← catalogue

Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

by Sven Anders Hedin · Finnish · Gutenberg #50722 · 490,525 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Author: Sven Anders Hedin


        
Release date: December 19, 2015 [eBook #50722]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50722

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AASIAN ERÄMAISSA: KUVAUKSIA MATKOILTA KESKI-AASIASSA JA KIINASSA ***

AASIAN ERÄMAISSA

Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomensi Uuno Helve






Werner Söderström, Porvoo, 1900.




SISÄLTÖ:

  1. Pekingiin.
  2. Kirgiisien aron yli.
  3. Pamirin poikki.
  4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös.
  5. Vesillä pähkinänkuoressa.
  6. Aavikolle lähtö.
  7. Kuolonhiljaisuuden koti.
  8. Vedetönnä.
  9. Vettä.
 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa.
 11. Viimeiset kameelit.
 12. Vaarallisia kulkupaikkoja.
 13. Muuan haudattu kaupunki.
 14. Kuoleva joki.
 15. Villin kameelin kotimaan poikki.
 16. Lopultakin Tarimin rannalla.
 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä.
 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä.
 19. Muuan tyly herra.
 20. Muuan jälkilasku.
 21. Karkaus ja käräjät.
 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden.
 23. Tapaamme taas ihmisiä.
 24. Tanguuttilais-rosvoja.
 25. Määrän päässä.
 26. Kotoisille rannoille.




1.

PEKINGIIN.


Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti
Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja,
parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä
sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä
lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri
sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa.
Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin
tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan.
Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin
vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä
sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain
toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.
Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin
olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle,
hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä
nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin
pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä.
Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan
keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman
korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja
hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän
tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni
tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme
pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä,
mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin,
aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä
vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita,
hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli
minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja
Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä,
etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla
melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa
suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin
seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva
tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin
näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä
kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus,
mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren
hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua
olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella
edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä
puoliskosta, käynyt _Isfahanissa_ ja _Bagdadissa_, noissa
itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean
_Demavendin_, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän
Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin
_Tashkentin_, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa,
joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin
läntisimpään kaupunkiin, _Kashgariin_.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon
rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset,
jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas
jääpantsari, vartioivat salaperäisen _Tibetin_ portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin
saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman
maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä
tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut;
ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti
minua hyvää kyytiä itään _Orenburgia_ kohti.




2.

KIRGIISIEN ARON YLI.


Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja
tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma
kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita
kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja
tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki
olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli,
kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole
rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai
kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: _tarantassia_,
nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai
kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista _Tashkentiin_
206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä
pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa
peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai
lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman
tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin
jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi
käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja
kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin
muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa
käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta
on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin,
järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle
heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla
niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole
istuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla
hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin
ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää
saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja,
muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet
vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella
asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi.
Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken
sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on
viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja
lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen
sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin
siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19
vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen _buraani_
(lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut
lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot
ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni
tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita
usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä
matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit
pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta
hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui
iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme
jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja
tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin
taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta
lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä
avautuu valtava, tasainen _Kirgiisien aro_. Tällä arolla asuu harvassa
kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan
siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat
ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat
tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa
_kamishiruoko_ läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin
hiekka-aavikoilla kasvaa _saksaoli_ takkuisina pehkoina, jotka monesti
ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria
kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä
kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa _äidissä_ (telttakylässä) tietää
varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja
matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan
ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden
rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä.
Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja,
"ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi
rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine
karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä;
siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000
lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella
tässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja
tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit
silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan
tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä
kansaa. He rakastavat nimittää itseään _kaisakiksi_, urhoolliseksi ja
sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä,
jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä,
jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu
olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja,
joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta
ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan
hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät
vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä
kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa.
Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta
äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa
vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi
suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan
saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan
pallon muodon.

Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään.
Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät
uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen
elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa
kaikki.

Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään
vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun
pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden
asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin
valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen
yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin
pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa
teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli
aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella
untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.

Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko.
Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena
kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla.
Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä
hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei
ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka
tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja
jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua
purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa
minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön
varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on
puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo
väreilee yli kirgiisien kotimaan.

Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme _Kara-kumin_
(Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan
päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin
Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin
keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille,
missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän
vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin
saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä
kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita
ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia
särkkiä.

En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului
hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen
kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin
troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta
hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan
ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.

Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi
istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot
juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka
vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on
kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla
tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.

Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin
turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo
katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa
asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei
saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti
piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja
kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää
mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia
sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun
sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä
kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi
troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko.
Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon
ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien
ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa
pitkin.

Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain
jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka
oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä
kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin
asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi,
saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi
viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on
tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia,
sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi
mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat
ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne
pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta
ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi,
etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.

On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla.
Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä
pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla
ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia
vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja
tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja
vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain
sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman
päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän
koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.

Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät
harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja
raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1
p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä
kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä
tarantassiamme.

Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä
tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta;
kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja
kynttilät.

Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari
hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi
minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin
jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien
pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin
kadulle.

19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5
leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111
jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut
kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt
seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, --
lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen -- ja nyt joutunut maahan,
missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona
oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.




3.

PAMIRIN POIKKI.


Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta
matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan
Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta
tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan
etelään ja kaakkoon, _Pamirin_ jylhään ja hyvin vähän tunnettuun
vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin
Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.

Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin
seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on
sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja
syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa,
kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman
korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria
"maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset
katselevat koko muuta maailmaa.

Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua
lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he
omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan
iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä
äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne
uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla
kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista
mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä
asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista
minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia",
valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle
myöskin suosituskirjeen _Pamirskij Postin_, erään Pamirinmaan
keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.

Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki
olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli
mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat
sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta
tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani
kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa
haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot,
joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin
suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet
nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin
äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia
lisää ja pakata uudelleen.

Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin
ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e.
pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä
kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita,
kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja,
koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille,
kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein
rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai
ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin
erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.

Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä
miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta
oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka
talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.

_Tammik. 25 p._ 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja
matkustin _Margelaniin_, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana
maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja
tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.

Eräältä vanhalta sartilaiselta [_sarteiksi_ nimitetään Turkestanissa
asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja
seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä
kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten
Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en
tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta.
Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli
saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja
paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), _Rehim Bajn_, joka
lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi
miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon",
mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli
vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan
Kashgariin.

Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla
Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli _Islam
Baj_, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras
palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta
seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua
kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun
ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan
suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä
pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä
Aasiassa odottivat.

Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla
janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani.
Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän
johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi
uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän
teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi
niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla
ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.

Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan,
kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset
matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja",
nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi
sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja
nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.

_Helmikuun 22 p._ läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti.
Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa
jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja
viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut
tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen
ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.

Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä,
djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja
ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse
jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit
eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui
sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini
verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja
luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja
vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua
sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella
Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35
virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli
900 m korkeudessa täällä jo ollaan.

Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa
vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta
autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen
pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä
sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti
vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi _Jolltji_ eli "tieltä
löydetty".

Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon.
Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten.
Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta
kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se
olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku
vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista
kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka
kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä
korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin.
Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria
kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin
jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.

Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen
peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja
jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät.
Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun
telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä
huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui
pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson
pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi
jokeen.

Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa
kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin
vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta
taluttamalla -- en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.

Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson
synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet
valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa
montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä
Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin
kestänyt.

Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä
oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme
verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien
syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja
niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen
piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos
hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas
jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi
ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla
uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni
kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin.
Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani
saanut.

Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli
olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin
miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa,
kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen
ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista
tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme
Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine
tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan _Tengis-bajn_
solaa.

_Helmikuun 26 p:n_ yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden,
rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä.
Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. _Karakijan_ luona tulimme
ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa
astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut
vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa
(80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas,
kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat
uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään
peittämillä ja syvänteesen viettävillä.

Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat
kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot
vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa
menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän
vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia
maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja
sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja
suurenmoista luontoa.

Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli
niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen
pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko
laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen
reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi
tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn
hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin
niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös
työntämässä.

Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa
vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli
vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein
kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät
lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten
taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen
vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli
kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn
karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin
jurtti.

Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt.
Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua
ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja
sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä
kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.

Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna
läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli
paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä
jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli
lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen
poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva
porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas
aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.

Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, _Kara-kir_, joka ilman ja
tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin
merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen
polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa
voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki
kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan
ihaillen hurmaavata maisemaa.

Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa,
laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin
pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä
olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä
huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään,
petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja
lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat,
että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin
olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon
valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta
jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan
jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät
luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.

_Maaliskuun 4 p._ satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun
peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja
taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani,
tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi
sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat
etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos
jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin
syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein
kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.

Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet
laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.

Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit
ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja
näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa.
Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien
vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle
pohjalle.

Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa
kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu
hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän
aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse
enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on
taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin
pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä
paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.

Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein
syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, _Ak-Bajtalin_ poikki, tulemme
tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä
lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen
luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme
lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten
lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni
_Sajtseff_, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on
huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on
laitettu jurtti.

Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin
päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista,
tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin
yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää
komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on
kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle
kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla",
3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä
Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden
vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.

Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen.
Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien
vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen
kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna
ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja
vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton
tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään
Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö
ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun
upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää
että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla
pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti
koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.

Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat,
laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein
kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin
etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa,
mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on
posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.

Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat
kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki
seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä,
sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea
jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun
muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä
muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin,
minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.

       *       *       *       *       *

_Huhtikuun 7 p._ läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten
upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi,
suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.

Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä
kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä.
Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla
minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen
ominaisuuksia.

Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei
kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren
huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui
jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli _Mus-tag-ata_,
Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä
korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen.
Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä
lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi _Pieni Kara-kul_, jonka
samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan
naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli
houkutteleva minut näille seuduille.

Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen
rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta
sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän
päällikkönsä, _Togdasin Bek_, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä
sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit
osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut
luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin,
_bajgan_, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa
neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan
ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen
111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana
ja muhkeana istui satulassa.

Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta
asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen
eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta,
sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja
vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat
heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli
kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle
lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun
aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat
minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja
tarjosivat "dastarkhania".

Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia
juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä
vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin,
että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään
outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he
puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin
nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän
luottamuksensa.

Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät
ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän
jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan
seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen
kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "_siss iudi kirgiss
bo olldiniss_, nyt teistä on tullut kirgiisi".

Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli
matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat
sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä _Jolldashiksi_
(matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten
ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat
koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään
koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme
kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä
uskollisesti.

Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut
sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja
niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai
syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki
ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman
kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä
parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa,
herätti _Jolldash_ hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli
vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli
ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.

Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti
pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia
leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut
arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme
aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin
koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja
vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää
hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.

Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi
siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia,
jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän
hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä
ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui
istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen
vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat
olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.




4.

JAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.


Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas
halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin
yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka
olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään,
ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös
jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat
eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää
korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena,
jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan.
Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen
rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi
vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi
ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat
kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta.
Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita,
kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e.
Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.

Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit
Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta
kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston
läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen
oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen
sahan jyske.

Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa
ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä
Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme
tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen,
alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen
navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien
rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha
ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui
jakin lannasta tehdyllä tulella.

Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana
tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme
piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin
keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen
katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta
kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi
Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen
sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan
vuorella.

Seuraava päivä, _huhtikuun 18 p._, oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma
oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain
kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä
jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä,
jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta
lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä
ihanimpia tauluja.

Tultuamme _Jam-bulak-jäätikön_ kalliosolaan pysähdyimme lepäämään.
Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret
olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan
kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa
portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta
jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.

5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että
meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla
varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten
poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien
vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme
sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt,
sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.

_Huhtikuun 19 p._ riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli
leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä
kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta
ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden
kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja
sydäntä ellosteli, saivat levätä.

Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön
kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä
320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama
meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä
päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä
vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen
yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.

Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti
mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä
ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha
silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme
ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että
minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs
suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni
myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi
mitä loistavimmassa auringon valossa, -- ihana näky niille, jotka
saattoivat pitää silmiänsä auki -- sai tällä kertaa jäädä rauhaan.

Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä
korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin,
johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin.
Täällä sain venäläisen pääkonsuli _Petrovskijn_ vierasvaraisessa
talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä
täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki
tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se
ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana
suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen
Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien
kirgiisiläisystävieni luo.

Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen
jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella -- "firnissä",
niinkuin sitä nimitetään -- olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan
pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta
ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.

Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla
jakilla läksin _heinäk. 27 p:nä_ itään päin ensimäiselle tutkittavalle
jäätikölle, _Gorumdehille_. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle
pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme
pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä
jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni,
lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan
lakeen.

Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston
väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja
[moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu
jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein
häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja
kirkkaammilta niiden värit näyttivät.

Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan
tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli
möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin
koloihin, kuitenkaan kompastumatta.

Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään
pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta
ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas
eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää
ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan
seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin
pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento
ehdottomasti kaatuisi.

Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen
hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja
silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan.
Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta
jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti
äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole
huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten
kulkuaan hiljaa hölkytellen.

Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme
kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin
jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on
muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein
kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä
pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä
rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen,
missä valkoinen jää alkaa.

Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan
teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean
jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä
johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka
paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä,
tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin.
Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän
möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja
etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä
viljalti karttuu vettä joka haaralta.

Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa
perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet
suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.

Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen
alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet
vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma
näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta
ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken
halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta
kuin pölyä sankkoina pilvinä.

Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta,
seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla
kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina
kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa
nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan
tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.

Niin elettiin _elokuun 5 p:vään_ ja kun olimme liiankin hyvin
huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei
meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua
lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi
juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta
rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa.
Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä.
Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet
tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.

Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla
kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken
oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja
illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän
korkean valtaistuimensa ympärillä.

Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin _elokuun 6 p._ klo
puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä
seitsemän muhkean jakin kera matkaan.

Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin
esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan
aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput
näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen
leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä
himmentänyt.

Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä
auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes
aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.

Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m
korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä
oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo
nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja
viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin
taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman
huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.

Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m
korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä
paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain
siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja
hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä
ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen
miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan
jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät
koskaan livenneet.

Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta
kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se
lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se
vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina
loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti
silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi
kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat,
että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan
mustaksi.

5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät
jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He
eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat
väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.

Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa.
Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he
ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat
miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti
vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä
lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut
kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta
satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin
mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä
vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua
ollenkaan rasittaneet.

Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut
paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä,
että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim.
ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman
pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin
olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa
kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan.
Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani
jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten
lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan
ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.

Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen
lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja
taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että
päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta
kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään
ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta;
jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.

Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi
vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät
jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä.
Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään
tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia
lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä
lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.

Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille
lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna
lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren
juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He
kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä
rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja
kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan
muuttuvan osittain jääksi.

Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas
omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin
ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä
olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme
seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme
syötävine antimineen meitä odottivat.

Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi
muutimme leirin _elokuun 8 p. Tergen-bulakiin_.

Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta.
Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä
siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa
suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on
se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan
kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.

Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin
sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee
eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan
petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja
sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea
näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke
lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.

Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin
kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi
tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.

Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten,
milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat,
pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä
vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää
toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä
jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä
vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun
viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä
sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.

Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle
mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan
ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein
se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan
veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä,
mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin
loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.

Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi
raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto
on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta
yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on
kirkas kuin teräs.

Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä.
Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä
ujta. Päällikkö _Togda Baj Bek_, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki,
tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25
asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo,
puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä,
sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului
olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä
laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia
lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa
mukaansa.

Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa
ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen
vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä
vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista
suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä
olevaan yksinäiseen kotiinsa.

Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat
liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia
varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.

Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka
kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli
oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin
jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat
näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja
ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.

Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko
suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi
kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina
auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä
kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.

Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin
kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän
valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea
jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan,
virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että
on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja
hedelmällisempiin seutuihin.

Mutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut
aikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. _Elokuun 11 p._
varhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa
nousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä
puhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000
m korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa
mahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka
Togda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä
polttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja,
joita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.

"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden
musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös.
Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni
voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä,
jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin
kolme miestä piti tapahtua.

Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa.
Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi
pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki
näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja
rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta
kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa
jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua
rauhassa kädet taskussa.

Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin
Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä
tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset
kielet riippuvat vetisinä turvasta.

Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin
silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme
noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja
ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt
suuremmat määrät.

Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään
alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan
tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon
tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä
yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.

Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta
puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas
ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet
syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa
vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona
pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä
ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä,
ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.

Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös
kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin
semmoisen eläimen luuranko.

Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena.
Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme
yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle
alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa
monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.

Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät
tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi
kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat
molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai
saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat,
että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme
niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat
lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.

Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa
usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että
meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se
kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen
jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.

Jäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja
eläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin
vähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä
vuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.

Pantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme
yhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella
laella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon
etumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea
takajalka, sarvet ja tereskikimput.

Se oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja
riippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja
puuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä
vaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva
halkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.

Siinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat
köysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin
jakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten
onnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän
matkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui
ajoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi
suistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin
pidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä
olevaa jäätä.

Havaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin
rastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä.
Pahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen
ja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme
varovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille
mahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön
uomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno
tai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme
neuvottelua.

Lunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli
pingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin
kohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat
puhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi
näytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen
kuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät
kirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli
muodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin.
Syvin näistä halkeamista oli 6,8 m.

Ilta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä
paluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut
löytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä
kohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman
apuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme
kaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää
liukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi
pinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi,
-torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi
ihmisvoimat riittäneet.

Noustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä
molemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt
vielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.

Sunnuntaina _elokuun 12 p._ lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä
epäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen
pilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu
vieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona
ja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin
milloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi
moreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi
päivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut
yksinäisyyttä.

Eikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten
nähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa.
Päivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.

Saatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa
ilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon
teetarjotinta, joka päivät päästään "nääntyi" samojen ruokalajien alla:
"tjisslikkaa" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa)
"ashia", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä,
osaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan
niin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja
leipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli
vuotta, aina Pekingiin saakka.

Jonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja
aika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia
herkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja
pysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani.
Teetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän
tarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa
olin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä
enemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että
koko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi
jäätikköretkillä ollut piippua toverina.

Niinä päivinä, joina sää pakotti meidät "sisällä" pysymään, oli minulla
aina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.

Jurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin
kotonaan. Keskellä "lattiaa" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty
tuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä
oli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla
arkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut
tavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja
ruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita
y.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin
aamiaisellakin.

Paneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän
valossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta
täällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän
mieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin
välinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja
sitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli
herättämään seuraavana aamuna -- tuulipa kuinka kovasti tahansa ja
ulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.

Varustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä
kuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis _elokuun
16 p._ neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä
kapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan
noudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia
tehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän
vieressä.

Kun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen
suuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana.
Ylempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä
ylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin
paikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä
olisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan
satanut lunta.

Islam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p.
pysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien
saavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä
paikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit
sidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka
yltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat
niin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin.
Se oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei
ollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne
yksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.

Vaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi
jurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se
kytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen.
Illalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin
tuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja
rakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin
ulkosivujen ympäri.

Alussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta
suuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme,
mutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja
vain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi
suli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas
jääköntäksi.

Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä
oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka
sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet
enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen
korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja
alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen
unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun
lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset
hengenahdistus-puuskat.

Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean
raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja
selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä
eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä
havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin
minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa
korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän
kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.

Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka
lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon
korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja
järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka
vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme
astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m
syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.

Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan
auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat
jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun
auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla.
Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren
huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes
tuota pikaa sekin pimeni.

Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus
ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin
häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa
ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa.
Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea
pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne
vierevät alas pantsarijäästä.

Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia
vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät
riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu,
vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai
narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme
kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen
kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt
polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina
surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.

Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo
aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka
suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää
jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä
välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta
kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että
vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja
musta vuori alkaa.

Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön
huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat
pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan
jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina,
muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja
muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.

Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä
ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka
tuhansina muotoina vilahtelee ohi.

Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta
kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry
saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei
kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne
valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on
jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön,
kylmä, laidaton maailman avaruus.

Teltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa
kyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta
sanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat,
ja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen
kirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja
huopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan
kaikista raoista sisään.

Yö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla
kyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli
ruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta
nöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti
tunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään
nukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta
heräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä.
Miehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä
kiihtyvän päänkivistyksen tautta.

Lopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta
kuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren
sivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta
ympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet,
laahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli
viritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei
kukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen
lämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä
maistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa
pälvessä kuin edellisenä iltana.

Huippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi
ajatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan
kiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään
halkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja
vastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin
eksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla
olevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni
käskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan
virkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa
ja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan
peruutuskäskyn.

Jos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti
mieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen
suojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten
läpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään
mennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin
yhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme
kirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien
selkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä
oli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten
läpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä,
sukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin
möhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.

Satulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa
huonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa
heittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja
heilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja
kekseliäiden temppujen kanssa.

Ihanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas
katsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin
huipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva
päivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas
liikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen
uneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme
olleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.




5.

VESILLÄ PÄHKINÄNKUORESSA.


Neljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta
Mus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli
viikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta
kukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi
tahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.

Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin
Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä
päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi
ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei
ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet
kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin
laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin
pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä.
Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.

Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi
väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista
huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen
kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään
selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta
pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se
liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin
hyvin.

Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi
tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua
kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen
luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.

Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi
aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven
yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet
peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana
uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.

Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni
läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti
rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat
punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis,
ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.

Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi
lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto
tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle
nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo
arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää
halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli
yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.

Hullunkurinen alus se oli, joka _lokakuun 3 p._ laskettiin veistämöstä.
Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja
puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat
ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli
joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut
sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli
purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden
vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta
eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.

Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään
pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat
suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä
lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi
veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek
ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.

Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet
ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä
nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt
ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija
Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se
kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän.
Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja
vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o.
kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.

Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja
vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään
mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun
toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa
yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina
laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se
aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen
itsepäinen kuin jaki.

Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin
jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten
myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän
menettelytapaan ryhdyttiin _lokakuun 4 p:nä_, jolloin hevonen hinasi
venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä _Muhammed Turdun_
kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi
minulla oli vankat turkit ylläni.

Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä
kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet
ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy
hevonen. Keskijärvelle se ajelehti -- rantaan oli pitkä matka.

Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto
loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan
päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli
nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli
meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi
loi vettä henkensä edestä.

Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset
vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja
venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja
hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat
valkoiset lakkipahat päässä.

Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien
yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät
tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan
päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida
jälellä olevaa matkaa.

Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän
olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt
kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut
eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi
kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.

Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat
vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä
vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin
pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut
koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren
roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.

Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi
ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme
alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa
järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat
luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni
ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa
metriä.

Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen
venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli
nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin
vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli
pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli
huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi
meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön
aikaan leiriin.

Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan
kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani
siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun
työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet
antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty
kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi
herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos
venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja
ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.




6.

AAVIKOLLE LÄHTÖ.


Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan
ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut
toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan
luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni
itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.

Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän
Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki
_arbassa_, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta,
niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen
eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin,
josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun
niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin
Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja
lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.

Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä
käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä
toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko _Takla-Makan_, mahtavan
Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea
aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka,
joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin
ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa
voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin
ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä
joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa
ollessaan muutatin leirimme _Merket_ kylään Jarken-darjan itärannalle.

Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja
odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa
oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä
vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet
koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla
saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään
tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi
hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka
isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.

Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat
selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja
nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista,
jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat
suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja
tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain
huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita
sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä
löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?

Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla _täytyi_ olla joku
alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, -- kuinka
syvällä se sitten lienee ollutkaan -- jolle ne perustuivat, eikä niitä
ollut halveksittava.

Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka
päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne
lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut
tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen
syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.

Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset
hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana
lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka
olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo
maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.

Viimeinkin Islam ja Jakub palasivat _huhtikuun 8 p:nä_. Kauvan kauppaa
hierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa
ostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia
180 markasta kappaleen.

Niiden nimet ja ijät olivat:

_Ak-tuja_ (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, _Boghra_ (Uros) 4 vuotias,
_Näär_ (Korkea) 2 vuotias, _Babaj_ (Ukko) 15 vuotias, _Tjong-kara_ (Iso
Musta) 3 vuotias, _Kitjick-kara_ (Pikku Musta) 2 vuotias, _Tjong-sarik_
(Iso Kimo) 2 vuotias, _Kitjick-sarik_ (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.

Emme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista,
nimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja
kulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis,
valkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä
roikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli
tavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin.
Näär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä
lähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä.
Muut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet
kauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.

Kameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä
talvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne
näyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli
hyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj
oli myös ostanut sylyyksellisen "arkkania" (kameelinvillanuoraa)
matka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.

Isolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja
saivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä
viimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden
kameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden
suurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme,
Jolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin
ensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi,
hyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä
villatukun kiskaistuksi.

Jarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa
miestä: _Muhammed Shakin_, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli
tottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi
lähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja
lapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja
rehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme
eronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun
onnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän
aina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien
maatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha
levisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.

_Kasim Akhunin_, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa,
asuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna
kameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen,
lujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja
kodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.

Mutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille
siksi _Kasim Akhunin_ Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed
Shahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä
neljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja
silloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma
kuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä
osaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi)
erottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja
täysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten
muuttanut.

Hänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli
raaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti
kannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi
hyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että
tämä oli nimitetty "karavaaninbashiksi" eli karavaaninohjaajaksi ja
muiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä
hänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta.
Mutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä
arvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta
kokemuksestaan tunsi aavikkoa.

Paitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka
myöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti
meidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa
kanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta
kun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli
oikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla
ratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan
ristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin
kimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat
laskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota
ympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon
nokittavaksi.

Islam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista
kalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon
työaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman
hedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien
elatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se
kuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos
matkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman
virkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan
kulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella
maalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.

_Huhtikuun 9 p._ tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin
sullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä
rautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87
ja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis
yhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä
soikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen
Intiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen
ohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja
kaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.

Jo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla
elämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja
ruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin
taakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain
maahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin.
Siihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat
kiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin
varmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri,
joten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat
kuormasatulan kehyksenä.

Meillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi,
varsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia,
jauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita,
turkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta
matkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi
valokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja,
kokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea
yhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita,
kolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa
arkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä
kahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko
lailla raskaat.

Kameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin
nenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi
solmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu,
aukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka
estää sitä luisumasta irti.

Neljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja
jälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa,
joten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan
saatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka
ilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja
maanlaadusta.

Islam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen.
Boghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia
tieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka
leiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille
arkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä
istuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.

Kevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä
lukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui
päivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla,
kärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa
aasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä
kaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä
on hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä
hymyilevältä keväältä näyttänyt.

Tyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat
pitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot.
Hetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset
seisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota
lähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä
tälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan
kalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin
karavaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan
odottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta,
tehty ikuiseen hiekkaan!

Mentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala
rytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi
turpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin
peltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä;
näistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa
myöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja
kuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta
kameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui
pitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien,
oltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja
sen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät
lauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies
taluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.

Minä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli
erinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein
hirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille
vaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään
haittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat
vastenmielisiltä.

Jätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme
tasaiselle arolle ("däshtille"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja
viitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin
näkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita
hiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina
tuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi
suolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä,
mataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana
oli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me
vesiuurroksen luona pysähdyimme.

Puolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin,
jotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat
jäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin
irralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja
eläimineen näytti aika somalta.

Astuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan
intialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin
asiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen,
jonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja
munia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle
ja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona.
Koirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan
siis ylen hupaisa maalaiskuva.

Jos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin
lähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden
sijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen
luettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät
matkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme
hiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat
muodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen
pohjoisesta etelään päin.

Koetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli
mentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit
kaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt
niiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen.
Semmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten
vastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.

Kolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa
kaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa;
odotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni
lätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat
tarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.

Vielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin
ruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja
suolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja
munankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä
kaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä
harvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin
pakattuna vasussa.

Poppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat
alkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan
kameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät
karttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin.
Kuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia
ja kellastuneita lehtiä kasautunut.

Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin
kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet
tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne
lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat
siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja
paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.

Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji,
oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi
hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti
rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti
talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä
tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.

Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli
telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi
vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan
mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen,
mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa,
100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä
nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin
ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia
toteltava.

Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka
tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta
kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä
yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut
muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi
vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän
tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi
omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.

1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat
niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne
sidottiin kiinni.

Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana
karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan
olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä.
Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin
Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi
hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme.
Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.

Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m
pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli
viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä
kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen
lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja
sisälmyksiä.

Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä
tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän
kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin
uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä
oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta
silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta
omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin
jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki
niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen
neljä munaa levähdyspäivänä.

_Huhtikuun 16 p._ painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei
mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen
yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme
epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on
ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja
jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä
sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.

_17 p:nä_ näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren
kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia
ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me
näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja
usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä
kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin
lähestyessä.

_Huhtikuun 18 p._ koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi
harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan
vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme
metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.

Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä,
kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt.
Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien
alla ratsastaessaan.

Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen
rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa.
Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta
jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.

Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden
yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen
tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä
huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen
päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä
laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa
hanhia uiskenteli suurissa joukoin.

Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.
Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden
puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.
Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.

Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman
sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee
ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi;
vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.

Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas
satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut
maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi
kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme
lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle
hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.

19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet
vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen
murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen
pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren
pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita
toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava
osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä
yhdeksi järveksi.

Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien
alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen
lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä
leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen
ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.

Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme
vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja
aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda
täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana,
käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon
puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.

Muutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla
hylätty ruohomajakin ja kun _huhtikuun 21 p:nä_ jatkoimme matkaa itään
järven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien
toiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan
poppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet
luulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet
noudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli
joku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi
mainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä
se mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja
tie päättyi. Metsäkin pian loppui.

Erään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren
välitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova,
harvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat
tasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren
juurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme
kolme hevosta syömästä.

Nyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni
noudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät
läntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan _Maral-bashista_
oleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä
suolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta.
Mies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin
kannattavan.

Hän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne
olevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut
eikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi
kuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy
pisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään
Takla-makaniksi.

Heitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään
ja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori
oikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän
harjaksi, joka painui aavikkoon.

Kun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada
raikasta vettä, käytettiin _huhtikuun 22 p._ lepoon. Kameelit ja
viimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla
kasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli,
ja sieltä oli laaja näköala yli seudun.

Vuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona
kohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään
vuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä.
Kaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi
aavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen
viivan.

Päivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli
täältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen
mukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km
päivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden
päivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme
Jarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä
kymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain
puolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.

Näin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä
aavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa
kuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja
yksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit.
Illan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän
säiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme
varhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.

_Huhtikuun 23 p._ oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet,
ja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven
kaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen
talojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui
maisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin
matkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät
rinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.

Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän
hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi
hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi"
(korkeaksi hiekaksi).

Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki
näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit
kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä
mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu
vähän matkaa taaksepäin.

Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan
kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän
meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia
jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden,
joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan.
Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva
äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se
oli, majesteetillinen maisema.

Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti
minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen
kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli
minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi
aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen
tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei
taaksepäin!

Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen
korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman
vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti
jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että
kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä
tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä
eläimille.

Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin
samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli
mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella
päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän
luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia
harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas
jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat
silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat
juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy
polveen.

Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti
tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki
hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä
uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa,
hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee
äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla
kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet
ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun
vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.

Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra
haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli
puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen
savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit
kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat
tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli
aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.

Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi
teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen
raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan
siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen
auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin
kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä
vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy
pahoin, jos meitä etemmä seuraa.

Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa
hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja
kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne
päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani
minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash
seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle
hengen.

Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme
tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet,
nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista
laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan
lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän
laitumen olevan.

Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät
kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs
hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä
yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.




7.

KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.


Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän
astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi
kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle
harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka
muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen
painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita
yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä
kulkupaikkoja.

Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni
pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään
päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä
hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj
joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä
hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi
meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme
vaikean paikan.

Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä,
helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta
vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia
rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää
suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan
kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas
vilvoittaa ruumista tuulessa.

Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana.
Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin
levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja
takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia
hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia
vuoren selkiä.

Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin,
missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa
kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme
hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle,
käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala
antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan
nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee
tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.

Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas.
Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat
kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku
tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa.
Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin
koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin
kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.

Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin.
Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn.
Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan
purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen
särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.

Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja
leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme
yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa.
Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes
kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit
sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.

Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui
hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä.
Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät
olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He
vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan.
Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti,
että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain
neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.

Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä
enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet
paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka
itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle
järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja
suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat
meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!

Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin
Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia
säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.
Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.

Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka.
Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme
kidutti meitä.

Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista
Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi
lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan
aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut
lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli
purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli
kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi
taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja
Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on
nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.

Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria
niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma
äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo
heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se
olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa
rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.

Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua
tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja
sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti
poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen
haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa
olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli
tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta
Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan
kuului.

Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat
30 ja 35 m.

"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka
kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja
katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän
Khotan-darjan läheisyyttä -- eihän se omiksi iloikseen olisi
uskaltautunut näin kauvas aavikolle.

Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi
eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää
kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan
heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli
täytetty heinillä ja olilla.

Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää
korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen
saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle
teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko
tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?

Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa
minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa
särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis
voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen
nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua
miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui
voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon
valoisammaksi.

Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä
virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän
harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein
silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen
äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä
häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi
kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.

Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla
ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa,
sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.

Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin
korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen
juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä
lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän
_täytyi_ päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.

Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja
aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta
silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä
virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta
vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet
siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria
kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja
elämän keväästä."

Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella
selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko,
riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan
ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka
kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!

Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin
horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa
heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen
leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven
rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu
helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.

Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut
ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea
kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi
istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti
keltaisen hiekan kirpeä heijastus.

Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä
loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt
enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam
Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan
kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat
leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.

Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä
enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja
Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään:
molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät
ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja
tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä
noutamaan.

Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet
tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi
matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain
10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja
pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana
ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.

Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme
tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla.
Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä
suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta
tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.

Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän
sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim
innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun
päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa,
sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen
kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä
kanssa.

Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme
vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi
kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on
kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi
kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.

Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti
yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt
olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan
ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää
ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä
nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille
kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään
saadakseni paremmin tilaa.

Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti
koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4°
lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi
ja virkistäväksi.

Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä
löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m
syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja
kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut
otsansa sitä vastaan.

Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän
paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he
lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin
tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli
kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.

Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin
pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen
suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä
kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin
tulivat kaivoon kurkistamaan.

Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä.
Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me
jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän
täytyy saada.

Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon
ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja
alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, -- -- kun hän
äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi
tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä
on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. -- "Kurruk kum", hiekka on
kuiva, kaikui ääni haudasta.

Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka
aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli
alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai
sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät
salaisuuksiaan ilmaisseet.

Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme
kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme,
hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien
kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja
itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen
unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.

Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken.
Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka
pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen
mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.

Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli
vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa
olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan
hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.

Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää
vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen
päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan
eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä
ja olivat vielä voimissaan.

Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja
sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon
ympärillä.




8.

VEDETÖNNÄ!


Auringon noustessa _huhtikuun 27 p._ uhrattiin kameeleille mitä
uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden
voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden
eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan
juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla
virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja
leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni,
matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.

Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien
särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät
rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä
tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä!
Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta
aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka
muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.

Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti
juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se
oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen
särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut
koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?

Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä
hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin
perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin.
Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta
kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.

Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin.
Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden
tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella
olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun
hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja
mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!

Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti
tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän,
mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin
kuitenkin astumaan.

Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä.
Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi
myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä
joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.

Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä,
missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan.
Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja
uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon
kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti
jano.

Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa
minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa.
Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet
ymmärtämään, että _siellä_ oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi
sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja
pettyneenä.

Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi,
levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien
lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä
merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun
keskipisteenä!

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme
saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se
tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä
harjalla, mihin _15:s leiri_ "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta
puolin ympäröi tukalat paikat.

Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat
kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli
ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka
myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut
mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli
kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan
mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin
varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät
kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!

Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli
oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät
loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka
kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.

Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä
oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja
tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko
huomiomme puoleensa.

Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä,
levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina
tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät
vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.

Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah
selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu,
luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi
tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa
perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin
juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, _ett'emme_
kuolisi.

_Huhtikuun 28 p._ heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn
riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin
ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia
särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten
toisiaan huimassa tanssissa.

Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä
näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes
seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin
myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita
karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.

Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään
emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui
viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.

Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat
tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset
häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn
yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita
kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.

Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin
vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme.
Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti
vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen
puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin
suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta
kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.

Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä
olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi.
Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin
niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla
koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli
riippuu ja sieramet laajenevat.

Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan
kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä
jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa
oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei
päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen
särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen
eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.

Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan,
kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi
pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja
etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä
kolmas matkueemme jäsen hukkaan.

Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta
vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen.
Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja
tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni
tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.

Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme
jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn
kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka
oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit,
perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa
säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä,
pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos
fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.

Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla
matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän
harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin
ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat
korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä
arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin
sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän
harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla
purjehdusvedellä, takaisin leiriin _n:o 17_, mihin arkut jätettiin.

Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten
herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa
ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput
otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.

Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa
"kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme
siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin
vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä
niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja
nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.

Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka
pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan
minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut
miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja
hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.

Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien
ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan
teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja
pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta
osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna
yhtyi karavaaniin.

Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei
elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä.
Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät
sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.

Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät
sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä.
Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja
hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa
katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä
pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.

Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot
soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä,
mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään.
Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen
lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät
surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä
kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli
niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.

Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat,
syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin
raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta,
muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki
pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.

Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin
ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa:
särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan
esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.

_Huhtikuun 30 p._ tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi
vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta
voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden
kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.

Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten
kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin
seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen
vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä
tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta
kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja
siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi
käskenyt heitä herkeämään.

Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä
kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen
yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten
kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten
Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä
polkua pitkin.

Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin.
Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas
"tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen
karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj
tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään
tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin
kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas
mentiin eteenpäin.

Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän
jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki
olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä
vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja
sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen
tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt
meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli
ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa
asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin"
kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä
perästä päinkään selvää tullut.

Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella
päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena.
Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan,
kirjoitettiin _huhtikuun 30 p._ ja kuuluivat näin:

"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme
kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää.
Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen
jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes
apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."

"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä.
Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun
jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah,
jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki,
niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä
auttakoon!"

Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä
kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt
merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten
lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan
rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä
muistiinpanot.

Yö _toukokuun 1 p:vää_ vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja
tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan
kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää
liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.

Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas
toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut
miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja
surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn
lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.

Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt
äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa
kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se
kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se
edes hieman ruumista.

Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen.
Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään
haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin
inhoen pullon eräälle särkälle.

Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet
minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot
soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt
taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?

Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed
Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti.
Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin
etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse
toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot
kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut
ollenkaan.

Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös,
pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä
etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä
minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.

Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt.
Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha
Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta
apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja
henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä
jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko
ajan haastanut vedestä.

Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja
tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän
luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka
riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.

Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän
pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla
voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.

Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen
kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja
matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei
ottanut noustakseen.

Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin
hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi
ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt
astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.

Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja
jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan,
mutta kuormat purettiin pois.

Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä
olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä
levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin
sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja
Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät
varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta
Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät
rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien
kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.

Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5
km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt
enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.

Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella
käännähtämään. Vain nyt -- en ennen enkä myöhemmin -- minä epäilin
tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.

Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja
tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta
katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.

Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät
sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin
lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka
katkerata olikaan herätä todellisuuteen!

Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään
viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan
tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia!
Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja
jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!

Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri.
Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän
tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi
vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä
vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä
vedin huopapeitteen ylleni.

Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani
elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se
punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän
harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut
taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä
päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en _tahtonut_
kuolla.

Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea,
ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin,
kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on
lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta
pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta
heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli
omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.

Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille
päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä
samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään;
molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan
haastoivat puuta heinää.

Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin
hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi
viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa
meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni
ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.

Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli
varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi
hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti
nyyhkyttäen hän ryömi pois.

Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta
poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi
kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.

Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä.
Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja
verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me
tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas.
Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan
uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti
seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä
oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos
joimme sen veren.

Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen
pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja
voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki
luuhun.

Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se
sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä
ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin
maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava
haju löyhkäsi leppärieskasta.

Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.
Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa
Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.
Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se
oli.

Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja
muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja
keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat
sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin
ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo
oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä
hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli
heidät.

Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui
teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli
kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.

Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui
hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen
kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat,
jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina:
muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku
kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.

Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja
kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa
säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin,
mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun
mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä
toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan
tavaroita.

Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan,
ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari
laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä
oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän
patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn,
kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.

Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta
viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku
tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu
lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat
valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita,
matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja,
kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.

Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan
sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä
myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme
paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen
merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.

Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin",
purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien
selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista
kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina
"kigiisiin" (huopamattoon).

Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata
solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.

Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja
niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa
äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut
olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.

Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni
minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota
nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti
särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois
kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa
metsäisten rantainsa välissä.

Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja
ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja,
joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.

Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen
lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen
nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein,
mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen
hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa
astua paratiisin yrttitarhaan.

Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli
koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen
ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista
ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä
päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla
ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien
väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut
pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.

Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia
ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin
hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin
liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään
vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen
itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella
jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.

Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah
sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki,
ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta
tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen
uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava
tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät
jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti.
Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä
poistuin kuolevan vierestä.

Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin
jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.

Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä
kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä
teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet
kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.

Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme
takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin
minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa
etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla
hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä
toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.

Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä
uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla
minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi
toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi
lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme.
Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää
taakseni kääntynyt.

Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin
ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en _tahtonut_ kuolla aavikolle,
olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian
paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen
arvoa niinkuin nyt.

Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän
mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen
kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan
olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin
säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.

Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän
harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan
kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja
kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin
selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta
irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä
kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin
se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän
harjaa kohti.

Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää
niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen.
Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin
poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä,
kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.

Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein
äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten
yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli
tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja
vääntelihe kuin mato.

Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme
saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme
jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja
läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti
minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä
sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului
hyvin kaukaa.

Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä
yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin
lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut
vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä
kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta,
joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki
oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa.
Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.

Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta
läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani,
hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut
käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että
sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan
ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat
riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt
seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen
paikkaansa.

Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu
hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä.
Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset
oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei
vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti
avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.

Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin
viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain
molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja
palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian
säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja -- enemmän
koneellisesti kuin tarkoituksella -- kymmenen paperossia.

Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon
kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari
leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti
ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka
kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.

Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli
kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme
syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani
ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa.
Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.

Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme
viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon
keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan
laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä
rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.

Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin
uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa
hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta
Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta
palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja
siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota
uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.

Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana.
Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi
näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän
harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.




9.

VETTÄ!


Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen
vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua
mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.

Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi
niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen.
Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen,
väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut,
valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja
pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös;
astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta
silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta
pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.

Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät,
nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli
yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.

Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten
saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa
kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi
uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä
särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut
vielä ehtinyt lämmetä.

Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä
yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi,
hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan
päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui
kylmänlaiselta.

Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen
päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni.
Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä
polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me
suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti
meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.

Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta
nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme
matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut
kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi
kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä
nukuimme muutamalle särkälle.

_Toukokuun 3 p._ läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta
otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä
silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.

Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas
rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen
itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan,
mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli
itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi
nyt koko pelastuksemme toivo.

Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä
näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta
harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo
kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme
kuin eläimet sen meheviä neulasia.

Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi
pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella.
Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia
pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit
varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin
ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun
taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin
lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu
hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.

Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi
ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo
tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin
oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi
rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia
ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni
oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään
käsin.

Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin
kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä
harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo
ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin
ja idässä näkyi useampia.

Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme
voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä
kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen.
Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi
valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan
läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim
äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti
parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata
mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei
niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se
kostui.

Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa
lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa,
mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin
huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin
pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti
uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.

Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet
kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti
hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt
häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.

Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän
vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää
huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka
tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli
siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia
palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.

Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui
kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini.
"Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti
tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin
mukaani, sillä siitä _minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä!_ Sitten
nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.

Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja
hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen
kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen
vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.

Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin
harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin
masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon,
jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme
hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia
polttavassa auringon paahteessa.

Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista
hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka
vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä
ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama
pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä
kuiskimaan.

Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet
meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta
mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat
vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt
liittoutuneet tuhoamaan meidät.

Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran
läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös,
pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea
pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän
kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi
minulle pitävänsä kaikki menetettynä.

Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin
haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin
muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien
kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät
minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat
minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan
tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut.
Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin
kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen.
Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä
löytyvän.

Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä
päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain
määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut
ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja
imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun
asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.

Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin
tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin
sitten.

Mutta m

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50722