← catalogue

Karoliinit: Kertomuksia

by Verner von Heidenstam · Finnish · Gutenberg #50871 · 734,146 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Karoliinit: Kertomuksia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Karoliinit: Kertomuksia

Author: Verner von Heidenstam

Translator: Santeri Ivalo
        Väinö Voionmaa


        
Release date: January 7, 2016 [eBook #50871]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50871

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAROLIINIT: KERTOMUKSIA ***

KAROLIINIT

Kertomuksia


Kirj.

VERNER VON HEIDENSTAM


Suomentaneet Väinö Wallin ja Santeri Ivalo





Porvoo,
Werner Söderström,
1897.




SISÄLLYS:

(Tri Wäinö Wallin'in suomentamat:)

 Vihreä käytävä.
 Saarna.
 Vallansaaja.
 Juhannusleikki.
 Gunilla aittamuori.
 Ranskan Mauno.
 Sotarosvojen kuningatar.
 Mazepa ja hänen airueensa.
 Viidenkymmenen vuoden päästä.
 Linnoitettu kartano.
 Puhdas valkoinen paita.
 Poltava.
 Katso, minun lapseni!
 Neuvostossa.
 Kirkkomäellä.
 Vanki.

(Tri Santeri Ingmanin [Ivalon] suomentamat:)

 Kun kellot soivat.
 Kustaa Celsing.
 Tuhma ruotsalaistyttö.
 Bender.
 Hänen ylhäisyytensä.
 Paperi-kenraali.
 Luutnantti Pinello apteekissa.
 Tobolskin vangit.
 Jalopeuran häkissä.
 Kuninkaanratsastus.
 Ruotsin saaristossa.
 Marstrandin kirkossa.
 Katrinuska, eukkoseni...
 Pimeässä joulukirkossa.
 Fredrikshall.
 Kuinka Görtz vangittiin.
 Sankarin hautasaatto.
 Laiva.




Vihreä käytävä.


Linnan ylisiltä, missä palomestari möi viinaa ja olutta, oli pitkä
kapeaharteinen ostaja potkaistu portaille ja tyhjä tinatuoppi
heitetty hänen jälkeensä, niin että se kieri hänen jaloissaan. Hänen
ohuet säärisukkansa olivat parsitut ja likaiset. Kaulaliinan oli hän
solminut aina suuhun ja ajamattomille poskille saakka ja hän piti
kädet alati lievetaskussa.

-- Ajakaa ulos hullu Ekerot! -- sanoi palomestari. -- Hän on
röyheltänyt tupakinpuruja olueen ja pistänyt maalari-Pekkaa
parsinneulalla ja on täynnä ilkeyttä läpikotaisin. Pankaa sitten
kokoon pöytä! Linnan portit on käsketty sulkea, sillä nyt on
kuninkaallinen majesteetti pian henkilähdössä.

Yksi vahtimestareista oli Kaarle XI:n vanha uskollinen palvelija
Haakoni. Hänellä oli rauhalliset kasvot, mutta hän kulki niin
länkisäärenä kankeissa vaatteissaan kuin olisi vasta juuri noussut
hevosen selästä. Hän otti tuopin maasta ja pisti sen ystävällisesti
Ekerotin kainaloon.

-- Minä saatan konstaapelia, -- sanoi hän, -- eli luutnanttia elikkä
mitenkä sitä saapi sanoa.

-- Lassi Ekerot on kapteeni armollisen majesteetin sotalaivastossa,
-- vastasi Ekerot. -- Ja matkoja tehnyt ja kieliä oppinut myöskin.
Täällä linnan vinnillä ei nähdä eroitusta ihmisissä. Minä teen
tästä ilmoituksen ja valitan, varmasti valitan. Enkö minä ole
teille sanonut, että tulta pian sataa taivaasta ja joka hirsi tässä
rakennuksessa on oleva ilmi liekissä? Petolliset neuvonantajat,
väärät tuomiot, kirous ja vaikerrus on nykyään jokapäiväistä leipää
ja Herran viha lepää raskaasti maan ylitse.

-- Ei luutnantin... elikkä... kapteenin tarvitse levittää pahempia
maineita kuin ne onnettomuudet, jotka Jumala jo on antanut meille
kantaa. Ylt'ympäri malmeilla on tulipalo kulkenut, ja kymmenen vuotta
on ollut kato ja nälänhätä. Tynnyri rukiita maksaa jo kaksitoista
riikintaaleria hopeaa. Pian loppuu rehu kuninkaallisen huoneenkin
tallista ja tilatut viljalaivat ovat jäätyneet kiini saaristoon.

Ekerot kulki hänen rinnallaan alas portaita ja katseli ympärilleen
kiinnittämättä pienten levottomain silmäinsä katsetta mihinkään
määrättyyn kohtaan. Väliin hän pysähtyi ja nyökäytti päätään ja
hymisi itsekseen.

Luukuista vilahti linnanpiha syvyydessä ja katetut portaat
obeliskineen ja vahtimiehet, joita kulki edestakaisin
trumpeetarikäytävässä. Lumisten tornien ja kattojen välistä näkyi
kaukana pieniä mustia ihmisryhmiä kulkemassa Mälarin jäällä
Kuninkaansaaren ja Eteläkaupungin väliä, ja maaliskuun ilta-aurinko
paistoi muutaman linnan länsisivun salin läpi ikäänkuin olisi siellä
kynttilät palaneet kattokruunussa.

-- Jaa, jaa, -- hymisi Ekerot, -- kaikki se palaa, kaikki -- kaikki
se, josta olemme saaneet hävetä ja josta olemme ylpeilleet. Minä olen
nähnyt paistavia miehiä taivaalla, ja kun öisin istun piippuineni,
näkyy minulle tupakansavussa ihmeellisiä planeettoja, joista näen
että vanha maailmanjärjestys on kumottu. Unkarinmaalla ja Saksassa
sataa Araapian heinäsirkkoja niinkuin pilviä. Tulta sylkevät vuoret
heittävät palavia kiviä ylös. Kaksi vuotta sitten kasvoi helmikuussa
sormenpituista ruohoa Eläintarhassa ja kevätlinnut laulelivat, mutta
toukokuussa ajettiin reellä. Elokuussa makasivat tähät jäässä, mutta
syyskuussa poimin minä mansikoita Essingissä. Nyt on ne ajat, että
Herra Jumala avaa valittuinsa silmät näkemään sitä kuin salattu on.

-- Jumalan nimessä, ei pidä puhua sillä lailla! -- änkytti Haakoni.
-- Näkeekö hän näkyjä valveilla vaiko unessa?

-- Siinä vaiheella.

-- Minä lupaan kertoa joka sanan itse kuninkaalliselle majesteetille,
jos luutnantti oikein totuudessa kertoisi minulle kaikki, mitä
on nähnyt tai kuullut. Näkeekö hän tuolla alhaalla noita kahta
ikkunaa, joissa on luukut edessä. Siitä ei ole puoltakaan tuntia
kuin olin siellä. Siellä istuu kuninkaallinen majesteetti tuolissa
peitoilla ja tyynyillä peitettynä, ja hän on tullut niin pieneksi
ja kuihtuneeksi, ettei hänessä ole muuta kuin nenää ja huulia. Eikä
hän voi edes päätään nostaa. Majesteetti parkaa, kun täytyy kestää
sellaista kipua, vaikka on vasta vähän viidennellä kymmenellä.
Kun hän ennen ontua kompuroi huoneitten läpi, menin minä kaikkein
ennen pois huoneesta, mutta vaikka minä vain olen palvelijoista
alhaisin, saattaa hän nyt ottaa minua kaulasta ja pusertaa rintaansa
ja kyyneleet juoksevat. En minä luule, että hän on lämpöisempi
pojalleen kuin oli puolisolleenkaan. Kun hän haettaa poikansa, on
hän vähäpuheinen ja enimmäkseen vain istuu ja katselee häntä. Hän
ei nyt muusta puhukkaan kuin vain valtakunnasta ja valtakunnasta.
Vielä viikko sitten näin minä hänen sylissään huoneentarkastuksia,
valtakirjoja ja sen semmoista, mutta nyt on hän kirjoittanut
salaisia neuvoja pojalle ja pannut kirjan sinetillä suljettuun
rautalippaaseen, ja kun vain joku tulee kamariin, on niinkuin hän
kuumeesta tulistuneilla silmillään ja sanoillaan myötäänsä hokisi:
Auttakaa minua, auttakaa valtakuntaani ylläpitämään, tekemään poikani
arvolliseksi ja viisaaksi! Valtakunta! Valtakunta!

Haakoni kaihti kädellään otsaansa, ja he astuivat yhä portaita
alaspäin luukulta luukulle.

-- Huoneessa tuolla alapuolellamme vasemmalla on hänen majesteettinsa
leskikuningatar. Hän on salvannut ovensa viime päivinä eikä edes
Tessin pääse sinne laukkuineen. Ei kukaan tiedä oikein mitä hän
siellä häärää, mutta luulenpa melkein, että hän parhaillaan
haihduttaa synkkiä ajatuksia viittä lehteä ja valttia lyömällä.
Silloinkos korukellot kalisevat pelipöydän laitaan ja hameet ja
laitokset kohisevat ja kahisevat... ja kultapäinen ruokokeppi
luikahtelee lattialla...

-- Ja kaunis Hedvig Stenbock neiti, joka seisoo tuolin takana, niiaa
ja sen ottaa ylös.

-- Sitä hän ei kyllä tee, sillä hän on jo aikoja naimisissa ja vanha
ja ruma ja pysyy kotonaan. Luutnantti elää vain siinä, mikä on
mennyttä, ja mikä on tulevaa.

-- Ehkä niin! -- Ekerot tarkisteli ilkeästi ja osotti pohjoista
linnan sivustaa, jonka Tessin äskettäin oli rakentanut, kun vanha
rakennus oli hävitetty maan tasalle. Muutamia muuritelineitä oli
vielä jäljellä, ja hakokimput riukujen nenissä. -- No, kukas asuu
tuolla pitkässä laakalaatikossa? Hyi olkoon! Siellä ei asu ketään...
eikä tule asumaankaan ketään, sen minä sanon. Miksei se saanut
olla niinkuin se oli? Hiiteen koko Gottorpin akka, joka on pannut
kuninkaallisen majesteetin pään pyörälle rakennushullutuksista!
Nähkääs vahtimestari, niinkuin kullakin ihmisellä on sielunsa,
niin on jokaisella vanhalla rakennuksella sisällään kaikenlaisia
männinkäisiä ja pimeyden henkiä, jotka pelästyvät ja häiriintyvät,
kun muurarit tulevat vasaroineen ja lasteineen. Muistaako hän Vihreää
käytävää, joka ennen kulki siellä ylhäällä räystään rajassa vanhan
linnankirkon päällä? Siellä minulle ensi kerran silmät aukenivat.
Niin, kyllä kerron sen. Minä sanon vahtimestarille kaikki, jos hän
tulee mukaan kotia ja sitten pitää mitä lupasi ja kertoo joka sanan
kuninkaalliselle majesteetille itselleen.

He olivat nyt tulleet ajoportille ja menivät linnahaudan sillan
yli. Kuriiri nahkalaukkuineen astui juuri maahan hevosen selästä,
ja hänen vastauksensa kaikille kyselijöille kuuluivat askelten
kopseen ja käskyhuutojen seasta. -- Kuuteen peninkulmaan Tukholmasta
pohjoiseenpäin en ole nähnyt kuin kolme ihmistä... He istuivat
tiensyrjässä ja söivät kuollutta eläintä... Norrlannissa maksoi
leiviskä jauhoilla suurustettua puunkuorta 4 riikintaaleria hopeaa...
Sotamiehet kuolevat nälkään... Rykmentit ovat tuskin puolessa
määrässä...

Ekerot nyökkäsi myöntäväisesti niinkuin olisi se kaikki ollut hänelle
jo kauvan tuttua, ja hän kulki yhä vielä Haakonin rinnalla tinatuoppi
kainalossa ja kädet takin helmataskussa.

Kun he olivat päässeet hänen vinttikamarilleen laitakaupungilla,
vilkaisi hän Haakoniin epäilevällä syrjäkatseella, ja avainta lukkoon
pistäessään tunnusteli hän tarkoin, ettei ovea oltu hänen poissa
ollessaan avattu. Kamari oli suuri ja pimeä. Ikkunalla oli orava
häkissä ja toiselle seinälle oli naulattu joukko erilaisia rahoja
riveihin. Siinä oli kirkkaita Elbingin riikintaalereita ja suuria
ja pieniä kuparirahoja ja Räävelin viisitukaattinen ja pari vanhaa
Palmstruchin seteliäkin, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat olleet
arvottomia. Ekerot meni rahoja tarkastelemaan ja laskemaan.

-- Hullu, -- sanoi hän, -- kaivaa omaisuutensa niin syvälle, ettei
hän itse voi sitä valvoa, mutta minä tahdon pitää omani silmiini
edessä, niin että helposti voin lukea ne pussiini, kun se suuri palo
tulee.

Loukosta luki Ekerot syliinsä viisi pientä puuta, jotka hän pani
takkaan ja sytytti tervastikulla. Sitten pani hän ja Haakoni
piippuun, ja koska huoneessa tuolia ei ollut, istuivat he lattialle
valkean eteen.

-- No, kerrotaan nyt! -- sanoi Haakoni.

Ekerot kertoi:

-- En milloinkaan ole nähnyt Vihreää käytävää kauheampaa. Se oli
siihen aikaan, kun olin konstaapelina sotalaivastossa. Nyt on minut
pantu pienelle kahdensadanviidenkymmenen taalerin eläkkeelle. He,
väli tuolla! Minut pantiin viralta sentähden, että pelkäsivät minun
muuten lopettavan kenraaliamiraalina. Ja siinä virassa tahtoi
Hannu Wachtmeister olla itse. -- Se mies on hullu! -- huusi hän
laivan kannelta, kun minä kohteliaasti pyysin häntä nostamaan
lakkiaan, ennenkuin käski minua mastoon kipuamaan. Ja siihen minun
tieni loppui. Hulluksi Ekerotiksi sanottiin minua jo silloin joka
paikassa. Niin se käy. Köyhä kisälli kantaa toverinsa hautaan, sitten
kantaa hän mestarinsa hautaan ja muutamasta lantista kantaa hän
viimein milloin yhden milloin toisen ja saapi vahakankaisen hatun
ja pitkän mustan viitan ja, kun kiiru tulee, pyörivät hihnarullat
taskusta... ja lapset lähtevät käpälämäkeen ja itkevät ja huutavat:
Ruumiinkantaja, ruumiinkantaja! Mutta vaikka sellaiseksikin mieheksi
voi tulla, olemme me kaikki kuitenkin samasta taikinasta alkuamme
tehdyt. Kerro nyt tämä sanasta sanaan kuninkaalliselle majesteetille
itselleen... No niin, siihen aikaan olin minä hyvä piirtämään ja
kuvaamaan. Muutamaa päivää ennen tuota Wachtmeisterin juttua sain
minä sitten armollisen käskyn ottaa mukaani toisen, Niilo nimisen
konstaapelin, ja saapua varastohuoneeseen vanhan paavilaiskirkon
päällä siinä linnan tornissa, joka on virtaan päin. Siellä piti
meidän kuvata rikkinäinen laivan lyhty, jonka mallin mukaan
leskikuningatar tahtoi teetättää uuden lyhdyn Malaria kulkeviin
veneisiinsä. Kun me siellä kerran istuimme ja vehkeilimme ja
manailimme rikkiöimen laivalyhdyn kanssa, jota ei helkkarikaan voinut
piirtää, tulin leikkipäälle ja huusin:

-- Niilo, oletko nähnyt viisijalkaista koiraa?

Kun Niilo vain kohotti hartioitaan, puhuin minä vielä.

-- Minäpä näin hiljan sellaisen Rautatorilla. Se juoksi neljällä
jalalla ja lampaanjalka sillä oli suussa.

Niilo suuttui, ja häntä kiusatakseni huusin minä vielä kovempaa: --
Sukkeluutta ei sinussa ole. Saas nähdä, onko sinussa rohkeuttakaan.
Minä lyön vetoa tämän tinatuopin täynnä parasta Spanjan viiniä ja
tukaatti pohjassa, että minä iltakellojen aikana kuljen yksin Vihreän
käytävän läpi.

Niilo vastasi:

-- Kyllä minä tiedän, että kun sinä rupeat johonkin tuumaan, ei kostu
jos sinua koettaa siitä luovuttaa, enkä minä tahdo, että sinä pidät
minua minään kitupiikkinä. Rakas Ekerot minä kyllä lyön sen vedon,
niinkuin tahdot, mutta en rupea vanhalle äidillesi vastaamaan, jos
sinulle kävisi pahoin. Sentähden menen minä kernaimmin kotiini.
Päivällä on tämä herrasväkien asunto kaunis katsella, mutta
öisin täällä kuuluu kumma elämä olevan, ja nukun minä ennemmin
kurjimmassakin hökkelissä Malmilla.

Minä sanoin häntä pelkuriksi ja annoin hänen mennä matkaansa. Kun
jäin yksikseni huomasin minä, että jo oli alkanut hämärtää, ja
karaistakseni itseäni astuin pari kolme porrasta alas vintin portaita
Vihreälle käytävälle ja kurkistin avaimenreijästä.

Vihreä maali oli monesta paikasta rapissut, niin että vanhempi
vaaleanpunainen väri näkyi. Pitkin seiniä oli kaikenlaisia talon
tavaroita, jotka olivat aikansa palvelleet ja viety sinne ylös. Minä
näin kaappia ja tuoleja ja kuvamaalauksia koirista ja hevosista ja
perässä telttasängyn. Sivuilla oli komuja ja komeroita, joissa harva
katto vuoti ja tippui.

Oli Valpurinmessun aika ja senvuoksi jotenkin valoisa, ja siitä sain
minä hiukan uskallusta, niin että saatoin istua portaille odottamaan,
mutta tiesin, että ihmeellisiä olentoja piti siellä lattian alla
pesäänsä. Vahtimestarit kutsuivat niitä yökeijuisiksi, senvuoksi että
ne vasta pimeän tullen nostivat lahonneita lattiapalkkeja ja pistivät
esille päänsä. Ne eivät olleet suurempia kuin kolmivuotinen lapsi
ja ne olivat aivan ruskeita ja alastomia ja vaimonpuolisia. Usein
kipusivat ne kaappien päälle istumaan ja heiluttivat käsiänsä, ja
se, joka sattui yökeijuiseen koskemaan, kuoli ennen vuoden kuluttua.
Niiden tapana oli juosta ympäri ullakkoja, ja joskus huusivat ne
ulkohuoneessa ja kolisivat reikälaudan alla, niin etteivät hovinaiset
uskaltaneet mennä sinne, vaan makasivat ennen vatsanväänteissä koko
yön.

Heti kun kuulin iltakellojen soiton, työnsin minä oven sepposten
selälleen.

Minä astuin askeleen eteenpäin, mutta pelko oli minussa niin suuri,
että minä jäin seisomaan kädet kiini ovipielissä ja vain töllistin.
Liidutuissa ruuduissa oli paljas pilkku, josta minä näin aina
Brunkemäen torniin saakka, ja se vahvisti minua, niin että minä
harppasin Vihreään käytävään, jotta ei soitto ehtisi lakata ennenkuin
pääsisin takaisin. Niin kauvan kuin se kuului, eivät pimeyden vallat
voisi mitään.

Noin keskipaikoilla käytävää näin minä äkkiä jotakin mustaa
vilahtavan telttasängyn ohi ja hiipivän karmituoliin ikäänkuin
piiloon tai odottamaan. Vasen polveni herposi itsestään, ja minä
kuulin miten huutoni kaikui ullakoissa. Sinä hetkenä minun silmäni
aukenivat, niin että ihmiset sanoivat minua hulluksi.

Ikkunaa vastaan näin minä, että tuolissa istui mies. Hän oli alallaan
yhtä hiljaa kuin minä. Äkkiä tarttui hän minua käsipuoleen ja
kuiskasi hampaitten välistä:

-- Figlio di un cane! Urkkija? Mitä? Leskikuningattaren vahtimestari?

-- Jumala siunaa! -- sopersin minä, sillä nyt minä ymmärsin, että se
oli ihmisentapainen, ja hänen tärisevästä ja vapisevasta kädestään
älysin minä, että hän oli yhtä pelästynyt kuin minä itse. Myös
huomasin minä, että hän oli sukkasillaan ja pistänyt kengät poveensa.

Minä tulin tolkkuuni ja kerroin yksinkertaisen aikomukseni ja viimein
hän uskoi.

-- Tällainen kirottu ja rapistunut vanha pesä, -- murisi mies
peittääkseen omaa hämmennystään. -- Täällä katto niin vuotaa, että
minä olen läpikastunut jaloista. Niin totta kuin elän pitää tähän
tulla uusi talo... Hyvä mies, jos osaat, niin auta minua näiden
vinttisokkelojen kautta tanssisaliin. Kuka minä olen on yhdentekevä.

-- Voi ollakin, -- vastasin minä, -- vaikka kyllä tunnen armollisen
kamariherran Tessinin.

Hän ei puhunut mitään, vaan otti minua takinliepeestä ja niin
minä käännyin ja kuljin hänen edellänsä. Luulenpa, että lopulta
me olimme yhtä tyytyväisiä toistemme tapaamiseen. Kun pääsimme
alas tanssisaliin, käski hän minua jäämään oven taakse, mutta minä
kuulin yökeijuisten juoksevan takanamme, ja minä pidin kättäni kiini
lukossa, niin että heti saatoin avata oven uudelleen ja huomaamatta
hiipiä perässä. Ikkunoista näin minä virran, ja pitkin salin seiniä
oli nojallaan näyttämöseiniä, joihin oli maalattu leikattuja puita ja
valkoisia temppeleitä.

Tessin pysähtyi keskelle salia ja löi kolme kertaa käsiänsä yhteen.

Muudan nainen nousi näyttämöseinäin takaa ja avasi pienen salalyhdyn.
Eikös ollut se Hedvig Stenbock, leskikuningattaren kreivillinen
hovineiti! Kas, kas, kas, ajattelin minä ja purin partaani, tuota
ulkomaan keikailevaa kukkoa kun jo niin ylös lentää!

-- Hedvig, kaikkein rakkain kultaseni! -- sanoi hän. -- Menemme heti
sinun kamariisi. Ei mitään vastaansanomista, ma chère!

Hedvig Stenbock oli siihen aikaan tuossa viidenneljättä korvilla ja
hän meni niin jäykkänä ja kankeana kamariherraa vastaan, etten olisi
uskonut hänellä olevan sydäntä eikä sielua, ellei hän äkkiä olisi
muuttunut ja tullut punaposkiseksi, kun Tessin halaili häntä.

Silloin unohdin minä oloni ja puhuin itsekseni:

-- Jaha, jaa!

Tessin kääntyi, mutta hän oli niin kuuma, että hän vain rypisti
silmiään ja koetti kaikilla tavoin selittää minun läsnäoloani.

-- Joku auttaja kai meilläkin kaikissa tapauksissa olla pitää, --
sanoi hän, -- ja Ekerot voi olla yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja jos
hän osaa pitää suunsa lukossa, ei hän palkatta jää.

Sitten käski hän minun ottaa salalyhdyn ja kulkea tyhjäin
neuvostokamarein läpi -- kiitos kunniasta! -- ja edelleen sitä tietä,
jota hän neuvoi, aina sille käytävälle, jossa leskikuningattaren
naiset asuivat -- hauskoja unia, hienot herrasväet! Kun olin
varovasti katsonut, ettei siellä hyrissyt mitään häntäkärpäsiä
hovivaatteissa, piti minun palata ja tulla sanomaan.

Muuta oli minulla kuitenkin ilmoitettavana, kun hyvin pääsin
takaisin. Minä olin kuullut yökeijuisten kolistavan taidekammion
oven takana ja nähnyt niiden juoksevan pienet tulenkipunat käsissä
pitkin portaita arkistossa, missä valtakunnan kirjoja pidettiin
seinäkaapeissa. Lopuksi olin minä sanotussa käytävässä löytänyt yhden
leskikuningattaren vahtimestareja, joka istui ja nukkui käsilyhtynsä
vieressä selkä muuria vastaan.

-- Hänet on lähetetty sinne sen jälkeen kuin minä läksin, -- sanoi
Hedvig Stenbock, -- ja seisoi jälleen yhtä jäykkänä ja suorana. --
Hän ei aavista että lintu jo on lentänyt. Mutta kuinka pääsemme
takaisin.

Hän työnsi Tessinin käsivarret pois ja tuli ajattelevaksi.

-- Kauvan olen minä pelännyt ja aavistanut. Tänä yönä tapahtuu meille
julki häpeä. Hänen majesteettinsa kuningatar on mustasukkainen.

Tessin hosui käsillään ilmaan ikäänkuin näkymättömiä miekkoja ja
tikareita vastaan, ja hänen silmänsä kipunoivat ja säihkyivät.

-- Mustasukkainenko? Minunko tähteni? Hän on ijänikuisen vanha ja
harmaatukkainen, ja hänen äänensä on vähän käheä ja karkea kuin
miehen. Ainako pitää sitä puhetta kuulla! Kenellekä olisin minä
esittänyt suunnitelmani ja pyytänyt suosiollista suojelusta, ellen
Ruotsin Hedvig Eleonoralta! (Hän kumarsi). Mutta älä pelkää, oma
kultaseni, sillä mitään häpeää ei sinulle saa tulla, vaan nyt tänä
yönä täytyy sinun seurata minua täältä. Reki kyllä aina saadaan...
ja sitten... addio! Italiassa on minulla ystäviä.

-- Sen Jumala taivaassa tietää, -- vastasi hän, -- että aina
kernaasti seuraan sinua, minne ikänä haluat, ja ihmisistä en
mitään välitä, vaan tahdon ennen olla sinun lähelläsi kuin sinua
ilman, mutta ensiksi kuitenkin neuvotelkaamme luotettavan ystävän
ja suojelijan kanssa mikä olisi viisainta. Ajattelen Eerikki
Lindskiöldiä, joka tänä iltana istuu juomassa hänen majesteettinsa
kanssa. -- Ekerotin pitää, mennä linnanpihan yli kuninkaan pieneen
käytävään ja odottaa kunnes Lindskiöld tulee, ja silloin monilla
anteeksipyynnöillä pyytää häntä joutumaan tänne ylös... minun
luokseni.

Tessin viittoi kädellään kieltävästi, mutta minä huolin viis
siitä kavaljeerista, vaan katsoin suuremmaksi iloksi totella niin
jalosukuista neitiä.

Yö oli jo myöhä, kun palasin Lindskiöldin kanssa. Hän kyseli
minulta tarkoin kaikkea. Hänen tekotukkansa keikkui ja hän manaili
ystävällisesti ja nauroi kuollakseen ja piti menoa niinkuin koko
linna olisi ollut hänen.

Tanssisaliin päästyä notkisti hän toisen polvensa ja heitti hattuansa
ilmaan ja huusi:

-- Nyt on aivan hulluks herrasväki tullut, kun toisens tahtoo saada,
eikä siitä laata, vaikk' on eri maata. Se on kyllä koria, vaan
tarvitsisi toria. Pah! Puh! Onnen tahtoo onkia tiilisaven tonkija,
aatelia uutta ilman kuuluisuutta, kuinka voi hän koittaa kreivitärtä
voittaa? Eevasta se alkoi koko naimatalkoo. Kun Eeva oli luotu ja
Aatamille tuotu, riemastui hän vallan ja joi Eevan maljan.

-- Sitä miehen räiskää, kun on aivan päissään! -- supatti Tessin
syrjässä naiselleen. -- Siinä se on se ruotsalaisten kiitetty nero!
Lindskiöld on humalassa.

-- Vain vähäisen. Hän on nyt parhaalla päällään.

Lindskiöld ei heitä kuullut, vaan jatkoi että sali raikui.

-- Olen kauvan tätä epäillyt, ja taitaa suurisyntyinen suku
panna asiaa vastaan. Mutta Italian matka! Joutavia! Täällä on
kamariherralle maa, jossa hänen neroansa tarvitaan. Sanokaa minulle
suoraan silmiin, voitteko luopua linnanpiirustuksista, jotka ovat
minun pöydälläni, ja onko teille mitään maailmassa niin rakasta kuin
taiteenne.

Tessin tuli tulipunaiseksi ja katseli alas lyhdyn liekkiin.

-- Minä olen päättänyt ottaa kamariherra Tessinin miehekseni, --
sanoi Hedvig Stenbock, -- ja niin se on oleva.

Lindskiöld pani kätensä sydämelleen.

-- Gewiss, gewiss! sanoo riikinleski. -- Mutta seppeleen minä kyllä
teen lehdistä ja kukista Lindskiöldin istutuksista. Eipä kestä puhua
omaani suurta sukua. Seppä oli isäni, mutta kuinka nykäsi... kas,
niin tuli hänestä Skenningen pormestari. Ajatelkaas jos kamariherra
olisi kotoisin Skenningestä! Kuinka hän silloin olisi rakentanut?
Uuden kuninkaallisen linnan Skenningen tyyliin? Kaupungille nauru,
hyi perhana ja kauhu! Se on paras vissiinkin että ootte Tessinkin.

Lindskiöld otti Tessiniä käsivarresta, ryhdikkäänä ja uhkaavana
ja tehden käsiliikkeen ikäänkuin olisi heittänyt yltään likaisen
naamiaisviitan.

-- Rauhoittakaa kiihkoanne kuukausi tai sillä vaiheilla! Aluksi
nyt suutelee kamariherra valittuansa kädelle, astuu kolme askelta
taaksepäin, tekee kumarruksen ja seuraa sitten minua. Vaiti, kun
minä puhun kuninkaan salissa! Ekerot menee takaisin riikinlesken
vahtimestarin luo, sammuttaa hänen lyhtynsä, antaa hänelle
terveellisen ja tuntuvan korvapuustin ja heittää kenkänsä hänen
jälkeensä kun hän herää ja pötkii pakoon, niin että hän luulee
yökeijuisten olevan kintereillään. Sitten saattaa armollinen neiti
huomaamatta ja rauhallisesti mennä huoneisiinsa. Onhan neiti
määrätty piakkoin lähtemään mukaan matkalle Pommeriin. Silloin yhtyy
kamariherra matkaan ja nai neidin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen
majesteetistaan pidän minä huolen kotona. Gottorpin onnettomuudesta...
tarkoitan riikinleskeä... ein verschmitztes Weib... sitä ei
pirukaan hallitse, mutta vihamielistä, korkeanylhäistä sukua olenpa
kuullut takseerattavan reduktionin pöydässä ja heille kyllä olen
huomauttava mitä he maksavat. Täällä alkavat uudet ajat. Voi, rakkaat
lapseni, rakkaat lapseni, jospa tietäisitte, kuinka rinta kohoo kun
seisoo valtiolaivan perässä ja laskee laivaa kaukaisia majakoita
kohden, joiden nimeä ei uskalla mainitakaan edes kuninkaalliselle
majesteetillekaan. Mutta uskokaa nyt vain minun sanaani. Täällä,
missä nyt seisomme, on kamariherra perustava kuolemattomuutensa.

Hämillään veti Tessin hänen kätensä huulilleen, ja kun minä olin
suorittanut tehtäväni vahtimestarin kanssa, ojensi hän minulle
ylpeällä liikkeellä nuo molemmat Palmstruchin setelit tuolla seinällä.

-- Tässä on hänelle luvattu palkka, jos hän on vaiti, -- sanoi hän.

Mutta sitten alkoivat minun näkyni ja onnettomuuteni, ja kun minä
kotonani kamarissa sairastin, kulkivat minun vaivani pilkkapuheena
pitkin kaupunkia... leiniä, rintatautia, nuuska-ahdistusta,
noidannuolia sääressä... ja mylly päässä. Ja kun minä vedin esille
Palmstruchin setelit, jotka se kunniaton tomppeli oli pistänyt takin
taskuuni, sain minä tietää, että ne jo monta Herran vuotta sitten
olivat menettäneet kaiken arvonsa. Kerro nyt tämä kuninkaalliselle
majesteetille itselleen!

       *       *       *       *       *

Ekerot olisi kertonut vielä enemmän, mutta ovelle kolkutettiin
kovasti ja Haakonia tultiin hakemaan kuninkaan luo, joka oli tullut
kipeämmäksi.

Muutamaa päivää myöhemmin toisena pääsiäispäivänä kerrottiin,
että kuningas makasi sielunlähdössä, mutta Ekerot nyökkäsi vain
vanhalla tavallaan niinkuin kaikki olisi ollut hänelle entisestään
tuttua. Joukko renkiä ja piikoja, jotka nälänhädän vuoksi olivat
joutuneet pois palveluksesta maalla, seisoi koditonna ja neuvotonna
lumessa pitkin katuja, ja Ekerot kulki joukosta joukkoon kädet
takin helmuksessa ja kuunteli ja nyökkäsi. Öisin kirjoitteli hän
ennustuskirjeitä, jotka hän sitten vei ylihovisaarnaaja Wallinille.
Onnettomat, kirjoitti hän, tottuvat näkemään pimeässä, niin että he
lopuksi saattavat nähdä kaiken, mikä on salattu ja peitetty päivän
huikaisemilta onnellisilta.

Tuulisena huhtikuun päivänä, kun hän juuri oli vienyt viimeisen
ennustuskirjeensä Wallinin porstuan ovelle ja palannut kamariinsa,
istui hän ikkunallaan ja jutusteli oravan kanssa. Välistä pureskeli
hän kuivia päärynöitä, joita hän otti laatikosta. Siinä istuessaan
kuuli hän kellojen hälytystä ja melua, ja kun hän kurkotti ulos
ikkunastaan, näki hän linnan katot keltaisessa savussa. Hän kääntyi
huoneeseen ja rupesi ottamaan rahojansa seinältä ja luki ne tarkoin
taskuunsa. Hän vapisi ja hänen hampaansa tärisivät, ja oravanhäkki
toisessa kainalossaan ja tinatuoppi toisessa kompuroi hän portaita
alas kadulle.

Häntä tyrkittiin seiniä vastaan ja hän seisoi ja tuijotti linnaan
päin, missä kohisevat tulisäihkyt jo purskuivat ilmaan lahoista
peikoista. Pian leimusivat kaikki kolme linnan sivustaa niinkuin
suuret roviot, ja tulipalon ukkosentapainen jyrinä kuului yli
kellojen hälytyksen ja rumpujen pärinän.

-- Kas, kas! -- sanoi hän. -- Yökeijusten täytyy tulla kirkkaan
päivän valoon! Kas kuinka ne juoksevat pitkissä riveissä pitkin
katonharjoja tulta käsissään! Nyt ne kapuavat ylös tornien katoille
ja hyppivät yli uudelle Tessinin sivustalle, joka on häirinnyt heidän
rauhaansa. He tahtovat polttaa itsensä. Tämä on vasta alkua. Kaikki
on palava, kaikki, kaikki!

Sotamiehiä ja vahtimestareita tungeskeli linnan sillalla
vesitynnörien ja kulkevain tuolien ja kaappien ja kuvamaalauksien
välissä, ja molempain jalopeurain alta, jotka pitivät vaakunakilpeä
porttiholvin yli, tuli esiin Hedvig Eleonora, Kaarlein äiti. Kaksi
hoviherraa tukesi häntä ja melkein kantoivat hänet, sillä hän vaipui
kokoon ja tahtoi yhtenään seisahtua ja katsoa taaksensa. Tuuli heitti
hänen viittansa korkealle yli hopeanharmaitten hiusten ja kietoi
sen seuraavassa hetkessä niinkuin tumman hunnun itkeneiden silmäin,
ylpeän kotkannenän ja paksusti maalattujen poskien ympäri.

-- Paari palaa poikasi ruumiin alta! -- huusi Ekerot osottaen
sormellaan. -- Ja valtaistuin palaa, jolle pojanpoikasi on
noussut, ja ennenkuin sinä ummistat silmäsi, haudataan koko hänen
valtakuntansa tuhkaan. Etkö muista, että hän syntyi verta käsissään?

Hän teki tuskallisesti itselleen tietä pitkin seinivieriä kulman
ympäri Trängsundiin. Säkenet nousivat taivaalle niinkuin tähdet,
ja kirkkomaan muurin takaa näkyi mahtava Kolmikruunun linnatorni,
joka nousi kokonaista neljä kerrosta korkeammalle kuin korkeimmat
katot. Joka kerrokselta, minkä tuli valtasi, purskahti savu luukuista
niinkuin kanuunoista. Yökeijuiset, ajatteli hän, ampuvat siellä
voiton laukauksia Vaasa-kuninkaitten linnan palaessa. Uudestaan ja
uudestaan kietoi savu vanhan valtakunnan vaakunan tornin huipussa --
ja uudestaan loistivat huikean korkealla kultaiset kruunut niinkuin
kolme myrskylintua, jotka liitävät siivillään. Nikolain kirkon
soittajat kipusivat tikapuitaan ylös pannaksensa itse isonkellon ja
toiskerran-kellon liikkumaan, mutta kun he kuulivat jyrinän, kun
linnantornin pohjat ja holvit romahtivat alas ja tempasivat mukaansa
kukistukseen tornin huipun ja vaakunan, kääntyivät he ja pakenivat.
Kauhistuksen valloissa rupesivat lapset ja naiset nyyhkyttämään ja
juoksemaan, ja he kertoivat Eteläportilla nähneensä mielenvikaisen
miehen lähtevän pois oravan häkki ja oluttuoppi kainalossa ja
itsekseen veisaten vanhaa parannusvirttä.




Saarna.


Isossakirkossa nousi kirkkoväki penkeiltään ja katseli kirkon
porstuaan päin, jonka edessä Kaarle XII astui vaunuistaan.

Se oli kaunis, mutta heiväröinen ja puolikasvuinen poika. Sulitettu
hattu oli naurettavan pieni suuressa röyhyisessä valetukassa, ja kun
kuningas otti lakin kainaloonsa olivat hänen liikkeensä tuskaisia
ja rasittuneita. Hän kulki teputellen ja vähän koukkupolvisena,
niinkuin tapa vaati, ja katse oli maahan luotu. Hänellä oli yllään
kallisarvoinen murhepuku, kärpännahat kauluksissa ja käännöksissä ja
silkkipitsit hansikkaissa, ja korkeakorkoisissa kartuaaninahkaisissa
kengissä oli solkia ja rusettisiteitä.

Hämillään uteliaitten silmäyksistä kävi hän istumaan kuninkaalliseen
penkkiin henkikuvien kannattaman kultaisen kruunun katokseen. Hän
istui jäykkänä alttariin päin, mutta ei voinut koota ajatuksiaan
pyhään toimitukseen. Kun vihdoin pappi nousi saarnastuoliin ja
sanasutkauksella ja aika iskulla kirjalautaan sai hereille hillityn
hyminän, punastui hän korviin saakka ja tunsi joutuneensa kiini
ilmiteossa. Pian kuitenkin rupesivat ajatukset uudelleen kapinoimaan
ja kulkivat omia teitään, ja kainouttaan peitelläkseen rupesi hän
nyppimään mustia täpliä kärpännahoista.

-- Nähkääs! -- sanoi muudan vaimo alipenkeissä. -- Sen pitäisi vielä
saada isältään piiskaa. Piruko sillä sormissa syhyy?

-- Mitäs siinä puhut, nuuskakuono, kun olet tuppaunut ylempään
penkkiin kuin lupa on! -- vastasi naapurin akka ja työnsi hänet
päistikkaa käytävälle.

Unilukkari, joka seisoi ovenpuolella ja jonka virkana oli kulkea
ympäri kopauttelemassa niskaan niitä sanankuulijoita, jotka
nukkuivat, koputti keppiään permantoon ja varoitteli kädellään,
mutta melu kuului aatelispenkkeihin saakka, niin että korkeat herrat
käänsivät päätään, ja saarnaaja heti sovitti tekstiin seuraavat sanat:

-- Yksimielisyys, sanoin minä, kristillinen yksimielisyys! Missä
sitä tavattaneen ja sen suloista ravintoa? Kansanko joukossa? Ots
kiin! Vaan ehkäpä Herran huoneessa tai kuninkaallisen majesteetin
oman persoonan ympärillä? Vielä mitä! Sentähden sanon minä teille, Te
maailman ruhtinaat, ahkeroitkaa yksimielisyyttä ja rakkautta älkäätkä
nostako vihaan sitä miekkaa, jonka Jumala on teidän käsiinne pannut,
vaan ainoastansa teidän alamaistenne suojelukseksi.

Tämän poikkeuksen aikana tuli nuori kuningas taas tulipunaiseksi ja
nauroi hämillään. Myöskin Hedvig Eleonora, riikinleskikuningatar,
joka istui kuninkaallisessa penkissä häntä vastapäätä, hymyili
nyökäten, mutta eniten nauroivat leskikuningattaren rinnalla
istuvat prinsessat. Ulrika Eleonora istui kyllä jotenkin jäykkänä,
mutta Hedvig Sofia kumarsi alas hoikan pitkän kaulansa. Hyvillään
tietäessään että hansikkaat peittivät hänen muotopuolet peukalonsa,
piti hän rukouskirjaa suunsa edessä.

Kuningas tuli nyt rohkeammaksi ja katseli ympärilleen. Missä
kummallisessa Herran temppelissä hän tänään olikin! Koko kirkko
oli täynnä huonekaluja ja taide-esineitä, joita oli pelastettu
linnanpalosta. Ainoastaan keskikäytävä oli tyhjä. Nurkassa alttarin
vieressä seisoivat käärittyinä ristiinnaulitsemista ja viimeistä
tuomiota kuvaavat Ehrenstrahlin taulut, ja edempänä Skytten
sukuhaudan kohdalla tunsi hän höyhentöyhtöt ja viheriäiset uutimet
siitä sängystä, jossa hänen isänsä oli poikkipäin istuen ja tyynyillä
tuettuna heittänyt henkensä. Sen tapauksen muisto ei häntä kuitenkaan
liikuttanut, sillä isäänsä kohtaan oli hän tuskin tuntenut muuta
tunnetta kuin pelkoa. Hän piti isäänsä enemmän Jumalan asettamana
edeltäjänä kuin rakkaana heimolaisena, ja niin ajatuksissaan kuin
puheessaankin kutsui hän häntä eniten vain _vanhaksi_ kuninkaaksi.
Kuten etsivä mehiläispari harhaili hänen katseensa noissa monissa
tutuissa esineissä ja kiintyi viimein kauvaksi aikaa erääseen
vaakunakilpeen alimmaisessa pilarissa.

Siellä makasi lattian alla jo muutamia vuosia hänen opettajansa
Nordenhjelm, se sydämmellisen hyvä Norcopensis, josta hän oli pitänyt
lapsellisella kiintymyksellä. Hän muisteli talviaamujen aikaisia
lukutunteja, kun hän laski laatuluvuilla ja kaivoi kynttiläsaksilla
kynttilän sydäntä tai kun Nordenhjelm kertoi Rooman ja Kreikan
sankareista. Vanhan kuninkaan kuolemasta saakka oli hän kulkenut
unissaan. Hän ymmärsi, ettei hänen sopinut näyttää iloiselta,
ettei hänellä ollut oikeutta vaatia muuta kuin valituksia, mutta
että salaisuudessa vähin jokainenkin oli jokseenkin rauhallinen
ja kosi hänen suosiotaan huvittamalla häntä niin huomaamatta
kuin mahdollista milloin yhdellä milloin toisella kujeella. Itse
ylhäisyys Piper saattoi pyyhkiä kyyneleitään ja samalla rukoilla
häntä, ettei hän vaan unohtaisi nuoruudenleikkejään, vaan kerran
kävisi lyömässä palloakin. Synkät yksivakaiset naamat tarttuivat
välistä häneen, niin että kyyneleet itsestään pullahtivat silmään.
Mutta hänen poika-sielunsa salaisimmasta sopesta nousi riemuitseva
voitonhuumaus. Ankarat, jäykkäniskaiset ukot, joita hän ennen
oli pelännyt ja karttanut, oli hän äkkiä havainnut nöyriksi ja
mukaantuviksi. Välistä ruokapöydässä, jossa he olivat istuneet
huolestuneimmilla naamoilla, oli hän uhallansa ampunut hedelmänkiviä
vasten heidän kasvojaan saadakseen äkkiä nähdä heidän nauravan ja
sitten taas menevän surullisena piirinä seisomaan leskikuningattaren
ympärille. Linnanpalo seikkailuineen ja vaaroineen oli hänestä ollut
uteliaisuuden ja jännityksen päivä. Olipa se tavallaankin ollut
hauskin päivä, mitä hänellä vielä elämässään oli ollut, vaikka hän
ei itse uskaltanut sitä ajatella. Toisten kauhistus ja isänäidin
pyörtymiset olivat vain tehneet hurjan näytelmän sitä enemmän
omituiseksi ja ihmeelliseksi. Nyt oli kaikki vanha loppunut. Vanha
kuningas oli kuollut ja hänen linnansa tuhkana. Kaikki uusi, kaikki,
kaikki mitä Ruotsi ikävöi, oli nyt tulenliekin tavoin hänen kauttaan
nouseva korkeuteen -- ja siinä hän istui, yksinäisenä ja neljäntoista
vuotiaana.

Hänestä melkein tuntui, että Nordenhjelm seisoi saarnastuolissa
saarnaajan takana ja saneli hänelle sanat. Ainoastaan yhden
silmänräpäyksen oli saarnaaja koputtanut ivan kulkussauvaa
päästäkseen tuttavalliselle kannalle kuulijain kanssa. Sitten
kääntyi hän kuninkaaseen koko seurakunnan nähden, vakaana, ankarana,
jopa käskevänä. Jumalan nimessä kehoitti hän kuningasta, ettei hän
antaisi korvaankuiskuttajain ja hihastavetäjäin vietellä häntä
itsekkäisyyteen ja ylpeyteen, vaan uhraavaisesti vihkisi tekonsa
uhraavaiselle Ruotsin kansalle, jotta hän kerran, kun hän korkeassa
ijässä sulkisi väsyneet silmänsä, astuisi tuhansien siunausten
saattamana taivaan ihanuuteen.

Totuuden ääni soi ja jyrisi kirkon holveissa, ja itku nousi nuoren
kuninkaan kurkkuun. Uudelleen koetti hän kiinnittää ajatuksiansa
muihin vieraampiin asioihin, mutta jok'ikinen sana sattui hänen
rehelliseen lapsisydämeensä ja hän istui pää riipuksissa.

Hänestä oli virkistävää, kun vaunut jälleen veivät hänet Karlbergiin.
Siellä sulkeutui hän huoneisiinsa eikä leskikuningattaren määräävä
kutsukaan voinut saada häntä tulemaan ruokapöytään. Makuukamarin
eteishuoneessa olivat ne kirjat, joita käytettiin yhä harvemmiksi ja
harvemmiksi käyneillä lukutunneilla. Hän filosofeeraili jo mielellään
luomisen arvoituksia ja tiedot häntä alati ihastuttivat, mutta
hän alkoi halveksia kirjaa jotenkin samalla tapaa kuin iloinen ja
elämänintoisa trubaduuri. Päällimmäisin kirja oli maantieto, ja hän
selaili lehtiä edestakaisin ja heitti sitten kirjan pois. Sitten veti
hän sen sijaan äkkiä ja summakaupalla alimmaisen kirjan. Se kädessä
jäi hän istumaan.

Kirja oli koirankorvissa ja pahoin kulunut, ja siinä oli vain
muutamia kirjoitettuja lehtiä, jotka sisälsivät sen iltarukouksen,
jonka hän lapsena oli oppinut rukoilemaan. Monta lausetta ja sanaa
oli jo häipynyt muistosta pois, mutta kun hän nyt näki tutut rivit
edessään, tarvitsi hänen vain lukea ne pariin kolmeen kertaan
jälleen, niin hän osasi ne ulkoa.

Illalla söi hän kupin olutkeittoa ja vahtimestarit rupesivat
riisumaan häntä. Hän peitti väkevän mielenliikutuksensa niin
taitavasti, että he vain luulivat häntä väsyneeksi, ja kun he
ottivat valetukan lyhyeksi leikatusta ja tummanruskeasta ja vähän
kiharaisesta päästä, ja hän paitasillaan nousi suureen sänkyyn,
näytti hän pieneltä tytöltä.

Pompe koira hyppäsi jalkopäähän ja lattialle sängyn viereen pantiin
palava kynttilä ja hopeinen pesuvati täynnä vettä. Kuningas oli
pimeänpelko ja tavaksi oli senvuoksi tullut, että ovi jätettiin
eteishuoneeseen auki ja että joku hovipoika tai leikkitoveri makasi
siellä yötä. Tänä iltana käski kuningas kuitenkin selkeästi, että ovi
siitä puolin oli suljettava. Vasta kun vahtimestarit sen kuulivat,
alkoivat he ihmetellä ja tulla levottomiksi ja huomasivat että hän
oli mielenliikutuksessa.

-- No kaikkia! -- murisi vanha Haakoni, uskollinen palvelija isän
ajoilta, joka itsepintaisesti yhä vain kohteli kuningasta niinkuin
lasta. -- Mitä se auttaa?

-- Tehdään niinkuin olen sanonut, -- vastasi kuningas. -- Ja
huomisesta alkaen ei tarvita yökynttilääkään.

Vahtimestarit kumarsivat ja menivät takaperin pois makuuhuoneesta,
mutta kun Haakoni oli sulkenut oven istui hän kynnykselle oven taa.
Hän kuuli kuinka kuningas käänsi ja väänsi itseään vuoteessa, ja kun
hän vihdoin nousi avaimenreiästä katsomaan, näki hän epäselvästi
yökynttilän valossa, että hänen nuori herransa istui sängyssä.

Yön tuuli kohisi ja pauhasi ulkona linnapenkereellä ja Karlbergin
puiston lehmuksissa, mutta sisällä huoneessa oli jo kaikki ääneti ja
hiljaa. Kuitenkin luuli Haakoni ihmeekseen erottavansa hiljaista,
melkein kuiskavaa ihmis-ääntä ja vieläpä eri sanojakin. Hän tuli
tarkkaavaksi ja kuunteli.

Silloin kuuli hän, että kuningas hiljaisella äänellä luki
sitä rukousta, jota hän oli oppinut rukoilemaan aikaisimmassa
lapsuudessaan.

-- Opeta minua hallitsemaan itseäni äläkä anna imartelevan puheen
vietellä minua ylpeyteen ja itserakkauteen ja siten rikkomaan sen
kunnioituksen, jota olen velvollinen niin Jumalalle kuin ihmisillekin.

Vanha Haakoni asettui polvilleen ja pani kätensä ristiin, ja
hiljaisuudessa ja tuulen vienossa huminassa kuuli hän yhä kuninkaan
puhuvan.

-- Vaikka olen kuninkaan poika ja mahtavan valtakunnan
perintöruhtinas, tahdon aina nöyrästi muistaa, että se on erinäisesti
Jumalan armo ja hyvyys, jonka vuoksi minun tulee ahkeroida
kristillisissä avuissa ja taidossa, että minä niin korkeaan
kutsumukseen taidollinen ja arvollinen olisin. Herra kaikkivaltias,
joka nostat kuninkaat ja otat valta-istuimelta, opeta minua aina
tottelemaan käskyjäsi, etten minä omaksi turmeluksekseni ja muitten
sortamiseksi käyttäisi sitä valtaa, jonkas minulle annoit. Sinun
pyhän nimesi tähden. Amen.




Vallansaaja.


Kuinka siellä oli ikävää! Miten pitkiä päivät pikkuisessa hovissa,
jossa murhepukuiset valtaneuvokset nojatuoleissaan haukottelivat ja
tuijottivat eteensä niinkuin miettiäkseen, mistä se tuli että heillä
oli samallaiset jalkineet kummassakin jalassa eikä kaulussaapasta
toisessa ja silkkikenkää toisessa. Ja niin he haukottelivat taas --
ja ulkona portaissa haukottelivat vahtimestarit ja alhaalla kyökissä
maistelivat kyökkirengit sormellaan keitoksia ja sanoivat toisilleen:

-- Onko se nyt kylliksi hapanta, että korkeat herrasväet voivat
kyllin happamesti irvistää?

Mustain karossivaunujen eteen valjastelivat kuskit mustilla
höyhentöyhdöillä ja laahustoilla koristettuja hevosiaan. Mustia
kankaita leikattiin ja neulottiin kaikille pöydille. Harmaaveljesten
kirkossa, jossa vanha kuningas oli haudattu, olivat vielä jäljellä
mustat troonihimmelit ja seinäverhot, ja kuninkaan sielukellot
kuuluivat kaupungista kauvas maaseudulle. Kun vihdoin kruunaussaatto
vaelsi pitkin lumisia katuja, kulkivat kaikki murhepuvussa
ja ainoastaan nuori kuningas kantoi purppuraansa. Viimeisten
ilolaukausten kaiku oli tuskin paennut Saksanleipävuorten yli, kun
jälleen sama kiusallinen ikävyys sijoittui valtaistuimen ympärille
hämärinä joulunpyhinä.

Silloin eräänä harmaansynkkänä keskipäivänä polkasi
leskikuningattaren kyökkimestari lattiaan. Käsissään piteli hän
purnua, jossa oli keitettyjä tomaatteja.

-- Ach, du Lieber! Tänään täällä saadaan hyöriä. Hänen korkeutensa
Holsteinin herttua, jota piakkoin tänne saadaan odottaa, on tässä
lähettänyt kalliin lahjan. Hänen majesteettinsa kuningatar ja neiti
Gerda Wrangel ovat jo maistaneet hedelmiä, ja Tessin, joka on paljon
matkustellut, tulee itse alas kyökkiin neuvomaan meitä laitoksissa.
Älkää siinä seiskö töllistämässä, piltit! Rätit kattiloihin!
Kuuraamaan kiiltäväksi!

Etäisessä pikkuhovissa maailman äärimmäisessä nurkassa oli sinä
päivänä saatu jotakin ajattelemista. Ruokapöydässä ei puhuttu mistään
muusta kuin tomaateista ja jokaisella oli aina jotakin sanomista
niiden mausta ja hajusta. Sillävälin olivat maljat liikkeessä, ja
vieraaksi kutsutut vanhat valtaneuvokset unohtivat juonensa ja
sanoivat toisillensa ystävänsanoja.

Ruuan jälkeen otti kuningas valtaneuvos Lauri Wallenstedtiä
takinnapista ja veti hänet mukanaan ikkunakomeroon niinkuin kierretyn
ja puhkuvan mourukarhun.

-- Sano minulle, -- kysyi kuningas vakavasti. -- Kuinka tulee
ruhtinaan uhrata itsensä kansansa hyväksi. Keväällinen saarna ei
koskaan mene mielestäni.

Wallenstedtillä oli tapana puhaltaa huulensa pullolleen, niinkuin
ajattelisi hän sanoa: Puh! Tottuneena kuninkaan lapsellisen teräviin
kysymyksiin, vastasi hän:

-- Ruhtinaan on uhrattava kaikki pienet epäröimiset, koottava kaikki
valta käteensä, tultava kansansa alkukuvaksi ja tahdoksi. Tosin
oli se hurskasta puhetta, jota silloin kuulimme kirkossa, vaan
eikö hänen kunnianarvoisuutensa Spegel sano, että alamaisten on
oltava ikäänkuin herransa orjia. Neuvosherrat ja aateli riitelevät
nyt vain osuudestensa valtaan teidän majesteettinne korkean herra
isän jälkeen. Ja Oxenstjerna ja Gyllenstjerna ja... niin... Meitä
kuunnellaan! Mutta sentähden olen minä aina rohjennut kannattaa
teidän majesteettinne tahtoa, että te jo näin nuorena ottaisitte
raskaan hallitustaakan hänen majesteettinsa leskikuningattaren
niskoilta.

Kun kuninkaan opettaja Cronhjelm, joka seisoi ikkunakomerossa, kuuli
sanat hallitustaakasta, kirjoitti hän sormellaan ruudun huuruun:

-- Se taakka tuntui akasta yhtä suloisen keveältä kuin laastari.

-- Niin, niin, rakas Wallenstedt, -- vastasi kuningas. -- Itsessäni
olen minäkin aina tuntenut tahtoni viettävän sinnepäin. Atlannin
valta-istuimella täytyy istua mies. On ihmeellisen tuskastuttavaa
tahtoa. Mitä se on? Tänään tunnen minä, että minä tahdon ratsastaa
Kungsöriin karhunajoon. Mutta miksi? Voisinhan yhtähyvin tahtoa
jotakin muuta. Tahto on minulle kahle, rinnan ympäri kovaan kierretyt
vitjat, joista en pääse irtaumaan. Ne ovat herrana ja minä renkinä.

Vahakynttilät oli jo sytytetty, kun hän meni perähuoneeseensa.
Pöydällä oli se sinetöity rautarasia, johon vanha kuningas oli
sulkenut salaiset ja isälliset neuvonsa. Useampia päiviä oli jo
kulunut siitä kuin kiitoksella päästetyt valtakunnan hoitajat olivat
sen käsistänsä antaneet, mutta hän ei ollut voinut saada itseänsä sen
kantta avaamaan. Tosin oli hän eräänä yönä kiivaasti repinyt sinetin
auki, mutta sitten peräytynyt siitä. Nyt tänä iltana tunsi hän tahdon
tulleen.

Mutta kun hän pisti avaimen ratisevaan lukkoon, tuli häneen taasen
vanha pimeänpelko. Hän näki edessään vanhan kuninkaan tina-arkun,
joka äskettäin oli saanut lapionsa multaa, ja hänestä tuntui, että
hänen nyt piti seistä kasvosta kasvoihin vainajan kanssa. Hän huusi
sisälle Haakonin ja pyysi häntä panemaan puita pesään. Sillä aikaa
väänsi hän auki lukon ja nosti kannen auki, ja häntä karmi avatessaan
tiheään kirjoitetun paperin.

-- Ota valta omaan käteesi, -- seisoi siinä, -- ja varo suuria
herroja, jotka ovat ympärilläsi ja joilla monella on ranskalaiset
vatsat. Jotka kiihkeimmin kuiskuttavat, etsivät ainoastaan omaa
hyödytystään, ja parhaat kulkevat usein äänettöminä puutarhassaan.

Kun hän oli lukenut vainajan pelokkat ja epäluuloiset varoitukset
loppuun, ei hän ollut huomannut, että Haakoni jo oli lähtenyt
kamarista.

-- Nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan! Korkeat herrat
olivat tungeskelleet hänen ovellaan saadakseen julistaa hänet
täysivaltaiseksi. Tiesivätkö he edes itsekkään, milloin
armonosotusten toivo ja milloin puhdas aikomus toi heille sanat
suuhun? Eivätkö he rakastaneet häntä enemmän kuin omaa poikaansa
tai veljeänsä? Vaan ei hän kuitenkaan voinut luottamuksella puhua
näiden ukkojen kanssa, jotka puntaroivat ja asettelivat puhettansa.
Ja saattoiko hän puhua tuttavallisesti yhdenikäistensä kanssa,
arkamaisen kohteliaan leikkitoverijoukon kanssa, joka ei tiennyt
päivän asioista! Yksinänsä kulki hän, yksinäisempänä kuin koskaan
ennen, -- yksinään piti hänen nostaa vanhan kuninkaan valtikan.
Ei mikään saisi olla enempi kuin Ruotsi, ja kaikista Ruotsin
kuninkaista tahtoi hän tulla parhaimmaksi ja ensimmäiseksi. Eikö
hän ollut Kaikkivaltiaan Jumalan käsistä saanut merkkiä siitä, kun
jo niin nuorena ylennettiin ruhtinaaksi pitkän elämän monet vuodet
edessäpäin. Vanhat ajat, joihin Jumala oli vihastunut, olivat nyt
menneet. Korkeudessa kuului soittoa, rumpujen ja torvien riemu.

Hän nousi ylös ja laski kätensä heikolla lyönnillä pöytään.

Piperillä oli oikein! Piper oli sanonut, että Ruotsi oli suuri
valtakunta, jolla oli pikkuruinen pikkukaupunkihovi maailman
lopussa. Siitä piti nyt tulla loppu. Itse oli hän pannut
kruunun päähänsä ja ratsastanut niin kirkon eteen. Eikö hän
ollut saanut sitä Jumalalta jo syntymähetkenään, sinä kesäkuun
aamuna, jolloin kirkas leijonatähti nousi Idän taivaalta! Matot
kadulta, joihin hevoskengät löivät reikiä, oli hän lahjoittanut
talonpoikaissäädylle vaatetukseksi, mutta aateli oli saanut kulkea
jalan, ja itse neuvosherrat olivat kantaneet himmeliä ja palvelleet
häntä ruokapöydässä niinkuin vahtimestarit. Miksi pitäisi hänen
teeskennellä, miksi pitäisi hänen osottaa kunniaa niille miehille,
joita hän ei kunnioittanut mielessään. Oliko hän edes antanut
kuningasvakuutusta! Säätyjen vaan ei hänen oli tehtävä vala. Oman
kuningasvalansa oli hän hiljaisuudessa vannonut Jumalalle seisoessaan
alttarin edessä. Nyt, nyt oli hän herra yli kaiken Ruotsin maan!

Hän meni seinäpeilin eteen ja tarkasti tyytyväisenä pieniä rokonarpia
tyttö-ihossaan ja pusersi sormillaan miehekkäitä ryppyjä otsaansa.

Sitten nosti hän sormensa ilmaan ja istui kahtareisin tuolille ja
laukkasi ympäri huonetta.

-- Eteenpäin pojat, eteenpäin kuninkaanne edestä! Hei, Brillant, hei,
hei!

-- Hän kuvitteli mielessään ratsastavansa niittymaan yli vihollista
vastaan ja että sadottain luotia lenti hänen rintaansa vastaan,
mutta latistuneina putosivat maahan. Ylisten ympäri vuorilla seisoi
katselijoita ja etäällä ajoi itse Ranskan kuningas valkoisella
hevosella ja heilutti hattuaan.

Alhaalla salissa olivat vielä vanhat suurherrat keskustelemassa. Kun
he kuulivat melun, olivat he hetken aikaa ääneti ja kuuntelivat,
mutta Cronhjelm piirteli huurteeseen ja mutisi itsekseen:

-- Hänen majesteettinsa siellä vain on hallitustoimissa. Hän
ajattelee armonosotuksia meille täysivaltaisuus-julistuksen johdosta.

Wallenstedt puhalsi huulensa pullolleen ja nuljahutti hänelle pahasti
silmää.

Kun kuningas oli laukannut koko huoneensa ympäri, tuli muisto äkkiä
hänen mieleensä ja hän meni ovelle:

-- Klinckowström! -- huusi hän. -- Klinckowström, voitko sanoa
minulle, miksi nyt juuri olen saanut sellaisen halun ratsastaa
Kungsöriin karhun ajoon?

Klinckowström, joka oli iloinen, punaposkinen ja kerkeäkielinen
hovipoika, vastasi:

-- Siksi että nyt on tervapimeä ja rajuilma, ja siksi, ettei mitään
karhua ole kierretty, niin että ajo on mahdoton. Saanko käskeä
hevosia ja soihturatsastajia?

-- Onko sinulla parempaa ehdotusta?

-- Kaikki muut ehdotukset ovat parempia, mutta...

-- Ei, olet oikeassa. Meidän täytyy ratsastaa Kungsöriin juuri siksi
että me tahdomme.

Kun nyt kuningas hetkistä myöhemmin ratsasti Kuningattarenkatua
ylös, kulki hän aivan läheltä erästä malmitarhaa, joka ulettui päin
keltaiseksi maalattuun taloon alas Klaaran kirkkomaahan. Vanha
leski, jota sanottiin Malina muoriksi, piti siellä majaa. Tarha oli
aidattu lankulla, johon linnanrakennuksen kisällit, kesäisin maljoja
juodessaan Malina muorin luona, olivat maalanneet voittokaaria ja
obeliskejä ja tanssivia italialaisia. Tarhan kulmassa oli huvihuone,
jossa oli tulisija ja savupiippu ja yksi ikkuna Kuningattarenkadulle
päin. Toinen ikkuna oli luumupuihin ja lumen peittämiin
kukkaisketoihin päin. Muutaman viikon ajat oli Malina muori joka
päivä kantanut ruokaa huvihuoneeseen, mutta ei kukaan hänen vanhoista
vieraistaan tiennyt varmuudella ketä vierasta hän siellä holhosi.
Erään reduktsioonin köyhdyttämän aatelisperheen huutokaupasta oli
hän vieraalleen ostanut klaverin, ja iltaisin kuului suljettujen
luukkujen takaa vieraita säveleitä, joihin hauras ja heikko ääni
säesti laulua.

Kun nyt kuninkaan soihdunkantajat lähestyivät, seisoi Malina muori
juuri lankun raossa katselemassa pimeälle kadulle.

-- Se on hän itse! -- puhui hän ja jyskytti huvihuoneen ovea. --
Kuningas tulee siellä. Sammuttakaa kynttilä ja katsokaa luukun
sydänreijästä.

Samassa lensi kuningas ohi hurjaa neliä.

-- Kuinka kauniit kasvot sillä armollisella nuorella herralla on! --
sanoi hän ja meni takaisin majalaan päin. -- Ja puhdasta ja pyhää
on hänen elämänsäkin. Mutta miksi piti hänen kiusata Jumalaa ja
itse panna kruunun päähänsä? Siksi se liukahti häneltä matkalla ja
voitelusarvi meni kirkon lattiaan.

Niin meni se yö ja kuukausi kuukauden perään, ja malmitarhassa
viheriöivät taaskin kastanjat ja luumupuut berberi- ja
viinamarjapensaitten takana, juhannussalko nostettiin ja hovi ajoi
ohitse Karlbergiin.

Kuninkaan rinnalla istui Holsteinin herttua, joka oli tullut
naimaan hänen sisartaan prinsessa Hedvig Sofiaa ja tekemään loppua
kiusaavasta ikävyydestä. Ajaessaan huvihuoneen ohi, osui hän
sattumalta heittämään silmäyksen auki olevaan ikkunaan.

Illalla tuli mies viitan kaulus ylöskäännettynä hiipien kolkuttamaan
majalaan, mutta Malina muori katseli häntä epäillen.

-- Menköön siitä helvettiin kauluksineen! -- sanoi hän. Mies nauroi
haljetakseen ja puhui huonoa ruotsia.

-- Minä olen täällä saksalaisilla laivoilla ja pyydän vain saada
tuoppisen marjamehua malmitarhassasi. Schnell!

Hän pisti muorille pari rahaa käteen ja työnsi hänet syrjään, ja
muori oli antaa häntä korvalle, mutta samassa laski hopearahat ja
malttoi mielensä. Muori pani mehutuopin multapenkille malmitarhaan,
mutta itse hän istuutui puolittain suljettujen ikkunaluukkujen taakse
pitääkseen vierasta silmällä.

Vieras maistoi vähän mehua ja piirsi korollaan hietaan ja katseli
ympärilleen. Kun hän oli istunut hetkisen ja luuli olevansa yksin,
nousi hän ja käänsi alas kauluksen.

Hän oli nuori, kaunis herra, jolla oli rohkea ja iloinen näkö, ja hän
käveli verkalleen käytävää pitkin.

-- Se pääjunkkari! -- porisi Malina muori. -- Jokohan tuo menee
jyristämään itse huvihuoneen ovelle!

Kun ovi oli yhä kiini, siirtyi hän pari askelta sivulle avonaisen
ikkunan eteen ja otti ritarillisesti hatun kainaloonsa. Sitten kävi
hän istumaan ikkunalaudalle ja puhui hiljaa ja kiihkeästi.

Silloin loppui Malina muorin kärsivällisyys ja hän meni ulos. Hän
tuli hietakäytävää pitkin ja keri langanpäätä sormissaan ja piti
päätään kavalasti eteenpäin. Mennessään mietti hän sättimisiä, joita
hän aikoi sanoa. Mutta kun hän oli päässyt vähään matkaan, syöksyi
nuori herra esille berberipensaikosta ja karjui häpeämättömimmällä
raivolla:

-- Ih, sinä akka, mars! Minä olen Holsteinin herttua. Mutta siitä ei
sanaakaan milloinkaan!

Malina muori hämmästyi niin, että hän kääntyi joka puolelle ja
lankesi polvilleen. Vielä huoneeseen palattuaankin lankesi hän
polvilleen eikä voinut käsittää, että juuri hän matalassa majassaan
saisi nähdä jotain niin suurta ja kummallista.

Sitten tapahtui usein niinä valoisina kesäiltoina, kun kastanjoja
ei tuulen henkikään liikuttanut, että herttua tuli malmitarhaan.
Huvihuoneen ovea ei koskaan avattu, niin vietteliäästi kuin hän
tiesikin naputtaa, mutta hän istui ikkunalaudalla, ja Malina muori,
joka vähän väliä sai kirkkaan tukaatin hamepussiinsa, katti siellä
pöydälle mehut ja viinit ja jopa kerran rusinakaakunkin, johon hän
munavalkuaisella oli kirjoittanut: Printsi niin suuri ei toista ole
juuri.

Juuri sinä iltana viipyi herttua kauvemmmin kuin muutoin, ja
huvihuoneesta kuului klaverin soitto. Kun hän vihdoin nousi
lähteäkseen, sanoi hän:

-- Valtaa, valtaa? No niin, sitähän huutavat kaikki. Miksikäs
sinä yksin olisit ääneti? Onko se sinun syysi että isäsi hävitti
pelissä viimeisenkin kultarahansa! Hyvästi, hyvästi! Ellet satuta
jalopeuraan, niin lupaa, että ensi kerralla pidät oven auki sudelle!

Herttua seisoi ikkunan edessä. Oli äänetön ja hiljainen yö, sillä
majalassa olivat jo kaikki menneet nukkumaan.

-- Sinä et vastaa! -- jatkoi hän. -- Onko se kainoutta? Vastaa
silloin merkillä! Yksi lyönti klaveriin merkitsee jaa, mutta jos sinä
näppäilet pienillä sormillasi, merkitsee se ei, peruuttamattomasti ei.

Hän meni viivytellen käytävää alas. Yön taivas oli valoisa ja maa
varjoton ja hän etsi marjoja karviaismarjapensaasta löytämättä
raakalettakaan. Silloin kuului hiljaa yksi lyönti klaveriin.

Hän painoi hatun päähänsä ja veti viitan yllensä ja kiiruhti iloisin
askelin malmitarhasta pois.

Sen yön jälkeen kulki Malina muori turhaan odotellen päästäkseen
hämärissä avaamaan porttia ylhäiselle herralle. Pahalla tuulella
ollessaan rupesi hän silloin taskustaan lukemaan uuteen kertaan
tukaattejaan, ja hän moitti itsekseen itseänsä siitä, ettei hän
aikanaan ollut osannut siepata niitä vielä useampia lisään.

Eräänä iltana kuitenkin oli palperinleski haudattu Klaaran
kirkkomaahan, ja kun viimeiset soihdunkantajat olivat menneet, jäi
kaksi kisälliä pitämään vahtia. He istuivat haudan vieressä lankuilla
ja puhuivat pahaa surutalosta.

-- Sakkoa pitäisi niiden saada! Se vanha väkäleuka oli puettu
parhaaseen palttinamyssyyn ja harsonauhoihin juuri kuin mikäkin
aatelinen, ja sekä kryydättyä että syltättyä oli pöydällä, mutta
meille tänne eivät he ole lähettäneet edes kaljatuoppiakaan.

-- Minä näen muurin yli, että Malina muorin ikkunaluukkujen sydämistä
loistaa valkeaa. Jos mentäisiin sinne kolkuttamaan?

He menivät katua pitkin keltaiseen puutaloon saakka ja jyskyttivät
portinkolkuttimella.

Malina muori raotti toista luukkua.

-- Te tulette juuri kreivin aikaan, pojat, -- sanoi hän kisällit
tuntiessaan. -- Ryypyn puolta ei kellään tähän aikaan ole
annettavana, mutta kauniit rahat te voitte ansaita.

Hän raotti luukkua vielä enemmän ja puhui hiljempaa.

-- Tässä on teille koko karoliini kummallekin. Niin, käännelkää niitä
vain, helkkarin pojat, kyllä ne kestää kääntelemisen. Täällä sisällä
on kuninkaallinen hovipoika, joka pian tulee teidän luoksenne. Aamun
koitteessa taitavat hovin yököt tapansa mukaan ratsastaa tästä ohi.
Silloin te olette paiskaavinanne maahan ja pieksävinänne nuorta
herraa ja pötkikää sitten tiehenne. Siinä on kaikki.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat kisällit ja hypistelivät rahojaan.
-- Pahinta on vaan ettei kuumana ollessa saa lyödä hartian takaa,
niin että tuntuisi.

He menivät takaisin kirkkomaan portille ja odottivat, ja he kuulivat
Malina muorin kuiskuttelevan hovipojan kanssa ylhäällä kamarissa.

Aika tuli pitkäksi. Tähti vilkutti kesäyössä paarihuoneen päällä,
palovahti huusi Brunkevuorella, ja päivän koi oli lähellä.

Silloin narisivat ja naukuivat Malina muorin portaat, ja hovipoika,
joka käveli polvet vähän sisäänpäin ja pani kiini ja sovitteli
takinnappiaan, tuli alas kisällien luo.

Solasta Kuningattarenkadulta kuului meteliä ja kavionkopsetta.
Ensimmäisenä ratsasti Klinckowström, joka oli niin päissään, että
hänen täytyi pysytellä hevosen harjassa kiini. Hänen takanaan näkyi
kuningas ja Holsteinin herttua ja kymmenkunta muita ratsastajia.
Kaikilla oli miekat kädessä ja kaikki paitse kuningas olivat aivan
paitasillaan. Hän oli hulluna humalasta ja miekallaan löi hän
ikkunaruutuja rikki ja nosti sijoiltaan kylttejä ja hakkasi puuovia.
Nyt ei ollut koko maailmassa laviassa ketään, jota hänen olisi
tarvinnut totella. Nyt saattoi hän tehdä mitä hyvänsä, mitä vain
päähän pisti, eikä kellään ollut sanottavana sanaakaan moitteeksi.
Olisipahan koetettu! Illallisissa oli hän lyönyt vadin hovipoikain
käsistä ja heitellyt krokaanipaloja toverien vaatteille, niin että
niihin jäi valkoiset merkit niinkuin lumipalloista. Nyt oli vanha
ikävyys lopussa. Ukot saivat haukotella ja rykiä nuuskapurnujensa
ääressä niinkuin halutti. Heillä ei ollut enään muuta tehtävää
kuin narrin. Nuoruuden rohkeudelle ja ilolle vihki hän vanhan
karhuvaltakuntansa. Koko Eurooppa saisi hämmästyä! Nyt oli hän herra
Ruotsin maassa!

Sillä välin oli tuntematon hovipoika ruvennut maahan kirkkomaan
portilla, ja kisällit nipistelivät ja löivät siinä halulla hartaalla
ja kävivät kurkkuun kiini.

-- Wer da? -- huusi kuningas ja ajoi kisällien perään, jotka heti
pakenivat hautakivien ja ristien sekaan. Hän oli heidän kintereillään
ja pisti toista monta kertaa vasempaan käsivarteen, niin että veri
tirsui. Viimein nostivat he puolustuksekseen lankun palperinlesken
puoleksi peitetystä haudasta. Silloin kääntyi kuningas nauraen ja
ratsasti takaisin veräjälle.

-- Yksi meikäläisiä? Mitä? -- kysyi hän tuntemattomalta, joka jälleen
oli noussut pystyyn. -- Oletko sinä niin seilissä, ettet edes tunne
tunnuslausettamme: Nuuskaa peruukeille! -- Schadet nichts! Nouse ylös
ystävämme Klinkan taakse ja pidä häntä pystyssä valakan selässä.
Eteenpäin!

Laulaen ja hoilottaen riensi paitasissaan oleva joukko edelleen ylös
katuja ja mäkiä ja huiskuttivat ja näyttivät pitkäänenää unistaan
heränneille ihmisille, jotka tulivat porteille. Kun ruudut helisivät
ylimarsalkka Stenbockin talossa, tuli korkean-ylhäinen vanhus itse
yönutussaan ikkunaan ja rupesi kumarrellen valittamaan, miten hänen
lopuksi täytyisi muuttaa pois valtakunnasta. Mutta kuningas repi
häneltä valetukan ja halkaisi sen säilällään kahteen osaan.

-- Se kelpaa! -- huusi Holsteinin herttua. -- Hatut ilmaan! Kunpa nyt
saisimme vain käsiimme kaikki kosittavat hovinaiset, jotka istuvat
ja tirkistelevät makuuhuoneissaan! Valetukat ilmaan! Seisomaan
jalustimille ja heittäkää vetenne hevosten päiden yli! Kas niin,
pojat! Perhana vieköön teidät! Vivat Carolus, rex svecorum et
scandalorum!

Paidat hulmusivat, hatut, valetukat ja hansikkaat jäivät kadulle,
kaviot iskivät tulta ja hevoset syöksyivät eteenpäin niinkuin
pelästyksissä.

Kun hurjat ratsumiehet tulivat takaisin linnaan, hyppäsivät he alas
satulasta ja antoivat hevosten mennä ihan itsekseen. Portaissa
rikkoivat he kynttiläjalustan ja ampuivat pistooleillaan marmorista
Venus-kuvaa.

-- Vorwärts! -- huusi kuningas ja ryntäsi koko seuransa kanssa
linnankappeliin ja penkkien kimppuun. -- Saakoot pyhänä tikkuja
housuihinsa!

Herttua koputti lattiaan ja vaatii puheenvuoroa, ja Klinckowström,
joka alttarin laidalla heitti noppapeliä, piti kättään oman suunsa
edessä voidakseen muka olla hiljaa.

-- Rakkaat sanankuulijat! -- alkoi herttua. -- Ei mikään tekisi
tätä vakaista juhlaa juhlallisemmaksi kuin jos minun korkea ja
rakastettava lankoni tänä aamuhetkenä suvaitsisi meille hänen
uskollisille palvelijoilleen antaa vihjauksen sydämmensä valinnasta.
Katsokaamme kosijattaria! Ajatelkaamme Bewernin naikkosta, joka
hölkötti aina tänne saakka äiti-kultansa kanssa, vaikka täällä
tuskin on huoneita linnanpalon jälkeen. Huhuu, sanoo huuhkaja.
Vain kahdeksan pikkuista tulpaaninpunaista kesää vanhempi kuin
teidän majesteettinne. Elikkä Würtembergin prinsessaa, joka osotti
lempeään jo sillä että kosi teidän majesteettinne korkeaa herra
isä-vainajaa ja joka on heikkorintainen. Ei saa rykiä vihkituolissa!
Eli Mecklenburg-Grabowin ruhtinatarta, joka äitineen myöskin kuuluu
pinnistävän ylös matkavaunussa. Eli Preussin prinsessaa, joka vain on
kaksi pikkuisen pientä sokerijyväistä vuotta vanhempi, eli Tanskan
prinsessaa, tittulittupikku kultakäpystä ja niin koreaa, joka vain
on viittä pientä ruusunsievoista vuotta vanhempi. Kaikkihan ne ovat
kosinnassa ja siivoavat ja kaunistavat naamojansa, sillä rakkauden
tuli heitä kovin porottaa.

Kuningas hämmentyi ja vastasi:

-- Enkö ole aina sanonut, että ennen neljääkymmentä vuotta ei miehen
tarvinne naimista ajatella!

Kun herttua huomasi hänen hämmennyksensä, iski hän silmää majalan
hovipojalle ja koputti uudelleen permantoon.

-- Hyvä. Ruotsalaisten majesteetti ei tahdo jakaa kunniaansa ja
alamaistensa rakkautta muille kuin miehuudelle ja ilolle. Nuuskaa
peruukeille! Jos minä olisin ruotsalaisten ruhtinas, pelottaisinpa
siis ukkoja ja käskisin kauniimmat neitoset ja ilotyttöset pitoihini.
Potztausend! Niiden pitäisi istua edessämme satulassa ja olla
mukanamme kunnes kukko laulaa kolmannen kerran. Ei, enpä voi puhua
enempää! Polvet penkille! Hei! Jyskyttäkää ja ryskyttäkää! Lyökää
lattiaan! Herra Jumala, tuokaa vettä! Kuningas on kipeä. Vettä tai
viiniä, vain viiniä! Wein!

Kuningas oli tullut kalpeaksi ja painoi otsaansa. Hän ei välittänyt,
että muut olivat punakoita ja horjuvia. Sydämmensä pohjasta ei
hän kukaties pitänyt kenestäkään heistä. Mitä se merkitsi, jos he
kutsuivat toisiaan juopuneiksi, mutta milloinkaan ei kukaan saisi
sanoa sellaista hänestä, Herran valitusta.

-- Tämä saa jo riittää, pojat, -- sanoi hän, ja koetti pistää
miekkaansa tuppeen, mutta huomasi silloin, että hän oli hukannut
tuppensa. Sen sijaan pisti hän miekkansa aivan rauhallisesti takin
helman läpi ja astui vakavin askelin ovea kohden.

Herttua tarttui tuntemattoman hovipojan käsivarteen ja kuiskaili ja
viittaili kädellään. Hovipoika riensi heti kuninkaan jälkeen ja avasi
hänelle oven ja seurasi häntä ylös rappuja.

-- Jos en koskaan enään joisi viiniä! -- ajatteli kuningas. -- Minä
en voisi kestää, että minun kerrottaisiin puhuneen sopertaen ja
ottaneen hovipoikia syliini. Miksi minua silloin pidettäisiin heitä
parempana? Eikä viini maista niin paljon paremmalta kuin kalja. Se
riippuu tottumuksesta. Oikein viisas juo vettä.

He kulkivat portaita ja käytäviä ja tulivat viimein hänen
makuukamariinsa. Siellä odotti jo Wallenstedt ja pari muuta korkeaa
herraa. Wallenstedt pullisti huuliansa.

-- Kello kuusi aamusella on tavallisesti se aika, -- alkoi hän, --
jolloin esitämme hallitus-asioita.

-- Jos ne on rikos-asioita, kyllä, -- vastasi kuningas, -- vaan
muuten en tahdo mitään neuvoja saada, vaan teen ja päätän niinkuin
itse oikeana pidän.

Hän ei siepannut hiilihankoa niinkuin isänsä. Hän oli yhtä varovan
arka arvostaan kuin jalosukuinen neito sopivaisesta käytöksestä.
Hymyillen ja kumarrellen hätyytti hän herroja, niin että heidän
täytyi takaperin väistyä pois kamarista.

-- Se on meidän palkkamme siitä, että panimme lapsen
valta-istuimelle, -- toitottivat he kostosta ilkkuen Wallenstedtin
korvaan.

Hovipoika oli kuitenkin jo paiskannut oven lukkoon heidän takanaan ja
ovi paukahti nöyryyttävästi. Siitä kuningas piti. Hän seisoi nojaten
himmelisängyn päähän sen lippaan vieressä, johon isä oli koonnut
kalliita kiviä ja kaikenlaatuisia kalleuksia ja joka nyt oli tuotu
ylös Elefantin rahakammiosta.

-- Mikä sinun nimesi on? -- kysyi hän hovipojalta. -- Miksi et vastaa?

Hovipoika hengitti hätäilevästi ja hapuili ja nyppi vaatteitaan.

-- No, mutta vastaahan toki, poika! Tottahan tiedät oman nimesi.
Seisotpa melkein selin minuun, niin etten voi nähdä sinua.

Nyt astui hovipoika esiin keskelle kamaria ja nosti valetukan
päästään ja heitti sen yöpöydälle ja vastasi:

-- Nimeni on Rhoda... Rhoda d'Elleville... Kuningas näki, että hän
oli aivan nuori nainen, jolla oli mustaksi sivellyt silmäkulmat.
Keltainen tukka oli pöyhennetty ja hiuspihdillä käherretty. Ja
hienosti varjova juova väreili suuohessa.

Hän hyppäsi esiin ja heitti kätensä kuninkaan kaulaan ja suuteli
kiihkeästi hänen vasenta poskeaan.

Ensi kerran petti itsehillitsemisvoima kuusitoistavuotiaan. Hänen
silmissään leimahteli, kasvot tulivat harmahtavan valkoisiksi, ja
kädet riippuivat hervotoinna. Hän näki vain, että hovipojan-takki
oli päästetty napista rinnalta, niin että pitsit näkyivät. Nainen
piti kuningasta kovasti käsissään ja painoi pitkän suudelman hänen
huulilleen.

Kuningas ei sitä vastannut eikä vastustanut. Vasta vähitellen
nosti hän kätensä ja siirti naisen käsivarret kaulastaan pään yli
niinkuin vanteen. Sitten astui hän sopisten ja syvään ja koukeroiden
kumarrellen syrjään.

-- Pardon, mademoiselle! -- Hän raappasi jalallaan ja koputti
korkojaan ja kumarsi ja kumarsi joka askeleella ja meni yhä
kauvemmaksi pois. -- Pardon, mademoiselle, pardon!

Kuinka tarkoin olikaan Rhoda d'Elleville jo ennakolta opetellut
jokaisen sanan, minkä hän aikoi sanoa. Mutta nyt hän ei muistanut
mitään. Hän puhui sinne tänne ja tietämättä enään itsekään, mitä hän
sanoi.

-- Armoa, sire! Hyvä Jumala saattaisi täydellä oikeudella rangaista
minun moiseni rohkeuden.

Hän polvistui matolle.

-- Olen nähnyt teidät à cheval, sire... Olen nähnyt teidät
ikkunastani. En rêvant olen nähnyt teidät, ennenkuin matkustin tämän
pitkän tien tänne, nähnyt sankarini, Aleksanderini.

Kuningas meni heti hänen luoksensa ja otti häntä kyynäspäästä ja vei
hänet vanhamaisella kohteliaisuudella tuolille.

-- Ei niin, ei niin! Istukaa, istukaa!

Hän piti kiini kuninkaan kättä ja rypisti otsaansa hiukkasen ja
katsoi häntä suoraan silmiin -- ja sitten purskahti hän kaikuvaan ja
keventävään nauruun.

-- Noo, olettehan toki ihminen, sire. Ei merkkiäkään saarnaajasta.
Te olette ensimmäinen tapaamistani ruotsalaisista, joka ymmärrätte,
että hyveen silmät ovat sisälliset, ettekä murjota ilkeästi toisten
perään. Teidän suosikkinne juovat ja pelaavat noppaa ja käyvät
naisten luona ettekä te sano siitä mitään. Te sitä tuskin otatte
huomioonkaan. Puhukaamme hyveestä, sire.

Hajuvedet, hänen hiustensa tuoksu, nais-tuoksu ilkotti kuningasta
niin kovasti, että hän oli vähällä antaa ylen. Kosketus, hänen
lämpimän kätensä tunteminen iljetti häntä niinkuin rotan tai
ruumiin kosketus. Hän tunsi itsensä suututetuksi ja loukatuksi sekä
ainokaisena Jumalan valittuna kuninkaana että henkilönä, siitä että
vieras kosketti hänen vaatteitaan ja kasvojaan ja käsiään. Toinen,
vaikka vain nainenkin, oli iskenyt häneen kiini, niinkuin saaliiseen,
niinkuin valloitettuun vankiin. Se, joka koski häneen, oli kohta
hänen vihollisensa, jonka kanssa hän tahtoi tapella ja jonka hän
rangaistukseksi majesteettirikoksesta tahtoi lyödä maahan.

-- Kun vielä olin melkeinpä vain lapsi, -- jatkoi hän, -- rakastui
rippi-isäni minuun. Hän väänteli käsiänsä ja taisteli sisässään ja
popotti rukouksiaan, ja minä leikin sen houkan kanssa ja pidin häntä
pilkkanani. Sire, kuinka toisellainen te olette hänen rinnallaan!
Te ette koskaan taistele itsenne kanssa. Te olette suoraan sanoen
välinpitämätön, sire. Siinä kaikki. Hyve on teissä jo niin
syntyperäistä, että (hän nauroi leikillisesti) en tiedä, voiko sitä
edes sanoa hyveeksi.

Kuningas koetti vääntää kättään irti ja pani siihen yhä enemmän
ja enemmän voimaa. Kuinka olivatkaan viime viikkoina herttua
ja hovipojat ja vahtimestarit toitottaneet hänen korvaansa
kosijattarista ja koreista mamsseleista! Oliko nyt tämäkin jotain
peliä hänen selkänsä takana? Eikö hän saanut olla rauhassa?

-- Pardon, mademoiselle!

-- Kyllä tiedän, sire, että te tuntikausia saatatte istua
selailemassa Tessinin vaskipiirroksia ja että te erinäisesti
katselette kauniskasvuisten neitosten kuvatauluja. Se on ehkä
vain sitä taideaistia, jonka te olette perinyt korkealta rouvalta
isoäidiltänne, vaan jäättekö te aina sellaiseksi? Minä en ole mikään
kuollut kuvataulu, sire.

Kuningas, vaikka yhä kumarrellen, kiskoi nyt itsensä irti niin
kiivaasti, että hän samalla tempasi Rhoda d'Ellevillen tuolilta pois.

-- Ei, te olette elävä hovipoika, mademoiselle, ja _hovipojan_ käsken
minä menemään alas linnankirkkoon ja lähettämään toverit itäiseen
vierashuoneeseen.

Rhoda d'Elleville huomasi äkkiä, että leikki oli auttamattomasti
loppunut, ja varjova piirre suuohessa tuli syvemmäksi ja
väsyneemmäksi.

-- Hovipojan on toteltava, -- vastasi hän.

Kun kuningas jäi yksin, tyyntyi hän jälleen entiselleen. Ainoastaan
hetkittäin leimahti hänen ajatustensa joukossa suuttumuksen välähdys.
Tuo odottamaton seikkailu oli selvittänyt viininhöyryt hänen
päästään, eikä hän tahtonut mennä levolle yön seikkojen jälkeen
niinkuin mikäkin veltto vaan jatkaa niitä tuntikausia.

Hän heitti takkinsa pois. Paitahihasillaan ja miekka kädessä meni hän
toveriensa luokse itäiseen vierashuoneeseen.

Se oli yli yleensä kuivuneessa veressä. Lattiapalkit olivat
verilätäköistä läpimärät ja ruskeat, ja seinillä olevissa
muotokuvissa, joilta silmät olivat puhkotut, riippui hiustukkoja ja
vanhaa hyytynyttä verta.

Vieruskamarista kuului ammumista. Vasikka tuotiin esille ja
sijoitettiin keskelle lattiaa.

Kuningas puri alahuultaan, niin että se tuli valkoiseksi, ja yhdellä
suhahtavalla iskulla löi hän vasikalta pään pois. Verissäkynsin
heitti hän sitten pään särjetystä ikkunasta ohikulkijain niskaan.

Oven ulkopuolella kuiskaili herttua sillä välin kiireesti Rhoda
d'Ellevillen kanssa.

-- Korkeaa lankoani ei siis kukaan saane yksipäisyydestään
luopumaan. Ukko Hjärne -- drollig in's Gesicht -- puhuu keittävänsä
rakkausvellin, mutta ei tainne se paljoa auttaa. Ellei hän olisi
perinyt isänsä kylmyyttä, tulisi hänestä uhmansa kautta Ruotsin
Borgia. Ellei hän pääse puolijumalaksi, tulee hänestä perkele. Kun
ei sellainen lintu saa siipiänsä räpyttää, lyö se pian seinät rikki
omasta pesästään. Tss! Sieltä tulee joku! Älä unohda! Tänä iltana
kello yhdeksän Malina muorin luona! Varusta vähän viikunoita ja
rusinoita.

Heidän takanaan tuli portaissa vanha uskollinen palvelija Haakoni,
joka toi kahta vuohta. Hän pysähtyi ja nosti kätensä ylös ilmaan ja
huokasi tuskallisesti:

-- Miksikä ovat he tehneet nuoren herrani! Ei koskaan ole mitään
sellaista nähty Ruotsin kuninkaan talossa! Kaikkivaltias Jumala
armahda meitä ja lähetä vielä suurempia onnettomuuksia kuin ennen,
sillä sitä hiljaisuutta, joka nyt on tullut, eivät voi kestää
ruotsalaiset eikä sellainen ruhtinas!




Juhannusleikki.


Haassa seisoivat pikkutytöt seula kädessä, ja vieressä sammalkivellä
istui laiskotellen ja torkkuen heidän veljensä Aksel Freedrik, joka
tänään täytti kaksikymmentä vuotta. Hänen morsiamensa, säikäytetty
pikku Ulriikka, joka oli tullut talossa vieraissa käymään, taivutti
katajanoksaa seulan yli ja riipi sitä sirpillä. Pikkutytöt ojensivat
käsiään oksia pitämään ja auttamaan riipijää, ja sulavaa lunta
lupsahteli koivuista ja lepiköistä.

-- Ai! Ai! Itse vaari on tullut ulos tähän Luojan ilmaan, -- sanoi
Ulriikka ja osotti isoontaloon päin.

Silloin rupesivat pikkutytöt huutamaan ja hyppäämään ja ottivat
seulan keskellensä ja läksivät isolletalolle päin, heilutellen seulaa
tahdissa ja rallatellen:

    Ja kevähällä lintuiset laulelevat,
    Tule paimenpiika, tuu!
    Illalla ne tanssivat ja soittelevat.

Aidan takana, jossa kuusikko alkoi, ajoi talon renki Elias viimeistä
halkokuormaa metsästä. Vesi räiskyi kun hän puukengillään astui, ja
molemmilla punaisilla härillä Rengolla ja Kirmulla oli pihlajanoksa
ikeessä suojaksi noitia vastaan. Elias yhtyi myöskin lauluun:

    Ja kevähällä linnut ne lauleli niin,
    Tule kuttuseni, tuu!
    Illalla jo puhkeaapi ruoho kukkaisiin.

Mutta sitten hän lakkasi ja nojasi aitaan ja sanoi Aksel Freedrikille:

-- Pahasti haisee kruuti ampuessa ja karsta putoo tultista, kylläpä
taitaa suojia kestää.

Isontalon porstuakuistissa oli luminen turvekatto, jossa kesällä
kili tapasi olla laitumella kattolaukkain ja tervakukkain välillä.
Alhaalla penkillä istui vaari harmaassa tinanappisessa nutussaan,
ja Ulriikka toi esiin pikkutytöt, että he saivat tervehtiä. He
olivat puetut ylösharsittuihin hameisiin, jotka oli kotona värjätty
puolukkamehulla, ja joka kerran kuin pikkutytöt niiasivat, tuli
sinipunaisia jälkiä märkään porraslattiaan.

Vaari taputti Ulriikkaa poskelle käden selällä.

-- Sinä ehdit kyllä kasvaa, pienoiseni, ja tulla Aksel Freedrikin
avuksi.

-- Kunpa sen vain varmaan tietäisi, vaari! Täällä on niin suurta ja
paljon huolta, johon en ole tottunut.

-- Ihan hyvin. Sääli vain Aksel Freedrik parkaa, joka niin aikaisiin
menetti sekä isänsä että äitinsä, ja jolla ei ole ollut muita kuin
tätinsä ja vanha äidinisänsä. Mutta olemmehan mekin kaikin tavoin
häntä hoitaneet, ja sinä saat kai oppia, pienokaiseni, olemaan meidän
sijassa. Raskain huoli on hänen huonosta terveydestään, sen rakkaan
pojan. -- Voi, rakas lapsi! Kiitos Jumalalle tästä kevätpäivästä ja
rauhan siunatuista vuosista!

Vaari koetteli riivittyjä katajia ja ylisteli, että ne olivat
kosteita, niin että imisivät sisäänsä tomun paljouden.

Hänen takanaan kyökin akkunassa seisoivat molemmat tädit keittämässä
kipeälle hieholle lientä majavanhaustasta ja laakerinmarjoista.
Kummallakin heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja jääharmaa
sileäksi kammattu tukka.

-- Miksi ei Aksel Freedrik ole mukana? -- kysyivät he Ulriikalta.
-- Pidä mielessäsi, että hänelle illaksi laitetaan herkkuruokaansa
hunajapuuroa ja siirappivesi-kastiketta, ja sitten pitää laittaa sian
läskiä ja juhannussipulia.

-- Niin, niin, -- sanoi vaari, -- ja päästä sitten väki työstä
illaksi.

Ulriikka kiiruhti piikain kamariin, missä palvelusväki rohti
rohtimia, mutta hän ei ollut käynyt monta askelta, ennenkuin
hänen ujoihin ja kehittymättömiin pikku kasvoihinsa jälleen tuli
tuskallinen ja kuunteleva ilme.

-- Mutta Ulriikka hoi! -- huusi vaari. -- Mitä tämä on? Ulriikka!
Tule tänne, Ulriikka!

Hän pani äsken ottamansa avainkimpun takaisin ovipieleen ja meni ulos.

-- Eikös tuolta tule joku ratsain? -- kysyi vaari. -- Kolme
kuukautta, on minua nyt säästetty kirjeiltä. Minua niin ahdistaa, kun
tulee kirjeitä. Nähkääs, nähkääs! Se kaivaa kädellään laukkuaan.

Ratsumies pysähtyi hetkeksi rappusten eteen ja jätti kokoonkäännetyn,
sinetöidyn paperin.

Tädit tuppautuivat esiin vaarin kummaltakin puolelta ja tarjosivat
hänelle silmälasia, ja hänen kätensä tärisivät, niin että hän töin
tuskin saattoi murtaa sinettiä. He tahtoivat lukea kirjoitusta kaikki
yhdellä kertaa, ja Ulriikka unohti sopivaisuuden aina siihen määrään,
että hän kumartui vaarin käsivarren yli ja seurasi sormellaan rivejä
ja tavaili ääneensä muille.

Viimein löi hän kätensä yhteen ja tuijotti ilmaan, ja itku nousi
hänen silmiinsä.

-- Aksel Freedrik, Aksel Freedrik! -- huusi hän, -- ja juoksi
hiekkapihan ylitse hakaan päin. -- Jumalan nimessä!

-- Mikä helkkari siellä nyt on, -- vastasi Aksel Freedrik ja heitti
pois kiristyneen kallion-imarteen, jota hän oli pureskellut. Hänellä
oli helakat ja täyteläiset kasvot ja hyväntahtoinen, välinpitämätön
ääni.

Ulriikka ei pysähtynyt ennen kuin pääsi hänen käteensä kiini.

-- Aksel Freedrik, sinä et tiedä! On käsketty että rykmentin
pitää olla valmis kokoontumaan lipuille. Se on sen vuoksi, että
tanskalaiset ovat hyökänneet Holsteiniin.

Aksel Freedrik tuli hänen mukanaan takaisin isolletalolle ja Ulriikka
puristi ja puisti hänen käsirannettaan.

-- Rakkaat lapset, -- änkytti vaari. -- Että minun piti kestää
tällainen koettelemus. Meillä on sota niskassamme.

Aksel Freedrik seisoi ja mietiskeli. Lopuksi katsoi hän ylös ja
vastasi:

-- En minä sinne mene.

Vaari ravasi ympäri portaita, ja hänen ympärillään juoksivat tädit
edes ja takaisin.

-- Sinut on kirjoitettu, rakas lapseni. Ainoa keino olisi, jos ehkä
voitaisiin pestata joku toinen.

-- Eiköhän tuota voitane, -- vastasi Aksel Freedrik yksikaikkisesti.

Hän meni sisälle, ja Ulriikka juoksi vinnin portaita ylös esiliina
silmissään ja viskautui sänkyyn.

Illalla, kun mesipuuro oli syöty ja kaikki istuivat pöydän ympäri,
aikoi vaari tapansa mukaan kutoa sata silmää verkkoa, mutta hänen
kätensä vapisivat nyt liiaksi.

-- Huonosti on eletty siellä Tukholmissa, -- sanoi hän. --
Tanssinäytäntöjä, naamiaisia, matoilla peitettyjä katuja, narripeliä
ja konstintekijöitä kaikenlaisia -- se on ollut jokapäiväistä ruokaa
uudella Kristiina kuninkaalla. Kyllä olen siitä kuullut. Kun rahat
loppuivat, rupesi hän tuhlaamaan pois kruunun kalleuksia. Nyt se
herrakulta saa maistaa toista velliä.

Aksel Freedrik työnsi lautasen edestään ja istui huolettomasti
nojossa kyynärpäät pöydällä, sillävälin kuin tädit ja itkusilmäinen
Ulriikka korjasivat astioita. Vaari nyökkäili ja yski ja jatkoi
puhettaan.

-- Kaikkina näinä rauhan vuosina on täällä vain etsitty ahneutta
ja petosta, ja kelvottomammat miehet ovat tuppautuneet kaikkien
likimmäksi valta-istuinta. Nyt ne syöttiläät joutuvat kiilteeseen
arvelen ma. Hahaa! Olisittepa nähneet ennenmuinoin, kun vaari oli
nuori ja kutsuttiin aatelislipulle. Henkiväen lippu, jota oli
säilytetty kuninkaallisessa vaatekammiossa, päästettiin auki, ja
rumpuratsu, jota eversti oli tallissaan syöttänyt, puettiin pitkään
loimeensa, jonka kulmissa oli kruunut, ja niin kokoonnuimme me
tiukoissa nyöritakeissamme, kun torvet alkoivat soida.

Vaari otti kävyn ja koetti kutoa, mutta heitti sen pois ja nousi ylös.

-- Olisitpahan nähnyt vain, Aksel Freedrik! Vielä kuutamossa,
kuin seisoimme riveissä jääkentillä ja veisasimme virttä, tunsin
nerikelaisten punaiset vaatteet, joissa oli valkoista seassa ja jotka
näyttivät kirjavilta tulpaaneilta, ja keltaiset kruunubergiläiset
ja Kalmarin harmaat pojat ja sinisen iloisen Taalain rykmentin ja
länsigöötit, jotka olivat keltaisia ja mustia. Se oli juhlavaa
katsella mutta hiljaista kuin Herran huoneessa. -- No, nyt on tullut
toiset miehet ja toiset takit. Kaikki pitää nyt olla niin kankeata
ja yksinkertaista. Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Sitten sanoi
Aksel Freedrik itsekseen:

-- Jos olisivat vaatteeni ja aseeni hyvässä kunnossa, saattaisi ehkä
tulla hauskat päivät sotaleirissä.

Vaari pudisti päätään.

-- Sinulla on heikko terveys, Aksel Freedrik, ja marssit ovat vaikeat
halki koko valtakunnan alas Tanskaan saakka.

-- Jaa, _kävellä_ en viitsi, mutta voisinhan saada Eliaan kanssani ja
pitkät ruskeat vankkurit.

-- Ne tietysti kyllä saisit, mutta eihän sinulla ole mitään
hurstitelttaa ja tankoja ja harjapuuta ja vaajoja ja mitä kaikkia
sitä nyt pitää olla.

-- Senhän voisi Elias minulle ostaa tiellä. Takki minulla on
jokseenkin kelvollinen.

-- Katsotaan, katsotaan! -- Vaari innostui ja kommerteli lattian yli
ja avasi vaatekaapin. -- Ulriikka, tule tänne, Ulriikka, ja lue, mitä
kuninkaallisen majesteetin (hän kumarsi) asetuksissa seisoo, jotka
ovat pöydällä! Tässä on päällysviitta ja vaskinapit ja vuori omaa
Ruotsin villakangasta. Se on oikein. Ja liivit on täällä myöskin. Lue
nyt takista!

Ulriikka niisti talikynttilää ja istui pöydän ääreen kädet otsalla ja
luki tavaillen ja yksinuottisesti kimeällä äänellä:

-- Takki sinistä, vanuttamatonta verkaa, kaulus punainen, vuori
krapinpunaisesta villavaatteesta, kaksitoista vaskinappia edessä,
neljä taskulapun päällä ja kolme alla ja yksi nappi kummassakin
sivussa, kolme pientä kummassakin hihassa.

-- Kahdeksan... kaksitoista... Se on oikein. Nyt tulee housut.

-- Housut hyvää pukinnahkaa taikka hirvennahkaa kolmella napilla
säämiskällä päällystetyt.

-- Pahastipa ne on satula hangannut. Pian siinä on pyllyssä silmät.
Mutta voisihan Elias katsoa sinulle parin uusia matkalla. Mutta hattu
ja käsineet. Missä ovat hattu ja käsineet?

-- Ne ovat aitan arkussa, -- sanoi Aksel Freedrik. Ulriikka luki:

-- Käsineet suurilla kauloilla keltaiseksi säämystettyä, pitävää
ja lujaa härännahkaa ja kädensija pukin- tai vuohennahkaa. Kengät
hyvää Ruotsin vahanahkaa ja hihnat ehjästi leikatut. Anturassa yksi
sisuspohja ja yksi välipohja. Kengänsoljet vaskea.

-- Kengät ja vahanahkasaappaat ovat täällä ja kelpaavat vielä. Voit
saada minun kannukseni. Sinusta pitää tulla uljas ruotsalainen
knihti, rakas poikani.

-- Kaulaliina, yksi mustaa Ruotsin villaharsia, viisi korttelia
pitkä ja runsaasti yhdeksää tuumaa leveä puolen kyynärän pituisilla
parduaaninauhoilla kummassakin päässä, sekä kaksi valkoista.

-- Ne saa Elias ostaa sinulle Örebrossa.

-- Pistooleja, kaksi paria. Pistoolihuotrat mustaa nahkaa ja kaulus
ruusutettua villavaatetta.

-- Saat ottaa minun pistoolini. Ja minun miekkani on kunniallisessa
reilassa vasikannahkatupessa ja kannin hirvennahkaa. Sellaiselta
pitää Ruotsin soturin näyttää! Meidän on nyt ajateltava Eliaan
varustusta ja säälittävä evässäkit ja muut.

Aksel Freedrik oikoi käsiään.

-- On kai parasta että menen ylös maata ja kunnollisesti lepään
edeltäpäin.

Nytkös alkoi melu ja juoksu isossatalossa. Siellä naulattiin ja
tomuutettiin joka päivä ja takassa leimusi ja porisi, ja öisin
paloivat kynttilät. Ainoa pimeä huone oli Aksel Freedrikin kamari.

Viimeisenä yönä ei mennyt levolle kukaan muu kuin Aksel Freedrik, ja
kun päivä sen verran koitti, että kaikki valot voitiin sammuttaa,
herättivät tädit hänet ja toivat hänelle sänkyyn lämmintä juomaa ja
vahvistavia tippoja, sillä he olivat kuulleet, että hän oli yskinyt.

Kun hän tuli alas saliin, olivat muut jo siellä koolla, myöskin
piiat ja rengit, ja kaikille oli katettu yhteinen ateria. He söivät
puhumatta sanaakaan, mutta kun ateria oli loppunut ja he nousivat
pöydästä, kannettiin raamattu vaarille, ja Ulriikka luki tukehtuvalla
äänellä. Kun hän lopetti, pani vaari kätensä ristiin ja puhui silmät
ummessa.

-- Niinkuin minun isäni ennen minua tehneet ovat, niin tahdon myöskin
nyt minä eron hetkellä panna käteni sinun päällesi, minun tyttäreni
poika, ja siunata sinua, sillä minun vuoteni ovat moniksi tulleet
eikä kenkään tiedä, koska minun tiimalasini on juossut. Jumalaa,
ylimmäistä, huudan minä avukseni matalasta majastani, että hän
mahtaisi johdattaa sinua kunniaan ja että ne raskaat koettelemukset,
jotka odottavat, ainoastaan ylentäisivät pientä kansaamme vielä
suuremmaksi ja ihanaisemmaksi.

Pöydän korvalla seisoi Aksel Freedrik ja peukaloi ja kiikutti
lautasta, ja ulkoa kuului kolinaa, kun pitkät ruskeat vankkurit
ajettiin esiin.

Kaikki menivät nyt ulos, ja Aksel Freedrik nousi Eliaan viereen,
vaarin sudennahkaturkissa ja aivan hiestyneenä, sillä räystäät ja
puut tippuivat kevätpäivässä.

-- Tässä on voipytty, -- sanoivat tädit, -- ja tässä leipäsäkki.
Kuule nyt, Elias! Istuinlaatikossa on juustokaakku ja vahvistavia
tippoja. Jos vaivat ja vaarat käyvät liian vaikeiksi, rakas Aksel
Freedrik, niin älä unhoita, että tie kotia on suora.

Mutta vaari tunkeutui heidän väliinsä ja pisti kätensä vaunujen
taakse.

-- Onko arkku oikein köytetty? Ja katsotaan vielä! Tässä on harja ja
pyyhinvaate ja sukat... ja tässä on apesäkki ja juomapullo. Se on
niinkuin olla pitääkin. Luotivuoka ja kuulapihdit ja valinkauha ovat
arkussa.

Ulriikka seisoi heidän takanaan, kenenkään hänestä välittämättä, ja
sanoi hyvin hiljaa:

-- Aksel Freedrik, jahka kesä joutuu, menen minä illalla sitomaan
ilolankoja ja surulankoja rukiiseen ja katson, kumpi on kasvanut
ylemmäksi aamulla...

-- Nyt on kaikki reilassa! -- sekautui puheeseen vaari, joka ei häntä
kuullut. -- Ja Jumalan haltuun sinä ja Elias!

Talonväet ja päivätyöläiset seisoivat tien vieressä ympärillä.

Mutta juuri kun Elias tarttui piiskaan, otti Aksel Freedrik kädellään
kiini ohjista.

-- Tämä matka voi käydä pahasti! -- sanoi hän.

-- Pahalta se kuitenkin näyttäisi, -- vastasi Elias, -- jos nyt
riisuttaisiin hevoset valjaista.

Aksel Freedrik pisti kätensä takaisin turkin hihaan, ja äänettömäin
ihmisrivien välistä jyrisivät vaunut pois.

       *       *       *       *       *

Viikot vierivät ja lehti puhkesi. Matka oli pitkä Neriken rykmentin
kanssa Ruotsin erämaiden halki, ja Aksel Freedrik istui turkissaan
ja nukkui Eliaan vieressä otsa hiessä ja kädessä tuuheat vuohen
takku-rukkaset. Landskronan likellä olivat pitkät ruskeat vankkurit
jääneet rykmentin kuormastosta jäljelle, ja hevonen seisoi
auringonpaahteessa ja kalvoi ojanviertä. Herra ja renki nukkuivat
vieretysten.

Hevonen kaappasi paarmaa ja vesi solisi ojassa, ja pari kulkijainta
heitti haukkumasanoja nukkujille, mutta he vain yhä istuivat samassa
huolettomassa levossa.

Silloin tuli heidän takaansa nelistäen yksinkertaisesti puettu
ratsastaja suuri pellavankeltainen valetukka päässä ja pysäytti
äkisti hevosensa vaunujen viereen.

Elias nyhtäsi Aksel Freedrikkiä kylkeen ja kiristi ohjaksia, mutta
Aksel Freedrik ei tahtonut avata silmiään, vaan sanoi:

-- Aja päälle vain, Elias! Minun täytyy levätä ponnistuksia varten.

Elias töytäsi häntä uudestaan kylkeen.

-- Nouskaa ylös, nouskaa ylös! -- kuiskasi hän.

Laiskasti raotti Aksel Freedrik toista silmäänsä -- mutta samassa
lehahti hänen koko naamansa tulipunaiseksi ja hän nousi ja teki
kunniaa vankkureissaan.

Hän tunsi heti kuvista, että se oli kahdeksantoista vuotias kuningas
itse. Ja kuitenkin kuinka toisenlainen! Oliko tuo nopeasti kasvanut
ja majesteetillisen hillitty nuorukainen sama, joka vielä muutama
kuukausi sitten löi vasikoilta päitä poikki ja rikkoi ikkunaruutuja.
Hän ei ollut keskikokoista miestä pitempi, ja kasvot olivat pienet,
mutta otsa korkea ja jalo, ja suurista syvänsinisistä silmistä
säteili lumoava auringonloisto.

-- Herra saa heittää pois turkit, jotta voin pukua tarkastaa, --
sanoi hän lyhyesti. -- Maahan on ollut kauvan viheriä.

Aksel Freedrik ähki ja puhki saadessaan päältään vaarin kirotut
turkit, ja kuningas tarkasti takkia ja nappia, koetteli niitä, tempoi
niitä ja laski.

-- Menee mukiin, -- sanoi hän ennenikäisellä vakavuuden ilmeellä, --
ja nyt pitää meistä kaikista tulla aivan uusia ihmisiä.

Aksel Freedrik seisoi pökerryksissä ja suorana ja katsoi tylsästi
vaunun pyörään. Silloin lisäsi kuningas hitaasti:

-- Muutaman päivän päästä on meillä kenties onni seistä vihollisen
edessä. Minulle on sanottu, ettei mikään olisi tappelussa niin paha
kuin jano. Jos herra joskus tapaa minut tappelumylläkässä, niin
tulkaa esiin ja lainatkaa minulle vesipullonne.

Kuningas kannusti uudelleen hevostansa ja Aksel Freedrik istui. Hän
ei ollut koskaan rakastanut eikä vihannut, koskaan pelännyt tai
innostunut ja hän mietti kuninkaan sanoja.

Turkit jätti hän hänen ja Eliaan väliin, ja kun pitkätvaunut
hämärissä kolisivat Landskronaan, oli rykmentti jo pystyttänyt
telttansa. Aksel Freedrik katseli ympärilleen, eikö näkyisi niitä
katettuja juomapöytiä, joista hän oli uneksinut. Niiden sijasta
tapasi hän vain vähäpuheisia toveria, jotka pusersivat toistensa
käsiä ja ryhmissä katselivat Juutinraumalle, missä aallot myrskysivät
pilvisen kesätaivaan alla ja missä liput ja viirit liehuivat Ruotsin
laivaston mastometsässä.

Huomenissa pani Elias hevosen ja pitkätvaunut latoon, sillä kruunu
oli jo omistanut kaikki laivat, ja vasta vuorokauden kuluttua eli
laivaston lähdettyä voisi hän kalastajaveneessä päästä muitten
perässä Seelantiin. Hän seisoi rannalla melkein vedessä, kun
kirisevät kettingit nostivat ylös kummallisia mudasta tippuvia
ankkuria. Mastoihin mastojen jälkeen nousi paisuvia purjeita, ja
auringon paiste kimalteli lyhdyissä ja ikkunalaseissa laivain perässä.

Laineet tanssivat ja tuudittivat aluksia ja kuvastivat liukuvilla
pinnoillaan korkealla liitäviä kokkakuvia, jotka laakerioksilla
ja kolmivaltikoilla viittailivat yli meren outoihin ihmemaihin,
seikkailuihin ja mainetöihin. Pilvivuoret olivat vaipuneet ja
lepäilivät aalloilla meren kaukaisuudessa, ja ilma oli niin sinervä
kuin sadussa.

Silloin unohti kuningas itsensä ja lapsellisuus hänen sielussaan
voitti, niin että hän alkoi paukuttaa käsiään. Hän seisoi
peräkannella, aivan lyhdyn edessä, ja harmaapäiset isän aikuiset
soturit hänen ympärillään hymyilivät ja alkoivat myöskin paukuttaa.
Itse ylhäisyys Piper juoksi portaita ylös kannelle notkeasti kuin
laivapoika. Siellä ei ollut enään mitään ukkoja ja raihnaksia ja
ahnaita riitapukareita; se oli nuorukaisten sotajoukko.

Niinkuin salaisesta merkistä alkoivat samassa torvet soida ja
rummut käydä, ja miekat temmattiin tupesta ja kovemmin kuin
amiraali Anckarstiernan sanat puhetorvessa kuului virrenveisuu
yhdeksästätoista sotalaivasta ja sadasta pienemmästä aluksesta.

Elias tunsi Aksel Freedrikin, joka istui vaarin turkin päällä
ahdingossa mukaan otettujen kantsikorien ja maasäkkien ja puuhevosien
välissä. Mutta kun Elias näki että hänkin hitaasti nousi seisaalleen
ja veti miekkansa niinkuin muutkin ja näki kuinka laivasto vähitellen
katosi merelle, silloin pyyhki hän kädellään silmiään ja pudisteli
päätään. Hän palasi takaisin ladolle ja höpisi:

-- Mitenkähän se huonolla terveydellään tulee siellä aikaan kunnes
minä ehdin perässä!

       *       *       *       *       *

Muutamaa päivää myöhemmin kulki Elias Smoolannin teitä yksinään
pitkäinvaunujensa kanssa. Talonpoikaisvaimot, jotka tunsivat hänet
siitä kuin hän oli ajanut ohi nukkuva upseeri vaunuissaan, raottivat
tupainsa ovia ja kysyivät oliko totta, että ruotsalaiset olivat
nousseet maalle Seelannissa ja että kuningas oli polvillaan kiittänyt
Jumalaa voitosta mutta ujous sotkenut hänen sanansa.

Hän nyökkäsi myöntävästi vastaamatta.

Päiväkaudet ajoi hän askel askeleelta pohjoiseen päin, ja koko matkan
kulki hän ohjat kädessään vaunujen vieressä, jotka oli peitetty
vanhalla purjeen kappaleella.

Kun hän vihdoin eräänä iltana tuli hakaan isontalon eteen, tunsivat
heti kaikki kolinasta, että ruskeat pitkätvaunut tulivat, ja hevonen
hirnui. Hämmästyneinä menivät he ikkunaan, ja vaari itse tuli
portaille ja Ulriikka seisoi keskellä pihaa.

Elias kulki yhtä hitaasti ohjat kädessä, ja portaitten edessä
pysähtyi hevonen itsestään.

Silloin veti Elias varovasti purjeen vaunuista pois, ja siellä oli
pitkä kokoonnaulattu arkku, kellastunut pyökkiseppele kannella.

-- Otin hänet mukaan kotia, -- sanoi Elias. -- Hän sai kuulan
rintaansa, kun hän juoksi esille ja antoi kuninkaalliselle
majesteetille vesipullonsa.




Gunilla aittamuori.


Eräässä Riian linnan holvissa istui kahdeksankymmenvuotias Gunilla
aittamuori ja kehräsi. Pitkät käsivarret olivat suoniset ja
jänteiset, rinta oli laiha ja laakea niinkuin ukon rinta. Muutamia
harvoja valkeita haivenia riippui hänen silmillään, ja hänellä oli
päässään sidottu vaate niinkuin ympyriäinen lakki.

Rukki hyrisi, ja torvensoittajapoika makasi lattialla palavan takan
edessä.

-- Mummu, -- sanoi hän, -- etkö voi laulaa jotain kehrätessäsi? Minä
en ole koskaan kuullut sinun muuta kuin toruvan ja riitelevän.

Mummu käänsi häneen hetkeksi väsyneet ja ilkeän kylmät silmänsä.

-- Laulaako? Ehkä äidistäsi, joka pantiin vaunuihin ja jonka
venäläinen vei? Ehkä isästäsi, jonka he hirttivät varituvan tulttiin?
Kiroan minä sen yön, jolloin synnyin, ja kiroan itseni ja jokaisen
ihmisen, jonka olen nähnyt. Sanoppa yhtäkään, joka ei ole vielä
kurjempi kuin hänen maineensa!

-- Jos laulat jonkun laulun, niin tulet iloiseksi, mummu, ja minä
tahtoisin kovin mielelläni saada sinut iloiseksi tänä iltana.

-- Se, jonka näet leikkivän tai nauravan, on vain mestari
teeskentelemään. Surkeutta ja häpeällisyyttä on kaikki, ja meidän
synteimme ja meidän alhaisuutemme tähden ovat saksilaiset nyt
tulleet kaupunkia piirittämään. Kuuletko kuinka ammutaan! Ampukoot
ja jylistäkööt! Miksi et sinä mene tänä iltana palvelusvuorollesi
vallille niinkuin tavallisesti, vaan makailet täällä laiskottelemassa?

-- Mummu, etkö voi sanoa minulle yhtään sopuisaa sanaa, ennenkuin
lähden?

-- Kurittaa sinua pitäisi, ellen olisi niin raihnainen ja vuosien
vääristämä, etten koskaan enään voi nostaa kasvojani taivaaseen päin.
Tahdotko että ennustan sinulle? Eikö minua sanota Sibyllaksi? Sanonko
sinulle, että tuo vino juova silmäkulmaasi päällä merkitsee äkillistä
kuolemaa? Minä näen vuosikausia eteenpäin tulevaisuuteen, mutta niin
pitkälle kuin näen, on vaan pahuutta ja alhaisia aivoituksia. Sinä
olet huonompi kuin minä ja minä olen huonompi kuin minun äitini, ja
kaikki, joka syntyy, on huonompaa kuin se, joka kuolee.

Poika nousi kivilattialta ja kohensi kekäleitä.

-- Minä sanon, mummu, miksikä tänä iltana jäin luoksesi istumaan
ja miksi pyysin sinulta yhtä sydämmellistä sanaa. Vanha
kenraalikuvernööri on tänään käskenyt, että ennen ensi yötä pitää
kaikkien naisten, nuorten ja ijäkkäiden, terveiden ja sairaiden,
lähteä tiehensä syömästä miesten leipää. Jotka niskoittelevat,
menettävät henkensä. Mitenkä sinä, joka et kymmeneen vuoteen ole
koskaan kulkenut pitemmältä kuin linnanpihan poikki aitalle, nyt voit
harhailla pitkin metsiä ja maita pahimmassa talvipakkasessa?

Mummu nauroi ja polki rukkiaan yhä kiivaammin ja kiivaammin.

-- Hahaa! Sitä olen odottanutkin, kun niin uskollisesti olen
hoitanut sen korkean herran aittaa ja pitänyt huolen kaikesta hänen
tavarastaan. Ja sinä Janni! Etkö pelkää, kun ei enään ole ketään,
joka sinulle uunissa paistaa ja tekee sinulle sijan seinäsänkyyn?
Mitäpä muuta tuntoa lapsessa olisi? Kiitetty olkoon Jumala, Jumala,
joka viimeinkin saattaa meidät kaikki vihansa vitsan alle!

Janni pani kätensä ristiin ruskeakutrisen päänsä yli.

-- Mummu, mummu!

-- Mene, sanon minä sinulle, ja anna minun rauhassa istua ja
kehrätä rohtimiani siksi kunnes itse avaan oven ja menen siitä ulos
päästäkseni tästä maallisesta elämästä!

Poika astui muutaman askeleen rukkia kohti, sitten hän kääntyi ja
läksi holvista.

Rukki hyrisi ja hyrisi kunnes tuli oli palanut loppuun. Seuraavana
aamuna, kun Janni torvensoittaja tuli takaisin, oli holvi tyhjä.

Piiritys oli pitkällinen ja vaikea. Jumalanpalveluksen pidettyä
läksivät kaupungista kaikki naiset lumisessa helmikuussa, ja
kykenemättömät ja kipeät pantiin paareille ja vaunuihin. Koko
Riiasta tuli miesten luostari, josta ei ollut mitään antaa niille
kerjäläisnaisten parville, joita joskus hiipi vallin edustalle.
Miehillä oli tuskin leipää omaksi elannokseen, ja talleissa
repelivät nälkiintyneet hevoset toisiansa tai söivät pilttuunsa ja
kalusivat suuria syvennyksiä hirsiseinään. Savu seisoi poltettujen
esikaupunkien yllä, ja öisin herättivät usein varoittavat hälyytykset
sotamiehiä, jotka tempasivat hukarinsa katosta.

Kun Janni torvensoittaja iltaisin tuli kotiansa holviin, joka oli
ollut hänen ja mummun kamarina, näki hän kuitenkin melkein aina
sijan tehdyksi seinäsängyssä ja kupin homehtunutta ruokaa vieressä
tuolilla. Häntä hävetti kertoa siitä mitään muille, mutta häntä
pelotti. Hän luuli, että mummu oli kuollut luminietoksissa ja että
hän nyt katuen entistä kovuuttaan rauhatonna kummitteli. Säikähdys
puistutti häntä, ja monta yötä nukkui hän mieluummin nälissään
vallin lumessa. Vahvistuttuansa rukouksesta, tuli hän kuitenkin
levollisemmaksi, ja lopullisesti tunsi hän enemmän hämmästystä ja
pelkoa siitä, kun hän joskus tapasi seinäsängyn koskematta ja tuolin
tyhjänä. Silloin istahti hän joskus rukin ääreen ja polki sitä aivan
hiljaa kuunnellen tuttua hyrinää, jota hän oli kuullut joka päivä
syntymästään saakka.

Eräänä aamuna sattui että kenraalikuvernööri, mainehikas,
seitsemänkymmentäviisivuotias Eerikki Dahlberg kuuli kovaa ampumista.
Hän nousi kärsimättömästi ja vihassa piirustustensa ja vahaisten
rakennusmalliensa äärestä. Muistona hänen nuoruutensa valoisilta
retkeilyiltä kauneuden valtakunnissa riippui seinillä kauniita
vaskipiirroksia Rooman raunioista, mutta raskasmielisyys oli jo
rypyttänyt hänen muinoin niin lempeät kasvonsa, ja hänen ohuiden
melkein valkoiseksi puserrettujen huuliensa ympärille oli kangistunut
kovuuden ilme. Hän asetteli suurta kiehkuraperuukkiaan ja silitteli
vapisevan kätensä kynsillä ohuita viiksiään, ja kun hän astui
portaita alas löi hän kovasti keppiään kiviin ja huokasi:

-- Voi, meitä ruotsalaisia, meitä Waasa-kuninkaitten heimolaisia,
heidän, jotka vanhoina päivinään saattoivat vain valittaa ja nuhdella
ja lopuksi istuivat omissa huoneissaankin pimeän pelossa... meillä
on sielussamme musta itu, josta vuosien vieriessä kasvaa haarova puu
täynnä kirpelimpiä pumpuloita!

Hänen mielensä tuli yhä katkerammaksi ja kovemmaksi kuta edemmäksi
hän kulki, ja kun hän vihdoin seisoi vallilla ei hän puhutellut
ketään.

Muutamia pataljooneja oli asettunut rintamaan lippuineen ja
soittoineen, mutta ammunta oli jo lakannut, ja portista palasi
hajanaisia joukkoja väsyneitä ja haavoittuneita, jotka äsken olivat
torjuneet vihollisen hyökkäyksen. Perimmäisenä kaikista kulki
kapea ja voimaton ukko, joka itse oli saanut punaisen sapeliniskun
rintaansa, mutta joka sylissään suurella vaivalla raahasi ammuttua
poikaa.

Eerikki Dahlberg varjosti kädellään silmiään nähdäkseen.
Eikö kaatunut ollut Janni torvensoittaja. Hän tunsi hänet
ruskeakiharaisesta tukasta.

Porttiholvissa vaipui väsynyt kantaja kivitolpalle ja jäi siihen
istumaan haavoineen ja kuollut poika polvillaan. Muutamia sotamiehiä
kumartui haavaa tarkastamaan ja repivät auki verisen paidan rinnalta.

-- Mitä! -- huusivat he ja astuivat takaisin. -- Sehän on
vaimo-ihminen!

Ihmetellen kumartuivat he vielä syvempään katsomaan hänen kasvojaan.
Pää oli kallistunut muuria vastaan, ja nahkalakki siirtyi syrjälle,
niin että valkeat haivenet tulivat esiin.

-- Se on Gunilla aittamuori, -- Sibylla!

Hän hengitti syvään ja avasi sammuvat silmänsä.

-- En tahtonut jättää poikaista yksin tähän pahuuden maailmaan,
mutta koska otin miehenvaatteet ja yöt päivät olen palvellut muiden
joukossa vallilla, luulin ilman vääryyttä syöväni miesten leipää.

Sotamiehet ja upseerit katsoivat neuvotonna Eerikki Dahlbergiin,
jonka käskyjä hän oli rikkonut. Hän seisoi yhtä umpimielisenä ja
synkän kovana, ja keppi hänen kädessään vapisi ja kopeloi kivitykseen.

Hitaasti kääntyi hän pataljoonaan päin, ja ohuet huulet liikkuivat.

-- Liput kunniaa! -- sanoi hän.




Ranskan Mauno.


Nahalla päällystetyt sotavankkurit olivat jääneet kiini Puolan suohon
ja hevonen oli jo päästetty aisoista. Vankkureilla seisoi nuori
mies, joka äskettäin oli tullut joukkoihin palveluksessa yletäkseen.
Toverit kutsuivat häntä Ranskan Maunoksi, sillä hän oli opettajana
seurannut muutamia ylhäisiä herroja Ranskaan ja siellä koonnut
arkkuunsa kaikenlaista tavatonta tavaraa. Kapteeni Olavi Oxehufvud
odotti muutamain aliupseerien ja knihtien kanssa liejussa vieressä,
ja lumimyrsky heitti ryöppyä heitä vasten silmiä.

-- Vankkurit ja arkku saavat jäädä, -- sanoi Oxehufvud.

Ranskan Mauno avasi arkun ja noukki sieltä esille niin paljon kuin
jaksoi kantaa.

-- Onpas siinäkin kirjava yönuttu ja neulokset ja tupsut! -- huusivat
Oxehufvud ja aliupseerit. -- Kylläpä on pienet ja kurjat tohvelit. Ja
valepohkeet! Ja bonetti!

-- Se on cadeau ma...

-- Potkaiskaa se lumiroskaan.

--... mammalta.

-- Nähkääs pikkuperuukkia!

-- Ja väliperuukkia!

-- Ja suurta kähäräperuukkia!

Nyt ei saattanut Oxehufvud enään hillitä itseään, vaan kävi hänen
koipiinsa.

-- Potkaiskaa ne hiiden laitokset lumeen, -- minä sanon! Ranskan
Maunon vaaleanveriset ja hienot kasvot leimahtivat punaisiksi ja hän
löi miekkaansa.

-- Herra kapteeni, niin tär...

-- Niin tärkeä henkilö kuin te saa hyvin viivyttää marssia, arvelette
kai?

-- Ei, niin voitokkaan armeijan, tahdoin sanoa, ei kaiketi tarvitse
kulkea malproperissa puvussa ja Aatamin aikuisissa yönutuissa.

-- Pöhöhölöttäjä! Petitmaitre! Kunnon pässinpää!

-- Kapteeni kohtelee minua kuin renkiä, vaikka minulla on
edukasioonia ja olen kulkenut Franskassa, niin, seissyt itse Vaubanin
edessä.

-- No, mitäs Vauban sanoi?

-- Mitäkö sanoi?

-- Niin juuri.

-- Va-t'en! -- se sanoi, sillä se oli hänen omalla portillaan ja minä
olin tiellä.

-- Jeesus! Jeesus! Alas vankkurilta ja paikalla! Tänne kaksi miestä
ja ottakaa se otus kultatuolille!

Ranskan Mauno kokosi tohvelit ja peruukit yönuttuun ja otti sen
selkäänsä ja nosti vähän väliä nenälasia silmälleen.

Kun hänet oli kannettu kuivalle, pysähtyi Oxehufvud hänen eteensä,
niinkuin oli, pitkä, kaponen ja tummanpunainen poskiltaan ja pienet
mustat viikset nenän alla.

-- Kuulkaa nyt, munsööri, mitä hän oikeastaan sodassa tekee? Aikooko
hän yletä?

-- Vaikken ole aatelinen, toivon minä sitä. Kuka tietää, ehkä istun
kerran minäkin aateliskirja taskussani.

-- Aateloikaa itsenne tuhat tulimmaiseen helvettiin!

Tässä armeijassa ei kysytä rahtuistakaan aatelisuutta, vaan saa
täällä jokainen palveluksessa ylentyä parhaansa mukaan.

Oxehufvud oli nyt esimiehenä häntä niin kauvan sättinyt, että hänen
toverillinen sydämmensä alkoi sulaa, ja hymäillen lisäsi hän hiukan
levollisemmin:

-- Olkaa nyt urhoollinen, niin voitte ensi aluksi saada upseerin
valtakirjanne! Me olemme täällä jo ottaneet kurit moneltakin
laiseltanne ruotsalaiselta keikailukukolta ja opettaneet heidät
ihmisten tavoille. Tuolla viidakossa näette suuren valkeaksi
laastitun talon. Asetutte sinne kunnes lähetän teille toisia käskyjä.
Me muut asetumme neljännestunnin matkaa kauvemmaksi metsään. Koska
meitä yhteensä ei ole enempää kuin kaksikymmentäviisi miestä, ei
minulta liikene ainoatakaan miestä kanssanne. Tähystelkää ja urkkikaa
ahkerasti vihollista, ettei kukaan hyökkää päällemme takaapäin.

Oxehufvud marssi pois pienen joukkonsa kanssa, ja Ranskan Mauno meni
rakennukselle reppu selässään.

Siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja hän sijoittui neuvottomana
seinän suojaan. Hän oli läpimärkä ja häntä paleli ja kaikkein enin
kiusasi häntä saappaisiin tahraantunut savi. Eikö hän voisi yhtä
hyvin tähystellä ylhäältä ikkunasta? Oikein hyvin pöyhitettyä sänkyä
ja silkkipeitettä ja jalkasäkkiä hän juuri kaipasikin.

Huoneen alta poikittain meni pihaan pimeä ajoportti, ja sinne hiipi
hän suurella varovaisuudella seinää pitkin. Pyyhittyään huurteisen
nenälasinsa, kumartui hän eteenpäin ja katseli hämäryyteen.

Silloin alkoi kuulua jyminää ja kolinaa, ja hän erotti kaksi
välkkyvää silmää. Poukuttavin sydämin astui hän askeleen takaisin ja
veti miekkansa.

Musta hevonen karkasi ulos ja juoksi edestakaisin kartanolla ja
viskoi lunta korkealle takakavioillaan.

Tuota mustaa en tahtoisi pidellä, ajatteli Ranskan Mauno. Jos
tuollaisen villiintyneen hevosen selkään hyppää knihti, niin nousee
kuoliaaksi ammuttu omistaja suosta ja juoksee takaapäin ja tempaa
miehen satulasta. Sellaista kerrotaan joka yö nuotioilla.

Hän pelotti hevosta miekallaan ja meni käytävään ja työnsi toisella
puolella olevan portin auki, niin että sieltä näki paremmin. Hän näki
nyt että rakennuksen ovi oli muurattu kiini.

Korskuen ja polkien tuli hevonen takaisin, mutta Ranskan Mauno
ajoi sen taas pois. Sitten meni hän ulos ja huusi ylös ikkunoihin.
Harmaahapsinen naispalvelija pisti päänsä ulos.

-- Asuuko täällä kuningas Stanislauksen ystävä vai Saksin
juoppolallin? -- kysyi hän.

-- Täällä asuu vanha erakko, joka ei ole kenenkään vihollinen eikä
kenenkään ystävä.

-- Hyvä, silloin ei hän voi kieltää majapaikkaa paleltuneelta
ruotsalaiselta soturilta.

Naispalvelija katosi ja tuli vihdoin takaisin tuoden tikapuut, joita
myöten Ranskan Mauno kapusi sisään.

Huone oli suuri, ja rumat vaan siistit puutuolit seisoivat jäykästi
rivissä pitkin tyhjiä seiniä. Kun hän sattui miekantupellaan
työntämään yhtä tuolia, riensi naispalvelija heti panemaan sitä
määrätylle paikalleen. Kaksi siniseen puettua kalpeakasvoista ja
kiharatukkaista tyttöä kulki edestakaisin puhumatta sanaakaan, ja
niin pian kuin toinen jäi muutamaa askelta jälkeen, juoksi hän
pelokkaasti toisen rinnalle. He hivelivät toisiansa ja hapuilivat
pitkillä sormillaan, ja vaikka vielä oli kirkas päivä, kantoivat he
kahta palavaa lamppua.

Kun naispalvelija oli hieronut saven pois hänen jaloistaan ja tarkoin
pyyhkinyt ne märät laikot, joita kengän pohjista lähti lattialle,
avasi hän hiljaa ja varovasti viereisen kamarin oven.

-- Ei saa käydä kovin kovaa, -- kuiskasi hän.

-- Siellä seisoi keski-ikäinen mies, jolla oli yönuttu yllään ja
mitä julkein ja terävin nenä, mutta ei kellään ollut koskaan ollut
sirommin käherrettyä puuteriperuukkia, ja valkoisissa sormissa hohti
jalokivisormuksia.

Ranskan Mauno laski maahan reppunsa ja tarkasteli häntä
nenälasillaan. Tultuaan hyvin tyytyväiseksi hänen huolelliseen
ulkopukuunsa, teki hän sitten suuren liikkeen käsillään ja kumarsi
lattiaan.

-- Tarkoitukseni ovat ritarilliset, -- sanoi hän, -- ja nöyrin
pyyntöni on että suotte armon tietääkseni, kenenkä ritarismiehen
kanssa on onni minulla keskustella.

-- Istukaa, herrani. Minä en ole mitään muuta kuin unohdettu vanha
ärmätti, mutta koska olette homme de qualité tahdon heti selittää
yhtä ja toista, joka voi näyttää kummalliselta.

Molemmat herrat kävivät istumaan kankeina ja suorina kädet polvillaan.

-- Ennen olin hauska ilotoveri ja kultakirjatakkini oli koko
Varsovassa kuuluisa, mutta kun oli kolmaskymmenes syntymäpäiväni ja
istuin yhdessä toverien kanssa maljoja maistelemassa, nostin tuopin
ja puhuin jokseenkin seuraavaan tapaan. Ystäväni! Vuosi vuodelta
tulee silmänne yhä kovemmaksi ja sydämmenne yhä sikistyneemmäksi.
Yksi uskoo valkoposkista kuningas Stanislausta ja toinen möhömahaista
kuningas Augustia. Sitten viritätte te juonenne sen mukaan ja etsitte
virkoja ja palkintoja. Minä en tahdo mennä hautaan sillä kamalalla
muistolla, että jokainen veljeni lopuksi muuttui Kainiksi. Minä pidän
ystävyyttä paljon korkeampana kuin rakkautta, sillä se on yksinomaan
sielujen yhdysside ja sen vuoksi sanon minä teille tänään hyvästit,
kun vielä kaikki olemme nuoria. Minusta ette koskaan saa kuulla enään
mitään, mutta sellaisina kuin teidät nyt näen tulette te silmissäni
vielä kulkemaan ympärilläni kamarissa ja seurustelemaan kanssani,
kun istun yksinäni ja vanhana. Kun palvelijatar oven takana kuulee
minun itsekseni puhelevan, on hän sanova: nyt puhuu ukko rakkaiden
nuoruudenystäväinsä kanssa.

-- Ja kun te niin olitte sanonut heille jäähyväiset?

-- Niin minä tulin kotiini ja annoin muurata portin kiini.
Palvelusväkeni saa kulkea ulos ja sisään miten parhaiten taitaa.

-- Niin hienotunteisen isännän luona on vieras varmasti viihtyvä.

-- Viihtyvä... mitä te ajattelette? Molemmat kaksoistyttäreni,
jotka kulkevat täällä huoneissa ja valaisevat lampuillaan, ovat
heikkomielisiä... heidän äitinsä oli ryöstetty nunna... viihtyvät
kaikkein huonoimmin.

-- Te kentiesi tarkoitatte että minä tulen häiritsemään,

-- No niin... enhän tahdo sitä sanoa, mutta... täällä kummittelee.

Hänen sieramensa levisivät kulmikkaiksi ja hän nousi ylös ja hieroi
tyytyväisesti käsiään.

-- Katson isännän velvollisuudeksi niin ensimmäiseksi kuin
viimeiseksi kertoa totuuden. Täällä kummittelee kuollut lakeija,
jonka nimi on Joonatani. Hän seisoskelee ikkunakomeroissa ja ovien
takana ruskeissa mustanauhaisissa vaatteissa. Virka-into on lakeija
parkaan jäänyt niin visaisesti kuolemankin jälkeen, että hän palvelee
ja pitää huolta vieraista, kun he vähimmin sitä aavistavat. Onneksi
käy täällä harvoin vieraita. Sanokaa minulle oletteko kreivi?

-- Minäkö? En.

-- Oletteko vapaaherra?

-- En... vapaaherra en vielä ole.

-- Ettekö ole kuitenkin tavallinen aatelismies.

-- Onko herran tarkoitus herjata?

Ranskan Mauno punastui hämillään. Kyllähän aateliskirja on ollut
rakkain unelmani, ajatteli hän, ja Jumala suokoon että se jo olisi
takintaskussani. Silloin ei enään kukaan huutaisi petit maitre.
Silloin sanottaisiin: siinä miehessä näkyi aatelisleima jo kauvan
ennen kuin hän sai kirjan.

-- Kuinka saattaa niin yksinkertainen kysymys teitä loukata? --
lausui erakko vielä tyytyväisemmin.

-- Olen kyllä aatelinen. Sukuni on rutivanha.

-- Se on toinen asia. Silloin kaikki käy hyvin. Vaikka Joonatani
on kristillisesti kuollut ja kuopattu, on hän niin häijynkurinen
ylhäisölakeija, että hän tekee jos joitakin kepposia niin pian kuin
hän tapaa jonkun nousukkaan tai aatelittoman.

Ranskan Mauno veti pieniä viiksiään pikkusormen kynnellä ja heilutti
rasittuneena nenälasiaan.

-- Onko herrani syracusa-viinin suosiskelija? -- kysyi hän.

-- En.

-- Minäkin panen paljoa suuremman arvon pikarilliseen frontignacia.
Mieliruokani on ragout herkkusienten kanssa, vaikka en suinkaan tahdo
källätä lammasleikettä ja ajuruohoa. Paljon tässä maailmassa riippuu
kastikkeesta. Oo! Enpä ikävöi kotimaan jauhoruokia ja tervapimeyttä.

-- Tervapimeyttäkö? Ajattelette kesäöitä?

-- Ne ovat valoisia.

-- Ja talviyöt ovat myöskin valoisia, sillä silloin on teillä lunta.
Jos te olette pimeän pelko, niin älkää koskaan enään lähtekö etelään!
Onko teillä kotimaassanne mitään suuria taiteilijoita ja oppineita.

-- Ei meillä ole eikä koskaan tule.

-- Te ette pane liiaksi arvoa kansalaisiinne.

-- Olen nähnyt liepeen suurta maailmaa, herrani. Olen matkustellut
Ranskassa runsasta kaksi kuukautta, herrani. Olenpa ollut kokonaisen
illan yhdessä itse roi Soleil'in kanssa.

-- Tekö? Oletteko te ollut Ludvig neljännentoista seurassa?

-- Olenpa niinkin... teaatterissa... vaikka sain vain kurjan
seisomapaikan parterilla. Augustuksen jälkeen ei täällä ole elänyt
toista niin majesteetillista hallitsijaa. Näkisittepähän hänen
tervehdystapaansa.

-- Ruotsin kuningas on mies myöskin.

-- On kyllä, sillä hän tekee meidät huomatuksi ulkomailla, vaan miten
köyhä yhtäkaikki!

-- Vieläpän köyhä Varsovassakin äskettäin. Stanislaus kulki
kruunauskirkkoon aina säikähtyneen ja vapisevan puolisonsa kanssa,
eikö vain ollut saanut ruotsalaisilta lahjaksi vasta tehtyä kruunua
ja valtikkaa ja valtaomenaa ja miekkaa ja kärpännahkoja ja vyötä ja
kenkiä, vaan vielä lipunkin ja verhot kirkon seinillä ja lautaset
pöydällä ja kruunausrahat, joita viskattiin ympäri ja knihdit, jotka
pitivät vahtia ja ampuivat riemulaukaukset... ja lopuksi kiitti hän
ja suuteli hänen ylhäisyyttään Piperiä kädelle. -- Oletteko itse
köyhä?

-- Köyhä... minäkö?

Ranskan Mauno muisti niitä kahta karoliinipahaista, jotka olivat
neulotut takin vuoriin ja joka oli kaikki mitä hän omisti, mutta hän
noputti nenälasiaan pöytään ja kiiruhti sanomaan:

-- Minulla on suunnattomat kulungit... ja peli huvittaa minua... en
kulje koskaan ilman kymmentä louisdoria taskussa.

-- Lainaisitteko minulle viisi louisdoria? Ranskan Mauno katsoi
kattoon.

-- Juuri tänään unohtui pahaksi onneksi kukkaroni takkiini teltan
orrelle. Mutta pidän onnenani saada lähettää tuon vähäpätöisen
summan ensi tilaisuudessa. Herrani, älkää pitäkö meitä kömpelöitä
ruotsalaisia suuriherroina. Vaikka korkeallekin kohoon, pilkistää
aina meidän Matti saumoista.

-- Olittepa koko kömpelöitä äskettäin meidän Puolamme
kuningasvaalissa, jossa Arvid Horn istui muistikirja kädessään ja
kirjoitti kaikkien nimet, jotka äänestivät Ruotsalaisten käskyjä
vastaan, ja jossa maamarsalkka kiukuissaan löi poikki sauvansa. --
Mutta pitäkää nyt taloani kotonanne. Tupakkapiippu on hajuvesipullon
vieressä, ja hajuvesipullo on puuterirasian päällä ja puuterirasia on
tupakkalaatikolla ja tupakkalaatikko yöpöydällä... Sitä taas saatte
hakea, niin kuluu aika huvemmin.

Hän otti sitä sanoessaan käteensä nahkasiteisen kirjan ja istui
lukemaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia, -- vastasi Ranskan Mauno ja katseli häntä
syrjästä nenälasillaan alkaen häntä epäillä, mutta itsessään hän
ajatteli: Odotahan, kun kerran istun aateliskirjoineni suurissa
juhlavammissani! Silloin sitä sanotaan: se on uusi ritarillinen Mauno
Gaabriel herra!

Molemmat tyttäret sipsuttivat vähän väliä ohitse huoneen läpi ja
valaisivat häntä lampuillansa, ja joka kerran nousi hän seisoalleen
ja kumarsi. Kun erakko kuitenkin jatkoi lukemistaan ja vähitellen
näytti kokonaan unohtavan hänen läsnäolonsa, otti hän viimein
reppunsa ja meni takaisin eteiskamariin.

-- Alkaa pimetä, -- sanoi hän palvelijattarelle, -- ja olen niin
väsynyt, etten enään jaksa pitää seuraa.

-- Herralle olemme laittaneet vuoteen tänne vasemmalle suureen
saliin. Se on ainoa lämmitetty huone.

Sali oli valkeaksi sivuttu ja pitkä ja siellä oli kolkkoja tuoliriviä
ja pari karkeaa vetopöytää. Aivan oven vieressä oli vuode ja sen
uutimet Hollannin palttinaa. Eukko sytytti neljä kynttilää jalustassa
ja jätti hänet yksikseen.

Hän katseli palellen ympärilleen ja pani miekkansa pöydälle. Sitten
aukaisi hän reppunsa. Kolme kynttilää hän sammutti ja niiden päälle
ripusti hän pienen peruukin ja väliperuukin ja kähäräperuukin, mutta
neljännellä katsoi hän sängyn alle ja ikkunakomeroihin ja pani sen
sitten takaisin jalkaan.

-- Julkeata joukkoa! -- hymisi hän. -- Kernaammin olisin jäänyt
ulos hankeen, mutta kun kerran täällä ollaan, niin täytyy pysytellä
valveilla ja tämän tästäkin käydä ikkunassa kuuntelemassa ja
tähyämässä.

Hän koetti lukita ovea sisäpuolelta, mutta siinä ei ollut salpaa
eikä avainta. Koetettuaan kauvan turhaan saada jaloistaan märkiä
saappaita, joiden umpea ilma häntä vaivasi, otti hän ylleen yötakin
ja heittäytyi saappaisillaan vuoteelle.

Väliin kuului villin hevosen kumeaa poljentaa ja korskumista
ajoportista salin lattian alta, mutta hetken kuluttua tuli
hiljaisempi olo ja hänestä alkoi tuntua, ettei kynttilä kylläksi
valaissut, sillä kaikki nurkat ja loukot olivat pimeitä. Hän nosti
nenälasiaan ja pinnisti näköään ja käänsi silmänsä joka puolelle,
mutta makasi muuten aivan liikkumatta.

Silloin näki hän ovipielessä heti päänalus-uutimen takana pitkän,
suoran lakeijan ruskeassa mustanauhaisessa takissa.

Kouristava kauhistus tarttui hänen kurkkuunsa, ja hänen silmiänsä
pyörrytti, mutta hän ajatteli: hyvä jumala tahtoo vain minua
koetella, koska uneksin arvomerkkejä ja aateliskirjoja.

Hiljaa ja melkein huomaamatta tarttui hän kiini kumpaankin
sängynlaitaan masentaakseen omaa kauhistuvaa ruumistaan ja pisti
sitten oikean säärensä uutimista ulos.

-- Joonatani, -- sanoi hän, -- vedäppä saapas jalastani!

Lakeija irvisti niin että musta suu venyi korviin saakka, mutta ei
liikkunut paikaltaan.

Ranskan Maunon hampaat kalisivat, mutta hän ei vetänyt säärtänsä
takaisin.

-- Joonatani, niinkö sinä palvelet aatelisväkeä?

Lakeija irvisti vielä rumemmin ja huiskutti halveksivasti ja
kieltävästi kättään.

Nyt ymmärsi Ranskan Mauno, että lakeija näki läpi hänen valeensa
ja katseli häntä niinkuin nousukasta ja aatelitonta, ja hänen
kauhistuksensa kasvoi niin että hän ähkyi ja valitteli hiljaa, mutta
säärtänsä piti hän yhä ulkona.

-- Vedä saappaani, Joonatani!

Hänen äänensä oli nyt vain kuisketta.

Lakeija hieroi kupeitaan ja irvisti mutta seisoi alallaan ovipielessä.

Samassa hirnahti hevonen ajoportista pitkään ja kimakasti, ja etäältä
lumituiskusta vastasi useita hevosia.

Ranskan Mauno hyppäsi ylös sängystään.

-- Minä laiminlyön palvelukseni! -- huusi hän. -- Se on vihollinen!

Hän juoksi pöytään päin ottaakseen miekkansa, mutta hänen rinnallaan
seurasi lakeija pitkillä askelilla ja tuijotti häntä silmiin.

Silloin lamautui hän jälleen ja pysähtyi. Sillä välin tarttui lakeija
miekkaan toisella kädellään ja kurotti toisen kynttilänjalustan yli
ja nosti kahdella sormellaan suuren kähäräperuukin ilmaan ja pudotti
sen sitten niinkuin sammuttajan palavan kynttilän yli.

-- Taivaan herra Jumala! -- sopersi Ranskan Mauno. -- Harvoin
olen ollut huoneessasi ja sen sijaan lellinyt ja leikitellyt
kaikenlaisessa turhuudessa, mutta auta minua tänä ainoana hetkenä,
etten laiminlyö virkaani ja joudu häpeään. Sitten rankaise minua
ijankaikkisesti.

Hirnumista kuului yhä lähempää ja lähempää ja polkien ja korskuen
karkasi villiintynyt hevonen piilostaan.

Silloin koukisti Ranskan Mauno nyrkkinsä päänsä yli ja ryntäsi
pimeässä lakeijan päälle.

-- Sinä Belsebubin kyöpeli! -- huusi hän.

Hän tempasi miekan itselleen ja huitoi joka puolelle pimeässä, ja
tuolit kaatuivat maahan. Missään ei hän Joonataniin osannut, mutta
lopuksi töytäsi hän käsillään seinään, ja ovi aukeni. Molemmat
sisarukset tulivat sieltä lamppuineen ja suurisilmäisine kalpeine
kasvoineen ja aivan aivinaisillaan ymmärtämättä siitä hävetä. He vain
hivelivät toisiaan ja tuijottivat muukalaista, joka metelillään oli
heidät herättänyt. Hän ei tällä kertaa joutunut heitä tervehtimään,
mutta aukaisi ikkunan ja hyppäsi maahan. Yönutussaan ja miekka
kädessä juoksi hän seinäviertä, ja takanaan kuuli hän käreän äänen
ikkunasta, mutta ei tiennyt, oliko se ärmätin vaiko Joonatanin vai
olivatko ne molemmat sama.

-- Minä näin, että sinä olit narri, -- huusi ääni, -- suuri narri,
verraton narri, ja minä tahdoin sinusta päästä. Mutta jos nyt
ratsumiehet näkevät sinut ja tässä syntyy kahakka... taloni, kotini,
pesäni muuttuu tuhkakasaksi ennen kukon laulua...

Taakseen katsomatta juoksi Ranskan Mauno metsään, ja koko ajan
ajatteli hän: Nyt on upseerin valtakirja kysymyksessä! Ja sitten
aateliskirja, aateliskirja!

Kuutamo paistoi lumituiskussa, ja hän näki puolalaisia keinuvine
höyhentöyhtöineen vilahtavan ohitseen niinkuin varjoja. Kun he
tulivat liian lähelle, heittäytyi hän pitkäkseen risukkoon tai
asettui puunrungon taakse.

Viimein äkkäsi hän vanhan, lumen peittämän murroksen, ja hirsien
takaa nousi sotamies ja kysyi kuiskaten:

-- Wer da?

-- Jumala kanssamme! Hyvä toveri! -- vastasi Ranskan Mauno ja kapusi
murroskolmioon. -- Vihollinen on kimpussamme!

-- Minä olen kauvan ollut kuulevinani kavion kopsetta, -- sanoi
Oxehufvud hiljaa. -- Viisainta ehkä olisi juosta alas talolle ja
miehittää se.

-- Kapteeni, älkää käskekö minua tietä näyttämään! Minut otettiin
siellä vastaan vieraaksi ja minä olen ritarismies ja annan ennen
ampua kuoliaaksi itseni.

-- Ja mitenkä teitä siellä kohdeltiin?

-- Niinkuin ylhäisyyttä.

-- Saammehan nähdä... Nyt se taitaa olla liian myöhäistä. Tähdätkää!
Ampukaa!

Joukko puolalaisia laukkasi hevosineen esiin ja hyökkäsivät
keihäineen hirsiä vastaan, mutta ensimmäinen rivilaukaus teki heille
pystyt.

-- Ohahoo! Ohahoo! -- kaikui metsässä, ja ratsastavia varjoja ja
pitkiä riviä jalkaväkeä keräytyi niin pitkältä kuin silmä näki.
Hämärässä näyttivät ne mustilta viidakoilta, jotka liikkuivat
tuulessa.

-- Taidammepa saada hyvän saunan vihollisen kanssa, -- sanoi
Oxehufvud. -- Meitä on kaksikymmentäviisi miestä ja ympärillämme on
varmaan kolme täyttä pataljoonaa.

-- Nyt on meitä ainoastaan neljäkolmatta, -- vastasi Ranskan Mauno ja
tempasi käteensä musketin kaatuneelta sotamieheltä.

-- Nyt on meitä vain yhdeksäntoista, -- sanoi Oxehufvud hetken
kuluttua.

Luotia satoi murroskolmioon ja tappoi miehiä myötäänsä. Heti kun
ratsumiehet peräytyivät, lakkasivat ruotsalaiset ampumasta, mutta
kun hiljaisuus jälleen vietteli puolalaiset esille ja saattoi
heidät luulemaan ettei ainoatakaan elävää sielua enää ollut
murroksessa, saivat he heti vastaansa luotia ja miekkoja ja kiviä
ja puukappaleita. Niin kesti vimmattua taistelua tunti tunnilta.
Oxehufvud hiipi pitkin rytöä ja luki itsekseen:

-- Kahdeksan, kymmenen, kolmetoista... nyt ei meitä ole enempää.
Paha luku.

Hänkin oli ottanut musketin, ja polvillaan kaivoi hän ampumavaroja
erään kaatuneen patruunalaukusta.

-- Toveri! -- sanoi hän nousematta pystyyn ja veti Ranskan Maunoa
yönutusta. -- Minä tein pahoin toverille päivällä kun oltiin suolla.

-- Nyt on meitä vain seitsemän, -- vastasi Ranskan Mauno ja latasi ja
ampui. -- Mutta pian olemmekin kestäneet kolme tuntia.

-- Toveri ei ole ensimmäinen, joka on minulle näyttänyt, ettei
ruotsalaisten aina pitäisi nauraa keikailukukoilleen. Nähkääs
toverini, joskus sattuu tässä maailmassa, että se, joka alkaa
korealla peruukilla, voi lopettaa korealla työllä.

-- Nyt on meitä vain kaksi.

-- Tuskin kahta, sillä minä olen jo saanut osani, -- vastasi
Oxehufvud ja vaipui takaisin hirsiä vastaan. -- Tuskin kahta!

Ranskan Mauno seisoi nyt yksin kaatuneitten joukossa. Hän repi
yltään yönuttunsa ja kääri muutamia riepuja vasemman käsivartensa
ympäri, joka vuoti kovin verta. Myöskin liivinsä heitti hän pois,
ja nenälasin pisti hän saapasvarteen. Sitten asettui hän muitten
joukkoon ja niin syvälle oksien ja risujen alle kuin hän saattoi
kömpiä.

Kun puolalaiset tulevalla kertaa laukkasivat hevosineen esille, oli
siellä hiljaista.

He ajoivat hirsien yli hurjasti kiljuen, ja ryöstäminen alkoi, mutta
kun he näkivät hänen verissään ja puoleksi riisuttuna jättivät he
hänet makaamaan, ja aamun koitteessa läksivät he pois.

Nyt, ajatteli Ranskan Mauno, nyt on minulla upseerin valtakirja!
Aateliskirja tulee sitten.

Hän konttasi esiin ryteiköstä, ja ylhäältä talon vierestä löysi hän
hangesta peruukkinsa, jotka oli heitetty hänen jälkeensä ikkunasta.

Sen heittiö! -- kuiskasi hän. -- Se on kiitos siitä että pelastin
hänen pesänsä.

Koko päivän kulki hän metsiä peruukit kainalossaan, ja vasta illalla
myöhään huusivat ruotsalaisten leirin esivartijat häntä.

Telttoja ja risuvajoja oli tehty metsään ilman mitään suojaavia
esivarustuksia. Vankkureilla tai raajojensa edessä istuivat vaimot
eri kujassa ja tuutivat lapsiaan sylissään tai kuiskuttelivat
sotamiestensä kanssa alakuloisesti ja hiljaa. Nuotioiden ympärillä
tuprusivat liitupiiput arpisissa käsissä, Siellä kertoivat kornetti
Bråkenhjelm ja peloton luutnantti Pistol seikkailujaan. Luutnantti
Örbom antoi miesten sormillaan koettaa Klissovassa saatua luotia,
joka vielä löytyi oikean korvan takana ja oli mennyt sisään vasemman
silmän alta ja läpi koko pään. Pietari Adlerfelt, tanssimestari,
valitti että viholliset yhä vielä niinkuin Väinäjoellakin ampuivat
niin matalalta, että he lopuksi pilasivat hänen kauniit koipensa.
Siellä ilveili sukkela Dumky ja piti vielä käsivarressaan sitä
sukkanauhaa, jonka hän hovipoikana oli ottanut silesialaiselta
herttuattarelta. Svante Horn, jota hänen uskollinen palvelijansa
Lidbom siteli, mutisi, ettei hän koskaan voinut käydä päälle
saamatta heti kasakanpiikkiä tai miekkaa ruumiiseensa, ja hänen
edessään seisoi rehtevä harmaapää-ukko välskäri Teuffenweiser,
joka yhtenään asetti nenälleen ja otti pois silmälasiaan ja aina
pyysi piiskaryyppyä ennenkuin ryhtyi rikkaampia sairaita hoitamaan.
Kaikki keskustelivat he sotamiehen kohtalosta, joka soi toisen
harmaantua vaivoissa ja kunniassa luodin koskettamattakaan, mutta
salli toisen elämänsä keväässä kaatua ensimmäisestä luodista. Ei
mitään juomalauluja kaikunut, mutta kuningas antoi puutorven ja oboen
iloisesti soida koko yön. Se oli sotaleiri, jonka hiljainen hälinä
oli niinkuin kirkkaan metsäpuron solina kesäkasteisten lehtien alla.

Henkivartijat olivat vastoin kuninkaan tahtoa peittäneet hänen
telttansa olilla ja panneet olkien päälle turpeita, niin että se
näytti sysihaudalta. Se ei seisonut leirin keskellä vaan kaikkein
äärimmäisenä ja melkein pimeässä. Sisälle telttapatsaan viereen
olivat he rakentaneet kivistä tulisijan ja kantoivat sinne vähän
väliä hehkuvan kuuman kanuunanluodin. Pesuvati oli puhdasta
hopeaa, ja pöydällä seisoi Aleksanteri Suuren elämänkertomuksen
ja kultalyötteisen raamatun vieressä pieni hopeoitu kuva
Pompe-koirasta, joka oli kuollut, mutta tuolin ja telttasängyn
vaaleansininen silkkipäällys oli jo kulunut ja tahrautunut. Keskellä
sänkyä makasivat koirat Turkki ja Nuuskuri, mutta kuningas nukkui
havusijalla maassa. Kalja oli loppunut, ja Hultman-lakeijalla ei
ollut muuta tarita hänelle illalliseksi kuin pikarillinen sulanutta
lunta ja kaksi teräskovaa korppua. Sitten oli hän levittänyt viitan
hänen ylitseen ja pannut kudotun yölakin hänen päähänsä. Siinä nukkui
nyt voittojensa kukkuloilla Ruotsin kuningas, ja hänen kapea päänsä
oli kääntynyt viimeisen hehkuvan kuulan himmenevään hohteeseen päin.
Kaukaan aikaan ei hän ollut lukenut sitä iltarukousta, jota hän
muinoin tavaili kamarissaan, kun tuuli hohisi Karlbergin puiston
lehmuksissa. Hänen jumalansa oli vähitellen muuttunut vanhan
testamentin ukkosjumalaksi, kostavaksi Herraksi Seebaotiksi, jonka
käskyt hän kuuli sielussaan tarvitsematta rukoilla, ja Taara ja Aasat
ajoivat yömyrskyn jyryssä ympäri leiriä ja tervehtivät torvillaan
nuorinta poikaansa maan päällä.

Silloin alkoivat koirat vainuta ja murista, ja puolikasvuinen Max
Würtembergiläinen, Pikku Prinssi, tuli haltioissaan ja onnesta
säteillen teltan suulle.

-- Majesteetti, -- huusi hän kirkkaalla lapsen äänellä, -- herätkää,
herätkää! Viisikolmatta smoolantilaista on ollut ulkona ottelemassa
vihollisen kanssa!

Hänen takanaan seisoi Ranskan Mauno nojaten urheaan kapteeni
Schmiedebergiin, joka itse vielä kulki kainalosauvoilla kuormastolla
tapahtuneen taistelun jälkeen, jolloin hän kahdentoista miehen kanssa
oli taistellut kolmeasataa puolalaista vastaan.

Ranskan Mauno ei koskaan kantanut päätänsä ylpeämmin ja
tyytyväisemmin, vaikka hän herposi väsymyksestä, mutta kun hän kuuli
olevansa kuninkaan teltalla, pysähtyi hän arasti. Hän kumartui
ja pesi kiiruusti veritahrat käsistään. Hatun ja väliperuukin ja
pikkuperuukin heitti hän maahan, ja sääntöjä ajattelematta pani hän
suuren kähäräperuukin päähänsä. Kun hän oli reilassa ojensi hän
kätensä pitkin sivujaan ja astui teltan suulle ja kertoi ja sopersi
ja hampaat tärisivät.

Kuningas, joka istui yhä havuvuoteella, kertoi sitten itse
hitaasti ja tutkien joka sanan ettei menettäisi pienintäkään
osaa seikkailusta. Hän iloitsi niinkuin lapsi ihmeellistä satua
kuullessaan. Viimein ojensi hän hänelle kätensä.

-- Oxehufvud puhui oikein, -- sanoi hän. -- Herroilla on ollut kelpo
löyly vihollisen kanssa. Koska se puolalainen ärmätti pilkalla pyysi
saada lainaksi viittä louisdoria, tahdon minä, antaa kymmenen, ja
herran pitää mennä takaisin heittämään rahat ikkunasta sisään.

Ranskan Mauno poistui takaperin teltan aukosta, ja Schmiedeberg
otti häntä vyöltä kiini ja vei hänet uteliaina odottavain toverien
piiriin. Siinä oli vänrikkejä ja luutnantteja ja kapteeneja, jotka
olivat hänen ikäisiään, mutta jo nousseet arvossa ylemmäksi häntä.

-- Ranskan Mauno! -- porisivat he. -- Nyt ei uskalla kukaan enään
nauraa sinun nenälasiasi ja peruukkiasi. Mutta kuinkas kävi
valtakirjan ja aateliskirjan? Aateliskirja!

-- Vaiti, vaiti! -- sanoi Schmiedeberg. -- Palkinnot ovat raukkoja
varten. Jos kuninkaallinen majesteetti saisi vallita, ei hän antaisi
mitään palkintoja, vaan tahtoisi, että kukin taistelisi ja kaatuisi
yksin vain kunnian vuoksi.

Ei kukaan uskaltanut vastustaa Schmiedebergiä, ja hän päästi uuden
suojattinsa käden ja kompuroi kainalosauvoineen pari askelta
lähemmäksi tulta.

-- Ettekö nähneet? -- kuiskasi hän. -- Ettekö nähneet, että
kuninkaallinen majesteetti otti häntä kädestä melkein kuin
vertaistaan?

-- Silloin sain aateliskirjan ajaksi ja ijankaikkisuudeksi! -- sanoi
Ranskan Mauno.

Tuuheassa kähäräperuukissaan ja repaleisessa paidassaan seisoi hän
yhä vielä pystysuorana ja kädet pitkin sivujaan, ja hän soperteli
vielä puheessaan ja hampaat kalisivat.

-- Ja vapaaherrakirjasi, -- vastasi Schmiedeberg hiljaa, -- sen sinä
saat, kun kaadut.




Sotarosvojen kuningatar.


Kellojen humina oli tauvonnut Narvan kirkontorneissa. Muurinmurrossa
mäsäksi ammutulla linnoitusvallilla makasivat maahan hakatut Ruotsin
sankarit, joiden raastettujen ja alastomain ruumiitten yli venäläiset
hurjasti kiljuen ryntäsivät kaupunkiin. Muutamat kasakat, jotka
olivat neuloneet elävän kissan ravintolanisännän vatsaan, nauroivat
vielä piirissä uhrinsa ympärillä, mutta jättiläisen mittainen Pietari
Aleksievits, tsaari, raivasi jo tietä itselleen keskeltä katujen ja
kartanoiden tungosta ja hakkasi maahan omia miehiään hillitäkseen
heidän hirmutöitään. Hänen oikea hihansa oli olkapäähän saakka
lionnut omain alamaisten veressä. Murhaan kyllästyttyään oli vihdoin
joukkoja toisensa jälkeen kokoontunut toreille ja kirkkomaille.
Etsien tekosyyksi että kirkkomaihin haudatut uskottomat häpäisivät
kirkkoja, alkoivat knihtijoukot raiskaamaan ja ryöstämään hautoja.
Vipukangilla nostivat he kivet kirkonpermannoista, ja ulkona avattiin
hautoja lapiolla. Vaskiarkut ja tina-arkut jakoivat väkivallan
tekijät kappaleiksi ja heittivät arpaa hopeisista kantimista ja
levyistä. Kadut, joille asukkaat ensi kahakassa olivat heittäneet
kekäleitä ja kattotiilejä ja missä tapettujen veri tulvi katuojista,
olivat monia päiviä täpötäynnä ruosteisia tai puoleksi lahoja
arkkuja. Muutamain ruumiitten tukka oli kasvanut niin että se roikkui
lautain välistä. Muutamat vainajat olivat palsameerattuja ja hyvin
säilyneitä, vaikka ruskeita ja kokoon kuivuneita, mutta useimmiten
arkuista irvisteli keltaisia luurankoja laskehtineissa ja homeisissa
kääreissä. Arasti hiipivät ihmiset lukivat hämärässä arkkujen levyjä
ja tunsivat joskus läheisen sukulaisen nimen, äidin tai sisaren.
Joskus näkivät he väkivaltarien raastavan lahonneita jäännöksiä pois
ja heittävän niitä virtaan. Joskus taas onnistui heidän yön varjossa
itse viedä niitä pois ja haudata ne ulkopuolelle kaupunkia. Niinpä
saattoi pimeässä tulla vastaan vanha mies tai vaimo, joka lapsineen
ja palkkapiikoineen vaivaloisesti hiipi arkkukuorman kanssa.

Eräänä yönä piti joukko ryöstäjiä nuotiota erään kirkkotarhan
kulmalla. Hui, kuinka oli hauskaa kasata tulirovioksi sängynpohjia
ja patjoja ja tuolia ja ruumiinarkun päitä ja mitä ikinä käsille
saatiin! Liekit ja kipunat leimusivat yhtä korkealle kuin pappilan
räppänä. Yliympäri oli arkkuja pinottu toistensa päälle, ja eräästä
päällimmäisestä oli pohja ratkennut, niin että sisällä oleva
rahastomestarivainaja seisoi ihan pystyssä kähäräperuukki päässään
niinkuin olisi ajatellut: Bitte, mihinkä seuraan olenkaan joutunut?

-- Ahaa, äijäpaha! -- huusivat ryöstäjät hänelle paistaessaan
omenanraakiloita ja sipulia tulessa. -- Tekisikö mielesi saada jotain
maistavaa suuhusi siellä!

Tulen loimu valaisi pappilan arkitupaa, ja säkenet lensivät sisään
rikotuista ruuduista. Siellä oli ainoastaan halkinainen pöytä ja
tuoli ja sillä istui pappi nojaten otsaansa käsiinsä.

-- Kuka tietää! Ehkä se onnistuisi! -- mutisi hän ja nousi seisomaan
niinkuin olisi löytänyt ratkaisun kauvan mietittyyn arvoitukseen.

Hänen hopeanharmaa partansa peitti koko rinnan ja hänen hiuksensa
riippuivat hartioille. Sotapappina ollessaan nuoruudessaan oli hän
ollut mukana yhdessä ja toisessa, eikä hän koskaan ollut hyljännyt
tarjottua pikaria. Sitten leskimiehenä pappilassa eläessään oli hän
palvellut Herraa Jumalaa ilossa ja riemussa täpötäysien tuoppien
ääressä, ja puheet kertoivat ettei hän ensiksi, tarttunut kirjaan,
jos hyvänkasvuinen ilotyttö sattumalta istui joukossa. Sen vuoksi
otti hän nyt vastaan onnettomuudenkin rohkeammin ja sovinnollisemmin
kuin muut ja hänen sydämmensä oli yhtä turmeltumaton kuin hänen
sotilasmainen ruumiinsa vuosista vääristämätön.

Hän meni eteiseen ja veti varovasti pois ne viisi kuusi ruostunutta
naulaa, joilla pari lautaa oli kiinnitetty pienen ahtaan
portaanaluskomeron eteen. Sitten nosti hän laudat sivulle.

-- Tule ulos, lapseni! -- sanoi hän.

Kun ei ketään kuulunut, tuli hänen äänensä ankarammaksi ja hän
uudisti käskynsä.

-- Tule ulos, Liina! Molemmat toiset palvelustytöt sidottiin ja
kannettiin pois. Olipa tosiaan viime tinka että sinut sain tänne
piiloon. Mutta siitä on pian jo vuorokausi kulunut, etkä sinä voi
elää ruuatta ja juomatta. Noh?

Kun ei häntä sittenkään toteltu, heitti hän suutuksissaan päätään
taaksepäin, ja hän puhui nyt jäykästi ja käskevästi.

-- Miksi et tottele? Luuletko että ruoka on täällä? Ei
suolanrakeistakaan ole taloon jätetty. Sinut pitää viedä pois,
ymmärrätkö. Jos sinulle käy huonosti ja sinä joudut tiellä
vainolaisten vangiksi, niin silloin, lapseni, niin silloin en voi
muuta kuin sanoa: Pane kätesi hänen kaulaansa ja seuraa häntä
hevosselässä vaikka maailman ääreen. Olen monta kertaa sodan
pauhinassa nähnyt sellaisen rakkauden liiton, ja silloin olen
heittänyt sotilasviitan papinkauhtanan ylle ja nostanut lakkia lorun
korealle lopulle. Etkö kuule, tyttöseni? Kun isä vainajasi, joka
oli juoppo -- totta puhuakseni, -- oli tallirenkini ja kerran veti
minut avannosta, lupasin minä sen jälkeen pitää huolen hänestä ja
hänen lapsistaan. Ja sitten oli hän ruotsalainen syntyään, niinkuin
minäkin! No enkö aina ole ollut sinun isällinen isäntäsi, eli mitä on
hänen armollaan sanottavana? Onko pääsi pyörällä, häh?

Nyt alkoi jokin liikkua pilkkopimeässä komerossa. Kyynäspää sattui
seinään, sieltä kuului teputusta ja raappimista, ja sitten tuli
Liina Antintytär ulos aivan paitasillaan ja paljain jaloin ja
yllään hihaton repaleinen punainen jakku, jossa kuitenkin oli ehjä
selkäkappale, jonka yli ruskea palmikko riippui.

Tulenvalo näkyi ikkunan läpi. Hän piti paitaansa polviensa välissä ja
kyyristyi, mutta hänen terveet kumartuneet kasvonsa ja niiden leveät
avonaiset juonteet olivat yhtä iloiset kuin jos hän juuri olisi
noussut seinäsängystä kauniina talviaamuna aamuruskon valossa.

Veri kuohahti kyllä vielä kiivaassa tahdissa valkotukkaisen
sotasaarnaajan suonissa, mutta tällä hetkellä oli hän ainoastaan
isäntä ja isä.

-- Minä en tiennyt, että minun yksinkertaisessa talossani on opittu
niin korkean-ylhäistä häveliäisyyttä, -- sanoi hän ja taputti häntä
ystävällisesti paljaalle olkapäälle.

Liina Antintytär katsahti ylös. -- Ei mutta se on vain sitä, -- sanoi
hän, -- että minua palelee niin kovin.

-- No niin, se on toista. Niin minä tahdon että minun talossani pitää
puhua. Mutta minulla ei ole mitään vaatteita annettavana sinulle.
Omani ovat siekaleina. Milloin hyvänsä saattaa talo palaa. Minä
itse voin kentiesi hätyyttämättä hiipiä tieheni, ja taskussani on
minulla Riian riikintaaleri. Kukapa kysyy repaleista vanhaa ukkoa!
Toista on sinun laitasi, Liina. Minä tunnen ne villit rakkarit. Minä
tiedän vain yhden keinon sinun pelastamiseksesi, mutta minua itseäni
kammottaa sanoa sitä. Sinä olet kai liian pelko.

-- En minä pelkää, käyköön minulle kuinka käynee. Enhän liene parempi
kuin muutkaan. Kun ei vaan palelisi.

-- Tule siis tänne ovelle, vaan älä pelästy! Katsos, tuonne
porttikäytävään ovat ne roistot panneet pienen puisen arkun. Se ei
voi olla erin raskas, mutta kenties sovit sinä sinne. Jos uskallat
ruveta arkkuun, niin ehkäpä saan sinut kaupungista sutkautetuksi ulos.

-- Kyllä minä uskallan.

Hänen hampaansa kalisivat ja tärisivät, mutta hän suoristi itseänsä
hiukan ja antoi paidan vapaasti riippua ja astui kiviä pitkin
porttikäytävään.

Pappi nosti pois kostean arkunkannen, joka oli irrallaan, ja
ryöstetystä arkusta ei hän löytänyt muuta kuin höylänlastuja ja
ruskean peiton.

-- Sitä minä juuri kaipasinkin, -- hytisi Liina Antintytär ja veti
esiin peiton ja kääri sen ympärillensä ja nousi ylös ja laski
selälleen höylänlastuihin.

Pappi kumartui hänen ylitsensä ja laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja katsoi häntä rohkeisiin silmiin. Hän saattoi olla
kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta. Hiukset oli kammattu
sileästi taakse aina palmikkoon saakka.

Kun hän siinä seisoi, tuntui hänestä, ettei hän kaikkina aikoina
ollut katsellut häntä niin puhtaalla ja isällisellä mielellä kuin hän
itse olisi toivonut ja kuin hän oli näyttänyt. Mutta nyt hän teki
sitä. Hänen pitkät valkeat hapsensa riippuivat aivan tytön kasvoihin.

-- Käyköön sinulle hyvin, lapseni! Minä olen vanha. Vähän on väliä,
kestääkö minun elämäni vielä hetkisen vai loppuuko se tänäpäivänä.
Minä olen ollut tekemässä monta konnankoukkua ja pahaatyötä
elämässäni, ja syntein anteeksi saamiseksi tahdon minä kerran tehdä
jotain hyvääkin. Hän nyökkäsi ja nyökkäsi hänelle ja ojensi itsensä.

Ulkoa kuului yhä hurjempi meteli. Hän pani kannen paikalleen ja
kiersi pitkät siihen jääneet kierrenaulat kiini niin hyvin kuin
taisi. Sitten pani hän polvilleen ja kietoi köyden arkun ympäri
poikittain ja nosti väkevillä käsivarsillaan raskaan kuorman
selkäänsä ja kulki kumarassa ja horjuen ulos.

-- Katsokaa! -- huusi muudan väkivaltari tulelta, mutta vierustoveri
käski häntä vaikenemaan sanoen:

-- Anna ukkorähjän mennä. Sehän on kurja köyhäin arkku.

Hiki nousi vanhuksen kasvoihin ja hänen selkäänsä ja käsivarsiansa
pakotti ja kirveli raskaan taakan alla. Askel askeleelta yritti
hän eteenpäin pimeitä katuja pitkin. Vähän väliä täytyi hänen
laskea arkku maahan puhaltaakseen, mutta silloin piti hän kättään
kannen päällä ja pelkäsi koko ajan että häntä huudettaisiin ja
työnnettäisiin pois tieltä tai että joku harhaileva knihtijoukko
pistäisi hänet kuoliaaksi. Monta kertaa täytyi hänen väistyä syrjään
kuormain tieltä, jotka olivat täynnä miehiä ja naisia, joita piti
viedä satoja peninkulmia Venäjän sisämaihin kansoittamaan korpia.
Suuri, voittava tsaari oli kylvömies, joka ei lukenut kylvämiänsä
siemeniä. Kun vihdoin vanha sotilaspappi tuli kaupungin portille
ja vahti meni häntä vastaan, ponnisti hän tuskan koko yhtyneellä
tahdolla voimansa viimeiseen yritykseen. Toisella kädellään piti hän
arkkua selässään ja toisella otti hän riikintaalerinsa taskustaan ja
antoi sen vahtisotamiehelle lahjoakseen hänet.

Knihti viittasi häntä menemään eteenpäin. Jälleen tahtoi hän
astua eteenpäin, mutta ei jaksanut. Kaupungin porteista näki hän
joen luikertelevan vapaassa luonnossa, mutta sitten musteni hänen
silmissään. Hiljaa ja avuttomuudessaankin peloissaan kuormastaan
laski hän varovasti arkun viereensä katukiville. Sitten kaatui hän
suulleen ja kuoli.

Toiset vahtimiehet juoksivat paikalle ja alkoivat torua ja riidellä.
Porttiholviin ei arkku saanut jäädä seisomaan.

Upseerit, jotka istuivat pelaamassa vallihuoneessa, tulivat myös
paikalle. Yksi heistä, pieni kuiva ja ohennut olento, jolla oli
nelisnurkkaiset silmälasit ja joka oli enemmän kirjurin kuin soturin
näköinen, kaappasi lyhdyn ja meni arkun ääreen ja raotti hiukan
kantta miekan tupella.

Ensi kerralla oli hän vähällä pudottaa lyhdyn ja vetäsi äkkiä päänsä
takaisin. Toisella kerralla, kun hän kumartui ja katseli lyhdyllä,
viipyi hän vähän kauvemmin ja tutkivammin ja pyyhkäsi sitten
kädellään koko naamansa yli ikäänkuin ajatuksiansa peittääkseen.
Sitten nosti hän pois silmälasit ja seisoi miettivänä. Kun hän
kolmannen kerran kumartui, kuljetti hän lyhtyä raossa edestakaisin,
ja sisällä makasi Liina Antintytär aivan rauhallisena ja tirkisti
häntä lyhdyn valossa tietämättä itse mitä oli tekeillä.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi Liina Antintytär.

Upseeri pani pois lyhdyn ja kulki pari askelta edestakaisin holvissa
kädet ristissä takanaan. Sitten ilmautui ilkeä ja riemuisa tärinä
hänen jäykkiin piirteisiinsä, ja kenenkään huomaamatta otti hän
takinpussistaan muutamia omenanraakiloita ja pisti ne arkkuun. Sitten
alkoi hän komentaa.

-- Tänne miehet! Kahdeksan miestä kantamaan arkkua kenraali Ogilvylle
ja tervehtikää ja sanokaa että se on halpa lahja hänen nöyrältä
palvelijaltaan, Iivana Aleksievitsiltä. Kahdeksan muuta, jotka äsken
ovat tulleet vallityöstä, kulkevat perässä ja käärivät kerstukkinsa
torviksi, joihin te toitotatte rykmentin marssia. Mutta ihan
etupäässä kulkee kaksi miestä ruokosoihduilla. Eteenpäin!

Hurjat knihdit katselivat toisiansa suu selällään ja tottelivat.
Arkun nostivat he nauraen musketeilleen. Kaksi pitkää tervattua ja
olilla käärittyä tankoa otettiin holvin nurkasta ja sytytettiin
lyhdystä, ja kun joukko alkoi marssia ulos kentälle leiriin,
toitottivat soittajat marssiansa kerstukkiin:

    -- Kun musketti soturilla toverina on,
    Mitä huolisi suruista lainkaan!
    Kapakoissa on hällä elo verraton,
    Aina tyttöjä, kirppuja hänellä on,
    Vaan rahaa ei ole lainkaan!

Kun he tulivat leiriin, ryntäsivät sotamiehet koolle soihtujen
ääreen. Kenraali Ogilvy, joka oli istunut aterialla, tuli ulos
teltasta.

-- Rakas taattoseni, -- sanoi yksi kantajista, -- Iivana Aleksievits,
luutnantti, lähettää sinulle nöyrästi tämän lahjan.

Ogilvy kalpeni ja puri huultaan harmaitten viiksiharjastensa alla.
Hänen arpiset ja ponnistellun tuimat kasvonsa olivat pohjaltaan
sävyiset ja hyväntahtoiset.

-- Onko hän järiltään? -- jyrisi hän teeskennellyllä vihalla, vaikka
hän itse asiassa säikähti kuin poika. -- Laskekaa arkku maahan ja
murtakaa kansi auki!

Knihdit kingoittivat miekoillaan ja lahonnut kansi romahti maahan.

Ogilvy tuijotti. Sitten päästi hän naurun. Hän nauraa kohotti, niin
että hänen täytyi istua maapenkille. Knihdit nauroivat myöskin.
Nauroivat pitkin koko telttakujaa, niin että he nytkivät ja horjuivat
ja nojasivat toisiinsa niinkuin kapakasta tulleet juoppolallit.
Liina Antintytär makasi arkussa omenanpuolikas kädessään ja katseli
silmät pystyssä. Hän oli taas lämminnyt ja hänen poskensa kukoistivat
niinkuin nukella.

-- Kaikkien pyhien nimessä! -- huusi Ogilvy. -- Ei edes pyhän
Antoniuksen hautakammioissa ole sellaista ihmettä nähty! Sepä on
ruumis, jonka pitäisi lähettää edelleen itse tsaarille.

-- Ei vainkaan, -- vastasi eräs hänen upseereistaan. -- Minä lähetin
toissapäivänä kaksi vaaleanveristä sipulia, mutta hän ei nyt välitä
muista kuin ruskeatukkaisista ja kaidoista.

-- No niin olkoon! -- vastasi Ogilvy ja kääntyi kumartaen Narvaan
päin. -- Viekää Iivana Aleksievitsille terveiset, että kun arkku
lähetetään takaisin, on siellä oleva kapteeninkirjat pohjalla. -- He,
he, he, sokeriruusuni!

Hän meni arkun viereen ja silitteli Liina Antintytärtä leuvan alta.

Mutta silloin tyttö nousi ylös ja otti häntä kiini tukasta ja antoi
hänelle raikuvan korvapuustin ja sitten vielä toisen.

Kenraali ei ollut milläänkään, vaan jatkoi nauruaan.

-- Niin sen pitää olla, -- sanoi hän, -- niin sen pitää olla! Minä
teen sinusta sotarosvojen kuningattaren, ryyniseni, ja merkiksi siitä
annan minä sinulle tässä rannerenkaan, jonka lukossa on jalokivi.
Joukko pahinta roskaväkeämme varasti sen taannoin kreivitär Hornin
arkusta Narvassa.

Hän ravisti ketjut käsiranteestaan ja Liina Antintytär kieppasi ne
ahnaasti itselleen.

Kun sitten iltaisin teltassa istuttiin aterialla, istui Liina
Antintytär pöydässä Ogilvyn vieressä. Hän oli nyt saanut ranskalaisen
puvun kukitetusta kankaasta ja silkkipitsisen pääkoristeen. Mutta
mitkä kädet! Hänen piti aina syödä hansikkaissa, mutta niiden alta
turvottivat hänen suuret ja leveät sormensa ja punainen nahka paistoi
nappien välistä.

-- Hohoo, hohoo! -- huusivat kenraalit. -- Noista käsistä tulee
lystimpi kuin kokonaisesta kannusta Unkarin viiniä, Auta meitä!
Kiristäkää vöitämme! Tue meitä! Tätä ei voi kukaan halkeamatta
katsella.

Ja miten hän käyttäytyi ja popsi makeisia ja istui lusikka ilmassa!
Jos jokin maistui pahalta, niin irvisti hän. Syödä hän osasi.
Mutta sitä vastoin ei hän tahtonut juoda, vaan otti kulauksen
suuhunsa ja ruiskutti viinin kenraalien päälle. Mutta kaikki heidän
kiroilemisensa ja sopimattomimmat puheensa otti hän opikseen, ja aina
istui hän yhtä iloisena ja kukoistavana.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit, haljetakseen nauruun. --
Sammuttakaa kynttilät, ettei häntä tarvitse nähdä. Purista meitä
otsasta! Saapiko ehkä olla pienet savuset, mademoiselle?

-- Mitä helvettiä, eikö täällä saa rauhassa istua! -- vastasi Liina
Antintytär.

-- Yksi seikka oli kuitenkin, jonka Ogilvy taiten salasi, etteivät
naurajat olisi kääntyneet häneen ja nipistäneet kyljestä ja nykineet
takin liepeestä ja sanoneet: Niinkö, taattoseni, oletkos saanut
pitkän nenän, kaljupää. Pidä hyvänäsi, taattoseni! Pidä hyvänäsi
pienet vastoinkäymisesi!

Hän oli aina kohtelevinaan Liina Antintytärtä hiukan
kylmäntuttavallisesti, mutta hän ei koskaan istunut niin lähelle
tyttöä, ettei hänen koiransa voinut hypätä heidän väliinsä, eikä hän
koskaan koskenut häneen kenenkään nähden, eikä koskaan kenenkään
näkemättä, sillä silloin tiesi hän saavansa häneltä vasten naamaa,
niin että hansikas halkesi ja punainen käsi paistoi koko voimassaan.
Sattui niinkin, että tyttö siitäkin huolimatta joskus antoi hänelle
iskun keskelle taulua, eikä ketään hän nenästellyt pahemmin kuin
häntä, mutta kaikelle sille nauroi hän vain niinkuin muutkin, niin
ettei koskaan ennen ollut leirissä ollut sellaista melua ja hälinää.

Väliin ajatteli hän antaa tytölle nyrkistä, vaan hän häpesi toisia,
sillä kaikki kuului teltan läpi, ja hän pelkäsi, että he sitä
helpommin olisivat arvanneet, kuinka asia oli ja kuinka vähän hän
saattoi tulla aikaan sen tyttösen kanssa. -- Odota, -- ajatteli hän,
-- kerran kyllä olemme itseksemme suljetussa huoneessa. Odotahan!
Siihen saakka menköön kuinka menee.

-- Vie, vie! -- huusivat kenraalit. -- Mitenkä hän kantaa laahustaan!
Me tulemme kantamaan. Kas, kas, ei, mutta nähkääs!

-- Kantakaa te! -- sanoi Liina Antintytär. -- Kantakaa te! Se sopii
teille.

Ja niin tunkeilivat kenraalit kantamaan hänen laahustintaan sekä
hänen pöytään tullessaan että hänen pöydästä lähtiessään.

Silloin sattui eräänä iltana, kun hän istui maljailevain ukkojen
joukossa, että ajutantti astui sisään epäröiden ja hämillään. Hän
kääntyi Ogilvyyn.

-- Saanko puhua suoraan?

-- Luonnollisesti, poikani.

-- Ja mitä hyvänsä sanon, anteeksi annetaan?

-- Kunniani kautta. Mutta sanohan se!

-- Tsaari on matkalla leiriin.

-- No niin, hän on minun armollinen herrani. Ajutantti osotti Liina
Antintytärtä.

-- Tsaari suosii pitkiä ja ruskeatukkaisia, -- sanoi Ogilvy.

-- Ylhäisyytenne, hän on viime päivinä muuttanut makua!

-- Hyvä. Käskekää joukot aseisiin... ja tuokaa kolmivaljakkovaunut!

Nyt hälyytettiin. Rummut pärisivät, torvet raikuivat, aseet
rämisivät, ja poljenta ja huuto täytti yön. Juomaseura keskeytettiin,
ja Liina Antintytär pantiin varusvaunuihin.

Ajajana olevan talonpojan viereen hyppäsi sotamies kädessään palava
lyhty ja tyttö kuuli talonpojan hiljaa kyselevän sotamieheltä
pakenemisen tarkoitusta.

-- Tsaari! -- vastasi knihti yksitoikkoisesti ja osotti peukalollansa
olkansa yli tyttöön.

Silloin lyyhistyi talonpoika niinkuin viluttavassa kuurossa ja löi
pieniä takkuisia hevosiaan aina hurjemmin ja hurjemmin. Hän luikkasi
ja löi ja ajoi niitä jytisevää karkua. Lyhdynvalo liiti näreikköjen
ja poltettujen talojen ohi, ja vankkurit jyrähtelivät ja horjuivat
kivien välissä ja natisivat liitoksissaan.

Liina Antintytär makasi selällään heinissä ja katseli tähtiä.
Minnekkä vietiin häntä? Mihin kohtaloihin? Hän ihmetteli ja
ihmetteli. Ranteessa riippui ranneketju niinkuin taikakalu, takaus
Ogilvyn kummallisen ennustuksen toteutumisesta. Sotarosvojen
kuningatar! Se kuului niin ihmeelliseltä, vaikka hän vasta vähitellen
oli etsinyt sanain oikean merkityksen. Hän silitteli ja poimi pieniä
hopearenkaita ja nousi istumaan ja tutki lyhdynvalossa koluista
tietä. Varovasti siirtyi hän yhä peremmäksi ja peremmäksi. Hän
kapusi hitaasti ja huomaamatta perälaudan yli ja laski jalkojansa
maahan. Musertuisiko hän ja jäisi maahan makaamaan? Muutamia askelia
raahautui hän mukana. Sitten menetti hän jalansijan ja hapuroi ja
putosi revittynä pensaisiin.

Yhä edemmäksi jyristivät varusvankkurit laukkaavan kolmivaljakon
perässä, ja lyhdynvalo katosi. Silloin nousi hän ylös ja pyyhki
veren poskiltaan ja vaelsi pois tiettömiin metsiin. Kun hän tapasi
villiintyneitä pakolaisia ja he näkivät hänen kauniit kasvonsa,
noukkivat he heti hänelle marjoja ja sieniä ja seurasivat hänen
mukanaan. Hän sai seuraansa kokonaisen hovin rääsyläisiä ja hän
piteli heitä niin pahoin, että he tuskin uskalsivat koskettaa hänen
vaatteisiinsa, mutta väliin pistivät he toinen toisiansa kuoliaiksi.
Viimein rupesi hän palvelukseen eräälle laivurin vaimolle, jonka
piti purjehtia miehensä mukana Dantsigiin, ja tuskin ehti hämärä
joutua kun rääsyläiset tulivat toinen toisensa jälkeen ja rupesivat
palvelukseen ilman palkkaa. Laivuri istui kajuutallaan kuutamossa
ja puhalsi luikuhuilua ja ylisteli, että oli saanut niin halukkaan
miehistön, eikä koskaan ollut eukko nähnyt jaksavampaa piikaa. Mutta
tuskin olivat pistäneet merelle, niin istui Liina Antintytär laivurin
viereen kädet ristissä, ja kaikki rääsyläiset panivat selälleen ja
lauloivat luikuhuilun nuottia.

-- Luuletteko että minä rupean pyttyjänne pesemään! -- sanoi piika.

-- Lyö sitä, lyö sitä! -- huusi eukko, mutta laivuri siirteli
itseänsä vain lähemmäksi ja puhalsi ja puhalsi luikuhuiluaan. Yöt
ja päivät keinui alus kirkkailla laineilla purjeet rempallaan, ja
laivuri soitteli Liina Antintyttärelle, joka tanssi rääsyläistensä
kanssa, mutta alhaalla kajuutassa istui eukko ja valitti ja itki.

Kun he tulivat Dantsigiin pani laivuri huilun kainaloonsa ja hiipi
yöllä Liina Antintyttären ja hänen rääsyläistensä joukossa laivasta
pois. He arvasivat nyt, että hän aikoi lähteä Ruotsin joukkojen luo
Puolaan ja pakottaa itse kuningasta antamaan hänelle kättä.

Kun hän seuroilleen hyräillen astui ruotsalaisten kuormastovaimojen
joukkoon, oli siellä kapinaa ja melua, sillä kaksi vuorokautta olivat
he istuneet vankkureillaan syömättä, ja viimeiset varat annettiin
leirimyyjille ja jaettiin sotamiehille. Silloin meni hän ensimmäisen
lähellä olevan korpraalin eteen ja pani kädet puuskaan.

-- Eikö häntä hävetä, -- sanoi hän, -- jättää minun naisiani nälkään,
kun ei hän kuitenkaan tule aikaan ilman heitä.

-- _Sinun_ naisiasi? Kuka sinä olet? Hän osotti ranneketjuaan.

-- Minä olen Liina Antintytär, sotarosvojen kuningatar, ja nyt ottaa
hän mukaansa viisi miestä ja tulee meidän mukaamme.

Korpraali katsoi kapteeniinsa, pelottomaan Jaakko Elfsbergiin, ja
katsoi Liina Antintyttären kauniisiin kasvoihin ja knihteihinsä.
Kuinka ollakkaan asettuivat he Liina Antintyttären ympäri
musketteineen, ja naiset varustivat itsensä ruoskanvarsilla
ja sauvoilla. Yöllä, kun palon hehku punasi taivaan, nousi
kuningas uteliaana satulaansa, ja kun hurja joukko tuli takaisin
kukkuraisimmilla kuormilla ja tuoden härkiä ja lampaita, huusivat
joukot yhä riemuisammin:

-- Vivat kuningas Karolus! Eläköön kuningatar Karoliina!

Naiset tungeskelivat kuninkaan hevosen ympärille, niin että lakeijain
täytyi heitä häätää takaisin, ja Liina Antintytär meni suoraa päätä
hänen luokseen saamaan kädenlyöntiä. Mutta silloin nousi kuningas
jalustimillaan ja huusi naisten päiden yli korpraalille ja hänen
viidelle sotamiehelleen: -- Hyvin retkeilty, pojat!

Siitä hetkestä lähtien ei Liina Antintytär tahtonut kuulla kuninkaan
nimeä mainittavan, ja missä hän vain tapasi miehiä, syyti hän
heille ilkeimpiä sopimattomuuksia vasten silmiä, olivatpa he
alhaisia sotamiehiä tai kenraaleja. Kun Malkum Björkman, nuori
vaan urhotöistään ja haavoissaan jo maineen saanut henkivartija,
ojensi hänelle kättänsä, pani hän siihen pilkalla tyhjän ja risaisen
kukkaronsa, eikä hän ollut koskaan vihaisempi kuin silloin kun hän
kuuli kenraalimajuri Meyerfeltin vihellellen ratsastavan rakuunainsa
etupäässä tai tunsi eversti Grothusenin ruskeankeltaiset posket
ja pikimustan valetukan. Mutta jos haavoitettu parka makasi tien
vieressä, silloin tarjosi hän viimeisenkin pisaran levypullostaan
ja nosti hänet vankkureilleen. Kylmä ja naarmut parkkasivat pian
hänen kasvonsa. Ylhäällä kuormarattaillaan istui hän piiskanvarsi
kädessään ja komensi koko hullua irtolaisnaisten, laillisten vaimojen
ja varasmaisten heittiöiden jälkijoukkoa, joka oli kokoontunut idästä
ja lännestä, ja kun öisillä tulenliekit kajastivat taivaille, niin
tiesivät sotamiehet, että kuningatar Karoliina oli ryöstöretkellä.

Kun päiväin ja vuosien kuluttua ja hauskan talvimajailun jälkeen
Saksissa sotajoukot marssivat Ukrainaan, käski kuningas, että
kaikkien naisten piti lähteä sotajoukosta.

-- Opettakaa häntä pysymään omissaan! -- mutisi Liina Antintytär ja
ajoi rauhallisesti eteenpäin.

Mutta kun sotajoukko tuli Beresinalle, syntyi hälinä ja huuto naisten
joukossa. He kokoontuivat Liina Antintyttären kärryjen ympärille ja
väänsivät käsiään ja nostivat lapsiaan ylös.

-- Mitä sinä nyt vastaat? Joukot ovat jo menneet joen yli ja repineet
kaikki sillat! He ovat jättäneet meidät kasakkain saaliiksi.

Hän istui piiska polvellaan ja pitkät saappaat jalassa, mutta
ranteessa hohti vielä hopeaketjut ja jalokivi. Yhä kovemmin
nyyhkyttivät ja valittivat hänen ympärillään petetyt naiset, ja
suljetuista laatikon näköisistä kuormavaunuista kömpi esille
puuteroituja ja maalattuja saksilaisia ilotyttöjä. Muutamilla oli
oikein silkkihameet ja kultakäädyt. Joka puolelta tuli naisia, joita
hän ei koskaan ollut nähnyt.

-- Schmutzige Dirnen! -- mutisi hän. -- Nyt saan vihdoinkin
nähdä mitä salatavaraa kapteenit ja luutnantit ovat vaunuissaan
kuljetelleet. Mitä on teillä tekemistä köyhäin kuorma-akkaini
joukossa! Mutta nyt saamme kaikki oppia, mihin mies kelpaa, kun hänen
eväskonttinsa kevenee.

Silloin vetivät he häntä vaatteista ja rukoilivat häntä niinkuin hän
yksin olisi voinut heidän kohtalonsa määrätä.

-- Eikö ole ketään, -- sanoi hän, -- joka osaisi virren: Mä kuljen
kohti kuolemaa? Veisatkaa se, veisatkaa se!

Muutamat naisista rupesivat veisaamaan virttä pakahtuvilla äänillä
ja melkein kuiskaten, mutta toiset syöksyivät virralle ja etsivät
veneitä ja sillankappaleita ja soutivat yli. Jokainen, jolla oli
sotajoukossa mies tai armahin, toivoi että hänet lopuksi kuitenkin
otettaisiin vastaan ja salattaisiin, mutta kaikki pahimmat
lutkunaiset, jotka eivät kuuluneet oikealle eikä vasemmalle, he
seisoivat rievuissaan tai aistittomasti pöyhistetyissä hameissaan
piirissä Liina Antintyttären ympärillä, ja kasakkaparvia, jotka
olivat tulleet virran yli tavoittelemaan jälkeenjääneitä sotarosvoja,
ryömi polvillaan pensastoissa.

Silloin suli hänen sydämmensä ja hän astui alas vankkureiltaan.

-- Lapsiraukat! -- sanoi hän ja taputti ilotyttösiä poskelle. --
Lapsiraukat, minä en jätä teitä... Mutta nyt pitää teidän, piru
vie, rukoilla Jumalaa, että hän tekee teidän veriruskeat syntinne
valkeiksi, sillä muuta ei minulla ole teille tarjottavana kuin tehdä
häpeä miehille ja kaatua kunnialliseen kuolemaan.

Hän avasi vankkurien kannen ja etsi ryöstötavaroistaan muutamia
keihäitä ja puolalaisia sapeleita ja pani ne hiljaa veisaavain
naisten käsiin. Sitten otti hän itse käteensä musketin ilman luotia
ja kruutia, ja asettui odottamaan muitten joukkoon rattaitten
ympärille. Niin seisoivat he laskevan auringon valossa rannan
ylimmällä penkereellä.

Kun virralla olevat naiset näkivät kasakkain ryntäävän vankkureille
ja hakkaavan heidät maahan toisen toisensa jälkeen luulleen heitä
valepukuisiksi miehiksi, tahtoivat he kääntää veneensä, ja sotamiehet
juoksivat päällikköjensä luota takaisin rannalle ja ampuivat.

-- Vivat kuningas Karolus! -- huusivat he sekaisin tuhansin äänin.
-- Ja eläköön... Ei, se on myöhäistä! Katsokaa, katsokaa! Siellä
kuningatar Karoliina keskellä lutkujoukkoa kuolee neidon kuoleman
musketti kädessä.




Mazepa ja hänen airueensa.


Komeasti varustetussa makuukamarissa oli telttasänky,
höyhentöyhtöt kulmissa. Puoleksi suljettujen uutimien takana makasi
kuusikymmentäkolme-vuotias ukko peitettynä partaa myöten ja pitkät
vaalistuneet haivenet levällään pääalusella. Koko otsa oli laastarin
peitossa. Se oli Mazepa.

Vuoteen vieressä lattiamatolla olevain lääkeastiain joukossa oli
muutamia latinalaisia ja ranskalaisia runoteoksia, ja ovella oli
pieni nahkakuiva pappi kuiskaavassa keskustelussa kahden viheriäiseen
puetun tsaari Pietarin lähettilään kanssa.

-- Tuskinpa hän ymmärtää teidän sanojanne, -- kuiskasi pappi
luoden surullisen tutkivan katseen sairaaseen päin. -- Itse on hän
pitkiä aikoja aivan houreissa. Kukapa olisi aavistanut, että se
elämäniloinen vanhus niin äkkiä olisi joutunut kuolinvuoteelleen!

-- Iivana Stefanovits! -- sanoi korotetulla äänellä toinen
muukalaisista ja lähestyi vuodetta. -- Meidän jalomielinen tsaarimme,
sinun herrasi, käskee tervehtää sinua. Muistatko? Ne kolme
kasakkaasi, jotka hiipivät hänen luoksensa kertomaan, että sinä
salaisuudessa valmistat kapinaa hänen yliherruuttansa vastaan, ne hän
antoi vangita ja lähettää takaisin sinulle ystävyyslahjaksi. Iivana
Stefanovits, hän luottaa uskollisuuteesi.

Mazepan silmät aukenivat raukeasti ja huulet liikkuivat, mutta hän
jaksoi höpistä vain käsittämättömän kuiskauksen.

-- Me ymmärrämme sinut! -- huusivat sanansaattajat toinen ja
toinen. -- Me ymmärrämme sinut! Sinä siunaat häntä ja kiität häntä
hänen armostansa, ja me sanomme hänelle, että vuodet jo ovat sinua
raskauttaneet ja että sinä jo olet kääntänyt kaikki ajatuksesi
niihin, jotka eivät ole tästä maailmasta!

-- Minä pelkään, -- mumisi pappi syrjään, -- että täällä on loppu
lähellä.

Sanansaattajat nyökyttivät surullisesti ja poistuivat makuukamarista
selkä edelläpäin.

Niinpian kuin he olivat menneet, salpasi pappi oven.

-- He ovat menneet! -- sanoi hän.

Mazepa kavahti ylös ja repi laastarilapun otsastaan ja heitti
sen kauvas pois lattiamaton yli. Hänen tummat avonaiset silmänsä
säihkyivät ja ilvehtivät. Punastus nousi ja katosi hänen poskillaan,
ja kauniskaarteisen nenän alla kimaltelivat valkoiset ja terveet
hampaat niinkuin nuorukaisella. Hän työnsi pois peitteen, ja täydessä
asussa kiireestä kantapäähän saakka, takissa ja kannussaappaissa,
hyppäsi hän vuoteesta ja nipisti pappia kyljestä.

-- Sinä pieni pappivekkuli! Sinä maantien roisto! Tällä kerralla emme
tehneet huonompaa temppua. Moskovassa uskotaan, että vanha Mazepa
makaa voimattomana ja vaarattomana. Jumala auttakoon hänen hurskasta
sieluaan! Hahahei! Sinä pikku pappivekkuli! Sinä pääveitikka!

Pappi nauroi kuivasti. Hän oli viralta pantu piispa Bulgariasta,
ja hänen pyöreä päänsä ja lyhyt nenänsä ja syvällä olevat silmänsä
näyttivät kuolleen pääkallolta.

Mazepa tuli yhä iloisemmaksi.

-- Mazepa kuolemassa! Kyllä, kysyppä hänen hentuiltaan! Kysyppä vain!
Eipä, sinä suuri Moskovan tsaari, nyt tahdon minä elää ja päästä
sinusta.

Tsaari epäilee sinua, herra, vaan hän tahtoo voittaa sinut
jalomielisyydellä. Sellainen saattaa hän olla.

-- Ja sillä olisikin minut voitettu, ellei hän olisi eräänä yönä
juomapöydässä, päissämme ollessa, lyönyt minua korvalle. Minä
pidän korvaani yhtä pyhänä kuin hänkin, ja häväistystä en koskaan
voi unhottaa. Se jää sieluun ja kuluttaa ja kalvaa. Jos en ole
suvultani kuningas, niin olen mieleltäni. Ja miksi tahtoo hän tupata
saksalaisia takkejaan oivallisten kasakoitteni päälle. Nyt asiaan!
Kerro vaiheesi, sinä valehtelija!

-- Herra, kerjäläismunkin puvussa kuljeskelin teitä pitkin
ruotsalaisten pääkortteeria kohden, mutta välistä otin kapakkatytön
polvelleni ja juomakannun pöydän kulmalle, ja kun silloin katsoin
alas ja näin varpaan pistävän esille rikkinäisestä kengästäni,
ajattelin itsekseni: Tämä se on Mazepan lähettiläs!

-- No hyvä, minkälainen oli keikailija?

-- Keikailijako?

-- Luonnollista! Ruotsalaisten majesteetti! Kuningas Karoli! Etkö
luule, ettei hän keikaile yhtä paljon nokisilla repaleillaan kuin
mikään ranskalainen hajuvesiprinssi silkkisukillaan! Ja hänessä on
tuo ihmeellinen pohjoismaalainen kevytmielisyys, joka aina vain
läimäyttelee ratsupiiskaa ja huutaa: Pihkaa, joutavia! Schadet
nichts! -- Hän ei ole koskaan voinut surra onnettomuutta yhtä yötä
kauvemmin. Siinä on ollut hänen voimansa salaisuus. Voi häntä ja
hänen kohtaloansa silloin, kun hän istuu unettomana yöt yhyksin! Olen
utelias näkemään häntä. Minä ikävöin. Mutta kerrohan toki!

-- Ensiksi löysin hänet valetukassaan ja aseissaan kapakkatytön
olkahuivista tai esiliinasta ja lasista, josta join, ja
sokerileivoksesta, jota söin, ja pöytäliinoista ja arkunkansista
ja tupakkarasioista ja markkinakopista. Ei kukaan puhunut muusta
kuin hänestä, ja lapset kokoontuivat ja leikkivät ruotsalaisten
jumalanpalvelusta. Talonpoikais-ukot kutsuivat häntä itse Jumalan
valitsemaksi protestanttien miekkapaaviksi ja nostivat sitä
sanoessaan lakkiaan.

-- No niin, mutta minkälainen oli hän itse kun tulit pääkortteeriin.

-- Minä varoitan sinua. Ennustan onnettomuuksia. Minä näin
ennustusmerkin. Näin hänet pöyhkeänä ja ylpeänä...

-- Niinkuin ainakin suuri luonne, jota maailma alkaa pitää halpana.

-- Marlborough läksi keskustelusta Saksista hänen leiristään
olkapäätään kohottaen, ja hallitsijat alkavat nauraa hänelle selän
takana... Hänen omat kenraalinsa ovat väsyneet.

-- Hänestä on tullut rahvaansankari, tarkoitat. Entäs sitten!
Sellaista miestä tarvitsen minä kokoomaan hurjia laumoja! Ellet
sinä vakuuta minulle, että olet nähnyt hänen syövän ja juovan, en
voi uskoa että hän on elävä ihminen. Silloin täytyy minun sanoa:
Ruotsalaisten nuori ruhtinas kaatui Narvan voittopauhussa, mutta
hänen varjonsa ratsastaa yhä vielä eteenpäin joukkojen etunenässä,
ja lunta sataa ja sataa ja rummut pauhaavat ja täräjävät, eivätkä
harvenneet pataljoonat tiedä eivätkä ymmärrä, minnekkä hän vie
heitä. Kun viholliset tuntevat hänet ruudinsavussa, laskevat he
taikauskoisesi muskettinsa eivätkä uskalla ampua, eikä hän huomaa,
että hän joskus hakkaa maahan miehiä, jotka aikovat langeta
polvillensa. Palkatut salamurhaajat heittävät aseensa hänet
nähdessään ja antavat itsensä ilmi, ja hän antaa heidän mennä
rankaisematta. Älä puhu hänelle valtioista ja sopimuksista! Hän ei
taistele tavaroista niinkuin ihmiset; hän pitää Jumalan miekkaa
kostoa ja palkitsemista varten. Mitä vaati hän voittopalkaksi
äskettäin rauhaa tehdessä? Rahojako? Maatako? Itävallalta pyysi hän
kamariherran, joka oli parjannut häntä päivällispöydässä, ja joukon
venäläisiä sotamiehiä, jotka olivat paenneet sinne rajan yli... ja
omantunnonvapautta protestanteille. Preussilta vaati hän vankeutta
everstille, joka oli neuvonut tsaaria, ja maanpakoa kirjurille, joka
oli pilkannut hänen asetuksiansa pietistejä vastaan... Saksilta vaati
hän Patkullia ja kaikkia ruotsalaisia pettureita, mutta vapautta
Sobieskin ruhtinaille ja kaikille saksilaisille, jotka olivat
ruvenneet ruotsalaisten puolelle. Kuningas Augustin itse pakotti
hän latomaan vanhat Puolan kuninkaankalleudet samettilippaaseen ja
lähettämään ne kuningas Stanislaulle. Pantuansa kuningas Augustin
viralta Puolassa, tahtoo hän nyt erottaa tsaarin tai haastaa häntä
kaksintaisteluun, mutta heidän kruunujansa ja hallitushuoliansa ei
hän ottaisi ilmaiseksikaan. Muinaisuudesta saakka ei olo kukaan
kummallisempi mies pitänyt miekkaa tai valtikkaa!

Mazepa oli puhuessaan tarttunut niin lujasti sängyn patsaaseen, että
silkkihimmelin höyhentöyhtöt tutisivat, mutta pappi nosti kolmea
sormea ja vastasi:

-- Olen varoittanut sinua! Kaikki mihin hän koskee, saattaa hän
kurjuuteen ja kuolemaan. Mutta hän on seikkailijain suojelusenkeli.
Hän on tehnyt seikkailun kestävyydeksi ja suuruudeksi. Sinäkin,
herra, olet seikkailija, ja minä itse olen pahin seikkailija teistä
kaikista. Siksi tahdon mukaantua.

Hän laski kätensä ja lähestyi ylenkatseellisella tuttavallisuudella.

-- Sinä, Iivana Stepanovits! Etkö koskaan ole kummastellut, että olen
kuljeksinut juuri sinun ovellesi?

-- Sinut ajettiin piispanvirastasi epäuskosi ja konnuutesi tähden.

-- Oikeittain koski asia vain pientä vähäpätöistä näpistystä. Jumalan
kuvassa oli pari jalokiveä...

-- Joiden sijaan sinä panit lasipalasia ja jotka sinä kaikessa
hiljaisuudessa möit voidaksesi elää hiukan leveämmin ja
kirkonpalvelijalle arvokkaammalla tavalla.

-- Älkäämme siitä enään puhuko! Silloin kuulin minä Mazepasta,
Johan Kasimirin entisestä hovipojasta, joka puuteriperuukissaan
niin kauvan palveli lankeemukseen viettelevää sukupuolta, että
muudan mustasukkainen aviomies lopuksi sitoi hänet alastomana
hevosen selkään ja ajoi hänet pois erämaihin. Ja siellä rakensi
hän itselleen seikkailuvallan. Pyhä Antti sinua suojelkoon Mazepa!
Minä tarvitsin pientä herraa, jota hävettäisi lyödä poikki hyvää
päätä ja joka antaisi minun rauhassa lukea kreikkalaisia teoksia ja
Machiavellin kirjaa ja jolle saattaisin sanoa: Hei, äijäseni! Kaikki
on vaihtelevaa varjoa, sekin että sinä olet herra ja minä palvelija.
-- Senvuoksi tulin sinun luoksesi. Mutta seikkailuveri ei siedä
seisomista. Ja se on tyrtynyt sinun vetiseen viiniisi, sillä sinä
olet suuri visukinttu, Mazepa, ja koska sinä nyt mietiskelet suurta
rahakauppaa musketin luotien kautta, niin seuraan minä sinua. Ja
koska Ruotsin kuningas ei enään kuule kenraalejansa eikä isoäitinsä
ja kansansa rukoilevia kirjeitä ja koska vaarallisin ja mahdottomin
tie kulkee tännepäin, tahtoo hän suostua sinun liittotarjoukseesi.
Sinun ja kasakoittesi kanssa tahtoo hän mennä sinun herraasi vastaan.
Tässä ovat paperit.

Pappi heitti yltään kaapunsa ja seisoi kasakan puvussa pistoolit
vyössä, ja rinnasta veti hän esille kokoonkäärittyjä papereja.

Mazepa kalpeni ja tempasi ne ja piti niitä kauvan huuliinsa
painettuna lyykistyen ja kumartaen ikäänkuin näkymättömän
pyhimyskuvan edessä.

-- Rummut! Rummut! -- sopersi hän mielenliikutuksessa.

Mutta kun pappi oli ehtinyt ovelle, esti hän häntä.

-- Ei, älä anna lyödä rumpuja ennenkuin huomenna.

Sen jälkeen meni hän pieneen sivuhuoneeseen yksinkertaisen puupöydän
ääreen ja rupesi tutkimaan tilikirjojansa. Hän kutsutti voutinsa
ja laski ja määräsi suurempaa säästäväisyyttä noudatettavaksi
maitokamarissa. Puolittain niinkuin lystikäs rosvoritari ja
puolittain kuin oppinut vaan säästäväinen tilanhaltija valvoi hän
lopuksi monien arkkujensa ja laatikkojensa sullomista. Välistä
kumartui hän itse auttamaan. Viimeiseksi otti hän seuraavana aamuna
ylleen muinaisaikaisen ja hyvin korean kasakkapuvun. Kiihkoisena ja
liikkuvana hypähti hän ylös tuolilta heti kun oli istunut, mutta
peilin eteen jäi hän seisomaan tuntikaudeksi ja siveli vähän väliä
partaansa hienoilla pienillä valkoisilla käsillänsä.

Vasta kun sotasoitto kuului, nousi hän satulaan, ja hän piti
ratsuansa aina laukassa.

       *       *       *       *       *

Kun hän jonkun ajan kuluttua oli ehtinyt ruotsalaisten luo ja
eräänä aamuna ratsasti kuninkaan seurueessa, tuli pappi ikäänkuin
sattumalta hevosineen hänen rinnalleen. Joka puolella heidän
ympärillään marssivat joukot ohi likaan ryvettyneinä ja aseet
ja tykit peitettyinä, jotta ne eivät ruostuisi. Kuormastovaunut
ratisivat kuljettaessaan muonasäkkejä ja sairaita ja joskus peitettyä
ruumisarkkuakin. Perimmäisenä ajettiin kokoonhaalittuja karjalaumoja.
Juopuneita saporogeja, rientäviä kasakoita ja ahkerasti rummuttavia
Puolan valakkeja ratsasti viheriäisissä ja punaisissa viitoissa ja
päässä korkeat vaskikypärit, joissa kulkuset helisivät. Muutamat
heiluttivat tupsutettuja keihäitä ja jousipyssyjään tai hopealla
ja luulla silattuja pitkiä piilukkopyssyjään. Toiset soittivat
jonkinlaisilla valittavilla puuhuiluilla. Se oli kirjava tarujoukko,
joka raivaamattomia ja tuntemattomia metsäteitä pitkin jäätyneiden
hetteiden yli ja lumisten kuusien alla vaelsi salaperäistä itämaata
kohden.

-- Mazepa, -- alkoi pappi matalalla äänellä puhua. -- Sinä lupasit
tulla ruotsalaisten luokse kolmenkymmenen tuhannen kasakan kanssa,
mutta tuskin neljäätuhatta seurasi sinua.

Mazepa piti yhäti hikistä raudikkoansa nelissä ja nyökkäsi
myöntäväisesti, eikä pappi väsynyt häntä ivaamaan.

-- Toissapäivänä meni puolet heistä tiehensä. Eilen läksi vielä
useampia. Pian ei sinulla ole muuta jäljellä kuin parisataa
miestä, vain rengit, jotka ovat vartioimassa arkkujasi ja kahta
kultatynnöriäsi. Kapina on ilmiannettu, kaupunkisi on poltettu, sinun
harvat uskolliset miehesi naulattu lautoihin ja heitetty virtoihin.
Pian et ole muuta kuin korea ratsumies Ruotsin kuninkaan seurassa.

Kun Mazepa oli vaiti, jatkoi pappi:

-- Tänään hylkään minäkin sinut, sillä ruotsalaisten kalja on minusta
hapanta, ja varvas pistää jälleen liian pitkälle ulos kengästäni.
Lähettilääsi tarvitsee rikkaamman herran. Jää hyvästi, Iivana
Stepanovits!

Mazepa vastasi:

-- Niin kauvan kuin minulla on pääni tallessa ja filosofiani, pysyn
Mazepana. Kun kasakkani käänsivät hevosensa ja pakenivat pois, annoin
minä vain kantaa hetmanin sauvaa ja nuijaa edelläni, ja ratsastin
kuninkaan luo niinkuin olisin tullut Xerxeen miljoonain etunenässä.
Ja hän, jonka valtakunta on rutiköyhtynyt, kenraalit tyytymättömiä ja
jonka aurinko on laskussaan, otti minut vastaan niinkuin ruhtinaista
onnellisimman. Mitä liikuttaakaan häntä ja minua, kuinka monta
takanamme ratsastaa! Hänellä on kylläksi kuningaskunniaa, hän tahtoo
olla myöskin jumalan erityinen ihminen. Hän ajattelee historiaa
niinkuin rakastunut mies armastansa: hän ei tahdo voittaa hänen
suosiotaan suvullaan vaan omalla itsellään. Jos me kumpikin, hän ja
minä, kerran olemme ainoat kaksi jäljellejäänyttä ja istumme aron
luolassa, jatkamme me kuitenkin filosoofisia keskustelujamme ja
kohtelemme toisiamme niinkun kruunauspöydässä.

-- Sinä puhut hänen laskevasta auringostaan. Sinä olet huomannut
ennustusmerkin, sinäkin! Hän ei saata enään puhua lörpöttelemättä
kuin kuormarenki.

-- Helppo on olla häveliäs, kun kaikki kiittävät.

Mazepa heitti taaksepäin valkokutrista päätään ylpeällä
halveksimisella ja ajoi kuninkaan luo, joka nosti hattuaan ja kumarsi
satulassa.

Ympärillä pauhasi muutamia kenraaleja niin äänekkäästi kuin
mahdollista että kuningas kuulisi heitä.

-- Kun minä tulen Moskovaan, -- sanoi Antti Lagerkrona, -- paikkaan
minä ratsuhousujeni istuinpaikan tsaarin yömyssyllä.

-- Häpeä! -- vastasi Akseli Sparre. -- On vanha ennustus, että Sparre
kerran on oleva Kremlin käskynhaltijana.

-- Tänne! -- huusivat vänrikit. -- Ampukaa maahan jokainen joka
uskaltaa estää niin suurta ja korkeaa ruhtinasta kulkemasta mistä
ikinä häntä huvittaa.

Kuningas hymyili ja hyräili: -- Ryssä se juoksee, ryssä se juoksee!
-- Mutta kun hän ei enään kuullut puhuvien ääntä, muuttuivat he ja
tulivat hajamielisiksi ja alakuloisiksi.

-- Majesteetti! -- huusi silloin Mazepa rehevällä latinankielellä ja
säihkyvin silmin. -- Niin kauvas tunkeutuvat teidän majesteettinne
voittavat aseet, että jonakin kauniina aamuna on meillä enään tuskin
kahdeksaa peninkulmaa Aasiaan.

-- Siitä saanevat oppineet riidellä, -- vastasi kuningas hyvillään,
mutta tapaillen latinaisia sanoja ja katse kiintyneenä Mazepan
valkoisiin ja miellyttävästi liikkuviin käsiin. -- Ellei raja ole
kaukana, täytyy meidän mennä sinne voidaksemme sanoa, että olemme
käyneet Aasiassakin.

Äänet hävisivät, ja pappi pysähdytti hevosensa.

-- Aasia, -- mutisi hän, -- Aasia ei ole keskellä Eurooppaa. Mutta
ajakaa te, ajakaa, seikkailevat herrat! Minä olen niin monta kertaa
vaihtanut vaatteita ja nimiä, ettei kukaan teistä ruotsalaisista
koskaan voi keksiä kuka minä olin. Mutta älkää unhottako, että se
oli rääsymunkki, että se oli tienkulkuri, Mazepan lähettiläs, joka
kavalilla välityksillään pani sinikylmän sormensa heidän ja teidän
puolijumalanne kohtaloon ja johti teidät erämaihin. Olet oikeassa,
kuningas Karoli, ja sinä, Mazepa. Kaikki, kaikki riippuu lopuksi
yksityisestä ihmisestä!

Lumi ryöppysi ja ryöppysi, ja hän istui liikkumatta laihan hevosensa
selässä, sillä välin kuin pataljoonat kulkivat ohitse, äänettöminä
ja kärsivällisinä. Kun perimmäiset knihdit kääntyivät katsomaan
tuntematonta, yksinäistä ratsastajaa ja näkivät hänen pienen
kokoonpainuneen kalman kallolta näyttävän päänsä, tuli heihin
pelästys ja he jouduttivat askeleitaan.




Viidenkymmenen vuoden päästä.


Kun puuro oli syöty ja molemmat haaraiset talikyntteIit, jotka
paloivat molemmin puolin tinavatia, olivat enemmäksi puoleksi
palaneet, nostettiin tuolit takan eteen. Kartano oli pienimpiä
ja köyhimpiä paikkakunnallaan, mutta tänä iltana ei siellä
näkynyt mitään puutetta. Oljet peittivät pehmeästi kuin matto
lattiapalkit, tuoreita katajia oli aseteltu mustien, märkien
ikkunoiden kumminpuolin, avonaisen takan hohde kellerti kalkilla
maalattuja puuseiniä, ja äsken oli siellä tarjottu tuoppimalja
portugiisiakin. Kaikki myös tiesivät, että illan juhlallisin hetki
nyt oli tullut. Molemmat palvelustytötkin, joilla tänään oli yllään
parhaat hienokuteiset röijynsä, korjasivat ruokia niin hitaasti
kuin mahdollista ja unohtuivat ovelle seisomaan, sillä nyt oli
kapteeni Höökillä, karoliinilla, käsilllä tupakkasarvensa ja hän
istui itse kunniapaikalla takan edessä. Vasta kuitenkin kun hän oli
päästänyt irti pikisaumaiset kenkänsä ja nostanut jalkansa paksuissa
valkoisissa sukissa ristiin takanreunalle oikein niitä paahtaakseen,
näytti hän täysin tyytyväiseltä. Tosin oli hän yksin pitänyt puhetta
melkein koko illan ja nyt viimeksi puhunut Ehrencronasta, joka oli
saanut miekkaritariston tähden kuningas Freedrikiltä, vaan jota ei
koskaan voitu saada sitä kantamaan muualla kuin rasiassa, mutta
tällä hetkellä tuli hän ankaraksi ja miettiväksi ja joutui toiseen
tarinaan. Tosin väitettiin, että hän useimmiten valehteli runsaasti,
mutta kukaan ei siitä pahentunut, ja pääasia oli että hän kertoi.

Hän oli jo vanhempi mies, jolla oli pakkasen vikuuttama möhkönenä, ja
hänen eteenpäin kammattu tukkansa ja nuorekkaasti käännetyt viiksensä
olivat aina olleet niin vaaleat, ettei kukaan huomannut oliko aika
tehnyt muutaman haivenen vielä vaaleammaksi, ja hän istui tuolilla
ahtaassa ja kiinikapistetussa takissaan yhtä suorana kuin ennenkin.

-- Niin, -- alkoi hän tavanmukaisella tavallaan siirtyen asiasta
toiseen, -- sinä syksynä, kuin eksyin metsässä olin pahemmassa
kuin pulassa. Tarkoitan syksyä siellä etelässä Severiassa.
Lewenhaupt oli juuri antanut hävittää viimeiset kuormavaunumme
ja kuljetti meitä Sozajokea pitkin kaahlamon etsimistä varten,
jotta me toisella puolella olisimme voineet etsiä tietä kuninkaan
sotajoukon yhteyteen, mutta useita jalkaknihtejä oli jäänyt vaunuja
ryöstämään. Olin siihen aikaan vänrikki ja yhdessä muutamain toisten
kanssa lähetti meidät kenraalimajuuri Stackelberg takaisin miehiä
taivuttelemaan, mutta venäläiset olivat heidän luonaan, ja minä
tuskin tiedän millä tavoin minun pimeässä onnistui pelastua joen
ylitse. Kun likomärkänä vedestä ja mudasta seisoin kanervikossa
toisella rannalla, tapasin minä siellä rakuunaknihdin. Hän oli omasta
rykmentistäni, ja häntä sanoimme Pitkäksi Jussiksi, koska hän oli
pitimpiä ja kapeimpia urhoja, jotka milloinkaan ovat ruotsalaista
miekkaa pidelleet. Hänen rintansa oli kapea, mutta hänen kätensä
olivat suuret. Hänen käsivarsissaan ja säärissään näytti tuskin
olevan ainoatakaan jäntärettä, eikä haituvaakaan ollut hänen laihassa
ja yksinkertaisessa naamassaan, jonka kuka hyvänsä tunsi viistoista
silmistä ja paksusta alahuulesta. Tiesi Herra miten hän koskaan
oli saattanut mukaan päästä... Mutta sillä hetkellä olin minä yhtä
iloinen tavatessani tuon kulkevan kummituksen kuin olisin kultaiseni
tavannut, ja summan päiten mutta kuitenkin niin joutuisesti kuin
saatoimme suuntasimme askeleemme metsään.

Aluksi juoksimme päästäksemme lämpimiksi ja saadaksemme vaatteemme
kuivaksi, ja vasta päivän koitteessa panimme me levolle.

Monta vuorokautta harhailimme me sitten metsissä ja nevoilla ja vielä
olivat meidän vaatteemme yhtä märät. Kerran riisuimme me ne pois ja
ripustimme ne oksalle, mutta sateisessa syksyilmassa se ei paljoa
auttanut, ja ne olivat vain sitä kylmempiä, kun meidän suurella
vaivalla vihdoin onnistui saada ne takaisin päällemme. Saappaita ei
ollut puhettakaan saada jaloista pois. Joskus ne kulussa kuivuivat,
mutta vettyivät pian suossa, ja sadekuuro seurasi toistansa.

Minulla oli mukanani palanen sianlihaa ja kappale mustaa leipää,
jonka jaoin hiljaisen ja kuten näytti nöyrän onnettomuustoverini
kanssa, ja sitten me pureskelimme lehtiä ja oksia ja kaikkea mitä
suinkin tapasimme. Nälkä ei kuitenkaan hetimainkaan ollut niin
kuluttava vaiva kuin alinomainen kylmä kosteus, jonka tähden meidän
hampaamme kalisivat unessakin. Sitä myöten kuin voimat uupuivat
kangistuivat jäsenemme niin ettemme voineet niitä tuskatta liikuttaa.

Eräänä iltana kuulimme odottamatta koiran haukuntaa, ja hetkeksi
tunsin ilosta punastuvani, mutta heti sen jälkeen tuli mielenmaltti
ja vaaran ajatus. Käännyin vastaiselle suunnalle, ja Pitkä Jussi
seurasi minua ääneti kuten aina, mutta kun olimme hetken kulkeneet,
huomasin että olimme tulleet vain lähemmäksi koiranhaukuntaa. Silloin
tartuin knihtiä kainaloon ja käännyin taasen toiselle suunnalle,
mutta niinkuin vastustamaton, sisällinen viettelys olisi meitä
vetänyt, kuljimme me lakkaamatta koiraa yhä lähemmäksi. Kun vihdoin
päästin Pitkän Jussin käden, kulki hän vielä nopeammin.

-- Seis! -- huusin minä hänen jälkeensä, märkyydestä uupuneena, mutta
kuitenkin haluttomana menemään suoraa päätä vihollistaloon, jossa
meitä mahdollisesti otettaisiin kirveellä vastaan.

-- Seis! Seis! -- toisti Pitkä Jussi tottelevaisesti, mutta jatkoi
siitä huolimatta kulkuaan.

Silloin juoksin minä kilpaa hänen kanssaan ja otin häntä kiini
vyöstä, ja niinkauvan kuin pidin häntä kiini, seisoi hän aivan
suorana ja liikkumattomana, mutta heti kuin päästin irti, kulki hän
edelleen.

-- Seis! Pysähdy! -- pauhasin minä raivoissani ikäänkuin olisin
ollut keskellä tulta ja hämmästynyt niin äkillistä ja niskoittelevaa
itsepintaisuutta knihdissä, joka oli tottunut meidän raudankovaan
järjestykseemme. -- Etkö tottele omaa vänrikkiäsi, mies?

-- Seis! Pysähdy! -- kertoi hän, mutta jatkoi sittenkin kulkuaan
niinkuin ennenkin ja niinkuin ei hän enään olisi oman jalkansa herra.

-- No Jeesuksen nimessä, -- lausuin minä, -- pahempaa emme voi kokea
kuin jo olemme kestäneet. Mutta sitten oletkin sinä tästä hetkestä
alkaen ruvennut vänrikiksi, vaikka oletkin vain miehistöön kuuluva,
ja minä sotamieheksi. Ole hyvä ja pane se mieleesi.

Pitkä Jussi ei vastannut mitään eikä ehkä kuullutkaan minua. Minä
rupesin häntä seuraamaan, ja jo muutaman minuutin kuluttua tulimme
avonaiselle tasangolle, jossa oli useampia latoja ja rakennuksia.
Aivan lähellämme oli suuri monikerroksinen rakennus. Laskeva
aurinko kimalteli jyreäin seinähirsien sammalissa, ja ikkunanruudut
loistivat niinkuin lukemattomien kynttiläkruunujen valossa, mutta
portti oli lukossa, eikä mitään savua noussut tulteista. Talo oli
niinkuin ruumis, jolla on suu suljettu ja hengitys lakannut, mutta
silmät kamalasti valaistut kylmästä, ulkoapäin tulevasta valosta.
Luisuksi lyyhistyneen olkiriutan takana olevaan paaluun oli sidottu
koira, joka kulki edestakaisin maassa ja liehutteli häntäänsä meidät
nähdessään.

Pitkä Jussi meni suoraan portille ja kolkutti, mutta ei kukaan
avannut. Silloin veti hän esiin miekan ja löi kahvalla säpäleiksi
lähimmän ikkunan, ja samassa kuulimme me sisältä säikähtyneen
naisen äänen moneen kertaan huutelevan jotakuta, jolla oli nimenä
Varvara. Lasipalaset putosivat helisten, lyijypuitteet taipuivat
joka puolelle pitkiksi riippuviksi kaistaleiksi, ja juoksuaskelia
kuului rakennuksen sisältä. Melkein samassa tuokiossa avasi portin
suurikasvuinen ja komea piika, jonka leveä vaalea palmikko riippui
selälle ja jonka mustassa päähineessä ja punaisessa ja viheriäisessä
liivissä hopeakoristeet kilisivät. Kädessä oli hänellä sytyttämätön
lyhty, jonka hän luultavasti peloissaan oli tottumuksesta siepannut.

-- Me emme aijo tehdä mitään pahaa, -- sanoin minä ja koetin niin
hyvin kuin taisin tulla touhuun visaisella kielellä. -- Olkoon
kaukana sellainen kauheus, armollisin neiti. Mutta me olemme
nälissämme ja ennen kaikkia me tarvitsemme...

-- Kuivia vaatteita, -- sekausi Pitkä Jussi hytisten puheeseen.

Ensi kerran koko pitkän vaelluksen aikana kuulin nyt kummallisen
roikon puhuvan omin päin, ja sitten oli hän päälle päätteeksi niin
hävytön, että otti sanat minun suustani. Kun tyttö kääntyi ja jätti
portin puoleksi auki, astui hän kyllä syrjään tehdäkseen minulle
tietä, mutta minä vastasin kiusalla:

-- Herra vänrikki tekee hyvin ja menee edellä.

-- Jumala varjelkoon siitä, -- vastasi hän ja löi kantapäitään
yhteen, mutta puolittain iloissani rauhallisesta vastaanotosta
ja puolittain vielä suutuksissani lisäsin minä sellaisella äänen
kovuudella, ettei hän voinut epäillä vakavuuttani:

-- Taikka otti piru vänrikin.

Silloin veti hän pitkät koipensa ovesta sisään minun edelläni, ja
kun ei talossa ollut mitään eteistä tulimme me heti suureen saliin,
jossa oli kirjava kaakeliuuni keskellä lattiaa niinkuin torni.
Pitkin seiniä, jotka olivat hakatuista ja sammaleella tiivistetyistä
hirsistä, seisoi muutamia mustaksi lakattuja tuoleja, ja hyllyllä
hohti tinakannuja.

Palvelustyttö juoksi edestakaisin ja huusi Varvaraa, joka
puoli-unissaan ja pelästyksissään viimein ilmestyi pimentyvän salin
perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäivät molemmat tytöt pelokkaasti
kuiskailemaan.

Hetken kuluttua he kuitenkin rauhoittuivat, eivätkä he malttaneet
olla toisiinsa vilkaisematta ja säyseämmiksi tulematta, kun
minä myötäänsä kutsuin heitä armollisiksi neideiksi enkä ollut
ymmärtävinäni että he olivat orjaraukkoja. Se oli pisara kuumaa öljyä
kovettuneelle vahalle, ja he kertoivat nyt, että korkeat herrasväet
jo kaksi viikkoa sitten olivat lähteneet tiehensä kun huhut
kertoivat ruotsalaisten lähestyvän, ja erityisesti vakuuttivat he
ettei koko rakennukseen eikä koko taloon oltu jätetty rahtuistakaan
minkäänlaista arvotavaraa, vaan että he mielellänsä tekisivät
parastaan vieraitten palvelemiseksi.

Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava
ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan
naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka
nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti
nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli
Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa,
ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti
vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään
pysyä vakavana -- ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä
nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun
olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet
pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille
hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä
vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan
olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia
palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla
äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.

Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme
hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä
nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen,
jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin
muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan
jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni,
kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja
kolinaa viereisestä huoneesta.

Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä
leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa
yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö
muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan
pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain
nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista
komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja
nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin
vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton
itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen
ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun
hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä
lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt
päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.

Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän
huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi
pehmeällä äänellään -- hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen
aikaan ja pulska poika... Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että
Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat
ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin
kaivanut kaikki holvit paitse yhtä... paitse yhtä... yhtä... yhtä,
jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.

-- Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, -- sanoi hän minulle
ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi.
Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu
Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin
liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan
vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa
kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.

Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden,
ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt
itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat
tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella
siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina
ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan
hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet,
saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden
edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita
vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina.
He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin,
jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät
pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella
vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset
kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en
ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.

Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti
Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset
eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä
minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin
tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän
olla aina varuillaan.

Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän
takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja
kilistin heidän kanssaan ja join.

-- Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, -- sanoin minä. --
Hänestä tulee lopuksi kukatiesi... niin kukatiesi neuvosherra, --
(se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka
tappelevat kynätikuilla...) -- mutta armolliset neidit tietävät että
korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään
tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson
velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään
oikealle tolalle.

Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut
oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen
ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän
Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä
aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei
ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni,
riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti
kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin
kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski
työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen
oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet
ristissä miekan nupun yli.

Nyt kuulen sipsuttavia askeleita! sanoin itsekseni unessa. Ne tulevat
yhä lähemmäksi tuolin takaa. Nyt täytyy minun vetää miekkani. Mutta
mitä on tämä? En voi liikuttaa käsiäni enkä jalkojani, vaikka
olen niin valveillani että voin nähdä Diaanan ja hänen koiransa
tapeetissa. Koko ilma on tanssivaa höyryä, joka humisee tyttöjen
jaarittelevaan kasvojen ja vahakynttiläin liekkien ympärillä. Minä
olen saamattomasi päissäni. Siitä ei puhettakaan, mutta nyt nukun
jälleen ja tuolin takana kuuluu sipsutus. Piilossa ollut orja
seisoo siellä kirveineen. Juuri nyt nostaa hän sitä... Seuraavassa
silmänräpäyksessä olen tunteva sen päässäni niinkuin salaman ja
sitten on kaikki lopussa... Miksi ei tuoli saa pysyä alallaan? Minä
en voi pysyä jos sinä juokset... Ptruu, läsipää! Tiedätkö mitään
maailmassa, joka voi minua säikähdyttää! Mutta pysyä takaperin
kuninkaan laukkaavan käsihevosen lautasilla -- sitä en voi... Pang!
Kas niin, nyt makaan siellä keskellä kivikatua! Hyi! Warum lachen?
Ja sitten kellarin holvi... Miksi sanoit juuri että se oli... oli...
yksi kaksi, yksi kaksi, yksi kaksi, kolme neljä, viisi kuusi,
seitsemän ja kahdeksas, Kaarle kuningas.

Nousin viimein ylös pakottavalle käsivarrelleni ja veisasin koko
virren numero kuuden alusta loppuun saakka ja niin vahvalla äänellä
että minusta näytti kaiken pahan täytyvän peljästyneenä paeta.

Olen monasti ollut humalassa, mutta en koskaan mokomassa. Kun aamulla
heräsin, hyppäsin heti pystyyn lattialla, missä makasin pitkälläni
selkä tuolin vieressä. Olin vielä niin varma salahankkeesta että
aivan hämmästyin kun näin molemmat tytöt nukkumassa lampaannahalla
pöydän jaloissa ja kynttilät palaneiksi loppuun saakka. Ulkona
kyökistä kuulin outoja ääniä ja tapasin siellä vanhan silmäpuolen
ämmän, jonka nimi oli Natalia, ja partasuisen orjan, jonka nimi oli
Makaari ja joka pienintä myöten oli sen näköinen, josta olin nähnyt
unta. He tunnustivat olleensa piilossa ullakossa, mutta tulleensa nyt
esille kun huomasivat, ettemme tahtoneet mitään pahaa. He kertoivat
että läheisessä kylässä oli myöskin vielä yöllä ollut muutamia
perheitä, mutta että ne kuultuansa meidän tulleen heti olivat
kuormittaneet omaisuutensa vaunuihin ja ajaneet pois täyttä neliä.

Nyt vasta saatoin todella tuntea vapautuneeni kaikesta epäluulosta,
ja iloissani menin minä takaisin saliin ja kumarruin tyttöjen ylitse
ja suutelin Katariinaa hartaasti ja kauan.

Hän heräsi ja nauroi ja käänsi kylkeään unta jatkaakseen, mutta minä
suutelin häntä vielä kerran ja silloin torjui hän minua ja hyppäsi
jalkeille reippaasti ja iloisesti.

-- Sinä olet kunnon tyttö, Katariina, eikä minun enää tarvitse
epäillä sinua, -- sanoin minä. -- Toimita nyt minulle raitista vettä
ja suolaa.

Kun hän puuhasi minulle aamiaista kaappasin minä usein häntä ei
varsin hoikasta vyötäröstä kiini ja suutelin häntä. Viimein suuteli
hänkin minua takaisin ja nojautui hopeakangasta vastaan rinnalleni
ja itki ja nauroi sekaisin. Me kuljimme edestakaisin talon monien
huoneitten läpi, mutta eräällä ovella pysähtyi hän aina, sillä sinne
oli herra vänrikki suvainnut asettua levolle korkean herrasväen
oinaan töyhtökulmaiseen sänkyyn. Vihdoin istuimme me keltaiseen
nojatuoliin, ja minä otin hänet polvelleni ja kiersin hänen paksua
palmikkoansa käsiranteeni ympäri. Eikä se ollut valetta, kun
kuiskasin hänen korvaansa, että minun karaistu sotilassydämmeni
harvoin oli sykkinyt lämpimämmin.

Kaiholla muistelen minä niitä onnellisia päiviä, jotka nyt
seurasivat, ja ennemmin kuin muistelen niitä tunti tunnilta, kehoitan
teitä toisia ja varsinkin nuorempia käyttämään mielikuvitustanne.
Joka ilta asetin kuitenkin Makaarin vartioimaan talon ulkopuolelle
enkä koskaan jättänyt miekkaani. Välistä riipaisi Katariina sen
piloillaan minulta ja pitäen molemmin käsin kahvasta kiini kulkea
tömisti pitkin huoneita syksysateen piiskatessa ikkunaruutuja.
Löyhästi kiinnitetyt gobelinit liikkuivat vedosta hänen takanaan,
niin että kuvat niissä näyttivät elävän ja kumartelevan. Huone
kaikui joka kerran kuin hän musta hiippa vedettynä pään yli niinkuin
vanhanaikuinen kypäri huusi: Eteenpäin! Silloin minä rakentelin
pöydistä ja kultanahkatuoleista varustuksia, kunnes keskellä
rynnäkköä äkkiä juoksin esiin ja valloitin sekä sotineidon että
hänen aseensa. Minä en enää laisinkaan ajatellut tovereitani, jotka
sillä aikaa kukaties kulkivat nälissään ja verissään, ja minun ainoa
toivoni oli saada aina jäädä sinne, missä nyt olin.

Katariina tuoksui aina mintulta. Me olimme erottaneet nurkkahuoneen
itseämme varten, ja sinne hän toi suuren arkkunsa, joka oli
kokonaan päällystetty siniruutuisella paperilla. Siellä olivat
hänen vaatteensa ja muu omaisuutensa eikä sitä koskaan avattu,
ettei se täyttäisi koko huonetta mintun tuoksulla. Hänen rakkain
huvinsa oli maata polvillaan arkun ääressä ja nostella siellä
kaikki vaatekappaleet ja koko joukon pieniä toosia ja rasioita ja
sitten jälleen laskea kaikki arkkuun suurimmalla huolella. Kun se
minusta joskus tuntui ikävystyttävältä tai kun huone joskus tuli
liian kylmäksi, puhuttelin häntä tulemaan kanssani isoon tupaan,
jossa istuuduimme uunille. Silloin koettelin minä herättää hänen
ajatuksiansa kertomalla hänelle pitkän hukarini elämäkerran enkä
silloin juuri sanoja säästänyt. Minä tiedän varmasti, että sillä
jo silloin oli yhdentoista ihmisen kuolema omallatunnollaan, ja
käsivarrestani saatoin hänelle näyttää arpia sekä luodin-kiskomista
että iskuista. Mutta niitä ei hän paljoa kysellyt. Kun kerroin
hänelle prinssi Gideon Maxibrandarin satua, tuli hän kärsimättömäksi.
-- Sellaista ei koskaan ole tapahtunut, -- sanoi hän ja alkoi
kiivaasti neuloa kokoon viheriäisiä ja punasia veranpäitä
nahkapieksuihin, joista nähtävästi piti tulla mestariteos laatuansa.

Herra vänrikki eli ainaisessa humalassa ja osotti naisille ilmeisintä
halveksimista. Katariinasta se olikin hyvin onnellista, väitti hän,
sillä olihan niin vaikeaa hänen arvoisensa henkilön ojentaa niin
korkeaa herraa, ja se rupesi rasittavaksi. Eräänä aamuna herra
vänrikki kuitenkin muisti lukitun holvin kellarissa, jonka me
molemmat olimme unohtaneet. Hän läksi heti sinne, ja Katariinalle
tuli niin suunnattoman hauska, ettei hän voinut sitä peittää.
Hän puristi minun molempia käsiäni ja rukoili ja kerjäsi minua
pidättämään häntä, ja niin täydellisesti olin minä sillä kertaa sen
sydänkäpysen orja, että vaikka kaikki entisen epäluuloni jälkeen
heräsi, taivuin minä koettamaan häntä auttaa.

Me menimme herra vänrikin perässä valoisaan kellariin, jossa hän jo
oli murtamassa lukittua puuovea.

-- Anna sen olla! -- käskin minä, ja hän toisti käskyn, mutta jatkoi
yhtä hyvin järkähtämättömällä itsepäisyydellään murtamista ja
ponnistamista.

Silloin pyytelin minä anteeksi uikuttavalta seuralaiseltani sillä,
ettei halpa sotamies niinkuin minä voinut komentaa upseeria -- ja
samassa ovi aukeni.

Holvissa paloi lamppu kullatun venäläisen jumalanäidin-kuvan alla,
ja pöydän vieressä, jolla oli kaikenlaista ruokatavaraa, oli tehty
vuode. Vuoteen ja seinän välissä liikkui jotakin pyöreää ja mustaa,
joka meidän ääreen tullessamme nähtiin kyyristyneen ukon seläksi.
Kun vanhus huomasi että hänet oli löydetty, kömpi hän esille ja
tarttui herra vänrikin polviin ja pyysi ja rukoili häneltä armoa. Hän
tunnusti olevansa talon herra ja piilottaneensa tänne saatettuansa
perheensä pois, mutta lupasi olla nöyrin palvelijamme, jos armosta
jättäisimme hänet henkiin.

-- Olkaa rauhassa, -- vastasin minä ja autoin horjuvaa ukkoa maasta
ylös. -- Mutta sitten pitääkin teidän olla meidän rumpalimme, kun me
menemme pöytään.

Kun illalla istuimme isossa pirtissä syömässä, sai herra vänrikki
tavallisuuden mukaan komeimman tuolin ja me istuimme hänen
rinnallaan, minä ja Katariina. Pöydällä vähän vasemmalla seisoi talon
valkopartainen herra vapisevin käsin vaskihuhmareen kanssa ja Makaari
kahden padankannen kanssa. He jyristivät kyökkikoneitaan tahdissa
niihin surumielisiin kansanlauluihin, joita ruma vanha Natalia lauloi
istuen pöydän laidalla heidän välissään.

En tiedä, mitenkä lie käynyt, mutta hänen valittava äänensä ryösti
minulta vähitellen kaiken hilpeän iloisuuteni, ja minä rupesin
ajattelemaan tuhansia ja tuhansia poissaolevia tovereitani.
Minulla oli liivin ja paidan välissä kokonainen tukko kirjeitä,
joita levottomat omaiset olivat kirjoitelleet sodassa oleville
rakkaillensa ja pyytäneet minua heille viemään, jos kerran ehtisin
kuninkaan leiriin saakka. Vedin kirjeet povestani, eivätkä ne olleet
mitään salaisuuksia, sillä monta niistä olin saanut avonaisina
viimeisenä iltana Riiassa. Vedin kynttilää lähemmäksi ja silmäilin
sattumakaupalla erästä epävakaisella kirjoituksella kirjoitettua
kirjettä, ja luin:

    'Anna tämä Johanneksen käteen.

    Rakas poikani.

    Ota vastaan isäsi siunaus, vaikka erotettuna hänestä sekä maalta
    että mereltä ja ehkä pian jo lähellä Pakanoitten maan osaa, jossa
    Krokotiilit, skorpionit ja muut vahingoittavat eläimet pelkoa ja
    vapistusta sisälle ajavat...'

Minä ehkä vedin suutani hymyyn, mutta tunsin pyhän
vastuunalaisuuteni, ja yhä raskaammaksi tuli mieleni. Huomasin, että
Katariina kiivaammin kuin ennen polki minun jalkaani, mutta minä
polin vastaan ja arvelin, että se vain oli rakkauden räiskeitä.
Kun vihdoin käänsin kirjeen kokoon, huomasin että hän istui aivan
kalpeana eikä voinut ottaa eteensä viiniä eikä ruokia. Minä kumarruin
hiukkasen syrjään, että hän olisi voinut kuiskata, mutta vanha
herra pöydällä tuijotti häneen herkeämättä lyöden yhä kiivaammin ja
kiivaammin helähdyksiä vaskihuhmareen laitaan, jota hän riiputti
niinkuin kelloa.

Minä jouduin ymmälle enkä tiennyt oikein, minkä petoksen keksisin.
Silloin valehtelin, että minua paleli ja läksin makuukamariin ja
huusin hetken muka haparoituani pimeässä:

-- Katariina, tyttöseni, mihin olet pannut lammasnahkaturkin?

Kun hän tuli sisään, juoksi hän suoraan luokseni ja heittäytyi
nyyhkytys kurkussaan kaulaani.

-- Sinä et kuullut, kuiskutti hän, miten Makaari äsken keskellä
helinää kertoi talon herralle, että hän on saanut koolle enemmän kuin
kuusikymmentä orjaa ja että he, heti kun hän antaa heille merkin
lyömällä ikkunanruudun rikki isosta tuvasta, tulevat sisään ja
tappavat teidät molemmat.

Minä pysyin jokseenkin levollisena ja koetin häntä lohduttaa, mutta
itkuun tukahtumaisillaan kertoi hän, että hänkin oli alussa ollut
itse mukana vietelläkseen meitä ansaan, mutta ettei hän nyt enään
luullut voivansa elää päivääkään ilman minutta.

Minä pusersin häntä kovasti itseeni ja suutelin hänen polttavia
huuliansa ja tykyttäviä ohimoltaan, ja kuitenkin valtasi minut sinä
hetkenä omituinen levollisuus. Meidän tuttavuutemme tuntui yhtäkkiä
melkein niinkuin jo unohdetulta. Minä olen sitten harmaina vuosinani
katunut sitä katkerasti ja ihmetellyt itseäni, kun juuri sinä hetkenä
minulla oli niin vähän hänelle annettavaa. Kirjeen lukeminen,
äkillinen vaara... En tiedä täysin, kummassako oli enin syytä. Se kai
riippui molemmistakin.

-- Jos voisin ottaa sinut mukaani -- sopersin.

Hän pudisti päätänsä, kuten varsin selvästi saatoin nähdä ovenraosta
tulevassa hämyisessä valossa, ja veti minua sen sijaan ikkunaan päin
ja pyysi minua hiipimään pois. Silloin kiihotin itseäni jonkinlaiseen
teennäiseen vihaan ja heitin hänet kauvas pois liukkaan lattian yli
ja huusin kuuluvalla äänellä:

-- Miksikä luulet minua, tyttö?

Samassa vedin hukarini ja menin isoon tupaan, ja kun herra vänrikki
näki minut sellaisena, nousi hän heti pöydästä ja veti myöskin
säilänsä.

Silloin nosti talon herra huhmaren nuijan heittääkseen sen huuruiseen
ruutuun, mutta me seisoimme suoraan hänen edessään aseinemme ja
hänen vapisevat polvensa painuivat yhä enemmän koukkuun. Hän meni
yhä matalammaksi ja matalammaksi, ja huhmaren nuija hoippui hänen
sormissaan. Natalia teki ristinmerkkiä vaijeten, ja Makaari, joka
näki herransa aivan vaipumaisillaan, tuki häntä takaapäin kainalosta
ja pudotti padan kannet rämisten lattiaan. Vähän väliä koetti hän
kuitenkin siepata huhmaren nuijan viskatakseen sen ikkunanruutuun,
mutta silloin puristi vanha herra kättänsä sen varteen uskaltamatta
sitä hellittää.

Niin seisoimme pitkän aikaa toistemme edessä, ja kuulimme kattilan
pihisevän kyökissä.

Mutta pian kuulimme myös kolkuttavia askeleita, sillä orjat olivat
ulkoa tirkistelleet ikkunasta ja nähneet kaikki. Kyökin ovi ahtautui
täyteen likaisen harmaita lammasnahkaturkkia, joista siellä täällä
kiilsi kirkas nappi. Laukaus pamahti jo ja puhalsi savua pörhöisten
päitten yli.

Nyt minä unohdin koko vänrikkipelin ja työnsin Pitkän Jussin syrjään
päästäkseni heidän kimppuunsa, mutta juuri nyt piti minun paremmin
kuin koskaan ennen oppia tuntemaan, kuka minulla oli toverina. Hän
seisoi yhtä yksipäisesti paikallaan kuin ainakin ja tarttui minua
molempiin käsivarsiini kiini ja painoi minua syrjään sellaisella
taipumattomalla voimalla, etten ymmärrä mistä hänen kapeat jäsenensä
sen saivat.

-- Vänrikki, -- sanoi hän, -- sinä olet tehnyt itsestäsi sotamiehen
ja minusta vänrikin, niinpä pitää sinun tietää meidän sotatapamme,
että upseeri menee ensimmäisenä tuleen. Niinkuin ukkosilma ryntäsi
hän lammasnahkaturkkien joukkoon ja piti suurilla latteilla käsillään
miekkaansa, joka milloin iski oven kamanaan hänen niskansa päällä
ja milloin kuori orjaraukkain nahkaa ja vaatteita. Kuulin vielä
laukauksen ja näin kirveitä ja heinähankoja. Hänen oikea kätensä
nytkähti ja veristyi ja hän saattoi nyt pitää asetta vain toisella
kädellään, mutta minä olin hänen rinnallaan ja iskin ja pistin.

Meidät tungettiin kyökin yhteen nurkkaan, ja minun pöyhelletty
hopeakankainen narrin takkini repeytyi rääsyiksi, niin että mustat
kalanluiset pistivät lävistä ulos. Savusta aivan tuntemattomiksi
mustuneena horjui Pitkä Jussi minun hartiatani vastaan, ja
minä tartuin hänen vielä te

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50871