! kielteli Nat.

Mutta Nan oli jo vauhdissa ja juoksi päätä pahkaa seinään niin että
paukahti. Hän meni nurin niskoin ja oli aivan pökerryksissä, mutta
sinnikkäästi hän nousi pystyyn ja sanoi irvistellen kivusta:

-- Koskee kamalasti, mutta minä en itke.

-- Juokse uudestaan, käski Pumppu harmissaan, ja Nan olisi juossut,
ellei Nat olisi estänyt häntä. Tommykin unohti helteen ja iski Pumpun
kimppuun kuin tappelukukko.

-- Lopeta senkin, tai minä heitän sinut katolle! hän huusi ja
puisteli paksukaisparkaa niin, ettei tämä vähään aikaan tiennyt
seisoiko päällään vai jaloillaan.

-- Itse hän yllytti, sai Pumppu vain sanotuksi, kun Tommy päästi
hänet.

-- Vähät siitä. On halpamaista kiusata pikku tyttöä tuolla tavalla,
moitti Demi.

-- Pyh! En minä välitä enkä ole mikään pikku tyttö. Minä
olen vanhempi kuin sinä ja Daisy, ettäs tiedät! kivahti Nan
kiittämättömästi.

-- Älä saarnaa, pastori, itse sorrat Daisya joka ikinen päivä, huusi
Kommodori Emil, joka juuri ilmestyi paikalle.

-- Enkä sorra, enhän, Daisy? sanoi Demi kääntyen sisareensa, joka
hoiti Nanin kihelmöivää kättä ja suositteli vettä parhaana lääkkeenä
otsaan kohoavaan tulipunaiseen kuhmuun.

-- Et tietenkään, vakuutti Daisy, mutta totuus pakotti hänet
lisäämään: -- Vaikka kyllä sinä joskus vähän vahingossa kiusaat.

-- No, päivää, pyryharakka, tervehti herra Bhaer, kun Nan tuli
toisten kanssa illalliselle. -- Anna oikea käsi, tyttöseni, ja
tervehdi niin kuin on tapana, hän lisäsi Nanin ojennettua hänelle
vasemman kätensä.

-- Se on kipeä.

-- Sinun käsiparkasihan on ihan rakoilla. Mistä se on tuollaiseksi
tullut? kysyi herra Bhaer vetäen Nanin piilotetun käden esiin selän
takaa. Tytön katse oli saanut herra Bhaerin epäilemään jotain
kepposta.

Ennen kuin Nan ehti keksiä mitään selitystä, Daisy kertoi koko jutun
Pumpun yrittäessä kätkeytyä leipäkorin ja maitokannun taakse. Kun
Daisy oli lopettanut, herra Bhaer katsoi pitkän pöydän toiseen päähän
vaimoaan ja sanoi hymy silmäkulmassa:

-- Tämä asia kuuluu sinulle, kultaseni. En halua sekaantua siihen.

Rouva Bhaer ymmärsi miehensä tarkoituksen, mutta hän piti entistä
enemmän rohkeasta mustasta lampaastaan. Niinpä hän sanoi vain
totisena:

-- Tiedättekö mitä varten minä olen pyytänyt Nanin tänne?

-- Kiusaamaan minua, mutisi Pumppu suu täynnä ruokaa.

-- Avuksi kasvattamaan teistä nuoria herrasmiehiä. Jotkut teistä
näyttävät tosiaan tarvitsevan kasvatusta.

Pumppu painui taas leipäkorin taa eikä tullut näkyviin, ennen kuin
Demi sai heidät kaikki nauramaan sanoessaan hitaasti ja ihmetellen:

-- Miten hän siihen pystyy, kun hän on tuollainen villikissa?

-- Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä
odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.

-- Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.

-- Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.

-- En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä
kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt
näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.

-- Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla
sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva
lauhkeasti.

'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan
pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen
tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos"
ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä
kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui
niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan
vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti.
Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia
runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti
tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:

-- Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan
ne tulevat.

Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: -- Onko minun laukkuni tullut?
ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän
voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan
kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan
kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu
ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana
harjulle.

-- Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi,
sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.

-- Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva
Bhaer huolestuneena.

-- Tai jos hän on mennyt asemalle etsimään matkatavaroitaan, arveli
Franz.

-- Se on mahdotonta. Eihän hän osaa sinne, ja vaikka osaisikin, ei
hän missään tapauksessa jaksaisi kantaa laukkuaan, sanoi rouva Bhaer,
josta alkoi tuntua, että hänen uusi 'ajatuksensa' kävi ylivoimaiseksi
toteuttaa.

-- Se olisi hänen tapaistaan, sanoi herra Bhaer ja otti hattunsa
mennäkseen etsimään tyttöä. Mutta samassa Jack hihkaisi ikkunan luota
ja sai kaikki juoksemaan ovelle.

Ja totisesti: sieltä tuli Nan-neiti raahaten suurta, säkillä
päällystettyä pahvilaatikkoa. Hän oli hikeentynyt ja likainen, mutta
asteli yhä reippaasti, ja puuskutettuaan portaiden luo hän heitti
kuormansa maahan helpotuksesta huokaisten, istahti sen päälle ja
sanoi ristien kätensä:

-- En jaksanut enää odottaa ja siksi kävin hakemassa sen.

-- Mutta ethän sinä edes tiennyt mistä asemalle mennään, sanoi Tommy.

-- Kyllä minä löysin tien, en minä koskaan eksy.

-- Asemalle on matkaa kilometrikaupalla, kuinka sinä jaksoit?

-- Kaukana se oli, mutta minä lepäsin aina välillä.

-- Eikö laukku ollut hirveän painava?

-- Se on niin pyöreä, että sitä oli hankala kantaa ja käteni olivat
katketa.

-- Ihme että asemanhoitaja antoi sen sinulle, sanoi Tommy.

-- En minä puhunut hänelle mitään. Hän oli myymässä lippuja eikä
nähnyt, kun otin sen.

-- Juokse asemalle kertomaan, Franz, muuten vanha Dodd luulee, että
laukku on varastettu, sanoi herra Bhaer nauraen toisten mukana Nanin
kylmäverisyydelle.

-- Minähän sanoin, että laukku noudetaan, ellei sitä ala kuulua.
Sinä voit joutua ikävyyksiin, jos juokset tuolla tavalla tiehesi.
Lupaa ettet lähde minnekään omin päin, muuten en uskalla jättää sinua
hetkeksikään silmistäni, sanoi rouva Bhaer pyyhkien Nanin hikisiä
kasvoja.

-- Minä lupaan. Isä on vain aina sanonut, ettei leikistä saa kesken
luopua.

-- Se onkin toinen juttu. Eiköhän ole parasta, että annat tytölle
nyt illallista ja otat hänet vasta myöhemmin yksityispuhutteluun,
sanoi herra Bhaer, jota koko asia huvitti niin, ettei hän voinut olla
vihainen nuoren neidin urotyöstä.

Poikien mielestä juttu oli hirveän hauska, ja Nan huvitti heitä
kertomalla koko illallisen ajan seikkailustaan. Iso koira oli
haukkunut häntä, joku mies oli nauranut hänelle ja muuan eukko
antanut munkkirinkilän, ja hänen hattunsa oli pudonnut puroon, kun
hän raatamisesta uupuneena oli kumartunut juomaan.

-- Kyllä sinulla nyt työtä riittää, sillä Nanista ja Tommystä on
huolta kerrakseen yhdelle naisihmiselle, sanoi herra Bhaer puolisen
tuntia myöhemmin.

-- Tiedän kyllä, että Nanin kesyttäminen voi viedä aikaa, mutta hän
on niin antelias ja hyväsydäminen, että rakastaisin häntä, vaikka hän
olisi kahta vertaa vallattomampi, vastasi Jo-rouva osoittaen iloista
ryhmää, jonka keskellä Nan jakeli tavaroitaan vasemmalle ja oikealle
niin auliisti kuin hänen laukkunsa olisi ollut pohjaton.

Pyryharakasta tulikin kaikkien suosikki. Daisy ei koskaan enää
valittanut ikävää, sillä Nan ehdotti toinen toistaan hauskempia
leikkejä ja kilpaili Tommyn kanssa kepposten keksimisessä koko koulun
riemuksi.

Kerran hän hautasi ison nukkensa ja unohti sen maahan koko viikoksi,
ja kun hän vihdoin kaivoi nuken esiin, se oli aivan homeessa. Daisy
oli onneton, mutta Nan vei nuken maalarille, joka oli talossa töissä,
ja maalautti sen tulenväriseksi ja laitatti sille mustat tuijottavat
silmät. Sitten hän puki sen punaiseen flanelliin ja sulkiin ja antoi
sille aseeksi Nedin suurimman lyijykirveen. Intiaanipäällikkönä tuo
entinen hienohelma listi poikki päät toisilta nukeilta, niin että
lastenhuone aivan lainehti kuviteltua verta. Hän lahjoitti uudet
kenkänsä kerjäläistytölle toivoen saavansa juosta itse paljasjaloin,
mutta huomasi mahdottomaksi yhdistää mukavuuden ja ihmisrakkauden
vaatimuksia, ja siitä pitäen hänen oli kysyttävä lupa, ennen kuin hän
jakoi pois vaatteitaan.

Kerran hän riemastutti poikia rakentamalla kattopäreistä laivan,
johon pani kaksi isoa paloöljyyn kastettua purjetta. Iltahämärissä
hän sytytti purjeet ja päästi aluksensa kulkemaan alas puroa. Hän
valjasti kalkunakukon leikkivaunujen eteen ja pani sen ravaamaan
hirmuista vauhtia talon ympäri. Hän vaihtoi korallinauhansa neljään
kissanpoikaan, joita sydämettömät pojanvintiöt olivat kiusanneet, ja
hoiteli niitä monta päivää hellästi kuin äiti, voiteli niiden haavoja
ihovoiteella ja syötti niitä nukenlusikalla, ja kun ne kuolivat,
hän suri niitä, kunnes sai lohtua Demin parhaasta kilpikonnasta.
Hän pani Silaksen tatuoimaan käsivarteensa samanlaisen ankkurin
kuin tällä itsellään oli, mutta kun hän pyysi vielä sinistä tähteä
kumpaankin poskeensa, Silas kieltäytyi eikä antanut periksi, vaikka
tyttö maanitteli ja kiukutteli niin, että hyväsydäminen miesparka
meni pyörälle päästään. Nan ratsasti talon kaikilla eläimillä
Andy-hevosesta vihaiseen sikaan asti; viimeksi mainitun kiukulta
hänet saatiin töin tuskin pelastetuksi. Hän oli aina epäröimättä
valmis mihin ikinä pojat keksivätkin hänet usuttaa, eivätkä nämä
koskaan väsyneet kokeilemasta hänen rohkeuttaan.

Nanille tuotti yhtä suurta iloa käyttää tunneilla terävää älyään
ja hyvää muistiaan kuin pihalla sukkelia jalkojaan ja lystikästä
kieltään. Niinpä pojat saivatkin yrittää parastaan säilyttääkseen
asemansa, sillä Nan näytti, että tyttö voi selviytyä useimmista
asioista yhtä hyvin kuin pojat, jopa paremminkin.

Pikku Nan tottui pian koulun ilmapiiriin ja näytti juuri sitä
tarvitsevankin, sillä hän oli kuin pieni puutarha täynnä somia
kukkia, jotka olivat olleet vain rikkaruohojen peitossa.




8

LEIKKEJÄ JA KEPPOSIA


Daisy ja Demi olivat täynnä päähänpistoja ja elivät omassa
maailmassaan, jota kansoittivat monet rakastettavat ja eriskummaiset
olennot. Niihin kuului henkieläin 'Kissihiiri Julmuri', jota kaksoset
olivat pelänneet ja palvelleet pitkän aikaa. Kun tämä kummallinen
otus oli heidän salaisuutensa, josta ei juuri puhuttu muille, eivät
he koskaan koettaneet kuvailla sitä edes itsekseen; siksi sen
vaiheilla oli hämärää arvoituksellisuutta, joka kiehtoi erityisesti
Demin mieltä.

Kissihiiri Julmuri oli tavattoman oikullinen ja itsevaltainen otus,
ja sen palveleminen sai Daisyn värisemään pelosta ja ihastuksesta.
Hän totteli sokeasti Kissihiiri Julmurin järjettömiä vaatimuksia,
jotka se tavallisesti esitti Demin suulla, sillä Demin mielikuvitus
oli ehtymätön. Rob ja Teddy osallistuivat joskus juhlamenoihin ja
ne olivat heistä äärettömän hauskoja, vaikkeivät he ymmärtäneet
puoliakaan siitä mitä tapahtui.

Eräänä päivänä koulun loputtua Demi pudisti sisarelleen
pahaenteisesti päätään ja kuiskasi:

-- Kissihiiri Julmuri tarvitsee meitä tänään.

-- Mitä varten? kysyi Daisy hätääntyneenä.

-- Uhraukseen, ilmoitti Demi juhlallisesti. -- Isolle kalliolle
täytyy sytyttää tuli kello kahden aikaan, ja meidän täytyy viedä
sinne ne tavarat, joista eniten pidämme -- ja polttaa ne! hän lisäsi
korostaen kammottavasti viimeisiä sanoja.

-- Hirveätä! Minä pidän eniten niistä paperinukeista, jotka Amy-täti
maalasi. Täytyykö ne polttaa? huudahti Daisy, jonka mieleenkään
ei juolahtanut olla tottelematta tuon näkymättömän hirmuvaltiaan
vaatimuksia.

-- Joka ikinen. Minä poltan veneeni, parhaan kuvakirjani ja kaikki
sotilaani, sanoi Demi järkähtämättä.

-- No olkoon, minä poltan sitten. Mutta Kissihiiri on liian julma,
kun se vaatii meiltä parhaat tavarat, huokasi Daisy.

-- Uhratessaan on annettava juuri se, mistä eniten pitää, selitti
Demi. Ajatus oli syntynyt äsken hänen kuunnellessaan Fritz-sedän
kertomuksia muinaiskreikkalaisten tavoista.

-- Tuleeko Robkin? kysyi Daisy.

-- Tulee, ja hän tuo koko leikkikaupunkinsa. Sehän on kokonaan puusta
ja palaa komeasti. Siitä tulee hieno kokko, uskotko?

Tuleva komea näytös lohdutti Daisya, ja hän söi päivällisen kuin
viettäen jäähyväisjuhlaa edessään rivi paperinukkeja.

Sovittuun aikaan uhrikulkue lähti liikkeelle, ja jokainen kantoi
niitä kalleuksia, joita kyltymätön julmuri heiltä vaati. Teddy
tahtoi välttämättä päästä mukaan, ja nähtyään että toisilla oli
leikkikaluja, hän työnsi toiseen kainaloonsa määkivän lampaan
ja toiseen Annabellan lainkaan aavistamatta minkälaisen tuskan
jälkimmäinen uhri hänelle tuottaisi.

-- Minne te olette menossa? kysyi Jo-rouva, kun joukko kulki hänen
ovensa ohi.

-- Leikkimään suurelle kalliolle. Saadaanko me?

-- Saatte, mutta älkää vain menkö lammelle ja pitäkää hyvää huolta
pikkuisista.

-- Ainakin minä pidän, sanoi Daisy johtaen taitavasti joukkoaan.

-- Nyt teidän täytyy istua tähän ympärille ettekä saa liikkua, ennen
kuin minä sanon. Tämä sileä kivi on alttari ja minä sytytän sille
tulen.

Demin onnistuikin laittaa pieni nuotio. Kun se paloi kunnolla, hän
komensi joukon kulkemaan kolme kertaa nuotion ympäri ja sitten
seisahtumaan piiriin.

-- Minä aloitan, ja heti kun minun tavarani ovat palaneet, teidän on
tuotava omanne.

Sen jälkeen hän pisti tuleen pienen vihon, joka oli liimattu
täyteen kuvia; sitä seurasi tuhoon tuomittu vene, ja vihdoin
marssivat onnettomat tinasotilaat toinen toisensa jälkeen kuolemaan.
Yksikään niistä ei epäröinyt tai peräytynyt, vaan kaikki katosivat
liekkeihin punakeltaisesta, komeasta kapteenista pieneen jalkapuoleen
rummunlyöjään asti, ja sulivat tinaläjäksi.

-- Nyt Daisy! huusi Kissihiiri Julmurin ylipappi, kun hänen oma
runsas antinsa oli uhrattu lasten suureksi nautinnoksi.

-- Kuinka minä voin antaa nukkieni palaa? vaikeroi Daisy syleillen
koko tusinaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä äidillinen tuska.

-- Sinun täytyy, komensi Demi, ja suudellen jäähyväisiksi kukoistavia
nukkejaan Daisy laski ne hiillokselle.

-- Anna minun pitää edes tämä kaunis sininen, se on niin suloinen,
rukoili onneton pikku äiti hyväillen epätoivoissaan viimeistänsä.

-- Lisää, lisää, mörisi pelottava ääni, ja Demi huudahti: -- Se on
Julmuri! Sen täytyy saada kaikki ja pian, muuten se ottaa meidät!

Sinikaunotar joutui siis tuleen laahustimineen, hattuineen päivineen,
eikä koko joukosta jäänyt kuin rahtunen tuhkaa.

-- Asetetaan nyt talot ja puut nuotion ympärille ja annetaan niiden
syttyä itsestään; silloin se on niin kuin oikea tulipalo, sanoi Demi,
joka halusi vaihtelua uhrauksessakin.

Ihastuneena tähän ehdotukseen lapset järjestivät paikoilleen tuhoon
tuomitun kaupungin, kokosivat hiiliä valtakaduille ja istuutuivat
katselemaan tulipaloa. Maalatut talot syttyivät hitaasti, mutta
vihdoin yksi pieni kunnianhimoinen mökki leimahti tuleen ja sytytti
palmun, joka kaatui ison vuokratalon katolle. Hetken kuluttua koko
kaupunki oli palanut tuhkaksi. Puiset asukkaat tuijottivat älyttöminä
hävitystä, kunnes liekit tarttuivat niihinkin ja ne hävisivät ääntä
päästämättä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaupunki oli palanut
poroksi katselijoiden iloitessa näytelmästä suunnattomasti. He
hurrasivat jokaisen talon sortuessa ja tanssivat kuin villit, ja
tornin kaaduttua he heittivät vielä tuleen tanakan matamin, joka oli
päässyt pakoon esikaupunkiin.

Loistokas uhraus innosti Teddynkin toimeen; ensin hän heitti tuleen
lampaansa, ja ennen kuin se ehti paistua, hän asetti onnettoman
Annabellan polttoroviolle. Se ei tietenkään pitänyt kohtalostaan,
vaan ilmaisi tuskansa ja epätoivonsa niin puhuvasti, että pientä
teloittajaa kauhistutti. Koska nukke oli nahalla päällystetty, se
ei syttynyt palamaan, vaan kiemurteli, mikä oli vielä pahempaa.
Kammottavan elävän näköisesti nousi ensin toinen polvi ylös,
sitten toinen, sen jälkeen Annabella heitti kätensä pään yli kuin
hengenhädässä, pää painui olkapäiden väliin, lasisilmät putosivat,
ja lopuksi se vääntelehtien luhistui mustaksi kasaksi hävitetyn
kaupungin raunioille. Tämä yllättävä käänne hätkähdytti katselijoita
ja pelotti pikku Teddyn melkein suunniltaan. Hän tuijotti näkymää
kauhuissaan, kirkaisi ja syöksyi sitten kohti taloa huutaen kimeästi:
-- Äitii!

Rouva Bhaer kuuli huudon ja juoksi apuun, mutta Teddy saattoi vain
tarrautua häneen ja sopertaa katkonaisesti Bella-raukasta, pahasta
tulesta ja kuolleista nukeista. Peläten jotain hirveätä onnettomuutta
äiti sieppasi pojan syliinsä ja riensi tapahtumapaikalle, missä
tapasi Julmurin sokeat palvojat suremassa menettämiään lemmikkejä.

-- Mitä te olette puuhanneet? Antakaapas kuulua, komensi Jo-rouva
valmistuen kärsivällisesti kuuntelemaan, ja syylliset näyttivät niin
katuvilta, että hän antoi heille jo etukäteen anteeksi.

Vähän vastahakoisesti Demi kertoi leikistä, ja Jo-rouva nauroi niin,
että kyynelet juoksivat pitkin poskia, sillä lapset olivat kovin
juhlallisia ja leikki kerrassaan järjetön.

-- Luulin että te olisitte liian hellätunteisia leikkiäksenne noin
mieletöntä leikkiä. Jos minulla olisi tuollainen Kissihiiri, se olisi
kiltti ja leikkisi vain turvallisia ja mukavia leikkejä eikä ryhtyisi
tihutöihin. Katsokaa nyt, mitä tuhoa olette saanut aikaan: tuhkana
ovat kaikki Daisyn kauniit nuket, Demin sotamiehet ja Robin uusi
kaupunki ja niiden lisäksi vielä lammas, Teddyn lemmikki, ja vanha
rakas Annabella. Minä kirjoitan lastenhuoneen seinälle seuraavat
säkeet, jotka oli ennen kirjoitettu leikkikalulaatikkoihin:

    "Sitä Hollannin lapset rakentavat ilolla,
    mitä Bostonin lapset hävittävät tulella",

panen vain Bostonin asemasta Plumfieldin.

-- Ei me enää leikitä tätä leikkiä, ei ikinä! vakuuttivat
pahantekijät katuvaisina.

-- Demi käski, sanoi Rob.

-- Niin käskinkin. Kuulin sedän kertovan kreikkalaisista. Heillä oli
alttarit ja kaikki, ja minä halusin tehdä samalla tavalla, mutta kun
meillä ei ollut eläimiä, niin me poltimme leikkikaluja.

-- Voi hyvät ystävät! Sehän on kuin tarina herneistä, sanoi Jo-rouva
taas nauraen.

-- Kerro se meille, pyysi Daisy.

-- Oli kerran köyhä vaimo, jolla oli kolme neljä lasta. Työhön
lähtiessään hän aina lukitsi mökin oven, ettei lapsille sattuisi
mitään vahinkoa. Eräänä päivänä hän sanoi lähtiessään: "Muistakaa
nyt, lapset, olla kilttejä. Älkää päästäkö vauvaa putoamaan
ikkunasta, älkää leikkikö tulitikuilla älkääkä panko herneitä
nenäänne." Lapset eivät olleet ikinä ajatelleetkaan panna herneitä
nenäänsä, mutta heti kun äiti oli lähtenyt, kaikki tukkivat nenänsä
täyteen herneitä kokeillakseen miltä se tuntui, ja palattuaan kotiin
äiti tapasi koko joukon itkemässä.

-- Koskiko se? kysyi Rob niin kiinnostuneena, että hänen äitinsä
lisäsi äkkiä:

-- Koski kauheasti, tiedän sen omasta kokemuksesta, sillä kun minun
äitini kertoi minulle tarinan, minä pöhköpää halusin kokeilla sitä
itse. Minulla ei ollut herneitä, mutta otin pieniä, sileitä kiviä
ja työnsin niitä nenääni. Se tuntui pahalta ja koetinkin saada ne
heti pois, mutta yksi kivi jäi nenään, ja minua hävetti niin kertoa,
kuinka typerä olin ollut, että odottelin tuntikausia, vaikka kivi
vaivasi koko ajan nenässäni. Lopuksi tuska oli niin kova, että minun
täytyi kertoa asia, ja kun äiti ei saanut kiveä pois, tuli tohtori.
Silloin minut sidottiin tuoliin, Rob, ja tohtori työnsi pihtinsä
nenääni ja sai kuin saikin kiven pois. Kyllä minun nenäparkaani
pakotti ja ihmiset nauroivat!

Jo-rouva pudisti päätään aivan kuin pelkkä muisteleminenkin olisi
tehnyt kipeää.

Demi ehdotti, että Annabella-raukka haudattaisiin, ja innostuttuaan
hautajaismenoihin Teddykin unohti surunsa. Amy-tädiltä tuli kohta
uusi nukkelähetys, joka lohdutti Daisyn, ja Kissihiiri Julmuri näytti
saaneen viimeisestä uhrista tarpeekseen, sillä se ei enää kiusannut
lapsia.

'Keippi' oli uuden innostavan leikin nimi, jonka Tommy oli keksinyt.
Koska tätä mielenkiintoista eläintä ei ole missään eläintarhassa,
kerron vähän sen tavoista ja ominaisuuksista. Keippi oli siivekäs
nelijalkainen, jolla oli inhimilliset, nuorekkaat ja iloiset kasvot.
Sen kävellessä maa tömisee, ja kun se lentää, ilma vinkuu. Joskus se
kulkee pystyasennossa ja puhuu hyvää englantia. Se on tavallisesti
kääriytynyt viittaan, joka on joskus punainen, joskus sininen tai
kirjava, ja niin oudolta kuin kuulostaakin, keipit vaihtavat usein
nahkoja keskenään. Päässä niillä on sarvi, joka muistuttaa ruskeasta
pahvista tehtyä lampunvarjostinta. Niiden selässä on samasta aineesta
tehdyt siivet, joita ne räpyttävät lentäessään. Keipit eivät koskaan
lennä korkealla, koska ne syöksyvät heti maahan, jos kohoavat kovin
ylös.

Keipit syövät maasta ruohoa, mutta voivat myös nakertaa istualtaan
kuin orava. Niiden mieliruokaa oli siemenkakku; mutta ne syövät myös
omenoita, vieläpä raakoja porkkanoitakin, jos ruokaa oli niukalti. Ne
elävät luolissa, missä niillä on jonkinlainen pyykkikoria muistuttava
pesä. Pienet keipit leikkivät pesässä, kunnes niiden siivet kasvavat.

Nämä omituiset eläimet riitelevät joskus, ja silloin ne käyttävät
ihmisten kieltä, haukkuvat toisiaan, itkevät ja toruvat, ja joskus
ne heittävät pois sarvet ja nahan ja selittävät äkäisesti: -- Ei me
enää viitsitä leikkiä. Ne harvat etuoikeutetut, jotka ovat tutkineet
näitä eläimiä, pitävät niitä apinan, sfinksin, griipin ja muiden
kummallisten eläinten välimuotoina.

Leikki oli hyvin suosittu, ja nuoremmat lapset viettivät monta
sateista iltapäivää lastenhuoneessa räpytellen siipiään, ryömien ja
käyttäytyen ylimalkaan kuin mielipuolet. Itse asiassa leikki oli
tuhoisaa vaatteille, varsinkin housunpolville ja kyynärpäille, mutta
paikatessaan ja parsiessaan niitä rouva Bhaer sanoi vain:

-- Me aikuiset teemme paljon muuta yhtä hullua, mutta ei läheskään
yhtä viatonta. Jos voisin iloita leikistä yhtä paljon kuin pienet
lemmikkini, rupeaisin varmaan itsekin keipiksi.

Natista oli hauskinta työskennellä puutarhassa tai kyyhöttää raidassa
viuluineen, sillä tuo vihreä lehtipesä oli hänelle taikamaailma,
jossa hän istui onnellisena soittelemassa. Pojat sanoivat häntä
'livertäjäksi', koska hän aina hyräili, vihelteli tai soitti,
ja he pysähtyivät usein hetkeksi kesken leikkejään kuuntelemaan
hänen viulunsa säveliä, jotka tuntuivat johtavan kesäisen luonnon
orkesteria. Linnut näyttivät tervehtivän häntä kaltaisenaan,
sillä pelkäämättä ne istuivat aidalla tai puikkelehtivat oksien
välissä katsellen häntä sirkein silmin. Läheisessä omenapuussa
pesivä punarintapariskunta piti ilmeisesti häntä ystävänään, sillä
isälintu pyydysti hyönteisiä aivan Natin ympäriltä ja emo istui
hautomassa sinertäviä muniaan niin kuin poika olisi vain uudenlainen
mustarastas, joka viihdytti sitä laulullaan.

Puro solisi ja kimalteli hänen allaan, mehiläiset surisivat
apilapellolla puron toisella puolen, ja vanhan talon siipirakennukset
ojentuivat suojelevasti Natia kohti. Onnellisena ja rauhallisin
mielin hän haaveksi tuntikausia piilossaan tietämättä kuinka
terveellistä tällainen elämä hänelle oli.

Hänellä oli yksi väsymätön kuuntelija, jolle hän oli paljon
muutakin kuin pelkkä koulutoveri. Billy-parka loikoili mielellään
puron rannalla katsellen lehtien ja vaahtopallojen pyörintää veden
pinnassa ja kuunnellen raidasta kuuluvaa soittoa. Hän näytti pitävän
Natia enkelinä, joka istui korkealla laulamassa, sillä jotkut
lapsuusaikaiset mielikuvat olivat säilyneet hänen mielessään ja
näyttivät kirkastuvan näihin aikoihin.

Huomatessaan Billyn mieltymyksen Natiin herra Bhaer pyysi, että
Nat auttaisi heitä karkottamaan niitä pilviä, jotka sumensivat
poikaraukan järjen. Iloisena saadessaan jollakin tavalla osoittaa
kiitollisuuttaan Nat hymyili aina Billylle, kun tämä seurasi häntä,
ja antoi pojan rauhassa kuunnella soittoaan.

Ostaminen ja myyminen oli Jack Fordin vapaa-ajan harrastuksena. Siinä
hän seurasi setänsä jalanjälkiä, sillä tämä oli kauppiaana maalla ja
kokosi rahaa myymällä vähän kaikkea. Jack oli nähnyt sekoitettavan
hiekkaa sokeriin, vettä siirappiin, sianlihaa voihin ja muuta
samantapaista ja luuli autuaasti, että se kuuluu liike-elämään.
Hänen oma tavaravarastonsa oli kyllä toisenlainen, mutta hän kiskoi
minkä ikinä sai jokaisesta myymästään madosta ja jäi aina voitolle
vaihtaessaan poikien kanssa nauloja, veitsiä, ongenkoukkuja tai mitä
milloinkin. Pojilla oli jokaisella liikanimi. Jackia he sanoivat
'kitupiikiksi', mutta hän välitti vähät siitä, niin kauan kuin vanha
tupakkakukkaro, johon hän keräsi rahansa, tuli yhä raskaammaksi.

Hän perusti jonkinlaisen huutokauppakamarin ja myi silloin tällöin
loppuun keräämänsä rojuvaraston tai auttoi poikia vaihtamaan
tavaroita keskenään. Hän osti halvalla palloja, jääpallomailoja ja
muita välineitä, kiillotti ja yhdisteli niitä ja myi ne muutaman
centin voitolla ulottaen liiketoimensa säännöistä välittämättä myös
Plumfieldin porttien ulkopuolelle. Herra Bhaer koetti estää pojan
keinottelua ja saada hänet ymmärtämään, ettei kaupanteko suinkaan
ollut samaa kuin toisten pettäminen.

Joskus Jack teki huonon kaupan, harmitteli sitä enemmän kuin vääriä
vastauksia tunnilla tai epäonnistuneita kokeita ja otti vahingon
korkoineen takaisin heti kun tilaisuus sattui. Hänen tilikirjansa oli
erinomaisessa kunnossa, ja numerot selvisivät hänelle kuin itsestään.
Herra Bhaer kiitteli häntä tästä ja koetti saada hänet yhtä helposti
käsittämään kunnian ja rehellisyyden vaatimuksia. Huomattuaan
vähitellen, ettei voinut tulla toimeen ilman näitä hyveitä, Jack
myönsi opettajansa olleen oikeassa.

Emil puolestaan vietti vapaapäivänsä joella tai lammella ja
valmensi isoja poikia soutukilpailuun tarkoituksenaan rökittää
eräät kaupunkilaispojat, jotka silloin tällöin tunkeutuivat heidän
alueelleen. Kilpailu pidettiinkin, mutta koska se päättyi yleiseen
haaksirikkoon, siitä ei puhuttu julkisesti. Kommodori oli vähän aikaa
niin masentunut tästä onnettomuudesta, että aikoi vakaasti vetäytyä
autiolle saarelle. Koska sopivaa saarta ei kuitenkaan ollut tarjolla,
hänen oli pakko jäädä ystäviensä joukkoon. Lohdutuksekseen hän
rakensi laivatelakan.

Pikku tytöt tyytyivät ikäistensä leikkeihin täydentäen niitä vain
vilkkaalla mielikuvituksellaan. Tärkeimmän ja hauskimman leikin
nimi oli 'rouva Shakespeare Smith' -- nimi oli Jo-tädin keksimä.
Rouvaparan koettelemukset olivat monet ja ihmeelliset. Daisy oli
rouva S.S. ja Nan vuoroin hänen tyttärensä tai naapurinsa rouva
Rasavilli.

Näiden rouvien kokemuksia ei voi sanoin kuvata, sillä yhden lyhyen
iltapäivän kuluessa heidän perhepiirinsä saattoi olla moninaisten
tapahtumien näyttämönä. Siellä syntyi lapsia, vietettiin häitä ja
hautajaisia, kärsittiin tulvan ja maanjäristyksen tuhoja, pidettiin
teekutsuja ja tehtiin ilmapalloretkiä. Tarmokkaat rouvat matkustivat
miljoonia kilometrejä ja heidän hattunsa ja pukunsa olivat ennen
näkemättömiä. Vuoteella istuen he matkustivat tulisten juoksijoiden
vetämissä vaunuissa ja keikkuivat ylös ja alas, kunnes päätä
pyörrytti. Tauteja ja tulipaloja sattui tuhkatiheään ja vaihteen
vuoksi joskus yleinen verilöyly. Nan ei kosk

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51172