Gutenberg · e01.org
Cover of Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2)
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 50728

Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2)

by Sven Anders Hedin · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2) by Sven Anders Hedin is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #50728). Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50729

    TRANSHIMALAJA I

    Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

    Kirj.

    SVEN HEDIN

    Helsingissä 1910, Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

    Wiipurissa 1909, Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

    Ensimäisen osan sisällys:

    Alkulause.
    1. Simla.
    2. Lehin tie.
    3. Lähtö Tibetiin.
    4. Tibetiläisen sisämaan reunalle.
    5. Lake Lightenilla.
    6. Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!
    7. Suuria tappioita.
    8. Tuntemattomassa maassa.
    9. Kovanonnen päiviä.
    10. Kuumesairaana villin jakin maassa.
    11. Ensimäiset ihmiset.
    12. Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
    13. Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
    14. Takaisin ajetut!
    15. Transhimalajan yli.
    16. Salakähmää Shigatseen.
    17. Tashi-laman luona.

    Alkulause.

    Tekijä lausuu tämän Intian varakuninkaalle Minton jaarlille omistamansa teoksen esipuheessa ensinnäkin kiitoksensa edesmenneelle Ruotsin kuninkaalle Oskari II:lle, joka tätäkin nyt kuvailtua matkaa kohtaan osotti ainaista lämmintä harrastustaan ja tuki sen suorittamista kaksinkertaisella anteliaisuudella.

    Hän oli laskenut kulut n. 80,000 kruunuksi, ja tuon erän merkitsivät yhdessä viikossa hänen vanha ystävänsä Emanuel Nobel sekä suosijansa Frederik Löwenadler, Oscar Ekman, Robert Dickson, William Olsson ja lontoolainen pankkiiri Henry Ruffer. Intiassa kohdanneiden poliittisten vaikeuksien vuoksi, jotka pakottivat tekijän suuriin kierroksiin, nousivat kulut vielä 50,000 kruunulla, jotka olivat omista varoista uhrattavat.

    Ruotsalainen ja saksalainen "Transhimalajan" painos käsittää hiukan yli 800 suomalaisen painoksen sivua; koko teokseen on tekijä käyttänyt ainoastaan 107 päivää, monen muun hankkeen lomassa, apunansa hyvänä neuvonantajana leipzigiläinen kustantaja Albert Brockhaus.

    Viimeksimainittu on myöskin toiminut välittäjänä suomalaisen painoksen asuun nähden, joka tekijän luvalla on lyhennelty alkuperäisestä, samaten kuin -- mikä missäkin määrin -- hollantilainen, ranskalainen, unkarilainen, englantilainen, böömiläinen ja italialainen painos.

    T:ri Hedinin aikomuksena on julkaista kolmantena teoksensa osana useita tärkeitä matkansa vaiheita, jotka on nyt ilmestyneistä alkuperäisistä painoksista täytynyt tilan ahtauden vuoksi jättää pois, sekä muistelmia ihanasta Japanista ja Koreasta. Kun toisen osan käsikirjoitus valmistui vasta marraskuussa, on suomalaisen painoksen kustantaja jouluksi 1909 julkaissut ainoastaan ensimäisen osan, voidakseen toisen osan lopussa ottaa lukuun jatkossa esiintyviä lisäyksiä; toinen osa siten luultavasti paisuu jonkun verran laajemmaksi ensimäistä, ilmestyen kevättalvella 1910, mutta kaikessa tapauksessa ilmestyy suomalainen "Transhimalajan" painos ainoastaan kaksi-osaisena.

    Tähän painokseen liittyvät kuvat [eivät sisälly tähän e-kirjaan] ovat kaikki Brockhausilla Leipzigissä painetut -- tosin sellaisena aikana, jolloin niiden paikkaa teoksessa ei vielä oltu määrätty, joten käy tarpeelliseksi toisen osan loppuun liittää luettelo, joka lähemmin mainitsee kutakin kuvaa tekstissä vastaavat kohdat.

    Kustantaja pitää varmana, että naapurimaamme suuren tutkimusmatkailijan väsymätön työ tuntemattomien alueiden valtaamiseksi tieteelle herättää meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Matkakertomukset ovat etenkin koulu- ja lainakirjastoissa parhaita kasvatusvälineitä.

    Kustantaja.

    Ensimäinen luku.

    Simla.

    Keväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta Tibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani; työhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki kävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa kehotuksen: "Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!" Ja aamuisin herättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot kajahdelleet.

    Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni ratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä Tibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei noudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja selvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän näkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja myöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa uusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.

    Edellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa ("Scientific Results") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista kuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista ja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten tuntemattomina.

    "Näin ollen", sanoin siinä, "pidän parempana lykätä sellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle tuotapikaa olen lähtemässä." Sen sijaan että olisin eksynyt olettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa, tahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin tienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka leviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät ole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset "punditit", maassasyntyneet tutkimusmatkailijat.

    Sen verranhan oli jo ennakolta varmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja hauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä maantieteessä ratkaisematta.

    Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia vuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja Karakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita tutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset suolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien herkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta täytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin rauhallisina uomassaan lipuen.

    Siellä epäilemättä asusteli nomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin kuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa karusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä luostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko huusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt kukaan.

    Turhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä kirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin joitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen olemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet todellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä vastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan ohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin.

    Mutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin halki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme tahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin julkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana "Unexplored", "tutkimaton." Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan halki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa tietenkin joku olisi sinne joutunut.

    Teoksessani "Aasian erämaissa" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia epätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni matkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään.

    Halusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi joitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain Sina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut nähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin uneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin sallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään ollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla -- mutta jossakinhan sen toki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri makedonialainen Aleksanteri (v.

    326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen kulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen määräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön päiväjärjestyksessä.

    Oli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia yksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja kehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan olosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin kartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta vanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos tätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee kyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta kehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.

    Kirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin hänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin välttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa, hiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.

    Pian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:

    Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.

    Hyvä Tohtori Hedin!

    Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja
    tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä
    vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.

    Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa
    suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja
    pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne
    päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on
    palata kotimaahan huhtikuussa 1906.

    Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta
    ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata
    Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt
    topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen
    asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin
    perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan
    sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita
    Teidän saapuessanne.

    En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee
    asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se
    pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti
    hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan
    saattueen.

    Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin
    tukea suunnitelmianne.

    Ystävyydellä Curzon.

    On helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas suojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se, että saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat harjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta tulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä itse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista moninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni fysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.

    Tämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni Aasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt paikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi, pääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta lordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä vähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne arvossa.

    Lokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta aikaisemmin olin lähtenyt matkalleni "Seikkailuihin Keski-Aasiassa", jätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa epätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen kaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin katketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?

    Matka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen Armeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin aavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen rautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja paahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta.

    Toukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä tunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan yläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C hellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin Samasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden kuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina 41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut Belutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli paljoa helpompi sietää.

    Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä paahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras välttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia -- ne ovat nimittäin hehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista juurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee, ja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle.

    Sellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°, joten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa pysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita kulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja lasikirkasta jäätä.

    Silti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille ja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni kapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan, varakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan pääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan päällä löytyy.

    Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös jyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin notkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä kielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan, johtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat, piiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään päiväpaisteeseen.

    Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää syvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan näköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä, jonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia kerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema, uudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat toisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä.

    Tohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä, mutta pisin on 1406 m mittainen.

    Siirrymme toisesta kasvillisuusvyöhykkeestä toiseen. Tasangon kasvisto jäi jo aikaa sitten jälkeemme; nyt tapaa katse uusia muotoja ilmanalojen muuttuessa, muotoja, jotka ovat ominaisia Himalajan etelärinteitten eri tasanteille, ja lopulta ilmestyvät vielä etempänä ylhäällä tummat deodar-metsät, kuninkaalliset himalajaseeterit, joiden vehmaassa rehevyydessä Simlan talot päilyvät vaaleitten pääskysenpesien näköisinä. Tenhoava on tämä kuva, mutta vielä paljoa valtavammaksi tulee se brittiläisen valtakunnan voiman vertauskuvana! Täällä pesii kotka, ja ryteiköstään luo se vaanivia katseita yli Intian tasankojen.

    Täällä keräytyy kimppu lukemattomia lennätinlankoja brittiläisen kuningaskunnan joka sopesta ja kolkasta, ja tästä paikasta annetaan päivittäin epälukuisia käskyjä ja määräyksiä "in His Majesty's service only"; täältä käsin ohjataan hallintoa ja komennetaan armeijaa, ja näiden lankojen kiehtomana on joukko maharadshoja, intialaisia suuriruhtinaita, kuin saalis hämähäkin verkossa.

    Lähestyin Simlaa jonkunlaisella epäröimisellä. Lordi Curzonin kirjeen perästä eivät Intian vallanpitäjät olleet sen enempää hiiskahtaneet.

    Yhä isommaksi kasvaa tuo omituinen kaupunki puolikuun muotoisella selänteellään, yhä selvempinä ilmenevät yksityiskohdat, nyt puuttuu enää pari mutkaa, ja sitte vierii juna Simlan asemalle. Neljä ulkoasiain viraston tulipunaiseen puettua lakeijaa sieppaa matkakapineeni, ja Grand Hotelissa vastaanottaa minut vanha ystäväni, eversti Sir Francis Younghusband -- 1890 vietimme Kashgarissa joulua, ja hän oli vielä yhtä komea, ystävällinen ja hyväntuulinen kuin silloinkin. Päivällisellä olin hänen vieraanansa United Service Club'issa.

    Puoleksi yöksi viehätyimme vanhoihin muistoihin Aasian erämaista, tarinoitsimme Kashgarin kaikkivaltiaasta venäläisestä ylikonsulista Petrovskista, englantilaisesta Lhasan retkikunnasta, jonka johtajana Younghusband oli ollut, Simlan elämästä ja lähestyvistä kesäkauden juhlimisista -- mutta minun toiveistani ystäväni ei virkkanut halkaistua sanaa! Enkä minäkään häneltä kysynyt; saatoinhan arvata, että hän olisi minulle heti ilmaissut, jos kaikki olisi ollut selvää ja kunnossa.

    Mutta hän vaikeni kuin kivi, eikä minun tehnyt mieleni kysyä, vaikka sydäntäni poltteli kärsimättömyys saada kuulla edes jotakin.

    Toukokuun 23 p:n aamuna astuessani ulos kuistilleni tuntui minusta kuin tuomiotansa odottavasta vangista. Alapuolellani hohtivat Simlan talot päivänpaisteessa, ja minä seisoin seeterien latvojen tasalla; ihanaapa oli täällä tasangon ummehtuneen helteisen ilman yläpuolella!

    Pohjoisessa läikkyi vehmaitten puitten aukosta verrattoman kaunis kuva. Siellä kimaltelivat lähimmät Himalajajonot, ikuisen lumen kattamat. Häikäisevän valkoisena kuvastui harjanteen reuna turkoosisinistä taivaanlakea vasten. Ilma oli niin säihkyvän kuulakka, että välimatka näytti mitättömältä; vain moniaat päivämatkat erottivat minut noista vuorista, ja niiden takana avautui salaperäinen Tibet, kielletty maa, unelmien maa! Myöhemmin, puoleltapäivin, kävi ilma autereiseksi ja ihana kuva häipyi; eikä se enää näyttäynyt kertaakaan niinä viikkoina, jotka Simlassa vietin.

    Oli kuin olisi Tibetin ja minun välille laskeunut esirippu, ja kuin olisi minulle ollut sallittu vain yhden ainoan kerran nähdä etäältä vuoret, joitten yli johti tie luvattuun maahan!

    Siitä syntyi samea päivä; kello kahdeltatoista piti minun kuulla tuomioni. Younghusband kävi minut noutamassa ja me läksimme yhdessä ulkoasiain virastoon. Sir Louis Dane vastaanotti minut mitä herttaisimmin, juttelimme Persiasta sekä Intian ja Seistanin välisestä "kauppatiestä." Sitte hän äkkiä mykistyi; mutta tuokion kuluttua hän tokaisi:

    "Parempi on Teidän kuulla se heti: lontoolainen hallitus kieltää Teiltä luvan tunkeutua intialaisen rajan yli Tibetiin."

    "Murheellinen viesti! Mutta mistä syystä?"

    "Sitä en tiedä; luultavasti tahtoo nykyinen hallitus karttaa kaikkea, mikä mahdollisesti voisi synnyttää kihnausta rajalla. Anomukseenne suostuminen merkitsisi meille vastuuta siinä tapauksessa, että Teille ehkä jälkeenpäin sattuisi jotakin. Niin, tämä on vahinko kerrassaan.

    Mitä ajattelette nyt tehdä?"

    "Jos olisin Teheranissa moista aavistanutkaan, niin olisin valinnut tieni Venäjän Aasian kautta, sillä minulle ei ole milloinkaan ilmaantunut vaikeuksia venäläisten taholta."

    "Niin, me täällä olemme tehneet kaikkemme avittaaksemme Teidän suunnitelmianne. Ne kolme maassasyntynyttä kenttämittaajaa, jotka lordi Curzon on Teille luvannut, ovat olleet harjoteltuja jo kuusi kuukautta ja oleksivat Dehra Dunissa matkavalmiina. Mutta todennäköisesti peruutetaan tämäkin Lontoosta käsin. Emme kuitenkaan ole menettäneet kaikkea toivoamme vielä ja odotamme vasta kesäkuun 3. p:nä lopullista vastausta."

    Minusta tuntui sietämättömältä joutua odottamaan lopullista ratkaisua yksitoista päivää. Kenties voisi omakohtainen asiaan viihtyminen vaikuttaa edukseni. Lähetin sen vuoksi Englannin pääministerille seuraavan sähkösanoman:

    "Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta
    takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani,
    antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja
    maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa
    tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on
    tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta
    aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni
    Intiaan.

    Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin
    valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta
    asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin
    käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita
    ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla."

    Ja nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä apulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö lordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni kaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi anottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä nimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui kaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa.

    Hän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti sähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä lannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla: "Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran harkintansa alaiseksi, että" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin, ettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan että oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden, pyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada seurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa Gartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä.

    Mutta valtiosihteerin virasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain sähkösanomaani seuraavan vastauksen -- valtiosihteerin kirjelmänä varakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:

    "Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän
    sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä,
    jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta
    myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle
    siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta
    Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen
    palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta."

    Viimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin kerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei edelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän tahtoivat tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä lämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa.

    He eivät saaneet hankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät saaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä saattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut ottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin havaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain pakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni alkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky estää yritykseni.

    Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja englantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä tiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin pian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset koituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen valtavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan -- Englannista! Kunhan tulisin tolkulle Sir John Morleysta -- jotenkutenhan toki jo sitte Tibetistä suoriutuisin!

    Toivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että kaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani ja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos voitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin kotiutunut kuin te!

    Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet, yrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen ylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! -- Sen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen säälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti katkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä joutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan hankkeitani.

    Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden ajaksi -- antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän viidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten riemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi lempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin koitua elämäni loistokohta!

    Siitä tuli kaikkien unelmieni ja toiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten ikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina -- ja sitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!

    En voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin kasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se oli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut brittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä alamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt lähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön pelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko ruotsalainen tai englantilainen.

    Miten englantilainen valtiosihteeri itse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn välikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni: "Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua Tibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset käymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain retkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää tarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa edellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti."

    Näinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa minulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet minua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos anomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi allekirjotettava eräs sopimus -- mutta mitä tämä olisi sisältänyt, siitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä jonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä muutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset Intian hallituksen käytettäväksi -- tuosta kaikesta en tiedä mitään.

    Mutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin kaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo yksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä nimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten olisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet parhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta ja ihailua!

    Ensimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut Younghusband varakuninkaan palatsiin -- minun piti liittää nimeni lordi ja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies, esikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli enemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla vielä muita ja katkerampia ikävyyksiä -- hänen retkikuntansa Lhasaan, jonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha.

    Hän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R.

    Dunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on hienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä konsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut mies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta vuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää että hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa myrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.

    Elämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli Simlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen, jotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten tuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista ihmeellisen hauskoista päivistä.

    Niinpä vietiin minut ensimäisille "hovipäivällisille" toukokuun 24.

    P:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan palatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean kirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan heistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin suoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta.

    Hän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti ympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen kasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset, liikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja tulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja vasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on maailmankuulu, kuolematon nimi: lordi Kitchener Khartumista, Afrikan voittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.

    Eräs herrasmies astuu luokseni ja kysyy minulta, vieläkö muistan meidän olleen pöytäkumppanuksia eräillä päivällisillä lordi Curzonin luona.

    Pundschabin kuvernööri Sir Charles Rivaz kuuluu samaten vanhoihin tuttaviini, ja lisäksi esittelee minut Sir Louis Dane oikealle ja vasemmalle. Airut astuu saliin ja julistaa varakuninkaan saapuvaksi.

    Esikuntansa saattamana kiertää lordi Minto saliin, tervehtii kutakin yksityistä vierasta, minua ainoastaan sanoilla: "Tervetuloa Simlaan!"

    Hänen sanojensa kaihoksiva sointu ei välttänyt korvaani; tiesihän hän, etten voinut tuntea itseäni niin "tervetulleeksi", kuin hän ja minä olisimme suoneet. Pöytämusiikin raikuessa siirrymme ruokasaliin, missä meille tarjotaan tanskalaisen keittiön oivallisimpia laitoksia; aterioimme hopeaisista astioista ja nousemme pöydästä ottaaksemme osaa hoviseurueeseen, jolloin valta-istuimen portailla seisovalle varakuninkaalle esitellään viisisataa herrasmiestä. Kunkin nimi huudetaan, ja he astuvat nopeana jonona valta-istuimen ohitse. Jokainen heistä seisahtuu ja kääntyy päin, ja varakuningas vastaa heidän syvään kumarrukseensa; hän kumartui tänä iltana yhdeksänsataa kertaa!

    Kun ohitse kulkee intialaisia ruhtinaita tai afganilaisia lähettiläitä, niin hän ei kumarra, vaan koskettaa kädellään vieraan miekankahvaa ystävyyden ja rauhan merkiksi.

    Seuraavana päivänä kutsuttiin minut siirtymään varakuninkaan palatsin asukkaaksi, ja siitä lähtien olin lordi ja lady Minton vieraana.

    Unohtumaton on aika jonka heidän seurassaan vietin, ja nämä viikot tuntuvat minusta nyt kuin unelta ja tarulta. Lordi Minto itse on brittiläisen gentlemanin ihanne, ylimys jalointa rotua ja samalla yksinkertainen ja vaatimaton. Intiassa hän pääsi väleen suosituksi ystävällisen käytöksensä ja kaikkia kohtaan osottamansa suopeuden vuoksi, eikä hän katso asemaansa liian korkeaksi ollakseen lausumatta sydämellistä sanaa kenelle tahansa hänen hallintoonsa uskotun jättiläisvaltakunnan lukuisten kansanheimojen jäsenelle.

    Lordi Minto oli jo aikaisemmin palvellut Intiassa ja ottanut osaa sotaretkeen Afganistania vastaan; koettuansa vaihtelevia kohtaloita kolmessa maanosassa hänet nimitettiin Kanadan kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1904 hän palasi skotlantilaiselle maatilallensa Mintoon takaisin aikoen viettää siellä lopun ikäänsä; silloin antoi Englannin kuningas ja Intian keisari hänelle Intian varakuninkaan ja kenraalikuvernöörin viran.

    Hän ei ole ensimäinen tässä virassa ollut Minton jaarli; jo hänen iso-isänsä isä oli sata vuotta takaperin brittiläisen valtakunnan kenraalikuvernöörinä Intian niemimaalla. Siihen maailman aikaan purjehdittiin hindujen maahan vielä Hyväntoivonniemen ympäri, ja se oli pitkä, vaivaloinen matka. Sen johdosta jätti ensimäinen lordi Minto perheensä kotiin. Hänen ja hänen puolisonsa toisilleen lähettämät kirjeet ovat vielä tallella ja ilmaisevat suorastaan ihanteellista rakkautta ja uskollisuutta.

    Kun hänen palvelus-aikansa Intiassa vihdoin oli päättynyt, astui hän laivaan, joka vei hänet kotiin tuon pitkän taipaleen, ja kiirehti ensimäisessä postivaunussa suoraa päätä Mintoa kohti. Siellä odotteli puoliso; hän tähysteli ikävöitsevin katsein pitkin tietä; aikaa oli jo kulunut paljon yli määrän, mutta vaunua ei näkynyt.

    Lopulta saapui odotetun asemasta pölypilven peittämä ratsumies tuoden viestin: Lordi Minto on kuollut yhden ainoan postiaseman päässä kotoansa! -- Kirjeet on sidottu yhteen kääröksi, jonka kyljessä pikku lappu sisältää sanat: "Poor fools!" (Meitä hupsuparkoja!) Ensimäisen lady Minton käsi on ne kirjottanut.

    Mutta nyt kukoistaa elämä uudessa Minto-perheessä. Mieltymys, koruttomuus ja onni vallitsevat tässä viehättävässä kodissa, jossa jokainen jäsen on kokonaisuuden kaunistuksena. Varakuninkaalla on aina kädet täynnä työtä Intian hyväksi, mutta lordi Minto säilytti aina järkähtämättömän levollisuutensa ja omisti joka päivä muutamia tunteja perheellensä. Me tapasimme toisemme päivittäin aterioilla; puolipäivällisille oli tavallisesti pyydetty joitakuita vieraita, mutta päivällisellä olimme monasti yksinämme, ja silloin oli mieliala kaikkein hauskin.

    Silloin kertoili lady Minto oleskelustansa Kanadassa, miten hän oli rautateitse ja höyrylaivoilla matkannut 116000 englantilaista penikulmaa, ollut puolisonsa mukana kaikilla virkamatkoilla, ottanut osaa aarniometsien metsästysretkiin, kulkenut kanootilla alas vuolaita virtoja ja yhtynyt vaarallisiin vaelteluihin Klondikessa. Selailimme hänen päiväkirjojansa niiltä ajoilta; ne olivat paksuja nidoksia, täynnä valokuvia, karttoja, leikkeleitä ja nimikirjotuksia, ja niitä höysti erinomaisen mielenkiintoiset kuvat ja kuvaukset.

    Ja kuitenkin tulee siitä päiväkirjasta, jota lady Minto pitää Intiaan saapumisestansa asti, vielä jännittävämpi ja merkillisempi; sillä sille antaa värityksen itämainen loisto ja idän upeus ja prameus, jalokivien verhoamat maharadshat, eri valtioissa tapahtuneet vastaanotot, kulkueet ja paraatit, punaisessa ja kullassa loistelevat elefantit ja kaikki se suuremmoinen ja komea, joka ei ole erotettavissa Intian varakuninkaan hovista ja edustuksesta.

    Kolme nuorta lumoavaa tytärtä, ladyt Eileen, Ruby ja Violet, täyttävät tämän kodin päiväpaisteella ja ylpeydellä, ja ovat äitinsä ohella tanssiaisten ja loistavien juhlien kuningattaria. Isänsä tapaan hekin rakastavat urheilua ja istuvat ratsun seljässä kuin valkyriat.

    Onko kummeksittavaa että vieras viihtyy tässä talossa, keskellä herttaisinta vieraanvaraisuutta? Minun kamarini olivat varakuninkaan yksityis-asunnon yläpuolella. Pohjakerroksessa ovat valtiosuojamat, loisteliaan upeat isot vierashuoneet, ruokasali ja tavattoman avara valkoisen ja kullan värinen tanssisali. Tilavasta mattojen kattamasta eteisestä, joka on kaunistettu vaakunoilla ja raskailla seinäverhoilla, saavutaan noihin eri saleihin ja suojamiin; siellä on juhlina mitä kirjavinta vilinää.

    Pitkin pohjakerroksen enintä osaa kulkee avoin lehteri, kivinen veranda, jolla kuhisee vieraissa kävijöitä, kuriireja, tshaparasseja ja dshamadareja, joiden pukuna on varakuninkaalliset punaiset univormut ja valkeat turbanit. Takana on piha, jolla tulee ja menee vaunuja, kantotuoleja ja ratsastajia, ja huolella hoidetut tiet johtavat aistikkaille pengermille, jotka on rakennettu lady Minton piirustusten mukaan. Näiden pengermien tuolla puolen alkaa metsä kallioseinien siimestämine kävelyteinensä.

    Rakennuksen keskessä sijaitsevasta isosta suojamasta pääsee mattojen verhoamia portaita myöten toiseen huonekertaan, missä varakuninkaan perhe on saanut asunnon, joka aistikkuudessa ja komeudessa voittaa kaikki. Seuraavassa huonekerrassa ovat vierashuoneet. Sisälehteriltä on oivallinen näköala isoon suojamaan, jossa punatakkiset lakeijat äänettöminä vilahtelevat portaita ylös ja alas. Kamarini ulkopuolella oli kuisti, jonka rintasuojan takaa joka aamu turhaan tähystelin nähdäkseni Tibetin rajavuorten häämyä.

    Simlassa tapasin useita henkilöitä, jotka aina luen parhaisiin ystäviini; joukossa oli moniaita vanhojakin tuttaviani. Otin osaa muutamiin tunnelmarikkaisiin vieraspitoihin ja pariin virallisiin tanssiaisiin, jotka maan tapaan osataan järjestää kaikella mahdollisella loistolla ja upeudella. Lordi Kitchenerin asunto on Simlan kaupungin toisessa päässä ja nimeltään Snowdon. Tulija saapuu ensin isoon eteissuojamaan, joka aistikkaan sisustuksensa ja koristelunsa kautta pikemmin tuntuu vastaanottosalilta tai voitonmerkkien näyttämältä kunniasuojamalta.

    Telineellä on kaunis muotokuva Gordon pashasta; vastapäätä ovat Aleksanterin ja Cesarin rintakuvat. Porraskäytävään on koristeen tapaan liitetty ukko Krügerin Pretoriassa käyttämän presidentintuolin selkämys, ja pöydillä, seinähyllyillä ja reunuksilla on kallisarvoisia kiinalaisia maljakkoja Kang-hin (1662-1722) ja Kien-lungin (1736-1795) aikakausilta. Sillä lordi Kitchener on kiihkeä vanhan kiinalaisen porsliinin kerääjä, mutta ainoastaan kaikkein hienoin saa armon hänen silmissään.

    Enimmin kuitenkin tehoavat vieraaseen tässä merkillisessä suojamassa, ennen kaikkea kiinnittäen hänen huomiotansa, voitonmerkit ja liput lordi Kitchenerin taisteluista Sudanissa ja Etelä-Afrikassa. Eräältä ylemmältä lehteriltä ne riippuvat alas kuin kulissit tangoissaan, niiden joukossa Mahdin sekä Omduramin ja Omdebrikatin dervishien viirit ja useampia Transvaalin ja Oranjevaltion buurien lippuja.

    Sisemmissäkin saleissa tapaamme yhtä ylellisesti käytetyn koristuksina kiinalaisia porsliinimaljakkoja ja harvinaisia kansatieteellisiä esineitä, joista muutamilla puuhun veistetyllä tibetiläisten temppelien harjakoristeilla on suuri arvo; ne toi mukanaan Younghusbandin Lhasa retkikunta.

    Pöydillä on albumeja täynnä valokuvia lordi Kitchinerin lukuisilta tarkastusmatkoilta Intiassa ja hänen matkaltaan kylmän Pamirin halki.

    Juhlallisissa tilaisuuksissa koristaa pöytiä kalliit ja tukevat kultaiset astiastot, englantilaisten antamat kansallislahjoiksi Afrikan kukistajalle.

    Oleskeluni Simlassa päättyi; oli hyödytön viipyä enää kauvemmin, saatuani viimeisen ehdottoman epäyksen Lontoosta. Kesäkuun 9. p:nä lausuin jäähyväiseni varakuninkaalle ja hänen nuorimmalle tyttärellensä, jotka halusivat ratsastaa Mashrobaan ollakseen siellä sunnuntaita. En voi kuvata tätä eroamista, niin lämmin ja sydämellinen se oli. Lordi Minto toivotti, että minulle kaiken uhalla onnistuisi hankkeeni, ja häntä ilahutti toivo saada vielä kerran tavata minut Intiassa. Minulle ei ollut mahdollista ilmaista eronhetkenä sieluni kaikkea tulvivaa kiitollisuutta. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa minua auttaakseen ja itse antautunut ikävyyksiin minun tähteni.

    Hän oli ryhtynyt käsiksi elämänkohtalooni aivan erikoisella tavalla, ja minä tiesin myös, että olin hänessä voittanut itselleni ainiaaksi ystävän.

    Sunnuntai-aamuna läksivät myöskin lady Minto ja hänen molemmat vanhemmat tyttärensä Mashrobaan, ja minä lausuin heille viimeiset hyvästelyni, kiittäen siitä rajattomasta vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut osakseni varakuninkaallisessa palatsissa.

    Kun sitte jälleen astuin huoneeseeni, tuntui kuninkaallinen palatsi minusta kuolleelta ja autiolta, enkä enää saanut rauhaa pitempään jääpymiseen. Sulloin tavarani matkavalmiiksi, riensin kaupunkiin, tein kiireesti pari hyvästelykäyntiä, annoin määräykset runsaista matkatarpeistani ja olin pian varustettu lähtöön. Kolmantenatoista päivänä tapahtui lähtö. Kolmetoista-luvulla on tässä matkassa jonkunmoinen osa; marraskuun 13. p:nä jätin Trapetsuntin Mustanmeren rannikolla, joulukuun 13. saavuin Teheraniin, Persian pääkaupunkiin, ja kesäkuun 13. matkustin Simlasta; mutta minä en ollut taikauskoinen!

    Younghusband oli ensimäinen toivottamassa minut tervetulleeksi, ja hän viimeisenä minut hyvästeli; minun piti piakkoin jälleen tavata hänet Srinagarissa. Sitte porhalsi juna jälleen noiden sadankahden tunnelin läpi alaspäin. Eräästä mutkasta näin vielä kerran varakuninkaallisen palatsin ylpeine tornineen ja korkeine muurineen, paikan johon liittyi monta iloista muistoa ja rauennutta toivetta.

    Toinen luku.

    Lehin lie.

    Manuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja musta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt roomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni valtainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: "Jos herra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä osaan keittää." Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet palvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle enemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä salaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka kuulemattani hänestä sen enempää.

    Istuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian tasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja Lahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään hotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka, laesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät hyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.

    Kesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa; edelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja -- Manuelin.

    Kohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle.

    Liikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja mieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja taampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain tielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?

    Malepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga ensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja tummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu saatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä polttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä vielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme pysähdysaseman toisensa perästä.

    Useasti täytyy meidän edetä hitaasti, sillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja alkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin vetämässä on muulipari -- miten halusta olisinkaan omistanut tusinan noita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja lehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman, ja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen luona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin.

    Vandin takana saavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä allamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen mahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran varteen ja jäämme yöksi "dakbungalow'iin", Kohalan majataloon.

    Seuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös vasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten niukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu.

    Vasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa korviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa tongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee seuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie lävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina tunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta vuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet varotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.

    Guhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään neljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä vuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady Harveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi tuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi; silloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta tulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan koristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten pehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa on virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä.

    Ilma on lauha, johtaen unelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.

    Tjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia havupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa kivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli vierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi hevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on pystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä kolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät reunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja kuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14 tunnissa taivaltaneet 171 km.

    Kesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin".

    Siellä odotti minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle -- Turkestaniin, niin sitä julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan.

    Eräs parhaita ystäviäni Intiassa oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen.

    Hän on omistanut elämänsä kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.

    Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa.

    Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille.

    Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.

    "Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?"

    "Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?"

    "Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin."

    "Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää häntä menemästä rajan yli."

    "Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan pohjoisesta."

    "Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien."

    Oli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä olin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä niin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni unelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla varustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden!

    Onnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien aterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa sellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta englantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta, enkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus edellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä alueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli tehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!

    Seuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi Deia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka virheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti suosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin nopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä samana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja hankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko matkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja hän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni.

    Kukaan ei saisi aavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta siihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä "maharadshan talous." Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni.

    Joutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin.

    Tibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni Itä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle, että hän älysi aikeeni.

    Sellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei ole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte täällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia saivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin kyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten oli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen nimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä varsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.

    Myöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut aamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme valmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.

    Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-, saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen toisesta.

    Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja sen herättämä kaiku.

    Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.

    Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä tarvitsimme -- omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti kantaa se edelleen Guntiin asti. -- Niin oli meillä jälleenkin yksi päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.

    Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.

    Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi.

    Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas, niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.

    Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea.

    Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.

    Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala.

    Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä; vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.

    Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.

    Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa.

    Toiset valittivat joka päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä "suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja, noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.

    Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi.

    Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan tästä ylös.

    Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas -- putoaminen jyrkältä rinteeltä alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin elukkaa kaksi miestä eteenpäin.

    Hitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita huutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme pahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata myöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi sulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui hämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten kapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli vei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä saatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä jälkeenpäin matkustavaisia varten.

    Dras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan lohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina.

    Ja tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.

    Rankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet leirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme siellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden kuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin, mutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia päiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin viranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani Lehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa.

    Eurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa rauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä menettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin sopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä sairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli muutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia säästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet hevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme potkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.

    Matka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella kulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas kapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi ja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja syöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla someropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja herttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä leyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat tummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.

    Kardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen edelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä varastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla mukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin oikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo matkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä.

    Ensiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza.

    Sitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti kuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja ohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin seuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta vaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja kolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä tunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo.

    Nyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun pyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta yövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen toisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle päätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin erilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä Srinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin Robert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.

    Heinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77 vuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti 161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin valvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki saatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa tapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa miellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.

    Shirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen lamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä lukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa; haikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset valkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten laaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä munkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta ja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa ilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii tieltään kaikki muodot.

    Heinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran yli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on Potu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun viranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan mukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä koskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen tshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut viittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin.

    Vielä oli kierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni korkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se kohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain muutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi ijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä pilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.

    Oitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja temppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja juhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto vuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin lamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä kolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla reunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine neitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän kaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi soittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia huumaavasti.

    Ehtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori ja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen rakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan luostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu alas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa tihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat sitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja, hornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät hurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa suppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta.

    Kuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä vapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa esittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.

    Heti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi laaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli viepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin veräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja saa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä pysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia vesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan kovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran äyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.

    Päivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan, hedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin verroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut päivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi kuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.

    Saspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten.

    Tie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua jyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun kaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä, että kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse ja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä menettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.

    Elokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen aamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet ystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia Basgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina siihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa; sitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo siintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal, lehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan lopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme muutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen muulejani varten.

    Erään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle.

    Puutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä kivirakennus; muulloin asuu siinä vesir vesarat, Kashmirin edustaja Ladakissa -- nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista päivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni, ja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa huonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa asui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty säätieteelliseksi havaintoasemaksi.

    Maakerrassa hallitsivat Manuel ja molemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja uusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken hankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.

    Leh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla Tibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei sopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä enää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen virta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että pian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan penniäkään menettämään.

    Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta, niin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden tultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa omaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa kohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden juhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja sekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin kuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä olevia vaivoja.

    Kolmas luku.

    Lähtö Tibetiin.

    Kapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan "joint commissioner" eli v.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä suurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle pitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.

    Sir Francis Younghusband oli suosittanut minulle erästä hyvin tunnettua karavaaninjohtajaa, Muhamed Isaa. Minä tunsin hänet Kashgarista ja Srinagarista asti ja tiesin, että hän oli ollut näkijä ranskalaisen tutkimusmatkailijan Dutreuil de Rhinsin surmaamisessa kesäkuun 5. p:nä

    1. Kolmisenkymmentä vuotta oli hän kierrellyt kutakuinkin

    läpikotaisin koko Keskis-Aasian ja tunsi myös isoja aloja Tibetistä.

    Paitsi lukuisia pienempiä matkoja, joihin hän oli ottanut osaa yksityisten sahibien palveluksessa, oli hän ollut myöskin Careyn ja Dalgleishin karavaaninjohtajana heidän suurella retkellänsä Keski-Aasian halki ja palvellut pari vuotta Dutreuil de Rhinsin väessä. Hän oli mukana Younghusbandin kuuluisalla retkellä Mustagh-solan yli 1887 ja tämän karavaaninjohtajana sotaretkellä Lhasaan 1903-4. Ryderin ja Rawlingin matkalla Brahmaputran ylävarrelle ja sieltä Gartokiin oli hänellä ollut heidän kuormastokaravaaninsa valvonta.

    Kaikilla näillä matkoilla oli hän kerännyt kokemuksia, jotka saattoivat olla suureksi hyödyksi suunnitelmilleni, joten minä noudatin kiitollisesti Younghusbandin ehdotusta, etenkin kun kapteeni Pattersonillakaan, jonka palveluksessa Muhamed Isa oli, ei ollut mitään sitä vastaan. Päälle päätteeksi puhui Muhamed Isa sujuvasti turki-tibetiä ja hindostania eikä itse halunnut mitään kiihkeämmin kuin päästä seurueeseeni.

    Hänen isänsä oli jarkandi, äitinsä taasen Lehin lamalainen. Sellaisesta liitosta syntyvää sekarotua nimitetään argoniksi ja sen tunnusmerkkeinä ovat yleensä ruumiillinen voimakkuus ja erinomaisen kehittynyt rakenne.

    Muhamed Isa olikin todella muhkea mies, kookas ja väkevä kuin karhu, kestävä, luotettava ja rehellinen, ja jo muutamien yhteisten päivämatkojen perusteella huomasin, etten olisi voinut uskoa karavaaniani parempiin käsiin. Että ensimäinen matka Tibetin halki onnistui niin hyvin, se olikin suureksi osaksi hänen ansiotansa. Hän ylläpiti miesten kesken moitteetonta kuria, ja jos hän toisinaan olikin ankara muita kohtaan, niin tapahtui se vain karavaanin parhaaksi, eikä hän sietänyt mitään velvollisuuksien laiminlyöntiä. Muhamed Isa parka!

    Kuinka vähän aavistimmekaan yhdessä matkalle lähtiessämme, ettei hän konsanaan palaisi kotiinsa puolisonsa luokse!

    Tuskin olin astunut uuteen asuntooni, kun Muhamed Isa saapui tyytyväisenä ja ystävällisenä tervehtien: "Salam, sahib".

    "Rauha kanssasi!" vastasin minä. "Etpä ole paljoakaan muuttunut, Muhamed Isa, kaikkina näinä vuosina Kashgarissa tapaamisestamme asti.

    Haluttaako sinua tulla mukaan kaksivuotiselle retkelle vuoristoon?"

    "En halua mitään sen paremmin, ja commissioner sahib on sallinut minun ilmottautua palvelukseenne. Mutta kernaasti tietäisin, minne päin on matkan määrä."

    "Lähdemme pohjoiseen Itä-Turkestania kohti; minne sitten edelleen mennään, sen saat tietää jätettyämme viimeiset kylät taaksemme."

    "Mutta jo valmistelujen vuoksi pitäisi minun tuntea suunnitelmanne yksityiskohtaisesti."

    "Sinun tulee ottaa mukaan kolmen kuukauden muonavarat ihmisille ja elukoille, sillä voi sattua, ettemme tapaa ihmisiä niin pitkään aikaan."

    "Sittepä lieneekin aikeena tunkeutua Tibetiin -- sen maan minä tunnen yhä tarkoin kuin oman pihani Lehissä."

    "Mitkä ovat ehtosi?"

    "Neljäkymmentä rupiita kuussa ja kaksisataa rupiita etumaksua, jonka jätän lähtiessä vaimolleni."

    "Hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni, ja ensimäiseksi tehtäväksesi annan: osta noin kuusikymmentä vantteraa hevosta, täydennä muonavarat kolmea kuukautta varten ja hanki kaikki karavaanin tarpeet."

    "Tiedän tarkalleen mitä tarvitsemme ja toimitan karavaanin kymmenessä päivässä lähtövalmiiksi. Mutta rohkenenpa vielä esittää, että palvelijainkin hankkiminen annettaisiin tehtäväkseni, sillä minä tunnen täkäläiset miehet ja tiedän kuka kelpaa pitkälle, rasittavalle matkalle."

    "Kuinka monta tarvitset karavaanin palveluskunnaksi?"

    "Viisikolmatta miestä."

    "Hyvä, pestaa ne, mutta oletkin vastuussa siitä, että palvelukseeni joutuu ainoastaan kelvollisia ja rehellisiä miehiä."

    "Voitte luottaa minuun", vakuutti Muhamed Isa.

    Seuraavat päivät oli Muhamed Isa herkeämättä liikkeellä hevosien hankinnassa. Tuntui monista syistä epäviisaatta ostaa niitä summamutikassa, ei vähimmin siitä syystä, että hinnat siten menetellen nousisivat; ostimme sen vuoksi päivittäin ainoastaan viisi tahi kuusi.

    Kaikkiaan ostettiin 58 hevosta, ja Robert teki niistä luettelon: 33 oli ladakilaisista kylistä, 17 Itä-Turkestanista, 4 Kashmirista ja 4 Sanskarista. Sanskarilaiset ratsut käyvät parhaimmista, mutta ovat työläät hillitä. Hyviä ovat ladakilaishevosetkin, ne kun vuoristossa syntyneinä ovat tottuneet ohueen ilmaan ja niukkaan laitumeen; ne ovat pienikasvuisia ja sitkeitä. Turkestanilaiset hevoset ovat yleensä huonompia kestämään, mutta paremman puutteessa täytyi meidän ne ottaa ja juuri nämä ostamamme olivat kertaalleen tai useammin kulkeneet Karakorum-solan yli.

    Jarlandilaishevosia kuoli matkan varrella aluksi enimmin, mutta eipä koko joukosta yksikään ainoa päässyt palaamaan Tibetistä; nuo korkeat vuoret eivät luovuttaneet rahtuakaan saaliistansa takaisin. "Morituri te salutant!" virkahti kapteeni Patterson aavistelevana, kun ensimäinen karavaani lähti Lehistä.

    Karavaaniin kuului siis 30 muulia ja 58 hevosta. Lopullinen matkalle lähteminen on aina vaikea päättää; jo muutamien päivien kuluttua tulisimme olemaan seuduilla, missä ei voinut saada mitään muuta kuin mitä kedolla kasvoi. Vuodenaika tosin oli otollisin, kesänurmi oli nyt vehmaimmillansa, mutta pian kävisi luonto karummaksi ja noin kymmenen päivän kuluttua saapuisimme siksi korkealle, että laitumista tulisi loppu.

    Senpä vuoksi oli otettava mukaan maissia ja ohria niin runsaasti kuin ikinä mahdollista, ja juuri tästä koitui vaikeus: ei nimittäin sovi raskauttaa juhtia liian painavilla kuormilla, sillä silloin murtuu karavaanin voima jo ensimäisenä kuukautena ja se menehtyy toisena, jolloin kaiken todennäköisyyden mukaan ollaan hedelmättömillä seuduilla. Ja päivien kuluessa kutistuvat muonavaratkin, ollen juuri silloin lopussa, kun niitä kipeimmin tarvitaan.

    Ensimäisten viikkojen tehtävänä oli meillä edessämme nousu raja-alueelta tibetiläiselle ylätasangolle, joten meitä ihan matkamme alussa odottivat suurimmat kulkuvaikeudet. Heti lähtömme jälkeen olivatkin päivämatkat siis lyhyet, etenkin kun kuormat silloin olivat raskaimmat. Kaikki tuo on jokseenkin mutkallista laskentoa.

    Muhamed Isan kanssa neuvoteltuani päätin sen vuoksi vuokrata Tanksesta kolmenkymmenen hevosen suuruisen apukaravaanin, jonka piti saattaa meitä ensimäisenä kuukautena ja sitte pyörtää takaisin. Näiden omistajat seurasivat itse mukana ja kuljettivat tarvitsemansa muonavarat seitsemällä jakilla. Ensimäisenä kuukautena käytettävät muonavarat vähennettäisiin omien elukkaimme kuormista niiden voimien säästämiseksi, sillä hevonen tai muuli väsyy aina jo matkan alussa ja tarvitsee kohdittelua. Mutta jos vuokratuista hevosista joku veltostuisi, niin oli sen omistajalla oikeus lähettää se kotiin jo ennen määrä-aikaa.

    Koska rehu ja laidun olivat kalliita Lehissä, niin lähetimme jo elokuun

    1. p:nä 35 muulia ja 15 hevosta kuorminensa sekä 15 miehen ja yhden

    tshaprassin keralla ennakolta Muglibiin, joka sijaitsee Tanksen yläpuolella ja tarjoaa hyviä laidunpaikkoja. Tämän karavaanin johtajaksi valittiin Sonam Tsering, jota kapteeni Rawling oli minulle lämpimästi suosittanut. Hän sai karavaanin kuluja varten 100 rupiita.

    Jo muutamien päivien kuluttua esitti minulle Muhamed Isa palvelukseeni valitsemansa 25 miestä. Heidän kuukausipalkakseen vahvistettiin 15 rupiita, ja kaikki saivat puolen vuoden palkan etukäteen perheillensä jaettavaksi. Lopuksi lupasin kullekin 50 rupiin lahjapalkkion hyvästä käytöksestä ja sitouduin suorittamaan ja hankkimaan heille kotimatkan Lehiin siitä paikasta, missä aikanaan joutuisimme erkanemaan toisistamme.

    Kertomukseni varrella tulee minulle vielä riittävästi aihetta esittää lukijalle nämä miehet. Paitsi jo mainittua Sonam Tseringiä, joka oli palvellut Deasyn ja Rawlingin väessä, mainitsen tässä ensinnäkin vain vanhan Guffarun, pitkäpartaisen harmaantuneen ukon, joka oli 33 vuotta takaperin saattanut Forsythin lähetystöä Kashgarista Jakub Jakub Bekiin. Hän oli nähnyt suuren Bedauletin ("Onnellisen") kaikessa hänen loistossansa ja voimassansa ja kertoili paljon Forsythin kuuluisalla matkalla saamiansa kokemuksia.

    Minua ensinnäkin arvelutti ottaa mukaan tuota kahdenseitsemättä ikäistä vanhusta, mutta hän pyyteli hartaasti päästä matkaan, selitti olevansa Muhamed Isan ystävä ja niin köyhä, ettei voisi muutoin saada elatustaan. Hän oli kuitenkin siksi varovainen, että otti tamineihinsa käärinliinan, saadakseen siistin hautauksen, siltä varalta että hänet taipaleelta tuoni korjaisi.

    Jotta tässä tapauksessa kaikki kävisi oikein ja hänen mahdollisesti vielä nostamatta oleva palkkansa jäännös tulisi varmasti maksetuksi hänen perheelleen, otti hän vielä kumppanikseen poikansa Kurbanin. Mutta Guffaru jakseli varsin oivallisesti koko palvelusaikansa.

    Toinen, jota muistelen suurella myötätunnolla ja ystävyydellä, oli nimeltään Suffur ali. Minä tunsin hänet Kashgarista vuodelta 1890, jolloin hän oli Younghusbandin väessä, ja hän tiesi minun kerran piirtäneen kuvansa viimemainitun teltissä. Hän oli siinä määrin ja aivan tahtomattaan koomillinen, että toinen pyrki jo pakahtumaan nauruun, kun hän vain avasi suunsa ja hän oli tässä enemmän tai vähemmän koeteltujen asialaisten parvessa vanhin tuttavani.

    Hän oli ottanut osaa Wellbyn matkaan ja kertoili meille mitä kamalimpia kuvauksia niistä kärsimyksistä, joihin tuo buurisodassa kaatunut kapteeni oli karavaaninsa keralla joutunut Pohjois-Tibetissä, kun kaikki muonavarat oli käytetty ja kaikki juhdat lopetettu. Vuotta myöhemmin hän oli mukana venematkoillani Mansarovarin pyhällä järvellä, ollen minulle siellä yhtä suureksi hyödyksi kuin huviksikin. Shukkur Ali oli ripeä kelpo mies, teki työnsä käskemättä, ei koskaan kinastellut kenenkään kanssa ja oli aina aulis kaikkiin palveluksiin.

    Herkeämättä pysyi hän loistavan hilpeällä tuulella, pahimmassa myrskyssäkin keskellä järveä, ja vain kahdesti näin hänen itkevän kuin lapsi: Muhamed Isan haudalla ja viimeisen kerran lausuessamme toisillemme jäähyväiset.

    Nämä kolme olivat muhamettilaisia, kuten jo nimetkin ilmaisevat.

    Kaikkiaan oli karavaanissa kahdeksan Islamin poikaa; johtaja Muhamed Isa oli yhdeksäs. Muut seitsemäntoista olivat lamalaisia. Lisäksi oli hinduja kaksi, Manuel katolilainen sekä Robert ja minä protestantteja.

    Vanhin seurueessani oli kahdenseitsemättä ikäinen Guffaru, nuorin kahdenkolmatta vanha Adul. Vain yksi oli ulkolainen, gurkha Rub Das Nepalin rajalta; hän oli hiljainen ja uskollinen, miesten parhaita.

    Mitäpä sillä väliä, ettei hänellä ollut nenää; tuimassa ottelussa Lhasassa oli hänen vastustajansa puraissut häneltä tämän sekä tärkeän että koristavan elimen!

    Sonnustuksestamme voin puhua lyhyeen; sehän on aina sama. Miehille otettiin suurin joukoin mukaan riissiä, jauhoja, talkania eli paahdettuja jauhoja, joita syödään veteen hämmennettyinä, ja tiiliteetä, minulle itselleni useampia satoja säilykelaatikoita, teetä, sokeria, tupakkaa ja sen sellaista, kaikki kauppias Mohanlalilta, jonka lasku nousi 1700 rupiihin. Uudet kuormasatulat, ohjakset, karvapeitteet, hevosenkengät, lapiot, piilukirveet ja sorkkaraudat, palkeet, padat, vaskikattilat ja miehistön koko keittokalusto ja muut tamineet maksoivat tuhannen rupiin vaiheille.

    Srinagarissa olimme ostaneet niin kehnoja kuormasatuloita, että meidän täytyi valmistuttaa uusia, ja Muhamed Isa haali sen vuoksi kokoon parikymmentä satulaseppää, jotka päiväkausia ompelivat puutarhan katveessa.

    Kuitenkin valmistui kaikki oikeaan aikaan, ja kaikki oli lajiansa parasta.

    Kapteeni Patterson vakuutti, ettei Lehistä ollut vielä lähtenyt paremmin varustettua karavaania. Srinagarissa vaivalla hankitut tarpeet sitä vastoin olivat joko suhteettoman kalliit tahi kelpaamattomat, ainoastaan muulit olivat hyvät.

    Eräänä päivänä vei kapteeni Patterson minut vierailulle rikkaan kauppiaan Hadshi Naser Shahin luo. Isossa ensimäisen huonekerroksen salissa, jonka valtainen ikkuna suopi näköalan Induksen laaksoon, istuu vanhus pehmeillä patjoilla seinän vierellä, ja hänen ympärillään pojat ja lastenlapset. Kaikkialla näkyy kirstullisia hopeaa ja kultahietaa, turkooseja ja koralleja, kankaita ja tavaroita, joita myydään Tibetiin.

    On jotakin vaikuttavan patriarkallista Hadshi Nasev Shahin mahtavassa kauppahuoneessa, kun sitä yksinomaan johtaa hän itse suuren perheensä kanssa. Tähän kuuluu satakunta jäsentä, ja Lhasan, Shigadsen, Gartokin, Jarkandin ja Srinagarin haaraosastoja johtavat kaikkia hänen poikansa tahi jo pojanpoikansa. Kolmesataa vuotta takaperin muutti perhe Kashmirista Ladakiin.

    Heidän varallisuutensa varsinaisena lähteenä on niin sanottu Loptihak-lähetys, joka on heillä yksinoikeutena. Noin 200 vuotta vanhan sopimuksen mukaan lähettivät Ladakin kuninkaat joka kolmantena vuonna dalai-laman luokse erikoisen lähetystön viemään lahjoja, jotka olivat tunnuksena ainakin henkisestä Tibetin herruuteen alistumisesta.

    Mutia sille kun Gula Singin sotapäällikkö Sorava Sing 1841 vallotti Ladakin ja yhdisti isomman osan tätä maata Kashmiriin, sitoutui Kashmirin maharadsha täyttämään Loptshak-lähetyksen määräykset ja uskoi sen aina jonkun Ladakin ylhäisimpiin sukuihin kuuluvan haltuun. Noin viisikymmentä vuotta on tämä luottamustoimi ollut Naser Shahin suvulla, koituen suureksi tulolähteeksi etenkin sen kautta, että lähetykselle on asetettava ilmaiseksi käytettäväksi useampia satoja kuormajuhtia Lehistä Lhasaan asti.

    Lhasastakin lähetetään vuosittain senlaatuinen kauppa-asioitsija Lehiin, ja hänellä on kuljetukseen nähden sama etu.

    Hadshin erään pojan, Gulam Razulin, piti syyskuulla lähteä Gartokiin, missä hän on mahtavin mies. Minä kysyin häneltä leikilläni, enkö voisi päästä mukaan, mutta Hadshi Naser Shah vastasi, että hän menettäisi yksinoikeuden, jos veisi europalaisia salaa Tibetiin. Gulam Razul tarjosi kuitenkin palveluksiansa siltä varalta, että sattuisin Gartokin lähistölle, ja jälkeenpäin sain kokea, ettei hän ladellut tyhjiä kohteliaisuuksia. Hän näyttelee tässä kertomuksessa vielä erinomaisen tärkeätä osaa.

    Intiaan palattuani oli minulla puolestani tilaisuutta kääntää ylempien viranomaisten huomiota siihen, että hänellä oli suuri merkitys Englannin kauppasuhteille Tibetissä, ja minä suositin lämpimästi häntä soveliaana ehdokkaana suuresti haluttuun khan bahadurin arvoon, jonka hän eversti Dunlop Smithin suosiollisella puoltolauseella saikin.

    Nytkin hän antoi minulle paljon apua; tärkeintä ehkä oli se, että hän vaihtoi minulle melkoisen summan intialaista paperirahaa metallikolikoiksi, joista pari säkkiä tibetiläisiä "tengoja" neljä kuukautta myöhemmin oli varsin hyvään tarpeeseen.

    Ylängöllä kapteeni Pattersonin bungalowin takana on hautuumaalla viiden europalaisen hauta; meidän huomiotamme kiinnittävät siellä erityisesti nimet Stoliczka ja Dalgleish. Stoliczkan haudalla kohoaa suuremmoinen graniittipatsas; hautakirjoitus lausuu hänen syntyneen kesäkuussa 1838 ja kuolleen kesäkuussa 1874 Murgoossa Karakorum-solan seudussa. Intian hallitus pystytti patsaan vuonna 1876 kunnioituksen ja kiitollisuuden osotukseksi niistä palveluksista, joita Stoliczka oli tehnyt Forsythin lähetystöretkellä. Dalgleishin hautapatsas on yksinkertaisempi, mutta sekin koristettu valurautaisella muistokirjotuksella. Hän oli syntynyt 1853 ja murhattiin 1888 Karakorum-solassa.

    Molemmat päättivät maallisen retkensä samalla seudulla korkealla muun maan yläpuolella, ja molemmat uinuvat viimeistä untansa samojen poppelien ja halavain siimeksessä.

    Nyt kultasi ilta-aurinko vuoriston harjanteita, kellanpunainen valo kirkasti hautoja ja poppelien runkoja, lauha tuuli humisi hiljaa puiden latvoissa ja muistutteli kaihoisin kuiskein kaiken katoavaisuutta; ja hetkistä myöhemmin, kun lamput oli sytytetty hallitusrakennuksessa, paukahtelivat samppanjakorkit läksiäispäivällisillä, jotka kapteeni Patterson antoi toiselle sellaiselle toivioretkeläiselle, joka ei vielä ollut päättänyt yksinäisiä vaeltelujansa Aasian avarassa erämaassa.

    Elokuun 14. p:nä klo 4 läksi Muhamed Isa liikkeelle, ja muutamia tunteja myöhemmin seurasin minä pienemmällä saattueella, kaikkien ystävien herttaisesti hyvästelemänä. Robert on ihastunut hevoseensa, ja minullakin on täysi syy olla tyytyväinen omaani, isoon, tanakkaan jarkandilaiseen papurikkoon, joka kesti neljä kuukautta ja kuoli pyhäinmiesten päivänä. Jo toisena matkapäivänämme erkanemme Indus-virrasta viimeisen kerran. "Hyvästi, sinä historiassa niin ylpeä, muistorikas virta!

    Olkoonpa elämänikin kysymyksessä, niin löydän toki kerran lähteesi tuolla ylhäällä kielletyssä maassa", ajattelin minä, kun muutamien Kashmirin valtion jamadarien ja tshaprassien sekä joidenkuiden omien miesteni seurassa käännyin kalliokulmauksen ympäri sivulaaksoon, jonka kautta tie kulkee Karun ja Dshimren luostarien ohi Tshang-la-solaan. Tie käy nyt kehnommaksi; se huononee joka päivämatkalla ja muuttuu pian useasti tuskin tunnettavaksi jalkapoluksi, lopulta kokonaan häipyäkseen.

    Olihan meiltä suljettu se suuri valtatie, joka johtaa pitkin Industa Gartokin kautta Lhasaan.

    Dshimressä olemme 3651 metrin korkeudella, ja matka käy ylöspäin sieltä koko päivän Singruliin asti, missä olemme 4898 metriä merenpinnan yläpuolella. Singrulin pengermäisellä lepopaikalla leijailee jakinlannalla ylläpidettyjen nuotioiden siniharmaa savu yläpuolella niukkaa ruohoa kasvavan kamaran, jonka halki lirisee kristallikirkas puro. Yläalppien kolkko ja karu maisema ympäröitsee meitä. Muhamed Isa hallitsee kuin pasha arkkujen ja muonasäkkien muodostamassa linnassaan, jokailtainen lammas teurastetaan ja palotellaan, joutuakseen sitte vatsoineen, suolineen ja kaikkineen yhteiseen kattilaan. Pää ja sorkat paistetaan laakakivillä hiilostalla.

    Muutamat miehet ottavat nahan ja käyttävät iltansa sen muokkaamiseen -- luultavasti tehdään siitä vuodepeite.

    Molemmat radshputit istuivat hiukan erillään toisista oman pikku patansa ääressä ja nauttivat, kuten huomasin, hyvin keveäksi päivällisekseen spinaattia, leipää ja riissiä. Ohut ilma ei näkynyt heihin vähääkään tehoavan eikä myöskään kylmä; sitä vastoin olivat pikku koirat suuresti nurpeillaan siitä, että lämpömittari osotti illalla ainoastaan 7 astetta: ne ulisivat surkeasti ja ryömivät telttisänkyni alle yhdeksi rykelmäksi. Venettä kantaneet neljä kulia kulkivat vielä Singrulin yli erääseen luolaan, missä sanoivat saavansa parempaa suojaa yökylmältä. Illempänä tulvi puro ja muuan sen haara valui suoraan telttiäni kohti; se oli torjuttava tilapäisellä padolla.

    Ladakit istuivat ylempänä ja särpivät punaista, voilla sekotettua teetänsä, ja useammassa kohti loimosi nuotioiden punakeltainen lieska.

    Lämpö aleni -6,1 asteeseen, ja olo kävi todella tukalaksi karulla ylängöllä, missä tuulet tuivertavat esteettömästi eikä aurinko vielä ole kaikkea lumen valtaa voittanut; vielä on jokseenkin isoja nietoksia joka taholla, ja niiden reunoilta lorisee alas kirkkaita puroja, joiden vieriltä versoo sammalta ja ruohoa. Intian lämpöön tottunut tuntee vilun pahimmin herätessänsä, kun lumirakeet pieksävät telttiä hienojen sokerikekojen muotoisina. Sinisenmusta korppi istuu kivenlohkareella, lennähtää monasti alas tutkimaan mitä olemme jättäneet jäljelle, maiskuttelee ja nieleskelee äänekkäästi ja näyttää olevan tyytyväinen aamusaaliiseensa.

    Työläästi ja vitkallisesti taivaltavat hevoset ja muulit polvitelien ylös tuota ijankaikkisen harmaata graniitti-onkaloa isojen paasien lomitse. Joukkomme on melkoisesti karttunut, sillä juhdat tarvitsevat pahimmissa paikoissa apua, jotta kuormat eivät luisu alas. Voidakseen meidän kuliemme tavoin kavuta tuollaisia nousuja raskaat taakat seljässä tarvitaan erityisesti harjaantuneita keuhkoja, tukevaa rintakehää ja voimakasta sydäntä. Yhä ylemmä käy kulku kohti sen majesteetillisen vuorijonon solaa, joka erottaa Induksen isosta sivujoestansa Shedshokista.

    Vielä näemme alhaalla laakson syvyydessä vihreät vainiot, ja yhä selvempänä ja kaikilta piirteiltään näkyvämpänä esiintyy taaksemme jäävä maisema. Viisikymmentä Rudokissa suolalla lastattua muulia uhkaa sulkea meiltä tien, mutta miehemme häätävät ne syrjään. Tuon tuostakin seisahdumme lepuuttamaan elukoita. Sitte edetään taas kappaleen matkaa; yhä tiheämmin on levähdettävä; hevoset pärskyvät, laajentavat sieramiansa ja läähättävät nopeasti. Ja sitte taas taival lähimpään lepopaikkaan.

    Vihdoinkin olemme ylhäällä, 5360 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosin osotti lämpömittari 5,2 astetta yläpuolella nollan, mutta tuuli puhalteli pohjoisesta, taivas peittyi sankkoihin pilviin, jotka lakaisivat vuoriston harjoja, ja pian pitelee meitä tuima pyry terävissä kourissaan. Tshang-la-soIan laella on kiviröykkiö täynnä uhritankoja, joissa liehuu tuulen repimiä viirejä; kaikissa viireissä on tibetinkielellä pyhien kuuden kirjaimen rukous; kirjavina ja kauhtuneina lepattavat ne tuulessa, kuin tahtoisivat kohottaa rukouksia yhä korkeampiin seutuihin saadakseen ne kohoamaan tuntemattomia teitä jumalien korville. Sarvet ja pääkallot koristavat jylhää uhripaikkaa.

    Siellä pysähtyvät kaikki ladakimme vuoronsa jälkeen, huutavat hurraata, tanssivat, heiluttavat lakkejansa ja riemuitsemat siitä, että ovat tapaturmitta päässeet tähän tärkeään käänteeseen.

    Laskeutuminen solasta alas idän puolelle on kuitenkin vielä tukalampi; pelkkää louhikkoa, paatereita kaiken kokoisia, teräväsärmäisiä graniittilohkareita ja niiden välissä tuo ikuinen sohju, jossa hevosien jokainen askel luisuu ja läiskii. Toisinaan muistuttaa polku paremmin tilapäisiä portaita, joista on päistikkaa painuttava alas, mutta meidän hevosemme ovat varmoja jaloiltaan ja tottuneet täpärään kulkuun; kylmää, autiota, karua ja harmaata, tuulista ja kolkkoa on kaikki -- peräti toisin kuin vast'ikään jättämillämme aurinkoisilla, kesäisen lämpimillä seuduilla!

    Drugub, jonne seuraavana päivänä saavuimme, on 3900 metriä korkealla ja lyhyellä taipaleella Tankseen asti nousemme ainoastaan 91 metriä; mutta siitä alkaen nousee maa taas verkalleen, kunnes lopulta ollaan isoilla, aukeilla ylätasangoilla, missä korkeussuhteet monikuukautisella matkalla vain vähäisen vaihtelevat. Tanksen yläpuolella kohoaa taustalla mahtava, kaunispiirteinen vuori; sen molemmin puolin ammottaa syviä laaksoja; eteläisen kautta kulkee tie Gartokiin, jota sain myöhemmin oppia tuntemaan; pohjoisen kautta taasen Muglibiin, ja sitä kautta olin jo aikaisemmin kulkenut; tämän sain nyt nähdä jälleen ja käyttää kahden päivämatkan ajan minulle tuttua taivalta.

    Tankse-virta on jokseenkin vesirikas; me kahlasimme sen yli eräästä leveästä, matalasta kohdasta, missä juoksu on hyvin hiljainen; vesi on melkein ihan kirkasta, sinisenvihreää väriltään ja lipuu äänettömästi kuin öljy pitkin uomansa someropohjaa. Koko kylä oli jalkeilla katselemassa telttini pystyttämistä pieneen pajupensaikkoon, joka oli käynyt sitkeään taisteluun ilmamalan tuimuutta vastaan. Mutta ne olivatkin viimeiset kunnolliset puut, mitä sitte puoleen vuoteen saimme nähdäksemme.

    Tanksessa lepäsimme yhden päivän ja selvitimme välimme niiden miesten kanssa, jotka odottelivat kolmenkymmenen vuokratun hevosensa keralla.

    Ensimäisillä päivämatkoilla tulee aina saavuttaneeksi kaikenlaisia kokemuksia, ja vielä nytkin oli yhtä ja toista parsittavaa. Niinpä pani Muhamed Isa karavaanimiehiä varten kuntoon ison tibetiläisen teltin, jonka laessa oli leveä räppänä. Pitkin teltin sisäreunaa kasattaisiin muonasäkit muuriksi tuulta vastaan ja olisivat siinä itse suojassa sateelta. Sitäpaitsi ostettiin miehille paahdettuja jauhoja, mausteita ja tupakkaa, sekä lisäksi kaikki ohra, mitä seudulta oli saatavissa.

    Tanksen ja Pobrangin päälliköt tarjoutuivat huvikseen saattamaan meitä muutamiksi päiviksi, pitääkseen silmällä, että kaikki kävisi hyvin.

    Iltamyöhällä valaisivat loimuavat nuotiot Muhamed Isan leirissä seutua, ja meluava soitanto kajahteli vilkkaampana kuin konsanaan.

    Karavaanimiehet jättivät kekkereillä jäähyväiset "sivistykselle" ja olivat kutsuneet kylän arvohenkilöt ja tanssijattaret teenjuontiin ja laulajaisiin. Iloistapa olikin remu; ohraolut "tshang", Ladakin kansallisjuoma, sai vieraat ja isännät parhaalle päälle, ja vielä uneen vaipuessani kuulen naisten laulua, huilun säveliä ja säkkipillin piipatusta, kaiun kerratessa niitä vuorenseinämistä.

    Elokuun 21. p:nä läksimme jälleen liikkeelle; lähtiessämme oli koko Tankse ja vielä lisäksi naapurikylistä keräytyneet alku-asukkaat ystävällisesti viimeistä kertaa huutelemassa meille "dshole'a" ja "onnea matkalle".

    Nyt aloin piirustaa ensimäistä karttalehteä, pannen siten alulle työn, joka sitte enemmän kuin kaksi vuotta piti tarkkaavaisuuttani tähdättynä jokaiseen taipaleeni kilometriin ja kaikkeen mitä tolaltani oli havaittavissa. Samalla alkoi kivinäytteiden keruu; kerrostuma n:o 1 oli tiiviisti laskeutunutta kristalliliusketta, laaksonpohjan yhä pysyessä isojen ja pienien graniittilohkareiden kattamana.

    Pysytellen Muglib-puron oikealla puolen saavuimme sen ylärinteen hyville laidunmaille, missä lihomassa olleet 130 juhtaamme kiireimmiten tarkastettiin. Sonam Tsering sai tehdä tiliä isännöimisestään, jota hän olikin hyvin hoitanut, ja muulimme olivat nyt viiden vapaapäivänsä johdosta lihavia ja pulskeita. Leirimme oli nyt ensi kertaa täydellisenä koolla ja näytti neljine telttineen ja lukuisine eri leiritulien ääreen kertyneine miesryhmineen varsin komealta. En ollut milloinkaan saanut olojani järjestymään niin mukaviksi enkä omistanut niin suurta ja hyvin varustettua karavaania.

    Muglibin pikku kylän tuolla puolen käy tiemme kuudesti puron yli; se on aivan kapea, ja sen vesimäärä tuntuu nyt aina pysyvän samana, sillä se juoksee pienestä järvestä, jonka itärannalla olin pitänyt leiriäni joululuussa 1891. Liputettu kiviröykkiö ja mani-keko osottavat sen hydrografisessa suhteessa tärkeän kohdan, joka on vedenjakajana Panggong-tson ja Intian valtameren välillä; se on 4327 metriä merenpinnasta. Sieltä laskeutuu laakso verkalleen merelle päin, ja me ratsastamme kourussa, jota myöten se aikoinaan juoksi Shedshokiin ja Indukseen. Nyt on Panggong-tso erillään Induksesta ja sen johdosta muuttunut suolaiseksi, sinisenvihreäksi ulapaksi.

    Matka suuntautuu yhä pohjoiseen ja koilliseen. Olemme alueella, jolta ei mitään vesiä virtaile merelle päin; olimme jo kulkeneet kolmen huomattavan kynnyksen yli, nimittäin Sodshi-la'n, Tshang-la'n ja parhaillaan pikku Panggong-solan, mutta vielä oli kaksi jättiläismoista solaa edessämme, ennen kuin lopullisesti saapuisimme ylämaan avaralle tasangolle. Ensimäisen takana täytyisi meidän jälleen laskeutua Induksen virta-alueelle, mutta toisen takana odotteli joeton aavikko, kunnes aikanaan saapuisimme niihin seutuihin, joista Brahmaputran ylemmät laaksot noruvat vetensä valtamereen.

    Neljäs luku.

    Tibetiläisen ylämaan reunalle.

    Pobrangin kylässä vieraili teltissäni viimeinen europalainen, mitä kahteen vuoteen näin: englantilainen urheilumetsästäjä Lucas Tooth, joka oli varsin tyytyväinen vuoristossa saamaansa antilopisaaliiseen.

    Siellä myös sain viimeisen postin maailmalta, ja hoidin kirjeenvaihtoni, postinkuljettaja kun jo seuraavana aamuna palasi Lehiin.

    Ostimme eläväksi muonavarastoksi kolmekymmentä lammasta, sillä enempää emme luulleet tarvitsevamme, koska metsästyksenkin piti jotakin tuottaa ja jotkut mieheni olivat kelpo pyyntimiehiä.

    Muhamed Isan ehdotuksesta korotettiin Sonam Tseringin palkka kahdeksikymmeneksi rupiiksi ja hänestä tehtiin muulien karavaanibashi.

    Vanha Guffaru oli hevoskaravaanin johtaja, ja Tsering, kuten aivan yksinkertaisesti nimitimme Muhamed Isan nuorempaa veljeä, sai valvoaksensa pikku karavaanin, joka kuljetti päivätamineitani sekä Robertin ja minun teltit ja keittiöt. Molemmat tshaprassit, Razul ja Ishe, saivat nyt eron palveluksestaan; viimeiseksi saivat jäädä vuokratut hevoset ja niiden kymmenen kuljettajaa.

    Joka ilta oli tapanani neuvotella Muhamed Isan kanssa; tavallisesti oli myös saapuvilla Robert, ensimäinen palvelijani, joka johti karavaanin taloutta ja piti kirjaa menoistamme. Me päätimme nyt luovuttaa veneen muutamien vuokraamiemme jakhärkien laahattavaksi ja palauttaa takaisin viimeiset kulikantajamme. Sitte laadimme laskelman muonavaroistamme.

    Maissin ja ohran piti riittää 68 päiväksi; kolmeakymmentä miestämme varten ostettuja jauhoja oli hyvin 80 päiväksi; riissivarasto ei voisi loppua ennen neljää tai viittä kuukautta. Mutta laskipa ja suunnittelipa miten tahansa, koko Tibetin halki samoaminen on aina arvaamaton seikkailu. Voi olla varma siitä, että menettää juhtiansa joukoittain; voipipa käydä niinkin pahoin, että kuormat käyvät eloon jääneille elukoille liian raskaiksi, jolloin osa tavaroita on heitettävä tiepuoleen. Mutta sattuu sitäkin, että muonavarat tuhoutuvat nopeammin kuin elukat; silloin on näiden tyytyminen suuriin supistuksiin rehussaan ja lopulta saaminen ravintonsa vain maan antimista.

    Pääasiana oli minulle nyt, että saisin karavaanin ylläpidetyksi siihen asti, kunnes Bogtsang-tsangpon pohjoispuolella tapaisimme ensimäiset paimentolaiset; jos onnellisesti pääsisimme sinne saakka, niin kylläpähän jo joku keino keksittäisiin. Jo nyt tein tilapäisen sotasuunnitelman, etupäässä päättäen pysytellä riippumattomana ajasta ja välimatkoista, pitäen vain laidun- ja vesipaikkoja silmämääränä, päivämatkan pituuden määrää silloin noiden väittämättömien apuneuvojen esiintyminen, ja jo yksituntinenkin taivallus riittää kokonaiseksi päiväksi, kunhan se vain viepi välttävälle laitumelle. Missä taasen maa on ihan karua, siellä voi edetä mielin määrin.

    Elokuun 24. p:nä läksimme Pobrangista ratsastamaan ylös laaksoa.

    Lunkariin leiriytyessämme alkoi aamupuoleen asti kestävä lumisade pihistä yhdeksään nuotiotuleemme. Jäätynyt lumi narskui aamulla jalkojen alla, koko maisema oli peittynyt talvipukuunsa, ja paksuja pilviä leijui kaikilla harjanteilla. Ostettuamme minulle maidon tuottajiksi kymmenen vuohta, läksi valtava kulkue mustan jättiläiskäärmeen kaltaisena kiemurtelemaan ylös solatietä.

    Tukevimmin marssivat raskaimmin sälytetyt juhtamme, seitsemän vuokraamaamme jakia; nuo isot mustat otukset eivät tuntuneet piittaavan solan korkeasta asemasta eivätkä taakkansa painosta, vaan pysyivät päivän pitkän muiden tasalla. Pian sitävastoin tuupertui se hevonen, joka oli luettelossa n:o 52:na; se oli Sanskarista ja maksoi 90 rupiita. Edellisenä päivänä se ei ollut enää syönyt; nyt se ponnisteli turhaan, sieraimista tippui verta, maha oli turvonnut, turpa kylmä.

    Yksinäisenä ja hyljättynä näkyi se vielä jälkeenpäin solan korkeimmalta laelta mustana pisteenä lumihangessa. Sola oli vienyt veronsa.

    Tämä sola, Marsimik-la, oli leiripaikkaamme näyttänyt helpolta ja vaarattomalta, mutta väleen osottausi sen kiipeäminen hankalaksi yritykseksi. Ensimältä täytyi hevosten pysähtyä joka viides minuutti hengähtämään, sitte jo aina puolentoista minuutin kuluttua, lopulta ne jaksoivat tunata vain minuutin kerrallaan, huohottaaksensa toisen minuutin. Lunta oli nyt lähes jalkaa paksulta; väliin poltteleva aurinko loi sen pinnasta silmiä vihlovan kiillon.

    Edessämme näyttää karavaani juuttuneen ihan paikoilleen, niin vitkalleen edistyy kulku tässä kovin ohenneessa ilmassa. Kuitenkin liikkuu se eteenpäin, sen kuulee ajajien alinomaisesta hoilotuksesta.

    Jotkut ladakit laulavat yksiäänisesti ja soinnukkaasti, keventääkseen omaa ja juhtain työtä. He ovat hilpeitä ja tyytyväisiä kuin talkoomatkalla. Tuon tuostakin mörähtää Muhamed Isan ääni kuin jyrisevä ukkonen, kajahutellen kehotushuutoja "tshavas" ja "tshabardar". Näemme hänen seisovan korkealla ylhäällä viimeisessä mutkassa solan suussa jakelemassa käskyjänsä karavaanin nyt muodostaman puolikehän keskuksessa. Hänen tottunut haukansilmänsä näkee jok'ainoan hevosen; kun joku kuorma uhkaa luisua alas, huutaa hän lähimmän miehen sitä tukemaan; kun syntyy tukkeutuma tai aukko, jonkin elukan poiketessa polulta, äkkää hän sen oitis.

    Kädet taskuissa ja piippu suussa astelee hän levollisena perässä päin jalkaisin Marsimik-lan yli.

    Nyt saapuu ensimäinen muuli-osasto solan kynnykselle. Huikea riemuhuuto kajahtaa vuorilla; se kuuluu heleänä ja puhtaana, mutta sanomattoman ohuena ja ihan kaiuttomana näin keveässä ilmassa. Jokaiselta uudelta osastolta pääsee solaan saapuessaan sama riemuhuuto. Keventynein mielin näen viimeisen hevosen katoovan solan valkean harjareunan taakse.

    Laskeutumisen tekee ilkeän tukalaksi louhikkoinen niin sanoakseni liejussa uiskenteleva pohja, jossa on vaihteluna vesikuoppia, lukemattomia noruvia puroja ja tasaisin paikoin petollisia hetteitä.

    Jyrkkenevää rinnettä myöten pääsemme paatereiseen, hedelmättömään laaksoon, kohiseva virta pohjanansa, ja seuraavana päivänä kohosi edessämme näkyviin mahtava musta jono, joka on Tshang-shenmo-laakson pohjoispuolella. Polkumme johti tähän komeiden lumihuippujen ja terävien kärkien ympäröimään laaksoon, ja me leiriydyimme sen halki juoksevan Kograng-sanspo-joen vasemman rannan kapealle kasvullisuusvyöhykkeelle. Itään päin on sieltä viiden päivän matka Lanek-la-solalle, joka kuuluu koko Tibetin poikki kulkevan Karakorum vuoriston mahtavaan selänteeseen. Jotkut englantilaiset matkustajat olivat kulkeneet sen solan yli.

    Minulta oli se oikotie suljettu; olin luvannut lordi Mintolle, etten toimisi Englannin hallituksen toivomuksia vastaan, vaikka kukapa minua nyt olisi estää voinut.

    Elokuun 28. p:nä läksimme tuosta rauhallisesta ja hauskasta paikasta, yhä edemmäksi etääntyäksemme ihmis-asumuksista ja -teistä. Pitkään aikaan emme joutuisi niin matalalle merenpinnasta, kuin tässä pohjukassa.

    Päivä oli helottavan lämmin; matka kulki pitkin virran kallioista äyrästä. Maanvieremän muodostama railo on lapioin ja kuokin muokattava kuntoon erään pikku solan laella ja samassa on edessämme kaalamo, josta meidän on mentävä toiselle rannalle. Vesi kyllä vaahtosi hevosien lautasille, niitä pitkänä rivinä ylitse vietäessä, mutta syvyys ei ollut millään kohdalla yli 70 cm ja kaikki pääsivät onnellisesti rantaan. Jakeille oli kylpy ilmeisesti mieluisa; ne kahlasivat niin verkalleen kuin suinkin ja veneeni lipui oman elementtinsä yli sitä hipaisemattakaan. Vaikeinta oli saada lampaat ja vuohet mukaan.

    Koko lauma ajettiin alas veden partaalle, siellä napattiin muutamia sarvista kiinni ja heitettiin virtaan, vaikka ne rynnistivät hurjasti vastaan.

    Mutta toiset havaitsivat aseman ylen ankeaksi, pyörsivät pois ja pelastausivat hurjalla paolla lähimmälle penkereelle. Toistamiseen ajettiin koko parvi rantaan, miehet muodostivat ketjun ja tuuppivat ne veteen; kun ensimäiset nyt päättivät kahlata, niin seurasivat niitä muutkin, urheasti taistellen veden voimaa vastaan.

    Heti pikku Mankogh-la-solasta päästyä tekee laakso jyrkän mutkan ja jouduimme harjanteiden ja sivuhaarojen yli uudestaan alas jokirantaan.

    Leiripaikallamme oli jokseenkin hyvä laidun; paikan nimi oli Gogra.

    Sieltä pääsee kahtakin laaksoa myöten Karakorum-jonon pääselänteelle:

    Tshang-lung-bormaa ja Tshang-lung-dshogmaa eli "keskimäistä ja alempaa pohjoislaaksoa" pitkin. Kumpainenkin laakso tietenkin veisi meidät pahanlaiseen solaan; me valitsimme jälkimäisen. Jollakinhan tavoin kyllä pääsisimme ylitse, ja vaarallisimmissa paikoissa voisivat miehet pahimpaan hätään kanniskella arvokkaimpia kapistuksia.

    Paljoa ylemmä emme seuraavan päivän ponnistuksilla oikeastaan tulleet, mutta matka kulki niin monia jyrkänteitä ylös ja alas, että päivämatka oli yhtä rasittava kuin useittenkin solien samoaminen. Virta oli nyt melkoisesti kutistunut, koska jo olimme jättäneet taaksemme useita sen sivujokia. Kuitenkin oli kahlaaminen työläämpää kuin edellisellä kerralla, sillä koko vesimäärä käytti yhtä ainoata uomaa ja virtasi vuolaammin. Paimenilla oli melkein mahdottomana työnä saada lampaat aamukylmään vesiryöppyyn.

    Tshutan seuduilla, missä jälleen olemme laakson pohjalla, on rikkipitoisia lämpimiä lähteitä. Eräs niistä on muodostanut kolmen metrin korkuisen pyramiidin, joka näöltään muistuttaa kärpässientä; keskellä sen hattua tiukkuu vesi pisaroina sivulle, keräten hatun röytääseen stalaktiittikiehkuran. Lähteensilmästä heruva vesi oli 51 astetta lämmintä. Toinen lähde, jonka suihku syöksyi virtaan suoraan, oli vain 42 astetta lämmin. Useissa kohti rannassa ja uomassakin porisee vesi kuin kiehuen.

    Jylhän seudun ylitse pääsemme vihdoin Tshang-lung-dshogma-laaksoon hyväiseen lumisateeseen. Välttämätöntä oli pitää päivän lepo, sillä meitä odotti se korkea sola, joka on vedenjakajana Induksen ja ylätasangon välillä. Auringon vuoroin paistaessa, vuoroin lumen tuprutessa kävimme Robert ja minä penkomaan arkkujani; talvitamineet ja turkit otettiin esille, telttisänky pantiin syrjään; vuoteeni tehtäisiin tästälähtein maahan, alustanansa vahapeite ja karvamatto, tällä tavoin kun pysyy paljoa lämpimämpänä.

    Elokuun viimeisenä päivänä jatkettiin matkaa yhä korkeammalle vuoristoon. Maisema oli liituvalkeana lumesta, mutta jo keskipäivällä oli maa jälleen paljaana. Minä ratsastin nyt pienellä, valkealla, virkeällä ladakilaisponilla, joka asteli varmasti -- meistä sukeutui väleen mitä parhaat ystävykset. Erääseen mutkaan kasattu pikku kiviröykkiö osottaa ihmisiä käyneen siinä paikassa, mutta siitä käynnistä on ehkä jo vuosikymmeniä kulunut. Kaikki on hedelmätöntä; villejä jakeja kuitenkin näkyy siellä äskettäin oleskelleen.

    Poikkeamme päälaaksosta pieneen sivulaaksoon. Pikku puro, jota seuraamme ylöspäin sen lähteelle, pääselänteelle asti, on viimeinen lähde Induksen virrastosta, mutta se on kuitenkin Induksen kautta viestin viejänä näiltä yläviltä tienoilta merelle. Eräässä pikku notkelmassa tapasimme runsaasti dshapkak-kasveja, kovia kuin puu, mutta olimme jo siksi kaukana, ettei tätäkään laihaa laidunta käynyt halveksiminen. Sinne pystyttämämme leiri ristittiin n:o 1:ksi, sillä me olimme jo maantieteellisten nimien ulkopuolella.

    Syyskuun 1. päivä otti lujalle. Läksimme aikaisin liikkeelle, ja astuessani satulaan näin koko ahtaan laaksonkourun edessäni sulloutuneeksi täyteen karavaanin eri osastoja. Jonkunlaisella jännityksellä jätimme leirin n:o 1, sillä nyt lähenimme todenperään villejä seutuja ja joutuisimme kulkemaan ensiluokkaisen solan yli, jota yksikään miehistäni ei tuntenut ja josta ne tiesivät ainoastaan, että sen nimi oli Dshang-lung-dshogma; se sijaitsee hiukan itään siitä solasta, jonka näkee isolla englantilaisella Koillis-Ladakin kartalla mainittuna, ja minun tietääkseni ei sitä vielä ole yksikään matkustaja käyttänyt.

    Rinteet molemmin puolin ovat pelkkää kuohkeata, erinomaisen hienoa kosteata multaa, jonka pinnassa risteilee jalan syvyisiä vakoja.

    Muutamien ulkonemien reunoissa kulkevat nuo vaot samantapaisesti kuin jäätikkökielekkeen pyöröuurrot. Se on maanvieremäkamaraa; rinteet joutuvat luisumaan ja lipuvat omalla painollaan, ne kun ovat läpeensä kosteat ja kun muraa ei ole mitkään juuret sitomassa; ne ovat liikkeessä, ja maiseman tylpästi pyöristyneet piirteet ovat tämän ilmiön tuloksia.

    Erämaan äänettömyys vallitsee näissä ihmisjalan astumattomissa seuduissa; silloin tällöin vain kuuluu karavaanimiesten varotus- ja kehotushuutoja. Laakso käy ihan kapeaksi; sen sorakamarasta tiukkuu vettä, joka hädin kykenee muodostamaan puron. Mutta tuohon soraankin, joka ei edes sammalta kasva, juhdat vajoavat kuin liejuun. Työläs päivätyö päättyy 5780 m korkeudessa 1 asteen lämmössä vietettyyn yöhön, ja aamulla alamme verkalleen laskeutua solan pohjoisrinnettä alas pikku kourua myöten. Seuraavalla leiripaikallamme ei ollut rahtuakaan laidunta eikä nuotion aineksia.

    Siitä läksimme puron parrasta pitkin kulkemaan korkeiden vuorien onkalossa; maisema oli kuollutta, ei ruohonkortta näkynyt, ei edes eksyneestä antiloopista jälkeä; kaikki elimellinen elämä näytti karkotetulta.

    Sää oli aito tibetiläinen. Raekuuro toisensa jälkeen kylmäsi meitä, mutta aurinko silti aina pysyttelihe jossakin päin näköpiirissämme.

    Toisina päivinä taasen saimme tuntikausia hapuilla sokaisevassa lumipyryssä. Vasta leirissä n:o 6, syyskuun 5. p:nä, saimme jälleen käytettäväksemme laidunta, joskin niukkaa, ja polttoaineita. Syysk. 7. p:nä palautettiin kuusi viheliäisiksi kulunutta vuokrattua hevosluuskaa, kuormiensa tyhjennyttyä, kahden viejän keralla takaisin; muuleista kuoli leiripaikkaan yksi, samaten sitte päivämatkan varrella muuan iso Jarkenthevonen.

    Virralta poikettuamme maisema kävi enemmän avoimeksi, vuorten keskessä solui aukeita laaksoja pohjoisille suunnille. Veden puute alkoi tehdä haittaa. Olimme saapuneet Luoteis-Tibetin Aktsai-tshinin omistajattomalle alueelle: sitä ei väittäne omistavansa Kashmirin maharadsha, ei dalai-lama, eikä se Kiinan-Turkestaniakaan liene.

    Kartoilla ei ole mitään rajoja mainittu ja kivipyykkejä hakee turhaan.

    Villiaasit, jakit ja nopsajalkaiset antiloopit eivät moisista rajakivistä piittaa. Täältä käsin saatoin siis tunkeutua itää kohti, loukkaamatta Englannin hallituksen toivomuksia.

    Itää kohti käänsimmekin pian kulkumme, käyttäen saavuttamaamme tasaista ylätasankoa maantienämme. Vasemmalla näyttäytyi nyt Aktsai-tshinin järvi, jonka Crosby on v. 1903 sivuuttanut, sen helakansininen pinta poikkesi räikeästi muulloin vallitsevista sameista väreistä.

    Itään päin oli maa näköpiirin rajaan asti avoin; useampia päiviä saimme jatkaa tätä vaivatonta taivallusta, ja odotin tässä aukeassa pitkittäislaaksossa tapaavani Wellbyn, Deasyn ja Rawlingin matkoilta tunnetut Lake Lightenin, Dsheshil-kölin ja Pul-tson (tso = järvi).

    Kamara oli kauttaaltaan ketohiirien kaivelemaa; nuo dshapkak-kasvien ja ruohojen juurista elävät kiusalliset nakertelijat kompastuttelivat hevosia tuon tuostakin.

    Viides luku.

    Lake Lightenilla.

    Mielihyvän tuntein jätimme aivan lähelle Aktsai-tshinin rantaa pystyttämämme leirin n:o 9 (4929 m), sillä niin kauvas kuin silmä kantoi, pysyi maa yhä aivan tasaisena; sen nousu järven rannasta oli niin vähäpätöinen, ettei sitä voinut ollenkaan havaita ilman punnituskojeita. Leiriin jäi jälleen yksi menehtynyt hevonen.

    Kauvan ratsastimme muinaista järven pohjaa, kovettunutta saviliejua pitkin. Sitte muuttui maaperä hienosoraiseksi ja kovaksi, kuin viertotiejyrällä puserretuksi. Ainoastaan virrattomassa ontelossa voi syntyä valtaisien vuorten väliin tuollaisia tasaisia ketoja.

    Rapautuminen, rajusateet, juokseva vesi, tuulten tuiverrus työskentelevät yhdessä maiseman tasottelemiseksi; kaikki ylänteet ja harjut siten alenevat, kaikki syvänteet täyttää lieju, hieta ja mura.

    Antiloopeja ja kulaaneja näyttäysi arkoina parvina.

    Heinää alkoi esiintyä runsaammin; se rehotti parhaiten hietaisessa maaperässä -- pikku tukkoina, jotka olivat vain keskeltä vihreät ja mehukkaat, reunoilta taasen yökylmäin kellastuttamat ja kovettamat.

    Länsituuli kohahteli heinikossa mieltä viihdytellen. Kuka olisi osannut aavistaa ruohoaroa täällä pohjois-Tibetin ylätasangolla! Paikotellen oli kamara valkeana suolasta, toisin paikoin alkoi ohut karkean kvartsihiekan kerros muodostella nietoksia.

    Me aloimme päivä päivältä menettää jonkun hevosistamme, etenkin sitte kun kylmä itätuuli räntäsateineen kävi koko oloamme kohmetuttamaan.

    Kolmen harjanteen yli kavuttuamme saimme vihdoin Wellbyn karttaa seuranneina näkyviimme Lake Lightenin laajan järven. Kuuden päivän samoaminen oli saattanut meidät 5273 m korkealla olevalle solakynnykselle, jonka alla ulappa kohtasi katseemme. Juhdat olivat jo niin uupuneita, että meidän täytyi kaikin mokomin etsiä hyvää laidunta ja levähyttää elukoita muutama päivä. Leiri n:o 15 pystytettiin rannalle.

    Tärkeä muutos tapahtui nyt retkessäni kiellettyyn maahan. Tuskin olimme asettuneet leiriin, kun viimeiset kahdeksan pestattua tankselaista nöyrästi rukoilivat saada palata kotiin, vaikka olivatkin sopineet saattavansa minua Dsheshil-kölille asti. Heidän hevosiansa oli enää 19 jäljellä, niistä vain kahdeksan kunnossa; he pelkäsivät pitemmälle samoamalla tekevänsä palaamisensa mahdottomaksi. Muonavaroja heillä oli kymmeneksi päiväksi; siinä ajassa he luottivat pääsevänsä järven eteläpuolisen vuorijonon yli Arport-tson ohitse Lanek-la-solalle.

    "No, valmistautukaahan siis", myönnyin minä, ja jatkoin Muhamed Isaan kääntyen: "Manuel ja molemmat radshputit eivät voi kestää ilmanalaa; lienee parasta, että hekin saavat lähteä talven tieltä."

    Muhamed Isa oli valtioviisas ja koetti salata tyytyväisyyttään, vastatessaan: "Niin, jos otamme ne mukaamme talven selkään, niin ne paleltuvat. Jo nyt hytystelevät ne nuotion ääressä kylki kyljessä kuin murmelit ja loukuttavat silti hampaitaan ja tärisevät turkeissaan."

    "Tulemme helposti toimeen ilman heitä."

    "Tähän asti ne eivät ole vielä tehneet enempää kuin koirampenikkamme, pikemmin vähemmän, sillä ne ovat joko liian laiskoja tai liian ylhäisiä keräämään polttoaineita omaan nuotioonsa; kahden ladakin on niitä ja niiden hevosia palveltava. Olisi suuri voitto päästä niistä eroon."

    "Jos annamme heidän mennä, niin on meillä myös apua heidän hevosistaan, sillä voinhan vuokrata heille muutamia poistuvista tankselaishevosista, jotka sitte ovat heidän käytettävänänsä matkalla Ladakiin."

    "Niin, herra, niillä on kolme ratsua ja vielä tamineitansa varten kaksi kuormahevosta. Menetämme nyt tankselaishevoset, joista jotkut tosin ovat kantaneet vain polttoainetta, mutta niiden lähtö lisää kuitenkin omia hevosiamme kohti viisitoista uutta kuormaa. Ovatpa siis mustien miesten hevoset meille mitä tarpeellisin lisä."

    Seuraavana päivänä sälytettiin levyt ja kivinäytteet, jotka voitiin lähettää Srinagariin, ja minä kirjottelin kirjeitä kotipuoleen ja Intiassa asuville ystävilleni. Pyysin eversti Dunlop Smithiä varakuninkaan luvalla lähettämään minulle sillävälin saapuneet kirjeet Dangra-dshum-tson tienoolle. Ne oli lähetettävä Giangtsen ja Shigatsen kautta; tashi-lama, joka äskettäin oli Intiassa saanut niin sydämellisen vastaanoton, epäilemättä kernaasti toimittaisi postilaukun minulle.

    Ajattelin, että jos Tibetin sisämaassa kiellettäisiinkin minulta edemmä tunkeutuminen, minulta toki ei evättäisi postiani -- pahimmassa hädässähän voisin puolestani tehdä postilaukun perilletoimittamisen heidän omiin vaatimuksiinsa suostumisen ehdoksi.

    Syyskuun 17. p:n aamuna makasi kolme omaa hevostani kuolleina telttien välissä. Seuraavana yönä kuoli iso täplikäs Jarkent-hevonen, joka oli kantanut venettäni. Ja kun aurinko nousi 19. p:nä, oli edellisiin yhtynyt vielä kaksi uhria, maaten kaula ja koivet ojossa ja -18,4 asteen yöpakkasen kivikoviksi jäädyttäminä! Kutsuin puheilleni Muhamed Isan.

    "Montako juhtaa meillä vielä on?"

    "Meillä on 83: hevosia 48, muuleja 35; kuollut on 10 hevosta ja yksi muuli."

    "Olisi paha, jos kuoleminen jatkuisi viimeisten kolmen päivän vauhdilla!"

    "Sitä en usko, sahib. Heikoimmat ovat menehtyneet, vantterimmat jääneet."

    "Mutta täällä on heittänyt henkensä kuusi hevosta. Se merkitsee eloonjääneille kuutta kuormaa lisää, puhumattakaan tankselaishevosten 15 kuormasta!"

    "Kuolleet kuusi eivät viime päivinä ole olleet laisinkaan kuormitettuja."

    "Mutta kuormat käyvät nyt kaikessa tapauksessa liian raskaiksi."

    "Tänne leiriydyttyämme olen myöntänyt juhdille kaksinkertaiset maissi- ja ohra-annokset, sekä vahvistaakseni niitä että keventääkseni kuormia. Ensi päivinä täytyy meidän sitte pitää päivämatkat lyhyinä ja mieluummin antaa elukkain syödä tukevasti, kuin heittää pois ainoatakaan ohrasäkkiä."

    "Hyvä. Tästä on matkaa Dangra-dshum-tsolle 510 engl. penikulmaa; 16 penikulman päivämatkoja pitäen se taival viepi 51 päivää. Jos vielä lisäämme lepopäiviä 15, niin täytyy meidän marraskuun 25. p:ksi ehtiä tuolle järvelle. Muulit näyttävät minusta vastustuskykyisemmiltä kuin hevoset; meidän täytyy yrittää pelastaa edes kantajoukko tukevia muuleja; myöhemmällä kyllä joku keino keksitään, kun tapaamme ensimäiset paimentolaiset."

    "Kyllä kaiketi. Pahimmassa tapauksessa voivat ladakimme kantaa välttämättömintä, meidän kaikkien kulkiessa jalkaisin."

    Neljä hevoskuormaa maissia ja ohria oli kulutettu tässä leirissä; tästälähtein kuluisi päivittäin yksi kuorma, miesten muonavaroja lukuunottamatta. Mutta luultavasti menettäisimme myös päivittäin yhden juhdan, useasti ehkä kaksikin tai enemmän. Kuitenkin saatoimme aina toivoa löytävämme parempaa laidunta, jolla elukat pääsisivät jälleen voimistumaan, käännyttyämme kaakkoa kohti. Meillä ei vielä ollut mitään valittamisen syytä. Vuokratuista tankselaishevosista oli minulle ollut erinomainen apu. Saatoimme lähteä Lake Lightenin länsirannalta mukanamme 83 täysin kuormin sälytettyä juhtaa.

    Vene kojeinensa tarvitsi kaksi hevosta kuljetukseensa, mutta ajattelin säästää niitä pari päivää ja käyttää venettä omana kuljettajanansa yli ulapan.

    Syyskuun 19. p:nä lähti seurueemme kotiinpalaava osa. Intialaisia minun tuli surku; eihän ollut heidän vikansa, etteivät kelvanneet ilman-alaan, eikä heillä ollut muuten vielä ollut tilaisuutta millään tavoin kunnostautua. Muonavaroikseen he saivat jauhoja, sokeria, teetä ja riissiä sekä lampaan. Manuel sai ottaa mukaansa koiranpenikoista yhden, johon hän oli kiintynyt. Muhamed Isa oli ommellut heille tyhjistä säkeistä teltin, suojaksi yökylmiltä. Sen koommin en ole heistä mitään kuullut. Puolentoista vuoden kuluttua tiedusti Manuelin isä minulta kirjeellisesti, minne hänen poikansa oli jäänyt, mutta minä sain vain sen verran selville, että hän oli Lehiin tullut ehein nahoin.

    Toivon kuitenkin, että hän jo on kotiutunut harhailuiltaan.

    Lähteneet herättivät todellista kaipuuta, mutta minä viihdyttelin mieltäni puuhailemalla venettä kuntoon; se pantiin kokoon rannalla.

    Säteilevän kirkas päivä 16,8 asteen pakkasen jälkeen! Leirillämme oli lähde jäätynyt kiiltäväksi viiruksi, joka kiemurteli alas rantaan, ja vesirajassa loiski kahden metrin levyinen riitereunus aallokossa.

    Järven vesi kelpaa hätätilassa juotavaksi; sen suolapitoisuutta vähentävät luultavasti meidän rantamme lisät, siinä kun järveen laskee solasta soluva joki ja lukuisia lähteitä. Pohjahiedan hieno poimuuntuminen on aaltoilun huojuvasta liikunnasta käynyt hyvin selväpiirteiseksi; vesi on ihan kristallikirkas.

    Nyt sälytettiin raskaat kuormat juhtiemme selkään, jotka olivat jälleenkin menettäneet yhden tovereistaan. Karavaanilla oli määränä samota pitkin pohjoisrantaa ja asettua leiriin soveliaalle paikalle liki järveä. Robertin piti laatia tilapäinen karttaluonnos rantaviivasta; Tsering, Muhamed Isan veli, sai pyynnöstään seurata minua veneretkelleni. Kaksin läksimme sitten yht'aikaa ja huojennuksen tuntein tuolta autiolta paikalta, missä olimme lausuneet hyvästit monelle matkatoverillemme ja menettäneet seitsemän hevosta. Erämaan hiljaisuudessa makasivat ne siellä rantalaineitten laplatuksen tuudittamina -- jumalien ja ihmisten unohtamassa kalmistossa.

    Tsering piteli airoja pian taidokkaasti, ja jälkeenpäin tuli länsituuli apuumme. Kuljimme viistoon järven luoteisen kulman poikki ja taipaleemme oli siten paljoa lyhyempi kuin karavaanin. Ensi hetkestä ihastuin englantilaiseen veneeseeni, joka oli yhtä tukeva ja mukava, kuin helppo ohjatakin. Mutta kun taas leiriydyttyämme piti seuraavana, syyskuun 21. p:nä, pitkittää matkaa, niin siitäpä koituikin muistettava päivä kronikassani.

    Itään päin näytti järvi aivan pieneltä, eikä sen itärannalle voinut olla pitkää matkaa; karavaanihan saattaisi siellä päin leiriytyä liki järveä missä tahansa vain välttävääkin laidunta löytyisi. Jos ehättäisi pimeä ennen kuin minusta mitään kuuluisi, niin voisivathan miehet sytyttää rannalle merkkitulen. Mutta kylläpä me saapuisimme ajoissa!

    Pidimme yritystä pikku seikkana emmekä ajatelleetkaan ruokavaroja, juomavettä, polttoaineksia ja lämpimiä vaatteita matkatarpeiksi. Olin pukeutunut tavalliseen asuuni, nahkaliivit yllä ja kauhtana mukana, ja ainoastaan perätuhdon pehmikkeeksi oli sille levitetty turkit.

    Niin, kevytmielisiäpä olimme! Aamupäivällä tarkastin tapani mukaan kaikki juhdat ja opetin sitte Rehim Alille soututaitoa, sillä tällä kertaa piti hänen tulla mukaan, ja hän menestyi niin vireästi, että hänet juhlallisesti nimitettiin "kemi-bashiksi", laivaston päälliköksi.

    Heti lähtiessä päätin ensin soudattaa suoraan järven poikki tehdäkseni luotauksia ja mitatakseni sen leveyden. Välimatkat tahi oikeammin nopeuden sain selville Lythin tukholmalaisella virtamittarilla, ja syvyys oli mitattava kunkin neljännestunnin kuluttua. Kello 11 oli veden lämpö 6,2 astetta ja jälkeenpäin se vielä nousi joitakuita asteita. Päivä oli säihkyvän kirkas ja tyven, kello 1 oli 11,7 astetta lämmintä. Otin määräkseni erään rantapengermän mustan suistoholvin, sitä kohti ohjaisin tarkalleen. Juomavedettä saatoimme olla; areometri osotti järvessä 1000, se ui siis yhtä syvällä kuin suolattomassa vedessä.

    Rannikkomme lautaita kalloi sentimetrin vahvuinen jää. Pohjoisten vuorten juurella liikkui kuusi villiä jakia. Järvi levisi lumoavan kirkkaana kuvastimena, jossa oli havaittavissa vain heikko, verkallinen maininki kuoleutuneen yötuulen toiminnasta. Ei pilven hattaraa, ei hienoisintakaan henkäystä, viime päivien myrskyämisestä ei merkkiäkään.

    Taivaan helakkaa turkoosisineä vasten hohti järvi etelään katsoessa niin heleänvihreänä kuin kevään hennot koivunlehdet.

    Muutaman minuutin ajan kuulimme vielä loittonevien muulien kellojen kilinää, mutta pian häipyivät karavaanin mustat reunapiirteet rantakunnaitten sekaan. Rehim Ali souti kuin parahin ammattimies. Jo toisessa luotauksessa oli syvyys 35,1 metriä ja kolmannessa 49. Kun soutajani seuraavalla kerralla pidätti aironsa, ei 65 metrin pituinen luotausliina enää tavannutkaan pohjaa; valitettavasti ei meillä ollut varanuoraa, kun en ollut koskaan ennen havainnut tibetiläisiä järviä niin syviksi.

    "Tällä järvellä ei kerrassaan pohjaa olekaan", huoahti Rehim Ali.

    "Tietysti sillä on pohja, mutta meillä ei ole nuoraa lisää."

    "Eikö sahib pidä vaarallisena pitkittää matkaa, kun järvi on niin pohjaton?"

    "Vaaraa ei ole vähintäkään; me soudamme rantaan päin, sehän ei ole enää kaukana, ja silloin on meillä vain pikku matka leirille."

    "InshalIah! Mutta rantaan voipi olla taivalta enemmän kuin näyttää.

    Bismillah!" huudahti hän ja kävi jälleen käsiksi airoihin.

    Kello kahdelta oli järvi ihan kirkas kuin lasilevy; vuoret toivat siihen ihmeellisiä, sekavia kuvaisia. Ihan päätä pyörrytti, järven väri oli nyt sama kuin taivaan, tuntui kuin olisi oltu leijumassa heleänsinisessä eetterissä keskellä haaveellista renkaanmuotoista kiertotähteä. Pohjoisessa oli takanamme avautunut mahtavan vuorenharjanteen kuvasarja, ikuisen lumen kattamine latuskaisine, korkeine sukkuloineen. Aurinko poltteli hehkuvan kuumana, Rehim Ali pyyhkieli otsaansa, paperossini haiku pysyi liikkumattomana ilmassa, vain vene ja aironvedot nostattivat veden pinnalle kareita -- kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin vuoristoon viivästynyt jälkikesän päivä.

    "Luoja meitä hämärältä varjelkoon", tuumi Rehim Ali, "on vaarallista olla järvellä vielä auringonlaskun jälkeen."

    "Älähän murehdi!"

    Nyt tapasi luotausliina 29 metrin päässä pohjan ja seuraavalla kerralla 10 metrin. Neljännestunnin kuluttua hyppäsimme maihin.

    Piirsin pohjoisista vuorista panoraman, Rehim Alin järsiessä leivänkannikkaa, jonka oli varovaisuudessaan ottanut mukaansa.

    Neljännestä vailla neljä lykkäsimme veneen jälleen vesille. Kahden tunnin kuluttua täytyisi hämärän olla käsillä, mutta silloinhan näkisimme rannalta leirinuotion loimon. Järven itäpää näytti aivan likeiseltä; mutta siinä helposti pettyi kangastuksen takia. Soudimme jonkun aikaa itäkoillista kohti rantaa pitkin. Olisihan toki merkillistä, jos tänään ei tulisikaan länsituulta; ehtimän takaa kysäisin Rehim Alilta, jolla oli läntinen taivaanranta edessään, oliko siellä päin taivas sees vai eikö jo näkynyt länsimyrskyn oireita.

    "Ei, ei ole myrskyä tekeillä", vastaili hän levollisesti.

    "Mutta nyt se sentään tulee", arveli hän tuokion kuluttua, "ja pahanapa tuleekin!"

    Minä käännyn katsomaan ja näen lännessä sen solan yläpuolella, jonka yli olimme muutamia päiviä takaperin kavunneet, korkeita, vaaleankeltaisia tomu- ja hietakasautumia, jotka pian paisuvat 30 asteen kohdalle yli taivaanrannan; ne nousevat nopeasti, sulautuvat synkeäksi pilveksi ja peittävät näkyvistä lännen vuoret. Tosiaan on länsimyrsky lähenemässä.

    Mutta vaara ei ole meille suuri, sillä pääsemmehän poikkeamaan maihin missä tahdomme; tulitikkuja meillä on, nuotion saadaksemme, ja dshapkak-kasveja saa kaikkialla polttoaineksiksi; emme siis kärsi vilua, vaikkapa olisikin 16 astetta kylmää, ja ilman ruokaahan voisimme kerran olla.

    "Vielä emme mene maihin; kenties on leiri ihan lähellä; soutelehan pois, Rehim Ali -- ei, maltas, pystytä masto ja vedä purje pingolle ennen kuin myrsky joutuu, niin saamme apua lopputaipaleelle. Jos tuuli tuimenee liiaksi, niin laskemme maihin."

    Vielä vallitsee kuolonhiljaisuus. Mutta nyt ilmestyy ensimäinen airut, vedenpintaa pitkin kiitää väre, tuuli tarttuu purjeeseen, pullistaa sen palloksi ja tasottaa sen kaikki poimut; vene syöksyy eteenpäin ja vanavesi kiehuu pyörteenä. Pysyttelemme eteläisen rannan puolella; siellä on joukko lantaita sekä hieta- ja somerikkoniemekkeitä. Eräällä tuollaisella kielekkeellä istuu pari mustia hanhia; ne tirkistelevät meihin kummissaan, viilettäessämme niemen nenitse, pitäen meitä kai valtaisena vesilintuna, joka ei kykene ainoalla siivellänsä lentämään.

    Nousee jo aallokkoa; kiidämme erästä koillisessa kuvastuvaa nientä kohti -- voi kiusan paikkaa, vettä on kölin alla vain metrin verran.

    Mutta jos joudumme karille, niin vene pirstoutuu; sen öljytty purjekangas on pingotettu kuin rummun nahka; minä käyttelen sen vuoksi peräsintä mikäli irti lähtee ja hipaisen niemekettä riehuvan hyökyaallokon keskessä -- yritys onnistuu ja seuraavassa silmänräpäyksessä olemme ulohtaalla, avoimella ja syvällä vedellä, joka lainehtii tasaisemmin.

    Nyt näyttäikse itäkoillisessa kauvas järveen pistäytyvä niemeke; mutta sinne on pitkä taival, ja me olemme vaahtoavalla ulapalla, missä lakkapäät myrskyävät yhä rajumpina, yhä voimakkaammin pauhaten. Koko järvi kiehuu hurjana vilskeenä; jos vain eheinä ja onnellisesti saavutamme tuon niemekkeen, niin pääsemme tuulensuojaan ja voimme laskea maihin. Niin, meidän täytyy laskea maihin, jos vain suinkin mahdollista! Sillä myrsky on nyt niskassamme; se yltyy yltymistänsä, masto nauskuu; en uskalla enää pitkittää kulkua kiinnisidotuin skuutein.

    Meillä on mitä mainioin peräntakainen, keulapäässä roiskii ja tohisee, takanamme kiehuu ja viuhuu, silmät on pidettävä auki: jos katkee masto, joka jo taipuu kaarena, niin vene keikahtaa kumolleen, täyttyy heti vedellä ja pulahtaa upoksiin pohjalastinsa painamana.

    Äärimäiseen hätään on meillä kaksi pelastusrengasta.

    Rehim Ali istuu veneen etu-osassa. Hän pitelee kiinni mastosta, nousee seisaalleen, tähystelee eteenpäin ja ilmottaa, että tuon keltaisen hiekkaniemekkeen takana on järvi yhtä aukea kuin länsipuolellakin!

    Kaikki on ollut pelkkää näköhäiriötä, me emme voi saavuttaa itärantaa ennen kuin meidät hämy kokonaan kietoo. Eikö olisi parempi laskea maihin ja odottaa päiväntuloa? Kyliä, me laskemme maihin ja haemme suojaa tuon niemekkeen takaa!

    Aurinko laskee, myrsky kiihtyy, sen vonkuna kajahtelee etelän jylhistä rotkoista, hieno vaahto lentelee aaltojen yllä kuin pyrstötähden häntä, hetki on peräti arveluttava ja jännittävä. Tomupilvet ovat hälvenneet, läntinen taivaanranta kajastaa epäselvänä. Aurinko lähestyy sitä kuin sula kultakuula, ja koko seutua kirkastaa kaamean aaveellinen hohde.

    Kaikki punertaa paitsi mustansininen, valkoreunainen järvi. Idässä nousee yö, tummanvioletteja varjoja kohoaa vuorten takaa, mutta ylimmät vuortenhuiput ja kaiken yli ulottuva kärki T häikäisevine lumikenttineen hohtavat tulipunaisina synkkää taustaansa vasten, kuin lasiset tulivuorenkeilat, joiden sisustaa hehkuvat laavavirrat valaisevat; pari pilvenriekaletta ajelehtii itään päin, kilpaillen heleällä rusollansa altaan välkkyvien lumikenttien ja jäätikköjen kauneuden kanssa. Purje hohtelee kaikin punavivahduksin, ja aaltojen latvoilla väräjää purppurainen kuohu, kuin halkoisimme verimeren pintaa.

    Aurinko laskee; nyt palajaa purjeen ja vaahdon väri valkeaksi, ja piankin hiipuu korkeimmiltakin lumikentiltä häipyvän iltaruskon viimeinen hengähdys. Yö hiipii edemmä länttä kohti ja sitten ei ole enää missään päivästä merkkiäkään.

    Rehim Ali istuu kyyristyneenä veneen pohjalla, meidän keinuen, kiikkuen ja mutkitellen kiitäessämme eteenpäin niemekettä kohti. Vielä erotamme kaikki piirteet tarkkaan ja selvästi. Minä ohjaan veneen ulos tyrskyistä, niemekkeen ympäri, mutta epäröin sitte tuokion; helppoa olisi päästä tyvenen puolelle; mutta ei -- nyt käy kaikki hyvästi -- kuu paistaa niin kirkkaasti, ja ennen kuin se laskee olemme ehkä saavuttaneet uuden niemekkeen.

    Pihisevässä pyörteessä ja tohisevassa vaahdossa kiidämme ohi nokan, ja silmänräpäyksen perästä oli jo liian myöhäistä painaa tyvenen puolelle, vaikka kuinka mielellämme sinne olisimme yrittäneet, sillä tyrskyn pauhina kuoli äänettömiin takanamme, ja edessämme oli meillä uudestaan avoin, sysimustana ammottava ulappa, jota kaukana paarsi tuskin huomattava maansuikale, eteläisen rannan monilukuisista murakummuista ulos puikahtava uusi niemeke.

    Niin piirrämme eteenpäin myrskyistä selkää. Silloin kavahdamme kauhun lyöminä pystyyn, sillä me kuulemme takanamme mahtavain, toisiaan piekseväin aaltojen kohun. Tuo jynkkä jylinä lähenee, minä käännyn ympäri -- meidän täytyi armotta hautautua hyökyaaltojen vyöryväin ja vaahtoisten harjojen alle. Lännessä näen vielä viivästyneen, heikon kajastuksen pakenevasta päivästä; sen valjut säteet tunkeutuvat lähenevän aaltovuoren lävitse värjäten sen smaragdinvihreäksi. Myrsky pieksää vaahtoa ja antaa meille vilvoittavan huuhteen.

    Jo saavuttaa meidät aalto -- mutta se nostaa veneen lempeästi ylös, ja sitte vyörymme jälleen eteenpäin kohti itäistä rantaa, jota Rehim Ali ei enää usko meidän saavuttavan.

    Nyt on purje liidunvalkea kuutamossa, sen pinnalla liikkuu varjoni ylös ja alas veneen liikkeiden mukaan. Rehim Ali on puolikuoliaana pelosta, hän on käpertynyt kokoon kuin siili veneen pohjalle ja kaivanut kasvonsa matkavaippaani, jottei näkisi hurjistunutta järvenselkää. Hän ei sano enää mitään, hän on altistunut kaikkeen ja odottaa nyt vain viimeistä hetkeään. Mahdotonta oli määritellä matkaa itärannalle, eikä sille laskeminen varmaankaan käynyt päinsä ilman haaksirikkoa.

    Jos rannalla oli kallioita ja kareja, niin murskautuisimme hitusiksi tyrskyssä, ja jos taas ranta laskeutuisi matalasti, niin täytyisi meidän mennä kumoon ja viskautua kuin korkkipalanen valtavien vyörylaineiden kera maalle.

    Tässä epämääräisessä yöllisessä sekasorrossa hohti niemekkeen kärjen ympärillä valkea tyrsky; se on rajumpi kuin edellinen, sillä aallot ovat sitä suuremmat mitä avarammaksi ulappa käy takanamme. Minä koetan päästä tyvenen puolelle, mutta myrsky ajaa meidät takaisin ulos selälle, ja ennen kuin olemme ehtineet ajatellakaan, olemme jälleen kaukana maasta. Nyt käy yhä kylmemmäksi, mutta minua ei vilusta, kiihotus on liian suuri, onhan henki kysymyksessä! Turhaan tähystelen väkeni tulimerkkiä; eivätkö he ole totelleet käskyäni, vai olemmeko niin kaukana rannasta, ettei tulta enää voi erottaa?

    Saan onneksi takatuhdon irti ja istun pohjalle, missä edes vähän olen suojassa läpikylmäävältä puhurilta. Takanamme kuun rikkonainen ura ulapalla tekee aallot entistä vielä kamalamman näköisiksi; nyt niistä on tullut jättiläisiä, ja etumainen peittää nyt silmistämme kaikki muut.

    Yön hetket matavat edelleen; kuu laskee. Nytkös vasta on sysipimeätä; tähdet vain kimaltelevat kuin tulisoihdut korkealla yllämme, muuten on mustaa kuin seinä. Oikea käteni lepää kohmettuneena peräsimellä; luulisi veneen lentävän itää kohden, mutta aallot vyöryvät ohitsemme, ne ovat meitä vielä joutuisammat. Tavantakaa kysäisen Rehim Alilta, eikö hänen kissansilmänsä kanna aina itärannikon tyrskyyn saakka. Hän katsahtaa pikimältään laidan yli, sanoo sen olevan vielä määräämättömän kaukana, ja kätkee kasvonsa jälleen vaippaani.

    Jännitys kasvaa, tapahtuipa mitä hyvänsä, niin lähenemme joka tapauksessa hetkeä, jolloin vene voimatonna viskautuu rannalle. Toivon järven olevan niin suuren, että hurja kulkumme voisi kestää aina päivänkoittoon asti; mutta se on mahdotonta, niin suuria järviä ei Tibetissä ole; meillähän on vielä koko yö edessämme, ja tällaisella huimaavalla kiiruulla ennättää hirvittäviä matkoja.

    On jotain kammottavaa ja samalla mahtavaa moisessa vauhdissa, kun aallonharjoja voi pimeästä eroittaa vain siinä silmänräpäyksessä jolloin ne kohottavat venettä, sitte seuraavassa sekunnissa kohisten vyöryäkseen edelleen. Ei muuta kuule kuin niiden pauhun, kuulen ulvonnan ja vaahdon sihinän etuvantaita vastaan.

    "Pidä varasi, Rehim Ali", huudan, "jos huomaat veneen käyneen pohjaan, niin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!"

    Mutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt kauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani pieneen laukkuun.

    Mutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn mylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman reunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. "Purje alas!" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta Rahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin irti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin vene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.

    "Hyppää veteen ja vedä vene rantaan", karjaisen, mutta hän ei tottele; läimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä kaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto vyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon saakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt tajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn pyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me itsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka olivat seilanneet omia teitään.

    Olimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa rasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille.

    Nousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen, läpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi meille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen molempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin nostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa vastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä ihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun vain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui jääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää.

    Käteni ja jalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella itseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan.

    Veneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani, Rehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi tshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa vastaan, tunsin niissä jälleen eloa. --

    Ei elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi huutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä täällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi jäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin koittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta palajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja tulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt vedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli tehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis paperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi itseään henkiin.

    "Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa, odotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on kiinnitetty. Noudappa ne heti tänne."

    Säälittä kävimme särkemään tätä Muhamed Isan nikkaritaiteen mestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät lastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi.

    Niistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme uhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne palamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur' ihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina kökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain silloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni, kiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali paahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla omilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen?

    Ah, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta pitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen ajattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin ja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa keskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes vähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä, saadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.

    Ja kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin olimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn ja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen ranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme lähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi ilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta myöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä.

    Kuvastelevana ja kirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se näyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja tyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä sen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä vesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa talvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli uskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt riehui riihattomalla raivolla!

    Sen rannat olivat meille tarjonneet heinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista oli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän mittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja sammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan lyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky jylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä.

    Suurenmoisen purjehduksen olimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme riippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla särkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa olisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat pelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä.

    Ihmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät turvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet kuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat aaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky soittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!

    Nyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla, ikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme sitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei voinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi.

    Monesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä kykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää, jotta aika vinhemmin kuluisi.

    Juuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa teetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:

    "Tuli tuolla kaukana!"

    "Missä?" kysyin hiukan uskomattomana.

    "Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla", hän vastaa ja osottaa jotakin himmeästi loistavaa pilkkua.

    "Sehän on tähti", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön pimeyteen.

    "Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen."

    "Kuinka emme olisi tulta ennen nähneet? Keskellä yötä ei nyt toki kukaan sytytä merkkitulia."

    "Se ei olekaan mikään tuli, se on lyhty; näenhän miten se liikkuu edestakaisin."

    "Niin aivan, se on valonheijastus, joka vaihtelee paikkaa."

    "Nyt se on poissa."

    "Ja sitte sitä ei enää näykään; ehkäpä se oli vain näköhäiriö."

    "Eipäs, tuollahan se taasen on."

    "Ja nyt se on jälleen kadonnut."

    Ja kadoksiin se jäi niin kauvan, että jälleen menetimme kaiken toivomme ja kuuristuimme pikku roviomme viimeisten lastujen yli.

    "Eikö sahlb kuule mitään?" kysähti Rehim Ali äkisti.

    "Kyllä, se kuulostaa kavioitten töminältä!"

    "Niin, ja äänten sorinalta."

    Seuraavassa silmänräpäyksessä kuvastui viiden ison hevosen ja kolmen ratsastajan jättiläisvarjot taivasta vasten. Ratsastajat astuvat maahan ja lähenevät meitä hilpeästi ja ystävällisesti tervehtien. Nehän ovat Muhamed Isa, Rabsang ja Adul! He istuutuvat viereemme ja kertovat, että leiri 18 on tunnin matkan päässä pohjoiseen päin hiukan etempänä rannasta. Heti kun olivat asettaneet leirin kuntoon, olivat he lähettäneet väkeä meitä tähystelemään, mutta luopuneet etsiskelyistä, kun nämä eivät olleet nähneet jälkiämme eikä vilahdustakaan mistään tulesta.

    Yömyöhänä oli Robert, jota myrsky pelotti, noussut eräälle kankaalle ja sieltä nähnyt meidän nuotiomme! Heti oli hän lähettänyt nuo kolme miestä meitä etsimään. Itse he olivat omien sanainsa mukaan koko yön pitäneet suurta merkkitulta vireillä, mutta todennäköisesti olivat maan epätasaisuudet peittäneet sen meidän silmiltämme; emme olleet voineet nähdä sitä järveltä käsin.

    Minä lainasin miehiltä kaksi vyötä kääriäkseni ne jalkojeni ympärille.

    Sitte nousimme satulaan, ja lyhty oppaana lähti pieni ratsueemme taivaltamaan pohjoiseen leiriä kohti, aaltojen yhä väsymättömästi rynnistäessä rantaa vasten.

    Kuudes luku.

    Suoraan susien suuhun -- tai haaksirikkoon!

    Matkatessamme syyskuun 22 päivänä järven vanhain töyrästen yli itään päin ja sen solan kynnystä kohti, joka eroittaa uomansa Dsheshil-kölistä, urkeni takanamme näköala Lake Lightenille päin yhä avarammaksi mitä korkeammalle kohosimme, ja vihdoin levisi koko suuri sininen selkä kaikessa loistossaan eteemme lumivuoriston juurella.

    Laidun oli kaikkialla erinomainen, eivätkä pantholops-antiloopit useinkaan ymmällään ja päättämättöminä tienneet minne päin pakoon samota, vaan tulivat uteliaisuuden kiihottamina päin meitä.

    Solakynnys on 5,301 metriä korkealla. Tuskin olimme ottaneet muutamia askeleita sen toiselle puolen, niin maisemassa tapahtui täydellinen näyttämönmuutos. Oli kuin isossa kirjassa olisi käännetty uusi lehti.

    Kuvat, jotka juuri olivat kiehtoneet silmäämme, katosivat ainiaaksi, ja edessämme meillä on uusia vuoria, uusi uoma ja uusi turkoosisininen järvi, Dsheshil-köl. Järven etelä- ja kaakkoispuolella levisi suuria liidunvalkeita suolalakeuksia; samakeskiset renkaat ja ylöspäin avartuvat kuljut, jotka ovat yhtä siniset kuin järvi, todistavat Dsheshil-kölinkin olevan kuivumassa.

    Seuraavana päivänä leiriydyimme seudussa, missä laidun oli hyvä, mutta juomavesi lievästi suolapitoista. Suurella lakeudella, joka leviää järven länsipuolella, huomaa pitkiä rivejä kivipatsaita, maakumpuja tahi rykämiä, jotka ovat ladotut parin metrin päähän toisistaan. Ne näyttivät rajapyykeiltä, mutta olivat todellisuudessa tshangpa-heimon antilooppienpyydystäjäin pystyttämiä. Ne ovat tibetiläisiä paimentolaisia, pohjoisen Tshang-tang-vuoriston alkuperäisiä asukkaita, jotka tällä tapaa ajavat riistaansa maahan viritettyihin ansoihin.

    Antiloopit ovat nimittäin perin haluttomia hyppäämään sellaisten patsasrivien yli ja juoksevat mieluummin niitä pitkin, kunnes pääsevät päähän. Mutta jo sitä ennen on varmasti joku niistä onnettomuudekseen käynyt ansalla varustettuun kuoppaan. Ainoastaan aavikon poika, joka itsekin villien eläinten tavoin viettää koko elämänsä luonnon helmassa, voi keksiä sellaisen pyyntikeinon. Ladakilaiseni vakuuttivat, että tshangpalaiset olivat lakanneet metsästämästä täällä, peljäten itä-turkestanilaisia, jotka useita kertoja olivat esiytyneet vihamielisesti heitä kohtaan.

    Syyssuun 24. oli jälleen muistettava päivä -- järvimatkani Tibetissä päättyivät merkillistä kyllä melkein aina seikkailuilla!

    Ladakilaisistani oli viisi ollut Deasyn tai Rawlingin palveluksessa, ja kaksi heistä vakuutti, että muuan loistava kohta itäkaakossa päin oli se lähde, jonka reunalta kapteeni Deasy heinäkuussa 1896 oli pitänyt leiriä kymmenen päivää ja jota hän matkakertomuksessaan kutsuu "Kuumelähteeksi". Tämä tieto piti muuten yhtä hänen karttansakin kanssa; Muhamed Isa sai senvuoksi käskyn lähteä karavaanin kera sinne, sytyttää pimeän tullen suuren merkkitulen lähimpään kohtaan rannalle ja pitää kahta hevosta matkavalmiina.

    Tuumani oli lähteä itäkoilliseen suuntaan pohjoisrannalle ja sieltä jälleen etelään päin merkkitulta kohti. Rehim Ali sai tällöin apulaisekseen Robertin, josta aikaa myöten tuli oivallinen merimies.

    Järvi lepäsi miltei aivan tyynenä; sen vesi on mataluuden takia vihertävämpää, mutta yhtä kirkasta kuin läntisen naapurinsa. Se on niin suolaista, että kaikki, mikä tulee sen kanssa tekemisiin, kädet, vene, airot j.n.e., kimaltelevat suolakiteistä. Järven rannat ja pohja ovat enimmäkseen savea, joka yhdessä kiteytyvän suolan kanssa on leipoutunut kivikoviksi paateroiksi ja möhkäleiksi, niin että saa olla varovainen työntäessään venettä vesille, sillä näillä paateroilla on veitsenterävät reunat ja nurkat. Järvi on jotenkin soikilomainen suola-uoma hyvin mataloine rantoineen; vuoret eivät missään ulotu rantaan saakka.

    Metrin syvyys on 100 metrin päässä maalta; mutta vielä 600 metrin päässä kaukana selällä on järvi ainoastaan 4,6 metriä syvä.

    Me laskimme ensimäisen luotauslinjan mitä suurimmassa rauhassa suoraan järven halkaisijan suuntaan, ja minä meloin peilattua maalia kohti.

    Klo 1 oli veden lämpö 9,5 astetta ja ilman lämpö 10,3 astetta. Syvyys kasvoi sangen säännöllisesti, sen suurin määrä oli lähellä pohjoisrantaa 16,1 metriä. Robert oli hyvin huvitettu hauskasta matkasta ja pyysi vastakin aina päästä mukaan, minkä lupasin hänelle sitä mieluummin, kun hän aina oli hilpeä ja hyvällä tuulella ja minä sitäpaitsi todella tarvitsin häntä avukseni kaikissa mittauksissani.

    Pienen poukaman pohjoisella rannalla valitsimme maallenousupaikaksemme.

    Katselimme ympäristöä ja nielaisimme sitte nopeasti aamiaisemme, jona oli voita, appelsiinimarmelaatia, hanhenmaksaa ja vettä.

    Matkatovereillani oli mukanaan sokeria, teekannu ja emaljipikari, mutta teen ne penteleet olivat unohtaneet; tämä unohdus kuitenkin vain korotti hyvää tuultamme.

    Ja sitte lykkäsimme veneen taas vesille lähteäksemme kaakossa olevaa lähdettä katsomaan. Maallenousupaikastamme lähtien kulki jono kiviröykkiöitä ja suolakumpareita itäkaakkoon päin, ja vesi oli täällä niin matalata, että meidän täytyi sauvoa venettä hyvin varovasti eteenpäin. Juuri kun olimme sivuuttaneet viimeisen kiviröykkiön, josta otimme näytteen mukaamme, nousi länsituuli, järvenpinta kareili, ja jo parin minuutin kuluttua kohosivat suolaiset laineet vaahtopäisinä.

    "Purje ylös!"

    Edessämme järvi hohti punasinertävänä, kuvastaen savipohjan väriä; siellä täytyi olla hyvin matalaa, mutta ehkäpä siitä yli pääsisimme.

    "Näettekö tuolla lounaassa noita pieniä valkeita pilvenhattaroita? Ne ennustavat myrskyä, joka pyörryttää suolatomun ilmaan", sanoin.

    "Jos myrsky käy äkäiseksi, niin murskautuu vene teräväsärmäiseen pohjaan ennen kuin pääsemme maihin," huomautti Robert.

    "Ei ne mitään suolapilviä ole", puuttui Rehim Ali puheeseen, "se on tulien savua."

    "Mutta Muhamed Isanhan pitää leiriytyä Deasy sahibin lähteelle; se on lounaassa!"

    "Ei sieltä näy mitään savua", vastasi Robert, jolla kiikari oli, "ehkäpä ei järven eteläpäässä olevan suolalakeuden yli voi päästä lainkaan."

    "Sitte ne ovat heidän merkkituliaan mitä näemme; mutta tällä veneellä emme voi risteillä myrskyssä."

    "Master", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, "eikö olisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu?

    Kiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen auringonlaskua kerätä kasan polttoaineita."

    "Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi kuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä menettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden taa. -- Mitä sinä siellä niin tirkistelet?" kysyin Robertilta.

    "Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä mukanamme!"

    Aivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein valkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta veneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään.

    Kun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle kulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin täytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim Ali piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi joutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään vain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan kynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat siis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä miellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti ennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia suurestikaan hätäytynyt.

    Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme yht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän yli!

    Tuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana aloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen huokauksen. "Kaikkea muuta pait ei susia", hän sanoi. Annoin Robertin ja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet molemmat kiljukidat näkyvistämme. "Ne varmaankin juosta hölppäsevät ympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea maihin", arveli Robert.

    Hän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä vaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet.

    Maalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti suolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi uskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa saavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.

    Mutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien taa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti, mutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin näkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme lähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän luokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen särkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta pyöriäisiltä.

    Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne osottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma kuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa, mutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun kuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi tuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle hyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja upottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.

    Asema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.

    Vene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen päällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja maistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi mittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.

    "Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä", minä sanoin, mutta seuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. "Mitä nyt?" kysyin.

    "Ankara myrsky lännestä", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.

    Kuultiin etäistä, tasaista suhinaa, joka yhä läheni. Se oli myrsky, joka kahta vertaa voimakkaammaksi kiihtyneenä kulki järven yli ja pieksi laineet vaahtopäiksi.

    "Me emme pääse rantaan, ennen kuin se meidät saavuttaa! Yhdessä minuutissa se on täällä! Kuulkaahan kuinka se puhisee! Master, me kaadumme, jos aallot kasvavat kahta korkeammiksi."

    Tarumaisen nopeasti aallot paisuivat, kuun kuvaisen käärmerenkaat yhä suurenivat, me keinuimme kuin jättimäisessä riippuverkossa. Ja juuri oli luotausnauha osottanut vain kuusi metriä. Kuinkahan kauvan kestäisikään, ennen kuin vene törmäisi kovaan suolapohjaan, ollessaan kahden aaltovuoren välisessä laaksossa! Tuossa paiskautuu hirvittävä aalto päällemme kuin kaikki nielevä kummitus, mutta vene sujahtaa kevyesti sen yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä keinumme taas niin syvällä aallon pohjalla, että lähin harjake peittää meiltä näköpiirin.

    Mutta tätä uutta aaltoa emme kerinneet ajoissa väistämään; se kulki pitkin veneen laitaa ja antoi meille kelpo jalkakylvyn.

    "Master, pahalta näyttää!"

    "Niin, eihän se hädältäkään näytä, mutta tässä on oltava levollisia.

    Tällaisella aaltoilulla on meidän mahdotonta päästä rantaan. Meidän täytyy kääntyä ja palata avoimelle selälle. Sydänyön aikaan myrsky kai asettunee; silloin voimme laskea maihin."

    "Jos vain jaksamme soutaa niin kauraan."

    "Autamme itseämme purjeella."

    "Vielä en ole väsynyt."

    "Etelärantaan laskeminen on varma haaksirikko; me kastumme kaikki ihoon asti, ja tänä yönä se on hengenvaarallista, kun emme voi toivoa vähintäkään apua karavaanista. Paleltuisimme kuoliaiksi ennen päivänkoittoa! Ei ole ajattelemistakaan löytää polttoainetta ennen kuun laskua, sillä suola-aukeat etelässä ovat aivan kasvuttomia. Ei, me käännymme."

    Samassa silmänräpäyksessä tunsimme ankaran sysäyksen, joka pani veneen tärähtämään. Taka-airo, jota Rehim Ali käytti, oli käynyt pohjaan ja lensi kilahtaen irti ruuvista, jolla se oli veneeni laitaan kiinnitetty.

    Rehim Ali voi sen vielä tavottaa viimeisessä silmänräpäyksessä; samalla hän huusi: "On vain kiven heitto rantaan."

    "Mitäs se sitte tietää -- tässähän on järvi melkein tyyni?"

    "Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!"

    "Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu kiini!" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin irti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme veneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä vedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan olin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet verraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan paikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli tavattoman matala.

    Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt päättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun kuvainen.

    Minun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa, laahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene kahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli meillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä lämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä hiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta valmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten; se tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.

    Jälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin tulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella mielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme palelleet -- mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli tauvonnut -- nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat, jottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli turkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen.

    Hän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui todellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se auttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat tosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen huumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia "paikalla", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin, hyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni, vastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä.

    Kerroin Robertille kaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista, joihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä asemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia; ei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli tyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden soinnukas sipinä rantaa vasten -- epätoivon synnyttävä hiljaisuus vallitsi kaikkialla.

    Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan muistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme katkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin olisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!

    "Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä."

    "Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä takaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä Dsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan vuoden ikään!"

    "Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi, että olet saanut olla mukana!"

    "Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista, jos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä."

    "Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi kerralla otamme teetä ja puita mukaan!"

    "Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?"

    "Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään talvipakkasten tekevän niistä pian lopun."

    "Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?"

    "Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin nähden!"

    "Paljonko kello on, master?"

    "Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa."

    Torkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni; tavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on paleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: "Nyt ei yhdessä ainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa."

    "Kohta tulee aurinko!" -- Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me olemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta vähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme.

    Sitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli.

    Herkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka hitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella ympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa purppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan, ja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena idästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen hitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen laahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä rätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet yltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme jälleen notkeat.

    Silloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän sitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan reunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli, olin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen, pidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen karavaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi myöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli vetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa kaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne karavaanikin saapui.

    Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut korkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.

    Syyskuun 26. päivän aamulla menetimme vielä kaksi hevosistamme; ne eivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi lopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun aikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme vain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien etevämmyydestä tällaisilla matkoilla.

    Ratsastimme nyt valtavan laakson-uoman pohjaa myöten, jonka suotuisa maanlaatu oli meitä auttanut eteenpäin jo leiristä n:o 7 lähdettyämme, ja sivuutimme muutaman miltei tyyten kuivaneen suolalammikon, jonka silmää ympäröivät kuivamisrenkaat yhtä säännöllisesti kuin penkkirivit pyöröteatterissa. Erään kunnaan juurella näyttäytyi susia; ehkäpä ne olivat eiliset ystävämme! Meidän täytyi jättää vasten tahtoamme niille viime leiriin pulska päivällinen hevosraatoina, joiden kimppuun heti oli iskenyt kuusi korppia.

    Muuan ylimmistä penkkiriveistä, joka oli n. 50 metriä lammikon silmän yläpuolella, oli meille oivallisena ratsastustienä. Kaikkialla oli maa liidunvalkeana suolasta. Oikealla kädellämme kohosi matala, ruskeanpuna-sinervä harjanne, pian saavutin tavallisten seuralaisteni, Robertin ja Rehim Alin kera väsyneen hevosen. Se ei lainkaan näyttänyt laihalta, mutta oli jo useita päiviä ollut ajosta vapaana; toivoimme voivamme sen vielä pelastaa. Mutta sen ohjaaja ilmautui illalla yksinänsä leiriimme ja ilmotti suojattinsa matkalla lysähtäneen maahan ja heittäneen henkensä.

    Maanlaatu on jotenkin kumpumaista, mutta vain harvassa tapaa esillepistäyvää kiveä, ja silloin on se kalkkikiveä ja vaaleanviheriäistä saviliusketta.

    Tämänpäiväinen leiripaikkamme n:o 22 oli erityistä huomiota herättävä.

    Ikimuistoisella matkallaan Länsi-Tibetin ja Itä-Turkestanin halki vuosina 1896-1899 oli kapteeni H.H.P. Deasyn kestettävä suuria vaikeuksia ja hän oli menettänyt niin monia eläimiään, että hänen täytyi, pelastaakseen retkikuntansa ja sen saavuttamat tulokset, jättää jälelleen suuri osa matkatavaroistaan ja ruokavaroistaan, sanalla sanoen kaiken mitä ilman juuri voi tulla toimeen. V. 1903 teki kapteeni Cecil Rawling yhtä ansiokkaan matkan samojen Tibetin-osien halki, ja kun hänkin ruuanpuutteen takia oli joutunut pahaan pulaan, päätti hän etsiä käsiinsä Deasyn varaston, jonka piti kartan mukaan olla jossakin lähellä.

    Kaksi Rawlingin miehistä, Ram Sing ja Sonam Tsering, olivat saattaneet Deasyakin, ja Sonam Tsering oli myös osannut näyttää sen paikan, missä tavarat ja ruokavarat oli haudattu maahan.

    Niiden riisi-, jauho- ja ohravarojen avulla, jotka siellä löydettiin keskellä aavikkoa, voi Ravling pelastaa hevosensa, jotka muuten olisivat menehtyneet, ja tulipa myöskin löydetty pieni säkillinen hevosenkenkiä ja nauloja hyvään tarpeeseen niiden kavioille.

    Samainen Sonam Tsering oli nyt mukana minunkin matkueessani; olin aamulla käskenyt hänen ensin seisottamaan Deasyn ja Rawlingin leiripaikalla, ja siitä syystä tänään kuljimme muulijono etupäässä.

    Reitilleni oli tietysti hyvin tärkeätä koskettaa niin tarkasti määrättyä kohtaa.

    Paikkaa ei ollut lainkaan vaikea löytää, ja kun panimme leirimme kuntoon pienelle avoimelle kohdalle pehmeästi kaareutuvien kunnasten keskellä, -- oli Muhamed Isa jo ennättänyt kaivaa esiin seitsemän arkkua. Yksi niistä oli täynnä jauhoja, jotka jo kauvan sitte olivat tyyten pahenneet; ainakin olivat ne olleet kelvottomat käytettäväksi jo silloin, kun Rawling kolme vuotta sitte oli täällä. Vain yksi arkuista oli tibetiläistä työtä, sillä Rawling oli, kuten Sonam Tsering minulle ilmotti, vaihtanut muutamia rikkoutuneista kashmirilaisista arkuistaan Deasyn turkestanilaisiin arkkuihin, jotka olivat paljoa paremmat.

    Mutta Rawlinginkin arkut olivat paremmat kuin minun Lehistä ostetut helposti särkyvät puiset lippaani, joissa säilytimme kynttilöitä ja säilykkeitä.

    Senvuoksi anastimme niistä muutamia ja käytimme omamme polttopuuksi.

    Muuten oli Rawling niin perusteellisesti raastanut varastoa, ettei siitä minulle ollut suuriakaan jäänyt -- mutta minullepa eivät nuo tavarat olleetkaan niin kipeään tarpeeseen kuin hänelle. Jotkut säilykerasiat, joissa oli amerikalaista naudanlihaa, olivat koirille hyvin tervetulleet, mutta miehet niitä halveksivat, niin kauvan kun meillä vielä oli tuoretta lampaanlihaa. Kuutiomaisia läkkirasioita, joissa oli ollut intialaisia jauhoja, virui sinne tänne sirotettuina.

    Joissakuissa arkuissa oli joukko tyhjiä patruunankuoria, mutta niitä ei näytty lainkaan käytetyn; Sonam Tsering luuli senvuoksi, että pari vuotta Deasyn jälkeen oli täällä ollut tshangpalaista, jotka olivat karistaneet niistä ruudin omiksi huvikseen; hän näytti minulle myöskin pari nuotiosijaa, jotka näyttivät paljoa vereksemmiltä. Eräästä toisesta arkusta löysimme laivakalenterin ja muutamia karttalehtiä YIä-Birmasta -- Deasyn aikomuksena oli ollut mennä siihenkin maahan, mutta taudit ja kuolemantapaukset hänen karavaaninsa keskuudessa olivat tulleet esteeksi.

    Imupaperikääre, jonka tapasimme, tuli meille hyvään tarpeeseem kun Robert oli ruvennut kuivaamaan minulle kasveja, ja Muhamed Isa keksi muutamia vioittumattomia köysiä. Muuten otin sen lisäksi ainoastaan pari romaania ja Doverin kertomuksen Tibetinmatkastaan v. 1891 tervetulleeksi lisäksi peräti laihaan kirjastooni.

    Olimme nyt siis seudussa, jossa useat matkustajat ennen minua olivat käyneet. Wellbyn ja Malcolmin, jotka keksivät Lake Lightenin, tuon jo Crosbyn 1903 kosketteleman järven, olen jo maininnut. Dsheshil-kölillä ovat käyneet Dutreuil de Rhins, Wellby ja Malcolm, Deasy, Rawling ja itävaltalainen luonnontutkija Zugmayer.

    Viimemainitun reittiä tulin leikanneeksi jo paria kuukautta hänen matkansa jälkeen; hän on samoin kuin edellämainittu ranskalainen sekä englantilaiset tutkijat kirjottanut sangen ansiokkaan teoksen huomioistaan. Hänen teistään en silloin vielä voinut mitään tietää, mutta nyt huomaan, että olin leikannut hänen reittiään ainoastaan yhdessä kohdassa! Myöskin Wellbyn ja Dutreuil de Rhinsin tietä olen vain kerran, mutta Deasyn tietä kahdesti leikannut.

    Lähimmin seuraavana aikana oli vaikeampi välttää niitä tienoita, joilla Wellby ja Rawling olivat olleet ja joista varsinkin jälkimäinen maassa syntyneiden maanmittariensa avulla oli tehnyt niin tarkan ja luotettavan kartan, että minun ei ollut mahdollista koettaa sitä enää parantaa.

    Halusin senvuoksi seuduille, joissa ei kukaan matkustaja ennen ollut käynyt. Leirini n:o 22 oli ollut samalla paikalla kuin Rawlingin leiri n:o 27, mutta hänen retkikuntansa oli välttänyt Pul-tsoa, joka nyt oli päivämatkan päässä meistä, niin hyvin pohjois-, kuin eteläpuolelta.

    Voidakseni täälläkin välttää hänen reittiään, kuljin tuon harvinaista kyllä pohjasta etelään ulottuvan järven keskustaa kohti.

    Kun iso karavaani illan tullen lastataan tavaroilla ja lähtee matkaan, on leiri tavallisesti täynnä melua ja liikettä. Koska milt'ei joka päivä olemme menettäneet kuormajuhtia, täytyy kantamukset alati lastata toisella tavoin; mutta kun kuormasto vihdoin on lähtenyt matkaan, käy kaikki jälteen hiljaiseksi, rautainen hiilipannu kaivetaan esiin, ja kohta on teltassani, jonka aukko vallitsevan länsituulen takia alati on itäänpäin, yhtä kuuma kuin höyrysaunassa. Tämä lämpö houkuttelee pukeutumaan kevyemmin kuin muuten, mutta sitä saa pian katua, sillä ulkona on aina kylmä. Ja sitte käy matka uudestaan siihen autioon seutuun, jossa kolme retkikuntaa on sattumus vallan samaan kohtaan.

    Maaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä kumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin meistä kohoaa Kven-lunin mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen lumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme sukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen verhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt "Deasyn ryhmäksi", jo Dheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden päivien ajan oli oppaanamme.

    Pul-tson rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen, karavaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen "ylihovijahtimestari", pyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin perästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille jak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin, jonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella eteläisten kunnaiden takana.

    Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin kymmeneksi päiväksi, ja "kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille jälleen jak-härän", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen tyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa kunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli oikein herkullinen atria.

    Seitsemäs luku.

    Suuria tappioita.

    Tuskin olimme leiriytyneet Pul-tson länsirannalle, kun Muhamed Isa pyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti saatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä sitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani -- uuden järvimatkan -- kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin ja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän vuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin purjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella, jonka asema oli Et 62° It.

    Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven koillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin kellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi päivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä.

    Mutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja vuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina kuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi juotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.

    Miellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta pintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja hiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli hilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi paikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi illan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä ruusunpunaisten pilvien lomitse.

    Silloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti voimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja tuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme.

    Huudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin päästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää uhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen jälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja arkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen varannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy heleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana näytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.

    Ensi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme.

    Kuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien halki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi tyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti roihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin raketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje; sitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja ranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään katsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta paineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja mylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat liehuvat tuulessa.

    Syyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut matkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla muistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin ensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain omituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi ei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme tarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan, saatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä.

    Pohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka ympäri karavaanin tuli kulkea.

    Levättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme heikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa pääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen auringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi kasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse risteilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä pimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion ympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut lampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti.

    Lännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23.

    Iltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin päässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme turkkeihimme ja tirkistelimme tuleen -- ei konsanaan ole pää niin täynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia, sinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!

    Mutta myrsky se vain paisui, tulta tuskin enää taisimme varjella, vaan ryömimme pian veneen alle, joka tällä kertaa sai kokonaisena tarjota meille suojaa. Kaikin kolme makasimme tässä tilapäisessä teltassa ja vankensimme sitä vielä purjeella ja kahdella tervatulla suojakatteella, joihin veneen puoliskot maamatkaksi kääritään, mutta jotka nyt olimme ottaneet mukaan varjellaksemme huonolla säällä yöpukujamme ja vuoteitamme. Katossa riippui lyhty, jonka sammutimme heti kun olimme päässeet tiloillemme; nyt valaisi kuutamo purjeen, myrsky ulvoi ja vaikeroi veneen ympärillä, mutta rantatyrskyt uuvuttivat meidät pian uneen.

    Minimi-lämpömittari osotti -10,2 astetta; järvien läheisyydessä on aina leudompaa. Ani varhain olimme jo jalkeilla, muhkea nuotio elvytti meidät uuteen virkeyteen, ja sen liekeissä valmistimme aamiaisemme, jonka nautimme auringon katsoessa päältä. Yömajamme siirrettiin jälleen oikeaan elementtiinsä, tavarat sälytettiin kokoon, me nousimme veneeseen ja viiletimme itää kohti erään salmen suulle päin, joka jakaa Pul-tson uoman kahteen syvänteeseen.

    Leveys oli näillä vain n. 60 metriä; eteläisessä syvänteessä oli vesi pienistä äyriäisistä monesti värjäytynyt milt'ei punaiseksi. Kulkea mutkittelimme lounaaseen päin emmekä tavanneet 14 metriä suurempaa syvyyttä. Nyt nousi luoteesta aika vankka puhuri, joka pani aallot hilpeästi väplättämään ja kohisemaan veneemme laitoja vastaan. Jospa vain saisimme lounattuulen, niin kelpaisipa sitä lasketella herroiksi sovittuun yhtymäkohtaan. Saatammepa kotvan aikaa varrota rannalla! Se on somasti kaartunut ja sillä on neljä pengertä, kukin noin 2 metriä korkea.

    Paluumatkalla kaakkoa kohti luodattiin uudella linjalla, jonka suurin leveys oli lähes 19 metriä. Nytpä meillä oli suotuisa laitatuuli, me laskimme airot veneeseen, vedimme purjeen mastoon ja kulkea viiletimme salmea kohti. Meidän juuri lipuessamme sen itänokan editse pistihe rannalta näkyviin ratsasmies muutamien vapaitten ratsujen sekä useampien jalankulkijain kera. Se oli Muhamed Isa, joka oli kiirehtinyt vastaamme. Nyt sai Rabsang yrittää soutaa Rehim Alin asemesta; mutta hän liikutteli airoja niin taitamattomasti, että otin vanhan soutajamme jälleen armoihin.

    Sanoimme hyvästi pelastusseuralle ja ohjasimme kulkumme järven pohjoiseen syvänteeseen, jonka syvyys oli korkeintaan kolme metriä. Sen pahempi kääntyi tuuli nyt pohjoiseen ja tuli niin kylmä, että niinä kahtena tuntina, jotka meidän vielä piti kulkea pohjoisrannalle päästäksemme, palelimme kuin koirat.

    Muhamed Isa oli tuonut meille sen ikävän sanoman, että leiristä n:o 23 oli jälleen kuollut kaksi hevosta ja yksi muuli; illalla kuoli sitten vielä kolmas hevonen. Muuten oli karavaani leirissä n:o 25 tervennä ja hyvällä tuulella.

    Kello kuudelta olimme jälleen "kotona". Syötyäni nälkääni kelpo illallisen, haastoin Muhamed Isan ja Sonam Tseringin puheilleni.

    "Kuinka monta hevosta meillä vielä on?"

    "Neljäkymmentä."

    "Entä muuleja?"

    "Neljäneljättä."

    "Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?"

    "Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat henkihieverissään, samaten muuleista viisi."

    "Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?"

    "Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme nykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät saavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa tulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!"

    "Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut vielä ovat pelastettavissa."

    "Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib."

    Karavaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.

    Kello seitsemältä alkoi taas myrsky -- se oli jo kolmas ilta, jolloin meillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin tuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun, lopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme, riepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat ruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta.

    Ne asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin yhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat, kunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat varmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten sydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä Tanksen ja Lehin luona.

    Illalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana, mutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin hyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin liikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen jääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin sanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan vuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman oheneminen ja laitumien laihuus.

    Tuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni tunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla kantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki esineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan turta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja hevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin liikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin edustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana kuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä raadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin suihin.

    Maaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy voimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on usvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa, näemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin tulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon kynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä olevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin asti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa pienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.

    On vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan, kuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme itsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin läpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä enää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne turkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan hevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi hevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja lihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.

    Kun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä kamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen nuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken pakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa määrässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa jälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat.

    Muhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät Dangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää jälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa.

    Tyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää epäilemistäkään -- meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä surkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme voineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää meitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila jännittyi päivä päivältä.

    "Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes ensimäisten paimentolaisten luo!"

    "Sahib, vankimmat niistä elävät vielä."

    "Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän perästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa."

    "Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'"

    "Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt kestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven lounatmyrskyt!"

    Lokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: "Mitähän saammekaan kokea tänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja tämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen."

    Aukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta hiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa kivilajia. Kaakon valtias, "Deasyn ryhmä", tulee yhä lähemmä.

    Jäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana, sitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi kolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä etsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät elukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön rauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä niillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse löytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme niille tarjota.

    Lähestymme nyt aivan pientä suolatonta järveä, jonka partailla niin hyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen pinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan korkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli Deasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina jäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä, niin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa telttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei voinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat muistoja Wellbyn täällä-olosta.

    Tundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan vartaassa paistetun "shishlikin". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän oli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin Kashgarissa, ja oli taitavampi kuin "musta mies", joksi Muhamed Isa halveksien oli Manuelia nimittänyt.

    Saman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa rukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat yhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja Tashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte he saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään "hadshin" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä, 7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen pyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin.

    Heidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti loppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja Tibetin kartalla. Sen täytyy meille onnistua! Oi Jumala, suo meille onnea!

    Ettei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei kenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja seutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa mahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina vihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen jälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä paljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa tunkeutua "kiellettyyn maahan"! Mitenkähän meidän kävisikään?

    Jännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja tulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin rannalle susien luo!

    Lokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen -- eikä Rabsangista kuulu mitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään karavaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä lopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä vaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena, loppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä jatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja dshapkakia.

    Tunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman pysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin voimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä ensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme kohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava monien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä nykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on meidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä tarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä, valiojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka.

    Miten suurta ahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!

    Veripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui nopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina kuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28 voitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni -- 22,2 asteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet repineet? --

    Mutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana, kumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut sen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen järven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan kuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet osottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta susilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle mutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen.

    Hevosesta oli nähtävänä vain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan järvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat palanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän kärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä laskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin johtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä!

    Avuton hevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli epätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden kynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi yrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut suonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle, olisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi.

    Se oli oikea sankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin parhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut raskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä järven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta kummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja tulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus Curtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. --

    Me jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta vähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään häkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä pääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä yhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen siirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti "Antilooppi-aukeaksi".

    Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut kahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson sangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa pitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka etelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta ruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen lähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme.

    Heti kun taakat on juhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että kolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää riipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu pitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat eläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli myös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava; kuolleitten luettelossa sen numero oli 25!

    Muhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän on huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä aamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma on meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen pienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat aneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen numerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme Kven-lun, milloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina huippuina.

    Kello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan lukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä kirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen peilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta ruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello 8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille tervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi paremmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina kaikille taivaan tuulille.

    Lokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä leiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas vainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne seuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti lisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija on vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät meille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat maahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän kanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.

    24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin syynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia tibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen.

    Vesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.

    Nyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn ja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on konsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen retkikunta.

    Paksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä suupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse ylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme näemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä suurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan jalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven etelärantaan.

    Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään kauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven rannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat kuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä matkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema lumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä pitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla tanssivat valkeat haikarat.

    Itäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin asti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin tahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin.

    Siellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de Rhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä toiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan poikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta muuta nimeä kuin "Unexplored"! (Tutkimatonta.)

    Kahdeksas luku.

    Tuntemattomassa maassa.

    Keskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan telttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos ajamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat ja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten, annoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti pöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.

    Lepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla on lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta.

    Lokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17 päivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja ladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan suuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin, teetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa

    • väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä

    huolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja lauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen, huikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että olimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia vaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä, Dangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä kuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen matkaa jälkeemme.

    Yöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas ja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa n:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli laiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me suuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen se pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko Pohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme leiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.

    Punaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa tunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva näköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa tähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet tiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön päätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän käännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono hammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen.

    Sen huippujen välillä näkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi, ne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka oli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen tukalalta.

    Nyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253 metriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun; se oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui viimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun, joka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan malttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.

    Leirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme jaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä vuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi, mutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet valittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin kärsimme veden puutetta.

    Tavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli lumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli maa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle hankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa ja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon maantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan presidentin nimen mukaan "Lake Markhamiksi", vallan syrjään näköpiiristämme.

    Jälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään punaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen silmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin sotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen jotakin epäiltävää karavaanin jälillä -- se on kuudes muulivainaja.

    Se on lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se on vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet loistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat karavaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta kaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin hyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset tulevat.

    Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet vapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä karavaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin -- vaikka turhaan -- että niistä vielä olisi tullut kalua.

    Jälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin

    • kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin

    kauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta, ja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä lopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä pystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen ammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella laakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja pystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä tähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. "Pelkkä sokkelo pikku vuoria", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa.

    Me olimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain 29 hevosta ja 30 muulia. "Vankimmat eläimet elävät vielä", lohdutti Muhamed Isa.

    Lokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen hevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat siinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla!

    Meidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla puolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli vesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2)
    Author
    Sven Anders Hedin
    Release date
    December 20, 2015 [eBook #50728]
    Language
    Finnish
    Credits
    E-text prepared by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 22, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
          Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50729
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2)
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 1 (of 2)
    
    Author: Sven Anders Hedin
    
    
            
    Release date: December 20, 2015 [eBook #50728]
                    Most recently updated: October 22, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50728
    
    Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #50728. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 50728
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.