← catalogue

Kristityn vaellus: Tästä maailmasta siihen kun tuleva on

by John Bunyan · Finnish · Gutenberg #51157 · 381,121 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kristityn vaellus: Tästä maailmasta siihen kun tuleva on
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kristityn vaellus: Tästä maailmasta siihen kun tuleva on

Author: John Bunyan

Translator: K. Suomalainen


        
Release date: February 9, 2016 [eBook #51157]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51157

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTITYN VAELLUS: TÄSTÄ MAAILMASTA SIIHEN KUN TULEVA ON ***

KRISTITYN VAELLUS

Tästä maailmasta siihen kuin tuleva on

Kirj.

JOHN BUNYAN

Englanninkielestä suomensi K. Suomalainen






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.

Helsingissä 1903,
Osakeyhtiö F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.




SISÄLLYS:

 John Bunyanin elämäkerrasta muutama piirre.
 Tekijältä kirjansa puolustukseksi.
 Tekijä alkaa kertoa unennäöstänsä: -- Ryysyihin puettu mies levotonna
    taakkansa tähden. Pelkää hukkuvansa kotikaupunkinsa hävityksessä.
 Mies valittaa tuskaansa omaisilleen, mutta turhaan. -- Evankelista
    osoittaa tien Ahtaalle Portille.
 Itsepäinen ja Taipuvainen saavuttavat miehen. Hänen nimensä on
    tästä puolin Kristitty.
 Itsepäinen ei lähde mukaan. Taipuvainen kääntyy takaisin Epäröimisen
    Suosta. Apu auttaa Kristityn ylös.
 Maailmanviisas, Järkeilemisen kaupungista, neuvoo Lainkannan luo.
 Säikäys Sinain vuoren juurella. Evankelista opastaa jälleen matkalle.
 Hyvä Tahto aukaisee Ahtaan Portin.
 Kristitty Selittäjän talossa: Himo ja Maltti. Sammutteleminen ja
    viritteleminen. Uljas mies.
 Epätoivon mies rautaisessa häkissä. Mies, joka oli nähnyt unta
    viimeisestä tuomiosta.
 Ristin juurella. Taakka kirpoaa harteilta. Kolme loistavaa olentoa.
    Kirjoitus mukaan.
 Tyhmän, Laiskan ja Pöyhkeän turha herätteleminen. Kristitty kohtaa
    Muodon miehen ja Tekopyhän.
 Ylös Vastuksien mäkeä. Nukahdus lehtimajassa. Kirjoitus putoaa.
    Arka ja Epäileväinen. Kolmasti samoja jälkiä.
 Kristityn tie jalopeurain ohitse Komean linnalle. Portinvartija
    Valpas rohkaisee. Varovaisuus tutkii ensin, sitten Ymmärrys,
    Hurskaus ja Rakkaus. Hänet päästetään sisään.
 Kristitty kertoo linnan emännille vaiheistansa. Nukkuu yönsä
    Rauhan kammiossa.
 Linnan merkillisyydet. Ihanat vuoret, Immanuelin maa. Kristitty
    puetaan rautaiseen sotisopaan.
 Kristitty Nöyryyden laaksossa. Taistelu Apollyonin kanssa. Voitto.
 Kulku Kuoleman Varjon laaksossa. Vakoojain lapset. Vaaroja. Paavin
    ja pakanan rotko.
 Uskollinen liittyy seuraan. Kertoo näkemistänsä ja kokemistansa.
 Liukaskielinen yhtyy Vaeltajiin. Keskustelut hänen kanssaan.
 Liukaskielinen luopuu seurasta. Evankelista rohkaisee Vaeltajia.
 Turhuuden markkinat.
 Vaeltajat Turhuuden markkinoilla. Heitä vainotaan. Heidät vangitaan
    ja asetetaan syytöksen alaisiksi.
 Oikeuden istunto. Tuomari, jury, vieraat miehet. Uskollisen tuomio
    ja kuolema roviolla.
 Kristitty pakenee ja jatkaa matkaansa. Hänen seuraansa liittyy
    Toivorikas.
 Vaeltajat saavuttavat Sivutie nimisen miehen, Korusanan kaupungista.
 Sivutie henkiheimolaisineen. Kiinnimaailmassa tuo esiin
    mielipiteitänsä. Ne kumotaan.
 Kristitty ja Toivorikas jälleen kahden kesken. Levon vähäinen tasanko.
    Voiton mäki. Hopeakaivos. Demas.
 Demas kiusaus voitettu. Sivutie seuralaisineen putoavat kaivokseen.
    -- Vaeltajat suolapatsaan juurella.
 Elämän Veden virralla.
 Harhatien niitty. -- Epäilyksen linnan mailla.
 Vaeltajat Epäilyksen linnassa. Jättiläinen Epätoivo vaimonsa
    Epäluulon kanssa rääkkäävät heitä.
 Lupauksen avain aukaisee heille linnan portit. He pääsevät pois
    ja saapuvat Ihanille vuorille.
 Paimenten neuvot ja opastukset siellä.
 Luulottelun maassa he kohtaavat Tietämättömän.
 Kieltäjä, Luopumuksen kaupungista.
 Vähäuskoisen tarina.
 Liehakoitsijan eksytys. Loistava olento rankaisijana ja pelastajana.
 Jumalankieltäjä.
 Lumotussa seudussa. Toivorikas kertoo kääntymisestään.
 Toinen kohtaus Tietämättömän kanssa.
 Sillointällöin nimisen miehen tarina.
 Kihlauksen kauniissa maassa. Kaupungin portti näkyy. Viimeisen
    virran poikki. Kristitty on vähällä hukkua.
 Vaeltajat pääsevät toiselle rannalle.
 Vuoren rinnettä ylös Kaupunkia kohti. Enkelit johdattavat ja
    kannattelevat heitä Portille.
 Sisään Taivaalliseen Kaupunkiin.
 Tietämätön virran yli, lautturina Turha Toivo. Tietämättömän loppu.
 Lopuksi (runo).








JOHN BUNYANIN ELÄMÄKERRASTA MUUTAMA PIIRRE

    "Vaeltavan Kristityn historia on Bunyanin omaa historiaa."

Huomattavimpia merkkimiehiä kristillisen kirjallisuuden alalla
on kieltämättä englantilainen _John Bunyan_ [Lue: Dshon Bönjen].
Tuskin on olemassa kristillistä kansaa, jonka kieleen hänen etevin
teoksensa, "Kristityn vaellus", ei olisi käännetty. Ei ole sitä
uskonlahkoa, joka ei saisi tyydytystä tästä kirjasta. Lapsi lukee
sitä ihastellen, niinkuin aika-ihminenkin: kummankin sielun-elämä
saa siitä ravintoa ja kohotusta. Puhtaan evankelisen opin totuuksien
sulosuisena saarnaajana ja samalla allegoristisena (vertauskuviin
puettuna) romaanina, jolla ei maailmankirjallisuudessa vertoja ole,
-- sellaisena on "Kristityn Vaellus" Raamatun jälkeen enimmin luettu
kirja.

Sen tekijä oli halpa, oppimaton käsityöläinen.

Kuinka tällaisesta kehittyi verraton armon ja rauhan sanansaattaja
ja yksi maailman kuuluisimpia kirjailijoita, -- siitä tässä moniahta
kankea piirre.

       *       *       *       *       *

John Bunyan oli syntynyt v. 1628 Elstow'in kylässä, lähellä
Bedford'in kaupunkia Englannissa, köyhissä ja kurjissa oloissa.
Hänen isänsä oli kiertävä kattilanpaikkaaja ja pannuseppä, ja samaa
ammattia harjoitti Johnkin, myöhemmin vielä saarnaajatoimensa
ohellakin. Tätä tointa, jota siihen aikaan pidettiin hyvin
halpa-arvoisena, vastaa nykyjään läkkisepän ja vaskenvalajan ammatti.

Kymmenvuotisena nuori John kävi jonkun aikaa koulua, mutta pian,
niinkuin hän itse sanoo, hän unohti melkein kaikki, mitä oli oppinut.

Hänen poikavuosiaan ja nuoruutensa aikaa kuvaillaan usein väärässä
valossa. Häntä on esitetty ei ainoastaan jumalattomana, vaan
kaikenlaisiin paheisin vaipuneena nuorukaisena. Tähän on kyllä
saattanut aihetta antaa muuan hänen teoksensa, joka tavallaan on
hänen omatekoinen; elämäkertansa, ja jossa hän säälimättömin sanoin
puhuu omasta itsestään [_Grace abounding to the chief of sinners, or
a brief relation of the exceeding mercy of God in Christ to h i s
poor servant, John Bunyan._ Suomeksi: Ylitsevuotava armo syntisistä
suurimmalle, eli lyhyt selitys Jumalan ylenpalttisesta laupeudesta
Kristuksessa hänen köyhää palvelijaansa, John Bunyania, kohtaan.].
"Ei ollut montakaan lasta, joka olisi minulle vetänyt vertoja
kiroilemisessa, valehtelemisessa ja Jumalan pilkkaamisessa", näin hän
kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan, ja edelleenkin hän ankarin sanoin
ja tuomitsemalla puhuu nuoruutensa huimista päivistä ja synnillisestä
elämästä. Lähemmälti tutkien tämä elämän huimuus ja rikoksenalaisuus
ilmeni yksinomaa lepopäivän pyhyyden solvaamisessa tanssimisella,
ballaadien (kertovain runojen) lukemisella ja kirkonkellojen
soittamisella [Vaikea on käsittää, miksikä kirkonkellojen soittamista
pidettiin niin suurena rikoksena. Muutamissa kirkkokunnissa sitä
tänäkin päivänä katsotaan Jumalalle otolliseksi työksi. Pohjalla
siinä lienee piillyt joku taikaperäinen kammo. Omituista on, että
se on sakon uhalla kielletty parlamentin säännössä vuodelta 1657.
(Samassa säännössä on niinikään kymmenen shillingin sakon uhalla
kielletty tanssit, kisat, paininlyönnit, jopa "turha ja sopimaton
käveleminenkin," sunnuntaipäivinä).]. Bunyan oli kansansa lapsi, sen
kansan, jossa lepopäivää jo ammoisista ajoista on kunnioitettu ja
kunnioitetaan tänäkin päivänä enemmän kuin missään muussa kristityssä
kansassa. Siinä syy, miksi hän niin herkällä vaa'alla punnitsi
pienimmätkin ylitsekäymisensä tätä, niin sanoaksemme, hänen kansansa
henkeen ja vereen imeynyttä käsitystä vastaan. Toiselta puolen
ei ole milloinkaan voitu todeksi näyttää hänen olleen juomarin.
Samoin ovat aivan perättömiä parjaukset hänen epäsiveellisestä
elämästään. Itsekin hän, joka ei suinkaan säälinyt omaa itseänsä,
mitä vakavimmin torjuu päältään tällaiset syytökset. Hän oli niitä
voimakkaita luonteita ja samalla niitä herkän omantunnon olentoja,
joissa synnintunto on herännyt jo aikaisimmassa lapsuudessa. Hän oli
niitä kristin-uskon pylväitä, joissa Jumalan Henki tekee ihmeellistä,
näkymätöntä ja sittenkin ilmeistä työtään. Sellaisista Hän kasvattaa
herättäjiä, johtajia, lähetyssaarnaajia sanan laajimmassa,
kauniimmassa merkityksessä. John Bunyanin elämässä toteutuu
kristin-uskon ydin: ihmisen ei tarvitse olla törkeitten rikosten
tekijä, armoa tarvitaksensa; synti ei kestä pieninkään vanhurskaan
Tuomarin edessä. Kristuksessa yksin on pelastus.

Siinä hänen elämänsä perussävel. Ja siltä kannalta on käsitettävä
hänen kuolematon teoksensa, "Kristityn Vaellus". Se on pitkällisten,
sisällisten taistelujen idättämä, levottoman aikakauden karkaisema,
kahdentoista vuoden vankeuden kypsyttämä ihana hedelmä.

Alempana olevat piirteet hänen personastaan noudattavat paraasta
päästä hänen äsken mainittua teostansa, "Ylitsevuotava armo".

Niinkuin jo mainittiin, oli synnintunto herännyt hänessä jo aikaisin.
Jo 9-10 vuoden vanhana lapsena hän usein näki hirmuisia unia ja
näkyjä pahoista hengistä ja viimeisestä tuomiosta. Ne hälvenivät
sittemmin, mutta kangastelevat vielä hänen teoksessaankin.

Monasti hän oli hengenvaarassa. Kahdesti hän putosi veteen ja
töin tuskin pääsi hengissä ylös. Kerran oli käärme hänet pistää.
Sotapalveluksessa ollessaan hänet kerran oli komennettu erääsen
tärkeään rynnäkköön. Juuri kuin hän oli valmiina lähtemään, tuli
muuan kumppali pyrkimään hänen sijaansa. Bunyan suostui, mutta heti
rynnäkön alussa kumppali sai luodin otsaansa ja kaatui hengetönnä
maahan. Kuinka syvät jäljet tällaiset kohtaukset jättävät niin
herkkään mieleen kuin Bunyanin, on sanomattakin selvä.

Varsin vähän hän itse kertoo sotilas-urastansa, eikä siitä
muutoinkaan lähempiä tietoja ole. Sitä kesti vain pari vuotta,
kaiketikin vuosina 1644 ja 1645.

Hän erosi sotapalveluksesta ja meni noin 20-vuotisena naimisiin erään
peräti köyhän tytön kanssa. Tästä hän kertoo:

"Onni oli, että sain vaimokseni hurskaan miehen tyttären. Olimme
avioliittoon mennessämme niin köyhiä, ett'ei kahta sen köyhempää.
Ei tuonut taloon kumpikaan mitään, ei lautasta, ei lusikkaa. Kaksi
kirjaa vaan toi vaimoni myötäjäisiksi: 'Rehellisen tie taivaaseen'
(The plain man's pathway to heaven) ja 'Jumalisuuden harjoitus'
(The practice of piety), jonka isä kuollessaan oli jättänyt hänelle
perinnöksi."

Tähän saakka olivat jumaliset kirjat olleet hänestä ikäviä, mutta
vaimonsa kehoituksesta he nyt usein lueskelivat näitä kirjoja
takkavalkean ääressä. Uskonnollinen mieli sai uutta virikettä ja
pyrki ilmenemään jonkunlaisessa ulkonaisessa elämänmuutoksessa.
Mutta tyydytystä se ei tuonut. Usein hän, niinkuin hänen oma
Toivorikkaansa, sulki silmät valolta ja tukahutti omantunnon äänen.
Toivottomuus, epätoivo sai monasti vallan. "Toivoton", arveli
hän, "on tilani, jos synneistäni luovun, ja toivoton se on, jos
synneissäni pysyn. Kadotukseen minä kumminkin joudun, ja koska se
kerran niin on, niin menköön mies sitten kadotukseen yhtä hyvin monen
synnin tähden kuin muutamankin."

Vähitellen hän rupesi lukemaan Raamattua, kiintyen varsinkin
sen historiallisiin kirjoihin. Hän luopui nyt kirkonkellojen
soittamisesta, jopa tanssistakin. Hän rupesi käymään ahkerasti
kirkossa ja kuulemaan saarnoja, osoittipa melkein pyhää kunnioitusta
"pappeja, alttaria, messupukuja ja sen semmoista kohtaan". Ulkonainen
jumalisuus teki sen, että ihmiset alkoivat pitää häntä peräti
hurskaana miehenä, ihmetellen sitä suurta muutosta, mikä hänessä
oli tapahtunut. Mutta lepoa hän itse ei sisimmissään tuntenut.
"Kurja tekopyhä" hän sanoo olleensa näinä aikoina. "Hän oli ilmeinen
fariseus", sanoo lord Macaulay, kuuluisa historioitsija, yksi hänen
elämäkertansa etevimmistä kirjoittajista.

Poloinen vaeltaja ponnistelekse vielä taakkoinensa Epäröimisen
Suossa, ja pitkä on vielä taival ristin juurelle.

Läksi hän sitten kerran, ulkonaisesti jumalisena miehenä,
kattilanpaikkaajan toimissa läheiseen Bedfordin kaupunkiin.
Siellä hän tapasi muutamia köyhiä vaimoja istumassa talon ovella
ja haastelemassa jumalisista asioista. Hän astui lähemmäs
kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä osasihan hän mielestänsä
-- kuten sittemmin hänen Liukaskielisensä -- sujuvasti haastella
jumalisista asioista. Hän kuuli, mutta ei ymmärtänyt. Nuo vaimot
puhelivat uudesti-syntymisestä, Jumalan töistä heidän sydämissään,
ja mitenkä he olivat havainneet luonnollisen tilansa viheliäisyyden.
He puhuivat, kuinka Jumala oli heidän sydämissään sytyttänyt
rakkauden Vapahtajaan. "Sydämeni vapisi. Minä huomasin, ett'ei
uudesti-syntyminen ollut johtunut mieleenikään."

Raamattu kävi hänelle nyt rakkaaksi. Mutta tiedottomuus ja
hengellisen opastuksen puute ne sittenkin saattoivat hänet väärin
käsittämään Raamatun sanoja, ja näin heräsi hänessä kaikenlaisia
kummallisia mielikuvituksia ja mietiskelyjä, yksi toistaan
tuskallisempia ja raastavampia. Väliin hän tahtoi saada varman
tiedon siitä, oliko hänen uskonsa oikea vai eikö. Se oli muka
käyvä selville siitä, pystyykö hän ihmeitä tekemään. Astuessaan
Elstowin ja Bedfordin välistä lokaista tietä, häntä kovasti kiusasi
sanomaan lätäköille: "muutu kuivaksi", ja kuiville kohdille: "muutu
lätäköksi". Siinä oli oleva hänen uskonsa koetuskivi! Vuoroin häntä
taas vaivasi tuo ratkaisematon kysymys, kuuluuko hän valittujen
joukkoon. "Ja ellei, kuinkas sitten?" Turhaahan silloin on kaikki
pyrintö ja ponnistus.

Hämäryys alkoi vähitellen hälvetä siitä pitäin kuin hän sai käsiinsä
erään vanhan kappaleen Lutherin Galatalais-epistolaa, "niin vanhan",
sanoo Bunyan, "että lehdet kosketeltaessa tuskin enää koossa
pysyivät". Se oli "niinkuin hänen omasta sydämestänsä lähtenyt".
Mutta yhä vieläkin painoi vaeltajan harteita taakka. Samassa kuin
valo alkoi sarastella, samassa kiusauksiakin karttui. Kaikkialla,
kesken töitä, puheita, aterialla ollessa, vuoteella viruessa, --
myötäänsä vaivasivat häntä kaikenlaiset epäilykset ja kieltämykset,
kunnes hän oli niin nääntynyt näissä raastavissa kamppailuissa, että
alkoi pitää itseänsä vihdoin Esauna, joka on myönyt himoruokaan
esikois-oikeutensa, Judaksena, joka on myönyt Vapahtajansa.

Puolenkolmatta ajast'aikaa kesti vielä, ennenkuin Raamattu ilmeni
hänelle yhtenäisenä, ilmoitettuna sanana, jossa eri kohdat
täydentävät ja selittävät toisiansa. Kristus ja yksistään Hän
ihmisen vanhurskautena, -- se hänelle selvisi, ja silloin pilvet
hälvenivät, silloin kiusaukset enää maininkina huojuivat hänen
allansa. "Raju-ilma oli mennyt ohitse; muutamia pisaroita tipahteli
enää." Silloin hän -- niinkuin hänen Kristittynsäkin -- saapui ristin
juurelle, ja "silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."

Paljon on täytynyt kärsiä sisällistä tuskaa ja paljon täytynyt
tuntea sanomatonta riemua sen miehen, joka sittemmin piirsi tuon
raamatun-omaisesti yksinkertaisen ja samalla niin valtavan kuvan:
"Silloin kirposi taakka hänen harteiltansa."

Näin hän sitten, lohdutettuna ja rohkein mielin, lähtee
vaeltamaan ylös "Vastuksien mäkeä", kulkee "jalopeurain ohitse"
ja saapuu "Komean linnaan". Nyt hän muodollisestikin liittyy
jäseneksi Giffordin -- hänen Evankelistansa juurikuvan --
baptisti-seurakuntaan. Siihen kuuluivat ne hurskaat vaimotkin, jotka
ensin olivat avanneet hänen silmänsä, ja jotka sittemmin esiintyvät
Komean linnan herttaisina emäntinä. Näinä aikoina -- suunnilleen
v. 1655 -- alkoi hänen saarnatoimensa Giffordin apulaisena.
Gifford kuoli 1656, ja seuraavana vuonna valitsi seurakunta
johtajakseen "veli Bunyanin". Entistä käsityötään hylkäämättä,
hän kierteli ympäri, sanaa saarnaten, ja pian oli maine hänen
voimallisista saarnoistansa levinnyt laajalle. Mutta levoton oli
aika; kiihkoileva into vallitsi uskonnollisellakin alalla. Toisin
uskovia moitittiin, tuomittiin, jopa vainottiinkin. Vihamiehiä
karttui tietysti Bunyanillekin. Julkisia syytöksiä virastojen edessä
ja salaisia parjauksia jos jonkinlaisista paheista sai hän kestää.
Selittämättömäksi jää, mitenkä hän vielä tällä erää pääsi joutumasta
vainoojainsa uhriksi.

Englannissa oli tällä välin ollut rauhattomia aikoja. Kaarlo I oli
käynyt ankaraa taistelua parlamenttinsa kanssa kuninkaan vallasta.
Taistelu oli kiihtynyt ilmeiseksi sodaksi, jossa Bunyankin oli
ollut osallisena, ja päättynyt vihdoin parlamentin voittoon ja
kuninkaan mestaukseen (1649). Kaksi jättiläistä oli siinä kamppaillut
keskenänsä: yhä rajattomampaa valtaa tavoitteleva kuninkuus ja
yhä rajoittavampaan valtaan pyrkivä vapaa kansa. Ja vielä kauan
edelleenkin oli tätä taistelua kestävä.

Näihin valtiollisiin vaikuttimiin liittyi erottamattomasti
uskonnollisiakin, -- jos ylipäänsä näitä vaikuttimia kansain
vaiheissa ensinkään käy toisistaan erottaminen. -- Toisella puolen
seisoi juurensa syvälle laskenut protestanttisuus, toisella Roomaa
lähentelevä episkopaalinen valtiokirkko. Vankeutta, häpeällisiä
rangaistuksia, taloudelliseen perikatoon saattavia sakkoja tuli
niitten osalle, jotka rahtusenkaan poikkesivat valtiokirkosta. Tämä
kiihoitti puritaanien jo ennestään suurta vakavamielisyyttä ja
ankaruutta, ja ne verivirrat, joita protektoraatinkin aikana vuosi,
olivat puritaanien mielestä Jumalan tuomioitten täytäntöä.

Cromwellin rautainen sotilashallitus oli suunnannut mielipiteet
toisaanne. Protektoraatissa kummitteli itsevaltiuden hirvittävä
haahmo, ja niin kutsuttiin kuninkaaksi Kaarlo II. Hän oli, niin
luultiin, saattava voimaan perustuslaillisen kuninkuuden. Kansan
riemuitessa tämä uusi hallitsija, tämä onnellisen ajan toivottu
alkaja, saapui Lontoosen toukokuussa 1660.

Jo ennen maahantuloansa hän oli antanut Englannin kansalle
julistuksen, jonka mukaan ei kukaan ole tuleva häirityksi tai
syytteesen asetetuksi valtiokirkosta eriäväin mielipiteittensä
vuoksi, elleihän niistä ole valtakunnan turvallisuudelle vaaraa.

Näin oli kuulunut kuninkaan julistus, mutta jo seuraavasta vuodesta
ruveten alkoi kuningasmieliseltä parlamentilta ilmestyä säädöksiä,
jotka oli tähdätty juuri dissentereitä, s.o. toisin ajattelevia,
vastaan. Jo toukokuussa 1662 vahvisti kuningas parlamentin säätämän
_Act of uniformity'n_, yhdenmukaisuuden asetuksen, josta oli
seurauksena 2000:n presbyteriläisen papin erottaminen virasta.
Vuonna 1664 julaistiin _Conventicle act_. kokouslaki, jonka mukaan
dissenterien uskonnollisissa kokouksissa ei saanut olla läsnä muuta
kuin 5 henkeä enintänsä. Nämä olivat syviä iskuja nonconformisteille
(yhdensuuntaisuuteen taipumattomille). Ken suinkin kykeni, pakeni
Alankomaihin tai Amerikaan. Vankihuoneet olivat täynnään jumalisia,
sivistyneitä miehiä. Nuoria ja vanhoja, sairaita ja terveitä
sullottiin yhteen kehnojen pahantekijäin kanssa. Pelkästään
kväkareita oli vankihuoneissa lähes 8000 henkeä. Bedfordin vankilaan
pantiin kerran 60 noncondoemiatia siitä syystä, että olivat pitäneet
hartauskokousta.

Kuninkaan ja parlamentin väli oli nyt sangen hyvä, mutta sitä ei
kovin pitkälle riittänyt. Kuningas oli näennäisesti, asiain pakosta,
taipunut parlamentin tahtoa noudattamaan, mutta salassa hän teki
Franskan ja Espanjan kanssa sopimuksia, joitten tarkoituksena
oli kuninkaan vallan yhä suurempi riippumattomuus parlamentista
ja katolisen uskon yhä laajempi valtaan pääseminen Englannissa.
Parlamentti myönsi varoja kuninkaan onnistumattomia sotaretkiä
varten, mutta alkoi vähitellen kyllästyä niihin. Samaan aikaan rupesi
liikkumaan huhuja kuninkaan salaisista aikeista. Ne paljastuivatkin
indulgensi-julistuksessa (1672), joka päästi katolisten kädet
vapaiksi. Kuninkaan täytyi peruuttaa se ja lisäksi vahvistaa
n.s. valalaki, jonka mukaan sota- ja siviliviroissa ei suvaittu
ketään muita kuin valtiokirkon opin tunnustajia. Kuninkaan ja
häntä kannatelleen parlamentin välillä näin puhjennut eripuraisuus
ei päässytkään enää tasoittumaan, vaan päin vastoin kiihtyi
kiihtymistänsä, kuningas kun yhä vehkeili parlamentin seljän takana.
Ruvettiin vainuamaan suurta, paavilaismielistä salaliittoa. Kuninkaan
veli oli julkisesti kääntynyt katolin-uskoon, ja kun sitten äkkiä
levisi huhu, perätön tosin, että paavilaiset aikovat sytyttää tuleen
koko Lontoon kaupungin, surmata yhtenä päivänä kaikki protestantit,
ja että franskalainen sotajoukko piakkoin hyökkää maahan ja saattaa
koko kuningaskunnan katolisuuden ikeen alle, silloin kansa tarttui
aseisin ja pakotti kuninkaan ajamaan kaikki katoliset Lontoosta. Kun
parlamentti vihdoin meni liian pitkälle, vaatien, että lailliselta
perintöruhtinaalta, Jaakolta, kiellettäisiin perimys-oikeus kruunuun,
niin kuningas hajoitti parlamentin v. 1679.

Jonkun ajan perästä alkoi parlamentissa uusia virtauksia päästä
vallalle. Kuningasmielinen tory-puolue sai johdon. Samalla kasvoi
vaino ja sorto dissentereitä kohtaan. Vastustuspuolueessa syntyi
salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, mutta saatiin ilmi, ja siitä
päinvastoin puolue itse sai surman-iskunsa.

Kaarlo II kuoli 1685 ja hänen veljensä Jaakko II nousi
valta-istuimelle, lujempana vallassa kuin veljensä konsanaan oli
ollut. Mutta Jaakko II oli katolinen. Hänen lyhyt hallitus-aikansa
alkoi jo lyödä katolisuuden leimaa kaikkialle. Taistelu virisi
entistä kiivaammaksi, kunnes kuuluisa vallankumous (marraskuuta 1688
helmikuuhun 1689) teki siitä lopun, ja Wilhelm, Oranian prinssi,
nousi maalle Lontoossa.

Mutta missä oli tällä välin ollut ystävämme John Bunyan?

Hän oli istunut vankeudessa 12 ajast'aikaa.

Hän, tuo aikaisimmasta lapsuudestaan sisällisiä taisteluita kestänyt,
ulkonaisten levottomuuksien pyörteessä liikkunut ja niitten
karkaisema mies, ei ollut vielä kovaa kouluansa loppuun käynyt.
Pyörre oli viskaava hänet uusiin oloihin. Niissä hänen loppumaton
mielikuvituksensa, kaukana ulkopuolisista myrskyistä, oli veistävä
marmoriin kuvia, joita ei ajankaan hammas murenna.

Hän punoo hesunyöriä, hän istuu sokean tyttärensä kanssa vankihuoneen
ovella, myöskennellen punoksiansa. Siten hän elättää perhettänsä. Ja
yksin ollessaan hän kirjoittelee.

Toukokuussa 1660 oli Bunyan yhtä vilpittömästi kuin kukaan
toinenkaan riemuinnut Kaarlo II:n maahantulosta. Mutta jo silloin
oli kuulunut myrskyn ensimmäisiä möyreitä. Jo ennen kuninkaan
tuloa olivat episkopaaliset osoittaneet suurta uskon-intoaan,
sen vainoamalla kväkareita ja nonconformisteja. Lahkolaisia oli
riistetty vuoteiltansa vankihuoneisin ja pantu syytöksen-alaisiksi
piirioikeuksien edessä.

Tämä sorto ei suinkaan; vähentynyt, kuninkaan otettua hallituksen
ohjat käsiinsä. Hartauskokouksia ruvettiin pitämään silmällä ja
vainoamaan. Mutta siitä huolimatta pidettiin kaikkialla uskonnollisia
yksityiskokouksia, usein öiseenkin aikaan ja syrjäisissä seuduin.
Bunyankaan ei lakannut julistamasta evankeliumia Bedfordin
läheisyydessä. Varovainen piti kumminkin olla, ja joskus täytyi hänen
valepuvussakin vaeltaa toimituspaikkaansa.

Jonkin aikaa sai Bunyan ystävineen vältetyksi polisin vaanimiset.
Seurakunta kokoontui salaisesti milloin kaukaisilla seuduilla,
milloin ladoissa, milloin navetoissa. Hän itse ei laiminlyönyt
tilaisuutta, lohduttaakseen ystäviänsä ja kehoittaakseen heitä
kestävyyteen ja Jumalaan luottamaan. Mutta vihdoin muuan kurja raukka
ilmaisi hänet polisille, ja hän vangittiin 12 p. marraskuuta 1660.

Häntä vaadittiin nyt lupaamaan, ett'ei enää milloinkaan saarnaa.
Tällainen lupaus olisi hänet pelastanut, mutta silloin hän myös olisi
tehnyt sisintä vakuutustansa vastaan, ja niinpä hän, puhdas ilo
sydämessään, astui vankihuoneesen.

Syytöskirjassa häntä vastaan sanotaan, että hän on "pirullisesti
ja turmiota tuottavalla tavalla kieltänyt käymästä kirkossa
jumalanpalveluksissa ja pitänyt luvattomia kokouksia kaikkien
hyväin alamaisten kiusaukseksi ja hävitykseksi." Muutaman viikon
perästä koetettiin Oikeuden edessä saada häneltä saarnaamisesta
luopumisen lupausta, mutta turhaan. "Kuule sitten tuomiosi", sanoi
vihdoin hänelle tuomari, tyly ja raaka mies, "sinut viedään takaisin
vankihuoneesen, ja elles kolmen kuukauden kuluessa ole suostunut
käymään piispallisen (s.o. valtio-)kirkon jumalanpalveluksissa ja
luopumaan saarnaamisesta, niin sinut ajetaan maanpakoon, ja jos
sinut senjälkeen tavataan maassa ilman kuninkaan erityistä lupaa,
niin tuomitaan sinut kuolemaan." Tähän vastasi Bunyan: "Minulla ei
ole mitään enempää sanomista, mutta jos minut tänään päästetään
vankeudesta, niin huomenna minä Jumalan avulla jälleen julistan
evankeliumia."

Kolmen kuukauden perästä hän ei peruuttanut mitään. Hänen
maapako-tuomionsa siirtyi kumminkin tuonnemmaksi sen kautta,
että kuninkaan kruunauksessa oli luvattu ottaa tutkittaviksi
armon-anomuksia, joita kahdentoista kuukauden kuluessa tehdään.

Noin vuotta ennen vangitsemistansa oli Bunyan mennyt toisiin
naimisiin. Milloinka hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli, siitä ei ole
tietoa. Tämä hänen toinen vaimonsa, Elisabet, oli yleväsydäminen
nainen, arvokas aviokumppali moiselle miehelle ja hellä äiti hänen
viidelle lapsellensa ensimmäisestä naimisesta, kolmelle tyttärelle
ja kahdelle pojalle. Yhtä pelvoton hän oli kuin Bunyankin pitämään
kiinni siitä, mikä oikeata on. Hän otti ajaakseen miehensä asiaa,
matkusti Lontoosen ja astui rohkeasti Lordien Huoneeseen. Häntä
kohdeltiin siellä ystävällisesti, mutta suuria toiveita hän ei
saanut. Tuosta masentumatta, tämä uljas vaimo, jury-oikeuden
kokoonnuttua Bedfordiin, antoi kolme kertaa anomuksen, että
hänen miestänsä kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin laillisen
tuomio-istuimen edessä. Lempein sanoin siellä tuomarit selittivät
olevansa pahoillaan, ett'eivät saata tässä asiassa mitään auttaa,
koskapa Bunyanin omat sanat oli katsottava syyn tunnustamiseksi.
Häntä neuvottiin kääntymään suorastaan kuninkaan puoleen. Siitä ei
kumminkaan tullut mitään, joko varojen puutteessa tahi, niinkuin yksi
Bunyanin elämäkerran kirjoittajista sanoo, siitä syystä, että Bunyan
"katsoen velvollisuudekseen saarnata vastoin kieltoakin, oli tehnyt
asiansa pahemmaksi kuin se oikeastaan olikaan."

Saarnaamiseen ei häneltä kumminkaan puuttunut tilaisuutta. Hän
julisti sanaa vankeustovereillensa. Väliin oli häntä kuulemassa
kuusikinkymmentä vankia, jotka oli omantunnon tähden vankeuteen
heitetty. Olipa ulkopuolellakin kansaa kuulemassa hänen valtavaa
puhettansa, joka oli niin täynnä uskoa ja luottamusta. Usein tuli
muualtakin ihmisiä hakemaan häneltä lohdutusta ja neuvoa. Ja niinpä
monikin murheellinen ja ahdistettu sydän löysi hänessä uskollisen ja
hellän ystävän.

Hänen vankeutensa ei ollut niin sietämätön kuin muutamat väittävät.
Hän sai vapaasti tehdä punoustöitänsä, ja hän sai kirjoitella
ehdoltansa. Vanginvartijoista ainakin yksi piti arvossa ylevätä
vankiansa ja myönsi hänelle viljalti vapautta. Vankeutensa
loppuaikoina hän pääsi saarnaamaan läheisissä kylissä ja metsissä.
Sallittiinpa hänen kerran pistäytyä Lontoossakin ystäviänsä
tervehtimässä. Tämän viimeksi mainitun asian tähden oli hänen
vartijansa vähällä menettää virkansa, ja Bunyanin vartioiminen
tehtiin ankarammaksi. Vähitellen tämä ankaruus lieveni, ja
kerrotaanpa, että Bunyanin yölliset saarnat antoivat aihetta varsin
monen baptisti-seurakunnan perustamiseen.

Seuraavana vuonna 1662 istui jury-oikeus jälleen Bedfordissa, mutta
paikkakunnan viran-omaisten vaikutuksesta häntä ei nytkään päästetty
puolustamaan itseänsä. Ja näin sulkeutui vankihuoneen ovi hänen
perässänsä, ja hän pysyi siellä kuin pysyikin, pientä väliaikaa
lukematta, yhtämittaa kaksitoista vuotta, kunnes hän kokonaan
vapautettiin salaisen neuvoskunnan (Privy Council'in) käskystä 17 p.
toukokuuta 1672.

Vankeudessa häneltä valmistui Kristityn Vaelluksen ensimmäinen
osa. Teoksellensa on hän itse kirjoittanut runopukuisen
apologian eli puolustuksen. Runollisessa katsannossa se tosin
on peräti heikko, niinkuin Bunyanin kaikki muutkin runot, mutta
kirjallishistoriallisena todistuskappaleena se ei ole arvoa
vailla, siitä kun ilmenee, mitä hän tästä teoksestansa itse ensi
alussa arveli. Hän pelkäsi, että raamatun totuuksien esittämistä
vertauskuvaisen kertomuksen muodossa pidettäisiin liian kevyenä,
liian jokapäiväisenä. Hän epäili, tokko moisen kertomuksen
kirjoittaminen lainkaan on soveliasta evankeliumin saarnaajalle.
Siksipä hän piti sitä laatikossaan kokonaista kuusi vuotta sen
valmistumisen jälkeen, kunnes se vihdoin julaistiin painosta v. 1678.
Samana vuonna ilmestyi toinenkin painos, johon tekijä oli lisännyt
Maailmanviisaan, Sivutien ja hänen ystävänsä ja muutamia muita
huomattavimpia henkilöitä. Kirja tuli kerrassaan populaariseksi.
Painoksia ilmestyi sittemmin ilmestymistään, ja menekki oli vallan
erinomainen.

Jo ennenkin oli häneltä ilmestynyt teoksia. Ensimmäinen niistä oli:
"Evankeliumin totuuksia raamattujen mukaan", jossa hän armotta
ruoskitsee harhaoppeja (1656). Sitä seurasi "Evankeliumin totuuksien
puolustus", jonka hän kirjoitti kväkareita vastaan (1657). Seuraavana
vuonna ilmestyi "Muutamia huokauksia helvetistä" ja senjälkeisenä
"Mitä laki ja evankeliumi opettavat". Molempain viimeksi mainittujen
tekijäksi on merkitty "köyhä ja viheliäinen olento, John Bunyan
Bedfordilainen". Kaikki nämä ilmestyivät ennen hänen vankeuttansa.
Vankeudessa ollessaan ja siitä päästyänsä hän kirjoitteli ahkeraan
hartauskirjoja, mietelmiä, väittelyjä ja runoja, joita hän ainakin
itse piti runoina. Näitten luku nousee yhteensä kuuteenkymmeneen.
Tämän kirjoituksen alussa mainittu teos "Ylitsevuotava armo" tuli
painosta 1666. Sittenkuin Kristityn Vaelluksen ensimmäinen osa,
niinkuin jo sanottu, oli nähnyt päivänvalon v. 1678, ilmestyi v.
1682 "Pyhä Sota", tekijän paras teos edellisen jälkeen, ja kaksi
vuotta myöhemmin Kristityn Vaelluksen toinen osa, "Kristityn lesken
vaellus", joka, suurella taidolla kirjoitettu sekin, ei läheskään ole
ensimmäisen veroinen.

"Kristityn Vaelluksen" omintakeisuudesta ei saata olla pienintäkään
epäilystä. Kaikki yritykset, joitten tarkoituksena on ollut
riistää Bunyanilta hänen piirrostensa, itsenäinen suunnittelu ja
muovailu tai syyttää häntä salaisesta jäljittelemisestä, ovat
rauenneet omaan mitättömyyteensä ja todistavat vaan arvostelukyvyn
puutetta yrityksen tekijöissä. Tosin oli vertauskuvissa kirjoitettu
ennen Bunyaniakin. Mutta jospa otaksuisikin, että kiertävä
kattilanpaikkaaja olisi saanut käsiinsä näitä kirjoja, joista
muutamia ei ollut kuin Franskassa ja Hollannissa, niin on niitten ja
hänen kuolemattoman allegoriansa välillä niin vähän yhtäläisyyttä.
ett'ei huomaa jäljittelemisen merkkiäkään. Silmäänpistäviä
yhdennäköisyyksiä kohtaa kyllä "Kristityn Vaelluksessa" ja
Spenserin "Keijukaisten kuningattaressa", mutta niinkin nerokas
kritikoitsija kuin lord Macaulay, sanoo, että "epäilykset siinäkin
suhteessa hälvenevät kokonaan, kun tarkemmin vertaa vastaavia
kohtia toisiinsa." Sama arvostelija sanoo myös sattuvasti: "Bunyan
ei aavistanutkaan, millaisen mestariteoksen hän oli luonut. Hän
ei osannut arvata, kuinka huomattava sija hänen allegoriallaan
oli oleva englantilaisessa kirjallisuudessa, sillä englantilaista
kirjallisuutta hän ei tuntenut ensinkään." Kaksi kirjaa hänellä
vankeudessansa vaan olikin, kertoo muuan silminnäkijä: Raamattu ja
Fox'in _"Acts and monuments"_. Bunyan itse todistaa teoksensa olevan
kokonaan omintakeisen, ja jos kukaan halveksi kavallusta ja inhosi
pelkkää ajatustakin toisen vasikalla kyntämisestä, niin juuri John
Bunyan.

Onko "Kristityn Vaellusta" pidettävä uskonnollisena allegoriana vai
uskonnollisena romaanina? Lord Macaulay sanoo: "Bunyan on epäilemättä
suurin allegoristeista, niinkuin Demosthenes oli puhujista suurin,
ja Shakespeare suurin dramaturgeista." Muissakin allegoristeissa
ilmenee paljon neroa, mutta ei kenkään pysty niin liikuttamaan
sydäntä ja herättämään siinä pelvon ja sääliväisyyden ja rakkauden
tunteita. Epäilemätöntä kumminkin on, ett'ei se pelkkänä allegoriana
olisi saavuttanut kuuluansa ja kunniaansa. Sen yleis-inhimillinen
viehätys, sen draamallinen kuvaus, -- siinä sen pysyvä voima. Se on
kauttaaltansa uskonnollinen kirja ja sen-aikuiselta kannalta punniten
sittenkin englantilaisista romaaneista ensimmäinen.

Kaikessa suuruudessaan on Bunyanin nero enemmän muovailevaa kuin
luovaa. Sen voima asuu vilkkaassa kuvailussa eikä keksinnössä. Hän
näyttää meille sen, minkä hän itse on nähnyt. "Kristityn historia on
hänen omaa historiaansa." Ja tämä se luo elämätä jok'ainoaan riviin,
minkä hän kirjoittaa. Hänen kuvaustensa taustat ja ympäristöt --
paitsi silloin kuin hän lainaa Raamatun suuresta aarreaitasta -- ovat
sellaisia, mitä hän itse oli nähnyt, kierrellessään käsityöläisenä
kylästä kylään. Nuo laitumet ja purot ja kartanot kaupungeissa ja
maalaistalot, -- ne ovat vain uskollisia kuvia siitä yksitoikkoisesta
sisämaasta, jossa hän oli syntynyt ja elänyt. Hänen mahtavammat
kuvansa on otettu Raamatusta, jossa "tuskin lienee seikkaa taikka
metaforaa, jota ei olisi esitettynä Kristityn Vaelluksessa."

Sama on hänen henkilöittensä laitakin. Ei ole heissä kahta
samanlaista; niin tarkoin piirtein hän ne on esittänyt, mutta ne ovat
muotokuvia, ei mielikuvituksen luomia. Hän oli nähnyt ja tuntenut ne
jok'ainoan, ja niitä lukijakin elämässään alinomaa näkee. Ja siksi
ne ovat niin ehjiä, niin tenhoavia, nuo hänen henkilönsä. Niitä on
pystynyt esittämään ainoastaan se, joka syvälti tunsi ihmis-elämän
ja ihmisluonnon. Mutta samalla ne ovat tavallisia ihmisiä,
jokapäiväisessä asussaan.

Mutta -- puhukoon kirja puolestansa.

       *       *       *       *       *

Vankeudesta päästessänsä oli Bunyan 44 vuotta vanha. Saatuansa
järjestetyksi maallisen ammattinsa hyvään kuntoon -- hän hoiti sitä
elämänsä loppuun, -- ryhtyi hän myös kaikella sielunsa tarmolla
lempitoimeensa, saarnaamiseen ja kirjallisiin töihin Herransa
kunniaksi. Sielunpaimenena hän oli väsymätön oppimaan sairaita,
käymään talosta taloon pitämässä hartaushetkiä ja voimainsa takaa
edistämään Kristuksen valtakuntaa. Pian hän olikin baptistien
joukossa saanut leikillisen kunnianimen "piispa Bunyan". Lontoossa
hän kävi säännöllisesti kerran vuodessa. Siellä pidettiin hänen
saarnojaan niin suuressa arvossa, että usein arkipäivinä pimeänä
vuoden aikana jo kello 7:ltä aamusilla oli toista tuhatta henkeä
hartaita sanankuulijoita koolla.

Bunyanin viimeinen elinvuosi oli erittäin runsas tuloksilleen.
Kokonaista kuusi uutta teosta ilmestyi häneltä sinä vuonna, ja
toista kuusi hän jätti jälkeensä painokuntoisina. Vallankumousta
ei Bunyan nähnyt. Kristityn maallinen vaellus päättyi. Vaeltaja
kutsuttiin kulkemaan pimeän virran poikki, jonka yli ei siltaa ole.
Hän kutsuttiin pois kesken uskonnollista toimintaansa, ja hänen
viimeinen elämäntyönsä oli rakkauden työ. Muuan hänen ystävistänsä
Readingin kaupungissa oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi,
ja jo oli isä viimeisillään, eikä vieläkään ollut sovintoa hänen
ja pojan välillä saatu aikoin. Poika oli tuosta hyvin huolissansa
ja pyysi Bunyania puhumaan hänen puolestansa isälle ja saamaan
sovintoa toimeen. Mielellänsä läksikin tämä uskollinen Herran
palvelija ratsain pitkälle matkalle Readingiin, ja hänen onnistui
kuin onnistuikin saada isä ja poika sovitetuiksi keskenään. Sieltä
hän palasi Lontoosen takaisin, mutta tiellä kohtasi häntä rankkasade,
jossa hän kastui läpimärjäksi. Vilusta kohmeissaan hän saapui erään
ystävänsä taloon Lontoossa ja sairastui siellä ankaraan kuumeesen.
Tautia kesti kymmenen päivää, mutta koko sen ajan hän oli selvässä
järjessä. Hänen viimeiset sanansa, kun kuolonkamppaus jo oli alkanut,
olivat seuraavat: "Älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itseänne. Minä
lähden Herramme Jesuksen Kristuksen Isän tykö, joka Poikansa ansion
tähden minut vastaan-ottaa, vaikka olenkin suuri syntinen. Siellä me
toivoaksemme tapaamme toinen toisemme, ja siellä me veisaamme sitä
uutta virttä iankaikkisesti autuaina."

Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.

Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru
ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa
Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin
kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa
juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin
hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".

       *       *       *       *       *

Ensimäinen _Kristityn Vaelluksen_ suomennos oli:

    Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka
    moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja
    Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu
    _Johan Bunianilda_, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi
    käätty _Jacob Johan Malmbergilda_. Turusa 1809.

Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen
(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.

Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen,
niinikään saksasta suomennettuna:

    Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka
    _Johan Bunian_ on Engelskaksi kirjottanut ja _Jakob Johan
    Malmberg_, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.
    (Uusia painoksia 1861 ja 1877).

Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:

    Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut _Johan
    Bunyan_. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.
    Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.
    Suomentanut _B. Lagus_. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).

Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v.
1887:

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti _John
    Bunyan_; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.
    Englannin kielestä suomentanut _A. Mäkinen_. Tampereella 1887.

Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama
painos molempia teoksia:

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti _John
    Bunyan_, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos
    englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.

    Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty
    unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen
    matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa
    toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin
    kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.

Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:

    Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. _Johan
    Bunianin_ alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut
    _R. Mellin_. Oulussa 1862.

    Matkamies. Mukaelma _John Bunyanin_ kirjoittamasta
    englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus
    ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.

Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:

    Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin
    armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille
    syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4
    painos Turussa 1854).

    Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja
    pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut _Johan
    Buniani_. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi
    Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H:
    Oikonut ja präntiin kustantanut _H. R[enqvist]_. Kuopiossa 1846.
    (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta,
    viimeinen Turussa 1877).

    Taivaasen juoksia. _Johan Bunianilta_. Suomennos. Helsingissä
    1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka
    ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).

    Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä _Johannes
    Bunianin_ kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus,
    kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti _Jaakko Aulin_. Vaasassa
    1852.

    "Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan _Johan Bunianin_
    kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti
    kerrottu. Suomentaja _A. J. Weänänen_. Helsingissä 1856
    (mukaelma).

    _Johan Bunianin_ kertomus hengellisistä kokemuksistaan.
    Lyhennetty suomennos. [Suom. _K. J. Gummerus_]. Helsingissä 1863.

    Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen
    pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka
    ensin _Johannes Bunian_, saarnamies Betfortisa, Engelskan
    kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin
    käännetty. _G. M[onell'i]n_ suomentama Ruotsin kielestä.
    Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa
    1891).

    _Johan Bunyanin_ Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä,
    taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi _E.
    T[örmälä]_, Tampereella 1889.






KRISTITYN VAELLUS

Tästä maailmasta siihen kuin tuleva on

UNENNÄKÖNÄ ESITETTY

Jossa selitetään hänen lähtönsä, vaarallinen vaelluksensa ja
Onnellinen saapumisensa kaivattuun maahan

Kirjoitti

JOHN BUNYAN





    Olen käyttänyt vertauksia. Hos. 12: 11.




TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI


    Kun kynän ensin otin kätehen'
    Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,
    Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:
    Sen toisin olin suunnitellut vainen.
    Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,
    Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.

    Se kävi näin: Kun kerran evankelin
    Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,
    Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'
    Jo alkoi verhoutua vertauksiin.
    Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,
    Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,
    Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,
    Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.
    Ei, aattelin, jos näin te taajenette,
    Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette
    Te malta määrääkään, ja kirja, jolla
    Hyv' alku on, ois pian turmiolla.

    Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla
    Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla
    Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi
    Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi:
    En naapurien huvitukseks', en,
    Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.

    Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.
    Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.
    Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,
    Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.

    Ilomielin kynä paperille siirtyi,
    Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.
    Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,
    Niin puistellen ne paperille vuosi
    Mun kynästäin. Ja niinpä nyt
    On kirja tähän kokoon syntynyt.

    Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin
    Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin,
    Se kelpaako, vai onko tuomittapa.
    Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";
    Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään".
    "Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".

    Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:
    Kun noin te eri tavoin harkitsitten,
    Niin pränttiin vainenkin se saakohon;
    Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.

    Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,
    Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.
    Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,
    Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.

    Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin
    Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,
    Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis
    Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.

    Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,
    Mä sanon: enhän moiti teitä, en.
    Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte
    Te tuomionne, kunnes itse näätte.

    Sit' elles lue, jätä ilman muuta;
    Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.
    Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,
    Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.

    Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?
    Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?
    Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,
    Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.
    Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan
    Hopeiset helmet maata kastamaan,
    Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:
    Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;
    Et toisesta siin' erota sä toista.
    Maa janoissansa veden ottaa noista,
    Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,
    Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.

    Te tiedätte, mitenkä kalamies,
    Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.
    Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela
    Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela.
    Mut väliin kala onkeen ota ei,
    Mies turhaan verkotkin ja velat vei.
    Hän kätens' silloin kiven alle töytää,
    Ja koura kalan niskaan kenties löytää.

    Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan
    Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:
    Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.
    [Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt
    linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.
    Samoin meilläkin takavuosina oltiin
    "keppitetrissä". Suomentajan muist.]
    Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;
    Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,
    Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.
    Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,
    Mut turhaan, -- saalis yhä vaan on tiessään.

    Jos helmi piilee päässä sammakon,
    [Ennen vanhaan luultiin, että
    sammakon päässä on kivi, peräti
    tenhoisa parannus- ja taikakeino.
    Suomentajan muist.]
    Jos kuoressa se osterinkin on,
    Jos sellaist' olennoll' on epatolla,
    Mi kultaa kalliimp' on, -- ken malttais olla
    (Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin
    Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin,
    Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä,
    Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä,
    Sisältää jotain sellaistakin, mistä
    Voi hyvää saada, saada miettimistä.

    "Mut kirjanne tää tokko kestää voisi,
    Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"

    Mitenkä? Onko hämärää se, vai?
    "Siin' asiat verhon alla ilmoittai",
    Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki,
    Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki.
    "Mut niiltä pohjaa puuttuu.
    Myönnä siekin: Metaforat
    [Kuvakielin lausutut sanat.
    Suomentajan muist.]
    ne heikon harhaan viekin."

    Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi,
    Ken jumalallisista kirjoittaapi.
    Metaforani muka pohjaa vailla?
    Mut ennen muinoinhan samalla lailla
    Näin teki itse Herran evankeli:
    Kuvin ja merkein sekin saarnaeli.
    Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden,
    Elleihän korkein viisaus hänen nähden
    Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat:
    Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat
    Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha
    Ja linnut, leivät, uhrikaritsat;
    Mitä Herra niissä haastaa. Autasta,
    Ken valon niistä saa, o armon lasta!

[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin
uhreihin _silmukset ja vaarnat_: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; -- _kauriit_:
3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; -- _vuohet_: 3 Mos. 1: 10; 22:
19; -- _hiehot_: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; -- _oinaat_: 2 Mos.
29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; -- _linnut_: 3 Mos. 14: 4-39; _leivät,
uhrikaritsat_: 2 Mos. 12: 7, 8.]

    Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa:
    Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa.
    Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu.
    Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu.
    Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaan
    Ja paljon hyvää riistää sielultaan.

    On häämeiss' sanoissani totuus mulla,
    Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.

    Kuvissa saarnat profetainkin olit.
    Ken näin myös Kristuksen ja apostolit
    Vain käsittää, hän selvään huomaa kyllä:
    Se puku totuudell' on nytkin yllä.

    Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri,
    Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri,
    Himmeihin kuviin, vertauksihin
    Puheensa pukee, mutta sittenkin
    Juur' siitä säde säihkyy, valo saapi,
    Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.

    Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niin
    Hän piirteit' tummempia nähdä vois siin'
    Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hällä
    Piirteitä pahoja ois näkösällä.

    Kun eessä oikean mielen miesten oisi
    Tuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin:
    Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsis
    Kuin hänen valheens' hopealippahiss'.
    [Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiin
    Efesossa. (Ap. 19: 24).]
    Niin totuus, kapaloissai harkintaa
    Ain' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa,
    Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaa
    Se nöyräksi ja muistohonkin laittaa
    Se täytteet, mielikuvat tyynnytellen,
    Levottomuutta samoin lauhdutellen.

    On Timoteuksen määrä: selvä sana,
    Pois jutut. Kova Paavali kumminkana
    Ei missään häntä kiellä haastamasta
    Myös vertauksin. Niissä säilyy vasta
    Se kulta, helmet, kalliit kivet aivan,
    Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.

    Viel' yksi sana vaan, o Herran mies!
    Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties,
    Ett' oisi kirja asuun toiseen tullut
    Tai ett' ois puhe selvempää siin' ollut?
    Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sitten
    Jo väistynkin pois eestä väittäjitten.

    1. Ei metodillein kieltoa lie säätty.
    Ei sanat, asiat ole siinä väätty.
    En lukijaa vie harhaan. Vertauskuvat
    Ne ilman kulmikkuutta luonteutuvat.
    Siin' aherran ma puolin sekä toisin,
    Vain totuutta kuink' edistää ma voisin.
    Vai kielto? Ei; on mulla lupa myös
    (Esimerkit malta miesten, jotka työss'
    Ja sanoissaan teki Herran tahdon mukaan
    Paremmin kuin juur' nykyisistä kukaan)
    On lupa haastaa näin, näin selitellä
    Sinulle, mikä korkeint' ihmisellä.

    2. Mies moni jalo usein kirjoittaa
    Dialogin tapaan. Siit' ei keltään saa
    Hän moitetta. Mut totuutta jos milloin
    Hän loukkaa -- taitoineen mies olkoon silloin
    Kirottu. Anna totuuden vain tulla
    Ja sydän särkeä sulia sekä mulla
    Kuin tahtoo Herra. Kenties miten vielä
    -- Paremmin kuin ens'-kynnön neuvon tiellä
    [Vrt. Jes. 28: 24-26. Suomentajan muist.]
    -- Sun heikko kynäs piirroksia piirtää,
    Mi maasta mielen taivaallisiin siirtää.

    3. Näin usein käyttää pyhä kirjakin
    Juur' samaa tapaa: kuvat siinäkin
    Ne vuoroin todistaa ja vuoroin kysyy,
    Mut totuus kullankirkasna vain pysyy
    Ain' ennellään. Näin loistoaan se luokoon
    Ja valosäteens' säihkyellä suokoon!
    Nyt kynän kytken pois, mut ennen tätä
    Mä näytän kirjan hyödyn. Sitten jätän
    Sen sekä sun Sen huomaan, joka saa
    Maast' ylös heikon, lujan lannistaa.

    Tää kirja sulle miehen osoittaapi,
    Mi palkintoa ikuist' tavoittaapi,
    Se kertoo, mist' on mies ja minne käkee,
    Mi tekemättä jää ja mitä tekee,
    Mitenkä mies vain juoksemistaan juoksee,
    Ja vihdoin Kunnian Portin pääsee luokse.

    Se näyttää myös: mon' ikäns' kaiken koittaa,
    Kuin tahtois kruunun pysyväisen voittaa,
    Se näyttää myös: miks' pahenee hän työhön
    Ja mieletönnä nukkuu kuolon yöhön.

    Tää kirja vaeltamaan sunkin saa,
    Sen neuvoja jos tahdot noudattaa.
    Se pyhää maata kohti johtaa sua,
    Sen johdoista jos tahdot opastua.
    Se laiskan herättää, tarmolla täyttää
    Ja kuvat armaat sokealle näyttää.

    Pidätkö mistään suurest', arvoisesta?
    Ja satuun suljetusta totuudesta?
    Oot unhoisa; pyrjitkö muisteluun
    Alusta vuoden -- loppuun joulukuun?
    Nää kuvat takkiaisna sinuun tarttuu
    Ja lohdutukseks' avuttoman varttuu.

    Näin kirja tää on pantu kuvakieleen:
    Jott' asiat kiintyis huolettoman mieleen.
    Se outoa lie, mut piirtein evankelin
    Ja selvin sanoin kuvat kuvaelin.

    Tahdotko välttää alakulouden?
    Tahdotko päästä alta jurouden?
    Kelpaako arvoitukset, selitykset
    Vai mietintä? Kelpaako möyhennykset
    Ne vain? Vai miestä silmäs katseleisi
    Jok' istuin pilviss', sulle haasteleisi?
    Unt' oisko nähdä, vaikk'ei nukuksissa?
    Yht'aikaa itkun, naurun purkauksissa?
    Tahdotko, ett' ois haaveiluja sulla
    Ja, taika taukoo kun, taas itsees tulla?
    Tahdotko lukea tätä, vaikkes tiedä,
    Se voisko sua siunaukseen viedä?
    Jos näin on, niin o käyös tänne siitä
    Ja kirja tää, pääs, syämes yhteen liitä.

                             _John Bunyan_




KRISTITYN VAELLUS


Vaeltaissani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääsen
paikkaan, missä oli luola [Vankihuone]. Siihen laskeusin makaamaan ja
maatessani näin unen. Ja katso, minä olin unessa näkevinäni ryysyihin
puetun miehen seisovan seljin kotitaloansa kohti, kirja kädessä ja
suuri taakka seljässä. Minä katsoin ja näin hänen avaavan kirjansa
ja lukevan sitä, ja luettuansa hän rupesi itkemään ja vapisemaan ja
kun hän ei enää sen kauemmin voinut itseänsä pidättää, puhkesi hän
vaikeroivaan huutoon, sanoen: "Mitä minun pitää tekemän?" [Jes. 64:
6. Ps. 38: 4, Luk. 14: 33, Ap. 2: 37, 16: 30]

Tällaisessa tilassa hän meni kotiansa ja koetti niin kauan kuin
suinkin estää vaimonsa ja lastensa havaitsemasta hänen hätäänsä.
Kauan hän ei kumminkaan voinut vaieta, sillä hänen levottomuutensa
kasvi kasvamistaan. Niinpä hän vihdoin avasi sydämensä vaimolleen ja
lapsilleen ja puhui heille näin:

"Oi rakas vaimoni ja te lapset, sydämelleni kalliit! Minä, teidän
paras ystävänne, olen hukassa, sillä raskas taakka painaa minua,
ja, mikä enämpi on, minä olen saanut varman tiedon siitä, että
taivaan tuli on polttava tämän meidän kaupungin, ja sen hirmuisessa
hävityksessä meidätkin surkea surma saavuttaa, minut ja sinut,
minun vaimoni ja teidät, te suloiset pienokaiseni, ellei mitäkään
pelastuksen tietä löydy, jolla turmion voisimme välttää, mutta
sellaista en suinkaan tiedä."


KRISTITYN TUSKA TAAKKANSA TÄHDEN.

Nämä hänen puheensa herättivät heissä tuskallista hämmästystä, ei
siitä syystä, että he olisivat hänen sanojansa todeksi uskoneet, vaan
sentähden, että he luulivat mielenhoureita hänen päähänsä nousseen.
Koska nyt yö jo läheni, toivoivat he unen häntä rauhoittavan ja
saattoivat hänet kiiruimmiten vuoteesen. Mutta levoton oli hänen
yönsä, niinkuin päiväkin oli ollut; unta hän ei silmäänsä saanut,
vaan huokauksissa ja kyynelissä häneltä yö kului. Kun he sitten,
aamun tullen, tiedustivat häneltä, kuinka hän jaksaa, vastasi hän:
"yhä huonommin vaan". Sitten rupesi hän jälleen puhumaan heille,
mutta he eivät ottaneet hänen sanojansa kuuleviin korviinsakaan.
He luulivat niinikään saavansa hänen mielensä raivon karkoitetuksi
tylyllä ja jyrkällä kohtelemisella. Ja niinpä he välistä pilkkasivat,
toisin vuoroin nuhtelivat häntä, toisin ottein taas eivät hänestä
vähääkään välittäneet. Siitäpä syystä hän vähitellen vetäytyi omaan
kammioonsa, ja siellä hän rukoili heidän puolestansa, surkutteli
heidän tilaansa ja valitteli omaakin viheliäisyyttänsä. Välistä hän
käyskenteli kedoilla, vuoroin lukien, vuoroin rukoillen. Ja näin
kului häneltä muutamia päiviä.

Kerran taas, kun hän oli lähtenyt kedolle, näin minä hänen lukevan
kirjaansa tapansa mukaan ja olevan hyvin suuressa ahdistuksessa. Ja
kesken lukuansa hän huudahti jälleen, kuten ennenkin: "Mitä minun
pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" [Ap. 16: 30]

Minä näin hänen sitten katselevan milloin tuota tietä pitkin, milloin
tätä, ikäänkuin mielisi lähteä juoksemaan, mutta paikallaan hän
sittenkin pysyi, sillä, niinkuin minä huomasin, hän ei tiennyt, minne
päin mennä. Minä tarkastelin vielä ja, katso, muuan mies, nimeltä
_Evankelista_ tuli hänen tykönsä ja kysyi: "Miksis huudat?"

Hän vastasi: "Herra, minä näen tästä kirjasta, joka minulla on
kädessäni, että minun Hebr. 9: 27. pitää kuoleman sekä senjälkeen
tuomiolle tuleman, mutta minä tunnen samalla, ett'en halaja kuolla
enkä tuomiollekaan tulla." [Hebr. 9: 27, Job. 16: 21, Hesek. 22: 14]

Silloin sanoi Evankelista: "Mitenkä? Etkö halaja kuolla, vaikka tämä
elämä on niin täynnä tuskaa ja vaivaa?"

Mies vastasi: "Minä pelkään tämän taakan minun seljässäni painavan
minut hautaakin alemmas, ja minä vajoan kuoppaan. Herra, ellen minä
ole valmis vankeuteen menemään, niin en ole valmis tuomiolle enkä
rangaistavaksikaan. Tällaisia asioita ajatellessani minun täytyy
huutaa." [Jes. 30: 33]

Evankelista sanoi silloin: "Jos niin on laitasi, niin miksikäs vielä
asemillasi olet?"

Hän vastasi: "Siksi, ett'en tiedä, kuhunka mennä."

Silloin antoi Evankelista hänelle pergamenttikäärön, johon oli
kirjoitettu: _"Paetkaat tulevaista vihaa."_ [Mat. 3: 7]

Mies luki kirjoituksen, katsahti hyvin huolestuneena Evankelistaan ja
sanoi: "Kuhunkas minun pitää pakeneman?"

Evankelista viittasi sormellansa kaukaista ketoa kohti ja sanoi:
"Näetkös tuota ahdasta porttia tuolla?" [Mat. 7: 13]

"En", virkkoi mies.

"Näetkös valon välkyntää tuolla?" kysyi toinen. [Ps. 119: 105, 2
Piet. 1: 19]

"Luulenpa näkeväni", vastasi mies.

Silloin sanoi Evankelista: "Pidä nyt tuota valoa yhä näkyvissäsi ja
kulje suoraan sitä kohti, niin näet portin. Kun sitä sitten kolkutat,
niin sinulle sanotaan, mitä sinun tekemän pitää."

Nyt minä näin unessani miehen lähtevän juoksemaan. Mutta ei hän ollut
kauaksikaan ennättänyt oman kotiovensa ohitse, niin jo huomasivat
hänet hänen vaimonsa ja lapsensa ja alkoivat huutaa häntä palajamaan,
mutta mies pisti sormet korviinsa ja juoksi juoksemistaan, huutien:
"Elämä, elämä, iankaikkinen elämä!" Eikä hän taaksensa katsonut, vaan
kiiruhti halki kedon. [Luuk. 14: 26, 1 Mos. 19: 17]


ITSEPÄINEN JA TAIPUVAINEN SAAVUTTAVAT KRISTITYN.

Naapuritkin astuivat ulos huoneistansa katsomaan hänen juoksuaan.
Muutamat rupesivat pilkkaamaan häntä, toiset uhkailemaan, jotkut
huusivat häntä palajamaan. Näiden joukossa oli myös kaksi miestä,
jotka päättivät noutaa hänet väkivallalla takaisin. Toinen oli
nimeltänsä _Itsepäinen_, toinen _Taipuvainen_. Sillä välin oli mies
ennättänyt hyvän matkaa heistä edelle, mutta sittenkin he päättivät
lähteä hänen jälkeensä, eikä aikaakaan, niin he jo saavuttivatkin
hänet. [Jer. 20: 10]

Mies sanoi heille silloin: "Mitäs läksitte, naapurit?"

He vastasivat: "Me tahdomme kehoittaa sinua palajamaan meidän
kanssamme."

Mutta hän sanoi: "Se on mahdotonta. Te asutte _Turmion_ kaupungissa,
missä minäkin olen syntynyt. Niin on asianlaita, sen kyllä näen.
Ja jos te siellä ennemmin tai myöhemmin kuolette, niin vaivutte te
hautaakin alemmas siihen paikkaan, joka tulessa ja tulikivessä palaa.
Malttakaat mielenne, hyvät naapurit, ja lähtekäät minun kerallani."

"Mitenkä?" sanoi Itsepäinen. "Hyljätäkö ystävät ja kaikki kotoiset
ilot?"

"Niin juuri", sanoi _Kristitty_, -- se näet oli miehen nimi -- "sillä
tuota kaikkea ei sovi verrata pieneenkään osaan sitä nautintoa, jota
minä olen lähtenyt etsimään. Ja jos mielitte minun kanssani käydä,
niin saavutatte saman kuin minäkin, sillä siellä, minne minä menen,
on runsaasti ja yltäkyllä. Tulkaat, niin saatte nähdä, olenko totta
puhunut." [2 Kor. 4: 18, Luk. 15: 17]

_Itsepäinen_: Mitäs kaikkea sinä etsit, koskapa sen tähden hyljäät
koko maailman?

_Kristitty_: Minä etsin katoamatonta ja turmelematonta ja
saastuttamatonta perintöä. Se on taivaassa tallelle pantu ja
aikanansa niille annetaan, jotka ahkerasti sen perään pyrkivät. Niin
sanoo tässä kirjassa; lukekaat, jos tahdotte. [1 Piet. 1: 4, Hebr.
11: 16]


ITSEPÄINEN KÄÄNTYY TAKAISIN. TAIPUVAINEN LÄHTEE MUKAAN.

_Itsepäinen: Ole jo tuossa kirjoinesi! Tuletko meidän kera takaisin
vai etkö?_

_Kristitty_: En, en tule, sillä jo olen käteni auraan laskenut [Luk.
9: 62].

_Itsepäinen_: Lähde pois, naapuri Taipuvainen! Käännytään takaisin
ja mennään kotia ilman häntä. On niitä vaan olemassa sellaisia
kieropäisiä hupsuja, että jos heidän päähänsä joku houre pistää, niin
silloin he mielestänsä ovat viisaammat kuin seitsemän muuta, joilla
on edes järkeviä syitä tekoihinsa.

_Taipuvainen_ virkkoi silloin: Älä pilkkasanoja puhu! Jos se on
totta, mitä tämä hyvä Kristitty tässä puhuu, niin silloin hän
tavoittelee parempata kuin mitä meillä on. Sydämeni olisi taipuvainen
lähtemään naapurini kanssa.

_Itsepäinen_: Kuinka? Yhä siis hupsuja lisää! Otahan toki
neuvoni varteen ja käy kanssani takaisin. Ties minne tuollainen
sairasmielinen mies meidät viekään! Käy takaisin, käy takaisin ja ole
ymmärtäväinen.

_Kristitty_: Tule vainenkin naapuri Taipuvaisen kanssa. Paljo
on saavutettavissa sellaista, mistä jo olen puhunut, ja paljo
ihanampaakin vielä. Elles minua usko, niin lue tästä kirjasta, ja
katso, kaikki mitä siinä sanotaan, se on todeksi vahvistettu Hänen
verellänsä, joka sen tehnyt on. [Hebr. 13: 20, 21]

_Taipuvainen_: No niin, naapuri Itsepäinen, alanpa jo olla
tehtävästäni selvillä. Mieleni tekee lähteä tämän kunnon miehen
mukana yhdessä yrittämään. Mutta, toveri hyvä, tiedätkös tietä sinne,
johon halajat päästä?

_Kristitty_: Muuan mies, Evankelista nimeltään, neuvoi minua
kiiruhtamaan pienelle portille tuolla edessäpäin. Siellä meille
osoitetaan tie.

_Taipuvainen_: Lähdetään sitten, hyvä naapuri.

Ja he läksivät kahden.

_Itsepäinen_: Minäpä palajan kotisijoilleni takaisin. En huoli olla
tuollaisten harhateille häipyneitten huimapäitten seurassa.

Itsepäisen käännyttyä takaisin, minä näin Kristityn ja Taipuvaisen
astuvan yhdessä ketoa pitkin. Ja näin he siinä haastelivat keskenänsä:

_Kristitty_: Miltä tuntuu nyt, naapuri Taipuvainen? Mieleni on hyvä,
että päätit lähteä minun kanssani. Jos Itsepäinenkin olisi tuntenut,
niinkuin minä, kuinka mahtavaa ja kauhistavaista se on, mikä
silmiltämme vielä on kätkössä, niin ei hän olisi niin keveästi meille
selkäänsä kääntänyt.

_Taipuvainen_: Kuulepas, naapuri hyvä! Koska nyt olemme kahden
kesken, niin sanos: mitä me oikeastaan olemme lähteneet hakemaan, ja
mitenkä me sen saavutamme?

_Kristitty_: Yhtä vähän sitä ymmärrykselläni käsitän, kuin
kielellänikään kykenen lausumaan, mutta koska nyt kerran tietää
halajat, niin luen sinulle tästä kirjastani.

_Taipuvainen_: Luuletko, että se on täyttä totta, mitä kirjassasi
sanotaan?

_Kristitty_: Luulen niinkin, sillä sen on tehnyt Hän, joka ei voi
valhetella. [Tit. 1: 2]

_Taipuvainen_: Hyvä se. Mitäs se sitten on?

_Kristitty_: Asuinsija valtakunnassa, jolla ei ääriä ole, ja
loppumaton elämä meidän elää siinä. [Jes. 45: 17, Joh. 10: 27-29]

_Taipuvainen_: Sepä hyvä. Mitäs muuta?

_Kristitty_: Siellä meille annetaan kunnian kruunu ja vaatteet,
joissa loistamme kuin aurinko taivaan kannella. [2 Tim. 4: 8]

_Taipuvainen_: Se on ihanata. Ja mitä muuta? [Ilm. 3: 4, Mat. 13: 43]

_Kristitty_: Siellä ei enää ole itkua eikä valitusta, sillä sen
paikan hallitsija on pyyhkivä kaikki kyynelet silmistämme. [Jes. 25:
8, Ilm. 7: 16, 17; 21: 4]

_Taipuvainen_: Ja kenenkä seurassa saamme siellä olla?

_Kristitty_: Serafien ja Kerubien, sellaisten olentojen, joita
katsellessasi silmiäsi häikäisee. Ja siellä saat kohdata tuhansia
ja taas tuhansia, jotka ennen meitä ovat sinne menneet. Eikä heistä
kenkään mitään pahaa kellekään tee, vaan kaikki he vaeltavat
rakkaudessa ja pyhyydessä, seisoen Hänen edessänsä iankaikkisessa
suosiossa. Sanalla sanoen, siellä saamme nähdä vanhimmat kultaisine
kruunuinensa; siellä saamme nähdä pyhät neitseet, kultakantelet
käsissä; siellä saamme nähdä ne, jotka maailma on palasiksi silponut,
polttanut, petojen raadeltaviksi heittänyt, vesiin hukuttanut siitä
syystä, että olivat julki tuoneet rakkautensa sen paikkakunnan Herraa
kohtaan. Siellä he autuaina asuvat, puettuina kuolemattomuudella,
niinkuin vaatteella. [Jes. 6: 2, 1 Tess. 4: 16, 17, Ilm. 4: 4, Ilm.
14: 1-5, Joh. 12: 25, 2 Kor. 5: 2-4.]

_Taipuvainen_. Sydän riemuitsee jo tätä kuullessakin. Mutta onko tämä
saavutettavissa? Mitenkä me pääsemme osallisiksi siitä?

_Kristitty_. Herra, sen seudun valtias, on sen ilmoittanut tässä
kirjassa. Ja tämä on sen ydin: Jos me sitä vilpittömästi halajamme,
niin Hän antaa sen meille ilman hintaa. [Jes. 55: 1, 2, Joh. 6: 37,
7: 37, Ilm. 21: 6; 22: 17]

_Taipuvainen_: Niin, naapuri, iloinen minä olen, tätä kuullessani.
Tule, käykäämme kiirein askelin.

_Kristitty_: Minä en tältä taakaltani jaksa kulkea niin joutuisasti.


MATKAMIEHET JOUTUVAT EPÄRÖIMISEN SUOLLE.

Silloin minä näin unessani, että juuri kuin he olivat tämän puhelunsa
päättäneet, he astuivat lähelle erästä ylen mutaista suota kedon
keskellä, ja kosk'eivät he olleet eteensä katsoneet, vajosivat he
äkkiä kumpikin lietteesen. Se oli _Epäröimisen Suo_. Siinä he sitten
vieriskelivät ja kieriskelivät, kauheasti tahrautuen lokaan, kunnes
Kristitty, taakkansa painosta seljässään, rupesi uppoamaan liejuun.

Silloin sanoi Taipuvainen: "Voi, naapuri Kristitty, missäs sinä nyt
olet?"

"En todellakaan tiedä", vastasi Kristitty.

Nyt suuttui Taipuvainen ja virkkoi vihaisesti toverilleen:
"Tällaistako se onni nyt onkin, josta minulle niin paljon olet
puhunut? Jos meidän on näin huonosti käynyt matkaan lähtiessä, niin
mitä kaikkea tapahtuneekaan, ennenkuin päähän päästään? Jos tästä
vielä hengissä selviää, niin pidä sinä se kaunis maa omina hyvinäsi
minusta nähden."

Samassa hän teki epätoivoisen ponnistuksen, teki toisenkin, kunnes
pääsi ylös liejusta sille puolen suota, joka lähinnä antoi hänen
kotitaloansa kohti. Ja niin hän läksi tiehensä, eikä Kristitty häntä
sen koommin enää nähnytkään.


APU VETÄÄ KRISTITYN YLÖS EPÄRÖIMISEN SUOSTA.

Siten jäi Kristitty yksinänsä reuhtomaan Epäröimisen Suossa. Hän
alkoi kumminkin ponnistella sitä suon laitaa kohti, joka oli
kau'impana hänen kotitalostansa ja antoi ahtaalle portille päin,
mutta ylös hän ei taakaltansa sittenkään päässyt. Silloin minä näin
unessani erään miehen, _Apu_ nimeltänsä, astuvan hänen luokseen ja
kuulin hänen kysyvän Kristityltä, mitä hän siinä tekee.

"Herra", sanoi Kristitty, "muuan mies, Evankelista nimeltään, ohjasi
minut tälle tielle. Hän neuvoi minua käymään tuolle portille,
välttääkseni tulevaista vihaa. Sitä kohti kalkeissani minä vajosin
tähän."

_Apu_: Miks'et ottanut askeleistasi vaaria? Kristitty: Pelko ahdisti
minua niin ankarasti, että minä poikkesin oikotielle ja vajosin.

_Apu_: Ojenna kätesi minulle.

Kristitty ojensi hänelle kätensä, ja Apu veti hänet ylös, asetti
hänet lujalle maaperälle ja käski hänen kulkea edelleen. [Ps. 40: 2]

Silloin, minä astuin sen miehen luokse, joka oli Kristityn vetänyt
ylös, ja sanoin: "Herra, koska kerran tämä tie viepi Turmion
kaupungista tuolle portille, niin miksikä ei ole tätä tasankoa
laitettu kuntoon, jotta poloiset vaeltajat turvallisemmin voisivat
perille päästä?"

Hän vastasi: "Tämä mutainen suo on sellainen, ett'ei sitä voi kuntoon
laittaa, siihen kun lakkaamatta laskee se rupa ja ruuhka, mikä
synnintuntoa seuraa. Siksipä sitä sanotaankin Epäröimisen Suoksi. Kun
näet syntinen on herännyt näkemään turmiollisen tilansa, niin nousee
hänen sieluunsa kaikenlaista pelkoa ja epäilystä ja huolettavia
huomioita. Kaikki ne keräytyvät yhteen ja valuvat tähän paikkaan.
Siinä syy, miksi maaperä tässä on niin pahaa."

"Ei ole Kuninkaan tahto se, että tämä paikka yhä näin pahana pysyisi.
Hänen Majesteetinsa päällysmiesten johdolla ovat Hänen työmiehensä
jo seitsemättätoista sataa ajast'aikaa [Muistettakoon, että
ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi v. 1678] työskennelleet tällä
maatilkulla, koettaen saada sitä korjatuksi. Ja onpa, mikäli minä
tiedän, tähän vedetty, vähintänsä kaksikymmentä tuhatta kuormallista.
Niin, miljonittain on siihen tuotu terveellisiä opetuksia pitkin
aikaa ja kaikilta haaroin Kuninkaan aluetta, ja niitten mielestä,
jotka asian tuntevat, nämä ovatkin kaikkein parhaimpia aineksia
maaperän lujittamiseksi. Mutta vaikka siinä on kaikki voitavat tehty,
niin Epäröimisen Suo se sittenkin on, ja sellaisena se pysyy."
[Jes. 35: 3, 4]

"Lainsäätäjäin johdolla on kyllä pantu hyviä ja lujia porrassiltoja
aivan tämän suon keskitse, mutta väliin, säitten muuttuessa,
laskee siihen lokaa ylen runsaasti. Silloin noita siltoja tuskin
erottaa. Ja vaikka erottaisikin, niin saattaa ihmisillä ruveta päätä
pyörryttämään, ja silloin he astuvat harhaan ja tahraavat itsensä,
vaikka siltoja kyllä olisi. Portin tuolla puolen on maaperä lujaa."

Nyt minä näin unessani Taipuvaisen tähän aikaan palanneen kotiinsa.
Naapurit tulivat häntä tervehtimään, ja siinä muutamat sanoivat häntä
viisaaksi mieheksi, koskapa oli tullut takaisin; muutamat moittivat
häntä mielettömäksi, kun oli Kristityn keralla antautunut vaaroille
alttiiksi; muutamat pilkkasivat hänen pelkurimaisuuttansa, sanoen:
"kun kerran uhkayritykseen ryhtyy, niin kehno se, ken vähiä vastuksia
säikähtää". -- Ja siinä nyt istui Taipuvainen heidän joukossaan alla
päin. Mutta vihdoin hän rohkaisi mielensä, ja silloin läksi puhe
käymään uutta suuntaa, ja he rupesivat pilkkaamaan Kristitty parkaa
hänen selkänsä takana.

Sen verran nyt Taipuvaisesta.


KRISTITTY KOHTAA MAAILMANVIISAAN.

Yksinään tuosta nyt tietään kulkeissansa, huomasi Kristitty kaukaa
jonkun astuvan kedon poikki ja lähenevän häntä. Sattumoilta he
kohtasivat toisensa juuri tien risteyksissä. Tuon vieraan herran nimi
oli _Maailmanviisas_. Hän asui suuressa _Järkeilemisen_ kaupungissa,
joka oli vallan lähellä Kristityn kotikaupunkia. Tämä herra kohtasi
nyt Kristityn, josta hän jo ennaltakin oli vähin kuullut, sillä
Kristityn lähtö Turmion kaupungista oli nostanut laajalti hälinää.
Hänestä oli tullut yleinen puheen-aine ei ainoastaan omassa
kaupungissa, vaan monessa muussakin paikassa.

Vaivalloisesta astunnasta, huokauksista ja valituksista arvasi
Maailmanviisas hänet samaksi mieheksi ja kävi pakinoille hänen
kanssaan.

_Maailmanviisas_: Kas niin, mies hyvä! Minnekä matka, noin raskas
taakka hartioilla?

_Kristitty_: Raskas vainenkin, -- lieneekö mointa muilla poloisilla
kellään? Ja koska te tiedustatte, minne mulla matka, niin kerron
teille, herra, että olen menossa ahtaalle portille, mikä tuolla
edessäpäin on, sillä siellä -- niin on minua neuvottu -- osoitetaan
minulle tie sinne, missä taakastani pääsen.

_Maailmanviisas_: Onko sinulla vaimo ja lapsia?

_Kristitty_: On kyllä, mutta tämä taakka rasittaa minua niin, ett'ei
minulla enää Ole mitään iloa heistä, niinkuin ennen; minusta on kuin
ei minulla olisi ketään. [1 Kor. 7: 29]


MAAILMAN VIISAAN AJATUKSIA.

_Maailmanviisas_: Jos sinulle neuvon antaisin, kuuntelisitko sanojani?

_Kristitty_: Kuuntelisin kyllä, jos neuvo lienee hyvä, sillä hyvän
neuvon tarpeessahan minä juuri olen.

_Maailmanviisas_: Niinpä sua sitten neuvon: heitä itse kiiruimmiten
taakkasi pois, muutoin ei mielesi saa rauhaa milloinkaan etkä koskaan
pääse nauttimaan kaikkea sitä hyvää, mitä Jumala sinulle siunannut on.

_Kristitty_: Sitähän minä juuri olen etsimässä, miten päästä
raskaasta taakastani, mutta itse en sitä voi ottaa pois, eikä ole
meidän maassa sitä miestä, joka sen hartioiltani nostaisi. Siksihän
olen, kuten sanoin, tätä tietä vaeltamassa, jotta taakastani pääsisin.

_Maailmanviisas_: Kuka sinua käski sitä varten käymään juuri tätä
tietä?

_Kristitty_: Muuan mies, joka minusta näytti varsin suuriarvoiselta
ja kunnioitettavalta. Hänen nimensä oli, muistaakseni, Evankelista.

_Maailmanviisas_: Voi mokomaa neuvoa! Ei ole vaarallisempaa ja
vaikeampaa tietä toista, ja sen olet kyllä huomaava, jos hänen
neuvoansa noudatat. Olethan jo yhtä ja toista kokenutkin, huomaan
minä. Epäröimisen Suossa olet vaatteesi tahrannut, mutta siitä
suostapa ne vaikeudet vasta alkavatkin niille, jotka tätä tietä
vaeltavat. Kuule minua; minä olen vanhempi sinua. Kaiketi kohtaa
sinua matkallasi väsymys, tuska, nälkä, vaarat, alastomuus,
miekka, jalopeurat, lohikäärmeet, pimeys, sanalla sanoen, kuolema
ja jos mikä! Se on varma, ja siihen on monta todistusta. Ja
miksikä vainenkaan ihminen niin huolettomasti heittäytyy turmioon,
muukalaisen puhetta kuunnellen?

_Kristitty_: Voi, herra! Tämä taakka seljässäni on kauheampi kuin
kaikki se, mitä mainitsitte. Minusta on kuin en huolisi siitä, mikä
minua matkallani kohtaa, kunhan vaan voisin taakastani päästä.

_Maailmanviisas_: Milläs tavoin sen ensiksi kannettavaksesi sait?

_Kristitty_: Lukemalla tätä kirjaa, joka minulla on kädessäni tässä.

_Maailmanviisas_: Johan minä arvasin. Sinun on käynyt, niinkuin monen
muun heikon, kun ovat puuttuneet asioihin, jotka ovat heille liian
korkeita: he joutuvat äkkiä sekaisin, ja tässä sekaannuksessa heiltä
ensinnäkin menee miehen mieli, -- niinkuin näkyy sinunkin käyneen --
ja sitten he syöksevät epätoivoisiin yrityksiin, tavoitellen jotain,
tietämättä itsekään, mitä.

_Kristitty_: Minä kyllä tiedän, mitä tavoittelen: kevennystä kovalle
kuormalleni.

_Maailmanviisas_: Mutta kuinkas sinä haet kevennystä tällä tiellä,
missä niin monet vaarat sua uhkaavat, varsinkin kun minä -- jospa
vain malttaisit minua kuunnella! -- voin opastaa sinua pääsemään
toivomustesi perille ilman niitä vaaroja, joihin nyt omin ehdoin
syökset? Ja keinohan on olemassa. Sitä paitsi, -- olkoon sekin vielä
sanottu! -- et ainoastaan vaaroja vältä, vaan vieläpä turvallisuutta,
ystävyyttä ja tyytyväisyyttäkin sun osallesi tulee.


KRISTITTYÄ NEUVOTAAN LAINKANNAN LUOKSE.

_Kristitty_: Ilmaiskaa minulle tämä salaisuus, herra, ilmaiskaa.

_Maailmanviisas_: Kuulehan sitten! Tuossa kylässä tuolla -- sen
nimi on _Siveys_ -- asuu _Lainkanta_ niminen herra, varsin älykäs
mies ja maineellensa ylen kuuluisa. Hän osaa ottaa pois sellaisia
taakkoja kuin tuo sinun. Niin, onpa hän, minun tietääkseni, tällä
tavoin paljon hyvää aikaan saanut. Hän se myös osaa parantaakin
ihmisiä, jotka taakkansa painosta ovat käyneet hiukan heikkopäisiksi.
Mene sinä juuri hänen luoksensa, niin avun saat viipymättä. Hänen
asuntoonsa ei ole täältä täyttä peninkulmaakaan, ja ellei hän
sattuisi itse olemaan kotona, niin on siellä hänen poikansa, sievä
nuori mies, nimeltä _Hieno Käytös_. Hän kyllä osaa sen tehdä
yhtä hyvin kuin vanha herra itsekin. Siellä, sanon minä, pääset
taakastasi, ja elles enää mieli mennä takaisin entiseen asuntoosi --
enkä soisi sinun sinne menevänkään, -- niin pane noutamaan vaimosi ja
lapsesi sinne. Siellä kun tähän aikaan on taloja tyhjinä, niin saat
helpolla asunnon. Elintarpeet ovat siellä hyviä ja huokeita, ja yhä
mieluisampi on sinun siellä olla, koskapa -- ole siitä varma! -- saat
elää siellä kunnon naapurien kera, jotka sinuun luottavat ja sinua
arvossa pitävät.

Kristitty seisoi hetken aikaa mietteissänsä, mutta äkkiä hän teki
tällaisen johtopäätöksen: "Jos se on totta, mitä tämä herra puhuu,
niin on viisainta noudattaa hänen neuvoansa." Siksipä hän jälleen
jatkoi keskustelua hänen kanssaan.

Kristitty. Mitä tietä sitä mennään tuon kunnon miehen asunnolle?

_Maailmanviisas_: Näetkö tuota vuorta tuolla? [Sinain vuori.]

_Kristitty_: Kyllä, vallan hyvin.

_Maailmanviisas_: Tuota vuorta kohti sinun pitää mennä. Ensimmäinen
talo, johonkas tulet, on hänen.


KRISTITTY KOHTAA JÄLLEEN EVANKELISTAN.

Kristitty kääntyi kuin kääntyikin ja läksi herra Lainkannan taloa
kohti, apua hakemaan. Mutta koska hän oli tullut ihan vuoren
juurelle, niin, katso, se näytti hänestä niin korkealta, ja
tänpuoleinen vuoren rinne kallistui niin uhkaavana tien yli, ett'ei
Kristitty enää sen kauemmas rohjennut astua, sillä hän pelkäsi sen
kaatuvan hänen päällensä. Hän pysähtyi eikä tiennyt, mitä tehdä.
Nyt tuntui hänestä taakka vielä raskaammalta kuin ennen, äskeisellä
tiellä. Vuorikin siinä vielä suitsutti tulen leimuja, niin että hän
pelkäsi palavansa. Siinä hän nyt hikoili ja vapisi pelvosta, ja nyt
tuli hänen myös paha mieli siitä, että oli varteen-ottanut herra
Maailmanviisaan neuvoja. Samalla huomasi hän Evankelistan astuvan
häntä kohti, ja häntä nähdessänsä hän punastui häpeästä. Evankelista
läheni lähenemistään ja, hänen luoksensa tultuaan, loi häneen ankaran
ja pelottavan silmäyksen. Ja nyt alkoi tutkistelu. [2 Mos. 19:16,18,
Hebr 12: 21]

_Evankelista_: Mitäs täällä teet, Kristitty?

Kristitty ei tiennyt mitä vastata, vaan seisoi sanatonna hänen
edessään.

Silloin sanoi Evankelista: "Etkös sinä ole sama mies, jonka minä
löysin vaikeroimassa Turmion kaupungin muurien edustalla?"

_Kristitty_: Kyllä, hyvä herra. Minähän se olen.

_Evankelista_: Enkös minä neuvonut sinulle tietä ahtaalle portille?

_Kristitty_: Neuvoitte, hyvä herra, neuvoitte niinkin.

_Evankelista_: Minkäs tähden sinä sitten niin pian tieltäsi
poikkesit? Nythän olet joutunut tiepuoleen.

_Kristitty_: Minä kohtasin erään herran, heti kuin olin kulkenut
Epäröimisen Suon yli, ja hän vakuutti, että kylässä tuolla edessä
päin saan kohdata miehen, joka voi ottaa minulta taakan pois.

_Evankelista_: Mikä hän oli miehiänsä?

_Kristitty_: Herralta hän näytti, ja paljon hän minulle haasteli,
niin että sai minut vihdoin antamaan perää. Tänne minä sitten tulin,
mutta nähdessäni tämän vuoren, nähdessäni sen uhkaavana riippuvan
tien yli, minä äkkiä pysähdyin, jott'ei se päälleni kaatuisi.

_Evankelista_: Mitä se herra sinulle sanoi?

_Kristitty_: Mitäkö? Hän kysyi minulta, minne minä menen, ja minä
sanoin.

_Evankelista_: Mitäs hän siihen sanoi?

_Kristitty_: Hän kysyi, onko minulla perhettä, ja minä sanoin, että
on; mutta, lisäsin minä, tämä taakka rasittaa minua niin, ett'ei
minulla enää ole mitään iloa heistä, niinkuin ennen.

_Evankelista_: Mitäs hän siihen sanoi?

_Kristitty_: Hän käski minun kiiruimmiten heittämään taakkani pois,
ja sitä huojennustahan minä sanoin lähteneeni hakemaankin. Siksi
juuri, sanoin minä, olen kulkemassakin tuota porttia kohti, jotta
minua sieltä edemmäs neuvottaisiin, kirvoitukseni paikkaan. Silloin
hän sanoi osoittavansa minulle paremman ja lyhyemmän tien, missä ei
ole niin monta vastusta kuin siinä, jonne te, herra, minua neuvoitte.
Se vie sinut, sanoi hän, sellaisen herran luokse, joka noita taakkoja
osaa ottaa pois. Minä uskoin kuin uskoinkin häntä ja poikkesin
entiseltä tieltä tälle: mitämaks minä taakastani pääsisin. Mutta
tänne tultuani ja nähtyäni, miten asianlaita oli, minä pysähdyin,
vaaroja peljäten, niinkuin jo sanoin. Ja nyt en tiedä, mitä tehdä.

_Evankelista_: Malta sitten hetkinen, niin osoitan sinulle, mitä
Jumalan sana ilmoittaa.

Kristitty seisoi vavisten, ja Evankelista lausui:

"Katsokaat, ett'ette Häntä kiellä pois, joka puhuu; sillä jos ei ne
paeta saaneet, jotka kielsivät sen, joka maan päällä käskyn antoi,
paljon vähemmin me, jos me sitä pyydämme karttaa, joka taivaasta
puhuu." [Hebr. 12:25]

Edelleen hän sanoi: "Vanhurskas elää uskosta, ja joka välttää, siihen
ei minun sieluni mielisty." [Hebr. 10:38]


MITÄ PITÄÄ KAUHISTUA.

Ja hän sovitti nämä sanat näin:

"Sinä olet se mies, joka kurjuuteen syökset; sinä olet alkanut
kieltää Korkeimman neuvoa ja vetämään jalkaasi takaisin rauhan
tieltä, melkeinpä perikatosi uhallakin."

Silloin vaipui Kristitty puolikuolleena hänen jalkainsa juureen,
huutaen: "Voi minua, minä olen hukassa!" Evankelista, tuon nähtyänsä,
tarttui hänen oikeaan käteensä, sanoen: "Kaikki synti ja pilkka
annetaan ihmisille anteeksi. Älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen."
[Jes. 6: 5, Mat. 12: 31, Joh. 20: 27]

Nämä sanat rohkaisivat vähän Kristityn mieltä, ja vavisten hän seisoi
Evankelistan edessä, niinkuin taanoinkin.

Evankelista jatkoi jälleen: "Ota tarkempi vaari siitä, mitä sinulle
nyt sanon. Minä näytän sinulle, mikä se sinut on harhaan vienyt,
ja kenenkä tykö hän sinua lähetti. Mies, jonkas tapasit, on muuan
Maailmanviisas, ja kohdallaan se nimi hänellä onkin, osaksi siitä
syystä, että hän pitää oikeana ainoastaan tämän maailman opin, jonka
vuoksi hän ei kirkossakaan käy muualla kuin Siveyden kaupungissa,
ja osaksi siitä syystä, että se oppi on hänen mielestänsä paras, se
kun ei ristiä hänen päällensä pane. Ja lihallisen luontonsa mukaan
hän koettaa asetella esteitä minun teilleni, jotka kumminkin oikeat
ovat. Kolmea seikkaa tuon miehen opastuksessa pitää sinun kerrassaan
kauhistua" [1 Joh. 4: 5, Gal. 6: 12]:

1. Sitä, että hän sai sinut poikkeamaan tieltäsi.

2. Sitä, että koetti tehdä sinulle ristin vihatuksi.

3. Sitä, että hän johti jalkasi sille tielle, joka viepi kuoleman
palvelukseen.

"Ensinnäkin pitää sinun kauhistua sitä, että hän sai sinut
poikkeamaan tieltäsi ja ettäs itsekin siihen suostuit, sillä se
on Jumalan neuvon hyljäämistä Maailmanviisaan neuvojen tähden.
Herra sanoo: 'Pyytäkäät ahtaasta portista mennä sisälle', juuri
siitä, minkä minä sinulle osoitin, sillä 'ahdas on se portti, joka
vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät'. Tältä pieneltä
portilta ja sinne vievältä tieltä on tuo jumalaton mies saanut sinut
poikkeamaan, ollen vähällä viedä sinut turmioon. Inhoa siis hänen
johtamistansa toisille teille ja kauhistu omaa itseäsi siitä, ettäs
häntä kuuntelit." [Luk. 13: 24, Mat. 7: 13, 14]

"Toiseksi pitää sinun kauhistua sitä, että hän koetti tehdä sinulle
vihatuksi ristin, jota sinun on pitäminen Egyptinkin aarteita
kalliimpana. Sitä paitsi on Kunnian Kuningas sanonut sinulle: 'Kuka
henkensä vapahtaa tahtoo, hän hukuttaa sen', kuin myös 'Kukana
ikänänsä minun tyköni tulee ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja
emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa, se ei taida olla
minun opetuslapseni'. Siksipä minä sanon sinulle: jos ken koettaa
uskotella sinua, että risti sinut surmaan vie -- vaikka Totuus on
sanonut, ettes ilman sitä voi iankaikkista elämää saada --, niin
kauhistu senkaltaista oppia." [Hebr. 11: 25, 26, Mark. 8: 35, Joh. 12:
25, Mat. 10: 37-39, Luk. 14: 26]

"Kolmanneksi pitää sinun vihata sitä, että hän on askeleesi
johtanut kuoleman palvelukseen. Ja sitä varten tulee sinun punnita,
kenenkä tykö hän sinut lähetti, ja kuinka kykenemätön hän oli sinua
kuormastasi kirvoittamaan."


LAIN TÖITTEN KIROUS.

"Se, jonka tykö sinä olit lähetetty, on nimeltään _Lainkanta_. Hänen
äitinsä on palkkavaimo, joka nyt on ja on lastensa kanssa orjana ja
on salaisella tavalla Sinain vuori, jonka sinä pelkäsit päällesi
kaatuvan. Jos hän kerran lapsinensa orjana on, kuinkasta toivot
pääseväsi heidän kauttansa vapaaksi? Tuo Lainkanta niin muodoin ei
ole mahdollinen sinua taakastasi päästämään. Ei hän tähän saakka ole
kenenkään taakkaa pois ottanut, ei, eikä milloinkaan niitä ota. Lain
töitten kautta te ette voi vanhurskaiksi tulla, sillä lain töillä
ei kukaan elämäpäivinään taakastansa pääse. Herra Maailmanviisas
on niin muodoin muukalainen ja herra Lainkanta petturi, eikä hänen
poikansakaan, Hieno Käytös, maireisine hymyinensä, muuta ole kuin
tekopyhä eikä voi sinua auttaa. Usko minua: ei noitten tomppelien
jaarituksilla ole muuta tarkoitusta ollutkaan kuin saada sinut
pelastuksesi asiassa harhaan, ohjaamalla sinut pois siltä tieltä,
johon minä olin sinut saattanut." [Gal. 4: 21 -27.]

Tämän sanottuansa, kutsui Evankelista kovalla äänellä taivaat
vahvistamaan hänen sanojansa tosiksi, ja samassa alkoi siitä
vuoresta, jonka juurella Kristitty seisoi, sanoja kuulua ja tulta
leimuta, niin että hivukset hänen päässänsä nousivat pystyyn. Ja
nämä sanat ne silloin lausuttiin: "Sillä niin monta kuin lain töissä
riippuvat, ovat kirouksen alla, sillä kirjoitettu on: 'kirottu olkoon
jokainen, joka ei pysy kaikissa kuin lakiraamatussa kirjoitettu on,
että hän niitä tekisi'." [Gal. 3: 10]

Kristitty ei osannut enää muuta luullakaan kuin että hän nyt kuolee,
ja rupesi suuresti vaikeroimaan, kiroten sitä hetkeä, jolloin oli
kohdannut Maailmanviisaan, ja sanoen itseänsä tuhatkertaiseksi
hupsuksi, kun oli hänen neuvojansa kuunnellut. Ja kovin häntä;
hävetti, että sen herran todistelut, pelkän lihallisen mielen
synnyttämät, olivat voineet saada hänet poikkeamaan oikealta tieltä.
Senjälkeen hän jälleen lähestyi Evankelistaa niillä sanoilla ja siinä
mielessä kuin seuraa:

_Kristitty_: Mitäs luulette, herra? Onko toivoa vielä? Kääntyisinkö
nyt takaisin ja lähtisin käymään ahdasta porttia kohti? Eikö minua
tämän tähden hyljätä ja häpeällä takaisin lähetetä? Mieleni on
murheellinen, että tuon miehen neuvoja kuuntelin, mutta annettaneeko
syntiäni enää anteeksi?

_Evankelista_: Suuri on sinun syntisi, sillä sinä olet siinä tehnyt
kaksi rikosta: olet hyljännyt hyvän tien ja astunut kielletyille
poluille. Mutta mies tuolla portilla ottaa sinut vielä vastaan, sillä
hänellä on hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Kavahda vaan, ettes enää oheen
poikkea, sillä muutoin sinä tielläsi hukut, koska Hänen vihansa pian
syttyy. [Ps. 2: 12.]

Silloin alkoi Kristitty valmistautua palajamaan takaisin. Evankelista
antoi suuta hänen, myhäili hänelle ja toivotti hänelle onnellista
matkaa.

Ja niin hän läksi astumaan kiirein askelin. Ei hän ketäkään matkan
varrella puhutellut ja vaikka joku häneltä jotain kysyi, ei hän
mitään vastannut. Hän riensi, niinkuin se, joka koko ajan kulkee
kielletyllä maalla, eikä mitenkään tuntenut olevansa turvassa,
ennenkuin saapui sille tielle, josta oli poikennut noudattamaan
Maailmanviisaan neuvoja.


KRISTITYN TULO AHTAALLE PORTILLE JA SISÄÄNKÄYNTI.

Kului aikaa kotvanen, niin jo saapui Kristitty portille. Sen kamanaan
oli kirjoitettuna: "Kolkuttakaat, niin teille avataan." Hän kolkutti
kerran, mitäpä toisenkin, sanoen [Mat. 7:7]:

    Mies raukalle avaisko oven ken,
    Sisälle käydä kapinallisen?
    En siellä laulamasta lakkais ma
    Hänelle kunniaa korkeudessa.

Vihdoin tuli portille muuan vakavannäköinen mies, nimeltä _Hyvä
Tahto_, tiedustellen, ken siellä on, ja mistä vieras tulee, ja mitä
on hänellä asiata.

_Kristitty_: Täällä on taakkansa painama syntis-parka. Minä olen
matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, välttääkseni tulevaista
vihaa. Ja koska minulle on sanottu, että tie sinne kulkee tämän
portin kautta, niin sallikaa minun kysyä, herra, tahtoisitteko
päästää minut sisään.

_Hyvä Tahto_: Tahdonpa niinkin, kaikesta sydämestäni.

Sen sanottuansa hän aukaisi portin.

Kun Kristitty oli juuri astumaisillaan porttiin, niin nykäisi Hyvä
Tahto hänet äkkiä sisäpuolelle.

"Mitäs tämä merkitsee?" kysyi Kristitty.

Toinen selitti hänelle:

"Vähän matkan päähän tästä portista on rakennettu luja linna, jossa
Beelsebub on isäntänä. Sieltä hän sekä ne, jotka hänen kanssaan ovat,
ampuvat nuolilla tänne tulevia, surmataksensa heidät, ennenkuin
sisälle ennättävät."

Silloin sanoi Kristitty: "Minä riemuitsen ja vapisen."

Heidän astuttuansa sisälle, kysäisi porttimies Kristityltä, kuka
häntä oli neuvonut tänne.

_Kristitty_: Evankelista käski minun tulla tänne ja kolkuttaa, kuten
teinkin. Hän se myös sanoi teidän, hyvä herra, ilmoittavan minulle,
mitä minun pitää tehdä.

_Hyvä Tahto_: Avoinna on ovi edessäsi, eikä kenkään voi sulkea sitä.
[Ilm. 3: 8]

_Kristitty_: Nyt alan niin muodoin niittää uskaliaan yritykseni
hedelmiä.

_Hyvä Tahto_: Mutta miksis tulet yksinäsi?

_Kristitty_: Siksi, ett'ei kenkään naapureistani pitänyt tilaansa
niin vaarallisena kuin minä.


KRISTITTY KERTOO HYVÄLLE TAHDOLLE MATKASTANSA.

_Hyvä Tahto_: Tiesikö kukaan lähdöstäsi tänne?

_Kristitty_: Kyllä. Vaimoni ja lapseni ne ensiksi näkivät minun
lähtevän ja kutsuivat minua palajamaan. Oli siellä moniaita
naapureitakin, jotka seisoivat ja huusivat minua tulemaan takaisin,
mutta minä pistin sormet korviini ja kiirehdin pois.

_Hyvä Tahto_: Eikös kenkään tullut, perässäsi, kutsumaan sinua kotia
takaisin?

_Kristitty_: Kyllä, tuli sekä Itsepäinen että Taipuvainen, mutta
nähtyänsä, ett'ei minua saa myöntymään, läksi Itsepäinen sadatellen
tiehensä. Taipuvainen tuli vähän matkaa mukana.

_Hyvä Tahto_: Miks'ei hän tullut koko matkaa?

_Kristitty_: Yhdessä kyllä tultiin, mutta kun saavuttiin Epäröimisen
Suolle, niin siihen me äkkiä vajosimme. Siinä se naapurin rohkeus
lannistui, eikä hän enää uskaltanut kauemmas lähteä. Päästyänsä
sitten ylös sille puolen suota, missä hänen kotitalonsa oli, hän
sanoi minulle: "pidä tuo kaunis maa omina hyvinäsi". Ja niin
lähdettiin astumaan, hän omaa tietänsä, minä omaani; hän Itsepäisen
jälkeen, minä tälle portille.

_Hyvä Tahto_: Voi sitä mies parkaa! Onko taivaallinen kunnia hänen
mielestänsä niin vähän-arvoista, ett'ei sen saavuttamiseksi kannata
antautua moniaan vaaran alaiseksi?

_Kristitty_: Niin, kyllähän minä sanoin Taipuvaiselle suoran
totuuden, mutta jos sanoisin totuuden itsellenikin, niin selvillepä
kävisi, ett'en minä ole rahtustakaan parempi häntä. Hän kyllä palasi
kotiansa, mutta minä poikkesin syrjään kuoleman teille, noudattaen
jonkun herra Maailmanviisaan todisteluita, lihallisessa luonnossa
syntyneitä.

_Hyvä Tahto_: Vai hän se sinut kohtasikin! Ja herra Lainkannalta hän
olisi tahtonut panna sinut huojennusta hakemaan! Aika pettureita he
ovat, niin toinen kuin toinenkin. Noudatitkos heidän neuvojansa?

_Kristitty_: Noudatin, kunnes rohkeus petti. Läksin hakemaan herra
Lainkantaa, mutta sitten rupesin pelkäämään, että se vuori, joka on
hänen talonsa lähellä, kaatuu päälleni, ja silloin minä pakostakin
pysähdyin.

_Hyvä Tahto_: Se samainen vuori on jo monta ihmistä surmaan vienyt,
ja yhä useamman se vielä vie. Hyvä on, ettäs pääsit pois, ja ettes
sen alle murskautunut.

_Kristitty_: En todellakaan tiedä, miten minun olisi siellä
käynytkään, ellei Evankelista olisi minua jälleen kohdannut,
seisoissani siinä, raskaat mietteet mielessä. Olipa se Jumalan armo,
että hän uudestaan sai luokseni, sillä muutoin en olisi milloinkaan
tullut tänne. Mutta nyt olen tässä, sellaisenani kuin olen, vaikka
pikemmin olisin ansainnut kuolla vuoren alle kuin seisoa tässä
puhelemassa teidän kanssanne, herra. Mutta oi sitä laupeutta, että
minun sittenkin sallittiin astua sisään!


MATKAN JATKOA.

_Hyvä Tahto_: Me emme sysää pois ketään. Ei ketään heitetä ulos,
vaikka hän mitä olisi tehnyt ennen tänne tuloansa. Ja niinpä nyt,
Kristitty, käy kanssani kappale matkaa, niin osoitan sinulle, mitä
tietä sinun on vaeltaminen. Näetkös tuota kaitaa tietä? Sitä sinun
pitää kulkea. Sen ovat raivanneet patriarkat, profetat, Kristus ja
Hänen apostolinsa, ja suora se on kuin linjaan lyöty. Sitä sinun on
astuminen. [Joh. 6: 37]

_Kristitty_: Mutta eikö siellä ole risteyksiä ja tienhaaroja, jotka
muukalaisen pian harhaan vievät?

_Hyvä Tahto_: Kyllä siitä haaraantuu montakin tietä, mutta ne ovat
mutkikkaita ja laveita, ja siitä sinä juuri osaat oikean tien
väärästä erottaa, että oikea yksin on suora ja kaita. [Mat. 7: 14]

Minä näin sitten unessani Kristityn kysyvän häneltä, ottaisiko hän
auttaakseen häneltä taakkaa hartioilta, sillä tähän saakka hän ei ole
vielä taakastansa päässyt eikä siitä millään tavoin päästäkään ilman
muitten apua.

Toinen sanoi: "Kanna sinä vain kärsivällisesti taakkaasi, kunnes
tulet pelastuksesi paikkaan. Siellä se itsestänsä hartioiltasi
putoaa."

Siiloin rupesi Kristitty vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan
itseänsä matkalle. Toinen selitti hänelle, että hän, kuljettuansa
jonkun matkaa portista, saapuu _Selittäjän_ asunnolle. Siellä
hän kolkuttakoon ovea, ja Selittäjä on osoittava hänelle jotain
erinomaista.

Kristitty sanoi nyt jäähyväiset ystävälleen, ja tämä taas toivotti
hänelle onnellista matkaa.

Kristitty kulki nyt, kunnes saapui Selittäjän talolle ja alkoi
kolkuttaa ovea.

Vihdoin tuli joku ovelle ja kysyi: "Ken siellä?"

_Kristitty_: Herra, täällä on muuan matkamies, jota eräs tämän talon
herran ystävistä käski käymään täällä hankkimassa neuvoa ja ohjausta.
Tahtoisin siis puhutella talon isäntää.

Ovelle tullut mies kutsui talon isännän, joka hetken perästä tuli
Kristityn luo ja kysyi, mitä hänellä on asiata.

_Kristitty_: Herra, minä olen muuan mies, matkalla Turmion
kaupungista Sionin vuorelle. Hän, joka seisoo portilla tämän tien
päässä, sanoi minulle, että jos täällä kävisin, niin näyttäisitte te
minulle jotain erinomaista, mistä minulle olisi hyötyä matkallani.


KRISTITTY SELITTÄJÄN TALOSSA.

_Selittäjä:_: Käy sisään, ja minä olen näyttävä sinulle sellaista,
josta sinulle neuvoa ja ohjausta saattaa olla.

Hän käski nyt palvelijansa näyttämään heille kynttilää ja pyysi
Kristittyä tulemaan mukaansa. Sen jälkeen hän vei Kristityn
erinäiseen huoneesen, ja kun palvelija herransa käskystä oli avannut
oven, näki Kristitty erään vakavan miehen kuvan riippuvan seinällä,
ja tällainen hän oli nähdä: Hänen silmänsä olivat kohotettuina ylös
taivaalle; kirjoista paras oli hänellä kädessä; totuuden laki oli
kirjoitettuna hänen huulillensa; maailma oli hänen selkänsä takana;
hän seisoi ikäänkuin rukoillen ja kehoittaen ihmisiä, ja kultainen
kruunu riippui hänen päänsä yli. [2 Kor. 5:20]

_Kristitty_: Mitäs tämä tietää?

_Selittäjä:_: Mies, jonka kuvan tuossa näet, on yksi niistä
tuhansista. Hän voi kivulla lapsia vasta-uudesta synnyttää ja ruokkia
heitä niinkuin imettäjä lapsiansa. Ja ettäs näet hänen silmänsä
kohotettuina ylös taivaalle, kirjoista parhaan hänen kädessänsä
ja totuuden lain kirjoitettuna hänen huulillensa, niin opi siitä,
että hänen tehtävänsä on tutkia ja saattaa hämärissä olevia asioita
syntisille tunnetuiksi. Niinpä näet hänen myös seisovan ikäänkuin
rukoillen ja kehoittaen ihmisiä. Mutta ettäs näet maailman heitettynä
hänen selkänsä taakse ja kruunun riippuvan hänen päänsä yli, niin opi
siitä, että hän, halpana pitäessään ja ylönkatsoessaan näitä nykyisiä
sen rakkauden rinnalla, jolla hän tahtoo Herraansa palvella, varmasti
tietää tulevaisessa maailmassa perivänsä palkakseen kunnian. [1 Kor.
4: 15, Gal. 4: 19, 1 Tess 2: 7]

_Selittäjä_ jatkoi: "Minä näytin sinulle tämän kuvan ensiksi siitä
syystä, että siinä kuvattu mies on ainoa, jonka sen paikan Herra,
minne sinä pyrjit, on valtuuttanut antamaan apua kaikissa vaikeissa
kohdissa, mihin matkallasi mahdat joutua. Ota siis tarkka vaari
siitä, mitä minä olen sinulle näyttänyt, ja pidä tarkoin mielessäsi,
mitäs nähnyt olet, siltä varalta, että matkalla sinua joku sellainen
kohtaa, joka väittää johtavansa sinut oikealle suunnalle, vaikka
hänen tiensä viekin kuoleman alhoon."

Selittäjä otti häntä sitten kädestä ja saattoi varsin avaraan saliin,
joka oli täynnä tomua, sitä kun ei milloinkaan oltu la'aistu. Kun
Kristitty oli hetken aikaa katsellut huonetta, kutsui Selittäjä erään
miehen lakaisemaan. Mutta kun tämä alkoi la'aista, nousi tomu niin
sakeana, että Kristitty oli vähällä tukehtua. Silloin sanoi Selittäjä
eräälle neitseelle, joka siinä lähellä seisoi: "Tuo vettä tänne ja
pirskoita sitä huoneesen", ja kun se oli tehty, niin oli hauska sitä
huonetta la'aista ja puhdistaa.

_Kristitty_: Mitäs tämä merkitsee?

_Selittäjä:_: Tämä sali on sen ihmisen sydän, jota Evankeliumin
suloinen armo ei ole milloinkaan pyhittänyt. Tomu -- se on hänen
perisyntinsä ja sisällinen turmelluksensa, joka on koko ihmisen
saastuttanut. Se, joka ensin alkoi la'aista, on Laki, mutta se,
joka vettä toi ja huoneesen pirskoitti, on Evankeliumi. Sinä
näit, että heti kuin tuo ensimmäinen alkoi la'aista, nousi niin
sakea tomu, ett'ei hän voinut saada huonetta siivotuksi, vaan
olit sinäkin vähällä tukehtua: opi tästä, ett'ei Laki voi ihmisen
sydäntä (töitten kautta) synnistä puhtaaksi pestä, vaan pikemmin
saa synnin virkoamaan, antaa sille lisää voimaa ja kasvattaa sen
entistä suuremmaksi sielussa. Se paljastaa synnin ja kieltää syntiä
tekemästä, mutta ei anna voimaa sitä voittamaan. [Rom. 7: 9, 1 Kor.
15:56, Rom. 5: 20]

Kun sitä vastoin näit neitseen pirskoittavan huonetta vedellä,
jonka jälkeen sitä oli hauska puhdistaa, niin opi tästä, että koska
Evankeliumi tuo suloiset ja kalliit vaikutuksensa sydämeen, silloin
-- samoin kuin neitsyt lakaisi huoneen, pirskoitettuansa permannolle
vettä, samoin syntikin voitetaan ja kukistetaan ja sielu puhdistetaan
uskon kautta ja niin tavoin tulee mahdolliseksi Kunnian Kuninkaan
asua siinä. [Joh. 15: 3, Ef. 5: 26, Ap. 15: 9, Joh. 14: 23]


SELITTÄJÄN TALOSSA. HIMO JA MALTTI.

Edelleen minä näin unessani Selittäjän ottavan häntä kädestä ja
vievän pieneen huoneesen, jossa istui kaksi lasta, tuolillansa
kumpikin. Vanhempi oli nimeltään _Himo_, nuorempi _Maltti_. Himo
näytti olevan hyvin tyytymätön, mutta Maltti istui aivan rauhassa.

Kristitty kysyi: "Miksikä Himo on niin tyytymätön?"

Selittäjä vastasi: "Kotiopettaja tahtoi, että hän odottaisi parhaita
tavaroitansa ensi vuoden alkuun, mutta Himo tahtoo saada kaikki nyt
jo. Maltti suostuu odottamaan."

Minä näin silloin jonkun tulevan Himon luokse, mukanansa säkillinen
kalliita tavaroita, ja tyhjentävän sen hänen jalkainsa juureen. Himo
otti ne ylös ja riemuitsi niistä, samalla pilkallisesti naurahdellen
Maltille. Mutta ei aikaakaan, niin jo oli Himo tuhlannut kaikki
tavaransa, eikä jäljellä ollut enää muuta kuin repaleita.

Silloin sanoi Kristitty Selittäjälle: "Selittäkääpäs minulle tämä
asia tarkemmin."

_Selittäjä:_: Nämä kaksi lasta ovat kuvauksia: Himo on tämän ja
Maltti tulevaisen maailman lapsi. Niinkuin näit, tahtoo Himo saada
kaikki nyt, tänä vuonna, se on: _tässä_ maailmassa. Niinhän ne tämän
maailman lapset tahtovat saada kaiken hyvän nyt jo; he eivät jaksa
odottaa onnensa osuutta ensi vuoteen, se on: _tulevaan_ maailmaan.
Sananparsi "parempi pyy pivossa kuin kaksi katolla" on heistä
suuremman-arvoista kuin kaikki jumalalliset todistukset tulevaisen
maailman aarteista. Mutta Himo, niinkuin huomasit, kulutti tavaransa
ennen pitkää, eikä ole hänellä enää kuin repaleet jäljellä. Ja niin
käy kaikkien sellaisten tämän maailman lopulla.

_Kristitty_: Minä huomaan nyt, että Maltti on ollut ymmärtäväisempi
monessakin kohden: ensinnäkin, koska hän ottaa odotellakseen
kalliimpia aarteita, ja toiseksi, koska hänellä on oleva riemu niistä
silloin kuin toisella ei enää ole kuin repaleita jäljellä.

_Selittäjä:_: Niinpä niinkin, ja sopii siihen vielä lisätä, että
tulevan maailman ihanuus ei milloinkaan katoo, mutta nämä nykyiset
ne äkisti menevät. Syyttä suottapa siis Himo Maltille nauroi, koska
muka oli kalliit tavaransa ensiksi saanut. Paljoa enemmän olisi
Maltilla ollut syytä nauraa Himolle sentähden, että hän saa aarteensa
viimeiseksi, sillä ensimmäisen pitää antaa sija viimeiselle, koskapa
viimeinen tarvitsee aikaa tullakseen. Viimeinen ei enää sijaa
kellenkään tee, sillä sen perästä ei enää mitään tule. Ken siis
osansa ensiksi saa, se tarvitsee aikaa sitä käyttääksensä; mutta ken
osansa viimeiseksi saa, siltä ei koskaan lopu. Siksipä sanottiin
rikkaalle miehelle: "Sinä sait sinun hyvääs elämässäs, niin myös
Latsarus pahaa; mutta nyt hän lohdutetaan ja sinä vaivataan." [Luuk.
16: 25]

_Kristitty_: Minä huomaan nyt, ett'ei ole parhainta pyrkiä nykyisten
perään, vaan odottaa tulevaisia.

_Selittäjä:_: Totta puhut, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta
näkymättömät iankaikkisia. Mutta vaikka niin on, ovat nykyiset ja
lihallinen himo meissä niin läheisiä naapuruksia ja taas tulevaiset
ja lihallinen mieli niin outoja toisilleen, että edelliset äkkiä
solmivat ystävyyden liiton, jota vastoin jälkimmäiset pysyvät kaukana
toisistansa. [2 Kor. 4: 18]


SELITTÄJÄN TALOSSA. TULI MUURIN SEINUKSELLA.

Sitten minä näin unessani Selittäjän ottavan Kristittyä kädestä ja
vievän hänet erääsen paikkaan, missä tuli paloi muurin seinuksella,
ja joku lakkaamatta kaatoi vettä valkeaan, sitä sammuttaaksensa,
mutta yhä korkeammalle ja yhä kuumempina vain liekit leimusivat.

"Mitäs tämä on?" kysyi Kristitty.

_Selittäjä:_: Tämä tuli on Armon työtä, mikä on vireille pantu
sydämessä. Se, joka siihen vettä kaataa, sammuttaakseen ja
tukauttaakseen sitä, on Perkele, mutta miksikä tuli sittenkin,
niinkuin huomaat, yhä korkeammalle ja kuumempana leimuaa, siihen olet
pian näkevä syyn.

Sen sanottuansa, Selittäjä vei hänet muurin toiselle puolelle.
Siellä oli mies, kädessänsä öljyastia, josta hän salaisesti, mutta
yhtämittaa vuodatti öljyä tuleen.

_Kristitty_: Mitäs tämä tietää?

_Selittäjä:_: Se on _Kristus_, joka armon öljyllä lakkaamatta
ylläpitää sydämessä jo kerran aloitettua työtä. Ja tällä keinoin
hänen kansansa sielut, perkeleen töistä huolimatta, kumminkin Hänen
armoonsa tyytyvät. Ettäs näit miehen seisovan muurin takana tulta
ylläpitämässä, niin opi siitä, että kiusatun ihmisen on vaikea
huomata, kuinka tämä armon työ sielussa jatkumistaan jatkuu. [2 Kor.
12: 9]

Taas minä näin Selittäjän ottavan häntä kädestä ja saattavan hänet
miellyttävään paikkaan, jossa oli komea linna, kaunis katsella. Sen
nähtyään Kristitty ihastui suuresti. Hän katsoi myös ylös linnan
harjalle: siellä käveli ihmisiä, kokonaan kultaisissa vaatteissa.

Kristitty kysyi: "Saammeko me mennä, sinne?"

Selittäjä saattoi hänet linnan portille, ja, katso, siellä oli suuri
ihmisten paljous, ikäänkuin pyrkimässä linnaan, mutta uskaltamatta
astua sisään. Vähän matkan päässä portista istui muuan mies pöydän
takana, kirja ja mustetolppo edessään, kirjaan merkitsemässä
sisäänpyrkijäin nimiä. Portille vievällä tiellä näki hän myös
useampia, aseilla varustettuja miehiä tietä vartioimassa, valmiina
tekemään jokaiselle sisäänpyrkijälle niin paljon vahinkoa ja pahaa
kuin suinkin voivat. Nyt joutui Kristitty hiukan hämille. Kaikkien
siinä hämmästyneinä peräytyessä, peljäten tuota aseellista joukkoa,
näki Kristitty vihdoin erään miehen, ryhdiltänsä uljaan, tulevan sen
luokse, joka istui kirjoittamassa, ja sanovan: "Merkitkäät minun
nimeni kirjaan, herra!" Sen sanottuansa hän veti miekkansa, pani
kypärin päähänsä ja hyökkäsi ovea kohti aseellisten miesten päälle,
jotka hurjalla vimmalla rupesivat taistelemaan hänen kanssaan, mutta
siitä säikkymättä mies iski ja sivalteli miekallansa voimainsa takaa.
Ja niinpä hän, monta haavaa itse saatuansa ja haavoja niihinkin
lyötyänsä, jotka -- estellä koettivat, raivasi vihdoin tien itselleen
heidän lävitsensä ja tunkeusi linnaan. Silloin kuului mielihyvän
huutoja sekä niiltä, jotka sisässä olivat, että niiltäkin, jotka
linnan harjalla kävelivät [Ap. 14: 22]:

    Käy vieras, sisään saa; Sua ikikunnia odottaa.

Hän astui sisään ja puetettiin samallaisiin vaatteisin kuin muillakin
oli. Silloin myhähti Kristitty, sanoen: "Luulenpa kuin luulenkin
tietäväni, mitä tämä merkitsee."


SELITTÄJÄN TALOSSA. EPÄTOIVON MIES.

"Maltahan", sanoi Selittäjä, "kunnes olen vielä jotain sinulle
näyttänyt. Sitten saat jatkaa matkaasi." Ja taas hän otti Kristittyä
kädestä ja saattoi hänet hyvin pimeään huoneesen, jossa muuan mies
istui rautaisessa häkissä.

Tämä mies näytti hyvin surulliselta: silmät maahan luotuina hän siinä
istui, kädet ristissä, ja huokaili niin syvään, että olisi luullut
hänen rintansa pakahtuvan.

Kristitty kysyi, mitä tämä merkitsee, mutta Selittäjä käski hänen
itsensä puhuttelemaan miestä.

_Kristitty_: Mikäs mies sinä olet?

_Mies_: En ennen ollut se, mikä nyt olen.

_Kristitty_: Mikäs olit ennen?

_Mies_: Olin ennen oivallinen ja toivorikas tunnustaja sekä omissa
silmissäni että muitten. Luulin muinoin olevani otollinen pääsemään
Taivaalliseen Kaupunkiin ja riemuitsin tuossa luulossani. [Luuk. 8:
13]

_Kristitty_: Mutta mitästä olet nyt?

_Mies_: Nyt olen _Epätoivon mies_, ja se on minut sisäänsä sulkenut,
niinkuin tämä rautainen häkki. En pääse enää pois! Voi, en pääse!

_Kristitty_: Mutta kuinka sinä jouduit tähän tilaan?

_Mies_: Lakkasin olemasta valpas ja valvovainen; päästin himojeni
ohjat höllälleen; tein syntiä Sanan valoa ja Jumalan hyvyyttä
vastaan. Minä olen Hengen murheelliseksi tehnyt, ja se on minusta
paennut. Minä kiusasin perkelettä, ja hän tuli luokseni. Jumalan minä
olen yllyttänyt vihaan, ja Hän on hyljännyt minut. Olen paaduttanut
sydämeni niin, ett'en enää voi katua.

Kristitty kysyi nyt Selittäjältä: "Eikös moisella miehellä sitten
mitään toivoa ole?"

"Kysy häneltä", vastasi Selittäjä.

"Kysykää, herra, te häneltä, olkaa hyvä", virkkoi Kristitty.

_Selittäjä:_: Eikö sinulla ole mitään toivoa? Pitääkö sinun yhä olla
suljettuna tuohon epätoivon rautaiseen häkkiin?

_Mies_: Ei toivoa pienintäkään.

_Selittäjä:_: Kuinka? Onhan Sen Siunatun Poika täynnä
armahtavaisuutta.

_Mies_: Minä olen Hänet itselleni toistamiseen ristiinnaulinnut.
Minä olen ylönkatsonut Häntä; minä olen Hänen vanhurskautensa
ylönkatsonut; minä olen Hänen verensä saastuttanut ja Armon Henkeä
pilkannut. Senvuoksi olen itseni sulkenut pois kaikista lupauksista.
Nyt ei minulla enää ole jäljellä mitään muuta kuin uhkaukset,
kauheat uhkaukset, pelottavat uhkaukset varmasta turmiosta ja tulen
kiivaudesta, joka minut on syöpä, niinkuin vastahakoisen. [Hebr. 6:
6, Luuk. 19: 14, Hebr. 10: 28, 29]

_Selittäjä:_: Mutta mikä saattoi sinut joutumaan tähän tilaan?

_Mies_: Himot, huvitukset ja maalliset edut, joitten nautinnosta
ennustelin itselleni niin paljon mielihyvää, mutta nyt ne minua kukin
kohdastansa polttavaisena matona purevat ja kalvavat.

_Selittäjä:_: Mutta etkös enää voi katua ja kääntyä?

_Mies_: Jumala on minulta katumuksen kieltänyt. Hänen Sanansa ei
anna minulle rohkeutta uskomaan. Hän itse on sulkenut minut tähän
rautaiseen häkkiin. Ei kenkään maailmassa voi minua täältä päästää. O
iäisyys! iäisyys! Kuinka voinenkaan kestää sitä kurjuutta, mikä minua
iäisyydessä kohtaa?

Selittäjä sanoi nyt Kristitylle: "Paina mieleesi tämän miehen kurja
tila, ja olkoon sinulle siinä alituinen varoitus."

_Kristitty_: Kyllä; kauheata tämä vaan on. Jumala auttakoon minua
valvomaan ja valppaana pysymään kuin myös rukoilemaan, että voisin
välttää kaiken sen, mikä tämän miehen on niin viheliäiseksi tehnyt.
Herra, eikö jo ole aika minun lähteä jatkamaan matkaani?

_Selittäjä:_: Viivy hetkinen, kunnes vielä olen näyttänyt sinulle
yhden asian. Sitten saat lähteä matkaasi jatkamaan.

Hän otti Kristittyä kädestä taas ja saattoi hänet huoneesen, missä
muuan mies oli nousemassa vuoteeltaan. Saatuaan puvun yllensä, hän
alkoi vavista ja väristä. Silloin kysyi Kristitty: "Miksikä tuo
mies tuolla lailla vapisee?" Selittäjä käski miehen ilmoittamaan
Kristitylle syyn siihen, ja näin hän alkoi puhua:


SELITTÄJÄN TALOSSA. UNI.

"Tänä yönä minä näin maatessani unen: Katso, taivas pimeni
kokonaan, ukkonen jyrisi, ja salamat leimahtelivat hirmuisesti,
niin että kuolemantuska minut käsitti. Minä katsahdin ylös ja näin
pilvien kiitävän tavatonta vauhtia. Senjälkeen minä kuulin kovan
pasunan-äänen, ja näin miehen istuvan pilven reunalla, taivasten
tuhatlukuiset joukot ympärillänsä. He olivat kaikki tulen liekeissä,
ja taivaatkin olivat yhtenä tulenleimuna. Ja minä kuulin äänen
sanovan: 'Nouskaat, te kuolleet, ja tulkaat tuomiolle!' Silloin
kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja kuolleet, jotka niissä
olivat, tulivat esiin. Muutamat heistä olivat hyvin iloisia ja
katsoivat ylös; muutamat koettivat lymytä vuorten alle. Sitten
minä näin pilvellä istuvan miehen aukaisevan kirjan ja käskevän
maaaliman astua lähemmäs. Mutta koska suuri tulen voima leimusi hänen
edellänsä, niin jäi sovelias tila hänen ja heidän välillensä niinkuin
tuomarin ja vankien välillä lakituvassa. Minä kuulin myös huudettavan
niille, jotka pilvellä istujan ympärillä olivat: 'Kootkaat yhteen
ohdakkeet, ruumenet ja oljet ja viskatkaat ne palavaan järveen!'
Samassa aukeni pohjaton kuilu aivan lähelläni, ja sen kidasta syöksyi
sakea savu ja tulisia kekäleitä kauhealla räiskinällä. Samoille
miehille sanottiin myös: 'Kootkaat minun nisuni aittaan!' Silloin
minä näin, että monet temmattiin ylös ja vietiin pilviin; mutta minä
jäin jäljelle. Minä koetin lymytä minäkin, mutta en voinut, sillä
se, joka pilvellä istui, katsoi lakkaamatta minuun; minun syntini
muistuivat nyt mieleeni, ja omatuntoni kantoi minun päälleni joka
taholta. Siihen minä heräsin." [1 Kor. 15: 52, 1 Tess. 4: 16, Jud.
14, Joh. 5: 28, 2 Tess 1: 8, Ilm. 20: 12-14, Jes. 26: 21, Mik. 7:
16,17, Ps. 50: 1-3, Dan. 7: 9,10, Mal. 3: 2,3, Mat. 3: 12, Mat 13:
30, Mal. 4: 1, Luk. 3: 17, 1 Tess. 4: 16, 17, Rom. 2: 14 seur.]

_Kristitty_: Miksi te niin kovasti säikähditte tätä näkyä?

_Mies_: Minä ajattelin: nyt on tuomiopäivä tullut, ja minähän en
ole vielä valmis. Sitä minä sentään pahimmin säikähdin, kun enkelit
veivät joitakuita ylös, mutta minut jättivät. Helvetin kuilu avasi
myös kitansa minun lähelläni. Omatuntokin vaivasi minua, ja minusta
tuntui kuin Tuomarin katse vihaa täynnä, olisi yhtä mittaa ollut
kiinnitetty minuun.

Selittäjä kysyi sitten Kristityltä: "Oletkos nyt punninnut näitä
asioita?"

_Kristitty_: Olen, ja ne ovat herättäneet minussa sekä toivoa että
pelkoa.

_Selittäjä:_: Kätke sitten nämä kaikki sydämeesi, jotta ne olisivat
tutkaimena sinun sivussasi, ajamassa sinua sille tielle, jota sinun
käydä pitää.

Ja Kristitty rupesi vyöttämään kupeitansa ja hankkimaan matkalle.

Silloin sanoi Selittäjä: "Lohduttaja olkoon alati sinun kanssasi,
Kristitty hyvä, auttamassa sinua sillä tiellä, joka Kaupunkiin vie."

Kristitty läksi vaeltamaan, sanoen:

    Mont' asiaa oon verratonta nähnyt,
    Suloista, katkeraa, mi lujaks' tehnyt
    On minut alkamissan' aikeissain.
    Suo, ettän muistelen niit', oivaltain,
    Miks' näytettiin ne minulle. Ja siitä
    Sä, sydän, Selittäjää aina kiitä.

Nyt minä näin unessani, että se vallantie, jota myöten Kristityn
oli kulkeminen, oli kummaltakin puolen varustettu muurilla, nimeltä
_Varjellus_. Tätä tietä läksi nyt Kristitty taakkoinensa rientämään,
mutta ei se kulku kuitenkaan suuria vaikeuksia vailla ollut, seljässä
kun oli tuo raskas kantamus. [Jes. 26: 1; 35: 8; 4: 6]


TAAKKA PUTOAA HARTEILTA. TYHMÄ, LAISKA JA PÖYHKEÄ.

Saapui hän tuosta sitten vähäiselle mäentörmälle. Siinä seisoi risti,
ja hiukan taampana, mäen alla, oli hauta. Silloin minä näin, että
samassa kuin Kristitty oli tullut ylös ristin juurelle, samassa
kirposi taakka hänen harteiltansa, putosi maahan ja läksi vierimään,
kunnes joutui haudan partaalle ja putosi siihen. Sen koommin en sitä
enää nähnyt.

Silloin Kristitty ihastui ikihyväksi ja sanoi hilpein mielin: "Hän
on tuskillansa minulle levon antanut ja kuolemallansa elämän."
Siihen hän sitten hetkiseksi pysähtyi katselemaan ja ihmettelemään,
sillä kovin kävi hänen kummaksensa se, että katsaus ristiin oli
päästänyt hänet hänen taakastansa. Hän katseli katselemistaan, kunnes
lähteistä hänen päässänsä alkoi vettä vuotaa poskille. Siinä hänen
katsellessaan ja itkiessään, katso, kolme loistavaa olentoa lähestyi
häntä, näin tervehtien: "Rauha olkoon sinulle!" Senjälkeen sanoi
ensimmäinen: "Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." Toinen riisui
ryysyt hänen yltään ja puki hänet juhlavaatteisin. Kolmas pani merkin
hänen otsaansa ja antoi hänelle sinetillä varustetun kirjoituksen,
johon hänen piti katsoa kulkiessaan, ja joka hänen tuli antaa sisään
Taivaan Portilla. Sitten he poistuivat. [Sak. 12: 10, Ef. 1: 3]

Kristitty hyppäsi kolmasti ilosta ja läksi kulkemaan, laulaen:

    Ma kaukaa kuljin, synnit taakkanain,
    Ei kenkään voinut poistaa pelkoain.
    Sain tänne. Paikka verraton on tää!
    Alkaisko autuus mulle siinnältää?
    Sitehet ratkesko jo raastavat?
    Ja taakastaanko pääs' jo hartiat?
    Siunattu risti!-hauta! Kolmasti
    Siunattu Hän, kuin kantoi häpeäni!

Senjälkeen minä näin unessani hänen kulkevan eteenpäin, kunnes hän
tuli erääsen laaksoon. Siellä hän huomasi vähän matkan päässä,
tien-ohessa, kolme miestä. He makasivat syvässä unessa, kahleet
jaloissa. Ensimmäinen oli nimeltänsä _Tyhmä_, toinen _Laiska_, kolmas
_Pöyhkeä_.

Nähdessään heidät tuossa tilassa, astui Kristitty heidän luoksensa,
toivoen saavansa heidät kenties hereille, ja huusi: "Te olette
niitten kaltaiset, jotka makaavat ylhäällä haahden pielen päässä;
allanne on kuollut meri ja kuilu, jossa ei pohjaa ole. Herätkäät
siis ja tulkaat tänne. Jos vaan tahdotte, niin minä päästän teidät
kahleistanne." [Sananl. 23: 34]

Ja hän sanoi heille vielä: "Jos se, joka kulkee ympäri kuin kiljuva
jalopeura, teidät saavuttaa, niin te joudutte hänen hampaittensa
saaliiksi." He katsahtivat häneen ja rupesivat vastaamaan kukin
kohdastansa. Tyhmä sanoi: "En minä mitään vaaraa näe." Laiska
sanoi: "Vielä pikkuruisen unta." Pöyhkeä sanoi: "Mies se, joka
paikkansa pitää." Ja he panivat maata jälleen, mutta Kristitty jatkoi
matkaansa. [1 Piet. 5: 3]


KRISTITTY KOHTAA MUODON MIEHEN JA TEKOPYHÄN.

Murhemielin hän mietti nyt, mitenkä ihminen noin suuressa vaarassa
saattaa olla niin väliä pitämätön, vaikka toinen ystävällisesti
tarjoaa hänelle apuansa. Hänhän oli herättänyt heidät, varoittanut
heitä ja tarjoutunut päästämään heidät kahleistakin irti. Tätä
murehtiessaan, hän huomasi, kuinka kaksi miestä tulla heilahti muurin
yli, vasemmalta puolen kaitaa tietä. He kiiruhtivat hänen luokseen.
Toinen heistä oli nimeltään _Muodon mies_, toinen _Tekopyhä_. He
astuivat, niinkuin sanoin, Kristityn luokse, joka alkoi puhella
heidän kanssaan.

_Kristitty_: Mistä matka, hyvät herrat, ja minne?

_Muodon mies_ ja _Tekopyhä_: Me olemme _Turhan Kunnian_ maasta
kotoisin ja nyt matkalla Sionin vuorelle mainetta hankkimaan.

_Kristitty_: Miksikäs ette tulleet sisään portista, joka on tämän
tien päässä? Ettekös tiedä, mitä kirjoitettu on: joka ei ovesta mene
sisälle, vaan astuu siihen muualta, se on varas ja ryöväri? [Joh. 10:
1]

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat, että kaikki heidän puolellaan
pitävät portin kautta käymistä kiertotienä, jonka vuoksi heillä
on tapana ottaa oikoseen ja kiivetä muurin yli, niinkuin he juuri
tekivätkin.

_Kristitty_: Mutta eikös sitä pidetä rikoksena sitä Herraa vastaan,
jonka kaupunkiin me olemme matkalla, ja Hänen ilmoitetun tahtonsa
loukkaamisena?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat siihen, ett'ei Kristityn tarvitse
tällä asialla päätänsä vaivata. Heillä on menettelyynsä vanha tapa
puolellaan, ja jos tarvis vaatii, niin he voivat näyttää toteenkin,
että sellainen on ollut laita jo tuhatkunnan vuotta.

_Kristitty_: Mutta kestääkö teidän tekonne Lain tutkintoa?

Muodon mies ja Tekopyhä sanoivat hänelle, että koska kerran tapa on
ollut käytännössä niinkin kauan kuin toista tuhatta vuotta, niin saa
se epäilemättä nyt jo lain arvon jokaisen puolueettoman tuomarin
silmissä. "Ja sitä paitsi", arvelivat he, "jos kerran tielle pääsee,
niin mitäs sillä on väliä, miten siihen pääsee? Tiellä ollaan kuin
ollaankin, ja sillä hyvä. Tiellä sinä olet vasta sinäkin, joka näyt
tulleen portin kautta, ja tiellä mekin olemme, jotka hyppäsimme
muurin yli. Mitäs sinun tilasi on parempi kuin meidänkään?"

_Kristitty_: Minä noudatan tielläni Mestarini ohjeita, te omia
mitättömiä luulottelujanne. Varkaina teitä tämän tien Herra nyt jo
pitää. Siksipä epäilen, tokko teidät matkan päässä uskollisiksi
miehiksi havaittanee. Omin päin te tulitte sisään, ilman Hänen
johtoansa, ja omin päin te lähdette poiskin, ilman Hänen armoansa.


MUODON MIES JA TEKOPYHÄ.

Siihen he eivät paljoa vastanneet; käskiväthän vaan hänen pitämään
huolta itsestänsä. Sitten minä näin heidän lähtevän kulkemaan,
tietänsä kunkin, sen enempää toisistansa välittämättä. Sen verran
nuo kaksi miestä vaan Kristitylle sanoivat, että kyllä he luulevat
noudattavansa lakia ja sääntöjä yhtä tunnollisesti kuin hänkin.
"Emmekä siis ymmärrä", sanoivat he, "minkä puolesta sinä olet
toisenlainen kuin mekään, ellethän tuohon nuttuusi nähden, jonka
kaiketikin joku naapureistasi sinulle antoi, alastomuutesi häpeätä
peittääksesi."

_Kristitty_: Laki ja säännöt eivät teitä pelasta, kosk'ette oven
kautta sisälle käyneet. Mitä taas nuttuuni tulee, niin sen minä sain
sen paikan Herralta, johon matkalla olen, ja sain, niinkuin sanoitte,
alastomuuttani peittääkseni. Ja minä kannan sitä merkkinä hänen
suosiostansa minua kohtaan, sillä ennen ei ollut ylläni kuin ryysyjä
vain. Ja sitä paitsi, tällä tapaa minä itseäni matkalla lohduttelen:
kaupungin portille tullessani, on Herra minut otolliseksi katsova,
koskapa Hänen nuttunsa on minun ylläni, se nuttu, jonka Hän itse
antoi minulle sinä päivänä, jolloin Hän ryysyt minun päältäni riisui.
Lisäksi on minulla vielä merkki otsassani, jota te kukaties ette ole
huomanneet, mutta jonka muuan Herrani läheisimmistä uskotuista siihen
painoi sinä päivänä, jolloin taakka harteiltani putosi. Kerronpa
vielä, että minulle annettiin sinetillä varustettu kirjoitus, jota
minun piti lohdutuksekseni lukea, tietä kulkiessani. Ja se minun
käskettiin näyttää Taivaan portilla, jolloin minutkin sisälle
päästetään. Kaikki tämä, pelkään mä, puuttuu teiltä ja puuttuu siitä
syystä, ett'ette ole portin kautta tielle käyneet. [Gal. 2: 16]

Tähän he eivät mitäkään vastanneet. He vain katsahtivat toisiinsa ja
nauroivat.


KRISTITTY VASTUKSIEN MÄELLÄ.

Sitten minä näin heidän kaikkien lähtevän liikkeelle. Kristitty se
vaan astui edellä eikä enää puhellut muuta kuin itsekseen, väliin
huokaillen, väliin lohdullisesti. Usein hän myös luki kirjoitusta,
jonka yksi noista loistavista olennoista oli hänelle antanut, ja se
virkisti häntä.

Minä näin sitten heidän kaikkien kulkevan, kunnes saapuivat
_Vastuksien mäen_ alle, jossa oli lähde. Samassa paikassa oli myös
kaksi muuta tietä, paitsi sitä, joka tuli suoraan portilta päin:
toinen läksi kiertämään mäkeä vasemmalta, toinen oikealta. Kaita tie
kulki suoraan mäelle. Sen rinnettä nouseminen on nimeltänsä _Vastus_.

Kristitty astui lähteen luo, joi siitä virkistykseksensä ja läksi
sitten nousemaan ylös mäkeä, sanoen [Jes. 49: 10]:

    Mäen jyrkänkin yl' aion käydä tän,
    Vaikk' ois se vastuksia täynnähän.
    Tää tie se elämän on tie, sen näin;
    Siis, sydän, mielin rohkein rientämään!
    Tie suora paremp' on, jos vaikeekin,
    Kuin kiertotie, mi viepi vaivoihin.

Nuo toiset kaksi tulivat mäen alle hekin, mutta nähtyänsä mäen olevan
jyrkän ja korkean ja huomattuansa siellä kaksi muutakin tietä sekä
arvellen näitten varmaankin mäen toisella puolella jälleen yhtyvän
siihen tiehen, jota Kristittykin oli lähtenyt astumaan, päättivät he
poiketa näille teille. Toinen näistä teistä oli nimeltään _Vaara_,
toinen _Turmio_. Ja niinpä heistä toinen kääntyi Vaaran tielle, joka
vei suurelle salolle; toinen kääntyi suoraa päätä Turmion tielle, ja
se vei hänet avaralle kedolle, joka oli täynnä synkkiä vuoria. Siellä
hän kompastui ja lankesi eikä sen koommin enää noussutkaan.


KRISTITTY NUKAHTAA.

Käännyin sitten katsomaan Kristittyä, nähdäkseni hänen kulkuansa
vuorelle, ja huomasin, kuinka hänen juoksunsa hiljeni astunnaksi, ja
astunta muuttui nelin kontin kapuamiseksi, rinne kun oli ylen jyrkkä.
Puolitiessä kukkulata seisoi ihana lehtimaja, jonka mäen Herra oli
rakentanut väsyneitten matkamiesten virkistykseksi. Siihen Kristitty
astuikin ja istahti sinne lepäämään. Sitten hän otti kirjoituksen
povestansa ja luki sitä lohdutuksekseen. Siinä hän myöskin alkoi
uudestaan tarkastella nuttuansa eli pukuansa, jonka hän oli saanut,
ristin juurella seisoessaan. Hetken aikaa hän tuossa mieltänsä
hyvitteli, torkahti sitten ja vaipui vihdoin syvään uneen. Tämä
se pidätti häntä lehtimajassa niin kauan, että jo melkein yö oli
käsissä, ja siinä häneltä kirjoituskin kädestä kirposi. Hänen tuossa
maatessansa, joku astui hänen luokseen ja herätti hänet, sanoen:
"Mene, laiska, muurahaisen tykö; katso hänen menoansa ja opi!"
Kristitty kavahti pystyyn, läksi matkalle jälleen ja kulki kiiruusti,
kunnes saapui mäen kukkulalle. [Sananl. 6:6.]

Sinne päästyänsä, hän näki kaksi miestä juoksujalassa joutuisasti
rientävän häntä kohti. Toisen nimi oli _Arka_ ja toisen
_Epäileväinen_. Kristitty sanoi heille: "Mitäs nyt, hyvät herrat!
Väärää tietähän te juoksette!"

Arka vastaten sanoi heidän olleen matkalla Sionin kaupunkiin ja
saapuneen tähän vastuksien paikkaan, "mutta", sanoi hän, "mitä
kauemmas tästä kulkee, sitä enemmän on vaaroja vastassa; ja siksi me
käännyimme ja olemme palajamassa takaisin".

"Niin", sanoi Epäileväinen, "aivan tuossa lähellä, tien varrella on
pari jalopeuraa (maannevatko ne vai valvonevat, emme tiedä). Jos
olisimme niiden saavutettaviin joutuneet, niin varmaankin ne olisivat
repineet meidät palasiksi; muutahan emme osanneet luulla."

_Kristitty_: Johan te minut pelotatte kokonaan, mutta minnekäs minä
pakenen, päästäkseni turvaan? Jos palajan kotiseutuuni, jota tuli
uhkaa ja tulikivi, niin hukka minut siellä tietenkin perii. Jos
Taivaalliseen Kaupunkiin pääsen, niin siellä minä turvan saan, sen
tiedän varmaan. Täytyy yrittää. Mennä takaisin -- se on mennä surman
suuhun; mennä eteenpäin -- se tietää tosin kuoleman pelkoa, mutta sen
toisella puolella myös iankaikkista elämää. Eteenpäin lähden kuin
lähdenkin.

Arka ja Epäileväinen juoksivat alas mäkeä. Kristitty kulki tietänsä.

Miettiessään siinä sitten, mitä nuo miehet olivat sanoneet, tapasi
hän kirjoitusta povestansa, lukeakseen siitä lohdutusta, mutta
sitäpä ei siinä enää ollutkaan. Silloin joutui Kristitty kovaan
tuskaan eikä tiennyt, mitä tehdä, sillä nythän häneltä puuttui
se, joka tavallisesti hänen mieltänsä rohkaisi, ja joka oli oleva
hänelle pääsykirjana Taivaalliseen Kaupunkiin. Siksipä hän oli
aivan hämillänsä ja neuvotonna. Vihdoinkin johtui hänen mieleensä,
että hänhän oli nukkunut lehtimajaan mäen rinteellä. Hän lankesi
polvilleen ja rukoili Jumalalta anteeksi tätä mieletöntä tekoansa.
Senjälkeen hän palasi kirjoitustaan etsimään.


KOLMASTI SAMOJA JÄLKIÄ.

Mutta ken kykenee kyllin selvästi kuvailemaan sitä, tuskaa, jota
Kristitty sydämessään tunsi koko tämän palausmatkansa aikana!
Vuoroin hän huokaili, vuoroin hän itki, tuon tuostakin nuhdellen
itseänsä siitä, että oli, mielettömästi kyllä, uneen uupunut siinä
paikassa, joka oli rakennettu sitä varten vain, että hän siinä
hiukan levähtäisi vaivoistansa. Ja niin hän astui takaisin päin,
huolellisesti katsellen koko ajan puoleen ja toiseen, eikö missä
näkisi kirjoitusta, josta hänelle niin monasti oli ollut lohdutusta
matkallansa. Hän kulki, kunnes taaskin tuli näkyviin se lehtimaja,
missä hän oli istunut ja maannut. Mutta tuo näky se vaan enensi
hänen tuskaansa, se kun uudestaan johdatti hänen mieleensä hänen
nukkumisensa rikoksen. Hän vaelsi edelleen, vaikeroiden syntistä
untansa, sanoen: "Voi minua, miestä viheliäistä, joka päiväs-aikana
makasin, joka kesken vastuksia makasin! Kuinka saatoinkaan lihaani
hyvitellä siihen määrin, että soin sille lepoa siinä majassa,
jonka mäen Herra on rakentanut ainoastaan matkamiesten hengen
virvoitukseksi! Kuinka monta askelta olenkaan turhaan astunut!
(Samoin kävi Israelin lastenkin heidän syntiensä tähden: heidät
lähetettiin takaisin Punaisen Meren rannoille). Minun pitää
tuskalla astua ne askeleet, jotka olisin voinut ilolla kulkea,
ellei tuota syntistä unta olisi ollut. Kuinka etäälle olisin tällä
välin ennättänytkään! Kolmasti minun pitää kulkeman samoja jälkiä,
vaikka olisin ne yhdellä kertaa voinut käydä. Ja nyt minut jo pian
yö yllättää, sillä päivä on jo melkein lopussa. Voi ett'en olisi
maannut!" [Ilm. 2: 5, 1 Tess. 5: 6]

Tällä välin hän oli jälleen saapunut lehtimajaan. Hän istahti ja
rupesi itkemään, mutta vihdoin hän sattui murhemielin katsahtamaan
lavitsan alle, ja siellähän se kirjoitus olikin. Vavisten hän
sieppasi sen ylös ja pisti poveensa. Ja ken voi kuvailla miehen
riemua, kun hän oli kirjoituksensa jälleen saanut! Siinähän hänen
elämänsä kantakirja ja hänen pääsykirjansa kaivattuun satamaan.
Niinpä hän kätki sen povellensa, kiitti Jumalaa, joka oli ohjannut
hänen silmänsä huomaamaan sen, ja läksi sitten, ilokyyneleitä
vuodattaen, jälleen vaeltamaan tietänsä.

Ja kuinka olikaan nyt keveätä hänen kulkunsa mäelle!

Ennenkuin hän pääsi mäen kukkulalle, meni aurinko mailleen hänen
nähtensä. Tämä saattoi hänet toistamiseen miettimään, kuinka
mieletöntä hänen nukahtamisensa oli ollut, ja silloin hän alkoi
taaskin surkutella omaa itseänsä: "Voi sinuasi, sinä syntinen uni!
Sinun tähtesi oli vähällä yö minut matkallani yllättää! Minun täytyy
kulkea päivänvaloa vailla; pimeys peittää polvun mun jalkaini alla,
ja minun täytyy kuulla petojen karjuntaa syntisen uneni tähden!"

Samalla muistui hänen mieleensä myös, mitä Epäileväinen ja Arka
olivat kertoneet säikäyksestänsä, jalopeuroja nähdessään.

Silloin puheli Kristitty itseksensä: "Nuo pedot vaanivat yöllä
saalistansa, ja jos he pimeässä minut kohtaavat, niin mitenkä minä
heistä pääsen? Mitä minä teen, jott'eivät mua palasiksi revi?"


KRISTITTY KOMEAN LINNAN EDUSTALLA.

Hän kulki tuosta edelleen, mutta, valitellessaan äsköistä kovan onnen
erehdystä, hän nosti silmänsä, ja, katso, aivan vallantien varrella
hänen edessänsä seisoi upea linna, nimeltä _Komea_.

Niinpä näin minä unessani hänen jouduttavan askeleitaan, saadakseen,
jos mahdollista, yösijaa linnassa. Ennen pitkää hän astui
hyvin kapealle tielle, jota vielä oli lähes neljännes virstaa
portinvartijan majalle. Tähystellen siinä hyvin tarkasti eteensä, hän
huomasi tiellä, kaksi jalopeuraa.


KRISTITTY PYRKII YÖKSI KOMEAAN LINNAAN.

"Tuossahan ne on", ajatteli hän, "ne vaarat, jotka Aran ja
Epäileväisen pakottivat kääntymään takaisin." (Jalopeurat olivat
kytketyt kahleisin, mutta sitä hän ei nähnyt). Häntä alkoi hirvittää,
ja hän aikoi kääntyä takaisin hänkin, sillä -- ajatteli hän --
surman suuhunhan tässä muutoin joutuu kuin joutuukin. Mutta koska
portinvartija, nimeltänsä _Valpas_, huomasi Kristityn pysähtyneen,
valmiina palajamaan takaisin, huusi hän hänelle:

"Senkö verran sinussa onkin voimaa? Älä jalopeuroja pelkää, sillä
ne ovat kahleissa. Ne on pantu uskon koettelemiseksi sellaisissa,
joissa uskoa on, ja sellaisten ilmisaamiseksi, joissa ei uskoa ole.
Pysyttele keskellä tietä, niin ei sinulle mitään pahaa tapahdu."
[Mark. 4:40]

Minä näin hänen sitten kulkevan pelvosta vavisten, mutta tarkoin
noudattaen portinvartijan neuvoa. Hän kuuli jalopeurain kiljuvan,
mutta mitään pahaa ne eivät hänelle tehneet. Hän paukutti ilosta
käsiänsä ja astui edelleen, kunnes saapui portille, missä
portinvartija oli.

Silloin sanoi Kristitty portinvartijalle:

"Herra, mikä talo tämä on, ja saako tässä yösijaa?"

Portinvartija vastasi:

"Tämän talon on mäen Herra rakentanut matkamiesten suojaksi ja
leposijaksi."

Portinvartija kysyi, mistä hän on, ja minne hänellä matka.

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista ja olen matkalla Sionin
vuorelle, mutta koska aurinko on jo mailleen mennyt, niin tahtoisin
olla yötä tässä, jos saan.

_Portinvartija_: Mikä teidän nimenne?

_Kristitty_: Nimeni on nyt Kristitty, mutta ennen se oli _Armoa
vailla_. Minä olen Jafetin sukua, jonka Jumala on sallinut asua Semin
majoissa. [1 Mos. 9: 27]

_Portinvartija_: Mutta miksikäs te näin myöhään tulette? Aurinko on
jo laskenut.

_Kristitty_: Olisin ollut täällä ennenkin, mutta -- voi minua
viheliäistä! -- minä nukahdin lehtimajassa mäen rinteellä. Olisin
minä sentään ollut täällä jo aikaisemminkin, ellen olisi maatessani
kadottanut matkakirjaani ja tullut ilman sitä mäen kukkulalle.
Turhaan sitä tapailtuani, täytyi minun, suru sydämessä, kääntyä
takaisin siihen paikkaan, missä maannut olin. Sieltä sen löysin ja
nyt olen täällä.

_Portinvartija_: No niin. Minä kutsun yhden tämän talon neitseistä,
ja jos teidän puheenne hänelle kelpaa, niin hän saattaa teidät muun
perheen keskuuteen, niinkuin talon säännöt määräävät.

Valpas soitti kelloa, ja kohta senjälkeen tuli ovelle arvokas, kaunis
neitsyt, nimeltä _Varovaisuus_, ja kysyi, mitä varten hänet oli tänne
kutsuttu.

Portinvartija vastasi:

"Tämä mies on matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, mutta
koska hän on väsynyt, ja yö hänet yllätti, niin kysyi hän minulta,
saisiko hän yösijaa täällä. Minä sanoin kutsuvani sinut, ja sinä
saat, haasteltuasi hänen kanssaan, tehdä, minkäs hyväksi näet,
niinkuin säätää talon laki."

Neitsyt tiedusti nyt, mistä vieras on tullut, ja minne hän on
matkalla. Kristitty kertoi. Sitten kysyi neitsyt, mitä hän oli
matkallaan nähnyt, ja ketä kohdannut, ja Kristitty ilmoitti senkin.
Vihdoin tiedusti neitsyt hänen nimeänsä, ja Kristitty sanoi:

"Nimeni on Kristitty, ja sitä enemmän halajaisin viettää täällä
yöni, kun kuulin mäen Herran rakentaneen tämän talon matkamiehille
leposijaksi ja suojaksi."


KRISTITYN KESKUSTELU HURSKAUDEN KANSSA.

Neitsyt myhähti, mutta kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä. Tuokion
kuluttua hän virkkoi:

"Minä käyn kutsumassa tänne pari kolme perheen jäsentä lisäksi."

Sen sanottuansa hän juoksi ovelle, ja hänen kutsustansa tulivat ulos
_Ymmärrys, Hurskaus_ ja _Rakkaus_, jotka, hetken aikaa haasteltuansa
Kristityn kanssa, veivät hänet perheenjäsenten piiriin. Useat heistä
tulivat häntä vastaan kynnykselle, sanoen: "Käy sisään, sinä Herran
siunattu! Mäen Herra on rakentanut tämän kartanon nimenomaa sinun
kaltaistesi vaeltajain vierasmajaksi." Hän kumarsi ja seurasi heitä
kartanoon.

Kun hän oli sisälle tullut ja istahtanut, toivat he hänelle juotavaa.
Sitten he suostuivat keskenänsä siitä, että muutamat heistä,
illallista laitettaessa, eriksensä ryhtyvät keskustelemaan Kristityn
kanssa; sitenhän aika saadaan parhaiten kulumaan. Siihen määrättiin
Hurskaus, Ymmärrys ja Rakkaus. Ja näin he aloittivat:

Hurskaus: Kas niin, Kristitty hyvä, koska te olette suosiomme niin
saavuttanut, että me olemme teidät talohomme täksi yöksi ottaneet,
niin ruvetkaamme -- kenties siitä meille itsellemmekin on hyötyä --
haastelemaan kaikesta siitä, mitä teille on matkallanne tapahtunut.

_Kristitty_: Aivan kernaasti, ja olenpa iloinen, että se teitä
miellyttää.

_Hurskaus_: Mikä se teidät ensinnä sai lähtemään matkalle?

_Kristitty_: Minut ajoi pois kotiseudustani muuan hirvittävä ääni,
joka korvissani soi, ilmoittaen, että turmio minut väkisinkin perii,
jos vielä entisessä paikassa viivyn.

_Hurskaus_: Mutta mitenkäs te juuri tätä tietä läksitte
kotiseudustanne kulkemaan?

_Kristitty_: Jumalan tahdosta se tapahtui. Turmion pelvossa en
näet tiennyt, mitä tehdä, mutta parhaillaan tuossa vavistessani
ja itkiessäni, tuli sattumoisin luokseni muuan mies, nimeltä
Evankelista, ja hän se neuvoi minua ahtaalle portille, jota muutoin
en olisi milloinkaan löytänyt. Ja niin hän ohjasi minut sille tielle,
joka suoraa päätä johdatti minut tähän taloon.

_Hurskaus_: Mutta ettekö te tullutkaan Selittäjän talotse?

_Kristitty_: Tulin niinkin ja näin siellä sellaista, mikä ei
elämäpäivinäni enää mielestäni mene. Kolme seikkaa semminkin
mun muistooni jäi, nimittäin: kuinka Kristus, vastoin saatanan
ponnisteluita, voimassa-pitää armonsa vaikutuksia sydämessä; kuinka
ihminen oli tehnyt syntiä niin paljon, ett'ei hän enää toivonutkaan
Jumalalta armoa; ja kolmanneksi se uni, jossa muuan mies näki
tuomiopäivän tulleen.

_Hurskaus_: Kuinka? Kuulitteko hänen kertovan unensa!

_Kristitty_: Kuulin kyllä, ja kauhea oli se uni. Luulin, sitä
kuullessani, sydämeni pakahtuvan, mutta iloinenpa olen, että sen
kuulin.

_Hurskaus_: Siinäkö kaikki, mitä Selittäjän talossa näitte?

_Kristitty_: Ei. Hän vei minua edelleen ja näytti minulle upean
linnan ja kultiin puettuja ihmisiä siinä. Minä sain nähdä, kuinka
muuan pelvoton mies raivasi itselleen tien niitten aseellisten
miesten keskitse, jotka seisoivat ovella häntä estämässä, ja kuinka
hänet kutsuttiin sisään, ikuisen kunnian osallisuuteen. Tunsin, tuota
nähdessäni, sydämeni riemastuvan. Olisin tuon hyväntahtoisen miehen
talossa mielelläni vuoden umpeenkin viipynyt, mutta tiesinhän, että
minun oli jälleen lähteminen matkalle.

_Hurskaus_: Mitäs muuta tiellänne näitte?

_Kristitty_: Muutako? Hiukan verran vain kuljettuani, minä näin erään
olennon -- niin minun silmäni otti -- verisenä riippuvan puussa,
mutta samassa kuin sen olin nähnyt, kirposi taakkakin harteiltani.
Olin näet huokaillut raskaan kantamuksen alla, mutta siellä se putosi
pois. Kummalliselta se minusta tuntui, sillä mointa seikkaa en ollut
vielä milloinkaan nähnyt. Niin, seistessäni siinä ja katsellessani
-- en saattanut olla katselematta -- tuli kolme loistavaa olentoa
tyköni: yksi heistä vakuutti minulle, että syntini ovat annetut
anteeksi; toinen riisui yltäni ryysyt ja antoi minulle tämän kirjatun
nutun, minkä tässä näette; kolmas painoi tämän merkin otsaani, tämän
tässä, ja antoi minulle tämän kirjoituksen.

Sen sanottuaan hän veti sen povestansa esille.

_Hurskaus_: Mutta näittehän vieläkin jotain, eikö niin?

_Kristitty_: Nämä nyt kertomani seikat olivat näkemistäni parhaat.
Näin minä muutakin, nimittäin kolme miestä, Tyhmän, Laiskan ja
Pöyhkeän, makaavan tien ohessa, kahleet jaloissa. Mutta luuletteko,
että minä sain heidät hereille? Näin myöskin Muodon miehen ja
Tekopyhän tulla heilahtavan muurin ylitse, mennäksensä, niinkuin
väittivät, Sionin vuorelle, mutta he hukkuivat pian, niinkuin minä
olin heille sanonut, vaikk'eivät sanojani uskoneet. Mutta ennen
kaikkea oli mielestäni vaikea kulkea tätä mäkeä ylös, ja vaikea oli
myös päästä jalopeurain kidan ohitse, ja ellei vain olisi portilla
ollut portinvartijata, hyvää miestä, niin enköhän vainenkin olisi
kääntynyt takaisin! Mutta nyt kiitän Jumalata, että olen täällä, ja
kiitän teitä, että olette minut ottaneet vastaan.


KRISTITYN KESKUSTELU YMMÄRRYKSEN KANSSA.

Senjälkeen näki _Ymmärrys_ hyväksi tehdä hänelle muutamia kysymyksiä
ja halusi niihin vastausta.

_Ymmärrys_: Ettekö välistä muistele kotimaatanne, josta tullut olette?

_Kristitty_: Kyllä, mutta suurella häpeällä ja inholla. Jos
todellakin olisin kaihonnut maata, josta lähtenyt olen, niin olisin
kyllä saanut tilaisuutta palajamaan takaisin, mutta nyt minä pyrjin
parempaan kotimaahan, nimittäin taivaalliseen. [Hebr. 11: 14-16]

_Ymmärrys_: Mutta ettekö vielä kanna kerallanne jotain sellaista,
mistä ennen olitte kiinni riippunut?

_Kristitty_: Kyllä, mutta aivan vastoin tahtoani, liiatenkin
sydämessä lihallisia ajatuksia, jotka sekä maanmiehilleni että
itsellenikin olivat niin mieluisia, ne tuovat minulle pelkkää tuskaa,
ja jos ne vaan oman valintani varassa olisivat, niin kokonaan ne
karkoittaisin pois, mutta juuri kuin olen tekemäisilläni sitä, mikä
paras on, silloin se, kuin pahin on, minussa asuu. [Rom. 7]

_Ymmärrys_: Eikö tunnu välistä, ikäänkuin jo olisitte voittanut sen,
mikä toisin vuoroin taas saattaa teidät neuvottomaksi?

_Kristitty_: Kyllä, vaikka ylen harvoin. Mutta kultaisia hetkiä ne
minulle ovat, jolloin sellaista sattuu.

_Ymmärrys_: Muistatteko, millä tavoin te huomaatte saavanne välistä
kiusauksista voiton?

_Kristitty_: Se tapahtuu, muistellessani, mitä minä ristin juurella
näin; se tapahtuu, silmäillessäni kirjattua nuttuani; se tapahtuu,
katsellessani kirjoitusta, jota povellani kannan; ja silloinkin se
tapahtuu, kun mieleni palaa, ajatellessani, minne olen matkalla.

_Ymmärrys_: Ja mikäs teidät saattaa sellaisella kaipauksella
vaeltamaan Sionin vuorelle?

_Kristitty_: Mikäkö? Siellähän toivon saavani nähdä elossa Hänet,
joka kuolleena ristillä riippui. Siellä toivon pääseväni kaikesta
siitä, mikä minua hamaan tähän päivään asti on kiusannut. Siellä,
sanotaan, siellä ei enää kuolemata ole, ja siellä saan elää niitten
kanssa, jotka minulle rakkaimpia ovat. Ja, totta puhuen, minä
rakastan Häntä, sillä Hän on minut taakastani päästänyt, ja minä
olen väsynyt sisälliseen sairauteeni. Mielelläni minä olisin siellä,
missä ei minua enää kuolema kohtaa, niitten kanssa, jotka lakkaamatta
huutavat: Pyhä, pyhä, pyhä! [Jes. 25: 8, Ilm. 21: 4]


KRISTITYN KESKUSTELU RAKKAUDEN KANSSA.

Silloin sanoi _Rakkaus_ Kristitylle: "Onko teillä perhettä? Oletteko
nainut mies?"

_Kristitty_: On minulla vaimo ja neljä pientä lasta.

Rakkaus: Miks'ette tuonut heitä mukananne?

Kristitty rupesi silloin itkemään ja sanoi: "Voi, kuinka mielelläni
sen olisin tehnytkin, mutta kaikki he niin kovin vastustivat lähtöäni
tälle matkalle."

_Rakkaus_: Mutta teidän olisi pitänyt puhua heille ja koettaa
osoittaa heille, mikä vaara heitä uhkaa, jos jäljelle jäävät.

_Kristitty_: Niinpä teinkin ja kerroin heille, mitä Jumala oli
minulle ilmoittanut meidän kaupunkia uhkaavasta turmiosta. Mutta minä
olin heidän silmissänsä niinkuin se, joka leikkiä laskee, eivätkä he
minua uskoneetkaan. [1 Mos. 19: 24]

_Rakkaus_: Rukoilittekos Jumalalta siunausta kehoituksillenne?

_Kristitty_: Rukoilin ja hartaasti rukoilinkin, sillä tietäkäät, että
vaimoni ja lapseni ovat minulle ylen kalliita.

_Rakkaus_: Mutta sanoittekos heille, kuinka te itsekin murehditte ja
pelkäätte uhkaavaa turmiota? Olihan kaiketi tuo turmio kyllä selvänä
silmienne edessä?

_Kristitty_: Sanoin myötääni ja monistellen. Lukivathan he minun
pelkoni kasvoistani ja kyyneleistäni; näkiväthän he, kuinka minä
tuskasta vapisin, kauhistuessani turmiota, joka meidän päämme päällä
häilyi, mutta ei mikään voinut heitä saada lähtemään mukaani.

_Rakkaus_: Mutta millä he sitten itseänsä estelivät?

_Kristitty_: Vaimoani pelotti luopuminen tästä maailmasta, ja lapseni
olivat kiinni nuoruuden mielettömissä huvituksissa. Yhdellä oli yksi
syy, toisella toinen, ja niin he jättivät minut yksinäni vaeltamaan.

_Rakkaus_: Mutta etteköhän te omalla turhamaisella elämällänne tehnyt
tyhjäksi niitten sanojenne vaikutusta, joilla kehoititte heitä
tulemaan kerallanne?

_Kristitty_: Enhän minä osaa elämätäni kiitellä, sillä monta
puutetta kyllä itsessäni tiedän olevan. Tiedän senkin, että ihminen
saattaa teoillansa kumota kaiken sen hyvän, mitä hän vakuuttavilla
todistuksilla on koettanut lähimmäisessänsä aikaan saada. Sen minä
kumminkin saatan sanoa, että koetin kaikin tavoin karttaa antamasta
heille millään sopimattomalla teolla aihetta vastenmielisyyteen
tätä retkeä kohtaan. Siitäpä syystä juuri he sanoivat minun olevan
turhantarkan ja kieltäytyvän heidän tähtensä sellaisesta, mitä he
eivät pahana pitäneet. Niin, saatanpa senkin sanoa: jos he minkään
minussa huomasivat heille esteitä eteen panevan, niin oli se se,
että niin huolellisesti vältin tekemästä syntiä Jumalaa vastaan ja
vääryyttä naapuriani kohtaan.

_Rakkaus_: Niinpä niinkin: Kain vihasi veljeänsä, koska hänen omat
työnsä olivat pahat, mutta hänen veljensä vanhurskaat. Ja jos vaimosi
ja lapsesi näistä syistä sinuun pahenivat, niin ovat he osoittauneet
mahdottomiksi hyvään, ja sinä olet sielusi heidän verestänsä
vapahtanut. [l Joh. 3: 12, Hebr. 3: 19]


KRISTITYLLE NÄYTETÄÄN LINNAA.

Minä näin unessani heidän tällä tavoin haastelevan, kunnes illallinen
joutui. Sitten he istuivat pöytään aterioitsemaan. Pöytä oli
runsaasti varustettu ruuilla ja selkiällä ja puhtaalla viinillä. Ja
heidän puheensa aineena pöydässä oli yksinomaa mäen Herra, nimittäin,
mitä Hän oli tehnyt, ja miksikä juuri niin tehnyt, ja mitä varten
Hän oli tämän kartanon rakentanut. Ja siitä, mitä he keskenänsä
haastelivat, minä huomasin, että Hän oli ollut suuri sotasankari ja
oli voittanut sen, jolla Kuoleman valta on, itsekin kyllä vaarassa
ollen, ja siitä syystä minä vielä enemmän häntä rakastan. [Hebr 2: 14
ja seur.]

Niin he sanoivat. "Ja minä uskon sen", virkkoi Kristitty, "että
Hän on sitä tehdessään saanut vuodattaa paljon verta. Mutta mikä
erittäinkin armon kunniaa kaikkeen siihen luo, minkä Hän on tehnyt,
on se, että Hän teki sen sulasta rakkaudesta maatansa kohtaan."

Sitä paitsi oli talonväessä muutamia, jotka olivat nähneet Hänet
ja puhuneet Hänen kanssansa silloin kuin Hän kuoli ristillä, ja he
todistivat kuulleensa Hänen omasta suustansa, että Hän rakastaa
poloisia vaeltajia niin paljon, ett'ei sen vertaa löydy auringon
noususta hamaan sen laskuun asti.

Sen lisäksi he todistivat oikeaksi senkin, että Hän oli omasta
kunniastansa luopunut, antaaksensa sen köyhille. He olivat kuulleet
Hänen sanovan ja vakuuttavan, ett'ei Hän tahdo yksinänsä asua
Sionin vuorella. Ja lisäksi he kertoivat Hänen tehneen päämieheksi
monenkin vaeltajan, joka oli ollut kerjäläinen synnyltänsä ja tomusta
alkujansa. [Fil. 2:6 ja seur., 1 Sam. 2: 8, Ps. 113: 7]

Näinhe haastelivat keskenänsä myöhäiseen yöhön saakka, jättivät
itsensä sitten Herran huomaan ja menivät levolle. Matkamiehelle he
laittoivat sijan yläkerrassa avaraan huoneesen, jonka akkuna antoi
päivännousua kohti. Tämän huoneen nimi oli _Rauha_, ja siinä hän
nukkui hamaan aamun koittoon saakka. Silloin hän heräsi ja lauloi:

    Miss' olenkaan! Ah, matkamiestä tässä
    On Jesus rakkaudellaan aina lässä!
    Ann' anteeks' syntin'. Suo mun näillä teillä
    Jo olla taivaan oven lähitteillä.

Aamulla he sitten kaikki heräsivät. Hetken aikaa haasteltuansa, he
kielsivät häntä lähtemästä, ennenkuin olivat näyttäneet hänelle
talon merkillisyyksiä. Aluksikin he veivät hänet lukusaliin, jossa
näyttivät hänelle asiakirjoja vanhimman muinaisuuden ajoilta.
Siinä hän, mikäli minä untani muistan, sai ensinnä nähdä mäen
Herran sukuluettelon, jonka mukaan Hän oli Vanha-ikäisen Poika ja
Hänen iankaikkista sukuperäänsä. Siinä oli myös täydellisemmin
merkittynä Hänen tekonsa ja työnsä ja ne monet sadat, jotka Hän oli
palvelukseensa ottanut. Siinä näki myös, kuinka Hän oli asettanut
heidät senkaltaisiin asuinsijoihin, joita ei aikain pituus eikä
luonnon katoavaisuus voi hävittää. [Dan. 7: 22]

Sitten he lukivat hänelle muutamista huomiota ansaitsevista töistä,
mitä Hänen palvelijansa olivat tehneet: valtakuntia voittaneet,
vanhurskautta täyttäneet, lupauksia saaneet, jalopeurain kitoja
tukkineet, tulen voimaa sammuttaneet, miekan terää välttäneet,
väkeviksi heikkoudesta tulleet, voimallisiksi sodassa kasvaneet ja
muukalaisten sotajoukkoja maahan lyöneet. [Hebr. 11: 33,34]

Ja edelleen he lukivat talon aikakirjain toisesta osasta, kuinka
heidän Herransa oli valmis suosiohonsa sulkemaan jokaisen,
jok'ikisen, vaikka he entis-aikoina paljonkin olisivat pilkanneet
Hänen personaansa ja toimiansa. Siinä sai Kristitty kuulla monta
muutakin kertomusta kuuluisista tapauksista, sekä muinaisilta
päiviltä että nykyajoilta, niinpä profetioista ja ennustuksista,
jotka tarkallensa ovat toteen käyneet sekä vihollisille pelotukseksi
ja hämmästykseksi että vaeltajille lohdutukseksi ja virvoitukseksi.

Seuraavana päivänä he saattoivat hänet asehuoneesen. Siellä hän näki
kaikenlaisia aseita, joita Herra oli hankkinut vaeltajia varten,
niinkuin miekkoja, kilpiä, kypäriä, haarniskoita, jokapäiväisen
rukouksen ja jalkineita, jotka eivät milloinkaan kulu. Ja niitä oli
niin runsaasti, että niillä olisi voinut varustaa heidän Herransa
palvelukseen yhtä suuren miesjoukon kuin taivaalla on tähtiä. [Ef. 6:
10-18, 1 Tess. 5: 8]

Niinikään he näyttivät hänelle työaseita, joilla muutamat Herran
palvelijoista olivat ihmeellisiä tekoja toimittaneet. Siellä oli
nähtävänä Moseksen sauva; siellä oli vasara ja naulat, joilla
Jael naulitsi Siseran; saviastiat, basunat ja lamputkin, joilla
Gideon ajoi Midianin sotajoukot pakosalle. Senjälkeen hän näki
härän kaareksen, jolla Samgar löi kuusisataa miestä. He näyttivät
hänelle samoin leukaluun, jolla Simson teki niin suuria urhotöitä,
ja he näyttivät hänelle lingon ja kiven, jolla David löi gatilaisen
Goliatin, kuin myös miekan, jolla Herra on kuolijaksi lyöpä synnin
miehen sinä päivänä kuin hän nousee saalistansa hakemaan. Sitä paitsi
he näyttivät hänelle vielä monta muuta erin omaista esinettä, joita
Kristitty suurella mielihyvällä katseli. [Tuom. 4: 21, Tuom. 7:
16-22, 2 Tess. 2: 3-8]

Senjälkeen he laskeusivat jälleen levolle.

Sitten minä näin unessani hänen aamulla nousevan, lähteäksensä
matkaansa jatkamaan, mutta he pyysivät häntä jäämään vielä
seuraavaankin päivään.


KRISTITTY NÄKEE IHANAT VUORET JA HAARNISKOIDAAN.

"Jos ilma on kirkas", sanoivat he, "niin näytämme teille _Ihanat
Vuoret_, joista teille on oleva vielä enemmän lohdutusta, ne kun ovat
lähempänä kaipaamaanne satamaa kuin se paikka, jossa nyt olette."

Hän suostui ja jäi olemaan.

Aamun tultua he veivät hänet kartanon harjalle ja käskivät hänen
katsomaan etelää kohti. Hän teki niin, ja, katso, hän näki pitkän
matkan päässä suloisen vuoriseudun, jota kaunisti metsät ja viinamäet
ja kaikenkaltaiset hedelmät, kukkaset ja lähteet ja kaivot, ihanat
katsella. Hän tiedusti tuon tienoon nimeä, ja he sanoivat: [Jes. 33:
16]

"Se on _Immanuelin maa_, ja yhteinen se on kaikille vaeltajille,
niinkuin tämä mäkikin. Ja koskas täältä sinne olet tullut, niin
sieltä sinä näet Taivaallisen Kaupungin portin. Paimenet, joita
siellä asuu, sen sinulle näyttävät."

Nyt katsoi hän jo ajan olevan lähteä matkalle, ja hekin suostuivat
siihen.

"Mutta", sanoivat he, "käydäänpä ensin vielä kerta asehuoneessa!"

Niin tehtiin, ja siellä he vaatettivat hänet taatuilla tamineilla
kantapäästä kiireesen asti silta varalta, että hänen päällensä tiellä
hyökättäisiin.

Näin varustettuna hän läksi ystävinensä ulos portille. Siellä hän
kysyi portinvartijalta, oliko hän nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi.

Portinvartija vastasi: "kyllä".

_Kristitty_: Tunsitteko häntä?

_Portinvartija_: Minä tiedustelin hänen nimeänsä, ja hän sanoi
olevansa _Uskollinen_.

_Kristitty_: Oi, minä tunnen hänet. Hän on meidän kaupungista,
naapurimies; hän tulee sieltä, mistä minäkin olen syntyisin. Kuinka
kauaksi luulisitte hänen jo ennättäneen?

_Portinvartija_: Hän lienee tähän aikaan päässyt mäen alle.

_Kristitty_: No niin, vartija hyvä, Jumala suojelkoon sinua ja
antakoon sinulle runsaan siunauksen ystävällisyydestäsi minua kohtaan.

Hän alkoi astua eteenpäin, mutta Varovaisuus, Hurskaus, Rakkaus ja
Ymmärrys tahtoivat saattaa häntä mäen juurelle asti. Ja niin he
kulkivat yhdessä, toistellen entisiä keskustelujansa, kunnes alkoi
alamäki. Silloin sanoi Kristitty:

"Jos oli vaikeata mäelle nousu, niin vaarallista on laskukin, mikäli
minä osaan nähdä."

"Onpa niinkin", sanoi Ymmärrys, "sillä ylen työlästä on ihmisen
laskeutua alas _Nöyryyden laaksoon_, niinkuin sinä nyt, ja katsoa,
ett'ei tiellä liukastuisi. Siksipä me läksimme saattamaan sinua mäkeä
alas."

Hän alkoi nyt laskeutua hyvin varovasti, mutta sittenkin hän
liukastui kerran, jopa toisenkin.

Sitten minä näin unessani, kuinka nuo hyväntahtoiset matkatoverit,
Kristityn tultua mäen alle, antoivat hänelle leipäkyrsän, leilin
viiniä ja rypäleen rusinoita. [2 Sam. 16:1]

Sitten hän läksi vaeltamaan.


KRISTITTY KOHTAA APOLLYONIN.

Mutta Nöyryyden laaksoon tultuansa, Kristitty joutui kovaan pulaan,
sillä tuskin oli vielä pienikään pala tietä katkennut, niin jo näki
hän erään ruman vihollisen tulevan kedon poikki häntä kohti. Sen
nimi oli _Apollyon_. Kristittyä alkoi hirvittää, ja siinä hän nyt
miettimään, olisiko kääntyä takaisin vai pysyäkö paikoillaan. Mutta
silloin tuli hän ajatelleeksi, että jos hän kääntyy takaisin, niin
hänen selkänsä jää aivan suojattomaksi, ja vihollisen on helppo
lävistää hänet nuolillansa. Hän päätti niin muodoin uhallakin olla
peräytymättä, "sillä", ajatteli hän, "ellei minulla muuta olisikaan
tarkoituksena kuin henkeni pelastaminen, niin paras on siinäkin
tapauksessa pitää paikkansa." [Ilm. 9: 11]

Hän astui eteenpäin, ja Apollyon kohtasi hänet. Tuo hirviö oli
kamala katsella. Hän oli verhottu suomuksilla kuin kala (ja siitä
hän onkin ylpeä); hänellä oli siivet kuin lohikäärmeellä, jalat kuin
karhulla, hänen vatsastansa tuprusi tulta ja savua, ja hänen suunsa
oli kuin jalopeuran kita. Lähelle tultuansa, hän loi Kristittyyn
ylenkatseellisen silmäyksen ja rupesi kyselemään häneltä. [Job. 41: 6
ja seur.]

Apollyon: Mistä te tulette, ja minne matka?

_Kristitty_: Tulen Turmion kaupungista, joka on kaiken pahuuden pesä,
ja olen matkalla Sionin kaupunkiin.

_Apollyon_: Siitä huomaan sinun olevan minun alamaisiani, sillä koko
se maa on minun, ja minä olen sen ruhtinas ja jumala. Kuinkasta siis
olet kuninkaasi tyköä karannut? Ellen minä toivoisi sinulta vielä
suurempia palveluksia, niin yhdellä iskulla paiskaisin sinut maahan.

_Kristitty_: Olen kyllä syntynyt teidän alueillanne, mutta teidän
palveluksenne oli kovaa ja palkka teiltä sellainen, ett'ei mies
moisella elä, sillä synnin palkka on kuolema. Siksipä minä,
vanhemmaksi tultuani, tein, mitä muutkin ymmärtäväiset ihmiset
tekevät: rupesin miettimään, millä keinoin kenties pääsisi paremmille
oloille. [Rom. 6: 23]

_Apollyon_: Ei ole sitä ruhtinasta, joka niin helpolla alamaisistansa
luopuu, enkä minäkään sinua päästä. Mutta koskas palvelustasi valitat
ja palkkaasi moitit, niin käy tyytyväisenä takaisin. Kaiken sen,
minkä meidän maa tuottaa voipi, sen minä lupaan antaa sinulle.

_Kristitty_: Mutta minähän olen jo palkkautunut toiselle, juuri
ruhtinaitten Kuninkaalle. Kuinkas minä enää rehellisenä miehenä
saatan sinun kanssasi palata?

_Apollyon_: Sinun laitasi on, niinkuin sananlasku sanoo: olet tullut
ojasta allikkoon. Mutta niin se on tavallisesti käynyt niitten,
jotka ovat julistaneet olevansa hänen palveluksessaan: ennen pitkää
he hylkäävät hänet ja palajavat minun tyköni. Tee sinäkin niin, ja
kaikki käy hyvin. [l Tim. 5:15]

_Kristitty_: Minä olen hänelle uskollisuutta luvannut ja
kuuliaisuutta vannonut. Jos nyt hänestä luopuisin, niin
kavaltajanahan minut hirteen vedettäisiin!

_Apollyon_: Samaahan olet minullekin luvannut, mutta olkoon sittenkin
kaikki unohdettu, jos käännyt ja palajat takaisin.

_Kristitty_: Mitä sinulle lupasin, sen tein ala-ikäisenä ollessani,
ja sitä paitsi minä otan lukuun sen, että se Ruhtinas, jonka
lippua nyt seuraan, kykenee päästämään minut tuosta lupauksesta,
ja antaa minulle anteeksi sen, minkä tehnyt olen, ruvetessani
sinun alamaiseksesi. Mutta lisäksi vielä, o sinä hävityksen mies,
Apollyon! Minulle ovat, puhuakseni totuutta, hänen palveluksensa,
hänen palkkansa, hänen palvelijansa, hänen hallituksensa, hänen
joukkonsa ja maansa kalliimpia kuin sinun. Älä siis minua enää koeta
taivutella. Hänen palvelijansa minä olen, ja häntä minä seuraan.

_Apollyon_: Mietihän vielä kerta tyyneellä mielin, mitä kaikkea
sinulle matkallasi saattaa tapahtua. Tiedäthän, että suurin osa hänen
palvelijoistansa saapi pahan lopun, koska he minua ja minun teitäni
vastaan sotivat. Kuinka moni heistä onkaan kuollut häpeällisen
kuoleman! Sitä paitsi: sinun mielestäsi on hänen palveluksessansa
parempi olla kuin minun, mutta eipä hän koskaan ole asuinsijastansa
astunut ulos, pelastamaan yhtäkään palvelijaansa vihollisten käsistä.
Kuinka monasti sen sijaan minä, niinkuin maailma varsin hyvin tietää,
olen, milloin väkivallalla, milloin viekkaudella, pelastanut hänen
ja hänen joukkonsa käsistä niitä, jotka minua ovat uskollisesti
palvelleet. Ja niin minä pelastan sinutkin.

_Kristitty_: Jos hän täällä ajassa jättää heidät pelastamatta, niin
koettelee hän siten heidän rakkauttansa: tahtovatko he riippua
hänessä kiinni loppuun asti. Ja mitä heidän pahaan loppuunsa tulee,
josta sinä puhuit, niin on se heidän mielestään ihaninta, mitä
odottaa osaa. Ajallinen pelastus ei heille kovin suuren-arvoista
ole, sillä he odottelevat kunniatansa, ja sen he saavat silloin kuin
heidän Ruhtinaansa tulee kunniassansa enkelijoukkonsa kanssa.

_Apollyon_: Oletpa jo nytkin ollut uskoton hänen palveluksessansa;
mitenkäs sitten voitkaan odottaa palkkaa häneltä?

_Kristitty_: Missäkäs, o Apollyon, minä olen ollut hänelle uskoton?

_Apollyon_: Mielesi rohkeus meni sinulta jo ensi alussa, silloin kuin
olit tukehtumaisillasi Epäröimisen Suohon. Sitten yritit käymään
vääriä teitä, päästäksesi taakastasi, vaikka sinun olisi pitänyt
odottaa, kunnes Ruhtinaasi olisi sen hartioiltasi nostanut. Sinä
nukuit syntiseen uneen ja kadotit kallis-arvoisen kappaleen; sinä
olit jo melkein valmis kääntymään takaisin, nähtyäsi jalopeurat,
ja kun kertoilet matkastasi ja kuulemistasi ja näkemistäsi, niin
sydämessä himoitset turhaa kunniata kaikesta siitä, mitä puhut tahi
teet.

_Kristitty_: Totta on kaikki tämä ja paljo muutakin, jotas et
maininnutkaan, mutta Ruhtinas, jota minä palvelen ja kunnioitan,
on armollinen ja valmis antamaan anteeksi, ja sitä paitsi, samat
virheethän minussa olivat jo sinunkin maassasi asuessani; siellähän
minä ne itseeni imin. Niitten alla minä olen huokaillut, niitten
tähden surrut, ja minun Ruhtinaani on ne minulle anteeksi antanut.


TAISTELU APOLLYONIN KANSSA.

Silloin puhkesi Apollyon kauheaan raivoon, sanoen: "Minä olen tuon
ruhtinaan vihollinen. Minä vihaan häntä itseänsä, hänen lakejansa,
hänen kansaansa. Minä olen lähtenyt liikkeelle, vastustaakseni sinua."

_Kristitty_: Varo tekojasi, Apollyon, sillä minä olen Kuninkaan
vallantiellä, pyhyyden tiellä. Kavahda siis itseäsi.

Apollyon levitti nyt jalkansa koko tien poikki ja sanoi: "Siitä ei
pelkoa. Ole valmis kuolemaan, sillä minä vannon hornaisten alhojeni
kautta, ettes tästä enää edemmäs mene; tässä minä sinun sielusi
hukutan." Sen sanottuaan, hän heitti tulisen nuolen hänen rintaansa
kohti, mutta Kristityllä oli kilpi, jolla hän sen torjui ja siten
vältti uhkaavan vaaran. Nyt veti Kristitty miekkansa, huomatessaan,
että jo on aika hänenkin ruveta toimimaan. Apollyon ei vitkaillut
hänkään, vaan ampui häneen nuolia rankkana raesateena, ja vaikka
Kristitty väistikin useimmat niistä, sai Apollyon haavoitetuksi
häntä päähän, käteen ja jalkaan. Kristityn täytyi senvuoksi hiukan
peräytyä. Apollyon jatkoi nyt rynnäkköänsä kaikin voimin, mutta
Kristittykin rohkaisi mielensä ja soti vastaan niin miehuullisesti
kuin suinkin jaksoi. Tätä kiivasta ottelua kesti yli puolen päivän,
kunnes Kristitty melkein kokonaan uupui, sillä ymmärtäähän sen, että
haavat tekivät hänet yhä heikommaksi ja heikommaksi.


KRISTITTY VOITTAA APOLLYONIN.

Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä
yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla
voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja
Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää
hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä
tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua,
joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin,
Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja
sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että
minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin
surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka
on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen
hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen
kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]

Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti
pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]

Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei
saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista,
jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme,
eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn
sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä
iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin
kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä.
Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää
Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani
Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:

    Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi,
    Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi,
    Hän hornan raivot häneen istutti
    Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti.
    Mut pyhän Mikaelin avuks' sain
    Ja pahan pakotin pois miekallain.
    Täst' ylistyksen Herralle nyt annan
    Ja nimellensä kiitokseni kannan.

Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän
puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja
parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan
siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä
hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi
hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi".
Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä
laaksossa hyökännyt.


KUOLEMAN VARJON LAAKSO.

Tämän laakson päässä alkoi toinen, nimeltä _Kuoleman Varjon_ laakso.
Kristityn piti kulkea sen kautta, sillä juuri sen keskitse kävi tie
Taivaalliseen Kaupunkiin. Ylen on syrjäinen paikka tämä laakso.
Profetta Jeremias sanoo, että se on korpi, autia ja erämaa, kuiva
ja kuoleman varjon maa, se maa, jossa ei yksikään ihminen vaeltanut
(paitsi Kristittyä) eikä asunut. [Jer. 2: 6]

Tässä laaksossa joutui Kristitty vielä pahempaan pulaan kuin taistelu
Apollyonin kanssa olikaan, niinkuin seuraavasta saatte nähdä.

Minä näin unessani, että Kristitty, saavuttuansa Kuoleman Varjon
laitaan, kohtasi kaksi miestä, niitten lapsia, jotka olivat luvatun
maan saattaneet pahaan huutoon. He kulkivat kiireissään takaisin
päin, ja Kristitty puhutteli heitä näin [4 Mos. 13: 33]:

_Kristitty_: Minne te olette matkalla?

Miehet: Takaisin, takaisin. Ja tehkää tekin niin, jos henkenne ja
rauhanne ovat teille kalliita.

_Kristitty_: Miksikä niin?

_Miehet_: Miksikö niin? Me kuljimme samaa tietä kuin tekin nyt ja
menimme niin pitkälle kuin rohkeus myöten antoi, mutta vähällä oli
palajaminen jäädä sikseen, sillä jos vielä hiukan kauemmas olisimme
menneet, niin emme nyt olisi tässä teille tietoja tuomassa.

_Kristitty_: Mutta mitäs teille tapahtui?

_Miehet_: Voi, me olimme jo melkein astuneet Kuoleman Varjon
laaksoon, mutta kaikeksi onneksi katsoimme eteemme ja huomasimme
hyvissä ajoissa vaarat.

_Kristitty_: Mutta mitäs te näitte?

_Miehet_: Mitäkö näimme? Näimme itse laakson, pilkkoisen pimeän,
rotkoissa siellä aaveita, liekkiöitä ja lohikäärmeitä. Laaksosta
kuului niinikään lakkaamatonta parkumista ja voivotusta, niinkuin
olisi siellä ollut ihmisiä sanomattomassa kurjuudessa, tuskain ja
kahleitten kytkyissä, ja laakson yli riippuu mieltä masentavia
hämmästyksen pilviä. Kuolemakin kaikkialla levittää siipiänsä sen
yli. Sanalla sanoen, se on kauttaaltaan kamala tienoo, jossa ei
yhtään järjestystä ole. [Jes. 13: 21,22, Job. 3: 5, Job. 10: 22]

_Kristitty_: Muuta en teidän puheestanne ymmärrä kuin sen, että tämä
tie on minun tieni toivottuun satamaan. [Jer. 2: 6]

_Miehet_: Olkoon se vaan sinun tiesi; me emme sitä aio käydä.

He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin
paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.


VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA.

Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata
laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut
kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun
saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos
hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa.
Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän
olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä
vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]

Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran
yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella
puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa
koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei
ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti
huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän
useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle
hän jalkansa astuu.

Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan
tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja
tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin
hirveällä pauhulla -- ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta,
niinkuin Apollyon taanoin, -- että hänen piti panna miekkansa tuppeen
ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen
rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun
sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]

Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat
tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja
tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli,
että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura
kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia
virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän
oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä
vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä.
Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi
hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti,
mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että
takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin
meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin.
Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa
kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän
päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä."
Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]

Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty
paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi
omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin
hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento
takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta
kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta
sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista
tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt
sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut.
Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt
ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä
sadatukset tulivat.


AAMU SARASTAA.

Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli
hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan:
"Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään
pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]

Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen:

Ensinnäkin: hän tiesi nyt, että toisiakin Jumalata pelkääväisiä on
kulkemassa tätä laaksoa, niinkuin hänkin.

Toiseksi: hän huomasi Jumalan olevan heidän kanssansa tässä pimeässä
ja kolkossa paikassa. "Miksikäs ei sitten minunkin kanssani",
ajatteli hän, "vaikk'en sitä edessäni olevilta esteiltä näekään?"
[Job. 9: 11]

Kolmanneksi: hän toivoi pian saavansa seuraa, jahka vaan saavuttaa
heidät. Hän jatkoi kulkuansa ja huusi edellä kulkevalle, mutta tämä
ei tiennyt, mitä vastata, hän kun luuli kulkevansa yksinään hänkin.

Mutta hetken perästä alkoi aamu sarastaa. Silloin sanoi Kristitty:
"Hän on muuttanut kuoleman varjon aamuksi." [Amos 5: 8]

Aamun koittaessa hän katsahti taaksensa, ei palataksensa, vaan
nähdäksensä nyt päivän valossa, millaisten vaarain kautta hän oli
pimeässä kulkenut. Entistä selvemmin hän näki nyt toisella kädellä
ojan ja toisella nevan. Hän näki myös, kuinka kapea niitten välinen
polku oli, ja näki aaveet ja liekkiöt ja lohikäärmeet rotkoissa,
mutta kaukana olivat jo kaikki nuo. Päivän valjettua ne eivät
enää tulleet lähelle, mutta ne saatettiin ilmi hänelle, niinkuin
kirjoitettu on: "Hän ilmoittaa pimeät perustukset, ja kuoleman varjon
Hän saattaa valkeuteen." [Job. 12: 22]

Syvästi liikutettu oli nyt Kristitty, nähdessään, mistä kaikista
vaaroista hän oli yksinäisellä tiellänsä pelastunut. Paljon hän oli
peljännyt niitä ennen, mutta nyt hän näki ne entistä selvemmin, ne
kun päivän valossa esiintyivät vielä enemmän silmiin pistävinä.

Tällöin nousi aurinko, ja tämä oli jälleen uusi armo Kristitylle. Se
nimittäin tietäkäät, että jos edellinen osa Kuoleman Varjon laaksoa
oli ollut vaarallinen, niin jälkimmäinen, jota hänen nyt tuli kulkea,
oli, jos mahdollista, vieläkin vaarallisempi: siitä paikasta, jossa
hän nyt seisoi, hamaan laakson päähän saakka oli tie täynnään ansoja,
pauloja, loukkuja, verkkoja ja täynnään rotkoja, pyydyshautoja,
syvänteitä ja jyrkänteitä. Jos nyt olisi ollut pimeä, kuten oli
silloin, kuin hän vaelsi alkupuolta tiestään, niin, vaikka hänellä
olisi ollut tuhat henkeä, hän olisi hukuttanut jok'ainoan, mutta,
niinkuin sanoin, aurinko nousi nyt juuri. Silloin hän sanoi: "Hänen
valkeutensa paistoi minun päälleni, ja minä kävin pimeässä Hänen
valkeudessansa." [Job. 29: 3]

Tässä valossa saapui Kristitty laakson päähän.


PAKANA KUOLLUT. PAAVI VOIMATONNA.

Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita,
tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita
oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä
hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä
edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, _Paavin_ ja
_Pakanan_. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja
heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla
surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.

Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä
minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana
oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä,
mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua
rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi
ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin
istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja
kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.

Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan
miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä
ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen,
puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä
useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta
tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse,
eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty
lauloi:

    O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
    Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
    Oi siunattu se käsi, joka mulle
    Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
    Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
    Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
    Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
    Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
    Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
    Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.


KRISTITTY JA USKOLLINEN.

Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle,
joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi
astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki _Uskollisen_ kulkevan
hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi!
Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja
Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne
teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki
kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]

Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti
Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli
ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun
muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään
katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt
nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.

Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja
suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän
matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:

_Kristitty_: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä,
että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut
mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä
miellyttävää polkua.

Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne
hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua,
niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.

_Kristitty_: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin
läksitte jälkeeni vaeltamaan?

_Uskollinen_: Kunnes en enää kauempaa saattanut viipyä, sillä heti
teidän lähdettyänne alkoi siellä liikkua huhuja, että taivaan tuli
ennen pitkää polttaa meidän kaupungin ihan perustuksia myöten.

_Kristitty_: Kuinka? Niinkö ne naapurit haastoivat?

_Uskollinen_: Jonkun aikaa se paha oli jokaisen suussa.

_Kristitty_: Ja tekö vain yksin läksitte tuhoa pakoon?

_Uskollinen_: Puhuttiinhan siellä, niinkuin jo sanoin, paljokin
tästä asiasta, mutta en luule heidän oikein uskoneen sitä, sillä
keskustelun kiihkossa kuulin muutamain puhuvan ivalla teistä ja
teidän hurjasta matkastanne, niinkuin he vaellustanne nimittelivät,
mutta minä uskoin ja uskon vieläkin, että tuli ja tulikivi taivaasta
on hukuttava meidän kaupungin. Siksi minä pakenin.

_Kristitty_: Oletteko mitään kuullut naapurista Taipuvaisesta?

_Uskollinen_: Kyllä, Kristitty. Kuulin hänen kulkeneen kerallanne
aina Epäröimisen Suolle saakka. Siellä hän oli vajonnut. Niin
ne muutamat kertoivat, vaikk'ei hän itse olisi tahtonut muitten
siitä mitään tietävän. Minä puolestani luulen hänen aika lailla
tahraantuneen suon mutaan.

_Kristitty_: Mitä ne naapurit hänelle sanoivat?

_Uskollinen_: Siitä saakka kuin hän tuli takaisin, ovat ihmiset,
jos jonkinlaiset, alkaneet pitää häntä pilkkanansa: muutamat häntä
nauravat ja ylenkatsovat, ja tuskin yksikään antaa hänelle työtä.
Nyt on hänen tilansa seitsemän kertaa kehnompi kuin jos ei olisi
milloinkaan kaupungista lähtenytkään.

_Kristitty_: Mutta minkästähden he ovat niin tylyjä hänelle, koskapa
itsekin halveksivat sitä tietä, jolta hän kääntyi?

_Uskollinen_: Sepä se! He sanovat: "Vetäkää hirteen se mies; hän
on lipilaari; hän on tunnustuksestansa luopunut." Luulenpa Jumalan
nostattaneen hänen vihollisensakin häntä pilkkaamaan ja tekemään
hänet sananlaskuksi, koskapa hän tieltä kääntyi. [Jer. 29: 18,19]

_Kristitty_: Ettekö puhutellut häntä ennen lähtöänne?

_Uskollinen_: Kerran kohtasin hänet kadulla, mutta hän puikahti
toiselle laidalle, niinkuin se, joka tekojansa häpeää. Siten jäi
minulta puhelematta hänen kanssaan.

_Kristitty_: Matkan alussa oli minulla hyviä toiveita miehestä, mutta
nyt pelkään hänen hukkuvan kaupungin hävityksessä, sillä hänen on
käynyt, niinkuin sananlasku sattuvasti sanoo: Koira syö oksennuksensa
ja pesty sika rypee jälleen ropakossa. [2 Piet. 2: 22]

_Uskollinen_: Samaa minäkin pelkään. Mutta kukapa voi estää sitä,
mikä tapahtuva on?

_Kristitty_: No niin, naapuri Uskollinen, jättäkäämme hänet ja
puhukaamme siitä, mikä suorastaan koskee meitä itseämme. Kertokaapas
nyt, mitä teille matkallanne on tapahtunut, sillä olisipa ihme ja
kumma, ellette olisi yhtä ja toista kokenut.


USKOLLINEN KERTOO KOHTAUKSESTANSA HEKUMALLISEN KANSSA.

_Uskollinen_: Minä vältin suon, johon huomaan teidän vajonneen, ja
tulin turvallisesti portille. Kohtasin vaan erään vaimon, nimeltä
_Hekumallinen_, ja hän oli vähällä tehdä minulle pahaa.

_Kristitty_: Hyvä oli, että pääsitte hänen pauloistansa. Josefin hän
oli niihin niinikään kietomaisillaan, mutta Josef pääsi irti, kuten
tekin, vaikka oli vähällä menettää henkensä. Mitä hän teille teki? [1
Mos. 39: 10-13]

_Uskollinen_: Ette usko -- ellette sitä jo ennestänne tiedä, --
kuinka liukas kieli hänellä oli. Hän koetti kaikin mokomin saada
minut poikkeamaan syrjään kanssansa, avaten minulle jos mitäkin
mielihyvää.

_Kristitty_: Puhtaan omantunnon mielihyvää ei toki liene luvannut.

_Uskollinen_: Ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: kaikellaista
lihallista ja maallista mielihyvää.

_Kristitty_: Kiittäkää Jumalaa, että hänestä pääsitte. Joka ei Herran
suosiossa ole, hän lankee syvään kuoppaan. [Sananl. 22: 14]

_Uskollinen_: Enpä tiedä, lienenkö hänestä kokonaan päässyt?

_Kristitty_: Mitenkä? Olen toki varma, ett'ette hänen pyyteisinsä
suostunut.

_Uskollinen_: En, en niin, että olisin itseni tahrannut, sillä
mieleeni muistui muuan vanha kirjotus, jonka olin lukenut, ja joka
sanoo: Hänen askeleensa menevät helvettiin. [Sananl. 5: 5]

Minä suljin silmäni, jott'ei hänen katseensa minua lumoaisi. Silloin
hän pilkkasi minua, ja minä läksin matkaani jatkamaan. [Job. 31: 1]


USKOLLINEN JA AATAMI ENSIMMÄINEN.

_Kristitty_: Tehtiinkö tiellä mitä muita rynnäköitä teitä vastaan?

_Uskollinen_: Tultuani sen mäen alle, jota Vastuksien mäeksi
sanotaan, kohtasin hyvin vanhan miehen, joka minulta tiedusti,
kuka olen ja minne minulla matka. Minä sanoin olevani matkamies ja
kulkevani Taivaallista kaupunkia kohti. Vanha mies sanoi silloin:
"Näytätpä rehelliseltä mieheltä. Tyytyisitkö olemaan minun kanssani
siitä palkasta, minkä sinulle annan?" Minä kysäisin, kuka hän on, ja
missä hän asuu. Hän sanoi olevansa _Aatami Ensimmäinen_ ja asuvansa
_Eksytysten kaupungissa_. Senjälkeen minä tiedustin, mikä toimi
hänellä on, ja minkä palkan hän minulle lupaa. Hän sanoi pitävänsä
ammattinaan kaikenlaisia huvituksia, ja palkkanani oli oleva se, että
hän vihdoin tekee minut perillisiksensä. Kyselin edelleen, millainen
oli hänellä talo, ja ketä muita hänellä oli palveluksessaan. Hän
sanoi talonsa olevan varustetun kaiken maailman makupaloilla ja
palvelijainsa olevan hänen omaa sukujuurtansa. Minä tiedustin
sitten, oliko hänellä lapsia. Hän sanoi, ett'ei hänellä ole kuin
kolme tytärtä: _Lihan himo, Silmäin pyyntö ja Elämän koreus_ ja
että saan ottaa heidät kaikki vaimoikseni, jos tahdon. Kysyin tuosta
vihdoin, kuinka kauan hän tahtoisi minua elämään tykönänsä, ja siihen
hän vastasi: niin kauan kuin hän itsekin elää. [Efes. 4: 22, 1 Joh.
2:16]

_Kristitty_: No niin, mihinkäs päätökseen tulitte vihdoin vanhan
miehen kanssa?

_Uskollinen_: Olin ensi alussa hiukan taipuvainen lähtemään hänen
mukaansa, sillä hän haasteli mielestäni niin kauniisti, mutta kun
puhellessamme satuin katsahtamaan hänen otsaansa, niin näin siinä
kirjoitettuna: Riisukaat pois teistänne vanha ihminen tekoinensa.
[Kol. 3: 9]

_Kristitty_: Kuinka sitten kävi?

_Uskollinen_: Sitten iski mieleeni, niinkuin tulella olisi polttanut,
että kun hän kerran on minut taloonsa saanut, niin orjaksi hän minut
heti myö, puhukoon nyt mitä hyvänsä ja liukastelkoon kuinka paljon
tahansa. Minä pyysin häntä vaikenemaan, sillä minä en aio astua hänen
majansa ovelienkaan. Silloin hän rupesi pilkkaamaan minua, sanoen,
että kyllä hän minun perääni lähettää jonkun toisen, joka tekee tieni
katkeraksi hamaan sieluun saakka. Minä käännyin, lähteäkseni pois
hänen luotansa, mutta tuskin olin kääntänyt hänelle selkäni, niin jo
tunsin hänen tarttuvan lihaani ja nykäisevän minua niin hirmuisesti
taaksepäin, että luulin hänen reväisseen irti palasen omaa itseäni.
Minä huudahdin: "Minä viheliäinen ihminen!" Sitten läksin edelleen
kulkemaan mäen päälle. Puolitiehen päästyäni katsahdin taakseni
ja näin jonkun tulevan perässäni tuulen nopeudella. Ja lehtimajan
kohdalla hän minut saavutti. [Joh. 8: 34, Gal. 4: 17, Rom. 7: 24]

"Juuri siinä", sanoi Kristitty, "minne minä poikkesin levähtämään.
Siellä minut uni petti, ja siellä minä kadotin tämän kirjoituksen
povestani."

_Uskollinen_: Kuunnelkaahan minua loppuun asti, veli hyvä. Heti kuin
hän oli minut saavuttanut, alkoi häneltä tuiskuna tulla sekä sanoja
että iskuja ja maahan hän minut paiskasi, niin että makasin siinä
puolikuolleena. Tultuani hiukan tuntoihini, minä kysyin, miksikä hän
minua tällä tavoin kohtelee. Hän sanoi sen tapahtuvan siitä syystä,
että minussa oli ollut salaista taipumusta ensimmäiseen Aatamiin ja
samassa sain häneltä toistamiseen hirmuisen iskun rintaani, niin
että kaaduin takaperin ja makasin jälleen vähissä hengin hänen
jaloissansa. Toinnuttuani sitten tuosta, rukoilin minä häneltä armoa,
mutta hän ei sanonut tietävänsä armosta, ja silloin hän löi minut
jälleen maahan. Epäilemättä hän olisi minusta lopun tehnyt, ellei
eräs mies olisi tullut saapuville ja kieltänyt häntä.


USKOLLINEN JA MOSES.

Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?

Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa
lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä.
Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin
mäen huipulle.

_Kristitty_: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä
ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa
rikkoo.

_Uskollinen_: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa
minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani
asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos
kauemmin siinä vielä viivyn.

_Kristitty_: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä
puolen, missä Moses teidät kohtasi?

_Uskollinen_: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät
nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli
vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja
tulin mäen alle.

_Kristitty_: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta
olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille
näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä
ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut
Nöyryyden Laaksossa?

_Uskollinen_: Kyllä. Kohtasin siellä _Tyytymättömän_, joka mielellään
olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka,
että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että
kaikki ystäväni, niinkuin _Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen
kunnia_ ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.

ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan
kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan
tämän laakson poikki.

_Kristitty_: Mitäs vastasitte hänelle?

_Uskollinen_: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa
ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin
lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin,
hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä
vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä
olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä
hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian
edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä
-- näin virkoin hänelle -- minä kernaammin kuljenkin tämän laakson
kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet,
kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen
mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]


USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

_Kristitty_: Ettekö siellä laaksossa mitään muuta kohdannut?

_Uskollinen_: Kohtasin minä _Häpeän_, mutta kaikista ihmisistä,
joita retkelläni olen tavannut, oli tämä ainoa, jonka nimi ei ollut
kohdallaan: muista pääsi edes selityksillä ja sen semmoisilla, mutta
tämä julkea Häpeä ei huolinut yhtään mistään.

_Kristitty_: Mitäs hän sanoi?

_Uskollinen_: Mitäkö sanoi? Hän vastusti itse jumalisuuttakin.
Surkeata, halpamaista, kurjaa hänen mielestään oli jumalisuuden
harrastaminen. Herkkä omatunto oli hänestä nähden jotain
epämiehekästä. Jos mies, sanoi hän, pitää vaaria sanoistansa ja
toimistansa ja välttää sitä korskeilevaa vapautta, jota nykyajan
etevät henget käyttävät, niin joutuu hän aikalaistensa silmissä
naurun-alaiseksi. Hän väitti niinikään, että ylen harvat maan
mahtavista, rikkaista tai viisaista ovat olleet yhtä mieltä kuin
minä, eikä niistäkään kukaan, ennenkuin, muitten puheita kuunnellen,
on järkensä menettänyt ja mielettömyydessänsä ehdoin tahdoin
alttiiksi pannut kaiken, tavoitellaksensa sellaista, josta ei kukaan
tiedä, mitä se on. Edelleen hän huomautti, kuinka alhaisessa asemassa
ja kurjalla kannalla vaeltajat enimmäkseen ovat olleet aikalaistensa
silmissä: ei heillä ole ollut luonnontieteistäkään mitään tietoa
eikä käsitystä. Tähän suuntaan hän haasteli tästä asiasta ja samoin
monesta muusta, vaikk'en niitä kaikkia tässä ennätä puheeksi ottaa.
Häpeä on, sanoi hän, itkien ja kallotellen kuunnella saarnaa;
häpeä on sitten huokaillen ja voivotellen tulla kotia; häpeä on
pyytää naapureilta pieniä rikoksia anteeksi tai palkita hänelle
sillä, minkäs häneltä ottanut olet. Ja sen hän myöskin sanoi, että
jumalisuus vieroittaa ihmistä siitä, mikä suurta on, moniaan virheen
vuoksi vaan (joille hän antoi mitä hienoimpia nimityksiä), ja saattaa
hänet tuon samaisen jumalisen veljellisyyden nimessä lähenemään ja
kunniassa pitämään halpa-arvoista. Eikös tämäkin ole häpeällistä?
sanoi hän. [1 Kor.1: 26, 3: 18, Fil. 3: 7,8, Joh. 7: 48]


USKOLLINEN JA HÄPEÄ.

_Kristitty_: Ja mitä te hänelle vastasitte?

_Uskollinen_: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän
ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä
nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin
miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä
kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä
ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan
sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita
elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla,
vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut
itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on,
vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt --
ajattelin minä -- Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala
pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan
valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska
se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman
mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu
pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö
minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä
voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt
Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa
siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet
häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja
kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne
ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi,
että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän
halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin
pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä
rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:

    On monet kovat kestettävä sen,
    Ken altis ain' on Herran käskyillen.
    Nuo koetukset liha matkaan saa,
    Ja taas ja taas ja taas ne palajaa;
    Alati meidät saavuttaa ne sois
    Ja yllättää ja työntää tieltä pois.
    Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties
    Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.

_Kristitty_: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti
vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut,
ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän
jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein
ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei
hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee.
Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta,
ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat
kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl.
3: 35]

_Uskollinen_: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa
avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan
totuutta maan päällä.

_Kristitty_: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa
muuta kohdannut?

_Uskollinen_: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko
loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.

_Kristitty_: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin
laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara
kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen
jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan
ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi.
Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän
arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen,
ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä
astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua
melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman
suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka
kului helpommin ja rauhallisemmin.


LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN.

Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän
kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen,
nimeltä _Liukaskielinen_, astuvan jonkun matkan päässä heidän
kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies
ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen
kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:

_Uskollinen_: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne
Taivaalliseen maahan?

_Liukaskielinen_: Sinne juuri olen kulkemassa.

_Uskollinen_: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää
seuraa.

_Liukaskielinen_: Mielellänihän minä seuraanne liityn.

_Uskollinen_: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan
ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.

_Liukaskielinen_: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä
asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua
ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat.
Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat
matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat
joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.

_Uskollinen_: Se on todellakin surkuteltava seikka, sillä mihinkäpäs
parempaan ihminen voisi maailmassa suutansa ja kieltänsä käyttääkään
kuin taivaallisiin?

_Liukaskielinen_: Minä pidän teistä sanomattoman paljon, teidän
sananne kun ovat niin sattuvia. Mikä vainenkaan niin mieluista ja
mikä niin hyödyllistä, kuin haastella jumalallisista asioista? Mikä
onkaan niin mieluista, jos nimittäin ihminen ilonsa löytää siitä,
mikä ihmeellistä on? Jos ihminen esimerkiksi halajaa haastella
tapausten kulusta tai asiain salaisesta alkuperästä tai jos hän
rakastaa puhella ihmeistä, tunnustähdistä ja merkeistä, niin missäpä
niistä olisi niin kauniita kuvauksia ja suloisia kirjoituksia kuin
Pyhässä Raamatussa?


USKOLLISTA MIELLYTTÄÄ LIUKASKIELINEN.

_Uskollinen_: Totta kyllä, mutta meidän silmämääränämme pitää olla,
että me, senkaltaisista asioista puhuessamme, myöskin saamme niistä
hyötyä.

_Liukaskielinen_: Sitä minäkin. Tainkaltaisista asioista puheleminen
on hyödyllistä, sillä siinä selviää ihmiselle monta seikkaa, niinkuin
näitten maallisten katoavaisuus ja taivaallisten hyödytys. Tämä nyt
yleensä. Erityiskohtiin taas mennen, oppii siinä tuntemaan uuden
syntymisen tarpeellisuuden, meidän omain töittemme riittämättömyyden,
Kristuksen vanhurskauden välttämättömyyden y.m. Sitä paitsi
oppii sellaisessa puhelussa tietämään, mitkä on katumus, usko,
rukous, kärsimys ja niin edespäin. Siinä myös tulee oman mielensä
virvoitukseksi tietämään, mitä Evankeliumin lupaukset ja lohdutukset
merkitsevät. Edelleen oppii sen kautta vastustamaan harhaluuloja,
puolustamaan totuutta ja opettamaan tietämättömiä.

_Uskollinen_: Aivan oikein, ja ilahduttava on kuulla teiltä tällaisia
asioita.

_Liukaskielinen_: Voi sentään! Tiedon puute näissä asioissa juuri
onkin syynä siihen, että niin harva käsittää uskon välttämättömyyttä
ja armon töitten tarpeellisuutta sielussansa iankaikkisen elämän
saamiseksi. Tiedottomina he elävät lain töissä, joilla ei kukaan
millään muotoa voi taivaan valtakuntaan päästä.

_Uskollinen_: Mutta, sallikaa sanoani, tällaisten taivaallisten
asiain tunteminen, sehän on Jumalan lahjaa. Ei kukaan tule siihen
omalla ponnistuksellaan eikä pelkällä puhelemisella.

_Liukaskielinen_: Sen tiedän vallan hyvin, ett'ei ihminen mitään
taida ottaa, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Kaikki tulee
armosta eikä töitten tähden. Sen voisin todistaa sadoilla kohdilla
raamatusta. [Joh. 3: 27]

_Uskollinen_: No niin, mutta minkäs asian me nyt tällä kertaa
panisimme keskustelun pohjaksi?

_Liukaskielinen_: Minkä vaan tahdotte: minä olen altis puhumaan
taivaallisista asioista ja maallisista asioista; lain alalta ja
evankeliumin alalta; korkeista asioista jokapäiväisistä; menneistä
ja tulevaisista; oleellisista ja satunnaisista, -- otaksumalla
nimittäin, että tuosta kaikesta on oleva meille hyötyä.

Tämä oli Uskollisen mielestä ihmeellistä. Hän astui Kristityn
luo, joka tällä välin oli kulkenut yksinänsä, ja virkkoi hänelle
hiljaisella äänellä: "Siitäpä saatiin kelpo toveri matkalle! Hänestä
tulee erinomainen vaeltaja."

Kristitty myhähti kuivasti ja sanoi: "Tuo mies, johon te niin olette
ihastunut, viepi puheillansa harhaan monet kymmenet, jotka eivät
häntä tunne."

_Uskollinen_: Tunnettekos te sitten hänet?

_Kristitty_: Minäkö? Tunnen hänet paremmin kuin hän tuntee oman
itsensä.

_Uskollinen_: Mikäs hän sitten oikeastaan on? Sanokaas!

_Kristitty_: Hänen nimensä on Liukaskielinen. Hän asuu meidän
kaupungissa hänkin. Kumma, että hän teille on niin outo, vaikka
suurihan se meidän kaupunki tosin on.


USKOLLISEN PETTYMYS.

_Uskollinen_: Kenenkä lapsia hän on? Ja missä päin hän siellä asuu?

_Kristitty_: Hän on _Kaunokielisen_ poikia ja asuu _Joutavain
Juttujen_ kadun varrella. Kaikkialla, missä hänellä on ollut
tekemistä, tunnetaan kyllä Liukaskielinen Joutavain Juttujen kadun
varrelta. Kieli hänellä on kyllä ketterä, mutta viheliäinen raukka
tuo mies sittenkin on.

_Uskollinen_: Päältä iskien hän on sievä mies.

_Kristitty_: Niitten mielestä niin, jotka eivät häntä perinpohjin
tunne. Paras hän on matkan päästä; lähellä kotia ruma kylläkin.
Kun sanoitte häntä sieväksi mieheksi päältä iskien, niin muistui
mieleeni, mitä olen huomannut maalarin teoksista: hänenkin taulunsa
ovat kauniita kaukaa katseltuina, mutta eivät miellytä, kun tulee
lähelle.

_Uskollinen_: Etteköhän vaan laskene leikkiä, koskapa teiltä suu
hymyyn meni?

_Kristitty_: Jumala varjelkoon minua leikkiä laskemasta tällaisista
asioista (vaikkapa hymyilinkin) tai tekemästä ketään vastaan
vääriä syytöksiä! Kerronpa vielä muutakin hänestä. Tämä mies on
kaikenlaisessa seurassa ja kaikenlaisessa keskustelussa kuin
kotonansa. Yhtä hyvin kuin hän nyt puheli teidän kanssanne,
yhtä hyvin hän osaa jutella oluthaarikan ääressä, ja mitä
enemmän juoma päähän nousee, sitä enemmän näitä asioita kielelle
kiertyy. Jumalisuudella ei ole sijaa hänen sydämessään eikä hänen
elämässänsäkään. Kaikki, mitä hänellä on, asuu hänen kielellänsä, ja
hänen jumalisuutensa on vaan siinä, että hän sillä kerskailee.

_Uskollinen_: Niinkö todellakin? Sittenhän minä olen kovasti pettynyt
tuossa miehessä.

_Kristitty_: Pettynytpä vainenkin! Se on varma se. Muistakaa,
mitä Sanassa sanotaan: "Sillä he sanovat ja ei tee", ja taas:
"Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa." Hän puhuu
rukoilemisesta, katumuksesta, uskosta, uudesti-syntymisestä, mutta
pelkkään puhumiseenpa tuo häneltä jääkin. Minä olen käynyt heillä ja
tarkannut häntä sekä kotona että muualla. Mitä hänestä puhunut olen,
sen tiedän todeksi. Hänen kodissansa ei ole jumalanpelkoa sen enempää
kuin munanvalkuaisessa on hajua. Ei siellä ole rukousta, ei synnin
katumisen merkkiäkään. Totisesti: paljoa paremmin luontokappalekin
tavallansa Jumalaa palvelee kuin hän. Hän on jumalisuuden pilkka,
solvaus la häväistys kaikille niille, jotka hänet tuntevat. Tuskin
kuulee hyvää sanaa siinä päässä kaupunkia, missä hän asuu, ja
siihen on hän syypää. Siksipä rahvas, joka hänet tuntee, sanookin
hänestä: "Pyhimys kylässä, piru kotona." Poloinen perhe sen kyllä
saa tuta! Hän on semmoinen saituri, semmoinen kiukkupussi, ja räyhää
palvelijainsa kanssa niin, ett'eivät he tiedä, miten olla, miten
hänelle puhua. Kenellä hänen kanssaan on jotain tekemistä, se sanoo:
"Paremmin sitä turkkilaisen kanssa toimeen tulee kuin hänen, sillä
sekin toki rehellisemmin menettelee." Tämä Liukaskielinen osaa, jos
mahdollista, vieläkin ovelammin kavaltaa ja pettää ja kettää. Sitä
paitsi kasvattaa hän poikiansakin noudattamaan isän askeleita. Ja
milloin hän yhdessäkään heistä huomaa turhaa arkuutta (sellaiseksi
hän sanoo herkän omantunnon ensimmäistä ilmautumista), niin jo
moittii heitä hupsuiksi ja tomppeleiksi eikä millään ehdoin usko
heille mitään sanottavia toimia eikä milloinkaan heitä suosittele.
Minun luullakseni hän on häijyllä elämällään ollut syynä monen
loukkaukseen ja lankeamiseen ja -- ellei Jumala estä -- on vielä
useamman saattava turmioon. [Mat. 23: 3. 1 Kor. 4: 20. Rom. 2: 24,
25.]


KRISTITTY ANTAA LIUKASKIELISESTÄ OIKEAN KUVAN.

_Uskollinen_: Niin, veli armas, minä uskon kuin uskonkin teitä,
en ainoastaan siitä syystä, että sanotte tuntevanne hänet, vaan
siitäkin, että te kristittynä ihmisiä arvostelette. En näet saata
ajatella teidän puhuneen pahassa tarkoituksessa, vaan siksi, että
asia on juuri niin kuin sanotte.

_Kristitty_: Ellen olisi häntä tuntenut paremmin kuin te, niin olisin
kukaties minäkin ajatellut hänestä samoin kuin tekin ensi alussa.
Todellakin, jos moinen lausunto hänestä olisi lähtenyt yksistänsä
jumalisuuden vihaajilta, niin olisin sitä pitänyt parjauksena. (Ja
useinhan paha parjaakin rehellisen ihmisen hyvää nimeä ja toimia).
Mutta kaiken tämän, niin, ja monen muunkin pahan, mitä hänessä
tunnen, voin minä todeksi osoittaa. Kaikki hyvät ihmiset ne sitä
paitsi häpeävät hänen seuraansa eivätkä milloinkaan sano häntä
veljekseen tai ystäväkseen. Ken vaan hänet tuntee, se punastuu,
kuullessaan jo hänen nimeänsäkin mainittavan.

_Uskollinen_: Minä huomaan nyt, kuinka puhe ja työ ovat kaksi eri
asiaa, ja tahdonpa tästä puolin tarkemmin erottaa näitä molempia
toisistansa.

_Kristitty_: Eri asioita ne tietysti ovat, niin erillaisia kuin sielu
ja ruumis, sillä niinkuin ruumis sielua vailla on pelkkä hengetön
esine, samoin on pelkkä puhe hengetön esine sekin. Jumalisuuden
sielu ilmenee toiminnassa. "Se on Isälle ja Jumalalle puhdas ja
saastuton jumalanpalvelus: oppia orpoja ja leskiä heidän murheessansa
ja itsensä saastatonna maailmassa pitää." Tästä ei Liukaskielinen
väliä pidä. Hän luulee, että kuulemisella ja puhumisella jo hyväkin
kristitty ihmisestä tulee, ja näin hän viepi oman sielunsa harhaan.
Kuuleminen on vain siemenen kylvämistä, eikä puhuminen ole läheskään
todistus siitä, että hedelmä jo sydämessä ja elämässä kasvaa.
Ja olkaamme vakuutetut siitä, että ihminen viimeisenä päivänä
tuomitaan töittensä hedelmän jälkeen. Ei silloin kysytä: Uskoitteko?
vaan: Olitteko tekijöitä vaiko puhujia vaan? Ja sen mukaan heidät
tuomitaan. Maailman loppu on verrattu elonleikkuusen tässä
maailmassa, ja tiedättehän, ett'ei eloa leikattaessa muuhun katsota
kuin hedelmään. Ei niin, että mitään otolliseksi nähtäisiin, mikä ei
uskosta ole, mutta minä tahdoin vaan osoittaa teille, kuinka mitätön
Liukaskielisen tunnustus sinä päivänä on oleva. [Jak. 1: 27, katso
vv. 23-26, Mat. 13: 18-23, 25: 14-46. Mat 13: 30,39]

_Uskollinen_: Tämä johdattaa mieleeni mitä Moses kirjoittaa puhtaista
eläimistä. Puhdas eläin on se, joka halkaistun sorkkansa jakaa ja
märehtii; ei se, joka ainoastaan sorkkansa jakaa, eikä se, joka
ainoastaan märehtii. Jänis märehtii, mutta on saastainen, sillä se ei
sorkkaansa hajota. Ja sama on todella laita Liukaskielisenkin: hän
märehtii, hän hakee tietoja, hän märehtii sanaa, mutta hän ei hajota
sorkkaansa, hän ei poikkea syntisten tieltä; hänellä on, niinkuin
jäniksellä, aina vaan koiran tai karhun käpälä. Siitä syystä hän on
saastainen. [3 Mos 11: 3,6, 5 Mos. 14: 7]

_Kristitty_: Te olette ymmärtääkseni lausunut sen merkityksen, minkä
Evankeliumi näille sanoille antaa. Siihen minä vielä lisään jotain.
Paavali sanoo muutamia ihmisiä, niinpä noita paljonpuhuviakin,
heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. He ovat, niinkuin
hän toisessa paikassa sanoo, hengettömiä, jotka äänen antavat,
hengettömiä, s.o. senkaltaisia, joilta puuttuu totinen usko ja
Evankeliumin armo, ja jotka niin muodoin eivät ikinä pääse taivaan
valtakuntaan elämän lasten pariin, vaikkapa heidän puhuessaan heistä
hely kävisi kuin enkelin ääni. [1 Kor. 13: 1-3, 1 Kor. 14: 7]

_Uskollinen_: Ensi alussa olin hänen seuraansa kyllä ihastunut, mutta
vielä enemmin olen nyt väsynyt siihen. Millä keinoin pääsisimme irti
hänestä?

_Kristitty_: Ottakaa neuvoni varteen ja tehkää niinkuin sanon, niin
saatte nähdä, että hänkin pian kyllästyy teidän seuraanne, elleihän
Jumala saa liikuttaneeksi ja kääntäneeksi hänen sydäntänsä.


USKOLLINEN TUTKISTELEE LIUKASKIELISTÄ.

_Uskollinen_: Mitäs minun pitäisi tehdä?

_Kristitty_: Menkää hänen tykönsä ja ryhtykää hänen kanssaan vakavaan
keskusteluun jumalisuuden voimasta ja sitten (jos hän suostuu,
niinkuin kyllä suostuu), kysäiskää häneltä suoraan, onko sitä
olemassa hänen sydämessään, kodissaan ja elämässään.

Uskollinen astui silloin taas eteenpäin ja sanoi Liukaskieliselle:
"No mitenkäs nyt on laita?"

_Liukaskielinen_: Kiitos kysymästä, hyvin. Olisi tässä tällä välin
ennättänyt jo paljonkin haastella, luullakseni.

_Uskollinen_: Haastellaan vaan, jos mielitte. Ja koska te jätitte
minun toimekseni kysymyksen tekemisen, niin kysynpä nyt: Millä tapaa
Jumalan autuaaksitekevä armo ilmenee siinä ihmisessä, jonka sydämeen
se on sijansa ottanut?

_Liukaskielinen_: Me käymme siis, huomaan minä, keskustelemaan
asiain voimasta. No niin, kysymys on erittäin hyvä, ja mielelläni
siihen vastaankin. Ja vastaukseni kuuluu lyhyesti näin. Ensiksi: Kun
Jumalan armo on sydämeen sijansa ottanut, niin synnyttää se haikean
valitushuudon syntiä vastaan. Toiseksi...

_Uskollinen_: Malttakaas! Keskustellaanpa yhdestä asiasta aina
kerrallaan. Teidän olisi pitänyt pikemmin sanoa sen ilmenevän siinä,
että sielu alkaa inhota syntiä.


USKOLLINEN TUO ESILLE OMAN KANTANSA.

_Liukaskielinen_: Mikäpäs on ero valitushuudon ja synnin inhoamisen
välillä?

_Uskollinen_: Suuri ero onkin. Ihminen saattaa syntiä valittaa,
maallisia tarkoituksia tavoitellen, mutta inhota hän ei sitä voi
muutoin kuin jumalallisen synnin-kammon voimasta. Olen monenkin
kuullut saarnatuolista vaikeroivan syntiä vastaan, ja itse he
kumminkin ovat sietäneet sitä sydämessään, kodissaan ja elämässään.
Josefin talon-emäntä huusi hänkin, ikäänkuin olisi ollut pyhä, mutta
sittenkin olisi hän kernaasti tahtonut epäpuhtautta harjoittaa hänen
kanssansa. Muutamat huutavat syntiä vastaan, niinkuin äiti huutaa
lapselle sylissänsä, sanoen sitä kelvottomaksi ja pahankuriseksi
tytöksi, mutta ei aikaakaan, niin jo hän hyväilee sitä ja suutelee.
[1 Mos.39: 17-18]

_Liukaskielinen_: Te koetatte solmia minut, huomaan minä.

_Uskollinen_: En suinkaan. Tahtoisin vaan saattaa asiat oikealle
tolalle jälleen. Mutta mikäs olikaan se toinen asia, jolla aioitte
todistaa armon työn ilmenemistä sydämessä?

_Liukaskielinen_: Evankeliumin salaisuuksien tarkka tunteminen.

_Uskollinen_: Se tunnusmerkki olisi pitänyt mainita ensiksi, mutta
tulipa se ensiksi tai viimeiseksi, -- väärä se sittenkin on.
Ihmisellä saattaa olla tietoja ja syviäkin tietoja Evankeliumin
salaisuuksista, mutta sielu on silti armon töitä vailla. Todellakin,
ihmisellä saattaa olla kaikkinainen tieto, eikä hän sittenkään mitään
ole eikä siis Jumalan lapsikaan. Kun Kristus kysyi: "Tiedättekö
kaikki nämät?" ja opetuslapset vastasivat: "tiedämme", silloin Hän
lisäsi: "Te olette autuaat, jos niitä teette." Ei Hän siunaustansa
anna tietämiselle, vaan tekemiselle. On olemassa tieto, jota ei
teko seuraa: "Hän tiesi Herransa tahdon eikä tehnyt Hänen tahtonsa
jälkeen." Ihmisellä saattaa olla tietoja kuin enkelillä eikä eikä hän
sittenkään kristitty ole. Niin muodoin ei teidän tunnusmerkkinne ole
tosi. Tietäminen on otollista paljonpuhuville ja kerskaajille, mutta
Jumalalle on otollista tekeminen. Ei niin, että sydän saattaisi olla
hyvä ilman tietoa, sillä sitä vailla ei sydän mitään ole. Tietoa on
näet kahdenlaista: toinen tyytyy pelkkään asiain tutkistelemiseen,
toisella on mukanansa uskon ja rakkauden armo, ja tämä tieto se
saattaa ihmisen sydämestänsä tekemään Jumalan tahdon. Edellinen tieto
riittää paljonpuhuvalle, mutta ilman jälkimmäistä ei oikea kristitty
ole tyytyväinen. "Anna minulle ymmärrys, kätkeäkseni sinun lakias ja
pitääkseni sitä koko sydämessäni." [1 Kor. 13: 2, Joh. 13: 12,17,
Luk. 12: 47, Ps. 119: 34.]

_Liukaskielinen_: Te koetatte jälleen saada minut solmituksi. Ei
meille siitä virvoitusta lähde.

_Uskollinen_: Mainitkaapas joku toinen merkki armon työn
ilmenemisestä.

_Liukaskielinen_: Enkä minä, sillä ei meistä näy olevan yhden köyden
vetäjiksi.

_Uskollinen_: Ellette te tahdo sitä mainita, saanko minä sen tehdä?

_Liukaskielinen_: Niinkuin suvaitsette.

_Uskollinen_: Armon työ sielussa ilmoitakse itse joko sille, kenessä
se on, tahi niille kuin hänen ympärillänsä ovat.

Sille, kenessä se on, llmoitakse se näin: Ihminen tulee vakuutetuksi
synnistä, liiatenkin luontonsa turmeluksesta ja epäuskon synnistä,
(jonka hän varmaan tietää vievän kadotukseen, ellei hän Jumalalta
saa armoa uskon kautta Jesukseen Kristukseen). Tässä mielentilassa
hän alkaa surra ja hävetä syntiä. Samalla hän myös tuntee itsessänsä
maailman Vapahtajan ilmestyvän ja tuntee välttämättömän tarpeen
liittyä Häneen koko elämänsä ajaksi. Ja silloin alkaa hänessä
isoominen ja janoominen Hänen peräänsä, se isoominen ja janoominen,
johon lupaus liitetty on. Sitä myöten kuin hänen uskonsa Vapahtajaan
on vakaa tai heikko, sitä myöten on myös hänen ilonsa ja rauhansa,
sitä myöten hänen rakkautensa pyhitykseen, sitä myöten myös hänen
halunsa päästä yhä enemmän Häntä tuntemaan ja myös maailmassa Häntä
palvelemaan. Mutta vaikka nyt armon työ, niinkuin sanoin, hänessä
siten ilmoitakse, niin harvoin hän kumminkaan kykenee päättämään,
että se armon työtä on, koska hänen turmeluksensa ja nurjaan
suuntaan suistunut järkensä johtaa häntä näistä asioista väärin päin
päättelemään. Niin muodoin, kenessä tämä armon työ toimii, hänellä
pitää olla varsin terve arvostelukyky, voidaksensa varmasti päättää,
että tämä kaikki on armon työtä. [Joh. 16: 8, Rom. 7: 24, Mark 16:
16, Ps. 38: 18, Gal. 2: 16, Ap. 4: 12, Mat. 5: 6, Ilm. 21: 16]

Toisissa se ilmoitakse näin:

1. Kokemuksesta havaitun uskon tunnustamisella Kristukseen. 2. Tämän
tunnustuksen mukaisella elämällä, nimittäin pyhityksen elämällä:
pyhitys sydämessä, pyhitys perheessä (jos hänellä perhettä on) ja
pyhitys maailmassa liikkuessa, jolloin hän tämän pyhityksen kautta
oppii sisällisesti kammoamaan syntiä yleensä ja inhoamaan omaa
itseänsä erittäin, vastustamaan syntiä perheessänsä ja 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51157