← catalogue

Suomalaisen teatterin historia 2

by Eliel Aspelin-Haapkylä · Finnish · Gutenberg #51146 · 876,288 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen teatterin historia 2
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomalaisen teatterin historia 2

Author: Eliel Aspelin-Haapkylä


        
Release date: February 8, 2016 [eBook #51146]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51146

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 2 ***

SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA II

Puhenäyttämön alkuvuodet ja suomalainen ooppera, 1872-79.

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ






Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1907.




SISÄLLYS:

    I. Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.
   II. Toinen näytäntökausi, 1873-74.
  III. Kolmas näytäntökausi, 1874-75.
   IV. Neljäs näytäntökausi, 1975-76.
    V. Viides näytäntökausi, 1876-77.
   VI. Kuudes näytäntökausi, 1877-78.
  VII. Seitsemäs näytäntökausi, 1878-79.




I.

Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.


Suomalainen teatteri oli siis olemassa.

Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen on
kerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskin
monesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, ei
tällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästä
kaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitä
emme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuun
keskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiina
työhön. Ja työhön -- se on harjotuksiin -- ryhdyttiinkin kohta;
kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siis
olemassa.

Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos,
silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaisten
epäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut.
Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, ei
suinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanut
mielikuvituksesta todellisuuteen -- päin vastoin se odotti, että
uhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisi
mahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivat
suomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät -- Kaarlo
ja Emilie Bergbom -- joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakka
itsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät,
vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivät
laitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä ei
ollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tuli
pitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet,
menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita.
Bergbom-sisarusten -- näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneet
määrätyn, yhteisen elämäntehtävän -- uhrautuvaisuus ja kaikki kestävä
tarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätunto
ja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne ne
lopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.

Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistä
kohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajan
innostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajina
mainituiksi teatterin historiassa:

_Oskari Vilho_[1] (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjuri
senaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);

_Ismael Edvard Kallio_ (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta,
ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;

_Aukusti Korhonen_ (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen
(kts. I. s. 28);

_August Alfred Aspegren_, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmista
Uudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meni
Westermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;

_Edvard Himberg_, 19 v., vaunutehtailijan poika Haminasta, Westermarkin
seurueen jäsen;

_Maria Aurora Olivia Toikka_ (Gullsten), 32 v., vääpelin tytär Kurusta,
Helsingin teatterikoulun oppilas ja Westermarkin seurueen jäsen;

_Selma Emilia Heerman_, 19 v., kellosepän tytär Porista, läpikäynyt
Porin naiskoulun, Westermarkin seurueen jäsen;

_Solida Savolainen_ (Rönngren), 36 v., värjärin tytär Kuopiosta;

_Selma Evelina Tötterman_, 19 v., kauppiaan tytär Hämeenlinnasta;
tullut heinäkuulla;

_Lydia Lagus_, 19 v., kanttorin tytär Isostakyröstä, Jyväskylän
seminaarin oppilas; tullut syyskuulla;

_Arthur Alfred Lundahl_, 28 v., kaupunginviskaalin poika Oulusta,
eronnut Kuopion lukion 2:lta luokalta; statistina palvellut ja kerran
esiintynyt W. Åhmanin ja Pousetten teatterissa 1865; niinikään kerran
esiintynyt laulunäytelmässä Alphyddan (Alppimaja) Lindmarkin
teatterissa 1866; toimeenpannut iltahuveja maaseutukaupungeissa
1866-67; sen jälkeen ollut merillä; tullut lokakuulla;

_Amanda Eufrosyne Kaarlonen_ (Glade), 20 v., kauppiaan tytär Porista,
yksityistä koulua käynyt; liittynyt seurueeseen teatterin ollessa
Porissa;

_Bruno Wilhelm Böök_, 20 v., nimismiehen poika Padasjoelta; tullut
maaliskuulla 1873;

_Benjamin Leino_ (Ahlgren), 20 v., kyläkouluttajan poika Lapualta
(synt. Ylistarossa), kauppakirjuri Vaasassa, josta toukokuulla 1873
tullut jalkaisin Hämeenlinnaan ja sieltä rautateitse Helsinkiin.

Tästä luettelosta näkyy, että useimmat uuden teatteriseurueen jäsenet
olivat jo ennen astuneet ainakin jonkun askeleen näyttämöllä. Puhumatta
Vilhosta, jossa Bergbom alusta alkaen sai luotettavan avustajan
harjotusten ynnä muunkin näyttämöllisen toimen järjestämisessä, olivat
enemmän tahi vähemmän kokeneita Lundahl ja kaikki Westermarkin joukossa
olleet -- niin etupäässä nti Toikka ja Korhonen, jotka molemmat olivat
olleet Helsingin teatterikoulun oppilaita, mutta niin myöskin nti
Heerman sekä Aspegren ja Himberg. Toiset olivat korkeintaan esiintyneet
seuranäytännöissä, jollei heitä ollut teatteriin houkutellut yksistään
halu tulla näyttelijäksi, jonka perustuksena tietysti usein, joskaan ei
aina, on luontoperäinen taipumus näyttämötaiteeseen. Edelleen nähdään
luettelosta, että näyttelijänalkuja vastaanotettiin pitkin vuotta,
vaikkei kaikkia tarjokkaita voitu edes koetteeksi hyväksyä.

Teatteria perustettaessa oli ennen kaikkea ajateltu puhenäyttämöä ja
sitä varten oli ylempänä luetellut jäsenet otettu. Poikkeuksen teki
vain nti Lagus. Hän otettiin näet lauluäänensä vuoksi ja tulevia
oopperanäytäntöjä silmällä pitäen. Lydia Laguksen "löytäjä" oli
ruotsalainen sanomalehtimies S. A. Hedlund.[2] Tämä merkkimies julkisen
sanan edustajain joukossa Ruotsissa kävi kesällä 1872 Suomessa ja oli
muun muassa läsnä kansakoulunopettajain kokouksessa Jyväskylässä.
Siellä hän kuuli nti Laguksen laulavan ja ihastui suuresti hänen
ääneensä ja raikkaaseen esitykseensä. Sittemmin Helsingissä, jossa
"mahdikas, suulas, ystävällinen, poskiparrakas, tukkukauppiaanlaatuinen
gööteporilainen leveine nauruineen ja leveine mielipiteineen
talonpoikaisystävänä" seurusteli yksinomaan fennomaanien kanssa,[3] hän
mitä innokkaimmin suositteli nti Lagusta otettavaksi teatteriin.
Syyskuulla uusi "laululintunen" tulikin Helsinkiin ja alkoi harjottaa
opintoja nti Mechelinin johdolla. Bergbomin ensi arvostelu hänestä oli:
hän on kokonaan umppu, josta ei vielä tiedä kuinka kaunis kukkanen
siitä puhkeaa.

"Nuoressa suomalaisessa teatterissa tehdään hartaasti työtä",
Bergbom itse kirjotti heinäkuun lopulla. Huolimatta seurueensa
harvalukuisuudesta johtaja jo kesäkuulla oli pannut harjotukset alkuun,
ja sitte niitä jatkettiin koko kesän ja syyskuullakin niin ahkerasti,
että tuskin ainoakaan päivä kului hukkaan. Eräässä kirjeessä syyskuun
keskivaiheilta tapaamme sanat: "Bergbom harjottelee väsymättömästi
nuorta suomalaista teatterijoukkoa, joka päivä, arki ja pyhä,
harjotellaan!" Mutta tietysti valmistuspuuhat eivät rajottuneet
harjotuksiin. Niiden ohella tuli johtajan ajatella ohjelmistoa, se on
valita ja suomennuttaa sopivia näytelmiä sekä hankkia pukuja y.m.
varustuksia, joita ilman ei vaatimattominkaan teatteri tule toimeen.
Näissä jälkimäisissä puuhissa oli Emilie sisaren käytännöllisyys ja
toimeliaisuus ei ainoastaan tarpeen, vaan onnistumisen välttämättömänä
ehtona, sillä paitse kokemusta puuttui Kaarlolta aikaakin kaikkeen,
hän kun yhä edelleen pysyi Morgonbladetin aputoimittajana.
Teatteriyrityksen ollen näin alulla se näet ei vielä kyennyt turvaamaan
johtajalleen huoletonta taloudellista asemaa, taikka oikeammin Bergbom
ei sitä pyytänytkään.

Kiitollisuuden osotukseksi Suomalaista seuraa kohtaan on katsottava,
että Suomalaisen teatterin ensimäinen esiintyminen lukuisamman yleisön
edessä tapahtui iltamassa 25 p:nä syysk., jolla seura alotti toimensa
syyskaudella. Silloin esitettiin A. Rahkosen suomentama Müller von
Königswinterin _Kukka kultain kuusistossa_ (Sie hat ihr Herz entdeckt)
nti Toikka pääroolissa ja sanotaan siitä: "Iloista oli nähdä, että
vasta-alkavat näyttelijät lyhyellä harjotusajalla ovat saavuttaneet
niin suurta tottumusta kuin he tässä näytelmässä osottivat." Samana
iltana A. Almberg piti esitelmän seuran kolmivuotisesta elämästä ja
tarkastaen seuran eri toimihaaroja hän draamallisiin harrastuksiin
nähden tuli siihen päätelmään, että -- joskin pääansio Suomalaisen
teatterin perustamisesta on Kaarlo Bergbomin -- seura kuitenkin
osaltaan oli vaikuttanut, että tämä taidelaitos viimeinkin oli
syntynyt.[4]

Valmistavat harjotukset päättyivät syyskuun kuluessa umpeen, ja oli
seurueella silloin 27 kappaleen ohjelmisto, millä julkinen toimi oli
alotettava. Se laskettiin riittävän 12 illaksi; mutta tietysti voitiin
useita kappaleita antaa parikin kertaa. Toimen lähtökohdaksi oli
järkevällä harkinnalla valittu _Porin_ kaupunki. Asukasten enemmistö
oli siellä puhtaasti suomalainen ja sen suhde ruotsinkieliseen
yläluokkaan oli ylipäätään sovinnollinen, sillä niillä seuduin
kielitaistelu ei vielä ollut leimahtanut liekkiin. Sitä paitse
tiettiin, että varakkaassa kauppakaupungissa edellisellä
vuosikymmenellä oli harrastettu näyttämöllistä taidetta ja että siellä
sentähden oli jonkinlainen teatterikin. Otavan hotellin ylemmässä
salissa oli näet seuranäytäntöjä varten rakennettu pieni näyttämö.[5]
Kaikki tämä puhui Porin puolesta, ja toivo, että Suomalainen teatteri
siellä vastaanotettaisiin sillä myötätuntoisuudella, joka on
välttämätön jokaiselle laajemmista kansanpiireistä riippuvalle
yritykselle, ei ollutkaan pettävä.

Helsingistä oli päätetty lähteä aamulla 4 p. lokak. Edellisenä iltana
pitivät teatterin suosijat ja ystävät Uuden teatterin ravintolan
yläkerrassa jäähyväiskekkerit näyttelijäseurueelle. Kutsujain puolesta
Yrjö Koskinen lausui suomalaisen näyttämön ensimäisille edustajille
ystävyyden ja kehotuksen sanoja sekä toivotti heille menestystä siinä
tienraivaaja-toimessa, joka nyt oli alkava. Mutta tulevaisuuden tähden
ei unohdettu mennyttä aikaa. Muistettiin näet rva Raatakin, tuota
suomalaisen teatterin harrasta edistäjää, jota ilman tuskin olisi oltu
missä oltiin, ja hänelle sähkötettiin tervehdys.

Ensimäinen näytäntö Porissa oli sunnuntaina 13 p. lokak. ja oli ohjelma
-- Tuokon kirjottama _Alkajaisnäytelmä, Pilven veikko_ sekä Z.
Topeliuksen _Saaristossa_ ja _Sotavanhuksen joulu_ -- kauttaaltaan
kotimainen. Teatterisaliin oli kokoontunut enemmän väkeä kuin koskaan
(puolisataa henkeä seisoi permannolla) eikä sittenkään kaikki pyrkijät
päässeet sisään.

Loppusoinnullisiin jambeihin sepitetty Alkajaisnäytelmä oli
sisällykseltään seuraavan tapainen.[6]

Ensiksi esiintyy Väinämöinen, joka kuultuaan uuden soiton oli palannut
kuolemattomuuden mailta, tiedustellakseen, ken se oli joka kosketteli
hänen kanteleensa kieliä; soitto soi kyllä, hän arveli, Suomen mieltä,
mutta ei se sentään ollut entistä lajia. Näytelmätär neito vastaa
sanoen olevansa lapsi Hellaan, ikuisen runouden ja taiteen maan tytär,
joka voi luoda näkyviin henget ja elähyttää kuolleetkin. Hellaan
kuoltua hän oli harhaillut raakalaisten maissa sytyttäen valoa
jäljissään ja, kuultuaan runouden täällä Pohjolassakin olevan
perisyntyisen niinkuin Hellaassa, hän oli tullut tänne käyttääkseen
suomenkieltäkin soittaessaan. Riemastuen Väinämöinen silloin lausuu:

    Oi tervetullut, tyttö Etelän,
    Perille Pohjan, maahan kylmähän,
    Laps' ihanainen maan sen lämpimän,
    Miss' ihanuutta ilma leimuaa
    Ja taiteen muodon ihmiselo saa!
    Ei mieltäsi se mahda huolettaa,
    Ett' olla vieras maassa siinä voisit,
    Jonk' ilo, murhe lauluks' muodostuu.
    Sen sydämelle tuntuu, niinkuin oisit
    Lihastansa sa liha, luustaan luu,
    Näytelmäsiltaas astu rohkeasti,
    Kuvaile kansalleni hartahasti,
    Mi jaloa on ihmiselämässä,
    Tuo taidetaiallas myös näkyville
    Naurettava se turhuus maassa tässä,
    Mi harvennusta tuottaa ihmisille.
    Siks' haltuus heitän kaunokantelen,
    Luojalta sulle suojaa anelen.

Tämän sanottuaan Väinämöinen katoaa, ja Näytelmätär sulkeutuu katsojien
suosioon, jonka lämmössä hento ja horjuva taide on vahvistuva ja
päättää sanoilla:

    Kevääsi sulle, Suomi, vihdoinkin
    Koittaissa, maattuasi talven alla,
    Ja henkes huokuessa kaikkihin
    Elosi suoniin, armas, suosimalla
    Siipeisi suojaan ota muakin!
    Kukoistukses suo päivä-paistehella
    Ujona kukkana mun kukkiella.

    Ah, armas Suomi! kunnias jos vaan
    Näin alkaneena saapi varttuella,
    Ma kunniasi lasna kerran saan
    Ilossasi sun vielä riemuitella. --
    Kuink' käyneekin mun, toivon' ainiaan
    On, että kunniasi, maa sa jalo,
    Kirkkaammin loistaisi ja henkes valo.

Jollei nti Toikka lausumalla Näytelmättären lämpimiä säkeitä isänmaalle
saanutkaan korkeampaa tunnelmaa viritetyksi (Björneborg lehden[7]
hylkäävästä arvostelusta päättäen jambit kävivät yleisön "horisontin
yli"), niin Pilven veikko ja sitä seuraavat näytelmät sytyttivät
oikean, hetkelle soveltuvan innostuksen. Kun amiraali Ankarstorm
Saaristossa esitti: "Etelän viinamarjasta pisara Pohjan ihanan luonnon
kunniaksi, meidän armaan Suomemme, sen onnen ja tulevaisuuden malja,
kaikkien isänmaatansa lempivien sydänten malja!" niin yleisö aivan
haltioissaan tervehti uutta kansallista yritystä sen astuessa ensi
askeltaan. "Maamme! maamme!" huudettiin, ja esiripun ylhäällä ollessa
soittokunta noudatti vaatimusta ja laulu laulettiin hehkuvin sydämin.
Kaarlo Bergbom, joka oli saapuvilla, saattoi olla mielissään, sillä
joskin hän muita paremmin tiesi mikä ääretön työ oli edessä ennenkuin
suomalainen näyttämö _taidelaitoksena_ kykeni tyydyttämään suurempia
vaatimuksia, oli se isänmaallinen innostus, jolla häntä ja hänen
seuruettaan tänä iltana tervehdittiin, paras mahdollinen todistus että
yrityksellä todella oli se kansallinen pohja, jolle hän tahtoi rakentaa
ja jota sen kehitys ja varttuminen edellytti.

Näytännön jälkeen kaupunkilaiset kutsuivat Bergbomin ja seurueen
jäsenet pitoihin, joissa illan merkitys ja tunnelma puettiin sanoihin.
Puhujina esiintyivät filos. kand. Aksel Malmgren, joka oli teatterin
hartain ystävä ja avustaja paikkakunnalla, suomalaisuuden uskollinen
esitaistelija, tilanomistaja (myöhemmin kunnallisneuvos) Edvin Avellan,
joka jo keväällä, "kihkamustuneena" Bergbomin teatterikirjotuksista,
oli hänelle tarjonnut apuansa suomentajana, ruotsalaisena runoilijana
tunnettu K. G. Rosendahl ja tehtaanisäntä A. Ahlström. Kaikki
iloitsivat siitä että Suomalainen teatteri vihdoinkin oli olemassa,
että nuori, innokas joukko oli muodostunut palvelemaan kansallista
taidetta ja sivistystä ja että se oli alkanut toimensa. Viime mainittu
kiitti erittäin juhlavieraita siitä että teatteri oli ensiksi
julkisesti esiintynyt Porissa, ja samasta ajatuksesta lähti Ainamon
runoilija Rosendahlkin ruotsinkielisessä tervehdysrunossaan, joka alkoi
tähän tapaan:

"Ensimäisen askeleenne taiteen uralla olette astuneet Kokemäenjoen
rannalla, mutta ken meistä voi sanoa taikka aavistaa mitä ihanaa ja
suurta tulevaisuudessa on sukeutuva harrastuksestanne isänmaan hyväksi?
-- Pienestä siemenestä voi, kun kevätaurinko luo lämpöänsä, nousta
taimi, joka kerran puhkeaa rikkaaseen kukoistukseen ja levittää iloa
vielä silloinkin kun istuttaja ei enää ole sitä vaalimassa." -- --

Seuraavana päivänä sähkötettiin Helsinkiin: "Eilen täysi huone. Monta
kunnioituksen ja kiitollisuuden maljaa teatteriyhdistyksen
johtokunnalle. Eläköön suomalainen teatteri!"

Bergbom oli ainoastaan viikon päiviksi lähtenyt Poriin. Kun kaikki oli
saatu järjestykseen ja alkuun, hän uskoi johtajatoimen Vilholle ja
palasi, "hyvin tyytyväisenä matkaansa", Helsinkiin.

Näytäntöjä annettiin kolme viikossa, nimittäin sunnuntaina,
keskiviikkona ja lauantaina, ja oli kolmella ensimäisellä viikolla
kunkin illan ohjelma (yhtä iltaa lukuunottamatta) kokoonpantu kolmesta
kappaleesta. Siten näyteltiin 16/10 _Kukka kultain kuusistossa_, N.
Hauvosen kääntämä Kotzebuen _Suorin tie paras_ ja Hauptnerin
laulunäytelmä _Laululintunen_; 18/10 Vilhon suomentama Holbergin _Don
Ranudo de Colibrados_ ja A. Säfströmin _Marin rukkaset_; 20/10 P.
Hannikaisen suomentama Manuelin _Työväen elämästä_, laulunäytelmä
_Kalatyttö_ ja P. Hannikaisen _Silmänkääntäjä_; 23/10 A. Kiven
_Margareta_, E. Jakobssonin laulunäytelmä _Hääilta_ ja P. Cajanderin
mukailema (H. C. Andersenin tanskalaisen toimitelman mukaan) Varin'in
ja Lefèvren _Yökausi Lahdella_ (Une chambre à deux lits); 25/10 J. A.
Dianan _Kuinka anopeista päästään_, Laululintunen ja A. Kiven
_Kihlaus_; 27/10 Työväen elämästä, _Valtioviisas räätäli_ ja Hääilta;
30/10 A. Elzin _Ei mustasukkainen_, A. Säfströmin laulunäytelmä
_Paratiisi ullakossa_ ja K. G. Rosendahlin _Lemun rannalla_. --
Kolmannella viikolla annettiin vain yksi arkinäytäntö, jotta saatiin
aikaa Preciosan harjottamiseen. -- Marrask. 3 p. näyteltiin ensimäinen
5-näytöksinen kappale, Holbergin _Jeppe Niilonpoika_, Marin rukkaset
jälkinäytelmänä, sekä 6, 10 ja 12 p. toinen samanlainen, Weberin
_Preciosa_. Sen jälkeen tuli jälleen peräkkäin kolme entisentapaista
ohjelmaa: 13/11 Goethen _Sisarukset_, Kukka kultain kuusistossa ja
Yökausi Lahdella; 17/11 Margareta, Ei mustasukkainen ja Suorin tie
paras; sekä 20/11 _Koira ja Kissa, Levoton yö_, edellinen A.
Malmgrenin, jälkimäinen A. Korhosen suomentama, ja Tyko Hagmanin
_Hölmölän maailmanparantajat_. Viimeinen ohjelma Porissa, 29/11 ja 1/12
oli T. J. Dahlbergin suomentama R. Kneiselin 5-näytöksinen
_Viuluniekka_.

Tämmöisellä voimien mukaan valitulla ohjelmistolla Suomalainen teatteri
alotti toimensa, ja eräässä Tampereen Sanomiin lähetetyssä kirjeessä
todistetaan, että "epäilevimmätkin Tuomaat ovat jotenkin hyvällä
mielellä näytäntöiltaansa tyytyneet". Usein näyteltiin täpötäydelle
huoneelle, miltei aina hyvälle. Paitse kaupunkilaisia -- kauppiaita,
käsityöläisiä ja kaikenlaista nuorisoa -- nähtiin salissa monesti
maalaisia ja varsinkin saapui niitä Preciosaa katsomaan ja kuulemaan.
Yleisön mielenkiinto pysyi ylipäätään muuttumatta koko ajan eikä, sanoo
paikkakunnan lehti, kieli estänyt niitäkään käymästä teatterissa, jotka
muutoin olivat valittaneet huonosti osaavansa suomea. Vähimmin väkeä
oli 13/11, jolloin tulot oli määrätty Helsingin suomalaiselle
alkeiskoululle; kumminkin kertyi (muutamia rahalahjoja siihen luettuna)
Smk. 397:60 tarkotusta varten.

Vilhon kirjeiden ja sanomien mukaan on joistakuista kappaleista
erikseenkin sananen mainittava. Kiven Kihlaus -- Vilho Aapelina, nti
Toikka Eevana, Kallio Eenokkina ja Korhonen Jooseppina -- näyteltiin
"oikein con amore", ja "yleisö näytti käsittävän koomilliset käänteet".
Työväen elämästä, kirjotettiin Tampereen Sanomille, "tunki sydämiin ja
ytimiin; samaa kuin 'Turmiolan Tommin elämäkerta' katsojille tarjoo
kuvapaperissa, sen tämä näytelmä kuvailee lihassa ja veressä". Samoin
kuin kerrotaan Amerikan kaukaisen lännen teattereista, että katsojat
siellä usein ääneen ilmaisevat tunteensa, niin tapahtui Porissakin tätä
kappaletta esitettäessä. Liikuttavimmassa kohdassa (missä entinen
juoppo, joka muinoin humalapäissään oli törkeästi loukannut vaimoansa,
parantuneena palaa kotia ja rukoilee häneltä anteeksi) kuului, kun
vaimo ei näyttänyt taipuvan, sydämen pohjasta tulevat sanat: "Saakelin
ämmä, kun ei anna anteeksi!" -- Lundahl, joka vasta myöhemmin oli
tullut Poriin, esiintyi ensikerran 13 p. lokak. huvinäytelmässä Yökausi
Lahdella. Lahjakas ja näyttämöön jotenkin perehtynyt näyttelijä herätti
kohta mieltymystä yleisössä. Viuluniekassa hän sai suuren roolin, jossa
hän aina niitti suosionosotuksia milloin vain näytelmä annettiin. --
Kun Lemun rannalla oli esitetty, huudettiin tekijää, Rosendahlia, esiin
-- Vilho ei tiennyt, "oliko se pilalla vai todella" --; mutta runoilija
pakeni ujosti, ja Vilho astui näyttämölle ilmottamaan, että tekijä oli
mennyt. Kumminkaan yleisö ei ottanut tätä uskoakseen, vaan huusi: "Ei,
kyllä hän on täällä!" siksi kunnes väsyi. -- Preciosa, "etevin helmi
seurueen ohjelmistossa", menestyi loistavasti, nti Toikka nimiroolissa
ja Vilho mustalaisakkana, Viardana. Kööreissä oli parikymmentä
avustajaa paikkakunnalta. "Laulut kävivät", Vilho kirjotti,
"odottamattoman hyvin ja itse näytteleminen vielä paremmin. Ei
yhdessäkään näytelmässä ole yhteisnäytteleminen ollut tasaisempi,
liukkaampi ja sujuvampi. Sanonenko liikaa jos sanon: yleisö oli
lumottu. Huone oli täpö täynnä, tulot vähä yli 500 markkaa. Talonpoikia
oli tullut viiden peninkulman päästä." -- Tänä ensi aikana esiintyi nti
Toikka pikku laulunäytelmäin pääosissa. Hänellä oli kyllä heleä
sopraaniääni, mutta kun se oli kouluttamaton ja hänen draamalliset
lahjansa olivat suuremmat, jätti hän pian lauluosat nuoremmille
kyvyille. Vastanäyttelijänä esiintyi Himberg, jolla oli kaunis ääni,
mutta, niinkuin myöhemmin saatiin nähdä, vähä taipumusta ja vielä
vähemmän intoa edistymään näyttelijänä. -- "Maailmanparantajat teki
furoren. Yleisö käsitti hyvin sukkeluudet ja taputti käsiään rajusti,
kun Kaisar ehdotettiin kouluylihallituksen päälliköksi." Uutisena Vilho
kertoo: "Aspegren ja Toikka näkyvät olevan kihloissa, he kävelevät
käsikynkässä julkisesti."

Viimeisenä iltana "pakkotäysi" huone myrskyisesti huusi esiin kaikki ja
yhteisesti laulettiin Maamme-laulu. Näytännön jälkeen ravintolan
isäntä, hra Carl Stenqvist, kutsui näyttelijät, avustajat ja kaupungin
pormestarin jäähyväiskemuihin. -- Ensimäinen taival Suomalaisen
teatterin vaelluskaudella oli siis onnellisesti suoritettu ja 3 p.
jouluk. lähdettiin "kovalle lumettomalle maantielle", matkalle
Tampereelle.

_Tampereella_ oli ensimäinen näytäntö 8/12, ja oli ohjelma sama kuin
ensi iltana Porissa, paitse että Pilven veikko jätettiin pois
säestyksen puutteesta (kaupungin soittokunta oli häissä!). Paikkakunnan
lehden arvostelu oli laadittu sähkösanoma-tyyliin:

"Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen oli ensimäiset näytännöt.
Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte
katsomaan."

Samana päivänä Vilho valittaa Bergbomille, että teatterilaitokset
kaupungin hotellissa olivat kovin alkuperäisiä -- yksi ainoa
tapettihuone yhdellä ainoalla ovella, siinä kaikki!

"Kyllä tämä teatteri", hän jatkaa, "laimistuttaa näyttelijäintoa, tässä
kun täytyy olla järjestäjänä, näyttelijänä, affisöörskana, masinistina,
timmermannina, maalarina, kassanhoitajana, kynttilänsytyttäjänä, lampun
virittäjänä y.m., y.m. yhdellä kertaa. Teatteriin kuuluva palvelusväki
on melkein enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ehkä asiat kuitenkin
paranevat. Taputettiin käsiä paljon, mutta ymmärtämättömästi.
Näytteleminen hyvää ja vakavaa."

Sen jälkeen annettiin kuusi näytäntöä, joissa esitettiin samoja
kappaleita kuin Porissa. Viimeksi, 20/12, näyteltiin Preciosa. Reippaan
lehden mukaan katsojat olivat muutamina iltoina lähellä "halkaista
huoneen ja tulijoita olisi ollut toinen mokoma". Eikä kumma, sillä
"joutavia kehumatta täytyy sanoa, että tämä on paras näyttelijäseura
mitä Tampereella on koskaan ollut".

Joulukuun 21 p. olivat seurueen jäsenet kutsutut "kaupunkilaisten ja
maalaisten" toimeenpanemille päivällisille. Seuraavana aamuna joukko
lähti Viipuriin. -- Juuri ennen lähtöä eräs tamperelainen kysyi
Vilholta, erosiko näyttelijäkunta yhtä tyytyväisenä Tampereelta kuin
Porista? -- "Meillä ei ole", kuului vastaus, "vähintäkään syytä
muistutuksiin; katsojia on joka kerta ollut odottamattoman paljo, ja
kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti." -- Kysyjä, joka kertoo
tämän U. S:ssa, pitää kuitenkin kiitosta liiallisena, sillä kaupungissa
ei ollut varsinaista teatteria, vaan oli näyteltävä salissa, joka ei
ollut tarpeeksi avara eikä muutenkaan mukava. Sitä paitse olivat
huoneet niin kylmät, että useat jollei kaikki näyttelijät olivat
saaneet yskän joululahjaksi. Mutta varmaa oli, kirjottaja vakuuttaa,
että seura jätti jälkeensä "rakkaita muistoja ja kaipausta sydämiin".

Joulun vietti teatteriseurue siis _Viipurissa_, johon Bergbomkin oli
samalla aikaa saapunut ja jossa se antoi kaksi ensimäistä näytäntöä
vuoden viimeisellä viikolla, 27/12 Ja 29/12. Edellisen ohjelma oli:
Alkajaisnäytelmä, Margareta, Suorin tie paras ja Laululintunen;
jälkimäisen: Työväen elämästä, Ei mustasukkainen ja Hölmölän
maailmanparantajat. Uuden vuoden päivänä näyteltiin Viuluniekka ja
sitte jatkettiin esittämällä ohjelmia, jotka, alempana mainittavat
poikkeukset lukuunottamatta, olivat kokoonpannut niinkuin Porissa ja
Tampereella. Z. Topeliuksen syntymäpäivänä, tammikuun 14, oli
ohjelmassa runoilijan laatimat Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu,
Hääilta loppukappaleena. Samoin kuin Suomalainen teatteri täten
olemassaolonsa ensi vuonna kunnioitti Topeliuksen päivää näyttelemällä
hänen omia kappaleitaan, samoin on se myöhemminkin tehnyt. Sitä vastoin
teatterilla ei vielä ensi aikana ollut sopivaa ohjelmaa Runebergin
syntymäpäivän, helmikuun 5, viettämiseksi. Tammikuun 24 ja 26 p.
annettiin täälläkin Preciosa, joka tietysti ei ollut ihastuttamatta
yleisöä. Paitse seurueen omia lauluvoimia oli kööreissä kymmenkunta
laulajaa paikkakunnalta apuna.

Alkuaan ei näy olleen tarkoin määrättynä, kauvanko viivyttäisiin
täällä. Vilhon kirjeistä huomaa olleen puhetta Pietariin menosta, jossa
Bergbom kävi tammikuun alussa, sekä että teatteria oli pyydetty
Lappeenrantaan, missä taattiin 150 mk illasta. Kumminkin jäivät nämä
matkat tekemättä, ja seurue näytteli lähes koko helmikuunkin
Viipurissa. Tällä loppukaudella ilmestyi ohjelmistoon uusiakin, Vilhon
johdolla harjotettuja kappaleita. Ne olivat K. G. Rosendahlin
sepittämä, A. Rahkosen suomentama ja F. v. Schantzin sävellyksillä
varustama, 4-näytöksinen satunäytelmä _Ainamo_ 9/2 ja 18/2; sekä Tuokon
kääntämät R. Gottschallin 1-näytöksinen, Marseillaise laulun runoilijaa
liikuttavasti ylistävä _Rouget de Lisle_ 9/2 ja S. H. Mosenthalin
5-näytöksinen kansannäytelmä _Päivölä_ (Sonnenwendhof), jolla
näytäntöjen sarja päätettiin 21/2 Ja 23/2. Täydellisyyden vuoksi
mainittakoon, että kun 15/2 näytäntö annettiin Lundahlin hyväksi, oli
ohjelmassa Lemun rannalla, Hääilta ja Rouget de Lisle näytelmäin ohella
myöskin kuvaelma, jonka aiheena olivat Runebergin Kulnev-runon säkeet:

    Mon' äiti kertoo kauhuaan,
    kun kursaamatta Kulnev tuo
    kehdolle astui suorastaan
    pienoisen armaan luo --.

Ylipäätään vastaanotettiin Suomalainen teatteri Viipurissa yhtä
ystävällisesti kuin edellisillä paikkakunnilla; mutta silti oli kyllä
huomattavissa, että oli tultu kaupunkiin, jossa olot olivat
kehittyneemmät kuin noissa toisissa. Tottuneempana teatteria näkemään
oli yleisö täällä kärkkäämpi kritiikkiin, jota ennen tuskin nimeksikään
oli kuultu. Itsessään kritiikki tietysti olisi ollut terveellinen
alkavalle taidelaitokselle, mutta valitettavasti se ei ollut vapaa
puolueellisuudesta. Tämä näyttäytyi siinä, että hienosto enimmäkseen
loisti poissaolollaan ja että ruotsalainen äänenkannattaja katseli
outoa ilmiötä kauhean korkealta kannalta. Suomenlehden toimittajassa,
suomalaisuuden vanhassa esitaistelijassa Rietrik Polénissa oli
teatterilla harras ystävä, jonka mielestä se tyydytti kohtuullisia
vaatimuksia ja lupasi hyvää tulevaisuuteen nähden. Mutta toisin
ajatteli Wiborgs Tidningin toimittaja, maisteri Aksel Lille, joka
vuoden vaihteella oli muuttanut tänne Vikingenin leiristä Helsingistä.
Hänen mielestään ei teatterin parhaimmistakaan jäsenistä ollut toivoa,
että he, ilman riittävää koulua ja ilman esikuvia kun olivat, voisivat
kehittyä edes toisen "rangin" taiteilijoiksi -- jopa hän uskoi, että
nykyiseen teatteriin ehkä vastaisuudessa saattaisi ilmaantua kykyjä,
mutta että se itse [kaikessa tulevaisuudessa] olisi kykenemätön
tyydyttämään minkäänlaisia korkeampia vaatimuksia (!) -- Niin sitä sopi
kirjottaa yleisölle, joka ei kaivannut kansallista teatteria. Polén
puolestaan pani muistiin teatterissa kuulemansa talonpojan lauseen: "On
tuota nähty teatteria ennenkin, mutta mitä siitä on ollut, kun sitä ei
ole ymmärtänyt".

Kumminkin oli Viipurissa enemmän kuin muualla suomalaisen
näyttämötaiteen harrastusta. Jo 1840-luvulla Hannikainen ja Lagervall
puhuivat siitä Kanavassa, 1860-luvulta on muistettava, että sikäläinen
kirjallisuusseura julkaisi sarjan pienempiä näytelmiä, joiden joukossa
Kiven Leakin loistaa, ja nyt kun Suomalainen teatteri ensi kerran
näytteli siellä, sama seura otti kustantaakseen nuoren runoilijan J. H.
Erkon tekemät 1-näytöksiset näytelmät Kokkimajuri ja Sotaiset
veljekset, samalla palauttaen kolmannen, Salaviinan polttajat,
neuvomalla tekijää laajentamaan sitä 2-näytöksiseksi. Jo keväällä
edellisenä vuonna seura oli niinikään kustannettavakseen hyväksynyt
Korhosen huvinäytelmän Kosijat. Totta kyllä ei tähän aikaan annettu
runsasta palkkiota tekijöille -- Erkolle esim. maksettiin 20 mk.
arkilta! Mutta ei sentään puuttunut vilpitöntä hyväntahtoisuutta
runoilijaa kohtaan. Seura määräsi näet hänelle 50 mk:n avustuksen,
jotta hän voisi käydä teatterissa oppiakseen pitämään silmällä
näyttämön vaatimuksia kun ryhtyisi uusia näytelmiä sommittelemaan.
Erkko oli tähän aikaan opettajana Rokkalan lasitehtaan yksityisessä
kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. Toinenkin draamankirjottaja, Evald
Jahnsson, oleskeli parastaikaa Viipurissa ja hänellä oli tekeillä
näytelmä, joka ennen näytäntökauden loppua esitettiin teatterissa.
Vihdoin on tässä mainittava, että eräs yksityinen seura, joka vähän
ennen oli Viipurissa toimeenpannut näytäntöjä Helsingin suomalaisen
alkeiskoulun hyväksi, lahjotti teatterille silloin hankkimansa, hyvässä
kunnossa olevan puvuston, joka oli maksanut toista tuhatta markkaa.

Suomalaisen teatterin ensimäinen kiertomatka päättyi Viipurissa, josta
se helmikuun viime päivinä palasi Helsinkiin. Nuori näyttelijäseurue
oli saanut ensi kerran kokea kuleksivan teatterin maailmankuuluja iloja
ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä. Niin ja kuitenkin toisin. Tämä
seurue ei kuleksinut niinkuin tavalliset ainoastaan ansaitakseen
niukkaa toimeentuloansa. Se liikkui korkeampi päämäärä johtotähtenään.
Sen tuli harrastaa ja se harrastikin kansallista taidetta, ja jollei
aluksi käsitys _taiteesta_ ollutkaan taiteilijanaluille varsin selvä,
niin he ymmärsivät kuitenkin yrityksen _kansallisen_ puolen, ja
tositeossa teatteri lieneekin ensi aikoina kiertomatkoillaan ennen
kaikkea tullut vastaanotetuksi ja vaikuttanut kansallistunnon
ja -mielen herättäjänä ja innostajana.[8]

Ennenkuin kerromme teatterimme ensimäisestä esiintymisestä Helsingissä,
on katsaus luotava erinäisiin muihin seikkoihin, joilla on merkitystä
aineeseemme nähden.

Kahdesta Bergbomin kirjottamasta kirjeestä rouva Raalle saamme
joitakuita tietoja hänestä itsestään y.m.

Edellisessä näitä kirjeitä Bergbom valittaa sitä tyhjyyttä, jonka rouva
Raan lähtö (kesäkuun lopulla) oli aiheuttanut hänessä itsessään ja
muissa ystävissä. Vasta kun hän oli poissa, oli käynyt selville mitä se
merkitsi, että hänen "uskollinen, lämmin mielensä ja avunantonsa" ei
enää ollut saapuvilla. "Päiväni kuluvat värittöminä, yksitoikkoisina ja
ilman mitään erikoisesti mieltäkiinnittävää." Paljo huolia tuotti
Bergbomille Morgonbladetin epävarma taloudellinen kanta, joka teki
epäiltäväksi voitaisiinko sitä kauvemmin ylläpitää. Emilie sisar oli
"lahjottanut lehdelle pari, kolme tuhatta markkaa". Sitten mainittuaan
että nuori teatteri teki reippaasti työtä y.m., jota jo tiedämme,
kirjottaja jatkaa:

"Nervander valmistaa teatteriamme varten pientä, sievää satunäytelmää,
Haltia, ja Topeliukseltakin on meillä odotettavana jotakin pientä.
Kunpa sinä vain olisit täällä! Arkadiateatteri tulee näet tulevana
vuonna olemaan vapaa, niin että meillä olisi täysi valta siellä. Olet
kenties kuullut, että Adlerbergiä on kohdannut halvaus ja on hän
sentähden oleskeleva koko syksyn ulkomailla. Siinä syy Arkadian
ylenannettuun tilaan. Voit ymmärtää, että me sen johdosta teemme mitä
laajimpia suunnitelmia. Kunpa vain kahdeskymmenes osa niistä
toteutuisi." (Lopuksi kerrotaan kaksi uutista, jotka koskevat teatterin
esihistoriasta tunnettuja henkilöitä: Ottilia Meurmanin, entisen
Preciosan, ja kamariherra C. G. U. Silfverstolpen [Tukholmasta] sekä
Emmy Basilierin ja Otto Florellin häät vietettiin tänä kesänä.)

Jälkimäisen kirjeen, syyskuun keskivaiheilta, Bergbom alkaa
onnittelemalla rouva Raata hänen loistavaan menestykseensä
Kristianiassa. Taiteilijatar oli näet koko vuodeksi liittynyt W.
Åhmanin näyttelijäseuraan (joka antoi näytäntöjä Norjan pääkaupungissa
ja Göteborgissa) ja esiytyen Kristianiassa Maria Tudorina ja Sirkkana
saanut ratkaisevan voiton, joka teki hänet norjalaisen yleisön
suosikiksi. Tästä johtuu Bergbom puhumaan täkäläisestä ruotsalaisesta
teatterista. Muuan rouva H., jonka piti "korvata" rouva Raata, oli
kaikkien sanomalehtien yksimielisen arvostelun mukaan kerrassaan
epäonnistunut. "Cygnaeus väitti hänen ensimäisen esiintymisensä jälkeen
kuulustelleensa Kaivohuoneella, eikö siellä tarvittu kyökkipiikaa,
sillä hänen mielestään oli semmoinen paikka ainoa mahdollinen hänelle."
Myöskin Fritiofin (Raan) korvaaja Lindberg oli täydellisesti menettänyt
yleisön suosion. "Minun mielestäni aivan väärin. Sillä olematta mikään
erinomainen kyky on hän kumminkin huolekas ja älykäs näyttelijä, jonka
vivahduteltu näytteleminen miellyttävästi eroaa Fehrnström-Albert
Åhmanin lennottomasta totuntataiteesta. Mutta yleisö, joka vain on
huomannut hänen kankean, yksitoikkoisen äänensä ja hänen tyynen
liikuntatapansa, pitää häntä kauheana." (Tämä arvostelu tuottaa
kunniaa Bergbomin tarkkanäköisyydelle, sillä sittemmin on Lindberg
älyllään ja uupumattomalla työllään kohonnut Ruotsin etevimpien
näyttämötaiteilijain riviin.)

Puhuen sitten itsestään Bergbom sanoo eläneensä raskasta aikaa.
Morgonbladetin tuottamat huolet, jotka Forssellin sairauden vuoksi ja
sentähden että August Hagman vielä viipyi Pietarissa enimmäkseen
lepäsivät hänen niskoillaan, "paljo kiittämätöntä työtä", läheisen
sukulaisen (O. af Heurlinin) pitkällinen sairaus -- kaikki on painanut
hänen mieltään ja tehnyt hänet hermostuneeksi. Valtiollisetkin olot
olivat tuskastuttavia. "Kamala uutinen suomalaisen normaalikoulun
lakkauttamisesta on valitettavasti näyttäytynyt todeksi. Taisteltava
on elämän ja kuoleman uhalla, sillä ymmärräthän, että me fennomaanit
emme taivu siinä asiassa. Me ylläpidämme koulun, vaikka viimeinen
ropomme menisi." Näissä oloissa oli iloinen uutinen rouva Raan
riemumenestyksestä ollut virkistävä. "Cygnaeus, joka syvästi ja
vilpittömästi kaipaa sinua, on julkaissut kirjansa Franzénista -- se on
oivallinen. Luulen että ukko lähettää sen sinulle. Muutoin olisit
iloinen, jos tietäisit, kuinka moni sinua kaipaa, jopa moni
semmoinenkin, josta et sitä uskoisi. Agardhkin pusersi esiin muutamia
krokotiilihuokauksia ja sanoi teatterin olevan tyhjän sen jälkeen kun
olit lähtenyt. Tietysti se oli teatterifraasi, mutta kumminkin luulen
että hänessäkin on _joku_ perustus kaipaukseen." -- -- "Olen
suomennuttanut Sirkan, niin että se on valmis sinua varten. Maria
Tudor, Deborah, Mathilda (Vastanaineet), Sven Dyringin koti ovat myös
käännettävät."

Teatterin perustamisaika oli siis Bergbomille kaikkea muuta kuin
valoisa, ja uusia ikävyyksiä oli tulossa niinkuin kohta saamme nähdä.

Tällä näytäntökaudella ei vielä toimeenpantu mitään laulunäytäntöjä,
mutta entisillä, Suomalaisen seuran järjestämillä, oli ollut niin suuri
menestys ja lukuisien kotimaisten laulajakykyjen ilmaantuminen oli niin
kehottava, että lyyrillisen osaston aikaansaaminen ehdottomasti
luettiin uuden teatteriyrityksen ohjelmaan. Tehtävä vaati kuitenkin
pitempiä valmistuksia ja lykkääntyi sentähden oopperan alkuunpano
seuraavaan näytäntökauteen. Kumminkin sopii jo edeltäkäsin pitää
silmällä niitä kykyjä, jotka sitä varten olivat tarjona. Se on sitä
helpompi, kun ne tavallisuuden mukaan olivat kesäksi palanneet
kotimaahan ja, ensin annettuaan laulajaisia maaseutukaupungeissa,
syksyllä miltei järjestänsä esiintyivät Helsingissäkin.

Siten Elis Duncker, joka oli päättänyt ensimäisen opintovuotensa
Milanossa, 19/9 antoi laulajaiset omassa nimessään ja avusti Faltinin
kirkkokonsertissa 21/9. Bergbomin arvostelusta (Morgonbladetissa)
lainaamme seuraavat rivit:

"Hänellä on luonnon lahjottama loistava ääni, samalla kertaa mehevä,
voimakas, paksu ja sympaattinen baritoni, yhtä sovelias pontevaan
paatokseen kuin bel cantoon. Hra Dunckerin esitys on kokonaan
italialaisen koulun oma, hänellä on se avonainen äännäntätapa, joka
tekee laulun kirkkaaksi ja heleäksi. Tasaisuuteen nähden on hänellä
vielä paljo oppimista, korkeammat sävelet ovat erinomaisen täyteläisiä
ja kauniita, mutta alemmilta puuttuu usein taiteellisuutta. Enemmän
kuin ääni, viehätti kuitenkin hra Dunckerin lämmin, eloisa esitys,
jonka mehevä, etelämainen hehku on aivan omansa antamaan italialaiselle
cantabilelle sille omituisen tenhon ja tekemään italialaisen paatoksen
nautittavaksi." --

Ida Basilier taasen antoi laulajaiset 26/9 ja lähti sen jälkeen
Tukholmaan, missä hän kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan
näytäntökauden kuluessa esiintyi useissa oopperoissa (Sevillan
Parranajaja, Gustaf Wasa, Mignon, Villarsin rakuunat, Martha). Vihdoin
lauloi Emmy Strömer kahdessa omassa konsertissaan, 7/10 la 12/12 ja oli
jälkimäisessä hänen sisarensa, Sofie Strömer, avustajana. Tästä
toisesta konsertista Bergbom lausui (Mbl. n:o 300), että se vahvisti
sen edullisen vaikutuksen, jonka yleisö oli saanut ensimäisestä.

"Ääni on yhtä heleä korkeammassa kuin alemmassa äänikerrassa ja
soveltuu samoin pateettisdraamalliseen kuin aistillisesti
miellyttävään. -- Yhdessä nuoremman sisarensa kanssa laulajatar esitti
paitse kirpaisevaa duettia Kruunujuveeleista, joka nytkin niinkuin ensi
kerralla herätti myrskyistä ihastusta ja laulettiin toistamiseen,
kaksinlaulun Marthasta. Molemmat kauniit, helkkyvät äänet soivat
täyteläästi ja raittiisti ja kirpeän tehokkaat kohdat painostettiin
asianmukaisen sirosti."

Tämän jälkeen nti Emmy Strömer lähti Parisiin jatkamaan opintojaan,
mutta sitä ennen oli sovittu, että sisarukset tulevan näytäntökauden
alusta astuisivat Suomalaisen oopperan palvelukseen. -- Totta puhuen
nti Emmy Strömer ei suinkaan ilman epäilyksiä ollut suostunut asiaan,
joka tuli määrääväksi hänen tulevaisuudelleen. Ensiksikin hän
ruvetessaan lauluopintoja harjottamaan oli ajatellut valmistautua
opettajattareksi ja toiseksi hänen omaistensa ja lähimpien
(helsinkiläisten) ystäviensä piirissä tuskin ainoakaan kehotti häntä
hyväksymään vaan päin vastoin koetti saada hänet hylkäämään Suomalaisen
teatterin puolelta tehdyn tarjomuksen. Muiden muassa kauppias M.
Nylander Oulusta, jonka auliilla avustuksella hän oli päässyt
lahjojansa kehittämään, oli sitä vastaan. Kun näet nti Strömer
marraskuun alussa oli Bergbomille sanonut tahtovansa miettiä asiata
ennenkuin antoi lopullisen vastauksen, oli tämä kirjottanut
Nylanderille ja lausunut toivomuksen että hän, jos hänen holhottinsa
pyytäisi hänen neuvoansa, isänmaallisen taiteen vuoksi puoltaisi
Suomalaisen teatterin asiaa. "Kenties odottaa häntä tällä uralla
enemmän vaivoja, mutta myöskin, mikä on enempi, hänen kansalaistensa
kiitollisuus ja nimi isänmaan aikakirjoissa." Tähän Nylander vastasi
ehdottomasti kieltäen: "Minun täytyy suoraan tunnustaa, että
toivomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden eivät siten toteutuisi".
Arvattavasti vaikutti kirje masentavasti Bergbomiin, mutta miten
olikaan antoi nti Strömer hänelle ennen pitkää myöntävän vastauksen ja
ilmotti asian omaisilleen vasta sitte kun se oli ratkaistu. Paitse
teatterin edustajain ja ystävien kehotuksia lienee päätökseen
vaikuttanut se suomalainen henki, jonka etenkin lehtori Länkelä
Jyväskylässä lyhyellä opetusajallaan oli herättänyt tulevassa
taiteilijattaressa, taikka kenties sitäkin enemmän luontainen taipumus
teatteriin. Tämä taipumus oli jo hyvin varhain ilmaantunut, muun muassa
siten että hän tyttötoveriensa piirissä johti näitä teatterileikeissä
määräten kullekin eri luonteenlaadun ja roolin, jonka mukaan hänen tuli
puhua ja näytellä. -- Mikä merkitys Emmy Strömerin liittymisellä
kansalliseen näyttämöön oli, saamme seuraavassa nähdä.

Kun primadonna oli saatu, tuli hankkia muita jäseniä lauluosastoon ja
tässä on mainittava, että Bergbom lähinnä kääntyi L. N. Achtén puoleen.
Vuoden alkupuolella lähtiessään opintomatkalle ulkomaille oli tällä
säveltaiteilijalla ollut aikomus valmistautua kirkollisen laulun ja
musiikin edistäjäksi maassamme. Voidakseen tehokkaammin vaikuttaa
mainittuun suuntaan oli hänessä myöskin herännyt ajatus ruveta papiksi
ja sitä varten hän Berlinissä kuunteli teologisia luentoja. Kuitenkaan
ei kansallisen oopperan aate voinut olla innostuttamatta niin hehkuvaa
taiteilijaluonnetta kuin Achtén, ja sentähden hänkin vastasi
myöntävästi ja lupautui seuraavan näytäntökauden alusta antautumaan
Suomalaisen näyttämön palvelukseen.

Edellisen lisäksi mainittakoon, että Turussa 13/8 antoi ensimäiset
laulajaisensa nuori bassolaulaja John Bergholm, joka myöskin oli
liittyvä oopperaan. Hänen ääntänsä sanottiin kauniiksi ja
miellyttäväksi ja sen käytäntöä nuhteettomaksi. -- Lydia Lagus vihdoin
lauloi ensi kerran Helsingissä isomman yleisön kuullen Suomalaisen
seuran iltamassa 20/11. Esittämällä Hellaan lapsi ja Yksin istun hän
herätti yleistä mieltymystä. Toisena joulupäivänä hän esiintyi
Janakkalassa Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi toimeenpannussa
iltamassa.

Sanotusta näkyy että oopperan aikaansaanti varmistui varmistumistaan;
mutta silti eivät Bergbom-sisarukset olleet ehdottomasti iloisia. Sen
jälkeen kun Emmy Strömer oli antanut myöntävän vastauksen, Emilie,
tarkkanäköisesti arvostellen oloja ja aavistaen mitä tulossa oli,
kirjotti sisarelleen:

"En voi ollenkaan iloita siitä. Pelkään näet ottaa oopperaa puheosaston
rinnalle näin varhain. Se tulee tietysti asettamaan draamallisen
näyttämön kokonaan varjoon ja pitkiksi ajoiksi hidastuttamaan ja
tukehduttamaan sen kehitystä. Nyt käy kaikki hyvin, taloudellinen asema
paranee paranemistaan ja näyttelijät ovat tyytyväisiä; mutta ooppera
tuo mukanaan määräämättömiä menoja, melua, touhua ja taistelua. Minä
oikein kammoksun sitä." -- --

Niinkuin viimeisestä otteesta huomaa, ei teatteri nyt alussa tuottanut
Emilie Bergbomille mainittavia huolia. Teatterin poissa ollessa hän
vietti hiljaista kotielämää. -- Kun ylioppilaat 30 p. lokak.
juhlivat Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ylioppilaaksitulon
50-vuotismuistoa, oli hän kutsuttuna lehteriltä katsomaan ja kuulemaan
juhlanviettoa.[9] "Yleinen mielipide juhlasta on, että se ei ollut
onnistunut; siltä puuttui ylevää tunnelmaa." Syynä oli tietysti
puoluetaistelu. Uusmaalaiset pelkäsivät että Snellman astuisi liiaksi
esiin, kun Runeberg ei voinut olla saapuvilla, ja heidän sanottiin
aikovan olla kokonaan osaa ottamatta, jos Lönnrotkin jäisi pois.
Edelleen katsoivat he "ultra-radikaaliseksi" ehdotusta asettaa kantele
näkyvälle paikalle salin koristuksissa, "eikä kiltti kantele saanut
tilaa (!)" -- "Ei pidä loukata, sanotaan; mutta se ei merkitse mitään
että meitä itseämme loukataan!" Näin mietiskelee Emilie ja helposti
näkee, että kansallisen asian masennustila painoi häntä enemmän kuin
omat yksityiset asiat.

Vielä luemme seuraavatkin tapahtumat Suomalaisen teatterin historiaan.

Se vuosi, jolloin kansallinen näyttämö perustettiin, oli nerokkaimman
näytelmärunoilijamme viimeinen. Aleksis Kivi, Nummisuutarein ja Lean
runoilija, kuoli näet aamulla 31 p. jouluk. 1872. Jos milloinkaan, tuli
kuolema silloin lempeänä vapauttajana kärsivän luokse. Jo kevättalvella
1871 oli Kivi tuotu Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa
klinikassa ja kesäkuun alusta Lapvikin hulluinhuoneessa. Sieltä hän
uuden vuoden alussa parantumattomana toimitettiin kotiseudulleen, missä
hän eli viimeisen aikansa Albert veljensä mökissä Tuusulan järven
rannalla. Kun veli vuoden viimeisenä päivänä toi kuolinsanoman
Helsinkiin, herätti se syvää liikutusta runoilijan ystävissä ja
ihailijoissa, joiden luku silloin ei kumminkaan ollut suuri.[10] Uuden
vuoden yönä Fredr. Cygnaeus kirjotti Morgonbladetiin "hyvästijätön",
joka alkoi seuraavin sanoin:

"Onnellisimpien suloisin toivo on saada kauvan elää maan päällä;
onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä
se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne jotka toivovat onnettomille
hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän
hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat
kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden
viimeinen päivä oli myöskin erään kovin onnettoman miehen myrskyisen
elämän viimeinen."

"_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja
kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut:
välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki
kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme
syntynyt." -- --

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan
kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko,
parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle.
Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, E. A. Forssell,
piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta
on säilynyt. Paitse kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti
koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden
tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen, jalon runoilijaotsan,
mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja
kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck olivat
kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen
vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin
kukkien keskelle arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli
neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli yksinkertainen
ylioppilaskvartetti), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat
vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka. Siunauksen toimitti pitäjän
iäkäs rovasti C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti tri J. V.
Calamnius, ja laulajat lauloivat Paavo Cajanderin tilaisuutta varten
sepittämät säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu, Synnyinmaasi
helmaan!"

Jotenkin samaan aikaan kun kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli
hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa
piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras jollei kokonaan
tuntematon. Fil. kand. Rafael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria
varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit ja sen
ensi-ilta oli ilmotettu 13 p:ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka
viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven
ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista
tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli
kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta
hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa,
että tämä suorittaisi välin tekijän tai hänen edusmiehensä kanssa.
Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut asianomaisilta pyytänyt
kääntämislupaa, vaan päin vastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei
ollut velvollinen mitään maksamaan. Näin ollen Bergbom mainittuna
päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "_protestin_" eli vastalauseen:

"Kaupungin sanomissa ilmotetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana
aiotaan näytellä Aleksis Kiven 'Karkurit' näyttämöä varten mukailtuna
ja käännettynä."

"Min paljo kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme
teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi
olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä
hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota
teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut."

"Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti,
pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven
teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he täydellisesti ylenkatsoen
kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että
kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen
siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta,
joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin
johtokunnan rahallisen neuvokkuuden ('finansiell förslagenhet') ja
runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi
elää surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja
näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä
taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista
näistä seikoista."

"Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi
sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa
hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä
edukseen. Niinkuin tiedetään sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä,
jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja
taiteilijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuoden säädytkin
anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa,
että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lainvoimaa,
laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä
valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia -- näiden
valvoja on yleinen mielipide ja sen edessä allekirjottanut sekä
runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa
Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen
omistusoikeutta."

Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa
Herzberg ja Bergbom kertoivat mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Edellinen väitti lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan
tekijää, ei suinkaan tarkottaneen sitä että hän kieltäysi mitään
maksamasta, vaan oli Bergbom muka sanonut ei tahtovansa keskustella
hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut
vetäynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä piti teatterin
johtokuntaakin velvollisena vastaamaan draaman näyttelemisestä, sekä
että hän -- mikä oli pääasia -- oli tullut siihen vakaumukseen, että
tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen
(29/12) julkaisi H. D. tiedon, että Ruotsalaisen teatterin
johtokunta -- konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander
ja asessori F. Krogius -- olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin
raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa
loukkaavana. Tositeossa Bergbom sai haasteen aikoja myöhemmin,
palattuansa Viipurin ja Pietarin matkaltaan.

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja
edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja
jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut
vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p.
marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan
rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).[11] Sittemmin käsiteltiin
asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä,
tuomiten Bergbomin _herjauksesta_ (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon
vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen,
oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut
korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin
tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa.
Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko
Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon
oikeus -- kantajan vastustuksista huolimatta -- suostuikin. Edellinen
tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli
ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän
välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä
määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin,
että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se
seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä
kuulusteltavaksi selvästi todisti hänen toimineen bona fide. -- Kun
asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden
tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan _solvaukseen_
(förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta
puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta
muutosta aikaan.

Ymmärrettävää on, että tämä cause célébre antoi runsaasti puheenainetta
hyville helsinkiläisille, eikä se suinkaan ollut omansa lähentämään
puolueita toisiinsa. Parista senaikuisesta kirjeestä otamme seuraavat
sanat:

"Oikeusjutusta väitellään kiihkeästi. Hertzbergin todistus on vähintäin
sanoen selittämätön. Sen mukaan Bergbom olisi lasketellut valheita ja
kuitenkin hän itse vaati Hertzbergiä todistamaan. Eikö se ole paras
todistus Bergbomin viattomuudesta taikka että hän on menetellyt
vilpittömässä mielessä; ei suinkaan hän olisi tahtonut että Hertzbergiä
kuulusteltaisiin, jos hänellä olisi ollut paha omatunto siinä kohden.
Saa nähdä kuinka asia päättyy!" Niin toisessa kirjeessä; toisessa
taasen sanotaan: "Merkillinen oli Hertzbergin selitys. Kun kerran tekee
valan, pitäisi sanoa _kaikki_ eikä _ainoastaan_ mikä on sopusoinnussa
oman edun kanssa."

Tosiasiana voimme lisätä, että tämäkin juttu suomenmielisissä vahvisti
laajalti levinnyttä käsitystä, että suomenmielinen joutuneena Helsingin
raastuvanoikeuden eteen mieluummin tuomitaan kuin vapautetaan. Asiamme
ei ole ratkaista, missä määrin käsitys oli oikeutettu -- että
semmoinen käsitys oli olemassa eikä suinkaan vielä ole hävinnyt on
_historiallista_.

Lopuksi on edellisen yhteydessä kerrottava, että Hertzberg, "protestin"
ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113
markkaa (s.o. _kaikki_ mitä hän itse oli käännöksestään saanut!). Tämä
maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi
rahat vainajan Albert veljelle maahanpanijaisten kustannuksiin.[12] --
Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen -- Flyktingarna -- annettiin se
ruotsalaisella näyttämöllä 13/12 Ja 15/12 1872 saavuttamatta
menestystä; "yleisö vastaanotti sen kylmästi ja myötävaikuttavat
taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu
Bergbomin kirjottamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa pääsyynä
huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat
samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmannen osan
alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti toimitettu
pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti
kärsineet. Kaiken päälliseksi mukailija oli tehnyt draaman päätöksen
"onnelliseksi" -- kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun
ajavia aiheita ja luonteita. Arvostelija lausuu lopulta, "että Karkurit
ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta
näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". -- Tähän liitämme
ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka
(35 vuotta myöhemmin!) on _ainoa_ yritys tehdä Suomen suurinta
suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle
yleisölle.[13] Kaukana täällä eletään toisistaan.

_Sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 Suomalainen teatteri antoi ensimäisen
näytäntönsä Helsingissä_ -- merkkitapahtuma, joka ei suinkaan ole
vähäarvoisimpia kansallisen sivistyksemme historiassa. Ohjelma oli:
Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Hääilta. Huone oli "aika hyvä"
-- siis ei täysi; mutta näyttelijät voittivat yleisön odotukset. Kiven
näytelmässä olivat esiintyjät: Kallio -- Konon, nti Heerman --
Margareta, nti Toikka -- Kaarina, Himberg -- Anian ja Vilho -- Matti;
toisessa kappaleessa esitti nti Toikka Ainaa ja huudettiin esiin;
viimeisessä Lydia Lagus yllätti kuulijoita raikkaalla, heleällä
laulullaan ja oli muutenkin viehättävä näyttämöllä. -- Kun Viuluniekka
oli annettu 6/3, kirjottaa Emilie: "Minä puolestani olen ihmeen
tyytyväinen näyttelijäin edistykseen. Lundahl näytteli hämmästyttävän
hyvin." Yleisö oli erinomaisen mieltynyt.

Tämän jälkeen annettiin maalis- ja huhtikuun kuluessa kaikkiaan 18
näytäntöä, joissa näyteltiin jo tuntemamme ohjelmisto, niin että
toisessa puolessa näytäntöjä esitettiin kolme joskus neljäkin pikku
kappaletta, toisessa puolessa joku isompi koko illan näytelmä. Uusia
olivat ainoastaan Tuokon kääntämä Conradin 1-näytöksinen laulukappale
_Sala-ampuja ja karjatyttö_ sekä E. F. Jahnssonin alkuperäinen,
3-näytöksinen, historiallinen näytelmä _Bartholdus Simonis_, jonka ensi
ilta 30/4 oli näytännöistä viimeinen. Näytännöt tapahtuivat kaikki
Arkadia teatterissa, joka nytkin, niinkuin vuosina 1869 ja 1870, oli
venäläisiltä vuokrattava ja vasta jonkun vuoden päästä kokonaan tuli
Suomalaisen seurueen käytettäväksi. Näytäntöpäivät olivat paitse
sunnuntaita maanantai ja torstai; Ruotsalainen teatteri näytteli
keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näytösten väliaikoina soitti
orkesteri, josta enin osa myötävaikuttavia kuului kaartin
soittokuntaan.

Helsingissäkin herätti teatterin ensi esiintyminen suurta tyydytystä,
joskaan ei semmoista naivista riemua kuin maaseuduilla. Alussa oli
yleisö verraten vähälukuinen, mutta sen mielenkiinto kasvoi
kasvamistaan, niin että myöhemmin ja lopulta näyteltiin varsin hyville
taikka täysille huoneille. Että siitä huolimatta ruotsalainen hienosto
vältti suomalaisia näytäntöjä on vähemmän outoa kuin päinvastainen
asianlaita olisi ollut. Emilie kertoo, että semmoisetkin "gens de
qualité", jotka tavattaessa olivat olevinaan erinomaisen
"intreseerattuja", eivät olleet käyneet siellä kertaakaan. Kun joku
yksityinen eksyi Arkadiaan, oli se poikkeus säännöstä. Mitä kritiikkiin
tulee oli se Morgonbladetissa[14] ja U. S:ssa, niinkuin arvata sopii,
myötätuntoinen, ilman että se sentään oli muistuttamatta nuoren
näyttämön puutteista. Myötätuntoisuus osottautui siinä että
ymmärrettiin olot ja ehdot, joista uusi yritys oli riippuvainen. Siten
edellisen lehden ensimäisessä arvostelussa sanotaan:

"Alkava Suomalainen teatteri ei ole enää tyhjä kuvitelma, vaan
tosiasia, millä silmillä sitä katsotaankin. Tiedämme varsin hyvin, että
tämä yritys, niinkuin jokainen muukin, jolla uusi ura on avattavana,
monessa herättää epäilystä ja epäluuloa, mainitsematta muita tunteita.
Suomalaiselle teatterille ei se ole voinut olla odottamatonta, eikä sen
toimella ole lähempää päämäärää kuin voittaa uskottomat epäilijät.
Astukoon se vain eteenpäin sillä voitonvarmuudella, jonka jokainen hyvä
yritys on omansa synnyttämään." -- --

"Ohjelmistoon nähden on nuori teatteri aluksi pääasiassa rajottunut
pieneen huvi- ja laulu- sekä kansannäytelmään. Onhan se aivan
luonnollista, sillä ainoastaan vähitellen voi se edistyä korkeamman
draaman, suuren komedian ja murhenäytelmän alalle. -- -- Kiven
Margareta on tähän saakka annetuista näytelmistä ollut vaikein tehtävä
nuorille näyttelijöille. Siinä näet menestys on riippuvainen lausumisen
ja liikuntojen plastiikan täydellisyydestä, johon katsoen vastaiseksi
ei voida asettaa kovin suuria vaatimuksia näyttelijöihin." -- --

Ymmärrettävästi oli Margareta, vaikkei sitä arvostelussa mainita,
otettu ohjelmistoon sentähden että se oli kotimainen kappale.
Valitessaan näytelmiä Bergbom tietenkin piti silmällä ei ainoastaan
seurueen voimia, kappaleen kirjallista arvoa ja siveellistä
nuhteettomuutta, vaan myöskin mikäli mahdollista sen kansallista
alkuperää. Oman maan kirjallisuudesta hän siis otti mitä vain saattoi
kysymykseen tulla, ja jo ensi vuoden ohjelmistossa kohtaamme
toistakymmentä alkuperäistä suomalaista tahi ruotsista suomennettua
kotimaista kappaletta. -- Näistä oli Kiven Kihlauksella suurin
menestys. Helsingissä se tänä ensi keväänä näyteltiin viisi kertaa ja
jo ensi illan (13/3) jälkeen sanottiin, että se "mitä uskollisimpana
kansanelämän kuvauksena hämmästytti niitäkin, jotka ennestään tunsivat
pienen huvinäytelmän. Useita tottumattomia, jotka pyytävät ainoastaan
sievää ja siroa, saattoi burleskimainen kuvaelma ehkä ensi hetkessä
oudostuttaa, mutta varmaan ei meillä pitkiin aikoihin ole [näyttämöllä]
nähty niin tosieläviä ihmisolentoja. Näyttelijät suorittivatkin
tehtävänsä varsin hyvin. Kalliolla on siinä parhain osansa (eräs
saksalainenkin huudahti 'aber er spielt ja famos!'), mutta oivallisia
olivat toisetkin: Vilho, nti Toikka ja Korhonen." Myöhemmin lisättiin
vielä samasta kappaleesta, että se "näyteltiin todella mainiosti ja
joka kerta oli yleisön mieltymys entistä isompi". -- Muista
kotimaisista näytelmistä oli tavallaan huomattavin Rosendahlin Ainamo.
Täydellisesti menestyäkseen se kyllä olisi vaatinut loistavampia
näyttämöllisiä varustuksia, täydellisempää orkesteria ja suurempaa
taiturimaisuutta esityksen puolesta kuin nuori teatteri kykeni
tarjoamaan, mutta Schantzin musiikki kannatti sitä kuitenkin, niin että
se annettiin kaksi kertaa hyvälle huoneelle.

Ylipäätään on luonnollista, että varsinkin laulukappaleet Helsingissä
esitettiin tyydyttävämmin kuin maaseutukaupungeissa. Se koskee ei
ainoastaan Ainamoa ja Preciosaa, vaan pienempiäkin laulunäytelmiä,
joissa nyt Lydia Lagus ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Oltuaan
muutamia kuukausia nti Mechelinin koulussa nuori laulajatar, jolle
luonto oli "lahjottanut voimallisen, heleän äänen sekä komean
vartalon", suoritti pikku osansa sangen varmasti ja miellyttävästi,
mutta erittäin viehätti hänessä "joku erikoinen raikas ja toivehikas
piirre". Kappaleessa Sala-ampuja ja karjatyttö nti Lagus, Lundahl
vastanäyttelijänä, ilmaisi laululahjan ohella draamallisiakin
taipumuksia. Muutoin hänen varsinainen loistoroolinsa oli Nettchen
näytelmässä Laululintunen, joka sentähden yhä uudestaan esiintyi
ohjelmassa.[15]

Palataksemme puhekappaleisiin olivat suuret kansannäytelmät Viuluniekka
ja Päivölä ensi vuoden vaikeimmat tehtävät. Siitä huolimatta oli esitys
tyydyttävä, jopa edellinen "luultavasti se kappale, joka suoritettiin
parhaiten". Kummassakin näytteli Lundahl pääroolia ja jälkimäisen
näytelmän johdosta tapaamme hänestä seuraavan arvostelun:

"Tässä näyttelijässä on tarmoa ja todellisia taiteilijataipumuksia. Hän
on jo aika lailla tottunut liikkumaan näyttämöllä ja usein on kuin
näkisi edessään vanhan, harjaantuneen näyttelijän. Mathiaksen rooli on
tähän saakka hänen parhaimpansa. Monesti hän liiottelee, m.m.
mimiikissä, mutta melkein aina on hänen esityksessään luonteenomaista
ja erinäisissä kohtauksissa havaitaan todellista innostusta.
Kieltämättä Lundahlilla on tavallista suurempi kutsumus näyttämölle,
mutta hänen äänensä tekee hänelle kuitenkin korkeampien tulosten
saavuttamisen vaikeaksi. Itsessään ääni ei ole vastenmielinen, mutta
lausuminen on niin epäselvä, että katsojat vaivoin ymmärtävät hänen
puhettaan."

Paitse Lundahlin, jolla oli joku luonnonvika puhe-elimissä, oli
muittenkin näyttelijäin lausuminen ylipäätään vähemmän tyydyttävää,
milloin puhuttiin liian hiljaa, milloin liian nopeasti taikka
hätäisesti taikka muuten epäselvästi. Siinä kohden oli siis paljo
toivottavaa, paljo työtä tarpeen.

Toisistakin näyttelijöistä saamme tietoja, jotka luovat valoa teatterin
alkuajan toimeen:

Nti Toikka eli rva Aspegren[16] antoi vähimmin aihetta erikoisiin
muistutuksiin. Hän lausui repliikkinsä ylimalkaan luontevasti ja
virheettömästi. Hänen näyttelemisessään oli tunnetta ja myötätuntoa
herättävää, joskaan ei mitään erittäin silmäänpistävää. Kiihkoisissa
kohdissa nähtävä kohtuuden ja pyörennyksen puute oli varmaan
voitettavissa. Hänen ehdottomat taipumuksensa näyttämötaiteeseen
ilmenivät yhtä hyvin traagillisissa kuin koomillisissa osissa -- niin
Johannana Työväen elämässä, niin Annana Päivölässä, niin Marina Marin
rukkasissa y.m.

Vilhon, apujohtajan ja järjestäjän, suurempi näyttämöntuntemus
havaittiin hänen näyttelemisessäänkin, jossa hän oli suuresti
edistynyt. Hänen käsityksensä tehtävästään oli älykäs ja hänen
pyyteensä oikeat, vaikkei hän aina päässyt niiden perille; hänen
vartalonsa ja äänensä olivat hänelle esteenä kun ylevämpi vaikutus oli
kyseessä. Korjattavissa oli se että hän valmisti roolinsa liian
yksityiskohtaisesti ja heti alussa pani koko voimansa liikkeelle, niin
että nousu kävi mahdottomaksi. Vilhon lausuminen oli selvää ja
kielenkäyttö nuhteetonta. Hänkin näytteli sekä traagillisia että
koomillisia rooleja hyvällä menestyksellä: edellisiä esim. Martti
Työväen elämässä, jälkimäisiä Jeppe Niilonpoika, muita mainitsematta.

Kalliosta saattoi ehkä odottaa kelvollista "père noble'a", mutta
vastaiseksi hän oli kovin särmikäs esiintymisessään ja hän erehtyi
usein pannessaan painoa sanoihin. Hänen suomenkielensä oli sujuvaa ja
sointuvaa. -- Himbergillä oli miellyttävä, mutta heikonlainen ääni. Hän
oli jotakuinkin tyydyttävä Lydia Laguksen vastanäyttelijänä Friedelinä
Laululintusessa ja Vuorisena Hääillassa. -- Aspegren näytteli melkein
yksinomaisesti koomillisia rooleja, joihin häneltä ei puuttunut
taipumusta; mutta hänen menestystään ehkäisi toiselta puolen liiottelu,
toiselta puolen puuttuva kielentaito. -- Korhonen osotti vähemmissä
koomillisissa osissa, esim. Jooseppina Kihlauksessa, hyvää taipumusta
luonnekuvaukseen. --

Naisnäyttelijöistä nti Heerman oli lähinnä nti Toikkaa. Hänen
ulkomuotonsa oli edullinen ja hänen liikunnoissaan oli luontaista
suloa; mutta hän oli vielä tottumaton ja lausui hätäilemällä. -- Nti
Savolainen esitti jotenkin yksitoikkoisesti äkäisiä emäntäpiikoja ja
ämmiä ja puhui selvää Savon murretta. -- Nti Tötterman ei ollut
vapautunut vasta-alkajan ujoudesta ja nti Kaarlonen oli kenties vielä
vähemmän näyttämölle kotiutunut.

On jo mainittu että viimeisenä iltana ensi kerran esitettiin E. F.
Jahnssonin Bartholdus Simonis -- ensimäinen suomenkielellä kirjotettu
historiallinen näytelmä, jonka toiminta tapahtuu Suomessa, ja jonka
suomalaiset näyttelijät ovat näytelleet. Tekijä, joka ennen oli
herättänyt huomiota varsinkin historiallisella kertomuksellaan
"Suomalainen soturi kuningatar Kristiinan ajoilta", on draamassaan
käsitellyt historiallista aihetta Kaarle X Kustaan ajalta. Kun 1656
venäläiset olivat alkaneet sodan Ruotsia vastaan, tarttui Viipurissa
Bartholdus Simonis ynnä muut kymnaasin ja koulun oppilaat aseisiin, ja
kun he eversti Burmeisterin johdolla yhdessä porvariston kanssa olivat
pelastaneet kaupungin vihollisten hyökkäyksiltä, rupesi hän sekä
kaksitoista toveriansa upseeriksi ollakseen mukana retkellä venäläisiä
vastaan. Raudun kirkolla Burmeister joukkoineen hajottikin viholliset,
mutta tappelussa Bartholdus kaatui. Tähän tekijä on liittänyt
romanttisen lisäjuonen. Bartholdus ja Burmeisterin tytär Anna
rakastavat toisiaan, mutta tapausten häiriössä Anna joutuu
tuntemattoman miehen lumouksen valtaan ja hän antaa viekotella itseään
hankkimaan tälle kaupunginportin avaimen. Rikoksen tehtyään hän
kuitenkin toipuu huumauksestaan. Tuntematon oli eräs venäläinen kreivi,
joka toivoi kavalluksen kautta saavansa kaupungin vihollisten haltuun.
Annan onnistuu estää tekonsa seuraukset, ja sovinto palaa hänen ja
Bartholduksen välille sillä hetkellä kun tämä heittää henkensä isänmaan
edestä.

Vaikkei luonnekuvaus ole tarpeeksi syvennetty, eikä toiminnan kehitys
tasaisesti johdettu, eikä vuoropuhelukaan aina sankarillisen ja
traagillisen aiheen tasalla, saavutti teos vaikuttavien yksityiskohtien
ja isänmaallisen hengen kautta katsojain suosion. Olihan se jotakin
että saatiin ensi kerran nähdä näyttämöllä havainnollinen kuvaus kansan
muinoisilta kärsimyksen ja kunnian ajoilta. Olihan siinä ilon aihetta,
että teatteri jo ensi näytäntökaudellaan saattoi esittää uuden
alkuperäisen näytelmän, joka laatuaan oli näyte siitä, mikä on luettava
kansallisen näyttämön korkeimpiin tehtäviin, nimittäin kansakunnan
entisten vaiheiden kuvaaminen. -- Mitä esitykseen tulee oli Vilho
pääosassa vähemmän onnistunut kuin rva Aspegren Annana. Tekijä
huudettiin esiin, mutta ei ollut saapuvilla.

Tähän otamme muutamia piirteitä Emilien kirjeistä, ne kun ainakin
välillisesti kuuluvat aineeseemme:

Kevätkauden suuri tapahtuma Helsingin seuraelämässä oli Suomen
taiteilijain ja kirjailijain eläkerahaston hyväksi toimeenpannut
suuremmoiset taidearpajaiset. Emilie kertoo että Z. Topeliuksen ja
C. G. Estlanderin ehdotuksesta hänetkin pyydettiin johtokunnan
jäseneksi. Arpajaisiltamassa Uudessa teatterissa 26 p. maalisk. piti
arpojen myyjinä esiintyä nuoria naisia, joista kukin edusti yhtä Suomen
maakuntaa. Kun siihen päätettiin pyytää muun muassa ruotsalaisia
näyttelijättäriä, ehdotti Emilie Suomalaisen teatterin puolesta neidit
Lydia Laguksen ja Selma Heermanin, ja nämä nähtiinkin iltamassa,
edellinen Lapinmaana ja jälkimäinen Karjalana. Oli siis Suomen
maakuntien edustajain joukossa joku suomeakin ymmärtävä; useimmat
tietysti olivat siihen nähden mahdottomia (nti Tengmark Ruotsalaisesta
teatterista oli esim. "Suloisen Savonmaan" haltiatar!). --

Samaan aikaan annettiin Ruotsalaisessa teatterissa kotimainen alkuteos,
E. Nervanderin murhenäytelmä Kuninkaanlapset. Teos teki täydellisen
haaksirikon ja kertoo Emilie siitä seuraavaa:

"Olimme ensi iltana teatterissa, enkä ole koskaan nähnyt niin jääkylmää
yleisöä. Oli kerrassaan mahdotonta saada yhtä ainoata apploodia aikaan.
Kaarlo meni toisenakin iltana ja tahtoi minut mukaansa ja minä meninkin
ja olen tyytyväinen että niin tein. Koko ensi rivillä oli 12 henkeä!
kentiesi 20 permannolla ja kuitenkin oli vapaapilettejä annettu. Voiko
kyllin ylenkatsoa Helsingin snobbiyleisöä? Juostaan kymmeniä kertoja
katsomassa kaikenlaista roskaa ja sitte sillä lailla tuomitaan
kotimainen kappale, tietämättä minkä arvoinen se on. Kaarlo sanoi usein
tunteneensa jonkinlaista katkeruutta sentähden että hän niin
täydellisesti oli rikkonut välinsä [ruotsalaisen] teatteriyleisön
kanssa, mutta Kuninkaanlapset huutavat ääneen, että hän on tehnyt
oikein. Kappale on tosin ikävänlainen, mutta se tuntuu paljo paremmalta
kun sen näkee toistamiseen ja toiseksi on sanottava että se näyteltiin
kurjasti. Seurue tahtoi rehellisesti kostaa Nervanderille hänen
arvostelunsa." -- --

Vihdoin on mainittava tapaus uhkaavinta laatua, tulipalon alku
Arkadiassa:

"Affissöörskan huolimattomuuden kautta oli kiristorstaina klo 7 aamulla
valkea päässyt irti naisten pukemahuoneessa ja siellä riippuvat
teatterin ja näyttelijättärien omat vaatteet paloivat tykkänään.
Onneksi [vahtimestari] Wirman ja affissöörska saivat tulen
sammutetuksi, ennen kuin se levisi sisempään huoneeseen, missä koko muu
puvusto säilytetään. Teatterin vahinko nousee ainakin 1,000 markkaan ja
lisäksi tulee näyttelijättärien, joilta paloi kenkiä, sukkia,
kureliiviä, alushameita y.m. Teatterin hameita paloi yhdeksän, Lagus
menetti paljo." -- --

Tietääksemme tämä oli ainoa kerta, jolloin Suomalaisen teatterin aikana
Arkadia, tuo vanha puuhökkeli, jonka tulenarkuus oli melkein
sananlaskuksi tullut, todella oli joutua tulen uhriksi. -- Samassa
kirjeessä lausutaan teatterista:

"Taloudellinen asema on jotenkin hyvä; yksi ainoa ilta on tuottanut
tappiota. Keskimäärin on näytäntö antanut 580 mk (tietysti bruttoa),
niin että meillä olisi voittoa, jollei orkesteri olisi niin kallis.
Musiikki maksaa 100 mk illalta, jota paitse Göhdelle tulee 12,
Moesselille 12 ja Lindgrenille 6 mk kerralta ja erityisesti
harjotuksista. Huono orkesterimme maksaa siis 140 mk illalta! Eikö se
ole kuulumatonta?"

Loppulausunnoksi Suomalaisen teatterin ensi olosta Helsingissä sopii
seuraava ote eräästä Yrjö Koskisen Kirjallisessa kuukauslehdessä
julkaisemasta kirjotuksesta. Huomautettuaan siitä ahdistetusta
asemasta, missä suomalaisuus silloin oli, hän jatkaa:

"Näinä sumeina aikoina[17] katse mielellään kääntyy johonkin
valopaikkaan, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten
hämäräin perästä. Semmoinen toivorikas ilmiö on mielestämme uusi
_Suomenkielinen_ teatteri. Se tosin vielä on vast'alkuinen heikko
taimi, jonka kasvaminen riippuu yhden ainoan miehen lempivästä,
alttiiksi antavaisesta hoidosta. Mutta semmoisenakin se on puolen
vuosikauden kuluessa varttunut niin kauniilla menestyksellä, että
meidän on syytä kreikkalaisten tavalla 'pelätä jumalien kateutta',
ellemme perustaisi toiveitamme kansallisuutemme edistyksestä korkeamman
johdatuksen nojaan kuin olympolaisten suosioon."

Sen jälkeen huomautettuaan että teatteri vielä on pidettävä jonakin
"teatterikouluna", kirjottaja lausuu: "Yksimielisesti luullaksemme
kuitenkin myönnetään, että tämä yritys jo on osottanut kauniimpaa
edistystä kuin olisi sopinut millään oikeudella toivoa. Kappaleita on
näytelty, joissa näyttämisen sointuisuus on ollut moitteeton, ja vaikka
näyttelijäin joukossa ei sovi ketään vielä taideniekaksi nimittää, ovat
useatkin osottaneet varsin kiitettävää pyrkimystä taiteellisuuteen.
-- -- Se puoli, joka tätä nykyä epäilemättä on toimen heikoin, on
näyttelijäin kieli ja lausunto. Tämä puoli tosin on luonnollinen
seuraus suomenkielen nykyisestä tilasta maassamme; koska ainoastaan
harvoilla sivistyneillä perheillä suomi on varsinaisena puhekielenä, ei
ole kielen ääntämys yleisemmin saanut sitä puhtautta ja hienoutta, joka
on sivistyneen puhekielen tunnusmerkki. Vaan toiselta puolen juuri
teatterin pitäisi antaa tämmöisen jalostetun puhekielen malli." -- --

Koska ohjelmisto oli loppuun näytelty ja kevät niin edistynyt, että
yleisö tuskin olisi kauvemmin samassa määrässä kuin tähän saakka suonut
huomiota näytännöille, lähti seurue kolmeksi viikoksi _Hämeenlinnaan_
palatakseen Helsinkiin toukokuun loppuviikoksi, jolloin
promotsionijuhla oli tapahtuva. Ensimäinen näytäntö Hämeenlinnassa
annettiin 4/5. "Teatteri oli", sanoo Hämäläinen, "täpötäynnään väkeä,
joka ihastuksella katseli Viuluniekkaa ja kättentaputuksilla ja
näyttelijöitä esiinpyytämällä osotti mieltymystään. Katsojat kuuluivat
suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli
lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain
harvoja kaupunkimme 'noblessista'."

Paitse tätä ensimäistä näytäntöä annettiin vielä kahdeksan. Uutta
ohjelmistossa oli Antti Jalavan kääntämä Laurencinin ja Lubizen
1-näytöksinen huvinäytelmä _Ei ollenkaan mustasukkainen_ ja A. Korhosen
_Kosijat_, kumpikin Helsingissä harjotettu. Kuukauden keskivaiheilla
kävi Lydia Laguskin Hämeenlinnassa. Yhtenä iltana hän näytösten välillä
lauloi Hellaan lapsi ja A. Conradin Aamu-akkunani ja toisena Nettchenin
osan Laululintusessa. Viimeksi, 22/5, näyteltiin Päivölä. --
Hämäläinen tunnustaa näytelmäin olleen "sitä laatua, etteivät
loukkaa arkaluontoisimmankaan siveyden tunteita" ja letkauttaa
hämeenlinnalaisia siitä etteivät he, niinkuin kaikissa muissa
kaupungeissa oli tapahtunut, olleet kutsumalla seuruetta pitoihin
osottaneet sille suosiotansa ja näyttäneet ymmärtävänsä antaa arvoa
isänmaalliselle työlle.

Niinä kolmena iltana, jolloin teatteri näytteli _Helsingissä_ toukokuun
lopulla, esitettiin seuraavat ohjelmat: 25/5 Bartholdus Simonis ja
Lemun rannalla; 27/5 Sala-ampuja ja karjatyttö, Kukka kultain
kuusistossa, Kihlaus ja Hääilta; 29/5 Suorin tie paras, Laululintunen,
Kihlaus ja K. S. Suomalaisen kirjottama ja Aug. Tavaststjernan
sävellyksillä varustama, alkuperäinen 1-näytöksinen laulunäytelmä
_Erehdykset eli promotsionimuistoja_.[18] Ensimäinen näytäntö annettiin
Vilhon ja kolmas Lydia Laguksen hyväksi, joka jälkimäinen valmistautui
opintomatkalle ja jolle juurikään oli valtionvaroista myönnetty 1,400
markan apuraha. Suositun laulajattaren resettinäytännössä oli "väkeä
enemmän kuin koskaan ennen ja yleisö osotti mieltymystään vilkkailla
kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla", jota paitse nti Lagus palkittiin
"suurella kukkakiehkuralla". Uutta laulukappaletta sanotaan "sieväksi
ilveilyksi", joka vastaanotettiin mielihyvällä. Enimmän siinä miellytti
eräs neliääninen laulu. Säveltäjä huudettiin esiin.

Näin oli Suomalainen teatteri saapunut ensimäisen näytäntökauden
loppuun. Tosin seurue ei nytkään hajaantunut lomalle, vaan jatkoi
yhtämittaa työtänsä, mutta koska tilivuosi oli päätetty laskettavaksi
kesäkuun alkuun, on kertomuksemmekin soveliaimmin jaettava saman
perustuksen mukaan. Kun edellisessä on tehty selkoa teatterin julkisen
toimen ensi jaksosta, on luku nyt täydennettävä huomioon ottamalla
yrityksen taloudellinen puoli y.m. asiaan kuuluvaa.

Teatterin kannatusyhdistyksen kokouksessa 10 p. kesäk. 1872 (kts. I. s.
279) valitun johtokunnan ensimäinen tehtävä oli ollut hankkia
vahvistusta yhdistyksen säännöille, joiksi ehdotus hyväksyttiin samassa
kokouksessa. Muodollisista syistä ei senaatti kumminkaan katsonut
voivansa vahvistaa sääntöjä semmoisina kuin ne ensin esitettiin ja,
vaikka niitä noudatettiin, ei vahvistusanomusta[19] uudistettu ennen
kuin 10 p. jouluk. 1873. Päätös on päivätty 9 p. kesäk. 1874; mutta
kumminkin otamme jo tähän:

Suomalaisen Teaterin Takausyhdistyksen säännöt.

1 §. Suomalaisen Teaterin Takaus-yhdistyksen tarkoitus on suomalaisen
teaterin perustaminen ja suomalaisen teateri-kirjallisuuden
edistäminen.

2 §. Jäseneksi pääsee sillä että ottaa suorittaaksensa yhden tai
useamman takaus-osan, joista jokainen sitoo 12:n markan maksuun
vuosittain viiden vuoden kuluessa. Se joka tahtoo, saa myös kerrassaan
suorittaa koko maksun, jossa tapauksessa kultakin takaus-osalta
maksetaan ainoastaan 50 markkaa.

3 §, Vuosimaksuilla kokoon saatu summa on osaksi oleva
takauksena näytteliä-joukon ylläpitämiselle, osaksi käytettävä
näytelmä-kappaleiden teettämiseen ja kilpa-palkintojen antamiseen.

4 §. Näytteliä-joukon tulee näytellä sekä Helsingissä että asianhaarain
mukaan myös maaseutu-kaupungeissa.

5 §. Yhdistyksen asioita hoitaa johtokunta Helsingissä, jossa on 3
jäsentä ja 2 varajäsentä. Johtokunta valitsee keskuudestaan taikka sen
ulkopuolelta toimittavan johtajan, kassanhoitajan ynnä sihteerin, jonka
tulee pitää tarkka huoli siitä että tarpeelliset aineet vastaiseen
suomalaisen teaterin historiaan säilyvät.

6 §. Johtokunta yhdessä toimittavan johtajan kanssa pestaa näytteliät
ja asettaa heitä varten regissörin; johtokunnalla on vielä neuvon
antamisen valta teateri-joukon toimen, näytettävien kappalten y.m.
suhteen, se julistaa kilpapalkintoja, määrää niiden suuruuden ja
päättää palkkiot sisääntulleista dramallisista teoksista.

7 §. Johtokunnan rinnalla tulee olemaan tutkiakunta sisääntulevien
näytelmä-kappalten tarkastamista varten. Tutkiakunnan jäsenet ovat
johtokunnan valittavat.

8 §. Toimittavan johtajan tulee laittaa ja johtokunnalle tuoda esiin
kaava teaterijoukon toimeen sekä näytettävien kappalten laatuun vuoden
kuluessa, pitää huoli soveliaan näytteliä-taidon opetuksen
hankkimisesta teaterijoukon jäsenille, jos semmoinen on tarpeen ja
tilaisuutta siihen on; vielä on hänellä yksinään valta näyttämis-ajan
kuluessa päättää teateri-joukon kaikista asioista, ynnä myös
velvollisuus hankkia sihteerille tarpeelliset tiedot, jotka koskevat
teateri-joukon tointa maaseuduilla.

9 §. Yhdistys kokoontuu kerran vuodessa Helsingissä Toukokuun 10:nä
päivänä. Jos tärkeitä syitä ilmautuu, kutsukoon kuitenkin johtokunta
välikokouksenkin kokoon. Vuosikokouksessa valitaan johtokunnan jäsenet
sekä varajäsenet, tarkastellaan rahavarain tila y.m. Jäsen, joka ei
itse voi kokouksessa olla läsnä, saa lähettää äänensä kirjallisesti. --

Ensimäinen vuosikokous pidettiin Seurahuoneella 16/5 ja avasi sen
johtokunnan puheenjohtaja Yrjö Koskinen. Hän huomautti siitä suosiosta,
joka kaikkialla maassamme oli tullut nuoren teatterin osaksi ja
mainitsi erityisenä todistuksena ne lahjotukset, jotka taidelaitos oli
saanut vastaanottaa. Paitse jo puheena ollutta viipurilaisten lahjaa
oli näet kauppias ja tehtaanisäntä _J. D. Stenberg_ Helsingissä
huhtikuulla teatterille lahjottanut 5,000 markkaa (5 Suomen
hypoteekkiyhdistyksen obligatsionia), jotka johtokunnan päätöksen
mukaan olivat säilytettävät pysyvänä rahastona, josta ainoastaan korot
käytettäisiin "avuksi jonkun näyttelijän taiteellista edistymistä
varten taikka muuhun taiteelliseen tarkotukseen". -- Sitten valittiin
johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin tri K. Bergbom, prof.
Y. Koskinen ja amanuensi B. O. Schauman sekä varajäseniksi eversti
A. Järnefelt ja maisteri A. Almberg. Reviisoreiksi valittiin maisteri
A. Boehm ja kamarikirjottaja K. F. Wahlström, joiden 19 p. marrask.
päivätystä kertomuksesta saamme lähempiä tietoja ensimäisen
toimintavuoden tileistä ja taloudellisesta asemasta ylipäätään.

Tulot ja menot nähdään rahastonhoitajan tekemästä taulusta, joka
ensimäisenä laatuaan ansainnee sijan tekstissämme:

                     Tulot:

  22 näytännöstä Helsingissä     Smk 11,688:90
  17      "      Porissa          "   5,506:70
   7      "      Tampereella      "   2,317:40
  8(? 9)  "      Hämeenlinnassa   "   2,437:90
  21      "      Viipurissa       "  10,379:17  32,330:07[20]
  41 osaketta à 50 markkaa.       "   2,050:-
 434      "   " 12    "           "   5,208:-    7,258:-
  Velkaa: lainattu Stenbergin rahastosta         4,500:-
                                      Summa Smk 44,088:07

                     Menot:

  Päiväkustannukset Helsingissä  Smk  7,725:80
          "         Porissa       "   3,494:64
          "         Tampereella   "     870:78
          "         Hämeenlinnassa "    892:92
          "         Viipurissa    "   5,091:52
  Palkat ja palkinnot             "  14,888:49
  Kirjasto                        "   2,677:82
  Puvusto                         "   4,420:41
  Koristukset                     "     449:92
  Matkakustannukset               "   1,964:29
  Suomalaiselle alkeisopistolle   "     238:-
  Kaikenl. (Sähkösan., posti y.m.)"   1,194:91
  Rahaa kassassa                  "     178:57
                                      Summa Smk 44,088:07

Tilivuoden päättyessä oli siis teatterilla velkaa Smk 4,321:43, mutta
ottaen huomioon että alkuharjotuksiin kului puoli viidettä kuukautta,
jolloin näyttelijät nauttivat palkkaa ilman että mitään saatiin sisään,
sekä että puvusto, koristukset ja kirjasto olivat perustettavat,
arvostelivat tarkastajat asemaa varsin tyydyttäväksi. Heistä oli
onnellinen päätös luettava erinomaisen johdon ja säästäväisyyden
ansioksi, ja he ehdottivat että "toimittajatirehtöörin" s.o.
toimitusjohtajan Kaarlo Bergbomin palkka, joka oli ollut 1,200 mk,
korotettaisiin ja että rahastonhoitajalle, Emilie Bergbomille, joka oli
suorittanut vaivaloisen työnsä ilman mitään korvausta, myönnettäisiin
ainakin kohtuulliset tarverahat. Vihdoin tarkastajat ehdottivat, että
vastedes yhtiökokous pidettäisiin syksylläkin, koska kevätkokouksessa
ei voitu esittää juoksevan vuoden tilejä.

Johtokunnan kokouksista ja toimista puuttuu lähempiä tietoja.
Tiettävästi ei vakinaista sihteeriä valittu, eikä myöskään
säännöllisesti kokouksissa pöytäkirjaa tehty. Alkuaikoina samoin
kuin kauvan myöhemminkin hoidettiin asioita niin sanoaksemme
patriarkalliseen tapaan. Toisin sanoen Kaarlo ja Emilie Bergbom pitivät
yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon
ainoastaan silloin kun ilmaantui joku erityinen asia, joka oli niin
tärkeä taikka muuten sitä laatua, että sisarukset eivät voineet taikka
tahtoneet yksin olla edesvastuussa sen ratkaisemisesta. Semmoisia
asioita olivat kysymykset teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja
suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus
järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e. Mitä tulee ainesten
keräämiseen teatterin historiaa varten, josta puhutaan 5 §:ssä, niin
harrasti sitä maisteri A. Almberg -- kumminkin vähemmän virallisesti
kuin sulasta mielenkiinnosta teatteriyritykseen, jonka innostuneimpia
ystäviä ja edistäjiä hän koko elämänsä on ollut. Hänen toimestaan onkin
melkoinen joukko aineksia, paitse hänen tekemiään muistiinpanoja,
säilynyt tämän historian hyväksi. Toinen yhtä harras Suomalaisen
teatterin ystävä oli reviisori K. F. Wahlström. Ja totuuden mukaan on
tunnustettava, että nämä kaksi isänmaallista miestä ovat ansainneet
tulla muitten edellä mainituiksi Bergbom-sisarusten uskollisimpina
apumiehinä heidän suuressa elämäntyössään. Useammin kuin johtokunnan
virallisissa kokouksissa lienee vaikeitten olosuhteitten ahdistus
keventynyt Kaarlon ja Emilien neuvotellessa Almbergin ja Wahlströmin
kanssa, ne kun olivat yhtä alttiita uhrautuvaan toimeen kuin vikkelöitä
keinoja keksimään.

Koska ohjelmiston laatu antaa mahdollisesti luotettavimman käsityksen
teatterin taiteellisista ja sivistyksellisistä harrastuksista, sen
merkityksestä kulttuuritekijänä ja vuosi vuodelta tapahtuvasta
edistyksestä, tahdomme joka luvun loppuun liittää tilastollisen
katsauksen esitettäväksi tulleeseen näytelmistöön. -- Ensimäisenä
näytäntökautena näyteltiin seuraavat 36 kappaletta:

    12 kertaa Laululintunen,
    10   "    _Kihlaus_, Hääilta, Preciosa,
     9   "    Suorin tie paras, Työväen elämästä,
     8   "    Marin rukkaset,
     7   "    _Margareta_, Kukka kultain kuusistossa, Viuluniekka,
     6   "   _Kalatyttö_,
     5   "   _Saaristossa, Lemun rannalla_, Don Ranudo de Colibrados,
             Yökausi Lahdella, Rouget de Lisle, Päivölä,
     4   "   _Sotavanhuksen joulu, Ainamo, Silmänkääntäjä_, Kuinka
             anopeista päästään, Ei mustasukkainen,
     3   "   _Hölmölän maailmanparantajat, Alkajaisnäytelmä_,
             Sala-ampuja ja karjatyttö, Jeppe Niilonpoika,
     2   "   _Bartholdus Simonis_,
     1   "   _Erehdykset, Kosijat_, Sisarukset, Koira ja kissa,
             Valtioviisas räätäli, Paratiisi ullakossa, Salakuljettaja,
             Levoton yö, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Näistä oli 13 -- kaikki kursiivilla painetut -- kotimaisia, ja niistä
neljä viimeistä uusia alkuteoksia. --

Sääntöjen mukaan oli "Takaus-yhdistyksellä" myöskin päämääränä edistää
"teateri-kirjallisuutta". Siinä tarkotuksessa ilmotettiin 11 p. tammik.
1873 kaksi kilpapalkintoa olevan jaettavana alkuperäisistä näytelmistä,
jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin käytettäväksi. Isompi
palkinto, 500 mk, annettaisiin suuremmasta näytelmästä, joka
"runollisessa tai suorasanaisessa puvussa on näkymölle sovelias" ja
sisältää vähintäin 3 näytöstä; toinen pienempi, 250 mk, jaettaisiin
pienemmästä näytelmästä (joka sai olla ruotsinkielinenkin, vaikka siinä
tapauksessa ainoastaan suorasanainen.)[21]




II,

Toinen näytäntökausi, 1873-74.


On jo ohimennen mainittu, että teatteriseurueelle ei myönnetty
lepoa kun varsinainen näytäntökausi oli päättynyt. Katsottiin
näet suotavaksi, että se käyttäen kesäajan mukavampia kulkuneuvoja
vierailisi sisämaan kaupungeissa, joihin silloin ei vielä
ollut rautateitä. Näillä etäisemmilläkin paikkakunnilla oli
teatterin perustaminen synnyttänyt iloa, sielläkin oli osakkeita
kannatusyhdistykseen merkitty ja haluttiin tutustua laitokseen, josta
jo niin paljo mieltäkiinnittävää oli kuultu. Kun seurue lähti
liikkeelle, se siis tiesi olevansa tervetullut minne saapuikin, ja tämä
tieto antoi matkalle, joka tehtiin vuoden kauniimmalla ajalla Suomen
kauniimmille seuduille, jotakin erittäin houkuttelevaa. Aikaa myöten
oli maaseuduilla kiertäminen muuttuva rasittavaksi, mutta nyt alussa
näyttelijät suoriutuivat matkaansa kuin millekin huvi- tai
seikkailuretkelle.

Ensimäinen määräpaikka oli _Joensuu_, ja tämä kaupunki, jonka
asukasluku juurikään oli saavuttanut ensimäisen tuhatmäärän, näyttikin
ansainneen sen kunnian. Sanomien mukaan oli siellä yksityinen
kansalainen[22] vuoden alkupuolella rakennuttanut "teatterihuoneen",
suuren, ravintolan yhteydessä olevan salin tarpeellisine laitoksineen
teatterinäytäntöjä varten. Sali oli niin tilava, että siihen "mahtui
lähes puolet kaupungin asukkaista" ja koristukset (joskin hyvin
yksinkertaisia) oli hankittu Pietarista. Tämän ohella voidaan
paikkakunnan taideharrastuksista mainita, että siellä kevätkaudella oli
pantu toimeen seuranäytäntöjä ja laulajaisia -- kaikki omin voimin.
Kuinka hartaasti Suomalaista teatteria toivottiin tulevaksi, näkyy
siitä että kauppias Lattusen alotteesta kaupunkilaiset tarjosivat
näyttelijöille vapaan matkan Viipurista, jonka lisäksi näille annettiin
vapaat asunnot ja elatus koko sen ajan kun kaupungissa viipyivät.

Kesäkuun 10 p. klo 11 vaiheilla ehtoolla höyrylaiva Väinämöinen tulla
puhkui Pielisjokea ylöspäin ja saapui kaupungin laituriin. Taajassa
joukossa "Jokelaiset" seisoivat rannalla vastaanottamassa vieraitansa,
jotka laivan lähestyessä lauloivat Maamme-laulun. Rannalta vastattiin
eläköönhuudoilla, ja lämmin tunnelma liitti ennen tuntemattomat
toisiinsa. Seurueen astuttua maalle se oikein käsivoimalla hajotettiin,
isännät kun kilvan ottivat toinen toisen toinen toisen vieraan
haltuunsa.

Näytännöt alkoivat 13/6 ja oli ensi ohjelma: Työväen elämästä, Suorin
tie paras ja Laululintunen. U. S:lle kirjotettiin, että näytäntö oli
"sydämeen koskeva, sai kyynelpisarat silmistä tipahtamaan ja ihastus
oli suuri". Vilho puolestaan kirjotti Emilie Bergbomille: "Ei missään
meillä ole ollut niin harrasta ja innokasta yleisöä kuin täällä; en
missään kaupungissa ole tavannut niin jykevää, eloisaa ja laveaa
suomalaisuutta kuin täällä." -- Laululintusessa esiintyi rva Aspegren,
mutta Vilho ei voinut kiittää hänen lauluaan ja kysyi sentähden: "Eikö
Laguksen sopisi rientää tänne? Häntä kaipaa sekä yleisö että
näyttelijät." Sen johdosta nti Lagus lähtikin Joensuuhun, tuli perille
aamulla 26/6 ja lauloi viimeisissä näytännöissä. Kaikkiaan annettiin
niitä kahdeksan ja huolimatta näyttämön ahtaudesta näyteltiin paitse
pienempiä -- niiden joukossa ohjelmistolle uusikin, K. J. Gummeruksen
suomentama Holbergin _Katsokaa peiliin_-- suuret kappaleet Päivölä,
Viuluniekka ja Preciosa. Viime mainittu esitettiin perjantaina 27/6.
Näytäntö oli aiottu jäähyväisillaksi ja sen vuoksi joensuulaisten
tunteet tulvivat. "Naisille tuli", Vilho kertoo, "paljo kukkia ja mikä
oli sitäkin parempi kultasormuksia ja medaljongeja -- oikein
amerikkalaista! Heerman, Savolainen, Tötterman ja Kaarlonen saivat
sormuksia, Lagus ja rva Aspegren medaljongeja, kun ei oltu saatu mittaa
heidän sormistaan. Sormuksissa on kanta, johon saajan alkukirjaimet on
piirretty ja sisäpuolella on kirjotus: _Muisto Joensuusta 27/6 1873_."
-- Kun lähtö lykkääntyi maanantaiaamuun, näyteltiin vielä pyhäiltana:
Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Laululintunen sekä laulettiin
päälliseksi kvartetti Tavaststjernan operetista.

Tietysti pidettiin näyttelijäseurueelle kemujakin. Jo ensi näytännön
jälkeen oli "pienet tervetulijaiset", juhannusaattona ja yönä oli
iloinen seuranpito muutamalla saarella ja viimeisenä lauantaina
toimeenpantiin "suuremmoiset läksiäiset, joissa melkein koko kaupungin
väestö oli saapuvilla ja joissa ei tarjottu muuta juomaa kuin
samppanjaa(!)". Tässä tilaisuudessa, johon maalaisiakin oli saapunut,
pidettiin hartaita, sydämellisiä puheita teatterin ja poissa olevan
johtajan kunniaksi. Sitä paitse Puhakka julkilausui Bergbomille
omistamansa runon ja ylioppilas Puustinen toisen näyttelijöille.

Kesäkuun 30 p. seurue eläköönhuutojen kaikuessa lähti Joensuu nimisellä
laivalla _Savonlinnaan_. Ja täälläkin, kirjotetaan Morgonbladetille, se
vastaanotettiin "niinkuin on tapa vastaanottaa rakasta ja kallista".
Ravintolan isäntä Struwe antoi seurahuoneen salin maksutta
käytettäväksi, ja joka näytäntöilta se oli täynnä, jotkut ainoat sijat
poisluettuina. Kumminkin sama kirjottaja viittaa siihen, että
Savonlinnassakin oli niitä, jotka eivät suosineet teatterin
harrastuksia.[23] Toiselta puolen hän sanoo puhutelleensa erästä
kerimäkeläistä, jolla ennen tuskin oli ollut aavistustakaan
näyttämöstä, mutta joka nyt oli ollut suuresti ihastunut teatteriin.
"Kyll' on peninkulma matkoo", mies oli päättänyt, "mutta tok tänne
tulla pittää, niin kauan kun hyö ovat teällä."

Savonlinnassa annetun neljän näytännön ohjelmista ei ole tarkkoja
tietoja. Se vain sanotaan, että Työväen elämästä ja Viuluniekka tekivät
syvimmän vaikutuksen. Vilho kertoo Bergbomille seuraavan tositapauksen.
Eräs talonpoika oli viinapullo taskussa ollut teatterissa, kun Työväen
elämästä esitettiin. Näytelmän nähtyään läksi mies ulos, tempasi pullon
taskustaan ja viskasi sen katuun lausuen: "Tuoss' on minunkin
perkeleeni, nyt se on loppu!" -- Tulot olivat noin 220 mk näytännöstä,
jota vastoin Joensuussa oli saatu noin 312 mk illasta. Matka
Savonlinnasta Kuopioon tehtiin 11/7 höyrylaivalla Rauha, jonka kapteeni
(Hellman) maksutta kuljetti teatterin puvuston y.m. tavarat.

Kun Rauha laski _Kuopion_ laituriin, "tunsivat kaikki rehelliset
suomalaiset, jotka sinä iltana seisoivat rannalla, sydämensä tykyttävän
isänmaallisuudesta ja ilosta nähdessään näyttelijäin ensi kerran
saapuvan sinne". Kansaa oli kokoontunut oikein runsaasti ja soittokunta
oli toimitettu saapuville vieraita tervehtimään, mutta "kun samalla
laivalla tuli kotiin eräs täkäläinen murheenalainen perhe,
joka Ruotsinmaassa oli kuoleman kautta menettänyt rakastetun
perheenisäntänsä, niin sopimattomalta näkyi tässä tilaisuudessa tehdä
mitään ilonosotuksia". -- "Hiljaisuus vallitsi kansassa, mutta sitä
enemmän paloivat sydämet ja sädehtivät kaikkein silmät ilosta ja
uteliaisuudesta." Kauppias D. Keinänen ja maisteri A. Lindholm olivat
toimittaneet näyttelijöille valmiit asunnot. Näytäntöjen sarja alkoi
13/7 samalla ohjelmalla kuin Joensuussa ja päättyi 10/8. Kaikkiaan
näyteltiin 11 kertaa, joista kuitenkin ainoastaan 7 Suomalaisen
teatterin nimessä. Näytännöt tapahtuivat kylpylaitoksen salissa
Väinölänniemellä, joka sitä varten oli laitettu tarpeelliseen kuntoon.
Sali oli niin pieni ja ahdas, että ihmiset kerran paikallensa
istuttuaan eivät voineet siitä liikahtaa, mutta huolimatta kauheasta
kuumuudesta oli katsojien huomaavaisuus ja ihastus suuri. Ensi iltana,
jolloin piletit olivat loppuun myydyt, mainitaan katsojien luvun olleen
noin 300. Muutoin yleisö ei suinkaan ollut yksistään kaupunkilaisia,
jotka näin sydänkesällä eivät kaikki olleet kotosallakaan. Niiden
sijasta tulvi maaseutulaisia teatteria katsomaan. "Täällä on ollut
väkeä", kirjotetaan U. S:lle, "Pielavedeltä, Leppävirroilta,
Tuusniemeltä ja Iisalmelta -- vieläpä Nurmeksesta, Rautalammilta ja
Hankasalmelta", ja paikkakunnan oma lehti, Tapio, antaa yhtäpitäviä
tietoja: Teatteri on "melkein joka kerta ollut täynnä innostuneita ja
mieltyneitä kuulijoita, niiden seassa suuri joukko talonpoikia". --
"Jokainen huomaa nyt, että teatteri on parhaimpia keinoja saattamaan
suomenkieltä korkeamman sivistyksen ja säädyllisyyden kieleksi. Suomi
sujuukin hyvästi ja sulosti nuorten näyttelijäin suusta." -- Erittäin
johti Työväen elämästä kansaa tuumimaan, "että nuorukaiset, jotka nyt
viettävät sunnuntai-iltansa turhuudessa jossakin kapakan suojassa tahi
muualla, saisivat opastua teatterissa etsimään huvitusta, koska siellä
on noin opettavaista".

Miten tyytyväisiä kuopiolaiset olivatkaan teatteriin, tapahtui siellä
että nti Lagus sai ankaran muistutuksen sentähden että hänen äänensä
sattui olemaan -- käheä! Alussa täytyi näet eräänä iltana rva
Aspegrenin laulaa hänen sijastaan. Silloin joku äkäinen katsoja, joka
luuli nti Laguksen tulleen käheäksi liiallisesta laulamisesta laivalla
Kuopioon tullessaan, kovasti nuhteli häntä Tapiossa, päättäen oikein
koulumestarin tapaan: "yleisön on oikeus vaatia, että semmoisia esteitä
toiste vältettäisiin, jotta ei yleisö tulisi toivossaan petetyksi!"
Tietysti toinen ritarillisempi savolainen seuraavassa numerossa
puolusti laulajatarta, joka arvattavasti lopulta itse omalla laulullaan
lepytti kiivaan morkkaajan. Tapion mukaan oli näytäntö 23/7 aiottu
viimeiseksi. Sinä iltana annettiin m.m. Kosijat, jonka tekijän yleisö
tiesi kuuluvan seurueeseen. Kappaleen näytettyä tekijä huudettiin
esiin, "ja nähtiin että se oli nuori herra Korhonen(!)". Tositeossa
viimeinen näytäntö, jossa koko seurue oli mukana, tapahtui 25/7;
silloin esitettiin Preciosa. "Ikävä oli keskeyttää näytännöt",
kirjottaa Emilie, "sillä väkeä tuli yhä enemmän, vaikka salongissa oli
36 astetta!" -- Jos luetaan mukaan toinen näytäntö (Viuluniekka), joka
annettiin Kallion hyväksi, olivat tulot seitsemästä näytännöstä 2,558
mk 31 p, joka tekee noin 365 mk illalta -- siis 53 mk enemmän kuin
Joensuussa ja 145 mk enemmän kuin Savonlinnassa. Vilhon päiväkirjasta
päättäen (joka tietysti ei kuitenkaan sisällä kaikkia teatterin menoja
kyseessä olevalla ajalla) seurueen ensimäinen kesämatka tuotti
lähes 2,000 mk voittoa. Tämän vaikutti toiselta puolen yleisön
uteliaisuus, toiselta puolen että kaikkialla päästiin niin vähillä
päiväkustannuksilla.

Mainitun viimeisen näytännön jälkeen oli seurueen jäsenillä vähän
vaille kuukausi vapaata aikaa, mutta kahdeksan jäi vielä Kuopioon ja
pani elokuun alkupuolella toimeen neljä näytäntöä. Kaikkien oli määrä
kokoontua _Helsinkiin_ 26/8 alottaakseen harjotuksia lähestyvää
syyskautta varten. Ja harjotuksia oli kahta lajia. Palattuaan
opintomatkaltaan ulkomailta toukokuulla oli Achté jo heinäkuulla ollut
Kuopiossa ja siellä alkanut harjottaa köörejä ensin näytettävistä
oopperoista ja nyt oli Helsingissä lauluharjotusten ohella
harjotettava sivuosia niissä kappaleissa, joissa rva Raa oli
esiintyvä vierailunäytännöissään. Syyskausi oli näet alkava tämän
taiteilijattaren ensimäisellä esiintymisellä suomalaisella näyttämöllä.

Elokuun 28 p. rva _Raa_ Dagmar laivalla tuli Helsinkiin. Rannalla
vastaanottivat hänet teatteriseurueen jäsenet sekä joukko vanhoja
ystäviä. Edellisestä luvusta tiedämme, että rva Raa oli Åhmanin
seurueen jäsenenä loistavalla menestyksellä näytellyt Kristianiassa ja
tullut uuden yleisön ihailun esineeksi. Sen ohella oli siellä
rakentunut se suhde, joka ennen pitkää oli sitova hänet jollei juuri
Norjaan niin ainakin Skandinaviaan -- tarkoitamme taiteilijattaren
kihlausta norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa.
Kumminkaan hän ei unohtanut sitoumuksiaan Suomeen nähden. Kun asiasta
ensin oli kirjeitä vaihdettu, Bergbom kesäkuulla kävi Kristianiassa
lähemmin sopimassa näyttelijättären vierailusta. Silloin päätettiin,
että hän täälläkin, niinkuin vuotta ennen Norjassa, alottaisi
esittämällä pääosan V. Hugon _Maria Tudorissa_, jonka Tuokko oli
suomentanut. Kun rva Raa saapui, olivat valmistustyöt niin edistyneet,
että ainoastaan muutamia yhteisharjotuksia enää oli tarpeen.

Ensi näytäntö oli 4/9 ja muodostui harvinaiseksi juhlatilaisuudeksi.

"Kun esirippu toisen näytöksen alkaessa nousi", kerrotaan
Morgonbladetissa, "oli kuningatar ensi kerran näyttämöllä. Hän istui
suosikki Fabiano Fabiani jalkojensa juuressa. Siinä hetkessä, ennen
kuin sanaa kuultiin, remahti kättentaputus salongissa. Näyttelijätär
nousee kumartaakseen yleisölle. Mutta silloin soittokunta virittää
riemutoitotuksen ja taputusten myrskyntapaisesti kiihtyessä hän
kokoilee runsaan kukkasadon, joka heitetään hänen ympärilleen. Tässä
kunnianosotuksessa oli jotakin erikoista. Siinä ilmeni ei ainoastaan
hetken suosio, vaan myöskin innostunut usko suomalaisen näyttämön
tulevaisuuteen. Ettei rva Raa menettänyt mitään tämän tunteitten
kahdenlaisuuden kautta, on varma asia, sillä tuo tulevaisuus on
hänenkin kunniansa." --

E. Nervander lausuu samoin Hufvudstadsbladetissa:

"Harvoin jos koskaan on taiteilija Helsingissä ollut niin sydämellisen
ja vilkkaan kunnianosotuksen esineenä kuin rva Raa tässä tilaisuudessa.
Nähtiin että lukuisa yleisö katsoi itseään osaksi Suomalaisen teatterin
ympäri maata hajaantuneista ystävistä, jotka olisivat tahtoneet olla
saapuvilla kiittämässä taiteilijatarta hänen suosiostaan kansallista
näyttämöämme kohtaan. -- -- Rva Raan taide on viime aikoina
ehdottomasti edistymistään edistynyt. Voimakkaasti ja tarmokkaasti hän
aina on näytellyt samoin kuin hän taiteilijana on ollut täysin
itsenäinen. Mutta hänen esiintymisessään on ilmaantunut kohtia, jotka
mielestämme ovat liian selvästi näyttäneet valmistavien tutkimusten
jälkiä ja sentähden häirinneet illusionia. Mikäli voimme nähdä Maria
Tudoria esiteltäessä, ovat nuo epätasaisuudet nyttemmin kokonaan
kadonneet. Taiteilijan rikkaitten luonnonlahjojen ja älykkäiden
tutkimusten lopputuloksena näyttäytyy nyt tyyliltään suuri ja
erinomaisen voimallinen taide, semmoinen joka on omituinen usealle
Etelän mainioimmalle näyttelijättärelle, mutta joka ani harvoin
tavataan alppein pohjoispuolella." --

Varmaa on että rva Raa kuvaten julmaa kuningatarta vastustamattomasti
lumosi katsojat. Suomenkieli soi täysäänisenä hänen huuliltaan, ja hän
näytti voittaneen kaikki vieraan kielen tuottamat vaikeudet. Muutoin on
sanottava, että yhteistyö suuren näyttelijättären kanssa ilmeisesti
innostutti nuoria näyttelijöitä. Sentähden tapahtuikin, että sanomat
myönsivät heille sen tunnustuksen, että ei yksikään suorastaan
häirinnyt sopusointua -- tunnustus, joka ei ole vähäisenä pidettävä,
kun he kaikki ensi kerran esiintyivät suurisuuntaisessa, lennokkaassa
tragediassa. -- Sama näytäntö uudistettiin kaksi kertaa, 7/9 ja 23/9.

Uusi ohjelma, Tavaststjernan Erehdykset, Lea ja Laululintunen,
esitettiin 12/9 ja 14/9. Siis vakavan Lean rinnalla, jossa rva Raata,
näytellen loistavasti, tervehdittiin entisellä innostuksella ja jossa
hänen ympärillään ensi kerran nähtiin varsinaisia suomalaisia
näyttelijöitä, kaksi iloista laulukappaletta. Sen jälkeen tehtiin
"riemuretki" Hämeenlinnaan, jossa 16/9 annettiin Hääilta, Lea ja
Laululintunen. Charlotte Raan mestaritaide ja Lydia Laguksen raikas
laulu sai Nordinin salongin täyttävät hämäläiset haltioihinsa, ja
näytännön jälkeen he juhlivat rva Raata, Bergbomia, teatteriseuruetta
ja Lean runoilijan muistoa. Kolmas ohjelma 19/9, käsitti Sala-ampujan
ja karjatytön, kohtauksen _Macbethista_(suomentanut Santala), uuden
hupaisen F. Gumbertin säveltämän laulunäytelmän _Lemmenjuoma_ (Die
Kunst geliebt zu werden) ja kohtauksen _Hamletista_ (suomentanut
Tuokko). Tämän illan historiallinen merkitys oli siinä, että silloin
Shakespearen runotar ensi kerran astui Suomalaiselle näyttämölle, ja
Morgonbladet lausuu rva Raan esiintymisestä:

"Keskinkertaisen taiteilijan on arveluttavaa koettaa antaa jotakin
eheää esittämällä katkelman; kypsyneelle se on tehtävä, joka on omansa
oikein näyttämään hänen kykynsä etevämmyyttä. Rva Raan esitys lady
Macbethin unissakävijä- ja Ophelian mielipuolisuuskohtauksesta todisti
jos mikään tämän väitteen. Niin pian kuin esim. edellisessä
kohtauksessa onneton lady Macbeth astui näyttämölle, tuli näytelmän
syvästi traagillinen tunnelma tuntuviin, ja seuraavina hetkinä selvisi
mielikuvituksessa murhenäytelmän toiminta täydessä jylhyydessään.
Katsoja näki kokonaisuuden eikä ainoastaan irtonaisen kohtauksen."

Neljäs ohjelma, 21/9, oli Margareta, Lemmenjuoma ja Kihlaus, jonka
jälkeen 23/9 Maria Tudor annettiin jäähyväisnäytäntönä, mutta
tositeossa tapahtui oikea hyvästijättö vasta kaksi päivää myöhemmin.
Rva Raa toimeenpani näet 25/9 draamallisen iltaman, jossa paitse
Kalatyttöä ja Lemmenjuomaa -- Lydia Lagus kummassakin -- esitettiin
_Daniel Hjortin_ 2:sen näytöksen ensimäinen kuvaelma ja Lea. Katrin,
joka ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä, näyttelijätär
tietysti kuvasi vaikuttavasti kuin muinoin Ruotsalaisessa teatterissa,
mutta vasta lopussa, Lean jälkeen, nousivat tunteet tulvilleen. Yhä
uudelleen taiteilijatar huudettiin esiin, kukkia satoi hänen
ympärilleen ja "eläköön" täytti salongin. Vihdoin ylioppilaskööri
tyynnytti myrskyn Savolaisen laululla. Kun rva Raa lähti teatterista,
saattoi hänet kotia lukuisa osa yleisöä.

Seuraavana päivänä oli läksijäispidot seurahuoneella.[24] Fredr.
Cygnaeus piti kunniavieraalle puheen, josta vain katkelma on
säilynyt.[25]

Siitä päättäen hän ensiksi kiitti rva Raata siitä, että tämä oli
osottanut ymmärtävänsä meitä, että hän väsymättömällä työllä oli
oppinut suomenkieltä "ja jälleen tarjonnut sen mitä hän siten oli
omistanut iloksi ja mielenylennykseksi Suomen kansalle". Sen jälkeen
hän julkilausui ajatuksen, "joka kuultuna tuolla ulkona voisi saada
monen siunailemaan", että näet rva Raa on suorittanut tehtävän, joka
muistuttaa niitä ruotsalaisia, jotka muinoin oppimalla suomenkieltä
tekivät sivistyksen otolliseksi kansallemme. Vihdoin puhuja tunnustaen
kansallisen teatterin äärettömän tärkeyden katsoi "mitä onnellisimmaksi
enteeksi Suomalaisen teatterin tulevaisuudelle, että niin kaikissa
suhteissa mahdikas näyttämötaiteihja-kyky kuin Charlotte Raa
oleellisesti on ollut mukana luomassa sitä elinvoimaa, josta tämä
teatteri on saava elämänsä ja olentonsa". -- --

Näin päättyi rva Raan ensimäinen vierailu. Kreivi Berg laivalla
näyttelijätär lähti Helsingistä 28/9. Kun laiva 29/9 viipyi iltapäivän
Turussa, sikäläiset ystävät pitivät hänelle pienet kekkerit teatterin
lämpiössä, ja 4/10 hän Göteborgista, missä Åhmanin seurue paraikaa
näytteli, kirjoitti Emilie Bergbomille sydämellisen kiitoksensa siitä
ajasta, jonka hän oli ollut Suomessa: "Minulla on siitä rakas ja
iloinen muisto, joka tuntuu hyvältä omistaa."

Yhteistyö rva Raan kanssa vaikutti, miten lyhyt se olikaan,
kehittäväisesti nuoriin näyttelijöihimme. Tämä huomautus on
Morgonbladetista, josta otamme seuraavatkin erikoistiedot:

Maria Tudorissa näyttelivät tärkeimpiä sivuosia: rva Aspegren -- Jane,
Lundahl -- Gilbert ja Himberg -- Fabiano Fabiani. Kaikki suorittivat
tehtävänsä ylipäätään tyydyttävästi. Rva Aspegren, joka jo ennenkin oli
näyttänyt voivansa lämmetä ja antautua esitettäväänsä, osotti tällä
kertaa myöskin huomattavaa hillitsemiskykyä. Se näkyi parhaiten
viimeisessä näytöksessä, missä kuningatar ja Jane vuorottain ovat mitä
kiihkeimpien mielenliikutusten vallassa. Lundahl näytteli Gilbertiä
liikatunteellisuudella, joka näyttää kuuluvan tämän lupaavan
näyttelijän luonteeseen ja jota olisi sitä enemmän ajoissa
vastustettava. Lundahl on tänä syksynä ensi kerran esiintynyt Joaksena
Leassa, jopa tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Muutamissa kohdin,
niinkuin esim. Joaksen kirotessa publikaanin huonetta, esitys oli
sydäntäkouristava. -- Himbergillä oli oikeastaan liian vaikea tehtävä
Fabianina. Kumminkin on hän saava kiitoksen siitä, ettei hän häirinnyt
tunnelmaa. Varsinkin mykkä näytteleminen oli puutteellinen. Parempi hän
oli Aramina (Leassa). Hänen esityksensä oli siinä ilmehikkäämpää,
samalla kuin esitettävät mielenliikutukset olivat yksinkertaisempia ja
luonnollisempia. -- Muista mainittakoon: Aspegren Frankenkrankina
Lemmenjuomassa. Siinä hän huvittaa katsojia, ja jos hän oppisi
tarpeeksi hillitsemään itseään, olisi hänellä varmaan tulevaisuutta
koomillisella alalla. Suomenkielen lausumisessa hän on edistynyt.
Kallio, verraton Aapelina, ei näy kelpaavan vehkeileväksi lähettilääksi
(Simon Renard) eikä kuninkaaksi (Claudius Hamletissa) -- vähintään
olisi rooli tyydyttävästi ulkoa luettava; nti Heerman kuningattarena
(Hamletissa) ja kamarirouvana (Macbethissa) lausui jotakuinkin
repliikkinsä, mutta liikunnot olivat monesti epämääräisiä.

Mainitsemista ansaitsee, että rva Raa tahtoi olla esikuvana muussakin
kuin näyttelemisessä. "Rva Raa on äärettömän kohtelias ja kiltti",
Emilie kirjoittaa sisarelleen, "varta vasten näyttääkseen että
teatterissa täytyy totella." -- Kun Hämeenlinnasta pyydettiin, että rva
Raa kerran esiintyisi siellä ja Kaarlo myöskin tahtoi sitä, mutta
Emilie oli vastaan ja sanoi rva Raalle, että hän hänen asemassaan ei
lähtisi sinne, vastasi rva Raa: "Minä suostun, koska Kaarlo tahtoo,
jollei muun tähden, niin näyttääkseni, että kun hän käskee, on seurueen
toteltava". --

Rva Raan iltama oli myöskin koko suomalaisen näyttämön hyvästijättö
Helsingin yleisölle -- tältä kerralta. Kohta sen jälkeen lähti näet
seurue Viipuriin. Luonnollisesti on kertomuksemmekin muuttava sinne,
mutta sitä ennen on puhuttava oopperavalmistuksista y.m. asiaan
kuuluvasta.

Syyskuulla tiesivät sanomalehdet kertoa, että suomalaisia
oopperanäytäntöjäkin oli tulossa. Sitä varten oli useita
laulutaiteilijoita otettu _Suomalaisen oopperan_, se on Suomalaisen
teatterin lauluosaston, palvelukseen, nimittäin: nti _Emmy Strömer_
ensimäisenä sopranona, nti _Sofie Strömer_ alttona, ruotsalainen
laulaja _Ludvig Ericsson_ tenorina, _L. N. Achté_ baritonina ja _John
Bergholm_[26] bassona. Näistä on ainoastaan Ericsson uusi nimi
lukijoillemme; hän oli kotoisin Tukholmasta, jossa hän myöskin oli
saanut soitannollisen kasvatuksensa.

Rva Raan läksijäisten jälkeisenä päivänä 27/9 antoi Emmy Strömer, joka,
vietettyään kesänsä Norjassa Valassaarilla (Hvalöarne) Glommenvirran
suun ja Singlelahden ulkopuolella, hyvällä menestyksellä oli esiintynyt
konserteissa Frederikshaldin, Kristianian ja Drammenin kaupungeissa,
laulajaiset Helsingissä. Kun kaikki ylempänä mainitut, Achté
poisluettuna, avustivat laulajatarta, tuli konsertti alkavan oopperan
laulukykyjen ensimäiseksi esittelyksi. Morgonbladetissa luetaan siitä
seuraava, luultavasti Bergbomin kirjoittama arvostelu:

"Nti Emmy Strömerin konsertti viime torstaina oli yliopiston
juhlasaliin houkutellut jotensakin lukuisan kuulijakunnan.
Jännityksellä toivottiin kuulla, kuinka laulajatar oli kehittänyt
tavattoman rikkaat luonnonlahjansa, ja voimme sanoa hänen tyydyttäneen
korkeitakin taiteellisia vaatimuksia. Se mikä meistä on arvokkainta nti
Strömerin laulussa, on se että siinä ilmenee sielu: laulaessaan hän
antaa osan itsestään. Siinä ei ole mitään sovinnaista vivahduttamista,
ei mitään viittoilevaa paatosta -- päinvastoin tunkeutuu näissä
säveleissä tunne usein esiin, niin sanoaksemme, pelokkaalla
vaatimattomuudella, mutta hänen äänessään väräjää todellinen eikä
teeskennelty lämpö. Laulajattarella on tarjottavana lyyrillistä
sydämellisyyttä yhtä hyvin kuin draamallista lentoa; vahinko vain että
hänen valitsemassaan ohjelmassa oli niin vähän tilaisuutta
jälkimäiselle näyttäytymään. Teknillisessä suhteessa viehätti meitä
enimmin laulajattaren miellyttävä mezza voce; koloratuuri oli
nähtävästi hyvin huoliteltu. Se olikin loistava, vaikkei aina kyllin
helmeilevä. Siinä huomattiin vielä joskus se hervoton äännäntä, josta
ennenkin on muistutettu. Erikoisesti meitä ilahutti, että laulajattaren
esitystapa oli tullut varmemmaksi ja vapaammaksi; nti Strömer näytti
melkoisessa määrässä voittaneen sen arkuuden, joka ennen vaivasi häntä.
Kaiken kaikkiaan isänmaallisen taiteen ystävät voivat olla mitä
suurimmassa määrässä tyytyväisiä nti Strömerin opintojen tuloksiin
ja kiinnittää mitä iloisimpia toivomuksia hänen tulevaan
taiteilijauraansa."

(Avustajista kirjoittaa arvostelija:) "Nti S. Strömerin voimakas ja
täyteläinen mezzosoprano esiintyi edullisesti Noita-ampujan
kaksinlaulussa, joka yhteislaulunkin puolesta ansaitsee kiitosta. Hra
Ericssonilla on miellyttävä ja heleä tenori, joka selvästi rintaäänellä
laulaa a ja b säveletkin tarvitsematta käyttää falsettia; tässä äänessä
on oikeaa metallia. Esitys oli vilkasta ja lämmintä, mutta ei riittävän
vapaata; varsinkin taipumus kiirehtimiseen allegrossa viittasi
vasta-alkajaan. Hra Bergholmilla on kirkas ja sympaattinen, sävyltään
baritonia lähentelevä bassoääni. Sen erikoismerkkinä ei niinkään ole
voima kuin bassoäänille tavaton pehmeys. Tekniikka on hyvin kehitetty
ja osottaa huolellisia opintoja. Esitys oli vaatimatonta ja
musikaalista."

Paitse näitä laulukykyjä, joiden tuli suorittaa oopperain pääosat, oli
puheosaston jäsenien joukossa laulajia, joita, vaikka olivat vähemmän
kehittyneitä, voitiin käyttää kööreissä ja pikkurooleissa. Semmoisia
olivat Himberg, Aspegren y.m. Jotkut niinkuin esim. nti Kaarlonen
muuttivat kokonaan lauluosastoon. Yhteistyö lyyrillisen ja puheosaston
välillä oli sentähden ainakin aluksi otettu lukuun, ja lauluosaston
jäsenet lähtivätkin Viipuriin samaan aikaan kuin näyttelijät.
Puheosaston antaessa näytäntöjä oli oopperoita harjotettava -- ja
ensiksi Donizettin _Luciaa, Lammermoorin morsianta_. Näiden harjotusten
johto oli uskottu Achtélle, mutta koska hän itsekin oli näyttämöllä
esiintyvä, oli viipurilainen säveltaiteilija H. Wächter pyydetty hänen
avustajakseen. Kaarlo Bergbom sitä vastoin ei yhtämittaisesti ollut
osallinen valmistuspuuhissa; ainoastaan lyhyillä käynneillä hän
järjesti ja valvoi niitä. Hän oli näet yhä edelleen sidottu
sanomalehtityöhönsä, jota paitse hän oli ottanut pitääkseen luentoja
n.s. "Naisakatemiassa", joka tänä syksynä pantiin alkuun Helsingissä.

Jo ennen kuin voitiin ryhtyä harjotuksiin, olivat oopperat antaneet
työtä johtajalle. Kun Tuokko taikka muut olivat suomentaneet tekstin,
täytyi jonkun asiantuntijan, se on enimmäkseen Bergbomin itsensä,
sovittaa sanat musiikin mukaan ja se oli vaivaloista. Elokuulla Emilie
puhuu tästä eräässä kirjeessä sisarelleen: "Kaarlo voi hyvin ja tekee
työtä -- eniten tietysti teatteria varten. Hän sanoo ettei kukaan voi
käsittää, kuinka rasittavaa on kirjoittaa sanat oopperoihin; hänen
täytyy koko ajan ajatuksissaan laulaa sävelmää ja se on erittäin
jännittävää, varsinkin yhteislaulukohdissa. Kyllä hän uhraa
äärettömästi vaivaa ja aikaa teatterille, mutta eihän siitä muutoin
tulisi mitään." --

Juuri mainittu Naisakatemia, johon alote lähti suomenmieliseltä
taholta, oli yksityinen tiedemiesten yhdistys, joka kolmena tai neljänä
talvikautena toimeenpani luentosarjoja naisia varten. Kaarlo Bergbom
piti ainakin kahtena vuotena luentoja kirjallisuushistoriassa.
Luentopaikka oli kemiallinen lukusali laboratoriohuoneessa ja sanotaan
sen olleen täynnä innostuneita kuulijoita kun Bergbom luennoitsi.
Hänen esityksensä oli ollut katkonaista ja kangertelevaa, mutta
sisällykseltään luennot olivat lennokkaita ja neronleimaamia. Niin
kertovat läsnäolleet ja epäilemättä oikein. Bergbom oli näet huono
julkinen puhuja, oli kuin ajatukset olisivat rientäneet kauvas sanojen
edelle; yksityisessä seurustelussa sitä ei huomannut, vaan oli hänen
puheensa sujuvaa ja mieltäkiinnittävää. Jälkeenjääneiden kirjoitusten
joukossa ei ole merkkiäkään näistä luennoista ja tiettävästi hän
puhuikin aivan vapaasti, ammentaen tyhjentymättömästä muististaan.
Erään kuulijan[27] muistiinpanoista näkee, että Bergbom 1874-75
käsitteli Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta 18:lla
vuosisadalla ja 19:n vuosisadan alkupuolella. Selittäessään kirjallisia
ilmiöitä hän pani pääpainoa aatevirtauksiin ja suurten kirjailijain
luonnekuvaukseen tavalla, joka joissakin määrin muistuttaa Georg
Brandesin "päävirtauksia" vaikka Bergbomin esitys oli paljon suppeampaa
ja täsmällisempää.

_Viipurissa_ teatteri alotti 30/9 antamalla laulukappaleen Sala-ampuja
ja karjatyttö sekä kolme pienempää huvinäytelmää. Lokakuun 2 p.
näyteltiin Viuluniekka ja kahden, pikkukappaleista kokoonpannun
ohjelman jälkeen 8/10 Tuokon suomentama Mosenthalin suuri
kansannäytelmä _Deborah_. Syystä kun ohjelmisto enimmäkseen oli
tunnettu, "katsojia ei ollut juuri paljo eikä ihastuskaan niin
innollinen" kuin ensi kerralla, sanoo Suomen Lehti. Mahdollisesti
vaikutti tähän sekin, että odotettiin tulevia oopperanäytäntöjä. Miten
lieneekään, tultuaan Viipuriin Deborah-ensi-illaksi, Bergbom katsoi
parhaaksi lähettää seurueen pariksi viikoksi Haminaan ja se oli
onnellinen tuuma.

_Haminaan_ teatterijoukko saapui Blixten laivalla 10/10. Ilma oli
kolkko ja vastaanottokin tuntui ensin kylmältä, kun markkinoiden tähden
oli vaikea saada asuntoja; mutta näytännöt Meijerin hotellissa
menestyivät oivallisesti. Sali oli miltei joka ilta kukkuroillaan
väkeä, joka tungoksesta ja kuumuudesta välittämättä mitä innokkaimmin
taputti käsiään Lydia Laguksen laululle, Lundahlin Viuluniekalle,
Korhosen koulumestarille kappaleessa Suorin tie paras ("Kyll' oli tuo
koulumestari oikeen aika mestari!" eräs talonpoika huudahti), rva
Aspegrenille Työväen elämässä ja rukkasten jakelijana (Marin rukkaset)
sekä samalle näyttelijättärelle, Kalliolle, Vilholle ja Korhoselle
Kihlauksessa muita mainitsematta. Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kuusi
(13-21 p.).

Minkä vaikutuksen nuori teatterimme oli omansa tekemään katsojaan --
jopa kokeneeseen taiteentuntijaankin -- joka sydän myötätuntoisena ensi
kerran näki sen esityksiä, sen saamme tietää eräästä Otto Florellin
herttaisesta kirjeestä Bergbomille (15/10):

"Neljättä vuotta perheenisä, haminalainen, eikä voi olla käyttämättä
nenäliinaa kun Kihlaus näytellään! Itkeä tillittänyt ilosta."

"On jotakin omituista tässä ensimäisessä suomalaisessa
teatteriseurueessa. Minä, joka luulin taikka oikeammin pelkäsin olevani
kyllästynyt teatteriin, koska mielestäni Ristori oli ollut liian vanha
Juliaksi ja rva Raa epätodellinen Reginana (anna anteeksi vanhan
ystävyytemme tähden) -- minä en voi olla näissä näytännöissä ilman että
kyyneleet tunkeuvat esiin. Ensi näytännössä olin vielä kriitillinen,
jopa koko illan, mutta ei se haitannut. Toisena iltana olin jo mennyt
mies, ja tänään -- olen neljä vuotta nuorempi. -- -- Onko se suhteeni
sinuun, joka tekee arvosteluni kieroksi, vai kelpaako seurue todella
johonkin? Mistä Herran nimessä tulevat nämä koronpanot, tämä
täsmällisyys, tämä lämpö ja yksinkertaisuus? Rva Aspegrenista pidän
_paljon_, ja se on enemmän kuin voin sanoa monesta kuuluisuudesta.
-- -- Himberg puhuu liian nopeasti ja teeskennellysti ja on mielestäni
miltei enimmän vasta-alkaja kaikista. Lagus -- myötätuntoisuutta
herättävä, raitis ja luonnollinen. Oivallinen Chrimhilde-vartalo jonkun
vuoden päästä taikka Jeanne d'Arc."

"Mutta ei mitään kritiikkiä, en ole ollenkaan sillä tuulella."

"Kihlausta täällä ei ymmärretä. Minusta se on kerrassaan oivallinen,
esitys niinikään. Jollei Kallio näyttelisi mitään muuta, saattaisi
pitää häntä humoristina. Paitse Porvaria aatelismiehenä Deland
pääosassa ennen muinoin ei mikään burleskimainen komedia ole siinä
määrässä ilahuttanut minua. Mutta niinkuin sanoin, nenäliinatta en
tullut toimeen."

"Ja mitä sanonkaan, kolme päivää peräkkäin täysi huone suomalaisessa
teatterissa Haminassa! -- Tänä iltana oli Emmyllä ja minulla pari
markkinamiestä vieressämme, älykkäimpiä mitä olen tavannut. Toinen oli
markkinoilla ostanut Koskisen historian. Me erosimme kuin neljä hyvää
ystävää. Heidän huomautuksensa kappaleista ja näyttelemisestä y.m.
olivat ymmärtäviä ja selviä. Ja kuinka moni herrasmiehistämme puhuu
puuta heinää!"

"En ole koskaan Uudessa teatterissamme kokenut semmoisia iltoja kuin
nämät, paitse silloin kun Lea näyteltiin ensi kerran. Jumala siunatkoon
sinua."

Tyytyväisenä matkaansa palasi teatteri 23/10 _Viipuriin_. Siellä olivat
laulajat puheosaston poissaollessa antaneet konsertteja 13/10 ja 21/10;
kolmas seurasi myöhemmin 30/10. Ensimäisestä sanottiin W. T:ssä, että
"teatterisali oli, niinkuin saattoi odottaa, melkein reunojaan myöten
täyttynyt". Sen vaikutti etupäässä Emmy Strömerin maine, mutta myöskin
halu oppia tuntemaan muutkin oopperan taiteilijat. Ja "me voimme
vakuuttaa, että arvostelu miltei yksimielisesti oli esiintyjille
edullinen". Toisessa oli vähemmän väkeä, syystä kun kaupungin hienosto
erään kuolemantapauksen johdosta katsoi olevansa estetty menemästä
laulajaisiin; mutta kolmannessa laulettiin jälleen täydelle huoneelle.
-- Sillä välin ja edelleen jatkettiin oopperaharjotuksia, jotka
vaativat paljon aikaa, puhumatta erinäisistä vaikeuksista, joita
ilmaantui milloin minkinlaisia. Niin esim. oli Lucian partituuri vielä
saamatta, silloin kun puheosasto palasi Haminasta. Leipzigistä sitä oli
turhaan kysytty, mutta Räävelistä oli sähkösanomavaihdon kautta saatu
lupaus. Jos partituuri sittekin viipyy, Achté kirjoitti Bergbomille,
niin ei ole muuta neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa
tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p",
joka tarkoittanee samaa asiaa.

Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa:
Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen
perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa
opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen
itsekseen -- niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa -- jopa koskaan
näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian
luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin
morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin
mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa
Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa
opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla
oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla
kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan
avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan
näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle,
joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus
niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen
Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana,
näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli
Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui
marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät
silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin
opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä
alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin
tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta
vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava
viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli
kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista
korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.

Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10
ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin)
suomentama _Ämmän toruja_ (G. v. Moserin huvinäytelmän
Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä
ja Sala-ampuja ja karjatyttö, _Riita-asia_ sekä Kihlaus jälkimäisenä
iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma
jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa
herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:

"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset
teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin -- erinomaista
siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset
asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja
suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin
vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin
kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle
Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v:lta 1656 asti. Ja katso!
tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen
aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin
oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli
uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan
vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen
näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua
tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen
viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen
tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin
saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut
säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön
perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli
romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis
mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen
teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja
Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm
suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi
"luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin
Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston
etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin
joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen,
rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen _Ainoa hetki_, sekä Ämmän toruja ja
Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä
kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin
"kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä
muutakin aineellista(!)" -- Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut
(E--m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat
luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita
tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa
suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee
isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten
taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin
ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä
jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin
ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin
lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen
_puolueettoman_ yleisön _kohtuullisia_ vaatimuksia; varmaan hän on ja
tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä.
-- Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti
Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat
luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa
hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat
pitivät hyvin puoliansa." --

Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty
toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin
_Haria Tudorin_. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei
draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti
Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään
yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on
näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen
Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin
kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin
runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva
Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota
ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin
suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen _Marianne_ eli ylhäiset ja
alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan
pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö
_21 p. marrask._, josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on
luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut
puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me
tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen,
kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien
esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota
vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä.
Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:

"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina
reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. -- Nti E.
Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean
tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla
tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti
ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer
menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden,
vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein
mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut
odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin
kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä
kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan.
Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka
hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen
kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja totuudessa sekä
ennen kaikkea äänessä, jonka rikkaus ei saa loukata tunteen puhtautta.
Varmaankaan emme ole ainoat, jotka tällä hetkellä lämpimästi
onnittelemme nti Strömeriä sille uralle, joka ruusuineen ja
ohdakkeineen avautuu hänelle. Tie ihanteiden taivaaseen vaatii
vaeltajan kaikki voimat; mutta kannattaapa asettaa päämääränsä
korkealle, kun tuntee olevansa voitosta varma."

Kun näytäntö oli annettu 27/11, sama kirjoittaja lausuu:

"Harvoin on arvostelijalle suotu tyydytys saada kokonaan unohtaa
kielteinen puoli ja sen sijaan yksistään tuoda esiin ja painostaa
ansiopuolia. -- Tyyni, sopusointuinen esitys oli entistä varmempi ja
pyöristetympi, yksityiskohdittain harkittu, älykkäästi ja hienosti
suoritettu sekä varsinkin eräissä kohtauksissa semmoisen innostuksen
leimaama, josta jokainoa katsoja lämpeni. Ei mitään kirkuvia,
loukkaavia soraääniä. Nti Strömerissä ainoastaan jolloin kulloin katse
taikka joku sävel laulussa ilmaisee sielunelämän häiriön, ja vain
joskus, kun hillitsemättömän fantasian kuvat esiintyvät onnettoman
hämärtyneessä hengessä, kuuluu viiltävä helähdys sen katkenneista
jänteistä. Siten oikea taiteellinen käsitys, siten se kyky näyttäytyy,
joka ei tarvitse lainata, vaan ammentaa oman sielunsa runsaudesta." --

Koska myöhemmin kohtaamme seikkaperäisempiä arvosteluja Lucian
esityksestä, tyytykäämme tähän todistukseen suomalaisen oopperan ensi
askeleen onnistumisesta. Erittäin merkillistä on, että Emmy Strömerin
harvinainen draamallinen kyky jo ensi hetkessä esiintyi niin
mahdikkaana ja taiteellisesti kehittyneenä kuin arvostelijan
ehdottomasta tunnustuksesta nähdään. Vastedeskin tulemme monesti
huomaamaan, kuinka hän sai arvostelijan kokonaan luopumaan
tavallisista, enemmän tai vähemmän sovinnaisista hyväksymislauseista.
-- Kolmas kerta annettiin ooppera 30/11 ja neljäs 2/12. Näistä
näytännöistä tuotti täysissä markoissa ensimäinen 935, toinen 992,
kolmas 853 ja neljäs 498, jota vastoin suurin tulo puhenäytännöistä oli
ollut 581. -- Joulukuun ensi päivinä antoi puheosasto viimeisen
näytäntönsä Viipurissa. Siinä näyteltiin kaksi uutta huvinäytelmää:
P. Hannikaisen 4-näytöksinen _Lapsuuden ystävät_ ja Tyko Hagmanin
suomentama Poly Henrionin _Suuria vieraita_ (Grosse Gäste) ja niiden
välissä _Noita-ampujan_ 2:sen näytöksen ensi kuvaelma, joka oli varta
vasten harjotettu.

Tämän jälkeen alkoi lauluosasto harjottaa _Trubaduria_, jota vastoin
puheosasto matkusti Pietariin, johon sitä nyt on seurattava.

Marraskuun lopulla Vilho oli käynyt _Pietarissa_ valmistamassa
teatterin tuloa sinne. Rovasti Johannes Öhqvistissä hän sai hartaan
neuvojan ja vuokrattuaan "Palmu" klubin salin hän luopui aikeestaan
hankkia kannatusta, sillä Öhqvistin mielestä se olisi alentanut
teatterin arvoa Pietarin suomalaisen väestön silmissä, joka varmaan
mitä lämpimimmin vastaanottaisi näyttelijäseurueen. Tämä arvelu
näyttäytyikin oikeaksi. Seurueen saapuessa asemalle oli siellä hevoset
tilattuina ja jäsenet vietiin niinikään valmiiksi tilattuihin
kortteereihin. Ja, mikä oli sitäkin parempi, jo ensi iltana 6/12
tulvasi teatteriin niin paljo väkeä, että "satoja palasi kotiin
saamatta tilaa". Ohjelma oli: Työväen elämästä, Suorin tie paras ja
Laululintunen -- siis tuo sama, jolla monesti ennenkin oli alotettu.
Kaksi edellistä kappaletta meni erittäin hyvin, mutta huono
pianonsoittaja hutiloi vähän laulunäytelmän loppupuolella, mikä
kumminkaan ei estänyt Lydia Lagusta miellyttämästä kuulijoita. Vilho,
Korhonen ("joka näytteli, vaikka hän oli kovin sairas"), rva Aspegren
ja nti Lagus huudettiin esiin ja lopuksi kaikki. "Arvaappas", Vilho
huudahti kirjeessään Bergbomille, "vaikuttaako lämmin vastaanotto hyvin
näyttelijöihin!" U. S:lle kirjoitti joku pietarilainen samasta
näytännöstä:

"Suorin tie paras huvitti kovasti kuulijoita, hrat Kallio ja Korhonen
sekä nti Savolainen tekivät tehtävänsä oivallisesti. Laululintusessa
kuulimme ensi kerran suureksi ihastukseksemme kunnon Suomen neidin
laulua, jota ei moni täkäläinen aavistanutkaan. Esiinhuutoa ja
käsientaputusta kesti muutamia minuutteja. -- Hiukan oudolta kuuluu
tuokin, kun ennen näytännön alkua ei kuulunut tuskin yhtään suomen
puhetta ensimäisillä tuoliriveillä, mutta jälestä tuntuivat kaikki
ikäänkuin suomalaisilta(!)."

Tulot ensi näytännöstä nousivat 260 ruplaan ja koko ajalta laskettuna
tuottivat näytännöt, 8 luvultaan, n. 200 ruplaa s.o. 670 mk puhdasta
rahaa illalta (päiväkustannukset tekivät noin 40 r. illasta).
Viipurissa oli 17 näytäntöä tuottanut keskimäärin 380 ja Haminassa 6
näytäntöä 385 mk illalta.

Toisen näytännön jälkeen (Laululintunen, Ämmän toruja ja Lemmenjuoma)
Vilho oli vielä tyytyväisempi. "Suomalaisella teatterilla ei vielä ole
ollut niin innollista ja ystävällistä yleisöä kuin nykyään." Huone
aivan ahdettu -- tulot 290 ruplaa -- ja kuitenkin suuret laumat
palasivat pääsemättä sisään. Riemastuskin oli suurempi kuin ensi iltana
ja suuriakin vieraita oli ollut saapuvilla ja ilmoittaneet
tyytyväisyytensä. Lydia Lagus sai kauniin kukkakiehkuran ja siihen
kätkettyinä kultaiset hohtokiviset korvarenkaat ja rintakoristeen.
Viimeisen kerran laulajatar esiintyi 12/12, jolloin ohjelmana oli
Kalatyttö, Kuinka anopeista päästään, Hääilta ja Kihlaus. Kolmannessa
kappaleessa täytyi Lydia Laguksen ja Himbergin toistaa joka laulu --
niin oli yleisö mielissään. Samana päivänä näyttelijät olivat kutsutut
päivällisille Öhqvistin luokse, jossa teatterin tulevaisuuden malja
juotiin samppanjassa. Siellä oli arveltu, että teatteri voisi olla
Pietarissa vähintäin kolme kuukautta vuosittain! -- Lydia Lagus erosi
seurueesta 13/12 ja lähti insinööri O. Bergbomin suojissa ensimäiselle
opintomatkalleen, Wieniin.

Tämän jälkeen annettiin vielä viisi näytäntöä: Viuluniekka kaksi
kertaa, 16/12 ja 25/12, jälkimäinen suomalaisen ja virolaisen
seurakunnan turvattomien lasten hyväksi; Marianne 23/12 sekä vihdoin
kaksi ohjelmaa, joissa kummassakin oli neljä pikku kappaletta 20/12 ja
27/12. Bergbom oli määrännyt Th. Banvillen Gringoiren harjotettavaksi
ja näyteltäväksi, mutta pitkät välit ja muut pietarilaiset olosuhteet
pakottivat Vilhon rajoittamaan harjotukset kaikkein välttämättömimpään.
Viimeisissä näytännöissä jouluviikolla oli vähemmän väkeä kuin
edellisissä, mutta sittekin tuli yleisön suosio huomattavasti näkyviin.
Nti Heerman sai näet kauniin emaljoidun kultakellon ja nti Tötterman
kultaiset korvarenkaat ja rintakoristeen, sekä rva Aspegren helmillä
koristetun kultasormuksen. Seurue saattoi siis palata kotimaahan
tyytyväisenä käyntiinsä rajan toisella puolella. Se tapahtui vuoden
viime päivinä, ja matka suunnattiin suoraan Turkuun, minne
oopperaosastokin oli vähän myöhemmin saapuva. -- Kääntykäämme jälleen
sen puoleen.

Trubadurin harjotuksiin ei ollut paljo aikaa käytettävänä, sillä joulu
lähestyi ja _Viipurissa_ ei aiottu viipyä kauemmin kuin vuoden loppuun.
Ensimäinen näytäntö tapahtui Bergbomin ollessa saapuvilla 19/12 ja
toinen 21/12. Totta kyllä oli erinäisiä numeroita jätetty pois ja
esityksessä huomattiin paikottain että kiirettä oli pidetty, mutta
siitä huolimatta oli menestys varsin tyydyttävä. W. T:ltä saivat
tunnustuksia ei ainoastaan Emmy Strömer -- Leonora ja Sofie Strömer --
Azucena, vaan myöskin Ericsson -- Manrico, Achté -- Luna ja Bergholm --
Fernando. Ensin mainittu sai sitä paitse ensimäisessä näytännössä
vastaanottaa erikoisesti pätevän todistuksen siitä ihailusta ja
kunnioituksesta, jonka hänen taiteensa oli synnyttänyt yleisössä. Erään
kukkakimpun ohella annettiin hänelle yksi 500 Thalerin obligatsioni
(lähes 2,000 mk.).

Vietettyään joulunaaton Strömer-neitien luona, joita nyt niinkuin koko
ooppera-aikana heidän äitinsä seurasi, ja koko toisen joulupäivän
rovasti Forsténin perheessä (nti Anna Forstén oli ollut Strömer-neitien
ystävällinen opas ja avustaja vieraalla paikkakunnalla), lauluosasto
antoi vielä 30/12 yhden näytännön, jossa esitettiin Trubaduri (II ja
IV) sekä Noita-ampuja (II. 1). Varsinainen hyvästijättö oli kumminkin
2/1 toimeenpantu konsertti seurahuoneen salissa, jonka aiheutti
viipurilaisten usein lausuma toivomus saada kuulla taiteilijain
laulavan tässä kaupungin parhaimmassa musiikkihuoneessa. Ohjelma oli
pääosissa kokoonpantu laulunumeroista, jotka oopperanäytännöissä olivat
herättäneet enimmin suosiota. Säestäjänä avusti Richard Faltin, joka
näinä päivinä oleskeli Viipurissa.

Seuraavana päivänä lähdettiin Turun matkalle, aavistamatta mitä
seikkailuja oli tulossa. Hämeenlinnaan asti meni kaikki hyvin, sillä
sinne päästiin rautatietä; mutta siitä alkaen oli palattava
alkuperäisemmälle kulttuurikannalle, toisin sanoen oli matkustettava
kyytihevosilla. Matkatoverit jakaantuivat kahteen Helsingistä
lähetettyyn kuomirekeen, niin että toisessa istuivat Strömer-neidit
baritoni ajajana ja toisessa rva Strömer basson ja tenorin seurassa;
tavarat ladottiin kolmanteen rekeen. Alussa sujui matka mainiosti,
mutta mitä etemmäs tultiin sitä huonompi oli keli. Jos olisi ollut
lunta, olisi voitu yölläkin matkustaa ja pian olla perillä, mutta mitä
tehdä kun reet eivät luistaneet, oliko jäätävä majataloon odottamaan
lunta, vai jatkettava kurjilla maalaisrattailla? Silloin Achté ehdotti,
että seurue poikkeaisi noin peninkuorman päässä valtamaantieltä olevaan
Kiikkalan pappilaan, hänen lankonsa ja sisarensa kirkkoherra Oskar
Grönholmin luokse. Olisihan keliä odottaessa mukavampi oleskella
pappilassa, jonka vieraanvaraisuudesta hän meni takaukseen. Toiset
suostuivat mielellään ja niin poikettiin Kiikkalaan päin. Mutta ennen
kuin sinne saavuttiin, oli myöhäinen ilta käsissä. Oli pimeä kuin
säkissä, sillä tähtiäkään ei näkynyt ja tie oli paljas. Achté ajoi
muitten edellä ja eteenpäin liikuttiin askel askeleelta, siksi kunnes
yhtäkkiä kuului voimakas hämmästyksen huuto baritonin suusta; reki
seisoi kuin naulattu ja hevoset loittonivat tasaista astuntaa. Hevosten
kiskoessa raskasta rekeä hiekassa olivat valjaat jotenkin irtaantuneet
siitä. Ilman muuta valaistusta kuin mitä hetkisen palavat tulitikut
antoivat, oli siinä kova edessä ennen kuin hevoset saatiin kiinni ja
valjaat miten kuten kuntoon, niin että jälleen päästiin eteenpäin.
Onneksi oltiin vain noin kilometri pappilasta kun vastoinkäyminen
tapahtui ja perille sitä vihdoin tultiin -- Achté puolestaan kävellen
ja taluttaen hevosia.

Oudot vieraat olivat tietenkin tervetulleet, eivätkä ne jääneet sinne
ainoastaan yöksi. Keliä odotettiin kokonainen viikko. Minkä
tavallisuudesta eroavan sävyn elämä pappilassa sai oopperaseurueen
kautta, on helpommin ajateltavissa kuin kuvattavissa. Loppiaispäivänä
oli kutsut ja silloin kuuluu tanssitunkin, mutta sitä kummempi oli että
Lucian ja Trubadurin intohimoiset sävelmät kaikuivat suomalaisen
pappilan rauhaisissa huoneissa. Lunta vaan ei satanut, ja lopultakin
täytyi ajatella lähtöä. Turvattiin kesä-ajoneuvoihin ja eteenpäin
kuljettiin, joskaan ei seikkailuitta. Olihan kyllä uhkaava tapaus se,
kun rva Strömer tenorin ja basson kanssa pimeässä ajoi kumoon, mutta
onneksi säilyivät jäsenet ehjinä, ja viimein koko seurue terveenä,
äänet heleinä ja muuten hyvällä tuulella ajoi Turun seurahuoneen
pihalle. Siellä Bergbom riemuisesti vastaanotti heidät avoimin sylin.
Eikä ihme että hän oli iloinen, sillä oopperaseurueen häviämisestä
tietymättömiin oli jo sanomissakin puhuttu!

Tässä vuodenvaihteella on taas vähä huomiota suotava henkilöille, jotka
piilevät teatterin toimen takana. Sentähden otamme seuraavat rivit
eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Florellille (18/1):

"Maisteri haluaa tietää, kuinka meidän on laita. No niin. Ossian lähti
päätettyään työnsä ulos maailmaan ja matkustanee luultavasti näinä
päivinä Wienistä. Kaarlo lähti loppiaispäivänä Turkuun ja on vielä
siellä. Aura Avellan seurasi mukana (kauhea matka kyytirattailla) ja
esiintyi ensi kerran viime keskiviikkona suurella menestyksellä
Lemmenjuomassa. Hänellä on kaunis ja voimakas ääni sekä sangen hyviä
näyttämöllisiä taipumuksia. Täällä hän on esiteltävä yleisölle pienessä
Flotowin 1-näytöksisessä operetissa Veuve Grapin. Auran debyytin
jälkeen piti Kaarlon lähteä Kuitiaan [Paraisiin, Heurlinien luokse].
-- -- Teatteri menestyy hyvin Turussa; melkein yhtä hyvin kuin
Pietarissa. Tulevana keskiviikkona annetaan Trubaduri, Lucia siellä
olon loppupuolella; täällä alotetaan Lucialla. Että Emmy Strömer on
onnistunut oivallisesti, sen kai maisteri tietää. Hän on sitä paitse
ollut erinomaisen rakastettava ja kiltti ja tulee hyvin toimeen Achtén
kanssa, mikä kaikki on erittäin hauskaa. -- Kolmas ooppera täällä on
oleva Musta Domino. Lalli ja Nummisuutarit otetaan myös tänä keväänä
näyteltäväksi. -- Jos teatteri saa valtioapua tänä keväänä, niin
alkavat Achté ja Kaarlo toimeenpanna omaa kotimaista orkesteria. -- On
lystillistä Ruotsalaisen teatterin kanssa. Mihin vain tulee,
huudetaan ah! ja voi! Kiseleffille hänen sopimattomuudestaan ja
kelvottomuudestaan y.m. Kun Kaarlo aikoinaan moitti teatterin suuntaa,
oli hän julma kerettiläinen, ja nyt huutavat juuri samat, jotka silloin
olivat syypäät siihen, taivaaseen saakka kuinka teatteri on mennyt
alaspäin ja panevat kaiken syyn Kiseleffin niskoille ajattelematta,
kuinka suuri osa heillä itsellään on siinä ollut ja kuinka he ovat
ajaneet hänet siihen. Tietysti on hänen syynsä, että hän ei ymmärtänyt
että päämäärä oli asetettava hetken oikullisia suosionosotuksia
korkeammalle, mutta kyllä minusta 'hänen ja teatterin ystävät' nyt ovat
mielettömiä ja kiittämättömiä. Olen jo monesti innokkaasti puolustanut
häntä, nyt hän on heitettävä pois tieltä niinkuin vanha huonekalu ja
hänen hartautensa ja uhrautuvaisuutensa unohdetaan. Saa nähdä kuka
saadaan tulevaksi vuodeksi toimitusjohtajaksi; mainitaan Armfelt,
Pinello y.m., mutta ei niistä yksikään ole Kiseleffin vertainen.
Muistaako Maisteri, kuinka epäkohteliaasti ukko Cygnaeus tuupattiin
pois? 'Kaikki on maksettava', on tapa sanoa. -- Ukko Cygnaeus on ihmeen
reipas; uuden vuoden päivänä aamupuolella me ynnä melkoinen joukko
suuren teatterin nuoria daameja olimme kutsutut hänen luokseen
kahville, suklaalle y.m. Ei voinut ollenkaan huomata, että hän oli
ollut niin sairas kuin oli muutamia vuosia sitten. -- -- Mitä kuuluu
Idasta [Basilier]? Saa nähdä eikö hän vielä tulevaksi vuodeksi jää
Tukholmaan, jossa hänen asemansa on niin erinomaisen hyvä? Jos hän
viipyisi siellä tulevan vuoden ja tulisi tänne toukokuulla 1875, niin
otettaisiin Mignon[28] esitettäväksi -- hän, Strömer ja Duncker
yhdessä." -- --

Tämä kirje, joka näyttää kuinka Bergbom-sisarusten elämä ja ajatukset
kohdistuivat teatteriin, ei kaivanne selityksiä. Toki lisäämme siihen
mitä Emilie mainitsee orkesterista, että Achtén kirjeissä Kaarlolle
sama asia oli puheena. Oman orkesterin tarve oli käynyt yhä
tuntuvammaksi. Viipurissa oli Schneevoigt orkesterinsa kanssa
avustanut, mutta ymmärtäähän sen mitkä vastukset siitä syntyivät, kun
sieltä lähdettyä ensin Turussa ja sitten Helsingissä oli työskenneltävä
uuden orkesterin kanssa. Achté mainitsee Viipurissa tavanneensa
henkilöitä, jotka osottivat mielenkiintoa asiaan, ja hän viittaa
toivokkaasti hankkeessa olevaan erityiseen osakekirjoitukseen
soittokunnan aikaansaamista varten. -- Samoissa kirjeissä Achté sanoo
Emmy Strömerin saaneen houkuttelevia tarjouksia Norjasta. Siellä oli
L. O. Josephson, kutsuttuna teatterijohtajaksi Kristianiaan, päättänyt
perustaa oopperankin ja tahtoi saada nti Strömerin primadonnaksi.
"Saatuani kuulla tämän", Achté kirjoittaa, "pyysin hänen kerta
kaikkiaan kehottamaan heitä luopumaan houkutteluistaan, johon hän myös
näytti olevan taipuvainen." Niinkuin tiedämme laulajatar jäikin
kansallisen oopperamme tähdeksi.

Keskellä elämän rientoja välähti kuoleman viikate. Kun puheosasto
matkusti Pietarista Turkuun, poikkesi yksi seurueen nuorimpia jäseniä,
Korhonen, Helsinkiin, mennäkseen sairaalaan. Ylempänä on ohimennen
mainittu että Korhonen Pietarissa näytteli ensi iltana, "vaikka hän oli
kovin sairas". Tauti joka oli iskenyt kyntensä 23-vuotiaaseen
näyttelijään oli hivuttava keuhkotauti, jota levoton teatterielämä vain
oli omansa jouduttamaan. Korhosen tullessa Helsinkiin hänen tilansa
olikin toivoton ja jo 30 p. tammik. hän vaipui ikuiseen lepoon. Hautaus
tapahtui (teatterin kustannuksella) Helsingin luterilaisella
kirkkomaalla 7 p. helmik. Morgonbladetissa Bergbom omisti vainajalle
seuraavat muistosanat:

-- "Nuoren taiteilijan kuolema on tuottanut kotimaiselle
näyttämötaiteelle tappion, joka voi näyttää keveältä, jos pitää
silmällä ainoastaan mitä hän on ennättänyt aikaansaada; mutta joka on
tuskallinen, jos ajatellaan niitä toiveita, joita hän herätti. Korhosen
oli sallittu astua vain ensimäiset horjuvat askeleet taiteilijan
uralla, mutta raitis, hyväsävyinen huumori, jolla hän käsitti ja
näyttämöllä esitti useita laatukuvia todellisesta elämästä, oikeutti
toivon, että hän kerran olisi kyennyt tositaiteellisesti tulkitsemaan
suomalaisen komedian kansallisia luonteita. Varmaan moni Suomalaisen
teatterin ystävä mielihyvällä muistelee pikku oppipoikaa Jooseppia
(Kihlaus), koulumestaria (Suorin tie paras), Silmänkääntäjää,
räätälinsälliä Pikistä (Hölmölän maailmanparantajat) ja kyläräätäliä
Sipiä (Valtioviisas kyläräätäli) y.m. Mutta vielä enemmän
myötätuntoisuutta vainaja herätti niissä, jotka tutustuivat häneen,
hänen sydämelliseen, niin sanoaksemme lapsenhurskaaseen innostukseensa
kaikkeen ihanteelliseen elämässä, mikäli se vain ilmaantui kauneuden
tai isänmaallisuuden muodossa. Tämä innostus raivasi hänelle myöskin
itseoppineen vaivaloisen tien sivistykseen. -- Korhosella oli kauniita
kirjallisiakin taipumuksia. Melkein kuumeentapainen fantasian rikkaus
pakotti hänet alituiseen tuotteliaisuuteen. Paitse valmiita runollisia
teoksia hän kyhäsi lukemattomia luonnoksia. Olisi voitu toivoa, että
tämä kuohuva fantasia olisi seljennyt ja tulevaisuudessa löytänyt
tyydyttävän muodon -- tähän saakka hän oli tuottanut ainoastaan
lupaavia, mutta kypsymättömiä kokeita. Suomalaisen teatterin
ohjelmistoon on hänen teoksistaan otettu: Kosijat, komedia 2:ssa
näytöksessä. Toverit häntä rakastivat ja arvossa pitivät".[29]

Kertoessamme Suomalaisen teatterin Turussa olosta, voimme nojata
E. Nervanderin arvosteluihin, joka 1873 v:n lopulla oli sinne muuttanut
ruvetakseen uuden lehden, Åbo Postenin, toimittajaksi. Hänen
kirjoituksissaan kohtaamme sekä asiantuntemusta että myötätuntoista
ymmärtämystä, mikä ansaitsee sitä enemmän mainitsemista kuin tavallista
oli että toista tai toista puuttui.

Puheosaston näytännöt alkoivat 2/1. Yleisö, joka sinä iltana oli tullut
katsomaan Viuluniekkaa, ei riittänyt täyttämään teatteria, mutta silti
se lämpimästi tervehti kansallista taidelaitosta. "Ylipäätään tuntui
siltä, että suomalainen näyttämö meidänkin paikkakunnallamme puhui
kotimaan kieltä yleisölle, joka täysin oivalsi onnen ja kunnian että
maallamme on kansallinen teatteri." Enimmät suosionosotukset sai
Lundahl, jonka "sympaattinen, taiteellisesti harkittu esitys ensi
hetkestä kiinnitti yleisön huomion".

Sitten seurasi kolmen viikon aikana näytäntö näytäntöä, joissa
tuntemamme ohjelmisto esitettiin. Kymmenestä ensimäisestä näytännöstä
olivat tulot keskimäärin 578 mk, mutta nousivat Topeliuksen
syntymäpäivänä (14/1) 916 markkaan. Silloin olivat piletit loppuun
myydyt ja yleisö "hienoa". Syynä oli paitse päivän merkitystä se, että
nti _Aura Avellan_[30] silloin esiintyi ensi kerran: Ohjelma oli:
Saaristossa, Sotavanhuksen joulu ja Lemmenjuoma, jossa viimemainitussa
kappaleessa 18-vuotias vasta-alkaja astui näyttämölle. Ja debyytti
"muodostui miellyttäväksi yllätykseksi". Reipas, viehättävä laulajatar
ja näyttelijätär valloitti kohta yleisön ja huudettiin esiin kaksi
kertaa. Ohjelman ensi näytelmää arvosteltiin vähemmän suosiollisesti;
Nervanderin mielestä esityksessä ei ollut tarpeeksi historiallista
ajanväriä ynnä siihen kuuluvaa suloa ja siroutta. Mitä nti Avellaniin
tulee, arvosteltiin häntä seikkaperäisemmin, kun hän oli laulanut
Laululintusessakin. Hänellä on, sanoo Å. P., "raikas ja miellyttävä ja
jotenkin harjotettu ääni ja jatkettuaan opintojaan hän toivottavasti on
saava kunnioitetun sijan operetin alalla. Nti Avellan osaa jo sangen
vapaasti liikkua näyttämöllä ja lausuu sanottavansa puhtaasti ja
ilmehikkäästi, joskin liian nopeasti". -- Maria Tudor näyteltiin 16/1
ja nti Heermanista sanotaan, että "hänen käsityksensä oli selvä ja
varma ja että näytteleminen oli odottamattoman voimakas". Muutoin
tietysti rva Aspegren täälläkin tunnustetaan ensimäiseksi naisten
rivissä, samoin kuin Lundahl miesnäyttelijäin. Muista mainitaan ensi
kerran Benj. Leino, hän oli, Å. P:n mukaan, muita parempi
huvinäytelmässä Suuria vieraita. --

Saavuttuaan Turkuun oopperaosasto oli alkanut ahkerasti harjottaa
Trubaduria. Köörit olivat näet täydennettävät paikkakunnallisilla
lauluvoimilla ja koko ooppera saatava käymään uuden orkesterin kanssa,
jonka johtaja oli ruotsalainen professori O. Byström. Noin puolentoista
viikon päästä 23/1 oli ensi näytäntö. Esitys oli silloin vielä
raskaanlainen ja lennoton, mikä ei estänyt yleisöä suomasta vilkkaita
suosionosotuksia esiintyville ja esiinhuutamasta Bergbomia, mutta jo
toisella kerralla myönnettiin siinä olevan eloisuutta ja reippautta,
loistoa ja varmuutta, jotka ansiopuolet sitten kasvamistaan kasvaen
tuottivat sävelteokselle sille ominaisen, kauniin, etelämaisen hohteen.
Niin sanoo Nervander, joka, kun ooppera oli näytelty viisi kertaa,
laajasti eritteli esitystä. Trubaduri annettiin näet paitse mainittuna
päivänä 25/1 ja 27/1 sekä 6/2, 8/2 ja 12/2. Arvostelusta, jossa ensi
kerran huomautetaan samoista loistokohdista, jotka myöhemmin
Helsingissäkin herättivät ihastusta, teemme seuraavat otteet:

(Mainittuaan missä kukin oopperaosaston laulajakyvyistä oli saanut
musikaalisen kasvatuksensa, arvostelija jatkaa:) "Joskin, niinkuin
edellisestä näkyy, Suomen ensimäisellä lyyrillisellä näyttämöllä ei
puhtaasti dramaattiseen puoleen nähden ole ollut varsinaista pohjaa, on
sillä kumminkin musikaalisessa suhteessa sangen otollisia edellytyksiä
ansiokkaaseen toimintaan. Kaikissa tapauksissa on meillä, kiitos olkoon
useille edullisille asianhaaroille, joihin etupäässä luemme näiden
taiteilijain sivistyksen, ollut ilo nähdä, että nuori laulunäyttämömme
jo kykenee aikaansaamaan kaikissa suhteissa esiintymiskelpoisen
kokonaisuuden. Että äärettömän paljo voisi dramaattisessa suhteessa
olla parempaa, sitä ei kenkään tahtonut kieltää, mutta todellisesti
sietämättömiä liiotteluja ja puutteita ei suinkaan nähdä näiden
vasta-alkajain esiintymisessä näyttämöllä. Päinvastoin voivat useat
näistä taiteilijoista näyttämölliseenkin esitykseen nähden tyydyttää
hyvin suuria vaatimuksia."

"Kun luo katsauksen niihin sattumuksiin, jotka niin merkillisellä
tavalla ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen teatterin syntyyn, niin
näyttää varsinkin laulunäyttämö olleen suotuisan kohtalon vaalima. Eikä
ole vähimmin merkillistä, että joitakuita vuosia ennen tämän oopperan
alkua nuori tyttö Pohjan periltä, mitä rikkaimpien lahjojen omistaja,
lähtee tuonne maailman pääkaupunkiin parahimman opettajan johdolla
antautuakseen laulajattareksi. Kun hän sitten palaa kotimaahansa,
suomalainen ooppera ensi hetkestä tervehtii hänessä primadonnaansa, ja
ilolla ja ylpeydellä myöntävät kaikki oopperan loistavan menestyksen
etupäässä olevan Emmy Strömerin ansion. Laulajatar on tähän saakka
oikeastaan esiintynyt vain kahdessa roolissa, nimittäin Leonorana
Trubadurissa ja Luciana samannimisessä oopperassa. Ne laakerit, jotka
hän on niittänyt näiden osien vastustamattoman ihastuttavalla ja
jalolla esittämisellä, tulevat aina Suomalaisen teatterin historiassa
säilyttämään muiston sen ensimäisestä, sielukkaasta laulajattaresta,
Emmy Strömeristä."

"Siinä tavassa, millä nti Strömer esittää Leonoraa, havaitaan joka
hetkessä sama hieno ja sama, kehittynyttä makua ilmaiseva ranskalainen
käsitys, joka on vallalla Parisin oopperanäyttämöllä. Siihen tulee
suomalaisessa laulajattaressa kaikessa yksinkertaisuudessaan syvä ja
lämmin tunne. Yksityisissä kohdissa hän yllättää niin sanoaksemme
italialaisklassilliseen suurtyyliin kehitetyllä odottamattoman
voimakkaalla esityksellä: muistutamme ainoastaan kuinka mahtavasti,
sydäntä kouristavasti ja dramaattisesti hän tulkitsee sanat: 'Kun
sydämeni saat -- se kylmä on jo', sekä erinäisistä kohdista
misererekohtauksessa, ennen kaikkea laulusta: 'Se tuntuvi niinkuin'
j.n.e."

"Mitä puhtaimmaksi helmeksi, joka todellakaan ei tummenisi monen
maailmankuulun laulajattaren kruunussa, on nti Strömer laulullaan
luonut Leonoran viimeiset sävelet. On jotakin hurmaavan ylevää siinä
yksinkertaisessa tavassa, millä hän laulaa sanat:

    "'Käyn _sulle_ ... ennen kuolemaan...
    Kuin hälle ... elämään.'

"Leonoran osan alkupuolen, johon m.m. kuuluu loistava aaria ensimäisessä
näytöksessä, laulaa nti Strömer suloisesti ja hienosti, mutta ilman
sitä voimallista hehkua, joka kenties olisi siinä paikallaan. Tuntuu
siltä kuin laulajattaressa oikea innostus nousisi vasta oopperan
intohimoisimmissa kohtauksissa. Niinikään lisättäköön että
laulajattarella ei näy olevan taipumusta koristelemaan suuria
aarioitansa, jonka tähden ne näyttävät vähemmän loistavilta kuin ehkä
on odotettu. Kumminkin esiintyy hänen kaunis, puhdas ja oivallisesti
kehitetty sopranonsa erinomaisesti näissä bravuurikohdissakin."

"Itse näytteleminenkin osottaa lukuisissa yksityiskohdissa kuinka
hänellä on dramaattisia lahjoja ja kuinka hän älykkäästi on tutkinut
parhaimpia ulkomaalaisia esikuvia.[31] Erinomainen luontainen aisti saa
hänet liikkumaan näyttämöllä vapaasti ja varmasti niinkuin tavallisesti
vain vuosien kuluessa opitaan. Kasvojen ilmeeseen nähden haluaisimme
tehdä muistutuksen, joka ei koske yksistään nti Strömeriä, vaan
useampia Parisin laulajattaria Adelina Pattista alkaen. Tarkoitamme
sitä hienoa hymyn piirrettä, joka kenties liian harvoin haihtuu
laulajattaren kasvoilta. Tuossa hymyssä on paljo suloa ja
naisellisuutta, mutta pohjoismaisesta yleisöstä se tuntuu ehkä
vähän vieraalta, varsinkin jos näyttelijätär käyttää sitä
tuhlaavaisesti." -- --

"Nti S. Strömerin tapa esittää Azucenan voimia vaativaa roolia on hyvin
ansiokas ja on herättänyt vilkasta suosiota. Osa on erittäin sopiva
nuoren laulajattaren voimakkaalle, komealle altto-äänelle. Sitä paitse
on hänen esityksessään aitodraamallinen sävy, muistutamme vain
odottamattoman onnellisesta tavasta, jolla hän laulaa resitatiivin
toisen näytöksen toisessa kohtauksessa. Azucenan vangitsemiskohtauksen
jälkeen kolmannessa näytöksessä on nti S. Strömer joka kerta huudettu
esiin. Yhteiskohdissa hän erinomaisella tavalla myötävaikuttaa
menestykseen, ja parhaimpiin senlaatuisiin numeroihin luemme aivan
oivallisesti lauletun kolminlaulun Leonoran, Azucenan ja Manricon
välillä kolmannessa sekä kaksinlaulun kahden viimemainitun välillä
toisessa näytöksessä. Kun nti S. Strömer tässä roolissa kieltämättä on
näyttänyt omistavansa draamallisia lahjoja, olisi syytä pitää huolta
todenmukaisemmasta naamioituksesta nyt uskomattoman nuorelle
Azucenalle."

"Hra Ericsson on oppinut Manricon osan vaikealla ja hänelle vieraalla
suomenkielellä. Hän on niin onnistunut, että lausumisesta usein tuskin
tuntee ulkomaalaisen. Siihen nähden hra Ericsson ansaitsee erityisen
kiitoslauseen musikaalisestikin varsin kauniista tavasta, millä hän
laulaa romansin 'Jos taistelussa muistelen' kolmannen näytöksen
jälkimäisessä kuvaelmassa. Sama tunnustus tulee hänelle kauttaaltaan
huolellisesta lausumisesta sekä taitavuudesta millä hän seuraa
myötänäyttelijöitä. Ääni on voimakas ja heleä, vaikkei vielä täysin
kehittynyt. Taiteilijan nuoruus näyttäytyy levottomuudessa taikka
kiireessä millä hän laulaa. -- --"

"Hra Achté on mielestämme oikein ja taitavasti välttänyt liiottelun,
joka niin usein vaivaa vasta-alkajaa. Hän esiintyy levollisesti ja
yksinkertaisesti, hänellä ei ole monta liikettä ja hän käyttää niitä
harvoin, mutta aina oikein ja hätäilemättä. Joskin intohimoisen kreivi
Lunan kuva sen kautta tulee jotenkin hervottomaksi ja näytteleminen
supistuu kaikkein vähimpään, niin on mielellään moittimatta sitä, kun
häiriintymättä liiallisuuksista saa nauttia hra Achtén miehekkäästä,
kauniista baritonista ja tukevan musikaalisen sivistyksen leimaamasta
esityksestä. Todella etevästi hra Achté laulaa suuren resitatiivin ja
aarian, joka alkaa toisen näytöksen jälkimäisen kuvaelman; mutta
ensimäisenkin resitatiivin suoritus ansaitsee erikoista mainitsemista.
Kenties olisi suotavaa, että hra Achté puhtaasti kielellisessä
suhteessa enemmän huolehtisi lausunnosta, joka yksityisissä, varsinkin
lyhemmissä lauseissa tuntuu hieman jokapäiväiseltä."

Hra Bergholm esittää nuhteettomasti Fernandon verraten vähäpätöisen
osan. Hänen kaunis bassoäänensä ei ole ollut herättämättä huomiota. --
[Lopuksi puhutaan kööreistä, jotka Turussa olivat heikoin puoli
oopperaa. Avustajista oli puute ja harjotusaika oli ollut lyhyt].

Trubadurin jälkeen ruvettiin valmistamaan Luciaa ja voimme sillä aikaa
palata puheosastoon. -- Oopperanäytäntöjen välillä oli ollut kolme
puhenäytäntöä: Päivölä 30/1, Jeppe Niilonpoika ja Lemmenjuoma 1/2 sekä
Bartholdus Simonis ja Laululintunen 3/2. Tuli sitten Runebergin 71
syntymäpäivä ja silloin puhe- ja lauluosasto yhdessä suorittivat
seuraavan tunnelmallisen juhlaohjelman: Pilven veikko; Noita-ampuja
(II. 1); Rouget de Lisle; Torpan tyttö, F. v. Schantzin säveltämänä;
sekä "Taistelumme päiviltä". Edellisessä näitä loppukuvaelmia oli Emmy
Strömer Torpan tyttönä ja Sofie Strömer hänen äitinänsä, jälkimäisessä
nähtiin runouden nuori haltia seisovan Runebergin seppelöidyn
rintakuvan vieressä ja viittaavan talvimaisemaan, missä esiintyi sarja
Vänrikin tarinain henkilöitä: Munter nuotiotulella, Lotta Svärd, N:o 15
Stolt, Pilven veikko, Luutnantti Zidén, Vilhelm von Schwerin,
Sotilaspoika ja Hurtti ukko. Kuvaelmassa myötävaikutti joukko kaupungin
naisia ja herroja ja oli se Nervanderin järjestämä. Emmy Strömerin
sydäntä kouristava laulu Torpan tyttönä ja suuri runoilijan
ylistyskuvaelma sai tunnelman korkeimmilleen, ja juhla päättyi
Maamme-lauluun.

Luulisi kaikkien olleen tyytyväisiä siihen tapaan, jolla Suomalainen
teatteri oli viettänyt kansallista merkkipäivää, mutta seuraavana
aamuna paikkakunnan pää-äänenkannattaja, Å. U, näytti että oli niitä
tyytymättömiäkin, se kun silmittömällä hyökkäyksellä palkitsi
kotimaista näyttämöä edellisen illan juhlasta.

"Säädytöntä, joskin 'tshudilaiselle itsetunnolle' kuvaavaa", lehti
lausuu, "oli että tilaisuudessa, jonka tarkoituksena oli kunnioittaa
suurta runoilijaa, joka ruotsinkielellä on niin oivallisesti kuvannut
maamme kansallista elämää ja omituisuuksia, hänen omista runoistaan
otetuissa laulukappaleissa ei käytetty runoilijan omaa kieltä --
ruotsia -- vaan mieluummin kehnoja suomennoksia, vaikka kaikki
täkäläisellä näyttämöllä esiintyvät tuskin vielä ovat voineet unohtaa
ruotsalaista äidinkieltään." -- Marseljeesi (Rouget de Lisle
näytelmässä), huomautetaan lisäksi, oli laulettu ranskankielellä
(joskin puutteellisella!), mutta Runebergin laulut suomeksi!

Olemme maininneet tämän yhtenä esimerkkinä useista samanlaatuisista,
kuinka puoluehenki oli (ja on) omansa supistamaan arvostelukykyä. Se
tosiasia, että suomalainen osa kansaamme -- jota Suomalainen teatteri
edusti näyttämöllisen taiteen alalla -- on ottanut innostunein mielin
laulaakseen Runebergin runoja omalla kielellään, on tietysti mitä
suorin tunnustus hänen suuruudestaan, sillä _jollei_ niin olisi
tapahtunut, vaan hänen vaikutuksensa rajoittuisi yksistään maamme
ruotsinkielisiin, niin hän ei suinkaan olisi Suomen kansallisrunoilija.

Noita-ampuja (II. 1) annettiin vielä kaksi kertaa, 12/2 Bartholdus
Simonis näytelmän jälkikappaleena sekä 15/2 Riita-asian ja Kihlauksen
kanssa. Sitte näyteltiin 16/2 Työväen elämästä kahden viimeksi mainitun
pikku kappaleen mukana, joista jälkimäinen, Kihlaus, Turussakin
vastaanotettiin yhtä suosiollisesti kuin muualla. Viimeinen
puhenäytäntö oli 25/2, jolloin ensi kerran esitettiin A. Oksasen
suomentama Schillerin, näyttämölliseen vaikutukseen katsoen erinomainen
nuoruuden tragedia _Kavaluus ja rakkaus_. Tämä murhenäytelmä --
ensimäinen minkä teatteri otti niin sanoaksemme itsenäisesti
esittääkseen -- menestyi melko hyvin, vaikka se pituudellaan pani
yleisön mielenkiinnon koetukselle. Näytäntö alkoi näet klo 6,30 ja
päättyi 12,15 yöllä! Pääosien esittäjät huudettiin esiin ja rva
Lundahl[32] (lady Milford) mainitaan erittäin.

Lucia meni ensi kerran 18/2, ja näytäntö oli "yhtämittainen voitto Emmy
Strömerille sekä kunniapäivä Suomalaiselle näyttämölle". -- "Esitys oli
kauttaaltaan taiteen leimaama, ja lakkaamattomat suosionosotukset ja
kukkien heittäminen laulajattarelle todistivat ihastusta, jonka
vertaista harvoin on nähty paikkakunnalla ja joka sai aavistamaan mikä
myrskyinen menestys Lucialla on oleva Helsingissä." Sen jälkeen
annettiin ooppera vielä 20/2 ja 22/2; 27/2 oli jäähyväisnäytäntö, jossa
esitettiin Lucia, jättämällä pois erinäisiä numeroita, ja täytteeksi
Trubadurin misererekohtaus. Laulajien esitys, sanoo Å. P., oli sinä
iltana erittäin ansiokas. Achtén ääni oli parhaimmillaan, Bergholm
lauloi Raimondin suuren aarian toisessa näytöksessä erinomaisesti ja
hänet palkittiin myrskyisellä esiinhuudolla, ja Emmy Strömer voitti
itsensä ja oli koko illan yleisön riemastuneen ihailun esineenä.
Lucian suuren loppukohtauksen jälkeen, jonka nti Strömer tulkitsi
sanomattoman kauniisti, sai laulajatar ilmaisuna yleisön lämpimästä
myötätuntoisuudesta vastaanottaa 2,800 markan osotuksen. Näytännön
loputtua nousi ihastuksen myrsky, jonka laatuista Turun teatterissa
tuskin oli nähty. Yhtämittaisten suosionosotusten kaikuessa huudettiin
useat kerrat esiin sekä ne taiteilijat, jotka tänä iltana olivat
esiintyneet, että koko nuori suomalainen seurue, ja teatterista
lähdettiin vasta sitten kun yleisön ehdoton suosikki nti Emmy Strömer
yksin oli astunut näyttämölle vastaanottamaan mitä sydämellisimmän
kunnianosotuksen. "Suomalainen teatteri ja [Turun] yleisö tuntevat
tästä lähtien toisensa ja iloisella toivolla katsotaan sitä aikaa
kohti, jolloin tämä näyttämö on palaava paikkakunnallemme."

Tämä Suomalaisen teatterin ensimäinen käynti Turussa oli onnellisempi
kuin yksikään seuraava, niin varsinkin oopperaan nähden. Näyttää
siltä kuin etenkin hienommalle turkulaiselle yleisölle vieras
suomalaiskansallinen innostus silloin olisi sielläkin lämmittänyt
sydämiä. Kun myöhemmin vastatuuli Helsingissä alkoi, oltiin Turussa
liian valmiita asettumaan sen mukaan. Tällä ensi kerralla nousivat
tulot 25:stä näytännöstä 19,420:30 markkaan, joka tekee 776 illalta;
Helsingissä, johon nyt muutettiin, oli keskimääräinen tulo vain 5
markkaa suurempi.

Niistä ystävistä, jotka nyt ja vastedeskin Turussa väsymättömästi
avustivat teatteria, mainittakoon maisteri A. Malmgren, sama mies joka
teatterin alkaessa tointaan Porissa oli uhrautuvaisesti suonut sille
apuansa, ja neiti _Betty Elfving_, joka, niinkuin myöhemmin tulemme
näkemään, kieltämättä oli Bergbom-sisarusten uskollisin liittolainen
Auran rannalla. Runsaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä lähteitä, mitä
meillä on käytettävänä ollut, ovat Emilien lukuisat kirjeet tälle
uskotulle ystävälle. Ainoastaan omalle veljelleen hän yhtä
vilpittömästi on avannut sydämensä ja kertonut iloista ja suruista,
myötä- ja vastoinkäymisistä, joita teatteri tuotti. Näistä kirjeistä
näkyy myös kuinka harras nti Elfving oli edistämään ystäviensä
elämäntyötä, se oli hänelle ei ainoastaan ylipäätään tärkeä kansallinen
yritys vaan sydämen asia.

Samoin kuin muuallakin esiintyi _Helsingissäkin_ puheosasto ensin,
sillä lauluosastolla oli aina köörien ja orkesterin tähden pitempiä
valmistuksia tarpeen. Ensi vuonna oli alotettu pikku kappaleilla, nyt
annettiin ensiksi 3/3 Marianne ja toiseksi 5/3 Kavaluus ja rakkaus.
Edellisestä illasta sanotaan, että seuruetta tervehdittiin ilolla ja
että näyttelijät olivat niin edistyneet, että voivat kunnialla
suorittaa vaikeampiakin tehtäviä: varsinkin rva Aspegren osotti
kiitosta ansaitsevaa dramaattista voimaa, mutta myöskin rva Lundahlin
ja Aspegrenin esitykset olivat tunnustuksen arvoisia. Jälkimäinen ilta
tuotti yleisölle oikean yllätyksen. Sekä käsitykseen että
näyttelemiseen nähden esitys voitti kaikki odotukset, ja vaikka
näytäntö kesti klo 11:een (näytelmää oli paljo lyhennetty Turussa
tapahtuneen ensi näytännön jälkeen), katsojain mielenkiinto ja jännitys
pysyivät loppuun asti, jolloin yleisö lämpimästi ilmaisi mielihyvänsä.
"Jos tahdotaan nähdä mihin teatteri kykenee, nähtäköön sen esittävän
Kavaluutta ja rakkautta."

Seikkaperäisessä arvostelussa lisätään, että jos luetaan pois
burleskimainen komedia, farssi, ja kappaleet, joissa kuvataan
koomillisia maalaistyyppejä, niin ei mitään ole esitetty "niin
tyydyttävästi ja hyvin kuin Schillerin Kavaluus ja rakkaus, ei mitään
joka olisi herättänyt enemmän yleistä mielenkiintoa". Rva Lundahl
suoritti osansa ei ainoastaan hyvällä aistilla, vaan myöskin
dramaattisella totuudella kyeten ilmaisemaan lady Milfordin äkkiä
vaihtelevat mielenliikutukset. Näyttelijätär antoi enemmän kuin häneltä
osattiin pyytää. Vähemmän odottamatonta oli että rva Aspegren hyvästi
näytteli Louise Milleriä. Vilho esitti oikein ja taitavasti
vivahdutetun kuvan konnamaisesta Wurmista ja vältti menestyksellisesti
liiottelua. Lundahl presidentti von Walterina ansaitsi niinikään
tunnustusta, joskin valtiomiehen olisi tullut liikkua vapaammin ja
sirommin sekä olla vähemmän yksitoikkoisen ankara ja synkkä kasvojen
eleiltään. Aspegren oli sangen onnistunut narrimaisena hovimarsalkkana
ja näyttäytyi pystyvänsä hienompaankin koomillisuuteen. Himberg
Ferdinandina oli hänkin aika tyydyttävä, vaikka hänen lausumisessaan
havaittiin teeskentelyä. Hänessä oli lämpöä ja kiihkoisissa
kohtauksissa draamallisuutta, joka on sitä mieluummin merkittävä kun
tämä näyttelijä usein hutiloi vähemmissä tehtävissä. Kallion ukko
Miller oli hyvänlainen hiljaisemmissa kohtauksissa, mutta
traagillisissa hän ei osunut oikeaan. Yhteisnäytteleminenkin oli
ylipäätään hyvä.

Puheosaston kolmas ohjelma: Rouget de Lisle, Lemmenjuoma ja Remusen
kotiripitykset (Ämmän torujen uusi nimi) annettiin 10/3 ja esiintyi
silloin nti Aura Avellan keskimäisessä kappaleessa yhtä onnellisesti
Helsingin yleisön edessä kuin ennen Turussa. Nuori laulajatar niitti
miellyttävällä ja kirkkaalla äänellä esittämänsä laulun palkinnoksi
vilkkaita kättentaputuksia.

Tällä aikaa oli Trubaduria harjotettu. Kööreihin oli kerätty mitä
saatavissa oli niistä laulajista ja laulajattarista, jotka olivat
olleet mukana syksyllä 1870, sekä uusia voimia, ja Richard Faltin oli
koonnut soittotaiteilijoita orkesteriksi niinkuin silloin. Ensimäinen
näytäntö 12/3 onnistui loistavasti.

"Näytäntö teki mitä ilahduttavimman, jopa mahtavan vaikutuksen",
sanotaan Morgonbladetissa, "ja tuotti kerrassaan tavattoman nautinnon.
Emme epäile lausua, että se menestys, millä Trubaduri esitettiin, oli
jokaiselle yllätys. Kuulumiset Turusta ja Viipurista olivat kyllä
saaneet odottamaan paljo, mutta olemme sitä mieltä että useimpain
odotukset voitettiin. Kaikki pääosat suoritettiin musikaalisuuteen
nähden erittäin kiitettävästi ja ilmaisivat meidän oloissamme
harvinaisia äänivaroja ja soitannollista kehitystä. Ensimäinen palkinto
tulee tietysti nti Emmy Strömerille, jonka draamallinen laulu tunki
sydämestä sydämeen. -- Ihastuneen yleisön suosionosotukset olivat
voimakkaita ja innostuneita. Ja jo ensi aariansa jälkeen huudettiin nti
Strömer esiin ja sitten seurasi toinen esiinhuuto toisen perästä
kohdistettuna milloin nti Strömeriin milloin toisiin taiteilijoihin. --
Tarpeetonta on sanoa että teatteri oli täynnä. Jo eilen aamupäivällä
olivat kaikki paremmat paikat myydyt ja ainoastaan muutamia harvoja
korkeimmilla riveillä tarjona niille, jotka päivällisaikana kysyivät
pilettejä."

Toisessa kohdassa samaa lehteä lausutaan vielä tästä ensi-illasta:

"Se oli kotimaisen taiteen juhla, eikä ole liiallista kiitosta sanoa,
että Trubadurin esitys suomalaisella näyttämöllä on korkeinta mitä
siihen suuntaan tähän saakka on omin voimin aikaansaatu Suomessa.
Yleisön ihastus näytti täydellisesti, että pääkaupungin taiteenystävät
ovat yhtyneet niihin innostuneihin ihailijoihin, jotka nti Emmy Strömer
jo on saanut Viipurissa ja Turussa. Arvosteluissa nti Strömerin
konserteista Helsingissä on jo useat kerrat julkilausuttu se ajatus,
että hänen lahjansa vasta näyttämöllä olisivat oikealla paikallaan.
Mutta tuskin on kukaan uskaltanut odottaa, mitä nti Strömer nyt näyttää
kykenevänsä. Hänen laulunsa on sen puhtaan taiteellisuuden ja jalon
ilmehienouden läpitunkema, jotka ovat oikean taiteilijattaren
tunnusmerkkejä. Jätän arvostelemisen arvostelijoille. Eikä tarvitsekaan
olla arvostelija onnitellakseen suomalaista oopperaa nti Strömerin
laatuisesta uranaukaisijasta. Eikä hän ole ainoa suomalainen
laulajatar, jonka säveleitä kuulemaan kannattaa kutsua vieraskin. Ennen
pitkää on se hetki tullut, jolloin Suomi uudella perusteella on
ylläpitävä vanhaa nimeänsä: _Laulun maa_."

Toiseen näytäntöön, sunnuntaina 15/3, myytiin piletit loppuun jo
lauantaina aamupäivällä; kolmas 17/3 annettiin samoin täydelle
huoneelle, ja Emmy Strömer sai laakeriseppeleen ja kukkia; neljäs 19/3
oli yhtä loistava -- huone täysi, vaikka rouva Essipoff ja Raab samana
iltana olivat houkutelleet yliopiston juhlasaliin niin paljo kuulijoita
kuin sinne mahtui -- ja sen jälkeen tapaamme Morgonbladetissa pitkän
kirjoituksen oopperasta, jonka alla on nimimerkki _Si_.[33] Siitä
tehtäköön muutamia otteita.

"Kansallinen suomalainen ooppera on nyt olemassa!" Siinä arvostelijan
lähtökohta. Trubadurin esitys käy kaiken yli mitä on voitu odottaa.
"Laulu on oivallista, näytteleminen osittain niinikään. Suuremmissakin
oloissa kuin meidän on aivan tavallista, että oopperataiteilijat ovat
hyvin heikkoja näyttelemisessä. Sentähden ei kannata puhuakaan siitä,
että miespuoliset laulajat siinä kohden eivät tyydytä korkeampia
vaatimuksia. Sitä vähemmän kuin he suorittivat tehtävänsä
liiottelematta, yksinkertaisesti ja arvokkaasti, pyytämättä muuta kuin
olla dramaattisia _laulussaan_. Pääansio on nti Emmy Strömerin, joka ei
ainoastaan ole erinomainen laulajatar, vaan kenties yhtä suuri
näyttelijätär. Draamallinen elämä hänen laulussaan on niin oleellinen,
että on välttämätöntä kuulla hänen laulavan näyttämöltä, missä hänen
luonteenlaatunsa pääsee vapaasti esiintymään, oikein nauttiakseen hänen
laulustaan ja saadakseen siitä oikean käsityksen."

"Nti Strömer", jatketaan sitten, "osaa teknillisesti hyvin hallita
rikkaita äänivarojaan, hänen äänensä on tasainen, korkeat äänet ovat
merkillisen täyteläiset ja tulevat päivä päivältä pehmeämmiksi ja
pyöreämmiksi; koloratuuri on sangen tyydyttävä. Mutta ken on ollut
ihastumatta tuosta ylen sympaattisesta puolesta hänen sielukkaassa
esityksessään? Niin _sielukas_ -- se on oikea sana. Yksityisissä
huudahduksissa, joka sävelessä sielu välähtää esiin. Kuulkaa vain
kuinka paljo hän voi sulkea esim. huudahtukseen: Manrico! ja mitä
vaihtelevia tunteita hän ilmaisee yhä uudesti vivahduttaen tuota
huudahdusta! Jos hän jo pelkällä laulullaan vetää kuulijan -- jopa
epämusikaalisenkin -- mukaansa, miten onkaan hänen vaikutuksensa
ehdoton, kun sitä tukee niin suuret dramaattiset ominaisuudet kuin
esim. nti Strömerin kasvojeneleet, joiden vertaista hienoudessa ja
kauneudessa harvoin näkee. -- -- Hyvällä aistilla nti Strömer ensi
näytöksissä näyttelee hillitysti keskittääksensä voimansa
draamallisesti tärkeään neljänteen näytökseen, loppukohtaukseen. Sillä
hänen esityksensä kohoo kohoamistaan, kiinnittäen katsojan mieltä saa
se hänet unohtamaan monet oopperan heikot kohdat, jotka meistä
pohjoismaalaisista näyttävät melkein mielettömiltä. Onnistuneimpia
kohtia taiteilijattaren esityksessä ovat mielestämme ensimäinen kohtaus
Manricon ja Lunan kanssa, misererekohtaus, kreivin ja Leonoran
kaksinlaulu tyrmän edustalla ja loppukohtaus vankilassa."

"Se, joka ennen on kuullut nti Sofie Strömerin laulavan, ei voi olla
hämmästymättä kuullessaan hänet Trubadurissa -- niin tavattomasti hän
on edistynyt laulajattarena; mutta tuskin vähemmän hän hämmästyttää
näyttelijättärenä. Azucenan osa vaatii sekä lauluun että näyttelemiseen
nähden melkein yhtä paljo kuin Leonoran, mutta kumminkin hän voittaa
kaikki toivomukset. Hänen menestyksensä on sitä merkillisempi kun hän
ei ole tehnyt ulkomaille opintomatkaa. Hänellä on runsaita äänivaroja,
joita hän joskus osaa käyttää erinomaisen hyvin. -- Loistokohtia ovat
erittäin toisen näytöksen alku (esim. vastaus köörin lauluun: 'Laulus
on kamala!' -- sitä vastoin sanat: 'sä kosta mua!' esiintyönnetään
liian kiihkeästi), loppuduetti (n:o 17) ja lopputersetti (n:o 18)."

"Hra Achté on yhdistänyt kaksi tehtävää, laulajan ja johtajan,
näytellyt Lunan roolia ja ohjannut musikaalista harjotusta. Kumpikin
tehtävä on ollut vaikea, varsinkin kun hän on nuori näyttämöllä.
Menestyminen edellyttää, eritotenkin olevissa oloissa, suurta rakkautta
asiaan ja lannistumatonta uutteruutta. -- Toden totta hra Achtén ansiot
ovat suuret, joskin muutamia puutteellisuuksia olisi voitu tasottaa,
jos olisi ollut kokemusta enemmän. -- Yleiseen näkyy kumminkin että
hänellä on sekä musikaalista aistia että oivallinen soitannollinen
sivistys. Hra Achtélla on suuri, metallisointuinen ääni. Kuitenkin hän
laulaa naturalistisesti, käyttää usein soinnultaan liian valoisia
säveleitä, vokaalisoi hieman epäselvästi ja jouduttaa tempoa. -- Hän
laulaa ylipäätään hyvin voimakkaasti, hänen crescendonsa aina
täyteläisimpään fortissimoon on kiitettävä ja leveä legatonsa sangen
hyvä hitaassa säveljaksossa. Mainitsemme vain esim. sulavan aarian n:o
10, jossa hra Achtén laulu esittäytyy varsin edullisesti.
Näytteleminenkin on paljo edistynyt syksystä 1870."

Mitä Ericssoniin ja Bergholmiin tulee arvostelu ei sisällä mitään
uutta. Köörejä kiitetään, joskin mustalais- ja miserere-köörit olisivat
voineet olla hienommin vivahdutetut. Erityinen kiitos annetaan Richard
Faltinille siitä erinomaisesta tavasta millä hän oli suorittanut
tehtävänsä. Hänen oli näet onnistunut lyhyessä ajassa kovin
erilaatuisista aineksista kokoonpanna ja harjottaa orkesteri, niin että
se täytti paikkansa. Totta on että hän jo syksyllä 1870 oli tehnyt
saman asian, mutta tuskin se silti oli paljonkaan helpompi, semminkin
kun vaatimukset olivat melkoisesti kohonneet. Ainoastaan puhdas
innostus saa semmoista aikaan, ja sentähden tulee suuri osa ansiota
kokonaisuuden menestyksestä Faltinille.

Seuraavat Trubaduri-näytännöt olivat alati yhtä menestyksellisiä.
Viides oli 22/3, kuudes oli ilmoitettu 25 p:ksi mutta lykättiin
Ericssonin sairauden tähden ja annettiin 29/3 -- viimeisenä näytäntönä
ennen pääsiäisjuhlaa. Väliin pistettiin herrasväki Lundahlin hyväksi
annettu näytäntö 26/3, jossa esitettiin: _Gringoire_ (ensi kerran);
Noita-ampuja (II. 1); aaria Ernanista ja suomalainen kansanlaulu
Bergholmin laulamina; sekä Kihlaus. Toisena pääsiäispäivänä 6/4 oli
myös puhenäytäntö, Kavaluus ja rakkaus; mutta 7/4 annettiin Trubaduri
seitsemännen kerran -- ja sinäkin iltana olivat piletit loppuun myydyt.
Vasta kahdeksantena kertana 9/4 oli huone "sangen hyvä" -- siis ei
täysi -- ja määrättiin kai sentähden yhdeksäs näytäntö 12/4
viimeiseksi. Olihan jo aika ajatella Lucian vuoroa.

Pääsiäisviikolla kävi Otto Florell Helsingissä ja kuuli Trubadurin.
Palattuaan hiljaiseen Haminaan hän kirjoitti kälylleen, Ida
Basilierille, Tukholmaan kirjeen, joka kenties paremmin kuin mitkään
sanomalehtien arvostelut ilmituo näytäntöjen laadun ja tunnelman. Siitä
otamme seuraavat rivit:

-- -- "Trubaduri -- mitä sanonkaan siitä? Kun esirippu oli laskenut
ensimäisen näytöksen jälkeen, istuin hetken aivan hämmästyksen
valtaamana, semmoista en todellakaan ollut odottanut. Sanomalehdet ja
sen lisäksi suulliset ja kirjalliset tiedonannot olivat puhuneet
Strömerin oivallisuudesta Leonorana. Se on totta, hän on lämmin,
sielukas ja draamallinen ja viehättää kohta. Se mikä kumminkin enemmän
hämmästytti minua oli yhteisesitys. Kohta ensi näytöksestä käytiin
asiaan käsiksi riemulla ja eloisuudella, joka sai minut pelkäämään että
nousu olisi vaikea jollei mahdoton. Pelkoni oli turha. Tämä esitys
olisi kelvannut missä tahansa. Ja kuulla suomalaisten taiteilijain
laulavan tätä sävelmikästä mutta hurjaa Verdi-musiikkia hehkulla, niin,
suoraan sanoen, italialaisella vimmalla, jota se vaatii, -- non, je ne
reviens pas de mon étonnement.[34] Siitä dilettanttimaisesta, jota
vähän olin peljännyt, ei näkynyt jälkeäkään. Sanalla sanoen:
suomalainen ooppera on olemassa ja hyvä. Luulen vain, päättäen siitä
mitä olen nähnyt, että vakava ooppera on sopivampi suomalaiselle
taiteilijaluonteelle kuin koomillinen ja buffa. Sinä olet vastaiseksi
poikkeus. Tule ja luo henkeä koomilliseen oopperaan, suurin tehtäväsi
taiteilijattarena on tehdä se mahdolliseksi, luoda se, mutta jos
sinusta niinkuin von Konowista 'halpaa se kunnia ois', niin on se sinun
asiasi. Jos tahdot ihastuttaa veltostunutta, kosmopoliittista
pääkaupunki-yleisöämme, joka maksaa kolmemarkkasensa, saa saatavansa ja
syö illallista sen jälkeen ennen kuin panee maata, niin laula Uudessa
teatterissa. Näen hengessäni ukko Trappin loikahtelevan nojatuolissaan
ja hänen vanhan armonsa Mellinin esiinpuhaltavan äänekkään _charmant!_
Rouva X. ei ole jättävä hiuskarvaakaan tukkalaitteestasi ihailematta ja
neiti Z. on joutuva tyydytyksen huumaukseen nähdessään sinulla
dentelles et chaussure de Paris.[35] On kai siellä niitäkin, jotka
sydämellisesti sanovat sinut tervetulleeksi, mutta minä kiitän tätä
yleisöä Arkadiassa, joka liikuttavalla uskollisuudella rientää
Truhaduria kuulemaan ja joka lapsen uteliaisuudella odottaa Luciaa
hajottaakseen koko teatterihökkelin. Siellä osataan kaikki ulkoa,
alkaen sanoista 'Herätkää! herätkää! jo salot koittaen herättää kirkas
valo' Azucenan viimeiseen huutoon asti: 'Nyt koston saat sä äiti';
siellä säteillään ilosta, vaikkei liverrys olisikaan niin loistava
taikka säveljuoksut niin tasaisia ja siellä ollaan niin naivisia että
sinä hetkenä iloitaan sen ajan tulosta, joka vihdoin on koittanut.
Riemuitaan nykyisyydestä sentähden että uskotaan tulevaisuuteen. Taikka
mistä johtuu tämä tulviva eloisuus, tämä virkeys ja lämpö, joka on
vallalla suomalaisella näyttämöllä. Semmoista vuorovaikutusta näyttämön
ja salongin välillä kuin täällä en ole koskaan nähnyt, enkä saa koskaan
nähdä. Tämän kaiken tiedät toki paremmin kuin minä, mutta kenties et
ole käsittänyt että yhteisesitys nyt on pääasia; 1870 se oli Leonora,
-- kumminkin tunnustan, ettei se nytkään ilman Strömeriä olisi mitä se
on. Mutta minä huomaan olleeni lämpenemäisilläni, jota kunnioitettavan
perheenisän mieluummin tulee karttaa." -- --

Tämä paikottain humoristinen kuvaus on siksi oikea, siksi sattuva, että
siihen on tuskin mitään lisättävää. Jos voidaankin hymyillä semmoisille
musiikki-intoilijoille, jotka eivät laiminlyöneet ainoatakaan
Trubaduri-näytäntöä, jotka ihailuksensa huumauksessa vain puhuivat
"meidän Emmystä" ja "meidän Idasta" tarkoittaen oopperan primadonnia,
ylioppilaille, jotka yhtäkkiä muuttuivat italialaisen musiikin
yltiöpäisiksi harrastajiksi, niin että heidän seurapiireissään
Bellmanin y.m. perinnäisten laulujen oli väistyminen mustalaisköörin
y.m. Trubaduri-sävelmäin tieltä ja että he lemmen liikuttamina eivät
enää purkaneet tunteitaan kansanlaulujen avulla vaan turvausivat
aariaan: "Katkera nyt on kuolemain" j.n.e. -- jos voidaankin kaikelle
tälle hymyillä, niin oli kaiken tämän pohjana kuitenkin puhdas ilo
siitä, että uusi kauneusmaailma oli auennut suomalaisille, ja tunto
siitä, mitä ymmärtävät arvostelijat todistivat, että se mitä
näyttämöltä tarjottiin, huolimatta yksityiskohtaisista puutteista, oli
tositaidetta. Vuorovaikutus näyttämön ja salongin välillä, josta
Florell puhuu, oli todella yksinäinen laatuaan. Sen myöntänee
epäilemättä jokainen mukana ollut, ja se joka ennen tai myöhemmin on
ulkomailla kuullut maailman mainioimpia oopperataiteilijoita, tietää
että siellä suurimmaltakin taiteelliselta nautinnolta on puuttunut
jotakin erikoista, jotakin sanomattoman lämmittävää, jota hän
ainoastaan täällä kotona on kokenut.

Sillä aikaa kun oopperaa viimeisteltiin, annettiin puhe- taikka
oikeammin sekanäytäntöjä. Siten esitettiin 15/4 K. S. Suomalaisen
kääntämä A. Wilbrandtin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Ensi lempi_ (nti
Aura Avellan pääroolissa) sekä Remusen kotiripitykset ja niiden välillä
Noita-ampuja (II. 1), jossa Strömer-sisarukset lauloivat erittäin
kauniisti; 16/4 Lapsuuden ystävät, joka oli uusi Helsingissä ja joka
hyvin näyteltynä, huolimatta tarkoitusperäisyydestään, koomillisten
piirteittensä ja onnistuneen juonen tähden vastaanotettiin
suosiollisesti, Lemmenjuoma, jossa nti Avellan menestyi oivallisesti,
ja Suuria vieraita, josta taas Vilho, Aspegren ja Kallio saivat
kiitoksia; sekä 19/4 Viuluniekka.

Lucia ilmoitettiin annettavaksi 21/4, mutta sairaussattuman tähden oli
ensi näytäntö vasta 24/4 ja se muodostui "uudeksi riemuhetkeksi
Suomalaiselle teatterille". Ooppera onnistui, pikku epätasaisuuksia
lukuunottamatta, erinomaisesti, kiitos olkoon Emmy Strömerin, joka
nerokkaasti tulkitsi pääroolin. Sydäntä kouristava, ylevä sekstetti ja
mielipuolisuuskohtaus vastaanotettiin myrskyisellä suosiolla. Ericsson
(Edgardo) lauloi lämpimästi ja eloisasti. Achté (Ashton) oli
voimallinen laulussaan ja näyttelemisessään ja Bergholmilla (Raimond)
oli hyvä tilaisuus näyttää kauniita äänivarojaan. Köörit olivat
ylipäätään nuhteettomat. Näyttämölle-järjestely niinikään kaikin puolin
hyvä. -- Toinen näytäntö 26/4 oli vielä loistavampi. Salonki niinkuin
ihastuskin kukkuroillaan. Sekstetti pyydettiin ja laulettiin da capo.
Emmy Strömer huudettiin kaksi kertaa riemuisesti esiin, ja Ericsson
kohosi kirouskohtauksessa draamalliseen voimaan nähden korkeammalle
kuin koskaan ennen. -- Kolmannella kerralla 28/4 oli "hyvä huone",
mutta menestys entisellään. Edelleen annettiin ooppera vielä 1, 3, 7 ja
10 p. toukok., siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ilman että yleisön
suosio olisi tuntuvasti laimentunut. Kuudentena iltana lauloi Lundahl
Raimondin osan, syystä kun Bergholm oli sairas, ja teki sen sangen
tyydyttävästi.

Nimimerkki Si:n pitkästä arvostelusta teemme seuraavan supistelman:

Lucian esitys osotti ilmeisesti yleistä edistystä esiintyjissä. Eri
iltoina saattoivat eri kohdat onnistua erilaisesti, mutta kokonaisuuden
kanta oli kohonnut, ja niin oli yleisön mielenkiinnonkin laita,
päättäen miltei täysistä huoneista näytäntökauden lopulla. Varsinaisten
loistokohtien -- sekstetin, mielipuolisuuskohtauksen sekä Lucian aarian
ensi näytöksessä -- jälkeen olivat kiitoksella mainittavat Lucian ja
Edgardon duetti ensi näytöksessä, Lucian ja Ashtonin toisessa,
Raimondin aaria n:o 7 ynnä osittain Edgardon tehtävä viime kuvaelmassa.
Suuremmoiseen sekstettiin keskittyi niin runsas määrä sulosointua,
sulavat sävelmät, jotka kukin puolestaan ilmaisevat osallisten
erilaisia tunteita, olivat niin sydäntä kouristavia vaikutukseltaan,
että yksistään sentähden ooppera ansaitsi yhä uudistettua kuulemista.

Emmy Strömerin Lucia oli häikäisevä todistus hänen ylevästä
taiteellisuudestaan. Tämän tehtävän, joka oli täydessä sopusoinnussa
hänen voimainsa kanssa, hän näet suoritti tositaiteilijan
itsenäisyydellä ja selvyydellä. -- Mitä enemmän tutustui
yksityiskohtiin, sitä enemmän täytyi ihailla hänen lahjojaan. Hänen
resitatiivinsa esim. olivat erinomaisesti lausuttuja ja korostettuja;
oivallinen korostaminen tuotti lausunnalle laulussa mitä hienoimpia
vivahduksia ja teki sen harvinaisessa määrässä dramaattisesti
ilmehikkääksi. Varmasti vivahdutetut huudahdukset eivät tässä kohden
olleet vähimmin vaikuttavat. Ihastuttava pianissimo korkeilla sävelillä
ansaitsisi vain tulla useammin käytetyksi. Erinomaisen vaikuttavia
olivat myös supistetut, korkeat sävelet sekstetissä. -- Laulajattaren
draamallinen esitys oli kohoamassa yhä enemmän musikaalisen kannalle.
Luciana hänen näyttelemisensä oli mitä parhaimmin harkittua. Liikunnot
olivat yleensä pehmoisia ja plastillisia, ja todellisella tyydytyksellä
oli huomattu kuinka joskus vielä näyttäytyvät särmikkäisyydet
käsivarsien liikunnoissa ilta illalta tasaantuivat ja pyörentyivät. --
Ei voi sanoa, että kasvojen eleissä totuus ja kauneus aina (esim.
kertoessa näöstä lähteellä) olivat mahdollisen täydellisiä, mutta
niissä esiintyi niin runsaasti erinomaisen onnistuneita kohtia (esim.
mielipuolisuuskohtauksessa), että lupaukset olivat mitä parhaimmat. --
Onnistuneimpia ansiopuolia viime mainitussa kohtauksessa oli paitse
laulua silmien ilme, josta yksistään näki että nti Strömer esitti
mielipuolisuutta.

Ericsson onnistui paremmin Edgardona kuin Manricona. Luciassa hän
todella näyttäytyi oopperan toiseksi päähenkilöksi, jota vastoin hän
Trubadurissa luovutti tämän kunniasijan Lunalle. Kauniilla äänellään
hän oikein loisti kaksinlaulussa Lucian kanssa, sekstetissä ja viime
kuvaelmassa. Näyttelemisessäkin huomattiin edistystä. -- Achtékin
lauloi paljo etevämmin Luciassa. Kumminkin tulisi hänen, niinkuin on
näyttänyt osaavansakin, kiihkeissäkin kohtauksissa laulaa enemmän
legato, sitomalla sävelet toisiinsa eikä työntämällä ne esiin, niinkuin
usein tapahtuu. Parhaiten hän lauloi sekstetissä ja erittäin
onnistuneita kohtia oli hänellä duetissa Lucian kanssa. -- Bergholmin
ansiokkaimmat kohdat olivat paitse hänen osaansa sekstetissä, kaunis
cantabile: 'Ah salli äänen soida sydämeesi' ja tuo vähän jokapäiväinen:
'Uhriksi olet pannut'. -- Himberg suoritti kaksi pientä roolia:
Normanin ja Arthurin. Hänellä on heleä, miellyttävä ääni, joka
ansaitsisi kehittämistä. -- Köörit menivät, pari pientä poikkeusta
lukuunottamatta, tarkasti ja reippaasti, vaikka ne salongin tähden
eivät tuntuneet erittäin voimakkailta. Orkesteri oli Faltinin johdolla
yhä edistynyt varmuudessa ja vivahduttamiskyvyssä.

Lucia-näytäntöjen jälkeen puheosasto 14/5 ja 17/5 esitti uuden
alkuperäisen, E. F. Jahnssonin kirjoittaman murhenäytelmän, _Lalli_,
joka vähän ennen oli ilmestynyt kirjakauppaan. Ensi näytännön jälkeen
sanotaan, että kappale teatterissa nähtynä oli vaikuttavampi kuin
luettaessa, joskaan se ei ollut niin mahtava kuin aiheeseen katsoen
olisi odottanut. Näytelmältä ei puuttunut tehoisia, kenties liiankin
tehoisia kohtauksia. Ylipäätään olivat molemmat viimeiset näytökset
heikoimmat, niissä kun liiottelu ja riittävän perustelun puute oli
tuntuvin. Kieli oli kyllä kevyttä ja sujuvaa, mutta olisi voinut olla
lennokkaampaa. Näyttämöllepanoon nähden herättivät ensi kerran
käytäntöön otetut muinaissuomalaiset puvut erityistä huomiota. Väkeä
oli aika paljo, eikä suosionosotuksia säästetty. -- Myöhemmässä
seikkaperäisessä arvostelussa mainitaan, että tekijä ei ollut osannut
luoda henkilöitä yksilöllisiksi luonteiksi ja että näyttelijät
puolestaan eivät myöskään pystyneet täydentämään tätä puutetta.
Sentähden Lundahl Lallina ja Vilho Henrik piispana eivät tyydyttäneet
odotuksia, vaikka he olivat teatterin parhaimpia. Sitä vastoin
kiitetään rva Aspegrenia Lallin vaimona ja rva Lundahlia Nyyrinä sekä
myöskin Himbergiä ja Leinoa parissa pienemmässä osassa.

Vaikka jo oltiin toukokuun keskivaiheilla, oli vielä kolmas ooppera
esitettävä, nimittäin Auberin _Fra Diavolo_ ja kahdessa viikossa se
saatiin valmiiksi. Ensi näytäntö oli 29/5, toinen 31/5 ja kolmas 2/6.
Näissäkin kesän kynnyksellä annetuissa näytännöissä oli melkein täydet
huoneet ja suosionosotukset mitä vilkkaimmat. Varsinkin oli niin laita
viimeisessä, jossa yleisö esiintoi kiitollisuutensa ensimäisestä,
kauttaaltaan hämmästyttävän menestyksellisestä oopperasesongista.
Runsain osa suosionosotuksia tuli tietysti Strömer-neitien osaksi. --
Niin teatterissa ja niin myöskin toukokuun viime päivänä Hesperian
ravintolassa toimeenpannuissa pidoissa, jossa teatterin ja varsinkin
oopperan ystävät lukuisasti kokoontuneina sanoin ja maljoin ylistivät
taiteilijoita ja Kaarlo Bergbomia; rva Raalle lähetettiin
tervehdyssähkösanoma, niinkuin teatterijuhlissa oli tavaksi tullut.

Fra Diavolonkin esitystä nimimerkki Si arvosteli seikkaperäisellä
tavallaan. Hänestä oli ymmärrettävää ja oikein, että oli alotettu
helpommista italialaisista oopperoista ja että sen jälkeen oli otettu
ranskalainen ooppera, joka oli vaikeampi esittää, -- vasta sen jälkeen
voitaisiin ajatella saksalaista. Totta kyllä, hän arveli, olisi tuskin
mahdollista valita joku Wagnerin oopperoita näyteltäväksi, mutta jos
lähimmässä tulevaisuudessa kävisi päinsä esittää esim. jokin Mozartin
ooppera, "niin on äärettömän suuri tehtävä suoritettu, ja
oopperanystävä on oleva täysin tyydytetty". -- Fra Diavolon
harjottamisesta tavattoman lyhyessä ajassa tuli kunnia Faltinin
taidolle ja hartaudelle. Esitys luonnistui varsinkin toisena iltana
oivallisesti -- ensimäisenä kun näet vielä oli huomattavissa jälkiä
kiireellisestä valmistustyöstä.

Emmy Strömerillä oli Zerlinana entisiä pienempi rooli, mutta silti
hänen esityksensä veti puoleensa päähuomion. Hän lauloi yhtä
erinomaisesti kuin ennen, mutta hänen käsityksestään saattoi olla eri
mieltä. Hän oli kenties liian tunteellinen ja hiljainen roolissa, joka
oikeammin olisi esitettävä vilkkaasti, vallattomasti ja keimailevasti.
Mutta laulajatar noudatti luontoansa ja lahjojaan, jotka ovat suunnatut
vakavaan ja traagilliseen, ja se selittää ja puolustaa hänen
esitystään. -- Nti Sofie Strömer näytteli oivallisesti ja
tarpeellisella huumorilla lady Pamelaa. -- Achté, joka ulkomuodoltaan
oli erittäin sopiva Fra Diavoloksi, vaikka näytteleminen oli
puutteellista, lauloi musikaalisesti samoin kuin Bergholm, joka
koomillisena loordina oli aivan paikallaan ladynsä rinnalla. Ericssonin
(Lorenzo) laulussa oli monta kaunista kohtaa. Ravintolan isäntänä
esiintyi Aspegren sekä rosvoina Lundahl ja Himberg, kaikki sangen
tyydyttävästi. Yleiseen suureen mieltymykseen vaikuttivat vihdoin
ansiokkaasti köörit, joissa erittäin kauniita ääniä oli osallisina.

Tähän päättyi oopperaosaston ensimäinen toimikausi. Menestys oli ollut
niin loistava, että rohkeita suunnitelmia tehtiin lähintä tulevaisuutta
varten: uusia voimia oli kiinnitettävä lyyrilliseen näyttämöön, jonka
ohella ajateltiin mahdollisuutta saada esiintyä soitannollisesti
edullisemmassa salongissa kuin Arkadian, jossa köörit tuntuivat
heikoilta, vaikka muuten olivatkin riittävän voimakkaita, ja laulaminen
rasitti ja väsytti yksinlaulajia. Tämän tähden johtokunta kääntyi
Ruotsalaisen teatterin johtokunnan puoleen pyynnöllä, että Suomalaisen
oopperan sallittaisiin seuraavana syksynä näytellä Uudessa teatterissa
kuuden viikon aikana kaksi kertaa viikossa semmoisina päivinä, jolloin
ei ollut ruotsalaista näytäntöä. Pyyntöä puolusti nimimerkki O(tto)
D(onner) Morgonbladetissa (16/5) kirjoituksella, josta otamme seuraavat
rivit:

"Tavallista suuremmalla mielenkiinnolla kysytään, onko Ruotsalaisen
teatterin johtokunta antava myöntävän vai kieltävän vastauksen?
Varmaankin on ilmaantuva niitä, jotka huomauttavat harjotuksista ja
yhteisten pukukammioiden käytännöstä syntyviä vaikeuksia. Ja onhan
luonnollista että vaikeuksia ilmaantuu, kun samassa teatterissa
annetaan kuusi näytäntöä neljän sijasta, mutta käyhän se päinsä
kaikkialla suuremmissa kaupungeissa. Erikielisiäkin näytäntöjä annetaan
joissakuissa teattereissa eri viikonpäivinä. Mahdotonta se siis ei ole,
varsinkaan jos huoneuston käytäntö harjotuksia y.m. varten on
edeltäkäsin määrätty. Jos on hyvää tahtoa ja jotain totta usein
kuullussa puheessa, että toivotaan kaikkea edistystä suomalaiselle
kulttuurityölle, mikäli se vaan ei polje ruotsalaista sivistystä
maassamme, niin ei liene kovinkaan vaikea saada toivottua sopimusta
aikaan."

"Taloudellisesti luulisi tämän järjestyksen tuottavan hyötyä
kummallekin seurueelle. Nyt tapahtuu usein että molemmat näyttelevät
samana iltana kilpaillen keskenään. Niin ei tulisi silloin olemaan
laita, ja tietty on kuinka teatterissakäynnit lisääntyvät näytäntöjen
luvun mukaan. Merkillistä on ollut huomata, että ruotsalaisella samoin
kuin suomalaisella teatterilla on ollut muutamia erikoisen innokkaita
ystäviä, jotka niinkuin näyttää periaatteellisesti ovat käyneet
ainoastaan toisessa teatterissa. Kenties olisi toivottavissa että
tällainen yksipuolisuus katoaisi, jos Ruotsalainen teatteri myöntymällä
mainittuun pyyntöön osottaisi rakkautta kotimaiseen taiteeseen yleensä.
Että etenkin Suomalainen ooppera ansaitsee semmoisen tunnustuksen,
myöntänee jokainen puolueeton. Puhutaan niin usein jalosta kilpailusta,
jonka tulee vallita suomalaisen ja ruotsalaisen sivistyksen edustajain
välillä maassamme. No niin! koettakaa tehdä ulkonaiset ehdot
kummallekin mahdollisen tasaiseksi; siitä on vain syntyvä sitä jalompi
tulos. -- -- Jokainen kotimaisen laulunäyttämön rehellinen ystävä olisi
mielipahalla kuuleva, että Suomalainen ooppera on kielletty puhumasta
yleisölle etevimmältä näyttämöltämme."

Jo seuraavana päivänä H. D. tiesi, että Ruotsalainen teatteri _ei_
voinut suostua pyyntöön -- käytännöllisistä syistä. -- "Ojennetaan
kättä!" lisäsi U. S.

Olojen valaisemiseksi mainittakoon, että, niinkuin Emilie Bergbom oli
kertonut kirjeessään Florellille, ruotsalaisissa piireissä todella oli
alettu ankarasti arvostella monivuotisen hartaan toimitusjohtajan
Kiseleffin tointa. Kevätpuolella tämä tyytymättömyys tuotiin
julkisuuteenkin, varsinkin nuorten kynäilijäin kirjeissä
maaseutulehtiin. Valitettiin ruotsalaisen teatterin huonontumista,
etevien näyttelijäkykyjen puutetta ja ohjelmiston mitättömyyttä sekä
vaadittiin, että -- ruotsalainen lyyrillinen näyttämö oli perustettava.
-- Tämän johdosta huomautettiin Morgonbladetissa (16/4), että Charlotte
ja Fritiof Raan vertaisia näyttelijöitä tosin ei enää ollut, mutta
silti oli teatterilla aika hyviä ja lupaavia nuorempia kykyjä eikä
ohjelmistokaan ollut huonompi kuin edellisinä vuosina, jolloin siihen
oli tyydytty, vaan osaksi parempikin. Mitä vihdoin viimeiseen
vaatimukseen tulee, niin oli "mitä ajattelemattominta nykyään huutaa
ruotsalaisen lyyrillisen näyttämön välttämättömyyttä. Ja tämän huudon
takana piilee ilmeisesti jotakin muuta kuin taideharrastusta.
Suomalainen teatteri tarjoaa ja on tulevanakin näytäntökautena tarjoava
etevän laulunäyttämön, ja se kai pitäisi voida olla yhteinen
sivistyneelle yleisölle niin laajalti kuin tämä näyttämö ulottuu.
Vastaiseksi riittänee maallemme yksi lyyrillinen näyttämö, ja se
joka nyt vaatii toista ei tarkoita muuta kuin olemassa olevan
tukehduttamista."

Nämä viimeiset sanat olivat profeetallisemmat kuin kirjoittaja saattoi
aavistaakaan. Vastedes saamme nähdä että ruotsalainen lyyrillinen
näyttämö todella pantiin toimeen ja että sen tarve lakkasi niin pian
kun suomalainen ooppera oli vaiennut!

Kustannusyhdistyksen vuosikokous oli 11/5 Arkadiateatterin lämpiössä.
Valitsemaan johtokuntaa sekä edellisen vuoden tilintarkastajain
ehdotuksen mukaan (kts. ylemp. s. 54) määräämään korotettua palkkaa
toimitusjohtajalle kokous asetti lautakunnan, jonka jäseniksi tulivat
O. Donner, J. Krohn, J. F. Perander, A. Hagman ja A. Almberg. Tämä
lautakunta kokoontui 14/5 ja valitsi johtokuntaan entiset jäsenet, K.
Bergbomin, B. O. Schaumanin sekä -- Yrjö Koskisen sijaan, joka
vuosikokouksessa oli ilmoittanut tahtovansa luopua -- J. Krohnin.
Varajäseniksi otettiin niinikään entiset: A. Järnefelt ja A. Almberg.
Edelleen määrättiin toimitusjohtajalle palkaksi 3,000 ja rahaston
hoitajalle kulunkirahoiksi 800 mk vuodessa.

Syksyllä (kokouksessa 18/11) esiintuoduista tileistä otamme seuraavat
tiedot. Tulopuolella on suurin erä tulot 122:sta näytännöstä 76,503:84
mk (se on keskimäärin 627 mk illalta -- edellisenä vuonna, jolloin ei
ollut oopperaa, 431 mk), jonka ohella on huomattava: suoritettuja
osakkeita 5,474, lahja Leppävirroilta 193 sekä valtioapu 8,000 mk.
Vuoden alussa sisäänjätetyn anomuksen johdosta oli teatterille
myönnetty 16,000 markkaa avustusta ja oli siitä puolet otettu kuluneen
näytäntökauden puolelle.[36] Menopuolella huomataan seuraavat
tärkeimmät erät: palkkoja ja palkkioita 38,788:99, päiväkustannuksia
23,677:69, orkesteri 13,440:27, puvusto 7,721:42, kirjasto 3,445:15,
matkakustannuksia 6,638:88 mk. Koko menojen summa tekee 94,739:65 mk ja
on sen suoritus tuottanut 4,390:24 mk:n vaillingin. Kun edellisen
vuoden velka 4,500 mk. oli maksamatta, oli siis velkakuorma kasvanut
8,890:24 mk:si.

Tileissä ei teatterin osastoja oltu toisistaan erotettu, mutta
likimääräisen laskelman mukaan olivat puheosaston menot nousseet
49,300 ja lauluosaston 45,500 mk:aan; jota vastoin edellinen oli
näytännöistään saanut 41,200 ja jälkimäinen 35,300 mk. Tämän mukaan
olisi ooppera tuottanut tappiota 10,000 ja puheosasto 8,000 markkaa.

Puhenäytännöissä (86 luvultaan) esitettiin 45 kappaletta, nimittäin:

    14 kertaa Laululintunen;
    12   "    Lemmenjuoma;
    11   "    _Kihlaus_;
    10   "    Viuluniekka;
     9   "    Työväen elämästä;
     8   "    Marin rukkaset;
     7   "    Marianne, Remusen kotiripitykset (Ämmän toruja);
     6   "    Kukka kultain kuusistossa, Riita-asia, Suorin tie paras,
              Maria Tudor;
     5   "    Kuinka anopeista päästään, _Kalatyttö_;
     4   "    _Sotavanhuksen joulu, Erehdykset, Bartholdus Simonis,
              Margareta, Lea_, Rouget de Lisle, Ei ollenkaan
              mustasukkainen, Hääilta;
     3   "    Suuria vieraita, Yökausi Lahdella, Sala-ampuja ja
              karjatyttö, Katsokaa peiliin, Päivölä, Kavaluus ja
              rakkaus;
     2   "    _Saaristossa, Lemun rannalla, Silmänkääntäjä, Kosijat_,
              _Lapsuuden ystävät, Lalli_, Preciosa, Deborah;
     1   "    _Ainoa hetki_, Ensi lempi, Valtioviisas räätäli, Koira
              ja kissa, Gringoire, Jeppe Niilonpoika, Macbeth
              (unissakävijä-kohtaus), Hamlet (Ofelia-kohtaukset),
              _Daniel Hjort_ (mestauslavakohtaus), [sekä kuvaelmat:
              _Taistelumme päivinä, Torpan tyttö ja Pilven veikko_].

Kotimaisia oli 14 täydellistä kappaletta ja niistä kolme (Ainoa hetki,
Lapsuuden ystävät ja Lalli) uusia alkuteoksia sekä 1 kohtaus (Daniel
Hjort) ja kolme kuvaelmaa.

Ohjelmistolle uusia oli 16: Lea, Ainoa hetki, Lapsuuden ystävät, Lalli,
Katsokaa peiliin, Remusen kotiripitykset, Suuria vieraita, Riita-asia,
Ensi lempi, Lemmenjuoma, Gringoire, Maria Tudor, Kavaluus ja rakkaus
sekä kohtaukset Macbethista, Hamletista ja Daniel Hjortista.

Oopperanäytäntöjen tilasto tavataan alempana yhdessä kohden 7:nnen
luvun lopussa.

Huhtikuulla johtokunta valitsi A. Ahlqvistin, K. Bergbomin, K. Slöörin,
K. S. Suomalaisen ja V. Löfgrenin kilpalautakuntaan, jonka tuli antaa
lausunto edellisenä näytäntökautena ilmoitetun kahden palkinnon
jakamisesta (kts. ylemp. s. 57), ja pari kuukautta myöhemmin lautakunta
julkaisi yksimielisenä päätöksenään, että ei yksikään kilpailuun
lähetetyistä kappaleista ansainnut palkintoa, vaan ehdotti se kuitenkin
johtokunnalle, että P. Hannikaiselle ja E. F. Jahnssonille annettaisiin
kummallekin kehotukseksi 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka
teatterissa oli näytelty.




III.

Kolmas näytäntökausi, 1874-75.


Ulkoa katsoen luulisi puheosastolla lauluosaston näytellessä olleen
helpot päivät, mutta tositeossa sen jäsenillä ei sentään ollut vähemmän
työtä. Silloin näet harjotettiin uusia näytelmiä, ja kun oltiin
Helsingissä, saivat näyttelijät samalla yhtämittaisesti nauttia
Bergbomin johtoa. Tämä oli kaikille tarpeen, mutta ymmärrettävästi
enimmän nuorimmille, jotka olivat teatteriin tulleet ennen saamatta
vähintäkään ohjausta esiintymistaidossa. Semmoisia vasta-alkajia olivat
tätä nykyä paitse ennen mainituita, ensi näytäntökauden loppupuolella
ilmoittautuneita:

_Kaarlo Edvard Törmänen_, 19 v., maakauppiaan poika Lohjalta;
helmikuulla 1873 eronnut ruotsalaisesta normaalilyseosta ja "koetusajan
kuluttua" otettu teatterin palvelukseen joulukuulla s.v.;[37]

_Taavi Pesonen_, n. 25 v., käsityöläisen poika Savonlinnasta, käynyt
Kuopion koulussa; tullut laulajana oopperaan tammikuulla 1874;
myöhemmin muuttanut puhenäyttämölle;

Nti _Amanda Wilhelmina Hellstén_, 19 v., laivanrakentajan tytär
Turusta, Heu

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51146