Gutenberg · e01.org
Cover of Pyhän Markuksen leijona
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 50652

Pyhän Markuksen leijona

by G. A. Henty · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Pyhän Markuksen leijona by G. A. Henty is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #50652). 6. Mökki San Nicolon saarella. 8. Merirosvojen hyökkäys. 13. Merirosvojen ryöstöretki. 14. Merirosvolaivan häviö. 16. Pluto vallataan takaisin. 17. Kiittämätön tasavalta. 18. Pisani päästetään vapaaksi.

    PYHÄN MARKUKSEN LEIJONA

    Kirj.

    G. A. HENTY

    Suomentanut Helmi Krohn

    Otava, Helsinki, 1916.

    SISÄLLYS:

    1. Venetsia.
    2. Salaliitto.
    3. Suuri Kanaali.
    4. Ryöstetyt.
    5. Oikeilla jäljillä.
    6. Mökki San Nicolon saarella.
    7. Kauppalaivalla.
    8. Merirosvojen hyökkäys.
    9. "Lido" anastetaan.
    10. Pelastettu.
    11. Anzion taistelu.
    12. Moceningon käsissä.
    13. Merirosvojen ryöstöretki.
    14. Merirosvolaivan häviö.
    15. Polan taistelu.
    16. Pluto vallataan takaisin.
    17. Kiittämätön tasavalta.
    18. Pisani päästetään vapaaksi.
    19. Chioggian piiritys.
    20. Venetsian voitto.

    ENSIMMÄINEN LUKU

    Venetsia

    "Näin ihania iltoja et varmasti koskaan ole nähnyt sumuisella saarellasi, Francesco?"

    "Olenpa niinkin", vastasi toinen varmasti. "Aivan yhtä kirkkaita iltoja on Thamesillakin. Olen seisonut St. Paul -kirkon portailla ja katsellut, miten kuun säteet ovat leikitelleet veden kalvolla, tuhannet valot kimallelleet ikkunoista ja ohikiitävistä laivoista, aivan niin kuin täällä nyt. Mutta", lisäsi hän, "täytyyhän minun tunnustaa, että Lontoossa on harvemmin niin tyyniä ja kirkkaita iltoja kuin teillä täällä Venetsiassa."

    "Mutta pidäthän kuitenkin enemmän meidän maastamme kuin Englannista ja olet mielissäsi siitä, että isäsi on muuttanut tänne asumaan?"

    Francis Hammond ei vastannut heti.

    "Olen iloinen siitä, että hän muutti tänne asumaan", sanoi hän hetken kuluttua, "sillä olen saanut nähdä paljon kaunista ja oppinut teidän kielenne, Matteo. Mutta en tiedä, viihdynkö täällä paremmin kuin kotona. Kaikki on täällä niin toisenlaista. Kotona oli hauskempaa.

    Isällä oli konttorissa pari, kolme nuorta apulaista, ja heidän kanssaan minä seurustelin iltapäivisin. Me ammuimme maaliin, panimme toimeen kaikenlaisia kilpailuja ja tappelimme toisten poikien kanssa.

    Ihmiset ovat siellä vapaampia ja iloisempia kuin täällä. Me olemme kauppiaskansaa niin kuin tekin; mutta Lontoossa kauppiaalla on kaikki valta, heidän ei tarvitse pelätä aatelismiehiä niin kuin teidän, eikä siellä tapahdu koskaan salaisia ilmiantoja. Meillä ei ole 'jalopeurankitaa' eikä mitään kymmenmiehistöä."

    "Hiljaa, Francesco", sanoi toinen. "Älä puhu sanaakaan neuvoskunnasta. Ei voi koskaan tietää, vaikka joku sattuisi kuulemaan."

    "Siinä näet", sanoi hänen seuralaisensa. "Ei kenenkään viattoman tarvitse pelätä mitään Lontoossa; täällä ei voi koskaan tietää, milloin joutuu heitetyksi Pyhän Markuksen vankiloihin, vaikkei olisi tehnyt mitään pahaa."

    "Hiljaa, Francesco", sanoi Matteo levottomasti, "puhutaan jostain muusta. Kun ihminen voi ylpeillä niin paljosta kuin me täällä Venetsiassa, niin on turha vaivata päätään, vaikkei kaikki olisikaan aivan mielen mukaista."

    "Niin, kyllä teillä on tosiaankin paljon ylpeilyn syytä", myönsi Francis Hammond. "Kaikki Euroopan maathan pyrkivät kilpaa teidän liittolaisiksenne, sillä toista niin mahtavaa merikansaa ei ole kuin Venetsia. Jollen olisi englantilainen, tahtoisin olla venetsialainen."

    Nuorukaiset seisoivat rannalla Markuspalatsin edustalla. Piazzalla heidän takanaan liikkui paljon väkeä keskustelemassa viimeisistä uutisista, Venetsian vihatun kilpailijan, Genovan hankkeista, tai paavin kirjelmästä, jonka niin kuin jokainen tiesi, Trevison piispa oli jättänyt neuvoskunnalle.

    Francis oli viiden-, kuudentoista ikäinen poika. Hänen isänsä oli lontoolainen kauppias, joka muutamia vuosia sitten oli jättänyt liikkeensä toisten hoitoon ja muuttanut Venetsiaan voidakseen ostaa itämaisia tavaroita itse suoraan kaupan pääpaikasta ilman välikäsiä.

    Hänen yrityksensä olikin onnistunut erinomaisesti, sillä usein hän saattoi halvalla hinnalla ostaa tavaraa meritaisteluissa kaapatuista laivoista. Tosin sattui joskus, että laiva, jolla hän lähetti ostamansa tavarat Englantiin, joutui vuorostaan taas vihollisten tai rosvojen käsiin, mutta sittenkin hänen voittonsa oli hyvin suuri.

    Ja kaikki Venetsiassa kunnioittivat tätä tunnollista ja tarkkaa kauppiasta.

    Venetsiassa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, sillä alusta alkaen tasavalta oli rohkaissut muukalaisia asettumaan kaupunkiin ja myöntänyt heille etuoikeuksia. Englannin ja Venetsian välillä oli aina vallinnut hyvät suhteet. Venetsialaiset kadehtivat tosin muukalaisia, mutta Englanti oli jo vuodesta 1304 myöntänyt heille vapaat kauppaoikeudet Lontoossa, Southamptonissa ja eräissä muissa kaupungeissa, eikä näiden molempien kansojen tarvinnut kadehtia toisiaan. Sen sijaan Venetsia oli levottomana pannut merkille miten Ranska, Saksa, Itävalta ja Unkari pyrkivät sekaantumaan heidän asioihinsa milloin siihen vain tilaisuus tarjoutui.

    • * * * *

    Pojat lähtivät hiljakseen kävelemään ja sekaantuivat kirjavaan ihmisjoukkoon. Siinä oli silkkipukuisia aatelismiehiä, yksinkertaisia kalastajia, kaikkien maiden edustajia, kukkakauppiaita, raikkaan veden myyjiä, kaikenlaisten virvokkeiden kaupustelijoita.

    Englantilaisen pojan toveri, Matteo Giustiniani, joka oli ylhäistä venetsialaista sukua, mainitsi Francisille ohikulkevien aatelismiesten ja muiden merkkihenkilöiden nimet.

    "Tuo on Pisani", hän sanoi, "kai sinä hänet tunnet. Kerrotaan, että hänet nimitetään laivaston päälliköksi. Merimiehet ovatkin valmiit menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Pääsisinpä hänen mukaansa merelle. Mikä ihana taistelu siitä tulisikaan, kun hän joutuisi genovalaisten kanssa vastatusten. Tuo toinen aatelismies hänen takanaan on Fiofio Dandolo; hänen suvussaan on ollut monta kuuluisaa miestä. Ja tuo nuori aatelismies tuossa, jolla on samettihattu päässä, on Ruggiero Mocenigo. Hän on ollut kaksi viimeistä vuotta Konstantinopolissa maanpaossa siksi, että hän murhasi Paolo Morosinin, vaikka hän itse tosin väitti sen tapahtuneen rehellisessä taistelussa.

    Hänen maineensa on aina ollut huono, mutta hänellä on voimakkaita suosijoita."

    "Se on häpeällistä", sanoi Francis Hammond, "että ihmiset, joilla on mahtavia suosijoita, saavat vapaasti tehdä sellaista, mistä muut joutuisivat hirsipuuhun. Miksikä ei sama laki tuomitse sekä rikkaita että köyhiä?"

    "Kaikissa valtion asioissa laki on sama kaikille", sanoi hänen toverinsa; "yhtä hyvin aatelismies kuin köyhä kalastajakin voi joutua vankityrmään. Mutta muissa asioissa on tietysti eroa."

    "Miksikä tietysti?" kysyi Francis. "Sinä kuulut ylhäiseen sukuun, ja minun isäni on vain kauppias, mutta ei sinulla silti saisi olla suurempaa oikeutta pistää minua tikarilla kuin minulla tappaa sinut."

    "Voit olla oikeassa", sanoi Matteo nauraen. "Ja totta puhuen, olot ovat meillä kehittyneet sellaisiksi, että aateliset kaipaisivat ankaraa kuritusta."

    "Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Francis, "isäni ei pidä siitä, jos viivyn ulkona kymmenen jälkeen."

    • * * * *

    "Kello löi juuri kymmenen, Francis", sanoi hänen isänsä, kun poika astui sisään.

    "Joko se on niin paljon. Piazzetta oli vielä täynnä ihmisiä. Enpä luule, että kukaan koko Venetsiassa menee niin varhain nukkumaan kuin me."

    "Yöllä on nukuttava ja päivällä valvottava. Sitä paitsi iltaisin on kaduilla kovin levotonta: milloin tahansa voi saada tikariniskun selkäänsä. En tahdo kuitenkaan moittia venetsialaisia, vaikka he iltaisin huvittelevatkin, sillä pian he saavat ruveta ajattelemaan vakavampia asioita."

    "Mutta nykyäänhän pitäisi olla rauha koko maailmassa, isä. Tekihän Venetsia aivan vastikään rauhansopimuksen Itävallan kanssa."

    "Se ei merkitse mitään; Venetsia suostui rauhansopimukseen vain sen tähden, että tiedettiin Itävallan liittoutuneen Unkarin, Paduan ja Genovan kanssa. Toiset eivät olleet vielä taisteluvalmiita, mutta pian puhkeaa myrsky. Mutta ei huolita puhua tästä sen enempää.

    Mennään levolle."

    Mutta Francis ei mennyt vielä vuoteeseen. Hän kävi istumaan ikkunaansa, josta oli näköala Suuren kanaalin ylitse. Hän ajatteli sotaa, joka ehkä piankin syttyisi, ja hän toivoi vain, että olisi ollut pari vuotta vanhempi. Venetsian laivasto oli kuuluisa urhoollisuudestaan, ja tähän aikaan, jolloin sotapalvelus oli ainoa tie, joka johti onneen ja kunniaan, jokainen nuorukainen toivoi kerran pääsevänsä mukaan.

    Francis oli innokkaasti harrastanut urheilua, olipa saanut luvan käydä asekouluakin, jossa aatelisten poikia opetettiin käyttämään miekkaa ja tikaria ja heiluttamaan sotakirvestä. Hän oli kehittynyt niin taitavaksi, että venetsialaiset kadehtivat häntä täydellä syyllä. Usein hän lähti myös jollekin hiekkasaarelle ampumaan maaliin ja hänen suurimpia huvejaan oli niinikään soutu.

    Joka ilta hänellä oli tapana lähteä gondolissa soutelemaan yhdessä isänsä gondolinkuljettajan pojan, Giuseppen kanssa, ja päästyään syrjäisemmille seuduille hän tavallisesti itse otti airon käteensä ja ohjasi kevyttä alusta. Molemmat pojat olivat siten kehittyneet hyvin taitaviksi, ja heidän gondolinsa oli nopeampi kuin useimmat muut kaksiairoiset alukset. Mutta tätä urheilua Francis ei voinut harjoittaa muuten kuin salaa, sillä kukaan ylhäinen venetsialainen ei pitänyt sellaista urheilua sopivana.

    Aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä Francis astui portaille, joiden juurella Giuseppe ja hänen isänsä Beppo odottivat herra Hammondia, jonka oli määrä lähteä gondolissaan kauppa-asioitaan toimittamaan.

    "Herra Francesco, olen löytänyt gondolin, joka sopisi teille erinomaisesti." Giuseppe sanoi ja hyppäsi maihin.

    "Miltä se näyttää?"

    "Eräs mies Lidolla omistaa sen. Se on vain kahden vuoden vanha ja tavattoman kevyt. Se on neljän dukaatin arvoinen, mutta hän myy sen kahdesta."

    "Hyvä, Giuseppe; me lähdemme illalla sitä katsomaan."

    Hetken kuluttua herra Hammond tuli rantaan ja astui gondoliin.

    Huoaten Francis palasi taloon oppitunnillensa.

    Hänen opiskelunsa rajoittui pääasiallisesti kieliin, sillä muuta eivät nuoret miehet juuri siihen aikaan opiskelleet. Latinaa puhuivat kaikki oppineet, ja ranska oli hovien ja aatelisten kielenä.

    Latinaa Francis puhuikin jo varsin sujuvasti, ranskaa hän ymmärsi ja italiankieltä hän osasi kuin italialainen. Saksaakin hän oli jo vähän opetellut. Saman opettajan johdolla kuin hänkin opiskeli useita venetsialaisten aatelismiesten poikia, ja siten hän oli tutustunut Matteo Giustinianiinkin, joka oli hänen paras ystävänsä.

    Samana iltana Francis läksi katsomaan gondolia, josta Giuseppe oli hänelle maininnut. Se olikin hänelle mieleen, sillä se oli harvinaisen kevyt ja ohut kuin pähkinänkuori. Francis osti sen, ja kuljettaessaan sitä kotiin, hän huomasi, että se oli paljon nopeakulkuisempi kuin useimmat muut gondolit.

    "Minä olen ostanut uuden gondolin, isä", sanoi Francis seuraavana aamuna isälleen. "Halusin saada oman veneen, jotta voisin iltaisinkin soudella, kun sinä olet melkein aina ulkona. Sitä paitsi tämä on paljon kevyempi kuin sinun omasi, ja minusta on hauska päästä liikkumaan nopeammin kuin muut."

    "Nuoret tahtovat aina kulkea nopeasti", sanoi herra, Hammond, "vaikka en voi käsittää, mitä hyötyä siitä on. Mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan, että olet hankkinut itsellesi oman gondolin, jolla voit mielin määrin liikkua. Kernaasti saat tästä lähin viipyä hiukan myöhempäänkin iltaisin ulkona, kunhan vain lupaat, ettet kuljeskele pitkin katuja. Soudellessa ei ole mitään vaaraa, toista on kaupungilla, jossa sattuu niin usein tappeluja ja onnettomuuksia."

    Francis oli mielissään, sillä useinkin oli hänestä tuntunut kovin ikävältä palata kotiin jo kymmeneltä, jolloin ilma oli ihanimmillaan, ja Suurella kanaalilla elämä kaikkein vilkkain. Sen sijaan ei hänen tehnyt mielensäkään kuljeskella kaduilla, sillä hirveä tungos piazzettalla ei ollut koskaan miellyttänyt häntä.

    TOINEN LUKU

    Salaliitto

    "Keitä nuo naiset ovat, Matteo?" kysyi Francis eräänä iltana Matteolta, kun tämä tervehti kahta nuorta tyttöä, jotka saapuivat toisessa gondolissa heitä vastaan Suuressa kanaalissa.

    "He ovat minun kaukaisia sukulaisiani, Maria ja Julia Polani; heidän isänsä on rikas venetsialainen kauppias, joka on ollut kolme vuotta Korfussa ja vastikään muuttanut tyttärineen tänne. Suku on hyvin vanha ja ylhäinen. Tytöt ovat Venetsian rikkaimpia perijättäriä, sillä heillä ei ole veljiä. Heidän äitinsä on kuollut."

    "He näyttivät hyvin nuorilta", sanoi Francis.

    "Maria on kuudentoista ja Julia kaksi vuotta nuorempi."

    "Kuka se vanhempi nainen oli, joka istui heidän välissään?"

    "Heidän seuranaisensa. Hän on ollut talossa siitä saakka, kun tytöt olivat aivan pieniä, ja heidän isänsä luottaa häneen täydellisesti.

    Mutta tarpeen se onkin, sillä Maria herättää aivan varmaan pian nuorten aatelismiesten huomiota."

    "Sen voin kyllä uskoa", sanoi Francis, "koska hän on sekä kaunis että rikas. Mutta varmaankin hänen isänsä on jo edeltäpäin määrännyt hänen tulevaisuutensa."

    "Luultavasti kyllä", sanoi Matteo.

    "Tuo kirous seuraa ylhäistä sukuperää. Nuorten tyttöjen täytyy tyytyä siihen mieheen, jonka heidän isänsä heille määrää, eivätkä he saa valita vapaasti oman mielensä mukaan. Minun mielestäni niin tärkeässä asiassa pitäisi jokaisen saada itse määrätä kohtalonsa."

    "Samaa mieltä minäkin olen -- ainakin toistaiseksi", sanoi Matteo nauraen; "mutta varmaankin muutan mieleni, kun minun vuoroni on naittaa tyttäreni. Sinun gondolisi on todellakin erinomainen, sillä vaikka meillä on vain yksi soutaja, niin pysymme sittenkin toisten kaksiairoisten tasalla."

    "Näkisitpä vain, kun Giuseppe ja minä kumpikin soudamme. Silloin se aivan lentää, enkä näinä kymmenenä päivänä, jolloin se on ollut minun, ole tavannut ainoatakaan, joka olisi päässyt nopeampaa."

    "Nopeakulkuinen vene on aina hyvään tarpeeseen", sanoi Matteo; "varsinkin jos sattuu joutumaan pulaan ja joku kaupunginvahdin veneistä on kintereillä."

    "Toivottavasti en tule tarvitsemaan sitä sellaiseen."

    "En minäkään luule, mutta eihän sitä koskaan voi tietää."

    Muutamia päiviä myöhemmin Francis oli jälleen soutelemassa. Kello läheni jo puolta kymmentä, ja heidän soutaessaan erästä autiota sivukanaalia pitkin, pyrki eräs mies heidän gondoliinsa.

    "Otammeko hänet mukaan, herra Francesco?" kuiskasi Giuseppe Francisille, sillä monta kertaa ennenkin he olivat kuljettaneet gondolissaan matkustajia. Oli näet usein sattunut, että ohikulkijat olivat luulleet heitä työtä etsiviksi gondolinkuljettajiksi, sillä kumpikin oli tavallisesti paitahihasillaan. Francisia huvitti ottaa selkoa siitä, mitä väkeä iltaisin oli liikkeellä ja minne kukin oli menossa -- hän koetti arvata, oliko siinä rakastaja, joka kiiruhti rakastettunsa luo, vai pelaaja, joka oli menossa johonkin hämäräperäiseen paikkaan, vai aivan yksinkertaisesti vain joku myöhästynyt kulkija, joka kiiruhti kotiinsa.

    Hänestä oli yhdentekevää, mitä tietä hän kulki, kunhan hän vain sai kokea seikkailuja, ja sitä paitsi matkustajien kuljetus tuotti Giuseppelle sievän lisäansion.

    "Otetaan hänet vain matkaan", vastasi Francis.

    "Ei kai teillä ole kiire päästä levolle?" sanoi mies, kun vene laski rantaan.

    "Kyllä me valvomme, kunhan meille maksetaan", sanoi Giuseppe.

    Tällaisissa tapauksissa hän johti aina puhetta.

    "Te tiedätte, missä San Nicolo sijaitsee?"

    "Kyllä, mutta sinne on pitkä matka."

    "Teidän pitää odottaa siellä pari tuntia, mutta saatte myös puolen dukaattia."

    "Mitäs arvelet?" sanoi Giuseppe kääntyen Francisin puoleen.

    "Samapa se", vastasi poika hetkeäkään epäröimättä.

    Matka oli pitkä, mutta yö miellyttävä, ja puoli dukaattia houkutteli Giuseppea. Mutta Francis tahtoi tyydyttää uteliaisuuttaan. San Nicolo oli pieni hiekkasaari, uloimpia koko saariryhmässä. Siellä asui vain muutamia kalastajia, ja siksi Francis ihmetteli suuresti, mitähän asiaa sinne saattoi olla tähän aikaan vuorokaudesta miehellä, joka puvusta ja puheesta päätellen kuului yläluokkaan. Sitä paitsi mies oli naamioitu, sen Francis saattoi nähdä tähtien valossa. Mutta siinä ei ollut mitään outoa, sillä nuoret aatelismiehet käyttivät usein naamiota yöllä, kun he eivät tahtoneet tulla tunnetuiksi.

    Koko matkan aikana ei kukaan puhunut mitään, gondoli soljui vain tasaisesti eteenpäin. Mutta kun he saapuivat rantaan, sanoi vieras:

    "Te soudatte hyvin. Käyttäisin teitä mielelläni toistekin."

    "Me olemme aina valmiit", sanoi Francis käheällä äänellä.

    "Hyvä. Takaisin palatessamme sanon, milloin tarvitsen teitä jälleen.

    Toivon, että osaatte olla vaiti ettekä puhu tovereillenne mitään siitä tehtävästä, jonka annan teille?"

    "Sen lupaamme", sanoi Francis.

    Vieras astui nyt maihin ja kiiruhtaessaan pois hän sanoi: "Voi kestää kaksikin tuntia ennen kuin palaan takaisin."

    "Kuulkaahan, herra Francesco", sanoi Giuseppe kun he olivat yksin, "mitä ajattelitte suostuessanne tällaiseen kyytiin? Minä tosin kernaasti ansaitsen puolen dukaattia, mutta nyt pääsemme kotiin vasta myöhään. Ja silloin isäntä suuttuu."

    "En suostunut tähän siksi, että sinä ansaitsisit puolen dukaattia, Giuseppe, vaan sen tähden, että toivoin seikkailua. Tässä piilee jokin salaisuus. Aatelismies sitä hän varmaan oli -- ei koskaan lähtisi San Nicolon saarelle näin myöhään, jollei hänellä olisi tärkeää asiaa. Varmaankin täällä on jokin salainen kokous, sillä äsken näin kaksi gondolia, jotka suuntasivat myös kulkunsa tänne päin. Joka tapauksessa aion ottaa selkoa siitä, mitä tämä merkitsee."

    "Älkää tehkö sitä", sanoi Giuseppe vakavasti. "Olisi parasta palata nyt heti takaisin, sillä ei sitä tiedä, mitä voi tapahtua."

    "Koetan ensiksi tutkia asiaa, jos mahdollista. Jää sinä tänne siksi aikaa, niin minä lähden vakoilemaan."

    Francis nousi maihin ja aikoi tarkastella lähemmin muutamia kalastajamökkejä, jotka sijaitsivat rannalla, mutta ei missään näkynyt tulta eikä kuulunut vähintäkään ääntä. Hän tiesi, että kauempana rannasta oli myös asuntoja, mutta kun hänellä ei ollut muuta ohjausta kuin tähtien valo taivaalla, palasi hän rantaan.

    "En löytänyt mitään jälkiä, Giuseppe."

    "Parasta olikin, herra Francesco. On olemassa sellaista riistaa, jota on paras olla pyydystämättä. Tulin oikein iloiseksi, kun palasitte takaisin rantaan. Viisainta on nyt hetken aikaa nukahtaa."

    Mutta Francis ei voinut ajatella unta. Hän kävi veneeseen istumaan ja tuumi, maksaisiko vaivaa jonakuna toisena iltana jatkaa tätä seikkailua. Että jonkinlainen salaliitto oli kysymyksessä, siitä hän oli varma. Venetsiassa oli aina kaksi puoluetta, jotka kumpikin tarkoittivat tasavallan parasta, mutta jotka olivat eri mieltä siitä, mitä keinoja olisi paras käyttää sen onnen ja hyvinvoinnin takaamiseksi. Sitä paitsi oli aina köyhiä ja onnettomia, jotka olivat valmiit ottamaan vastaan lahjoja ja auttamaan tasavallan vihollisia.

    Francis oli englantilainen, mutta hän oli kiintynyt Venetsiaan ja seikkailunhalunsa ohella hän tunsi miltei velvollisuudekseen ottaa selkoa salaliitosta, jonka olemassaolosta hän oli melkein varma.

    Giuseppe oli nukkunut veneen pohjalla kaikessa rauhassa, kun rannalta kuului askelten ääniä ja Francis herätti hänet. Itse hän nousi myös ja oikoi jäseniään, ikään kuin hänkin olisi nukkunut.

    "Viekää minut takaisin samaan paikkaan, josta lähdimmekin!" sanoi vieras ja istuutui veneeseen. Pojat tarttuivat airoihinsa, ja vene soljui kaupunkia kohti. Mutta juuri kun he saapuivat Suuren kanaalin suulle, ilmestyi kuuden airon soutama gondoli heidän eteensä ja ääni huusi:

    "Tasavallan nimessä, keitä te olette!"

    "Soutakaa!" sanoi vieras pojille ja nousi pystyyn. "Kymmenen dukaattia, jos saatte minut onnellisesti maihin!"

    Jos pojat olisivat olleet tavallisia gondolinkuljettajia, niin tuskinpa he edullisen tarjouksenkaan vuoksi olisivat uskaltaneet uhmata ankaraa käskyä. Mutta Francis ei tahtonut joutua tekemisiin viranomaisten kanssa, ehkäpä vielä joutua vankeuteenkin. Siksi hän käänsi äkkiä gondolinsa ja souti kaikin voimin eteenpäin.

    Gondoli kiiti kuin nuoli, mutta toinen gondoli, jossa oli kuusi soutajaa, seurasi sen kintereillä, ja epäilemättä se olisi hyvin pian saavuttanut heidät, jollei Francis olisi äkkiä poikennut sivukanaaliin ja sitten ketterästi pujotellut toisesta kanaalista toiseen, kunnes suuri gondoli, joka ei yhtä nopeasti voinut suoriutua monista käännöksistä, jäi hyvän matkaa jälkeen. Vihdoin he kaikessa rauhassa pääsivät määräpaikkaan.

    "Pyhän Paavalin nimessä", vieras sanoi, "hyvin tehty! Osaattepa te hyvin ohjata gondolianne ja nopeasti soutaa. Ei minulla ole mitään syytä pelätä heitä, mutta en olisi suonut, että tasavallan kätyrit olisivat sekaantuneet minun toimiini."

    Noustessaan maihin vieras antoi Giuseppelle luvatun palkkion. "Ensi torstaina, puoli yksitoista", sanoi hän sitten.

    "Tämä näyttää olevan vaarallinen toimi", sanoi Giuseppe epäröiden. "Ei ole mitään lastenleikkiä ruveta uhmaamaan tasavallan upseereja, eikä ole sanottu, että ensi kerralla onnistumme yhtä hyvin."

    "Voihan sitä hiukan uskaltaakin, kun hyvä maksu on tiedossa", sanoi vieras kääntyen pois; "sitä paitsi tokkopa me toisella kertaa kohtaammekaan noita valtion urkkijoita."

    "Ja nyt kotiin", sanoi Francis. "Tämän parempaa ansiota ei sinulla ole ollut, ja jos minä pääsen vielä jännittävään seikkailuun, niin voimme olla tyytyväisiä."

    Seuraavina päivinä Francis tuumi vakavasti, jatkaisiko hän seikkailua. Lopulta hän päätti sen tehdä, koska siihen ei liittynyt mitään todellista vaaraa. Voisihan hän sanoa jos hänet keksittäisiin, että hän oli tahtonut ottaa vain selkoa, olisiko jokin salaliitto valtiota vastaan tekeillä. Ja koska hän oli vain keskenkasvuinen poika, niin tuskinpa hänen sekaantumistaan asiaan pidettäisiin kovinkaan vaarallisena.

    Giuseppe ei pannut vastaan, kun Francis selitti, että hän aikoi seuraavana torstaina lähteä jälleen San Nicolon saarelle. Giuseppe tuumi, että jos hän voisi ansaita vielä toisenkin niin suuren summan, niin hän pian voisi mennä naimisiin ja tulla omaksi herrakseen.

    Ja jollei Francis pelännyt vaaraa, niin eipä hänkään sitä tehnyt.

    Korkeintaan hän voisi saada pari kuukautta vankeutta.

    Ennen tuota määräpäivää Matteo Giustiniani kertoi Francisille uutisen, joka huvitti häntä suuresti.

    "Muistathan Serkkuni, Maria Polanin, jonka me kohtasimme kerran Suurella kanaalilla?" kysyi Matteo.

    "Tietysti. Mitä hänestä?"

    "Niin, ajattelehan! Ruggiero Mocenigo, tuo aatelismies, jonka kerran näytin sinulle piazzalla ja joka on ollut kaksi vuotta maanpaossa, on kosinut häntä."

    "Häntä hän toivottavasti ei saa", sanoi Francis harmistuneena. "Häpeällistä olisi antaa hänet sellaiselle miehelle."

    "Samaa Marian isäkin ajattelee, ja siksi hän antoi heti kieltävän vastauksen. Mutta Ruggiero oli nostanut hirveän jutun sen johdosta ja vannonut, että Polani saisi sitä vielä katua."

    "Toivottavasti sukulaisesi ei välitä hänen uhkauksestaan", sanoi Francis.

    "Ei hän siitä välitäkään", vastasi Matteo, "mutta Ruggierolla on mahtavia ystäviä ja hän voi vahingoittaa häntä, puhumattakaan siitä, että hän voi palkata jonkun pistämään Polanin kuoliaaksi jossakin sopivassa tilaisuudessa. Isäni on kehottanut häntä olemaan hyvin varovainen. Ruggiero on vaarallinen vihollinen. Vaikka häntä epäiltäisiinkin salamurhasta, niin olisi melkein mahdoton saada häntä syytteeseen. Hänellä on kaksi sukulaista neuvostossa, ja vaikka hän polttaisi Polanin talon tai ryöstäisi Marian, niin tuskinpa häntä sittenkään rangaistaisiin, varsinkin jos hän pysyttelisi jonkin aikaa poissa kaupungista."

    "Tietysti minä sen ymmärrän, että aatelismiehet kaikissa maissa voivat tehdä sellaista, mitä pidettäisiin rikoksena, jos joku muu sen tekisi. Mutta että sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa yksityiset ihmiset voivat kostaa ja tappaa, on inhottavaa."

    "Eihän se ole oikein", sanoi Matteo välinpitämättömästi, "mutta en tiedä, miten se voitaisiin estää. Sitä paitsi täällä ratkaistaan riidat mies miestä vastaan, jota vastoin toisissa maissa aatelisten kiistellessä keskenään sadoittain ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä itse riidan kanssa, voidaan ottaa hengiltä."

    Tältä kannalta Francis ei ollut ennen ajatellut asiaa, ja hänen täytyi myöntää, että niin inhottavaa kuin salamurha olikin, niin se tuotti maalle sittenkin vähemmän kärsimystä kuin sisäiset sodat, mutta sittenkään hän ei tahtonut yhtyä ystävänsä mielipiteeseen.

    "Totta kyllä, Matteo, mutta sota on aina rehellinen sota, jota vastoin salamurha on aina konnantyö."

    "Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää, että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin Ruggierokin voi tehdä."

    Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista saapuikin vieras rantaan.

    "Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa teidän ammatistanne yleensä."

    Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.

    "En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"

    "Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua vuotta nuorempi."

    "Ja mikä on teidän nimenne?"

    "Giovanni ja Beppo Morani."

    "Onko vene teidän omanne?"

    "On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."

    "Ja missä on venepaikkanne?"

    "Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."

    "Entäs missä te asutte?"

    "Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."

    "Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"

    "Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen joskus saada hiukan huvitellakin."

    "Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"

    "Olemme mieluimmin omat herramme."

    "Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa voisin tavata teitä?"

    "Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin, piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla, niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."

    "Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"

    "En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."

    "Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."

    Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he soutivat ääneti.

    "Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras noustessaan maihin.

    Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita, saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.

    Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta, ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.

    Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.

    Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle odottamaan.

    Pian kuului askeleita -- kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä, joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" -- "Minä kärsin!" Sitten salvat työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

    Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän ympärillä.

    Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä, vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten, hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.

    Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut, mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut olivat tuntemattomia.

    Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen, varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi hiekkasärkkien yli rantaan.

    "Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"

    "Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."

    "Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco.

    Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon.

    Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta olla hankkimatta itselleen vihollisia."

    "Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."

    Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.

    "En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."

    Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä hyötyä siitä olisi?

    Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan.

    Tähän asti hän oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt, huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen enempää.

    KOLMAS LUKU

    Suuri Kanaali

    Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli nähnyt vain pahoja unia.

    Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan.

    Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli tehnyt.

    "Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin, niin kerro koko juttu!"

    [Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]

    "Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.

    "Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."

    "Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."

    "En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä kuolemantuomioon."

    Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.

    Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.

    Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa, sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota.

    Gondoli oli jo ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!" ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja aseitten kilinää kajahti ilmassa.

    "Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa venettä.

    Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle.

    Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä.

    Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.

    "Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.

    Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja mies putosi raskaasti veteen.

    Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.

    "Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä, siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."

    "Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.

    "Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."

    "Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi Maria.

    "Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."

    "Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne, ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."

    "Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden soutelemaan."

    "Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu, luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa, ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."

    Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.

    He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.

    "Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne, signora", sanoi Francis.

    "Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää pelastajaamme."

    Francis seurasi tyttöjen mukana.

    "Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne?

    Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"

    "Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat tytöt yhteen ääneen.

    "Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.

    "Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli tapahtunut.

    "Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä, kuka te olette?"

    "Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän on asunut täällä jo neljä vuotta."

    "Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"

    "Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään, ettei hän voinut liikkua paikaltaan."

    Herra Polani soitti gongongia.

    "Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut, ehkäpä kuollutkin."

    Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi seuranaisen kanssa kotiin.

    "Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.

    "Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.

    "Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."

    "Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi herra Polani.

    "Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."

    "Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja.

    Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."

    Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille tehnyt."

    Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta isälleen.

    "Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin, eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."

    "Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla, mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan.

    Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."

    Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle.

    Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.

    Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.

    "Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni -- sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa -- ja estäen siten hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan, mitä tässä kaupungissa on."

    "Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä, että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."

    "On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä.

    Täällä Venetsiassa jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä, sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani.

    Useat neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."

    "Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia suojelijoita hyvänsä."

    Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he istuivat rinnan gondolissa.

    "Kuinka vanha te olette, ystäväni?" kysyi vanha herra veneen pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.

    "Täytin juuri kuusitoista vuotta."

    "Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille vertoja."

    "Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."

    "Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole.

    Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata; ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."

    "Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa.

    Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."

    He saapuivat nyt piazzettalle. Aatelismiehiä seisoi rannassa, ja herra Polani astui heti heidän luokseen ja esitti Francisin tyttäriensä pelastajana. Herrat astuivat palatsiin, mutta Francis jäi ulkopuolelle odottamaan ystävänsä Matteon kanssa, joka myöskin oli saapunut paikalle.

    "Onnittelen sinua, joskin kadehdin sinua hiukan", sanoi Matteo. "Olipa se todellakin onni, että saavuit paikalle juuri samassa, kun tuo konna Ruggiero Mocenigo aikoi ryöstää kauniit serkkuni."

    "Oletko varma siitä, että se oli Ruggiero, Matteo?"

    "Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedät, että kun hän oli kosinut Mariaa ja saanut rukkaset, uhkasi hän kostaa. Hän voi tehdä mitä tahansa, sitä paitsi kerrotaan, että hän pelaamalla ja huonolla elämällä on kadottanut omaisuutensa Konstantinopolissa ja joutunut juutalaisten koronkiskurien käsiin. Jos hänen onnistuisi ryöstää Maria, voisi hän selvittää raha-asiansa. En koskaan enää moiti soutamiskiihkoasi, kun tällainen onni on sinua potkaissut, sillä on tosiaankin onni, Francis, että olet voinut tehdä palveluksen Polanille. Monet nuoret miehet Venetsiassa uhraisivat oikean kätensä, jos he olisivat voineet tehdä sen minkä sinä."

    "Minä olisin kernaasti tehnyt saman palveluksen mille tytölle tahansa, jota vaara uhkaisi, vaikka kalastajatytöllekin", sanoi Francis, "mutta olen erityisen onnellinen siitä, että nuo tytöt ovat sinun sukulaisiasi, Matteo."

    "Puhumattakaan siitä, että he ovat Venetsian kauneimpia neitoja", sanoi Matteo veitikkamaisesti.

    "Merkitseehän sekin jotain, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi.

    Heitinköhän minä itse Ruggieron veteen", lisäsi Francis vakavasti, "ja onkohan hänet saatu ylös? Hänellä on mahtavia ystäviä, Matteo.

    Jos olen nyt hankkinut itselleni ystäviä, niin olen myös saanut vihollisia tuolla yöllisellä seikkailullani."

    "Aivan niin", sanoi Matteo. "Sinun tähtesi toivoisin, että Ruggiero makaisi kanaalin pohjassa. Hän ei ole tuottanut kunniaa ystävilleen, enkä luule, että kukaan häntä suuresti surisikaan. Mutta jos he ovat pelastaneet hänet, niin sinun täytyy olla varuillasi, sillä Ruggiero on vaarallinen vihamies."

    "En tiedä, mitä toivoisin", sanoi Francis. "Jos hän elää, saan hänet vihamiehekseni, mutta en tahtoisi myöskään olla syypää ihmisen kuolemaan."

    "Minä sinun sijassasi en siitä välittäisi", sanoi Matteo. "Ellet sinä olisi tappanut häntä, hän varmaan olisi tappanut sinut. Se oli yhtä rehellistä taistelua kuin jos olisit ottanut osaa oikeaan kahakkaan merellä, ja mitä varten sinun tarvitsisi olla huolissasi siitä, että olisit vapauttanut Venetsian sen kehnoimmasta kansalaisesta?"

    "Niinkuin tiedät, Matteo, on minut kasvatettu aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Isäni vihaa kaikkea taistelua, paitsi isänmaan puolustusta, ja vaikkei hän ole moittinut minua yöllisestä kahakasta, huomaan sittenkin, että hän on levoton, sillä hän aikoo lähettää minut pikimmiten Englantiin."

    "Toivottavasti hän ei tee sitä", sanoi Matteo vakavasti. "Tähän asti olemme olleet hyviä ystäviä, mutta tästä lähin olemme vieläkin parempia. Polanin ystävät tulevat tämän jälkeen pitämään sinua miltei perheen jäsenenä, ja mieleeni juolahti juuri, että me ehkä parin vuoden kuluttua voisimme ruveta valtion palvelukseen ja tulla komennetuiksi yhdessä sotalaivaan."

    "Isäni kauhistuisi jos vain puhuisinkin hänelle jostain sellaisesta.

    Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan. En mitenkään haluaisi lähteä täältä. Olen ollut täällä onnellinen ja saanut monta hyvää ystävää. Elämä Lontoossa sitä vastoin tuntuisi kovin ikävältä. -- Mutta tuolla saapuu oikeudenpalvelija palatsista."

    Oikeudenpalvelija tiedusteli, oliko jompikumpi heistä herra Hammond, ja pyysi häntä sitten seuraamaan mukanansa.

    NELJÄS LUKU

    Ryöstetyt

    Levottomin mielin Francis seurasi oikeudenpalvelijaa suuren neuvoskunnan kokoussaliin. Hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä, komeassa salissa, jonka seiniä koristavat taulut esittivät Venetsian historiaa, istui yksitoista neuvosherraa purppuraisissa, kärpännahalla reunustetuissa viitoissaan. Dogi itse oli puheenjohtajana. Herra Polani ja hänen seuralaisensa istuivat pöytää vastapäätä. Kun Francis astui sisään, kuulusteltiin parasta aikaa gondolinkuljettajaa. Kerrottuaan koko tapauksen hän sai poistua.

    Sen jälkeen Francis vuorostaan kertoi mitä tiesi.

    "Mikä oli syynä siihen, että te, vaikka olette niin nuori ja vieras paikkakunnalla, sekaannuitte tuollaiseen kahakkaan?" kysyi yksi neuvosherroista.

    "En minä ennättänyt ajatella nuoruuttani enkä muukalaisuuttani", sanoi Francis. "Kuulin naisten hätähuudot, ja pidin velvollisuutenani kiiruhtaa apuun."

    "Tiesittekö keitä he olivat?"

    "Tunsin heidät vain ulkomuodolta. Kun heidän gondolinsa hetkeä aikaisemmin oli kulkenut omani ohitse, erotin heidän kasvonsa soihtujen valossa."

    "Huomasitteko mitään merkkiä sen gondolin kyljessä, joka teki hyökkäyksen?"

    "En", sanoi Francis, "toinen soihduista sammui kahakan aikana."

    "Luulisitteko tuntevanne jonkun ahdistajista, jos näkisitte heidät?"

    "En", sanoi Francis, "he olivat kaikki naamioituja."

    "Teillä ei ole siis syytä epäillä ketään tämän hyökkäyksen johtajaksi?"

    "Ei", sanoi Francis, "en huomannut gondolissa mitään merkkiä enkä liioin miesten puvuissa mitään, minkä johdosta voisin epäillä ketään."

    "Joka tapauksessa", sanoi dogi, "olette osoittanut harvinaista rohkeutta ja neuvokkuutta, ja tasavallan nimessä kiitän teitä siitä, että olette saanut estetyksi hirveän rikoksen. Pyydän teitä jäämään tänne. Ehkäpä te sittenkin voisitte tuntea sen henkilön, jota rikoksesta on syytetty."

    Hetkeä myöhemmin ovenvartija ilmoitti, että herra Ruggiero Mocenigo odotti ulkopuolella.

    "Astukoon sisään!" sanoi dogi.

    Kun Ruggiero Mocenigo astui sisään, kumarsi hän neuvoskunnalle ikään kuin odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

    "Teitä syytetään herra Polanin tyttärien ryöstämisyrityksestä sekä mainitun herran palvelijan murhasta", sanoi dogi.

    "Miksi minua siitä syytetään?" kysyi Ruggiero ylpeästi.

    "Sen vuoksi, että te kosiessanne herra Polanin vanhempaa tytärtä ja saadessanne rukkaset, uhkasitte hänelle kostavanne."

    "Tuollainen syy tuntuu kuitenkin varsin löyhältä", sanoi Ruggiero pilkallisesti. "Jos jokaisen kosijan, joka ilmaisee tyytymättömyyttään saadessaan rukkaset, täytyy vastata kaikista onnettomuuksista, jotka kohtaavat hänen ihailunsa esineen perhettä, niin pelkään, että tämä loistava ja kunnioitettava neuvoskunta saa kovin paljon työtä osakseen."

    "Teidän entinen elämänne antaa jo kylliksi syytä epäilyksiin", sanoi dogi vakavasti. "Kaksi vuotta olette ollut maanpaossa salamurhan vuoksi, ja huhu on tietänyt kaikkea muuta kuin hyvää teidän elämästänne Konstantinopolissa."

    "Sitä paitsi voin todistaa", sanoi Ruggiero, "ettei minulla ole minkäänlaista osaa herra Polanin tyttärien ryöstöyritykseen, sillä koko sen illan ja yön, aina kello kolmeen asti, pelasin korttia kotona ystävieni kanssa, ja tuskinpa herra Polanin tyttäret niin myöhään enää olivat liikkeellä."

    "Mihin aikaan ystävänne tulivat luoksenne?"

    "Kello yhdeksältä."

    "Ketkä olivat luonanne?"

    Ruggiero mainitsi kuuden nuoren miehen nimet, joita heti lähetettiin hakemaan.

    "Sillä välin te, herra Hammond, voitte sanoa, tunnetteko syytettyä ja luuletteko hänen olleen hyökkääjien parissa?"

    "Minä en tunne häntä", vastasi Francis, "mutta sen voin varmasti sanoa, ettei hän ollut hyökkääjien johtaja, jota minä iskin airollani. Sillä minä osuin häntä ohimoon, ja sellaisen iskun jälki näkyisi varmaan vielä."

    Francisin puhuessa Ruggiero loi häneen kylmän, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiitollisuutta, ja Francis tunsi väristyksen ruumiissaan istahtaessaan herra Polanin viereen.

    Hetken kuluttua todistajat saapuivat, ja toinen nuori mies toisensa jälkeen todisti, että he olivat viettäneet koko illan Ruggiero Mocenigon luona, aina kello yhdeksästä kolmeen saakka.

    "Luovutteko syytteestänne, herra Polani", kysyi dogi, kun kaikkia todistajia oli kuulusteltu.

    "Minä tunnustan", sanoi Polani nousten ylös, "että Ruggiero Mocenigo on todistanut, ettei hän persoonallisesti ole ottanut osaa ilkityöhön, mutta silti ei ole todistettu, ettei hän olisi sitä toimeenpannut. Hän saattoi tietenkin aavistaa, että epäilykseni kohdistuisivat häneen, ja siksi hän on antanut toisten toimia ja itse ryhtynyt varokeinoihin, voidakseen todistaa syyttömyytensä.

    Mutta minä pysyn yhä siinä väitteessä, että hänen uhkauksensa sekä se seikka, että tyttäreni tietenkin tulee perimään osan omaisuuttani, ja että Ruggiero Mocenigon on ollut pakko lainata rahoja juutalaisilta, sanalla sanoen, että kaikki viittaa siihen, että hän on pannut toimeen tämän väkivallanteon, joka samalla kertaa olisi tyydyttänyt hänen kostonhimoaan sekä parantanut hänen raha-asiansa."

    Neuvosherrat keskustelivat hetken aikaa ja sitten sanoi dogi:

    "Kaikki läsnäolijat saavat nyt poistua, ja meidän päätöksemme tulee aikanaan julistettavaksi kummallekin osapuolelle."

    Kolme päivää kului eikä päätöksestä vieläkään kuulunut mitään. Mutta neljännen päivän aamuna saapui Francisille tieto, että hänen tuli kello yhdeksältä olla neuvoskunnan kokouksessa läsnä. Määräajalla saapui oikeudenpalvelija hakemaan häntä katetulla gondolilla.

    "Näyttääpä melkein siltä kuin olisin vanki", tuumi Francis mielessään istuessaan oikeudenpalvelijan rinnalla suljettujen verhojen takana. "Mutta onhan se melkein mahdotonta, sillä enhän minä ole syyttänyt Ruggieroa mistään, enhän edes tuntenut häntä ilkityöntekijäksi. Se vain on varma, että gondoli kulkee vankilaa kohti."

    Vene sivuutti piazzettan pysähtymättä palatsin edustalle ja kääntyi sivukanaaliin, joka palatsin takaa virtasi vankilan ohi. Se pysähtyi aivan Huokausten sillan viereen, ja Francis ja hänen saattajansa astuivat palatsin takaovesta sisään. Kuljettuaan parin kolmen käytävän läpi he pysähtyivät ovelle, jonka edustalla seisoi vartija.

    Vasta kun tunnussanat oli lausuttu, he pääsivät sisään.

    He astuivat holvattuun huoneeseen, jossa ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, perällä oli vain kivipaasi, jolla lepäsi jotain peitteen alla. Neljä neuvoskunnan jäsentä seisoi sen ympärillä. Herra Polani ja pari hänen ystäväänsä olivat huoneen toisessa päässä ja toisessa Ruggiero ystävineen. Francisin mielestä Ruggiero näytti tällä kertaa paljon synkemmältä ja levottomammalta kuin edellisessä tutkinnossa.

    "Olemme lähettäneet hakemaan teitä, Francesco Hammond, jotta te mahdollisesti voisitte antaa meille joitain tietoja tästä ruumiista, joka tänään löydettiin Suuresta kanaalista."

    Peite poistettiin ja nuoren miehen ruumis tuli esiin. Hänellä oli vasemmassa ohimossaan suuri mustelma ja nahka oli siltä kohtaa repeytynyt.

    "Tunnetteko te ruumiin?"

    "Kasvoja en tunne", sanoi Francis, "enkä tiedä koskaan ennen nähneeni häntä."

    "Onko haava ohimossa sellainen, että teidän aironiskunne olisi voinut sen aiheuttaa?"

    "Sitäkään en voi sanoa", sanoi Francis, "mutta se on juuri samalla kohtaa, johon iskin miestä, kun hän miekka kädessä yritti hyökätä gondoliini."

    "Katsokaa nyt vaatteita! Eikö niissä ole mitään, mikä voisi todistaa teille että tämä mies on sama henkilö?"

    "Hän oli puettu mustiin niin kuin tämäkin. Mitään tunnusmerkkejä en voinut huomata, mutta soihdun valo osui hänen tikarinsa kahvaan.

    Näin sen vain silmänräpäyksen ajan, mutta huomasin, että siinä oli jalokiviä."

    "Ottakaa tikari esille!" sanoi neuvosherra oikeudenpalvelijalle.

    Tämä veti kuolleen vyöstä kauniin tikarin, jonka kahva oli jalokivillä koristettu.

    "Tämäkö tikari se oli?" kysyi neuvosherra Francisilta.

    "En voi varmasti sanoa, että tikari on sama, mutta joka tapauksessa se on samanlainen."

    "Kun nyt näette haavan ohimossa ja tikarin vyöllä sekä huomaatte, että ruumis on maannut muutamia päiviä vedessä, niin olette kai varma, että tämä on sama mies, jonka te kahakassa syöksitte kanaaliin?"

    "Niin, herra, en epäile, että se on sama henkilö."

    "Hyvä, nyt voitte mennä. Ja oikeuden nimessä kiitämme teitä todistuksestanne."

    Francis saatettiin jälleen gondoliin ja vietiin takaisin kotiin.

    Tunnin kuluttua saapui herra Polani.

    "Asia on ratkaistu", kertoi hän, "tosin ei tyydyttävällä tavalla, mutta aivan ilman rangaistusta hän ei kuitenkaan ole jäänyt. Teidän lähdettyänne kävi selville, että kuollut oli Ruggiero Mocenigon sukulainen ja läheinen ystävä, jonka kanssa hän on seurustellut ahkerasti palattuaan kotiin Konstantinopolista. Ruggiero koetti väittää, että hänen serkkunsa luultavasti itse oli aikonut ryöstää tyttäreni ja ettei tämä asia liikuttanut häntä vähääkään. Mutta kun lähetettiin Mariaa hakemaan ja hän todisti, ettei hän tuntenut edes ulkomuodoltaan tuota nuorta miestä, niin neuvoston enemmistö tuli siihen päätökseen, että hän oli toiminut Ruggieron kätyrinä.

    Ja sen johdosta Ruggiero karkoitettiin kolmeksi vuodeksi Venetsiasta."

    "Minä olisin ollut tyytyväisempi", sanoi herra Hammond, "jos hänet samalla olisi karkoitettu Itämaille saakka, sillä jos hän saa oleskella mannermaalla, ei hänen tarvitse poistua täältä kuin parin kolmen peninkulman päähän, ja sieltä käsin hän voi tuottaa paljonkin ikävyyttä niille, jotka ovat joutuneet hänen vihansa kohteiksi."

    "Se on kyllä totta", myönsi herra Polani, "mutta hänen ystävänsä arvelevat, että häntä on kohdeltu liiankin kovasti. Mitä minun tyttäriini tulee, niin pidän kyllä huolen siitä, etteivät he toista kertaa joudu tuollaiseen vaaraan. Olen kieltänyt heitä liikkumasta ulkosalla pimeän tultua, jollen itse ole mukana, ja aseistettujen palvelijoitteni lukua olen myös lisännyt. En tosin voi uskoa, että Ruggiero olisi niin rohkea, että hän uskaltaisi koettaa ryöstää heitä väkivallalla omasta talostani, mutta kun kerran on joutunut tekemisiin sellaisen miehen kuin hänen kanssaan, ei voi koskaan olla kyllin varovainen."

    "Minäkin olen kieltänyt poikaani liikkumasta kaduilla pimeän tultua", sanoi herra Hammond. "Sen sijaan soudelkoon vain gondolissaan, sillä toista gondolia on mahdoton erottaa toisesta, jollei niissä ole erikoista tuntomerkkiä. Mutta en kuitenkaan voi olla levollisella mielellä niin kauan kuin hän on täällä, ja siksi aion ensi tilassa lähettää hänet Lontooseen."

    "Toivottavasti sellaista tilaisuutta ei satu hyvin pian", sanoi herra Polani. "Olisin kovin pahoillani, jos poikanne joutuisi lähtemään.

    Toivon että voimme keksiä jonkin keinon, millä hän voi välttää vaaran, johon hän meidän tähtemme on joutunut, sekä samalla hyötyä olostaan täällä."

    Seuraavan kahden viikon kuluessa Francis enimmäkseen oleskeli Polanin palatsissa. Kauppias tarkoitti täyttä totta pyytäessään häntä käymään talossaan kuin omassa kodissaan, ja jos Francis jonakin päivänä ei saapunut, nuhteli hän tätä lempeästi. Itse hän oli usein mukana, kun nuo neljä nuorta -- Matteo liittyi myös tavallisesti heidän seuraansa

    • juttelivat yhdessä parvekkeella, seuranaisen istuessa vieressä ja

    usein osoittaessa tyytymättömyyttään, kun ilo ja nauru nuorten kesken yltyi kovaääniseksi.

    Iltapäivisin nuoret usein lähtivät gondolissa soutelemaan, mutta palasivat aina ennen hämärän tuloa kotiin.

    Tämä aika oli hyvin mieluisaa Francisille. Hänellä ei ollut sisaria, ja vaikka hän oli tutustunut moneen perheeseen Venetsiassa, ei hän missään viihtynyt niin hyvin kuin Polanin talossa. Erikoisen hauskaa he pitivät kotona, mutta gondolissa oli pakko esiintyä hillitymmin.

    "Minä en siedä tuota Castaldia", sanoi Francis eräänä iltana Matteolle, kun he palasivat kotiin Polanin luota.

    "Seuranaisia eivät nuoret miehet koskaan voi sietää", vastasi tämä nauraen.

    "Ei, totta puhuen, minä en pidä hänestä, ja olen aivan varma siitä, että minäkin olen hänelle jostakin syystä yhtä vastenmielinen. Hän tarkastelee minua aivan kuin kissa hiirtä."

    "Ehkäpä hän ei voi unohtaa sitä, että sinä pelastit vain hänen suojattinsa ja jätit hänet oman onnensa nojaan."

    "En tiedä, Matteo. Hänen käytöksensä silloin tuntui minusta hyvin omituiselta. Ehkäpä hän oli päästään pyörällä, mutta hän takertui lujasti kiinni tyttöjen vaatteisiin, ikään kuin hän olisi tahtonut estää heidän pakonsa."

    "Luuletko todellakin, että hän toivoi ryöstön onnistuvan?"

    "En tiedä, onko minulla oikeutta sitä sanoa, mutta luulenpa melkein.

    Hän tuntui minusta epäluotettavalta. Joka tapauksessa olen varma siitä, että Ruggierolla on liittolainen talossa. Mistä hän muuten olisi niin varmaan tiennyt, mihin aikaan he palaisivat kotiin sinä iltana. Sillä olen aivan varma siitä, että gondoli odotti heitä.

    "Minä kysyin vastikään Julia-neidiltä, miten he niin myöhään sinä iltana olivat liikkeellä. Ja hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miten se oikeastaan oli käynyt. Hänen sisarensa oli juuri vähää ennen sanonut, että olisi parasta kääntyä kotiin, mutta seuranainen, joka muuten on kovin tarkka sellaisissa asioissa, oli vakuuttanut, ettei heillä ollut kiirettä, koska herra Polani tiesi, missä he olivat.

    Julia luuli, että seuranainen oli erehtynyt ajasta eikä tiennyt, miten myöhäistä jo oli. Tietysti tämä ei todista mitään, mutta liittäessäni kaikki nämä pikkuseikat yhteen alkavat epäilykseni herätä."

    "Minun on vaikea uskoa tuota naista petturiksi", sanoi Matteo. "Hän on niin kauan ollut perheen palveluksessa ja nauttinut aina suurta luottamusta."

    "Mutta ehkäpä Ruggiero on luvannut hänelle niin suuren palkkion, että on saanut taivutetuksi hänet puolelleen."

    "Nyt muistuu mieleeni myöskin eräs seikka, joka tuntuu lähemmin ajatellen omituiselta", sanoi Matteo. "Minä laskin kerran leikkiä Marialle siitä, miten kovaa ääntä he varmaan pitivät kaikki kolme huutaessaan apua, mutta hän vastasi siihen: 'Ei, me kaksi vain

    • Julia ja minä -- huusimme täyttä kurkkua. Signora oli aivan

    rauhallinen, hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä'."

    "Ja kuitenkin hän oli niin peloissaan, että hän takertui kaikin voimin kiinni tyttöjen hameisiin ja oli vähällä estää heitä pääsemästä pakoon ja itki ja nyyhki kauheasti kotiin tullessaan! Tämä tuntuu todellakin omituiselta. Tietysti siinä ei ole kyllin epäilyn syytä, enkä liioin uskaltaisi tämän nojalla koettaa herättää herra Polanissa epäilyjä häntä vastaan. Mutta toivon, että sinä, minun lähdettyäni täältä, pidät häntä silmällä."

    "En tiedä miten saattaisin sen tehdä", sanoi Matteo nauraen, "mutta voinhan sanoa serkuilleni, ettemme pidä hänestä ja kehoittaa heitä olemaan varuillaan eikä viipymään myöhään ulkona, vaikka hän antaisi siihen luvankin, ja jos huomaan jotain epäilyttävää, niin olen heti valmis puhumaan siitä herra Polanille. Mutta onhan Ruggiero nyt poissa, ja toivottavasti emme kuule hänestä sen enempää."

    "Sitä minäkin toivon, Matteo, mutta pelkään, ettei hän niinkään helposti luovu päätöksestä, minkä kerran on tehnyt, tai unohda vääryyttä, joka häntä on kohdannut. Joka tapauksessa olen iloinen, että olen keventänyt sydäntäni sinulle, ja koska pelkoni mielestäsi ei ole aivan tuulesta temmattu, niin tahdon tästä lähin olla vielä entistä valppaampi. Olen varma siitä, että Castaldi on huono palvelija, ja toivoisin vain että voisimme näyttää sen toteen."

    "Minä tulin oikein levottomaksi", sanoi Matteo astuessaan maihin asuntonsa edustalla. "Puhutaan siitä toisten enemmän."

    "Me tapaamme huomenillalla serkkujesi luona. Sitä ennen voimme tuumia, pitäisikö meidän ilmaista kellekään epäilymme."

    Francis ajatteli asiaa yöllä. Hän päätti puhua siitä herra Polanille, vaikka hän siten loukkaisikin häntä. Niinpä hän seuraavana päivänä lähti tapaamaan häntä, mutta herra Polani ei ollut kotona, ja sanottiin hänen palaavan vasta kahden, kolmen tienoissa. Tytöt olivat lähteneet ystävättäriensä luokse. Kun Francis kello kolmelta tuli uudestaan, oli herra Polani juuri palannut kotiin.

    "Hyvää päivää, Francesco", sanoi kauppias, "oletko unohtanut, että tyttärieni piti viipyä poissa koko päivä?"

    "Ei, en ole sitä unohtanut, mutta haluan puhua teidän kanssanne.

    Pelkään, että nauratte minulle, ja pidätte minua tungettelevana ja juoruilevana, koska puhun asiasta, joka on teille hyvin läheinen."

    "Kerro asiasi", sanoi herra Polani huomatessaan miten levoton Francis oli. "Ja vaikka en olisikaan samaa mieltä sinun kanssasi, niin lupaan sittenkin olla suuttumatta, sillä tiedän, että tarkoitat parasta."

    "Asia koskee signora Castaldia, tyttärienne seuranaista. Tiedän, että luotatte häneen täydellisesti, mutta sittenkään en voi olla kertomatta teille epäilyksiäni."

    Francis mainitsi nyt kaikki huomionsa, sekä omansa että sen, mitä Matteo oli kertonut.

    "Voihan olla", sanoi hän lopuksi, "että kaikki tämä ei merkitse paljon. Mutta arvelin velvollisuudekseni kertoa teille kaikki, ja toivon, että käsitätte minun tehneen sen parhaassa tarkoituksessa."

    "Siitä olen aivan varma", sanoi herra Polani sydämellisesti, "ja sinä teit oikein puhuessasi minulle asiasta. Mutta epäilyksesi ovat varmaan aivan turhia. Signora Castaldi on ollut talossani lähes kymmenen vuotta, hän on opettanut ja kasvattanut tyttäriäni, ja minulla on täysi syy luottaa hänen uskollisuuteensa. Ja vaikka moni seikka puhuu häntä vastaan, niin en luule kuitenkaan voivani syyttää häntä muusta laiminlyönnistä kuin siitä, että hän salli tyttärieni viipyä liian kauan ystävättäriensä luona. Joka tapauksessa olen kiitollinen sinulle siitä, että ajattelet tyttärieni parasta, ja aion pitää silmällä heidän seuranaistaan."

    "Siinä tapauksessa en ole turhaan kääntynyt puoleenne, vaikka toivonkin erehtyneeni."

    Heti kun Francis oli lähtenyt, katosi vakava ilme kauppiaan kasvoilta ja hän hymyili itseksensä.

    "Pojat eivät koskaan ole muuta kuin poikia", tuumi hän, "ja vaikka nuori ystäväni toiselta puolen on rohkea ja järkevä kuin täysikasvuinen mies, niin on hänellä toisaalta pojan romanttista mielikuvitusta. Jos signora Castaldi olisi kaunis, ei poika koskaan olisi epäillyt häntä petollisuudesta. Mutta kukapa nuorukainen olisi koskaan suosinut seuranaista, jonka on määrä pitää nuoria silmällä, kun he pitävät yhdessä hauskaa? Liikaa kuitenkin on epäillä häntä tuon lurjus Mocenigon kätyriksi, ja siksipä minun olikin kovin vaikea pysyä vakavana. Mutta kelpo poika Francis on joka tapauksessa, ja hänen sydämensä on puhtainta kultaa."

    Francis oli juuri kello seitsemältä lähdössä gondolissaan Polanin palatsiin, kun toinen gondoli, jonka hän tunsi Giustinianien veneeksi, laski hänen omansa kylkeen, ja Matteo hyppäsi kiihtyneenä rannalle.

    "Minulla on kauheita uutisia, Francesco. Molemmat serkkuni ovat kadonneet."

    "Kadonneet!" huudahti Francis kauhuissaan. "Miten se on tapahtunut?"

    "Heidän isänsä oli juuri meillä. Hän on mieletön surusta ja vihasta.

    Tiedäthän, että tyttöjen piti viettää koko päivä Persanien luona?"

    "Niin, niin, kerrohan minulle kaikki!"

    "Polani lähti itse heitä hakemaan, ja kun hän viiden ajoissa saapui sinne, sai hän kuulla, että he olivat jo kaksi tuntia aikaisemmin lähteneet kotiin. Sinä olit oikeassa, Francesco, syy on kokonaan tuon noidan, Castaldin. Hän saattoi heidät sinne tänä aamuna ja aikoi palata kuudelta hakemaan heitä. Mutta hän tulikin jo kolmelta ja sanoi, että heidän isänsä oli loukannut itsensä pahasti ja että heidän pitäisi heti tulla kotiin.

    "Tytöt tietysti seurasivat häntä heti. Tosin he ihmettelivät, ettei Castaldi ollut tullut heitä hakemaan omalla gondolilla, vaan katetulla vuokraveneellä, mutta hän oli selittänyt, että Polanin gondolilla oli menty noutamaan lääkäriä. Siten he pahaa aavistamatta olivat nousseet veneeseen ja vene oli nopeasti kadonnut. Muuta en tiedä, kuin että Castaldi oli keksinyt tuon jutun herra Polanin tapaturmasta, ja että heidän isänsä ei ollut lähettänyt heitä hakemaan."

    VIIDES LUKU

    Oikeilla jäljillä

    "Tämähän on kauheaa, Matteo", sanoi Francis. "Mitä me voimme tehdä?"

    "Sanopa muuta, Francesco. Polani on jo käynyt kaupungin viranomaisten puheilla ja pyytänyt heidän apuaan. Hän on luvannut tuhat dukaattia sille, joka voi saada selkoa tyttöjen olinpaikasta. Sellainen lupaus saa tietenkin kaikki gondolinkuljettajat liikkeelle, ja ehkäpä joku on huomannutkin tuon katetun gondolin, koska tähän vuoden aikaan sellaista käytetään hyvin harvoin. Kauheaa, ettei voi ryhtyä mihinkään."

    "Lähetä sinä gondolisi pois, Matteo, ja lähdetään yhdessä soutelemaan. Tietysti jotain on tehtävä, ja voimmehan tuumia yhdessä.

    Miten kauheaa", jatkoi Francis hetken kuluttua, "eilen vielä me pidimme yhdessä hauskaa kaikessa rauhassa, ja tänään he ovat tuon lurjuksen Mocenigon vallassa, sillä hän se varmaan tähän on syypää.

    Tiedätkö muuten, missä hän nykyään oleskelee?"

    "Viikko sitten hän kuului asuneen Botondassa, Chioggian läheisyydessä, mutta mistä sen tietää, onko hän siellä enää."

    "Kaikkein ensiksi meidän on otettava selko siitä, missä hän oleskelee, ja sitten pidettävä häntä silmällä. Luultavasti hän on piilottanut heidät jonnekin lähelle. Mutta koska hän varmaankin aavistaa, että häntä epäillään, niin tuskinpa hän uskaltaa käydä heitä katsomassa."

    "Mutta miksi hän ei heti paikalla naisi Mariaa", sanoi Matteo, "sillä siinä tapauksessa Polanin olisi pakko sopia hänen kanssaan."

    "Ehkä hän yrittää sitä", sanoi Francis, "mutta hän tietää myöskin, että Maria panee vastaan viimeiseen saakka. Ehkä hän ajattelee, että Maria taipuisi paremmin, jos häntä ensin pidettäisiin vangittuna jonkin aikaa. Joka tapauksessa meidän pitää koettaa ottaa selvää siitä, missä Mocenigo oleskelee."

    "Polani on varmaankin ryhtynyt ottamaan selvää siitä", sanoi Matteo, "ja varmaan kaikki hänen ystävänsä auttavat häntä voimainsa takaa.

    Sillä tällaista ryöväystä keskellä kirkasta päivää pidetään hirveänä häväistyksenä. Edellinen yritys oli jotain aivan toista. En tahdo sitäkään puolustaa, mutta tällä kertaa ilkityöntekijä on toiminut paljon viekkaammin. Kuka voisi enää olla turvassa, jollei tällaista rikosta rangaistaisi."

    "Palataan nyt kotiin, Matteo, ja otetaan selvää ensin, mihin toimenpiteisiin jo on ryhdytty."

    Kun Matteo saapui kotiin, hän sai kuulla, että Polani oli jo yhdessä kahden neuvostoherran kanssa lähtenyt Botondaan Ruggieroa tavoittamaan ja että heidän mukanaan oli kaksi tasavallan virkamiestä, joiden oli määrä vangita Ruggiero siinä tapauksessa, että hän olisi vielä siellä. Muuten oli vangitsemiskäsky lähetettävä kaikkiin venetsialaisiin alusmaihin mannermaalle.

    Samalla annettiin sana joka satamaan, että kaikki veneet ja alukset oli tarkasti tutkittava, ja tiedotettiin, että herra Polani oli luvannut tuhat dukaattia sille, joka pääsee rikollisen perille.

    Tyttöjen ryöstö herätti kaikkialla mitä suurinta mieltenkuohua.

    Kansanjoukko heitteli kivillä Mocenigon palatsin ikkunoita, ja olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle, elleivät viranomaiset olisi lähettäneet vartiomiehiä sitä suojelemaan. Mocenigon sukulaisia ja ystäviä vainottiin kadulla. Koko Venetsia oli kuohuksissa.

    "Toivottavasti", sanoi Francis seuraavana aamuna isälleen, "et lähetä minua pois täältä ennen kuin Polanin asia on tullut selväksi."

    "Olen hiukan muuttanut mieltäni", vastasi herra Hammond. "Olisi suorastaan mieletöntä lähettää sinut Englantiin juuri nyt, kun herra Polani näyttää olevan halukas tekemään puolestasi vaikka mitä, sillä hänen suosituksestansa on sinulla paljon enemmän hyötyä kuin jos työskentelet minun liikkeessäni Lontoossa. Siksi on parasta, että jäät tänne toistaiseksi. Tietysti hän ei tällä hetkellä voi ajatella muuta kuin tyttäriänsä, mutta voimmehan odottaa, kunnes hänellä on aikaa lähemmin selittää, mitä hän aikoo tehdä hyväksesi."

    Francis oli erittäin tyytyväinen tähän päätökseen. Hänkin oli tuuminut asiaa ja tiesi, ettei mikään voisi olla edullisempaa nuorelle miehelle, joka aikoi antautua kauppa-alalle, kuin niin mahtavan miehen kuin Polanin suosio. Mutta hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä mielellään luopunut päätöksistään, ja siksi hän oli pelännyt, että tämä pitäisi kiinni alkuperäisestä ajatuksestaan.

    "Yhtä asiaa pyytäisin vielä sinulta", sanoi Francis hetken kuluttua. "Etkö antaisi minun keskeyttää opintoni, kunnes Polanin tyttäret on löydetty, sillä minä en saa heitä mielestäni. Voisihan sitä paitsi sattua, että keksisin heidän piilopaikkansa gondolimatkoillani."

    "En tosiaankaan ymmärrä, miten se sinulta onnistuisi, Francis, kun niin monet muut kokeneemmat miehet ajavat heitä takaa. Mutta onhan luonnollista, että sinun nyt on vaikea ajatella lukujasi, ja siksi suostun mielelläni pyyntöösi."

    Samana iltana Polani palasi Venetsiaan, sillä hän oli tavannut Ruggiero Mocenigon kotoa. Tämä oli kovin harmissaan siitä, että häntä syytettiin tyttöjen ryöstöstä ja uhattiin pitää vankina kunnes kadonneet olivat löytyneet.

    Herra Polani lähetti heti kotiin palattuaan gondolillaan Francisia hakemaan, ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan, kun poika astui sisään.

    "Epäilyksesi eivät olleet aiheettomia, niin kuin näet, Francis.

    Jospa heti olisin uskonut sinua, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Minusta tuntui aivan mahdottomalta, että tuo nainen, jota olin kohdellut ystävänä kymmenen vuotta, voisi pettää minut, mutta sittenkin sinun varoituksesi teki minut niin levottomaksi, että lähdin itse tyttäriäni hakemaan, mutta saavuin liian myöhään.

    Miksi nyt pyysin sinut luokseni, en itsekään tiedä. Ehkä siksi, että häpeäkseni olen huomannut, että sinä olet tässä asiassa terävä-älyisempi kuin minä. Ja siksi toivon, että sinä keksit jonkin keinon tyttärieni pelastamiseksi. En epäile lainkaan, ettei ilkityö ole Mocenigon ystävien suorittama."

    "Pelkään, etten voi keksiä mitään keinoa", sanoi Francis. "Luultavasti he eivät ole kaupungissa, vaan heidät on viety jonnekin kauemmaksi, sillä saattoivathan rosvot arvata, että lupaisitte suuren palkinnon sille, joka keksisi heidän piilopaikkansa. Sitä paitsi luulen, että Mocenigo oli aikonut käydä heitä tapaamassa heti saatuaan tiedon ilkityön onnistumisesta. Onneksi te siksi pian pääsitte onnettomuudesta perille ja äkillisellä tulollanne teitte varmaan Mocenigon aikeen tyhjäksi, sillä luultavasti hän vasta teiltä sai kuulla, että ryöstö oli onnistunut. Jos olisitte saapunut hänen luoksensa pari, kolme tuntiakin myöhemmin, niin hän varmaan olisi ollut poissa."

    "Sinun laskusi pitävät luultavasti paikkansa, Francis. Hänen kätyrinsä olivat vain neljä tuntia minua edellä. Luultavasti he veivät ensin tytöt edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan, ennen kuin lähtivät viemään sanaa Mocenigolle. Varmaan minä saavuin ennen heitä perille, koska lähdin suoraa päätä hänen luokseen. Oli melkein keskiyö meidän saapuessamme perille, mutta hän oli valveilla ja odotti varmaan kätyreitänsä. Minä käskin heti asettaa vahdit talon edustalle ja vangita jokaisen, joka tulisi häntä tapaamaan. Mutta ketään ei saapunut.

    "Varmaankin meidän tulomme oli herättänyt huomiota ja rikostoverit olivat siten saaneet varoituksen. Olen aivan samaa mieltä kuin sinäkin, etteivät tyttäreni ole täällä kaupungissa, mutta niinpä etsiminen on kahta vaikeampaa. Kysymys on nyt: mitä tehdä?"

    "Varmaankin lupaamanne palkkion vuoksi saatte heti tietää, jos jotain epäilyttävää on huomattu", arveli Francis. "Mutta teidän sijassanne lähettäisin myös kaikkiin kalastajakyliin sekä saarilla että mantereella tiedon lupaamastanne palkinnosta. Olen ajatellut asiaa koko päivän, mutta mitään muuta keinoa en ole keksinyt."

    "Joitakin tietoja on jo saapunutkin, mutta ei mitään tärkeää. -- Onneksi ei tarvitse kuitenkaan pelätä, että tytöille tapahtuisi mitään pahaa niin kauan kuin Mocenigo on vangittuna, mutta hän on viekas kuin kettu ja voi petkuttaa vartijaa. Olen aikonut mennä neuvoskunnan puheille pyytämään, että hänet siirrettäisiin vankilaan, joskin epäilen suuresti, ettei siihen suostuta. Hänen ystävänsä valittavat jo nytkin, että häntä kohdellaan kuin rikollista, vaikkei minkäänlaisia todisteita häntä vastaan ole olemassa."

    "Ettekö voisi panna muutamia luotettavia miehiä vahtimaan Mocenigon taloa", sanoi Francis.

    "Sen teen heti paikalla. Lähetän sinne kaksitoista luotettavaa miestä, ainakin he voivat pitää silmällä kaikkia niitä, jotka pyrkivät hänen luokseen. Ja jos mieleesi sattuisi joku muukin tuuma, niin ilmoita se minulle. Sinä olet kerran ennen pelastanut tyttäreni, ja sisäinen aavistus sanoo minulle, että sinä tälläkin kertaa tuot heidät takaisin."

    "Tahdon tehdä parhaani", sanoi Francis vakavasti.

    Melkein koko seuraavan viikon Francis souteli gondolissaan. Yhdessä Giuseppen kanssa hän kävi tiedustelemassa kaikkialta, pistäytyi pieniin kalastajamökkeihin pitkin rannikkoa ja tutki tarkasti joka sopukan toivoen näkevänsä tutut kasvot tai viittaavan käden jonkun ikkunaruudun takana. Mutta kaikki oli turhaa, samoin kuin herra Polaninkin ponnistukset.

    Eräänä iltana, kun Francis väsyneenä ja alakuloisena oli matkalla kotiinsa, näki hän Suuren sillan alla, lyhtyjen valossa gondolin, jossa istui mies ja hunnutettu nainen. Yö oli pimeä ja ilma kuuma, ja juuri sillä hetkellä, kun Francis ohitti heidät, kohotti nainen hiukan huntuaan. Francis tunsi hänet heti, ja niin pian kuin hän oli päässyt pois valosta, hän käänsi gondolinsa.

    "Kerrankin onni suosi meitä, Giuseppe! Nainen, joka istui gondolissa, oli Castaldi."

    "Mitä aiotte tehdä, herra Francesco?" kysyi Giuseppe innoissaan. "Hyökkäämmekö heti heidän kimppuunsa?"

    "Ei maksa vaivaa, Giuseppe. Jos vangitsemme naisen, niin tytöt varmaan siirretään heti paikalla pois nykyisestä piilostaan.

    Seurataan vain jäljessä ja katsotaan, minne he menevät. Pysytellään niin kaukana, etteivät he huomaa meitä."

    "Nyt he laskevat maihin", huudahti Giuseppe samassa. "Juoksemmeko heidän perässään?"

    "Liian myöhäistä, Giuseppe. Emme voisi kuitenkaan seurata heitä ihmisvilinässä. Jos gondoli lähtee rannasta, niin koetetaan seurata sitä, vaikka se on varmasti kapeissa kanaaleissa vaikeaa. Mutta jollei se poistu rannasta, niin kuin minä otaksun, niin varmaankin he palaavat hetken kuluttua. Ja silloin on parasta jäädä odottamaan heitä."

    Gondolin molemmat matkustajat olivat kadonneet, ja soutaja oli istahtanut veneeseen odottamaan. Francis ohjasi nyt gondolinsa veneen ohitse ja päästyään siitä parin sadan kyynärän päähän, hän kääntyi takaisin ja jäi jonkin matkan päähän odottamaan. Kokonainen tunti kului eikä mitään tapahtunut. Sitten kuului askelten ääntä, ja Francis erotti pimeässä kaksi henkilöä, jotka astuivat gondoliin.

    Se lähti nyt liikkeelle, ja suuntasi kulkunsa jälleen Suurta siltaa kohti.

    "Pidä sitä silmällä, Giuseppe! Varmaankin se pian poikkeaa johonkin sivukanaaliin."

    Mutta gondoli jatkoi matkaansa suoraan Suurta kanaalia pitkin, kunnes se saapui Markustorin kohdalle, jolloin toinen suurempi, neljän soutama gondoli tuli sitä vastaan. Francis oli huomaavinaan, että gondolit pysähtyivät ja soutajat vaihtoivat pari sanaa keskenään.

    Sitten pienempi vene lähti laguunia kohti. Siellä oli hiukan valoisampaa, ja Francis odotti vielä hetken, ennen kuin hän käänsi gondolinsa sen jälkeen.

    "Ei ole niinkään helppoa seurata heitä salaa", sanoi Giuseppe.

    "Ehkäpä he soutavat vain hiukan ulommaksi, ollakseen varmat siitä, ettei heitä ajeta takaa, ja kääntyvät sitten vasta määräsuuntaansa.

    Varmaankin he ovat huomanneet meidät."

    "Töin tuskin erotan heitä enää, herra Francesco. Eiköhän olisi jo parasta lähteä liikkeelle?"

    "Yrittää täytyy, Giuseppe. Emme saa päästää heitä käsistämme."

    He työnsivät aironsa veteen ja laskivat rannasta ulommaksi. Mutta parin aironvedon jälkeen he kuulivat soutua vieressään.

    "Käännös oikealle, Giuseppe!" huusi Francis.

    Yhteisin ponnistuksin he saivat gondolin heti kääntymään, ja samassa neliairoinen gondoli kiiti kuin nuoli heidän kylkensä ohitse.

    Elleivät he olisi päässeet kääntymään niin nopeasti, olisi rautakokka halkaissut heidän kevyen aluksensa.

    Giuseppe päästi kirouksen suustaan.

    "Souda, Giuseppe, he tekivät sen tahallaan. Tuo oli sama gondoli, joka äsken pysähtyi toisen rinnalle."

    Suuri vene kääntyi myöskin ja alkoi ajaa pientä gondolia takaa.

    Nyt kaikki selvisi Francisille. Gondoli, jota he olivat pitäneet silmällä, oli huomannut heidät, ja antanut heidät ilmi ystävilleen Markustorin alapuolella. Pitäessään silmällä toisen gondolin liikkeitä häneltä oli jäänyt huomaamatta, että suurempi odotti vain sopivaa hetkeä, milloin hyökkäisi heidän kimppuunsa.

    Takaa-ajava vene oli hyvin nopeakulkuinen ja läheni heitä pelottavalla vauhdilla. Francis suuntasi nyt kulun Suuren kanaalin rantaa kohti. Mutta niin pian kuin he olivat vain parin jalan päässä rannasta, käänsi hän äkkiä veneen taas ulapalle.

    Takaa-ajajat eivät voineet päästä yhtä nopeasti kääntymään, ja ääretön kiroustulva pääsi kolmen miehen huulilta, jotka miekat ojossa seisoivat gondolissa. Francis ja Giuseppe hengähtivät nyt hetken aikaa kooten voimia uuteen ponnistukseen. Kun gondoli oli jälleen saavuttamaisillaan heidät, kääntyivät he taas ympäri.

    "Nyt me laskemme Santa Maria -kirkon portaille ja hyppäämme maihin."

    Pojat ponnistivat kaikki voimansa, sillä he tiesivät, etteivät voineet pitkittää keppostaan loppumattomasti. Kysymyksessä oli nyt vain kilpasoutu. He olivat kolme gondolin mittaa edellä ja soutivat niin hurjasti että ehtivät ensimmäisinä kirkon portaille ja ylös maihin. Sitten he juoksivat pakoon minkä ennättivät, ja kuulivat vain kovan ryskeen, kun toinen gondoli murskasi heidän kevyen aluksensa.

    Kesti hetken aikaa, ennen kuin miehet pääsivät toisen gondolin yli maihin ja portaita ylös. Sillä välin Francis ja Giuseppe, jotka olivat avojaloin, juoksivat voimainsa takaa, kierrellen monissa mutkissa, jotta takaa-ajajat joutuisivat harhaan. Hetken kuluttua he eivät kuulleet enää askeleita takanaan, ja saattoivat rauhassa jatkaa matkaansa.

    "He rikkoivat meidän gondolimme", Giuseppe nyyhkytti.

    "Älä sitä sure!"

    "Ja nainen pääsi karkuun, emmekä me saaneet tietää mitään", jatkoi Giuseppe ihmetellen herransa hyvää tuulta.

    "Jotain me sittenkin olemme saaneet tietää. Olen aivan varma siitä, että tytöt ovat San Nicolon saarella mökkirähjässä. Omituista, etten ennemmin tullut sitä ajatelleeksi. Nainen kävi viemässä tietoja ystävilleen, ja neliairoinen gondoli piti silmällä jokaista venettä, joka saattaisi ahdistaa häntä. Mutta nyt mennään heti herra Polanin luo kertomaan, mitä on tapahtunut. Kello on luultavasti jo yksi."

    Neljännestunnin kuluttua he saapuivat Polanin palatsin edustalle ja soittivat kelloa.

    "Tahtoisin heti tavata herra Polania", sanoi Francis portinvahdille.

    "Herra meni tunti sitten nukkumaan."

    "Se ei tee mitään. Minä olen Francis Hammond, ja minulla on tärkeitä uutisia."

    Vartija avasi nyt portin. "Oletteko kuullut jotain neideistä?" hän kysyi kiihkeästi.

    "Olen saanut tietoja, joista varmaan on hyötyä", vastasi Francis.

    Heti sen jälkeen kuului herra Polaninkin ääni portaissa.

    "Minä, Francis Hammond, olen täällä, herra Polani. Olen saanut tietoja, jotka varmaankin voivat olla meille hyödyksi."

    Kauppias kiiruhti portaita alas.

    "Olen nähnyt tuon noita-akan, Castaldin, ja ajanut häntä takaa.

    En tiedä varmaan, minne hän souti, sillä suuri gondoli rupesi ahdistamaan meitä, ja hädin tuskin me pelastuimme sen kynsistä. Mutta luulen keksineeni tyttärienne piilopaikan."

    Francis kertoi sitten koko illan tapahtumat.

    "Mutta miksi ette käyneet heti veneen kimppuun ja nostaneet hälinää?

    Kaikki ohikulkijat olisivat varmaan mielellään auttaneet teitä, sillä tapahtuma on herättänyt siksi paljon suuttumusta koko kaupungissa.

    Jos vain nainen olisi ollut käsissämme, olisimme pakottaneet hänet puhumaan."

    "Mutta niin pian kuin hän olisi ollut teidän vallassanne", sanoi Francis, "olisi tytöt myös siirretty jonnekin muualle. Siksi minusta oli viisainta vain seurata heitä. Ja varmaan olisimme onnistuneet, jollei tuo toinen gondoli olisi tullut tiellemme."

    "Epäilemättä olet oikeassa, Francesco. Mutta onnetonta se sittenkin oli, sillä emmehän tiedä asiasta oikeastaan entistä enempää."

    "Luulenpa sittenkin että olemme päässeet hiukan pitemmälle, sillä vastikään oli minulla seikkailu, joka voi johtaa meidät oikeille jäljille."

    Hän kertoi nyt, miten hän eräänä iltana oli kuljettanut erään herran San Nicolon saarelle ja nähnyt siellä mökin, jonne useat henkilöt, muun muassa Ruggiero Mocenigo, olivat saapuneet neuvottelemaan.

    Polani keskeytti monta kertaa Francisin kertomuksen hämmästyneellä huudahduksella. Kun tämä oli lopettanut, laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.

    "Rakas poikani", sanoi hän, "miten voin kiittää sinua! Aivan varmaan tyttäreni ovat tuossa mökissä. Miten hyvä, ettet antanut salaliittoa ilmi -- sillä salaliitto se varmaankin oli. Jos olisit sen tehnyt, olisi heidät kuljetettu muualle."

    "Liian varmoja emme voi kutenkaan olla. Mutta ehkä joka tapauksessa pääsemme nyt heidän jäljilleen."

    "Lähdemmekö heti matkaan? Minulla on kymmenkunta miestä kotona, ja tuskinpa siellä on kovinkaan monta vahdissa."

    "Eikö olisi parasta odottaa huomiseen", sanoi Francis. "Ehkä gondoli, joka ajoi meitä takaa, odottaa meitä vielä, ja jos huomattaisiin, että useampia gondoleja olisi liikkeellä, niin he varmaan kuljettaisivat tyttärenne toiseen turvapaikkaan. Onhan sekin mahdollista, että he pitävät silmällä taloanne, mutta ellei mitään epäiltävää tapahdu, niin he varmaan poistuvat parin tunnin kuluttua. Huomenaamulla sen sijaan voitte lähettää miehenne parissa, kolmessa gondolissa liikkeelle, mutta heidän pitäisi astua veneisiin yksitellen, niin etteivät herätä huomiota, ja soutaa sitten aivan rauhallisesti San Nicolon saarta kohti mahdollisimman kaukana toisistaan.

    "Minä olen mukana ensimmäisessä veneessä, koska minä yksin tiedän, missä mökki sijaitsee. Parasta olisi kuitenkin soutaa mökin sivuitse ja nousta maihin saaren toisessa päässä. Toiset veneet voivat hitaasti seurata jäljessä, ja pari kolme miestä voi jäädä rantaan veneitä vahtimaan sillä aikaa, kun me toiset menemme suoraan mökille, ja koska se on hiekkavallien keskellä, niin toivon, että voisimme päästä huomaamatta perille."

    "Suunnitelmasi on hyvä, Francesco, vaikka tuntuukin pitkältä odottaa aamuun saakka. Mutta viisainta on sittenkin odottaa. Sinä jäät kai tänne yöksi?"

    "Sitä en voi, mutta palaan mahdollisimman pian takaisin. Pöydälläni on paperi, johon olen merkinnyt niiden henkilöiden nimet, jotka pitivät neuvottelua mökissä, sekä kirje isälleni, jossa pyydän häntä jättämään paperin neuvoskunnalle siinä tapauksessa, etten ennen aamua olisi kotona. Teen sen joka ilta siltä varalta, että joutuisin Mocenigon käsiin. Näin minulla on keino, jolla voin pakottaa heidät päästämään minut vapaaksi."

    "Se on mainio varokeino, Francesco. Sinä olet yhtä viisas ja varovainen kuin rohkeakin!"

    "Ei siitä suurta hyötyä taida olla", vastasi Francis vaatimattomasti, "sillä on luultavampaa, että saan tikarin rintaani kuin joudun vangiksi. Mutta joka tapauksessa minun täytyy nyt lähteä."

    "Jää tänne ainakin aamuun saakka. Sitä ennen tuskin kukaan käy huoneessasi. Ja sillä aikaa kun minä varustaudun matkaamme varten, voit sinä pistäytyä kotiin ja pantuasi paperin talteen palaat tänne, Me lähdemme kello seitsemältä. Silloin on jo paljon veneitä liikkeellä, eivätkä meidän gondolimme herätä mitään huomiota."

    "Ehkä ehdotuksenne on hyvä. Suoraan sanoen parin tunnin lepo on minulle varsin tervetullut sillä Giuseppe ja minä olemme olleet liikkeellä aamusta asti."

    KUUDES LUKU

    Mökki San Nicolon saarella

    Kello seitsemältä oli kaikki valmista. Herra Polani lähti yksin kotoaan ja haki Francisin sekä neljä miestä sovitulta paikalta jonkin matkan päästä palatsista. Jo aikaisemmin oli lähetetty sana satamassa olevaan kauppalaivaan, ja laivan kapteeni oli lähtenyt kymmenen miestä mukanaan suurella veneellä saarta kohti ja ankkuroinut jonkin matkan päähän rannasta. Miehet olivat painuneet veneen pohjalle, ja kapteeni piti tarkasti silmällä, ettei ainoakaan vene päässyt saaren rannasta poistumaan.

    Kun Polanin gondoli oli soutanut heidän ohitseen, he nostivat ankkurin ja seurasivat sen jäljessä, mutta pysyttelivät kuitenkin niin kaukana, ettei kukaan olisi voinut epäillä alusten kuuluvan samaan seuraan.

    Francis ohjasi gondolin kapeaan salmeen, joka erottaa San Nicolon lähimmästä saaresta, ja laski veneen rantatörmän suojaan. Hetken kuluttua laivavenekin saapui paikalle. Francis lähti nyt astumaan suoraan mökkiä kohti herra Polani ja kuusi miestä mukanaan, ja muut jäivät rantaan vartioimaan.

    "Mennään nopeasti", sanoi Francis, "sillä jos mökin edustalla on vahti, hän näkee meidät joka tapauksessa. Mutta matka on niin lyhyt, etteivät he ennätä kuljettaa pois tyttäriänne ennen kuin olemme perillä."

    "Mitä pikemmin sitä parempi", sanoi kauppias.

    He kiiruhtivat eteenpäin, nousivat hiekkatörmälle ja näkivät mökin edessään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut missään.

    "Tuossa on mökki. Pian saamme tietää totuuden."

    He kiiruhtivat törmää alas ja seisoivat oven edessä.

    Ei kuulunut ainoatakaan ääntä.

    "Avatkaa ovi!" huusi kauppias kolkuttaen miekkansa kahvalla.

    Ei vastausta.

    "Murtakaa ovi!" sanoi hän, ja kaksi merimiestä, joilla oli kirveet kädessä, alkoi iskeä ovea. Mutta äkkiä se avautui, ja kaksi kalastajiksi pukeutunutta miestä ilmestyi kynnykselle.

    "Miksi te tulette häiritsemään rauhallisia ihmisiä?" kysyivät he.

    "Sitokaa heidät!" sanoi Polani hyökäten sisään Francisin seuraamana.

    Mutta hän pysähtyi pettyneenä kynnykselle -- mökki oli tyhjä. Francis tunsi miltei yhtä suurta pettymystä.

    "Jolleivät he ole täällä, niin he ovat jossain lähellä", sanoi Francis. "Älkää heittäkö toivoanne! Miehet vartioivat ovella, sillä välin kun me tarkastamme joka sopen."

    Kauppias käski miestensä, jotka juuri olivat sitoneet vangit lujiin nuoriin, jäädä ovelle vartioimaan. Itse hän astui sisään. Mökki oli sisältä aivan erilainen kuin kalastajamökit yleensä. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä ja seinän vierustalla muutamia penkkejä. Nurkassa oli airoja ja verkkoja. Tuli paloi avonaisessa takassa. Tulella oli pata sekä kaksi pienempää sen vieressä.

    "Katsotaanpa, mitä heillä tässä on", sanoi Francis kauppiaan näyttäessä kovin toivottomalta.

    "Keittoa", sanoi hän nostaessaan padan tulelta, "ja hajusta päätellen varsin maukasta." Sitten hän tarkasti toisia patoja. "Keitettyä kalaa ja lihamuhennosta! Herra Polani, tämä ei ole mitään tavallista kalastajanruokaa. Joko he odottavat tänne hienoja vieraita, tai tyttärenne ovat lähettyvillä. Hei -- tuossahan on ovi."

    "Se ei voi johtaa mihinkään asuinhuoneeseen", Sanoi Polani. "Hiekka ylettyy sillä puolen aivan kattoon saakka."

    "Se on totta", myönsi Francis. "Mutta ehkä siinä on jokin matalampi huone, joka on kokonaan hiekan peitossa."

    Hän työnsi ovea, mutta se ei liikahtanut.

    "Oven takana voi olla hiekkaa, mutta myös luja salpa", sanoi hän ja käski merimiesten tulla kirveineen sisään.

    "Murtakaa tuo ovi! Huone siellä on!" huudahti hän heti ensi lyönnin jälkeen. "Ääni kuuluisi aivan toisenlaiselta, jos hiekkaa olisi kerääntynyt ovea vasten." Heti kun ovi oli saatu murretuksi, hyökkäsivät kauppias ja Francis miekat kädessä sisään.

    He päästivät iloisen yllätyksen huudahduksen. Huone, joka oli rakennettu mökin taakse, oli komeasti sisustettu ja seinillä riippui itämaisia kudoksia. Lamppu paloi katossa. Kaksi miestä miekat kädessä seisoi huoneessa epäröiden mitä tehdä, ja molemmat tytöt hyökkäsivät ilosta huudahtaen vapauttajiansa vastaan. Sohvalla istui naisolento pää kumarassa.

    "Maria -- Julia!" huudahti kauppias heittäen miekkansa syrjään ja sulkien tyttärensä syliinsä. Molempien merimiesten seuraamina Francis astui miesten luo.

    "Heittäkää aseenne pois ja antautukaa!" sanoi hän. "Turha teidän on vastustaa; kymmenkunta miestä on ulkopuolella."

    Miehet heittivät miekkansa maahan.

    "Viekää heidät ulos ja sitokaa lujasti!" sanoi Francis.

    Seuraavien minuuttien kuluessa ei sanottu montakaan sanaa. Tytöt nyyhkyttivät liikuttuneina ja iloisina isänsä rinnalla, ja herra Polani itse oli niin liikuttunut, ettei hän voinut muuta kuin mutista pari epäselvää hellää ja kiitollista sanaa. Francis lähti ulos ja sanoi pari sanaa kapteenille, joka astui huoneeseen, laski kätensä kokoonkyyristyneen naisen olkapäälle, tarttui häntä käteen ja vei hänet ulos.

    "Tule tänne, Francesco!" huusi Polani heti sen jälkeen. "Rakkaat lapset, minua teidän ei pidä kiittää pelastuksestanne, vaan englantilaista ystäväänne, joka jälleen on lahjoittanut teidät minulle. Häntä me saamme kiittää siitä, että sinä, Maria, olet pelastunut tuon lurjus Mocenigon vallasta. Syleile häntä lapseni, niin kuin veljeäsi, sillä hän on tehnyt enemmän kuin veli puolestasi.

    Ja kerro sitten kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun minä viimeksi näin teidät!"

    "Tiedäthän, isä, että meille sanottiin sinun sairastuneen ja toivovan meidän heti palaavan kotiin?"

    "Niin, lapseni, sen sain heti kuulla kun tulin teitä noutamaan."

    "Niin pian kuin olimme istahtaneet gondoliin, sulki seuranaisemme ovet ja työnsi luukut ikkunoiden eteen. Me huudahdimme hämmästyneinä kun jouduimme pimeään, mutta hän pyysi meitä rauhoittumaan, ja hänen äänensä oli nyt paljon ankarampi kuin koskaan ennen. Pelästyimme hirveästi, koetimme työntää luukut syrjään ja avata oven, mutta ne olikin ulkopuolelta suljettu. Huusimme apua, mutta seinät oli päällystetty patjoilla, niin että tuskinpa kukaan kuuli ääntämme.

    Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja minä pyörryin. Kun heräsin, oli ikkuna avattu, ja Julia sanoi luvanneensa, että olisimme ääneti.

    Mutta luullakseni me jo silloin olimme kulkeneet kanaalista ulos, sillä en nähnyt muuta kuin taivasta edessämme. Niin pian kuin virkistyin, suljettiin luukut jälleen, jotta emme voisi katsella ulos. Niin jatkettiin matkaa jonkin aikaa. Vihdoin gondoli pysähtyi, ja seuranaisemme sanoi, että silmämme oli sidottava. Emme tahtoneet suostua siihen, mutta hän uhkasi silloin, että miehet tekisivät sen väkivalloin, jollemme tottelisi häntä. Meidän täytyi siis alistua, ja hän kääri huivit päämme ympärille. Meidät autettiin maihin, ja saimme kävellä vähän matkaa. Vihdoin huivit poistettiin silmiltämme ja me olimme täällä, missä olemme olleet siitä saakka."

    "Ei suinkaan teitä ole kohdeltu millään tavalla pahoin?" kysyi kauppias levottomana.

    "Ei lainkaan, isä. Tähän päivään saakka olemme olleet yksin seuranaisemme kanssa tässä huoneessa. Ovi on tavallisesti ollut hiukan raollaan, jotta meillä olisi enemmän ilmaa, sillä niin kuin näet, ei täällä ole ikkunoita. Hän haki meille ruokaa viereisestä huoneesta, ja me näimme, että siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat aivan rauhallisia ja puhuivat hiljaisella äänellä. Ymmärrät kai, että me sätimme kauheasti seuranaistamme hänen petoksensa vuoksi ja uhkasimme että sinä kostat hänelle.

    Mutta hän vakuutti, ettei meitä koskaan löydettäisi täältä ja että minun mitä pikimmin pitäisi suostua Ruggiero Mocenigon puolisoksi, sillä jollen vapaaehtoisesti tekisi sitä, niin minut pakotettaisiin siihen. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin, mutta hän nauroi vain ilkeästi ja sanoi, että hän toisi pian papin mukanaan tänne. Yhdentekevää myöntyisinkö minä vai en, vihkiminen suoritettaisiin joka tapauksessa. Sitten Ruggiero purjehtisi kanssani Itämaille, ja minä olisin hyvinkin valmis välittämään sovintoa sinun kanssasi.

    Mutta Ruggieroa ei kuulunut.

    Luullakseni Castaldi kävi hiukan levottomaksi, sillä kaksi kertaa hän lähti pois täältä ja telkesi meidät huoneeseen. Muuta kerrottavaa ei minulla ole, isä. Missä me olemme?"

    "San Nicolon saarella."

    "Saarellako!" huudahti Maria ihmeissään. "Castaldi sanoi, että olimme mannermaalla. Ja miten löysitte meidät?"

    "Sen kerron kotimatkalla, Maria."

    "Niin, parasta onkin, isä. Julia ja minä kaipaamme raitista ilmaa."

    "Julialla ei suinkaan ole ollut yhtä suurta pelon syytä kuin Marialla", sanoi heidän isänsä.

    "On kyllä, isä", Julia sanoi. "Tuo nainen sanoi, että minun pitäisi seurata Marian mukana ja että Ruggiero hankkisi minullekin miehen ystäviensä joukosta. Minä sanoin hänelle monta kertaa, että hän oli ilkeä nainen, ja me lupasimme, että sinä antaisit hänelle anteeksi ja palkitsisitkin häntä, jos hän veisi meidät kotiin. Hänen poissaollessaan me päätimme koettaa paeta, ja me kaivoimme pienen reiänkin seinään. Mutta hiekkaa virtasi vain sisään, ja me huomasimme olevamme maan alla, vaikkemme tienneet, miten olimme sinne joutuneet, koska emme olleet astuneet portaita alas. Ja niin meidän täytyi luopua kaikista pakoajatuksista."

    "Te olette osittain maan alla", sanoi herra Polani, "sillä hiekka ulottuu tällä puolen aina mökin katon rajaan saakka. Siksi me emme myöskään tienneet, että mökissä oli vielä toinenkin huone, enkä minä koskaan olisi ymmärtänyt murtaa tätä ovea, jollei Francesco olisi ollut mukana. Mutta ei viivytellä enää kauemmin, lapsi kullat."

    Merimiehet ja palvelijat päästivät riemuhuudon, kun tytöt astuivat mökistä ulos.

    "Sytytämmekö hökkelin palamaan?" kysyi Francis.

    "Ei, Francesco, se on ensin tarkasti tutkittava. Kapteeni Lontano, jättäkää neljä miestä tänne vartioimaan, kunnes viranomaiset saapuvat paikalle. Jos joku tulee tänne sitä ennen, täytyy heidän vangita hänet. Asiaa on perinpohjin tutkittava."

    Ulkona auringonvalossa kauppias huomasi, että levottomuus ja sisälläolo olivat jättäneet syvät jäljet hänen tyttäriinsä.

    He näyttivät kalpeilta, ja silmät olivat kuopissa, aivan kuin he olisivat sairastaneet pitkän aikaa. Hän käski sen vuoksi palvelijoiden kuljettaa gondolin lähimpään rantaan, aivan mökin alapuolelle.

    Hetken kuluttua gondoli saapuikin, ja herra Polani, hänen molemmat tyttärensä ja Francis astuivat siihen. Vangitut miehet kuljetettiin laivaveneeseen ja sijoitettiin aluksen pohjalle. Seuranainen sai myös paikkansa siellä. Kotimatkalla Polani kertoi tyttärilleen, miten Francis oli keksinyt heidän piilopaikkansa.

    "Ilman hänen apuaan me tuskin koskaan olisimme löytäneet teitä, ja tuo lurjus Mocenigo olisi ennemmin tai myöhemmin saanut aikeensa toteutetuksi. Joko hän olisi karannut vartijoittensa käsistä tai tullut vapautetuksi, kun ei mitään todisteita häntä vastaan ollut.

    Niin pian kuin hän olisi päässyt tasavallan rajojen ulkopuolelle, hän olisi hankkinut laivan, ottanut avukseen joukon rohkeita miehiä, purjehtinut San Nicolon ulkopuolelle ja vienyt teidät mukanaan. Ei mikään olisi voinut pelastaa teitä, ja teidän vastustelemisenne olisi ollut aivan turhaa."

    "Koko elämämme olemme kiitolliset teille, Francesco", sanoi Maria. "Me tahdomme rukoilla teidän puolestanne sekä aamuin että illoin, eikö totta, Julia?"

    "Kyllä, koko sydämestämme", sanoi nuori tyttö vilpittömästi; "me rakastamme häntä koko elinaikamme."

    "Vastaa sinä vain itsestäsi, Julia", sanoi Maria nauraen, mikä todisti, että hänen hyvä tuulensa oli palannut auringossa ja raittiissa ilmassa. "Kun Francesco pyytää minulta rakkautta, niin on vielä aika sanoa, mitä minä ajattelen siitä asiasta."

    "Ei minulla koskaan olisi rohkeutta pyytää sitä teiltä, signora.

    Tiedän liiankin hyvin, mitä te vastaisitte", sanoi Francis.

    "Ja mitä minä vastaisin?" kysyi Maria.

    "Te sanoisitte, että minä olen nenäkäs poika."

    Maria nauroi.

    "En voi pitää teitä enää poikana", sanoi hän vakavammin. "Tähän asti ehkä olette ollut minun silmissäni vain poika, joskin niin rohkealla ja neuvokkaalla tavalla pelastitte meidät kerran ennen; mutta tehän olette vain minun ikäiseni, ja tyttöjen mielestä samanikäiset pojat ovat heitä aina paljon nuorempia. Sitäpaitsi ette koskaan tekeydy vanhemmaksi, niin kuin muutamat serkuistani, ette sano turhia kohteliaisuuksia, vaan käyttäydytte niin kuin nuorempi veli ainakin.

    Mutta tästä lähtien en pidä teitä enää poikana. Nyt tunnen teidät paremmin."

    "Mutta minä olen poika", sanoi Francis, "enkä tahdo muuta ollakaan.

    Englannissa me pysymme kauemmin nuorina kuin te täällä, eikä minun ikäiseni poika meillä uskalla koskaan puhutella vanhempaa henkilöä, jollei häntä ensin puhutella. Mitä aiotte tehdä vangeillenne, signor?"

    "Minä vien heidät suoraan talooni ja ilmoitan sitten viranomaisille, että tyttäreni ovat löytyneet. Miehet viedään silloin heti vankilaan.

    Nyt ei voi enää olla epäilystäkään siitä, ettei Mocenigolla olisi osaa tässä jutussa, ja varmaankin hänet heti tuodaan vankina tänne.

    Eivät edes hänen lähimmät sukulaisensa uskalla puolustaa niin raakaa käytöstä, varsinkin kun yleinen mielipide on kovin kiihtynyt häntä vastaan. Te ette tiedä, tyttöset, kuinka ääretöntä hälinää teidän ryöstönne on saanut aikaan kaupungissa. Jollei kaupunginvouti olisi estänyt, niin luulenpa, että Mocenigon palatsi olisi sytytetty tuleen, ja Ruggieron sukulaiset tuskin ovat uskaltaneet näyttäytyä kaduilla teidän katoamisenne jälkeen. Arvaattehan sen, että jokainen perheenisä oli loukkaantunut, sillä jos nuoret aatelismiehet saisivat rankaisematta ryöstää porvarien tyttäriä, niin kukapa tässä enää voisi elää rauhassa?

    Mutta niin pian kuin tämä juttu on selvitetty, vien teidät takaisin kotiimme Korfuun joksikin aikaa. Nuorille tytöille ei ole terveellistä olla yleisen huomion kohteena."

    "Oi, miten hauskaa!" sanoi Julia. "Minä rakastan kotiamme Korfun saarella puutarhoineen ja kukkineen paljon enemmän kuin palatsiamme täällä. Ilma on siellä aina leuto ja ihania tuoksuja täynnä, täällä taas on usein tukahduttavan kuuma päivisin ja sumuista ja kosteaa iltaisin. Miten hauska päästä sinne jälleen!"

    "Entäs mitä sinä arvelet, Maria?"

    "Kyllä minä tulen viihtymään siellä, isä, mutta Venetsia on minulle sittenkin rakkain."

    "Sinä olet siinä iässä, jolloin tahtoo huvitella, ja se onkin aivan luonnollista. Mutta ei sinun tarvitse olla kauan poissa. Sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa syntyy aina uusia puheenaiheita, ja kaikkein suurinkaan skandaali ei kiihota mieliä kuin enintään kolme päivää. Parin viikon oleskelu Korfussa vahvistaa teidän hermojanne, sillä varmaan viime aikojen tapahtumat ovat järkyttäneet niitä pahasti. Ja kun tulette takaisin, voitte jälleen täydesti nauttia Venetsian huvituksista."

    "Jos jäämme sinne vain muutamiksi viikoiksi, isä, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, sillä tiedäthän, miten ihastunut olen kotiimme siellä. Mutta minä rakastan Venetsiaa."

    He olivat nyt saapuneet palatsin portaille. He eivät olleet soutaneet pitkin Suurta kanaalia, sillä kauppias toivoi hartaasti, että hänen tyttärensä pääsisivät kotiin kenenkään huomaamatta. Muussa tapauksessa olisi kaupungissa syntynyt ääretön hälinä, ja ennen kaikkea he tarvitsivat lepoa ja rauhaa kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut.

    Tyttöjen tuloa tervehdittiin talossa suurella riemulla. Valmistuksia oli tehty aivan salassa, koska Polani ei voinut tietää, olisiko ehkä joku muukin hänen talonsa väestä Mocenigon palkkaama. Siksipä ei kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, että oli päästy perille tyttöjen piilopaikasta, ennen kuin he nousivat jo maihin.

    Naispalvelijat riensivät ilosta huudahtaen alas portaita; miehet olisivat hurranneet, jollei Polani olisi käskenyt heitä vaikenemaan.

    "Tytöillä on ollut yllin kyllin mielenliikutusta", sanoi hän. "He ovat kiitollisia teidän rakkaudestanne ja hyvästä tahdostanne, mutta tällä hetkellä he ennen kaikkea tarvitsevat rauhaa. Siksipä pyydän, ettette mainitse kenellekään heidän paluustaan. En tahtoisi, että tieto siitä leviäisi kaupungilla, ennen kuin neuvosto on päättänyt, mitä tämän johdosta on tehtävä."

    Niin pian kuin tytöt olivat menneet huoneeseensa, laski laivavene portaitten eteen ja vangit saatettiin taloon. Muutamat palvelijattarista uhkailivat ja kiroilivat nähdessään seuranaisen.

    "Kapteeni", sanoi Polani, "palvelijani näyttävät teille huoneen, missä miehenne voivat vartioida vankeja. Parasta, että itsekin jäätte paikalle. Älkää päästäkö ketään muuta kuin miehiänne huoneeseen!"

    Giuseppe seisoi portailla, ja Francis kiiruhti hänen luokseen ja kysyi innokkaasti: "Miten meidän gondolimme on käynyt?"

    "Löysin sen murskautuneena ja täynnä vettä portaiden luota. Siinä on monta reikää pohjassa ja sitä paitsi halkeama reunassa sillä kohtaa, johon toinen gondoli törmäsi. Ilkeydessään he varmaan puhkaisivat airoillaan siihen reikiä huomatessaan, että me pääsimme karkuun. Isä ja minä kuljetimme sen teidän portaittanne edustalle, mutta en luule, että sitä maksaa vaivaa korjata."

    "No, ei sille mitään mahda, Giuseppe. Se on tehnyt tehtävänsä. Jos kahdesta dukaatista aina olisi yhtä paljon hyötyä, niin ei minulla olisi syytä valittaa."

    Kun kauppias oli nähnyt, että vangit oli saatettu hyvään talteen, palasi hän ulos.

    "Tule nyt kanssani, Francesco", sanoi hän. "Viranomaiset tahtovat varmaan tiedustella sinulta yhtä ja toista."

    "Mutta silloin minun on myös pakko ilmoittaa, mistä epäilykseni johtuivat, sanoi Francis heidän soutaessaan Markustorille, ja sitä minun on mahdoton tehdä antamatta ilmi salaista kokousta. En tahtoisi kuitenkaan sekoittaa tähän juttuun muita kuin Ruggieron, sillä eihän minulla ole mitään todisteita heitä vastaan. Mutta valehdella en voi myöskään, jos minulta suoraan kysytään."

    "Jos tietäisit varmaan, että tuo herra, jota kuljetit gondolissasi San Nicolon saarelle, oli Ruggiero, asia olisi paljon yksinkertaisempi. Voisit sanoa nähneesi hänen astuneen mökkiin antamatta muita ilmi. Useimmat maanmiehistäni turvautuisivat tällaiseen hätävalheeseen, mutta minä panen arvoa totuudenrakkaudellesi."

    "Lähdettekö suoraa päätä neuvoskuntaan, signor?"

    "En, ensin ilmoitan poliisivirastoon, että huostassani on viisi henkeä, jotka ovat olleet osallisina tyttärieni ryöstöön, ja pyydän heitä toimittamaan heidät vankilaan. Sitten menen neuvoskunnan puheille ja vaadin rangaistusta Mocenigolle, sillä häntä vastaan meillä on nyt selvät todisteet. Koetan olla mainitsematta nimeäsi neuvoskunnassa, en ainakaan tee sitä kuin hätätapauksessa. Sinä voit kernaasti odottaa sen aikaa gondolissa."

    Kesti melkein tunnin ennen kuin herra Polani palasi takaisin.

    "Kaikki onnistui erinomaisesti", sanoi hän takaisin tullessaan. "Minun ei tarvinnut edes mainita nimeäsi. Kerroin vain saaneeni kuulla, että Ruggiero on usein viettänyt yötä eräässä mökissä San Nicolon saarella, ja että löysin tyttäreni sieltä. Tietysti he kysyivät, mistä olin tuon tiedon saanut, ja minä vastasin, että eräs Ruggieron liittolaisista oli palkkion houkuttelemana ilmiantanut hänet, mutta että olin luvannut olla ilmaisematta hänen nimeään, jottei Ruggiero voisi kostaa hänelle."

    "Olipa tosiaankin hyvä, ettei minua kutsuttu kuulusteluun", sanoi Francis, "sillä silloin salaliittokin olisi tullut ilmi. Ja sitä en olisi toivonut, kun minulla ei kuitenkaan ole mitään tietoa siitä, mitä asia koski. Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin", jatkoi hän hetken kuluttua, "isäni on varmaan levoton, kun viivyn."

    "Sano hänelle, Francesco, että tulen hänen luokseen iltapuolella.

    Minulla on paljon puhuttavaa hänen kanssaan."

    "Iloitsen herra Polanin tulosta", sanoi herra Hammond, kun Francis toi perille hänen terveisensä. "Olen päättänyt, että sinun pitää lähteä täältä, mitä pikemmin sitä parempi. Sillä vaikka en moitikaan sinua siitä, mitä olet tehnyt, niin on kerrassaan sopimatonta, että sinun ikäisesi poika joutuu niin mahtavan venetsialaisen suvun kuin Mocenigon viholliseksi. Kernaimmin antaisin sinun matkustaa pois jo tänä päivänä.

    "Sillä vaikka herra Polani ei ole antanut ilmi sinua, niin tulee varmaan hyvinkin pian tiedoksi, että sinä keskellä yötä saavuit herra Polanin palatsiin, ja sen johdosta on helppo arvata, että sinä myös jollakin tavalla olet ollut osallisena tyttöjen pelastamisessa.

    Varsinkin Mocenigon ystävät koettavat saada selvyyttä tähän asiaan, koska he pelkäävät, että joku heidän joukostaan on pettänyt heidät.

    "Asia on hyvin vakava, Francis, ja se on kehittynyt paljon enemmäksi kuin tavalliseksi pojankujeeksi, ja siksi on parasta, että lähdet Venetsiasta niin pian kuin suinkin. Olen varma siitä, että Polanikin käsittää asian samalla tavalla, sillä hän tuntee maanmiestensä tavat vielä paremmin kuin minä."

    Kun herra Polani saapui herra Hammondin luo, keskustelivat he kauan keskenään, ja kutsuivat lopulta Francisin sisään.

    "Francis", sanoi herra Hammond, "herra Polani on tehnyt minulle harvinaisen jalomielisen ehdotuksen."

    "En laisinkaan", keskeytti toinen hänet. "Teidän poikanne on tehnyt minulle niin suuren palveluksen, etten koskaan voi sitä hänelle palkita. Mutta onneksi voin olla hänelle hiukan avuksi. Olen ehdottanut, että sinä, Francesco, yhtyisit minun liikkeeseeni. Sinun täytyy tietysti muutamia vuosia ensin harjoitella perehtyäksesi ammattiin, mutta sinun asemasi tulee olemaan sama kuin poikani, jos minulla sellainen olisi, ja tultuasi kyllin vanhaksi otan sinut liikekumppanikseni.

    "Isäsi palaa Englantiin, ja hänelle olen ehdottanut, että hän rupeaisi minun asiamiehekseni, sillä toivon, että siitä olisi meille kummallekin hyötyä. Ja sitten, kun isäsi haluaa vetäytyä liikkeestä syrjään, voit sinä, jos niin tahdot, palata Englantiin ja hoitaa haaraliikettäni siellä."

    "Olen teille kovin kiitollinen ehdotuksestanne", sanoi Francis. "En koskaan olisi voinut toivoakaan niin suuria. Ja ainoa mitä voin luvata teille, on se, että tahdon tehdä parhaani."

    "Sitä en epäile lainkaan, Francesco. Sinä olet jo monella tavalla osoittanut kuntoasi, joten voin huoleti uskoa tärkeitä tehtäviä sinun käsiisi. Olen aivan samaa mieltä kuin isäsikin, että sinun on parasta niin pian kuin suinkin lähteä täältä. Olen sen vuoksi ehdottanut isällesi, että lähtisit huomenna aamulla Bonito-laivallani matkalle.

    Toivon, että ennätät tulla sanomaan jäähyväiset tyttärilleni, vaikka sinulla tietenkin on nyt paljon valmistuksia tehtävänä."

    Keskusteltuaan vielä kauan isänsä kanssa Francis lähti Polanin palatsiin. Hän oli kovin mielissään, ettei hänen tarvinnutkaan ruveta työskentelemään konttorissa, vaan että hän sen sijaan pääsi merelle.

    Hän kertoi Beppolle ja Giuseppelle, jotka sousivat häntä gondolissa, että herra Polani oli tarjonnut hänelle toimen liikkeessään. Heti kun Giuseppe sen kuuli, lakkasi hän soutamasta, heittäytyi veneen pohjalle ja alkoi nyyhkyttää. Mutta äkkiä hän nousi.

    "Jos te matkustatte, niin minä seuraan teitä, herra Francesco. Te tarvitsette uskollisen palvelijan. Annathan minun seurata herra Francescoa, isä? En voi erota hänestä, muuten kuolen ikävään."

    "Mielelläni otan sinut mukaani, jos isäsi vain sallii", sanoi Francis. "Herra Polani suostuu siihen kyllä, sen tiedän, sillä hän tahtoo mielellään tehdä jotain sinunkin hyväksesi. Siitä hän on monta kertaa puhunut minulle, sillä onhan sinullakin ollut osasi hänen tyttäriensä pelastuksessa. Mitä sinä tästä arvelet, Beppo?"

    "Enhän minä tahdo vastustaa pojan toiveita, herra Francesco, vaikka ymmärrättehän te, että minulla alkaisi nyt olla paljon apua hänestä.

    Jos Giuseppe lähtee, on minun pakko hankkia itselleni joku toinen apulainen."

    "Puhutaan heti lähemmin asiasta", sanoi Francis, "nythän olemme jo perillä. Mutta tuossahan tulee Matteokin. Olipa tosiaankin onni, ettemme saapuneet viittä minuuttia myöhemmin, sillä silloin en olisi tavannut häntä."

    SEITSEMÄS LUKU

    Kauppalaivalla

    "Oletko kuullut uutisia, Francesco? Serkkuni ovat päässeet vapaiksi!

    Olin juuri tulossa kertomaan sinulle tätä uutista."

    "Uutisesi ovat vanhat, Matteo. Minä tiesin sen jo monta tuntia sitten."

    "Kuulin, että Polani löysi heidät eräästä mökistä San Nicolon saarelta", jatkoi Matteo. "Isäni ei voi ymmärtää, miten hän pääsi heidän piilopaikastaan perille. Polani ei tahdo sitä ilmaista, mutta isäni luulee, että joku Ruggieron palvelijoista on antanut hänet ilmi."

    Francis epäröi hetken aikaa. Hän oli aikonut kertoa Matteolle, mikä osa hänellä itsellään oli heidän pelastuksessaan, mutta koska Polani ei ollut sanonut mitään, arveli hänkin parhaaksi vaieta.

    "Yhdentekevää miten herra Polani sai tiedon heidän olinpaikastaan, pääasia vain, että he ovat onnellisesti kotona. Olen kuullut, että seuranainenkin, joka heidät petti, on palatsissa. Mikä onni, että Ruggieroa on niin visusti vartioitu, ettei hän päässyt karkuun eikä saanut viedä tyttöjä kauemmaksi, niinkuin hän tietenkin oli aikonut."

    "Isä kertoi", sanoi Matteo, "että valtion kaleerilaiva on lähetetty hakemaan Ruggieroa tänne, eivätkä edes hänen mahtavat suojelijansa voi nyt pelastaa häntä."

    "Minullakin on suuri uutinen kerrottavana sinulle, Matteo", sanoi Francis. "Herra Polani on tarjonnut minulle paikan liikkeessänsä, ja jo huomenna lähden hänen laivallaan Itämaille."

    "Onnittelen sinua, Francesco! Mutta tulipa tämä tieto kovin äkkiä, ethän tiennyt siitä vielä eilen mitään. Milloin se päätettiin?"

    "Herra Polani on keskustellut tänään isäni kanssa, ja he arvelivat parhaaksi, että poistuisin täältä niin pian kuin suinkin, koska Ruggieron ystävät pitävät minua syypäänä hänen maanpakoon tuomitsemiseensa."

    "Onnen poika sinä olet", sanoi Matteo. "Minäpä pyydän, että minäkin saan joskus tehdä pari matkaa Polanin aluksilla, jotta voisin päästä upseeriksi johonkin valtion sotalaivaan niin pian kuin olen kyllin vanha. Minne sinä olet menossa?"

    "Menen sanomaan hyvästi serkuillesi ja sen jälkeen lähden kotiin viettääkseni lopun päivää isäni kanssa, sillä palatessani takaisin merimatkaltani on isä varmaan jo matkustanut Englantiin."

    "Minä tulen sinun kanssasi", sanoi Matteo "Minun tulee sinua kovin ikävä ja koetan tehdä parhaani, että pääsisin myös maailmalle niin pian kuin suinkin. Sinä saat varmaan kokea monenlaisia seikkailuja, sillä muutamien viikkojen kuluttua sota varmaan syttyy Venetsian ja Genovan välillä. Polanin laivat ovat haluttua tavaraa, ja kukapa tietää, vaikka saisit tutkia genovalaisen vankilankin sisäpuolta ennen kuin palaat kotiin."

    Molemmat ystävykset saapuivat nyt Polanin palatsiin. Polani itse ei ollut kotona, mutta heidät kutsuttiin heti tyttärien huoneeseen.

    "Olen sydämestäni iloinen, että tapaan teidät taas terveinä", sanoi Matteo astuessaan sisään. "Koko Venetsia ei puhu muusta kuin teidän kotiintulostanne. Olette päivän sankareita, ette usko, mitä huomiota te olette herättäneet."

    "Mitä pikemmin ihmiset saavat jotain muuta puheenaihetta, sitä parempi", sanoi Maria, "sillä toistaiseksi meidän täytyy olla vankina. Jos venetsialaiset olivat niin kovin kiinnostuneita meistä, olisivat he voineet jo paljon ennemmin ottaa selkoa meidän olinpaikastamme."

    "Mutta minä vakuutan sinulle, Maria, että kaikki ihmiset tekivät minkä ikinä saattoivat. Kaikki gondolit tutkittiin, kaikki kalastajakylät etsittiin. Mutta kukapa olisi osannut aavistaa, että olitte San Nicolon saarella. Minä en ole tehnyt koko aikana muuta kuin soudellut paikasta toiseen etsimässä teitä, ja samaa on Francescokin tehnyt -- sen voin teille vakuuttaa."

    "Francescon laita onkin aivan toinen", sanoi Maria huomaamatta, että Francis salaisin merkein koetti saada häntä vaikenemaan. "Hänellä on sekä silmät että aivot, ja jollei hän olisi saattanut isää piilopaikallemme, niin istuisimme yhä siellä, kunnes Ruggiero olisi tullut meitä hakemaan."

    "Francesco siis teidät löysikin?" sanoi Matteo ihmeissään.

    "Etkö sitä tiennyt, Matteo? Tietysti hän meidät löysi! Julia ja minä saamme kiittää häntä kaikesta -- eikö totta, Julia?"

    "Suo anteeksi, etten kertonut sitä sinulle", sanoi Francis ihmettelevälle ystävälleen, "mutta sekä herra Polani että isäni kielsivät minua puhumasta mitään koko asiasta. Sitä paitsi se riippui kokonaan sattumasta."

    "Ei lainkaan", sanoi Maria, "se riippui kokonaan siitä, että kuljette silmät auki. Minä en tiennyt, että se oli salaisuus. Mutta tämän jälkeen olen varovaisempi."

    "Mutta miten se kävi, Francesco?" kysyi Matteo.

    Francis kertoi nyt, miten hän ensiksi oli saanut tietää, että saarella oli mökki ja että Ruggiero Mocenigolla oli tapana käydä siellä. Sitten hän kertoi edelleen nähneensä seuranaisen gondolissa, ja kun tämä oli suunnannut matkansa laguunia kohti, oli hän tullut ajatelleeksi, että tytöt mahdollisesti olisivat mökissä.

    "Niin kuin näet, oli asia aivan yksinkertainen, Matteo", lopetti hän.

    "Tämän jälkeen en moiti sinua enää siitä, että soutelet gondolissasi niin paljon, sillä siten joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin.

    Ja jollet olisi niin taitava gondolia kuljettamaan, et nyt tässä kertoisi meille tätä juttua. Mutta hyvä sinun on lähteä pois täältä joksikin aikaa, sillä muuten voi sinun osallisuutesi tähän asiaan helposti tulla ilmi."

    "Aiotteko matkustaa pois, Francesco?" huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen.

    "Minä lähden teidän isänne laivassa huomenaamulla."

    "Ettekä tule enää takaisin?" sanoi Maria. "Toivottavasti tapaan teidät varsin pian jälleen. Olen päässyt teidän isänne palvelukseen ja palaan laivan mukana takaisin Venetsiaan. Isäni matkustaa Englantiin, ja teidän isänne on tarjonnut minulle asunnon kodissaan aina kun olen maissa."

    "Sehän on viisasta", sanoi Maria. "Kylläpä me olisimme toruneet isää, jos hän olisi päästänyt teidät täältä ikiajoiksi kaiken sen jälkeen, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt -- vai mitä, Julia?"

    Mutta Julia oli mennyt ikkunaan eikä näyttänyt kuulevan koko kysymystä.

    "Onpa se hauskaa", jatkoi Maria, "sillä silloin palaatte tänne joka toinen tai kolmas kuukausi, ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei isä heti paikalla lähetä laivaa taas merelle. Sehän on aivan kuin saisi oman veljen, ja veljenäni minä melkein pidänkin teitä, Francesco -- sillä jos meitä vielä hätyytettäisiin, olen varma siitä, että suojelisitte meitä taaskin."

    "En usko, että teillä on syytä pelätä enää Ruggieroa", sanoi Francis. "Hän joutuu pitkäksi aikaa vankeuteen."

    "Se on nyt vähintä, mitä he voivat hänelle tehdä", sanoi Maria harmistuneena. "En rauhoitu ennen kuin hän on joutunut kiinni."

    Puolen tunnin kuluttua Francis ja hänen ystävänsä lähtivät.

    "Sinä olet oikea onnenmyyrä", sanoi Matteo heidän käytyään gondoliin istumaan. "Monet venetsialaiset nuorukaiset kadehtivat sinua sen johdosta, että olet päässyt Polanin tyttärien suosioon."

    "Loruja!" sanoi Francis punastuen. "Mitä sinä puhut niin typerästi, Matteo. Minähän olen niin nuori, etten voi ajatellakaan naimisiin menoa moneen vuoteen. Olisihan sitä paitsi kovin rohkeata, jos uskaltaisin ajatella sellaista, he kun ovat rikkaimpia perijättäriä koko Venetsiassa."

    "Saadaanpa nähdä", naureskeli Matteo. "Maria on hiukan liian vanha sinulle, mutta Julia sopii mainiosti. Ja kukapa tietää miten käy parin, kolmen vuoden kuluttua."

    "Älä viitsi puhua tuollaisia typeryyksiä", sanoi Francis kärsimättömästi.

    Matteo nojautui mukavasti taaksepäin ja vihelteli. "Ei puhuta sitten", sanoi Matteo, "mutta kernaasti soisin olevani yhtä suuressa suosiossa kuin sinä."

    Seuraavana aamuna Francis puhui kauan aikaa tulevaisuudestaan isänsä kanssa.

    "Toivon tapaavani sinut silloin tällöin, Francis", sanoi herra Hammond, "sillä Polani antaa varmaankin sinun seurata hänen laivojensa mukana joskus Englantiinkin. Jollei mitään odottamatonta tapahdu, on sinun tulevaisuutesi turvattu. Polani on luvannut pitää sinua kuin omana poikanaan, ja minä olen varma siitä, että sinä et petä niitä toiveita, joita hän asettaa sinuun. Mutta älä ole liian uhkarohkea, sillä kauppalaivakin voi joutua vaaroihin. Merirosvoja liikkuu Välimerellä, ja sota-aikoina eivät sotalaivat ole rosvojen aluksia parempia.

    Muista aina, että kauppalaivan kapteenin täytyy ensi sijassa ajatella aluksensa ja lastinsa pelastamista ja ryhtyä taisteluun vain hätätilassa.

    "Voi olla, että jonkin ajan kuluttua lähetän jonkun veljistäsi tänne, mutta se riippuu siitä, millaiseksi he ovat kehittyneet minun poissaollessani; ei kannata lähettää tänne pahankurista poikaa vain paria vuotta vanhemman veljen hoidettavaksi. Mutta siitä voimme puhua sitten, kun tulet Englantiin, ja tiedämme, missä asemassa olet. Pelkään, että Venetsialle on tulossa vaikeat ajat. Luultavasti Genova, Padova, ja Unkari ovat liittoutuneet Venetsiaa vastaan, ja vaikka Venetsia onkin mahtava, se saa varmaan kokea kovia. Luotan kuitenkin siihen, että se kestää tämänkin myrskyn, niin kuin se on kestänyt aikaisemmatkin.

    "Ja nyt poikani, sinun on aika lähteä laivaan. Iloitsen siitä, että Giuseppe saa seurata mukanasi, sillä poika on uskollinen ja kiintynyt sinuun ja voi olla sinulle suureksi avuksi. Tavarasi on jo viety laivaan. Lähtekäämme siis mekin."

    Kun he saapuivat satamaan, jossa purjelaiva oli ankkurissa, oli se jo lähtövalmiina.

    Bonito oli suuri alus, rakennettu pikemmin kantamaan suurta lastia kuin kulkemaan nopeasti. Siinä oli kaksi mastoa ja isot, nelikulmaiset purjeet, ja myötätuulessa se oli varsin nopeakulkuinen.

    Mutta luoviminen oli siihen aikaan tuntematon taito, ja siksi täytyi vastatuulen sattuessa joko heittää ankkuri tai turvautua airoihin, joita laivassa oli viisitoista paria. Kun he saapuivat kannelle, tervehti itse Polani heitä.

    "Tulin heittämään hyvästi pojallenne, herra Hammond, ja katsomaan, että kaikki oli käskyjeni mukaan hänelle valmistettu. Kapteeni Corpadio, tässä on nuori mies, josta olen puhunut teille ja jota teidän tulee kohdella aivan kuin poikaani. Teidän tulee opettaa hänelle purjehtimisen taitoa, mutta myöskin kaupantekoa. Tässä on hyttisi Francesco."

    Hän avasi varsin tilavan hytin oven laivan perällä. Se oli varsin mukavasti sisustettu.

    "Kiitän teitä koko sydämestäni, herra Polani", sanoi Francis. "Ainoa vika on se, että hyttini on liian mukava. Minun pitäisi saada kokea kovaa niinkuin kaikkien aloittelijoiden."

    "Se ei ole tarpeellista, Francesco, koska sinusta tulee kauppias eikä merimies. Sinun pitää oppia komentamaan laivaa, sillä muuten et osaa arvostella niiden henkilöiden kykyä, jotka otetaan laivanpäälliköiksi, mutta sinun tulee muistaa, että matkustat minun liikkeeni edustajana ja siksi sinun on esiinnyttävä asemasi mukaisesti. Ikävä kyllä minulla on sinulle huonoja uutisia. Kaleeri, joka lähetettiin vangitsemaan Ruggieroa, on palannut tuoden mukanaan sen tiedon, että viime yönä suuri aseellinen joukko oli hyökännyt vartijain kimppuun ja vienyt hänet mukanaan. Hän on siis jälleen vapaa.

    "Se oli minulle suuri pettymys. Joskaan tuo lurjus ei varmaan näyttäydy enää Venetsiassa, en koskaan voi olla täysin levollinen, ennen kuin Maria on naitettu, ja mitä pikimmin aionkin valita hänelle puolison. Ellen erehdy, hän on mieltynyt ystäväsi Matteon veljeen, Rufinoon, ja koska en tiedä ketään hänelle sopivampaakaan miestä, niin varmaankin he ovat kihlautuneet sinun palatessasi takaisin.

    Mutta nyt merimiehet nostavat jo ankkurin, meidän on siis aika poistua."

    Francis syleili isäänsä, ja sitten molemmat kauppiaat astuivat gondoleihinsa ja odottivat, kunnes Bonito alkoi hitaasti liikkua.

    Francis kääntyi katsomaan ympärilleen, ja hänen silmänsä osuivat Giuseppeen, joka huiskutti hattuaan isälleen.

    "No, mitä arvelet, Giuseppe?"

    "Enpä tiedä vielä, herra Francesco. Alus näyttää niin vankalta ja suurelta, ikään kuin se olisi suuri talo, jota ei mikään voisi saada horjumaan."

    "Saatpa nähdä, että aallot voivat sitä vielä hyvinkin keinuttaa, ja vielä koittaa päivä, jolloin sinun mielestäsi meidän pieni gondolimme oli paljon vankempi kuin tämä suuri alus."

    "Tulin tänne kolme tuntia sitten samassa veneessä, jossa hyttinne huonekalut tuotiin", kertoi Giuseppe. "Teille lähetettiin myös viiniä ja kaikenlaisia herkkuja, niin ettei teidän ainakaan tarvitse olla nälissänne."

    "En minä olisi välittänyt sellaisesta", sanoi Francis. "Minuahan pidetään aivankuin jotain lellipoikaa. Kenenkä hytti minulle on luovutettu?"

    "Luullakseni se on kauppapäällikön, sen, joka pitää huolta lastista ja sen myynnistä, mutta laivan kapteeni on ollut niin kauan herra Polanin palveluksessa ja purjehtii niin usein ilman kauppapäällikköä, että hän kykenee aivan hyvin pitämään huolta myynnistä. Tavallinen hytti on kuitenkin puolta pienempi kuin teidän, sillä tähän on yhdistetty kaksi hyttiä, jotta teillä olisi kyllin valoa ja ilmaa."

    "Entä missä sinä nukut?"

    "Käytävässä, teidän ovenne edessä, herra Francesco."

    "Siitä minä en ollenkaan pidä!" sanoi Francis. "Sinun pitäisi saada parempi paikka."

    Giuseppe nauroi.

    "Ei, herra Francesco, kun ajattelee, että olen puolet elämästäni nukkunut gondolissa ja toisen puolen olkikuvolla meidän keittiössämme, niin elän täällä aivan herroiksi. Tietysti olisin voinut saada maata yhdessä miehistön kanssa skanssissa, mutta siellä on kuuma ja tukahduttava ilma. Minä valitsin itse tämän paikan ja kysyin kapteenilta, saisinko olla täällä, ja hän lupasi."

    Tunnin kuluttua Bonito oli päässyt aavalle merelle. Tuulta oli sen verran, että purjeet pysyivät pingottuneina. Kaikki merimiehet olivat työssä, toiset käärivät köysiä kokoon, toiset huuhtelivat kantta ja siistivät laivaa.

    "Alku näyttää hyvältä, herra Hammond", sanoi kapteeni, "jos tätä tuulta kestää, voimme purjehtia Kreikan eteläisen niemen ohi ja jatkaa matkaa Kreetaan, joka on meidän ensimmäinen satamapaikkamme.

    Satamasta lähtiessä on heikko tuuli minulle aina mieluisin, sillä silloin kaikki ennättävät kotiutua, ennen kuin laiva alkaa keinua."

    "Alus näyttää niin vankalta, niin kuin meidän ei koskaan tarvitsisi keinua", sanoi Francis.

    "Myrskyssä se kyllä keinuu aika lailla", sanoi kapteeni nauraen. "Kun se kerran pääsee hyvään alkuun, niin sitä tulee täydellä mitalla, mutta hyvä merenkulkija se on, ei pahimmassakaan rajumyrskyssä ole vaaraa. Enemmän minä pelkään merirosvoja, mutta meillä on aina ollut hyvä onni, ja miehistöäkin on niin paljon, että voimme hyvin pitää puolemme, jollei kovin monta merirosvolaivaa samalla kertaa hyökkää kimppuumme."

    "Montako miestä teillä on, kapteeni?"

    "Tasan seitsemänkymmentä. Meillä on viisitoista paria airoja, ja tarpeen tullen voimme panna kaksi miestä joka airon ääreen, jolloin vauhti on aika hyvä. Monta kertaa olemme soutaneet merirosvoja pakoon, sillä emme saa ryhtyä taisteluun muuten kuin hätätilassa."

    "Mutta kai teidän joskus on ollut pakko tapellakin?" kysyi Francis.

    "Olenhan minä ollut monessa tappelussa mukana, vaikken tällä laivalla, sillä Bonito rakennettiin vasta viime vuonna. Kerran, ollessani kapteenina Leijona-laivalla, kävi kolme merirosvolaivaa kimppuumme. Olimme ankkurissa eräässä lahdessa, ja tuuli puhalsi mereltä, kun he äkkiä ilmestyivät niemen takaa, joten meidän oli mahdoton paeta. Taistelua kesti viisi tuntia, ennen kuin rosvot pakenivat varsin kurjassa tilassa. Kolmas osa miehistöämme kaatui, ja luullakseni jokainen sai jonkin haavan. Minun täytyi maata kokonaista kolme kuukautta sen jälkeen, sillä olin saanut pahan haavan hartioihini.

    Mutta laiva pelastui ja myös lasti, joka oli hyvin kallisarvoinen, ja herra Polani piti huolta siitä, ettei kukaan meistä joutunut kärsimään tappiota. Sen auliimpaa kauppiasta ei ole, eikä hänen laivaansa koskaan ole vaikea saada väkeä.

    "Tietysti saa ottaa vastaan pahat päivät niin kuin hyvätkin. Muutamia vuosia sitten istuin koko miehistöineni vankilassa Azowissa. Siitä saimme kiittää noita kirottuja genovalaisia, jotka aina koettavat tehdä meille kiusaa, vaikka meidän välillämme olisikin rauha. He ärsyttivät khanin -- siten nimitetään maan ruhtinasta -- meitä vastaan uskottelemalla hänelle ilmeisiä valheita meistä, olimme muka kuljettaneet salaa tavaroita erääseen toiseen satamaan.

    Ja aivan äkkiarvaamatta ruhtinaan sotilaat nousivat keskellä yötä laivaamme sekä kahteen muuhun venetsialaiseen alukseen, jotka olivat satamassa, anastivat laivat ja veivät meidät kaikki vankilaan. Siellä saimme istua, kunnes herra Polani sai vihiä asiasta ja lähetti toisen laivan maksamaan vaadittuja lunnaita. Se ei ollut mitään lastenleikkiä, sen voitte uskoa, sillä vankila oli niin ahdas ja kuuma ja ruoka niin kurjaa, että me sairastuimme kuumeeseen ja puolet miehistöstä kuoli, ennen kuin pääsimme vapaiksi.

    Pari kertaa genovalaiset yllyttivät myös Konstantinopolin väestön meitä vastaan, niin että ne, jotka olivat menneet maihin, saivat taistella henkensä puolesta. Nuo genovalaiset tekevät meille kauhean paljon kiusaa."

    "Kai tekin joskus kostatte, kapteeni? Ei suinkaan vika yksin ole heissä?"

    "Tietysti maksamme samalla hinnalla", sanoi kapteeni, "kun tulee tilaisuus. Olisipa se liikaa, jos sallisimme heidän aina vetää itseämme nenästä, koettamattakaan kostaa. Emme pyydä muuta kuin saada rehellisesti harjoittaa kauppaa, mutta nuo genovalaislurjukset tahtovat anastaa kaikki itselleen. He tietävät, etteivät he voi kilpailla meidän kanssamme rehellisessä pelissä!"

    "Genovalaiset sanovat aivan samaa venetsialaisista. Varmaankin syytä on molemmissa."

    Kapteeni nauroi.

    "Genovalaisilla ei minun mielestäni ole oikeutta sekaantua meidän asioihimme Italian itäpuolella. Heillä on Ranska ja Espanja ja kaikki muut maat lännessä. Miksikä he eivät pysy siellä?"

    "Minä myönnän kyllä, että venetsialaiset ovat voimakkaampia", sanoi Francis. "Mutta tiedättehän, että genovalaiset joskus ovat päässeet voitolle, vaikka sotavoimat ovat olleet tasaväkiset."

    Kapteeni naurahteli.

    "Meidän päällikkömme laiminlöivät joskus velvollisuutensa", hän sanoi. "Sotalaivojen päällikköinä on useinkin nuoria aatelismiehiä, jotka eivät osaa erottaa laivan kokkaa peräpuolesta ja silloin kaikki käy hullusti. Mutta minä pysyn sittenkin väitteessäni, että venetsialaiset ovat yhtä taitavia kuin genovalaisetkin."

    "Sen minäkin uskon", sanoi Francis. "Vaikka olen englantilainen, olen siksi kauan ollut Venetsiassa, että tunnen itseni miltei venetsialaiseksi."

    "En ole koskaan ollut Englannissa", sanoi kapteeni, "vaikka monet venetsialaiset laivat joka vuosi käyvätkin siellä. Sanotaan, että se on saari niin kuin Venetsiakin, mutta paljon suurempi kuin mikään saari Välimeressä. Ne, jotka ovat olleet siellä, väittävät että meri on hyvin myrskyinen, ja että Espanjasta pohjoiseen voi sattua kovia myrskyjä, että laineet siellä ovat paljon korkeammat kuin täällä, vaikkakin pitempiä ja säännöllisempiä, niin etteivät ne ole yhtä vaarallisia laivoille kuin meidän kiihkeät myrskymme ja epätasainen aallokkomme."

    "Luulen kyllä, että olette oikeassa, vaikka minulla itselläni ei ole mitään kokemusta. Tullessani muutamia vuosia sitten tänne, meillä oli hyvin tyyni merimatka."

    Kolmen päivän rauhallisen matkan jälkeen Bonito kiersi Morean niemien ohitse ja suuntasi kulkunsa Kreetaa kohti. Matka oli Francisin mielestä tavattoman hauska. Joka päivä kapteeni neuvoi hänelle kaupantekoa, selitti tavaroiden arvoa, kertoi mitä he ostaisivat eri satamissa ja millaisia hintoja he luultavasti saisivat maksaa.

    He tutkivat myös karttoja, ja kapteeni opetti hänelle eri merimerkit ja selitti parhaat ankkuri- sekä turvapaikat, joissa oli paras odottaa myrskyn asettumista.

    Kun laiva oli sivuuttanut Morean, muuttui ilma, pilviä kohosi lounaiselle taivaanrannalle, ja kapteeni antoi käskyn reivata isot purjeet.

    "Kova myrsky on tulossa" sanoi hän Francisille, "mikä on varsin harvinaista tähän vuoden aikaan. Pelkään, että laivamme ajautuu pois oikeasta suunnastaan."

    Illalla tuuli yltyi jo kovaksi, ja laiva keinui niin pahasti, että airot oli otettava esille.

    "Meidän on mahdotonta pysytellä oikeassa suunnassamme", sanoi kapteeni, "siksi täytyy soutaa saarien suojaan ja laskea siellä ankkuri. Teidän olisi parasta niin pian kuin suinkin mennä levolle, sillä ette te vielä kestä myrskyä. Palvelijanne näyttää jo olevan varsin sairas, mutta koska te ette ole vielä osoittanut vähintäkään meritaudin merkkiä, niin ehkäpä pelastutte siitä."

    Francis ei kuitenkaan heti totellut kehotusta. Hänestä oli kovin hauska katsella, miten aallot leikittelivät suurella laivalla, aivan kuin se olisi ollut pähkinänkuori. Vasta kun tuli niin pimeä, ettei hän voinut nähdä enää mitään, hän meni nukkumaan, mutta jo varhain aamulla hän oli jälleen jalkeilla. Harmaa sumu lepäsi nyt merellä, ja aallot olivat vielä paljon mahtavammat kuin edellisenä iltana. Kun ne hyökkäsivät Bonitonin parrasta vasten, näytti aivan siltä kuin ne olisivat tahtoneet haudata sen alleen, mutta alus kohosi joka kerta kevyesti aallonharjalle välttäen tämän vaaran. Vaikka purjeet oli reivattu, se kiiti kovaa vauhtia eteenpäin.

    Francis meni kapteenin luo, joka seisoi peräsimessä.

    "No, mitenkäs käy ja missä me olemme, kapteeni?"

    "Kaikki käy hyvin, niin kuin näette, herra Hammond. Bonito on hyvä merenkulkija, se voisi suoriutua paljon pahemmastakin myrskystä. Jos olisimme aavalla merellä, menisin huoleti nukkumaan. Mutta olemme jossakin saarten läheisyydessä ja ne ovat paljon vaarallisemmat kuin myrsky. Tuuli on kääntynyt pari kolme kertaa yön kuluessa, ja koska meidän aina täytyy mukautua tuulen suuntaan, on vaikea tarkemmin sanoa, missä olemme. Mutta varmaankaan emme ole kovin kaukana Mitylenestä. Jos vain sumu häviäisi, niin että voisin nähdä ympärilleni, pääsisin selville, sillä tunnen tarkalleen joka saaren Aigeian meressä. Mutta nyt voimme helposti törmätä johonkin kallioon."

    Sellainen mahdollisuus ei ollut lainkaan mieluisa, ja Francis koetti ponnistaa näköhermojaan nähdäkseen sumun läpi.

    "Mitä teemme, jos maata tulee näkyviin?" kysyi hän äkkiä.

    "Laskemme airot veteen, käännämme aluksen ja koetamme päästä jonkin niemen suojaan, jossa voimme laskea ankkurin. Jos ajautuisimme mannermaata kohti, emme tietenkään voisi muuta tehdä kuin soutaa vastatuuleen, pysytellä niin kaukana rannasta kuin suinkin ja toivoa tuulen asettumista. Päästyämme tarpeeksi matalalle, heittäisimme ankkurit veteen, mutta soutaisimme silti edelleen, ettei ankkureille tulisi liian suurta painoa. Sillä jos ne antaisivat myöten, Bonito olisi hukassa. Mutta jos me ajelehdimme Mityleneä kohti, niin kuin oletan, niin tällä puolen saarta on turvallinen satama. Siellä voi olla suojassa kaikilta tuulilta."

    Kahden tunnin kuluttua tapahtui hämmästyttävä muutos. Pilvet hajosivat äkkiä, aurinko tunkeutui esille ja pitkä maakaistale häämötti neljän, viiden mailin päässä.

    "Aivan niinkuin minä oletinkin", huudahti kapteeni. "Tuo on aivan varmaan Mitylene, ja satama on suoraan edessämme."

    Airot laskettiin veteen ja puolen tunnin kuluttua, kun oli kierretty niemen taakse, saavuttiin tyyneen satamaan, joka oli niin suuri, että koko Venetsian laivasto olisi voinut mahtua siihen. Kapteeni antoi laskea laivan ankkuriin.

    "Kuka omistaa Mitylenen?" tiedusteli Francis.

    "Genovalaisilla on täällä kauppapaikka ja linnoitus, mutta itse saari kuuluu Konstantinopolille. Saaren asukkaat eivät ole hyvässä maineessa, varmaankin meidät olisi ryöstetty tai ehkäpä murhattukin, jos olisimme nousseet maihin. Näettekö noita kahta alusta rannassa, kylän alapuolella? Ne ovat aivan varmaan merirosvolaivoja, sillä näillä saarilla on runsaasti sellaisia. Venetsia koettaa parhaansa mukaan pitää niitä aisoissa, mutta genovalaiset ja unkarilaiset tuottavat meille niin paljon puuhaa, ettemme voi kokonaan hävittää niitä, niin kuin mielemme tekisi."

    KAHDEKSAS LUKU

    Merirosvojen hyökkäys

    Vene laskettiin vesille ja kapteeni ja hampaita myöten aseistettu miehistö nousivat maihin. Francis seurasi mukana. Saaren asukkaat suhtautuivat heihin kyräillen, mutta he olivat hyvin halukkaita käymään kauppaa ja vaihtamaan kankaita viiniin ja taljoihin.

    "Me voimme käydä pientä vaihtokauppaa", sanoi kapteeni, kun he soutivat takaisin laivaan. "Satamassa käy vieraita harvoin, ja tie saaren toiselle rannalle on kallioinen ja vaikeakulkuinen. Siksi on luultavaa, että he myyvät halvasta hinnasta tavaroitaan."

    "Eivät he näyttäneet olevan kovin mielissään meidän käynnistämme", sanoi Francis.

    "Eivät todellakaan, genovalaiset ovat saaneet jalansijaa saarella, ja tietysti he ovat sanoneet saaren asukkaille, että me olemme rosvoja, ja tahtoisimme saada valtaamme heidän saarensa. Kaikkialla näillä rannikoilla ja saarilla asukkaat ovat joko Genovan tai Venetsian liittolaisia; Konstantinopolista he eivät paljonkaan välitä, vaikka kuuluvatkin sen valtaan. Konstantinopoli vaatii heiltä suuria veroja, mutta ei suojele heitä lainkaan.

    Kreikkalaisia he ovat kansallisuudeltaan, mutta heillä ei ole muuta yhteistä Konstantinopolin kreikkalaisten kanssa kuin kieli. He huomaavat sitä paitsi, että turkkilaisten valta on yhä kasvamassa, ja tietävät, että jos he tahtovat pelastua islamin vallasta, heidän täytyy turvautua joko Venetsian tai Genovan apuun. Jos he saisivat valita oman mielensä mukaan, he valitsisivat Venetsian, sillä se on paljon parempi hallitsija kuin Genova.

    Mutta genovalaiset ovat päässeet valtaan muutamin paikoin ja levittävät valheita meidän tyranniudestamme ja petollisuudestamme, ja siksi saarten asukkaat ovat jakautuneet kahteen puolueeseen, joista toiset ottavat meidät ystävällisesti vastaan, toiset taas kohtelevat meitä epäillen ja tylysti."

    Kauppaa alettiin heti tehdä, ja sitä kesti iltaan saakka.

    "Miten kauan aiotte viipyä täällä, kapteeni?" kysyi Francis.

    "Se riippuu tuulesta. Se voi tyyntyä huomiseksi, mutta sitä voi jatkua montakin päivää, eikä kannata yrittää Kreetaan ennenkuin tuuli on kääntynyt. Toivottavasti voimme kuitenkin parin, kolmen päivän kuluttua jatkaa matkaa; täällä aika kuluu meiltä vain turhaan."

    Pimeän tultua asetettiin luja vartio laivan kannelle.

    "Ei suinkaan meidän vielä tarvitse pelätä hyökkäystä, kapteeni", sanoi Francis. "Eihän sotaa vielä ole julistettu Genovan kanssa, vaikka se voikin tapahtua milloin hyvänsä."

    "Venetsian ja Genovan välillä ei ole koskaan täyttä rauhaa", sanoi kapteeni, "ja koska sota uhkaa, emme voi olla liian varovaisia.

    Valtion sotalaivat saisivat kyllä olla rauhassa, mutta kauppalaivojen laita on toinen. Kuka kauppalaivoista välittää? Jos meidän kimppuumme hyökätään ja tavaramme ryöstetään, niin kuka siitä saa tietää? Meidän kaulamme voidaan katkaista tai meidät voidaan lähettää Genovaan vankilatyrmiin, ja vasta vuosikausien jälkeen, vankeja vaihdettaessa voi meidän kohtalomme ehkä tulla tiedoksi. Jollei meistä muutamiin viikkoihin saavu mitään tietoja Venetsiaan, otaksutaan vain, että olemme myrskyssä haaksirikkoutuneet.

    "Silloin herra Polani vetää viivan Boniton nimen ylitse ja merkitsee kirjoihinsa laivan vahingon, eikä asiasta puhuta sen enempää, jollei joku mahdollisesti pääse hengissä vankilasta ja palaa Venetsiaan.

    Ei, ei, herra Francesco, näillä itäisillä vesillä täytyy aina olla varuillaan, ikään kuin sota olisi käynnissä. Muistatteko, miten Antonio Doria kesken parasta rauhan aikaa anasti kahdeksan venetsialaista laivaa, murhasi kaksi kauppiasta ja vaati suuret lunnaat laivoista? Ja kuinka usein yksityisiä laivoja joutuukaan kadoksiin. Aina syytetään merirosvoja, mutta yhtä usein genovalaiset ovat ilkityön tekijöitä. He ovatkin täysiä merirosvoja. Rehellisessä taistelussa me aina voitamme heidät, ja siksi he aina jonkun tekosyyn nojalla koettavatkin etsiä riitaa."

    Francisiä nauratti kapteenin genovalaisviha, mutta hän ei viitsinyt kiistellä hänen kanssaan. Seuraavana aamuna hän tuli kannelle heti aamun valjetessa.

    "Yksi aluksista on poistunut rannasta", sanoi Francis tarkasteltuaan satamaa.

    "Niin", sanoi kapteeni, "nyt vasta minäkin sen huomaan. Mitähän varten se on lähtenyt? Ei varmaankaan millekään hyvälle asialle.

    Myrsky on yhä varsin kova. Olen varma siitä, ettei se olisi lähtenyt liikkeelle, jollei sillä olisi ollut jokin erityinen tarkoitus, ja varmaankin siinä on paljon miehiä, muuten se ei olisi voinut vastatuulessa päästä niemen ohitse. Mikähän ilkeä juoni sillä lie mielessä?"

    Hetken kuluttua kapteeni antoi laskea veneen vesille ja souti kalliosaarelle, joka sijaitsi sataman suussa, kiipesi vuorelle ja tarkasteli sieltä merta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin.

    "Turha yrittää", sanoi hän Francisille; "tuuli puhaltaa suoraan mereltä, emmekä me jaksa soutaa Bonitoa näin kovassa vastatuulessa.

    Tuon aluksen laita, joka eilen illalla läksi liikkeelle, oli aivan toinen. Se kulkee syvällä, ja siksi ei tuuli tartu siihen niinkuin Bonitoon, joka on korkealaitainen ja raskaassa lastissa."

    "Miksi luulette sen lähteneen, kapteeni?"

    "Luultavasti se on mennyt hakemaan apua toisilta saarilta. Se, että venetsialainen kauppalaiva on saapunut tänne myrskyä pakoon, antaa heille hyvän tilaisuuden hyökätä meidän niskaamme aivan kuin mehiläisparvi. On vaarallista purjehtia yksin. Useasti olen puhunut siitä isännälleni. Muut kauppiaat lähettävät tavallisesti laivansa suurissa joukoin, kymmenen tai kaksikymmentä yhdessä, ja silloin he voivat karkottaa kimpustaan vaikka kuinka monta merirosvoalusta.

    Mutta herra Polani lähettää aina laivansa yksin. Hän on sitä mieltä, että yksinäinen laiva purjehtii nopeammin kuin kokonainen laivasto, sillä nopeakulkuistenkin alusten täytyy pysyä hidaskulkuisten vauhdissa. Sitä paitsi kapteeni ei voi suunnata matkaansa minne häntä haluttaa neuvottelematta toisten kanssa eikä poiketa sellaisiin satamiin, joissa hän luulee voivansa tehdä edullisia kauppoja kilpailematta toisten kanssa.

    "Kummallakin tavalla on omat etunsa. Minun isäntäni laivat ovat suuremmassa vaarassa, mutta jos ne suoriutuvat niistä onnellisesti, saavat ne myös suuremman voiton kuin toiset. Yleensä purjehdin mieluiten yksin; mutta tällä kertaa ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos minulla olisi puoli tusinaa toisia laivoja tässä rinnallani."

    Kolme kertaa päivän kuluessa kapteeni kävi kalliosaarella.

    Palatessaan viimeisellä kerralla juuri ennen hämärän tuloa, hän sanoi Francisille:

    "Tuuli alkaa asettua; toivottavasti me huomenna pääsemme pois tästä satimesta. Olen varma siitä, että vaara uhkaa meitä."

    "Oletteko keksinyt jotain muutakin epäilyttävää kuin tuon aluksen häviämisen?"

    "Olen, kaksikin muuta seikkaa", sanoi kapteeni. "Ensiksikin ovat saaren asukkaat muuttaneet käytöstapaansa. Tosin he eivät ole sen epäystävällisempiä kuin ennenkään, mutta kun tänään kuljin kylässä, huomasin, että he olivat tavattoman kiihtyneitä, he keskustelivat suurissa ryhmissä keskenään, mutta hajaantuivat heti, kun joku miehistämme sattui tulemaan lähelle. Minä näin, että he nauroivatkin, kun he luulivat, ettei kukaan heitä tarkannut, mutta heti, kun tulimme lähemmäksi, muuttuivat he vakaviksi ja äreiksi. He odottavat aivan varmaan jotakin.

    "On minulla toinenkin syy epäilyksiini. Olen pitänyt silmällä tuota korkeaa kukkulaa kylän takana. Sanotaan, ettei siellä ole muuta kuin muutamia omituisia kiviä, eikä siis kellään ole sinne asiaa, mutta tänään olen huomannut useiden miesten kiipeävän sinne, ja päästyään vuoren harjalle he seisovat hiljaa hetken aikaa ikään kuin tarkastellen merta ja palaavat jälleen alas. Eihän tuollaiselle vuorelle kukaan kiipeä vain huvikseen. He nousevat sinne siksi, että odottavat näkevänsä jotain merellä, eikä mikään muu kuin merirosvolaivasto voi olla tulossa.

    Luopuisin kernaasti vaikka koko vuoden palkastani, jos pääsisimme täältä jo tänä iltana, mutta se ei käy päinsä, meidän täytyy odottaa huomiseen; sitten on yritettävä päästä kallioiden sivuitse. Mutta jos merirosvot tulevat yöllä, hyökkäävät he kimppuumme meidän nukkuessamme."

    Nyt koko miehistö sai käskyn olla valmiina hyökkäykseen. Niiden, jotka eivät olleet vahdissa, piti maata aseet vieressään. Alemmat lastiovet suljettiin, luja vahti asetettiin kannelle, jotta vihollinen ei voisi päästä yllättämään Boniton miehistöä. Kapteeni vakuutti, ettei hyökkäystä luultavasti tarvinnut pelätä ennen kuin aamulla, jolloin merirosvot voisivat selvästi nähdä heidät ja hyvässä järjestyksessä hyökätä heidän kimppuunsa. Francis heittäytyi sen vuoksi vuoteelleen ja pyysi, että hänet herätettäisiin pari tuntia ennen aamun sarastusta. Hän ei nukkunut juuri nimeksikään ja nousi vuoteeltaan monta kertaa kuunnellakseen, kuuluisiko minkäänlaista ääntä, joka ilmaisisi vihollisen tuloa.

    Astuessaan kerrankin laivan partaalle hän huomasi, että Giuseppe seisoi hänen vieressään.

    "Oletko ollut täällä kauan, Giuseppe?"

    "Siitä saakka kun te viimeksi kävitte ulkona, herra Francesco.

    Ajattelin jäädä tänne hetkeksi kuuntelemaan."

    "Oletko kuullut mitään?"

    "Olen useampaankin kertaan kuullut ääntä."

    "Minkälaista ääntä, Giuseppe?"

    "Sellaista, joka syntyy kun purjeita ja raakapuita lasketaan alas.

    Olen kuullut sellaista ääntä monta kertaa soudellessani öisin sataman lähellä. Kuulin aivan selvästi, miten väkipyörät ratisivat, kun nuorat luisuivat niitä pitkin. Olen aivan varma siitä, että useita aluksia on saapunut sataman suuhun seisoessani tässä. Muutamat merimiehistä ovat myös kuulleet saman äänen, se ei siis voi olla erehdystä. Jollei kapteenilla ole mitään sitä vastaan, lähden veneellä ottamaan selkoa, mistä on kysymys."

    "Minä kysyn kapteenilta, Giuseppe."

    Mutta kapteeni väitti, ettei maksanut vaivaa.

    "Yhdentekevää onko niitä monta vai muutamia, meidän täytyy sittenkin odottaa aamuun, ennen kuin lähdemme liikkeelle. Pimeässä meidän olisi mahdoton päästä salmesta ulos, vaikkei mitään estettäkään olisi."

    "Mutta ovathan he päässeet siitä sisään", sanoi Francis.

    "Epäilemättä heidän toverinsa toisista laivoista tai myöskin kylän väestö on antanut heille valomerkkejä; sitä paitsi heillä oli myötätuuli ja meillä olisi vastainen. Ei, hyvä herra, emme voi tehdä muuta kuin odottaa. Huomenna, jollei heitä ole kovin monta, täytyy meidän koettaa päästä heidän ohitseen aavalle merelle; mutta jos heitä on suuri joukko, on meidän paras taistella täällä, sillä silloin kaikki miehet voivat ottaa osaa taisteluun, jos soudamme toinen puoli miehistöä on kiinni airoissa.

    Jos teidän palvelijanne tekisi mielensä mukaan, hän voisi joutua vihollisen käsiin; ja koska siinä tapauksessa ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä niistä tiedoista, joita hän voisi hankkia, on parasta, että hän jää paikalleen."

    Tunnit kuluivat hitaasti, ennen kuin päivän ensimmäinen sarastus alkoi näkyä taivaan rannassa. Kaikki miehet olivat kannella, sillä niin pian kuin tuli tiedoksi, että useita aluksia oli saapunut satamaan, olivat kaikki myös selvillä siitä, että todellinen vaara uhkasi. Kesti vain puolen tuntia, ennenkuin silmä saattoi erottaa mustia hahmoja, jotka piileksivät saaren suojassa, aivan sataman suussa.

    "Tuossa ne ovat, herra Francesco", sanoi kapteeni. "Mikäli näen oikein, niitä on kymmenen kappaletta, mutta yhtä hyvin niitä saattaa olla useampiakin, sillä varmaan muutamat niistä ovat aivan vieretysten. Puolen tunnin kuluttua asia selvenee."

    Francis kysyi, eikö kapteeni aikonut antaa laskea airoja veteen ja sitoa niitä hankoihin kiinni, koska sillä keinoin voitiin estää vihollinen nousemasta laivaan sivuilta.

    "En, herra Francesco", vastasi kapteeni. "Ensiksikin laivan partaat ovat niin korkeat, etteivät merirosvot helposti voi nousta kannelle. Toiseksi, jos me laskemme airot veteen, voivat he täydellä vauhdilla soutaa niitä vasten ja murskata ne rikki, ja airomme me välttämättä tarvitsemme. Olen tuuminut asiaa, ja suunnitelmani on sellainen, että heti kun he lähestyvät, annan parin, kolmen airon kummallakin puolella olla liikkeessä, jotta vähitellen soljumme sataman suuta kohti, mutta soutajien pitää painaa aironsa aluksen kylkiä vasten niin pian kuin ne törmäävät vihollisen laivoihin.

    Sillä me tarvitsemme kaikki airomme sekä purjeemme päästäksemme pakoon, kunhan pääsemme satamasta. En usko, että voimme kauan aikaa vastustaa vihollisen ylivaltaa, jos jäämme tänne taistelemaan, mutta jos jaksamme vastustaa heitä edes vähän aikaa ja samalla pääsemme satamasta ulos, niin kaikki voi päättyä hyvin."

    Kun päivä valkeni, saattoivat he selvästi nähdä vihollisensa. Siellä oli jos jonkinlaisia aluksia, pitkiä, matalia, suuripurjeisia laivoja sekä aivan pieniäkin. Ne näyttivät kaikki olevan täynnä väkeä.

    "Ei ainoakaan ole yhtä korkeareunainen kuin Bonito", sanoi kapteeni, "ja siksipä heidän on vaikea kavuta meidän kylkiämme ylös. Ja vaikka heitä onkin paljon enemmän kuin meitä, otamme me heidät lämpimämmin vastaan kuin mitä he voivat aavistaa. Tuskinpa he ovat voineet edeltäpäin laskea, että olemme valmistuneet heidän hyökkäykseensä ja että meillä on kylliksi voimaa."

    Kaikki oli valmiina taisteluun. Pari kolme tynnyriä sellaista ainetta, jota nimitettiin "kreikkalaiseksi tuleksi" oli tuotu ruumasta kannelle, ja tulella kiehui pikeä useissa kattiloissa.

    Kolmekymmentä jousimiestä seisoi kokassa, ja muut keihäät, kirveet ja miekat kädessä olivat asettuneet partaan suojaan.

    "Ei haittaa lainkaan, vaikka soudamme lähemmäksi sataman suuta ennen taistelun alkua", sanoi kapteeni.

    "Nostakaa ankkuri ja laskekaa neljä paria airoja veteen!"

    Ankkuri nostettiin, airot laskettiin veteen, ja Bonito alkoi hitaasti soljua eteenpäin. Samassa syntyi kiirettä ja hälinää merirosvojen laivoilla. Nekin läksivät liikkeelle ja hyökkäsivät suoraan Boniton päälle.

    Miehistö ei vastannut merirosvojen huutoihin, vaan seisoi levollisesti paikallaan, niin etteivät rosvot voineet nähdä ketään muuta kuin kapteenin, joka nosti Venetsian leijonan maston päähän.

    Samassa he lennättivät kokonaisen nuolituiskun Bonitoa vastaan, mutta siihenkään ei vastattu ennenkuin alukset olivat viidenkymmenen kyynärän päässä toisistaan. Silloin vasta Boniton miehistö kohosi pystyyn ja korkealta paikaltaan lennätti nuolensa keskelle vihollisen tiheään kasaantunutta joukkoa.

    Heti sen jälkeen kaksi suurta merirosvoalusta laski Boniton kylkeen. Mutta heidät otettiin kiehuvalla piellä ja kreikkalaisella tulella vastaan. Ne, jotka yrittivät kavuta laivaan, saivat maistaa keihäitten kärkiä tai sotakirveitten iskuja. Taistelua ei kestänyt kauan. Monet, jotka olivat saaneet niskaansa kiehuvaa pikeä, hyppäsivät tuskissaan mereen, toiset, jotka turhaan yrittivät sammuttaa kreikkalaista tulta, seurasivat heidän esimerkkiään.

    Tuli tarttui nopeasti puuhun, ja hetken kuluttua molemmat merirosvolaivat olivat täydessä tulessa. Toiset alukset yrittivät kyllä parastansa, mutta pelästyen toveriensa kovaa kohtaloa, ne pysyttelivät loitommalla.

    "Airot veteen!" käski kapteeni, ja Bonito liukui jälleen eteenpäin.

    Miehistö seisoi yhä partaan suojassa, joku jousimiehistä lähetti vain silloin tällöin nuolensa vihollisten pariin.

    "Eniten minä pelkään", sanoi kapteeni Francisille, joka seisoi hänen vieressään, "että he voivat keulavanteillaan vahingoittaa Boniton laidoitusta."

    "Emmekö voisi ripustaa verkapakkoja laitojen suojaksi", ehdotti Francis.

    "Voisihan sitä ainakin koettaa", sanoi kapteeni, ja lähetti miehiä niitä hakemaan. Pakat sidottiin nuoriin ja nostettiin partaalle, josta ne helposti tarpeen tullessa voitiin laskea alemmaksi.

    He olivat päässeet nyt puolitiehen, kun pienemmät rosvoalukset vetäytyivät syrjään ja päästivät kaksi suurinta laivaa Boniton kummallekin puolelle. Ne aikoivat tehdä hyökkäyksensä sen keskiosaa vastaan, se näkyi selvästi, ja heti merimiehet laskivat kolme verkapakkaa laivan kummallekin puolelle, aivan veden rajaan. Francis hyppäsi laivan toiselle reunalle seuraten tätä manööveriä, ja kapteeni teki samoin toisella puolella.

    "Pari jalkaa kauemmaksi peräpuolelle, pojat! Hyvä!" Seuraavassa silmänräpäyksessä hirveä ryske sai Boniton tärisemään. Merirosvojen kaulavantit murskaantuivat, mutta verkapakat pelastivat Boniton reunat särkymästä, joskin vettä tulvahti sisään liitteistä. Siitä ei miehistö kuitenkaan välittänyt, vaan heitteli nuolia ja palavia aineita vihollisen päälle, ja sen oli pakko uppoamistilassa peräytyä.

    "Nyt me luullakseni voimme jatkaa matkaa", sanoi kapteeni ja käski laskea kaikki airot veteen. Heti Bonito soluikin satamasta ulos.

    Merirosvot pyörivät sen ympärillä ampuen sitä nuolillaan, mutta kukaan ei uskaltanut enää yrittää uutta hyökkäystä. Niin pian kuin Bonito oli sivuuttanut saaren, nostettiin purjeet. Tuuli oli nyt paljon hiljaisempi kuin yöllä ja täysin purjein ja airojen avustamana laiva laski länteen merirosvojen uskaltamatta seurata sitä.

    Pian airotkin nostettiin laivaan, ja miehistö sai käskyn tilkitä liitteet, joista vettä tulvi sisään. He tarkastelivat kärsimiään vahinkoja ja huomasivat, että kuusi miestä oli kuollut ja kaksikymmentäyhdeksän saanut suurempia tai pienempiä haavoja.

    Franciskin oli haavoittunut kahdesti, hänen johtaessaan verkapaalujen hilaamista nuoli oli lävistänyt hänen oikean jalkansa ja vahingoittaen yhtä kylkiluuta osunut kylkeen.

    "Tämä ei käy", sanoi kapteeni auttaessaan Giuseppeä sitomaan Francisin haavaa. "Herra Polani on antanut teille paikan laivassa, jotta oppisitte merenkulkua ja kaupantekoa eikä tappelua merirosvojen kanssa. Teitä me kuitenkin saamme kiittää siitä, että Bonito pelastui, sillä varmaankin se olisi saanut useita reikiä, jolleivät verkapakat olisi suojelleet sitä. Ne olivat erinomaiseksi avuksi ja pelastivat varmaan laivan turmiosta sekä meidät hukkumasta, sillä sytytettyämme kaksi heidän laivaansa palamaan eivät merirosvot olisi säälineet meitä. Kuinka tulitte ajatelleeksi sellaista keinoa?"

    "Olen lukenut kirjoista, että piirityksissä voidaan olkikuvoilla estää muurinsärkijää rikkomasta linnoitusta ja siksi arvelin, että verkapakat voisivat täyttää saman viran."

    "Olipa todellakin onni, että pääsimme niin vähällä hinnalla", sanoi kapteeni. "Minä kumarruin alas ja näin, miten laivan parras taipui pahasti, kun toisen laivan kokka kolahti sitä vastaan, ja odotin vain, että kaari murskautuisi. Onneksi Bonito oli vahvemmin rakennettu kuin sen ahdistaja, niin että sen kokka murtui eikä Boniton parras. Mutta kyllä minun sydämeni nousi kurkkuun asti."

    "Niin minunkin, kapteeni. Tuskin tunsin, kun nuolet osuivat minuun.

    Minun täytyi väkisinkin nauraa nähdessäni, miten soutajat kupsahtivat selälleen aluksen törmätessä meitä vasten. Näytti aivan siltä kuin näkymätön jättiläinen olisi pyyhkäissyt ne kädellään kumoon."

    Tuuli oli yhä edelleen suotuisa, kunnes he saapuivat Kreetaan, missä kapteeni kertoi hyökkäyksestä erään venetsialaisen laivan päällikölle. Sotalaiva lähti heti taistelupaikalle karkottaakseen kaikki merirosvot, mitä saarilla oli. Niin pian kuin kapteeni oli toimittanut kirjeensä ja osan Boniton lastista maihin, he jatkoivat matkaa Kyprokseen. Parin viikon aikana he kiertelivät Syyrian rantoja ja poikkesivat moniin turkkilaisiin satamiin.

    Sen jälkeen jatkettiin matkaa pohjoiseen, sillä aiottiin kulkea Dardanellien ja Bosborin kautta Azowiin. Mutta kun tultiin Tenedoksen saarelle, joka sijaitsee parin peninkulman päässä salmen suusta, sai kapteeni kuulla uutisia, jotka pakottivat hänen muuttamaan suunnitelmaansa. Konstantinopolissa oli syttynyt vallankumous, johon Perassa asuvat genovalaiset ottivat innolla osaa. Julma tyranni Kalo-Johannes V oli syösty valtaistuimelta, ja hänen jälkeläisensä Andronikos oli vapautettu vankeudesta ja valittu hallitsijaksi.

    Andronikos oli luovuttanut genovalaisille palkaksi heidän avustuksistansa Tenedoksen saaren.

    Tieto näistä tapahtumista oli juuri saapunut, kun Bonito purjehti satamaan, ja koko kaupunki oli kiihkoissaan. Pari venetsialaista sotalaivaa oli satamassa, mutta niiden ylipäällikkö, joka ei ollut saanut mitään käskyä, miten tällaisessa tapauksessa menetellä, pysyi puolueettomana. Tapaus oli kuitenkin hyvin tärkeä, sillä se, joka omisti Tenedoksen saaren, hallitsi myöskin Dardanelleja, ja siellä oleva laivasto saattoi sulkea pääsyn salmeen.

    Kansa kerääntyi kuvernöörin talon edustalle huutaen: "Alas genovalaiset!" Kuvernööri, jolla ei ollut mitään tukea kreikkalaisista eikä genovalaisista sotajoukoista, myöntyi kansan tahtoon ja julisti, ettei hän tunnustanut Konstantinopolin vallankumousta eikä alistunut Andronikoksen määräykseen. Donato Trono, eräs venetsialainen kauppias, joka asui saarella, ja useat muut venetsialaiset puhuivat kansalle, ja selittivät heille, ettei Tenedos yksin jaksanut vastustaa Kreikan ja Genovan ylivoimaa, ja että heidän ainoa pelastuksensa oli turvautua Venetsian suojelukseen.

    Kansa, joka kernaammin alistui Venetsian kuin Genovan herruuteen, suostui ehdotukseen. Pyhän Markuksen lippu nostettiin innostuksen vallitessa salkoon, ja saari julistettiin Venetsian alusmaaksi.

    Genovalainen sotalaiva, joka oli satamassa, nosti heti purjeensa ja lähti viemään näitä uutisia Konstantinopoliin, missä keisari antoi vangita kaikki venetsialaiset. Niin pian kuin tieto tästä saapui Tenedokseen, piti Boniton kapteeni neuvottelun Francisin kanssa.

    "On aivan selvää, herra Hammond, että emme voi jatkaa matkaamme pohjoiseen päin. Meidät vain vangittaisiin ja pidätettäisiin Konstantinopolissa, ja vaikka meidän onnistuisikin yöllä päästä livahtamaan siitä ohi, niin joutuisimme genovalaisten käsiin, jotka Mustallamerellä ovat meitä paljon voimakkaammat, sillä jos Venetsia suostuu saaren tarjoukseen ja ottaa sen haltuunsa, on aivan varma, että Genova julistaa sodan. Siksi minusta on parasta, että me purjehdimme takaisin Venetsiaan sen lastin kanssa, mikä meillä nyt on, saamaan uusia määräyksiä herra Polanilta.

    Emme ole tehneet niinkään huonoja kauppoja alkumatkallamme, ja siksi on parempi pelastaa se, mikä meillä on, kuin mahdollisesti menettää kaikki, sillä voimme milloin hyvänsä kohdata genovalaisen laivaston, joka on tulossa tänne."

    Francis oli aivan samaa mieltä kuin kapteenikin, ja Bonito purjehti etelää kohti. He kävivät useissa satamissa, ja kun tuli tiedoksi, että vihamielisyydet piakkoin syttyisivät ilmiliekkiin Genovan ja Venetsian välillä, jolloin kaikki kauppa keskeytyisi, olivat saarten asukkaat halukkaat hankkimaan itselleen suuria varastoja ja siksi kapteeni sai loputkin lastistaan hyvillä ehdoilla myydyksi ja lastasi laivaansa saarten tuotteita.

    Siten saapui Bonito raskaassa lastissa kolmen kuukauden kuluttua jälleen Venetsian satamaan. Niin pian kuin ankkuri oli laskettu, vuokrasi kapteeni gondolin ja lähti yhdessä Francisin kanssa kaupunkiin tekemään herra Polanille selkoa matkan tuloksista ja jättämään hänelle tilityksen laivan lastista. Kauppias vastaanotti heidät hyvin sydämellisesti ja syleili Francisia kuin omaa poikaansa.

    "Menepä saliin, Francesco, tyttäreni odottavat sinua, sillä tunti sitten saimme tietää, että Bonito oli saapunut satamaan. Kirjeitse saimme jo aikaisemmin kuulla seikkailustanne merirosvojen kanssa ja neuvokkuudestanne pelastaessanne laivan heidän käsistään. Olen antanut käskyn maksaa miehistölle yhden kuukauden lisäpalkan. Sinun reippaudestasi kapteeni on myös kertonut minulle, mutta siitä puhumme toisella kertaa. Minulla on asioita kapteenin kanssa, siksi on parasta, että poistut."

    Francis lähti tyttöjen luo, jotka ottivat hänet vastaan sydämellisesti.

    "Kylläpä tulimme iloisiksi, kun isä kertoi Boniton saapuneen", sanoi Maria. "Emme olleet saaneet kirjeitä pitkään aikaan, ja pelkäsimme, että olisitte ennättäneet purjehtia Konstantinopoliin ennen kuin olitte saaneet kuulla tapahtumista Tenedoksessa, sillä silloin te varmaan olisitte joutuneet vangiksi."

    "Me olimme Tenedoksessa juuri silloin, kun nuo tapahtumat sattuivat", sanoi Francis, "eikä meillä senjälkeen ollut tilaisuutta lähettää kirjeitä. Minulla on ollut erittäin hauska matka, eikä työtäkään ole puuttunut, mutta kolme kuukautta on sittenkin pitkä aika, ja minun oli jo ikävä Venetsiaa."

    "Venetsiaa ja --" sanoi Maria kohottaen nuhtelevasti sormeaan.

    "Ja teitä molempia", sanoi Francis hymyillen. "Minusta oli turha lisätä sitä, koska te ilmankin tiedätte, että te ja Venetsia merkitsette samaa minulle."

    "Sen parempi", sanoi Maria hyväksyen. "Minusta näytätte edistyneen poissaollessanne. Eikö sinustakin, Julia?"

    "Minun mielestäni tuollainen typerä puhe ei todista mitään edistystä", Julia sanoi vakavasti. "Mikä nuori herra hyvänsä täällä Venetsiassa voi sellaista sanoa. Francescon imartelu ei miellytä meitä."

    "Parasta että puhut vain omasta puolestasi, Julia", sanoi Maria nauraen. "Minä pidän imartelusta, yksin Francesconkin. Vaikkei se merkitsisikään mitään, niin se on mieluista. Ja jotain tottakin siinä aina voi olla. Emmehän me tietenkään merkitse koko Venetsiaa Francescolle, mutta meidän on hauska tavata häntä, ja hänen meitä, ja miksi hän ei saisi sitä sanoa? Hyvä on, ettet välitä imarteluista, mutta kun tulet vanhemmaksi, niin varmaankin ne miellyttävät sinua enemmän."

    Julia pudisti päätään.

    "Nyt olette saanut varoituksen, Francesco", sanoi Maria, "ja varmaankaan ette tästä lähin enää uskalla sanoa kohteliaisuuksia Julialle. Maailma olisi hirveän ikävä, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin sinä, Julia, ja sanoisivat aina suoraan ajatuksensa.

    Ajattelepas, jos joku nuori mies sanoisi sinulle: te olette varsin soma tyttö, joskin on monta paljon kauniimpaakin, ja minä haluan teidät vaimokseni, siksi että teidän isänne on rikas. Eikö se olisi hauska tapa kosia?"

    "Ei heidän tarvitse sanoa mitään", sanoi Julia harmistuneena. "Minä olen varma siitä, että me ilman turhia korulauseitakin tiedämme, jos joku pitää meistä."

    "Ehkä", sanoi Maria, "mutta imartelu on sittenkin hauskaa. Vai mitä arvelette, Francesco?"

    "Minä en ymmärrä sellaisia asioita, mutta usein olen kuullut lausuttavan kohteliaisuuksia, jotka ovat olleet pelkkää valhetta, ja minua on ihmetyttänyt, miten miehet ovat voineet alentua sellaiseen ja naiset olla uskovinaan heitä."

    "Mutta kertokaa nyt matkastanne, Francesco ja varsinkin tappelustanne merirosvojen kanssa. Kapteeni mainitsi kirjeessään vain sen verran, että merirosvot olisivat murskanneet laivan upoksiin, jollette te olisi keksinyt suojella sitä verkapakoilla. Me tiedämme myöskin, kuinka moni menetti henkensä ja että te haavoituitte. Mutta tahdomme saada oikein tarkan kuvauksen koko jutusta."

    Francis kertoi heille seikkaperäisesti tappelun kulusta sekä muista tapauksista matkan varrella.

    "Mekin olemme käyneet useissa noista satamista", sanoi Maria, kun Francis oli lopettanut, "sillä ennen saimme usein seurata laivan mukana, kun ajat olivat rauhalliset. Mutta lähdetään nyt gondolissa soutelemaan, kestää varmaankin vielä kauan, ennen kuin isä saa asiansa selviksi."

    YHDEKSÄS LUKU

    "Lido" anastetaan

    Samana iltana herra Polani sanoi Francisille, että hän oli hyvin tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä kapteeni oli hänestä kertonut.

    "Monet sinun ikäisesi nuoret miehet eivät olisi yhtä vakavasti antautuneet työhönsä, vaan ajatelleet vain huvituksia päästessään satamiin, ja siksi olen hyvin tyytyväinen sinuun. Valitkoon nuorukainen minkä elämänuran tahansa, pitkälle hän ei pääse, jollei antaudu siihen koko sielullaan. Boniton matka on ollut erittäin edullinen, huolimatta siitä, ettette voineet toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaa.

    "Ennen kuin lähetän Boniton jälleen matkaan, on viisainta odottaa tapahtumien kehitystä, sillä en tahdo, että se turhan päiten joutuu vaaroihin. Varmaankaan ei kestä kovin kauan, ennen kuin sota syttyy Venetsian ja Genovan välillä, ja vaikka Venetsia ei vielä olekaan suostunut Tenedoksen tarjoukseen, niin luultavaa on, ettei sovintoakaan voida saada aikaan Genovan ja Konstantinopolin kanssa.

    "Sen iloisen uutisen voin myös sinulle ilmoittaa, että tuo asia, johon ennen matkaasi olit sekaantunut, on kokonaan unohtunut. Ei kukaan ole kuullut Mocenigosta mitään. Neuvosto on julistanut hänet karkotetuksi maanpakoon, mutta kukaan ei tiedä, missä hän oleskelee. Castaldi tuomittiin neljän vuoden vankeuteen, mutta minun pyynnöstäni tuomio lievennettiin kuudeksi kuukaudeksi sillä ehdolla, ettei hän koskaan enää astuisi jalallaan tasavallan alueelle. Koska Mocenigoa ei ole tutkittu, ei minulta liioin ole tiedusteltu, miten pääsin tyttärieni piilopaikan perille.

    Ei kukaan epäile siis sinua osalliseksi tähän asiaan, enkä luule, että sinun tarvitsee enää pelätä Mocenigon liittolaisia."

    "Tahtoisin kernaasti viipyä Venetsiassa pari viikkoa", sanoi Francis, "mutta jos sitten voisin päästä taas merelle, olisin iloinen. Koska olen lopettanut opintoni, eikä minulla siis ole mitään tekemistä, voisi aika helposti käydä pitkäksi. Voihan olla, että jonkun vuoden kuluttua mielellänikin otan osaa Venetsian huveihin, mutta tätä nykyä lähden mieluummin merelle. Matteo sanoi, että hän on saanut luvan seurata jonkun kerran teidän laivanne mukana, ja siinä tapauksessa hyvin mielellämme matkustaisimme yhdessä."

    "Koetan järjestää asian, Francesco. Siitä olisi suurta hyötyä sukulaiselleni, jos hän saisi matkustaa sinun seurassasi, sillä Matteo on pintapuolinen ja huikentelevainen luonteeltaan, joskin hyväsydäminen poika. Aioin todellakin tehdä saman ehdotuksen, mutta Matteo lähtee jo kahden viikon perästä, ja minä luulin, että sinä olisit halunnut viipyä kauemmin täällä. Mutta jos tahdot silloin jo lähteä, niin voitte matkustaa yhdessä. Sinä saat seurata mukana minun liikkeeni asiamiehenä ja sinä tiedät, mitä velvollisuuksia sinulla siinä asemassa on."

    Päivät kuluivat nopeasti, ja Francis viihtyi erinomaisesti kauppiaan perheessä, mutta hän ei ollut lainkaan pahoillaan, kun Polani ilmoitti hänelle, että laivaa alettiin nyt lastata ja että hänen tuli valvoa työtä.

    "Kuulehan isä, sinä teet kovin pahoin lähettäessäsi Francescon näin pian pois", sanoi Maria, kun hän illallispöydässä sai kuulla hänen matkastaan.

    "Itse hän tahtoo lähteä", sanoi herra Polani, "ja te olette tietysti siihen syypäät."

    "Mekö!" huudahtivat molemmat tytöt hämmästyneinä.

    "Tietysti. Jos te olisitte pitäneet huolta siitä, että hänellä olisi ollut hauskempaa Venetsiassa, hän ei olisi halunnut lähteä. Minulla on liian paljon työtä voidakseni huolehtia sellaisesta ja jätin hänet teidän huostaanne. Mutta varmaan te olette huonosti hoitaneet tehtävänne, koska hänellä on niin kiire lähteä taas matkaan."

    "Ei, herra Polani, teidän tyttärenne ovat olleet kovin herttaisia, mutta kutsut ja suuret seurat eivät minua huvita. En tunne koskaan viihtyväni kaikkien noiden koreapukuisten herrojen ja naisten seurassa, ja joka kerta kun joudun heidän pariinsa, täytyy minun ihmetellä, miten ihmiset mieluummin istuvat yhdessä kuumissa huoneissa ja turhanpäiväisesti loruilevat keskenään kuin kävelevät kauniin laivan kannella. Sitä paitsi tahdon perehtyä ammattiini, ja siinä on niin paljon opittavaa, etten mielestäni voi turhaan hukata aikaani."

    "Iloitsen suuresti järkevistä mielipiteistäsi, enkä tarkoittanutkaan täyttä totta sanoillani. Et ole vielä kysynyt minulta, minne aion lähettää Lidon -- se on uuden laivasi nimi. Tällä kertaa saat matkustaa aivan toisaalle kuin viimeksi. Keväällä viimeistään sota syttyy, ja koska Parma ja Unkari luultavasti liittyvät Genovan puolelle, niin kaikki yhteys mannermaahan katkeaa. Ja jos meidän laivastollemme sattuu vastoinkäymisiä, voi ruokavaroista tulla puute.

    Aion hankkia vilja-aittoihini niin paljon viljaa, kuin niihin vain mahtuu: siitä tulee olemaan hyötyä valtiolle sekä etua minullekin, sillä vehnän hinta nousee, jos pääsy mantereelle katkaistaan.

    "Lido saa lähteä Sisiliaan viljaa hakemaan. Teidän täytyy olla hyvin varovaisia tullessanne satamiin, sillä näin ennen sotaa kumpikin puolue koettaa pitää puoliaan ja anastaa itselleen saaliita, milloin ikinä vain voivat. Siksi teidän täytyy pitää silmällä genovalaisia kaleereja, ja jos huomaatte, että ranta on kovin vartioitu, niin on parasta lähteä turkkilaisiin satamiin. Tällä hetkellä olemme ystäviä heidän kanssaan, mutta he alkavat varmaankin rosvota niin pian kuin Genova ja Venetsia julistavat sodan. Lido saa ottaa nyt paljon pienemmän lastin kuin viimeksi, sillä kaikki on maksettava kullassa."

    Francisin mielestä oli aivan yhdentekevää, minne hän matkustaisi, mutta Matteo, joka oli mielissään siitä, että pääsi merelle yhdessä ystävänsä kanssa, oli kovin pettynyt kuullessaan, että laiva lähtisi vain Sisiliaan viljaa hakemaan.

    "Eihän se ole mikään matkakaan", sanoi hän harmissaan. "Olen toivonut, että pääsisimme oikein kauaksi ja kävisimme monissa satamissa, niin kuin sinä viimeksi."

    "Eihän sillä väliä ole, Matteo. Me voimme oppia purjehtimista yhtä hyvin toisessa kuin toisessakin paikassa. Matka ei kestä kauan, jos saamme suotuisan tuulen, mutta on mahdotonta edeltäpäin tietää, mitä voi tapahtua ja kyllä Sisilian ja Venetsiankin välillä voi sattua monta seikkailua."

    Matka Sisiliaan sujui nopeasti. Francis oli työskennellyt ahkerasti ensimmäisellä matkallaan, ja nyt hän saattoi joka päivä tehdä laskuja laivan nopeudesta, suunnasta ja asemasta, ja huomasi, että ne pitivät kapteenin laskujen kanssa yhtä. Matteolla ja hänellä oli yhteinen suuri hytti, ja aika kului erittäin hauskasti heidän purjehtiessaan pitkin Italian rannikkoa. Sivuutettuaan Adrian meren he tähystelivät hyvin tarkasti, mutta saapuivat Sisilian rannikolle saakka näkemättä ainoatakaan epäilyttävää purjetta. Pojat hämmästyivät suuresti, kun he eräänä aamuna, noustessaan kannelle, näkivät edessään Etnan keilanmuotoisen huipun.

    Ei kumpikaan heistä ollut ennen nähnyt korkeata vuorta, ja heidän ihastustansa lisäsi vielä se seikka, että kevyt savupilvi kohosi siitä taivasta kohti.

    "Kannattaisi matkustaa tänne vain tuon vuoren vuoksi", sanoi Francis. "Miten korkea se on ja kuinka säännöllinen muodoltaan!"

    "Ja sittenkin", sanoi Matteo, "sanotaan, että Italian ja Ranskan rajalla on paljon korkeampia vuoria. Niiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa eikä niille ihmisjalka voi kiivetä. Pääsy Etnan huipulle kuuluu sen sijaan olevan varsin mukava."

    "Vaikealta se ei näytäkään", sanoi Francis. "Rinteet kohoavat niin tasaisesti, että luulisi voivan ratsastaa ylös saakka. Mutta kyllä kai siinäkin olisi monta hankaluutta."

    "Minä tahtoisin kernaasti yrittää", sanoi Matteo. "Ajattelehan, miten ihana näköala sieltä avautuisi! Onko satama, johon olemme menossa, lähellä vuoren juurta, kapteeni?"

    "Ei, me kierrämme saaren eteläisen kärjen ympäri. Tällä puolen on maa vähemmän viljavaa, ja olisi vaikea saada täältä lastia laivaan. Mutta vaikka menisimmekin täällä maihin, niin olisi sittenkin varsin vaikea kiivetä Etnalle.

    "Sisilia on ollut onneton maa. Sen suuret luonnonrikkaudet ovat olleet syynä siihen, että kaikki sen naapurit ovat kilpaa sitä ryöstäneet.

    Se on ollut roomalaisten ja kartagolaisten taistelutantereena.

    Pisa, Genova ja Napoli ovat kilpailleet sen omistamisesta, ja maurilaiset nousevat usein sen rannoille. Harvoin se on saanut nauttia rauhallisesta ja voimakkaasta hallituksesta. Seurauksena on ollut se, että yleinen laittomuus vallitsee maaseudulla. Metsissä, Etnan rinteillä, elelee rosvojoukkoja, jotka uhmaavat viranomaisia, rosvoavat lähikyliä ja ryöstävät rikkaita porvareita voidakseen vaatia heistä korkeita lunnaita. Ei kukaan järkevä ihminen lähde vuorelle kiipeämään ellei hänellä ole kokonaista sotajoukkoa mukanansa."

    "Minä tahtoisin sittenkin koettaa", vakuutti Matteo. "Jos kaikkialla vuoren rinteillä kasvaa metsää, niin tokkopa siellä kohtaakaan rosvoja. Tahtoisin niin kovin päästä ylös vuorelle."

    "Se on vaikeampaa kuin luulette, nuori herra", sanoi kapteeni. "Näin kaukaa katsoen ette voi aavistaakaan, miten korkea se on ja kuinka paljon aikaa sinne kiipeämiseen tarvitaan."

    "En usko, että sellainen voimanponnistus sinua suurestikaan miellyttäisi", sanoi Francis nauraen. "Sellaiseen olet aivan liiaksi laiska ja mukavuutta rakastava. Jo puolitiessä varmaankin toivoisit olevasi taas alhaalla."

    "Turhia ponnistuksia minä vihaankin", sanoi Matteo, "en koskaan viitsisi hukata voimiani soutamiseen ja muuhun sen kaltaiseen, niin kuin sinä teet. Mutta kun olisi kysymyksessä jokin suurenmoinen yritys, niin en pelkäisi vaivaa, vaikka sitten menehtyisin siihen."

    "Onhan se kyllä hyvä, Matteo, mutta voidakseen suorittaa suurtöitä täytyy ensin oppia tekemään pienempiä. Et jaksaisi heiluttaa miekkaa viittä minuuttiakaan, jollet olisi harjoitellut, etkä koskaan voisi suorittaa mitään sankarityötä, jossa tarvittaisiin voimia ja kestävyyttä, jollet harjoita lihaksiasi. Sinähän aina valitit vaivojasi, kun sinun piti kiivetä monia portaita ylös minun huoneeseeni, ja kuitenkin luulen, että tuo vuori on kaksisataa kertaa niin korkea."

    "Jos minun täytyisi kehittää lihaksiani juoksemalla alituisesti portaita ylös ja alas ennen kuin voisin yrittää nousta tuolle vuorelle, niin se jäisi varmaan minulta tekemättä", sanoi Matteo.

    Seuraavana päivänä he lähestyivät Girgentiä, jonka satamassa he toivoivat saavansa lastia. Kalastajilta he kuulivat, ettei satamassa ollut ainoatakaan genovalaista alusta eikä sotalaivoja liioin ollut lähitienoilla näkynyt. Kapteeni ohjasi nyt Lidon rohkeasti satamaan ja antoi laskea ankkurin. Francis, joka ennen matkalle lähtöä oli saanut luettelon niistä kauppaliikkeistä, joiden kanssa herra Polani tavallisesti oli tekemisissä, souti heti Matteon ja Giuseppen kanssa maihin ja pian kaupat olikin tehty. Sato oli ollut hyvä, ja viljaa saatiin ostaa runsaasti halvalla hinnalla.

    Lastaukseen ryhdyttiin heti ja neljän päivän kuluttua Lido oli luukkujaan myöten täynnä viljaa.

    Juuri kun Francis oli lähtenyt maihin suorittaakseen viimeisiä maksuja, hyökkäsi Matteo hänen jäljessään konttoriin.

    "Neljä genovalaista sotalaivaa on tulossa satamaan!" Francis kiiruhti ulos ja huomasi tiedonannon todeksi. "Emme ehdi enää pakoon. Vaikka olisimme ilman lastiakin, olisi se mahdotonta, mutta varsinkin kun Lido on näin kovassa lastissa, ovat kaikki yritykset turhia."

    "Mitä me sitten teemme, Francesco?" Francis tuumi hetken aikaa.

    "Parasta, että sinä jäät tänne, Matteo. Minä soudan laivaan ja lähetän suurimman osan miehistöä maihin. Jos genovalaiset anastavatkin laivan, niin ehkäpä he eivät ota miehistöä vangiksi.

    Mutta jos he tekevät sen, niin on aivan turhaa, että kaikki joutuvat kiinni."

    "Sinun pitää myös tulla maihin, Francesco, ja jättää laiva kapteenin huostaan. Sinusta ei ole siellä kuitenkaan mitään hyötyä, ja Polani olisi enemmän huolissaan sinun vangitsemisestasi kuin laivan menettämisestä."

    "Saa nähdä mitä minä teen", sanoi Francis. "Sinun täytyy ainakin jäädä tänne."

    Francis hyppäsi veneeseen ja souti Lidon luo, joka oli vain vähän matkan päässä rannasta. Päästyään lähelle hän käski laskea veneen vesille.

    "Kapteeni", sanoi hän, "en tiedä, tarvitseeko meidän pelätä joutuvamme genovalaisten vangiksi. Mutta turhaa meidän on antautua vaaralle alttiiksi. Lähettäkää siis koko miehistö, paria kolmea miestä lukuunottamatta, maihin. Jos genovalaiset tulevat laivaan, niin he voivat tileistämme nähdä, että olemme rauhallisia kauppiaita.

    Mutta jos he siitä huolimatta anastavat laivan, niin täytyy meidän ryhtyä varokeinoihin."

    "Ette suinkaan te jää laivaan, herra Francesco. Isäntäni tulisi kovin levottomaksi, jos joutuisitte vangiksi. Hän käski minun pitää huolta siitä, että te ette turhan päiten antautuisi vaaroihin. Siksi täytyy minun laivan päällikkönä vaatia, että menette maihin."

    "Mutta minä pidän velvollisuutenani jäädä tänne", sanoi Francis.

    "Minä en ole samaa mieltä", sanoi kapteeni lujasti, "enkä minä aio sitä sallia. Minun täytyy vastata teistä, ja jollette lähde hyvällä, käsken minä merimiesteni väkipakolla kantaa teidät veneeseen.

    En tahdo halventaa teitä, mutta velvollisuuteni on estää teitä joutumasta genovalaisten käsiin."

    "Ei teidän tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi Francis nauraen, "minä alistun teidän tahtoonne."

    Viiden minuutin kuluttua olivat kaikki merimiehet -- neljää lukuunottamatta, jotka kapteeni oli valinnut -- matkalla maihin, missä Matteo odotti heitä.

    "Olipa hyvä, että tulit mukaan, Francesco. Olin hiukan levoton, että jäisit laivaan. Tiedän miten itsepäinen olet saatuasi jonkin päähänpiston."

    "Kapteeni oli vieläkin itsepäisempi ja uhkasi käyttää väkivaltaa, jollen hyvällä lähtisi. Mutta minusta ei ollut hauska jättää Lidoa."

    "Tyhmyyksiä, Francesco. Jos genovalaiset anastavat sen, niin sillä hyvä, et sinä kuitenkaan olisi voinut siellä mitään tehdä. Mitä nyt aiot?"

    "Lähdetään heti paikalla täältä kaupungin ulkopuolelle. Eihän tosin ole luultavaa, että genovalaiset nousevat maihin vangitakseen meidät, mutta mahdotonta se ei sittenkään ole. Voisihan myöskin sattua, että kaupunkilaiset, voittaakseen genovalaiset puolelleen, ottaisivat meidät kiinni ja lähettäisivät meidät takaisin laivaan. Joka tapauksessa on turvallisempaa maalla."

    Kapteenin käskystä olivat miehet ottaneet mukaansa aseita, sillä muussa tapauksessa väestö olisi voinut karata heidän kimppuunsa ja jättää heidät genovalaisten käsiin.

    Pienen joukon etunenässä, johon kuului noin viisikymmentä miestä, Francis kulki pienen kaupungin läpi maalle. Tosin hän ei pelännyt genovalaisten hyökkäystä, mutta kaupungissa hänen miehensä helposti voisivat joutua tappeluun genovalaisten kanssa, jos nämä nousisivat maihin.

    Niin pian kuin genovalaiset kaleerit saapuivat satamaan, laskettiin vene vesille ja soudettiin Lidon luo, jonka mastossa liehui venetsialainen lippu. Upseeri nousi kannelle kuuden miehen seuraamana.

    "Oletteko te laivan päällikkö?" upseeri kysyi kapteenilta.

    "Olen", sanoi kapteeni.

    "Mikä laiva tämä on?"

    "Laivan nimi on Lido, ja venetsialainen kauppias Polani omistaa sen.

    Lastina meillä on viljaa."

    "Silloin te olette minun vankini", sanoi genovalainen, "minä julistan teidät saaliikseni."

    "Rauha vallitsee tasavaltojen välillä", sanoi kapteeni. "Minä panen vastalauseeni tätä väkivaltaa vastaan."

    "Olemme kuulleet, että venetsialaiset ovat anastaneet useita meidän laivojamme", sanoi upseeri, "ja siksi me otamme tämän laivan korvaukseksi. Missä on miehistö?"

    "Laivassa on vain neljä miestä. Meillä on täysi lasti ja aikomuksemme oli lähteä huomenna matkaan, siksi miehistö sai luvan mennä maihin.

    Ei ole luultavaa, että he juuri tällä hetkellä palaavat takaisin",

    • yksi genovalaisista merimiehistä oli näet ottanut Venetsian lipun

    alas ja nostanut sen sijalle genovalaisen.

    Upseeri tutki hätäisesti laivaa.

    "Kuka on ollut teidän matkassanne?" kysyi hän nähtyään Francisin komeasti sisustetun hytin.

    "Tämä hytti on nuoren venetsialaisen aatelismiehen, Matteo Giustinianin oma, joka ensi kertaa on ollut merellä harjaantuakseen valtion palvelukseen, sekä herra Francesco Hammondin, joka on isäntäni suuressa suosiossa."

    Genovalainen päästi harmistuneen huudahduksen. Genovassa tiedettiin, että Polani oli Venetsian etevimpiä kauppiaita sekä ylhäistä sukua.

    Giustinianin suku oli vieläkin ylhäisempi; jos nämä matkustajat olisivat joutuneet heidän käsiinsä, olisi heille maksettu monta vertaa suuremmat lunnaat kuin mitä Lido ja koko sen lasti oli arvoltaan.

    Upseeri jätti neljä miestä laivaan ja läksi laivaston päällikön puheille, mutta palasi pian takaisin mukanaan joukko sotilaita.

    "Te saatte miehinenne mennä maihin", sanoi hän kapteenille. "Amiraalin mielestä ei kannata viedä teitä Genovaan; mutta pitäkää kiirettä, muuten saatte uida rantaan."

    Koska Lidon kaikki veneet olivat maissa, vuokrasi kapteeni ohikulkevan kalastajaveneen ja souti miehineen maihin varsin tyytyväisenä, kun oli pelastunut genovalaisten käsistä. Hän oli varma siitä, että he olivat päässeet vapaiksi vain siksi, että heitä oli niin vähän. Jos koko miehistö olisi ollut laivassa, niin heidät varmaankin olisi viety Genovaan.

    Francis joukkoineen kulki rantaa pitkin ja nousi eräälle kukkulalle, joka kohosi vähän matkan päässä kaupungista. Hän oli ottanut mukaansa ruokavaroja neljän, viiden päivän varalta ja asettui nyt leiriin vuoren rinteelle. Sieltä hänellä oli hyvä näköala satamaan ja hän saattoi seurata genovalaisten kaleerien liikkeitä. Tulia viritettiin ja keitettiin ruokaa, ja juuri kun ateria oli valmis, saapui kapteeni miehineen paikalle, ja heidät otettiin riemuiten vastaan.

    "Minä panin vastalauseeni", sanoi kapteeni istuutuessaan Francisin viereen, "ja isäntäni voi tehdä valituksen neuvoskunnalle, jos se hänestä maksaa vaivan, mutta ei ole paljonkaan takeita siitä, että hän voisi saada Lidon takaisin tai korvausta lastista."

    "Minä en voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme laivan", sanoi Francis. "Tosin meillä oli huono onni, sillä emmehän me voineet paeta emmekä puolustautuakaan. Mutta ikävältä tuntuu palata kotiin ja ilmoittaa, että olemme menettäneet laivamme."

    "Aivan niin", sanoi kapteeni. "Herra Polani on oikeudenmukainen mies, mutta ei kukaan pidä kernaasti palveluksessaan henkilöitä, joilla on huono onni, ja pahinta on se, että viime kerrallakin kuljettaessani laivaa jouduin menettämään sen. Moni olisi erottanut minut sen vuoksi palveluksestaan, vaikkei vahinko ollutkaan minun syyni. Mutta kun näin pian sattuu vielä toinenkin onnettomuus, joudun huonoon huutoon eikä kukaan tahdo uskoa enää omaisuuttaan sellaisen miehen käsiin, joka aina tuottaa vain tappioita."

    "Ettekö luule, että jollakin tavalla voisimme anastaa laivan takaisin, kapteeni?"

    "En usko sitä", sanoi kapteeni. "Vaikka voisimmekin päästä laivaan genovalaisten huomaamatta ja saada sen ulos satamasta, niin emme sittenkään pääsisi pakoon. Raskaassa lastissa se kulkee hyvin hitaasti, ja parissa tunnissa genovalaiset saisivat meidät kiinni.

    Turhaa minun on sanoakaan, miten kovasti he silloin kohtelisivat meitä."

    "Kyllä se on totta", sanoi Francis. "Mutta en sittenkään voi sulattaa sitä ajatusta, että menettäisimme Lidon."

    Syötyään Francis nousi ja pyysi Matteoa mukaansa kävelylle, ja Giuseppe seurasi heitä tapansa mukaan. He kävelivät lahden suussa olevalle niemelle, josta oli varsin laaja näköala. Rannikko oli hyvin jyrkkää ja rosoista sekä täynnä pieniä lahdelmia. Yhden lahdelman suussa oli kalliosaari vähän matkan päässä rannasta.

    "Kuinka pitkälle menemme?" kysyi Matteo heidän kuljettuaan pari mailia.

    "Vielä neljännesmailin, Matteo. Minä tahtoisin kernaasti tutkia tuota kalliota, joka näkyy niemen päähän."

    "Miksi ihmeessä sinä tahdot sitä tutkia, Francesco? Sinä olet varmaan uteliain ihminen, mitä koskaan olen tavannut. Sinä teit pilkkaa minusta, kun halusin nousta Etnalle, ja nyt sinä kuljetat minua täällä tarkastaaksesi tuota kalliota, joka ei voi herättää vähintäkään mielenkiintoa."

    "Siitä meidän on juuri otettava selkoa, Matteo. Minä luulen näet, että se voi herättää hyvinkin suurta mielenkiintoa."

    Matteo kohautti olkapäitään, niin kuin hän teki aina, kun oli liian laiska vastustamaan englantilaisen ystävänsä ihmeellisiä tuumia.

    "Nyt olemme perillä", sanoi Francis vihdoin pysähtyessään kallion reunalle ja suunnatessaan katseensa merelle. "Tämän parempaa ei voisi toivoakaan."

    "Sepä hauska, että olet sitä mieltä, Francesco", sanoi Matteo istahtaen heinikkoon. "Toivottavasti jäät tänne hetkeksi näköalaa ihailemaan, sillä minun tekee mieleni levätä, ennen kuin palaamme."

    Francis tarkasteli kallioita. Lahti oli matala ja vain suunnilleen kuudensadan kyynärän levyinen toisesta niemestä toiseen.

    "Kuinka korkeaksi arvioit tuon kallion Giuseppe?"

    "Sitä on vaikea sanoa, näin korkealta katsoen, mutta luullakseni se on kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen."

    "Minä luulen varmaan, että se on puolta korkeampi, Giuseppe; mutta alhaalta rannasta voimme arvostella asiaa tarkemmin. Eiköhän jostakin kohtaa voisi päästä alas."

    "Francis hyvä", sanoi Matteo vakavasti, "mikä sinua vaivaa?

    Oletko täysissä järjissäsi? Miksi ihmeessä sinä tarkastelet noita kallioita? Mitä se sinua liikuttaa, ovatko ne kolmenkymmenen tuuman vai kolmenkymmenen jalan korkuisia? Minun mielestäni ne ovat aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin kalliot. Ne ovat teräviä ja rosoisia ja voisivat olla hyvinkin vaarallisia, jos olisivat keskellä merta eivätkä tässä pienessä lahdessa, jossa ne eivät haittaa ketään ihmistä. Ei siinä kyllin, että olet kulkenut nyt kaksi mailia saadaksesi katsella niitä, mikä tekee neljä mailia ennen kuin olemme jälleen leirissä, vaan nyt aiot vielä lisäksi laskeutua rantaan tuota jyrkkää rinnettä alas voidaksesi tarkastaa niitä läheltä!"

    Mutta Francis ei välittänyt Matteon puheista. Hän tarkasteli tyyntä vettä, joka oli niin kirkasta, että pieninkin kivi näkyi selvästi pohjassa.

    "Vesi näyttää hyvin matalalta, vai mitä, Giuseppe?"

    "Ei se voi olla kuin jalan syvyistä."

    "Siltä se näyttää, mutta kirkas vesi on niin pettävää, että se voi olla kymmenen tai kahdentoistakin jalan syvyistä. Siitä voimme sitten ottaa selkoa. Kaikkein ensiksi täytyy nyt löytää sopiva paikka, josta pääsemme alas rantaan."

    "Siinä tapauksessa minä käyn nukkumaan ja odottelen tässä", sanoi Matteo alistuvasti. "Minua nuo kalliot huvittavat yhtä vähän kuin veden syvyyskin. Minä puolestani vastustan koko yritystä, sillä se tuntuu minusta suoralta hulluudelta."

    "Etkö ymmärrä, tyhmeliini, mitä minulla on mielessä?" sanoi Francis kärsimättömästi.

    "En, en vähääkään, Francesco, mutta älä viitsi vaivautua selittämään, sillä asia on minulle aivan yhdentekevä. Sinä olet saanut jonkin päähänpiston, ja minun puolestani voit toteuttaa sen, mutta älä vaadi, että raatelisin käteni verille, repisin rikki vaatteeni ja ahertaisin hikipäissäni päästäkseni tätä kallionrinnettä alas."

    "Kuuntele nyt minun suunnitelmaani. Meillä ei ole vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta, jos anastamme Lidon genovalaisilta.

    Mutta jos voisimme kuljettaa laivamme tänne, niin genovalaiset ehkä purjehtisivat ohitsemme aavistamatta, että se on piilossa tässä poukamassa. Puolen mailin päässä satamasta näyttää aivan siltä, kuin tuo kallio kuuluisi itse vuoreen, eikä kukaan aavista, että tänne on vähintäkään pääsyä."

    "Tuohan kuulostaa järkevältä!" sanoi Matteo ja hyppäsi pystyyn. "Miksi et sanonut sitä ennemmin? Minä aivan huolestuin. Arvelin jo, että olit kadottanut järkesi, ja olin vähällä palata takaisin ja pyytää kapteenia ja paria merimiestä avukseni. Katsotaan nyt vielä sinun kalliotasi. Mutta eihän tuossa ole vettä kuin tavallisen soutuveneen varalta, mitenkä siis Lido, joka purjehtii lastissa ollessaan yhdeksän jalan syvyydessä, pääsisi tästä kulkemaan."

    "En ole siitä lainkaan varma. Kun korkealta katsoo veteen, voi helposti erehtyä. Joka tapauksessa voimme tutkia asiaa. Ennen kuin lähdemme kiipeämään alas, voimme katkaista pari pitkää, jäykkää vapaa, joilla mittaamme syvyyttä."

    Neljännestunnin etsittyään he löysivät sellaisen paikan, josta alaspääsy tuntui mahdolliselta. Pieni puro oli uurtanut syvän uoman kallioon, ja siihen oli juurtunut pensaita, joista oli mukava pitää käsin kiinni. Hetken kuluttua he olivat päässeet veden rajaan.

    "Onneksi tie on helppo", sanoi Francis, "sillä jos he keksivät laivan, niin me voimme lähteä maihin ja kiivetä vuorta ylös ennen kuin he ennättävät jäljessä, ja niin pian kuin pääsemme kallion harjalle, voimme pitää kaikkien kaleerien sotamiehet loitolla. Mutta nyt pääasiaan, mitataan veden syvyys." Matteo pudisti päätään.

    "Aivan turha riisua", sanoi hän, kun Francis heitti takin päältään. "Giuseppe voi kahlata niemeen saakka kastamatta polviaan."

    "Voihan koettaa, jos hänen mielensä tekee", sanoi Francis, "mutta minä lyön vetoa, ettei hän pääse pitkälle."

    Giuseppe oli yhtä varma veden mataluudesta kuin Matteokin ja astui veteen, mutta hämmästyi suuresti, kun vesi kohosi aina vyötäisille saakka hänen astuttuaan vain parikin askelta.

    "Sitä en olisi uskonut, jollen itse olisi nähnyt", sanoi Matteo. "Varmaankin hän on joutunut johonkin syvään kuoppaan. Mutta pianhan siitä päästään selville", sanoi hän ruveten riisuutumaan.

    Pian kaikki kolme poikaa uivat saarta kohti, joka todellakin näytti olevan noin kahdenkymmenen jalan korkuinen, niin kuin Francis oli arvannut. Vesi syveni nopeasti, kolmen-, neljänkymmenen kyynärän päässä saaren rannasta he eivät voineet enää ulottua pohjaan, ei edes pitkillä seipäillään. Sitten he tutkivat itse salmea ja huomasivat, että sielläkin oli kylliksi vettä Lidoa varten. Sen jälkeen he uivat takaisin rantaan. "Tämän jälkeen minä uskon sinua, Francesco", sanoi Matteo, "vaikka väittäisit, että kuu on vihreä juusto. Olisin voinut vannoa, ettei saaren ja rannan välissä ollut kuin jalan syvyydeltä vettä."

    "En minäkään uskaltanut toivoa, että täällä olisi näin syvää", Francis sanoi, "mutta tiedän, miten helposti voi erehtyä, kun korkealta paikalta arvioi veden syvyyttä."

    "Mutta hehän voisivat nähdä meidän mastomme kallioiden takaa, Francesco. He tähystävät kyllä tarkkaan purjehtiessaan ohi."

    "Mastot on otettava alas", sanoi Francis. "Miten se käy päinsä, sitä en tiedä, mutta kapteeni kyllä ymmärtää sen, ja hätätilassa voimme katkaista ne. Mutta meidän täytyy palata takaisin, sillä parin tunnin kuluttua on aivan pimeä. Kaikki riippuu nyt siitä, ovatko he kuljettaneet Lidon omien kaleeriensa luo. Jos he ovat sen tehneet, niin luultavasti emme voi toteuttaa suunnitelmaani, mutta jos laiva on entisellä paikallaan, voimme tuoda sen tänne kenenkään huomaamatta, sillä ei ole kuutamoa."

    Kun he alkoivat kiivetä kalliota ylös, pysähtyi Francis äkkiä.

    "Pimeässä on mahdoton löytää tänne", hän sanoi. "Giuseppe, sinä saat jäädä tänne. Kerää kuivia oksia ja risuja valmiiksi tälle niemelle, joka on vastapäätä kalliosaarta, me jätämme lyhdyn palamaan ohikulkiessamme, jos me nimittäin saamme Lidon liikkeelle, ja niin pian kuin näet sen valon, sytytät tulen palamaan ja siten opastat meidät tänne."

    "Eikö olisi parempi kuljettaa risuja saarelle ja sytyttää tuli siellä palamaan? Vesi on siellä syvää, niin kuin näimme, ja silloin te voisitte vaaratta soutaa aivan tulen lähelle ja niemen ympäri."

    "Se olisi kyllä parasta, Giuseppe, mutta miten saat risut kuivina sinne?"

    "Minä kerään kokoon kolme, neljä kertaa suuremman kasan kuin mitä tarvitsemme", sanoi Giuseppe, "ja silloin puolet pysyy kyllä kuivana.

    Minä vastaan tulesta, vaikka olisi ollut paljon hauskempi ottaa osaa itse seikkailuun."

    "Ei meitä mikään vaara uhkaa, voit olla aivan huoleton. Kaiken täytyy tapahtua salassa, tappelusta ei voi olla kysymystäkään. Genovalaisia on siksi paljon, ettemme voi sellaista uskaltaa. Ja jos meidät keksitään kesken työtämme, niin soudamme suoraan maihin. Sinun täytyy pitää meitä silmällä. Me sytytämme kaksi lyhtyä päälletysten, jotta et erehdy ja luule meiksi jotakin kalastajavenettä, joka mahdollisesti liikkuu merellä. Mutta nyt, Matteo, meidän on paras kiiruhtaa, ei ole aikaa enää hukattavana."

    "Me ihmettelimme jo, minne olitte joutuneet", sanoi kapteeni, kun pojat palasivat leiriin.

    "Me olemme tehneet suunnitelman Lidon pelastamiseksi", sanoi Francis, "ja kaikki on selvää."

    Kapteeni nauroi.

    "Jos voimme lentää sillä ilman halki, niin saamme sen pelastetuksi, muuta keinoa en tiedä. Minä olen tuuminut asiaa siitä asti kun te lähditte. Jos onni suosisi meitä, voisimme ehkä saada sen viedyksi pois satamasta, mutta kaleerit soutavat monta vertaa nopeammin kuin me, ja koska ne varmaankin heti aamun valjetessa lähtisivät meitä takaa ajamaan, niin he saisivat meidät parissa tunnissa kiinni."

    "Sittenkin me olemme päättäneet yrittää. Olemme löytäneet paikan, jonne voimme kuljettaa laivan piiloon, eivätkä genovalaiset voi sitä löytää sieltä, vaikka he nuuskisivat rantoja kokonaisen kuukauden ajan."

    "Jos niin on, niin yritys voi kyllä onnistua", sanoi kapteeni innoissaan, "ja te voitte luottaa siihen, että me teemme parhaamme."

    Francis kertoi saaresta, jonka taakse laiva oli vietävä, ja hän kertoi myöskin, miten he olivat tutkineet veden syvyyttä.

    "Tuuma ei tunnu mahdottomalta", sanoi kapteeni, kun Francis oli lopettanut kertomuksensa, "ja minä olen heti valmis yritykseen, jos luulette sen onnistuvan. Te edustatte herra Polania, ja sekä omasta että hänen puolestaan teen kaikki voitavani pelastaakseni laivan; sitä paitsi ei siinä ole kovin suurta vaaraakaan, sillä voimmehan me paeta maihin, jos meidät keksittäisiin. Lido on vielä entisellä paikallaan, minne laskimme sen ankkuriin. Genovalaisten on mahdotonta aavistaa, että me aiomme anastaa sen takaisin, koska he tietävät, miten helposti he voivat saada meidät kiinni.

    Luullakseni he aikovat huomenaamuna purjehtia pois, ja siksi he eivät ole siirtäneet sitä toisten laivojen joukkoon."

    Keskusteltiin nyt suunnitelman yksityiskohdista, kukin sai erikoisen tehtävänsä, ja kello yhdeltätoista illalla, kun koko kaupunki oli vaipunut unen helmaan, joukko lähti liikkeelle satamaa kohti.

    KYMMENES LUKU

    Pelastettu

    Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut jalkeilla, kun joukko kulki kaupungin läpi, ja tapaamatta ketään he pääsivät satamaan. Valittiin pieni vene, johon Francis, Matteo, kapteeni ja kaksi vahvinta merimiestä asettuivat. Koska Lido oli vain parin sadan kyynärän päässä kaleereista, arveltiin, ettei siinä ollut kuin pari merimiestä vahdissa.

    Laivan mustaa runkoa saattoi töin tuskin erottaa rannasta, ja kun kaikki oli valmista, työnsivät molemmat merimiehet voimainsa takaa veneen vesille ja jäivät sitten hiljaa seisomaan. Vauhti oli riittävä. Vene soljui niin hitaasti vettä myöten, että Francis arveli tarpeelliseksi vetää pari kolme kertaa airoilla, mutta se liikkui kuitenkin eteenpäin, kunnes saavuttiin laivan kylkeen. Kaikki olivat riisuneet saappaat jalasta, ja he kiipesivät reunoja ylös aivan äänettömästi.

    Kannella he seisoivat hetken aikaa ääneti. Äkkiä he kuulivat mutinaa laivan toiselta reunalta. He hiipivät hiljaa sille puolen ja huomasivat vihdoin kaksi henkeä, jotka kumartuneina partaan yli juttelivat keskenään. Jokainen oli saanut tarkat määräykset, siksi nyt ei epäröity. Francis ja toinen merimiehistä hiipi toisen miehen kimppuun, Matteo ja toinen merimies ottivat toisen osalleen. Kapteeni seisoi miekka valmiina iskemään, jos joku muu vielä ilmestyisi paikalle. Genovalaiset eivät katsoneet edes taaksensa.

    Francis antoi merkin, samassa molemmat merimiehet tarttuivat vartijoihin takaa, pojat sitoivat heidän suunsa, ja ennen kuin genovalaiset olivat edes tajunneet mitä oli tapahtunut, makasivat he käsistään ja jaloistaan sidottuina kannella. Nyt tutkittiin laivaa, mutta ei ketään muuta tavattu. Sitten venetsialaiset sitoivat köysillä skanssiluukun kiinni, avasivat aivan rauhallisesti perähyttien ovet, astuivat sisään ja hyökkäsivät kahden nukkuvan upseerin kimppuun, jotka vastarintaa yrittämättä antoivat sitoa itsensä. Sen jälkeen he ottivat lyhdyn ja käänsivät sen tulen maihin päin.

    Saatuaan tämän merkin merimiehet, jotka olivat jo asettuneet valmiiksi veneisiin, soutivat heti laivaan. Kun kaikki olivat kannella, sidottiin veneet laivan kylkeen kiinni siltä varalta, että miesten olisi pakko paeta. Ankkurinuorat leikattiin poikki. Yksi merimiehistä oli jo kiivennyt vanttiin ja rasvannut väkipyörät, jotta purjeet saatiin äänettömästi nostetuksi. Tuuli oli hyvin heikko, töin tuskin se jaksoi pullistaa purjeita, mutta onneksi se puhalsi oikealta suunnalta, ja Lido alkoi soljua eteenpäin. Ei ainoatakaan sanaa ollut vaihdettu koko aikana, nyt vasta Francis kuiskasi kapteenille: "Luullakseni näen genovalaiset."

    "Niin minäkin", sanoi kapteeni, "mutta he eivät voi nähdä meitä, sillä me olemme rannan varjossa. Tähän asti on kaikki käynyt hyvin, ja jos tuulta kestää vain siihen saakka kunnes voimme vaaratta tarttua airoihin, niin luullakseni olemme pelastuneet."

    Lidon vauhti oli niin vähäinen, että kesti melkein lunnin, ennen kuin kapteeni sanoi heidän päässeen niemen ohi ja voivan soutaa.

    "Parasta on hinata laivaa", sanoi hän, "suuret airot meluavat niin pahasti, että näin tyynenä yönä niiden ääni voi kuulua monen mailin päähän, sen sijaan hinatessa voidaan soutaa pientä venettä melkein äänettömästi."

    Kymmenen miestä laskeutui heti laivaveneeseen, ja niin pian kuin heille oli heitetty köysi, he alkoivat hinata laivaa.

    "Lasketaan purjeet alas", sanoi kapteeni, "niistä ei ole enää mitään hyötyä. Luulenpa melkein, että virta on auttanut meitä enemmän kuin tuuli."

    "Minä asetan kaksi lyhtyä partaalle", sanoi Francis. "Ehkäpä olemme päässeet kauemmaksi kuin aavistamme, ja jos kuljemme piilopaikkamme ohi, niin voimme joutua pahaan pulaan."

    Merimiehet soutivat voimakkaasti, mutta oli raskasta hinata niin syvälle lastattua laivaa. Vihdoin näkyi kirkas valo rannalta.

    "Siinä on Giuseppe", huudahti Francis. "Me olemme kauempana rannasta, kuin luulimme. Varmaankin on puolentoista mailin matka hänen luokseen."

    Merimiehet saivat käskyn soutaa suoraan valoa kohti, ja pari laivan airoakin laskettiin veteen vauhdin parantamiseksi.

    Kun he tulivat lähemmäksi, he saattoivat nähdä, että Giuseppe heitti uusia risuja tuleen.

    "Voitte ohjata kymmenen kyynärän päähän tulesta, kapteeni, ja niin pian kuin pääsemme sen kohdalle, kääntäkää vasemmalle. Minä neuvoisin nostamaan airot ylös, sillä mitä heikompi vauhti meillä on, sitä parempi."

    "Kaikki hyvin?" huusi Giuseppe, kun he saapuivat äänen kuuluville.

    "Kaikki hyvin, Giuseppe! Meidän ei ole tarvinnut tapella, eikä sinulta siis ole mennyt mitään hukkaan. Heitä kaikki risut tuleen, me tarvitsemme niin paljon valoa kuin suinkin löytääksemme perille."

    Liekit kohosivat korkealle, ja kapteeni saattoi vaivatta ohjata laivan kapeaan lahdelmaan, kallioiden taakse. Varppiankkuri heitettiin mereen, ja Giuseppe haettiin laivaan.

    "Minä aloin tulla levottomaksi", sanoi poika päästyään kannelle, "kun ensin huomasin teidän merkkinne, luulin sitä kalastajaveneeksi. Te olitte niin kaukana, että molemmat tulet näyttivät yhdeltä, mutta onneksi erotin ne vihdoin."

    "Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, kapteeni", sanoi Francis; "meillä on paljon tehtävää ennen aamua, sillä ei taida olla niinkään helppoa nostaa mastoja paikoiltaan."

    "Se ei ole vaikeaa", sanoi kapteeni. "Lyödään vain kiilat paikoiltaan ja lasketaan mastot kolmesta seipäästä tehdyn kolmijalan varaan.

    Mutta miten me saamme ne taas paikoilleen, siinä on pahempi pulma."

    "Miksikä niin, kapteeni? Ei suinkaan ole vaikeampaa nostaa mastoja pystyyn kuin laskea ne?"

    "Tavallisissa oloissa se ei olisikaan vaikeampaa", sanoi kapteeni; "mutta lastiruumamme on niin täynnä viljaa, että kun masto nostetaan, ei sitä voi saada takaisin köliin kiinni muuta kuin lastaamalla pois viljan."

    "Niin, kyllä minä ymmärrän. Teistä olisi siis edullisempaa katkaista mastot; mutta miten me saamme ne sitten taas pystyyn?"

    "Me katkaisemme ne kuusi jalkaa kannen yläpuolelta; ja kun pääsemme lähtemään, niin pystytämme mastot tynkien viereen ja sidomme ne lujasti kiinni. Ne lyhenevät tietenkin kuusi jalkaa, mutta eihän se merkitse mitään."

    "Tehkäämme siis niin", sanoi Francis, "ja ryhtykäämme heti työhön."

    Samassa kuului kovaa kolkutusta kansiluukulta. "Olin aivan unohtanut vangit", sanoi kapteeni nauraen. "Varmaankin ne merimiehet, joiden oli määrä vahtia aamuyöstä, ovat heränneet ja herättäneet toverinsa, kun he huomasivat, etteiv

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Pyhän Markuksen leijona
    Author
    G. A. Henty
    Release date
    December 8, 2015 [eBook #50652]
    Language
    Finnish
    Credits
    E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 22, 2024
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Pyhän Markuksen leijona
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Pyhän Markuksen leijona
    
    Author: G. A. Henty
    
    Translator: Helmi Krohn
    
    
            
    Release date: December 8, 2015 [eBook #50652]
                    Most recently updated: October 22, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50652
    
    Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #50652. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 50652
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.