← catalogue

Onnen kultapoika: Romaani. 1/2

by Mór Jókai · Finnish · Gutenberg #50829 · 481,471 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Onnen kultapoika: Romaani. 1/2
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Onnen kultapoika: Romaani. 1/2

Author: Mór Jókai

Translator: Hulda Sykäri


        
Release date: January 2, 2016 [eBook #50829]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50829

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN KULTAPOIKA: ROMAANI. 1/2 ***

ONNEN KULTAPOIKA I

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri






Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.




SISÄLLYS:

    I. Pyhä Barbara
   II. Vapaa saari
  III. Öiset äänet
   IV. Saarelaisten elämäntarina
    V. Ali Tshorbadshi
   VI. Elävä alabasteripatsas
  VII. Hautaus
 VIII. Hupainen juttu
   IX. Pyhän Barbaran kohtalo
    X. Kasvatusisä
   XI. Hyvä neuvo
  XII. Punainen puolikuu
 XIII. Kultakaivos
  XIV. "Mikael Timar von Levetinczy"
   XV. Tyttömäinen kuje
  XVI. Uusi kuje
 XVII. Morsiuspuku
XVIII. Timea
  XIX. Alabasteripatsaan häät
   XX. Suojeluspaholainen
  XXI. Kevätaika
 XXII. Hämähäkki kukkien keskellä




Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.


Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja.
Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki
kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä
laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös
purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi
salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä
kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin
suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio
rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien
miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi
rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa.
Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun
kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan
salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä
toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli
ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei
pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella
keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä
seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi.
Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä
ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan
luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka
matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin
jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua
tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä,
jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin
mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä
he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he
kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä
kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin"
kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä
rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä
laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo
tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu
suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista
laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja
lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään
syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan
kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin
keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan
kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut
siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen
huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia
merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän
puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman
etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville
vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus
kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä
laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on
hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka
on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton
muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin
käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka
ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka
sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle.
Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine
verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle
maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli
marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota
osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea
lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla
on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu
puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia
kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa
ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa
riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa
pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu
rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten
johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa
vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella,
sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei
kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta
torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä,
milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä
tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa
käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta.
Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen
virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja
vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on
perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö,
"laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille
merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä,
mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen
kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on
alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa
sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen
senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta
ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi
kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka
paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen,
haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten
sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä
heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se
kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on
vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä
ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei
kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi
soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene
liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen
on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa
tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne
ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa
reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin
pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta
katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli
on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on
laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän
poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on
lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille
Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne
näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla
näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta,
jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin
abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen,
samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään
vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen
hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin
vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on
korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden
piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi
syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta
tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet.
Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt
kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat
antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät
kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen
ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja
tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva
kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten
jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin
puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin,
sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja
tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee
jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja
kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma
historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on
perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta;
jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää",
mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja
keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain
kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara,
josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa
laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa
niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli
sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä
virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi
sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle
takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen
soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän
tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten
irroittaa vene.

Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän
puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin
kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat.
Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos
se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat
silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin
vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario
seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.

Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä
myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein
ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat,
tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki
heidän voimainponnistuksensa.

Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren
niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."

Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti
sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene
kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden
hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.

Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa
vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi
ankkurin avulla pysäyttää myllyn.

Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti
hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi
perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä
hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.

Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä
hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan
levollisesti:

"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä
hän tekee."

Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa
katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan
perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan
aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään
pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt
edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne
nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella
Perigradan kalliohuippuja.

"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.

"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.

"Mikä sitten?"

"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät
keskenään kuin apinat."

Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen
kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi.

Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi
jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen
vyötäistensä ympäri.

"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa
yli! Miten sievää!"

Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri
nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan
koskeen.

Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen
elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.

Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö
aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka
naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.

Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla
varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian
kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly
kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa
avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.

"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee",
mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä,
poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi
ja unohti murmelit.

"Katso tuonne!"

Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä
erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen
sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta.
Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan.
Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja
mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko
tuon hyppäyksen.

"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.

"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly
törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää
siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."

Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly
törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea
säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.

Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien
miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut
Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain
kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:

"Kuinka kissan on käynyt?"

"Se on todella hukassa."

Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.

"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."

"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."

Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden
kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis
luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva
pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi
aaltoihin? -- Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei
enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet
näkikin.

Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän
oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien
ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja
osoitti perää kohti.

"Tykkivene... kaksikymmentäneljä soutajaa... brigantiini Saloniki!"

Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva
haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin
hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi
sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.

Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa,
ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi
vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän
kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka
tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää
voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella
olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa
tätä keinoa.

Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla,
kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla
kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea
vastavirtaan joen poikki.

Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä
on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se
ajautuu vastakkaiselle rannalle.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden,
olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan
Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus
Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.

Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt
lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä
kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu
muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.

Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli
aivankuin amfiteatteri -- lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi
Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota,
työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.

"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.

Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin
kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.

Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli
onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan
rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin
äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen
vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.

Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan
keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen
jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan
ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että
Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos
ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri
sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.

"Hukummeko?" hän huusi.

"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."

Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto
huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen
sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan
hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä
voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois
kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"

Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä
ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä,
mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa
kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea
ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta -- onhan hän mies.

Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö,
kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta
kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi
palkkioksi Timarin pelastajalle.

"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"

"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan
toisesta päästä. "Minä tulen itse."

Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.

Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin
helposti joudu perikatoon.

Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella
määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen
maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo
"Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.

Laiva oli pelastettu -- kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko
lasti sekä Eutym ja Timea.

Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi
niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä
huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla
lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina
sama.

Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu
rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.

"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin
vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."

"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.

"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua
pyhänä Mikonpäivänä?"

"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko
palkkaa herralla on päivässä?"

"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.

"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä
itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani
en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis
minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna
henkeni alttiiksi kuin herralla."

"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin
tullakseen paremmin ymmärretyksi.

"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä
takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."

"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin
käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.

"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen.
"Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa
turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"

"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi
Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta,
että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen
takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo
valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei
ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon
Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi
ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi
heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko,
vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu,
jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa
siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen
katolilainen."

"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan
sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:

"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne
puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne,
mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette
niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa
jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu
teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja
merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon
kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"

"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin
kutsun teitä."

       *       *       *       *       *

Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta
kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli
pahin kaikista.

Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.

"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi
perämies katsellessaan punaista taivasta.

"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti
lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella
näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.

Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar
lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."

Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme
rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.

Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä
nousi laivaan.

Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti
ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset
kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä,
toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti.
"Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö
tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä.
Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka
kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien
olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on
hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki
pitävät silmällä toinen toistaan.

Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee
"puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan,
puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny.
Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen.
Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan.
Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.

Kuulustelu alkaa:

"Mistä?" -- "Galatz'ista." -- "Kuka on laivanomistaja?"

-- "Atanas Brazowicz." -- "Lastin omistaja?" -- "Eutym Trikalis." --
"Missä ovat laivan paperit?"

Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan
hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut
paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies
tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin
suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään
muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen
sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta
mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen
välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen
välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna
rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi
onkii ne ylös.

Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna.
Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen
sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse
iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän
tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta
ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja
tekevät samoin.

Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen
sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva
tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.

Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen
paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi
kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän
painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.

Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle.
Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa
hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa.
Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen
terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko
laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita.
Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan
jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen
lippu mustine kotkankuvineen.

Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva
oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion
kättä ja virkkoi:

"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra
Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja
antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta.
Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa
espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin
tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."

Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin
tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen
läksivät kaikki laivasta.

"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat
olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa
rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut
pidättää heitä Tonavalla.

Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan -- jotakin
muuta.

Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.

Mutta siihen oli kirjoitettu:

"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on _'onnen
kultapoika'_."




Toinen luku.

VAPAA SAARI.


Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä
nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita
päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi
etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin
levätä ponnistuksistaan.

Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa.
Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria
sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota
laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi
eräälle henkilölle.

"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee
varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja
rahalla saa kaikkea näillä seuduin."

Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot
sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.

Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen
isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?

Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta
kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!

"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."

Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa
ja verkon -- eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties
metsänriistaa tai kaloja -- ja souti sitten kaislikkoa kohti,
yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.

Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä
oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti
ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma,
jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.

Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia
ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona
ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy
tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia
seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.

Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat
ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas.
Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä
jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas
viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla
hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on
myös ihmisiä.

Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä
orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki
hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.

Edessään hän näki todellisen paratiisin.

Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet
istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin
sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen
taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia,
täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen
ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat
pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja
karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine
marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda
yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi
nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana
vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen
rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen
kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla
vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni
kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi
huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi,
ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla
peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen,
muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista
veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä
ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella
punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja
pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän
kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille
huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi
vain vihreätä.

Täällä asuu naisia.

Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa
erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin
ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi
aivan äänettömästi lähestyä kuistia.

Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.

Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä
koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen
uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo
niille "te."

Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri,
jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon
edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta
vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta
miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan
tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä.
Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen
kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla,
tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin
paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden
hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja
leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa
alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen.
Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.

Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee
kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka
Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"

Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut
päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa.
Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti
häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin
osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi
päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain _yksi_
ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."

Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta,
että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa
huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa
jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja
rumaanian.

Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:

"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"

"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."

"No astukaa vain sen ylitse."

"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"

"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."

Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain
häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"

Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei
keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen.
Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa
huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä,
luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa
olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun
talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.

"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella
ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti
muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja
tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.

Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti
punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta
ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä.
Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi
nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen
maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui
uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja
hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua,
joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.

"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää,
että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."

"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun
sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja
on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas
pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa
saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin
hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme,
aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään
lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta
hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi
hänelle mitään pahaa."

Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta
hyvyydestään.

"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"

"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon
lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin
toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."

"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."

Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei
tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin
tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun
lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon
emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."

"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin.
Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa,
mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me
saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti
noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."

Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän
puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.

"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia.
Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa
nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen
elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."

"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana.
Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan
murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt
tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme
nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan
hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi
annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."

"Aivankuin Austraalian saarilla?"

"Aivan niin."

"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja
suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista
tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule
jäämään vahingolle."

"Olen varma siitä, herraseni."

"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä
nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi
siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään
päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"

Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.

"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä
huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen,
joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka
ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi
teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen
joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja
merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."

Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka
osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei
voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.

"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani
opastamaan matkustajiani tänne."

"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte.
Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin
kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon
peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu
nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan
laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin
lähempänä saarta. Tässä oppaanne! -- Almira!"

Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai
puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi
esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan
newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka
lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty
vanhaa rumpua.

"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen.
Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä
takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"

"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille
suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä
ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi
koiraa.

Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie
vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei
polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.

Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei
vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä
ruohikossa.

Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:

"Narcissa!"

Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten
rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.

Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä
ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.

Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen
kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä
ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse
Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli,
sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä
nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä
vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut
nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.

Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten
siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.

Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli
heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle.
Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut
kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.

Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin
hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen
kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti
nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan,
jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään
pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen
nousta ylös.

Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä
Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän
metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria
pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki
ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille
korville.

Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka
kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa
kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin
hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien
ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun
silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan.
Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"

"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa
tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta
minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua
valmistaesanne ateriaa vieraillenne."

"Noudan ne aivan heti. Astukaa te vain veneeseenne ja kun palaatte,
jättäkää pyssynne tähän, sillä, uskokaa minua, jos Almira näkee
sen olallanne, riistää se sen teiltä heti. Almiran kanssa ei ole
leikkimistä."

"Sen olen saanut kokea. Väkevä, kelpo koira! En edes ehtinyt ajatella
puolustautumista, ennenkuin jo makasin maassa. Saan kiittää Luojaani
siitä, ettei se purrut kurkkuani poikki."

"Oi, siitä ei ole pelkoa! Ihmisiä se ei pure. Mutta jos joku yrittää
tehdä vastarintaa, pitää se hänen käsivarttaan hampaillaan kuin
rautapihdissä, siksi kunnes joku meistä joutuu paikalle. Mutta
hyvästi nyt, herraseni!"

Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin suurempi vene vieraineen laski
maihin saaren rannalle.

Matkalla oli Timar lakkaamatta jutellut Timealle Almirasta ja
Narcissasta, saadakseen lapsiraukan unohtamaan pahoinvointinsa ja
aallokon aiheuttaman pelkonsa. Niin pian kuin hän pani jalkansa
maalle, oli pahoinvointi muuten haihtunut.

Timar kulki edellä tietä näyttäen. Timea seurasi nojaten Eutymin
käsivarteen. Kaksi matruusia ja perämies kantoivat vaihtotavaroita
muutamissa säkeissä, paarille ladottuina.

Jo etäältä kuultiin Almiran haukunta. Ne olivat tervetuliaisääniä,
joilla sillä oli tapana ilmoittaa hyvien ystävien tulo. Tällöin se
aina juoksi tulijoita vastaan.

Tänään se tuli aina puolitiehen asti. Ensin se kierteli haukkuen
koko seurueen ympäri, sitten se vaihtoi vuoron perään tervehdyksen
perämiehen, matruusien ja Timarin kanssa. Tultuaan Timean luo osasi
se astua suutelemaan tämän kättä, mutta lähestyessään Eutymia se
äkkiä mykistyi, alkoi nuuskia häntä joka paikasta ja kulki sitten
koko ajan hänen kintereillään. Se nuuski lakkaamatta, ravisti välistä
päätään, naksutteli korviaan, niin että kaikui. Tästä miehestä sillä
näytti olevan omat ajatuksensa.

Saarimajan emäntä odotti ovellaan tulijoita ja nähdessään heidät
puiden välistä, huusi hän äänekkäästi:

"Noëmi!"

Tätä kutsua noudatti joku, joka tuli puutarhan perältä. Kahden
korkean, tiheän vattupensaan välistä, joiden latvat muurin tavoin
yhtyivät miltei yhteen, astui esiin nuori tyttö.

Kasvot ja vartalo ovat kehitysijässä olevan lapsen. Hän on puettu
valkeaan paitaan ja valkeaan hameeseen. Ylöskäännetyssä päällyshameen
helmassa on hänellä poimimiaan hedelmiä.

Hän on ihana ilmestys. Hänen kasvonsa ovat hienot ja heleät
kuin valkoruusu, punastuessaan kuin punaruusu. Kirkkaalla
pyöreäkaartoisella otsalla lepää itse hyvyys, mikä on täydessä
sopusoinnussa ilmehikkäiden sinisilmien viattoman katseen kanssa,
ja hienopiirteisten huulien kiinteä hohde ilmaisee pirteätä
tarkkaavaisuutta ja kainoa häveliäisyyttä. Tuuhea, kellanruskea
tukka liehuu luonnonkiharoina tuulessa. Syrjään heilahtanut kiehkura
paljastaa mitä suloisimman pikku korvan. Kasvoilla lepää ääretön
sulous. Mahdollista on, ettei kuvanveistäjä ottaisi mallikseen
jokaista erikoispiirrettä ja kenties eivät nämä kasvot marmoriin
hakattuina edes olisi mielestämme kauniit, mutta pää ja koko olento,
sellaisena kuin ne tässä ilmenevät, huokuvat sellaista suloutta ja
viehkeyttä, että tyttö lumoo meidät ensi silmäyksellä ja tenhoo yhä
enemmän, kuta kauemmin häntä katselemme. Toiselta olkapäältä on paita
valunut alas. Mutta jott'ei sekään olisi paljas, istuu sillä valkea
kissa painaen päätään tytön poskea vasten.

Hänen pienet, kauniit jalkansa ovat paljaat. Miksi ei hän kävelisi
paljain jaloin? Kulkeehan hän täällä matolla, mitä komeimmalla
samettimatolla? Syksyinen ruohokenttä on siroteltu täyteensä sinisiä
veronikoita ja punaisia geranium-kukkia.

Eutym, Timea ja Timar pysähtyivät vattupensaikon päähän odottamaan
häntä.

Tyttö arveli tervehtivänsä vieraita parhaiten tarjoamalla heille
helmastaan hedelmiä.

Ne olivat kauniita punertavia bergamotteja. Hän kääntyi ensiksi
Timarin puoleen. Timar valitsi joukosta kauneimman ja ojensi sen
Timealle.

Molemmat tytöt kohauttivat olkapäitään -- Timea senvuoksi, että
hän kadehti toiselta lapselta pientä valkeata kissaa, joka lepäsi
sen olalla. -- Noëmi senvuoksi, että Timar oli ojentanut hedelmän
Timealle.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi hänelle emäntä. "Olisit ensin
asettanut hedelmät koriin ja tarjonnut siitä. Käykö nyt tuollainen
tarjoaminen päinsä?"

Tyttö punastui korviaan myöten ja juoksi äidin luo. Tämä kuiskasi
hänen korvaansa muutamia sanoja, joita toiset eivät saattaneet
kuulla, suuteli sitten lasta otsalle ja sanoi ääneen:

"Mene nyt ottamaan vastaan meriväen tuomiset. Anna kantaa ne kamariin
ja täytä sitten säkit jauholla, ruukut hunajalla ja heidän korinsa
kypsillä hedelmillä. Sitten valitset heille kaksi vohlaa."

"Minä en tahdo valita", kuiskasi tyttö, "anna heidän itsensä tehdä
se."

"Sinä hupakko", sanoi äiti ystävällisesti nuhdellen. "Jos asia olisi
sinun määrättävissäsi, pitäisit sinä kaikki vohlat etkä antaisi
teurastaa ainoatakaan. -- No niin, valitkoot vain itse. Älköön
kenelläkään olko valittamisen syytä. Minä hommaan sillä aikaa
keittiössä."

Noëmi kutsui merimiehet luokseen ja avasi varastohuoneet. Hän
järjesti viisaasti ja oikeudenmukaisesti vaihtokaupan, antoi kullekin
viiniryypyn kaupanpäällisiksi, kehotti heitä pitämään saarta
muistissaan, kun seuraavan kerran kulkisivat ohitse, ja meni sitten
keittiöön.

Siellä hän ei odottanut käskyä ruveta kattamaan pöytää. Pienelle
kuistin pöydälle hän levitti hienon kaislaliinan, asetti sille neljä
lautasta sekä yhtä monta veistä, haarukkaa ja tinalusikkaa. -- Entä
viides henkilö?

Hän istuisi kissan pöydässä.

Kuistille johtavien portaitten vieressä on pieni puinen penkki.
Keskelle sitä asetetaan savilautanen, sen viereen pieni veitsi,
haarukka ja lusikka ja kumpaankin päähän puulautanen, toinen
Almiralle, toinen Narcissalle. Sitten kun vieraat ovat istuutuneet
pöytään emännän kera ja ottaneet lautaselleen vadista, kulkee tämä
kissapöytään, missä Noëmi omantunnon mukaisesti jakaa sen sisällön
vieraittensa ja itsensä välillä. Mureat palat saa Narcissa, luiset
Almira ja itse hän ottaa viimeiseksi. Ensin mainitut eivät saa
koskea ruokaan ennenkuin hän on jäähdyttänyt sen puhaltelemalla,
niin innokkaasti kuin Almira heristääkin korviaan ja kissa köyristää
selkäänsä emäntänsä olalla. Niiden täytyy totella lasta.

Saaren valtiatar tahtoi -- hyvänkö vai huonon unkarilaisen tavan
mukaan -- osoittaa vierailleen, etupäässä Timarille, ettei hänen
keittiönsä ollut tämän metsästyssaaliin tarpeessa. Hän oli
valmistanut viklat suurimojen kera, mutta kuiskannut jo edeltäkäsin
Timarin korvaan, että tämä oli vain naisten ruokaa; herroille oli
muun muassa paistettu hyvää silavaa. Timar ottikin sitä lautaselleen
aika lailla. Eutym ei koskenut siihen, ja Timea nousi äkkiä pöydästä.
Hänen käytöksensä tuntui kuitenkin luonnolliselta. Hän oli useita
kertoja heittänyt uteliaita silmäyksiä toisen pöydän seurueeseen eikä
ollut ihmeellistä se, että hän nousi nopeasti ja istuutui Noëmin
viereen. Solmivathan nuoret tytöt hyvin pikaisesti ystävyysliittoja.

Timea ei ymmärtänyt unkarin kieltä eikä Noëmi puolestaan kreikkaa,
mutta heidän välissään oli Narcissa, joka ymmärsi molempia kieliä,
yhtä hyvin kumpaakin.

Valkoinen kissa näytti oivallisesti ymmärtävän Timean sanat "horaion
galion" [kaunis pikku kissa], joita seurasi hänen valkokätösensä
silitys. Vastaukseksi hiipi kissa hänen syliinsä, hieroi päätään
hänen valkeita poskiaan vasten, avasi kauniin punaisen suunsa
terävine hampaineen ja katseli häntä veitikkamaisin silmin. Sitten se
hypähti hänen olalleen, ryömi hänen kaulaansa pitkin ja vaelsi sitten
taas Noëmin luo ja sieltä taas takaisin.

Noëmi iloitsi siitä, että vieras neito piti niin paljon hänen
lemmikistään.

Mutta tähän iloon sekaantui pian jonkinmoista katkeruutta hänen
huomatessaan vieraan tytön suuresti ihastuneen hänen kissaansa,
pitäen sen yksin hallussaan ja suudellen sitä lakkaamatta. Vielä
tuskallisempaa oli hänestä nähdä, miten helposti Narcissa tuli
uskottomaksi hänelle, miten auliisti se vastaanotti vieraan tytön
hyväilyt eikä ensinkään välittänyt hänen kutsustaan "Narcissa!",
jolla hän tahtoi viekoitella sitä luokseen. "Horaion galion" oli
mieluisampi kuulla.

Noëmi vihdoin suuttui Narcissaan ja tarttui sen häntään vetääkseen
sen luokseen. Narcissa puolustautui kynsillään ja raapaisi
valtiatartaan käteen.

Timealla oli ranteensa ympärillä sininen emaljinen rannerengas, joka
oli käärmeen muotoinen. Kun Narcissa raapaisi emäntäänsä, vetäisi
Timea taipuisan rannerenkaan käsivarrestaan ja tahtoi työntää sen
Noëmin käden yli, ilmeisesti aikeessa saada tämä unohtamaan kipunsa.
Mutta Noëmi käsitti asian toisin: hän luuli vieraan neidin tahtovan
ostaa häneltä Narcissan. Mutta Narcissa ei ollut ostettavissa.

"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"

Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan,
näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin
hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja
sihisi äkäisesti.

Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he
toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta
kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien
elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen
olleen hyvin pitkän.

Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he
kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa
kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista
tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat
tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.

Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle.
Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen
olkapäätään vasten.

Timar tulkitsi lahjan merkityksen.

"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se
on kultainen."

Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen
luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana
Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.

Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä
hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi
nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen
haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se
haukahti kuin taisteluun vaatien.

Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi
etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.

Emäntä kalpeni. Puiden välissä asteli joku polkua pitkin.

"Noin haukkuu koira vain _yhtä ainoaa_. Kas tuossa! Hän se on!"




Kolmas luku.

ÖISET ÄÄNET.


Alhaalta rannasta asteleva mies on omituisen näköinen Hän on puettu
puseroon ja roimahousuihin. Kaulan ympäri on kiedottu punainen
kattuuniliina ja päätä peittää turkkilainen fetsi.

Hänen kasvonsa ovat kauniit. Jos hän istuisi hiljaa maalarin mallina,
arvelisi jokainen hänet nähdessään, että siinäpä malli sankarista;
mutta hänen astuessaan esiin ilmielävänä on jokaisen ensi ajatus:
"Hän on vakoilija!" Hänen piirteensä ovat säännölliset, silmät tummat
miltei mustat, tuuhea tukka on kihara, huulet hienopiirteiset, mutta
nämä silmiä ympäröivät rypyt, nämä alaspäin kaareutuvat suupielet ja
epämääräisesti harhailevat silmät ilmaisevat luonnetta, joka on omien
halujensa orja.

Almira haukkui raivoissaan miestä, joka uhmaavan välinpitämättömänä
asteli eteenpäin tietoisena siitä, että toisten velvollisuus oli
suojella häntä. Noëmi huusi koiraa olemaan hiljaa, mutta siitä se ei
välittänyt. Hän tarttui sitä korviin ja veti taaksepäin. Almira ulvoi
ja murisi vihoissaan siitä vääryydestä, mitä sen korville tehtiin,
mutta ei lakannut haukkumasta. Viimein Noëmi pani jalkansa sen pään
päälle ja polki sen maahan. Nyt vasta se alistui. Se ojentautui
muristen pitkäkseen antaen tytön jalan levätä suuren, mustan päänsä
päällä, aivan kuin se olisi ollut taakka, josta ei voinut vapautua.

Vihellellen ja rallattaen mies lähestyi. Hän huusi jo kaukaa:

"Vai on teillä täällä yhä tuo kirottu koira! Miksi ette ole sitä
lopettaneet? Loppujen lopuksi kai minun täytyy raivata se tieltäni.
Sinä senkin tyhmä elukka!"

Kun nuorukainen oli tullut Noëmin luo, ojensi hän tuttavallisesti
hymyillen kätensä tytön kasvoja kohti aikoen nipistää häntä poskesta,
mutta Noëmi vetäytyi nopeasti pois.

"Oletko yhä vielä kesytön, pikku morsiameni? Kas, kuinka olet
kasvanut sitte viime näkemän."

Noëmi katsoi pää ylväästi pystyssä puhujaa. Kuinka hän saikin
kasvonsa häijyiksi yht'äkkiä! Hän rypisti kulmakarvojaan, työnsi
huulensa eteenpäin ja katsoi mieheen uhmaten, terävästi. Hänen
kasvojensa värikin muuttui. Ruusuinen iho muuttui silmänräpäyksessä
tuhkanharmaaksi. Hän osasi todella näyttää oikein ilkeältä, kun vain
tahtoi. Mutta mies sanoi hänelle:

"Oi kuinka sinusta on tullut kaunis!"

Vastauksen sijasta Noëmi kääntyi koiraan päin.

"Vaiti, Almira!"

Aivan kuin kotonaan tulija astui kuistille, missä hän ensi
työkseen suuteli emännän kättä. Sitten hän tervehti ystävällisellä
alentuvaisuudella Timaria, kumarsi kohteliaasti Eutymille ja Timealle
ja ryöpsähytti heti puhetulvan: "Hyvää iltaa, rakas anoppi! Nöyrin
palvelijanne, herra komissaario! Nimeni on Teodor Kristyan. Olen
kapteeni ja ritari, tämän kunniallisen rouvan tuleva vävy. Isämme
olivat hyviä ystäviä ja kihlasivat Noëmin ja minut. Minun on tapana
vierailla joka vuosi rakkaitteni luona täällä heidän kesäasunnossaan
katsomassa, miten paljon morsiameni on kasvanut. Olen erinomaisen
iloinen tavatessani teidät täällä, herraseni -- jos oikein muistan
on nimenne Timar? Minulla on jo ennen ollut ilo kohdata teidät
toisaalla. Toinen herra näyttää..."

"-- Ymmärtävän vain kreikkaa", keskeytti Timar ja työnsi samalla
kätensä niin syvälle takintaskuihin, että näytti siltä, kuin hän
olisi tahtonut tehdä tulijalle mahdottomaksi puristaa hänen kättään
jälleennäkemisen ilossa. Häntähän oli helppo kohdata, matkustavaista
kauppakommissaariota.

Teodor Kristyan ei liioin katsonut tarpeelliseksi askaroida enempää
Timarin kanssa. Hän katsoi elämää käytännöllisemmältä puolelta.

"Näyttääpä siltä kuin minua olisi täällä odotettu. Oiva ateria --
neljännet ruokaneuvot käyttämättä! Silavaa! Se on heikko puoleni.
Kiitoksia paljon, rakas mamma, kiitos herraseni, ja te neitiseni!
Minulle illallinen kyllä maistuu. Kiitos, tuhat kiitosta!"

Eikä kenkään näistä mainituista henkilöistä ollut pienimmälläkään
tavalla kehoittanut häntä istumaan pöytään tai pitämään hyvänään sen
herkkuja, mutta hän oli otaksuvinaan heidän pyytämällä pyytäneen
häntä. Sitten hän ryhtyi silavaan tarjoten useita kertoja sitä
Eutymille ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään kristityn sielun,
joka ylenkatsoi tätä jumalten ruokaa.

Timar nousi pöydästä sanoen emännälle: "Matkustajani ovat väsyneet.
Heille on lepo tarpeellisempi kuin ruoka. Tahdotteko olla
ystävällinen ja valmistaa heidän vuoteensa."

"Ne ovat aivan kohta kunnossa!" vastasi rouva. "Noëmi, auta neitiä
riisuutumaan."

Noëmi nousi ja seurasi äitiään sekä molempia vieraita sisähuoneeseen.
Timarkin lähti pöydästä, jonka ääreen tulija jäi yksin istumaan.
Ahnaasti hän ahmi kaiken ravinnoksi kelpaavan, mitä oli jälellä.
Silläaikaa loruili hän herkeämättä Timarille ja heitti haarukkansa
päästä imemänsä luut Almiralle.

"Teillä mahtoi olla hiivatin vaivalloinen matka tässä kovassa
tuulessa. Minua ihmetyttää, miten pääsitte Demir Kapin ja Fatalian
ohi. -- Ota pois, Almira, äläkä enää vihoittele minulle, tyhmä
elukka! -- Muistatteko vielä, herraseni, että kerran kohtasimme
toisemme Galatz'issa? -- No, tuon saat myös, musta hirviö."

Kääntyessään viimein ympäri huomasi hän, ettei Timaria enempää kuin
Almiraakaan ollut enää huoneessa. Kumpikin oli hänet jättänyt.
Timar oli kiivennyt ullakolle, minne hän valmisti itselleen vuoteen
tuoksuvista heinistä. Almirakin oli ryöminyt piiloon johonkin
nurkkaan.

Nyt hänkin käänsi tuolinsa ympäri, ei kuitenkaan ennenkuin oli
tyhjentänyt viiniruukun ja toisten vieraiden lasit viime tilkkaan
asti. Senjälkeen hän veisti tikun tuolista, jolla istui, ja kaivoi
sillä hampaitaan, levollisena kuin mies, joka rehellisesti on
ansainnut iltasensa.

Yö oli tullut. Lopen väsyneitä matkailijoitamme ei tarvinnut uneen
tuudittaa.

Timar oli ojentautunut suoraksi ihanasti tuoksuviin heiniin ja arveli
tänä yönä nukkuvansa kuin kuningas. Mutta hän erehtyi luulossaan.
Suurten ja vaihtelevien vaivojen perästä on juuri vaikeinta saada
unen päästä kiinni. Toinen toistaan ajavat kuvat ryntäsivät hänen
mieleensä sekaisina kuvasarjoina, takaa ajavien hahmojen, uhkaavien
karien, vesiputousten, vieraitten naisten, mustien koirien ja
valkoisten kissojen muodossa. Myrsky ulvoi kaiken keskellä,
laivatorvet räikkyivät, ruoskat paukkuivat, kultaa satoi alas ja
ihmiset nauroivat, kuiskuttelivat ja huusivat sikin sokin.

Ei auttanut vaikka hän sulki silmänsä. Äänet ja näyt silloin
vain lisääntyivät. Ja äkkiä alettiin puhua hänen allaan olevassa
huoneessa. Äänet olivat hänelle tuttuja. Emäntä ja viimeksi tullut
vieras, juttelivat keskenään. Ullakon erotti huoneesta vain ohut
lautakatto, ja hän kuuli jokaikisen sanan yhtä selvästi kuin se olisi
kuiskattu hänen korvaansa. He puhuivat hiljaa, hillityllä äänellä,
vain silloin tällöin korotti mies ääntään.

"No, mamma Terese, onko sinulla paljon rahaa?" hän alkoi.

"Tiedät liiankin hyvin, ettei minulla ole yhtään. Etkö tiedä minun
harjoittavan vain vaihtokauppaa, joten en ota vastaan ensinkään
rahaa?"

"Se on hyvin typerää, eikä ollenkaan miellytä minua. En myöskään voi
sitä uskoa."

"Asia on kuin sanon. Se, joka tulee luokseni ostamaan hedelmiä,
jättää sijaan jotakin, jota voin käyttää hyväkseni. Mitä minä täällä
tekisin rahoilla?"

"Minä kyllä tiedän, mitä tekisit. Antaisit ne _minulle_. Minua et
milloinkaan ajattele. Kun minä nain Noëmin, et kai voi antaa hänelle
kuivatttuja kukkia myötäjäisiksi! Tyttäresi onni ei ensinkään
ole sydämelläsi. Auttaisit minua eteenpäin, että saavuttaisin
varman aseman maailmassa. Juuri tällä hetkellä on minut nimitetty
ensimmäiseksi tulkiksi lähetystöön, mutta minulla ei ole rahaa, millä
matkustaa sinne, sillä minulta on taskustani varastettu kaikki rahat,
ja nyt minä menetän senvuoksi paikkani."

Rouva vastasi levollisesti:

"En usko kenenkään antaneen sinulle virkaa, jonka voisit menettää;
mutta uskon kyllä sinulla olevan viran, jota et voi menettää. Uskon
myöskin, ettei sinulla ole yhtään rahaa, mutta en usko, että niitä
olisi varastettu sinulta."

"No, usko minun puolestani mitä tahansa, tai ole uskomatta. Minä en
myöskään usko sinun olevan ilman rahoja. Sinulla täytyy olla niitä.
Salakuljettajat laskevat tässä maihin. Ja he maksavat runsaasti."

"Se on totta. Välistä nousee salakuljettajia maihin saarelle, mutta
he tulevat harvoin majani läheisyyteen, ja kun se joskus tapahtuu
ostavat he juustoa antaen minulle sijaan suolaa. Tahdotko suolaa?"

"Tahdotko tehdä minusta pilaa, vai mitä? Entä nämä rikkaat
matkustajat, jotka tänä yönä nukkuvat kattosi alla?"

"En tiedä, ovatko he rikkaita."

"Pyydä heiltä rahaa! Vaadi sitä! Pois tuo tekopyhä ilme! Päästä
minut kuulemasta tuosta austraalialaisesta vaihtokaupasta. Hanki
tukaatteja, jos tahdot elää sovussa minun kanssani. Tiedäthän, että
minun on tarvis vain ilmaista yksikin sana asianomaisessa paikassa,
niin olet hukassa."

"Puhu hiljaa, onneton!"

"Vai pyydät sinä minua jo puhumaan hiljaa? No, tee minut mykäksi
yhdellä kertaa! Ole ystävällinen nyt, Terese! Anna minulle hiukan
rahaa!"

"Mutta eihän koko talossa ole. Älä kiusaa minua! Minulla ei ole
äyriäkään. Enkä tahdokaan rahoja. Minun silmissäni lepää kirous
kaiken sen yli, mitä kutsutaan rahaksi. Tuossa ovat kaikki
laatikkoni. Etsi niistä kaikista ja jos löydät, niin ota ne."

Kuten näytti, ei mies lyönyt laimin käyttää hyväkseen tätä lupaa,
sillä hetki sen jälkeen kuuli Timar hänen huudahtavan:

"Oi, mitä tämä on? Kultainen rannerengas!"

"Niin, vieras neiti antoi sen Noëmille. Jos sinulle on siitä hyötyä,
niin ota se!"

"Se on kymmenen tukaatin arvoinen. Onhan sekin parempi kuin ei
mitään. Älä pahastu Noëmi. Kun sinusta tulee minun vaimoni, ostan
sinulle kaksi rannerengasta, joista kumpikin maksaa kolmekymmentä
tukaattia ja keskelle saat sinä safiirin -- ei, smaragdin?"

"Kumman mieluummin tahdot, safiirin vaiko smaragdin?"

Hän nauroi itse päähänpistolleen, ja kun ei kukaan vastannut hänen
kysymykseensä, jatkoi hän:

"Mutta, mamma Terese, valmistappa nyt yösija rakkaalle tulevalle
vävyllesi, Teodorillesi, jotta hän uneksisi suloisesti kaikkein
rakkaimmasta Noëmistaan."

"Minulla ei ole vuodetta sinulle. Viereisessä huoneessa ja ullakolla
nukkuvat vieraamme, täällä meidän kanssamme sinä et voi nukkua. Se
ei olisi soveliasta. Noëmi ei enää ole lapsi. Mene ulos kuistille ja
paneudu maata penkille."

"Oi sinä kovasydäminen, epäinhimillinen Terese! Sinä osoitat minut
ulos kovalle penkille minut, ainoan, tulevan rakkaan vävysi."

"Noëmi, anna minulle tyynysi!"

"Kas tuossa, ota se! Tässä on peitteenikin. Nuku hyvin!"

"Kyllä, jos vain se kirottu koirahirviö ei ole siellä ulkona. Se
ilkeä elukka raatelee minut."

"Älä sitä pelkää. Minä sidon sen kiinni. Eläinparka! Sitä ei tarvitse
panna kahleisiin muulloin, kuin sinun ollessasi täällä."

Rouva Teresen oli vaikeata vietellä Almira esiin piilopaikastaan.
Koiraparka tiesi varsin hyvästi, mitä nyt seuraisi, mutta se oli
tottunut tottelemaan ja se antoi emäntänsä vihdoin sitoa itsensä
kahleisiin. Mutta sitä raivokkaampi oli koira sitä kohtaan, jonka
tähden se vangittiin.

Niin pian kuin Terese oli palannut huoneeseensa ja Teodor oli
jäänyt yksin kuistille alkoi Almira kiivaasti haukkua tanssien
hurjasti ympäri sitä pientä avointa paikkaa, jonka kahle jätti sen
käytettäväksi. Aika ajoin se nykäsi vetääkseen kaulanauhan ja kahleen
päänsä yli tai kiskaistakseen juurineen sireenin, johon sen kahle oli
kiinnitetty.

Teodor ärsytti sitä tällöin vielä enemmän. Hänelle tuotti iloa
ärsyttää eläintä, joka ei voinut hyökätä hänen kimppuunsa ja joka
senvuoksi sihisi raivosta.

Hän meni aivan koiran lähelle jättäen vain jalanverran välimatkaa
itsensä ja sen kohdan välille, mihin koira saattoi kahleiltaan
ulottua, jonka jälkeen hän alkoi ryömiä nelinkontin ja irvistellä.
Hän pisti ulos kielensä, sylki sitä silmiin ja matki sen haukuntaa.

"Vouv, vouv! Sinä tahtoisit mielelläsi tarrata minuun, vai mitä?
Vouv, vouv! Tässä on nenäni, pure se pois, jos voit! Oletpa sinä
kaunis koira! Sinä ilkeä elukka! Vouv, vouv! No, kiskaise sitten
poikki kahleesi! Vedä sormikoukkua kanssani! Pureppa sormeani! Sehän
on aivan kuonosi edessä. Iske kiinni vain, jos haluat!"

Almira hillitsi raivonsa äkkiä. Se ei enää haukkunut, se tuli
tajuihinsa. "Viisaampi antaa perään", ajatteli koira. Se kohotti
päätään, kuin olisi se tahtonut katsella alas toista nelijalkaista
eläintä, kääntyi sitten ympäri ja raapi koiran tavoin takajaloillaan,
jolloin ruohoa ja hiekkaa nousi ilmaan, niin että toisen eläimen
silmät ja suu tulivat niitä täynnä, ja se alkoi haukkua ihmisen
tavoin, s.o. kirota. Mutta Almira vetäytyi kahleineen sireeninrungon
taakse eikä tullut enää esiin. Se ei haukkunutkaan enää,
kuumeentapainen huohottaminen vain kuului vielä hetkisen.

Timar makasi sitä kuunnellen. Hän ei voinut nukkua. Hän oli jättänyt
ullakon oven auki päästääkseen valoa sisään. Oli kuutamo ja koiran
vaiettua lepäsi seudun ylitse syvä hiljaisuus, joka teki yön ja
yksinäisen seudun yksinäiset äänet vielä eriskummallisemmiksi.

Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua.
Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin
kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun
laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä
tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien
lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa
matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata
seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut
keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan
lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan
ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen
ympärillä.

Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä,
kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!

Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!

Mutta niin kuitenkin on laita.

Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä,
joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä
huokauksia öisten äänien säestykseksi.

Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan:
"Oi, Jesus!" -- toisesta "Oi, Allah!"

Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?

Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston,
mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen
päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti
juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.

Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen
henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar
tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului
yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan
koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku.
Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar
kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.

"En saanut unta."

"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"

"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että
tuo,... ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."

"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. -- Almira!"

Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.

"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on
koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."

Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa
kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan
ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen
sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se
ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin
oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa
pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.

Siitä saattoi olla varma, ettei sen vihollinen ollut enää saarella.

Terese lähestyi Timaria. "Tunnetteko tätä miestä?"

"Olen kerran kohdannut hänet Galatz'issa. Hän tuli kerran laivaani
ja käyttäytyi niin, etten saanut selville, oliko hän vakoilija vaiko
salakuljettaja. Loppujen lopuksi ajoin hänet maihin. Siihen supistuu
koko tuttavuutemme."

"Kuinka tulitte sitten ajatelleeksi, että hän olisi myrkyttänyt
Almiran?"

"Tunnustan totuuden. Joka ainoa sana, joka puhutaan alakerrassa,
kuuluu ullakolle ja pantuani levolle oli minun pakko kuulla koko
keskustelunne hänen kanssaan."

"Kuulitteko siis hänen uhkauksensakin? Jos minä en tyydyttäisi häntä,
tarvitsisi hänen lausua vain yksi sana, ja me olisimme hukassa."

"Kuulin sen kyllä."

"Mitä siis ajattelette meistä? Että jokin suuri, sanomaton rikos
on karkoittanut meidät tälle saarelle, kauas kaikesta kunniasta ja
rehellisyydestä, eikö niin? Tai että meillä on täällä sellaista
hommaa, josta ei uskalleta puhua? Tai että me olemme kirotun
perheen kodittomia jälkeläisiä, jotka pysytteleivät täällä piilossa
viranomaisten silmiltä? Sanokaa, mitä ajattelette meistä?"

"En mitään, rakas rouva. Minä en vaivaa aivojani sellaisella. Te
olette yhdeksi yöksi vieraanvaraisesti antanut minulle katon pääni
päälle. Siitä olen teille kiitollisuudenvelassa. Myrsky on la'annut.
Huomenna minä jatkan matkaani enkä ajattele sen enempää, mitä olen
kuullut ja nähnyt tällä saarella."

"Mutta minä en salli teidän jättävän meitä tällä lailla. Te
olette tahtomattanne saanut kuulla asioita, joita ei saa jättää
selittämättä. En tiedä miksi, mutta ensi näkemältä te herätitte
minussa kunnioitusta, ja se ajatus vaivaa minua, että te eroaisitte
meistä epäillen ja halveksien meitä. Tämä epäilys ei antaisi teidän
enemmän kuin minunkaan nukkua tämän katon alla. Yö on tyyni ja sangen
sovelias kuulemaan katkeran elämän salaisuudet. Ne kuultuanne saatte
meitä tuomita. Minä en ole peittelevä mitään, vaan rehellisesti
kertova totuuden. Kuultuanne tämän aution saaren ja tämän savimajan
historian, ette enää ole sanova: 'Huomenna minä lähden pois enkä enää
ajattele, mitä olen täällä nähnyt, mitä kuullut', vaan te olette
vuosi vuodelta tuleva tänne takaisin, kun tienne käy tästä ohitse,
ja te olette joka kerta lepäävä yön tämän rauhaisan katon alla.
Istuutukaa tähän portaille viereeni ja kuunnelkaa majamme historiaa."




Neljäs luku.

SAARELAISTEN ELÄMÄNTARINA.


"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli
virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me
rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias,
hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme
Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka,
kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen
naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää
hyvin."

"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan.
Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli
kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika
velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani,
sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin
suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä:
'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."

"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan
varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin
pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan
antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti
seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei,
niin ovat he hukassa."

"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin
kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja
teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka
syksyllä luovutettaisiin."

"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics
Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen
viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen
sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille,
mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa,
vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä
ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa
Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta
taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia
takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan
hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin
kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään
kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän
kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten
liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816
oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa.
Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät
itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan
toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen
kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla.
Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä.
Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä
edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti
viljavaransa siemeneksi."

"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani
laivakomissaariona."

"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään
sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli
maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki?
Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi
herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta
ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan
poikansa."

"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat
käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."

"Mutta miksi pitää rahaa olla maailmassa, kun se voi tehdä ihmisen
niin huonoksi, ettei hän enää rakasta muuta kuin sitä?"

"Hänen velkansa, hänen sitoumuksensa siirrettiin nyt niille, jotka
olivat olleet hänen ystäviään ja menneet hänelle takuuseen. Näiden
ystävien joukossa oli minunkin mieheni."

"Ja nyt tuli Atanas Brazowics pyytämään takaajia täyttämään
sopimuksen asettamat vaatimukset. Hän oli tosin antanut karanneelle
velalliselle rahaa etukäteen, ja me suostuimmekin korvaamaan
summan. Olisimme voineet myydä puolet maaomaisuudestamme, ja sillä
olisi velka ollut peitetty. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan, vaan piti kiinni sopimuksen täyttämisestä. Ei voinut
olla kysymystäkään siitä, kuinka paljon rahaa hän oli antanut; hänen
piti saada ne rahasummat, jotka me olimme velvolliset maksamaan. Hän
voitti sillä tavoin viidenkertaisesti. Hänen sopimuksensa oikeuttivat
hänet näin menettelemään. Me rukoilimme häntä kyynelsilmin tyytymään
pienempään voittoon, sillä häneen nähdenhän oli kyseessä vain
suurempi tai pienempi voitto, eikä mikään tappio. Mutta hän pysyi
järkähtämättömänä. Hän vaati takuumiehiä täyttämään kaikki hänen
vaatimuksensa."

"Mutta, kysyn minä, mitä hyötyä on uskonnosta ja uskosta ja kaikista
juutalais-kristillisistä uskontunnustuksista, kun on kerran sallittua
esittää sellaisia vaatimuksia?"

"Asia tuli tuomioistuimen käsiteltäväksi. Langetettiin tuomio, jonka
mukaan talomme, maamme, koko omaisuutemme otettaisiin takavarikkoon,
sinetöitäisiin ja menisi vasaran alle."

"Mutta mitä hyötyä on laista ja yhteiskuntalaitoksesta, kun joku
henkilö joutuu keppikerjäläiseksi velan tähden, josta hän ei itse ole
nähnyt äyriäkään, ja näkee olevansa syösty kurjuuteen toisen henkilön
tähden, joka on kadonnut näkymättömiin?"

"Teimme kaikkemme säästyäksemme täydellisestä turmiosta. Mieheni
matkusti Ofeniin ja Wieniin pyytämään puheillepääsyä. Tiesimme
kavalien petturien, jotka olivat karanneet toisten rahat mukanaan,
tavallisesti oleskelevan Turkinmaalla ja me pyysimme toimittamaan
Kristyanin luovuttamista pakottaaksemme hänet itsensä hyvittämään
velkojansa. Mutta kaikkialla meille vastattiin, ettei siihen ollut
voimaa."

"Mutta mitä hyötyä sitten on keisarista, ministereistä, maan
mahtajista, kun ne eivät pysty suojaamaan sorrettuja alamaisiaan?"

"Tämän hirveän iskun takia, joka teki meistä keppikerjäläisiä, ampui
miesparkani eräänä yönä kuulan sydämeensä."

"Hän ei voinut katsella perheensä kurjuutta, vaimonsa kyyneleitä,
lapsensa nälän riuduttamia, kalpeita kasvoja, ja hän pakeni kauas
meistä, tuonne maan alle."

"Oi, kauas meistä, tuonne maan alle!"

"Mutta mitä varten mies on olemassa, kun hän suuressa onnettomuudessa
ei tiedä muuta keinoa kuin tehdä itsemurhan ja jättää vaimonsa ja
lapsensa yksin kärsimään?"

"Eikä kurjuus kuitenkaan siihen loppunut. Olin kerjäläinen, jolla
ei ollut kattoa pään päällä; nyt minusta tahdottiin tehdä lisäksi
jumalankieltäjä. Itsemurhaajan vaimo pyysi sielunpaimeneltaan
lupaa saada haudata onneton puolisonsa, mutta turhaan. Tämä oli
hyvin ankara ja pyhä mies, jolle kirkon käsky oli kaikki kaikessa.
Hän kielsi vainajalta kunniallisen hautaamisen, ja minun täytyi
katsella, miten jumaloimani miehen maalliset jäännökset kuljetettiin
pyövelinkärryillä hiljaisuudessa haudattaviksi."

"Mutta mitä varten sitten on pappeja, kun he eivät voi ehkäistä
tällaista?"

"Mitä varten on koko maailma olemassa?"

"Puuttui vain, että minusta olisi tehty itsemurhaaja ja
lapsenmurhaaja, että minut olisi pakotettu surmaamaan itseni ja
lapseni. Kietaisin lapseni kaulahuiviin ja kannoin sen sylissäni
Tonavan rannalle."

"Olin yksin. Ei ainoakaan ihmissielu seurannut minua."

"Kuljin pari kolme kertaa edes takaisin rannalla nähdäkseni, missä
kohdin vesi oli syvin."

"Silloin joku tarttui minua takaapäin hameeseeni ja veti minut
takaisin. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuka se oli. -- Tämä sama koira
se oli! Kaikkien elävien olentojen joukossa oli se ainoa ystävä, joka
minulle oli jäänyt!"

"Tämä tapahtui Ogradinasaaren rannalla. Tällä saarella meillä oli
kaunis hedelmäpuutarha sekä pieni kesäasunto. Sielläkin tuijotti joka
ovesta esivallan sinetti, ja saatoin liikkua vapaasti vain keittiössä
ja hedelmäpuutarhassa."

"Istahdin rannalle ja aloin ajatella. Mikä minä olen? Minä ihminen,
nainen, olisin huonompi eläintä? Nähdäänkö koiran milloinkaan
hukuttavan pentujaan tai ottavan itsensä hengiltä? Ei, minä en ole
surmaava itseäni enkä lastani! Tahdon elää ja kasvattaa sitä! Mutta
miten voin elää? Siten kuin sudet, mustalaiset, joilla ei myöskään
ole kotia eikä leipää. Käyskentelen ympäri kerjäten -- kerjäten
maalta, vesien syvyyksiltä, metsältä ja erämaalta; mutta ihmisiltä en
koskaan!"

"Miesparkani oli useasti puhunut eräästä pienestä saaresta, joka
oli muodostunut viisikymmentä vuotta sitten kaislikkoon Ogradinan
lähelle. Hän kävi usein syksyisin siellä metsästämässä ja tiesi
palatessaan jutella paljon eräästä ontosta kalliosta, jossa hän oli
saanut suojaa myrskysäällä. Hän sanoi: saarella ei ole omistajaa.
Tonava on luonut sen olemattomalle omistajalle. Ei mikään hallitus
tiedä siitä mitään, ei mikään maa voi vaatia sitä omakseen. Siellä
ei kenkään kynnä eikä kylvä. Maa, puut ja ruoho eivät kuulu
kenellekään. -- Kun nyt tämä saari on omistajaa vailla, niin miksi
en minä saattaisi ottaa sitä haltuuni? Rukoilen Jumalaa, rukoilen
Tonavaa antamaan minulle sen. Miksi he kieltäisivät sen minulta?
Minä viljelen siellä hedelmiä. Miten tulee minun menetellä? Mitä
hedelmälajeja valitsen? Sitä en tiedä. Hätä keinon keksii."

"Minulla oli vielä jälellä yksi vene. Tuomari ei ollut sitä nähnyt ja
siksi sitä ei oltu takavarikoitu. Siihen istuuduimme Noëmi ja Almira.
Minä soudin saarelle. En eläissäni ollut käytellyt airoja, mutta hätä
minulle senkin taidon opetti."

"Astuessani jalkani tälle maalle valtasi minut ihmeellinen tunne.
Oli kuin olisin äkkiä unohtanut kaiken, mitä minulle oli maailmassa
tapahtunut. Hiljaisuus ja rauha, mikä teki niin hyvää sielulle ja
mielelle, kohtasi minua täällä. Kuljettuani niityn ja lehdon sivutse
tiesin mitä minun oli tehtävä. Niityllä surisivat mehiläiset,
lehdossa kukkivat orapihlajat, veden pinnalla uivat meripähkinät,
rannalla paistattelivat itseään kilpikonnat, etanat ryömivät puiden
rungoilla. Hyvä Jumala! Tässä on sinun katettu pöytäsi! -- Ja metsä
oli täynnänsä nuoria, villinä kasvavia hedelmäpuita. Kultarastaat
olivat kuljettaneet tänne siemeniä lähisaarelta, omenat punersivat
jo puiden oksilla ja vattupensaat kantoivat talvihedelmiä. Nyt
tiesin, mitä minun tuli toimittaa tällä saarella. Minun tuli tehdä
siitä paratiisi. Niin, minun yksinäni. Sen työn, jonka otin täällä
tehdäkseni, voi yksinäinen ihminen, yksinäinen nainen, suorittaa. Ja
siten me eläisimme täällä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa."

"Menin kalliolle, johon luonto oli muodostellut luolia. Suurimpaan
niistä oli levitetty heiniä. Siinä oli kerran ollut mies-raukkani
leposija. Minulla oli siihen lesken etuoikeus, se oli perintöni.
Imetin lastani, nukutin sen, laskin sen heinille ja levitin suuren
huivin sen yli. Almiralle sanoin: 'Jää tänne vartioitsemaan Noëmia,
siksi kunnes tulen takaisin.' Senjälkeen soudin takaisin suurelle
saarelle. Kesäasuntoni kuistin ylitse oli levitetty liinakangas
katoksi; sen otin alas. Me voisimme käyttää sitä telttana,
peitteenä ja sittemmin ehkä myös talvipukuna. Vaatteeseen panin
ne keittiöastiat ja puutarhakalut, jotka vielä olivat hajallaan
siellä täällä ja sidoin ne niin suureksi mytyksi, että saatoin
kantaa sitä selässäni. Komeissa varustuksissa, nelivaljakolla ajaen
olin ensi kerran tullut tänne; mytty selässä läksin täältä, enkä
kuitenkaan ollut ollut tuhlari enkä huono ihminen. Mutta entä jos
tämä mytty sisältäisi varastettua tavaraa? Tosin sen sisältö on minun
omaisuuttani, mutta eikö ole varastamista kantaa se pois. En tiennyt
sitä. Käsitykseni oikeasta ja väärästä, luvallisesta ja luvattomasta
olivat aivan sekaisin. Varkaan tavoin pakenin myttyineni omasta
asumuksestani. Puutarhan lävitse kulkiessani leikkasin muutaman
oksan jokaisesta oivallisesta hedelmäpuustani, otin pudonneet
siemenet maasta ja kätkin ne esiliinaani. Sitten suutelin kyynelpajun
riippuvia oksia, joiden alla olin niin usein uneksien nukkunut. Nyt
olivat nämä onnen unelmat ijäksi menneet. En milloinkaan enää palaisi
tähän paikkaan."

"Viimeinkin istuuduin veneeseen ja soudin Tonavaa alas."

"Näin matkatessani takaisinpäin olin levoton kahdesta syystä.
Ensiksikin sentähden, että saarella oli epämiellyttäviä loiseläimiä,
käärmeitä. Niitä olisi kaiketi luolassakin. Tämä ajatus kauhisti
minua ja olin peloissani Noëmin takia. Toiseksi olin levoton
ajatellessani: Minä voin elää vuosikausia meripähkinöillä ja
hunajalla; lapseni saa ravintonsa äitinsä rinnasta; mutta mitä annan
Almiralle? Uskollinen eläin ei voi elää sillä, millä minä elän. Ja
minä tarvitsen kuitenkin koiraa. Ilman sitä menehdyn pelosta tässä
korvessa. Kun minä myttyineni olin laahautunut luolan suulle, näin
suuren käärmeen pyrstön vielä longertelevan ja etäämpänä poikkipurrun
käärmeenpään. Pyrstön ja pään väliltä puuttuvan osan oli Almira
syönyt suuhunsa. Viisas eläin makasi lapsen edessä heilutellen
häntäänsä ja nuoleskellen huuliaan ikäänkuin aikoen sanoa: 'Minä olen
jo syönyt'."

"Siitä lähtien metsästi Almira käärmeitä. Ne olivat sen jokapäivästä
leipää. Talvisin se kaivoi ne esille piilopaikoistaan. Ystävättäreni
-- sillä tällä nimellä totuin kutsumaan koiraa -- oli löytänyt
tarvitsemansa ravinnon, ja samalla vapauttanut minut huolestani."

"Oi, herra, sanoin kuvaamattomat tunteet väreilivät mielessäni
viettäessäni täällä ensimmäistä yötäni, jolloin luonani ei ollut
muita kuin Jumala, lapseni ja koirani. En voi sanoa niitä hetkiä
tuskallisiksi, pikemmin tunsin jonkinmoista mielihyvää. Levitin
vaatteen meidän kolmen ylitse, ja me heräsimme vasta lintujen
liverrykseen."

"Nyt alkoi työ, villien työ. Ennen auringonnousua oli minun koottava
mannaa. Unkarilainen kutsuu sitä kastejyväksi (harmatkása). Köyhät
naiset menevät soihin, missä tämä makeasiemeninen kasvi rehottaa.
Hameet ylöskäärittyinä ja pidellen niitä molemmin käsin edestä kiinni
kävelevät he pensaiden keskellä, jolloin kypsät siemenet putoilevat
helmoihin. Se on mannaa, _niiden_ taivaanleipää, jotka turhaan anovat
ihmisiltä leipäpalasta."

"Minä olen kaksi vuotta elänyt tällä leivällä ja joka päivä kiittänyt
polvillani häntä, joka huolehtii taivaan linnuista."

"Villihedelmät, metsämehiläisten hunaja, pähkinät, kilpikonnat,
metsäsorsien munat, talveksi säilytetyt meripähkinät, etanat ja
kuivatut sienet olivat muuten jokapäiväinen ruokani. Herra olkoon
ylistetty, joka kattoi köyhiensä pöydän niin runsailla herkuilla."

"Ja koko tämän pitkän ajan ponnistelin suorittaakseni työn, joka
minulle oli asetettu. Metsässä jalostutin villejä hedelmälajeja
mukanani tuomilla istukeoksilla, istutin marjapensaita,
viiniköynnöksiä ja pähkinöitä muokattuun maahan. Kallion
etelärinteellä viljelin pumpulikasvia, jonka hedelmistä valmistin
pajupuusta tehdyissä kangaspuissa pukukankaamme. Ruo'oista ja
kaisloista solmeilin mehiläispesiä, joihin vangitsin mehiläisparvia,
ja jo ensimmäisestä vuodesta alkaen saatoin ruveta vahaa ja hunajaa
vaihtamaan. Myllärit ja salakuljettajat tulivat joskus saarelle. He
auttoivat minua raskaammissa töissä eikä kukaan tehnyt minulle pahaa.
He tiesivät, ettei minulla ollut rahaa, ja he maksoivat rehellisesti
antamalla minulle yhtä ja toista avustusta ja välttämättömiä
työkaluja. He tiesivät myös, etten ottanut vastaan rahaa. Kun siis
hedelmäpuut alkoivat kasvaa suuriksi, oi, silloin minä aloin uida
yltäkylläisyydessä, liejuttuneessa maaperässä kasvaa joka puu niin
reheväksi, että on ilo sitä katsella. Minulla on päärynäpuita,
jotka kantavat kypsän hedelmän joka vuosi. Ja minun puuni kantavat
yleensä hedelmän joka vuosi. Olen urkkinut niiltä kaikki salaisuudet
ja tiedän, että hyvän puutarhurin hoidossa ei tule liian runsasta
satoa eikä katoa. Eläimet ymmärtävät ihmisen kieltä, ja minä uskon
puillakin olevan silmät ja korvat ymmärtämään sitä, joka hellästi
niitä hoitaa ja tiedustelee niiden salaisia toiveita, ja ne ovat
ylpeitä valmistaessaan sille iloa. Oi, puut ovat niin ymmärtäväisiä.
Niilläkin on sielu. Sanon sitä murhaajaksi joka hakkaa poikki jalon
puun."

"Ne ovat täällä minun ystäviäni."

"Minä rakastan niitä, elän niissä ja niiden kanssa."

"Kaiken, minkä ne antavat minulle vuosi vuodelta, noutavat
naapurikylien ja myllyjen väet, ja vastineeksi he antavat minulle,
mitä taloudessani tarvitsen. Rahasta en myy mitään. Inhoan rahaa,
tuota kirottua rahaa, joka on karkoittanut minut maailmasta ja
mieheni elämästä. En milloinkaan enää tahdo nähdä rahaa."

"Mutta silti en ole kylliksi houkkio luullakseni, ettei milloinkaan
voisi tulla katovuosia, jotka tekevät tyhjäksi ihmisen uutteruuden
hedelmän; hallat ja raesateet voivat hävittää vuoden siunauksen.
Olenkin siltä varalta varustautunut. Kallioni kellariloukkoon ja
noihin ylhäällä oleviin ilmaviin onkaloihin, olen kätkenyt ne
vaihtotavarat, jotka voivat säilyä. Tynnyreissä on minulla viiniä,
lekkereissä hunajaa, paaleissa villaa ja puuvillaa kylliksi,
ollakseni turvattu kymmeneksi vuodeksi. Näette, että vaikka olenkin
ilman rahaa, minulla kuitenkin on kassakirstu. Voin sanoa olevani
rikas, vaikkei kahteentoista vuoteen ainoakaan äyri ole kulkenut
käsieni lävitse."

"Sillä kaksitoista vuotta olen asunut tällä saarella, minä yksin
noiden kahden toisen kera, sillä Almiran lasken ihmiseksi. Noëmi
tosin väittää, että meitä on neljä. Mutta hän laskee Narcissan
mukaan. Lapsihoukka!"

"Jotensakin useat tuntevat olinpaikkamme, mutta tällä saarella
ei tunneta petosta. Pakollinen erottauminen rajalla molempien
maiden välillä on tehnyt väestön suljetuksi. Ei kukaan sekaannu
toisten asioihin. Jokainen säilyttää vaistomaisesti tietonsa kuin
salaisuuden. Täältä ei mene mitään ilmiantoja Wieniin, Ofeniin eikä
Stambuliin."

"Minkätähden minut ilmiannettaisiin? Minä en astu kenenkään tielle
enkä vahingoita ketään. Minä viljelen hedelmiä maatilkulla, jolla ei
ole omistajaa. Herra Jumala ja Tonava ovat antaneet sen minulle, ja
minä kiitän heitä siitä joka päivä. Ole siunattu, Sinä, Jumalani, ole
siunattu Sinä kuninkaani!"

"En tiedä onko minulla uskontoa. Kahteentoista vuoteen en ole
nähnyt kirkkoa enkä pappia. Noëmi ei tiedä niistä mitään. Olen
opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on tapana puhella
hänelle Jumalasta, Jeesuksesta ja Mooseksesta sellaisina kuin minä
ne tunnen, hyvästä, rakastavasta, armahtavaisesta, kaikkialla
läsnäolevasta Jumalasta, Jeesuksesta suurena kärsimyksissään ja
jumalaisena ihmisyydessään, Mooseksesta, kansanvapauden sankarista,
joka vaeltaessaan erämaassa mieluummin kärsi nälkää ja janoa kuin
vaihtoi vapauttaan orjuuden lihapatoihin, siitä Mooseksesta, joka
kehoitti hyväntekeväisyyteen ja veljelliseen rakkauteen, sellaiseen,
jollaiseksi minä ne tajuan. Mutta järkähtämättömän koston Jumalasta,
valittujen Jumalasta, siitä Jumalasta, joka vaatii uhreja ja asuu
koristetuissa temppeleissä ja siitä Jeesuksesta, joka vaatii sokeata
uskoa ja vainoo toisinuskovia, ja siitä Mooseksesta, joka kiristää
rahoja ja saarnaa vihaa, sanalla sanoen, niistä, joista kirjat ja
kirjoitukset, kellot ja kirkkolaulut julistavat, niistä hän ei mitään
tiedä."

"Nyt te tiedätte, keitä olemme ja mitä me täällä teemme. Nyt saatte
myös tietää, millä tämä mies uhkaa meitä."

"Hän on sen miehen poika, jonka edestä mieheni meni takuuseen, joka
ajoi hänet tekemään itsemurhan, ja jonka takia me pakenimme ihmisten
maailmasta tähän korpeen. Hän oli kolmentoistavuotias poika silloin
kun me kadotimme kaiken ja isku kohtasi häntäkin, sillä hänen isänsä
hylkäsi hänet. Minua ei oikeastaan ihmetytä se, että hänestä tuli
niin huono ihminen. Isänsä hylkäämänä, vieraiden ihmisten armoille
osoitettuna, sen pettämänä ja ryöstämänä, johon hänen olisi tullut
olla kiintynyt lapsen kunnioituksella, jo lapsuusvuosinaan leimattuna
kavaltajan pojaksi -- onko ihme, että hänestä tuli se, mikä hän nyt
on?"

"Ja kuitenkin en vielä oikein tiedä, mikä hän oikeastaan on, mutta
se, mitä tiedän, on kylliksi. Tänne saapuvat ihmiset tietävät kertoa
paljon hänestä."

"Jonkun ajan kuluttua isän paosta lähti hänkin Turkinmaalle. Hän
sanoi lähtevänsä isäänsä etsimään. Toiset väittävät hänen tavanneen
isän, toiset arvelevat, ettei hän ollut päässyt tämän jäljille. On
niitäkin, jotka sanovat hänen varastaneen ja tuhlanneen ne isän
rahat, jotka tämä paetessaan oli ottanut mukaansa. Mutta mitään ei
varmuudella tiedetä. Häneltä itseltään ei voi saada tietää mitään,
sillä kaikki hänen sanansa ovat valhetta. Siitä, missä hän on
oleskellut ja mitä tehnyt, hän kertoo historioita, joita hän on
erinomainen kyhäämään kokoon, ja joita hän pystyy esittämään niin
uskottavina, että sekin, joka omin silmin on nähnyt asian tapahtuneen
päinvastoin, ällistyy ja kysyy, eikö hänen puheissaan kuitenkin
ole perää. Tänään hän on täällä, huomenna siellä. Hänet näkee
Turkinmaalla, Walakiassa, Puolassa ja Unkarissa. Kaikissa näissä
maissa ei ole ainoatakaan kuuluisaa miestä, jota hän ei tuntisi. Hän
pettää jokaista, jonka seurassa kerrankin on ollut, ja se, jota hän
kerran on pettänyt, voi olla varma siitä, että hän tulee vielä kerran
petetyksi."

"Hän puhuu kymmentä kieltä, minkä maalaiseksi hän itsensä sanoneekin,
täytyy hänet siksi uskoa. Milloin hän tulee kauppiaana, milloin
sotilaana, milloin merimiehenä, tänään hän on turkkilainen, huomenna
kreikkalainen. Hän on jo sukeltanut esiin puolalaisen kreivin
hahmossa, erään venäläisen ruhtinattaren sulhasena ja saksalaisena
ihmelääkärinä, joka pillereillään parantaa kaikenlaatuisia tauteja.
Ei kukaan voi saada selville, mikä hänen oikea ammattinsa on.
Yksi ainakin on varma -- hän on palkattu vakooja. Turkkilaisten,
itävaltalaisten vaiko venäläisten palveluksessa, kuka tietää? Kenties
hän palvelee kaikkia kolmea yht'aikaa ja kenties vielä useampia.
Hän kulkee kaikkien asioilla ja pettää kaikkia. Joka vuosi ilmestyy
hän muutaman kerran saarelle. Hän saapuu turkkilaiselta rannalta ja
lähtee samassa veneessä Unkarin puolelle. Mitä hänellä on siellä
tekemistä, sitä en aavista. Mutta minä olen suuresti taipuvainen
uskomaan, että hän pelkästään omaksi ilokseen valmistaa minulle
ikävän nähdä häntä täällä. Minä tiedän myös, että hän on hekumoitsija
ja irstailija. Minun luonani hän saa herkullista ruokaa ja minulla on
nuori, kukoistava tytär, jota hän mielellään kiusoittelee kutsumalla
häntä morsiamekseen. Noëmi vihaa häntä. Hän ei aavista, miten
oikeutettua hänen vihansa on."

"En kuitenkaan luule Teodor Kristyanin vain siksi käyvän saarellamme.
Täällä lienee muita vetovoimia, joita en tunne. Mies on palkattu
vakooja. Sitäpaitsi hänellä on häijy sydän. Hän on läpeensä
turmeltunut ja pystyy mihin tahansa. Hän tietää minun tyttäreni
kera anastaneen tämän saaren. Hän tietää, ettei meillä ole siihen
ihmislakien mukaan minkäänlaista oikeutta."

"Tämän salaisuuden tietäessään hän voi veroittaa, kiusoittaa ja
piinata meitä molempia. Ellemme anna hänelle, mitä hän pyytää, uhkaa
hän ilmaista meidät Itävallan ja Turkin hallituksille, ja niin pian
kuin nämä saavat kuulla keskellä Tonavaa kohonneen uuden maapalasen,
jota ei ole mainittu missään rauhansopimuksissa, alkavat ne kiistellä
keskenään ja ratkaisua odottaessa täytyy meidän lähteä täältä pois,
kuten kävi kansan Allion-vuoren ja Csernajoen välisellä alueella.
Tämän miehen tarvitsee vain sanoa sana, tehdäkseen tyhjäksi kaiken,
mitä minä kahdentoista vuoden työllä ja ponnistuksella olen saanut
aikaan tällä yksinäisellä saarella, ja muuttaakseen tämän Edenin,
missä me olemme eläneet onnellisina, erämaaksi ja syöstäkseen meidät
kodittomina maailmaan takaisin. Niin, hän voi tehdä enemmänkin.
Meidän ei ole pelättävä ainoastaan keisarin valtiollisia käskyläisiä,
vaan vavistava myös pappien edessä. Jos arkkipiispat, patriarkat,
arkimandriitit ja dekantit saisivat tietää tällä saarella asuvan
tytön, joka kasteestaan asti ei kertaakaan ole ollut kirkossa,
veisivät he väkisin hänet täältä ja sulkisivat hänet luostariin.
Käsitättekö nyt, herraseni, ne raskaat huokaukset, jotka estivät
teitä nukkumasta?"

Timar tuijotti kuuhun, joka oli laskemassa poppelien taakse.

"Minkätähden", hän ajatteli itsekseen, "en minä nyt ole mahtava mies?"

"Ja siten", jatkoi Terese, "voi tämä mies minä päivänä hyvänsä syöstä
meidät turmioon. Hänen on vain tarvis joko Wienissä tai Stambulissa
ilmoittaa täällä Tonavassa olevan uuden maatilkkusen ja me olemme
hukassa. Ei kukaan koko seudulla ole ilmaiseva meitä, vain hän
pystyy siihen. Mutta minä olen valmis kaikkeen. Saaren tulee kiittää
synnystään tätä kalliota. Se ehkäisee Tonavan ryöppyvää vettä.
Eräänä vuonna, kun Milos oli sodassa serbialaisten kanssa, kätkivät
serbialaiset salakuljettajat kolme kirstua ruutia saaren pensaihin.
Siitä saakka se on ollut täällä. Ehkä joutuivat ruudin kätkijät
turkkilaisten vangeiksi, kenties heidät surmattiin. Minä löysin
ruudin ja kätkin sen kallion syvimpään luolaan. -- Herraseni, jos
yritetään karkoittaa minut tältä saarelta, heitän palavan sytykkeen
alas ruudin sekaan, ja kallio on räjähtävä ilmaan ja me sen mukana,
ja ensi keväänä jään lähdettyä ei kukaan ole löytävä jälkeäkään tästä
saarestamme. Nyt tiedätte, miksi ette osannut nukkua täällä."

Timar nojasi päätään käteensä ja tuijotti eteensä.

"Tahdon sanoa teille vielä erään seikan", jatkoi Terese kumartuen
hänen puoleensa, niin että hän voisi kuulla hiljaa kuiskatut sanat.
"Luulen miehen tällä kertaa tulleen tänne muistakin syistä kuin vain
siitä, että hän oli pelannut rahansa kapakassa ja tahtoi kiristää
minulta muutamia guldenia. Hänen vierailunsa tarkoitti joko teitä
tai tuota toista herraa. Olkaa varuillanne, jos toisella teistä on
pelättävää tai joku salaisuus kätkettynä."

Kuu katosi poppelien taakse ja idässä alkoi päivä sarastaa.
Kultarastaat virittivät laulunsa soimaan. Aamu koitti.

Morava-saarelta kuului torvien pitkäveteiset äänet. Ne olivat
merkkejä, joilla laivaväki herätettiin.

Hiekasta kuului askeleita. Eräs merimies tuli maihinnousupaikalta
sanomaan, että myrsky oli jo tauonnut, ja laiva oli lähtövalmis.
Majasta tulivat vieraat, Eutym Trikalis ja hänen tyttärensä, kaunis
Timea häikäisevän valkoisine kasvoineen.

Noëmikin oli ylhäällä ja keitti äsken siilattua maitoa aamiaiseksi.
Timea ei juonut sitä, vaan ojensi sen sijaan sen Narcissalle, joka
Noëmin suureksi mielipahaksi piti hyvänään vieraan tytön antimen.

Eutym Trikalis kysyi Timarilta, minne edellisenä iltana saapunut
vieras oli hävinnyt. Timar vastasi hänen jo yöllä lähteneen.

Tämän uutisen kuullessaan tummenivat vanhuksen kasvot entistä enemmän.

Viimein sanoivat he kaikki jäähyväiset emännälleen. Timea oli
alakuloinen ja valitti yhä voivansa pahoin. Timar jättäytyi
viimeiseksi ja jätti Tereselle turkkilaisen silkkihuivin lahjana
Noëmille. Hän kiitti luvaten, että tyttärensä käyttäisi sitä.

Sitten he poistuivat poiketen veneelle vievälle ruohottuneelle
polulle. Terese ja Almira seurasivat heitä rantaan. Noëmi sitävastoin
kiipesi kallion huipulle. Istuen siellä sammaleen kukkien keskellä
hän seurasi silmillään loittonevaa venettä.

Narcissa hiipi hänen luokseen, kääriytyi kiemuraan hänen polvelleen
ja taivutti notkean kaulansa hänen poveaan vasten.

"Pois, sinä uskoton! Silläkö tavoin sinä minua rakastat! Sinä hylkäät
minut ja liehakoit toista tyttöä, vain siksi, että hän on kaunis,
mitä minä en ole. Mene, en enää välitä sinusta!"

Ja sitten hän painoi kissaa molemmin käsin povelleen, hyväili
hienohipiäisellä leuallaan sen valkoista päätä -- ja katseli veneen
jälkeen. Hänen silmissään kimmelsi kyynel.




Viides luku.

ALI TSHORBADSHI.


Samana päivänä kulki "Pyhä Barbara" suotuisan sään vallitessa ylös
Unkarin puoleista Tonavan haaraa. Päivän kuluessa ei tapahtunut
mitään huomattavampaa. Illalla menivät kaikki aikaisin levolle. He
olivat yhtä mieltä siitä, että edellisenä yönä oli nukuttu huonosti.

Mutta Timarin ei pitänyt tänäkään päivänä saaman rauhaa. Ankkurissa
lepäävässä laivassa oli kaikki hiljaista ja vain aaltojen
yksitoikkoinen loiske sen laitoja vastaan piti yötä valveilla.
Mutta keskellä tätä hiljaisuutta tuntui hänestä, kuin olisi hänen
naapurillaan jotain tärkeätä tekeillä. Sivuhytistä, jonka hänen
hytistään erotti vain ohut lautaseinä, tunkeutui hänen kuuluviinsa
useita eri ääniä, kuten kultarahojen kilinää, korkin vetämistä pullon
suulta, sitten ikäänkuin jotain olisi sekoitettu lusikalla, kuin
olisi lyöty yhteen käsiä ja kuin joku olisi alkanut pestä itseään
keskellä yötä. Ja sitten taas sama huokaus, joka kuului edellisenä
yönä: "Oi, Allah!"

Vihdoin kuului hiljainen naputus väliseinään. Eutym Trikalis huusi
hänelle:

"Herra, tulkaa luokseni."

Timar pukeutui nopeasti ja riensi naapurinsa hyttiin. Täällä oli
kaksi makuusijaa ja niiden välissä pieni pöytä. Toisen makuusijan
eteen oli vedetty uutimet, toisessa makasi Eutym. Pöydällä näkyi
lipas ja kaksi pientä lasia.

"Herra, mitä käskette?" alkoi Timar.

"En käske -- pyydän."

"Vaivaako teitä mikään?"

"Kohta ei mikään enää minua vaivaa. Kuolen kohta Tahdon kuolla. Olen
ottanut myrkkyä. Älä hätyytä. Istuudu tähän viereeni ja kuuntele,
mitä minulla on sanomista. Timea ei herää, olen antanut hänelle
opiumia tehdäkseni hänen unensa sikeäksi. Sillä tällä hetkellä hän ei
saa olla hereillä. Älä keskeytä minua. Se, mitä sinulla on minulle
sanomista, ei enää hyödytä minua, mutta minulla on sinulle paljon
sanomista ja minulla on vain lyhyt hetki jälellä, sillä myrkky
vaikuttaa nopeasti. Älä tee mitään turhia pelastamisyrityksiä! Tässä
kädessäni minulla on vastamyrkky, jos katuisin, olisi vallassani
tehdä tehty tekemättömäksi. Mutta minä en tahdo ja siinä teen oikein.
Istuudu siis kuuntelemaan."

"Oikea nimeni ei ole Eutym Trikalis, vaan Ali Tshorbadshi. Olin
jonkun aikaa kuvernöörinä Kandiassa ja sen jälkeen khazniarina
Stambulissa. Tiedäthän, mitä tapahtuu Turkinmaalla parast'aikaa.
Sulttaani panee käytäntöön uusia tapoja, ja kapinallisia syntyy.
Sellaisina aikoina on ihmishengillä korkea hinta. Toinen puolue
murhaa tuhansittain niitä, jotka eivät liity siihen, ja toinen
sytyttää tuleen tuhansia niiden rakennuksia, jotka ovat ohjissa. Ei
kukaan ole kyllin korkeassa asemassa ollakseen turvassa herransa tai
orjansa kädeltä. Stambulin kajmakami kuristutti äskettäin kuusisataa
kapinallista turkkilaista, ja hänet itsensä murhasi hänen oma orjansa
Sofian moskeijassa. Jokainen uudistus maksaa ihmisverta. Sulttaanin
vieraillessa Edrenessä vangittiin kaksikymmentäkuusi etevää miestä,
kaksikymmentä mestattiin, toiset kuusi pantiin kidutuspenkkiin.
Sitten kun he pelastuakseen olivat antaneet väärän todistuksen
maan suurista, kuristettiin heidät. Senjälkeen vainottiin niitä,
joita vastaan he olivat väärin todistaneet. Epäilyksenalaiset
hävisivät eikä heistä kuultu mitään sen enempää. Sulttaanin kirjuri,
Waffat-Effendi, lähetettiin Syyriaan, ja matkalla murhasivat hänet
druusilaiset. Edrenen kuvernööri, Emir-Pasha, kutsui Pasha Pertaon
aterialle luokseen. Aterian päätyttyä tarjottiin hänelle kuppi
mustaa kahvia ja hänelle annettiin tiedoksi, että hänen, sulttaanin
käskystä, tuli juoda myrkkyä tästä kupista. Pertao pyysi vain lupaa
saada sekoittaa kahviin sitä myrkkyä, jota hänellä itsellään oli,
sillä se surmasi varmemmin. Senjälkeen hän rukoili Allahin siunausta
sulttaanille, peseytyi, rukoili ja kuoli. Vielä tänä päivänä kantaa
jokainen etevä turkkilainen myrkkyä sinettisormuksessaan, jotta se
olisi hänellä aina käsillä, kun hänen vuoronsa tulee."

"Tiesin minun vuoroni tulevan pian. Ei senvuoksi, että olisin
liittynyt salaliittolaisiin, vaan kahdesta toisesta syystä olin kypsä
silkkinyöriä varten. Nämä kaksi syytä olivat rahani ja tyttäreni."

"Rahani tarvitsi aarrekamari ja tyttäreni seralji."

"Kuoleminen ei ole vaikeata. Siihen olen valmistautunut. Mutta
tytärtäni en jätä seraljiin enkä anna tehdä itsestäni kerjäläistä."

"Päätin tehdä vihollisteni laskuihin virheen pakenemalla Timean ja
omaisuuteni kera."

"Meritietä en voinut valita, sillä silloin olisi minut pian
saavutettu."

"Minulla oli jo jonkun aikaa ollut passi Unkariin valmiina. Pukeuduin
nyt kreikkalaisen kauppamiehen valepukuun, ajoin pitkän partani ja
saavuin salateitä Galatz'iin. Sieltä en voinut päästä eteenpäin
maitse. Päätin silloin vuokrata laivan ja lastata sen ostamallani
vehnällä. Täten saatoin parhaiten viedä rahani turvaan. -- Kun
sinä mainitsit varustajasi nimen, tulin hyvin iloiseksi. Atanas
Brazowics on sukua minulle. Timean äiti oli kreikkalainen ja hänen
perhekuntaansa. Minä olen usein tehnyt sille miehelle hyvää, nyt
saa hän palkita hyvät tekoni. Allah on suuri ja viisas! Ei kukaan
voi välttää kohtaloaan. Sinä aavistit heti minun olevan pakolaisen,
vaikka et ollutkaan selvillä siitä, olitko tekemisissä rikollisen
vaiko valtiollisen pakolaisen kanssa. Siitä huolimatta katsoit
olevasi velvollinen laivan päällikkönä saattamaan huostaasi uskotun
matkustajan turvaan. Ihmeellisellä tavalla sivuutimme Rautaportin
kalliot ja pyörteet, uhkarohkean uskaliaasti vältimme takaa-ajavan
turkkilaisen rosvolaivan, leikitellen osasimme kiertää ruttosulun
ja tullitarkastuksen, mutta jätettyämme siten taaksemme kaikki
kauhunkuvat, kompastuin oljenkorteen ja lankesin omaan hautaani."

"Tuo mies, joka eilen seurasi meitä yksinäiselle saarelle, oli
Turkin hallituksen vakoilijoita. Minä tunnen hänet, ja hän tunsi
epäilemättä minut. Ei kukaan muu kuin hän olisi voinut päästä
jäljilleni. Nyt hän on ennättänyt edelleni ja Pancsowassa ollaan jo
valmiina vangitsemaan minut. Vaiti, tiedän, mitä aiot sanoa: olemme
jo Unkarin maalla ja toinen hallitus ei luovuta toiselle valtiollisia
vankeja. Mutta he eivät vaadikaan minua valtiollisena vankina, vaan
varkaana. Tosin syyttömästi, sillä se, mitä olen ottanut mukaani,
on omaa omaisuuttani, ja jos valtiolla on minulta jotain saatavaa,
niin on minulla kaksikymmentäseitsemän taloa Galatassa näiden
saatavien maksamiseksi. Mutta siitä huolimatta tulevat he huutamaan
jälessäni: 'Ottakaa varas kiinni!' Minun sanotaan varastaneen rahoja
aarrekammiosta, ja Itävalta luovuttaa pakenevat varkaat silloin, kun
turkkilaisten vakoilijain onnistuu nuuskia niiden jäljet. Tämä mies
on tuntenut minut, ja sillä on kohtaloni ratkaistu."

Suuret hikikarpalot tunkivat puhujan otsalle. Hänen kasvonsa kävivät
vahankelmeiksi.

"Anna minulle pisara vettä, että voin jatkaa."

"Minulla on vielä paljon sanottavaa sinulle."

"Itseäni en enää voi pelastaa, mutta kuolemalla voin pelastaa
tyttäreni ja hänen omaisuutensa. Allah tahtoo siten, ja ken voisi
paeta varjoaan?"

"Vanno siis uskosi ja kunniasi kautta täyttäväsi ne tehtävät, jotka
sinulle annan."

"Ensiksikin: Kuoltuani älä hautaa minua maahan. Muhamettilainen ei
tahdo tulla haudatuksi kristityn tavoin. Hautaa minut tavallisella
merimiestavalla: ompele minut purjekankaaseen, ripusta raskas kivi
pääni ja jalkojeni kohdalle ja laske minut Tonavan syvimpään kohtaan.
Tee niin, poikani!"

"Ja kun kaikki on tehty, vie laivasi tarpeellisiin varokeinoihin
ryhtyen Komorniin. Vartioi Timeaa!"

"Tässä lippaassa on puhdasta rahaa -- yhteensä tuhannen tukaattia.
Muu omaisuuteni on vehnässä. Tuolle pöydälle jätän kirjoitukseni;
säilytä se. Minä selitän siinä, että liiallisesta meluunien
nauttimisesta olen saanut punajuoksun ja kuoleman, samalla selitän
omaisuuteni puhtaassa rahassa käsittävän vain tuhannen tukaattia. Se
kädessäsi ei kukaan voi syyttää sinun aiheuttaneen minun kuolemaani
tai omaan laskuusi pidättäneen osan rahojani."

"En anna sinulle mitään. Sen, mitä teet, teet armeliaisuudesta; ja
Jumala on palkitseva sinua siitä. Hän on paras velkamies, saatpa
nähdä."

"Ja vie sitten Timea Atanas Brazowicsin luo ja pyydä häntä
huolehtimaan tytöstä. Hänellä on itsellään tytär, tulkoon tästä
hänelle sisar! Anna hänelle rahat. Hän on käyttävä ne lapseni
kasvatukseen. Jätä laivalastikin hänen huostaansa ja _pyydä häntä
itseään olemaan läsnä säkkejä tyhjennettäessä_. Niissä on hyvää
vehnää -- ja se voitaisiin vaihtaa toiseen. -- Sinä ymmärrät?"

Kuoleva katsahti Timaria silmiin ja taisteli itsensä kanssa.

"Sillä..."

Taas katkesi ääni.

"Sanoinko jotakin? Minulla on vielä sanottavaa, mutta minä sekaannun.
Miten punainen taivas on! Niin 'punainen puolikuu...'"

Syvä huokaus, joka kuului Timean vuoteelta, kiinnitti nyt hänen
huomionsa ja suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle. Säikähtyneenä hän
kohosi vuoteelleen ja kopeloi vapisevin käsin tyynynsä alustaa. Hänen
silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan.

"Oi, olin miltei unohtaa Timean! Olenhan antanut hänelle unijuomaa.
Ellet herätä häntä oikeissa ajoin, nukahtaa hän ijäksi. Tässä
pullossa on vastamyrkkyä. Heti minun kuoltuani hierot sillä hänen
ohimojaan, otsaansa ja sydänkuoppaansa, kunnes hän, herää. -- Ah,
olin vähällä ottaa hänet muassani! Ei, sitä en tahdo! Hänen täytyy
elää. Eikö niin? Lupaathan minulle kunniasi ja rehellisyytesi nimessä
herättää hänet, kutsua hänet takaisin elämään, että et anna hänen
nukahtaa ijäksi?"

Kuoleva puristi kouristuksentapaisesti Timarin kättä rintaansa
vasten. Hänen vääntyneet kasvonsa ilmaisivat kuoleman kamppailun jo
alkaneen.

"Mistä puhuinkaan? Mitä aioinkaan sanoa sinulle? Mikä oli viimeinen
sanani? -- Niin oikein: 'punainen puolikuu!'"

Avoimesta akkunasta paistoi vähenevä puolikuu, joka nousi
veripunaisena öisistä sumuista.

Puhuiko kuoleva siitä houreissaan? Vai muisteliko hän jotakin muistoa?

"Niin, 'punainen puolikuu!'" änkytti hän vielä kerran, jonka jälkeen
kuolema sulki hänen huulensa ijäksi.

Vielä lyhyt kamppailu, ja hän lepäsi ruumiina.




Kuudes luku.

ELÄVÄ ALABASTERIPATSAS.


Timar oli yksin kuolleen, kuolonuneen vaipuneen ja tässä haudatun
salaisuuden kera.

Yön hiljaisuus varjosi kaiken.

Ja yön varjot kuiskivat hänelle:

"Kas, kas! Jollet täytä, mitä olet saanut tehtäväksesi, jollet heitä
kuollutta Tonavaan, jollet herätä nukkujaa, vaan annat hänen rauhassa
nukahtaa ijäisyyteen, miten silloin käy? Tuo kavaltaja on Pancsovassa
ilmiantanut pakolaisen, Tshorbadshin, jos sinä nyt ennätät hänen
edelleen, lasket maihin Belgradissa ja teet ilmoituksen asiasta
siellä, niin lankeaa, Turkin lain mukaan, kolmasosa pakolaisen
aarteista sinulle. Muuten ne eivät enää kuulu kenellekään. Isä on
kuollut. Jos sinä tahdot, ei tytär enää herää. Silloin tulee sinusta
äkkiä rikas mies. Vain rikas merkitsee jotakin maailmassa. Köyhä
ihminen on aina alempiarvoinen olento."

Timar vastasi yön varjoille: "No, tahdonpa siis olla alempiarvoinen
olento!" Ja saattaakseen öiset kuiskivat varjot vaikenemaan, hän
sulki kajuutan ikkunan. Häntä pelotti katsella punaista kuuta.
Hänestä tuntui kuin juuri se kuiskaisi hänelle näitä pahoja ajatuksia
ikäänkuin kuolevan viimeisten sanojen selitykseksi.

Hän veti verhon syrjään Timean vuoteelta.

Tyttö lepäsi vuoteellaan kuin elävä alabasteripatsas. Hänen povensa
nousi ja laski hitaasti, huulet olivat puoliavoimet, silmät suljetut
ja kasvoilla uinui ylimaallinen vakavuus.

Toinen käsi oli kohotettu valtoinaan valuvia kiharoita kohti, toinen
piti koossa yöpukua rinnan päällä.

Timar lähestyi väristen, kuin tyttö olisi ollut lumottu haltijatar,
jonka kosketuksesta kuolevaista kohtaa sydänhalvaus. Hän alkoi hieroa
pullossa olevalla nesteellä nukkujan ohimoita. Koko ajan piti hän
silmänsä herkeämättä tytössä ajatellen itsekseen:

"Sinunko antaisin kuolla, sinä taivainen olento? Ei, ei, vaikka
laiva olisi täynnänsä oikeita helmiä, jotka kaikki minä saisin sinun
kuoltuasi, en sittenkään sallisi sinun kuolevan. Ei koko maailmassa
ole timantteja, olkootpa ne miten suuria tahansa, joita mieluummin
katselisin kuin sinun kahta silmääsi, kun ne jälleen avaat."

Ihanat kasvot pysyivät muuttumattomina otsan ja ohimojen hieronnan
aikana, eivät edes kauniit kulmakarvat vetäytyneet kokoon, kun
vieraan miehen käsi kosketti otsaa. Mutta Timaria oli käsketty
hieromaan vastamyrkyllä myöskin sydänkuoppaa.

Hänen täytyi tarttua tytön käteen vetääkseen sen pois povelta.

Käsi ei tehnyt pienintäkään vastarintaa. Se oli jäykkä ja kylmä.
Kylmä kuten koko ruumiskin. Kaunis ja kylmä kuin alabasteri.

Yön varjot kuiskivat:

"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään
kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos
nyt suutelet häntä."

Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei,
sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta,
ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti
persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään,
yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla
nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia
kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä.
Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut
olivat nämä kasvot.

Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat
silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar
tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti
kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen
tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.

Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.

Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja
huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa
suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku
oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän
kreikkalaista kuvapatsasta.

"Timea."

Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä
huomannut.

"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"

Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas
paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.

Timar syöksyi hyttiinsä, palasi takaisin kahvikeittiö mukanaan ja
alkoi keittää kahvia kuumeentapaisella kiireellä, polttaen useasti
sormensa. Kun se oli valmista, hän meni Timean luo, pani tämän pään
käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, avasi suun sormillaan
ja kaatoi siihen kahvia. Tähän saakka Timar oli saanut taistella
lamautusta vastaan, mutta niin pian kuin Timea oli saanut kuumaa,
väkevää mokkaa suuhunsa, työnsi hän äkkiä Timarin luotaan sellaisella
voimalla, että kuppi putosi kädestä. Sitten hän heittäytyi
vuoteelleen, veti peitteen päänsä yli ja alkoi vavista, niin että
hampaat kalisivat.

"Luojan kiitos, hän elää, hänelle nousee kuume!" huokasi Timar. "Nyt
siirtykäämme hautaukseen!"




Seitsemäs luku.

HAUTAUS.


Valtamerellä menetellään jotakuinkin yksinkertaisesti. Vainaja
ommellaan purjekankaaseen, jalkojen kohdalle ripustetaan kuula
ja ruumis lasketaan mereen. Korallit kasvavat aikaa myöten hänen
hautansa päälle.

Mutta Tonavan laivoilla ei kuollutta saa noin vaan heittää veteen
ilman edesvastuuta. Siellähän on ranta lähellä, ja rannoilla on kyliä
ja kaupunkeja kirkonkelloineen ja pappeineen, jotta kuollut voisi
saada osalleen sielukellojen soittoa ja hänet voitaisiin haudata
siunattuun maahan. Siellä ei käy päinsä heittää kuollutta veteen
muitta mutkitta vain sen vuoksi, että hän itse niin haluaa.

Mutta Timar käsitti varsin hyvin, että niin oli tehtävä. Hän ei
joutunutkaan hämilleen. Jo ennenkuin laiva oli nostanut ankkurin,
ilmoitti hän perämiehelle laivassa nyt olevan ruumiin.

"Tiesin jo edeltäkäsin onnettomuuden tulevan", sanoi Johan
Fabula, "sillä sampi ui kilpaa laivan kanssa, ja se merkitsee
kuolemantapausta."

"Laskekaamme maihin tuolla kylän kohdalla ja pyytäkäämme pappia
hautaamaan hänet, jatkoi Timar. Emme voi kuljettaa ruumista mukanamme
kauemmas; meitä kohdeltaisiin kuin ruton saastuttamia."

Herra Fabula karisti kurkkuaan kovin sanoen:

"Voidaanhan koettaa."

Plescovacz, joka oli lähinnä, on varakas kylä. Siellä on dekantti
ja komea kaksitorninen kirkko. Dekantti oli pitkä ja hyvin kasvanut
mies, jolla oli pitkä parta, sormenpaksuiset kulmakarvat ja kaunis,
sointuva ääni.

Timar ja hän sattuivat olemaan tuttuja. Hän oli usein ostanut tältä
viljaa, sillä dekantti möi koko paljon maantuotteita.

"Ei, poikaseni", huudahti dekantti nähdessään hänet pihalla, "olisit
valinnut paremman ajan. Sato on ollut huono, ja minä olen aikoja
sitten myynyt viljani."

Siitä huolimatta puitiin pihalla ja luuvassa.

"Tällä kertaa on minulla kypsää hedelmää markkinoille tuotavana",
vastasi Timar. "Meillä on laivassamme kuollut, ja minä tulen
pyytämään Teidän Korkeuttanne hautaamaan ruumiin asiaankuuluvin
menoin."

"Mutta, poikaseni, se ei käy niinkään helposti päinsä", vastasi
dekantti. "Onko vainaja ripittänyt itsensä? Onko hän vastaanottanut
kuoleman sakramentin? Oletko sitäpaitsi varma siitä, että hän oli
kristitty? Muutoin en voi haudata häntä."

"Ei mitään näistä. Meillä ei ole rippi-isää laivassamme; tämä
raukka on ottanut jäähyväiset maailmasta ilman papillista apua,
sehän on merimiehen kohtalo. Mutta ellei Teidän Korkeutenne tahdo
antaa hänelle kristillistä hautausta, niin antakaa ainakin minulle
kirjallinen todistus siitä, johon minä voin vedota näyttääkseni
toteen, minkätähden minä en kyennyt osoittamaan hänelle viimeistä
kunniapalvelusta. Me hautaamme sitten hänet jonnekin rannalle."

Dekantti antoi hänelle todistuksen siitä, että hän oli kieltäytynyt
hautaamasta kuollutta, mutta senjälkeen alkoivat puimassa olevat
talonpojatkin tehdä vastaväitteitä.

"Mitä? Meidänkö maallemme haudattaisiin ruumis, jota ei ole siunattu?
Silloinhan yhtä varmasti kuin Amen kuuluu kirkossa, raesateet tulevat
hävittämään peltomme. Älkääkä yrittäkö tehdä sitä kunniaa millekään
toisellekaan kylälle, sillä minne tulettekin, ei kenkään tahdo ottaa
kuolluttanne vastaan. Ensinnäkin tuo hän mukanaan raekuuroja jo tänä
vuonna, ennenkun on ennätetty saada viini korjuun, viini, johon
maamies panee viimeisen toivonsa; toiseksi synnyttää sillä tavoin
haudattu ruumis itsestään vampyyrin, joka imee itseensä kaiken sateen
ja kasteen."

Uhkasivatpa he lyödä Timarin kuoliaaksikin, jos hän toisi ruumiin
maihin. Ja estääkseen hänet hautaamasta ruumista rannalle valitsivat
he neljä vahvaa poikaa, joiden tuli lähteä laivaan ja jäädä sinne,
siksi kunnes laiva olisi ennättänyt kylän alueen ohitse. Sitten saisi
Timar menetellä ruumiin kanssa miten halusi.

Timar näytti olevan kovin suutuksissaan, mutta antoi neljän
seuralaisen nousta laivaan. Miehistö oli sillä välin kyhännyt kokoon
arkun ja pannut kuolleen siihen. Piti vain enää naulata kansi kiinni.

Ensi työkseen meni Timar katsomaan miten Timea voi. Kuume oli
nyt puhjennut, hänen otsansa oli hehkuvan kuuma, mutta siitäkin
huolimatta hänen kasvonsa olivat vielä häikäisevän valkeat. Hän
makasi tajuttomana eikä tiennyt mitään hautajaisvalmistuksista.

"Nyt on siis kaikki kunnossa", sanoi Timar, otti sitten värisankon ja
alkoi maalata kauniilla kyrilliläisillä kirjaimilla Eutym Trikaliksen
nimeä arkun kanteen. Neljä serbialaista seisoi takana tavaten.

"No, maalaa nyt sinäkin yksi kirjain, sillä aikaa kuin minä maalaan
oman osani", sanoi Timar yhdelle heistä, joka suu ammolla katsoa
töllisteli hänen työtään, ja ojensi hänelle samalla penselin.
Talonpoika otti sen vastaan ja näyttääkseen taituruuttaan maalasi
"X":n, jonka sen ajan serbialaiset lukivat "S":ksi.

"Kas vain, mikä taiteilija sinä olet!" kiitti häntä Timar ja antoi
hänen maalata vielä yhden kirjaimen. "Sinä olet taitava poika. Mikä
on nimesi?"

"Joso Berkics."

"Entä sinun?"

"Mirko Jakerics."

"No, Jumala varjelkoon teitä! Juokaamme lasillinen slisovitzia."

Heillä ei ollut mitään sitä vastaan.

"Minun nimeni on Mikael, sukunimeni on Timar. Se on hyvä nimi, kuuluu
yhtä unkarilaiselta kuin turkkilaiselta ja kreikkalaiselta. Sanokaa
minua vain Mikaeliksi."

"Zbogom, Mikael!"

Timar juoksi vähä väliä kajuuttaan katsomaan, miten Timean laita
oli. Tällä oli yhä kuumetta ja pysyi tiedottomana. Timar otti asian
tyynesti. Hän ajatteli, että sillä, joka matkustaa Tonavalla, on
kokonainen apteekki muassaan, sillä kylmä vesi parantaa kaikki
sairaat. Koko hänen lääketaitonsa perustui siihen, että hän pani
kylmiä kääreitä sairaan otsalle ja jaloille ja muutti niitä heti, kun
ne olivat kuumenneet.

"Pyhä Barbara" liukui sitten kaikessa rauhassa Tonavaa ylös pitkin
Unkarin rantaa. Serbialaiset tutustuivat pian merimiehiin. He
auttoivat näitä soutaessa ja nämä antoivat heille kiitokseksi paistia
laivankeittiössä.

Vainaja lepäsi kannella. Arkulle oli levitetty valkea lakana. Se oli
hänen paaripeitteensä.

Illan tullessa sanoi Mikael väelleen menevänsä levolle; hän ei ollut
nukkunut kahteen yöhön. Laiva saisi jatkaa matkaansa, siksi kunnes
tulisi pimeä; silloin heitettäisiin ankkuri.

Mutta ei hän nukkunut tänäkään yönä. Sen sijaan, että olisi mennyt
omaan hyttiinsä, hiipi hän Timean hyttiin, asetti yölampun tyhjään
kirstuun, ettei sen loiste näkyisi ja istui koko yön sairaan vuoteen
vieressä kuunnellen hänen kuumehoureitaan ja asetellen hänelle yhä
kylmiä kääreitä. Hän ei sulkenut silmiään minuutiksikaan.

Hän kuuli kuinka ankkuri laskettiin, ja kuinka aallot senjälkeen
alkoivat loiskia laivan kylkiä vastaan. Kannella kävellä kopistelivat
miehet vielä hyvän aikaa, siksi kunnes he toinen toisensa perästä
painuivat nukkumaan.

Mutta keskiyön aikaan kuului kumeita vasaran lyöntejä.

"Kuuluu siltä", hän ajatteli, "kuin lyötäisiin puuhun nauloja, joiden
päihin on kiedottu purjekangasta, jotta eivät vasaran iskut kuuluisi."

Hetkinen senjälkeen kuului sentapainen loiskahdus kuin olisi jokin
raskas esine pudonnut veteen. Sitten oli kaikki hiljaa.

Mikael valvoi sairaan luona aina päivän koittoon, jolloin laiva
jatkoi matkaansa. Kun oli purjehdittu noin tunnin verran, lähti hän
hytistä. Tyttö nukkui levollisesti, kuume oli ohitse.

"Minne ruumisarkku on joutunut?" olivat Mikaelin ensi sanat hänen
noustessaan kannelle.

Serbialaiset miehet menivät häntä vastaan uhmaavina.

"Me heitimme sen veteen kivillä kuormitettuna ehkäistäksemme teitä
hautaamasta sitä johonkin rannalle ja vetämästä sillä tavoin
onnettomuutta päällemme."

"Julkeat ihmiset, mitä olette tehneet? Nyt tullaan vetämään minut
komitaatin eteen ja vaatimaan minua edesvastuuseen kadonneesta
matkustajasta. Ja päälle päätteeksi tullaan minua syyttämään siitä,
että olisin salaa toimittanut hänet hengiltä. Teidän täytyy nyt antaa
minulle kirjallinen selitys, että te olette tehneet tämän. Kuka
teistä osaa kirjoittaa?"

Sitä taitoa ei tietysti ollut kenelläkään heistä.

"Mitä? Etkö sinä, Berkics ja sinä, Jakerics, auttaneet minua
maalaamaan kirjaimia arkun kanteen?"

He vakuuttivat nyt, ettei kumpainenkaan osannut kirjoittaa muuta kuin
tuon ainoan kirjaimen, jonka he olivat maalanneet laudalle, ja senkin
he osasivat tehdä vain pensselillä eikä kynällä.

"Hyvä, silloin minä vien teidät mukanani Pancsovaan. Siellä saatte
antaa suullisen todistuksen. Rauhoittukaa; siellä kyllä saan teidät
puhumaan."

Tämän uhkauksen kuultuaan tunnustivat miehet oppineensa kirjoittamaan
samoinkuin molemmat toisetkin.

He selittivät heti olevansa valmiit antamaan kirjallisen todistuksen
mieluummin kuin lähtemään Pancsovaan.

Mikael toi kynän, mustetta ja paperia, antoi toisen
kirjoitustaitoisista asettua vatsalleen kannelle ja saneli hänelle
selityksen, missä he tunnustivat raesateiden pelossa heittäneensä
Eutym Trikaliksen ruumiin Tonavaan miehistön nukkuessa ja sen
tietämättä ja myötävaikuttamatta.

"Kirjoittakaa nyt alle nimenne ja paikka, missä kukin teistä asuu,
niin että teistä voidaan saada selko, siinä tapauksessa, että
tutkintolautakunta lähetetään teitä kuulustelemaan."

Toinen kirjoitti alle: "Ira Karabassalovics, asuva Gunerovacz'issa,"
toinen: "Nyegro Stiriapickz, asuva Medvelincz'issä."

Ja nyt he sanoivat mitä vakavimmin ilmein jäähyväiset toisilleen,
ilman että Mikael enemmän kuin toisetkaan oli huomaavinaan, miten
paljon vaivaa kysyi heiltä naurun pidättäminen.

Mikael vei heidät sitten maihin.

... Ali Tshorbadshi lepäsi jo Tonavan pohjalla, siellä, minne hän oli
toivonut pääsevänsä.




Kahdeksas luku.

HUPAINEN JUTTU.


Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden
voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään
Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:

"Missä isäni on?"

"Neiti, isänne on kuollut."

Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen
kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.

"Ja minne olette hänet panneet?"

"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen
ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain
tuijotti alas aaltoihin.

Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi
lohduttavia sanoja tälle.

"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne
luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui
teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen
siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa
teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän
ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on
kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja
koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja
teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on
niin hyvin huolehtinut teistä."

Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka
meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden
elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei
ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä.

Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän
vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.

Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään
valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen
isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.

Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa
helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. --
Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan
sielutieteellisillä ongelmilla.

Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan
"Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva,
jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja
oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa
kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä
kannelle.

Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan
ovella.

"Oletteko laivakommissaario?"

"Palvelijanne."

"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut
khasviar-pasha varastettuine aarteineen."

"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä
Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa
mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa
on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki
ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."

"Missä hän on?"

"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli
turkkilainen, Muhamedin."

"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen
viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."

Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka
yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman.
Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.

"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."

"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän
on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu.
Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös
haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja
näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö,
ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on
haudattu?"

"Tonavan pohjalle."

"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"

"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in
dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei
ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin
myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa
sen virtaan."

Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.

"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta
voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"

"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in
väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista
maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme
ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen
todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä
ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."

Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan
asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.

"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida
enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat
heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla
on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut,
ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa.
Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon
joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön
saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä
avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin
pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti,
herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle
päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä
kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen
kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."

"Jos suvaitsette."

Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa
kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä
ja taputti häntä olalle.

"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut
nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei
elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään
enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."

Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei
ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin
että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi
lähtemään.

Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen.
Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa
hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se,
vaan myöskin Timea.




Yhdeksäs luku.

PYHÄN BARBARAN KOHTALO.


"Pyhä Barbara" saattoi nyt häiritsemättä jatkaa matkaansa, eikä
Timarilla ollut muita vaikeuksia kuin ainainen kina vetojuhtien
ajajien kanssa.

Tonavanmatka Unkarin tasankojen halki on hyvin ikävä. Siellä ei ole
kallioita, ei putouksia, ei vanhoja raunioita, ei mitään muuta kuin
laidunta ja poppeleja, joita kasvaa virran kummallakin rannalla.

Täällä ei ole paljon mielenkiintoista puheenainetta.

Monesti ei Timea poistunut hytistään koko päivänä eikä sanaakaan
tullut hänen suustaan. Hän istui yksin alhaalla, ja usein kannettiin
hänelle viety ruoka pois koskemattomana.

Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja kaunis syksysää muuttui
sateeksi. Viimein sulkeutui Timea kokonaan hyttiinsä eikä Mikael
kuullut hänestä muuta kuin öisin, jolloin syvät huokaukset
tunkeutuivat hänen kuuluvilleen ohuen lautaseinän läpi. Mutta hän ei
milloinkaan kuullut tytön itkevän.

Raskas suru, joka häntä oli kohdannut, oli kenties ympäröinyt hänen
sydämensä läpipääsemättömällä jääkuorella.

Kuinka hehkuvan tulisikaan sen rakkauden olla, joka sen sulattaisi!

"Oi, ystävä parka, kuinka tulit sitä ajatelleeksi? Miksi uneksit
valveilla ollen, uneksit nukkuessasi näistä valkeista kasvoista?
Vaikka hän ei olisikaan noin kaunis, on hän kumminkin rikas ja
sinä köyhä. Mitä hyödyttää sinun kaltaisesi köyhän raukan antaa
ajatustensa askarrella niin rikkaan tytön kuvassa?"

"Jospa olisikin päinvastoin. Sinä olisit rikas ja hän köyhä!"

Kuinkahan rikas Timea saattaa olla? -- kysyi Timar itseltään ja alkoi
tehdä laskelmia karkoittaakseen turhat unensa mielestään.

Hänen isänsä jätti paitsi laivan lastia, joka on noin
kymmenentuhannen tukaatin arvoinen, tuhat tukaattia puhdasta rahaa.
Kenties on hänellä senlisäksi koristeita ja jalokiviä ja tullaan
häntä unkarilaisessa maaseutukaupungissa pitämään rikkaana tyttönä.

Mutta tässä tuli Timarille eteen arvoitus, jota hän ei voinut
ratkaista.

Jos Ali Tshorbadshilla olisi ollut yhdentoistatuhannen tukaatin
arvoinen omaisuus, niin olisi tämä painon jälkeen laskettuna vain
kuusitoista naulaa. Kaikista metalleista mahtuu kulta painoon
nähden pienimpään tilaan. Kuusitoista naulaa tukaatteja mahtuu
matkalaukkuun, jonka voi heittää olalleen ja kantaa pois jalan. Minkä
vuoksi on sitten Ali Tshorbadshi muuttanut ne viljaksi ja sillä
lastannut laivan, joka tarvitsee puolitoista kuukautta matkaansa
varten ja jonka täytyy olla varuillaan myrskyjä, vesipyörteitä,
kalliota ja kareja vastaan ja jota kerta toisensa jälkeen pidättää
ruttosulku ja tullitarkastus, jotavastoin hän, aarre matkalaukkuun
sälytettynä, olisi voinut kaikessa rauhassa kahdessa viikossa saapua
Unkariin yli vuorten ja virtain?

Timar ei voinut keksiä avainta tähän ongelmaan.

Tämän saman seikan yhteydessä oli toinenkin arvoitus.

Jos Ali Tshorbadshin omaisuus nyt on vain yhteensä yksitoista
tai, sanokaamme, kaksitoista tuhatta tukaattia (olkoon se nyt
sitten rehellisesti tai epärehellisesti hankittua), minkä vuoksi
järjestää silloin Turkin hallitus sellaisen ajokierroksen, minkä
vuoksi se lähettää sotaprikin, jossa on kaksikymmentäneljä soutajaa
sekä vakoilijoita ja pikalähettejä häntä takaa ajamaan? Sama
rahasumma, jota köyhä laivakomissaario pitää suurena, on Hänen
Ylhäisyydelleen Sulttaanille vain tyhjänpäiväinen ropo. Muuten, jos
onnistutaankin takavarikoimaan joku omaisuus, joka on kymmenen tai
kahdentoistatuhannen tukaatin suuruinen, ei siitä, sittenkuin se on
kulkenut ilmiantajan, takavarikoijan ja kaikkien muiden julkisten
varkaiden käsien läpi, jää tuskin niinkään paljoa sulttaanille, että
se riittää piipulliseen tupakkia.

Eikö ollut naurettavaa panna niin suuri koneisto käyntiin niin pienen
voiton takia?

Vai eikö raha ollutkaan tavoteltavana, vaan Timea? Timarilla oli
kyllin paljon romanttisia taipumuksia pitääkseen tätä olettamusta
todenmukaisena, niin vähän kuin se tahtoikaan käydä yhteen hänen
laivakommissaarion kertomataulunsa kanssa.

Eräänä iltana hajoitti tuuli pilvet, ja kun Timar katsahti ulos
kajuutan akkunasta, näki hän läntisellä taivaanrannalla kuun.
"Punaisen puolikuun."

Hehkuva kuunsirppi näytti koskettavan Tonavan vesikuvastinta.

Timarista tuntui kuin olisi kuulla todella ollut ihmiskasvot,
niinkuin se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se sanonut hänelle
jotakin vinolla suullaan.

Mutta hän ei voi ymmärtää, mitä se sanoo. Se puhuu vierasta kieltä.

Kuutautiset kaiketi ymmärtävät sen sanat. Hehän juoksevat sen
jälessä. Mutta eivät unissakävijätkään herätessään muista, mitä se
oli puhunut heille.

Oli kuin olisi kuu vastannut Timarin kysymyksiin. Mihinkä? Kaikkiin.
Hänen sydämensä tykytykseenkin? Tai hänen laskelmiinsako? Kaikkeen.
Mutta Timar ei osannut tulkita näitä vastauksia.

Punainen puolikuu sukelsi vähitellen alas Tonavan vesikuvastimen alle
ja lähetti laineista valoheijastuksiaan laivan keulaan ikäänkuin
tahtoen sanoa: "Etkö vieläkään ymmärrä?"

Viimein veti se sarvensa päänkin hitaasti veden alle ja nyt näytti se
tahtovan sanoa: "Huomenna tulen takaisin ja silloin olet ymmärtävä
minua."

Perämies arveli, että pitäisi käyttää hyödykseen auringonlaskun
jälkeen kirkastunutta taivasta ja jatkaa matkaa, kunnes tulisi aivan
pimeä. Olihan jo ehditty Almàsiin saakka eikä oltu enää kaukana
Komornista. Täällä oli hänelle kulkuväylä niin tuttua, että hän
voisi torkahdella, ja kuitenkin turvallisesti ohjata laivaa. Aina
"Raaber--Tonavaan" saakka ei virrassa ollut mitään, mikä olisi voinut
aiheuttaa vaaraa.

Jotakin oli kuitenkin!

Frizitön alapuolella kuului veden alla heikosti kumea romahdus ja
silloin huusi perämies vetojuhtien ajajalle: "Seis!"

Timarkin kalpeni ja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Ensi kerran
koko matkalla hän näytti hämmästyneeltä.

"Olemme ajaneet puupölkylle", hän huusi perämiehelle.

Ja tämä väkevä, karkeatekoinen ukko menetti kokonaan tajuntansa,
jätti peräsimen siihen paikkaan ja juoksi ulvoen kuin pieni poika yli
kannen kajuutan luo.

"Olemme ajaneet puupölkylle!"

Niin oli todella käynyt. Kun Tonava tulvii, uurtelee se rantoja, ja
puut, jotka temmaistaan juurineen, syöksyvät virtaan, missä juurissa
oleva hiekka ja multa vetää ne pohjaan. Kun rahtilaiva, jota hinataan
vastavirtaa, ajaa tuollaiselle pölkylle, menee sen pohja puhki.

Kareista ja matalikosta voi perämies pelastaa laivansa; mutta veden
alla väijyviä puupölkkyjä vastaan ei tieto, taito eikä kokemus voi
suojella. Useimmat Tonavalla tapahtuvat haaksirikot aiheutuvat niistä.

"Olemme hukassa!" vaikeroivat perämies ja miehistö sikin sokin.
Jokainen jätti paikkansa ja juoksi kirstujaan etsimään pelastaakseen
ne veneisiin.

Laiva laskeutuu poikkipuolin virtaan ja keula alkaa vajota.

Ei ole ajattelemistakan pelastaa alusta. Se on sula mahdottomuus.
Lastihuone on täynnä viljasäkkejä; ennenkuin ennätetään saada ne
pois tieltä ja vuotopaikka paikatuksi, on laiva aikoja sitten oleva
pohjassa.

Timar avasi oven Timean hyttiin.

"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas
pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"

Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän
sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.

Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan
asiakirjat ja laivan kassa olivat.

Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin
raivostui nähdessään tytön.

"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine
kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän
ensiksi pitänyt heittää veteen!"

Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän
verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä
hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja
vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli
itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet
virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan
pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.

Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua
välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä
olallaan hän sitten riensi veneeseen.

"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.

"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi
ollutkaan!"

Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten
vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.

"Onko teillä lipas?"

"On", kuiskasi tyttö.

Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet
veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.

"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.

Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin
vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi
vedenpinnan yläpuolella.

"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti
liikkeelle rantaa kohti.

"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet
jonkun matkaa.

"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.

"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"

Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän
laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle
sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen
omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.

"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.

"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin
hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.

"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"

Vene souti takaisin.

Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös
kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden
alla.

Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi
aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis
menet ennen minua sinne märkään hautaan?"

Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla,
mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli
laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin
ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei
olisi luiskahtanut reelingin yli.

Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni,
jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.

Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen
käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö
oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen
täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä
se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän
haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat
paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella
pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen
reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.

Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta
ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan
pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan
ihminen voi kestää hengittämättä.

Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.

Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle
pelastetun lippaan. -- Kenties ei lippaan vuoksi!

"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria
laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden
kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"

Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa'
kreikan kielellä?"

Mikael käänsi ne.

Timea katseli kauan häntä ja toisti hiljaa itsekseen: "Kolme kertaa!"

Soudettiin nyt rantaan Almäs'in suuntaan. Kimaltelevalla,
iltahämärässä teräksenhohtoisella vedenpinnalla näkyi pitkä,
huutomerkin kaltainen viiva, joka oli vedetty valitushuudahduksen
jälkeen tai -- ajatusviiva koko elämäksi. Se oli "Pyhän Barbaran"
masto.




Kymmenes luku.

KASVATUSISÄ.


Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa
nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera.
Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja
ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin
katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos
hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.

Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan
kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön
portaita ylös.

Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa
on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen,
senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut
paikkakunnan kansaa.

Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät
klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi
sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.

Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän
aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin
johtavalle ovelle.

Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa
seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy
ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.

Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa
aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun
siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä
Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea
"Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.

Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli
tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella
ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja
miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö,
jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä
puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on
senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.

Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos
salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen,
kuka tulija on.

Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan.
(Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra
on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli
rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.

En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että
Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan;
teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen
näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen
tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu
esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin
rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen
ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan.
Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät.
Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti
vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä
suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota
tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa
puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista,
aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi
huutanut apua.

"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut
käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on
kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"

Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään
tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.

Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.

Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan
huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle
laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä
kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat
ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää
itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet,
ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän
mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan
pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien
silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät
ulos voimakkaasti -- kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja
kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan
asennon.

Sellainen on Atalia-neiti.

Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet
huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.

Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni
puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu
orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat
punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.

Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen
yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti -- jotakuinkin
omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.

Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa.
Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta
lampunvalossa.

Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.

Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin
aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.

Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi
ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan
otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään.
Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin
nousi. Kuka hän mahtoi olla?

Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni
Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman
poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran
kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti
kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa
kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle;
Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä -- ei
niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin
tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen
upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi
kokonaan ihailuun vaipuneena.

Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai
aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina
kuin hengettären.

Timar itse oli suuresti hämillään. -- Miten voisi hän tässä, upseerin
läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut
hänet haltuunsa?

Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui
sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa -- kaikkien kantavieraiden
hämmästykseksi -- lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten
eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli
paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien
valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.

"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen
vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen
maailmantapahtuma!

Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin,
palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan
kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.

"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan
asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä
istuvia herroja.

Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina
puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset
hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos
hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo
illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle
ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat
pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien
mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian
silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)

Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi,
että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa
puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin
virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä
kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin
aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä
ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan
vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin
aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan
liinaista huivia.

Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics
naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut
ennen häntä itseään.

"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"

Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.

Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua;
mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se
kerran on päässyt vauhtiin.

Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön
olevan kuulemassa.

"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me
olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme.
Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit
puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."

"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.

"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen,
että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari,
on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä
Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"

Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet
syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi
kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan
pyörälle päästään.

"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti
tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti
antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan.
Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin
ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.

"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"

"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.

"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää
pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen
pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään
onnettomuutta?"

Merkillinen kysymys!

Mutta Mikael ymmärsi sen.

"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen
tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te
olette holhoava hänen omaisuuttaan."

Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän
otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"

Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa
perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.

"Entä mitä sinun lippaassasi on?"

"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."

"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"

"Tuhat tukaattia."

"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain
tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"

Timarin kasvot värähtivät.

"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä
jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu
omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa
vehnää."

"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää
on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen
kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000
guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon
polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen
ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"

"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä
avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä
hänellä oli puhdasta viljaa!"

"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä
sitten on laiva viljalastineen?"

"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."

Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti
raivostuneena tuoliltaan.

"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta
puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset!
Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki
vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän.
Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä
takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus,
minne tahdot!"

"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin
arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin
vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."

"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin
vahingonkorvausta sinulta _lucrum cessans'in_ [tappio, joka on
syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista
etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin
käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä
kreutzeriä myöten."

"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen
jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa
kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä
huonommaksi se käy."

"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"

"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla
läsnä sitä ylös otettaessa."

"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella
puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes
jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos
hän voi käyttää sitä."

"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit,
tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan
puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä.
Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."

"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla
täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle
valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."

"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti
aivan pilaantunut."

"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää
paperille. Se on tapojani vastaan."

"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani
valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava
nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."

Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani
en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että
tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos
haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta
palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."

"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."

"Ja minun huoneeni."

"Täällä olen minä isäntä."

"Ja minä emäntä!"

Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics
raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui
kynään ja allekirjoitti valtakirjan.

Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät
molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja
haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt
kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.

Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan
miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille
likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi
hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille,
joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.

Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua,
kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.

Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.

"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle
ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin
johtokunnalle?"

Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.

"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos
suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä
_palvelusväen torasta_."

Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että
sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin
toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino.
Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:

"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"

Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi
Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.

Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli
hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja
ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.

Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä
ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet
taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden
molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan
yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa,
siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten
nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja
pysymään loitolla?

Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä,
joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka
oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt
poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen
ääntään.

Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar
astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:

"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."

Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.

Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi
Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka
hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.

Atalia avasi rasian.

"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin
piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."

Timea ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta siitä tavasta, jolla
huulet työnnettiin esiin ja siitä nenännyrpistyksestä, joka seurasi
sanoja, hän saattoi kuitenkin jotakuinkin hyvin arvata niiden
sisällön -- ja se teki hänet sangen surulliseksi. Hän yritti vielä
kerran tarjoomalla Sohvi-rouvalle. Mutta rouva pyyteli anteeksi
sanoen itsellään olevan huonot hampaat eikä senvuoksi voivansa syödä
makeisia. Aivan alakuloisena hän silloin kääntyi luutnantin puoleen.
Hänen mielestään hedelmät olivat hyvin herkullisia, ja hän otti niitä
kolme kertaa suun täydeltä, josta syystä Timea kiitollisena hymyili
hänelle.

Timar seisoi ovella ja näki hänen hymynsä.

Äkkiä Timean mieleen johtui tarjota Timarillekin. Mutta nyt se oli
myöhäistä, sillä hän oli jo mennyt.

Heti senjälkeen otti luutnanttikin jäähyväiset ja läksi.

Maailmanmiehenä, jommoinen hän oli, kumarsi hän Timeallekin, mikä
teki tälle hyvää.

Hetki sen jälkeen Brazovics palasi, ja nyt olivat he neljä yksinään.

Brazovics ja Sohvi-rouva alkoivat puhua keskenään siansaksaa, joka
oli olevinaan kreikkaa. Timea tajusi silloin tällöin sanan, mutta
kieli tuntui hänestä sittenkin vieraammalta kuin se kieli, josta hän
ei ymmärtänyt sanaakaan.

He neuvottelivat siitä, mitä tuolle tytölle olisi tehtävä, joka
oli lähetetty heidän niskoilleen. Koko hänen perintönsä supistui
kahteentoistatuhanteen guldeniin. Vaikka olisikin mahdollista
saada jotakin vedenturmelemasta vehnästä, ei se kuitenkaan
riittäisi kasvattamaan hänestä neitiä, joksi Atalia oli kasvatettu.
Sohvi-rouvan mielestä oli häntä joka suhteessa pidettävä palvelijana;
hänen tulisi oppia keittämään, lakaisemaan, pesemään ja silittämään.
Ei kukaan muu kuin ehkä joku "kirjuri", joku laivakommissaario,
ottaisi häntä vaimokseen, koska hänellä oli niin vähän rahaa,
ja olisi parempi hänelle, jos hänet kasvatettaisiin palvelijan
kuin neidin tavoin. Mutta siitä ei Brazovics tahtonut kuulla
puhuttavankaan, -- mitä maailma siitä sanoisi? Loppujen lopuksi
oltiin yhtä mieltä keskitiestä. Timeaa ei kohdeltaisi palvelijana,
vaan kasvattilapsena. Hän söisi perheen pöydässä, mutta auttaisi
tarjoilemisessa. Häntä ei pantaisi pesupaljun ääreen seisomaan;
mutta hän saisi huolehtia Atalian hienommasta pyykistä. Hän saisi
ommella mitä talossa tarvittiin, mutta ei kamarineidin huoneessa,
vaan ylhäällä herrasväen puolella. Hän auttaisi Ataliaa pukuhommissa;
siitä pitäisi koitua hänelle iloakin. Hän ei tulisi nukkumaan
palvelusväen, vaan Atalian huoneessa. Atalia tarvitseisi sitäpaitsi
jonkun, joka pitäisi hänelle seuraa ja olisi hänen käytettävissään.
Palkaksi voitaisiin hänelle antaa vaatteita, joita Atalia ei enää
halunnut käyttää.

Tyttö, jolla oli vain kaksitoistatuhatta guldenia, saattoi kiittää
Jumalaa, että hänen osalleen tuli sellainen kohtalo.

Ja Timea olikin tyytyväinen osaansa.

Suuren, hänelle käsittämättömän onnettomuuden tapahduttua, joka
yht'äkkiä heitti hänet vieraitten ihmisten pariin, tarrautui hyljätty
raukka kiinni jokaiseen olentoon, jonka läheisyyteen hän joutui. Hän
oli mukautuvainen ja palvelevainen. Se on turkkilaistytön kohtalo.

Hänelle teki hyvää saada illallispöydässä istua Atalian vieressä,
eikä häntä tarvinnut muistuttaa, hän nousi itsestään ylös vaihtamaan
lautasia ja kuivaamaan veitsiä ja haarukkoja. Ja hän teki kaikki
iloisena ja ystävällisen huomaavaisena. Tyttöraukka pelkäsi loukata
kasvatusvanhempiaan, näyttämällä olevansa suruissaan, vaikka
hänellä kuitenkin olisi ollut kyllin syytä siihen. Etenkin pyrki
hän miellyttämään Ataliaa. Niin usein kun hän katsahtikin Ataliaan,
ilmaisivat hänen kasvonsa sitä tosi-ihailua, jota nuoret tytöt
tuntevat täydessä kukoistuksessa olevaa naisellista kauneutta
kohtaan. Useasti hän vaipui kokonaan katselemaan Atalian ruusuisia
kasvoja ja loistavia silmiä.

Tämä nuori lapsensielu luuli, että sen, joka oli niin kaunis,
täytyisi olla myöskin hyvin hyvä.

Hän ei ymmärtänyt Atalian puhetta, sillä tämä ei osannut edes huonoa
kreikkaa, kuten vanhemmat. Mutta Timea koetti aina hänen silmistään
arvata, mitä hän halusi.

Aterian jälkeen, jonka aikana Timea, tottumaton kun oli rasvaiseen
ravintoon, ei juuri nauttinut muuta kuin leipää ja hedelmiä, mentiin
saliin. Siellä Atalia istuutui pianon ääreen. Timea kyyristyi
pallille hänen viereensä ja katseli hartaalla ihmetyksellä hänen
sormiensa nopeita liikkeitä.

Sitten näytti Atalia hänelle sen kuvan, jonka luutnantti oli
piirtänyt. Timea löi kätensä yhteen hämmästyksestä.

"Sinä et kai milloinkaan ole nähnyt sellaista?"

"Missä hän olisi sellaista nähnyt?" puuttui herra Brazovics puhumaan.
"Turkissa on kielletty kuvauttamasta itseään. Siellähän on juuri
puhjennut kapina siitä syystä, että sulttaani antoi maalata kuvansa
ja ripusti sen divaaniin. Ali Tshorbadshi raukka oli sekaantunut
kapinaan ja hänen täytyi senvuoksi paeta. Tshorbadshi-parka, että
hänkin oli sellainen houkkio!"

Kun Timea kuuli isänsä nimen, suuteli hän Brazovicsia kädelle. Hän
luuli tämän rukoilleen hurskasta siunausta vainajalle.

Atalia poistui vihdoin huoneesta mennäkseen nukkumaan. Timea kantoi
hänen edellään kynttilää.

Atalia istuutui yöpöytänsä ääreen, katseli kuvastimeen, huokasi
syvään ja vaipui sitten väsyneenä ja pahantuulisena nojatuoliinsa.
Timea olisi tahtonut mielellään tietää, miksi nuo kauniit kasvot
äkkiä saivat niin surullisen ilmeen.

Hän otti kamman Atalian tukasta, päästi taitavasti irralleen
palmikon ja palmikoksi uudelleen tuuheakiharaisen, kastanjanruskean
tukan. Senjälkeen Timea irroitti Atalian korvista renkaat, jota
tehdessään hänen päänsä tuli niin lähelle Ataliaa, että tämän täytyi
kuvastimessa nähdä molemmat vastakohtaiset kasvot vierekkäin. Toiset
olivat niin loistavat, niin ruusuiset, niin viehkeät, toiset niin
kalpeat ja lempeät. Ja kuitenkin hypähti Atalia harmistuneena ylös
tuoliltaan ja työnsi jalallaan toalettipöydän syrjään. "Menkäämme
nukkumaan!"

Valkeat kasvot olivat heittäneet varjon hänen kasvoihinsa.

Timea kokosi hujan hajan heitetyt vaatekappaleet ja asetti ne omasta
vaistostaan sileästi ja siististi päällekkäin.

Senjälkeen hän lankesi polvilleen Atalian eteen ja alkoi vetää sukkia
hänen jaloistaan. Atalia salli sen tapahtua.

Ja kun Timea oli saanut pois toisen hienon silkkisukan ja piteli
lumivalkoista jalkaa, jota ei mikään kuvanveistäjä olisi voinut
marmoriin hakata, sylissään kumartui hän ja suuteli sitä. Atalia
salli senkin tapahtua.




Yhdestoista luku.

HYVÄ NEUVO.


Luutnantti Katshuka kulki kahvilan lävitse ja tapasi siellä Timarin,
joka hörppi väkevää kahvia.

"Olen märkä ja läpeensä jäässä ja minun täytyy jo tänään tehdä pitkä
matka", sanoi Timar upseerille, joka ystävällisesti riensi hänen
luokseen ja puristi hänen kättään.

"No, tulkaa sitten minun luokseni juomaan lasi punssia."

"Paljon kiitoksia, mutta minulla ei ole aikaa. Minun on heti paikalla
riennettävä vakuutusyhtiöön saadakseni sieltä avustusta uponnutta
lastia ylös ottaessani, sillä mitä kauemmin se on veden alla, sitä
enemmän se vahingoittuu. Sieltä minun täytyy juosta pormestarin luo,
niin että hän voi ajoissa lähettää jonkun Almàsiin toimittamaan
huutokauppaa; sitten on minun juostava sikokauppiaiden ja ajurien
luona kehoittamassa heitä huutokauppaan ja senjälkeen matkustan
tänä yönä Totisiin käydäkseni sikäläisissä jähmiketehtaissa. Siellä
voidaan parhaiden käyttää vedenturmelemaa vehnää. Kenties voin sillä
tavoin pelastaa edes osan lapsi-raukan omaisuutta. Mutta tosiaankin
minulla on sinulle kirje jonka sain Orsovassa."

Katshuka luki kirjeen ja sanoi sitten Timarille:

"Hyvä on toveri! Toimita asiasi kaupungilla, mutta tule sitten
puoleksi tunniksi luokseni. Asun 'Anglian' tykönä: portin päällä
on kilpi, jossa on suuri kaksoiskotka. Pikapostiajurin syöttäessä
hevosia juomme yhdessä lasin punssia ja puhelemme järkevästi. Mutta
tulekin varmasti."

Timar lupasi ja läksi asioilleen.

Kello kävi kai yhdettätoista, kun hän kaupungin kävelypaikan
vieressä, jolle oli annettu nimeksi "Anglia", astui kaksikotkaisella
kilvellä koristetusta portista sisään.

Katshukan palvelija odotti häntä porttikäytävässä ja johdatti hänet
isännän huoneeseen.

"No, luulinpa sinun olevan naimisissa Atalian kanssa jo kauan ennen
paluutani sieltä alhaalta", alkoi Timar puhua.

"Niinpä niin, mutta se ei tahdo oikein käydä päinsä. Milloin on
toisella, milloin toisella puolella pieni 'mutta.' Tuntuu miltei
siltä, kuin toisella meistä ei olisi varsin suurta halua."

"Ohoh, voitpa olla varma Atalialla ainakin olevan."

"Tässä maailmassa ei voi olla varma mistään, kaikkein vähimmin
naissydämestä. Minä sanon vain yhden asian: ei pidä olla kauan
kihloissa. Sensijaan että lähestyttäisiin toisiaan, joudutaan vain
erilleen. Opitaan tuntemaan toinen toisensa viat ja heikkoudet. Jos
se tapahtuu vasta häitten jälkeen, ajatellaan: Olkoon menneeksi.
Jumalan nimessä, ei sitä enää voi auttaa. -- Ota se viittaukseksi
omasta kohdastasi toveri! Jos joskus rakastut ja aijot mennä
naimisiin, niin älä harkitse kauan, sillä jos alat punnita asiaa,
niin tulee lopulta ero."

"No, mitä sinuun tulee, en luulisi punnitsemisesta koituvan vaaraa,
kun sinulla on niin rikas tyttö morsiamena."

"Rikkaus, ystäväiseni, on sangen suhteellista. Usko pois, jokainen
aviovaimo osaa kuluttaa myötäjäistensä korot. Sitäpaitsi ei kenkään
ole selvillä herra Brazovicsin tuloista. Hän antautuu lakkaamatta
yrityksiin, joita hän ei ymmärrä ja joihin hän ei kiinnitä
riittävästi huomiota. Hänen käsiensä lävitse kulkee paljon rahoja,
mutta hän ei osaa kauppiaan tavoin huolellisen kirjanpidon avulla
tehdä selkoa itselleen, onko hän voittanut ja miten paljon, vai onko
hävinnyt asioissaan."

"Minä puolestani luulen hänen asiansa olevan hyvin. Ja Ataliahan on
hyvin kaunis ja sivistynyt."

"Niin on, niin on, mutta miksi sinä ylistät Ataliaa, kuten hevosta,
jota myydään markkinoilla? Puhukaamme mieluummin asioista, jotka
koskevat sinua."

Jos Katshuka olisi voinut nähdä Timarin sydämeen, niin olisi hän
huomannut äskeisen puheenaineen myöskin koskeneen ystäväänsä
jotakuinkin läheltä. Timar oli johtanut keskustelun Ataliaan siitä
syystä... siitä syystä, että hän kadehti luutnantilta Timean
hymyilyä. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa luutnantille: "Sinulle ei
Timea saa hymyillä. Sinä olet toisen sulhanen. Nai nyt jo viimeinkin
Atalia!"

"Puhukaamme siis järkevämpiä asioita", jatkoi upseeri. "Orsovalainen
ystäväni kehoittaa minua ottamaan sinut suojelukseeni. Hyvä on,
tahdon koettaa. Sinä olet nyt sangen tukalassa asemassa. Sinulle
uskottu laiva on joutunut haaksirikkoon. Se ei ollut sinun syysi,
mutta onnettomuus on sinun, sillä nyt ei kenkään rohkene antaa
sinulle laivaa. Varustajasi ottaa haltuunsa ne rahat, jotka
olet antanut takaukseksi, ja kuka tietää, voiko saada niitä
oikeudenkäynnissäkään takaisin. Tahdot myös mielelläsi auttaa
isätöntä ja äiditöntä tyttöraukkaa. Näen sen silmistäsi. Eniten
surettaa sinua se, että hän menettää niin suuren omaisuuden. Miten
voidaan tässä yhdellä iskulla auttaa?"

"Minä en tiedä neuvoa."

"Mutta minä tiedän. Kuuleppa! Ensi viikolla tapahtuu jokavuotinen
sotajoukkojen kokoutuminen täällä Komornin ympäristöllä. Joukot,
yhteensä noin 20,000 miestä, oleskelevat täällä kenttämanööverissä
kolme viikkoa. Leivän hankkimiseksi on annettu tarjouksia
rajahintoihin. Suuria summia tullaan maksamaan, ja se, joka
hoitaa asiansa ymmärtäväisesti, voi ansaita hyvin. Kaikki
kirjalliset tarjoukset käyvät minun käsieni kautta, ja minä
voin edeltäpäin sanoa, kuka tulee hankkijaksi, sillä se ei niin
paljon riipu siitä, mitä kirjallisessa tarjouksessa on, kuin
siitä, mitä siinä ei ole. Tähän saakka on Brazovicsin tarjous
ollut edullisin. Hän on valmis ottamaan leivänhankkimisen
huolekseen sadallaneljälläkymmenellätuhannella guldenilla ja lupaa
asianomaisille virkamiehille kaksikymmentätuhatta."

"Mitä puhut 'asianomaisista virkamiehistä'?"

"Älä nyt tekeydy noin tyhmäksi! Onhan luonnollista, että se, joka saa
noin suuren hankinnan, myös antaa hyvitystä henkilöille, jotka sen
hänelle hankkivat. Siten on aina ollut, maailman alusta asti. Mistä
me muutoin eläisimme? Tunnet hyvin kaiken tuon."

"Tunnenhan kyllä! Mutta itse puolestani en ole sitä koettanut."

"Tyhmästi kyllä. Sinä poltat hyppysesi toisten takia samalla kun
voisit siepata itsellesi kastanjat tulesta, kun vain tietäisit, miten
menetellä. Jätä nyt sisään tarjous, jossa ilmoitat ottavasi hankinnan
sadastakolmestakymmenestätuhannesta ja lupaa 'asianomaisille'
kolmekymmentätuhatta voitto-osuudeksi."

"Siihen en voi suostua useammastakin kuin yhdestä syystä. Ensinnäkään
ei minulla ole rahoja, jotka tulee liittää tarjoukseen; toiseksi
puuttuu minulta pääomaa, jolla voisin ostaa sellaisia vilja- ja
jauhomääriä; edelleen on minulle vastenmielistä lahjoa ihmisiä ja
lopuksi en ole siksi huono laskija, että kuvittelisin voivani ottaa
hankinnan sadallakolmellakymmenellätuhannella guldenilla ja sen
lisäksi antaa kolmenkymmenentuhannen arvoisen kädenpuristuksen."
Katshuka nauroi hänelle.

"Oi, voi, Mikael. Sinusta ei sitten milloinkaan tule oikeata
liikemiestä. Nurkkasaksat vain tyytyvät ansaitsemaan groshenin
guldenista. Tärkeintä on saada joku tukemaan ja siinä suhteessa
voit olla turvallinen. Sitä vartenhan minä olen. Olemmehan
kouluajoiltamme asti olleet hyviä ystäviä. Luota minuun. Sinulla ei
ole tarjoukseen tarvittavia rahoja -- no, ota siihen kuitti niistä
kymmenestätuhannesta guldenista, jotka sinulla on Brazovics'in luona
lunnaina. Sitä tullaan pitämään kyllin varmana takuuna. Ja kuule
sitten, mitä sinun vielä on tehtävä: Matkusta mahdollisimman pian
Almàsiin tekemään itse tarjouksia uponneesta lastista. Vilja, joka on
sadantuhannen guldenin arvoinen, on varmasti oleva sinun kymmenestä
tuhannesta. Silloin on sinulla heti 10,000 puolikappaa vehnää. Sinä
maksat pois Brazovics'in niillä kymmenellätuhannella guldenilla,
jotka hän on pidättänyt ja siten pääset hänestä ilman epämiellyttävää
oikeudenkäyntiä. Senjälkeen tarjoat Almàsin, Nessmelyn, Fuzitön
ja Izsan mylläreille kahdenkertaisen tullin, jos he heti paikalla
jauhattavat sinulle vehnän. Ja sitten sinä laittautat leivinuuneja
ja leivotat leiväksi jauhot. Kolmessa viikossa on kaikki oleva
kulutettu; jos onkin hiukan pilaantunutta viljaa seassa, on ystäviesi
asia saada se puhe vaikenemaan. Kolmessa viikossa olet voittanut
ainakin 70,000 guldenia. Usko minua, jos ehdottaisin varustajallesi
tätä, ottaisi hän sen kädet ojossa vastaan. Ihmettelen vain sitä,
ettei hän itse ole tullut ajatelleeksi asiaa."

Timar mietti tehden laskelmia itsekseen.

Se oli todella viekoitteleva tarjous.

Voittaa kolmessa viikossa kuusi-, seitsemänkymmentätuhatta guldenia!
Ja ilman sanottavaa vaivaa ja täysin varmasti! Ensimmäisellä
viikolla maistuisi sotilasleipä hiukan makealta, toisella karvaalta,
kolmannella hieman tunkkaiselta; mutta sotilas ei ole turhan tarkka
sellaisissa. Hän on jo tottunut.

Timar työnsi kuitenkin inholla sellaisen ajatuksen luotaan.

"Oi, Emmerik", hän sanoi lyöden kätensä entisen koulutoverinsa
käteen. "Missä olet tuollaista oppinut?"

"Siellä, missä sitä opitaan", hän vastasi ja hänen kasvonsa
synkistyivät. "Alkaessani sotilasurani oli mieleni täynnä
haaveellisia kuvitelmia. Ne ovat nyt kaikki tuhkana. Siihen aikaan
luulin sotilasammatin olevan ritariuden koulun; sittemmin huomasin
kaiken maailmassa olevan vain laskelmia ja yksityisten etujen
hallitsevan yleisiä asioita. Insinöörikunnan opistossa minä olin
erinomaisella, saatanpa sanoa loistavalla tavalla suorittanut
tutkintoni. Kun minut siirrettiin Komorniin, tunsin ylpeyttä
ajatellessani, miten hyvä tilaisuus minulle täällä tarjoutui näyttää
taitoani rakennusalalla. Ensimmäisen laatimani linnoitussuunnitelman
tunnustivatkin ammattimiehet mestarinäytteeksi. Älä kuitenkaan luule,
että se senvuoksi hyväksyttiin. Kaukana siitä. Sain tehtäväkseni
suorittaa uudet piirustukset, entistä kalliimmat, joka johti
muutamien kaupungin katujen pakkoluovuttamiseen. No, minä suoritin
nekin. Muistanet kai vielä tämän kaupungin osan, joka nyt on avoimena
torina. Sen uudelleenmuodostaminen maksoi noin puoli miljoonaa.
Sinun varustajallasi oli täällä rappeutuneita taloja. Hän möi ne
hintaan, jolla ostetaan palatseja. Ja tätä he sanovat linnoitukseksi!
Sitävartenko olin tutkinut insinöörialaa?! No niin, ihminen selviää
vähitellen ja mukautuu asemaansa. -- Kenties olet jo kuullut tarun
-- se on jokaisen suussa -- kruununprinssi Ferdinandista, joka viime
vuonna vieraillessaan luonamme sanoi linnoituksen komentajalle:
'Luulin tätä linnoitusta mustaksi.' -- 'Miksi sen piti olla musta,
Teidän Keisarillinen Korkeutenne?' -- 'Siksi että linnoituksen
menotilissä vuosittain oli kymmenentuhatta guldenia _musteeseen_.
Otaksuin linnanmuurien olevan maalatut musteella!' -- Kaikki
nauroivat. Se on aina laulun loppu. Ellei mitään tule ilmi vaietaan;
jos jotakin tulee ilmi nauretaan. Miksi en siis minäkin nauraisi? --
Naura sinäkin! Vai haluatko mieluummin seista tyhmänä katselemassa
maailmaa rihkamakauppiaan ovella ja myydä taulaa kahdella kreuzerillä
päivässä? Minä olen jo astunut alas maan päälle. Ylös toveri Almàsiin
ostamaan vedenpilaamaa vehnää! Kello kymmeneen huomenaamulla on
sinulla aikaa jättää tarjouksesi. Kuule, pikapostiajuri tulee jo
rämisten. Lähde heti matkaan ja laita itsesi pian takaisin."

"Ajattelen asiaa", sanoi Timar miettivänä.

"Ajattele, että teet orporaukallekin hyväntyön, jos hankit hänelle
kymmenentuhatta guldenia pilaantuneesta vehnästä. Muutoin hän ei
saa edes yhtä monta sataa, kun ylösottamiskustannukset ovat siitä
vähennetyt."

Nämä sanat jäivät Mikaelin korviin.

Näkymätön käsi työnsi häntä eteenpäin. "Fata nolentem..." sanoi pyhä
Augustinus.

Pian senjälkeen istui Timar, viittaansa kääriytyneenä taasen
talonpoikaskärryillä, joita uusi nelivaljakko veti huimaa vauhtia
eteenpäin. Kaupungissa nukuttiin jo kaikkialla. Vain raatihuoneen
edessä kuului yövartijan huuto:

    "Ei otsallesi kirjoitettu liene,
    Mit' aamu sulle uutta tuoda tiennee."

Valleilta huutelivat syyssateesta märät vartijat toinen toisensa
jälkeen: "Kuka siellä?" -- "Yövahti!" -- "Menkää!"




Kahdestoista luku.

PUNAINEN PUOLIKUU.


Seuraavana päivänä myytiin uponnut vilja huutokaupalla
asijoitsijoiden ja myllärien läsnäollessa.

Nämä tekivät mitä kurjimpia tarjouksia, muutaman groshenin
puolikapasta. Timar harmistui ja huusi äkkiä: "Minä annan
kymmenentuhatta guldenia koko lastista!"

Kun kilpaostajat kuulivat tämän hajaantuivat he eri tahoille ja
olisi ollut turha vaiva kutsua heitä takaisin. Huutokaupanpitäjä löi
vasaransa pöytään Timarin tarjouksen jälestä ja antoi hänelle koko
lastin.

Kaikki ihmiset pitivät Timaria hulluna. Mitä hän tekisi niin suurella
määrällä läpikastunutta viljaa?

Sillävälin hän sitoi kokoon kaksi lauttaa, kiinnitti ne haoilla
uponneen laivan kanteen ja alkoi varustautua purkamaan vehnälastia.

Laiva oli muuttanut asentoa sitten edellisen päivän siten, että perä
oli laskenut ja keula noussut veden päälle, joten toinen hyteistä oli
aivan kuiva.

Timar asettui hyttiin ja ryhtyi vaikeaan työhönsä.

Hän antoi murtaa kannen ja nostaa nostimen avulla ylös säkit toisen
toisensa perästä. Ensin ne asetettiin kajuutan viereen, jotta vesi
valuisi niistä pois, sitten ne lastattiin kolmelle lautalle ja
vietiin rannalle. Sinne oli levitetty niinimattoja, joille vilja
nelistettiin kuivamaan.

Sillävälin sopi Timar myllärien kanssa viljan jauhamisesta heti
paikalla. Ilma oli suotuisa; tuuli mitä ankarin, ja vehnä kuivi
nopeasti. Jospa vain työ nyt sujuisi nopeaan!

Hän alkoi tehdä laskelmia itsekseen. Se pieni summa puhdasta rahaa,
jonka hän omisti, menisi työmiesten palkkoihin. Jos siis liike
epäonnistuisi, olisi hän kerjäläinen. Johann Fabula sanoi hänelle
edeltäkäsin, että tämän typerän oston jälkeen ei hänellä olisi muuta
valittavana kuin sitoa viimeinen viljasäkki kaulaansa ja hypätä
Tonavaan. Tuhannet levottomat ajatukset, joilla ei ollut alkua
eikä loppua, kiertelivät Timarin päässä. Illan tullen hän seisoi
katselemassa, miten säkki toisensa jälkeen kohosi kajuutan seinälle.
Kaikissa oli sama leima: viisipuolainen pyörä maalattuna mustalla
värillä säkkikankaaseen.

Tosiaankin, pakolainen olisi tehnyt viisaammin, jos sen sijaan,
että laahasi mukanaan noin paljon viljaa, olisi pistänyt rahansa
matkalaukkuun! Ja olisiko häntä todella ajettu niin itsepintaisesti
takaa vain tuollaisen mitättömän asian vuoksi? Maksoiko tämä vaivan
paeta ja ottaa myrkkyä.

Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu
muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.

Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät
työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän
yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin
innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas
iltataivaalla.

Taivas ja kuu olivat punaiset.

"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja
käänsihe kuuhun selin.

Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä
laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen
hänen näkyviinsä.

Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.

Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät
olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.

Kylmä väristys kulki Timarin läpi.

Tämä se siis oli!

Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut
kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa
kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.

Kun työmiehet olivat panneet säkin pois, kantoi Timar sen hyttiin.

Ei kenkään huomannut sitä.

Miehet työskentelivät vielä kaksi tuntia, mutta olivat silloin niin
uupuneet veden ja kylmän vuoksi, etteivät kestäneet enempää. Loppu
täytyi jättää seuraavaan päivään.

Lopen väsyneet työmiehet kiiruhtivat lähimpään kapakkaan
lämmittääkseen itseään ruualla ja juomalla. Timar jäi yksin laivalle.
Hän sanoi tahtovansa laskea puretut säkit ja soutaisi kyllä yksin
pikku veneellä maihin.

Kuu, jonka alin sarvi jo oli saavuttanut vedenrajan, loisti sisään
hytin akkunasta.

Timarin käsi vapisi kuin vilutautisen.

Avatessaan veitsensä hän leikkasi sormeensa, ja veripisarat
muodostivat punaisia tähtiä punaisen puolikuun viereen säkkikankaaseen.

Hän leikkasi poikki nyörin, jolla säkin suu oli sidottu, ja pisti
kätensä syvälle säkkiin. Kaikki, mitä tuli käteen oli valkoista,
kaunista vehnää. Senjälkeen hän avasi säkin pohjasta. Sieltäkin valui
vaan vehnää esiin.

Nyt hän leikkasi auki koko säkin. Vehnä virtasi ulos joka taholle, ja
pitkulainen nahkapussi putosi hänen jalkoihinsa. Pussissa oli lukko.
Hän mursi sen auki.

Sitten hän pudisteli sen sisällön sängylle, jolla kerran valkea
alabasteripatsas oli levännyt.

Mikä näky kuutamossa!

Kokonaisia nyörejä pujotettuina täyteen hohtokivi-, safiiri-, ja
smaragdisormuksia, helmikaulanauhoja, joiden helmet olivat pähkinän
suuruisia, rannerenkaita, joissa oli opaaleja ja turkooseja, sen
lisäksi pelkistä timanteista tehty kaulanauha sekä agaattirasia,
josta hänen avatessaan koko joukko jalokiviä säkenöi häntä vastaan.
Pussin pohjalla oli sitäpaitsi joukko rubiineilla koristettuja
solkia ja vöitä sekä neljä rullaa, joista hän avasi yhden; siinä oli
viisisataa luisdooria.

Tässä oli koossa kokonainen aarre -- raha-arvoltaan noin miljoonan
verran.

Nyt saattoi käsittää, miksi mies oli paennut Tonavan pohjaan, jotta
ei hänen omaisuutensa joutuisi takaa-ajajan käsiin.

Kylläpä kannattikin lähettää sotapriki täynnä väijyviä urkkijoita
kaikkea tätä kiinniottamaan. Kylläpä kannatti kaiken tämän takia
katkaista köysi Rautaportissa myrskyn raivotessa.

"Pyhällä Barbaralla" oli ollut koko miljoona lastinaan.

Se ei ole harhanäky, ei unelma, se on kouriintuntuva totuus. Ali
Tshorbadshin aarteet lepäävät tuossa likomärällä peitteellä, jonka
Timea kerran veti päälleen. Se, joka osaa arvioida helmiä ja
jalokiviä, voi nyt nähdä, ettei Ali Tshorbadshi turhaan ole ollut
Kandian kuvernöörinä ja aarrekammion vartijana.

Timar istui ikäänkuin kivettyneenä vuoteen laidalla ja piti
vapisevassa kädessään agaattirasiaa, jonka timantit säkenöivät
kuutamossa.

Hän katseli jäykästi kuuta.

Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu,
jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut
keskustelemaan kuolevaisen kanssa.

"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"

"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia
sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua
vaaraan saada itse pitää kaiken -- arvottomana roskana. Nyt siitä on
tullut kultaa ja jalokiviä."

"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit,
mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli
mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin
mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita,
mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös
märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa
siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin
säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia
sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien
sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja
koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä
tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."

"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"

"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."

"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."

"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."

"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."

"Ne ovat sinun."

"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla,
khainzaarilla ja Tonavalla."

"Entä Timea?"

Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi
kuunsirpin yli.

Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.

"Sitä parempi sinulle!"

"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."

"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan
roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää
itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen
rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia.
Köyhä on vain alempi ihminen."

"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen
ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka
hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he
ovatkaan häneen!"

"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen
huuliltaan?"

"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea
sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun!
Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"

"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin
osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."

"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä
ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän
kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi
toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin
seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei
suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi
laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."

"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja
hänestä köyhä tyttö."

"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"

"No, nyt on käynyt niin!"

"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"

"Aiotko tehdä väärin Timealle?"

"En!"

"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä
hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja
kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se
-- se on kaikki sinun -- ja ota minut kaupanpäälle!"

"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"

"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"

"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."

Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti
enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet
saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui
Timarille.

Ja ne kaikki sanoivat hänelle:

"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään.
Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan
pohjalla."

Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen
äänen sydämessään -- ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen
otsalleen.

Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle,
ja sen viimeinen säde huusi Timarille:

"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"

Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:

"Sinä olet varas!"

       *       *       *       *       *

Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin
Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa
löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota
kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi
taloon.

Häntä oli odotettu.




Kolmastoista luku.

KULTAKAIVOS.


... Kävin kerran Csetatye Maréssa [eräs jo roomalaisaikana tunnettu
vuorikaivos Siebenbürgissä Karlsburgin läheisyydessä]. Muistellessani
mielessäni näkyä, joka täällä minua kohtasi, ja ryhtyessäni näkemääni
kuvailemaan, puristuu rintani kokoon. Mielikuvitus herpautuu, kun
se alkaa tehdä selkoa itselleen niistä vaikutelmista, joita se ensi
katseella sai, ja kieli tuntuu riittämättömältä sanoin ilmaisemaan
näitä vaikutelmia.

Vain vertauksin voin puhua.

Kuvitelkaamme mielessämme, millainen on tuollainen jättiläismäinen
vuorenluola, joita kuun pinnalla nähdään ja joiden syviin, terävien
varjojen synnyttämiin rotkoihin suuren kaukoputken avulla voimme
katsoa -- tuollainen kaikkea kauneutta vailla oleva asumaton erämaa.
Ajatelkaamme olevamme "Plutarkoksen" vuorenluolassa, jonka luullaan
olleen tulivuoren.

"Csetatye Maré" on tuollainen ontto jättiläisvuori -- ääretön
tuomiokirkko, josta puuttuu vain kupooli. Kalliot, jotka muodostavat
sen ympärysmuurit, ovat heitetyt toinen toisensa päälle aivan kuin
jättiläiskäsien toimesta, ja muistuttavat romahtaneita torneja, jotka
makaavat sikin sokin siellä täällä. Kammottavassa kraatterissa,
aina sata syltä korkeasta reunasta alas pohjaan saakka, joka on
laajuudeltaan tuhat syltä, ei kasva ainoatakaan pensasta, ei
ainoatakaan ruohonkortta. Silmä ei näe muuta kuin harmaakiveä,
tuntureja, kallionmöhkäleitä, obeliskeja, pyramiideja ja kuutioita.
Siellä täällä riippuu kallionkieleke vaakasuoraan alas jyrkkänä
kohoavasta vuorenseinästä, aivan kuin se uhkaisi joka hetki syöksyä
alas; siitä huolimatta se on riippunut siinä vuosisatoja. Tuossa
taasen on vuorenseinämä, jossa ylhäältä alas asti kulkee ammottava
halkeama, joka päättyy syvään luolaan. Toisella puolella tätä
ääretöntä tuomiokirkkoa on kokoon luhistunut porttikäytävä, arvokas
sisäänkäytävä tähän jättiläispalatsiin. Luodessamme silmäyksen siitä
sisään, näemme alhaalla, maljanmuotoisessa laaksossa, teräväkärkisen
vuoren kohoavan, joka sekin on vailla kaikkea kasvullisuutta ja
kokoonpantu pelkästään rikkimusertuneista kivistä, niinkin pienistä,
että niiden seassa loistavat ametistit ovat suurimmat.

Sellainen on "Csetatye Maré."

Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun
vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden -- roomalaisten.
Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat
voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi
jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin
jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia,
halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla
sitten etikkaa sen päälle.

Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan
muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on
kuonavuori.

Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään
täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas
maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan
täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin
esimerkiksi _tabula ceramica_, jonka molempien vahalehtien välissä
oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko -- todennäköisesti muisto,
rakkauden merkki.

Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä
kivistä.

Lohdutonta työtä!

Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan.
Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa
"suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia
vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty,
päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta.
Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän
murtauduttava vuoren lävitse.

Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi
kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi
ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä,
koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja
rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan
säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä,
vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä"
sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn.
Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan
niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin
kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän
kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.

Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.

Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on
nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat
kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä
ja kuolevat muutamia vuosia k

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50829