← catalogue

Isät ja lapset: Romaani

by Ivan Sergeevich Turgenev · Finnish · Gutenberg #51111 · 473,504 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Isät ja lapset: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Isät ja lapset: Romaani

Author: Ivan Sergeevich Turgenev

Translator: Samuli Suomalainen


        
Release date: February 2, 2016 [eBook #51111]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/51111

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄT JA LAPSET: ROMAANI ***

ISÄT JA LAPSET

Romaani

Kirj.

IVÁN TURGÊNJEV

Venäjänkielestä suomensi Samuli S.






WSOY, Porvoo, 1906.




Iván Sergêjewitsh Turgênjew.

Kirjallishistoriallisia piirteitä.


"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)", sanoo Turgênjew itsestään.

"Rakas on minulle Länsi", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä
edustaja romaanissa "Savua".

Siinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.

Rakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen
pohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine
laitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja
franskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan
ja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen,
ja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin
tutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki
entistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja
oppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin
harras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten
venäläinen.

Toinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi
Lännen helmaan. Se oli tämä:

Hän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina,
jolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa
kodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen
itsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman
tahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus,
jota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä
sai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa
sotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka
oli otettu kartanon palvelusväeksi (_dvorôvyje_), olivat _orjia_
sanan täydellisessä merkityksessä.[1]

Turgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria:
äärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään
tottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan.
Poikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia
eksekutioneja.[2]

Sanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, "keskellä
lyöntejä ja rääkkäyksiä". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman
inhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle
herkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi
hengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän
sivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee
hänen teoksissaan.

Siitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.

       *       *       *       *       *

Turgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa.
Hänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä
jyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.

Ivan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.)
Orjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa,
siihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna
Lutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut
taloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen -- vanhempi
veli oli silloin kaksivuotias -- isä otti eron sotapalveluksesta ja
asettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.

Ensimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin
(ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä
ja opettajia, "koti-djátjkoja" ja hoitajattaria (njánjkoja)
kotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana,
T. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen
filologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa
ollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei "sietänyt filosofiaa".
Siirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä
kandidaatitutkinnon v. 1837.

Seuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä
yliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona
oltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä,
tutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.

Vuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui
silloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen
oli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut
juhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat
riviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin
edeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä,
tervehtiä nuorta herraa "äänekkäästi ja riemukkaasti". Nuori herra
tuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi
aisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea
äiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen
vuosirahansakin melkoisesti.

Siitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan
varoja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita
varten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta
ollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli
virkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili
hauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta "palveltuaan",
hän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.

Nyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että
hän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T.
veljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin
päästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille
viidennen osan moision maita.

       *       *       *       *       *

Turgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt
teos oli runoelma _"Parâsha"_, jonka hän nimimerkillä T.-L. (=
Turgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen
suurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin
kiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia
lahjoja.

"Parâsha" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan -- emme sano
ainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen
yleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden
pystyttämään pyhäkköön.

Näissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n
tärkeimmistä ja suurimmista teoksista.

Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus _"Horj i Kalînytsh"_,
joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli
venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia
ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä
useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti
nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen
kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa
niteessä nimellä _"Metsämiehen muistelmia"_.

Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat"
ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan
sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen
onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin
sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree
ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä
epäkohtia _pinnalla_, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa
näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat _sisässä_, itse kansassa.

Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet
myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli
santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat
jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka
rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten
maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina
pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen
tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin
silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja
hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa
v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli
omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa
oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se
tippanen tuli.

Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja
elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew
kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat
muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa.
T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon
sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli
saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja
sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin
senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä,
ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan
näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä
käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen
sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon
tuostakin pienempiä kertomuksia.

Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa
ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin
Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään,
niinpä v. 1856 _"Rûdin"_, ja _"Faust"_, v. 1858 _"Asja"_, v. 1859
_"Aatelispesä"_ ja v. 1860 _"Aattona"_.

_"Rûdinissa"_ Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä
tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto,
jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti
asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja
elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta
siivet lyhyet, leikatut", -- siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä
esittää _"Aatelispesäkin"_.

Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle
niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa
aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani _"Isät ja
lapset"_.

Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua,
väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta.
"Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi;
"lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden
kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi".
Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi
kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja
pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa,
mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja
keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin
kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi -- aina
sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, -- sille pivolliselle
nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen
aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen,
nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen
revolutionidraamaan. Tällainenko -- kysyttiin -- tällainenko on
Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa
tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina
kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki,
varaamatta mitään sijaan?

Nuo kiihkoisat moittijat -- niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin
-- olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen
tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy.
Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa
mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan
sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun
lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni
olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento -- hänkö
karrikatyyri?"

Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka
peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen
maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja
varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee,
hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä
pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten,
loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta
kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän
ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän
ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan
sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena
traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä
viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani "Savua", joka sekin sai
osakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista
kiihkoa kuin "Isät ja lapset". Tässä romaanissaan hän ruoskii,
nimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia
puhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan
sittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten
reformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman
todellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat --
savua, savua, savua!

Loput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se
vuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti
Parisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin
vain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa
alkanut uusi liike, tuo "kansaan meneminen" ja sosialistinen
propaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä
hän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa _"Uudistalo"_ (Now),
joka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin
terveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n
romaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että
yhteisen kansan elämässä.

"Isäin ja lasten" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten
antanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa
neroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma
paljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja
Pietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti
juhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen
osakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan
paljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.

Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä
kirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä
kerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto
alkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan
aikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta
1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa
lähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä
lokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon
otti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista
ja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin
kaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja
yliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö --
valitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä
se kulkee tänäänkin vielä, -- itki sinä päivänä suuren mestarinsa
poislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan
parhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen
opettaja ja kasvattaja.

Mutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa.
Niin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin
paljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän
sisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta,
erillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta
yhtymäkohtaa.

Turgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti
ja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä
taideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat,
rakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan
elävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.

Turgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa
lause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty,
hiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja
luontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi
siinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän
olojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä,
mutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme
tunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen
välttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja
70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset,
jotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin
teoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta.
Meidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan,
tutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa
me olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä
parhaimpia opastajia juuri _Turgênjew_.

Sortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.

_K. Suomalainen_.




I.


-- No, Pjotr, eikö näy vieläkään?

Näin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies,
näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja
ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n
viertotien varrella.

Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia
alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli,
sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta,
monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti,
sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä
sukupolvea.

Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:

-- Ei todellakaan näy vielä.

-- Ei vainen näy?

-- Ei näy, -- toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.

Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä
katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.

Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan
päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa
sielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin -- pyykitettyään
alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin"
-- tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen
isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta
hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen
ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna
maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin
varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli
Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä
ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona,
ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia
adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.

Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe,
mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi
noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti
päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä,
aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui
äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin
kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, -- sanalla sanoen oli elämäänsä
kaikin puolin tyytyväinen.

Nikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan,
olipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana
piti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua
sotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana
päivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi
kuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen
tuli tuommoinen hiukan "ykskolmatta". Isälle ei muu neuvoksi kuin
huiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.

Kun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin
isä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon.
Kaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin.
Nuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä
Pietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.

Isä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin
tällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia,
joka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla.
Tällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti
pyöristetyissä "kierrekaarteissa" sanat: "Pjotr Kirsânow,
kenraalimajori".

Vuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan
kandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti
onnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin.
Tuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian
puistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun
äkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian
miestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa;
virkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti,
ja se se hänestä lopunkin teki.

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitsh -- vanhempainsa vielä eläessä
ja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen -- ennättänyt rakastua
entisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen
tyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka
luki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien "Tiedetten" osastosta.
Nikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla
keisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli
saanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten
vietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä
Metsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa
oli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin
maaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle
pian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.

Hauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan
toistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin
nelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva
kasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi
välistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui --
hauskasti ja hiljaisesti hänkin.

Kymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva
kuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi
moniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa
haihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi
väkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa
toimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia
uudistuksia.

Vuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan
kolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen
tehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi
hän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme
hänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä
hiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut
kandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.

Palvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa -- vai siksikö
vain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin
alla -- ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää
nuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava
kananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria,
keltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä
kaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä
paistoi koko terältä... Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli
lämpimäisleivältä.

Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika --
kandidaatina ... Arkâsha..."

Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo
kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus
palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin... "Eipäs
vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena... Paksu, sinervä
kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen
rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä,
mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden
kolina.

-- Nuori herra taitaa tulla jo, -- ilmoitti palvelija, ponnahtaen
esiin portin takaa.

Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä
tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia
edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja
armaitten kasvojen tutut piirteet.

-- Arkâsha! Arkâsha! -- huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen
juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa
nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen
poskeen.




II.


-- Maltahan, isä kulta! Jahka tässä puistelen pölyjä pois, -- puheli
Arkâdi matkasta hiukan rasittuneella, mutta heleällä, nuorekkaalla
äänellä, iloisesti vastaten isän hyväilyihin. -- Ihanhan minä tahraan
sinut kokonaan.

-- Etkös ja, etkös ja! -- toisti toistamiseen Nikolai Petrôwitsh,
myhäillen mielenliikutuksessa, ja lyödä lapauttaen pari kertaa
kädellään poikansa päällysviitan kaulukseen ja omaankin palttoonsa.
-- Annas kun katselen sinua, miltä sinä nyt oikein näytät, --
lisäsi hän, astuen hiukan peremmä, ja läksi sitten kiirein askelin
majatalolle päin, puhellen: -- tänne näin, tänne näin, ja nyt hevosia
joutuun!

Nikolai Petrôwitsh näytti olevan paljoa hätäisempi poikaansa; hän
oli aivan kuin hämillään, ikäänkuin mitä aristelisi. Arkâdi pysäytti
hänet.

-- Isä hyvä, -- virkkoi hän, -- salli minun esittää sinulle hyvä
ystäväni Bazârow, josta niin usein olen sinulle kirjoittanut. Hän on
ystävällisesti suostunut vierailemaan meidän luonamme.

Nikolai Petrôwitsh kääntyi nopeasti ympärinsä ja astui kookkaan
herran luokse, joka, yllään pitkä tupsukas viitta, vast'ikään oli
kiivennyt alas tarantassista. Nikolai Petrôwitsh puristi lujasti
vieraan paljasta, punaista kättä, jonka tämä vasta jonkun ajan
perästä oli ojentanut hänelle.

-- Sydämellisesti tervetullut! -- aloitti hän. -- Kiitos, että
hyväntahtoisesti suostuitte tulemaan meille... Minä toivon ...
sallikaa kysyäni teidän ristimä- ja isännimeänne.

-- Jevgêni Wasíljew, -- vastasi Bazârow veltolla, mutta miehekkäällä
äänellä, kääntäen samassa mekkonsa kauluksen alas ja siten paljastaen
koko kasvonsa Nikolai Petrôwitshin nähdä. Kapeat ne olivat ja laihat,
otsa leveä, nenä juurelta litteä, päästä terävä, silmät suuret,
vihertävät ja leuassa hiekanvärinen, riippuva poskiparta. Kasvoissa
elähteli tyyni myhäily; niissä ilmeni itseensä luottamusta ja älyä.

-- Minä toivoisin, -- jatkoi Nikolai Petrôwitsh, -- ett'ette
ikävystyisi aikojanne meillä.

Bazârowin ohuet huulet liikahtivat hiukan. Sanaakaan vastaamatta hän
vain kohotti lakkiansa. Tummahko ja pitkä, musta tukka ei saanut
kätketyksi avaran pääkallon kyhmyjä.

-- Kuinkas tehdään nyt, Arkâdi? -- kääntyi Nikolai Petrôwitsh jälleen
poikansa puoleen. -- Käsketäänkö panna hevoset valjaisin nyt heti,
vai tahdotteko levähtää?

-- Kotona levätään sitten, isä kulta. Käske vain panna valjaisin.

-- Heti kohta, heti kohta, -- virkkoi isä. -- Pjotr, kuulehan! Pidä,
veikkonen, huolta ja joudu!

Pjotr -- niinkuin täydellisentyneen palvelijan tulee ja sopii -- ei
lähestynytkään suutelemaan nuoren herran kättä, taampaa vain kumarsi
ja puikahti jälleen portin taa.

-- Minä tulin tänne kaleskoissa, mutta on sinun tarantassiasikin
varten troikka, -- puheli kiireisesti Nikolai Petrôwitsh, sillä välin
kuin Arkâdi joi vettä, jota majatalon emäntä oli tuonut hänelle
rautanapossa, ja Bazârow, pistettyään piippuun, katseli kyytimiestä,
joka riisui hevosia valjaista. -- Mutta kaleskat on vain kahden
istuttavat, ja mitenkäs nyt sinun ystäväsi ... tuota noin...

-- Hän ajaa tarantassissa, -- keskeytti Arkâdi. -- Älä yhtään
kursaile hänen kanssaan. Hän on kelpo poika, vaatimaton semmoinen;
saatpa nähdä.

Nikolai Petrôwitshin kuski talutti hevoset ulos pihasta.

-- No liiku liukkaasti, paksu parta! -- virkkoi Bazârow hollimiehelle.

-- Kuulit sä Mitjûha! -- puuttui puheesen toinen hollimies, kädet
lammasnahka-turkin takaratkoissa. -- Kuulit sä, minkä nimen herra
sulle sujautti? Paksu oletkin parta.

Mitjûha viittasi vaan kädellään ja rupesi kiskomaan ohjaksia
hiestyneen keskihevosen päältä.

-- Joutukaa pojat, joutukaa auttamaan! -- huudahti Nikolai
Petrôwitsh, -- saatte juomarahaa!

Muutamassa minutissa oli saatu hevoset valjaisin. Isä poikineen
kävi kaleskoihin. Pjotr kiipesi kuskin viereen. Bazârow hyppäsi
tarantassiin ja painoi päänsä nahkatyynyihin. Molemmat ajoneuvot
läksivät liikkeelle.




III.


-- Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia!
-- puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä,
milloin polvea. -- Viimeinkin!

-- Kuinkas setä jaksaa? -- kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään
vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin
pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta
ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.

-- Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan,
mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.

-- Saitko kauankin odotella minua?

-- Viiden tunnin verran.

-- Isä kulta!

Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai
Petrôwitsh naurahtelemaan.

-- Saatpa nähdä, -- virkkoi hän, -- millaisen komean hevosen minä
olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.

-- Saako Bazârowkin oman huoneen?

-- Löytyy huone hänellekin.

-- Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka
suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.

-- Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?

-- Äskettäin.

-- Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?

-- Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja
kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.

-- Vai niin! Hän on medisiinari siis! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh
ja vaikeni hetkiseksi. -- Pjotr! -- lisäsi hän sitten, osoittaen
kädellään, -- tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?

Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia
tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset
höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään
lammasnahka-turkit levällänsä.

-- Meidän ne on, -- sanoi Pjotr.

-- Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?

-- Kaupunkiin kaiketikin... Kapakkaan, -- lisäsi Pjotr halveksien ja
kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä
ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei
hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.

-- Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, --
jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. -- Eivät maksa veroa.
Minkäs sille mahtaa?

-- Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?

-- Kyllä, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. --
Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne
vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten
kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako
sinua sitten maatalous?

-- Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, -- huomautti
Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.

-- Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren
markiisin, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, -- nyt sopii syödä
päivällistäkin ulko-ilmassa.

-- Hyvinpä se on huvilan tapaista ... mutta tuo nyt on kaikki
vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä
herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla
koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja
taivaskin täällä...

Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.

-- Ei kummakaan, -- huomautti Nikolai Petrôwitsh. -- Täällähän sinä
olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta
joltain erinomaiselta.

-- Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.

-- Mutta kumminkin...

-- Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat
kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi
alkuun.

-- En muista, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- lienenkö kirjoittanut
sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.

-- Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?

-- Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä
ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.

-- Onko sinulla voutikin entinen?

-- Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota
vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en
ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. -- Arkâdi
viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: -- _Il
est libre_, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla
voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen
määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa.
Mutta muutoin -- liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään
otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun
sisällisen levottomuuden tilassa, -- äsken sanoin, ettes Mârjinossa
mitään muutoksia huomaa... Se ei ole ihan niin... Minä pidän
velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka...

Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:

-- Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni
tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia
periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka ... onhan
sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni... Sanalla sanoen tuo ...
tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin...

-- Fênitshkako? -- kysyi Arkâdi etenkehdaten.

Nikolai Petrôwitsh punastui.

-- Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä... No niin ...
hän asuu nyt luonani... Minä sijoitin hänet päärakennukseen ...
siellä oli kaksi pikku huonetta... Muutoin, saattaahan kaiken tämän
vielä asettaa toisinkin...

-- No mutta, isä hyvä, miksikä?

-- Sinun ystäväsi tulee nyt meille ... eihän se sovi...

-- Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea
tuollaista.

-- Ja olethan siellä sinäkin, -- äänteli Nikolai Petrôwitsh. --
Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut ... ikävä kyllä.

-- No mutta, isä hyvä! -- kiirehti Arkâdi sanomaan. -- Näyttää
melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!

-- Tietysti, täytyyhän minun hävetä, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,
yhä enemmän punastuen.

-- Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!

Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin
anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin
suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja
samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.

-- Lakkaa jo, isä hyvä! -- lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin
nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.

Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen
pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä...
Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.

Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.

-- Nämä ne ovat jo meidän peltoja -- virkkoi hän viimein.

-- Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? -- kysyi Arkâdi.

-- Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat
vedättämään.

-- Miksikä möit?

-- Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.

-- Jotka eivät maksa sinulle veroja?

-- Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi ... tottahan joskus
rupeavat maksamaan.

-- Sääli metsää, -- huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.

Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi.
Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan
ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään
metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja,
matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa
kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen
ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline
mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita
puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona
vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä,
kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja
niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin,
joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki
tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi
pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin,
taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja
lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin
ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa
tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä
heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä
hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen,
pakkasineen ja kinoksineen...

"Ei ole", -- ajatteli Arkâdi, -- "ei vainkaan ole varakasta tämä
tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat
eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan
välttämättömästi ... mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne
alkuun?"

Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain
teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana
kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa
huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului
leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin
kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta
piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä,
ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita
vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään
ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista
laineista.

Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen
vaimenivat, katosivat... Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin
iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki
hänet uudestaan syliinsä.

-- Jo tullaan pian, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh; -- jahka vaan
päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille
tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet
vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme
oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?

-- Tietysti, -- vastasi Arkâdi. -- Mutta kyllä on herttainen päivä
tänään!

-- Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan
nyt, taikka ... kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin,
muistathan Jevgêni Onjêginissa:

    Niin haikeaks lyöt mielen multa,
    Sä kevät, lemmen aika oi!
    Miks'...

-- Arkâdi! -- kajahti takaapäin Bazârowin ääni. -- Lähetäs mulle
tulitikku; piippu sammui.

Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut
kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella
myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen
tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.

-- Huolitko sikarista? -- huusi Bazârow taas.

-- Ann' tulla! -- vastasi Arkâdi.

Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun,
mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella
ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua,
että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut,
väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti,
jott'ei loukkaisi poikaansa.

Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon
kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto
rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella
nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä
Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).




IV.


Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä
vastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha
tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen
poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel
Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun
ja päästi irti tarantassin nahkaset.

Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja
melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen
kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu
uuden-aikaiseen kuosiin.

-- No nyt sitä ollaan kotona, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen
lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. -- Nyt ensi hätään
illallista ja sitten levolle.

-- Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, -- äänsi Bazârow,
jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.

-- Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! -- huudahti
Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa
lattiaan. -- Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.

Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja
tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa
punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli
hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun,
kädet seljän takana.

-- Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, -- alkoi Nikolai
Petrôwitsh; -- tulipas kotiin vihdoinkin... No niin! Miltäs näyttää
mies?

-- Kunnossa kaikin puolin, -- virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta
rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. -- Käskettekö kattaa
pöydän? -- kysyi hän merkitsevästi.

-- Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh,
ensin astua omaan huoneesenne?

-- Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se
minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, -- lisäsi Bazârow,
riisuen yltään matkaviittansa.

-- Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin
Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin
"mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli
ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan
huoneesesi?

-- Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, -- vastasi
Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan
keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin,
kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset
kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän
oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka
välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä,
erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja
keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä
silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat
kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti
tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden
ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo
kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.

Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä,
jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi
vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty
hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon
europpalaisen _"shake-hands'in"_, suuteli Arkâdia aito venäläiseen
tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti
hänen poskeansa, lausuen:

-- Terve tultua!

Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh
taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta
kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen
housuntaskuun.

-- Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, -- virkkoi hän miellyttävällä
äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään
nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat
hampaansa. -- Vai sattuiko tiellä jotain?

-- Ei yhtään mitään, -- vastasi Arkâdi, -- muutoin vain
viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä
hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.

-- Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! -- huudahti Bazârow,
äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.

Nuoret herrat läksivät kumpikin.

-- Ken tuo? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.

-- Jääkö hän meille vieraaksi?

-- Jää.

-- Tuoko pörröpää?

-- No niin, niin.

Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.

-- Arkâdi _s'est degourdi_[7] minun mielestäni, -- huomautti hän. --
Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.

Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin
tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai
Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän
sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen
toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen
välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen
edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt
illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä
ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin
sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi
muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan
tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään
on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan,
jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena.
Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä
kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten
välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän
viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh
se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti
illallisen jälkeen erottiin.

-- On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, -- puheli Bazârow
Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien
piipunnysäänsä. -- Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet,
entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.

-- Sinähän et tiedä, -- vastasi Arkâdi, -- että hän oli aikoinaan
koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän
oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.

-- Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei
ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo
tuommoinen?

-- Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.

-- Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika.
Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan
ymmärtänee, mutta hyvä mies.

-- Kultainen mies kerrassaan.

-- Huomasitko, että hän aristelee?

Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.

-- Merkillistä väkeä, -- jatkoi Bazârow, -- merkillistä väkeä nuo
vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti...
silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt!
Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene
lukkoon. No niin ... kannattaahan sitä tuollaista pitää ... noita
englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]

Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on
vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla,
jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties
vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät
kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle
muorille ikuista rauhaa... Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.

Sekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät
saaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh
oli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa.
Hän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää
käden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel
Petrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan,
istuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä
hiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset
kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä
hänellä oli viimeinen numero _Galignania_, mutta lukenut hän ei. Hän
katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin
himmeten, milloin kirkastuen... Missä lienevät hänen ajatuksensa
kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen
kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole
silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. -- Mutta pienessä
perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään
sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin
hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen,
johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista
hengitystä.




V.


Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

-- Ohhoh! -- arveli hän, vilkaisten ympärilleen. -- Eipä ole kovin
upeata tämä seutu.

Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin
täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan
verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon,
ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut
lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein
juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja
kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat
lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä
lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin
katettiin.

Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin,
käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika
repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän
kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin
virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

-- Mitäs sie, herra, sammakoilla? -- kysyi toinen pojista.

-- Tätä mie sammakoilla, -- vastasi Bazârow, jolla oli erityinen
taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän
milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; -- minä
halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja
elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se
vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä
meidänkin sisässä on ja elää.

-- Mitäs sie sillä tiijolla teet?

-- Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa
sinut.

-- Oot sie lääkär sitten?

-- Olen.

-- Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!
Johan nyt!

-- Minä pelkään niitä sammakoita justiin, -- huomautti Vasjka, noin
seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin
pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

-- Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

-- Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, -- virkkoi Bazârow.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin
luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät
terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona,
suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama
tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten
saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

-- Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla;
käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö
Dunjâsha?

-- Itse minä kaadan, itse, -- kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.
-- Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

-- Kerman, -- vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi
kysyvästi: -- isä hyvä?

Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

-- Mitä niin? -- kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

-- Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta
sopimattomalta, -- alkoi hän, -- mutta sinun eilinen avomielisyytesi
pakottaa minutkin olemaan avomielinen... Ethän suutu?

-- Puhu.

-- Sinä annat minulle rohkeutta kysymään ... eiköhän Dunj ...
eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta,
että minä olen täällä?

Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

-- Kenties, -- sai hän viimein sanotuksi, -- hän otaksuu ... tuota ...
häntä hävettää...

Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

-- Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun
mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja
toiseksi -- tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa
sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että
sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua
kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja
joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan
minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan
missään ole minun vapauttani rajoittanut.

Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella
kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta
isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen,
ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein
alleviivaten.

-- Kiitos, Arkâsha, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella
äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja
otsaa. -- Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi
ansainnut... Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan
minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että
hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin
tulosi ensi päivinä.

-- Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, -- huudahti
Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja
kavahti tuoliltaan. -- Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan
tarvitse kainostella minua.

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

-- Arkâdi, -- yritti hän puhua, -- älähän sentään... eihän se
mitenkään ... siellä ... tämähän tulee hänelle niin odottamatta...

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa
terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui
hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti... Aavistiko hän,
kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan
välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta
hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko
itseään heikkoudesta, -- sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat
liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta
kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. -- Nyt
me olemme jo tuttuja! -- huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen
lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. -- Feodôsia Nikolâjewna on
tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta
miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo
eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja
suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata
sylinsä... Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

-- Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? -- kuului takaapäin
Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan.
On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä
niin pian kuin suinkin.

-- Mitäs sitä kummastelet? -- sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. --
Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt
kyllikseni katsellakaan häntä.

-- En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Tahtoisinpa
vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten
viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku,
englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja
huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata
elämää, mutta kankea paidan kaulus -- ei valkoisen, vaan kirjahtavan
paidan, niinkuin aamupukuun sopikin -- pönkitti armottoman
itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

-- Missäs sinun uusi ystäväsi on? -- kysyi hän Arkâdilta.

-- Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee
jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei
siedä kursailemista.

-- Sen näkee kyllä. -- Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan
voita leivälleen. -- Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

-- Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

-- Missä hänen isänsä asuu?

-- Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän
oli ennen rykmentin lääkärinä.

-- No siinähän se on, siinähän se on! ... Ilmankos minä tässä
muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen
Bazârow? ... Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan
Bazârow niminen lääkäri?

-- Taisi olla.

-- Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! -- Pâvel
Petrôwitshin viikset vavahtivat. -- Entäs itse tämä herra Bazârow,
mikä hän oikeastaan on? -- kysyi hän verkalleen.

-- Mitäkö Bazârow on? -- Arkâdi naurahti. -- Tahdotkos, setä, niin
minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

-- Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

-- Hän on nihilisti.

-- Mitenkä? -- huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti
juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen
asentoon hän jäikin.

-- Hän on nihilisti, -- toisti Arkâdi.

-- Nihilisti? -- lausui Nikolai Petrôwitsh. -- Se tulee
latinalaisesta sanasta _nihil_, joka minun ymmärtääkseni on niin
paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka ...
joka ei tunnusta mitään olevaksi?

-- Sano: joka ei pidä arvossa mitään, -- liitti Pâvel Petrôwitsh, ja
rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

-- Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, -- huomautti
Arkâdi.

-- Eikös se ole yhdentekevä? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään
autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä,
olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

-- No niin, ja se on hyvä, vai? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

-- Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä
sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä
(Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten
tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi),
ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot,
pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. _Vous aves changé tout
cela_...[9] No niin ... suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä
ja myötämäkeä ... mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat ...
mitenkäs se olikaan?

-- Nihilistit, -- lausui Arkâdi selvästi.

-- Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.
Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä,
ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai
Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan
sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen,
noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja
silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja
hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku
huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta
kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui
hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin
kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän
viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin
hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa
oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai
Petrôwitsh kävi levottomaksi.

-- Kuinka jaksat, Fênitshka? -- virkkoi hän hampaittensa lomitse.

-- Kiitos kysymästänne, -- vastasi toinen hiljaisenpuoleisella,
mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle
ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa
oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh
härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

-- Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, --
virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen
kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa;
vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja.
Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain
liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti
päätään, virkkaen:

-- Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin
teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

-- Verimatojako teill'on siinä, vai? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Sammakoita täss'on.

-- Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

-- Kokeita varten vaan, -- vastasi Bazârow tyynesti ja astui
kartanoon.

-- Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.
-- Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti
salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä
varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen
voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se
päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä
miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu",
oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut
kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja
lähtee matkoihinsa."




VI.


Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä.
Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin
isää, vuoroin setää.

-- Kävittekö kaukanakin? -- kysäsi Nikolai Petrôwitsh.

-- Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin
ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.

-- Ettekö te ole metsämies?

-- En.

-- Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? -- kysyi vuoroonsa Pâvel
Petrôwitsh.

-- Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.

-- Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä
tuolla alalla.

-- Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, --
vastasi Bazârow välinpitämättömästi.

Pâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa "germanilaiset" eikä
"saksalaiset". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut
kukaan.

-- Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? -- lausui
Pâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään
salaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös
loukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin
poika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin
katkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain
karkeaa, melkein röyhkeätä.

-- Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, -- vastasi Bazârow.

-- Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan
liene yhtä mairittelevaa laatua?

-- Niinpä melkein.

-- Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, -- virkkoi
Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään
taaksepäin. -- Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi
kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?

-- Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi
uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä
suostun, siinä kaikki.

-- Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein?
-- tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras,
niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin
loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.

-- Eivät kaikki, -- vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei
nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.

Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on
kohtelias, tuo sinun ystäväsi."

-- Mitä taas minuun tulee, -- alkoi hän puhua jonkinmoisella
ponnistuksella, -- niin minä, vaivainen syntinen, en noita
saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en
nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne
saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee
miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit ... vai mitä ne oli ...
ja Göthet... Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen... Mutta
nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja...

-- Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään
runoilija, -- keskeytti Bazârow.

-- Vai niin! -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan
silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. -- Ette siis tunnusta
taidetta?

-- Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei
ole enää haemorroideja!" -- huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti
naurahtaen.

-- Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken
tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan
tieteesen?

-- Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään.
Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on
ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.

-- Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin,
ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin
nähden kielteisellä kannalla?

-- Kuulusteluako tämä on, vai? -- kysäsi Bazârow.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan... Nikolai Petrôwitsh katsoi
velvollisuudekseen puuttua puheesen.

-- Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne
likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän
mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen
siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin
tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te
voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte
antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.

-- Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka
Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi
kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.

"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai
Petrôwitsh.

-- Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, --
lisäsi hän ääneen. -- Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä
keskustelemaan voudin kanssa.

Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.

-- Niin, niin, -- puheli hän, kehenkään katsomatta, -- ylen on paha,
kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista
älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa
säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst!
Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät
järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan,
saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy
todellakin olevan viisaampi meitä.

Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui
verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.

-- Onko hän tuollainen aina? -- kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta,
heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.

-- Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, -- muistutti
Arkâdi, -- sinä loukkasit häntä.

-- Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita
maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja,
pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran
on rakenteeltaan sellainen... Mutta jääköön mies rauhaan minulta!
Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä
sukeltaja, _Dytiscus marginatus_, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.

-- Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, -- alkoi Arkâdi.

-- Koppakuoriaisenko?

-- Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole
sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä
kuin ivaa.

-- Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?

-- Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.

-- Minkä johdosta niin?

-- Kuulehan nyt.

Ja Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen
seuraavasta luvusta.




VII.


Pâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin
veli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt
huomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä
luottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen
täytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla.
Häntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa
kiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat
hänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja
kadehtivat häntä.

Hän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti
veljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa.
Nikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä
heikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat,
pienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta
mielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut
yhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan
(aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison
keskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista
kirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni;
loistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.

Siihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin
muuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen
puolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen
mies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan
äkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä
varsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina;
hän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi
uupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa,
ottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin
hän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti
hän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä
väännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä.
Päivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen,
ja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella
jaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen
syliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä
oli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin
kulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan
kukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin
silmät, eikä edes itse silmätkään -- ne olivat pienenpuoleiset ja
harmaat -- vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka
huoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, -- arvoituksen
tapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta
silloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä
aina hieno ja aistikas.

Pâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen
kanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään
kunnon sanaa, ja -- Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti.
Tottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian
tässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa.
Päinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin
tuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli
ikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta,
mihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa
piillytkään, -- ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten
salaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa.
Ne leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen
ymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan.
Koko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat
kirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään
oikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota
hän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista:
hän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa,
jonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä,
neuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä
neuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme
oli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina
huoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän
kohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.

Hellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään
monastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista
epäonnistumista.

-- Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? -- kyseli hän itseltään, mutta
sydäntä vain ahdisti yhä edelleen.

Kerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli
piirretty sfinksi.

-- Mikäs tuo? -- kysyi ruhtinatar. -- Sfinksikö?

-- Niin on, -- vastasi hän; -- ja tämä sfinksi olette te.

-- Minäkö? -- kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen
tuon selittämättömän katseensa. -- Tuo on, tiedättekö, sangen
mairittelevaa, -- lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä
tuijottaen häneen niin kummallisesti.

Raskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar
P. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se
tapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä.
Hän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle
rauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi
hänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille.
Pâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa
pyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.

Neljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten
hänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään.
Hän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua
mistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta
lumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa
hän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa;
näytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin
intohimoisesti ... mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa ...
tuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi.
Välttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut
pysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa
olisi mahdollista... Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli
häntä sen koommin lakkaamatta.

Kirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa,
mutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla
hän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin,
entiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella,
saattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta
ei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä
ryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi
nyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla
ikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa,
-- sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei
tietysti ajatellutkaan.

Täten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan,
hirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin
Venäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.

Klubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar
P:n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein
hourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli
klubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt
korttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin
ennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun
paketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut
ruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja
käskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.

Tämä tapahtui 1848 vuoden alussa, samaan aikaan, jolloin Nikolai
Petrôwitsh, leskeksi jäätyään, käväisi Pietarissa. Pâvel Petrôwitsh
ei ollut nähnyt veljeänsä melkein siitä saakka kuin tämä oli
asettunut maalle. Nikolai Petrôwitshin häät oli vietetty juuri niinä
päivinä, jolloin Pâvel Petrôwitsh oli tutustunut ruhtinattaren
kanssa. Ulkomailta palattuaan hän läksi veljensä luokse maalle,
aikoen viipyä siellä pari kuukautta, nauttiakseen heidän onnestaan,
mutta ei kestänyt siellä kuin viikon päivät. Veljesten olot,
itsekunkin, olivat siksi kovin erilaiset. Vuonna 1848 tämä erotus ei
ollut enää niin räikeä: Nikolai Petrôwitsh oli kadottanut vaimonsa,
Pâvel Petrôwitsh oli kadottanut entiset muistonsa; ruhtinattaren
kuoltua hän koetti olla muistelematta häntä. Mutta Nikolai
Petrôwitshissa oli tallella tietoisuus säännöllisesti vietetystä
elämästä, ja poikakin se kasvoi ja varttui hänen silmissään. Pâvel
sitä vastoin, yksinäinen, naimaton mies, oli astumassa tuohon
himmeään, usmaisaan aikaan, jolloin ihmisessä elähtelee toiveitten
kaltaisia surkutteluja ja surkuttelujen kaltaisia toiveita, jolloin
nuoruus on mennyt, mutta vanhuus vasta tuloansa tekee.

Tämä aika oli Pâvel Petrôwitshille raskaampaa kuin kenellekään
muulle: kadotettuaan menneisyytensä, hän oli kadottanut kaikki.

-- En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon -- virkkoi hänelle veli
kerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) -- Maria
vainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä
kaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.

-- Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, --
vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Sen koommin olen talttunut, eilenhän
viisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun
luoksesi ainaiseksi, jos sallit.

Vastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta
puolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin
Pâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän,
kerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes
niinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa
kanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä
kirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin.
Harvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa
muulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen
ääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin
tilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla
uudemman sukupolven edustajista.

Niin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana
miehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä
paljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä,
aristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja
naismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman
hotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä,
olipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin
luona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire
ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen
"jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina
tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen
rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä
melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.

       *       *       *       *       *

-- Katsopas nyt, Jevgêni, -- virkkoi Arkâdi, päätettyään
kertomuksensa; -- nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää
tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa
pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa -- omaisuus,
kuten tietänet, on heillä jakamatta, -- mutta hän on valmis auttamaan
ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka
heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja
haistelee eau-de-colognea...

-- Tietty se: hermot näet... -- keskeytti Bazârow.

-- Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään
puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä ...
vallankin ... vallankin naisiin nähden.

-- Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa.
Kyllä minä tuon tiedän.

-- Sanalla sanoen, -- jatkoi Arkâdi: -- hän on hyvin onneton, usko
minua; synti on halveksia häntä.

-- Kukas se häntä sitten halveksii? -- vastasi Bazârow. -- Mutta
sen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko
elämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset
tuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin,
ett'ei enää kykene mihinkään, -- semmoinen ei ole mies, vaan koiras.
Hän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä
hän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän
itseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin
pahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.

-- Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on
elänyt, -- huomautti Arkâdi.

-- Kasvatusko? -- huudahti Bazârow. -- Joka ihminen on velvollinen
kasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin
esimerkiksi minä... Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun
pitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta.
Ei, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja
mitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä
me "fysiologit" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän
anatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset
katseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä,
mätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.

Ja ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt
asettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli
sekaantunut halvan tupakan löyhkää.




VIII.


Pâvel Petrôwitsh ei ollut kuin vähän aikaa läsnä veljen
keskustellessa voudin kanssa. Tämä vouti oli pitkä, laiha mies, ääni
imelänkäheä niinkuin keuhkotautisilla, silmissä veijarimaisuus.
Kaikkiin Nikolai Petrôwitshin huomautuksiin hän vastaili: "Ka
herrainen aika, se on vissi se", ja koetti saada talonpojat juomarin
ja varkaan kirjoihin. Äskettäin käytäntöön pantu uudenlainen
maatalous se vonkui kuin pyörä voiteen puutteessa, paukahteli kuin
tuoreesta puusta kotona tehty huonekalu. Nikolai Petrôwitsh ei
tuosta mieleltään masentunut, mutta huokaili sentään usein ja vaipui
mietteisinsä: hän tunsi, että asian onnistuminen kysyy rahoja, mutta
rahat olivat häneltä melkein lopussa.

Arkâdi oli ollut oikeassa: Pâvel Petrôwitsh oli monastikin
auttanut veljeänsä. Useinkin, nähdessään velimiehen puuhailevan
ja ponnistelevan, päätänsä särkien, mitenkä taaskin päästä
pulasta, usein Pâvel Petrôwitsh silloin astui akkunan luo ja kädet
housuntaskussa jupisi hampaittensa välitse: _Mais je puis vous
donner de l'argent_,[10] ja antoi hänelle rahoja. Mutta tänään ei
hänellä niitä ollut, ja senvuoksi hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois.
Taloudelliset harmit olivat hänestä sangen ikäviä. Sitä paitsi tuntui
hänestä, että niin paljon kuin Nikolai Petrôwitsh puuhaileekaan
ja hommaa, ei hän sittenkään ota asiata siitä päästä kiinni kuin
pitäisi, vaikk'ei hän suinkaan olisi osannut nimenomaa sanoa, missä
kohden velimies milloinkin erehtyy.

"Veli ei ole tarpeeksi käytännöllinen", arveli hän itsekseen; "muut
puijaavat häntä."

Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin piti veljeänsä erinomaisen
käytännöllisenä miehenä ja kysyi myötäänsä häneltä neuvoa.

-- Minä olen tuommoinen heikko, hempeä mies, ikäni elänyt erämaassa,
-- puheli hän; -- mutta sinä sensijaan olet niin paljon seurustellut
ihmisten kanssa, sinä tunnet heidät; sinulla on kotkan silmä.

Pâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois,
koettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.

Veljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja
takaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven
eteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti
oveen.

-- Kuka siellä? Käykää sisään! -- kuului Fênitshkan ääni.

-- Minä, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.

Fênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi
sylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois,
hän pikimmältään korjasi huiviansa.

-- Suokaa anteeksi, jos häiritsin, -- sanoi Pâvel Petrôwitsh,
katsomatta häneen. -- Minä olisin vaan pyytänyt ... tänään on
luullakseni asiata kaupunkiin ... pyytänyt, että käskisitte ostamaan
minulle viheriäistä teetä.

-- Kyllä, -- vastasi Fênitshka; -- kuinka paljon suvaitsette?

-- Puoli naulaa riittänee yllinkyllin... Teillähän näkyy täällä
olevan uutta -- lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen,
joka kosketti Fênitshkankin kasvoja. -- Uutimet ikkunoissa,
tarkoitan, -- selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.

-- Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään
lahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.

-- Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää
olevan sangen mukavaa.

-- Nikolai Petrôwitshin suosiosta, -- kuiskasi Fênitshka.

-- Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa
kylkirakennuksessa? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta
vähääkään myhähtämättä.

-- Parempi on, tiettävästi.

-- Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?

-- Siell'on pesijät nyt.

-- Vai niin!

Pâvel Petrôwitsh vaikeni.

"Nyt se kai lähtee", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän
lähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas,
hiljalleen nyppien sormiaan.

-- Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? -- virkkoi Pâvel
Petrôwitsh vihdoin. -- Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se
minulle.

Fênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän
pelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen
kanssaan.

-- Dunjâsha! -- huusi hän, -- Tuokaa Mitja tänne (Fênitshka
teititteli talossa kaikkia). -- Tai malttakaa, pannaan hänelle koltti
päälle.

Fênitshka kääntyi ovea kohti.

-- Samahan se on, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.

-- Minä tulen heti, -- vastasi Fênitshka, lähtien kiireesti toiseen
huoneesen.

Pâvel Petrôwitsh, jäätyään yksikseen, loi erittäin tarkkaavaisen
katseen ympärilleen. Tämä pienenläntä, matala huone oli sangen
siisti ja kodikas. Siinä tuntui vereksen lattiamaalin, juhannuskukan
ja mesiruohon haju. Seinuksilla seisoi tuoleja lyyramaisine
selkämyksineen. Ne oli jo kenraali vainaja aikoinaan ostanut
Puolasta, ollessaan sotaretkellä siellä. Yhdessä nurkassa oli
musliniuutimien verhoama pieni sänky ja sen vieressä kupukantinen,
rautavanteinen arkku. Nurkassa vastapäätä sitä paloi pikkuinen lamppu
suuren pyhimyskuvan edessä, joka esitti Nikolaita Ihmeittentekijää;
sädekehästä riippui punaisessa nauhassa pikkuruinen poslinimuna
pyhimyksen rinnalla. Ikkunalaudoilla oli viimevuotisilla
marjasylteillä täytettyjä lasipurkkeja, joitten läpi päivänvalo
viheriänä kuulsi. Niitten suulle oli huolellisesti sidottu
paperipäällykset, joihin Fênitshka itse oli suurilla kirjaimilla
merkinnyt: "karviaismarja". Se oli Nikolai Petrôwitshin lempisylttiä.
Katosta riippui pitkässä nuorassa häkki, jossa lyhythäntäinen
keltasirkku myötäänsä hypiskeli tirskutellen ja pannen häkin
yhtämittaa heilumaan ja vavahtelemaan, jolloin hampun siemeniä aina
pudota pirahteli maahan. Väliseinällä, pienen piirongin yläpuolella
riippui jotenkin huonoja, kiertävän taiteilijan ottamia valokuvia
Nikolai Petrôwitshista jos millaisissakin asennoissa. Siinä riippui
Fênitshkankin kuva, kerrassaan onnistumaton: tummissa puitteissa oli
jotain kasvojen tapaista, silmiä vailla, suupielissä ponnistettu
hymy; muuta ei siinä erottanut. Fênitshkan yläpuolella taas itse
kenraali Jermôlow, huopaviitta yllään, ankaran tuimana tuijotteli
kohti Kaukaasian kaukaisia kukkuloita pienen, kengänmuotoisen
silkkisen neulatyynyn alta, joka oli painunut ihan kenraalin otsalle
asti.

Kului viiden minutin verran. Viereisestä huoneesta kuului kahinaa ja
supatusta. Pâvel Petrôwitsh otti piirongilta tahratun, hajallisen
nidoksen Masáljskin _Stréltseja_ ja selaili sitä hiukan... Ovi
aukeni, ja sisään astui Fênitshka Mitja sylissä. Hän oli pukenut
pojan päälle punaisen paidan, jonka kauluksessa oli kiiltonauhainen
reunus, kammannut pojan pään ja pessyt silmät. Poika hengitti
lujasti, kurotteli ruumistaan ja nytkäytteli käsiään, niinkuin
terveitten lasten on tapa, mutta uhkea paita se nähtävästikin teki
tehtävänsä: tyytyväisyyden ilme heijasti koko hänen pulleasta
olennostaan. Fênitshka oli laittanut omankin tukkansa järjestykseen
ja sitaissut päähänsä paremman huivin, mutta hän olisi huoleti
saattanut jäädä entiseen asuunsa. Ja todellakin, oliko maailmassa
mitään sen viehättävämpää kuin nuori äiti, terve lapsi sylissään?

-- Kas tuota pallukkaa, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, kutkuttaen
Mitjaa kaksoisleuasta etusormensa pitkän kynnen päällä. Poikanen
kiinnitti katseensa keltasirkkuun ja rupesi nauramaan.

-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, painaen kasvojansa lasta vasten
ja hiljalleen puistellen häntä, Dunjâshan asetellessa ikkunalle
savupyperöä vaskirahan päälle.

-- Kuinkas vanha hän onkaan? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kuusi kuukautta, pian kääntyy seitsemännelle, yhdentenätoista
päivänä ensi kuuta.

-- Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi
Dunjâsha hiukan arkaillen.

-- Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! -- Lapsi rupesi taas
nauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko
kourallaan äitiään nenään ja huuliin. -- Vallaton veitikka! -- puheli
Fênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.

-- Hän on veljeni näköinen, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.

"Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?", ajatteli Fênitshka.

-- Niin, niin, -- puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; --
ihan velimiehen näköinen.

Hän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.

-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.

-- Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? -- kuului äkkiä Nikolai
Petrôwitshin ääni.

Pâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen,
mutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että
toisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.

-- Sinullahan on koko pulska poika, -- sanoi hän, kelloonsa
katsahtaen. -- Minä poikkesin tänne puhumaan teestä...

Ja sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme
kasvoissa.

-- Itsestäänkö hän tuli? -- kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.

-- Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.

-- Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?

-- Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai
Petrôwitsh?

-- Miksi niin?

-- Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?

-- Nnno ... eipä sentään, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen
ja otsaansa hieraisten. -- Kun olisi ennen... No terve, sinä mötys,
-- virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli
häntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan
Fênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen
paidan päällä.

-- Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? -- sopotti Fênitshka, laskien
silmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös... Soma oli hänen
silmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen
lempeästi ja hiukan typerästi.

       *       *       *       *       *

Nikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.

Kerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt
majataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman
mielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä
oli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. "Saksalainenkohan täällä
lieneekin emäntä?" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin
venakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot
somat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen
kanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä
tekikin.

Nikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen
maakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan
haeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain
vähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle
silloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen
miehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan
ainoan tyttären, Fênitshkan.

Parin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän
nimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan
kylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina
pani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli
täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä
häntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen.
Sunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa,
jossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.

Näin kului toista vuotta.

Aamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään
tavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa
hänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään.
Nikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti
tautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen
apteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka,
kuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi,
mutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai
Petrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon
punaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin
haudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa.
Fênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.

-- Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! -- sanoi Alina hänelle.

Mutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan
joutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän
jakauksen kohdalle.

Fênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli
isäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai
Petrôwitshin silmissä kuvastuivat nuo puhtaat, hennot, arasti
kohotetut kasvot; hän tunsi kämmeniensä koskettelevan tuota pehmeätä
tukkaa, näki nuo viattomat, puoleksi avonaiset huulet, joitten
välitse helmimäiset hampaat kosteina väikähtelivät päivänvalossa. Hän
rupesi entistä tarkkaavammin katselemaan häntä kirkossa ja koetti
päästä puheisin hänen kanssaan.

Fênitshka vierasti häntä ensi alussa. Niinpä kerrankin, kun Nikolai
Petrôwitsh kohtasi hänet kapealla, tuuhean ruispellon kautta
kulkevalla polulla, hän puikahti piiloon korkeakortiseen, sankkaan
peltoon, jossa rukiinen juurella kasvoi tiheässä ruiskukkia ja
koiruohoa. Nikolai Petrôwitsh huomasi hänen päänsä kortten kultaisen
verkon lävitse, josta hän katsella kurkisteli kuin pikku eläin.

-- Hyvää iltaa, Fênitshka! -- huusi hän tytölle lempeällä äänellä. --
En minä pure.

-- Jumal' antakoon! -- kuiskasi toinen, tyyssijaansa jättämättä.

Vähitellen hän alkoi tottua Nikolai Petrôwitshiin, vaikka yhä
vieläkin pelkäili hänen läsnäollessaan, kunnes Arina, hänen äitinsä,
äkkiä kuoli koleraan. Minnekä oli tyttö nyt joutuva? Hän oli perinyt
äidiltään rakkauden järjestykseen, järkevyyteen ja arvokkaisuuteen,
mutta olihan hän vielä niin nuori, niin yksinäinen. Nikolai
Petrôwitsh itse oli niin hyväntahtoinen, siivo...

Tarpeetonta on kertomusta enää jatkaa...

-- Vai tuli se veli noin vaan? -- tiedusteli Nikolai Petrôwitsh. --
Oveen kolkutti ja astui sisään?

-- Niin.

-- No se on hyvä se. Annas kun hypittelen Mitjaa. Ja Nikolai
Petrôwitsh rupesi hypittelemään poikaa melkein lakeen saakka. Kovin
oli pienonen itse siitä hyvillään, mutta levoton oli äiti. Joka kerta
kuin poikanen lennähti ylös, joka kerta hän ojensi kätensä lapsen
paljastuneita jalkoja kohti.

Mutta Pâvel Petrôwitsh palasi uhkeaan kabinettiinsa. Seinillä
oli sirot, omituisen väriset tapetit, kirjavalla persialaisella
matolla riippui ampuma-aseita; huonekalut olivat pähkinäpuusta,
tummanvehreällä shaggilla päällystetyt; kirjakaappi oli vanhaa
tammea, renaissance-stiiliä, komealla kirjoituspöydällä seisoi
pieniä pronssisia statuetteja; nurkassa kamini-uuni. Hän
heittäysi seljälleen sohvalle, pani kätensä niskan taa ja katseli
liikahtamatta, melkein epätoivoisena kattoon. Lieneekö hän sitten
tahtonut itse seiniltäkin kätkeä, mitä hänen kasvoillansa ilmenee,
vai mikä lienee ollut syynä, mutta hän nousi, veti raskaat uutimet
akkunain eteen ja heittäytyi sohvalle jälleen.




IX.


Samana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin
kanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät
kaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.

-- Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa
lehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se
on menestynyt hyvin -- lisäsi hän -- sillä akaasia ja syreni ne ovat
kelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta ... siellähän on joku!
Lehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow
pysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha
tuttava ainakin.

-- Kuka se on? -- kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan
ohi. -- Soma naikkonen!

-- Kumpaisestako sinä puhut?

-- Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.

Aina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken
Fênitshka on.

-- Ahaa -- virkkoi Bazârow. -- Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on
vettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi;
hän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän
sitä tutustua, -- lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.

-- Jevgêni! -- huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. -- Ole,
Herran tähden varovainen!

-- Ole huoleti, -- vastasi Bazârow, -- me ollaan monessa liemessä
keitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.

Fênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.

-- Sallikaa minun esitellä itseni, -- alkoi hän, kumartaen
kohteliaasti. -- Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.

Fênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.

-- Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, -- jatkoi Bazârow. -- Olkaa
huoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket
noin hehkuu? Hampaitako saa?

-- Niin, -- vastasi Fênitshka, -- neljä on jo puhjennut, ja nyt on
ikenet taas pöhössä.

-- Näyttäkääs ... älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow
otti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin
Dunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään
vierastanut.

-- Jaha, jaha... Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat
hampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te
itse terve?

-- Terve olen, Jumalan kiitos.

-- Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? -- lisäsi
Bazârow, kääntyen Dunjâshaan.

Dunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti
vaan, eikä vastannut mitään.

-- No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.

-- Että hän viihtyi teillä niin hyvin! -- virkkoi hän puoliääneen.

-- Minulla viihtyy lapset aina, -- vastasi Bazârow; mull' on
tiedossani taika semmoinen.

-- Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, -- huomautti Dunjâsha.

-- Se on vissi se, -- vahvisti Fênitshka. -- Niinkuin Mitjakin:
välisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.

-- Entäs minun? -- kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa
taampana ja nyt läheni lehtimajaa.

Hän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja
rupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.

-- Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, -- virkkoi Arkâdi suopeasti.

Ystävykset läksivät lehtimajasta.

-- Mikä hänen nimensä olikaan? -- kysyi Bazârow.

-- Fênitshka ... Feodôsia.

-- Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.

-- Nikolâjewna.

-- _Bene_. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele
liiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs
siinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on
oikeassa.

-- Hän on kyllä oikeassa, -- virkkoi Arkâdi, -- mutta isä...

-- Isä on oikeassa kanssa, -- keskeytti Bazârow.

-- Ei minun mielestäni.

-- Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä
hiukan.

-- Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! -- huudahti
Arkâdi kiivaasti. -- En minä siltä kannalta katso isän olevan
väärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.

-- Vai niin, vai niin! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Kas kuinka me
ollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä
jotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.

Ystävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.

-- Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, -- puheli taas
Bazârov. -- Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset
ne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta
vouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille,
kumpaako.

-- Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.

-- Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi,
usko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: "Venäläinen musikka pistää
Jumalankin poskeensa."

-- Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, -- virkkoi Arkâdi: --
sinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.

-- Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se,
että hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on
neljä -- se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.

-- Luontokin? -- virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas
yli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi
kaunista, lempeätä valoa.

-- Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä
sitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen
seppänä siinä.

Samassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku
siellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin
Träumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.

-- Mitäs tuo on? -- kysyi Bazârow kummastellen.

-- Isä soittaa.

-- Soittaako sinun isäsi celloa?

-- Kyllä.

-- Mutta kuinka vanha hän on?

-- Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.

-- Mitäs sinä naurat?

-- No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, _pater
familias_, asuu täällä maan sydänmaassa ja -- soittaa celloa!

Bazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin
kunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.




X.


Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti
makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki
ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa,
hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin
tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja
oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi
leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen
tuntia ja sai lapsen entiselleen.

Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko
sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä
miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä
arvossa, melkeinpä halveksii häntä, -- häntä, Pâvel Kirsânowia!

Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä",
epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään
edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli
läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut
mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.

Palvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein
teki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään
meikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli
hänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta
puikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja
typerä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä,
että osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla
kirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, -- hänkin rupesi
myhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow
kiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat
"tohtorismiehen" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se
vain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota
"sammakonnylkijää" ja "lipilaaria", ja vakuutti, että tuo partaniekka
roikale on -- sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä
aristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.

Tuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat
ihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X:n läänin asukkaat
olivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana
nousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan
päähän, ei kävelemään -- kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä
peräti vastenmielistä, -- vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä.
Väliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti
joutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka
pitikin enemmän ääntä kuin toinen.

Kerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh
läksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän
kuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten
puhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä
häntä.

-- Sin'et tunne isää tarpeeksi, -- kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

-- Sinun isäsi on kelpo poika, -- virkkoi Bazârow; -- mutta hän on jo
virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi
sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

-- Toissapäivänä, -- jatkoi Bazârow, -- toissapäivänä minä tapasin
hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta
ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo
mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina ... että hän
viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

-- Mitähän hänelle antaisi? -- kysyi Arkâdi.

-- Vaikkapa ensi hätään Büchnerin _"Stoff und Kraft"_. -- Niinpä
niinkin, -- vastasi Arkâdi hyväksyvästi. -- "Stoff und Kraft" on
kirjoitettu kansantajuisesti...

       *       *       *       *       *

-- Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, -- puheli samana
päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen
kabinetissansa, -- meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu
se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow
onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä
toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden
kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen
jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää
toisiamme.

-- Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän
on niin paljoa etevämpi meitä? -- huudahti Pâvel Petrôwitsh
maltittomasti. -- Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo
nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni
ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine
sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

-- Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on
hänellä paljon.

-- Ja niin inhottavan itserakas, -- keskeytti jälleen Pâvel
Petrôwitsh.

-- Totta kyllä, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- itserakas hän
on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin
on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en
jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen
pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaan
_punaiseksi;_ minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä
tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, -- mutta nyt minulle
sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä,
itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu
loppuun laulettu.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia.
"Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni... Äkkiä astuu Arkâdi
luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan,
ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee
eteeni toisen kirjan, saksalaisen... Niin, ja sitten hän myhähti ja
läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

-- Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

-- Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan
kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

-- Hm! -- murahti hän. -- Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun
kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

-- Olen.

-- Ja?

-- Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

-- Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen
kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

-- Niin vainenkin! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin
kääntääkseen keskustelua toisaanne. -- Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

-- Matvei Iljítshiltäkö?

-- Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä
tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata
meitä, niinkuin sukulaisten sopii -- niin hän kirjoittaa -- ja kutsuu
sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

-- Lähdetkö? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- En. Entäs sinä?

-- En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan
päähän tuulta pieksämään? _Mathieun_ tekisi nyt mieli esiintyä meille
kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin
pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos
minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua
jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi --
mehän olemme virkaheittoja, me.

-- Niin ollaan, veikkonen, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. --
Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin
rinnan päälle.

-- En minä aio kovinkaan pian antautua, -- murahti veli. -- Kyllä
minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin
minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel
Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä,
päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä
vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan.
Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit"
olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän
oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa
perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta.
Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen
läheiseen tilan-omistajaan.

-- Roska, aristokraatin mokoma, -- huomautti Bazârow, joka oli
kohdannut häntä Pietarissa.

-- Sallikaa kysyäni, -- aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin,
-- merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati"
samaa?

-- Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", -- virkkoi Bazârow, laiskasti
härpäten teetä.

-- Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä
aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän
velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen
ajatus asiasta. Minä -- sen uskallan sanoa -- olen tunnettu
liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä
syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa.
Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä
Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, -- toisti hän kiihkeästi
-- muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan
oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa;
he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja
siksipä he itsekin täyttävät _omat_ velvollisuutensa. Aristokratia on
antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

-- Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, -- vastasi
Bazârow, -- mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

-- _Teä_ todistaa, arvoisa herra, -- Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa
ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin
tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa
ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan
mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui,
käyttivät senlaisia sanoja kuin _"teä"_, jopa _"tiä'kin"_: me muka
ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa
olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, -- _teä_ todistaa,
että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa
itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä,
niin koko yhteiskunnallinen ... _bien public_ ... yhteiskunnallinen
laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on
pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä
siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin,
että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja,
olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta
kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden
tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä
elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele
ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.

-- Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, -- puuttui Bazârow puheesen;
-- itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä
käsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette
itseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan
sittenkin.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni.

-- Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen
selittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon
vaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä
vailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai
tyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena
päivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin,
Nikolai?

Nikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.

-- Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, -- puheli
Bazârow, -- mikä ylenpalttisuus vieraita ja... hyödyttömiä sanoja!
Venäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.

-- Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa
teitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa,
kaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan
vaatii...

-- Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne
pistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla
pilviä hosuvilla käsitteillä?

Pâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.

-- Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te
loukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla
tunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?

-- Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta
mitään autoriteeteja, -- sekaantui Arkâdi puheesen.

-- Me toimimme sen nojalla, minkä milloinkin hyödylliseksi
tunnustamme, -- virkkoi Bazârow. -- Hyödyllisintä kaikista on tähän
aikaan kieltäminen, ja me kiellämme.

-- Kaikenko?

-- Kaiken.

-- Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta ... vaan ...
hirvittää mainitakaan...

-- Kaikki, -- toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh
iski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui
pelkästä mielihyvästä.

-- Mutta malttakaas nyt, -- kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. -- Te
kiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki... Mutta
pitäähän sitä rakentaakin.

-- Se ei kuulu meihin... Ensin on ala raivattava.

-- Kansan nykyinen tila vaatii sitä, -- lisäsi Arkâdi arvokkaasti. --
Meidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä
tyydyttämään personallista egoismiamme.

Viimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille
mieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä
Bazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut
tarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.

-- Ei, ei! -- huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon
puuskassa. -- En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin
tunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja
pyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen,
joksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on
patriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa...

-- En rupea kiistämään tätä vastaan, -- keskeytti Bazârow, -- olenpa
valmis myöntämään olevanne _tässä_ asiassa oikeassa.

-- Ja jos olen oikeassa...

-- Niin ei se sittenkään todista mitään.

-- Ei yhtään mitään, -- toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava
shakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon
hyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.

-- Vai ei todista mitään? -- jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. --
Tehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?

-- Ja vaikkapa niinkin? -- huudahti Bazârow. -- Ukkosen käydessä
kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten.
No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi
kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?

-- Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä
vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.

-- Minun vaarini penkoi peltoa, -- lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä.
-- Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako
hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te
talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.

-- Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.

-- Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte
minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa
satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta
hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?

-- Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!

-- Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän
tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.

-- Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään
mieskohtaisuuksia! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.

Pâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti
hänet istumaan jälleen.

-- Ole huoleti, -- puhui hän. -- En minä mene säädyllisyyden
rajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo
itse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra ... herra tohtori niin
katkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni -- jatkoi hän, kääntyen jälleen
Bazârowiin, -- luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta?
Eikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu
markkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä
tavaraa...

-- Ulkomaalainen sana taaskin, -- keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo
kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen
ja töykeän. -- Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole
meidän menettelymme mukaista...

-- Mitäs te teette?

-- Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me
sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole
maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä...

-- Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä
luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin
sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta...

-- Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja
myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään
doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne
niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että
meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme
jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja
parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta,
silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin
mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin
osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että
puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota
hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä
meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi,
päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

-- Niin, -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh, -- niin: te olette vakuutetut
kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään
tositoimeen.

-- Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, --
toisti Bazârow tuikeasti.

Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin
keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

-- Ja sättiä vain?

-- Ja sättiä vain.

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä?

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä, -- toisti Bazârow jälleen, tällä
kertaa erittäin julkeasti.

Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

-- Vai niin se on vainen? -- virkkoi hän omituisen tyynesti. --
Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän
pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten
herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te
lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

-- Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, --
murahti Bazârow hampaittensa välitse.

-- No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä
mihinkään toimiin?

Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta
sai itsensä hillityksi.

-- Hm. Olla toimessa, särkeä... -- jatkoi hän, -- Mutta mitenkäs sitä
saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

-- Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, -- huomautti
Arkâdi.

Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

-- Ni-in, voima juuri, -- virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi,
-- ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

-- Poloinen sinä! -- parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton
enää pysyä tyynenä. -- Jospa ottaisit punnitaksesi, _mitä_, sinä
Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei,
tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi.
Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa -- hänessäkin on voimaa,
mutta mitä me teemme moisella voimalla? -- Kallis on kuin onkin
meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille
sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat
mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, _un barbouilleur_, palkattu
tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, -- hekin
ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa
mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne
te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa
vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli
miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka
eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä
pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

-- Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, -- mörähti Bazârow. -- Mutta:
älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään
niin vähän ole kuin luulette.

-- Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko
kansan, koko kansan?

Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin
tiedätte, -- vastasi Bazârow.

-- Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva.
Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä
edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas,
arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein
silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois,
kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle.
Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää
pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he
pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti,
ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa;
mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen
suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he
tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta
väkeä, vai kuinka?

-- Minusta nähden, -- vastasi Bazârow, -- minusta nähden ei Rafael
maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.

-- Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi ... näin sitä nykyaikuisten
nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä
seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin
he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta
nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa
ja -- asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten
ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä
tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.

-- Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, --
huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat
säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. -- Mutta meidän väittelymme
näkyy jo menneen liian kauas... Paras lienee lopettaa. Minä
puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, -- lisäsi
hän, nousten ylös, -- niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan
meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa,
mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.

-- Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, --
huudahti Pâvel Petrôwitsh, -- miljonittain! Otetaan nyt vaikka
kuntalaitos meillä.

Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.

-- Mitä kuntalaitokseen tulee, -- sanoi hän, -- niin haastelkaahan
siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta,
mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet
ja sen semmoiset tekeleet.

-- Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän
talonpoikaisessa väestössämme! -- kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle
yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan
miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa
tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään.
Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä
ja miettikää juurta jaksain itsekutakin ... me Arkâdin kanssa käymme
sillä välin...

-- Ivaamaan kaikkea, -- iski Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin
asti, hyvät herrat!

Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä
ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.

-- Jaa-a! -- alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. -- -- Siinä se nyt on
se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!

-- Jälkeisemme vainenkin, -- toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti
huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä,
salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen
katseen. -- Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran
minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä
ottanut minua kuullakseenkaan... Minä sanoin hänelle vihdoin, että
ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen
eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä
ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta
nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän
jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te;
nielaiskaa pilleri.

-- Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh. -- Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa
enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka
meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, _vietti_,
ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta...
Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään
sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako?
"Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla,
ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman
katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.

-- Ettekö suvaitse lisää teetä? -- virkkoi Fênitshka, pistäen
päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen
niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.

-- Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, -- vastasi Nikolai
Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.

Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti _bon soir_ ja meni
omaan kabinettiinsa.




XI.


Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan,
lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut.
Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa
välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa
niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella
päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut
kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen
mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen
heidän innokkaisin puheisinsa.

"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman
vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana
totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa
jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden...
Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys
vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin
meissä?"

Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.

"Mutta hylkiäkö runoutta?" -- ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki
myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"...

Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille
ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta
alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse,
jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana
sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla
ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä,
kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi
koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa
vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin
somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten
läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että
haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät
melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas,
hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät
korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset
pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi
piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.

"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja
jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa
hänen mieleensä johtui Arkâdi ja _Stoff und Kraft_ ja -- hän vaikeni.

Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta
tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle
haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden.
Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli
mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa
vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset
epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa ... ja
millaiseen!

Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei
sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän
vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena,
solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja
kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen
muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön.
Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet
asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt
sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa
kumminkaan muuta kuin: _pardon, monsieur_. Toinen oli kallistanut
päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen,
rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt
Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi
ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä,
puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta,
ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu... Minne
se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa ...
ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan
päällä...

"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät
ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"

Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä
tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen
aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä
tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja
jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä...

-- Nikolai Petrôwitsh! -- kuului läheltä Fênitshkan ääni, -- missäs
te olette?

Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä
hävettänyt... Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa
vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että
Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se
kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa,
hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa...

Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut
kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja
-- katosi.

-- Täällä minä olen, -- vastasi hän. -- Minä tulen; mene vaan.

"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.

Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh
hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo
ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki,
ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja
laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta
heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua
verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan
katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta
kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa
vilkutellen.

Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo
jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei
ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen
tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo
viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja -- kyyneleitä
saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa
pahempaa kuin violoncello.

Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään,
tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana
katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota
pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja
tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta...

Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.

-- Mikäs sinun on? -- kysäisi hän veljeltänsä. -- Sin'olet kalpea
kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?

Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja
jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin
mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa,
tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei
ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa,
tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan
misantroopinen sielu.

-- Tiedätkös mitä? -- puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. -- Minulle
iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa
kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde;
mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan
se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs
hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan
siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!

-- Tuletkos sieltä takasin meille?

-- En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt
häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä
mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä.
Ja minähän olen heillä ainoa.

-- Viivytkö kauankin siellä?

-- Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.

-- Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?

-- Enpä tiedä ... saa nähdä... No niin, lähdetäänkö vai?

-- Vaikkapa, -- virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin
mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla
ilmaisematta tunteitansa... Nihilistejähän sitä ollaan...

Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän
lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti ... mutta
"ukkoset" huokasivat helpommin.




XII.


Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli
nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä
myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti
riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen
staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen
herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin
sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein
välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään
tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.

Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen
Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten
holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään
täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen
asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen
niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin
kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien
kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten
maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle,
hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe
säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä
suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä
saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä
tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä
ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; _l'énergie
est la premiére qualité d'un homme d'état_,[11] mutta kaikesta tuosta
huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela
tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.

Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja
koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu
routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle
jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta
ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä... Nuo
tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi --
huolettomalla ylevyydellä tosin -- aikansa kirjallisuuttakin: samoin
kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain
juhlakulkueesen.

Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla
niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan
rouva Swjétshinin vastaan-otoille -- tämä asui siihen aikaan
Pietarissa -- lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen
käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli
sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä
puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia
asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin
pistää kukaan, ja sehän on pääasia.

Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen
virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin.
Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa
sukulaisten jääneen kotia.

-- Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, -- huomautti
hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja,
kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana,
uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti
huolestuneen näköisenä:

-- Mitä nyt?

Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat
tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana
päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille,
ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä
miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille,
ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on
seuraava keino usein käytännössä, _is quite favourable_ (kerrassaan
tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa
äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy
kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?

Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on
perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? -- kyselee ylhäinen
virkamies, korviaan hörkistellen.

-- Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.

-- Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?

-- Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.

-- No-no, vai aiot sinä opettaa minua?

Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.

-- Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin
kuvernöörille, -- lausui hän Arkâdille. -- Min'en kehoita,
ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden
mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä
syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä
paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin...
Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret
baalit.

-- Saavutteko te niihin? -- kysäisi Arkâdi.

-- Minua vartenhan hän ne pitääkin, -- virkkoi Matvei Iljítsh,
melkein surkutellen. -- Tanssitko sinä?

-- Huononpuoleisesti.

-- Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren
miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita
käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman
jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; _il a fait son temps_ (se
on aikansa elänyt).

-- Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä...

-- Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, -- keskeytti
Matvei Iljítsh. -- Minä otan sinut siipieni suojaan, -- lisäsi hän
naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.

-- Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?

Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon.
Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui
palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin
hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa
jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."

Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat
asuntoa.

Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui
lähtemään kuvernöörin luokse.

-- Minkäs tässä tekee! -- virkkoi Bazârow viimein. -- Kun lemmon
kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan
tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.

Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei
pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä
oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä
ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei
ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli.
Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan
kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että
koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui
Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin
kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen
kumpaakin herra Kaisârowiksi.

Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä
troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan
lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.

-- Jevgêni Vasíljitsh! -- huudahti hän, hypäten Bazârowia
tervehtimään.

-- Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? -- virkkoi Bazârow, yhä
jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. -- Kuinkas te täällä?

-- Sattumoisin aivan, aatelkaas, -- vastasi toinen ja, kääntyen
ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: --
Aja perässä, aja perässä! -- Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi.
-- Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä...
Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo
teillä. -- Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät
siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin
nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella
kudekirjoituksella. -- Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.

-- Turha toivo; sieltä suoraa päätä.

-- Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne... Jevgêni Vasíljitsh,
esittäkäähän minut teidän ... heille...

-- Sítnikow, Kirsânow, -- mörähti Bazârow, pysähtymättä.

-- Varsin hauskaa, -- puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä,
myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja
sormikkaitaan. -- Minä olen varsin usein kuullut... Olen vanha tuttu
Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa.
Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.

Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä
ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa;
piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet,
kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja
levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.

-- Tiedättekös, -- jatkoi hän, -- kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi
kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa,
silloin minussa lehahti semmoinen riemu ... ikäänkuin olisin näköni
jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin
löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy
välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee
täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva
juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?

-- Kuka se on? -- virkkoi etenkehdaten Bazârow.

-- Kúkshin, _Eudoxie_, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen
kerrassaan, _emancipée_ sanan todellisessa merkityksessä, niitä
eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän
asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin.
Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?

-- Emme.

-- No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään
miehestänsä, vapaa ja riippumaton.

-- Kaunis, vai?

-- Nnno ... eipä juuri.

-- Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?

-- Teillä on aina ne pilapuheet... Hän panee meille pullon
sampanjaakin pöytään.

-- Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta
toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?

-- Kyllä -- vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. -- No
niin, mennäänkö?

-- Enpä oikein tiedä.

-- Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, -- virkkoi
Arkâdi puoliääneen.

-- Entäs te, herra Kirsânow? -- huudahti Sítnikow. -- Tulkaa toki
tekin; emmehän me ilman teitä.

-- Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?

-- Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.

-- Ja pullo sampanjaa tulee? -- kysyi Bazârow.

-- Kolmekin! -- huudahti Sítnikow, -- sen minä takaan.

-- Millä?

-- Päälläni.

-- Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.




XIII.


Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo,
missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi
erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella --
maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen
uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin
yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan
vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu
päässä -- ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista.
Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.

-- Kas tekö, _Victor?_ -- kuului viereisestä huoneesta. -- Käykää
sisään!

Tanu-pää nainen katosi samassa.

-- En minä ole yksin, -- virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään
attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen
hihattoman alustakin tai _paletotsac'in_ tapainen nuttu, ja heittäen
uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.

-- Yks kaikki, -- vastasi ääni. -- _Entrez!_ Nuoret herrat astuivat
sisään.

Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen
näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja
nidoksia -- enimmäkseen aukileikkaamattomia -- oli hujan hajan
pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla.
Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä
nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti
leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi
päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen
pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan
kellastunut.

-- Hyvää päivää, _Victor_, -- virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.

-- Bazârow, Kirsânow, -- tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.

-- Terve tultua, -- lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet
silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin
orpo. -- Minä tunnen teidät, -- liitti hän, ojentaen Bazârowille
kätensä.

Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä,
vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen
kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin
teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä?
Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla
vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin:
näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen
vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin
varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän
mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli
aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat,
"muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. --
Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, -- toisti hän. Hänellä
oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä,
puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. --
Tahdottekos sikarin?

-- Sikari on kyllä yks hyvä asia, -- puuttui puheesen Sítnikow, joka
jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan
korkealle ilmaan, -- mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on
kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.

-- Sybariiti! -- virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli
häneltä ylä-ikenet näkyviin. -- Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka,
Bazârow?

-- Minä rakastan elämän suloja, -- lausui Sítnikow arvokkaasti. -- Se
ei estä minua olemasta liberaali.

-- Estää, estää, ihan varmaan estää! -- huudahti Jevdôksia, samalla
kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja
sampanjasta myöskin. -- Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen
vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.

-- Enpä niinkään, -- vastasi Bazârow; -- palanen lihaa on parempi
kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.

-- Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä
olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.

-- Sementin? Te?

-- Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten;
se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen.
Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä
vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin
artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin
mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän
ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?

Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla
huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin
lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.

-- Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, -- virkkoi Arkâdi, --
enkä minä toimi millään alalla.

Jevdóksia purskahti nauramaan.

-- Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen
suutuksissani teihin.

-- Mistä syystä?

-- Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia.
Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka
saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia
aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen
vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan,
mutta nykyaikana ilman embryologiaa -- mahdotonta! -- Tässä kohden
Jevdóksia ihan kätensä levitti. -- Voi sentään, kuinka erinomaisen
artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on
geniaalinen herra! -- Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra"
merkitsemässä miestä. -- Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun
viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä
kauheasti.

-- Minkä vuoksi, jos sais udella?

-- Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen
aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä
kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin.
Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi
on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder:
hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin
asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!

-- Kaupunki mikä kaupunki, -- virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.

-- Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä.
Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa ...
mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja
nykyjään se Moskovakin ... en minä tiedä ... ei se enää ole sama.
Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan
lähtemäisilläni.

-- Parisiin tietysti? -- kysäsi Bazârow.

-- Parisiin ja Heidelbergiin.

-- Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?

-- Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!

Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.

-- _Pierre_ Sapôzhnikow ... tunnettehan te hänet?

-- En tunne.

-- Hyvät ihmiset! _Pierre_ Sapôzhnikow ... hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.

-- En tunne sitäkään.

-- No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä
olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole... Mitäs minä nyt
puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.

Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään,
nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli
sisään, kantaen tarjotinta.

-- Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa
puteli; se on teidän ammattianne.

-- Minun on, minun on, -- jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.

-- Onko täällä päin koreita naisia? -- kysäisi Bazârow,
tyhjentäessään kolmatta lasia.

-- On, -- vastasi Jevdóksia; -- mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä.
Esimerkiksi _mon amie_ Odintsôw ... sangen soma. Ikävä vaan, että
hänestä huhutaan ... vaikka siitä minä vähät ... mutta hänessä ei ole
tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta ...
ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava
meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä
ovat hyvin huonosti kasvatettuja.

-- Ette te niille mahda mitään, -- puuttui Sítnikow puheesen.
-- Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan
ja kokonaan! -- Saada halveksia ja saada lausua julki tämä
halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten
kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan
kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain,
että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. -- Ei heissä,
-- jatkoi hän, -- ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi
käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden
ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes
puhuisimmekaan heistä.

-- Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, -- mörähti
Bazârow.

-- Kestä te puhutte?--sekaantui Jevdóksia puheesen.

-- Kauniista naisista.

-- Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.

Bazârow oikasihe korskeasti.

-- Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.

-- Alas autoriteetit! -- kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai
tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen
läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.

-- Mutta johan itse Macaulaykin... -- yritti rouva Kúkshin.

-- Alas Macaulay! -- jyrisi Sítnikow. -- Pidättekö te akkaväen puolta?

-- En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä
olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.

-- Alas! -- kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. -- Enhän minä sentään
niitä kiellä, -- virkkoi hän.

-- Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.

-- Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä... -- Ei, ei, ei!
Slavofiili te olette! Te olette _Domostrói_ lehden kannalla. Ruoska
käteen, siihen te olisitte omianne.

-- Ruoska on hyvä kapine sekin, -- huomautti Bazârow; -- mutta jopa
tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan...

-- Mitä niin? -- keskeytti Jevdóksia.

-- Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän
vertanne.

-- Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten
kimppuun, -- jatkoi Jevdóksia. -- Se on hirmuista, hirmuista! Sen
sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte
Micheletin kirjan: _De l'amour_. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa
puhumaan rakkaudesta, -- lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti
kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.

-- Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! -- sanoi Bazârow. -- Te mainitsitte
äsken rouva Odintsôwia... Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?

-- Ihana olento, ihana olento! -- vingahti Sítnikow. -- Minä esitän
teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole
tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän
Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, _Eudoxie!_
Kilkis! _"Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et
tin-tin-tin!!"_[12]

-- _Victor!_ Te olette vallaton vekkuli!

Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen,
kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow
säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä
avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia
syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä
se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle,
että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään
takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä
äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua:
"Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön
ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta

    "Hehkuviksi suudelmiksi
    Huulet liittyi huulihin."

Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.

-- Hyvä herrasväki! -- sanoi hän ääneen. -- Bedlamiahan tämä jo
muistuttaa.[13]

Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin
pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan
ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle
jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow
hyppäsi perässä.

-- No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? -- kyseli hän, imelästi
lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. -- Sanoinhan
minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia
meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.

-- Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen
ilmiö? -- murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka
ohitse he parhaillaan kulkivat.

Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti
syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako
Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.




XIV.


Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli
niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle
julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja
kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin
pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä
saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle.
Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen,
kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti
oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen _un vrai chevalier
français_ ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja
ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän
taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi _"mon neveuksi"_. Vanhaan
frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta
suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla
epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin
"s'on" ja "vars... haus...". Sítnikowille hän ojensi sormensa,
ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva
Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen
semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa,
-- rouva Kúkshinillekin hän sanoi: _"enchante"_ (ihastunut). Väkeä
oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta.
Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat
tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut
kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita
huudahduksia, niinkuin _"sut"_ ja _"ah fichtrrre"_ ja _"pst,
pst, mon bibi"_, y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta,
siinä kuului oikea parisilainen _chic_, mutta sittenkin hän sanoi
_"si j'aurais"_ kun piti sanoa _"si j'avais"_ ja _"absolument"_
kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota
suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon
nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle
vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit,
_"comme des anges"_.

Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme.
Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa
kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän
sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä
huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin
tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui
ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:

-- Rouva Odintsôw tuli.

Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen,
mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta.
Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen
solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan
kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti
ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat
kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin
huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen
kasvoistansa.

-- Tunnetteko hänet? -- kyseli Arkâdi Sítnikowilta.

-- Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?

-- Miks'ei ... tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi
rouva Odintsôwiin.

-- Mikäs kapine se tuo on? -- virkkoi hän. -- Ei ole muun akkaväen
näköinen lainkaan.

Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse.
Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut,
koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan
oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän
sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai
Petrôwitshin poika.

-- Aivan niin.

-- Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut
hänestä, -- jatkoi rouva; -- minun on hyvin mieluista tutustua teidän
kanssanne.

Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään
kadriljiin. Toinen suostui.

-- Tanssittehan te siis? -- kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.

-- Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne
liian vanha?

-- Hyväinen aika, eihän toki! ... Mutta siinä tapauksessa sallinette
minun pyytää teitä masurkkaan?

Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.

-- Kiitos! -- virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti,
vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin
veljiinsä.

Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä
kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä
koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi
paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia,
ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.

Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota
rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana.
Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen
virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään
ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli
paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan
ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli
siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä
milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin
korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin
muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat
erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.

Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa
viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään.
Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen
sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana.
Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut
neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle
isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli
häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien
viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa
tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw
palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes
kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan,
tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen
läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä,
kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä
kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus
ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi
tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt
tuntea ja mietiskellä paljonkin...

-- Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, -- kysäisi hän Arkâdilta,
-- silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?

-- Vai huomasitte te hänet? -- kysyi Arkâdi vuorostansa. -- Eikö
hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow,
minun ystäväni.

Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".

Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella
innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan
katseen.

Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota
daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan
tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että
tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen,
ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille ... mutta
eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.

Musikki vaikeni.

-- _Merci_, -- virkkoi rouva Odintsôw. -- Te lupasitte käydä luonani.
Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka
rohkenee olla uskomatta mihinkään.

Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen
olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä.
Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä,
vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille.
Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta
näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!

-- Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, -- ajatteli
Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.

-- No? -- kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut
heidän yhteiseen nurkkaansa. -- Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan
herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen -- huh-huh,
mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän
sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?

-- En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, -- vastasi Arkâdi.

-- Kas sitä viatonta poikasta!

-- Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw
on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin
luokse-pääsemätön, että...

-- Hiljaisessa vedessä ... ja niin edespäin, -- keskeytti Bazârow.
-- Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä
mielelläsi jäätelöä?

-- Kenties, -- mutisi Arkâdi. -- En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi
tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.

-- Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä
siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko
tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä
sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä
ole nähnyt pitkään aikaan.

Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta --
niinkuin usein käy -- hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä,
mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen
vaikutuksen.

-- Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla
ajatuksen vapautta? -- virkkoi hän puoliääneen.

-- Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti
eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.

Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.

Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti
hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan
arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se
seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään
huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä
neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein
parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten
kuvernöörin baalit päättyivätkin.

       *       *       *       *       *

-- Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt
luettaman pitää, -- puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin
kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut
asumaan. -- Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.

-- Kummakseni minun käy kuin käykin! -- huudahti Arkâdi. -- Sinäkö
todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia,
jota...

-- Älä tuossa joutavia! -- keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. --
Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee
"oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään
sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan
ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista;
se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en
usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella,
että huhut puhuvat totta.

Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan
puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti
sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin,
kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään
rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen
auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti
hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun
käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan
levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa
hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä
säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä
hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti,
jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä
kiintyneinä häneen.

       *       *       *       *       *

Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja,
oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija
ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä
viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä
kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä
hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden
kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli
silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti,
N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä
loistoaikoina.

Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu
loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja
talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään.
Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä
kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän
halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta
Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen
tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen
ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki
parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes
puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen
ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru,
herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä
kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi
opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt
siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä
lakastuakin... Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.

Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies,
puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea,
jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä.
Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen
vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes
Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.

Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut
maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa
ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen
tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa,
joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista.
Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja
kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut
kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty
kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla,
vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli
hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin
kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka
oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka
turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut
välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi ... "ymmärrättehän
minkä", sanoivat kertojat moittivasti... "Hän on jo kulkenut tulen
ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä
tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi
vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa,
mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli
luonteeltaan vapaa, päättäväinen.

       *       *       *       *       *

Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen
ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin
tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla
intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei
vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna
Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen
vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme,
kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus,
mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu
oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin
ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan
hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut
muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi
kukaan saattanut Bazârowia syyttää.

Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli
odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään
naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja
näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa
saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään".
Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta,
kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw
ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon
hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen
musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta,
siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo
alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva
Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi
antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja
vilpittömyydelle, mutta -- siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä
keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.

Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna
Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin
kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla
epäröivä, mutta hyvä hymy:

-- Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani
Nikôljskojessa.

-- Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi; -- minähän
pitäisin erityisenä onnena...

-- Entäs te, m'sjö Bazârow?

Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä
kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.

       *       *       *       *       *

-- No niin? -- virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, --
oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?

-- Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! -- vastasi
Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:

-- Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu
päähän, muuta ei kaipaa.

-- Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, -- huomautti
Arkâdi.

-- On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä
meidän leipää.

-- Mutta viehättävä hän vaan on, -- äännähti Arkâdi.

-- Verraton ruumis! -- jatkoi Bazârow; -- vaikka sen veis suoraa
päätä anatoomiseen teatteriin.

-- Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo
suunnalta pois!

-- No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.
Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.

-- Milloin?

-- Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako
latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi,
tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja
sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n
maantien varrella?

-- On.

-- _Optime_. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien
ja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!

Kolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen
päin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset
juoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja
solmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen,
tietämättä itsekään, miksi.

-- Saatpa onnitella minua! -- huudahti Bazârow äkkiä. -- Tänäänhän
on kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta
se minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua
kotiakin -- lisäsi hän matalammalla äänellä. -- No niin ... antaa
vuottaa ... välipä sillä!




XV.


Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä.
Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi
maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven
kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat
"Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan
huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä
päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä
pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan
tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu
aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi
ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja
kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti
oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan
määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän
sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen
puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille
johti lehtokuja kerityistä kuusista.

Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa
livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria.
Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa,
ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen
huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki
toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki
oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju,
niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.

-- Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen
puolen tunnin perästä, -- ilmoitti hovimestari. -- Käskettekö siksi
jotain?

-- Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, -- vastasi Bazârow, -- ehkä
ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.

-- Heti paikalla, -- vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi
tiehensä, saappaitaan narisuttaen.

-- Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? -- virkkoi
Bazârow. -- Herttuatar mikä herttuatar.

-- Onpa koko herttuatar, -- vastasi Arkâdi; -- ensi tingassa jo
kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.

-- Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on
maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että
minä olen lukkarin pojanpoika? -- Hetken vaiettuaan hän sitten
lisäsi, huuliaan vääntäen: -- aivan kuin Speránski... Mutta kyll' on
saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä
hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?

Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.

Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan,
avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman
sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat
keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat,
kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja
eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä,
viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui
muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi
jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.

-- Itse isäntä kai, -- kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten,
nenäänsä nyrpistäen: -- jokos lähtään karkuun?

Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki;
sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen
puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.

-- Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, -- lausui hän. --
Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla.
Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin
hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö
Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu
täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri
korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me
käymme istumaan.

Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti,
ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin.
Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut
Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa
Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan
äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.

"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.

Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi
vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä;
sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö,
mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta
miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu
kukkasia täynnä.

-- Kas tässä minun Kâtja siskoni -- virkkoi rouva Odintsôw, viitaten
päällään vasta-tulleesen.

Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi
järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä
heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi
kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.

-- Itsekö sinä nuo kaikki poimit? -- kysyi emäntä.

-- Itse, -- vastasi Kâtja.

-- Tuleeko täti teepöytään?

-- Tulee.

Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi,
katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä
vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen,
ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja
nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät... Hän punastui myötäänsä ja
hengitti tiheään.

Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.

-- Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni
Vasiljewitsh, -- sanoi hän. -- Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs
kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.

-- Mistä suvaitsette?

-- Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea
väittelemään.

-- Tekö?

-- Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?

-- Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne
tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.

-- Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen
kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä
olen hyvin herkkä innostumaan.

Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.

-- Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte
väitellä ... olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän
albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte,
ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette
luule minussa olevan taiteellista aistia ... no niin, ei minussa sitä
olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun
mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen
nähden.

-- Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan,
spesiaaliteokseen, kuin kuviin.

-- Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee
kokonaista kymmenen sivua.

Anna Sergêjewna vaikeni.

-- Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? -- virkkoi
hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat
lähemmäksi Bazârowia. -- Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?

-- Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?

-- Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.

Bazârow naurahti.

-- Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, -- sanoi hän, -- ja
toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on
turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin
kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut
aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla
niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut
eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla
saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä
puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua
tarkastelemaan.

Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa,
katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan
ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna
Sergêjewna pyöritti päätään.

-- Metsässä puut, -- toisti hän. -- Teidän mielestänne ei siis ole
erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.

-- On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä.
Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja
minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä
ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä
huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin
mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen:
parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.

Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin
olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta,
siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät
poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.

-- Ja te luulette, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- että heti kuin
yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä
pahoja ihmisiä.

-- Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan
ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.

-- Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen
perna.

-- Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.

-- Mitäs _te_ arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?

-- Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen
kulmainsa alta.

-- Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, -- virkkoi Anna Sergêjewna.
-- Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti
tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.

Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa
vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa
pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin
nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla
päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus
istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä
kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain
käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen
raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri;
heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.

-- Nukuitteko hyvin, täti? -- kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä
korottaen.

-- Nyt tuo koira on taaskin täällä, -- murahti vastauksen asemesta
eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä
kohti, kiljasi -- hyst! hyst!

Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.

Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana
ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi
kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti
mennä ulos...

-- Taitaapa tee ollakin valmista, -- virkkoi Anna Sergêjewna. --
Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!

Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut
perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos
nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli
asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja
rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin,
jonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä
-- sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että
kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan
omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:

-- Mitäs _rohtinas_ Ivân kirjoittaa?

Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian,
ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin
kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista
muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.

Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi
pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat
vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä
Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset,
niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias,
naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta,
jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän
käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan
preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa
valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.

-- Olkaa varoillanne, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- Porfîri
Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, -- lisäsi
hän, -- soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän
pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.

Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä
seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia,
mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada
hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä -- niinkuin jokaisella
sen-ikäisellä nuorella miehellä -- alkoi kuohahdella omituinen,
himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti
pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:

-- Mitäs minä teille soitan?

-- Mitä tahdotte, -- vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.

-- Mistä musikista te enimmin pidätte? -- kysyi Kâtja, asentoaan
muuttamatta.

-- Klassillisesta, -- vastasi Arkâdi samalla äänellä.

-- Miellyttääkö Mozart?

-- Mozart miellyttää.

Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin
hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä
nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui
suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa
alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten
silmäkulmille.

Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa,
jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa
kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia... Mutta
Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä
katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen
soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."

Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään
koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla
vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen
muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä
ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän
"kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa
pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen,
melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä;
sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei
Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä
keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen
Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen,
silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.

Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna
Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri
Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt
jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti
häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen
jälleen kasvitieteesen.

-- Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, -- virkkoi hän Bazârowille;
-- teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja
niitten ominaisuuksia.

-- Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? -- kysyi Bazârow.

-- Järjestys on tarpeen kaikessa, -- vastasi toinen.

       *       *       *       *       *

-- Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi,
jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun
huoneeseen.

-- Kyllä, -- vastasi Bazârow, -- kyllä sillä muijalla on ehjät aivot
päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?

-- Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä
olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta
ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.

-- Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?

-- Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta,
koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat.
Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan
tahtoo, mutta tuo toinen -- äläst!

Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet
mielessä, kummallakin.

Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow
miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin,
millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain
uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.

Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia
ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta
sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään
mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista,
mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt;
tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli
yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä
eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan
hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas
ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun,
olisi saanut tuta intohimoa... Mutta hänen oli helppo elää, vaikka
välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä,
ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti
leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän
lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus
ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään
luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili
hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä
välisti, noustuansa hyvänhaju

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/51111