← catalogue

Haaveilija

by Pekka Ervast · Finnish · Gutenberg #50326 · 380,798 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Haaveilija
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Haaveilija

Author: Pekka Ervast


        
Release date: October 27, 2015 [eBook #50326]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50326

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAVEILIJA ***

HAAVEILIJA

Kirj.

Pekka Ervast


Tekijän kustannuksella, Kirjapainoyhtiö Valo, Mikkeli, 1902.






    The shades of night were falling fast
    As through an Alpine village passed
    A youth, who bore, 'mid snow and ice,
    A banner with the strange device
            Excelsior!

    His brow was sad; his eye beneath,
    Flashed like a faulchion from its sheath,
    And like a silver clarion rung
    The accents of that unknown tongue
            Excelsior!

                   _Henry W. Longfellow_.



SISÄLLYS:

 Prologi: Ihanne.
 Ensimäinen kirja: Koti.
 Toinen kirja; Ystävät.
 Kolmas kirja: Maailma.
 Epilogi: Unelma.




PROLOGI:

IHANNE.


    Här i detta bröst,
    Där talar evighetens gud.

              _Viktor Rydberg_.


1.

Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta
keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla
ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.

Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan.
Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä
valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten,
ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.

Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se
ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli,
välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa
aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen
lapsenmieli vapautta.

"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin
metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi
sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!

"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja
alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja
itkisi kadonnutta kauneutta.

"Miksen?

"Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen
alkaman pitää!

"Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun
povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin
kieleni kestää!

"Sano, mistä sen alkaman pitää?"

Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan
lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli
Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".


2.

Hänen nimensä oli Eero.

Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan,
ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle.
He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.

Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että
häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä
palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan
ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut
sääliä.

Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin
harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi,
jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle
kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta
kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten
saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten
kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä
tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli
säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa".
Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa,
hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen
taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä
laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan
tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä
kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret,
souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei
hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.

Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut
Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka
ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja
Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.

Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron,
joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron,
joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän
salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta
se tuli enemmän näkyviin.

Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se
eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä
ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan".
Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä
tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana,
ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä
sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui,
oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset
harvenemistaan harvenivatkin.

Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen",
jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen
tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja
juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja
tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli
teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa
välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain
kääntyisi akkamaiseksi".

Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso
ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu
Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä
päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin
koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon
alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran
kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta
tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi
kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla
hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä
hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira
kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland
olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras
toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.

Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa
ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta
pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä
herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä
opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto
uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli
täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli
eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan:
"mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"

Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli
vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin
olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se
palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin
historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä
rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja
murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja
telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi
olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä
kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat
niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa.
Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun
pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että
koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut
puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan
ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero
saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta
tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli
ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.

Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan
pääaineekseen aluksi -- vallan sattumalta, koska jotakin piti
lukea maisteriksi tullakseen -- ja juoksenteli luennoilla niinkuin
toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika
oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä,
vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä.
Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja
ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että
niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet
välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero
ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion
seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään
vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi
yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.

Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten
tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää
vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota
kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan
astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan
istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset
liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä,
kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä
huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että
vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan
ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon
tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään.
Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli
latinaksi _alauda_, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä
hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä
luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin
ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti
hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, -- mutta mikä tämä
hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se
välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin
joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä
näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi,
työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.

Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan
missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin
hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat
hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli
ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,
jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon
ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen
kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta
innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä
vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.

Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat
toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat
tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen
taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen
tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus,
keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä... semmoinen
kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava
tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella
tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta
uusista haaveista.

Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut
olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa
ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai
kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti
hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä:
seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja
kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen
sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa
saisimme asua kaikki neljä yhdessä."

Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi
hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä
ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin
kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää,
minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä
tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne:
Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.

Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja
ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.

Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.


3.

Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän
kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli
tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä
metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.

Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja
tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.

Ja Eero sanoi:

-- Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean,
sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt
hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja
minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on
hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen
pyrkiä.

-- Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä
päivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on
sama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle
ja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen
pyrkimykseeni kuuluu.

-- Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni
osaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto,
jonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme.
Tahdotteko?

-- Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.

-- Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.

-- Tämä on liitto neljän kesken... ja sinä, Roland olet
viidentenä... Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä
ihmisiksi.

Ja kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:

-- Olkoon liittomme nimi _Resurget_. Ihanne oli kadonnut silmistäni,
mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne
himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee:
se on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: _resurget sol
fugiens_, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää
suovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän,
ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme
kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos
joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että
yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme
tunnuslausetta:

    _Resurget sol fugiens_.






ENSIMÄINEN KIRJA:

KOTI.


    Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä.

    _Matt. ev. X, 36_.

    Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat,
    mitä ansiota teillä siitä on?

    _Matt. ev. V, 46_.




I.


Eero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki
panna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata,
ei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle
johtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli
hänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:

_Epäilyksiä_.

Olen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo
ylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja.
"Kirjotuksissa" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui,
tuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta -- mutta tenttiluvut! Tuo
parhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava
kertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi
minut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille
vakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme,
samat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina
entisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan
kestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava
ylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin
puettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat
vielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta
kertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput
portinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!

Mutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran
valkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä
vahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista
vapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni
rakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin,
kun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni
ihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla
auringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla
järven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin.
Lännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi
yötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus
satakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön
hiljaiseen hämärään... Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi
päätyitte liiaksi pian?

Nyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni,
kyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt.
Latina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään
valitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n
Corneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset
pujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän
oli järjestetty... Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä
viisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä
vähät välitetään -- muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En
löydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää
ja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin
uskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta,
järkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet,
tulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle
ja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua
ponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini
olisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta
ja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä...

Mutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa
nauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten
juominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.

Mitä tästä tuleekaan?

Ajattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi
kasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon
ihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään,
mutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta,
muuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta
pakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt --

Kuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut "pro
gradu", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä
silmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani
lyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua
kädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy
luotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan
sylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu
vapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna
minun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta,
etkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä -- apparet nos
ad agendum esse natos?... Äänettömänä katselet valituksiani, et
rukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee,
onko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai
jäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot
vapauttasi käyttää?

Olenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja
viisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi,
välittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee
meri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa
vedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä
on sen lähde ja missä sen sulkujen suu?...

Siis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä,
loisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin
näkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa
säkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi
ennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen
valtakunnassa... Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi.
Naisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin
lapsistani kelpo ihmisiä... Mitä tuulentupia!

En tee niin.

Heikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa -- mitä olisit
sinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut?
Tahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö
viisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on
janomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme
rikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja
jälkeläisiä?...

Kuinka kaikki on turhaa auringon alla!

Miksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton
mieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?...

Eivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein
nähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni
hymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun
opinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän
kysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän
iloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja
lapsellisen ujoksi heidän seurassaan.

Mutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?

Mitä te puuhaatte, mitä aiotte?

Naurahtavatpa useimmat toverini: "luemme kandidaateiksi". Entä
sitten? "Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika
keinoja keksiä".

Yksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen
silmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen
katsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.

Toisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun
hän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia
polttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että
hän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.

Kas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo
minuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen
ihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän
rakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen
runsautta ja -- kauniita naisia.

Vaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut
paikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina
hänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän
aikoo myös maisteriksi, sillä "eihän tittelitön sanomalehtimies ole
minkään arvoinen". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan
paikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?

Kuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain
valmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se
minusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman
mylläkkään eksynyt koditon orpo.

Ja mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen
koulussa jo ovat karaistuneet?

Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä
(kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta
täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti
mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän
karttuessa".

Vaan minä en soisi niiden haihtuvan...

Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka --
rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa,
omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa;
jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.

Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta
on uhrautuminen?

Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät.
Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa
eteenpäin -- ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä
äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista
ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu
ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja
pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee --

Mutta sittenkin -- eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?

Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon,
ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui
elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti
sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään;
hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois
sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä
sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina,
että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.

Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden
oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes
ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei
ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko
synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille,
että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli
kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"

Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero
kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä
kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en
ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi
hän noin rukoilikaan.

Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi
helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli
ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina
on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys
taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt
ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi
samassa määrin kuin se ajallistui.

-- No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka
tuli kadulla vastaan. -- Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet
kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla
tuberkulosia?

Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.
Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu...

Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka
sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin
kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan
sattuman kautta.

Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen
laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja
kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.

Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli
pimeässä surkean lapsen äänen:

-- Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On
niin nälkä.

Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan,
ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai
kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan.
Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot,
rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa
kohti.

Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin
valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja
sanoi:

-- Mutta eikö jalkojasi palella?

-- Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, -- mutta talvella,
kun on pakkanen, paleltaa enemmän.

-- Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?

-- Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun
sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.

-- Minne isäsi ne vei?

-- Sinne niin, en minä tiedä... sinne niin, mistä saa rahaa.

-- Ja mitä hän rahalla?

-- Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.

Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.

-- Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?

-- En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.

-- Mikä nimesi on?

-- Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä
välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.

-- Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie
sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat
sinulle ja Jannelle.

-- Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti
juoksemaan tiehensä.

Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana?
mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi
sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon
ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.

Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden
ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä
lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma,
elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia,
onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä
minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa
kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta,
kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista
kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia
aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä.
Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin
toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.

Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka
pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen"
maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron
murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa
opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli
ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata
hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina
itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.

Kerrankin, kun oli puhe sosialisesta kysymyksestä, hän sanoi:

-- Eipä niinkään, poikaseni. Ei tässä ole kysymys minun eikä
kenenkään muun mielipiteistä, vaan ankarasta todellisuudesta.
Ei kukaan meistä ole yhteiskuntaa luonut, ei kukaan ihminen ole
sitä tehnyt, historiallisen kehityksen kautta se on syntynyt ja
muodostunut semmoiseksi kuin se on -- sentähden sitä ei taideta
muuttaakaan; sen puutteellisuudet itsestään poistuvat, aikojen
kuluessa se täydellisentyy. Ei sinun tarvitse muuta kuin verrata
toisiinsa keskiajan nyrkkivaltaa ja meidän päiviemme järjestynyttä
valtiomahtia käsittääksesi, kuinka vakava ja varma edistyksen kulku
on, jos se on hidaskin. Miksi potkia tutkainta vastaan, miksi
tavotella mahdottomia? Ei Roomaa päivässä rakennettu. Yhteiskunta ei
vielä ole eikä voi olla ihanteellisen täydellinen, vaikka se siihen
päin pyrkii. Mutta tämä pyrkiminen onnistuu ainoastaan siinä määrin
kuin me -- jokainen meistä -- uskollisesti valtiota palvelemme. Jos
käännämme sille selkämme, luuletko sen siitä paranevan?... Ei tässä
ole puhettakaan alistumisesta kohtalon alle missään itämaalaisessa
merkityksessä, vaan toimimisesta ainoaan järkevään suuntaan.

-- Sinä katsot asiaa vallan toiselta kannalta kuin minä, sanoi Eero
synkästi.

-- Minä katson todellisuuden kannalta.

-- Todellisuus! huudahti Eero. -- Mikä on todellisuus? Olenhan
minäkin todellinen. Sinä katsot asiaa samalta kannalta kuin useimmat
ihmiset -- kas siinä kaikki... En lainkaan ymmärrä tuota sinun
historiallista kehitystäsi -- taikka ymmärrän hyvinkin. Mutta minä
en näe siinä muuta kuin sokeaa tottumusta, sokeaa tottumusta vain.
Ihmiset ovat tottuneet tällä tavoin elämään ja tätä samaa elämää he
opettavat lapsille ja nuorille, ja siten jokainen sukupolvi perii
edellä kävijältään valmiiksi laaditun elämänuskon...

-- Nimitä millä nimellä tahdot.

-- Koko asia on toinen, eno. Yhteiskunta on syntynyt sopimuksesta,
yksilöiden keskinäisestä sopimuksesta, ja sille pohjalle perustettu.
Sentähden sopimus sen voi muuttaakin. Kummako se olisi! Sen laatuista
tapahtuu perheessä joka päivä, ja onko kansa muuta kuin iso perhe?
Miksi säilytetään köyhyys ja rikkaus vieretysten, miksi nälkä
ja ylellisyys, miksi kaikenmoinen pahuus? Niin helppohan olisi
siitä kaikesta päästä! Luopuisimme rikkaudesta ja ylellisyydestä,
heittäisimme pahat tapamme, vähäpätöiset, itsekkäät pyyteemme,
tulisimme hyviksi, onnellisiksi, rakastaviksi...

-- Hulluja laskettelet, poika. Johan olen koettanut sinulle selittää,
että se on mahdotonta. Luuletko, että minä ja me vanhat ihmiset
ylipäänsä, joita sinä niin ylenkatseellisesti ajattelet, luuletko,
että me olemme tuiki sokeita? Näemmehän mekin ja kukatiesi selvemmin
kuin sinä, että on paljon kurjuutta maailmassa, mutta näemme myös,
ettemme sille mitään mahda. Kurjuus sitäpaitsi ei riipu niin suuressa
määrin ulkonaisista oloista kuin ihmisistä itsestään. Kyllä ahkera
työmies aina toimeen tulee...

-- Niinkö luulet, eno? No, miksi sitten käyvät ympäri työtä
kerjäämässä?

-- Huonot ajat, vastasi hovineuvos, olkapäitään kohauttaen. -- Vai
pitäisikö sinun mielestäsi rikkaiden jakaa omaisuutensa köyhille?
Kenties vielä vaadit, että minä, sinun enosi, joka olen sinut
kouluttanut, heittäisin virkani ja tuloni ja marssisin mierontielle?...
Sinäkö minua sitten elättäisit?

-- Eno, et sinä minua ymmärrä. Enhän minä tahdo, että mikään vihassa
tapahtuisi, vaan rakkaudessa. Mutta eikö sinua, eikö jokaista
ihmistä, jolla sydän on, vaivaa pelkkä tieto siitä, kuinka hirveästi
maailmassa kärsitään? Minä olen aivan sairas sitä ajatellessani.
Minua vaivaa tämä lämmin huone, tämä pehmeä vuode, nämä mukavat
vaatteet, tämä hyvä ruoka! Jospa voisin kaikesta tästä luopumalla
lieventää niiden kärsimykset, jotka ilman ovat! Kerran, enoni, minun
täytyy lähteä kauvas pois yksinäiseen korpeen, jossa ei kukaan minua
näe. Siellä tahdon miettiä elämän arvotusta ja keksiä keinon millä
pelastaa ihmisiä pahasta.

Eno katsoi Eeroon pitkään ja tarkkaavasti.

-- Nyt en huoli enään kuunnella lörpötyksiäsi, hän sanoi. -- Jos
sinua kaikki tämä "mukavuus" vaivaa, niin voithan lähteä tiehesi.
En minä sinua kiellä. Sitä vain tahtoisin sinulta tiedustella, mitä
aiot, poika. Puhu sinä ihanteista niin kauvan kuin sinua huvittaa,
tosi täällä kumminkin on kysymyksessä, ei ihminen toimeen tule
paljailla teorioilla... Voi, voi, kuinka tämä tämmöinen väittely on
turha! Sano minulle nyt, Eero, mikä sinulla oikeastaan on mielessäsi,
jos todenteolla kaikki yliopistolukusi heität?

Eero huokasi itsekseen: "Jospa itse sen tietäisin niin, että voisin
hänelle vastata" ja sanoi ääneen: -- Johan sinä, eno, tuota satoja
kertoja olet kysellyt -- ja yhtä monta kertaa olet vastaukseni
kuullut: minä tahtoisin tehdä jotakin...

-- Etkö ymmärrä, poika, että järkevä ihminen saattaa raivostua
tuommoisesta tyhjästä vastauksesta? Tehdä jotakin!... No, mitä me
muut ihmiset sitten tässä maailmassa?! Mekö vain olemme ja elämme?...
Voi sinua, Eero, suusi puhuu rakkaudesta ja veljeydestä, mutta
sydämesi tuomitsee kaikkia "veljiäsi".

Eero teki hätäisen liikkeen kädellään.

-- Ei niin, eno, enhän niin sanonut...

-- Se oli kumminkin tarkotuksesi. Mutta jättäkäämme... Sinä siis
tahdot tehdä jotakin -- mitä?

-- Tiedäthän senkin, eno. Etsin totuutta, ja kun sen löydän, julistan
sen ihmisille. Puhun. Kirjotan.

-- Puhun! Kirjotan! huudahti hovineuvos. -- Onko mokomaa kuultu?
Silläkö luulet ihmisen elävän? Ei ainakaan tässä maassa. Etkö tiedä,
että suurimmat kirjailijat tässä maassa ovat muualta elatuksensa
hankkineet? Et kai suinkaan uskalla asettua heidän rinnoilleen?

Eero tunsi loukkaantuvansa.

-- No, en tiedä, mitä sitten teen, kun olen elämän ymmärtänyt, hän
sanoi. -- Ehken suutani avaakkaan. Ehkä, sydän murtuneena, jään
erämaahan asumaan, ehkä tuonelan tuvilla tyyssijaa etsin... Vaan
ei! hän jatkoi kiivaasti, -- kun olen synnyistä syvistä selville
päässyt, silloinpa mulle vasta työala aukenee! Ei niitä ihmisiä
tässä maailmassa yllin kyllin ole, jotka totuuden tietävät. Et
sinäkään, eno, mitään tiedä, et voi minulle vastata, kun kysyn: mikä
on totuus? mitä varten olemme olemassa? Mykkänä seisot ja mykiksi
kaikki jäävät... Oi missä ovat ne rohkeat ja urhoolliset sielut,
jotka uskaltavat -- huolimatta omasta elämästään, välittämättä siitä,
kuolevatko nälkään tai muuhun vai jäävätkö eloon -- jotka uskaltavat
kamppailla Jumalan kanssa, kunnes hän lausuu heille nimensä,
kunnes hän ilmottaa heille totuuden! Täällä me vain elelemme,
tietämättömyydessä ja pimeydessä, unohtaen kaiken muun, kunhan meillä
vain ruokaa on ja lämmin vuode ja koti. Kuinka itsekkäät olemme,
kuinka lyhytnäköiset! Sitäkö varten olisi meidät tänne heitetty,
että viettäisimme täällä aikamme kuin sieluttomat luontokappaleet!
Minä en sitä usko, kuule eno, minä en sitä usko! En tiedä, mitä ne
"suuret kirjailijat" lienevät tehneet, ovatko etsineet totuutta vai
ovatko tiedottomuuteen tyytyneet. Ihmisiä hekin ovat olleet, ja minä
aavistan, että heidänkin sieluansa sama ikävä on polttanut, sama
kaiho kalvanut -- mutta vaikka minä olisin ainoa maailmassa, jonka
henki kaipaa sitä ääretöntä täydellisyyttä, niin minä en alistu, minä
en alistu tämän maailman vaatimuksien alle, ennenkuin on tarpeeni
tyydytetty... Välitänkö minä omasta itsestäni? En yhtään tästä
ruumiista! En ole elämää pyytänyt. Hän joka minulle elämän antoi, hän
sen ottakoon. Mutta niin kauvan kuin täällä olen, on minulla oikeus
tietää miksi ja mitä varten... Tapa minut, eno, ellet minua kärsi,
aja minut maantielle, mutta älä sano, ettei ihmisellä olisi oikeutta
etsiä Jumalaa!... Oh tätä elämää!

Eeron puhuessa hovineuvos istui miettien. "Käy häntä sittenkin
sääli... Ei hänestä koskaan selville pääse. Suututtaa ja säälittää...
Poika parka oli sentään ahkera ja lahjakas koulussa ja perin hyvillä
todistuksilla ylioppilaaksikin yleni... Voi sentään, mitä tästä
tulleekaan... eihän häntä raatsi kodistakaan karkottaa... no, jospa
tuo vielä tyyntyisi, onhan vasta vuotta kolmatta ylioppilaana ollut".

Kun Eero oli lopettanut, lausui hovineuvos tyynesti ja isällisesti:
-- No, mieti nyt asiaa, Eero. Onhan siinä mitä olet sanonut paljon
kaunista ja jaloa, mutta kyllä minun mielestäni kuitenkin paras
olisi, jos tutkinnon yliopistossa suorittaisit ja virkamieheksi
rupeaisit -- vaikkapa yliopistossakin. Tosin nuo oppineet alussa
nälkäpalkoilla saavat toimeentulla, mutta ken professoriksi pääsee,
onhan hänellä turvattu tulevaisuus... Sinä olet lahjakas poika, sitä
ei kukaan kiellä, voit korkeallekin kohota. Ja kyllä sitten aikaa
riittää kirjottamiseenkin -- puhua saat opettajana muutenkin. Tee nyt
enolle mieliksi, niin kaikki parhain päin kääntyy. Minä olen sinusta
niin paljon toivonut, olen rakastanut aivan kuin omaa lastani...
Mietihän tätä, Eero, minä tästä lähden nyt työhöni.

Eero teki kieltävän liikkeen kädellään ja sanoi puoleksi itsekseen:
-- Puhut kuin lapselle, eno. Mene jo.

-- Siis älä nyt ole pahoillasi, sanoi hänen enonsa ja nousi
istualtaan. -- Parastasihan tarkotan.

Keskustelu oli tapahtunut Eeron huoneessa. Enonsa poistuttua Eero jäi
yksikseen ajattelemaan. "Oh, näitä kohtauksia... Kun hän on hyvä, hän
liikuttaa minua, ja minä epäilen itseäni. Olisinko väärässä? Onko hän
oikeassa? Onko hän kokemuksesta viisastunut? Semmoinenko on elämä?
Alistua vain, aina alistua, aina tyytyä, tietämättä miksi, kysymättä
miksi?... Ei, ei se ole niin. Sen heikkouden pudistan päältäni."
Hän kävi kirjotuspöytänsä luo, istui tuolille ja katseli isä- ja
äitivainajainsa kuvaa. "Te rakkaani, jotka ette minulle muuta muistoa
jättäneet kuin lempivän katseenne, hellän hymynne ja suloääniset
sananne, te kuvasta tuosta katsotte minuun ei nuhtelevasti, ei
moittivasti, vaan hyväksyen, rohkaisten; ja kun minä teitä lähestyn,
lähestyn kaikkein pyhintäni. Sinulla on sieluni avain, äitini.
Sinä tunnet poikasi sydämen. Sinä tiedät, että hänen tahtonsa on
hyvä. Sinä ymmärrät minua." Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta äkkiä
nousi epäilys. "Ehket ymmärrä sinäkään? Ehkä se on mielikuvitukseni
tuulentupia vain? Ehkette tekään minua käsittäisi... Ehkei kukaan
aikaihminen minua käsitä..."

Taas tuli rauhaton mieli, ja täytyi alkaa kävellä permannolla
edestakaisin.

Samassa ovi avautui, ja Linda-tädin hyväntahtoiset kasvot kurkistivat
sisään.

-- Tuletko kahville, Eeroseni?

-- Kiitoksia, en huoli, täti.

-- No mikä nyt, kun ei kahvi maistu? kysyi täti huolestuneesti
ja astui huoneeseen. Sitten hän lisäsi hellästi: -- Onko teillä
taas ollut väittelyä Kaarlon kanssa? Näin hänen vastikään tulevan
huoneestasi, synkkä ilme kasvoilla. Tiedäthän, Eero, että enosi on
hermostunut ja vähän kiivas, mutta älähän nyt pane pahaksi... Mikä
teillä taasen oli?

-- Ei mitään merkillistä, rakas Linda-täti, sitä samaa vanhaa juttua
vain. Ja pakottaen suunsa hymyyn Eero selitti: -- Eno tietysti
tahtoi, että minä opinnoitani harrastaisin -- että minusta kerran
jotakin tulisi -- että laatisin varman ohjelman elämälleni ja
työskentelisin sen mukaan... ja minä...

-- Ja sinä...? kysyi täti, vaikka hyvinkin tiesi.

-- No arvaathan sinä sen, vastasi Eero ja koetti äkkiä muuttua
iloiseksi: -- minä sanoin, että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu
ja ensin pyrkiä tietoon siitä, mikä tämä elämä oikeastaan on...
vaikka näin sinun kanssasi, tätiseni, tuntuu mielestäni kuin olisi
elämän ongelma jo ratkaistuna, ja ratkaistuna sillä lailla, että
tämä elämä onkin ikuista kuuman kahvin juomista ja hyväin lämpösten
syömistä!

Hän syleili tätiään, pyörien hänen ympärillään.

-- Älä, poikaseni, leikkiä laske, huudahti täti irtautuen Eeron
sylistä. -- Ovat nuo korkeita asioita ja onhan sinun totuuden
etsintäsi kaunista ja kiitettävää, mutta...

-- Mutta, keskeytti Eero, -- kun en totuutta etsi kirkolta, niin ei
minun etsintäni ole oikea, vaan välttämättä viepi perikatoon. Kas kun
osasin ulkoa, mitä sinun piti sanoman!

-- Jaa, jaa, poikani, sen vaan sanon, että ken halveksii uskontoa...

-- Hän ihan varmaan joutuu sen tulipunaisen helvetin alimpaan
kattilaan! keskeytti Eero taas naurahtaen.

Täti hymähti, mutta kävi heti totiseksi.

-- Ei sinun pitäisi noin pilkata jumalallisia asioita, Eero. Kerran
vielä kadut.

-- Saadaanpa nähdä. Mutta totta puhuen, täti: pilkkaanko? Onko se
luonteeni mukaista? Enkö minä raamatultakin tutki? Tiedäthän varsin
hyvin, että kerrassaan ihailen uutta testamenttia, vaikken voi
mihinkään uskoa, jota en tiedä.

-- Lapseni, kenen sitten tietävän luulet? Suurimmat ja viisaimmat
ihmiset ovat tunnustaneet pienuutensa ja vähäpätöisyytensä ja lopulta
palanneet takaisin lapsuudenuskonsa helmaan.

-- Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen,
taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun... Tuo väitös
muuten tuntuu minusta fraasilta... Kummapa olisi, jos ei ihminen
mitään voisi tietää...

-- Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä
kanssasi...

-- Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin
kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä
toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään
minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta
pidän.

Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.

Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.

-- Tulen, tulen.

Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin
sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli
kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.




II.


Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron
ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka
viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä
alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.

Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä
ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia,
ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle
ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä,
mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.

Oli talvi-ilta vähää ennen joulua.

Eero istui kirjotuspöytänsä ääressä lukemassa. Lamppu paloi
pöydällä ja valaisi Eeron pientä ja yksinkertaista, mutta kodikasta
huonetta, jonka silmiinpistävimpänä koristeena oli rikas kirjasto
-- kolme miehenkorkuista hyllyä täynnänsä kaikenvärisiä nidoksia
-- ja viulu, joka lepäsi laatikossaan yhdellä hyllyllä, vieressä
isohko nuottipakka ja lattialla rautainen nuottijalka. Permannon
kotikutoisella matolla ojenteli Roland kookasta vartaloaan, milloin
nukahtaen hetkiseksi, milloin havahtaen ja haukottaen. Olisi luullut
rauhan hyvän hengettären viihtyvän tässä tyyssijassa, jonka haltija
palveli sekä tieteen että taiteen jumalia...

Eero katsahti kelloonsa, sillä hän odotti vieraita. Harry oli hänelle
kirjottanut: "tulen tänä iltana luoksesi; toivon olevasi yksin
kotona." Tuo vähän juhlallinen kirje oli saattanut Eeron uteliaaseen
jännitykseen. Kello seitsemän aikana Harry tulikin hyvin vakavan
näköisenä, vaikka koetti hymyillä tervehtiessä.

Eero vei hänet sohvaan istumaan, mutta touvin aikaan Harry ei puhunut
sanaakaan. Otsa rypyssä hän tuijotti eteensä ja vaikeni. Sillä
aikaa Roland koira nousi makosaltaan, ojentelihe ja haukotteli;
lähestyi sitten heiluttaen häntäänsä, vierasta, saadakseen siltä
tervehdyshyväilyn. Mutta kun ei tämä häntä huomannut, laski hän ison
viisaan päänsä tutun vieraan polvelle, harras katse uskollisissa
silmissään. Harry säpsähti ja kosketteli kerran, pari kädellään
koiran päätä, mutta työnsi sitten hieman hermostuneesti Rolandin
luotaan. Eero käski koiran mennä nukkumaan, ja mietteissään Roland
palasi vanhalle sijalleen.

-- Mikä sinun on, Harry? Eero vihdoin kysyi. Harry hengähti syvään
ja heitti Eeroon synkän katseen. Sitten virkkoi: -- Millä hetkellä
tahansa voi tapahtua, että minut erotetaan koulusta ja karkotetaan
kotoa pois.

-- Mitä, mitä sanot!?

-- Millä hetkellä tahansa!

-- Kuule, minä en käsitä tätä! sanoi Eero hämmästyneenä. --
Ajettaisiinko sinut koulusta pois ja karkotettaisiin kotoa? Mutta
miksikä? Mitä on tapahtunut?

Harry vastasi olkapäitään kohauttaen: -- Eipä juuri mitään. Onhan
tuossa ollut vähän riitaa ja vähän itkua.

-- Koko juttu sinun pitää kertoman minulle, Harry, alusta loppuun.
Sinut on ehkä väärin käsitetty, eikä asia ole niinkään vaarallista
laatua.

-- Ei, ei minua laisinkaan ole väärinkäsitetty, mutta minä olen
totuutta puolustanut! väitti toinen kiivaasti ja lisäsi: -- Oh,
kuinka halveksin heitä kaikkia! Papit ja opettajat ja koulu ja kirkko
ja yhteiskunta -- kaikki se on yhtä valhetta vain. Eivät "opettajat"
tiedä mikä totuus on -- tai, jos tietänevät, pettävät itseään ja
meitä. Kaikki ihmiset tietävät, että elämä on valheitten vyyhti,
ja kuitenkin sitä kärsivät, antavat toinen toiselleen anteeksi,
mairittelevat ja "palvelevat" toinen toistaan, kunhan vain jokainen
saapi rauhassa rehennellä!... Oh, kuinka minä heitä halveksin!

Hän oli hetken ääneti, ja jatkoi tyynemmin: -- Luuletko sinä, Eero,
että, jos minä lausun mielipiteeni jostakin asiasta, minä en yhtään
ymmärrä, mitä minä puhun, ettei minulla saata olla omia mielipiteitä
mistään asiasta, etten suoraan sanoen mitään osaa ajatella enkä
käsittää, paitsi mitä minulle suorastaan on opetuksen kautta päähän
tyrkytetty -- sano, Eero?

-- Onko sitten kukaan tuommoista tyhmän typerää sinusta väittänyt?
Ole huoleti, Harry, äläkä siitä yhtään välitä! Kyllähän minäkin nuo
sanat tunnen: meillä nuorilla "kokemattomilla" ei saa eikä saata olla
minkäänlaisia mielipiteitä! Minusta sivumennen sanottuna tuntuu, että
meillä nuorilla juuri onkin sydän ja pää vielä ajatuskykyisinä ja
totuudelle avoinna. Mutta mitä siitä!... Entäs jatko, Harry?

-- Niin, minua on tuo monta kertaa suututtanut, vastasi toinen, --
ennen kaikkea mitä uskontoon tulee. Siinäpä kaikki on valmiiksi
laadittuna ja päähän päntättävänä, ja kuitenkin se on minusta --
aivan niinkuin oli sinusta -- niin tuiki tyhjää ja typerää, että
joka kerta kun kirkkohistoriassa tai dogmatiikassa lahkolaisopeista
luetaan, niiden "väärät" opetukset tuntuvat minusta paljon
oikeammilta ja järkevämmiltä. Kerran tuosta huomautinkin opettajalle,
ja siitäkö vasta hänen naamansa piteni! Olisit kuullut hänen
saarnansa ja hänen rukouksensa! Siitä saakka hän on kantanut vihaa
minua kohtaan ja luulee minut oikein luokan viettelijäksi... eihän ne
muutkaan toverit kaikkea jaksa uskoa, paitsi tytöt tietysti. No niin,
nyt meillä oli viime lauvantaina ainekirjotuksen koe, ja siinä oli
jos joitakin aineita valittavana, uskonnollisia, luonnontieteellisiä,
historiallisia ja virtus-aineita. Arvaappas, Eero, minkä minä
valitsin!

-- Kuinka sen osaisin arvata! Taikka oikeammin, ehkä osaankin: sinä
valitsit uskonnollisen aineen.

-- Niin juuri, uskonnollisen valitsin, ja kuulehan, minkä
nimellisen...

-- No?

Harry uhkaili sormellaan ja lausui vähän koomillisella äänenpainolla:

-- "Lunastusoppi, sen uskonnollinen, siveellinen ja
historiallis-yhteiskunnallinen merkitys."

-- Olipa siinä aine! No mitä siitä kirjotit? kysyi Eero hymyillen.

-- En tiedä, mikä päähäni pälkähti. Uhalla minä sen otin. Päätin
kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Olen niin monta kertaa ollut
pakotettu valehtelemaan, että nyt päätin sanoa, mitä itse ajattelen!

-- Ahaa, nyt ymmärrän, keskeytti vanhempi ystävä. -- Kirjotitkin,
opettajakunta pahastui, ja nyt tahtovat sinut koulusta karkottaa --
eikö niin?... Mutta onko tuo mahdollista! hän lisäsi kauhistuen omaa
ajatustaan.

-- Annappas kun kerron, alotti Harry. -- Tiesin vallan hyvin, mihin
tapaan minun olisi pitänyt kirjottaa tuo aine. Pakanuus on hirveää
pimeyttä, oikeata epäjumalanpalvelusta, kristinusko on ainoa uskonto,
luterilainen lunastusoppi on ihanneuskonto, Jeesuksen armo meidät
pelastaa kaikista synneistä ja kaikesta pahasta, jopa ikuisesta
kadotuksestakin, kristinuskon kanssa tuli maailmaan valo ja valkeus
ja sivistys ja naisen vapaus ja perhe ja kaikki hyvä ja...

Eero naurahti. -- Voi voi, Harry... ja mitenkä sinä sitten kirjotit?

-- Alotin tällä lauseella, selitti nuorukainen toimessaan --
"kristinuskoa kiitetään niin paljon, ettei vähän moitetta taida sille
haitaksi olla" -- käytin tuommoista hieman profetallista kieltä --
"ja jos Jehovah vähänkään totuutta rakastava on, niin ei hänen tällä
kertaa suuttua pitäisi"... Mitä sinä naurat?

-- Kysy vielä! Enhän keskellä kaikkea tätä totisuutta saata pysyä
nauramatta sinun poikamaisuudellesi... Kylläpä tuosta taisivat
loukkaantua!... Noinko se oli koko aineesi kirjotettu?

-- Eipä ollut. Senhän sitten huomasinkin viaksi, kun en koko aikaa
pilaa laskenut -- tai oikeammin: kun en koko aikaa vakavana pysynyt...

-- Vakavana, niin...

-- Älä nyt kumminkaan luule, että se oli niin kirjotettu, etteivät
olisi käsittäneet sen totista tarkotusta. Kirjotinhan itse aineen
vallan vakavasti, muuten tähän tapaan. Näytin että kristinusko
on huonoin uskonto, koska ihminen luonnostaan pyytää oikeutta
ja onnea ja voimaa pahan voittamiseksi, mutta ei oppia, joka
riistää sekä oikeuden että onnen elämästä ja sanoo, että ihminen
on auttamattomasti langennut syntiin ja pahaan. Ei kristinuskon
siveellinenkään merkitys ole suuri, koska se riistää ihmiseltä
kaiken luottamuksen hänen omaan siveelliseen luontoonsa ja tekee
hänestä rukoilevan raukan, joka vapisee oikullisen taivaallisen
hallitsijan edessä. Mutta kun sitten pääsin puhumaan kristinuskon
historiallisesta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä, selitin
oikein laajalti ja tarkkaan, kuinka turmiollinen ja tuhoa tuottava
se suuremmoinen oppi on ollut. Mikä oli sen ensimäinen sankarityö?
Pyyhkäsi maailmasta kaiken sivistyksen ja kulttuurin...

-- Tuopa oli rohkea väite. Kuinka sinä sen perustelit, Harry?

-- Uskothan sinä itsekin, Eero, että kreikkalainen ja roomalainen
antiikki oli yhtä korkealla -- ainakin yhtä korkealla -- kulttuurissa
kuin meidän päiviemme kristitty Europpa?...

-- Uskon kyllä. Erinäisissä kohdissa silminnähtävästi
korkeammallakin...

-- No -- siis silloinkin olivat ihmiset vajonneet hienontuneeseen
itsekkyyteen, aineellisuuteen ja uskottomuuteen. Yhdeksän
kymmenettä osaa ihmiskuntaa oli kuitenkin raakoja barbaareja ja
sivistymätöntä rahvasta, joka ei voinut kohota sivistyneitten ja
oppineitten filosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta heitä ei
myöskään tyydyttänyt julkinen jumalanpalvelus, koska kehittyneemmät
niin peittelemättä osottivat uskottomuutensa. Silloin ilmestyy
väsähtäneeseen maailmaan uusi oppi. Sen levittäjinä ovat marttyyrit
ja kiihkoilijat. Se pelastaa kaikesta pahasta, se lupaa vapautta
orjille, terveyttä sairaille, lepoa ja rauhaa kärsiville -- ja
vaatii sokeata uskoa. Mikä on luonnollisempi, kuin että rahvas
siihen rajusti innostui ja että yliluokka sortui omaa velttouttaan!
Mutta yliluokan ohella katosi silloinen sivistys... Samaa on sitten
jatkunutkin. Tulella ja miekalla, kyynelillä ja valituksilla,
ryöstöllä ja hävityksellä uutta uskoa levitettiin. Kun Europpa
viimein oli vallotettu eikä tulta ja miekkaa tarvittu pakanoita
vastaan, käännettiin ne inkvisitsionin nimellä kristikunnan omia
vääräuskoisia vastaan. Tällä tavalla kirkko väkivallalla vastusti
kaiken todellisen kulttuurin edistystä. Kun tieteellinen tutkimus
sai alkunsa, oli "totuuden ja valistuksen vartija" sen vaarallisin
vihollinen. Niinpä meidän päiviimme saakka kirkko ja uskonto
pahimmin ovat vastustaneet orjuuden poistamista, naisen vapautusta,
aviollista onnea, raittiutta ja kaikkia hyviä pyrintöjä... Eikö
tämä kaikki ole totta, Eero?... Lopuksi, tiedätkö, puhuin meidän
ystävyydenliitostamme, Resurgetista...

-- Mitä?

-- Älä pelästy. En nimeä maininnut enkä sanaakaan liitosta, ohjelman
vain esitin. Sanoin, että ainoa todellinen uskonto on totuus ja
ainoa todellinen usko pyrkimys totuuteen. Sitä ihmiset kaipaavat,
sitä heille pitäisi opetettaman ja saarnattaman... Semmoinen se oli
aineeni, Eero. Tuomitsetko minua kovin ankarasti?

Paitsi että Eero rakasti ystäväänsä ja siis olisi antanut hänelle
anteeksi minkä poikamaisuuden tahansa, otti hän koko jutun vakavalta
kannalta niinkuin hänen tapansa oli ja teki siitä heti mielessään
jotakin tyypillistä. Hän ojensi kätensä ystävälleen ja sanoi
lämpimästi:

-- Minäkö? minäkö? Kyllä pitää sen ihmisen olla kovasydäminen
ja ahdasmielinen, joka sinua siitä tuomitsee! Iloitahan pitäisi
jokaisen siitä, että sinä niin rohkeasti esiinnyit -- pakollisia
ja vapaaehtoisia orjia on maailmassa kylliksi! Mitä siitä, jos
mielipiteet ovat yleisistä eroavia, vaikkapa erehtyväisiäkin,
rehellisyys se kumminkin pitäisi maan periä... Ystäväni!...

-- Tiesinhän minä, Eero, että sinä minua puolustaisit!

-- Aina, Harry.

-- Oh, Eero, tämä ei vielä ollutkaan mitään; mutta sitten tuli isku.
Tänään saatiin aineet takaisin, ja opettaja ilmotti minulle, että
aineeni sisältöön katsoen opettajakunta oli arvellut, että minut
pitäisi koulusta erotettaman, varsinkin, koska ennenkin oltiin
huomattu, että levitän vaarallisia oppeja toveripiirissä; joka muuten
oli valhe.

-- Hävytöntä! huudahti Eero. -- Mutta kun opettajakunta tarkemmin
harkitsee...

-- Ei, ei, kuulehan. Kotona en olisi uskaltanut vielä tänään mitään
puhua -- vanhempani ovat kovin oikeauskoisia, ainakin äitini --;
mutta en sitä tarvinnutkaan, sillä päivällisen jälkeen tuli luoksemme
-- arvaappas!

-- Joku opettajista?

-- Niin, uskonnonopettaja itse, puettuna pitkään mustaan nuttuun
ja valkoiseen papinkaulukseen. Siinäkö vasta tuli itkua ja
hammastenkiristystä. Ensin pikkuinen keskustelu hänen ja isän ja
äidin välillä, ja sitten minut kutsuttiin sisään. Pappi oli yksin
huoneessa. Oi kuinka hän oli pitkä ja kapea ja juhlallinen! Minä
tunsin oudon vavistuksen sydämessäni, mutta kun muistin, että
totuus oli puolellani, rohkaisin mieleni. "On kovin surullista ja
minä olen sitä paljon surrut", alotti hän säälivällä äänellä, "että
Harry, joka on niin nuori, on siksi turmeltunut sydämeltään ja
mieleltään, että meidän pyhää uskoamme saattaa pilkata ja häväistä.
Se riippunee huonosta seurasta tahi lukemisesta koulun ulkopuolella,
sillä koulussa jumalankiitos ei ateismia opeteta". Voi, voi, kuinka
hänen äänensä vielä kaikuu korvissani -- se oli niin pirua täynnä!
Sitten hän luki minulle värssyjä Daavidista ja Salomosta ja kaikista
profetoista, ja kun minä selitin, ettei mikään voisi vakaumustani
horjuuttaa, niin hän ryhtyi esitelmän pitoon, jossa toisti kaiken
sen, mikä minun olisi pitänyt aineeseeni kirjottaa. Vihdoin hän
kehotti minua ahkerasti raamattua lukemaan ja seurustelemaan jumalan
kanssa rukouksessa, ja ajatteleppas, lopuksi hän sanoo: "nyt, Harry,
meidän pitää yhdessä rukoileman, että Herra armovalkeudellaan
valaisisi pimeän järkesi". -- "Mitä", huudahdin kauhistuen,
"tarkottaako pastori, että nyt tässä huoneessa ääneen rukoilisimme?"
Hän katsoi minuun, ehkä hämmästyneenä siitä, ettei pitkä saarnansa
ollut mitään vaikuttanut, ja minä lisäsin selitykseksi: "en usko
rukouksen voimaan". Silloinpa hän nousi istualtaan ja hänen katseensa
leimusi vihaa ja loukattua ylpeyttä, kun hän lausui: "hyvästi
sitten, nuori mies, en sinulle mitään mahda, Herra olkoon sinulle
armollinen". Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Seurasin häntä
etehiseen ja autoin päällystakkia päälleen, mutta ei hän sanaakaan
virkkanut. Kun palasin sisään, menossa kamariini, istuivat vanhempani
ruokasalissa, äiti kyyryssä itkien ja isä synkkänä ja mykkänä.
Silloinpa sykehtyi sydämeni, ja kamariini päästyäni heittäydyin
sängylle kuumeen vallassa ja tunsin itseni viheliäiseksi ja
onnettomaksi. Mutta katumusta en tuntenut... Hetken kuluttua ovi
aukenee ja äiti astuu sisään. Kohoun istualle vuoteella, ja äiti
tulee pöydän luo, akkunan eteen. "Harry", hän sanoo juhlallisesti,
"kuinka saatoit tehdä tämän vanhemmillesi, vanhalle isällesi, joka on
sinut elättänyt ja vaatettanut ja toivonut, että sinusta tulisi hyvä
kansalainen, ja minulle, joka olen sinua silmäteränäni rakastanut.
Kuinka saatoit sen tehdä? Koko tulevaisuutesi olet ehkä turmellut
tämän uhkarohkean ja ajattelemattoman tekosi kautta". -- "Miksi
tulevaisuuteni olisin turmellut?" sanoin minä. "Voiko sitten elämässä
tehdä paremmin kuin palvella totuutta? Ja sitä kai edelleenkin
voinen tehdä, koska en nytkään sitä pettänyt". -- "Lapsi, lapsi"
sanoi äitini, "puhut totuuden palveluksesta sinä, joka sitä olet
pilkannut. Mitä totuutta sinä sitten palvelet? Mitä parempaa sinulla
on asettaa vanhan sijaan?" -- "Eikö totuus itsessään ole kylliksi?"
kysyin. "Sinunkin sanoistasi, äiti, näkyy, kuinka teillä kristityillä
käsitteet on sekaisin." -- "Meillä kristityillä!" äiti huudahti,
"etkö sinä olekkaan kristitty? Harry, Harry, sinä olet itsepäinen
ja ynseä, mutta sillä neuvoin et pitkälle pääse maailmassa". --
Siihen minä hermostuneesti vastasin: "aina sinä puhut maailmassa
ylenemisestä! mitä minä siitä välitän? Ei suinkaan se ole elämän
tarkotus. Kyllä itse tulen toimeen ja kuljen omaa tietäni". --
"Vielä sinä kadut tätä puhetta, Harry", valitti äiti itkemäisillään.
"Enkä tee, sitä en tee", sanoin minä ja korotin ääneni, sillä minua
kiusotti hänen nyyhkytyksensä, "omatuntoni hyväksyy tekoni ja muuta
tuomaria en tunnusta. Älä enää puhu minulle, äiti, näitä asioita.
Sinä kiusaat minua". -- "Eikö kova sydämesi tunne laisinkaan sääliä
omaisiasi kohtaan?" -- "Ei", huudahdin minä ja ryntäsin ylös, "en
alistu muulle kuin totuudelle". Näin sanoen työntäysin huoneesta ja
kuulin takanani äitini nyyhkytykset. Mutta tiedätkö, Eero, en ollut
onnellinen enkä tyyni. Läksin ulos kaupungille harhailemaan, kuljin
kadun toisensa perästä, mutta en löytänyt rauhaa sielulleni. Ääni
rinnassani kuiskasi, että minun piti kiiruhtaa takaisin kotiin,
sulkea äiti syliini, suudella häntä ja ehkä itkeä hänen kanssansa,
mutta samalla järki ja oikeudentunto näyttivät minulle aivan toisen
kuvan siitä, kuinka minun pitäisi toimia.

Eero ei Harryn puhuessa malttanut istua, vaan alkoi kävellä edes
takaisin lattialla. Hänen tunteensa olivat kuohuksissa ja erilaiset
ajatukset risteilivät hänen päässään. "Tämä on väärin, väärin!" hänen
sydämensä huusi. "Nuorillakin on oikeutensa. Ei nuortenkaan tunteita
saa loukata. Oh, kuinka maailma on ahdas!" Ja sitten keskellä kapinaa
tuli aivan kuin rauhan henkäys toisesta maailmasta ja sanoi hänen
ahdistetulle sielulleen: "ei sinun tarvitse alistua. Ei kenenkään ole
pakko alistua. Ihminen tekee väärinkin, jos hän alistuu itsekkään
ylivallan alle." Ja tämä vapauttava ajatus täytti hänen mielensä
odottamattomalla riemulla ja heitti hänen sieluunsa kirkkaan valon.

Kun Harry sanoi viimeiset sanansa, Eero äkkiä seisahtui ja kysyi:

-- No mikä?

Harry vastasi:

-- Koulusta karkotettuna en voisi jäädä kotiin asumaan. Isälleni
en soisi olevani taakaksi. Siis ei muuta neuvoksi, kuin hyvästi
vanhemmille ja siskoille ja ulos maailmaan!... Ja sentähden tulin
luoksesi neuvottelemaan.

Heidän ajatuksensa olivat sattuneet yhteen.

-- Tämä on kumma, tämä on kumma! sanoi Eero puoleksi itsekseen.

-- Mitä sanot?

-- Harry, Harry, kuinka kaikki tämä on kummallista.

-- Miksi niin? Mitä tarkotat? Eero joutui yht'äkkiä haltioihinsa.

-- Rakastatko sinä minua, Harry? hän kysyi.

-- Rakastan, vastasi toinen kummeksuen, -- tiedäthän sen, Eero. Miksi
niin kysyt?

-- Sano minulle, miksi rakastat?

-- Miksi? En tiedä. Ehkä sentähden, että sinä rakastat totuutta
ylinnä kaikkea.

-- Sentähden, niin... Onko totuus sinulle kalliimpi kuin koko maailma?

-- Niin luulen, sanoi Harry vähän epävarmasti.

-- Oi Harry, minun muistui äkkiä mieleeni eräs Rydbergin lause
"Prometeuksessa": "och böj dig aldrig för en själivisk makt!" Eikö
se niin ole, Harry? Koko elämä asettaa meidät koetukselle -- ketä
enemmän rakastamme, totuutta vaiko omaa itseämme ja ulkonaista
rauhaamme? Tuossa on edessämme ihanne! Se on kuin aamun koi kaukana
taivaan rannalla -- sitä kohti kiiruhtakaamme, Harry, sitä valoa
kohti, kohti sitä luvattua maata, jossa ihmiset elävät rakkaudesta
totuuteen!

-- Eero!

-- Sinä ehket käsitä minua, mutta minun henkeni riemuitsee. Sen
kahleet vaipuvat maahan, vapaana kuin taivaan lintu se kohoaa
yläilmojen valkeuteen -- minä taas ihanteen näen! Ei pelkoa enää,
ei epäilystä, ei murhetta. Nyt on tie edessämme selvä. Nyt kohti
elämää, nyt kohti kuolemaa! Kuolemaa ei ole, totuus on ikuinen.
Kuolema on elämä... Kuinka rakastan koko maailmaa nyt, kun olen vapaa
ja uskallan elää. Minun henkeni vuotaa ulos avaruuteen ja mahtavana
virtana se riistää kaikkien sydämet mukanaan... Kohta, kohta,
Harry, sinäkin sen ymmärrät... Nyt, missä ovat Aarno ja Tuomo, että
liittomme olisi täydellinen!...

-- Sinä olet haltioissasi, Eero?

-- Ah, älä pelkää, Harry, kyllä minä olen itseni, vaikka tulin
niin iloiseksi, kun näin, mitä meidän tekemän pitää. Hän pyyhkäsi
kädellään otsaansa ja lisäsi tyynemmin:

-- Sinä tulit siis luokseni neuvoa kysymään. Niin, mitä sinä muuta
voit tehdä kuin edetä sillä samalla tiellä, jolle jo olet astunut,
ja lähteä kodistasi? Ja enkö ole minäkin samassa asemassa kuin sinä?
Olenhan monta monituista kertaa väitellyt enoni kanssa samanlaisista
asioista ja onhan meillä ollut puhe siitä, että minä tämän kotoni
jättäisin ja lähtisin maailmaan... ja nyt minä sen teenkin.

-- Sinäkö? Sinäkinkö? Minä sitä vähän aavistin, että saisin sinusta
toverin!

-- Niin juuri, tunnen minäkin nyt olevani ihminen, joka itse saan,
jonka itse täytyy päästä oman elämäni herraksi ja ohjaajaksi. Ei sitä
niin kallista lahjaa voi antaa muiden raadeltavaksi. Nyt lähtekäämme
pois itse elääksemme ja työskennelläksemme... Mennään Aarnoa ja
Tuomoa hakemaan, heidänkin pitää olla mukana.

-- Mennään!

Mutta miksi Eero äkkiä kavahti? ja sanoi:

-- Kuule, Harry!

-- Mitä?

-- Sinä olit liian kova äidillesi... Suuttuminen ei ole oikea...

Harry loi katseensa maahan.

-- Sinun pitää pyytää häneltä anteeksi, lisäsi vanhempi ystävä hiljaa.

Harry katsoi Eeroon. -- Poikkeanko kotona? hän kysyi.

-- Tee se. Tule sitten Aarnon luokse. Minä käyn ensin Tuomoa
hakemassa, Aarnon luona kokoonnutaan.

Eero saattoi Harryä etehiseen; juuri kun tämä oli poistumaisillaan,
ja ystävät kattelivat, hän kysyi Harryltä:

-- Oletko onnellinen?

-- Olen, kuului melkein luonnottoman kiihkoisa vastaus.




III.


Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse,
ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti
hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka,
paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua
korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron
ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa
ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina
ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava
keskustelu:

Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?

Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo
välttämättömäksi tehdä niin.

Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!

Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu... Minä tässä
ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni
toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja
suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai
mitä sinä tuumaat, Eero?

Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa,
että me nyt -- me kaikki -- voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me
monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?

Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota...?

Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?

Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille
tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi
sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka
aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki
maalla -- järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku
puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon
laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä
kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin,
ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme
keikarein turhamaisuutta... Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?...
Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen
tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa
kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa
ja onnea... Ettekö muista näitä unelmiamme?... Muistatte hyvinkin,
ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä
se miltei viettää itsekkyyteen... Mutta muistakaamme sen samaisen
elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän
yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata
niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme
tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät
povellansa kantaa... Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette
myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä --
miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi?
Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin -- mitä muuta kuin
rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä
muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka
sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme -- meidän
kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä
vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin
ihmisiä elämään totuuden elämää!... Ja kuinka paljon meillä on
muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen
rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin
syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on,
kun hän totuuden puolesta elää... Eikö niin, Aarno ja Tuomo?

Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan
ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä
seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään
viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi
näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin
maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän
parissanne tulisin vaikka minne... Mitä sinä sanot, Tuomo?

Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä,
totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka
olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän
meillä vielä mökkiä ole...

Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole...

Eero. Ei ole, mutta on hankittava.

Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.

Eero. Rahatkin on hankittava.

Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.

Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.

Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on
muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän
elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä
penniäkään olisi -- muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme
johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa
ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja
laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat,
teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen
päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia
uutta testamenttia oikein juurta jaksain.

Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon
askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä
käyttää ja veistä viuhkauttaa.

Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa,
pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?

Hetken äänettömyyttä.

Eero. Miksi et seuraisi?

Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?

Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi... Te
tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.

Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.

-- Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui
ajatuksiin.

Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin
mieltä?

Aarno. Kovaa olisi... Mitäpä nyt on tekeminen?

Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun
mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää... Mutta voi asiaa katsoa
aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään
riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se
sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö
sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja
tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa
pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä
lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat
niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu
heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova,
sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en
sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo...

Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän... Älkää nyt olko pahoillanne
minulle, pojat...

Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?... Mutta tuntuu minusta
sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin
Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin
tekisi? Rakkaudesta -- ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta
miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta -- ja keneen? Totuuteen,
ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä
häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi
kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka
häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin
monta, joita ei kukaan rakasta!... Vieläkin: sitä yhtä totellen
palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele
kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä... Ettekö
ymmärrä ajatustani?

Aarno. Kyllä, kyllä.

Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin...
Annappas kun mietin asiaa.

Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo
(kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen... rakastan teitä... ja
rakastan äitiäni.

Eero huomasi Tuomon liikutuksen. -- Tuomo, Tuomo, älä luule, että
minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon
Tuomo heittäytyi. -- Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on
niin raskas... Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten
jaksaisimmekaan...

Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa
melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.

Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi
kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.

Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.

Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.

-- Kirje sinulle, Tuomo.

-- Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.

-- Sisareni käsiala!

Hän aukaisi ja luki.

-- Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, -- minun täytyy kiiruhtaa
kotiin -- sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin
huonoksi.

Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!

Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja
päällystakkini?

Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.

Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos... Hyvästi, pojat.

Aarno. Emmekö lähde saattamaan?

Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.

Aarno. Niin, mutta minä lähden... Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?

Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon
kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!... Näkemiin.

Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli
heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin
huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo
nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän
se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo
totuuden näkisi silmästä silmään... Oi teitä, ystäviäni, jos ette
minua ymmärtäisikään?"

Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä
ja takki yllä.

Harry. Hyvää iltaa, pojat!

Eero. Tuossahan vihdoin tuletkin!

Harry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?

Eero. Läksivät juuri ulos.

Harry. Eivätkö takaisin tulekkaan?

Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai
kutsun kotia, äitinsä on sairas... Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?

Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä...

Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?

Harry. Kotiin vain... (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät
koulusta erotakkaan!

Eero (hämmästyen). No?

Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.

Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?

Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja
hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi
tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa,
sillä ei isä pois olisi ajanut -- sen nyt tiedän. Oli miten oli,
pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla
ylioppilaaksi.

Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!

Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi
mieltäni... Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?

Eero. Minulle?... Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin
äkkiä.

Harry. Etkö iloitse kanssani?

-- Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
-- Kuule, Harry, katso minua silmiin.

Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?

Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä
seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.

Harry (hämillään). Olinhan... Olin kyllä... Mutta katso...

Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.

Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?

Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet... En sinua
nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!

Harry katsoi häneen ällistyneenä.

Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. -- Vai semmoinen se oli,
se juttu, hän sanoi huoaten.

Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.

Harry. Eero!

Eero ei vastannut.

Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi
itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi...

Eero ei vastannut.

Samassa saapui Aarno.

Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.

Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?

Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu
tiellä.

Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?

Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.

Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin,
tietäähän sen... Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.

Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.

Aarno. Mitä sillä tarkotat?

Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.

Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?

Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?

Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän
epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.

Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne... Älä luule, Eero, että
niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa;
en iloitse -- ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki
on hyvä isän ja äidin kanssa... Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa,
kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän
on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen
kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä,
tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta
vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.

"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että
me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin
kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla
yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi
yksityisesti lukea ylioppilaaksi." -- "Missä isä nyt on?" kysyin.
-- "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian
oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä,
jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa
tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."... Mitä
minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut
vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä
ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli
minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä
niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen
mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai
hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta
tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan
katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan
varotuksen... Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause
-- alkulause -- loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla,
että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa
tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"... Johtaja
näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut
mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja
kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut
käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan... No, ihmetteletkö suuresti,
Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja
palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?

Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko
opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö
ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?

Harry. Niinhän se opettaja sanoi... jos lie valehdellut,
pelottaakseen minua.

Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.

Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.

Harry. Sinä et sano mitään, Eero... Kuinka minun olisi pitänyt
menetellä?

Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä
ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?

Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan... Tietysti
ylioppilaaksi luen... Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä,
joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!

Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka
saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.

Hän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.

-- Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. --
Suokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo.
Minun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän
sinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa
samalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että
ylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset
heti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen,
mutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli
aivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan
luvannut etsiä ja palvella totuutta... Onko minun pakko jättää
kotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että
se on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä
vaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko
niitä lukuun ottaa?... Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä
sinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä
tahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi,
jos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä;
näyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset
velvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt -- mutta
se minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme
oikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä
ihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että
vielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.

Harry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.

Eero (itsekseen). Harry, Harry...

Harry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni
paljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi
palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja
keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.

Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?

Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle
kallistuneena.

Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti
katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt...
Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin
paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on
seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan
maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua
käsittänyt...

Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon
teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry
jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero
minua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää
siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin
ylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai
oikeammin etsimästä?

Aarno. Et suinkaan.

Eero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät
ihmiset pohjaltaan ole samallaisia...

Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme
kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?

Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.

Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on
minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä
Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta
sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin,
Harry?...

Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.

Aarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko
tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme
tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on
ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja
miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja
uskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.

Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.

Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut
tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona
enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan?
(Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten
minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden
merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.

Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?

Harry. Etkö sitä usko?

Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).

Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?

Eero. En tiedä.

Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme
nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan
on niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä,
mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin
vain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen
aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin
on sitä mukavampi kesäiseen aikaan...

Harry. Aivan niin minustakin.

Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?

Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.

Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat,
te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen
tarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa,
sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan.
En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne.
Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan
semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki
minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma
olisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä,
minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka
ihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin
palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani
luopuisin?

Aarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...

Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt
minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni
yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa
päätöstäni tiedustelemaan.

Aarno. Joko lähdet?

Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.

Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa
katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina,
sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi
palttoonsa käsiksi.

Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?

Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.

Aarno. Hyvästi.

Harry poistui.




IV.


Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi
ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin
kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli
Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta
perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi
sohvalle istumaan.

-- Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.

-- En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne
kuin vasta vähän myöhemmin.

-- Vai niin... Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen
kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä
nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.

Hän aukasi kirjan ja luki:

-- "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä
hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu
jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen
poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on
jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka
horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme
kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan
kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä
löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman
näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun
ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä
täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten
tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on
maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen
käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä,
että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka
nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen
pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä
pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen
kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän
on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota
mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että
ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo,
puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä
useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään -- mutta me tahdomme koettaa
ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää,
jota varten olemme luodut! -- Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno,
-- ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin
pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta
sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon
kehitykseen, vaan en lankeemukseen.

-- Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö
totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä
saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?

-- Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun
kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä...?

-- Kristuksen?

-- Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.

-- Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten
hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen
niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla
etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä
ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään
olen lukenut.

-- Hm.

-- Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin
ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista
tietoa.

-- Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan... Mutta
kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä
lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.

-- Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran
tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt,
ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta
nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna
herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu
vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!

Eero naurahti, ja Aarno kysyi:

-- Mihinkä koetuskiveen?

-- Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry
rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?

-- Muistan toki.

-- No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä
hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan
varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin
jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni
ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä
surettavani.

-- Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.

-- Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin
päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet
veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin
samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy
lankeemuksen edellä.

-- Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee?
Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä
moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta
noudattaa sydämen vaatimuksia?

-- Kuinka? Olihan asia oikea... No, niin, väärinhän tein heitä
moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän
välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä!
Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän
liittomme yhteishenkeen.

-- Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään... Sinä siis olet
päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin
monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos
maailmaan?

Eero hymyili.

-- Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.

-- Hm... Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.

-- Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti.
-- Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani
en sinuun enkä kehenkään -- en sitä eilenkään tahtonut, mutta
ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen
itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään
vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.

-- En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä
itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit...
Kuten sanoin, minä sinua seuraan.

-- Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun
temmellyksessä... Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi
poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan
kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät
vastaan isäntänä ainakin.

-- Mene vain huoleti, kyllä minä tässä... Ja Eero kävi enonsa
puheille.

Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla,
päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen
näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut
ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos
tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin
ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin
mielikuviin -- mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä
virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta
päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.

-- Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.

-- Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero
sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.

-- Olisi vähän asiaa enolle.

-- Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:

-- Rahaa tarvitset? Eero punastui.

-- En -- koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?

-- No, et, et, ajattelin muuten vain... Tiedäthän aina saavasi, jos
tarvitset...

-- Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran,
minkä tarvitsen kirjoihin... ja mitä muita menoja minulla olisikaan?

-- So, so, olethan oikeassa... No, mikä nyt asiasi olikaan?

-- Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus
olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen
mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna.
Tuumani on se, että -- koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä
yliopistolukujani jatka -- minun on turha ja väärinkin elää täällä
sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää
sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään
omissa hoteissani.

Eno tuijotti Eeroon pitkään.

-- Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.

-- Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta
itsestäni.

-- Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:

-- Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.

-- Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa
lähteä.

Hänen enonsa kavahti istualle.

-- Oletko sinä hullu, poika?... Koska minä olen sinua pois
käskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren
perhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset?
Puuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita -- rahoja?... Mitä
päähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta
miettimättömästä sanasta?

-- Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.

-- En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole
tehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni
tyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja
hengenilo... Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen
syyssä -- mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna
minun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!

Hovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.

-- Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi
niin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?

-- En ole.

-- Pelkäsitkö...?

-- En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.

-- Hm.

Hän nousi ja lähti aukasemaan oven. -- Oletko siellä, Linda?
Pistäyppä täällä! hän huusi.

Viereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi
kynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.

Hovineuvos osotti kädellään Eeroa.

-- Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja
pötkiä tiehensä.

Ja hän palasi sohvalle istumaan.

-- Mitä?... mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. -- En sinua
käsitä, Kaarlo.

Hän istuutui nojatuoliin pöydän luo.

-- Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on
meihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois... Kysy häneltä itseltään.

Täti (Eeroon katsoen). Eero!... Mitä tämä on?

Eero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin
käsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin
kyllästynyt -- oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi
rakastan --, mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion
luopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta
taistelemaan.

Hovineuvos. Siinä sen kuulet.

Täti. En sittenkään käsitä... Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?...
Etkö täällä viihdy?... Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa
hätäilemiselläsi?

-- Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia
vaihtamaan.

Eero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut,
kyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani
puhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi,
älä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle,
henkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt,
täti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa
enkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en
oppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä
työttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen
tulemaan!

Hovineuvos palasi kaapin luota.

-- Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää
kunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan
isompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan
huvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja
imee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista...
Tämä on arveluttavaa.

Täti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa
hankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta
moittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua
liiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus?
Enhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut
kenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet
päähäsi saanut?

Eero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä
joutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun
lukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa
tai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja
alituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan... Mutta en
siitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin
olla ihminen -- tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä...

Hovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?

Täti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka
lapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt
tuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut... Mutta olenhan sen
sanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut
seurata...

Eero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.

Hänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin
rinnalleen, Eeroon katsoen.

Täti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä
Jumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?

Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii
vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina
ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi
sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä
kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä
vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin
ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla
muuta kuin tämä elämä tarjona! -- siis nyt tahdon nähdä sitä
täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni
sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut
avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut,
en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista,
en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen
saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen
tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella... Te rakkaat
holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on
kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että
murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa
minua!

Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen
katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi;
kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina
poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan.
Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui
rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin
katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli,
sauhuja tuprutellen:

-- Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on... Kyllä elämä ja
maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle -- enkä minä sitä niin
pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika...
Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille,
jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina
esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä,
mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään
salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä
käteni... Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.

Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas,
sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa
minua!

Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä
koti sinulle aina avoinna... Hm... Hän nousi muka jotakin hommaamaan.

Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni... Entäs
sinä, täti kulta?

Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani... Teet
niinkuin parhaaksi näet... Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit...

Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.

Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.

Täti. Jätät...

Eero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi,
sinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin
voiton riemua rinnassani.

Täti. Oi lapsi...

Hovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus
lähteä talosta?

Eero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä...
niin pian kuin mahdollista...

Täti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!

Hovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö
tiedä minne mennä?

Eero (punastuen). En aivan sitäkään... Ehkä muuten Aarno seuraa
mukana.

Hovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä
tekemään, joita sitten saavat katua?

Eero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno
seuraa, jos seuraa.

Hovineuvos. Hm... ken teidän vehkeitänne arvaa... No niinkuin
sanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon,
ettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa
edesvastuussa.

Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä
täysi-ikäinen...

Hovineuvos. Puolentoista kuukauden...

Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin... Voi kuinka olen iloinen ja
kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden
toverini luo, joka odottaa... Aarno on huoneessani...

Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero... no mene vain, minä lähetän
kahvit sinne.

Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:

-- Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin
hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa
siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä
mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan,
vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon
lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut...

-- Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan... äidiltään
hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.

-- E-ei.

Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä
uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin
ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä
sohvalla.

-- Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna
tervehdykseen.

-- Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.

-- No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.

-- Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat
ääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta
yhä vielä synkästi:

-- Nyt minä olen teidän.






TOINEN KIRJA:

YSTÄVÄT.


    Päämaali on niin korkea ja ponnistus niin suuri!

                         _Kuningas Milindan kysymykset_.

    Te olette minun ystäväni, jos te teette, mitä minä teille käsken.

                                                       _Joh. ev. XV, 14_.

    Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.

                                 _Joh. ev. XII, 43._




I.


Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero
käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet
kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää,
keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.

Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli
nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka
on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät
aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä
hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.

Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta
tovereilleen:

-- Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa
tuossa!... Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella
kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka
huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se
nukkuu... Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?

Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.

-- Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. -- Kai tarkotat:
näemmekö.

-- En, en suinkaan, väitti Aarno, -- ettekö kuule?... Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, -- kuuluuhan
aina nukkuvan hengitys...

-- No niin, sitä juuri...

-- Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. -- Olen
minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.

-- Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, -- olen minäkin talviunesta kuullut
puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, -- kyllä tuo
luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.

Yhtäkkiä sanoi Eero:

-- Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?

-- Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi
tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:

-- Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia... Te hämmästytte?
Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!... Olkaa huoleti.
Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja
tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut -- jo monta
päivää -- että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan...
Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä
semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi
huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää... Mutta se tulee olemaan
pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä...

Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään
vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja
Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa
toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle
tuulelle.

He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat
kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli
vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana
siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja
likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta
Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti:
"ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.

Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta
heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä
kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä
lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne
impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.

Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.

Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää
tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista.
Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua
taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo
ja Aarno uskoivat Eeroon.

Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:

-- Tuossa!

He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni
leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen
pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen
talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea.
Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen
pääty oli pimeä.

-- Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.

-- Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. -- Tokkohan tuo, jonka pääty
on pimeä?

-- En tiedä, tuumi Eero, -- kun päästään sillan yli, nähdään
likemmältä... Mutta eikö tämä paikka ole kaunis -- kauniimpi kuin
muut näkemämme?

-- Ehdottomasti, vastasi Aarno.

-- Taitaa sen Eeron aavistus käydä toteen, sanoi Tuomo, joka
pikkusen, pikkusen oli ruvennut epäilemään.

Pojat laskeutuivat mäkeä alas ja olivat hetken perästä sillan luona.
Toiselta puolen tuli reippaasti astuen nuori mies heitä vastaan.

-- Minäpä kysyn tuolta pojalta, kuiskasi Eero tovereilleen.

-- Mitä kysyt? ihmetteli Tuomo.

-- Saat nähdä, vastasi Eero lyhyesti, sillä vastaantulija oli enää
vain parin askelen päässä. Lakkia nostaen Eero kääntyi tämän puoleen
ja virkkoi:

-- Anteeksi, mutta te olette varmaan tämän kylän asukkaita ja
voisitte ehkä auttaa meitä neuvoillanne?

Toinen katsahti ylös, nähtävästi havahtaen unelmistaan. Hän oli
nuori, reippaan ja pulskan näköinen maalaispoika, ylähuulessa pieni
viiksen alku. Vähän hämillään hän tarkasteli vieraita kahdella
loistavalla, veitikkamaisella silmällä.

-- En ole tämän kylän asukkaita, mutta kyllä paikkakunnan, hän
vastasi, ja nyt hänen katseensa kiintyi Eeroon.

"Ihmeellistä", ajatteli Eero itsekseen, "missä olen tuon ihmisen
ennen nähnyt?" Mutta koska ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin, hän
jatkoi kysymystään: -- Te kai kumminkin tunnette täkäläisiä oloja?

-- Tunnenhan, vastasi toinen, yhä Eeroa katsellen.

-- Ehkä voisitte sanoa meille, onko tässä kylässä taloa, johon
pääsisi asumaan... joka ottaisi vastaan täysihoitolaisia?

Toinen ei heti käsittänyt.

-- Nyt yöksikö? hän kysyi.

-- Ei, ei, selitti Eero, -- oikein vakinaisia asujaimia... koko
talveksi.

-- Koko talveksi?... No en tiedä, jollei Mannilaan otettaisi.

-- Mannila -- missä se on?

Nuorukainen kääntyi kylään päin ja osotti kädellään:

-- Tuo talo tuossa törmällä, jonka pääty-ikkunat ovat pimeinä... Se
päähän se siinä tyhjänä seisoo.

-- Kas, enkö arvannut! huudahti Aarno.

-- Vai niin, vai se talo, sanoi Eero, -- kiitoksia paljon
neuvostanne...

Ja hän heitti vielä kerran nuorukaiseen tutkivan katseen. Silloin
tämä, ikäänkuin rohkaisten itseään, kääntyi Eeron puoleen ja kysyi:

-- Tuota... eikö se ole Eero -- --?

Kaikki hämmästyivät.

-- Kyllä se olen minä, vastasi asianomainen, -- kuinka te minua
tunnette?

-- Enpä erehtynyt! huudahti tuntematon tuttava, kättään tarjoten, --
nyt kai uskallan sinutella. Etkö muista vanhaa koulutoveriasi?

-- Janne Herrmann! Niin, sinähän se olet, vastasi Eero ja puristi
lämpimästi tarjottua kättä. -- Minä tässä myös vaivasin päätäni, kun
huomasin ihan varmaan ennen nähneeni sinua, mutten muistanut nimeä.

-- Eipä ihme. Emmehän luokkatovereita olleetkaan, ja varhainhan minä
erosin koulusta, kun rupesin maanviljelijäksi... Hauska tavata sinua.

-- Samoin, samoin. Kummallinen sattuma... Anna, minä esitän sinut
tovereilleni.

Kummallinen sattuma tämä oli Aarnon ja Tuomonkin mielestä. He
keskustelivat hetken kaikki neljä, ja kun ystävät erosivat Jannesta,
huusi Eero hänelle, kun hän jo oli sillan toisessa päässä: "älä
unhota; käy katsomassa!" ja toisen vastaus kaikui iloisesti! "kyllä,
kyllä".

He lähtivät reippaasti astumaan kylään, ja Tuomo sanoi:

-- Kovin varma sinä olet asiastasi, Eero, koska jo pyysit vieraitakin
tulemaan.

-- Kuinka muuten? Eikö kaikki tähän saakka ole käynyt mainiosti? Eikö
tämä vanhan tuttavan tapaaminen ollut oivallinen enne?

-- Hm...

Tuomoa näkyi kiusaavan epäilyksen henki. Hän kysyi taas hetken
perästä:

-- Mutta kuule, Eero, mitä oikeastaan ajattelet, että täällä
toimittaisimme?

Eero, joka oli tullut erittäin hyvälle tuulelle Jannen tapaamisen
johdosta, naurahti leikillisesti ja huudahti:

-- Voi sinua, Thomas, mikä epäilijä sinä olet!

Mutta samassa hän kävi totiseksi ja lisäsi vakavalla äänenpainolla:

-- Sinä unohdat aatteemme, Tuomo, ja sitä emme saa tehdä... Sitäkö
varten elämme, ettei meillä koskaan mitään vaikeuksia, vastuksia
olisi, ettemme koskaan olisi epätietoisia, ettei meillä koskaan
olisi vapaus valita? Sitäkö varten?... Pois se! Mitä se tekee,
jos tulevaisuutemme tällä hetkellä näyttää hieman synkältä tai
kuinka sanoisin: salatulta, peitetyltä? Onko se mikään rikos?...
Pitäkäämme prinsiippi mielessä: emme tahdo kulkea ihmisten tavallisia
teitä, emme kuulua tähän valtiolliseen yhteiskuntaan, mutta emme
liioin tahdo olla laiskureita, elää toisten armolla! Sehän se nyt
on elämämme ensimäkien perusohje: tahdomme tulla omillamme toimeen,
omalla työllämme!... Eikö niin?

-- Niin, niin, vastasi Tuomo, tuntien ystävänsä uskon ja luottamuksen
olevan vähällä tarttua itseensäkin, -- mutta sittenkin vielä jää
avonaiseksi kysymys, _mitä_ meidän tulee tehdä.

-- Lähin tehtävämme on nyt käydä Mannilassa, huomispäivällä on oma
surunsa.

Tuomo kysyi:

-- Mitä sinä ajattelet, Aarno?

-- Ajattelenpahan vain, että Eeron usko on suuri. Mutta se on oikea.

-- Ja kuulkaa, pojat, sanoi Eero lämpimästi, -- eikö totta? Ken
meistä vain on ensimäinen "ansaitsemaan", hän kyllä auttaa toisia?

-- Niin, niin, tietysti.

Ja rakkauden tunne karkotti epäilykset toistaiseksi Tuomonkin
mielestä.

He olivat joutuneet Mannilan talon kohdalle ja poikkesivat maantieltä
vasemmalle tallin ja aittojen sivutse pihaan. Siinä seisoivat
asuinrakennuksen edessä, katselivat ja tarkastelivat. Valkeaa loisti
kolmesta ikkunasta verannan oikealla puolella; vasen puoli oli pimeä.

-- Tuo on nähtävästi tupa, osotti Aarno valaistua puolta, -- ja
verannan puoleinen ikkuna on kamarin... Ja tuossa tuvan päässä on
porstua ja sisäänkäytävä.

-- Siitä kompuroidaan sisälle, päätti Eero. Heidän ei tarvinnut
kolkuttaa. Aliovi ei vielä ollut lukossa ja tuvan ovessa oli avain.

He seisoivat kaikki kolme väljässä, valoisassa tuvassa.

Katossa paloi lamppu. Takassa, vastapäätä ulko-ovea, loimui iloinen
valkea. Uunin luona hääräili keski-ikäinen vaimoihminen, arvatenkin
emäntä. Siellä oli myös piikatyttö astioita pesemässä. Vasemmalla
istui rahilla renki, kirveenvartta vuollen.

Tuvassa oli hiljaista. Astioitten kolina ja seinäkellon naksutus
yksin puhuivat. Mutta tuvan perässä olevasta kamarista kuului
suljetun oven läpi äänekästä miesten keskustelua.

Nuorten tulijain mielet täyttyivät suloisella, kodikkaalla tunteella.
Eeron päähän pisti ajatus eli tunnelma, jolle hänen täytyi itsekseen
hymyillä. "Mitähän, jos nyt oltaisiin aivan supisuomalaisia.
Käytäisiin tuonne penkille istumaan"; siellä sanattomina, totisina
odotettaisiin, kunnes emäntä kysyy: "mistä kaukaa nämä vieraat ovat?"
ja sitten vastattaisiin, että "tuoltahan ollaan" ja vasta yösydännä
oltaisiin päästy asian alkuun... Ei, sehän olisi savolaista, ja
nyt...!

Kun pojat olivat tervehtineet ja huoneessa-olijat vastattuaan
jäivät kummeksien heitä katsomaan, astui Eero pari askelta edemmäs,
keskelle tupaa, ja lakki kourassa kääntyi emännän puoleen ja lausui
teeskentelemättömästi:

-- Älkää säikähtykö näin myöhäisiä vieraita. Olemme tulleet kävellen
kaupungista ja aiomme palata junassa. Emme siis millään muotoa aio
teitä häiritä. Mutta tahtoisimme tehdä teille kysymyksen. Meillä on
aikomus muuttaa maalle asumaan, päästä johonkin taloon täysihoitoon
(hän mainitsi omansa ja ystäväinsä nimet), ja tuolla sillalla
tullessamme tapasimme Herrmannin Jannen, joka on minulle vanha
tuttu; hän arveli, että tässä Mannilassa ehkä olisi tyhjiä suojia...
Päätimme siis käydä täällä kysymässä.

Emäntä oli suora vartaloinen, puhdaspiirteinen nainen, jonka olento
uhkui rehellisyyttä ja lujuutta. Hän katsoi tarkasti Eeroon suurilla,
harmailla silmillään, kun tämä esitti asiansa, mutta kasvojen
ilmeestä ei voinut päättää, minkä vaikutuksen Eeron puhe häneen teki.
Hän pysyi yhä totisena ja vastasi kuivasti, kallistuen takkavalkeata
korjaamaan:

-- Kyllähän niitä suojia on.

-- No niin, iski tähän Eero, -- sopiihan teidän sitten ottaa vastaan
asujaimia... Kyllä kai teillä näin likellä kaupunkia on kesällä
hyyryläisiä?

-- On niitä ollut.

Emäntä katsoi taas ylös ja jatkoi vähän vilkkaammin:

-- Vai Herrmannin Janneko se tänne neuvoi? Ollaanko vanhojakin
tuttuja?

-- Kouluajoilta. Janne erosi jo viidenneltä luokalta, minä olin
silloin seitsemännellä. En ollut häntä neljään vuoteen nähnyt, mutta
hän tunsi minut kuitenkin nyt, kun tavattiin.

-- Ylioppilaitako herrat ovat? Eero hymyili:

-- Ylioppilaita ollaan.

Tämän tiedon annettua näytti siltä, että emäntä käsitti.

-- Olisiko aikomus jäädä kauvaksikin aikaa asumaan? hän kysyi.

-- Luultavasti kevääseen saakka... tarkotan: kesään saakka.

Emäntä näkyi miettivän.

-- Meillä kun ei ennen ole ollut talvivieraita, hän tuumi, -- jahka
käyn isännältä kysymässä... Herrat on hyvät ja istuu niin kauvan.

Tämän sanottuaan hän poistui kamarin ovesta sisälle. Vilaukselta
näkyi tupakin sauhun täyttämä huone ja savupilvien lomitse kaksi
herttaisesti nauravaa vanhanpuoleista miestä, toinen istuen
sänkysohvalla, toinen kiikkuen keinutuolissa.

Eero kääntyi iloisena ystäväinsä puoleen, tehden heille pienen
merkin. Aarno ja Tuomo lähestyivät, ja kaikki kolme menivät istumaan
rahille kamarin puolelle tupaa. Aarno lyöttäytyi keskusteluun rengin
kanssa, Eero ja Tuomo kuuntelivat. Kauvan heidän ei tarvinnut
odottaa, ennenkuin kamarin ovi taas aukeni ja emäntä astui tupaan.
Hän ei sulkenutkaan ovea jälkeensä, vaan jätti sen selälleen. Kohta
perästä ilmestyi tupaan pieni, laiha, hyväntuulen näköinen ukkovaari,
pitkä piipunvarsi kädessä: nähtävästi isäntä.

Pojat nousivat seisaalle tervehtimään, ja ukko löi kättä jokaiselle,
samalla kun tämä esitti itsensä.

-- Terve, terve, hän puheli, -- eukko tässä mainitsi, että olisi
vähän niinkuin tarkotus ruveta tähän meidän taloon asumaan... Juu,
juu, kyllä minä ymmärrän, on niitä ennenkin asunut meillä lukumiehiä,
vaikkei tämän nykyisen eukon aikana... hän on toinen vaimoni...
Kyllä tänne sopii tulla asumaan. Ja tämä on rauhallinen paikka, ei
tässä häiritä, tässä lukee vaikka silmät ja aivot päästä... juu,
juu... Pane sinä nyt, eukko, tee kiehumaan...

-- Ei millään muotoa, keskeytti Eero kieltävästi, -- me palaamme
kaupunkiin yhdeksän junassa...

-- Passaisi meiltä hevonenkin, niin ei olisi herroilla hätä, sanoi
hyväntahtoinen ukko.

-- Ei, ei se tule kysymykseen, kielsi Eero. -- Ei hevosta eikä
teetä... Te olette liian ystävällisiä.

-- Oikeinko todella? kysyi emäntä.

-- Oikein todella, vastasi Eero, -- me olemme kylliksi kiitolliset
muutenkin.

-- No kuinka vain, arveli isäntä, -- oltaisiin mielellään
kestittykin... Mutta huoneita kai tekee mieli katsella?

Tähän ehdotukseen suostuttiin heti. Emäntä sytytti kynttilän, ja
pojat alkoivat riisua päällysvaatteitaan, mutta emännän kehotuksesta
luopuivat aikeestaan, huoneet kun olivat kylminä.

Emäntä oppaana lähdettiin tarkastusmatkalle. Isäntä jäi vieraansa
luo. Kamarin läpi kuljettaessa kumarrettiin vanhukselle, joka istui
sohvalla ja uteliaana katseli nuoria tulokkaita. Jouduttiin porstuaan
ja pienen etukamarin kautta isoon kulmasaliin ja sen viereiseen
kulmakamariin.

-- Tässä ne nyt olisi, kertoi emäntä ja nosti molemmissa huoneissa
kynttilän korkealle, että ympäristö astuisi näkyviin.

Sisustus oli maalaistapaan. Osaksi huutokaupalla ostetut, osaksi
omatekoiset huonekalut venyivät pitkin seiniä, mutta lattioissa oli
kotikutoiset matot ja salissa keskellä permantoa keinutuoli, niin
että Eero ymmärsi tästä voitavan laittaa hyvinkin kodikkaan kodin,
vaikka vaikutus nyt hämärässä kynttilän valossa oli vähän kolkkoa.

-- Nuo ikkunat ovat joelle päin? hän kysyi.

-- Niin ovat.

-- Eikö tämä ole sangen siistiä? Eero kysyi tovereiltaan. -- Tämä
isompi työhuoneena, pienempi sänkykamarina?

Aarno ja Tuomo myönsivät.

-- No kuulkaa, emäntä, kuinka suuri on taksanne asunnosta, ruuasta
ja... sanalla sanoen: kaikesta yhteensä?

-- Kyllä pitäisi olla kolmekymmentäviisi markkaa kuukaudessa
hengeltä... siihen on sitten luettuna pesukin.

Tämä ei ollut nuorten mielestä paljon, päinvastoin. Hyvällä tuulella
palattiin tarkastukselta isännän kamariin. Isäntä tiedusteli heti
iloisesti, kuinka asia oli päättynyt.

-- Päätetty siten, että muutamme teille asumaan, vastasi Eero samaan
tapaan.

Emäntä sanoi:

-- Koskahan tulisitte?... Tuota...

-- Aivan paikalla... Niin pian kuin teille sopii.

-- Minä aattelen vain, että jos pitäisi huoneita hiukan lämmittää,
ennenkuin ne kelpaavat asuttaviksi... parina päivänä kuka tiesi...

-- Nyt on perjantai. Sanotaanko maanantaina?

-- No maanantaina kyllä sopii.

-- Päätetty siis, että maanantaina muutetaan.

Tämän jälkeen pojat tekivät lähtöä. Emäntä toivotti tervetuloa
takaisin. Isäntä seurasi heitä porstuan oven kynnykselle ja neuvoi
tietä asemalle. Kiirein askelin ystävät poistuivat Mattilan talosta.

-- Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä
olivat toisetkin.

-- Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, -- puhuttiin äsken siitä, mitä meidän
pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion
ryhtyä.

-- No? innostuivat Aarno ja Tuomo.

-- Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka
kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa... Sillä ansaitsen pari,
kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa
kuukaudessa -- ehkä enemmänkin... Sitten rupean kirjottamaan
sanomalehtiin... jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään...
Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen... Tottakai nyt aina
sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!

Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä
tyytymättömyys.

-- Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, -- olen
miettinyt tuota asiaa koko illan.

-- Mitä asiaa?

-- Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin
sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei
oikein eikä kaunista.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin
mahdollisuus ansaita...

-- No mitä pahaa se olisi?

-- Mitä pahaa se olisi!... Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.

-- Totta on, myönsi nyt Aarnokin, -- kyllä kävisi kunniallemme syödä
sinun leipääsi.

-- Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut
aivan vapaalta. -- Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin
kirjottelisitte. Harjottelisitte -- te kun ette ole sitä tehneet yhtä
paljon kuin minä -- ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin
lehtiinkin... Minulla nähkääs on semmoinen ihanne -- tuo vanha
ihanteemme -- että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri
koko Suomen... Sitä odotellen nyt työtä tekisimme...

-- Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. --
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.

-- Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, -- ja nyt on tosi
käsissä... Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun
aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain
vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan
vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.

Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla
oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi,
alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut
siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä
raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.

Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen
yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut
Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa,
ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana
enteenä".

Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui
muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa.
Rolandista hän ei liioin saattanut luopua -- eikä koira hänestä.
Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin,
että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen,
mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut
mitään vastattavaa.

Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui
muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian
tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.

-- Voi, Eero, sanoi täti itkien, -- olisithan sinä saanut kirjottaa
ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun
olla aivan rauhassa.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Eero, -- minäkin nyt ymmärrän paremmin
kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen
kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona.
Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää
päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille
sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta,
että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se
olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.

-- On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, -- hyödyksi se on sinulle,
Eero.




II.


Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta
askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään:
tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän
lisäsi: elämä on kova.

Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi
hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa,
joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän
kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin
oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys
julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen
palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa
ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille
ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen
nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen,
viivanalustan tai artikkelin alapäähän -- näkyivätpä lehdetkin
mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.

Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän
kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen
-- kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.

Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia
työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän
sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se
oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät
ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä
etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen
minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään
ymmärtämään ja ihailemaan.

Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin
Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka
avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan -- maalaisvanhemmiltaan
-- saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta -- isä oli jo ennen
muuttanut manalan majoille -- joutunut pienehkö perintö, josta
hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden
kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen
aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun
heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin
parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri
silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa
valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat
unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää".
Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että
he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se
iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen.
Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja
työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla.
Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti
kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä
ja vapautti heidät työstä -- kun esim. Harry kaupungista tai Janne
kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän
kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli -- tunsihan sitä Eerokin,
mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.

Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä
huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia
siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.

He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja
joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina
töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti
toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:

-- Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän
olisi onnellinen?

Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan
kuullakseen hänen vastauksensa.

-- Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi,
etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: --
niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat
onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen,
siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta
palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi,
et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua
lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi,
et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän
tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.

Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut.
Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli
mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät
toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.

Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:

-- Eero!

Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno
virkkoi:

-- Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.

-- No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.

-- Älä nyt loukkaannu, Eero!

-- Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?

-- Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä
asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä...?

-- Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.

-- Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin
loukkaantuvansa.

-- Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.

-- No, ei mitään, hän sanoi, -- mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa
meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä
kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan
väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee
siitä, että sinä olet nero... Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ
on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on
mistä kirjottaa... Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri
kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä
voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi
totinen...

Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut
loukkaantunut, päinvastoin --.

Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.

-- Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, -- tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!

Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa
vasten.

-- Voi rakkaani, kuiskasi Eero, -- ettet ennen puhunut! Kuinka olet
mahtanut kärsiä... ja ehkä sinäkin, Tuomo?

Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä,
mutta liikutettuna.

-- Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät
heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät
Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle,
suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.

-- Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, -- kylläpä olet
mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen...!

-- Älä sano, nauroi Aarno, -- neronhan sinusta olen tehnyt...

-- Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä
taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa
neroksi?" Mitä vastaat, sano?

-- Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään,
vakuutti Aarno nauraen.

Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän
välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin
viehättävä.

Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen
alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät
aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.

"Ihmiset eivät taidakkaan olla samankykyisiä -- eivät edes ne,
jotka täysin ymmärtävät toinen toisensa, jotka ystävyyden siteillä
ovat toisiinsa kiinnitetyt... Mutta mitä silloin? Silloin he eivät
saatakkaan tehdä samaa elämässä, vaan silloin heidän elämäntehtävänsä
ovat erilaisia.

"Olisikohan siis Aarnon ja Tuomon tehtävä toinen kuin minun?"

Mutta kun Eero asetti kysymyksen sillä lailla, vastasi hänen
sydämensä heti: "ei! Aarnon ja Tuomon tehtävä on palvella totuutta
niinkuin minunkin -- niinkuin oikeastaan kaikkien ihmisten".

Siitä huolimatta hänen järkensä sanoi: "selitä, millä lailla heidän
tulee palvella". Ja kun hän vastasi: "puhtaalla, siveellisellä
elämällä totuuden kunniaksi", niin järki yhä intti: "mutta mitä
tehden?" Ja sitä kysymystä kesti pohtia.

Mutta yhtäkkiä tuli jonkinlainen ratkaisu.

-- Jospa meillä olisi tuo pieni mökkimme! huudahti Aarno eräänä
iltana. -- Olisi niin hauska tehdä työtä pellolla ja niityllä,
metsässä ja puutarhassa...

"Kas siinäpä se on", ajatteli Eero. "Olinhan tuon ihan unohtaa.
Ruumiillinen työ, välittömästi hyödyllinen työ, pellon ja puutarhan
viljelys, puiden hakkuu metsässä, kalassa käynti kesällä -- siinäpä
se on. Siihen kaikki kykenevät, siihen kaikki ihmiset voivat ottaa
osaa."

Ja kun hän tuota tuumaansa pari päivää oli hautonut, rupesi hän siitä
puhumaan ystävilleen.

-- Kyllä sinä sanoit oikein, Aarno, että se mökki meillä pitäisi
oleman -- tai oikeammin se maatilkku. Olen sitä asiaa ajatellut juuri
teidänkin työnne yhteydessä, ja olen huomannut, kuinka välttämätöntä
meille on, että saamme sen maatilkun. Meidän tulee ihan elää sen
toivossa...

Oli iltapäivä, he joivat juuri kahvia salissa, ja Aarno ja Tuomo
innostuivat heti kuuntelemaan.

-- Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene
kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin
on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin
täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen
olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen
työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä
hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä
on jo itsessään totuuden palvelemista... Eikö tämä ole oikein? Ettekö
huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka
pienen?... Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen,
huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi
joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!... Eikö niin,
pojat?

-- Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:

-- Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.

Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat
tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen,
mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat
harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä
"lain", s.o. sotavoiman avulla -- ja elivät toisten työstä...
Kummallista...

-- Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. -- Jahka minä saan kirjani
kirjotetuksi...

-- Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. -- Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin...

Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin
aikoihin.

Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta
vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja
nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon
seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.

Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään
leikillisesti:

-- Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme:
pieni mökki järven rannalla?

-- Vielä, vastasi Aarno oitis, -- miksi sitä kyselet? Hän oli vähän
kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.

-- Muuten vain, sanoi Harry, -- minä ajattelin, että olette ehkä
siihen tuumaan väsyneet.

-- Kuinka niin? kysyi Tuomo. -- Olemme täällä päinvastoin tuumineet,
että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.

-- Minäkö?... Tjaa... vai niin?

Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.

-- Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, -- olemme tässä Eeron kanssa
tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki
tarvitsemme leipää -- leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit
tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata
kuokkisivat, leipää tekisivät...

-- Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. -- Mutta se ei
todista mitään.

Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta
keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän
päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.

Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä
selittää.

-- Ellen käsitä väärin, hän sanoi, -- on siis teidän mielestänne
ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä.
Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti,
syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi
tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman
saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja -- sillä kuka niitä olisi
valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?... Eikö niin?

Hän hymyili kohteliaasti -- niinkuin lapsille -- ja hienopukuinen
afärimies hymyili... ja Harrykin.

-- No no, sanoi Tuomo nuhtelevasti, -- älkäämme menkö
äärimäisyyksiin. Emme ole puhuneet yksinomaan maanviljelyksestä, vaan
ruumiillisesta työstä yleensä. Eivät kaikki ihmiset ole pellolla.
Ruumiillinen työ on monta lajia. Tietysti toiset rakentavat taloja,
valmistavat vaatteita...

-- Hyvä, ryhtyi taas oppinut puhumaan, -- tehdään siis ruumiillista
työtä yleensä...

Hän korjasi rilliensä asennon -- olivat vähällä pudota nenästä -- ja
jatkoi:

-- Tehdään siis ruumiillista työtä. A kuokkii peltoa, B korjaa
saappaita, C neuloo vaatteita, D rakentaa taloja j.n.e., mutta kesken
kaikkea A tulee kipeäksi, hän kylmettyy pellolla. Mitä tehdä? Tärkeä
henkilö makaa sairasvuoteella. Rohtoja! Mistä? Rohtoja ei ole.
Lääkäreitä ei ole. Sivistystä ei ole. Ei ole kirjoja, ei yliopistoa,
ei kulttuuria. Sairas kuolee... Hä? Mitä sanotte?

Ja taas hymyilivät oppinut, afärimies ja Harry.

Eero ei jaksanut kauvemmin olla huoneessa. Harryn käytös koski hänen
sydämeensä kuin puukon iskut. Hän nousi ja lähestyi ovea.

-- Minne Eero menee? kysyi Aarno hätäisesti. Hän oli juuri toivonut
saavansa kuulla tämän vastaväitteitä.

-- Pyydän anteeksi, kuului vastaus, -- älkää antako itseänne häiritä.
Voin vähän pahoin ja lähden hetkeksi ulos raittiiseen ilmaan... Ei se
ole mitään vaarallista...

-- Jaksatko mennä yksin? kysyi Aarno osanottavasti. -- Tulenko
mukaasi?

-- Kiitos, ei sinun tarvitse vaivata itseäsi. Nuori oppinut heitti
pikaisen silmäyksen Eeron kalpeihin kasvoihin.

-- Hyvä, hän sanoi, -- raitis ilma poistaa tuon pahoinvoinnin.

Mutta Harry katsoi Eeroon tutkivasti ja pitkään. Häh ymmärsi ja
punastui, vaan ei puhunut mitään.

Tuomo ei tehnyt huomioita, sillä hän ajatteli vastausta oppineen
puheelle.

Huoneessa olijat keskustelivat pitkän aikaa samasta aineesta,
tulematta varsinaiseen loppupäätökseen. Näytti kuitenkin siltä, kuin
voitto olisi jäänyt oppineen puolelle. Hän oli niin loogillinen
ja terävä, ja muun muassa ystävällisesti varotti Tuomoa ja Aarnoa
kadottamasta itsenäisyyttään.

-- En suinkaan tahdo väittää, että olisitte kokonaan Eeron
vaikutuksen alaisina, mutta olkaa kumminkin varuillanne. Ihminen
joutuu niin helposti toisen johdon alle, ellei hän järkähtämättä pidä
logiikasta kiinni.

Eero ei tätä kuullut, eikä tietysti kukaan hänelle siitä kertonut,
mutta tämän kerran perästä puhuttiin vielä harvemmin ja vielä enemmän
ohimennen mökkituumasta.

Jopa Aarno kerran kevättalvella arveli:

-- Ei siitä taida tulla mitään, siitä meidän mökistämme.

-- Kuinka niin? Eero kysyi.

-- No muuten vain, kuului vastaus.

Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää
epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:

-- Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään,
kyllä elämä lähestyy.

Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti
toivoneetkaan sitä elämää.

Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.




III.


Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana
mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma
oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa
ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää
toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.

Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa
ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän
talven pitkään oli tekeillyt.

Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa
edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli
paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat
onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen
aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen
olisi työn tehnyt.

Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti
panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta
asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa
kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja
sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys
oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku
hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun
ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia
loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta?
tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö
huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä
ikuista, jota _sinä_ tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi:
heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus -- mistä lie tullutkaan
-- voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää
tekemän... Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän
ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa
jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja
vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä
hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi,
ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa
ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa
tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli,
"ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja
vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen
määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi
hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin.
"Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy
menestyä... Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli
kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin
tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.

Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen
vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille
vähän selkoa hommistaan. -- No ei se muuten pahaa tee. Auttaa
kunnianhimo eteenpäin maailmassa.

Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on
salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille
urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän
kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä.
Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma
askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.

Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta
vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä,
minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka
samalla on ihmisen tosi onni.

Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että
useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat
ja tekivät -- mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko
elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun
ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei
ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi
hyvin.

Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin
kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi
itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja
elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta
luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen
kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi
intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden
ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän
elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä
välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet
pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan --
ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan.
Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin.
Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi
minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen
personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.

Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään:
onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on?
ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat
ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti
maailmassa!

"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset.
Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen
elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku
personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa,
että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa -- kun sitä vastoin totuus
on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme
on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän
käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat
tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi
itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies
se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan
mieluummin kärsii totuuden puolesta".

Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa
hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua
j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa
häikäisevän korkeat -- niinkuin nuorukaisen ovat --, mutta
nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli
kirjotettu. Sen tunsi Eero itse...

Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili
kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on
viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin
paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta
samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa,
hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun
tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi
työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia
tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta
ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron
vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän
samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti,
että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään
erikoisempaa ollut syntynyt.

"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä
kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa.
Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä
minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee
mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi...
Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi --
ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin
olemme kuvitelleet... Mökissä asuisimme järven rannalla, ja
venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se
olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa,
milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis
veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina
pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni
tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin
kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta
elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina
puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta
perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta -- ei pojilla hätää
olisi! Koulua pidettäisiin -- ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella
niin paljon kuin ikinä haluttaa... Semmoista se elämä piti oleman,
vaan eipä semmoiseksi muodostunut... Täällä me ollaan kuin linnut
häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja
kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota,
mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa
ulko-ilmassa eikä --..." Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan
huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin
tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:

"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että
noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan
toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on
vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä
tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani
jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus
tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta
ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun
hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan
totuutta."

Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi
vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan,
vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo
mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron
täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.

-- Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului
Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja
harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon
käsiksi ja kirkasi: -- minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että
painippa vähän kanssani!

-- Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni,
-- varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin
pistän!

-- Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan,
vaikka pienempi olikin.

Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja
Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään,
sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti.
Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja
iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan
voittamatta, huudahti Eero:

-- Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta
on ihan henki menossa...

Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:

-- Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!

Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:

-- Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.

-- Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.

-- Saatpa nähdä... No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta
värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:

-- Kirjani on nyt valmistunut.

-- Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: -- siksipä
oletkin niin haltioissasi!

-- Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden
kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen
kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.

Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin.
Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon,
mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.

"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja
selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään
"Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät
alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä",
joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.

Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat
olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi
luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.

-- Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat
ovat? kysyi Tuomo vihdoin.

-- Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. -- Voithan sinä
puhua.

-- En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.

-- No olkoon menneeksi.

He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla
vähän epävarmana.

-- Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, -- olemme lukeneet kirjasi ensimäisen
osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme
johtui.

Eero kuunteli tarkkaavasta.

-- Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, -- ja opiskelevaa
nuorisoa -- no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua
ajatuksesi --, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon
yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka
sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki
kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin
tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?

Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli
paljon muuta mielessä.

Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella
äänellä:

-- Entä sinä, Tuomo?

Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:

-- Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan... Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:

-- Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero
muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty
päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä
johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa
ihmiselle vanhan sijaan.

Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai
sanotuksi:

-- Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!

"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän
alotti:

-- Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi --
mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä
elämässä, aiot kirjailijaksi -- olet jo kirjailija! Mutta ajattele
esimerkiksi Tuomoa ja minua... Tuo mökkituuma minua jo melkein
inhottaa...

Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään,
kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi
ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan
lasiin.

Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin
moittivaa.

-- Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, -- mitä
sinä noin äkkiä... ihan minäkin pelästyin...

Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi --
hänkin hiljaisella äänellä:

-- Vaikkapa olisinkin... oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin
tähän elämään...

-- No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin
mietteisiinsä vaipuneina.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät
huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.

-- Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun
murtamalla äänellä. -- Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus
valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte;
luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä,
ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme... Ja
nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä
minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte
langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on
eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä
mitään muuta!

Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

-- Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!... No jos
ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä
itsemurhan...

Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe
suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi
puhettaan.

-- Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja
tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita --
en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren -- ja suren koko
sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä -- että kaikki
ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa
alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä
nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka
puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten
viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja
jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja
voimansa koneelliseen lukemiseen... Oh, olisihan teidän pitänyt tämä
tietämän... Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että
minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen
ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla
on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi
-- mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan
jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi
tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes
jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen... Ja miksei se
tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa?
Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi
maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee... Mutta emmekö me, joissa tuo
halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme
sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella
ja voittaa -- taikka taistella ja kuolla?

-- Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän
äkkiä omituisen hellästi.

Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat
liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta
heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron
sielunelämän välillä.

Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti
porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos
kävelemään.

Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät
tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.

Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on
mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä,
ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka
minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?... Heitä rakastin
kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä
oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen
kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan..."

"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me
emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois
sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin
olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni,
tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja
järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää,
minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin
sanonut..."

Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.

"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun
haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen
-- sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'

"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja
minä rukoilen teille kaikkea menestystä... Mutta voi, että te ette
koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen
vanhaan, iankaikkiseen...

"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista... ja
ihmisistä on maailmassa puute.

"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään
ainoata sielua...

"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi
oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?

"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia
saan?

"Mutta minun täytyy jaksaa."

Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki
tuntui kovalta.




IV.


Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä
oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja
tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi
kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua,
täyttäen mielen kaiholla.

Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen
Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän
laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän
enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat
laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui,
huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.

-- Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, --
sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena...
Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?

Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön
takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien
nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.

-- Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero,
pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen
syleilystä. -- Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua
koskaan jätä, vaikka minne menisin.

Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron
mieli tuntui vähän kevenevän.

Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa
Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä.
Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus
antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että
siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla
vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut
valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno
ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen
tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä
vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he
sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen
Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri
viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin,
tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä
ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei
oikein sitä käsittänyt.

Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut
niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli
hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon
toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta
ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen
tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.

Kun Eero silloin -- kuukausi sitten -- nousi liikkeen konttoriin
vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä
iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi
kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei
ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski
hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin
oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja
kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen
puoleensa Eero kääntyi kysyen:

-- Saisikohan puhutella johtajaa?

-- Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi
ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla
ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.

Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli
siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin
askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen.
Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja
keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui
kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei
ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:

-- Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota
liikkeellenne kustannettavaksi...

-- Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi
kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. -- Onko se kertomus?

-- Ei ole kuin essay... kuinka sanoisin, filosofinen essay...

-- Yhy. Herra on hyvä ja istuu.

Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi
käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.

-- Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?

Eero hätkähti. "Jokohan se aikoo sen ottaa?"

-- No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin
ymmärrätte...

-- Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en
vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus
on valmistettava -- siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa
ehtisi.

Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen
oli Eeron ääni, kun hän lausui:

-- Niin, niin tiettävästi... Koska luulette, että minä voin saada
tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?

-- Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.

Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla
kävelemässä -- ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi
hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa
ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" -- kuuluiko "kirjallisuuteen"
ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se... Miksi hän olikaan mitään
kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen
ajatuksiaan... Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen
rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin
mitä vain... Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon
kynsistä ja paeta, paeta, paeta...

Mutta Eero ei juossut takaisin...

Perästäpäin häntä nauratti oma tavaton kömpelyytensä ja
hätääntymisensä. Olihan kaikki käynyt aivan luonnollisesti. Kirja oli
otettu tarkastettavaksi ja parin viikon päästä tulisi vastaus.

Vaan ei tullutkaan silloin vielä vastausta. Eero kävi
tiedustelemassa, ja johtaja anteeksi pyytäen kysyi, eivätkö saisi
pitää käsikirjotusta kaksi viikkoa vielä. Lupasi sitten kirjallisesti
ilmottaa. Eeron tietysti oli myöntyminen, vaikka alakuloisella
mielellä, kun odotuksen tuskallinen aika yhä pitkittyi.

Tämä oli se toinen huoli, joka painoi Eeron mieltä. Maantiellä
kävellessään hän nyt ajatteli kaikkea tätä ja hänen elämänsä tuntui
sangen synkältä. Kirjan kohtalo tosiaan ei ollut ratkaistu, mutta
Eeron sydämen täytti paha aavistus, jota hän ei sieltä voinut
karkottaa. Aarno ja Tuomo olivat kaupungissa, ja Eero oli puoleksi
lupautunut hänkin sinne, koska Harryn tänä iltana piti valkolakkinsa
saaman, mutta Eero oli kuitenkin kahden vaiheilla, lähtisikö
ollenkaan, kun ei häntä minnekkään haluttanut.

Lähestyessään Mannilan taloa, hän näki Rolandin äkkiä syöksähtävän
aitaan nojaavan miehen luo, joka kallistui koiraa hyväilemään, ja
vähän tirkistettyään Eerokin tunsi vieraan. "Jannehan se on!" Ja taas
tuntui sydän kevenevän. Tervehdittiin tuttavallisesti ja Eero kysäisi:

-- Missä olet ollutkaan? Luulin sinun jo sairastuneen, kun et
viikkokauteen ole käynyt meillä?

-- Olisi minulla vähän asiaa, jos sopii...

Nyt vasta Eero havaitsikin, että toinen oli ylen synkän ja kalpean
näköinen.

-- Kyllä, kyllä, Eero kohta vastasi palvelevasti.

-- Mennään sisälle, siellä ollaan rauhassa.

"Nyt minun siis ei tarvinnut lähteä kaupunkiin", hän ajatteli
itsekseen, ja se ajatus oli hänelle mieluinen.

Heidän astuessaan pihan poikki, Eero tarkasteli sivulta Jannen
puhtaita ja tahdon lujuutta osottavia kasvonpiirteitä, joiden
tavallisesti niin iloinen ja punakka ulkomuoto oli vaihtunut
kärsimyksen kalpeaan ilmeeseen, ja urkkien itseltään ihmetellen tämän
muutoksen syytä, hän samalla muisti nuoren pojan koko elämäntarun.

Jannelle Eero omisti ihailun sekaisen rakkauden, sentähden että tämä
niin varmasti tiesi ja tunsi mitä tahtoi ja sentähden että hänen
tahtonsa oli kohdistunut luonnolliseen hyvään. Hänen vanhempansa,
jotka kuuluivat sivistyneeseen säätyyn, omistivat maakartanon
täällä likitienoilla ja olisivat antaneet pojalleenkin sivistyneen
kasvatuksen, ellei tämä äkkiä olisi katkaissut kaikki heidän
tuumansa. Hän kävi jo kaupungissa koulua -- siellä tutustuivatkin
Eero ja hän, vaikka Janne oli alemmalla luokalla --, kun hän erään
kevätlukukauden päätyttyä viidennellätoista ollessaan lähti koulusta
suoraa päätä kotiin ja sanoi vanhemmilleen:

-- En jalkaanikaan enää kouluun pistä. Minä rupean maanviljelijäksi!

Huono oppimaan Janne ei ollenkaan ollut, mutta hyvin vallaton ja
itsepäinen. Hämmästyneet vanhemmat koettivat syksyllä kurilla ja
rangaistuksella saada poikaa taipumaan, mutta tämä intti yhä vain
vastaan:

-- Jos panette minut kouluun takaisin, minä karkaan. Ja jollen saa
kotona työtä tehdä, lähden muuanne leipäni ansaitsemaan.

Janne ei ollut ainoa poika, vaan viimeinen isosta lapsilaumasta,
ja vanhemmat tuumivat keskenään, että "on ahkera työmies parempi
kuin laiska herra ja voihan Janne joskus maailmassa ottaa kartanon
haltuunsa ja lunastaa siskonsa ja veljensä, kun ei hänestä
kumminkaan ole lukijaksi", ja niin muodoin hekin tyytyivät kauppaan,
vastenmielisesti tosin, ja Janne tuli renkipojaksi isänsä kartanoon.

Suurimmalla rakkaudella ja palvelevaisuudella hän palkitsi
vanhempainsa hyvyyden, ja kun isä kuoli, tuli Jannesta oikein äidin
tuki ja turva. Vanhemmat veljet olivat jo maailmalla, siskoista yksi
oli naimisissa ja kaksi nuorempaa kotona, mutta Janne ottikin talon
ohjakset käteensä ja kävi johtamassa miesten töitä isävainajansa
vanhaan tapaan. Janne oli silloin seitsemäntoista vuotias, tanakka ja
harteva nuorukainen ja niinä kahtena vuotena, jotka isän kuolemasta
olivat kuluneet, ei kenenkään ollut tarvinnut moittia nuoren isännän
komentoa.

Kun Jannen ja Eeron vanha toveruus uudistui, kiintyivät nuorukaiset
pian toisiinsa lämpimin tuntein, tekipä Janne Eerosta oikein
ystävänsä ja uskottunsa.

Heillä olikin yhteisenä salaisuutena Jannen rakkausliitto ja
salakihlaus erään torpan tytön kanssa, joka kylässä palveli piikana.
Se oli kaikessa yksinkertaisuudessaan originelli tarina. Leena ja
hän olivat lapsuuden ystäviä ja leikkitovereita, Leenan isä kun oli
kartanon torpparina, ja paljon suloisia muistoja heillä oli menneiltä
ajoilta. Janne kävi viidettätoista, kun hän ollen pääsiäisluvan
aikana koulusta kotona -- eräänä päivänä läksi torpan Leenan luokse,
joka oli häntä vuotta nuorempi, ja sanoi:

-- Jahka tulet isoksi, Leena, minä nain sinut.

Leena nauramaan:

-- Etpä vainen.

-- Nainpas. Lyödäänkö vetoa?

-- Mutta minä sanon, ettet!... en minä sinua ota, en ota, vaikka mikä
olisi...

-- Otatpa, kun oikein tulen kosimaan.

-- Enkä ota, älä luulekkaan.

Kun kiistaa kesti, Janne nolostui.

-- Etkö minusta huolikkaan, Leena? hän kysyi paljon nöyremmällä
äänellä.

-- En, vastasi tyttö, kääntäen kasvonsa pois.

-- Mikset, sano, mikset?

Pieni pään nykäys ja puoleksi arka, puoleksi ylpeä katse.

-- Siksi, kun olet herra.

-- Onkos se sitten mitään pahaa? Kun tulet minun rouvakseni, saat
istua sohvalla ja käydä silkissä.

-- Mutta minäpä en huolikkaan. Minä tahdon tehdä työtä ja auttaa
äitiä. Ja minä en mene herralle.

-- Mikset herralle?

-- Siksi...

-- No?

-- Siksi kun ne ovat ylpeitä ja juovat.

Janne hämmästyi niin, ettei hetkeksi saanut sanaakaan suustaan.

-- En minä juo, hän vihdoin sopersi.

-- Et vielä, mutta sitten, vastasi tuo viisas ja itsepäinen kaunotar.

-- Eihän isänikään juo...

Tuima katse.

-- Älä valehtele. Ryyppää se välistä. Ja kaikki kaupungin herrat
juovat.

-- Olenko minä mikään kaupungin herra?

-- Olet.

Vaitiolon jälkeen Janne kysyi:

-- Ottaisitko minut, jollen olisi herra?

Tyttö ei vastannut, nauroi vain heleästi ja pakeni täyttä kiirettä.

Janne kääntyi kotiinpäin mietteissään. Hän mietti paljonkin, mietti
vielä koulupenkilläkin istuessaan, ja kun lukukausi oli loppunut --
oli hänenkin koulunkäyntinsä loppunut.

Pari vuotta kului, eivätkä Janne ja Leena paljon toisiaan
nähneetkään. Mutta Jannen isän kuoltua he solmivat liiton keskenään,
ja vaikka tyttö vielä oli vastahakoinen, Janne kun muka sittenkin oli
herra, vei voiton kumminkin molempain sydämiin juurtunut rakkaus.
Liittonsa olivat päättäneet pitää salassa, kunnes Janne tulisi
täysi-ikäiseksi. Eero vain Jannen ainoana ystävänä oli siihen vihitty.

Tämä kaikki muistui vilaukselta Eeron mieleen, kun he astuivat
pihamaan poikki ja verannan kautta sisälle huoneisiin, ja hän
ihmetteli, mikä onnettomuus nyt oli tehnyt Jannen ilosta lopun.

Tuskin olivat ehtineet Eeron kamariin, kun Janne kääntyi ja puhkesi
sanomaan Eerolle, joka sulki oven jälkeensä:

-- Voi Eero, nyt on kaikki kadotettu, nyt on onneni mennyt, mitä minä
enää maailmassa teen! Kahteen yöhön en ole silmiäni ummistanut.

Tämä oli lausuttu niin surkealla äänellä ja niin voimakkaalla
tunteella, että vavistus kävi Eeron ruumiin läpi ja hänkin kalpeni.

-- No, mikä nyt on?

-- Oi sinä et voi käsittää, kuinka häntä rakastan, minä en saata elää
ilman häntä -- ja nyt hän on minut hylännyt, ja minä olen itse syyssä.

Ja nuoren pojan silmät kiilsivät kyynelistä kosteina ja hän väänteli
käsiään tuskasta.

-- Rauhotu, Janne, pyysi Eero hellästi, vaikka hänen sydämensä oli
pakahtua, -- käyhän istumaan ja kerro, kerro, kuinka asian laita on.

-- En minä voi istua, polttaa niin rinnassa, sanoi nuorukainen,
kävellen edes takaisin permannolla. -- Kuule nyt, mitä on tapahtunut.
En ole sinullekaan kertonut, että pari viikkoa sitten jouduin
huonoon seuraan -- no, en syytä ketään, oma syynihän se oli --,
juotiin väkeviä ja minä päihdyin, päihdyin aika lailla. Oh, kuinka
aamulla häpesin ja kuinka sairas olin! Vannoin pyhästi itselleni,
etten koskaan enää maistaisi tippaakaan. Häpeästä en kehdannut puhua
mitään Leenalle enkä sinulle. Mutta voi pahuus! lienenkö juopuneena
kerskaillut suhteestani Leenaan tai liekö nähty hänen valokuvansa,
joka minulla aina on povitaskussani -- joku pahanilkinen ihminen
on ilmottanut salaisuuteni Leenan vanhemmille, maalannut jutun
murhanmustaksi, panetellut minua ja sanonut minua juopoksi. Niin
ainakin Leena itkien mulle kertoi toissa-iltana ja sanoi, että
vanhempansa olivat aivan epätoivoissaan, isäkin oli sanonut, että
minun pitäisi paremmin tietää kuin viekotella köyhää tyttöä... Oi
voi, Eero, ja Leena oli myös aivan menehtymäisillään, kun minä olin
juonut enkä tunnustanut hänelle, ja hän sanoi, että on paras, että
eroamme toisistamme... Leena sen sanoi.

Janne oli seisahtunut Eeron eteen ja lausui viimeiset sanansa
omituisella äänen painolla, aivan kuin olisi itseltään epäillen
kysynyt, oliko se mahdollista, ja hän lisäsi samaan tapaan:

-- Kuinka tuo minuun koski ja kuinka olen tuntenut itseni
viheliäiseksi ja huonoksi. Olen rukoillut Jumalaa, olen paastonut
ja valvonut, ja sen minä vain tiedän, että jollen Leenaa saa, olen
mennyt mies. Silloin en voi tänne jäädä, renttu minusta tulee,
merelle menen tai Amerikkaan tai minne vain... Eikä tässä ole mikään
apuna.

Eero, joka oli säikähtynyt pahemmin kuin tahtoi itsellensä
myöntääkään, oli vähän aikaa ääneti, miettien sinne tänne, ennenkuin
viimein osasi puhua:

-- Älä nyt noin, Janne... eihän hukka niin pian peri, totta tämä on
autettavissa. Ethän sinä, Janne, ennen ole juopotellut?

-- Ensimäinen kerta se oli, jolloin päihdyin. Mutta tunnustaa minun
täytyy, että joskus olen ryypyn ottanut.

Eero loi ystäväänsä nuhtelevan katseen ja virkkoi:

-- Ai ai, Janne, siinä olet tehnyt väärin, kun tiesit kumminkin,
ettei Leena siitä pitänyt.

-- Niin niin, väärin olen tehnyt, sen minä nyt ymmärrän. Mutta voi,
ei se sillä parane, en minä sillä häntä takaisin saa, ja minä en
jaksa elää ilman häntä. Hän on niin kaunis, niin kaunis.

-- Kuules, Janne!

-- Mitä?

Eero oli äkkiä keksinyt pelastuskeinon, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Minäpä tiedänkin, mitä sinun pitää tekemän!

Hän ryntäsi ylös ja tarttui syliksi ällistynyttä Jannea.

-- Oi Eero, jos voisit minua auttaa! kuiskasi toinen melkein
nyyhkyttäen, mutta toivon säde välähti hänenkin silmissään.

-- Sano, Janne, oletko varma Leenan rakkaudesta? Tiedätkö aivan
varmaan, että hän sinua lempii?

-- Tiedän, vastasi Janne ja katsoi Eeroa ihmetellen silmiin.

-- Tiedät siis, että hänen puheensa teidän erostanne ei lähtenyt
sydämestä?

-- Sen ainakin uskon, sillä kuinka... en, en, en minä tiedä.

-- Mutta onhan hän vannonut sinulle uskollisuutta?

-- On.

-- No kuule nyt tuumani, sanoi Eero, istuutuen taas sängynreunalle,
ja veti Jannen viereensä istumaan. -- Minä tiedän, että sinun
aikomuksesi ovat aivan rehelliset. Leena on köyhä ja toiseen
säätyluokkaan kuuluva kuin sinä, mutta ottaisit sinä hänet kumminkin
vaimoksesi, eikö niin?

-- Vielä kysyt! Enhän ole minäkään mikään sivistynyt -- ja mitä
rakkauteen tulee! Perintömme ei ole iso ja perijää on monta. En
edes tahtoisi kartanon pitää, vaikka se on kotini, paremmin tulisin
toimeen pienellä tilalla.

-- No niin, asia on siis selvä. Etkö nyt itse huomaa, mitä sinun on
tekeminen?

-- En.

-- Leenan kunniaa on loukattu ja hänen vanhempansa...

-- Aah!

-- Niin juuri, sinun pitää mennä torppaan ja pyytää tytär omaksesi.

-- Mutta kun en vielä ole mynti! Äitini...

-- Luuletko hänen panevan vastaan?

-- Luulen.

-- Ei auta. Sinä puhut äidillesikin... Ja kyllä hän suostuu, kun koko
historian kerrot... Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan
vanhempain kanssa.

Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna.
Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei
tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.

Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja
virkkoi päättävästi:

-- Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan
tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.

-- Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.

-- Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?

-- Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.

-- Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.

-- Mitä? puhemiehenä?

-- Niin, tiedäthän sinä, mikä se on, ja minä tahdon, että asia
tapahtuu kansan tapaan. Etkö suostu?

Eero oli lentänyt tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja tuo ehdotus tuntui
hänestä ensin ylen vastenmieliseltä.

-- Etkö suostu? toisti Janne, ja hänen äänensä ilmaisi jo pettymystä.
-- Mistä sitten saan puhemiehen?

Yht'äkkiä Eeroa nauratti. Mikä lie tullut, mutta tällä surullisella
jutulla oli koomillinenkin puolensa. Hän kuitenkin pidätti naurunsa,
melkein suuttuneena omaan kunnioittamattomuuteensa, ja sanoi
lämpimästi:

-- Kyllä suostun.

-- Hyvä, virkkoi Janne tyytyväisenä ja oikasihe suoraksi. --
Lähdetään sitten menemään.

-- Nyt samallako?

-- Tottakai, eihän tuo viipymisestä parane. Nyt on muuten paras aika,
kun on pyhäaatto.

-- No, kuinka tahdot, sanoi Eero, nielaisten viimeisen
vastahakoisuutensa.

Ja sitten pojat lähtivät. Roland, jonka olisi tehnyt mieli mennä
mukaan, käskettiin jäämään kotiin, ja hyvin kasvatettu koira totteli
nöyrästi.

Matkalla torppaan Eero kysyi Jannelta, eikö hänellä ollut aavistusta,
kuka se oli Leenan vanhemmille kannellut ja juonitellut, sillä eihän
kukaan ilman mitään --

-- Ei suinkaan, keskeytti Janne, -- enhän minä varmasti tiedä, kuka
vihamieheni on, ellei se lie Aapolan Kalle. Juovuspäissäni jouduin
riitaan hänen kanssaan, kun hän kehui Leenaa morsiamekseen. Kalle
muuten kuulemma on Leenaa kosinutkin ja saanut rukkaset. En minä
muista mitään puhuneeni omista asioistani, mutta ehkä se Kalle arvasi
oikean laidan, ehkä on jäljestäpäin meitä vakoillut. Hän jos sitten
lie jollain ämmällä juorua juoksutellut...

-- Kylläkai se niin on, kylläkai, arveli Eero ja ihmetteli itsekseen,
että rakkausjutussa aina piti olla mustasukkaisuus mukana.

Ilta oli jo myöhäinen, kun Eero palasi kotiin kosioretkeltään Jannen
kanssa. Kaikki oli käynyt hyvin. Miten olikaan, Eero innostui
puhemiesvirkaansa, kertoi Leenan ja Jannen rakkausjutun alusta alkaen
ja sai kunnon vanhukset heltymään, niin että vielä itkivätkin;
ukko puristi vahvasti kädestä ja eukko tarttui oikein syliksi
nuorta isäntäänsä, jota ennenkin olivat kunnioittaneet. Janne oli
seitsemännessä taivaassa sulasta onnesta ja virkkoi auttajalleen
heidän poistuttuaan torpasta:

-- Voi jos osaisin puhua niinkuin sinä! Saathan kivetkin heltymään...
Jos sinäkin äidilleni puhuisit...

Mutta se tietysti ei käynyt laatuun.

Kylään tullessa Janne erosi Eerosta ja lähti Leenaa tapaamaan.

Koko tämä kohtaus oli vaikuttanut Eeroon virkistävästi. Ajatukset
olivat hetkeksi vapautuneet omista huolistaan ja murheistaan, sydän
iloitsi, että oli saanut olla avuksi, ja monta uutta havaintoa oli
mieli tehnyt. Istuessaan kevät-illan haaveellisessa hämärässä matalan
torpan pyhää varten erittäin siivotussa kamarissa ja keskustellessaan
noitten kokeneitten ja kunniallisten ihmisten kanssa rupesi Eerosta
tuntumaan, aivan kuin hän jostakin oven raosta olisi saanut kurkistaa
outoon, uuteen, ihanaan maailmaan. Avautui näköaloja, joista hänellä
ei ennen ollut aavistustakaan, monet arvotukset kävivät äkkiä päivän
selviksi, mutta haihtuivat taas, ja Jannesta erottuaan hän koetti
muistella vanhusten sanoja ja omia mielialojaan, saadakseen selvyyttä
ajatuksiinsa ja havaintonsa jonkinmoiseen järjestykseen.

Tultuaan kotiin hän istui pöytänsä ääreen ja kirjotti päiväkirjaansa:

"23. V. Oudon kokemuksen olen tänä iltana tehnyt. Uskallanko
siitä vetää johtopäätöksiä? Silloin torpan ukko on ollut minulla
ensimäisenä opettajanani sitten kuin koulun päätin. Mutta mikä
opettaja! Sydämensä suoraa kieltä vain puhui ilman minkäänmoisia
'pedagogisia' tarkotuksia. Ja mikä opetus! Ei se sanojen paljoudessa
ilmennyt, vaan niiden ytimekkäisyydessä; eikä niiden kirjavankoreassa
muodossa, vaan henkevässä sisällyksessä. Eikä ainoastaan sanoissa,
vaan katseessa, liikkeissä, äänenpainossa! Ne ovat rikkaita ihmisiä
ne, joilla on semmoinen sielunelämä.

"Ja nyt on johtopäätökseni kysymyksenä esitettynä: onko koko kansa,
koko n.k. sivistymätön luokka tämmöistä? Näinkö viisashenkistä,
ylevämielistä, teräväjärkistä?

"Luulin ennen, että meidän sivistyneiden pitäisi heitä opettaa,
kasvattaa, neuvoa. Mutta heillähän onkin ihan toinen maailmankatsomus
kuin meillä sivistyneillä! Tai oikeammin: ei toisenlainen,
mutta se heillä on jo tiettynä, toteutettuna, koettuna, mikä
sivistyneille jonkinmoisena ihanteena väikkyy. Ja minun yksityiselle
maailmankatsomukselleni se on mitä likintä sukua!

"Eiväthän he vähääkään epäile elämän siveellistä pohjasäveltä, ihmisen
korkeata tehtävää ja hänen velvollisuuttaan luopua itsekkäistä
pyyteistään ja alhaisista himoistaan! Niin, mitä heidän oma elämänsä
onkaan muuta kuin yksinkertaista velvollisuuksien täyttämistä
aamusta iltaan hamaan kuolemaan saakka. Ja mikä vaatimattomuus, mikä
alistuminen Jumalan tahdon alle, mikä rauha ja tyytyväisyys.

"Sivistyneitä he pitävät melkein kuin toisena sukuna. Ennestään
tiedän, että kansa on kunnioittavainen ja nöyrä ylempää luokkaa
kohtaan -- jos välistä sen omituisuuksille nauraakin -- mutten ole
ennen hoksannut, että syvällä kansan mielessä piilee jonkinlainen
epäilys herroja kohtaan, jonkinlainen arkuus -- semmoinen tunne,
joka herää, kun pitää astua kevätjäälle eikä tiedä, kestääkö tuo
enää. On aivan kuin me sivistyneet olisimme lapsia, jotka olemme
eksyneet äitimme, kansan helmasta ja joita äiti pelonalaisena, mutta
kaipauksella odottaa palaavan takaisin -- -- --

"Niin, jos johtopäätökseni tämän illan kokemuksista pitää paikkansa."

Eero laski kynän kädestään ja nousi. Hän käveli toiseen huoneeseen,
Aarnon ja Tuomon saliin, ja ohjasi askelensa ikkunan luo, jonne häntä
vastustamattomasti veti mustain tuomen oksain välitse kuultava,
heleänhohtava luoteinen taivaanranta. Tuolla ulkona uinaili luonto
kevätkesäistä untaan. Kukkiva tuomi aivan lasin takana ja kuusen
istukkaat alempana törmän laidalla seisoivat liikkumatta ja
äänettöminä ja katselivat puolihorroksissa jalkojensa juurella hiljaa
juoksevaa jokea, joka väsymättömässä kulussaan luikerteli niittyjen
välitse ja katosi näkyvistä metsäisen niemen taa.

Rauhan tunne tuuditti nyt Eeronkin mielen kevätyöllisiin
haaveiluihin. Ne tulivat etsimättä kuin haimion siivillä, kun
hän avasi akkunan ja imi itseensä leyhkäilevää tuomentuoksua. Ne
kertoivat jostain kaukaisesta onnesta, jostain salaperäisestä
rauhasta, joka kerran tulee ja nostaa sielun korkealle yli maailman
murheiden, yli elämän eksymysten, ja ne kuiskailivat jostain
äärettömästä rakkaudesta ja voimasta, joka elää syvällä tämän
jumalallisen luonnon sydämessä ja jonka helmaan ihminenkin voi
kallistaa päätänsä. Mitä siitä, ne sanoivat Eerolle aivan korvin
kuuluvasti, mitä siitä, jos ystäväsi sinusta luopuvat, jos ei
yksikään ymmärrä sinun aikeitasi, sinun tarkotuksiasi, olet elävä
ihminen kumminkin, maailmaan lähetetty kuin kaikki muut -- heitä sinä
huolesi ja ole kuin yksi näistä pienimmistä, ilomielinen, nöyrä,
vaatimaton, ja katso, kansa on sinut ymmärtävä, kansa on tuleva
ystäväksesi, ja se suuri, sanomaton voima on rintasi täyttävä.

Ja Eero ihmetteli näitä unelmia ja katseli kauvan yhä vaalenevaa
taivaanrantaa.




V.


Kynttilä paloi kirjotuspöydällä. Eero istui lukemassa, odotellen
Aarnoa ja Tuomoa, jotka kumma kyllä eivät vielä olleet saapuneet
kotiin kaupunginmatkalta, vaikka heidän jo senkin seitsemän kertaa
olisi pitänyt ehtiä hurrata Harryn valkolakille...

Eeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten,
kun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä
ei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria,
jonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin
tyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa
paperille.

Kuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti
ajatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli
vielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin
muihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja,
että elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno,
mutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä
oli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa
uskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että
se sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät
sittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel
vieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä
tänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa
ja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta
hakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä
eri riville nimet "Aarnolle Eero", -- saman vihkosen, johon hän sinä
yönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt
kynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:

    'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.

    Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan
    sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani,
    kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina
    haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan,
    kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen
    lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

    On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen
    se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla
    tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta
    koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee
    sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä.
    Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta,
    unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna
    kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden
    luikutettaviksi.

    En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani:
    olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin
    puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon
    taistelussa voittamaan tai kuolemaan!...

    Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella
    ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä
    rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit,
    halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin
    ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka
    tulivat ystäviksi.

    Muistatko?

    Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien
    seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta,
    ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein
    minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin
    leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän
    seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan
    peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran.
    Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet
    lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä
    sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta
    äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että
    minä vähän epävarmana tervehdin -- kuten muuten maalla on tapana
    -- ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut
    tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:

    -- Kuka tuo olikaan?

    -- Niemelän Aarnohan se oli, vastasi renkipoika.

    -- Missä hän asuu?

    -- Niemelässähän tuo asuu tuolla järven rannalla.

    -- No, mitä hän toimittaa?

    -- Jaa Aarnoko?

    -- Aarno, niin.

    -- Mitä toimittanee. Talvella käypi koulua kaupungissa, tiedämmä.
    Kesällä laiskottelee.

    Naurahdin tuolle selonteolle. Älä sinäkään pahastu, että
    semmoinen kuva sinusta annettiin. Olisi tehnyt mieli minun kysyä
    enemmänkin, mutta kumppanini kuivat vastaukset ja jonkinmoinen
    ujous pidättivät jatkamasta. Tiesinhän muuten tarpeeksikin.

    Ryhdyimme jälleen työhön.

    Kolme viikkoa sitten kului, ennenkuin meidät esitettiin
    toisillemme. Minä olin jo ehtinyt sinut unohtaa. Sinulla oli
    nyt toiset vaatteet yllä -- niinkuin minullakin -- eikä meidän
    kummankaan käytös kehottanut tuttavallisuuteen. "Herra Niemelä"
    soi aivan luonnolliselta.

    Tämän jälkeen tavattiin silloin tällöin. Muistan leikillä
    kysyneeni:

    -- Ettekö te kerran alkukesällä kulkenut ohitseni maantiellä, kun
    minä olin pellolla kuokkimassa?

    Sinä sävähdit tulipunaiseksi ja heitit minuun aran katseen, aivan
    kuin olisit epäillyt minun aikovan tuomita sinua jostain julmasta
    tyhmyydestä. Vastasit lyhyesti:

    -- Kuljin.

    -- No, sittenhän oikeastaan olemme vanhat tuttavat, peruutin minä
    hymyillen ja lisäsin, kättä tarjoten: -- nimeni on Eero.

    Ja sinä pääsit pälkähästä, vieläpä lämpimästi puristit kättäni.

    Oikein tuttaviksi emme kumminkaan tulleet, ennenkuin jouduimme
    molemmat yhteen hommaan. Kylään oli toimeenpantava seuranäytelmä,
    ja kumpikin saimme osamme. Harjoteltaessa minä, joka pienestä
    saakka olen käynyt teatterissa, pian anastin itselleni johtavan
    aseman, neuvoilin, määräilin, näyttelin, miten kukin rooli oli
    tehtävä. Näyttelijöinä oli sekä herras- että maalaisväkeä, mutta
    huomasin pian, että sinä olit muita tarkkaavampi, ymmärtäväisempi
    ja innostuneempi. Ja se oli sinulle hyvä suositus minun
    silmissäni, vaikken suinkaan tullut ajatelleeksi, että olin
    sinuun erityisesti kiintymäisilläni.

    Kun sitten juhlapäivä oli tullut ja näytelmämme oli onnellisesti
    suoritettu, saimme osaksemme runsaat kätten taputukset,
    hyvä-huudot ja kiitokset. Jouduin tästä vähän huumeeseen, sillä
    itsekkyyteni kuiski: sinulle tulee suurin osa ylistyksestä.
    Rintani tuntui keveältä ja ikäänkuin paisuneelta, mutta mieleni
    oli rauhaton ja minä halusin yksinäisyyteen haaveilemaan. Tuvassa
    tanssittiin teatterin jälkeen, mutta pian minä sieltä pujottausin
    ulos puutarhaan, jonne houkutteli hohtava kuuvalokin.

    Harhaillessani ruohikoilla ja hiekkakäytävillä tunsin äkkiä
    jonkun takaa tarttuvan käsivarteeni ja kuulin sinun äänesi
    kuiskaavan:

    -- Etsin sinua. Arvasin sinun olevan täällä ulkona. Tuvassa oli
    liiaksikin lämmin.

    -- Etsitkö minua? toistin melkein säpsähtäen, ja tiedätkö mitä?
    Vaikka olin ajatellut kaikkea muuta kuin sinua, kävi samassa ilon
    väre läpi ruumiini.

    -- Niin, minä tahdoin vielä yksityisesti kiittää sinua, Eero,
    siitä, että teatterimme onnistui niin hyvin. Se on kokonaan sinun
    ansiosi. Minä olin ollut niin levoton itseni tähden.

    Ah, kuinka tuo kiitoksesi teki minulle hyvää. Se haihdutti
    levottomuuden rinnastani -- haihdutti itsekkyydenkin.

    Ja nyt seurasi lumoava hetki. Muistatko, Aarno, tuota yötä?
    Istuimme syrjäisessä lehtimajassa puutarhan toisessa päässä,
    kuuhut heitti hopeansa lehvistön läpi, etäältä soivat valsin
    sävelet hyväilevän suloisina. Puhelimme ensin illan tapahtumista,
    molemmat olimme innostuneet näytelmätaiteeseen ja haaveksimme
    näyttelijä-elämästä, mutta yhtäkkiä käännyin suruiseksi ja
    rupesin kertomaan itsestäni. En tiennyt oikein, mitä tein.
    Kerroin olevani ilman ystäviä, ei ollut koulussa toverieni
    joukosta kukaan minusta pitänyt, semmoisesta yksinkulkijasta ja
    haaveksijasta kuin minä olin. Sentähden välistä orpo kaipasinkin
    ystävää, jolle olisin voinut tunteeni ja tuumani uskoa.

    En unohda koskaan sinun osanottavaa ja lohduttavaa katsantoasi,
    kun laskit kätesi hiljaa hartialleni ja hellästi lausuit:

    -- Ne toverisi eivät sinua tunne, Eero. Minä pidän sinusta.

    Kuinka tuo tunnustus teki minut onnelliseksi, Aarno. En keksinyt
    vastausta mitään, vaan ojensin sinulle käteni. Ja kauvan, kauvan
    istuimme ääneti ja kuuntelimme kaukaista soittoa. Sitten me kuin
    yhteisestä päätöksestä nousimme ja palasimme tupaan.

    Mutta kumma, seuraavina päivinä ujostelimme toisiamme emmekä
    etsineet tilaisuutta puhua kahden kesken. Vasta viikon
    perästä sattui itsessään vähäpätöinen tapaus, joka oli omansa
    ratkaisemaan suhteemme.

    Olimme lähteneet toisen kylän huveihin, tällä kertaa vieraina.
    Näytännön ja muun ohjelman loputtua oli tavanmukaiset tanssit,
    joihin sinä hyvänä hyppääjänä innolla otit osaa, minun parhaasta
    päästä katsellessani, millä taitavuudella ja kestävyydellä sinä
    pyöräytit tyttölöitä, tuttuja ja tuntemattomia. En kuitenkaan
    yksinomaan ihmetellyt, ihaillut; tunteihini sekottui vähän
    katkeruuttakin, kun sinä niin hartaasti hääräilit muitten kanssa
    etkä näyttänyt minusta yhtään välittävän. Olin mielestäni
    syrjäytetty, hylätty ja kaipasin pois tästä meluavasta
    joukkiosta. Hain itselleni tyyssijan avatun akkunan laudalla,
    josta sain ikäänkuin etäältä seurata silmilläni karkelevan
    kansan keikkauksia ja nähdä sinunkin ponnistuksesta punottavia
    poskiasi, kun sinä kiidit ohitseni, käsi v

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50326