← catalogue

Onnen kultapoika: Romaani. 2/2

by Mór Jókai · Finnish · Gutenberg #50830 · 523,060 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Onnen kultapoika: Romaani. 2/2
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Onnen kultapoika: Romaani. 2/2

Author: Mór Jókai

Translator: Hulda Sykäri


        
Release date: January 2, 2016 [eBook #50830]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50830

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN KULTAPOIKA: ROMAANI. 2/2 ***

ONNEN KULTAPOIKA II

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri






Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.




SISÄLLYS:

    I. Uusi maailma
   II. Uusi maailma, jatkoa
  III. Suloinen koti
   IV. Sukukorut
    V. Uusi vieras
   VI. Puunleikkaaja
  VII. Synkkämielisyys
 VIII. Terese
   IX. Taittunut sapeli
    X. Ensimmäinen tappio
   XI. Jää
  XII. Aave
 XIII. Mitä kuu puhuu? -- Mitä puhuu jää?
  XIV. Ken tulee
   XV. Ruumis
  XVI. Sohvi-rouva
 XVII. Dodin kirje
XVIII. "Sinä taitamaton"
  XIX. Atalia
   XX. Viimeinen tikarinpisto
  XXI. Maria-Nostran syntinen vaimo
 XXII. Ei kukaan




Ensimmäinen luku.

UUSI MAAILMA.


Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut,
jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan
ystäväänsä omalla ruumiillaan.

Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja
äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?

Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle
vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi
toistaa kosintaansa?

Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä
soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet
neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä,
joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset
suhteet?

Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden
tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli
vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati
kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin
ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa
sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?

Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa
alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt
hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?

Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka,
jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei
hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle
"jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle
saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän
kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?

Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei
mitään anteeksipyyntöjä. -- Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.

Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.

Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko
se hänelle iloksi vai suruksi.

Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla
herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan
siunaama morsian -- hän vain rakasti.

Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä;
hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei
anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta
-- hän vain rakasti.

Sellainen oli Noëmi.

Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!

... Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen
ihminen sanoi rakastavansa häntä -- rakastavansa häntä köyhänä
laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa,
rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.

Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka
ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.

Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä
vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:

"Onko se ihan totta?"

Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja
nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"

Mikael katsahti Tereseen.

Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle
ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"

Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla
toisensa sydämen sykähdykset.

Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten
monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt,
kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli
vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään!
Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"

Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen
äitiään enempää ilmaisemasta.

Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.

Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi
rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen
rahojaan!

Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka
oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat
ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.

Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä
sykkivän omaansa vasten.

Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat
lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka
kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!

Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle.
Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja
katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä!
Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"

Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat
liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa
tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja
mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten
heidän silloin käy?

Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin
hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.

Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin
kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen
poistuvan.

Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui
hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja
käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.

Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea
hohti yötaivaan tummalta taustalta.

Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:

"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja
löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on
siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus
sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja
pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! -- Sinusta
on tuleva uusi ihminen! -- Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu
puolijumalaksi! -- Sinä olet onnellinen! -- Sinua rakastetaan!"

... Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:

"Sinä olet varas!"

       *       *       *       *       *

Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.

Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet
häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet
henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen,
etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat
tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista,
missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan
päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta
eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä
hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet
erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen,
mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.

Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet
valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä
siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se
muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on
tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin
kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka
levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen,
joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan
sydämeni ääntä?"

Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle:
"Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"

Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo
toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin
ja näin he vaihtavat sieluja.

Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä
hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja
maallista autuutta.

Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.

Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä.
Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja
vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa
päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.

Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki
puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä
päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat
sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat
enemmän kuin suu.

Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus,
rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.

"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."

... Ei, ei, niin ei saa käydä... Timar eli saarella sellaisen
päivän, joka vastaa ijäisyyttä -- äärettömien tunteiden päivän. Se
päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin
kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.

Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen,
haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta
maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin
vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut
uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.

"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi
syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on
ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on
sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen
nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty
ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa,
riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua
ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi
kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen
harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä
murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja
jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene
täältä!"

Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa
koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä -- eikä aikonut
palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut
eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen
oli sallittu olla onnellinen.

Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan
aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä
kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael
Tereselle.

"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.

"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.

"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.

Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on
hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta
työnantaja maksaa hänelle.

Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän
jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa
häntä vuosi ja kaksikin -- aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.

Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista
pisaraakaan.

Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita,
joita hänen oli toimitettava.

Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli
tullessaan antanut pois.

"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.

"Ei", vastasi Mikael.

"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla",
neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on
susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."

Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu,
hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin
vielä tunnettu.

Sitten sanoi Terese Noëmille:

"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene
saattamaan häntä veneeseen."

Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!

Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.

Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.

Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä
silmiin.

"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"

Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:

"En mitään!"

Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän
ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:

"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka
kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen
Mikaelia kädestä.

Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael
sydämensä raskaaksi.

Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:

"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."

Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran
silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin
vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:

"Tuletteko takaisin?"

Mikael huumaantui tästä äänestä.

Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle:
'sinä'?"

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.

"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.

Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.

"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa
sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"

Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.

"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi.
Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."

Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

"Hyvästi siis, _te_ kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen
veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin
kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan
siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta
vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan
huutanut hänen jälkeensä.




Toinen luku.

UUSI MAAILMA, JATKOA


Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan
huostaan siihen asti kuin hän palaisi.

Mutta palaisiko hän?

Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen
hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan
soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan
voimisteluharjoituksiin halukas.

Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan,
jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.

Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja
virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla
tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä
sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa
maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten
muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista
uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti
kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden
vuosittaismuodostuman.

Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin
polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä
täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan,
seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän
asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa
pesäpaikka.

Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan
lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.

... Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, -- sanoi hän itsekseen.
Jos jo on vaikeata hoitaa _yhtä_ valhetta, kuinka sitten voisi
kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule
toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot
leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties
se on vain ohimenevä ihastus tahi -- mikä vielä pahempaa --
vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö,
kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy
itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta
turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä
että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua
puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän
tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi
petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?

... Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun,
millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan
hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty
Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin
on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin
jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä
olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.

... Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin
kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien
kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet
varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko
nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle
lunnaaksi?

... Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia
niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin
saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan
vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä
syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota
poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat
vain: Virkamatkoilla.

... Mutta miten on tytön käyvä?

... Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin
tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä
annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta
muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä
sydämellä ei käy leikkiminen.

... Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta,
lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten
on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei _ihmislakien_
mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?

... Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä
kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja
antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi
sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta,
johon syökset hänet?

... Tahdotko öisiin unelmiisi manata _lapsensurmaajan_ tai
itsemurhaajan kuvan?

... Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen
pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei
uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava
sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos
aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava
tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et
ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla.
Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se
nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka
sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana
sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika,
jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä,
hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina
olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.

Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto
kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.

Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.

... Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani?
Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut
aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut
... minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.

... Miksi minä olen onneton omassa kodissani?

... Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö
minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua
epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!

... Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä
olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen
hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen
olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken,
mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne
vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?

Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on
rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.

... Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?

... Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä
itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?

Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset
ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas
luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on
paennut hullua maailmaa?

... Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä
minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä
maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä
pelkäisin?

Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.

Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä
oli karhunmarjapensaiden peitossa.

Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.

Hänen sovittava henkensä puhui taas:

... Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka
ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta
levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on
yksi iloton päivä mennyt" -- mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan
rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä
mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan
ilosta, jotka vievät unesi?

Tähän vastasi vastustava henki:

... Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä?
Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla
kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja
kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan
niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?

Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen
läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea
ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä.
Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.

Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi
silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi
laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin
ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo.
Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi
raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten
savu vielä tuprusi.

Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan.
Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti
sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko
ruumiissaan.

"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.

"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen
ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen,
ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat
kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut
kuin elävä.

Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo
haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.

"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.

"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te
surmaatte minut."

"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" -- hän laukaisi
pyssynsä ilmaan -- "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole
syytä pelätä henkeäsi."

Teodor hoippuroi ulos majasta.

"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."

Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä
tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä
et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä
tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla
on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet
tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua
miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko,
että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja
rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja
tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"

Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän
oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin
ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette
minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina
poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun
on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen
suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta
erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle
tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut
täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun
ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne,
te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte
pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa
kuuntelemassa käskyjänne."

"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen
kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."

"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen
kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun,
kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei
nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."

"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille
siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te
mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta
Brasiliaan."

"Se oli kaikki valhetta."

"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"

"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."

"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"

"Paennut."

"Teille uskottuine rahoinenne?"

"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."

"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse
viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen
kanssa."

"Minä en mielelläni jäisi sinne."

"Miten on laita Brasilian-matkan?"

"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei
saada mitään laivanrakennuspuita."

"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli
väripuitakin."

Teodor hymyili.

"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle
kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat
aikeeni."

"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"

"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."

"Hm! -- Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa,
asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin,
saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."

"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."

"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän
kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän
toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa
on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty
prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri
se on oleva."

Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli
niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista
kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas
käsitettäisiin näyttelemiseksi.

"Tarkoitatteko totta, herra?"

"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja
teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni -- minun on saatava
varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut
raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden
koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa
asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte
menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä,
että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte
tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin
olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen,
joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen
vasemmalle."

Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.

Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.

"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte.
Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää
kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. --
Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi
kerralla on minun vuoroni ampua..."

Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:

"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut
kuoliaaksi kuin hullun koiran!"

Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.

"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus
kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"

Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja
pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.

"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.

Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi
hänen jälkeensä pidättäen häntä.

"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen.
-- Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!'
Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa,
antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen
lähteeksi. -- Isäni, isäni!"

Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi
ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki
kasvonsa ruohoon ja itki -- todellisia, rehellisiä kyyneleitä.

       *       *       *       *       *

Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä
oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.

Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt
etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen
hän oli ottanut esiin sukankutimensa.

Äkkiä Noëmi kirkaisi:

"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"

He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.

"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"

Terese yritti häntä rauhoittaa.

"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."

Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän
painoi käsillään sydäntään, sopertaen:

"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"

Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä"
sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.

       *       *       *       *       *

"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä
vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."

"Mitä me sitten sillä teemme?"

"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä
ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian
suorittavat työn."

"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri
jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."

"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä
aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä
vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo
lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."

"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en
seuraakaan mukana!"

"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne
jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä
jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä
työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani
johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra
Levetinczyn poistuessa huoneesta.

"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi
hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat
kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan?
Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla
sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä
herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä
viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on
mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja,
portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt
tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten
ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on
kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä
ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia
sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta!
Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä
kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka
Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä
tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari.
Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien
hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten
kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä
suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla
lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on
sellaisena pysyvä."

Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä
kuin hän.

Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä
jauholastauksessa.

Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli
jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias
voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen
kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa
voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion
kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata
valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa
velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa
vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen.
Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin,
rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet?
Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa
maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme
kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?

Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen
vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut
suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli
kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli
päätös kypsynyt teoksi.

Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet
maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.

Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia,
miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin
laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden
lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta -- jokainen,
joka näki sen, sanoi:

"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä
on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo
kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."

(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)

Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva
lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."

Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli
läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.

Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin
näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti
Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä.
Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.

Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan
sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin
setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:

    Isäni!

    Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa
    "Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä.
    Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta
    suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta
    kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan
    ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan"
    isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja
    maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä
    hyvyydestänne minua kohtaan!

Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän
muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.

Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle
tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi
loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet
jalo ihminen!

Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:

... Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä,
että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon,
että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen
meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele
jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet,
että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä,
hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy
äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta
kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?

... Sinä olet murhaaja!

... Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen,
kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa
pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että
hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen,
pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut,
Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.

... Sinä olet murhaaja!

Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut
surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja
pöyristyttäviä aavistuksia.

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä
enää tunsi samaksi mieheksi.

Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi,
tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti
jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi
hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes
hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että
hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen
käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies,
joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät
siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui
huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.

Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi
kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut
ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki
seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää
alaspainuneena.

Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen
muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti
taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen
olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama
olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän
tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.

Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen
toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui
avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään.
Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli
unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä
noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.

Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä
muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli
Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat
hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi
ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.

Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo.
Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman
vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois
humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät
marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.

Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja.
Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä
kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.

Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä
hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta -- hänen kirjoituspöytänsä
avain.

Kirje kuului näin:

    Kallis puolisoni!

    Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle.
    Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala
    teitä siunatkoon!

                                                    Timea.

Eikö mitään muuta!

Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona
kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli
saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä
avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!

Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen
aivoihinsa kamala ajatus.

Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen
sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista...
Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt
jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua... Muuttaessaan Ali
Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen
pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat
johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän
oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden
kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka
sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka
kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli
luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt
on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken.
Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun
kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen,
että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle
helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin
sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.

Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki -- ja silloin hän
halveksii puolisoaan.

Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä
todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa
tämän salaisuuden perille?

Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös -- vaiko alaspäin. --
Alaspäin?

"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen
minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan',
ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt,
mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"

Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut
palata kuin lyöty vihollinen.

Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan
ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat
Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden
sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös
tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä,
ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan.
Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi
käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.

Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen
salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin
lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä
tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee
kirkas päivänvalo.

Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille
aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne.
Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen
vaimolleen.

Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää
jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli
odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli
vakavasti päättänyt palata saarelle.

Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä,
koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan
poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava,
maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi
huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä,
tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.

"Galambocz'in hyttyset tulevat!"

Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in
kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja
jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho,
jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti
nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä
varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle,
ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät
eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja
syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista
henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta
jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.

Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut
omiaan käännyttämään hänet takaisin.

Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden
ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne,
minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa,
taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.

Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan
rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän
oli pelastunut.

Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa.
Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon
lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän
samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.

Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.

Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli
metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos
vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan
tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen
kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties
juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.

Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli
jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle
sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti
kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä
täällä maailmassa.

Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui
tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan
lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa.
Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle
ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja
etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni
majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet
tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti
muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.

Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia
kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen
omien ajatustensa hieroglyyfejä.

Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine
mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori,
kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään
tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen
ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet
risukudoksissa.

Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!

Miellyttävä perhejuhla -- sellaisessa ympäristössä!

Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan
toisin.

Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä
ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei
ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita
hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli
turvautunut rukoukseen.

Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin
ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän
ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:

"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän
luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.

Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi
nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka
johti suoraan Tonavan rannalle.

Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi
ja tulvinut yli äyräittensä.

Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat
kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi
itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina
ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli
sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä
ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi
kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.

Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.

Taivas oli varoittanut häntä -- luonnonvoimat käskivät häntä
kääntymään takaisin.

"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin,
minun täytyy mennä eteenpäin."

Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen
aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.

Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa
tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä
keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.

Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi
matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä
sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren
varassa.

Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.

Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää.
Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa,
vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei
väistänyt tuulta eikä vettä.

Hän oli heittänyt hattunsa veneen pohjalle. Hänen hiuksensa liehuivat
tuulessa ja veneeseen syöksähtelevä vesi heitti kylmää vaahtoa hänen
kasvoilleen jäähdyttämättä niitä. Hän oli helteissään. Hän joutui
aivan kuumeeseen kuvitellessaan Noëmin olevan vaarassa saarella. Tämä
ajatus antoi hänen käsivarsilleen voimaa ja joustavuutta.

Tonava ja tuuli ovat kaksi väkevää luonnonvoimaa; mutta niitäkin
väkevämmät ovat intohimo ja ihmisen tahto. Timar todisti tämän
väitteen oikeaksi. Mikä tarmo hänen rinnassaan, mikä kestävyys hänen
käsivarsissaan! Oli yli-inhimmillistä pyrkiä Ostrovasaaren niemelle.
Timar pääsi perille ja levähti niemen suojassa. Ostrovasaari oli
kokonaan tulvan vallassa. Vesi virtaili puiden lomitse. Täällä oli
helppoa työntää venettä eteenpäin ponnistamalla airoilla puista.
Hänen täytyi kulkea saaren poikki antaakseen veneen sitten liukua
virran mukana Noëmin asunnolle.

Kun hän oli saanut veneen kyllin ylös ja päässyt näreiköstä ulos,
näyttäytyi uusi, hämmästyttävä näytelmä.

Vapaa saari lepäsi muulloin leveän kaislikon takana, jonka
yläpuolella puiden latvat vain kohosivat. Nyt ei kaisloja näkynyt
ensinkään, saari lepäsi vapaana Tonavan haarassa. Laineet löivät
kaislikon yli, puut seisoivat vedessä ja vain kallionkieleke
läheisimpine ympäristöineen kohosi veden pinnasta.

Kuumeentapaisella kiireellä hän työnsi veneen virtaan. Joka aironveto
vei häntä lähemmäs kalliota, jonka huippu sinersi kukkivista
lavendelipensaista sivujen helottaessa kapusiinilais-krassin
köynnösten kullassa.

Ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.

Hän saattoi jo nähdä hedelmäpuutarhan, jonka puut seisoivat vedessä
rungon puoliväliin saakka; mutta ruusutarha oli kuivilla ja sinne
olivat lampaat ja vuohet paenneet.

Nyt kajahtaa Almiran iloinen haukunta hänen korviinsa. Koira tulee
hypellen alas rantaan, syöksyy jälleen takaisin, hyppää veteen, ui
tulijaa vastaan ja sitten taas takaisin.

Näkeeköhän Mikael tuota ruusuista olentoa, joka seisoo kukkivan
jasmiinipensaan luona, juosten häntä vastaan aina veden reunaan asti?

Vain yksi airojenveto ja vene on maissa. Mikael hypähtää rantaan ja
virta vie veneen muassaan. Sitä ei enää tarvittu, eikä kukaan huomaa
vetää sitä maihin. Nuo kaksi näkevät vain toisensa.

Heidän ympärillään on ensimäisten ihmisten paratiisi! Hedelmistä
raskaita puita, kukkivia niittyjä ja kesyjä eläimiä, aaltokehän
ympäröiminä ja tämän kaiken keskellä -- Aatami ja Eeva.

Neito seisoo väristen, kalpeana tulijan edessä, ja kun tämä syöksyy
häntä vastaan ja neito näkee kaivattunsa vieressään, heittäytyy hän
hänen syliinsä ja huutaa hurmaantuneena, itsensä unhottaen:

"Sinä olet tullut takaisin! Sinä, sinä, sinä!" Ja sittenkin kun hänen
suunsa ei enää voinut puhua, hän yhä kuiskaili: "Sinä, sinä, sinä!"

Heidän ympärillään kukkii Eeden. Jasmiinipensas kaartaa
hopeanhohtoisen kukkakruununsa heidän ylleen ja satakielien ja
kultarastaiden kuoro laulaa Jumalan ylistystä.




Kolmas luku.

SULOINEN KOTI.


Virta vei veneen muassaan. Alus, jolla saaren asukkaat olivat
saapuneet, oli aikoja sitten lahonnut eikä uutta oltu hankittu.
Vieras ei voinut lähteä saarelta, ennenkuin ensimäiset hedelmänostajat
laskivat maihin. Siihen kuluisi vielä viikkoja ja kuukausia.

Onnen viikkoja ja onnen kuukausia!

Lukemattomia ilon päiviä.

Vapaasta saaresta tuli Timarin koti. Siellä hänellä oli työtä ja
lepoa.

Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin
jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia
kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen.
Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan,
tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.

Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä,
mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia,
miehelle kuului lapion hoito.

Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten
vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se
olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän
työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä.
Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He
eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet
lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä,
jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.

Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä
hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä
ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet
runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen
toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa
ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.

Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen,
kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria
vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut
edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän
ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois?
Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että
rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa?
Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja
vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä
elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt
levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys:
"Rakastatko minua?"

Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin
löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta
kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät
etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän
syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"

Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja
sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä
vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.

Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa
alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä,
omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.

Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää
omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän
silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?

Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään
mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.

Hänen henkensä oli kahtaalla, oli jaettu kahtia. Toisaalla sitoi
hänet hänen omaisuutensa, hänen kunniansa, hänen asemansa maailmassa,
toisaalla hänen rakkautensa.

Tosin olisi hän helposti saattanut lähteä täältä. Tonava ei ole
mikään meri ja hän oli hyvä uimari. Näin ollen hän olisi hyvin
voinut uida toiselle rannalle. Häntä ei olisi täällä pidätetty;
tiedettiinhän hänellä olevan asioita toimitettavana. Mutta kun hän
taas oli Noëmin kanssa, unohti hän koko maailman. Silloin hän tunsi
vain rakkautta, autuutta ja ihailua.

"Oi, älä rakasta minua niin suuresti!" kuiskasi tyttö hänelle.

Ja niin meni päivä toisensa perästä.

Näin joutui sekin aika, jolloin hedelmät alkoivat kypsyä. Puiden
oksat painuivat maahan suloisen taakkansa alla. Oli ilo nähdä
hedelmien kehittyvän päivä päivältä täydellisyyttään kohti.
Päärynät ja omenat alkoivat saada heimovärinsä; vihreä ruskettui
nahankeltaiseksi tai sai kultaisia ja punaisia viiruja; tämä
ruskea värivivahdus muuttui päivän puolella purppuranpunaiseksi;
kullankeltaiseen sekaantui karmiinipilkkuja ja karmiinin pieniä,
vihreitä pisteitä, ja hedelmä hymyili kuin iloiset lapsenkasvot.

Timar auttoi naisia hedelmien korjuussa. He täyttivät kokonaisia
koreja näillä jumalanantimilla. Timar laski hedelmät aina koriin
heittäessään. Kuinka monta sataa, kuinka monta tuhatta? Mikä
aarre! Oikeata kultaa! Eräänä päivänä auttaessaan Noëmia kantamaan
täysinäistä koria hedelmävarastoon näki hän vieraita majan edustalla.
Hedelmänostajat olivat saapuneet.

Moniin kuukausiin olivat nämä ainoat, jotka toivat tietoja
ulkomaailmasta!

He keskustelivat parhaillaan Terese-rouvan kanssa hedelmien ostosta.
Tässäkin harjoitettiin tavanmukaista vaihtokauppaa.

Terese-rouva tahtoi kuten ainakin, viljaa hedelmistään; mutta
kauppiaat eivät tahtoneet antaa hänelle vastineeksi niin paljon kuin
ennen. He sanoivat viljan tulleen hyvin kalliiksi. Viljakauppiaat
Komornissa olivat ostaneet suuret määrät viljaa ja korottaneet
hinnat; he jauhattivat sitä ja lähettivät sen meren tuolle puolen.

Tätä ei Terese-rouva tahtonut uskoa, se oli vain kauppurijuorua.

Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen
keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?

Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta
vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus
sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin
taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.

Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen
velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin.
Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä
vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli
käyttänyt saarella ollessaan.

Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä
kalleuksinaan.

Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.

Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.

Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.

Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin
kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet
todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden
jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen
muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita
vain kaksi ihmistä osasi lukea.

"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"

Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat
lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi
sanoa jäähyväiset.

Noëmi oli järkevä. Hän ei itkenyt. Tiesihän hän Mikaelin tulevan
takaisin. Hän ajatteli paljon enemmän matkarepun täyttämistä.

"Tulee jo yö siksi kun pääset toiselle rannalle", hän sanoi hellällä
huolenpidolla Mikaelille. "Eikö sinulla ole asetta?"

"Ei. Ei kukaan tee minulle pahaa."

"Mutta kas, tuossahan onkin pistooli repussasi", sanoi Noëmi vetäen
uteliaana ampuma-aseen esiin.

Mutta silloin hän kalpeni.

"Se on _hänen_ aseensa!"

Timar säikähtyi tytön ilmettä.

"Silloin kun sinä lähdit luotamme viime kerralla", sanoi tyttö
kiivaasti, "väijyi hän sinua toisella rannalla ja ampui jälkeesi
tällä pistoolilla."

"Kuinka pistää päähäsi sellainen ajatus?"

"Minä kuulin hänen molemmat laukauksensa ja sitten sinun. Niin se on.
Sinä otit häneltä pistoolin."

Timar hämmästyi sitä, että rakastavaiset näkevät sellaistakin, jota
eivät heidän silmänsä erota. Hän ei voinut väittää vastaan.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi tyttö.

"En."

"Mitä olet sitten hänelle tehnyt?"

"Älä enää pelkää häntä. Hän on lähtenyt Brasiliaan. Välillämme on nyt
puolet maapalloa."

"Minä näkisin mieluummin välillämme kolme jalkaa maata!" huudahti
Noëmi kiivaasti tarttuen Mikaelin käteen.

Mikael katsahti hämmästyneenä Noëmin kasvoihin.

"Sinä? Sinullako on tuollaisia murha-ajatuksia, sinulla, joka et voi
nähdä kanaakaan tapettavan, jolla ei ole omaatuntoa polkea kuoliaaksi
hämähäkkiäkään eikä pistää perhosta neulaan!"

"Mutta hänet, joka voisi riistää sinut minulta, hänet voisin minä
surmata, samantekevää, olisiko se ihminen tai paholainen tai aave!..."

Ja näin sanoen hän syleili intohimoisesti rakastettua miestä. Mies
värisi ja hehkui.




Neljäs luku.

SUKUKORUT.


Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa
täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen
katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan
keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle
jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä,
toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista
Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää
pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.

Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat
eivät milloinkaan kiroile.)

"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut
veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja
vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"

Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten
kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi
varastanut muuta kuin veneen!

"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä
vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut
venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon
ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä
satamaan."

Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa
saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia.
Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä
näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli
hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen
viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle
olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin
palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus,
jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen
oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät
eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten
voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut
konttorikseen.

Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin
pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.

Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän
matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka,
että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei
hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi
on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen
tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat
sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin.
Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.

Jos hän pääsisi metsästyspuiston ja siipirakennuksen portaiden
kautta konttoriinsa, jonka avain hänellä oli taskussaan, pukeutuisi
hän nopeasti ja kun sitten hän olisi pitkältä matkalta palanneen
näköinen, kutsuisi hän sisään tilanhoitajan.

Alussa kävi kaikki hyvin. Kenenkään huomaamatta Timar pääsi aina
konttorinovelle asti.

Mutta juuri aikoessaan avata sitä avaimellaan, teki hän sen
yllättävän huomion, että toinen avain jo ennestään oli lukossa.

Joku oli huoneessa!

Mutta siellähän ovat hänen paperinsa, hänen kirjansa; sinne ei
kenkään saa mennä. Kuka se hävytön on?

Hän tempasi kiukustuneena auki oven ja syöksyi sisään.

Mutta nyt oli hänen vuoronsa säikähtyä.

Hänen kirjoituspöytänsä ääressä istui henkilö, jota hän kaikkein
vähimmin olisi odottanut täällä näkevänsä.

Se oli Timea.

Vähemmän hän olisi säikähtänyt nähdessään haamun toisesta maailmasta
kuin tuon hennon olennon valkeine kasvoineen ja levollisine
katseineen, olennon, joka hänet nähdessään nousi kirjoituspöydän
äärestä laskien kynän kädestään.

Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli
työskennellyt.

Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli
hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen
matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä
oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.

Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään.
Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle
kätensä.

Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen
puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen
jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä
tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako?
Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen
verenkierron apaattinen ilmaisu?

Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan
Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin
olla näkemättä.

"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin
matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä
huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä
tänne. Silloin olen minäkin valmis."

Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.

Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen
suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.

Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.

Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa
sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, -- Koska hän ei
voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä,
oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen
häntä -- ja kuka ties kuinka kauan.

Mutta kuinka oli rouva tullut Levetincz'iin?

Ja mitä hän teki siellä?

Mikael pukeutui nopeasti. Riisumansa vaatteet hän kätki
vaatekonttorin nurkkaan. Muutoin voitaisiin kysyä häneltä: "Mistä
ovat nämä reiät hihoissa, mistä nämä kuluneet kyynärpäät. Ja ennen
kaikkea, mistä tämä liinapuku monivärisine kirjailuineen?" Naiset
ymmärtävät koruommelneulan hieroglyyfien kieltä. Jonnekkin oli
vaatteet kätkettävä.

Hän teki ankarasti työtä saippualla. Eikö häneltä kysyttäne, mitä
hän on tehnyt noilla käsillä, joihin on kasvanut niin paksu nahka ja
jotka ovat niin karheat?

Kun hän oli valmis, meni hän konttorihuoneeseen. Timea oli häntä
vastassa jo ovella, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Menkäämme sisälle syömään aamiaista."

Konttorista oli kuljettava Mikaelin pukuhuoneen lävitse, ennenkuin
päästiin ruokasaliin. Siellä odotti Mikaelia uusi yllätys.

Pyöreä pöytä oli katettu kolmelle. Kuka olisi kolmas?

Timea soitti. Toisesta salinovesta tuli kamarineiti, toisesta Atalia.

Kun Atalia näki Timarin, leimahti hänen kasvoilleen raivoisan vihan
puna, jota hän ei voinut estää nousemasta.

"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin?
Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä
ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida
liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi
tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."

"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.

"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin
kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta.
Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen
matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta
huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi
talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä
aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa
tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja
opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen
englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa -- se ei toden
totta ole mikään huvitus nuorille naisille."

"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.

Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista
veitsestä, kahvelista ja lasista.

"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut
katettu teitäkin varten."

Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei
enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän
hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.

Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.

Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan
konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen
tämän kysyessä hänen matkaansa.

Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?

Mutta Timea ei sanallakaan kosketellut sitä asiaa.

Hän työnsi kaksi tuolia kirjoituspöydän luo ja laski kätensä
avoimelle pääkirjalle.

"Tässä, herrani, näette liikeasioittenne kannan siitä lähtien, kun
jätitte niiden hoidon minun käsiini."

"Tekö itse olette hoitanut niitä?"

"Käsitin teidän sitä tarkoittaneen. Kirjeestänne näin teidän
alottaneen suurenmoisen yrityksen: unkarilaisten jauhojen
ulosviennin. Minä huomasin sekä omaisuutenne että luottonne ja
kauppiaskunnianne olevan tässä pantuna alttiiksi, vieläpä tärkeän
teollisuushaaran synnyn riippuvan tämän yrityksen onnellisesta
ratkaisusta. Minä en ymmärtänyt tätä liikettä, mutta minä ymmärsin
asian riippuvan suuremmassa määrin omantunnontarkasta, luotettavasta
huolenpidosta kuin liiketottumuksesta. Minä en senvuoksi luovuttanut
sitä kolmansiin käsiin. Heti saatuani teidän kirjelmänne lähdin
Levetincz'iin ja ryhdyin kehoituksenne mukaisesti johtamaan
kaikkea. Opiskelin kirjanpitoa ja opin tulemaan toimeen laskuissa.
Luulen teidän löytävän kaikki hyvässä järjestyksessä. Kirjat ja
kassansisältö pitävät yhtä."

Timar katseli ihmetellen tuota naista, joka niin levollisesti
harkiten osasi johtaa käsiensä kautta kulkevia miljoonia
määräpaikkaansa, vetää sisään ja antaa ulos ja nopeasti pelastaa ne
pääomat, jotka olivat vaarassa, -- ja joka ymmärsi vieläkin enemmän.

"Onni on suosinut meitä tänä vuonna", jatkoi Timea, "ja on korvannut
minun puuttuvat tietoni. Näiden viiden kuukauden nettotulo on
viisisataatuhatta guldenia. Tämä summa ei kumminkaan ole vapaana,
minä olen, teidän valtakirjaanne käyttäen, sijoittanut sen uusiin
liikeyrityksiin."

Minkähänlaatuisia liikeyrityksiä naisen järki keksinee?

"Teidän ensimmäinen jauholähetyksenne Brasiliaan onnistui
täydellisesti. Unkarilaiset jauhot tulivat Etelä-Amerikan
markkinoilla suosituiksi. Niin kirjoittavat teidän asiamiehenne
Rio Janeirosta, jotka kaikki yksimielisesti ylistävät teidän
pääasiamiehenne, Teodor Kristyanin kuntoa ja rehellisyyttä."

Timar ajatteli itsekseen: "Menettelen minä kuinka hullusti tahansa,
on teollani aina hyvät seuraukset, ja suurinkin hullutus, johon
ryhdyn, muuttuu viisaudeksi. Milloin tämä on päättyvä?"

"Saatuani nämä tiedot harkitsin, miten te itse olisitte menetellyt.
Ajattelin, että on käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja kaikin voimin
vallattava ne markkinat, jotka täten avautuivat. Vuokrasin heti
useita myllyjä. Hankin uusia laivoja ja lastautin ne, ja tällä haavaa
on teillä uusi jauholähetys matkalla Etelä-Amerikkaan, ja sillä te
voitte lyödä laudalta kaikki kilpailijat."

Mikael hämmästyi. Tämä nainen oli rohkeampi kuin moni mies. Jonkun
toisen vaimo olisi huolellisesti lukinnut saadut rahat, hukkumisen
pelosta, mutta tämä uskaltaa jatkaa puolisonsa alkamaa liikeyritystä
kymmenkertaisen mittakaavan mukaan!

"Minä arvelin, että te olisitte menetellyt samalla lailla", sanoi
Timea.

"Olisin kyllä."

"Muutoin osottautui alotteemme oikeaksi, koska heti meidän
ryhdyttyämme kasvavalla innostuksella yritykseen, tuli jäljessämme
heti kokonainen kilpailijoiden sarja, jotka nyt päätäpahkaa
jauhattavat vehnää ja kuljettavat jauhoja tynnyreissä Brasiliaan.
Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä. Me voitamme ne
kaikki. Ei kenkään niistä tunne sitä salaisuutta, jossa unkarilaisten
jauhojen etu oikeastaan on."

"Mikä se sitten on?"

"Jos joku olisi kysynyt sitä vaimoltaan, olisi hän kenties voinut
saada tietää sen. Minä pääsin perille asiasta vertailemalla
amerikkalaisen viljan hintoja. En nähnyt missään niin raskasta vehnää
kuin unkarilainen on. Meidän täytyy siis jauhattaa täysipainoista
tavaraa, voittaaksemme amerikkalaisen. Mutta tähänastiset
kilpailijamme ovat ottaneet kevyempää tavaraa, ja siksi he
epäonnistuivat meidän pysyessämme voitonpuolella."

Mikael hämmästyi hämmästymistään. Sillä aikaa kuin hän itse
kuukausimääriä oli maannut väijymässä paratiisin kiellettyä hedelmää,
uhrasi tämä hento nainen päivät ja yöt voittaakseen ne vaikeudet,
jotka liittyivät tähän laajakantoiseen yritykseen. Hän askarteli
kuivassa, sieluaherpaisevassa työssä ja hankki uutta ylistystä,
loistoa ja kunniaa miehensä nimelle, kieltäytyen itse kaikesta
nautinnosta. Hän kätki ihanan, nuorekkaan olentonsa tänne kauas
tasankojen suoperäisiin viljaviin seutuihin. Hän tyytyi kaikkiin
vaikeuksiin, rasittui, solmi liikeyrityksiä ja piti silmällä kaikkea,
-- tekipä hän enemmänkin, hän, suloinen puoliso, joka kaivautui
liikeasioiden vaivoihin, vaikka oli luotu elämännautintoihin, ei edes
kysynyt kotiinpalaavalta mieheltään: No, mitä sinä olet tehnyt sillä
aikaa?

Mikael suuteli Timean kättä pyhällä, aralla kunnioituksella,
jommoisella me suutelemme kallista vainajaa, joka ei enää kuulu
meille, vaan hautaan eikä enää tunne suudelmaamme.

Kun hän muisteli Timeaa sinä aikana, jonka hän oli viettänyt saarella
itseunhotuksen juopumuksessa, ajatteli hän aina: Hän etsii itselleen
huvitusta matkustelemalla tai lähtemällä kylpylaitokseen. Rahaahan
hänellä oli yllin kyllin ja hän saattoi sillä tehdä, mitä halusi, --
nyt hänen täytyi nähdä, mikä oli ollut Timean huvina: tehdä laskuja,
istua konttorissa, vaihtaa kirjeitä ja oppia ilman kielienopettajaa
kahta vierasta kieltä -- ja kaikkea tätä hän oli tehnyt täyttääkseen
puolisonsa toivomuksen.

Timar sai kuulla vaimoltaan suuremmoisesti laajennetun liikkeensä
kaikista haaroista. Tämä käsitti välitys-, diskontto- ja
pörssiasioita, maanviljelystä ja tehdasteollisuutta, ja kaikista
näistä liikkeenhaaroista teki Timea miehelleen tarkan tilin.
Konsolin, pörssipaperien ja metallirahan kurssista, vuokrista,
alivuokraajista, raskaasta ja kevyestä tavarasta, välityspalkkioista,
liikapainosta, tonnipainosta, ulkomaisten rahalajien sekasotkusta,
mitasta ja painosta -- kaikessa tässä hän liikkui niin nopeasti kuin
hän olisi aivan nuoruudestaan asti ollut tottunut siihen. Hänen oli
myös usein täytynyt ajaa riita-asioita ja solmia vaikeita sopimuksia,
jotka vaativat suurta asioihin perehtymistä; mutta nämäkin hän oli
suorittanut tyydyttävällä tavalla. -- Timar oli varma siitä, että jos
hän itse olisi suorittanut kaiken tämän viidessä kuukaudessa, olisi
hän ollut työssä aamusta iltaan. Kuinka vaikea olikaan sellainen
tehtävä ollut nuorelle naiselle, jonka vielä lisäksi oli ensin
perehdyttävä näihin toimiin. Eihän hänelle voinut jäädä kylliksi
aikaa edes levätäkseen.

"Mutta tehän olette minun edestäni tehnyt täällä hirvittävän työn."

"Se on tosi; alussa joutui työ hitaasti, mutta sitten minä totuin
siihen, eikä se silloin enää väsyttänyt. Työ tekee hyvää."

Mikä surumielinen lohdutus! Nuori vaimo löytää lohdutusta työstä!

Mikael veti Timean käden luokseen. Syvä surumielisyys kuvastui hänen
kasvoillaan. Hänen sydämensä oli niin raskas.

Oi jospa hän vain olisi tiennyt, mitä Timea sillä hetkellä ajatteli!
Hän ei voinut saada kirjoituspöydän avainta mielestään.

Jos Timea on päässyt hänen salaisuutensa perille, niin on hänen
menettelytapansa vain hirvittävä tuomio, joka on langetettu hänen
päälleen osoittamaan, mikä erotus on syyttäjän ja syytetyn välillä.

"Ettekö ole koko tänä aikana oleskellut Komornissa?" hän kysyi.

"Vain kerran kun minun täytyi kirjoituspöytänne laatikosta etsiä
Scaramellin kanssa tehtyä sopimusta."

Timar tunsi veren hyytyvän suonissaan.

Timean kasvot eivät ilmaisseet kerrassaan mitään.

"Nyt me lähdemme Komorniin", sanoi Timar; "asiat ovat järjestyksessä;
meidän on odotettava tietoja laivojemme kohtalosta, ja ne tiedot
eivät voi saapua ennen kuin talvella."

"Hyvä on!"

"Tai tahdotteko kenties mieluummin matkustaa Schweiziin tai Italiaan?
Nyt on juuri soveliain aika."

"Ei, Mikael, me olemme kyllin kauan olleet erossa; olkaamme nyt
yhdessä."

Mutta ei ainoakaan kädenpuristus osoita, miksi hän tahtoisi olla
Mikaelin kanssa.

Mikael ei rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan hellää sanaa.
Valehtelisiko hän vielä enemmän?

Ja siitä huolimatta -- kuinka paljon hänen olikaan valehdeltava!

Aamusta iltaan! Onhan hänen vaitiolonsakin valhetta!

Kirjojen ja paperien tarkastamiseen meni koko iltapäivä. Illalliseksi
oli kutsuttu kaksi vierasta, tilanhoitaja ja korkea-arvoinen herra
tuomiorovasti.

Herra tuomiorovasti oli pyytänyt heti saada tiedon herra von
Levetinczyn paluusta saadakseen käydä häntä tervehtimässä. Saatuaan
sanoman hän heti kiirehti linnaan. Hänellä oli myös rinnassaan
kunniamerkkinsä.

Heti sisääntultuaan hän sytytti kaunopuheliaan ilotulituksen,
jossa hän ylisti Timaria seudun hyväntekijänä. Hän vertasi Timaria
Noak'iin, joka rakensi arkin, Josefiin, joka pelasti kansansa
nälänhädästä, ja Mosekseen, joka antoi sataa mannaa alas taivaasta;
Timarin alkaman jauhokaupan hän sanoi olevan suurenmoisimman
yrityksen, joka oli milloinkaan lähtenyt Europasta. Eläköön jauhojen
viennin Columbus!

Timarin täytyi vastata tähän tervetuliaispuheeseen. Hän puhui
sangen hajamielisesti ja paljon pötyä. Hänen oli vaikea pidättäytyä
nauramasta ja sanomasta korkea-arvoiselle herralle: "Hahaha! Älkää
kuvitelkokaan minun ryhtyneen tähän yritykseen tehdäkseni teitä
onnelliseksi; minulle oli tärkeätä karkoittaa tyhmä poika erään
pikku tytön läheisyydestä, ja jos tämä tyhmyys on vienyt joihinkin
viisaihin tuloksiin, niin on ansio kokonaan tämän vierelläni istuvan
naisen. Naurakaa toki, herrasväki!"

Syödessä nousi hyvä tuuli. Yhtävähän tuomiorovasti kuin tilanhoitaja
olivat viinin ylenkatsojia. Herra tuomiorovasti oli "kalugyer",
rumanian kielellä pappi, jonka vaimo oli kuollut ja joka ei saanut
mennä uusiin naimisiin. Siitä huolimatta hän jatkuvasti ihaili
kaunista sukupuolta eikä säästänyt kohteliaisuuksia Timealle ja
Atalialle, jolla hän taas joutui tilanhoitajan sukkeluuksien
maalitauluksi.

Vanhan, hupaisan herran päähänpistot ja jutut saivat Timarinkin
hymyilemään, mutta niin pian kuin hän heitti silmäyksen Timean
jääkylmiin kasvoihin, kuoli hymy hänen huulillaan.

Timea oli jättänyt hyvän tuulensa jonnekin muualle.

Oli jo tullut hämärä ennenkuin ateria oli päättynyt. Molemmat vanhat
herrat huomauttivat toisiaan vallattomasti siitä, että oli jo aika
lähteä, sillä herra puoliso oli äskettäin palannut nuoren vaimonsa
luo pitkän poissaolon jälkeen, ja heillä varmaankin oli paljon
puhuttavaa toisilleen.

"Tekisivätpä he todella oikein, jos pian menisivät tiehensä",
kuiskasi Atalia Timarille. "Timean päätä alkaa joka ilta kivistää
niin ankarasti, että hän ei saa nukuttua ennen puoliyötä. Katsokaapa,
miten kalpea hän on!"

"Timea, voitko pahoin?" kysyi Timar hellästi.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Timea.

"Älkää uskoko häntä. Aina siitä saakka, kun tulimme Levetincz'iin,
vaivaa häntä hirveä päänsärky. Se on hermosärkyä, jonka hän on saanut
aivorasituksesta ja epäterveellisestä ilmanalasta. Äskettäin näin
hänen päässään harmaan hiuksen. Mutta hän salaa tautinsa, siksi
kunnes makaa vuoteessa, eikä enää nouse, eikä hän siinäkään valita."

Timar tunsi hengessä samoja tuskia kuin rikollinen, joka on
kidutuspenkillä.

Eikä hänellä ollut rohkeutta sanoa vaimolleen: "Jos sinä olet sairas,
niin salli minun maata huoneessasi, että voisin hoitaa sinua."

Ei, ei, hän pelkäsi unessa lausuvansa Noëmin nimeä ja vaimon voivan
kuulla sen, kun tuskat pitivät häntä valveilla puoli yötä.

Hänen täytyi paeta häävuodettaan.

Seuraavana päivänä he läksivät Komorniin. He matkustivat
postihevosilla. Mikael istui vastapäätä naisia. Matka oli ikävä.
Elo oli jo korjattu ja yksitoikkoiset niittymaat kohtasivat silmää
kaikkialla. Ei kenkään ajajista puhunut mitään. Kaikkien kolmen oli
vaikea pysyä hereillä.

Mutta iltapäivällä ei Timar enää voinut kestää vaimonsa mykkää
katsetta ja hänen salaperäisiä, arvoituksellisia kasvojaan. Muka
saadakseen polttaa hän istuutui ajajan viereen ja jäikin sinne.

Noustessaan pois eräällä asemalla valitteli Atalia huonoja teitä,
hirvittävää kuumuutta, vaivaavia kärpäsparvia, tukahuttavaa pölyä
ja matkan muita vaikeuksia. Majatalot olivat likaisia, vuoteet
epämukavia, ruoka vastenmielistä, viini hapanta, vesi ei ollut
puhdasta, kasvot, joita näki, aivan kauhistuttavia. Hän tunsi
olevansa koko matkan ajan kuolemansairas, hän oli ylönantamaisillaan,
hänellä oli kuumetta, pää oli halkeamaisillaan; miten silloin Timea
mahtoikaan kärsiä, hän kun oli niin hermostunut.

Koko tien oli Timarin pakko kuunnella tätä valitusta. Timea ei
sitävastoin päästänyt kuuluviin ainoatakaan valituksen ääntä.

Kun he tulivat Komorniin, otti Sohvi-rouva heidät vastaan selittäen
aivan harmaantuneensa yksinäisyydessään. Hänkö olisi harmaantunut!
Päinvastoin hän oli viihtynyt kuin kala vedessä saadessaan päivät
päästään vaeltaa talosta taloon juoruamassa oikein sydämensä pohjasta.

Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on
joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden
selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.

Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä
avaimen.

Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt
hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.

Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva,
viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli
suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä
arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja
maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut
-- käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut
salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi
helposti päästä laatikkoihin.

Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa
hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla
myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on
tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen,
jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo
kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette
joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa
polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.

Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin
on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on
tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se
on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän
tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein,
kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen
tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden,
näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.

Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa
on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä
salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan,
että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.

Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on
sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva
uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja
maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua,
jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta
miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty
ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on
vannonut alttarin ääressä.

Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!

Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin
uusi valhe.

Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se
kädessään Timean luo.

"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen
oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä
olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen
jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka
on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten
jättää korun teille."

Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän
välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan
katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi
sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista -- se on jo
kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut.
Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys
sinua ympäröi?"

Ja silloin Timar olisi hukassa.

Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.

Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen
marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi
peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli
sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne
purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.

Mikael oli pelastettu.

Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti
nyyhkyttää.

Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä.
Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.

Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi
itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!...
Hän on antanut sen minulle!"

Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:

"Kiitoksia... tuhansia kiitoksia!..."

Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi
pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain
suudella niitä.

Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule
varastaa."

Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi
suudelma näille huulille ryöväystä.

Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli
säilyttänyt pöytälaatikossa.

(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää
koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota
tarvitsee!)

Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli
ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen
kera vaimonsa luo.

"Minä en ole vielä sanonut teille kaikkea", hän puhui Timealle.
"Samasta paikasta, mistä sain kuvan, löysin nämäkin korut ja ostin
ne teille. Ottakaa ne lahjaksi minulta." Ja näin sanoen hän laski
korun toisensa jälkeen Timean helmaan, kunnes säkenöivä joukko peitti
tämän koko esiliinan. Se oli kuin haltijattaren lahja "Tuhannesta ja
Yhdestä yöstä."

Atalia seisoi vieressä, kalpeana kateudesta ja kädet nyrkkiin
puristettuna katkeruudesta. -- Sillä kaikki tuo olisi voinut olla
hänen!

Mutta Timean kasvot synkistyivät ja muuttuivat jälleen
marmorikylmiksi. Hän katseli välinpitämättömänä sylissään olevia
jalokiviä. Timanttien ja rubiinien säteet eivät lämmittäneet häntä.




Viides luku.

UUSI VIERAS.


Pitkä talvi kului liikeasioiden hoidossa. Ainakin nimittävät rikkaat
raharuhtinaat tätä liikeasiainhoidoksi.

Levetinczy alkoi tottua asemaansa. Rikkaus synnyttää hyviä unia.
Hän matkusti usein Wieniin ja otti osaa suurten pankkiirien
huvituksiin. Hän näki edessään monta hyvää esimerkkiä. Se, joka
omistaa miljoonia, voi sallia itselleen ylellisyyden ostaa
jalokivikauppiaalta uudenvuodenlahjoja kaksi kappaletta joka lajia
ilahuttaakseen yhtä aikaa kahta sydäntä -- toisella rouvaansa, joka
istuu kotona vastaanottamassa vieraita juhlia vietettäessä, muun
ajan kuluessa perhehuolissa; toisella jotakin toista naista, joka
joko tanssii tai laulaa, mutta kummassakin tapauksessa vaatii hienon
hotellin asunnokseen, koruja ja pitsejä. Timar oli kyllin onnellinen
saadakseen olla mukana sekä rahaparoonien kotoisissa juhlissa,
joissa kunnioitettavat naiset kaatavat teetä ja kysyvät vieraalta,
miten hänen perheensä voi, että myös näissä toisin järjestetyissä
iltakutsuissa, joissa sangen kursailemattomat naiset ilmeisellä
mieltymyksellä antautuvat samppanjan nauttimiseen, ja missä
jokainen härnää Timaria kysymyksellä, eikö hänellä vielä ole mitään
tuttavuuksia oopperassa.

Punastuminen, jolla hyväluontoinen Timar vastaa sentapaisiin
viittauksiin, lisää vain yleistä iloa. "Mitä te ajattelette!" sanoo
eräs miljoonanomistaja totisena; "herra Levetinczy on hyveellisen
aviomiehen esikuva." -- "Ei siihen mitään taitoa tarvita", sanoo
toinen, "kun vaimo on niin kaunis ja sielukas, ettei sellaista ole
koko Wienissä." -- "Hän on saituri", sanoo hänen selkänsä takana
kolmas, jota puistattaa ajatellessaan, mitä sellainen pitsejä ja
silkkiä nielevä olento tulee maksamaan. -- Toiset taas juttelevat
keskenään ja levittelevät salaisuutta, että Timar on onneton
mies, jonka sydän pysyy kylmänä, vaikka kuka tahansa panisi sen
koetukselle. -- Itse asiassa häntä viekottelevatkin monet kauniit
ja nerokkaat naiset, jotka ovat opetelleet taitoa valloittaa miehiä
ja saavuttaneetkin jonkunlaisen taituruuden; mutta Timar pysyy
kylmänä ja luoksepääsemättömänä kaikille viehätyksille, kaikille
viekotuksille. Hän on tunteeton.

"Oikean aviomiehen esikuva!" sanovat hänen ihailijansa. "Inhoittava
ihminen!" kuuluu sitävastoin hänen vihamiestensä leiristä.

Mutta hän vaikenee ja ajattelee -- Noëmia.

Mikä ijäisyys olikaan tämä kuuden kuukauden aika, jolloin hänen oli
elettävä erossa Noëmista, jolloin hänen aina täytyi ajatella häntä,
eikä voinut uskoa kenellekään ajatustensa sisältöä!

Usein hän yllättää itsensä juuri kertomassa niistä. Kerran hänen
istuessaan aterialla kotonaan, ovat nämä sanat livahtamaisillaan
hänen suustaan: "Kas! Juuri tuollaisia omenia saa sillä saarella,
missä Noëmi asuu." Kun Timean silmät joskus ilmaisivat hänellä olevan
päänsärkyä, tuntee Timar kiusausta sanoa hänelle: "Ah, kun Noëmilla
oli päänsärkyä haihtui se heti, kun panin käteni hänen otsalleen." Ja
kun hän näkee Timean suosikin, valkoisen kissan, on hänen huulillaan
kysymys: "Oi, Narcissa, minne emäntäsi on joutunut?"

Mutta hänellä on täysi syy olla varoillaan, sillä talossa on eräs
olento, joka argussilmin vartioi ei ainoastaan Timeaa, vaan myös
häntä.

Atalialta ei saattanut jäädä huomaamatta, että Timar paluunsa jälkeen
oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen. Kaikkia hämmästytti hänen
vilkas ulkonäkönsä. Siinä piili joku salaisuus. Eikä Atalia voinut
sallia kenenkään tuntevan onnea tämän katon alla. Mistä hän oli
varastanut onnensa? Miksi hän ei kärsi, niinkuin Atalia tahtoo nähdä
hänen kärsivän?

Liikeasiat kävivät hyvin. Uuden vuoden ensimmäisenä kuukautena tuli
tietoja Amerikasta. Jauholähetys oli onnellisesti tullut perille, ja
nyt oli menestys varma. Unkarilaiset jauhot olivat saavuttaneet niin
suuren maineen Etelä-Amerikassa, että myytiin kotimaisiakin jauhoja
unkarilaisina. Brasiliassa oleva Itävallan konsuli kiirehti antamaan
hallitukselleen tietoja tästä huomattavasta seikasta, jonka avulla
ulkomaankauppaa oli lisätty tärkeällä vientitavaralla. Seurauksena
tästä sai Timar kuninkaallisen neuvoksen nimen ja sitäpaitsi Pyhän
Stepanuksen ritarikunnan pienemmän ristin tunnustukseksi niistä
palveluksista, joita hän oli tehnyt isänmaalle kaupan ja yleisen
talouselämän alalla.

Kuinka hymyilikään hänen sisäinen ivanhenkensä, kun ritarikunnan
merkki ripustettiin hänen rinnalleen ja häntä kutsuttiin arvonimellä
"Teidän armonne." Ja pahahenki kuiskasi hänen korvaansa: "Siitä saat
kiittää kahta naista, Timeaa ja Noëmia."

Vähätpä siitä! Purppuraväri keksittiin siten, että erään rakastuneen
paimenen pieni koira söi purppurasimpukan, ja sen kuono tuli
punaiseksi. Siitä huolimatta on purppurasta tullut maankuulu
kauppatavara.

Herra Levetinczy alkoi nyt vasta nousta komornilaisten silmissä.
Ei ole kylliksi, että on rikas. Mutta kun henkilö sitäpaitsi on
kuninkaallinen neuvos, silloin täytyy häntä jo kunnioittaa.

Kaikki riensivät onnittelemaan häntä; virkamiehet, ammattikunnat,
maistraatti, papisto ja kirkkoneuvosto. Hän vastaanotti heidät kaikki
armollisesti.

Herra Johan Fabulakin tuli hänen luokseen onnitellakseen laivurien
ammattikunnan puolesta. Hän esiintyi arvonsa mukaisessa juhlapuvussa.
Unkarilaisessa lyhyessä, tummansinisestä silkistä tehdyssä
takissa loisti kolme riviä pähkinänsuuruista näkinkengänmuotoista
hopeanappia, toiselta olkapäältä toiselle riippui kämmenenlevyinen
hopeaketju suurine lukkomaisine medaljongeineen, johon Komornin
kultaseppä oli painanut Julius Caesarin kuvan. Lähetystön muutkin
jäsenet olivat samanlaisissa puvuissa ja yhtä komeasti varustettuja.
Vielä siihen aikaan kuului Komornin laivurien juhlapukuun hopeanapit
ja ketjut.

Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle.
Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.

Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi.
Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla
sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään
armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan
niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa.
Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti
jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen
silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni
vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin
huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra
Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!

Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa
ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda
enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:

"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"

Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli
olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.

"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon.
Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä
en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla
niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa
armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan
jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana.
Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi
pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni
totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni --
anteeksi karkeuteni! -- Armollinen herra on tullut hulluksi, kun
lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee
perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa
puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt -- mitä
kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti,
missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea..."

Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut
pidättäytyä vastaansanomasta.

"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on
sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti
kaikkea."

"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan
ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän.
Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."

Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä
hän oli ollut? Se olisi kauheata.

Fabula iski silmää Timarille kohotetun lasin takaa.

"No, sanonko armolliselle rouvalle, niissä armollinen herra on
oleskellut koko kesän? Ilmaisenko sen?"

Timar tunsi kangistuvansa kauhusta. Atalia oli kiinnittänyt silmänsä
hänen kasvoihinsa. Hän ei uskaltanut edes ilmeellään ilmaista, miten
noloksi viinin autuaaksi tekemä kielikello oli saattanut hänet.

"No, sanoppa sitten, John, missä olen ollut", sanoi Timar
ulkonaisesti levollisena.

"Hyvä on. Minäpä sanonkin ja syytän teitä armollisen rouvan edessä!"
huudahti Johan Fabula asettaen lasinsa pöydälle. "Armollinen
herra matkusti sanomatta kenellekään, minne. Hän nousi kaikessa
hiljaisuudessa laivaan ja matkusti Brasiliaan. Hän oli itse
Amerikassa järjestämässä kaikkea. Senvuoksi päättyikin kauppa meille
niin suotuisasti."

Timar hengähti syvään.

"Te olette suuri hupsu, Janos ystäväni. Pyydän, Atalia, ojennappa
herra Fabulalle kuppi mustaa kahvia."

"Asia on kuten sanoin", vahvisti Johan, "minä tiedän, mitä minä
tiedän. Minä pääsin selville kaikesta, niin huolellisesti kuin keitto
olikin keitetty. Armollinen herra on ollut Brasiliassa. Hän on
kulkenut merellä kolmetuhatta penikulmaa. Hyvä Jumala yksin tietää,
miten monessa myrskyssä hän on ollut ja miten monen ihmissyöjän
kanssa hän on otellut. Mutta että hän tosiaan on ollut siellä, sen
tiedämme kaikki varsin hyvin. No, nyt olen minä puolestani ilmaissut
armolliselle rouvalle asian, ja nyt voi hän rangaista rikollista
ansion mukaan, eikä enää sallia hänen tehdä sellaisia harhahyppäyksiä
Atlantin yli."

Timar katsahti molempiin naisiin. Timean piirteissä kuvastui
levottomuutta ja hämmästystä; Atalia näytti harmistuneelta. Hän uskoi
kertomuksen yhtä todeksi kuin Fabulakin, joka olisi voinut luvata
päänsä pantiksi siitä, että se oli tosi.

Nyt Timar hymyili salaperäisen näköisenä. Nyt oli hän valehtelija
eikä Johan Fabula.

Kultapojan täytyi valehdella, aina valehdella.

Johan Fabulan kertomus oli Timarille hyödyksi. Unkarin kansa
sepittelee mielellään kaskuja etevistä miehistään, ikäänkuin ihailun
syyt eivät sinänsä olisi riittävät. Keksijä uskoo itse keksimänsä
jutun todenmukaiseksi ja kun yleisö lisäksi alkaa uskoa, saa se
historiallisen tositapahtuman leiman.

Timarilla oli tästä lähtien veruke salaperäiseen katoamiseensa.
Jos hänen oli pakko peittää syy poissaoloonsa, niin etsittiin syy
hänen salaamiseensa hänen hienotunteisuudestaan, että hän nimittäin
ei tahtonut kertoa Timealle niin vaarallisesta matkasta, jommoinen
Amerikan matka vielä siihen aikaan oli.

Hän saattoi nyt muodostella kertomusta niin todenperäiseksi, että
Ataliakin uskoi sitä.

Itse asiassa petti hän Ataliaa parhaiten. Tämä tyttö tunsi
naissydämen. Hän tiesi varsin hyvin, mitä Timea tunsi, mitä
sisäisiä taisteluja hän taisteli. Ja alituisesti seurasi hän Timean
sieluntilan vaiheita. Tämä nainen, jonka sydän oli sairas, kielsi
sielunsa tuskat ja pakeni paikkaan, niissä ei ainoatakaan ystävää
ollut hänen lähellään, missä hän ei voinut iloita mistään, missä ei
mikään herättänyt eloon intohimoa: unkarilaiselle pustalle. Siellä
hän hautautui kauppakirjojen kuiviin laskelmiin ja ryhtyi työhön,
joka ei salli sijaa intohimoille, rahanansaitsemiseen. Näin teki
vaimo-parka tukahuttaakseen onnetonta rakkauttaan.

Jos kerran vaimo pystyi siihen, miksi ei mieskin pystyisi? Eikö
häneltä ollut paremminkin odotettavissa, että hän vetäytyisi toiseen
erämaahan, merelle, ja että hän kullanhankkimisen jääkellarissa
jäähdytti kaiken sielunsa lämmön.

Mistähän Atalian mieleen oli juolahtanutkin hullunrohkea ajatus, että
Timar olisi keksinyt parannuskeinon kuolettavaan tautiinsa ja oli
onnellinen ollessaan poissa kotoa?

Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi päässyt salaisuuden perille!

Mutta Vapaata Saarta ympäröivä kaislikko ei juorua kuten se
kaislikko, jolle kuningas Midaan parturi uskoi salaisuutensa.

Ataliaa ahdisti keltainen kateus, kun hän turhaan yritti etsiä
arvoituksen selitystä.

Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin
esikuvat.

Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre,
ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.

Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?

Atalia mietti näitä.

Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien
antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla
onnellisia ilman rakkautta?

Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.

Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa.
Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee
sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen
jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin
ennen.

Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla
yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota
vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin
kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.

Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas
lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta
sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.

Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen
alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan.
Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen
ajatuksensa.

Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle
ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat
tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui
kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.

Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään
keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja
paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä
katettu kahdelle hengelle.

Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä
kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin
johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan
arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.

"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."

"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.

"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää
toki olko niin häijy."

Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää
Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan
illallista.

Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan,
aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän
kasvoista.

"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain
huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole
puupölkky eikä ovenpieli."

Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.

Mutta isäntä pudisteli yhä päätään ja kuta enemmän hän joi -- eikä
hän säästellyt viiniä edes herkullisen aterian aikana -- sitä
puheliaammaksi hän kävi.

Nuori, kaunis tyttö tarjoili ruuat ja aina kun Timar katsahti häneen,
uhkasi pappi sormellaan valitellen maailman pahuutta.

"Mutta todistakaa minulle raamatusta edes yksi, joka todistaisi
maailman pahuudessaan olevan oikeassa!"

Timar selitti, ettei hän edes piispanistuimesta ottaisi todistaakseen
jotakin sellaista.

"Eikö isä Abraham ollut maailman kunnianarvoisin ja
jumalaapelkääväisin patriarkka? Sanokaa, eikö hän ollut Saran
uskollinen puoliso? Ja kuitenkin, tunnemmehan kertomuksen Hagarista,
vai miten? Mutta Abraham oli siitä huolimatta hurskas."

Mikaelin täytyi tunnustaa tämän todistuksen totuus.

"Tai ottakaamme patriarkka Jakob esimerkiksi. Hän menee naimisiin
Lean kanssa, mutta on sitä ennen rakastunut Rakeliin ja ottaa
hänetkin vaimokseen; mutta kenen mieleen on milloinkaan juolahtanut
tehdä kannetta häntä vastaan kaksoisavioliiton tähden? Jatkakaamme!
Katsokaamme pyhää kuningas Davidia. Kuinka monta vaimoa hänellä oli?
Kuusi. -- Kaikki yhtaikaa. Eivätkä ne hänelle riittäneet. Hän erotti
Salthielistä Michal'in ja nai hänet, sitten hän rakastui Batsebaan,
Uriaan vaimoon, surmautti Uriaan ja nai Batseban. Eikä hän silti
ollut huonompi. David ylistää kuudessa sadassa viidessäkymmenessä
psalmissa itseään pyhänä miehenä. -- Ja kuinka viisas Salomo sitten
käyttäytyi? Hänellä oli kokonaista 400 vaimoa. Kuka siis vaatisi
meitä olemaan viisaampia kuin viisas Salomo?"

Hyväsydäminen leskipappi ei aavistanut täten antaneensa vieraalleen
matkapassin, jolla tämä saattoi matkustaa Tonavan poikki.

       *       *       *       *       *

Timar oli vain puolen päivänmatkan päässä Noëmista.

Puoleen vuoteen hän ei ollut nähnyt tyttöä

Hänen kaikki ajatuksensa olivat jälleennäkemisen ilossa. Valveilla
ollen ja unessa hän oli täynnä polttavaa kaihoa.

Tuskin hän saattoi odottaa päivän sarastamista. Jo aamun koittaessa
hän nousi, ripusti metsästyslaukun selkäänsä, heitti pyssyn olalleen
eikä jäänyt odottelemaan isäntänsä ylösnousua. Lähtien pappilasta
hyvästiä sanomatta hän riensi alas metsäiselle Tonavan rannalle.

Tonava tekee hyvän työn laajentamalla vuosi vuodelta
rantametsikköään, sillä kuta kauemmas virta vetäytyy, sitä kauemmas
siirtyvät myös rajavartioiden vahtikojut, jotka rakennettiin jo
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Se, joka aikoo passitta virran
toiselle puolelle, tapaa metsikössä täysin puolueettoman alueen.

Timar oli edeltäkäsin lähettänyt uuden veneen yllämainitun
kalastajamökin luo, jonne hänellä oli tapana käydä jalkasin. Hän
löysikin veneen sieltä ja läksi yksin soutamaan kaislikkoa kohti.

Vene liukui kuin kala veden pinnalla, mutta nopeus ei ollut
yksinomaan sen ansio.

Oltiin jo huhtikuussa ja kevät oli tullut. Ostrovasaaren puut olivat
vihreinä ja kukassa. Sitä enemmän hämmästyttävä oli näky toisella
puolella. Vapaalla Saarella ei näkynyt ensinkään vehreyttä. Se näytti
palaneelta.

Kuta lähemmäs hän tuli sitä tarkemmin hän saattoi erottaa kaiken.
Saaren pohjoispuolella olivat kaikki puut ruosteenkarvaisia.

Kiihtyvällä nopeudella liukui vene kaislikon halki. Kun Mikael
saapui rannalle, huomasi hän suuren joukon puita kuivuneeksi. Ne
olivat Terese-rouvan lempipuut -- pähkinäpuut. Ne olivat kaikki,
ensimmäisestä viimeiseen aivan kuihtuneet.

Mikael tunsi alakuloisuutta tämän nähdessään. Ennen, hänen
saapuessaan tänne seisoivat metsät ja ruusuaitaukset vehreydessään,
nyt olivat vastassa kuivuneet puut. Huono enne!

Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista
koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.

Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien
syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen
saarella.

Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen
asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina
ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt
oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa.
Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.

Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.

Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin
säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.

"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin.
Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja
nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.

"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar
kysymään.

"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.

"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi
Mikael selittääkseen vakavuuttaan.

"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut
eivät siedä vettä."

"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.

Terese vastasi hiljaa:

"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."

"Minä ja molemmat toiset?"

Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin
olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme.
Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat
toiset ovat."

Timar ryntäsi taloon.

Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto.
Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi
keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt
hänen luokseen.

Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen
pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet
kätöset kasvoja kohti kohotettuina.

Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin
ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla
leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät
sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.

Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"No, oletteko nyt pahoillanne siitä, että otimme omaksemme
salakuljettajan vaimoparan lapsen. Jumala on lähettänyt sen meille."

Kuinka hän olisi siitä vihainen! Hän heittäytyi maahan kehdon
viereen, sulki sen syliinsä puristaen sitä sydäntään vastaan.
Sitten hän alkoi kiivaasti itkeä ja nyyhkyttää ikäänkuin hänen
rintaansa olisi kokoontunut kokonainen tuskien järvi, jotka kaikki
nyt rikkoivat sulkunsa. Hän suuteli pienokaista, Jumalan lähettämää
vierasta, missä vain sopi, sen pikku kätösiä ja jalkoja, sen puvun
helmaa, sen punaisia poskia.

Lapsi teki enkelimäisiä ilmeitä hänen suudellessaan, mutta ei
tahtonut herätä. Äkkiä se avasi silmänsä suuret sinisilmänsä ja
katseli hämmästyneenä vierasta silmiin ikäänkuin kysyen: "Mitä tuo
mies minusta tahtoo?" Sitten se naurahti ääneen kuin kysyen: "Mitä
ihmettä hän minusta tahtoo?" Sitten se sulki jälleen silmänsä ja
nukahti yhä hymyillen ja häiriintymättä suudelmien myrskystä. Terese
hymyili ja sanoi:

"Sinä isätön ja äiditön lapsi raukka, tällaista et kait olisi osannut
aavistaa?" Noin sanottuaan hän käänsi päänsä pois kuivatakseen
kyyneleensä.

"No -- ja minulle ei enää riitä mitään", sanoi Noëmi rakastettavalla
tavalla yrittäen näyttää suuttuneelta.

Mikael lähestyi häntä polvillaan. Hän ei saanut sanottua sanaakaan,
painoi vain huulensa hänen kättään vastaan ja kätki kasvonsa
hänen helmaansa. Hän oli vaiti niin kauan kuin lapsi nukkui. Kun
pienokainen heräsi, alkoi se puhua omalla kielellään, jota me
kutsumme itkuksi. Onpa onni, että jotkut ymmärtävät sitäkin kieltä.
Se oli nälissään.

Noëmi kehoitti nyt Mikaelia menemään ulos huoneesta, hän ei saisi
tietää, mitä vieraalle lapselle annettiin ruuaksi.

Mikael meni mökin edustalla olevalle aukealle. Hän oli kuin
humalassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut toisella planeetalla,
josta katsellaan alas maahan, josta on lähdetty, kuin vieraaseen
taivaankappaleeseen.

Hän on jättänyt maan päälle kaiken, mitä hän on sanonut omakseen,
eikä hän enää tunne mitään huimausta, mikä vetäisi häntä sinne alas.

Hän on kadottanut jalkainsa alta sen piirin, jossa hänen elämänuransa
ori tähän saakka liikkunut ja uusi painopiste on vetänyt häntä
luokseen.

Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään -- yhtä hän vain ei
ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan?
Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan
aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista
maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan
päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta
mielisairaaksi!

Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on
johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti.
He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen
ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle
lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen
säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu
meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan,
vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen
välähdyksen.

Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä
välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle,
heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä.
Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli
kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli
hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää
kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä
äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää
niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli
kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.

Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin
ennen.

Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta
vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän
tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.

Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen
kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota
ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni
ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien
ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.

Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili
kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua
mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.

Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.

Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.

Mitä on sinulla annettavaa lapselle? -- Rahojako? -- Suuria
maatilojako? -- Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata
liittää tähän saareen uusia maa-alueita. -- Otatko poikasi muassasi
ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? --
Suostuisivatkohan naiset siihen? -- Vietkö heidätkin mukanasi?
-- Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin
he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain
täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan
kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat
antaneet pojalle vain yhden nimen _Adrodat_, Jumalanantama; muuta ei
se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?

Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse
harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin
äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen
jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa
surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit,
jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden
oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet
peittivät maan.

Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi
takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella,
joita te käytitte taloa rakentaessanne?"

"Ne ovat kamarissa."

"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan
kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."

Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla
pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"

Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.

"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta
apua talon -- pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset
rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä
rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo
hänen tultuaan suureksi."

Terese vain hymyili.

"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut
pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja
peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole _yhden_ miehen
työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, _yksi_ ei saa sillä
toimeen mitään."

"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä
voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"

Ja hän kääri ylös hihansa aina olkapäähän saakka näyttääkseen, kuinka
vahvat ne olivat. Näkyviin tuli voimakas Diana-käsivarsi voimakkaine
lihaksilleen. Mikael suuteli käsivartta ylhäältä olkapäästä aina alas
sormenpäihin saakka ja sanoi sitten:

"Se käy laatuun."

"Oi, me työskentelemme yhdessä!" sanoi vilkas Noëmi Timarin ajatuksen
innostuttamana.

"Me menemme molemmat metsään. Pikku Dodille ripustamme riippumaton
puiden oksien väliin. Siellä työskentelemme koko päivän. Sinä, äiti,
tuot meille ruokaa ja sitten me istuudumme kaadetun puun rungolle ja
syömme samasta vadista. Voi, kuinka se on maistuva hyvältä!"

Ja niin tapahtuikin.

Mikael tarttui heti kirveeseen ja meni pähkinäpuulehtoon ryhtyäkseen
työhön. Jo ennenkuin hän oli ennättänyt kaataa yhden puun ja karsia
sen oksat, olivat hänen kätensä täynnä rakkoja. Noëmi lohdutti häntä
sanoen, ettei naisten käsiin ikinä nouse rakkoja.

Kun sitten kolme puuta oli kaadettu, niin että voitiin asettaa kolmas
kahden toisen päälle poikittain, oli Noëmin apu tarpeen.

Noëmi piti lupaustaan täytenä totena. Hän ryhtyi toimeen täydellä
voimalla. Hänen hento ruumiinsa oli sangen voimakas ja sitkeän
joustava. Hän käsitteli suurta sahaa niin taitavasti kuin olisi hän
saanut opetusta siinä työssä.

Täten oppi Timar kokemuksesta tuntemaan rakennustyömiehen ja hänen
vaimonsa elämän, jotka auttavat tosiaan aamusta iltaan sahaustyössä.
Päivällisajan tullessa kannetaan heille ruokaa ruukkuvadissa.
He istuutuvat vierekkäin puun rungolle syöden hyvän papukeiton
viimeistä pisaraa myöten, juovat yhteisestä ruukusta raikasta vettä
ja laskeutuvat sitten hetkiseksi levolle. Vaimo asettuu pehmeille
sahajauhoille, mies asettuu pitkälleen maan päälle. Vaimo peittää
kasvonsa esiliinalla suojellakseen itseään nukkuessaan kärpäsiltä
tai ottaa sylilapsen helmaansa koettaen kaikin tavoin saada sitä
vaikenemaan niin kauan kunnes mies on nukahtanut.

Illalla he menevät yhdessä kotiin. Rakentaja ottaa työkalunsa
olalleen, vaimo lapsen syliinsä. Kotona leimuaa tuli takassa ja
jo kauas tuntuu paistin tuoksu. Lapsi tuuditetaan uneen, vaimo
etsii miehen piipun ja menee keittiöön etsimään palavaa tikkua
sitä sytyttääkseen. Kun sen jälkeen höyryävä vati kannetaan sisään
yrittävät he tehdä huomiseksi kaunista ilmaa ja kertovat toinen
toisilleen, mitä lapsi on tehnyt päivän kuluessa.

Ja sitten -- he eivät kysy toisiltaan:

"Rakastatko minua?"

Timar perehtyi pian työhön ja oppi valmistamaan pähkinäpuunpalkeista
rakennusainesta. Kirves oli hänelle hyväksi avuksi.

Noëmi katseli ihmetellen häntä.

"Sano minulle, Mikael", hän kysyi eräänä päivänä, "etkö olekin joskus
ollut rakentaja?"

"Olenpa kyllä", vastasi tämä, "ja päälle päätteeksi laivanrakentaja."

"Mutta kuinka sinusta on tullut sellainen herra, että voit olla
poissa työstäsi koko päivän ja viettää aikasi toisaalla? Sillä nythän
olet oma herrasi, etkö olekin? Eihän kukaan voi käskeä sinua?"

"Siihen vastaan sinulle toiste", vastasi Mikael; mutta hän ei
milloinkaan kertonut Noëmille mitenkä hänestä oli tullut niin
ylhäinen herra, että hän saattoi kokonaisia viikkoja sahata puita.

Hän kertoi tosin Noëmille paljon matkoistaan eri maissa; mutta hän
ei milloinkaan tullut niin pitkälle tarumaisissa kertomuksissaan,
että olisi maininnut jotakin itsestään. Hän osasi karttaa Noëmin
uteliaisuutta olemalla koko päivän työssä kiinni, ja illalla levolle
pannessa häneltä ei saanut mitään tietää -- vaikka useiden vaimojen
tapana on juuri silloin kysellä niin paljon kuin mahdollista, kun
mies ei voi päästä pakoon. Mutta onneksi oli taivas antanut hänelle
suojan tätäkin vastaan. Heti paneuduttuaan levolle hän nukahti ja
siten ei kuulustelusta voinut tulla mitään.

Sinä pitkänä aikana, jonka Timar vietti Vapaalla Saarella oli hän
vähitellen tehnyt sen huomion, että saari ei ollutkaan niin kätkössä
maailmalta, ettei kenkään olisi, tiennyt sen olemassaolosta.

Sen olemassaolosta tietää tosin eräs kokonainen yhteiskuntaluokka,
mutta se ei ilmaise mitään. Tämän yhteiskuntaluokan muodostavat
sivistyksen villit.

Valtioiden rajalla laukeavat yhteiskunnalliset lait samoin kuin
kirkkolainkin käskyt ja säädökset.

Tämä yhteiskuntaluokka asustaa Unkarin ja Serbian raja-alueella.
Maaperä on suotuisa. Mutkikas virta metsärikkaine saarineen, jonka
toisistaan etäällä olevat rannat ovat aarniometsien peitossa. Puiden
oksat ulottuvat veden pintaan asti.

Avonaisia, raivatuita teitä on ani harvassa, kylät hajallaan eikä
läheisyydessä ole ainoatakaan suurta kaupunkia. Näennäisesti
vallitsee sotilaallinen komento, itse asiassa villikansan vapaus.
Sotilaslaitos on menettänyt merkityksensä, syy, joka sen synnytti,
nimittäin rajan vartioitseminen, on vuosisatoja sitten lakannut
vaikuttamasta; vanha perivihollinen, turkkilainen on jo kauan sitten
kadonnut sieltä. Nykyään käytetään aseita vain salakuljetuksen
ehkäisemiseksi, ja siitä on ollut seurauksena, että salakuljetus
on täällä todellinen elämänkutsumus. Sillä on oma järjestelmänsä,
oma koulunsa, oma salainen hallituksensa ja se muodostaa valtion
valtiossa.

Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen
tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.

Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.

Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös
olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille
paikoille.

Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren
lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He
tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.

Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo.
Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.

Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän,
jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen.
Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa
parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua
saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja
joka tuntisi hänet.

Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli
kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa,
joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä
niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu.
Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa
sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa
myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on
eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa
yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen
keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa
hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja
apteekkarien vihaavan puoskareita.

Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä
he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian
hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He
tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen
ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio,
johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys
verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä
pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.

Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana
karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta -- rikollinen,
jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen
luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa
niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa
jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.

Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä
ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet
ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää
hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa
eväillä.

Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan
salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin
lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.

Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole
mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.

Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse
vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden
historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.

Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että
maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn,
hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli
miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan
päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen
varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä
äitiä eikä edes kunnon nimeä.

Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän
kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen
paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla
huulillaan tätä sanaa!

"Pappa!"

Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.

Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee
hänelle niin hellästi on hänen isänsä.

Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka
isä ja äiti ovat kuolleet?

Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit
alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden
hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael
lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten
pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa
häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:

    "En linnoihinkaan vaihtaisi
    Ma majaa armahaisen..."

Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat
oli hän ylpeä voitostaan.

Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo
tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut
työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta,
ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian
perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti
pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa.
Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä
itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille
kaikki voimansa.

Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin
jo laajemmissakin piireissä.

Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin
antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi
viipyvän poissa kotoa.

Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän
voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.

Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän
riensi takaisin Komorniin.

Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet
odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton
valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu
makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme
viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat
satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota
sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä
ihmettelyynsä.

"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.

Ja mitä hän tekisi niillä?

Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja
Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja,
todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset
tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on
samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja
kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan
raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.




Kuudes luku.

PUUNLEIKKAAJÄ.


Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän
johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen
tilastaan.

Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa
matkustamaan Meraniin.

Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa,
suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan,
jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän
tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.

Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään
vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän
lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.

Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka
hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän
oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä
pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon
Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta,
sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä,
joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista,
joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että
Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa
käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.

Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen
suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta
takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen,
tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti
rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne
yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo
Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei
pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta
iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa
ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne
hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän
työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa
kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen
yllätys hänen kotiin palatessaan.

Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai
Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja
Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että
Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä
kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis
hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän
olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä
akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen
lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja
kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä
ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka
on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan:
"Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka
on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän
paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini,
ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on
hänen työtään, armollinen rouva."

Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja
kiitollisuuttaan ilmaistakseen.

Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia
tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee
päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.

Kaikki kävikin näin.

Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli
suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain.
Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino
hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.

Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen
miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat
toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi
pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.

Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta
turhaan.

Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja
kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain
sielussa.

Se surmaa hitaasti mutta varmasti.

Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin
onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää
huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän
sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä
ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa?
Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa
vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi
unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä
sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.

Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo
tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän
valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän
Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita,
useampiakin -- rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät
elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa.
Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa
muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.

Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia.
Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja
niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on
kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.

Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin
sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:

"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan
muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko
talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen
rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä
kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen
tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen,
mikä sen olennon nimi on!"

Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan
Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin
kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen
asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän
puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn
tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle
täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin
tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi.
Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen
täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.

Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?

Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.

Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja
sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet
laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.

Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa
nämä laatikot Vapaalle Saarelle.

Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan
kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan
Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään
kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili
näillä seuduin?

Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja
kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen
nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja
kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli
muka aseita.

Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.

Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että
kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät
nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien
asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut
pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä
ja loukkaamaton ihminen.

Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa
hän vaihtoi sanankin.

Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä.
Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja
kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he
eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen
kättään.

Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.

Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.

Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon.
Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt
työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt
kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.

Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin
kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera
Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli
laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella
odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä
oli "sumua edessä ja sumua takana."

Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu
mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että
koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa
lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.

Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen
ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!

Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään
pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa
hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.

Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia
joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen
kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen
suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.

Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät,
kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi
lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia
nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi
yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa
kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja
nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von
Levetinczy?"

Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät
kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat
edelleenkin ne, joita hän rakasti.

Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?

Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan
ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:

    "En linnoihinkaan vaihtaisi
    Ma majaa armahaisen..."

Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja
Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.

"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.

"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin
Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"

"Hän nukkuu."

"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"

Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.

"Mutta tule toki sisään!"

"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."

"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha..."

"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."

"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."

"Mitä? Puhuuko hän jo?"

"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."

"Ei, mutta käveleekö hän myös?"

"Nykyään hän jo syökin joka lajia."

"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."

"Mitä _sinä_ siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."

"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä
hänet."

"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se
sairaaksi."

"Lorua."

"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden
uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule
katsomaan häntä tänne sisälle."

"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää
hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."

"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu
sikeästi."

"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."

"Etkö tahdo panna nukkumaan."

"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan
olla auki."

Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka
lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä,
joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän
lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa
toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi...", viimeksi suudelman,
jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.

Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä,
odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.

Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä
valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan
nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät
ainoastaan Noëmi ja hän.

Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:

"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi,
Dodi."

Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi:
"Juuri sitä tahdonkin."

Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.

Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli
vielä palattava toiseen elämään.

Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä,
miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!

Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi
vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan,
ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet
unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi
olisi tallella.

Ja Noëmi onkin aarre.

Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat.
Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen
mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen
mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt,
hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole
mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota
hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään
ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina
rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän
on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin
parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen
jumaloivan ihailijansa tahtoon. -- Ja kun Noëmi ottaa lapsensa
polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka
omistaa ja ei omista Noëmia.

Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä
sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä
tästäkin aarteesta, joka oli:

"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."

Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee
miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset
tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja
joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen
teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!

Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman
jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne
takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa
ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota
hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä
onnelliseksi -- toisen kanssa.

Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.

Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.

Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan
rakastaa häntä.

Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja
nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo
olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä
pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei
pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo
valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan
olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina
ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua
ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli
valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan
höylätessään ja sahatessaan.

Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa.
Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen
jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa.
Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen
Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden
sanan.

Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman
viisaus?

"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä
veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä
timantteja?"

"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."

Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti
se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden
välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti
sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.

Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä
vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen
suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen
itkeä.

"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet
yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."

Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa
häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta
poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli
koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta.
Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen.
Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen
tällöin lempeän nuhtelevasti.

Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä.
Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin
aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi
Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan.
Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.

"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas,
jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna
maata."

Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi
häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan
kylmät ja hengityksen kuuman.

Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja
otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi
kuumeen.

Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti
raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman
laajalle.

Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että
saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä
hermokuumeeseen.

Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä.
Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan.
Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?

Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin
hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä
kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja
Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen
on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean
odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?

Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!

Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden
kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään
-- miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan,
kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi
häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän
nimen!

Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian
joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen
huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän
on.

Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä
yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä
vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen
sielussaan.

Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan
suudellakseen sitä.

"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.

"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.

Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.

Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri
sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja
kiusaa niitä ankarimmin.

Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.

Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.

Sairas ei enää ollut tajuissaan.

Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat
itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat
kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka
muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.

Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se
oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. --
Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut
hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.

Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä
kuumehourailuja.

Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja
vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi
väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia
ihmeitä -- ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui
lakkaamatta hänestä.

Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui
ylhäiselle herralle.

"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen
erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin
kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. -- Mikä hänen
sukunimensä on? -- Onko kuningattarellakin sukunimeä? -- Ensimmäinen.
Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten
kuningatar."

Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.

"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä
ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta
maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä
uskollisikseni."

Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.

"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta?
Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän
Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua
viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme
pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi
olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia
rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme.
Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on
erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha
silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän
kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän
tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"

Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. -- Minä en voi
nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä
vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä
tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta
kultakasasta.

Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen
itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin
vaivasi _köyhää_ laivuria kullanunelmilla.

Taas tuli Mikael Noëmin luo.

"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä
timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. -- Haa!
Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin
nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus
[lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat
tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan
veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit
pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain
uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. -- Haa, kuka tässä vuoteessa
makaa?"

Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen
rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.

"Tässä sängyssä makaa joku!"

"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."

"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo
pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi.
Vedä verho eteen!"

Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.

Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:

"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"

Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.

"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos
maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä
näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee
siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää?
Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä
anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin.
Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän
jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet.
Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa
hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja
kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni,
niin että en näe häntä."

Taas muuttui unikuva.

"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut?
Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin,
tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot
hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri,
taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien
takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se
ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta
naura toki, Noëmi!"

Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.

Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin
hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin
viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän
painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan
otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta
huuliltaan huokaukset.

Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja
otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin
lavantautisairaan paras parannuskeino.

Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan
tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan,
elämään tai kuolemaan.

Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen
viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita
koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan.
Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä
tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen
puolestaan.

Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.

Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen
luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa
tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.

Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!

Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat.
Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä,
että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella
hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen
mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt.
Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa
riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara
mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.

Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia
katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.

Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa,
kuiskasi Terese Noëmin korvaan:

"Pikku Dodi on sangen sairas."

Lapsikin!

Noëmi parka!

Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden
lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.

Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille
asian.

Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat
kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu
valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.

Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja
ihminen, joka ei saata auttaa!

Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:

"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"

Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa,
sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa
pelastaa?"

"Ei ainoatakaan keinoa!"

Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan
vastaan ja änkötti hiljaa:

"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa,
enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"

Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se
vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli
sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että
se pelkää kuolemaa.

"Oi, älä katso minuun, älä katso!"

Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.

"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"

Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko
viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.

Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni
Mikaelin luo.

Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.

"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan
yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"

"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle
raikasta vettä."

"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna
on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe
rottaa missään?"

Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.

"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."

"Vai niin. No missä vesi on?"

Noëmi ojensi hänelle vettä.

Silloin hän taas suuttui.

"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."

Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.

Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.

Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän
nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä,
joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin
luokse.

Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen
vierestä toisen viereen.

Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael
kysyisi, missä hän taas oli ollut.

Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko
heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun
ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.

Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut
marttyyriksi.

Noëmi oli sellainen marttyyri.

Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä
Noëmi uskaltanut itkeä.

Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.

Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten.
Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.

"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"

Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen
sydämensä alkoi sykkiä.

"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.

"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän
kipeä?"

"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."

"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"

"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."

"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään
yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."

"Teen sen, Mikael."

Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas
ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael
kyseli alituisesti poikaa.

"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"

"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!...)"

"Puhuuko hän minusta?"

"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän
Jumalan luona!)"

"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."

Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.

Taaskin oli kulunut päivä.

Aamulla oli sairas yksin herätessään.

Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen
kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän
haljennut!

Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.

"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.

"Olin, olin hänen luonaan."

"Nukkuuko hän nytkin?"

"Nukkuu."

"Se ei ole totta."

"Toden totta, hän nukkuu..."

Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.

Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää
sairaalle hymyilevät kasvot!

Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului,
sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi
Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.

Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.

Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.

Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.

"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia
sinä taas teet?"

Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille
kuolinpaitaa."

Mutta ääneen hän sanoi:

"Minä neulon pukuuni kaulusta."

Timar sanoi huoaten: "Turhamaisuus, nimesi on nainen."

Noëmi hymyili sanoen: "Se on totta..."

Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei
voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus,
mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan,
eikä häneltä puuttunut mitään.

Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku
Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.

"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä
minusta?"

Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta
puuttunut mitään.

"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"

"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.

Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja
sitten hän äkkiä hypähti ylös.

"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja
hän lauloi niin kauniisti!"

Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen
yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.

Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien
keskuudessa.

Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.

"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."

Noëmi teki niin.

"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.

Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain
kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.

"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti
suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.

Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.

"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina
olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."

He juuri valmistautuivatkin siihen.

Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.

"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille.
"Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."

Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he
kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin
helmaan.

Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi
Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan.
Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja
istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse
oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään
muu väri vivahdus sekoittanut.

Sitten Noëmi palasi sairaan luo.

Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:

"Minne jätit Dodin?"

"Ulos puutarhaan."

"Mitä hänellä on pukuna?"

"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."

"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"

"Oi, on, sangen hyvin."

(Kolme jalkaa multaa päällä.)

"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."

Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän
meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä
kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut
hänelle luvallista.

Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo,
taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin
luo.

"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.

Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä
hymyillen -- valkoisen ruusun nupun.

Mikael otti sen alkaen haistella sitä.

"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin
se olisi kasvanut haudalla."

Noëmi nousi ylös ja meni ulos.

"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.

"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä.
"Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos,
että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin
toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta
luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin,
mutta tarkoitin hyvää."

Mikael puristi Teresen kättä.

"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse
ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään
oleskele viereisessä huoneessa?"

"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."

Hän ei valehdellut -- raukka!

"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi
tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta
heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut
hänen luokseen?"

"Viemme kyllä, Mikael."

Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia,
siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.

Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti
huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse
istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja
antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.

Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui
lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin
toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin
ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.

Mutta ylinnä _yksi_ ajatus.

Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen
sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.

Hän tahtoi tietää, mitä se oli.

"Noëmi!"

"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"

"Rakas Noëmi! Katso minuun!"

Noëmi loi silmänsä häneen.

"Missä pikku Dodi on?"

Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa
tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi
molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:

"Tuolla!... Tuolla!"

"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.

Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää
kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.

Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä
tarpeekseen.

Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä
vuotamasta.

Itse hän ei itkenyt -- hän vain ihmetteli.

Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin
korkealle hänen yläpuolelleen.

Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen
tähtensä, jota rakasti.

Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!

Kun Noëmi vihdoin oli itkenyt kyllikseen, katsahti hän Timariin kuin
aurinko sadepilven takaa.

"Ja sinä saatoit salata asian minulta."

"Minä pelkäsin henkeäsi."

"Sinä et uskaltanut itkeä, etten minä näkisi sinun itkeneen!"

"Minä odotin aikaa, jolloin saisin itkeä."

"Kun sinä et ollut luonani, vaalit sairasta lastamme, ja minä toruin
sinua siitä."

"Sinä et sanonut minulle pahaa sanaa, Mikael."

"Antaessasi minulle hänen suudelmansa, tiesit sen olevan
jäähyväis-suudelman! Kun nuhtelin sinua siitä, että ompelit
koristuksia itsellesi, ompelitkin sinä hänen kääreliinojaan. Kun sinä
näytit minulle hymyilevät kasvot oli sinun sydämessäsi Jumalan Äidin
seitsemän miekkaa. Oi, Noëmi, kuinka sinua jumaloin!"

Mutta Noëmi raukka pyysi vain hänen rakkauttaan.

Mikael veti hänet syliinsä.

Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin
selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.

Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:

"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"

"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä.
Huomenna!"

Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt
Mikaelia haudalle.

"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen.
Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt
ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."

Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.

Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä
yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei
tahdottu näyttää.

Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä
oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.

"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.

Tämä nyökkäsi ihmeissään päällään.

Häneltä ei siis kuitenkaan voinut salata asiaa! Ruusupensas oli
vienyt hänet jäljille. Hän tiesi, että se oli vastikään istutettu
sinne.

Senjälkeen hän tuli levolliseksi kuin henkilö, joka on lopettanut
elämäntehtävänsä.

Koko päivän hän istui pienellä penkillä talon edustalla, kaiveli
kepillään sileitä sorakiviä ja höpisi itsekseen:

"Sinä et tahtonut antaa häntä pois koko maailmasta täynnä timantteja,
etkä taivaasta täynnä enkeleitä, -- mutta kurjan savipiipun vuoksi
olet lyönyt häntä kädelle!"

Pikku Dodin kaunis talo oli jo puolivalmiina, ja korkea nardus-ruoho
oli kasvanut sen kaikkien seinien yli; mutta Mikael ei enää astunut
jalkoineen sinne sisälle.

Ainoa, mikä piti yllä hänen tuskin palannutta elinvoimaansa ja hänen
murtunutta mieltään, oli Noëmi.




Seitsemäs luku.

SYNKKÄMIELISYYS.


Nuppu toisensa jälkeen avautui ruusupensaassa. Päivät pitkät ei
Timar tehnyt muuta kuin seurasi näiden nuppujen kehitystä. Kun yksi
niistä puhkesi, taittoi hän sen, pani sen lompakkoonsa ja kuivasi sen
povellaan.

Se oli surullista ajanvietettä.

Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa
hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle
taakaksi.

Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut
hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä
lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä
häneltä.

Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he
alituisesti askartelevat menneisyydessä.

Kerran sanoi Noëmi Timarille:

"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."

"Minne?"

"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja.
Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut
kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut
toiselle rannalle."

Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen
merkin.

Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän
itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti
niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi
joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi
kauemmaksi aikaa tänne.

Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä
tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten
vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut,
epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto,
rakkaiden kuolleiden muisto -- kaikki tämä on vain pahaa unta, josta
painettua pistoolin liipasinta _herää_. Jatkakoot jälkeenjääneet
samaa unta.

Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese
illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä
kerran oli ollut siinä _neljä_. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.

Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.

"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.

Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi
itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista
puolikuuta!"

Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:

"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei
kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."

"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja
asumaton?"

"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani
pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan
täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita
tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole
niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin
paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa.
Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja
niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."

"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"

"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"

"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi
minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani
veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut
minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä
oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli
'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää
lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?'
Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että
sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä,
tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä
kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä
säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet
ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa,
eikä mikään niitä ilahuta."

Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt,
mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut
itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut
vähällä tehdä itsemurhan.

Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.

Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.

Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.

Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki,
joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan,
hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta
harha-askeleesta!

Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.

Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta
siihen.

"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen
korvaansa.

Noëmi parka! Hänestä oli niin luonnollista, että Mikael kuului
hänelle vain puolen vuoden ajan.

("Mutta kenelle hän kuuluu toisen puolen vuoden ajan?" -- Se kysymys
ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.)

Kun Mikael saapui Komorn'iin oli pitkä matka rasittanut häntä
vieläkin enemmän.

Timea säikähtyi hänet nähdessään. Hän tuskin tunsi häntä.

Ataliakin säikähtyi. Hänellä oli omat syynsä.

"Oletteko ollut sairaana?" kysyi Timea painautuen miehensä rinnalle.

"Hyvin sairaana."

"Tielläkö?"

"Niin", vastasi Timar, jonka mielestä kysymykset tuntuivat
kuulusteluilta. Hänen täytyi olla varuillaan joka sanassa.

"Oletteko maannut kauan?"

"Useita viikkoja."

"Jumalani! Ja oliko teillä vieraiden ihmisten joukossa ketään, joka
hoiti teitä?"

Sanat: "eräs enkeli", olivat vähällä pujahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän pidätti ne ajoissa ja vastasi:

"Rahalla voi saada kaikkea."

Timea ei osannut näyttää olevansa suruissaan ja siten ei Timarkaan
voinut huomata mitään muutosta näissä aina kylmissä kasvoissa.
Timeahan oli aina itsensä kaltainen.

Jälleennäkemisen kylmä suudelma ei vienyt heitä lähemmäs toisiaan.

Atalia kuiskasi Mikaelin korvaan:

"Jumalan tähden, varokaa elämäänne!"

Timar tunsi tässä hellässä huolenpidossa piilevän piikin.

Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi
leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin
alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.

Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus,
että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle
pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.

Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut
Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja
elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen
kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä
hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.

Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen
luokseen kyynäränpituisin selonteoin.

"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen
eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin
kertaan.

Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan,
sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän
käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.

Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei
kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään
ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.

Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi
harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo
syöneensä.

Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi
itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui
ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.

"Oi, kuinka kylmä tämä vuode on!"

Kaikki täällä kotona on niin kylmää! Jokainen huonekalu, valokuvat
seinillä, vieläpä vanhat kattomaalauksetkin näyttävät huutavan
hänelle: "Miksi olet tullut tänne? Tänne sinä et kuulu! Ei tämä ole
sinun kotisi! Sinä olet vieras täällä!"

Oi, kuinka kylmä tämä vuode on! Palvelija, joka tuli kutsumaan häntä
illalliselle, tapasi hänet jo vuoteessa.

Tämän sanoman saadessaan tuli Timeakin katsomaan, oliko hän sairas.

"En ole", vastasi Mikael. "Olen vain lopen uupunut matkasta."

"Tuotanko lääkärin?"

"Älä millään muotoa. En ole ensinkään sairas."

Timea toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui koetettuaan hänen
otsaansa kädellään.

Mutta Timar ei voinut nukkua. Hän kuuli joka kolinan talossa. Hän
kuuli, kuinka kaikki puhuivat kuiskaten, jotta eivät herättäisi
häntä, kuinka he hiipivät varpaisillaan kulkiessaan hänen ovensa
ohitse.

Mutta hän mietiskeli, minne ihminen voisi paeta itseään. -- Untenko
maailmaan? -- Sinne juuri, kunpa tie vain löytyisi yhtä helposti
kuin kuoleman maailmaan. Mutta väkivalloin ei unten maailmaan voi
tunkeutua.

Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.

Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset
varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi.
Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten
syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee"
ihminen vain unissa.

Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen
painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että
hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; -- vuoteen vieressä
on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa
on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen
vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot
ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa
on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea
mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa.
Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.

Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka
tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja
mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?

Sitä hän tahtoi tietää unissaan.

Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku
astui sisään; ne olivat naisen askeleet.

Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen.
Naisenkasvot.

"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja
kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? -- Jos joku näkee sinut!"

On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku
istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.

Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.

"Sinä tulit siis jälessäni, Noëmi, hoitamaan minua? Siinä teit
kiltisti. Mutta mene takaisin, kun tulee aamu. Valoisalla päivällä et
saa olla täällä."

Suuri seinäkello lyö; syvät kellonlyönnit ilmaisevat myöhäistä yön
tuntia. Vuoteen reunalla istuja nousee ylös ehkäisemään heiluria,
jotta ei soitto herättäisi nukkujaa. Hänen täytyy silloin kumartua
vuoteen yli, niin että Mikael voi kuulla hänen sydämensä lyönnit.

"Kuinka hitaasti sinun sydämesi nyt lyö!" hän sanoo unissaan.

Senjälkeen hänestä tuntuu kuin käsi etsisi kemiallisia tulitikkuja
yöpöydältä.

"Et kait aikone sytyttää valkeata? Sehän olisi hyvin varomatonta.
Joku voisi käytävästä nähdä sisään ikkunasta ja huomaisi sinut
täällä."

Sytyttävä platinalaatta alkoi hehkua ja yölamppu sytytettiin. Sen
teki eräs nainen. Timar ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta se oli
varmasti Noëmi. Kuka muu valvoisi hänen vuoteensa vieressä?

Nainen vetää varjostimen varovasti lampunvalon eteen, ettei se
loistaisi sairaan kasvoihin.

"Oi, Noëmi, aiotko sinä taas valvoa koko yön? Milloin sinä sitten
nukut?"

Ikäänkuin vastatakseen tähän kysymykseen lankee nainen polvilleen ja
vetää vuoteen sivuosan ulos.

Mikaelin rinnan täyttää samalla kertaa kauhu ja ilo.

"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi
kuinka vapisen tähtesi!"

Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.

Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.

Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä
ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois!
Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään
eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.

Ja sitten nukahti nainenkin.

Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä
menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden
valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.

Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään...

Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se
loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.

"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo!
Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"

Hän taisteli unensa kanssa.

"Mutta ethän sinä ole täällä. Kaikkihan on vain unta."

Ja näin sanoen hän pakottaa itsensä hereille ja katkoo unen kahleet,
ja herää vihdoinkin.

Onkin itse asiassa jo aamu; auringonsäteet tunkeutuvat akkunaverhojen
läpi. Lampunliekki lepattaa vielä maalatun porsliinivarjostimen
takana ja vuoteessa makaa nukkuva nainen kasvot käsivartta vasten.

"Noëmi!" huudahti Mikael.

Nukkuva nainen heräsi huutoon ja katsahti ylös.

Se oli Timea...

"Tahdotteko jotakin?" hän kysyi, nopeasti nousten.

Hän oli herännyt _ääneen_ eikä _nimeen_.

Mikael oli vielä unensa pauloissa. Hän katseli ihmeissään merkillistä
muutosta. Noëmi on muuttunut Timeaksi.

"Timea..." hän änkötti unissaan.

"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen
leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat
hänen puoleensa.

"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti
yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."

Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä
hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.

Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua,
seuraava itsesyytöstä.

Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä -- leskenä,
vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut
yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän
jakamaan kärsimykset.

Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa
vastaan, se täytyy torjua.

Mikael teeskenteli levollisuutta:

"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut
vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään
henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää
loitolla minusta. Tahdon olla yksin -- päivät ja yöt. Nyt ei minulta
enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka
pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä
enää, älkää millään muotoa!"

Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.

Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle
miehensä jalkojen juureen.

Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan
sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin
hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan,
niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on
yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon
kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä
onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?

Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi
vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo,
yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös
sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.

Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka
Noëmille, mikä Timea on?

Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän
antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?

Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.

Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta
hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.

Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan
koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön
saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville,
mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen,
niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.

Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli,
että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen
vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.

Tähän neuvoon hän vastasi: "Minä en tahdo nähdä ketään ihmistä."

Silloin häntä neuvottiin valitsemaan kylmävesiparantola, missä
varsinainen kylpyaika jo olisi ohitse. Schmecks, Flöpatak tai
Balaton-Füred. Siellä hän saisi olla kyllin yksin. Kylmä vesi olisi
pääasia.

Nyt hän muisti eräässä Plattenjärven rannalla olevassa laaksossa
omistavansa pienen huvilinnan, jonka hän oli ostanut muutama vuosi
sitten, vuokratessaan Balaton'in kalastusoikeuden. Hän oli sen
jälkeen käynyt siellä pari kolme kertaa. Siellä hän viettäisi syksyä.

Lääkärit hyväksyivät hänen valintansa. Zala- ja Vessprimrannikko ovat
todellisen paratiisin kaltaisia. Neljäntoista kilometrin pituisessa
keskeymättömässä puutarhaketjussa lepää toinen hymyilevä maisema
toisensa vieressä, siellä, täällä maalaisaateliston linnat. Komea
järvi on meri pienoiskoossa, täynnä kauneutta ja romantiikkaa. Täällä
puhaltaa Italian tuuli. Kansa on hyvänluontoista ja sydämellistä,
kivennäislähteet ovat terveyttä antavia. Siellä on synkkämieliselle
paras lepopaikka syksyksi löytyvä. Lukuunottamatta muutamia hektisiä
professoreja ja vatsakatarria sairastavia pappeja, ei Füredissä
ole ketään muita vieraita häiritsemässä synkkämielistä, joka
kaipaa yksinäisyyttä. Sensijaan on hänen ympärillään ihana luonto.
Plattenjärven rannalla on syksy kuin uusi kevät.

Lääkärit lähettivät siis Mikaelin Plattenjärven rannalle.

Mutta yhtä asiaa he eivät tietäneet. He olivat vain unohtaneet
ottaa selvää siitä, että nimittäin kesän lopussa raesateet olivat
hävittäneet koko seudun Plattenjärven rannalla.

Mutta nyt ei voi olla mitään surullisempaa näkyä kuin tuollainen
raesateiden hävittämä seutu.

Viinitarhat, jotka tavallisesti korjuuaikana kajahtelevat iloisista
äänistä, seisoivat nyt hylättyinä; uudelleen esiin pistävät
viiniköynnökset ovat peittyneet erään piikkisen, punaruskean
rikkaruohon alle, joka levittää pahaa hajua suljettuihin
puristimoihin. Hedelmäpuiden toinen lehdikkö on kuparinvihreä tai
ruosteenpunainen. Se ottaa jäähyväisiä tulevaan kevääseen asti.
Viljapelloille on äsken-niitetyn oljen jälkeen noussut nyhtämätöntä
rikkaruohoa. Kultaisten tähkäpäiden sijalla kasvaa ohdakkeita,
takiaisia ja punakoisoja, eikä kukaan tule niitä niittämään. Kaikki
on hiljaista ja synkkää. Tiet ovat ruohottuneet, sillä kukaan ei astu
niitä.

Tällaiseen aikaa tuli Mikael linnaansa Balaton'iin.

Tämä linna oli vanha rakennus. Joku ylhäinen herrasväki oli
rakennuttanut sen, koska he olivat pitäneet näköalasta ja heillä
oli kylliksi rahaa tämän ylellisyyden hankkimiseen. Se oli
yksikerroksinen massiivin muurin rakennettu, jossa kuisti antoi
järvelle, suurista viikunapuista, ja muutoin täynnä pyhimyksen kuvia.

Ensimmäisen omistajan perilliset olivat polkuhinnasta myyneet aution
linnan, jota vain sellainen henkilö voi pitää arvossa, jolla oli
sattumalta päähänpistoja.

Neljännestunnin matkan päässä on vasta ihmisasuntoja. Ja nekin
nykyään asumattomia. Puristimot ja kellarit eivät ole auki tänä
vuonna, sillä ei saada mitään satoa. Füredissä näkyy kaikkialla
uutimia suurien rakennuksien akkunoiden edessä ja viimeinenkin
kylpyvieras on jo lähtenyt. Höyrylaivatkaan eivät enää kulje.
Happikaivon juomasali on tyhjä ja kävelytiellä rapisevat putoilleet
plataaninlehdet kulkijan jalkojen alla. Ei kenkään vaivaudu niitä
lakaisemaan.

Ei ainoatakaan ihmistä, ei edes haikaraa näy seudulla. Vain
majesteettinen Balaton vyöryy salaperäisesti heitellessään aaltojaan,
eikä edes kenkään tiedä, miksi se on vihoissaan.

Ja keskellä Plattenjärveä kohoo alaston kallio ja sen huipulla
on kaksi-torninen luostari, jossa asuu seitsemän munkkia --
ruhtinaallisten ruumiiden krypta ylhäältä alas asti.

Tällaiseen paikkaan Mikael tuli.

Hän oli tuonut mukanaan vain yhden palvelijan ja tämänkin hän lähetti
muutaman päivän perästä takaisin sanoen viinitarhurin, joka vartioi
taloa, riittävän häntä palvelemaan. Mutta tämä oli jo vanha mies ja
sitäpaitsi kuuro.

Läheisessä kylpylässä oli sentään vielä jonkunverran eloa. Ainoan
suuren hotellin omistaja perheineen asui siellä sekä sitäpaitsi
muutamien herrasväkien palvelijat, jotka olivat paikkakunnalla koko
vuoden läpeensä, ja kappelissa soitettiin joka aamu messuun. Mutta
tapahtuipa eräänä päivänä, että hotellinisäntä piti vieraspidot
viettääkseen tyttärensä nimipäiviä ja paistinpannun rasva syttyi
tuleen ja liekki lensi savupiippuun Hotelli paloi poroksi ja sen kera
kylpyläkin, palvelusväen asunnot ja kappeli. Tähän tilaan jäi kaikki
aina kevääseen saakka. Asukkaat hylkäsivät mustat rauniot.

Nyt ei enää kuulunut ainoatakaan ihmisääntä koko laaksossa, ei edes
kellojen soittoa, ainoastaan suuren järven kohinaa.

Timar istui päivät pitkät kuuntelemassa järven henkikieltä.

Välistä se alkaa kohista, ilman että ainoakaan tuulenhenki
puhaltaa. Silloin sen väri muuttuu, niin kauas kuin silmä kantaa,
smaragdinvihreäksi, ja tumman vedenpinnan yli ei kulje ainoatakaan
purjevenettä, ei laivaa eikä alusta. On kuin oltaisiin Kuolleella
Merellä.

Järvellä on ihmeellinen, kaksinkertainen voima: se karaisee ruumista
ja synkentää sielua. Rinta laajenee, ruokahalu lisääntyy suuresti,
mutta mieleen hiipii haaveellinen, surumielinen mieliala ja uneksii
olevansa satumaailmassa.

Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden
linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla
viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit
ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta.
Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin
ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä
olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi.
Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha
kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla;
sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän
kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta
rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä
vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien
varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen
oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet
kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka
muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja
kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin
toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan
meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin
se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään.
Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä
ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia.
Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja
parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi
on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä
jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.

Timarkin oli rakastunut.

Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän
vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.

Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran
hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen
kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.

Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja
sielu liitelivät kaukana.

Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden
aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin
oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas,
tähdenlennot ja kuu.

Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän
yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita
ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita
pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja
sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna
näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen,
syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine
varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.

Ei mitään muut

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50830