← catalogue

Vankien ystävä: Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

by Evy Fogelberg · Finnish · Gutenberg #50190 · 480,791 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Vankien ystävä: Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vankien ystävä: Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Author: Evy Fogelberg


        
Release date: October 13, 2015 [eBook #50190]
                Most recently updated: October 22, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50190

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANKIEN YSTÄVÄ: PIIRTEITÄ MATHILDA WREDEN ELÄMÄSTÄ JA TOIMINNASTA ***

VANKIEN YSTÄVÄ

Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Kirj.

EVY FOGELBERG






WSOY, Porvoo, 1922.




    "Elämäni, ajatukseni, aikani,
    voimani -- kaikki Jumalalle ja
    sieluille!"

                  Mathilda Wrede.



SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Tarina Wrede-suvun alkuperästä.
 Lapsuus.
 Uusi elämä.
 Laajenevia työaloja.
 Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.
 Jäähyväiset Siperiaan lähteville.
 Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
 Keskeymättömässä työssä.
 Helsingissä.
 Hämeenlinnassa.
 Toivolan koti.
 Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
 Menestystä ja vastoinkäymisiä.
 Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
 Koponen.
 Englannissa.
 Kotona jälleen.
 Työtä ja lepoa.
 Helsinkiin muutettua.
 Reima.
 Matti Haapoja.
 Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
 "Järp.-N." eli Pyypoika.
 Bobrikovin aikana.
 Immanuel Karppinen.
 Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
 Joulu Kakolassa.
 "Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia.
 Seurustelu ystävien kera.
 Erämaissa.
 Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
 Erään vangin uni.
 Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
 Vankilan portit suljetaan.
 Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
 Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.
 Uusia suruja ja koettelemuksia.
 Veljelä.
 Mathilda Wrede kertoo.
 Venäjän vallankumouksen aikana.
 "Punaisena" aikana.
 Rauhan miehellä on tulevaisuus.




Alkusanat.


Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa
päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni
editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet
tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli
joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen
omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille.
Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole
piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää
tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla
leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki,
mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi
minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda
Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan
aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli
tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin
tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana
toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut
aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti
muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli
Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen
sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

2. Hänen itsensä ja hänen sisarensa Helena Wreden kertomat elämykset.

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä"
(esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta
kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia
pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

4. Suomen vangeille kirjoitetut joulukirjeet.

5. Vankien y.m. kirjoittamat kirjeet.

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat
auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut
koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi
tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista
vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni,
että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Helsingissä, joulukuulla 1917.

Evy Fogelberg.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan
laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni,
on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda
Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan
saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia
elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja
yksityisissä keskusteluissa.

Helsingissä, toukokuulla 1920.

E. F.




Tarina Wrede-suvun alkuperästä.


14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän
oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli
näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin
eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan,
jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli
harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina
valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun
oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä
luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle
ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli
toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen.
Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet
perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa.
Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei
pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta -- ja hiljaa,
jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden
kouriin.

       *       *       *       *       *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään.
Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit
vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin
vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi
apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla
auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään,
ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti
nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin
lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän
oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää.
Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi
vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla
asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin
Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia,
m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle,
liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti
Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin.
Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi
Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi
Wrede-suku tähän maahan.




Lapsuus.


Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä,
jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset
ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta
nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan,
jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan
siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt,
jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan
läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin
töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta.
Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan
halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti
ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran
talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset
lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni
tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän
innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan
kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku
Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja
tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli
joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha.
Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta.
Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa
tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle.
Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi
ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen
saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale
Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan
kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku
Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä,
surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren
kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä
"sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan
kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin
kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän
häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä
päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän
palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta
pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta -- paluumatkalta
lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen
oli hänen rakkaimpia toimiaan -- vain matematiikka tuotti jonkun
verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun
hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi
nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien
tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä
puuhevosilleen -- "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" --
sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran -- hän oli silloin seitsenvuotias -- hän sai nähdä jotakin,
mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen
oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään
opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä
päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut
vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja
katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin
erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan
piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja
kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla
juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä.
Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun
opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona
avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin
aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista,
niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä
ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen
ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi
Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja.
Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan,
joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä.
Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan
syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen
aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen
talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla
ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa,
joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana.
Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se
oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan.
Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia -- rengit eivät
katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa
ja tahtoi päästä kaikesta selville -- ratsasti hän metsissä ja mailla
tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin
kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä
herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa
tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä
maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää
esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta
sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin
pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin
samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa,
voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö -- Blyn Maiju, josta
Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä
odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä
häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät,
kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo
oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä
suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku
tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin
keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli
ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda
päärynäsi Maijun kanssa!" -- Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä --
pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen
ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi
sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku
tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle
pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan
mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina
usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella
1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo
tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja
varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin
aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta
kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut
matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle
huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti
hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja
sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se
on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen
elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen
tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon.
Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät
esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja"
makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä
hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa
taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan,
jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin
täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja
muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat
ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan
tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja
heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein
kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun
luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin
voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai
palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan
uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne
olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti
kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit
valmistaneet ne hänen ilokseen! -- Kuinka hän voisi koskaan tuntea
itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä
sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää
rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja
suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen
kaikki voimansa jakoko aikansa.




Uusi elämä.


Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme
ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut
valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat
isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda
ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja
kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia
Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan,
ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta
sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana
edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja
ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä
Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi
jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä
iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä
pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä
iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä
tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? -- Oliko hänellä ollut
hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda.
Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä
kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen
mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa,
kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta
lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa
hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan
tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi
levottomana, oliko hän sairas. --. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär.
"Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani
terveeksi." -- Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin.
Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista
ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen
päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän
takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui,
makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen
ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen",
aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin
tee se _nyt_! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät
myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt
vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä
sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi,
oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut
hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja
vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena,
että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös
vuoteesta ja riensi isänsä luokse -- hän ymmärsi häntä ja oli ottava
osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon
numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä.
Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana.
Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita
maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki
-- onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja,
ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin
onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että
jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja
rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun
näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo
yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan
säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen
rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan -- ei syntiä,
vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä
Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni
sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni
elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun
näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin
syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin
osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa
Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille
poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin
raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on
mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella
rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' -- 'Heidän oma syynsähän on,
että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin;
niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. -- Niin, totta
on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen
saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten
parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja
syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi
koskaan saaneet nauttia rakkautta -- missähän olisimme silloin itse?
Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä
enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin,
kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi,
että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän
kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa
heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista.
Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää
vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat
tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän
synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." --

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen
ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa
niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta
kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä
että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen
vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli
valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa
itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin
hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi
ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli
mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani.
Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että
menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. -- 'Mutta isä,
ininähän olen _luvannut_', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja
taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää
lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata
sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan
seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi
pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä
sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille
lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat,
mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle
vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen.
Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään,
joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna
Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule
tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli
vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei
varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa
jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? -- Eräs vanki astui hänen huoneeseensa
ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli
häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki,
mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet
sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku
sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" -- ja
sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä
Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky,
muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" --
Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin:
"Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä
minä olen nuori. -- Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen
nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu
kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen
kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala
osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen
sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää
heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen
suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule
korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene
vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin
sanoo Herra, Herra' -- jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3:
8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan
tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi,
pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun.
Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen
taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen
sisimpäänsä -- hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli
hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä
tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen
sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä
aavistanut.




Laajenevia työaloja.


Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo
edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville
ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä
vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän
oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville
ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin
saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka
tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän
tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi
sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa
häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen
vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan,
hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä
kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli
monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä
tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien
sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla
heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä
oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta.
Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen
aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo
vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut
hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli.
Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän
ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." -- "Se asia paranee kyllä
aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan
pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun,
Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa
siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä
ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan
yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta
hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun
he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat
hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa
1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia
ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden
arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden
rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti
ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä
tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä
pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän
näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan
virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän
oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä
lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja
useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin
rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän
siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä
huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500
vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika
on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia
vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan
ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan
sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä.
Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä
suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä -- silloin oli pitkäperjantai -- Mathilda
lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille".
Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja
Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän
työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa,
ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille,
heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty
määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.]
kerrallaan vankilan kirkkoon.

Hän kirjoitti Henrik-veljelleen Siperiaan ensi käynnistään Kakolassa:

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa
vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen.
Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava
suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan
vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] -- -- --

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että
voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että
hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani
käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla:
'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta
Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). -- -- -- Samassa oli
koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin
selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin
päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta
tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja
rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'.
-- -- -- Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat
suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään.
Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista
itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä
yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen
iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen
onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että
aineellisesti.




Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.


"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan
pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä
tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut
tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin
tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli
tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen
seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota
hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja
vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän
yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla
riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat
oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin.
Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut
rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli
sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut,
että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt,
heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle
pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän
vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä
pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he
eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten
rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia
ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä
vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun
joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa
koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä
lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli
hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään
ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin
mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä
täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun
vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni
ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi
seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja
kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista
vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten:
"Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen
paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan
tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa
ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi
Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B.,
en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä
minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja
kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla
yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on
ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi
ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan
kristitty. -- Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä
minulle mahdollista. -- Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä
taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan
kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo
parastani. -- En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon
ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui
vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä
kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala
antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he
todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät
minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi,
niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat
silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin
seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede
hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle
ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda
hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä
hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin
ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä
päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli
viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei
ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli
joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin
kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa
sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä
luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä
hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen
vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun
hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan
Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni
että ujouteni. -- -- -- Majuri istui juuri syömässä päivällistään.
Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies
istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman
maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua
Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta
minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti
eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi
erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja
raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla
koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan
ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka
Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin
linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin
historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni
vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin
suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen
jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki
häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo
kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan,
jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se
oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu
keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen
ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine
nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi
voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan
kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli
vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin
oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille
tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen
toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa
työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He
kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty
linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa.
Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin
vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli
koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu
(!) -- elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi
kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä,
kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa,
joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä
kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En
voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut
-- -- -- Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän
kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin.
Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle
Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille
raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka
hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että
minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä
istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit
voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin
aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet,
jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka
syntyi vankien liikahdellessa -- -- --."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan
vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että
vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin
kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen
vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle
lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen
todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta
vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta
välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin
onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon
paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?"
Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan
tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin.
Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en
usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt
poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä
syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." -- Mathilda koetti todistaa
hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon,
että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti
neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei
ajattele koskaan; -- kuinkapa hän sitä tekisikään?" -- "Lukekaa uutta
testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että
kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!"
sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te
olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa
lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut
ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä
senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen
näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä
keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle,
ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan
yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne
minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä
ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" -- "Te
opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla
Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti
Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti.
"Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä
ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan
rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono
ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa,
sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa
pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli
hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme
hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja
ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta
kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa
salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti
kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon
helpompaa, jos minulla olisi edes _yksi_ hyvä työ, jota joskus voisin
muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme
perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi
jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun
hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla.
Hänen _täytyi_ jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku
ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi
joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä
oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi
auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja
ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen:
"Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda!
Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut
hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi
vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta
kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä
muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär,
tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra
kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja!
He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä,
vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me
olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he
näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä
ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit
olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa.
Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä
ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen
kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää
kiittäkö, sillä minulla on ollut _oikein_ hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun
käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin
luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa;
sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin
kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä
osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi
ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi
loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen.
Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään
kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen",
vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän
silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä
silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse,
jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili
tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta:
"Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat
teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi
luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin
hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen
sydäntään. -- Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti -- ja
jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse
olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä
keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut
kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä
vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta
varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä
nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa
ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä
päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään
huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä,
silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään
sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen
mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa
kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja
tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään.
Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi
taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei
avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti
hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo
pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo
ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että
sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa
kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen
ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle
pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta,
sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä
kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa
Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla
pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen
epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli
lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva
ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut
puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta
vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta,
"en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin
annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän
ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean
silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni
Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti
yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan
Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin
aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes
pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä
pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan
ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi
hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan
katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi
sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen.
Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan
kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin
hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä:
"Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat
nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä,
ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?"
Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos
minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset
olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En
minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty
tekee, kun hän pelkää" -- ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin
uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat
syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää.
Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu
pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki
oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä.
Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan
hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi
pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä
keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä.
Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä
oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin
kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki,
jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa
paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen
jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori
komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat
järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen,
jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein
kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja
ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien
luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen
jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska
osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan
kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa
yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa,
"että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä
rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä,
jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen
Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn."
Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan
huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät
vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen
ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat
kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs
heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä
oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli
kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani."
Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein
levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut
jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta
lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset
ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat
linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän
istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa
sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan
vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän
rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli
mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti
sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy
mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin,
ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti."
Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua
päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon
häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt
linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti
Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin
kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän.
"Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas,
vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin
kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy
saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada
oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä
käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä
lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä
vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin
tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa
nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen
edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi
tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti:
"Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä
vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti
ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan
näyissä?" -- "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko
ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä
kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat
kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin
ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään
ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka
hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt
minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos
tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä
raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen
ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja
helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että
tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n
vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut
häntä, vai kuinka?" -- "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa
olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän
hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä
ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän
ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja
siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan
eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän
muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta
kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus
oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja
tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän
kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja
kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi
L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa,
saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan.
Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde
tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin
vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa
karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä
sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni
vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa
jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen.
Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on
hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse
minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman
jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt
hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt
niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus
minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan
sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista
nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä
monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen
tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta
tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin
vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja
lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan
-- sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut
saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani
sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos,
rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme
Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen
pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei
makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään
halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti
olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle
maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta
surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta
lahjaa. -- Ylpeyttä se ei ollut, -- mutta neiti ajatteli varmaan,
että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana
Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan
jalasta?" -- Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata.
Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä
ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi
samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä
vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki."
Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys
_meidän_ tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa,
ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten:
"Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne
Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja
Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!
Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien
tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä,
jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät
kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli
käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka
odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran
taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä
viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni
olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän
veljelleen tuosta ajasta.




Jäähyväiset Siperiaan lähteville.


Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä".
Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä,
maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen
jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut
kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello
10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja
Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan
hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi:
"Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän
tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai
myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas
oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja
linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien
rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan
pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan
"vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä".
Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi
kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin
lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti.
Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että
hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän
kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi
ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli
ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään
mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala
kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän
matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten
vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset.
Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta
Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään
vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua.
Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan
kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin
vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta
viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän
Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista
Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona,
jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa
oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin
kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat
karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin
luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille --
jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan
vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun,
jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n
kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää
muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä
taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit
suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari
kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen
ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi.
Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä
tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet
saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä
oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain,
olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä
olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki
rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei
ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen
jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt
Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja
pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme
päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun
hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä
sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut
päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta
pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He
saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan
eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet
keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli,
koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään,
hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän
aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä
tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta
ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta
Viipurinmatkalta":

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni.
Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä
ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin
pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän
seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme
kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan
rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli
syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla
taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen
luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi
ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla
yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella
neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa
mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa.
Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme
uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi
Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt,
hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki
Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa
hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi.
Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli
mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies:
"Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut
jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" -- hän
nauroi lyhyeen ja ilkeästi -- "on minussa seitsemän perkelettä,
enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja
vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen
ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä,
eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään
hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian
raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän
kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan
tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on
lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin
halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat
sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti
hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle
olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita
raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja
viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli
päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen:
"Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä
neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse
uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan
hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän
ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja
kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin
oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti
edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä
ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi
vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän
vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen
odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka
tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa
teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." -- Näin
sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä
näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä
sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen
pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja
rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä
paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan
sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että
Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa
meidät ihmiset?" -- "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa
sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse
kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan
omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä,
jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua.
Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui
toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he
kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa,
alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda
rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan
elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan
itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan
nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien
ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun
hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda
viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään,
ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen
ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja
parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana.
Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat
tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne
aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja
palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua
Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa
muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle
sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua
ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä
ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle.
Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä
ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua
suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan
heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista
onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti
viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei
neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme
maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi
näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme
ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi
pois rakkaasta isänmaastamme:' -- Tätä sanoessaan puhkesi mies
äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette
ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle
sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten
hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen
ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi
hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää
kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä
sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin
rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina
Kakolaan. -- 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja
yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa:
"Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka
vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein
hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan
virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan
tuli kääntymykseen hänen kauttaan. -- -- -- Meidän puhuessamme
hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän
vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta
neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä,
jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' -- Niin,
ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet
'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme
vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme
iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen
rajattomasta rakkaudestaan -- -- --.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa
ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin
kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan
ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää
surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni
rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta
hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat
kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta
hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen.
Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei
tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi --. Jälestäpäin sain kuulla,
että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä --."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa
Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu
kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin
sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni
rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja
pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä
heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää,
on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille
rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" -- -- --

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä
Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen
kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta
-- niin kertoi hän itse -- surmannut erään vanhahkon miehen, joka
oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu
ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä
häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan
siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda
kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi
surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen
ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian,
hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään
terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda
Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä
sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy
sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut
askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten'
vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota
pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon
vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan."
Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina
jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi
puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan
välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista,
oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi
hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin
lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas
ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda,
"sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte
ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä
teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti.
Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta
haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä
sanon. Suostutteko siihen?" -- "Kyllä, sen teen", vastasi mies
nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat
uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli
hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi
hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin
ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan
silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli
saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi
asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan
ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin
pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on
neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille
luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa
saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan
iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun,
että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla,
että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja
vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin
painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan
kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin
häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin.
Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat
riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä
kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi
olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot
eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan.
[Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen
kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos
Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin
Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja
nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli
mahdollista, vankiraukan tuskia. -- Suureksi surukseen hän huomasi,
että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista.
Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin
pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän
keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.

Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle
neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen
kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan
oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja
mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen
ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa
rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta
kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon
läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi
uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa
jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli
jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä
taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja
hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti
ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt
kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten
sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä.
"Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"




Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.


Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin -- joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme -- ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.

Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän
Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa,
ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan
mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle.
Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset,
kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa
neitiämme! -- Tervetuloa! -- Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus
oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi
kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"

Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut
mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa
ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea
kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet,
ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut
turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut
eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle
suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä
päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla
yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta
Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut,
sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.

Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja
vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen
leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu
mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli
hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti,
sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai
Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja
rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi
kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä
enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän,
että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä
vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä
asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen
ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla.
Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä
elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä,
mitä he ovat minulle syöttäneet."

Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä
kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei
hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin
rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi,
huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen
vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi:
"Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla
heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." -- "Uskokaa minua,
he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan
heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän
kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli
muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko
keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno
arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.




Keskeymättömässä työssä.


Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään
oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin
Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.

Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä
rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi
lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä
yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen,
kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin
taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä
Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja
ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä
hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen,
joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi
halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette
ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin
yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita.
Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn
ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit
eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen,
siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on
kiinnitetty tuohon renkaaseen."

Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan
kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa
harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan
ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui
kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan
täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi
puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi,
että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin
huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan
kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla
retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen
entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät
Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli
löytänyt -- loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen
silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä
liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies,
joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti
ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti:
"Hyvästi, neiti!"

Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi
lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon,
jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin
tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.

Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa
seuraavaa:

"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin
tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt
järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne
ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan
tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan
kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä
huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan
huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa
nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät
sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä
oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten
taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka
on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena
rikollisena.

"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa,
jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme
ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua
joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään
tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin
sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet
seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi
uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy
kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin
päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton,
joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako
käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."




Helsingissä.


Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana
vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa
käynneistään:

"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut
olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille
1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti
jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät
Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille
kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin.
Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka
on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen
ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan
vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi
yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei
kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä
paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman
iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä
maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin
oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja
ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli
kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." -- --

Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta
erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä
huonostikin.

Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä
vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi
silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän
pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne
suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin
sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien
niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli
kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän
oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä
Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on
täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta
mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä
vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla."
Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti
äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai,
nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä
tämä niinikuitu ei kestä!"

Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään,
ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän
viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle
sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei
asia käynytkään.

Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti.
Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle
sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta
teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään
siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.

Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi,
mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla
kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette
Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"

Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan
luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas
ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne
noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat
iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut
raamattuun."

"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko
asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei
se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä,
silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" -- hän
otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. -- "Sanokaa nyt
minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" -- Sitten hän
asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty.
Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina
lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".

Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta
testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala
auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut
sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille,
joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa,
sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."

Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta
ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti
kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin
pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä
käytävä vielä useassa paikassa." -- "Mutta mitenkäs neiti pääsee
täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa
sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa
soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan
ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies
tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne
siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä
täällä minun kanssani sillä aikaa!"

Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti
Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta
saada sitä auki omin voimin.

"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua',
sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen
mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin
hän oli täysin rauhallinen.

Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä
nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."

"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta
minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme,
niin kyllä onnistumme."

"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan
vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä
mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin
jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.

Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja
koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.

Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas
ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä,
ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos
te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka
on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla
samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."

Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa,
ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli
vapaa.

Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana
vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei
tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.]
He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen
tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa
lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä
ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti,
mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi
Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te
matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää,
että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin.
Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti
hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla,
mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen
johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset
otettiin heiltä pois viime kerralla?"

Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli
peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit
polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.

Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi
yhä epämiellyttävämmäksi.

"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja
suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset,
tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?"
Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan
puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne."
Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta
lehtisiä."

Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka
todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut
viimeinen.




Hämeenlinnassa.


Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello
kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain
kolmenneljännestunnin päivällislevon.

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten
kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat
väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä
suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan
kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa;
"En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin
saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on
varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta
Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän
joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi
pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä
ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse
suuntautui Jeesukseen."

Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen
joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli
rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta
puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien
naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda
tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta
huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna
seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin
hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut
hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä
hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet,
jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.

Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa
erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt
kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen
luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle
puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei
olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili
Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja
hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.

Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin
lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan
ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat
pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa
hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies
oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen.
Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies
hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" -- "Minä
näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te
istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi:
"Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä
teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen
ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi
kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän
seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän
oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin
mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa
elämän tärkeimmästä kysymyksestä.

Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta
tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille
murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin
paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän
näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli
huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti
työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun
ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen
nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin
olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen
arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda
tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla,
niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit
saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi
koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän
anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että
hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti
siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.

Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä,
että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi
miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle,
kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä
ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että
se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni.
Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen
tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten
käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin
tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."

Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa
seuraavin sanoin:

"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa
että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen
vankiloista -- en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden
laita, koska en ole vielä ollut niissä -- on, että ei ainoastaan
linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin
pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja
todella parantaa heidän vankeusaikanaan."




Toivolan koti.


Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana
ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat
huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.

Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede
tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta
aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin
"pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen.
"Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi
nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat
yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes
tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari
on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me
perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa
sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja
että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin,
kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja
yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa
Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja
minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt
annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja
nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."

Mathilda oli ylen onnellinen.

Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa
kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan
torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko
rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei
ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän
töihinsä.

Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että
parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten
töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja
jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee
toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään.
Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on,
kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän
kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran
olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän
minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."

Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede
Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri
valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen.
Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda
aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään
jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului
vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen
ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille
heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut,
mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle
kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.

Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin
piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti
levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö
tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. -- Mathildan oli
pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.

Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti
Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt
toiveita.

Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli
pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun
he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet
lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?"
kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.

Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa
pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda
meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves
oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa
tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä
syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda
suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves
alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte
kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät
pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei
saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi
hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja
meni veljensä huoneeseen.

Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli
tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli
poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi
leikitellä.

Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän
ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista",
sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua,
niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti
nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti
istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei
mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti
olen käyttäytynyt!" -- "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan
lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään
istumaan.

Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut,
oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.

Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda
Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan
saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli
Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen
täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä.
Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen
setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi
heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä
yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.

Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä.
Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua,
mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta,
valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti
etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita
kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä
surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan
ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian
oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.

Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi
vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli
saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut
äksy.

"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta
karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla
mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä
tulen lähelle." -- "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti
ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää
luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta
'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi
minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee
pahaa."

Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen
kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se
yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan
ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen
tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta.
"Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää
ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä
sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen
hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi
harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.

Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".

Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan.
Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä
mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri
vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten
häiritsi hiljaisuutta.

"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri
rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies
jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän
läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni
jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut
mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" -- "En, V., en vähintäkään,
sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse
huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö
lausui sanat hyvin rauhallisesti.

Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen
kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset
hiljaisuuden -- kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä
itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä
_tahdon_, minusta _täytyy_ tulla parempi ihminen!"

Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän
työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että
vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan
veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.




Vankilamatkoja vv. 1886-1888.


Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede
oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin
sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.

Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä
matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin
lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä
noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua,
keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi
viikon.

"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa,
sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän
päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin
Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli
hyvin raskas."

Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen
siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi
Viipurissa kaksi viikkoa.

Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä
oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen
rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut
hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen
palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin
ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua,
levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä
ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.

Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä
päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti
ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli
hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun
hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi
viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin,
otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa
hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen
kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan
sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille.
"Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää!
Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan
ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt
päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota
parempaa ruokaa."

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä
levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle
ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä
oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin,
sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän
saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä
saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti
päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden
vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla:
"Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi
olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa,
varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda,
joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa,
mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on
päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi:
"Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä,
silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä
useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että
hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä.
"Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki
hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut
ketään muita kuin te." -- "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava
ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin
omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut
yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan
punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te
saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle
niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän
tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta
vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus.
Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä
olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit
kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän
pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä,
jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta
siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös
kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme
seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme
heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut,
ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri
sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme."
Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta
kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran
Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen
kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia"
vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen -- hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut vankilassa -- suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori
Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa
tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä,
Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen
hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian
vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui
siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi
sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä,
kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

       *       *       *       *       *

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti
elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta
tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan
vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin
lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen
vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti
Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan
ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän
muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä
hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala
siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin
usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan:
'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka
rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne
sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne
ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi
tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla
vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja
unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto
muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi
siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja
omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi
matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja
Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona
Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin
vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli
huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina
kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan
pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti
naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen
esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti
ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä.
Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi
edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina
Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien
hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen
Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla
saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan.
Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi
heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua
meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette
välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut,
olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille
mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö
niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle,
että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus
Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan
tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin
olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä
Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja
Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen
valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa
yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi
kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi
rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa
erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien
ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon
säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.




Menestystä ja vastoinkäymisiä.


Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan.
Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen
sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän
ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän
kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en
amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä
lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni
tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on
voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt
minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista,
laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta'
(Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella
lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän
vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen
sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää
ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten
jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös
hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä
haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla,
ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan
parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen
palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on
myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin
huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat
ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen
hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen
hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa,
on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen
sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse,
häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi
synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa
ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä
vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda,
joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää
päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä
vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme
viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi
portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin
ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti
ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä
sikäläisiin oloihin.

_Maanantai._

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt
muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi
puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli
aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin
heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan
saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut
sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi
joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua
näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta
sangen omituiselta.

_Tiistai._

Rukoiltuani hartaasti Jumalan johtoa menin tänään johtajan luokse ja
pyysin hänen antamaan minulle pastorin kiellon kirjallisesti. Pidin
parhaana saada kaiken "mustalla valkoiselle", sillä silloin heidän
täytyy vastata teoistaan. Johtaja näytti hämmästyvän pyynnöstäni aika
lailla, mutta lupasi täyttää sen. Pastorin kanssa puhuin myöskin.
Hänen kanssaan ei ole hauska olla tekemisissä, mutta keskustelu oli
kuitenkin rauhallisempi kuin olin odottanut. Tekisi kyllä mieleni
jättää tämä vankila, sillä työtä minulla on kyllä muutenkin. Koska
pastori tahtoo tietää, mitä puhun vangeille, olisi kenties paras
koota heidät kaikki kirkkoon ja puhua heille siellä. Herra on varmaan
osoittava, mikä on parasta.

Kuinka onkaan kummallista nähdä kateutta ja puolueellisuutta
niinsanotuissa kristityissäkin. Osa vankilansaarnaajia ei pidä
siitä, että vangit luottavat minuun, toisia loukkaa se, että
polvistun rukoillessani heidän kanssaan. Ja sitten he nimittävät
minua halveksivasti "vankiapostoliksi" tahi antavat muita rumia
ja loukkaavia lisänimiä. Jos isä ja sisarukset aavistaisivat
kaikki ikävyydet ja vaikeudet, joita saan melkein joka päivä kokea
matkoillani, niin tuskin luulen, että he sallisivat minun jatkaa tätä
työtä, Mutta "tähän asti on Herra auttanut minua".

_Keskiviikko._

Tänään olen saanut kirjallisen kiellon, joka on laadittu seuraavasti:

    'Että minä tämän vankilan saarnaajan, Varapastori G. R. B:n
    pyynnöstä olen tänään ilmoittanut Neiti Mathilda Wredelle, että
    hänen keskustelunsa täällä olevien vankien kanssa saavat tapahtua
    ainoastaan Varapastori B:n läsnäollessa, koska hänen mielipiteensä
    eivät Varapastori B:n käsityksen mukaan ole yhtäpitäviä puhtaan
    lutherilaisen opin kanssa ja Neiti Wreden toiminta vankilassa
    tulisi siis aiheuttamaan monenlaista sekaannusta, todistetaan täten
    pyynnöstä.

    Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankilassa, tammikuun 21 p:nä 1889.

                                             P.A.B.
                                         Vankilan johtaja.'

Minun mielestäni tuo paperi on sangen epäjohdonmukainen ja hapuileva.
Kun minä olen lähes kuusi vuotta täsmälleen samoja mielipiteitä
esittäen kuin nytkin työskennellyt vankiloissa, ilman että on
syntynyt minkäänlaista sekaannusta, en ymmärrä tällaiseen kieltoon
olevan mitään syytä. Ei kukaan voi myöskään todistaa, että minun
käyntini vankien luona ja keskusteluni heidän kanssaan olisi
mitenkään vaikuttanut heihin huonosti hengellisessä tahi maallisessa
suhteessa. En aio jättää vankilatyötäni, ennenkuin Jumala itse
näyttää minulle jotakin muuta.

Kielto tuntuu olevan tyhjä uhkaus, sillä nyt kun pastori on nähnyt,
etten minä anna pelästyttää itseäni, on hän sanonut minulle, että
siellä on niin "kivikovia" vankeja, että hän on aivan väsynyt heihin.
"He ovat niin huonoja, etteivät voi enää tulla huonommiksi", ja
niiden kanssa minä saan puhua.

_Torstai._

Tänään sain luettelon "kivikovista"; heitä on satakaksi irtolaista!
Jumala antakoon minulle voimia ja kestävyyttä jaksaakseni noiden
sieluparkojen kanssa!

_Perjantai._

Nyt on pastori "väsynyt" minuunkin. Hän näkee, etten minä jätä
työtäni, ja siksi hän on alkanut "peräytyä". Tänään lienee hän
sanonut vartijarouvalle: "Menkööt nyt kaikki vangit neiti Wreden
luokse." Näen kyllä selvästi, että jos Jumala on puolellamme, ei
kukaan voi olla meitä vastaan!

       *       *       *       *       *

Hämeenlinnan lääninvankilan saarnaajaa pahoitti niin kohtelu, jota
Mathilda Wrede oli saanut osakseen linnassa, että hän meni hänen
luokseen pyytäen hänet kotiinsa. Mathilda asuikin kahden viikon ajan
vieraana tuon ystävällisen miehen kodissa.

       *       *       *       *       *

Saman vuoden joulukuussa Mathilda lähetti ensi kerran
"joulukirjeensä" vankiloihin, joulukirjeet, joita Suomen vangit
sitten niin monta vuotta rakastivat ja aina kaivaten odottivat.
Mutta Hämeenlinnan kuritushuoneessa niitä ei jaettu. Vangit, jotka
siistivät kanslian, näkivät niiden makaavan kasoissa lattialla ja
kaikki odottivat niitä ilomielin. Jouluaatto tuli ja uudenvuoden
aatto seurasi sitä, mutta joulukirjeet vain eivät tulleet.

Kun Mathilda Wrede sai kuulla siitä eräältä vapautuneelta
naisvangilta, joka kävi hänen luonaan, joutui hän suunniltaan, meni
vankeinhoitohallitukseen ja kertoi koko tapauksen hovioikeudenneuvos
Grotenfeltille. Tämä lupasi heti selvittää asian, ja uutena vuotena
jaettiin joulukirjeet Hämeenlinnan kuritushuoneessa.

Tämän jälkeen Mathilda kävi yhä harvemmin Hämeenlinnan
kuritushuoneessa. Hänestä tuntui hirveän vastenmieliseltä mennä
sinne kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä kokenut, ja toiselta
puolen oli Hämeenlinnan kuritushuoneessa vartijarouva ja muutamia
opettajattaria, hyviä kunnon ihmisiä, jotka osoittivat vangeille
ymmärtämystä. Siksi hän keskittikin voimansa toiselle taholle.
Kakola, jossa säilytettiin onnettomat elinkautiset vangit, oli aina
hänen sydäntään lähinnä. Ensi hetkestä alkaen hän tunsi, että nuo
poloiset ihmiset häntä eniten tarvitsivat, istuessaan siellä kylmien
kivimuurien ympäröiminä vailla toivoa tässä elämässä, erotettuina
kaikesta, mitä rakastivat maan päällä. Sitäpaitsi oli Mathilda Wredeä
kohdeltu Kakolassa kunnioittaen, hyväntahtoisesti ja luottamuksella,
ja sekin tietysti osaltaan vaikutti, että hän viihtyi siellä niin
hyvin työssään.

Kun Mathilda Wrede syksyllä 1889 jätti senaattiin anomuksen saada
jatkuvasti vapaalippu valtion rautateillä, pelkäsi moni, että se
evättäisiin häneltä kiusallisen huomion takia, jonka oli aiheuttanut
Hämeenlinnassa annettu kielto. Kakolan johtaja H. antoi, ilman että
häneltä oli sitä pyydetty, eräänä päivänä kirjelmän Mathildalle
toivoen, että hän lähettäisi sen senaattiin anomuksensa ohella. Se
oli seuraavanlainen:

    Useiden vuosien kuluessa on Neiti Mathilda Wrede käynyt lukuisia
    kertoja vuodessa tässä kuritushuoneessa ja koettanut silloin
    keskustelemalla vankien kanssa uskonnollisista asioista herättää
    heissä hengellistä elämää ja halua tehdä parannus. Neiti Wreden
    harras ja uhrautuva toiminta on kokemuksemme mukaan vaikuttanut
    siunauksellisesti ja voimakkaasti vankijoukkoon yleensä ja
    varsinkin yksityisiin henkilöihin, jotka ovat yksinomaan Neiti
    Wreden syvällä uskonnollisella vakavuudella ja erityisellä
    kohtuullisuudella suoritetun työn johdosta tehneet siveellisen ja
    uskonnollisen parannuksen ja tulleet kääntymykseen.

    Tunnemme tyydytystä voidessamme täten todistaa, että Neiti
    Wreden työ ja toiminta kuritushuoneessa ei ole missään suhteessa
    vaikuttanut häiritsevästi kurinpitoon, ei järjestykseen eikä
    myöskään aiheuttanut ollenkaan ristiriitaa vankilan yleisen
    sielunhoidon kanssa; ja katsomme me sitäpaitsi olevamme
    velvolliset lisäämään, ettei Neiti Wrede itse ole pyytänyt
    eikä antanut mitenkään aihetta tämän todistuksen laatimiseen,
    vaan on se tapahtunut ainoastaan siksi, että toivomme hänelle
    suotavan helpotusta työssään ja tilaisuutta jatkaa uhrautuvalla
    rakkaudella ja tunnustusta ansaitsevalla menestyksellä
    suorittamaansa toimintaa.

    Turun kuritushuoneella marraskuun 11 p:nä 1889.

                               W. H., Kuritushuoneen johtaja.
                               Fr. H., Saarnaaja.

Mathilda Wreden anomukseen saada vapaalippu suostuttiinkin, mutta
ei vain siksi vuodeksi, vaan "jokaiseksi vuodeksi eteenkinpäin,
jolloin hän ilmoittaa rautatiehallitukselle olevansa halukas käymään
edellämainitussa tarkoituksessa maan vankeuslaitoksissa", ja
sitäpaitsi myönnettiin, "anojalle oikeus kuljettaa vapaasti mukanaan
matkatavaroita ja uskonnollisia kirjasia", kuten senaatin kirjelmässä
rautatiehallitukselle sanottiin.

Vielä tänäkin päivänä täyttää Mathildan sydämen mitä syvin
kiitollisuus ja ilo, kun hän ajattelee sitä ymmärtämystä ja
myötätuntoa, jota hän oli työssään saanut osakseen johtajalta,
sittemmin senaattori H:lta ja hänen perheeltään ja muistellessaan
lepo- ja virkistyshetkiä, joita oli viettänyt heidän kodissaan
Kakolassa.




Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.

[Vankien siveellistä parannusta harrastavien kongressi. (Suoment.
muist.)]


Kesällä 1890 Mathilda Wrede otti osaa Pietarissa pidettyyn suureen
kansainväliseen penitentsiäärikokoukseen. Sen ajan hän asui eversti
Pashkovin kodissa rakkaitten vanhojen ystäviensä luona.

Oli tullut päivä, jolloin piti vietettämän kongressin juhlallisia
avajaisia. Yksinkertaiseen juhlapukuunsa pukeutuneena Mathilda astui
aivan yksin Aatelisklubin suureen loistavaan juhlasaliin. Häntä
huimasi, kun hän näki kaiken tuon ylellisyyden ja suorastaan kultaan
puetut herrat. Paitsi kongressin osanottajia pääsivät myös kaikki
ulkomaitten lähettiläät, ministerit sekä muut korkeat ylimykset
näihin juhlallisuuksiin. Ovella otti Mathildan vastaan vanha kenraali
L., joka tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet hänelle
varatulle paikalle. Loistava oli ihmisjoukko, joka hetken kuluttua
täytti suuren salin.

Kun keisari, jonka oli määrä avata kongressi, saapui keisarinnan,
Kreikan kuningattaren, perintöruhtinaan, suuriruhtinas Vladimirin,
Oldenburgin prinssiparin ja monien muiden kera, nousi koko yleisö ja
jäi seisomaan, kunnes he olivat asettuneet paikoilleen keisarilliseen
aitioon. Lyhyen tervehdyspuheen jälkeen julistettiin kongressi
avatuksi ja osanottajat hajautuivat.

Pian sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen Mihailovin maneesiin, jonne
oli järjestetty suuri vankilanäyttely. Mathilda Wreden kulkiessa
yksin ja katsellessa kaikkea herätti hänen mielenkiintoaan enimmän
Siperian osasto kaivoksineen ynnä muine laitoksineen.

Kun hän astui erääseen suureen huoneeseen, kiinnitti hänen
huomiotaan nuori tyttö, joka ihaili näyttelyä. Hän erosi kaikista
muista yksinkertaisella puvullaan, ja Mathildan mielestä hän näytti
hauskalta. Hänen mielenkiintonsa lisääntyi vielä, kun kenraali
L. yhdessä erään japanilaisen kanssa, jonka hän oli kuullut
olevan älykkäimmän Venäjän hovissa olevista lähettiläistä, läheni
tuntematonta naista. Äkkiä Mathilda kuuli mainittavan nimeään ja
kääntyessään hän näki kenraali L:n seisovan edessään. Hän oli tullut
esitelläkseen Japanin lähettilään hänelle. Hyvin hämmästyneenä
Mathilda käsitti silmänräpäyksessä, että hän oli katsellut omaa
peilikuvaansa.

Illalla oli suuri juhla kongressin avaamisen johdosta. Siitä hän
kirjoittaa omaisilleen Rabbelugniin:

"Minulla on ollut niin erinomaisen hauskaa ja minä näen ja tunnen,
että olen tänä aikana saanut kulkea taivaallisen Kuninkaani asioilla.
Olen puhunut useiden näiden vankilavirkamiesten kanssa Jumalasta ja
hengellisen työn tärkeydestä vankien keskuudessa ja olen koettanut
kiinnittää heidän huomionsa siihen, että tärkein ja varmin keino,
millä rikollisista saadaan rehellisiä kunnon kansalaisia, on, että
heidät saadaan antaumaan Jumalalle, jonka arvoisat valtuutetut
täydellisesti unohtavat."

Seuraavana aamuna alkoivat eri jaostojen kokoukset. Tapansa mukaan
Mathilda oli ensimmäisiä kokouspaikalla. Hän istuutui pitkän,
vihreällä veralla peitetyn pöydän ääreen. Muutamia herroja tuli
sisään ja he katsoivat hämmästyneinä yksinäistä, nuorta naista. "He
eivät ole hyvillään täälläolostani", ajatteli Mathilda, "mutta niin
helposti en anna peloittaa itseäni pois." Hetken kuluttua saapui
Japanin lähettiläs, prinssi N., pyytäen saada istuutua Mathildan
viereen ja Italian vankeinhoidon päällikkö B. S. asettui hänen
toiselle puolelleen. Vähitellen olivat kaikki kokoontuneet, noin
viisikymmentä herraa ja Mathilda Wrede, ainoa nainen, joka kuului
siihen jaostoon, jolla oli ohjelmanaan kysymys vankeinhoidosta ja
vankiloista. Kokous alkoi ja keskustelu oli pian täydessä käynnissä.

Illalla hän kirjoitti Helena-sisarelleen:

"Kysymys, josta meidän jaostossamme keskusteltiin, oli erittäin
tärkeä ja keskustelu oli mielenkiintoista, mutta väliin olin
surullinen ja toisinaan oikein vihainen, sillä ei ainoakaan näistä
rikoslain tuntijoista ja muista näytä rakentavan työtään vankien
keskuudessa Jumalaan, vaan yksinomaan järjestelmiin, lakeihin,
laitoksiin j.m.s. Minä jo nostin käteni merkiksi, että pyysin
puheenvuoroa, mutta kaksi muuta ennätti ennen minua ja sitten en
toistanut enää pyyntöäni. Heti keskustelun jälkeen tuli useita
herroja luokseni kysyen, miksi en pysynyt aikomuksessani lausua
ajatukseni; he olivat selvästi nähneet, että minulla oli ollut oma
mielipiteeni asiasta, ja että olin kalvennut hra H:n lausunnon
aikana. Pieni piiri kokoontui ympärilleni ja sille minä lausuin
ajatukseni. He olivat huvitettuja asiasta mutta samalla hämillään,
kun olivat joutuneet osallisiksi uskonnolliseen keskusteluun, sillä
he olivat odottaneet vain yleisiä ihmisystävällisiä mielipiteitä."

Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän kirjoitti:

"Kello kahdeksan tänä aamuna lähdin kotoa ja saavuin puoli
tuntia sen jälkeen jaostoon. 'Oberregierungsrath I. aus Berlin'
[Ylihallintoneuvos I. Berliinistä. (Suoment. muist.)] tuli samassa
pyytämään minua kanssaan viereiseen huoneeseen, jossa pidettiin
yksityinen keskustelu. Ymmärtämättä hituistakaan, mikä ennen
kuulumaton kunnia tuli osakseni, astuin keskusteluhuoneeseen ja
näin siellä hämmästyksekseni ainoastaan neljä herraa. Ne olivat
jaoston kaikkein harjaantuneimmat vankilamiehet, nimittäin: I.,
kenraaliprokurööri [Vastaa ylijohtajaa. (Suoment. muist.)] L.
Gratzista, Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H., kommodoori B. S.,
Italian vankeinhoidon päällikkö, ja minä. Tuo yksityinen keskustelu
oli enemmän kuin mielenkiintoinen, ja voit uskoa, että minä olin
ylpeä saadessani olla siinä mukana. Kun kolmenneljännestunnin
kuluttua astuimme jälleen suureen saliin, loivat kaikki hämmästyneet
ja kateelliset katseensa minuun, joka olin saanut kuulla Euroopan
suurimpien vankila-asioiden erikoistuntijain keskustelun." Muutamia
päiviä myöhemmin piti Ranskan vankeinhoidon päällikkö, hra H.,
esitelmän kaikille jaostoille yhteisesti aineesta: "Parantumattomien
rikollisten käsittely." Hän oli erinomainen kaunopuhuja ja erittäin
arvossapidetty kongressissa ollen Ranskan edustaja.

Kun H. astui sisään, oli niin hyvin sali kuin parvekkeetkin täynnä
asiaa harrastavia kuulijoita. Helisevän kauniilla ranskankielellä,
joka vaikutti mukaansatempaavasti, hän sanoi muun muassa, että oli
parantumattomia rikollisia, joihin lait ja vankilat eivät pystyneet
vaikuttamaan ja että siksi oli mietittävä uusia keinoja j.n.e.

Mathilda Wreden sisimmässä kohisi ja kiehui. Koko tuo loistava joukko
edusti vankilavirkamiehiä lakeineen. Hän yksin edusti vankeja. He
olivat antaneet hänelle kunnianimen "Vankien ystävä". -- Oliko hän
todella tuon nimen arvoinen, jollei hän uskaltanut tämän suuren
kuulijakunnan edessä vastustaa avoimesti noita kovia, tunteettomia
lausuntoja?

Niin pian kuin hra H. oli lopettanut esityksensä, nousi Mathilda.
Kumartaen puheenjohtajalle hän ilmoitti haluavansa käyttää
puheenvuoroa, jolloin kaikkien silmät kohdistuivat häneen.

Sydän rajusti lyöden hän odotti, kun kaksi muuta henkilöä, jotka
olivat jo aikaisemmin pyytäneet puheenvuoroa, lausuivat samaan
suuntaan käyvän mielipiteensä kuin hra H. Mathilda oli aivan
kuin lamaannuksissa eikä tietänyt, mitä sanoa. Ei hän kyennyt
edes rukoilemaan Jumalalta apua siinä istuessaan ja odottaessaan
tuskaisessa jännityksessä. Mutta yhden hän tiesi: Hän oli "Vankien
ystävä" ja sellaisena hän oli puhuva.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Hän nousi. Samassa hetkessä hän oli täysin
rauhallinen. "Messieurs!" alkoi hän. "Il y a un moyen, par lequel
chaque criminel peut être _transformè_, même ceux qu'on appelle
incorrigibles. C'est la force de Dieu. Les lois et les systèmes
ne peuvent pas changer le coeur d'un seul criminel, mais Dieu le
peut. Je suis persuadée qu'on devrait s'occuper bien plus et même
avant tout, des âmes des prisonniers et de leur vie spirituelle."
[On keino, jonka avulla jokainen rikollinen voidaan _muuttaa_, jopa
nekin, joita sanotaan parantumattomiksi. Se on Jumalan voima. Lait
ja järjestelmät eivät pysty muuttamaan yhden ainoankaan rikollisen
sydäntä, mutta Jumala sen voi tehdä. Olen vakuutettu, että pitäisi
työskennellä paljon enemmän, niin ennen kaikkea, juuri vankien
sielujen ja heidän hengellisen elämänsä hyväksi.] Hän istuutui.

Hänen vaiettuaan kaikui sali kättentaputuksista. Hänet valtasi
rajattoman mielipahan tunne, ja hän alkoi vavista, sillä hän ymmärsi,
että taputukset johtuivat yksinomaan kohteliaisuudesta eivätkä hänen
saavuttamastaan tunnustuksesta.

Kokouksen loputtua hän sai kuitenkin kokea, että jotkut ymmärsivät
häntä ja hyväksyivät hänen menettelynsä. Ensin tuli eräs
rakastettava, vanha belgialainen johtaja ja ojensi hänelle kätensä
sanoen: "Minun täytyy pyytää saada ilmituoda suuri myötätuntoni
rohkean lausuntonne johdosta Monet meistä ovat kyllä ajatelleet aivan
samoin, mutta ei kellään muulla kuin teillä ole ollut rohkeutta sanoa
ajatuksiaan julki." Hänen vielä puhuessaan tuli italialainen B. S.,
hänkin vanha mies, ja sanoi: "Herra S. on ehtinyt ennen minua, pyydän
saada kiittää teitä ja sanoa, että olette oikeassa."

Mathildan yrittäessä poistua kokoushuoneistosta pidätettiin
hänet vielä kerran. Sihteeri sen tällä kertaa teki pyytäen hänen
lausuntoaan kirjallisesti, koska kaikki, mitä kongressissa oli
puhuttu, merkittiin muistiin ja säilytettiin. Ei auttanut, että
Mathilda selitti puhuneensa aivan valmistautumatta ja ettei hän
hallinnut ranskaa kirjallisesti. Hädässään hän lähti suoraan hyvän
ystävänsä Paul Nicolayn luokse saadakseen häneltä apua käännöstä
laatiessaan. Kun tämä kuuli Mathildan puhuneen kongressissa, sanoi
hän vain: "Jumalalle kiitos!"

Seuraavana päivänä olivat kongressin osanottajat kutsutut Pietarhovin
keisarilliseen linnaan. Matka tehtiin sinne keisarillisilla
höyrylaivoilla.

Matkalla joku ehdotti, että yksi kunkin maan edustajista lausuisi
maansa kielellä kansallislaulunsa tahi lukisi jonkun merkkilauseen.
Siitä syntyi oikein eri kielten sekasotku. Leo Mechelin lausui
ruotsiksi yhden säkeistön "Maamme laulusta", ja Mathilda Wrede
ajatteli: "Ei kukaan ole sanonut ainoatakaan sanaa suomeksi."
Seuraten hetken mielijohdetta hän lausui: "Niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokaisen, joka uskoo
häneen, ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen elämän saaman."

Kun he lähenivät matkan päämäärää, kohtasi heitä kaunis näky. Mitä
ihanimpia hevosia ja mitä koreimpia ajopelejä seisoi odottaen
rannalla. Mathildaa, joka rakasti hevosia, hämmästytti erityisesti
kaksi valjakkoa, toinen mustine, toinen valkoisine hevosineen. Joku
tiesi kertoa, että jälkimmäiset olivat kruunajaishevoset, ja että
keisarinna oli saanut ne häälahjaksi monta vuotta sitten.

Veneet laskivat maihin. Airueet tulivat ja näyttivät kullekin
oman paikkansa ja Mathildan suureksi hämmästykseksi osoitettiin
hänelle ja eräälle portugalilaiselle kreivittärelle kunniapaikat
ajoneuvoissa, joita veti juuri tuo ihanien valkoisten hevosten
muodostama nelivaljakko. Molempien vasemmanpuoleisten hevosten
selässä istui esiratsastaja, ja kullalla kirjaillut hovilakeijat
seisoivat ajoneuvojen takana. Ja niin lähdettiin keisarilliseen
linnaan. Kun siellä oli katseltu kaikki taideaarteet, nautittiin
illallinen kauniissa "Mon plaisir" nimisessä huvilassa, joka oli
rakennettu mereen. Oldenburgin prinssi, kongressin kunniapresidentti,
toimi keisarin sijasta isäntänä. Aterian jälkeen astui Venäjän
vankeinhoidon päällikkö G.-V. Mathilda Wreden luokse ilmoittaen,
että prinssi toivoi saavansa nähdä hänet. Hän tarjosi Mathildalle
käsivartensa ja saattoi hänet suurenpuoleiselle parvekkeelle, jossa
prinssi seisoi.

Vähän myöhemmin tuli Ranskan vankeinhoidon päällikkö hra H. Mathildan
luokse kantaen joitakin kirjoja. "Hyvä neiti", hän sanoi, "me olimme
eilen eri mieltä, mutta toivon kuitenkin, että tahdotte olla hyvä
ja ottaa tämän kirjan." -- hän ojensi Mathildalle kirjan, joka oli
kauniisti sidottu valkeisiin nahkakansiin ja kullalla koristettu.
"Tässä käsittelen samaa ainetta, josta eilen esitelmöin. Näitä
niteitä olen tilannut vain kaksitoista kappaletta. Yhden on Hänen
Majesteettinsa Keisari ottanut armollisesti vastaan, ja nyt pyydän
neitiä olemaan ystävällinen ja ottamaan tämän." -- "Monsieur, minä
kiitän teitä suuresta ystävällisyydestänne", vastasi Mathilda,
"mutta meillä on niin kokonaan erilaiset mielipiteet, etten koskaan
ymmärtäisi kirjaanne, ja koska sitä on vain niin harvoja kappaleita,
niin onhan viisaampaa, että annatte ne jollekin, joka paremmin kuin
minä voi pitää kirjaanne arvossa."

Vihasta kalpeana kumarsi hra H. poistuen sanaakaan sanomatta.

Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Mathilda jälleen kirjeessään
kotiin:

"Tänään jätettiin minulle kutsukortti päivällisille, jotka pidetään
huomenna Talvipalatsissa. Kortissa sanotaan: 'Naiset juhlapuvussa.'
Kun huomenna on sitä paitsi sunnuntai, päätin olla menemättä
sinne. Menin kongressin toimistoon ja ilmoitin: 'La baronne de
Wrede n'a pas la possibilité d'assister au grand diner du palais.'
[Vapaaherratar Wrede ei ole tilaisuudessa ottamaan osaa palatsissa
pidettäviin suuriin päivällisiin.] Kysyttiin syytä ja minä vastasin
luonnollisesti totuuden mukaisesti. Virkamies oli hyvin onneton
ja selitti, että oli vaikea lähettää peruutusta, sillä paikkani
oli jo määrätty. 'La place de baronne est à la table imperiale'
[Vapaaherrattaren paikka on keisarillisessa pöydässä.], sanoi hän.
Minä kieltäysin kuitenkin, sillä luulen että siellä tullaan juomaan
viiniä, kenties on tanssiaisetkin ja muuta sellaista, mikä ei
sovi minulle. Aion tehdä jotain aivan muuta huomenna, aion istua
taivaallisen Kuninkaani pöydässä ja viettää Jeesuksen muistojuhlaa
yhdessä rakkaitten, vaatimattomien ja lämpimästi uskovien
'Pashkovilaisten' kanssa."

Viimeisessä kirjeessään tästä kongressista hän kirjoittaa
Helena-sisarelleen:

"Huomenna matkustamme erääseen nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan. Varjelkoon Jumala minua joutumasta ajamaan
yhdessä tuon etevimmän ja kaikkein eniten juhlitun julkisen
edustajan, ranskalaisen hra H:n kanssa. Hän on pirullisin ihminen,
minkä olen koko elämässäni nähnyt, mutta tavattoman nerokas ja
harvinainen puhuja. Aina kun hän puhuu, taputtavat muut, mutta minä
en voi tehdä sitä. Kerran sattuivat katseemme yhteen, se tapahtui
minun puhuessani 'Jumalan voimasta', ja silloin hän punastui."

Tälläkin kertaa Mathildan sisällinen vaisto johti häntä oikeaan.
Pian senjälkeen kävi ilmi, ettei hra H. ollutkaan sellainen mies,
jollaiseksi häntä oli luultu.

Koko ajan kun kongressia kesti, kiusasi Mathilda Wredeä eräs
vakoilija, joka pysytteli hänen kintereillään. Todennäköisesti
oli jo se herättänyt huomiota, että hän, nuori nainen ja mitä
yksinkertaisimmin puettu, asui maasta karkoitetun uskonsankarin,
eversti Pashkovin kodissa. Kun hän sen lisäksi vielä oli kongressin
toisen jaoston ainoa naisjäsen ja oli rohkeasti taistellut
mielipiteittensä puolesta, niin oli siinä kylliksi syitä tekemään
hänet Venäjällä epäluulonalaiseksi.

Jo heti ensi päivänä kongressin avaamisen jälkeen, jolloin Mathildan
piti matkustaa erään tutun perheen luokse Levashovon aseman
läheisyyteen Suomen rautatien varrella, kiintyi hänen huomionsa
erääseen epämiellyttävän näköiseen herraan, joka heti junan lähdettyä
liikkeelle asettui sohvalle häntä vastapäätä.

Kun Mathilda Wrede otti esille vapaalippunsa näyttääkseen sitä
junailijalle, kiskaisi herra sen hänen kädestään ja tarkastettuaan
lippua ojensi sen takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta tahdoin tietää,
miltä suomalainen vapaalippu näyttää. Olin eilen kongressissa ja
huomioni kiintyi teihin ja olen erittäin huvitettu työstänne.
Tahtoisin mielelläni tietää, onko Suomen vankiloissa paljon
valtiollisia vankeja." -- -- "Ei ainoatakaan", vastasi Mathilda.
"Tietysti täytyy Suomessa olla valtiollisia vankeja, se maahan on
kärsinyt niin paljon Venäjän ikeen alla. Minun kanssani voitte puhua
aivan avoimesti, sillä minäkin olen ollut karkoitettuna maasta
valtiollisista syistä." -- "Suomessa ei kukaan yritä asettua lakien
yläpuolelle, ja siksi meillä ei Suomessa ole valtiollisia vankeja",
vastasi Mathilda, "mutta kuinka on mahdollista, että te, joka olette
maasta karkoitettu, olette ollut kongressin kokouksissa? Niissähän
on mukana vain kutsutut jäsenet." Vieras ei vastannut siihen
kysymykseen mitään, vaan vaihtoi puheenaihetta. "Anteeksi, että olen
ollut niin epäkohtelias, etten ole sanonut nimeäni, vaikka olen
ottanut selvän teidän niinestänne! Nimeni on Vodovozov", sanoi hän,
junan pysähtyessä asemalle. Se ei kuitenkaan ollut hänen todellinen
nimensä, kuten Mathilda sai myöhemmin tietää.

Kun hänen piti illalla palata Pietariin, eivät hänen ystävänsä
sallineet hänen lähteä yksin. He matkustivat hänen kanssaan junassa
ja saattoivat häntä sitten aina taloon saakka, missä hän asui.

Erään toisen kerran, kun Mathilda kulki yksin kadulla, valtasi hänet
yht'äkkiä hyvin vastenmielinen tunne, ja kun hän kääntyi katsomaan
taakseen, näki hän saman henkilön taas jäljissään. Ei koskaan ennen
elämässään hän ollut tuntenut olevansa niin suuressa vaarassa kuin
silloin. Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi kahden suomalaisen
kongressin osanottajan tulevan pitkin katua. Hän aivan juoksi
heitä vastaan ja pyysi, että he saattaisivat häntä jonkun matkaa.
Kuultuaan, miten asia oli, saattoivat he hänet kotiin saakka.

Kun hän myöhemmin yhdessä kongressin osanottajien kanssa lähti
matkalle, joka tehtiin nuoria rikollisia varten perustettuun
maanviljelyssiirtolaan, istui hänen edessään olevien vaunujen
vastapäisellä istuimella sama mies muutamien senaattorien seurassa
pitäen Mathildaa lakkaamatta silmällä, niin että muut vaunussa
olijat, eräs belgialainen, portugalilainen ja italialainen joutuivat
kiihdyksiin ja pitivät tilannetta levottomuutta herättävänä.
Paluumatkalla hän ajoi jälleen heidän edellään kulkevien vaunujen
vastapäisellä istuimella ja tarkasteli Mathildaa samalla tavoin.
Silloin neuvoi belgialainen, johtaja S., Mathildaa jättämään Pietarin
ensi tilassa. Kun he sitten kulkivat sen kaupunginosan ohi, jossa
Mathilda asui ja heidän juuri piti kääntyä kadunkulmasta, jonka
taakse edelliset ajoneuvot olivat jo kadonneet, seisauttivat he
hevoset. Mathilda hyppäsi vaunuista, kiiruhti kotiin ja rakkaittensa
saattamana lähti heti asemalle palatakseen ensimmäisellä junalla
Suomeen.




Koponen.


Oli juhannuksen aika 1891. Mathilda oli juuri lähdössä Englantiin.
Hevoset oli uitettu ja tuotu kotiin, matka-arkku ja laukku täytetyt
ja vaunut seisoivat tallimäellä. Tunnit, jotka olivat vielä jäljellä
ennen matkaa, aikoi hän viettää rauhassa omaistensa piirissä.

Heidän istuessaan koolla ja tuntiessaan kuinka lämmin ja hyvä oli
olla yhdessä, tuli palvelijatar ja ilmoitti kummallisen miehen, joka
tahtoi puhua neiti Wreden kanssa, seisovan pihalla. Hänen lakkinsa
oli vedetty silmille ja hän puhui merkillisellä äänellä, kertoi
tyttö. "Pyydä häntä sisään", sanoi Mathilda nousten ja lähtien
huoneesta. Maaherra Wrede, joka oli levoton tyttärensä tähden ja
tahtoi näyttää muukalaiselle, että talossa oli voimakas mieskin,
seurasi tytärtään.

Mathildaa vastaan tuli eteisessä mies, jolla oli omituinen, melkein
kammottava ulkomuoto. Mathilda pyysi häntä huoneeseensa. Kun hän oli
sulkenut oven, kysyi mies, oliko ketään ihmistä läheisyydessä. Hän
vastasi kieltävästi ja silloin mies pyysi häntä sulkemaan ikkunan.
Kun se oli tehty, heittäytyi tämä tuolille ja puhkesi kiihkeään
itkuun.

Hän oli Siperiasta karannut vanki. Rajattoman koti-ikävän ajamana hän
oli kulkenut tuon pitkän matkan. Tultuaan Suomen rajan yli hän oli
piiloutunut erään suuren talonpoikaistalon läheisyyteen. Oli ihana
lauantai-ilta kevätkesällä. Piilopaikastaan näki hän väen menevän
saunaan ja kärryt, jotka seisoivat tallin edessä valmiina sunnuntain
kirkkomatkaa varten. Hänen aivoissaan heräsi hurjia ajatuksia. Rikas
talonpoikaistalo! Sieltä sopi ryöstää siperialaiseen tapaan, niin
pian kuin yö oli tullut.

Hän odotti, kunnes oli laskenut, että kaikki olivat nukkuneet;
silloin hän hiipi hiljaa taloon. Ovi ei ollut lukossa. Hän meni
pirttiin ja näki koko perheen nukkuvan. -- Kuinka toista kuin
Siperiassa, siellä oli kaikilla vahvat lukot ovissaan! Hänen
sydämensä valtasi omituinen liikutus -- ei, täältä hän ei voinut
varastaa eikä ryöstää. Yhtä hiljaa kuin oli tullutkin hiipi hän ulos.
Hän meni talliin, sekään ei ollut lukittu, eikä myöskään navetta.
Omituinen ahdistuksen tunne mielessä hän vetäytyi yhä pitemmälle ja
pitemmälle metsään. Lopulta hän heittäytyi maahan pitkin pituuttaan
ja puhkesi hillittömään itkuun. Ei, omilta maanmiehiltään Suomessa
hän ei voinut enää koskaan varastaa!

Joksikin aikaa hän otti paikan Valamossa ja sitten Konevitsassa,
varasti munkeilta ja jätti heidät sitten.

Siperiassa olevilta suomalaisilta hän oli kuullut Mathilda Wredestä
ja nyt hän oli tullut hänen luokseen pyytääkseen neuvoa. Kauan
hän ei voinut pysyä Suomessa salassa, pian hänet keksittäisiin ja
passitettaisiin takaisin Siperiaan. Mitä oli tehtävä? Mathilda
neuvoi häntä kulkemaan samaa tietä takaisin Venäjälle, niin ettei
kukaan saisi tietää hänen ilman lupaa palanneen Suomeen. Palattuaan
Englannista lupasi Mathilda jättää hänen puolestaan armonanomuksen
senaattiin ja kirjeellisesti voisi hän sitten päästä yhteyteen hänen
kanssaan.

Hetken kuluttua hänen mentyään löysi Mathilda huoneestaan lompakon,
joka sisälsi kuusikymmentä markkaa. "Mies raukka!" ajatteli hän,
"kuinka hän voi selviytyä ilman rahaa." Kiireesti lähetti hän
sananviejän ratsain hänen jälkeensä. Hetken kuluttua mies palasikin
kalmankalpeana ja jäykkänä kuin jää. Hän luuli olevansa petetty, ja
että poliisi ottaisi hänet nyt huostaansa. Mutta kun Mathilda meni
häntä vastaan lompakko kädessä ja sanoi, että hän oli itse tahtonut
antaa sen hänelle, kirkastuivat miehen kasvot ja hän oli sitten hyvin
ystävällinen.

Hänen poistuttuaan oli aika jo kulunut pitkälle, ja sanottuaan
kiireesti jäähyväiset Mathilda riensi vaunuihin, ja niin lähdettiin
asemalle.




Englannissa.


Mathilda Wredeä oli hänen ystävänsä, vanha tohtori Baedecker pyytänyt
useita kertoja kotiinsa Englannin lounaisosaan. Muutamat uskonsoturit
hänen ystäviensä joukossa, kuten lordi Radstock, mr. Newbury y.m.,
olivat lausuneet toivovansa saada nähdä tuon nuoren naisen, joka
eli Suomen vankien hyväksi. Nyt hän oli saanut rakkaan isänsä luvan
matkustaa ja riemuitsevassa kirjeessään tohtori Baedeckerille hän
kertoi: "Minä tulen!"

Ote Mathildan kirjeenvaihdosta Helena-sisarensa kanssa antaa meille
selvän kuvan hänen Englannissa saamistaan elämyksistä ja kokemuksista.

       *       *       *       *       *

Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1891.

"Olen ollut erotettuna sinusta ja kodista vain muutamia päiviä,
mutta olen jo ennättänyt kokea paljon. Vankeinhoitohallituksessa
Tukholmassa otti ylijohtaja V. minut erittäin kohteliaasti vastaan
ja antoi minulle luvan käydä kaupungin kaikissa vankiloissa.
Toissapäivänä aloitin sinulle kirjeen Pohjanmerellä, mutta raju
tuulenpuuska tempaisi paperin kädestäni tehden siten lopun koko
kirjoituksesta. En ollut koskaan saattanut aavistaa, että meri tulisi
niin miellyttämään minua. Kuinka tuollainen suuri, mutkaton ja
ääretön vaikuttaakaan valtavasti ihmissydämeen! Minä istuin melkein
aamusta iltaan ylhäällä kannella, hengitin terveyttä ja nautin
sanomattomasti.

"Matkaseuranani oli kolmetoista pelastusarmeijan upseeria Suomesta ja
Ruotsista. Meillä oli ihana kokous laivalla Minun kirjeeni mr. C:lle
lienee kadonnut, sillä minua ei ollut kukaan vastassa, kun laskimme
maihin Tilburyn laivatokkaan. Seurasin sen vuoksi matkatovereitani
pelastusarmeijan päämajaan lentoon luoteisosaan. Me saavuimme perille
kello 11 illalla nähtyämme osan Lontoon hirvittävintä elämää.
Tämä 'Training Home'; jossa nyt asun, on jättiläistalo. Siinä on
huoneita useita satoja kadetteja varten. Täällä saan perinpohjin
tutustua merkilliseen, valtavaan pelastusarmeijaan. Pyydä, ettei
isä ole missään suhteessa levoton minusta. Toistaiseksi on vain
Jumala päällikkönäni ja Suomen vangit työmaanani. Kyllä Jumala on
niin ihmeellisen hyvä minua kohtaan. Tokko maailmassa on toista
kauttaaltaan mm onnellista ihmistä kuin minä. 'Hyvyys ja laupeus ovat
seuranneet minua kaikkina elinpäivinäni ja minä saan asua Herran
huoneessa iankaikkisesti'."

       *       *       *       *       *

Weston-super-Mare, heinäkuun 10:s päivä

"Paddingtonin, Bathin ja Bristolin kautta saavuin eilisiltana
Weston-super-Mareen. Kun oikein aitoenglantilaisella varmuudella
etsin yksinäni Bristolin junaa, olisin toivonut omaisteni näkevän
'pikku Tildansa'. Kyllä Herra on tähän saakka ihmeellisesti auttanut
minua! Junassa oli kuuma mutta minä nautin sanomattomasti ihanista
seuduista joiden läpi kuljimme. Kello puoli seitsemän olin perillä
Westonissa. Rakas Baedecker oli itse minua vastassa ja vei minut
ihastuttavaan pieneen kotiinsa Wart-Eckiin. Täällä on niin kaunista.
Me asumme korkealla vuorella puutarhassa, jossa on etelämaisia puita.
Kaupunki ja ihana Bristol-lahti ovat alapuolellamme. Tässä kodissa
oleskeleminen on kuin keskeymätöntä jumalanpalvelusta. Kaikki on niin
ihanaa, minusta tämä on melkein kuin taivaan esimakua. Toivoisin
vain, että te kotona olevat rakkaani saisitte nähdä, kuulla ja
nauttia kuten minä.

"Tänään tuli eräs vanha herra tänne tervehtimään minua. Hän on ollut
aikaisemmin vankeinhoidon päällikkö ja sittemmin kuvernöörinä
Intiassa. Hän lupasi viedä minut suureen vankilaan Exeterissä sekä
kirjoitti Lontooseen pyytäen, että minulle näytettäisiin vanhat
vankilat kuten Newgate, Tower y.m., mikä ei yleensä ole vieraille
sallittua. Täällä Englannissakin näyttävät kaikki ovet olevan minulle
auki. Ihmeellistä tosiaankin!"

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 15:s päivä.

"Vaelsin yksin Jumalani kanssa tänään erästä korkeata vuorta ylös,
kunnes saavuin sen huipulle. Ja mikä näköala! Ihania, laajoja
seutuja ja rajaton, ylpeä Atlantin valtameri kaukaisuudessa. Nautin
sanomattomasti, kun saan kulkea yksinäni ulkona. Silloin voin antaa
kaikkien tunteitteni vapaasti kuohuta tarvitsematta hävetä. Saan
nauraa ja itkeä, laulaa ja vaieta, aivan kuten haluan. Juuri kun
istuin siellä ja nautin täysin siemauksin, heräsi minussa sellainen
ikävä teidän kaikkien luo ja minusta melkein tuntui rikokselta
rakasta Suomeani kohtaan, että saatoin niin ihailla Englantia."

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 20:s päivä.

"Eilisaamuna matkustimme Baedecker ja minä Bristoliin, jossa kävimme
tutkintovankilassa. Sieltä jatkoimme Cliftonin kaupunkiin ja
katselimme George Müllerin kotia isättömiä ja äidittömiä lapsia
varten. Ensi keskiviikkona palaan takaisin Lontooseen. Sitten
käyn monessa eri paikassa, m.m. Richmondissa tavatakseni vanhan,
yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan mrs. Hanburyn, joka on ollut
nuoruudessaan Elisabeth Fryn parhaita ystäviä, ja jolla oli tapana
hänen kanssaan käydä vankiloissa. Se tulee varmaan olemaan hyvin
mielenkiintoista."

       *       *       *       *       *

Palattuaan Lontooseen kävi Mathilda eräänä päivänä yhdessä mr.
C:n kanssa suuressa Court-session-Housessa ollakseen siellä läsnä
juryoikeuden istunnossa. Muiden esillä olevien oikeusjuttujen
joukossa oli myös varkaus, jonka oli tehnyt joku belgialainen tyttö.
Ennenkuin tuomio julistettiin, astui eräs vanha herra puheenjohtajan
luokse ja keskusteli hänen kanssaan. Äkkiä suuntasi hän kysyvän ja
terävän katseen Mathilda Wredeen, tuli sitten suoraan hänen luokseen,
esitteli itsensä ja kysyi, osasiko hän ranskaa. Hänen nimensä oli W.
ja hän oli yksi Lontoon tuomioistuinfilantrooppeja. [Filantrooppi
=ihmisystävä. (Suoment, muist.)] Hän oli persoonallisesti tuttu mr.
C:n, Mathildan seuralaisen kanssa, joka taas oli kertonut hänelle
Mathildan elämänharrastuksesta. Kun Mathilda myönsi osaavansa
ranskaa, sanoi hän: "Minä näen, että Jumala on lähettänyt teidät
tänne auttamaan minua selvittäessäni tämän nuoren tytön asiaa.
Tahdotteko seurata minua?" Mathilda nousi hyvin hämmästyneenä. Mr.
W. kulki edeltä ja Mathilda hänen jäljessään läpi suuren oikeussalin
syytettyjen aidattuun osastoon ja kaikkien silmät suuntautuivat
Mathildaan. Se tuntui hänestä hirvittävän epämiellyttävältä, mutta
vieläkin kauheammaksi kävi tilanne, kun mr. W. vei hänet korkeita
pimeitä portaita alas hänen ollenkaan tietämättä, minne mentiin.
"Yksinäni Lontoossa!" Ajatus iski häneen kuin salama ja täytti hänen
sielunsa hetkellisellä vavistuksella, mutta samassa hän ymmärsi,
ettei mikään vaara voinut uhata, hänhän tuli suoraan englantilaisesta
oikeussalista. Lopulta hän huomasi olevansa maakerroksessa olevassa
vankilassa ja kohta tunsi Mathilda olevansa siellä kuin kotona.

Belgialainen tyttö oli jo aikaisemmin viety takaisin selliinsä.
He menivät nyt hänen luokseen ja Mathildan toimiessa tulkkina
ehdotettiin hänelle, että hän saisi mr. W:n kustannuksella palata
kotiinsa Belgiaan sen sijaan, että hänet sijoitettaisiin vankilaan.
Tyttö oli luonnollisesti onnellinen.

Kun Mathilda vihdoin poistui, pyysi mr. W. häntä saapumaan sinne
uudelleen seuraavana aamuna, Mathilda, joka oli iloissaan, kun sai
olla mukana mielenkiintoisessa ja opettavassa oikeudenkäynnissä,
lupasikin tulla, ymmärtämättä, mitä häneltä vaadittiin.

Määrättyyn aikaan Mathilda Wrede astui oikeussaliin, ja hänet
otettiin erittäin kohteliaasti vastaan. Häntä pyydettiin istuutumaan
erityiselle penkille mr. W:n kanssa. Valtavan suureen amfiteatterin
muotoiseen saliin oli kokoontunut tavattoman lukuisa kuulijakunta,
sillä erään hyvin etevän ja kuulun lakimiehen oli määrä johtaa
oikeudenkäyntiä sinä päivänä.

Muut juryoikeuden jäsenet, jotka olivat puettuina omituisiin
keskiaikaisiin pukuihin, olivat asettuneet paikoilleen ja
oikeudenkäynti alkoi. Äkkiä kääntyi oikeuden puheenjohtaja Mathilda
Wredeen ja pyysi häntä astumaan esiin. Ollen äärettömän hämmästynyt
ei hän totellut kutsua, ennenkuin puheenjohtaja oli sen toistanut.
Silloin hän nousi. Hänet osoitettiin pienelle korokkeelle vastapäätä,
syytettyjä. Sitten hänelle ojennettiin uusi testamentti, jota häntä
pyydettiin suutelemaan. Hämillään hän teki sen kaikkien nähden,
ihmetellen mitä sitten seuraisi. Puheenjohtaja sanoi nuorelle
belgialaistytölle, että mr. W. oli luvannut auttaa häntä pääsemään
meren yli Belgiaan ja esitti hänelle muutamia ehtoja. Tämä oli
Mathildan tulkittava koko yleisön läsnäollessa.

Oikeussalista menivät mr. W. ja Mathilda jälleen alas vankilaan
hakemaan tyttöä, allekirjoittivat muutamia papereita, jonka jälkeen
he kaikki kolme lähtivät erääseen mr. W:n laitoksista. Iltajunalla
lähetettiin tyttö kotimaahansa.

Käytyään vankiloissa ja erilaisissa ihmisystävällisissä laitoksissa
niin hyvin Lontoossa kuin muillakin seuduilla lähti Mathilda Waxwell
Farmiin, Pinneriin, jonne hänet oli kutsuttu. Sieltä hän kirjoittaa
kotiin sisarelleen:

"Nyt olen maalla erään hyvin suloisen herrasväki T:n luona. Rouva on
Ruotsin kuningattaren hyvä ystävä, hän tuntee venäläiset kristityt ja
tutustui keväällä Paul Nicolayhin. He toivovat, että viipyisin täällä
pitemmän aikaa, mutta vaikka nautinkin sanomattomasti, niin alan
kuitenkin jo ikävöidä kotiin teidän, rakkaitteni ja vankieni luokse.

"Tunnin kuluttua alkaa täällä kokous työläisille ja he toivovat,
että minä puhuisin siellä. Vähän myöhemmin matkustan mr. T:n kanssa
Lontooseen; pidämme kokouksen 560 ryysyläiselle East-Endissä.
Huomenna saan tutustua erääseen erittäin mielenkiintoiseen mieheen,
sosialistiin, ruhtinas Peter Krapotkiniin.

"Eilen sain sisäministeriöltä kirjeen ja luvan saada käydä Englannin
kaikissa vankiloissa. Keskiviikkona matkustan suureen Wokingissa
olevaan naisvankilaan, torstaina Portsmouthin miesvankilaan ja
maanantaina kenties Edinburghiin, sillä tahtoisin mielelläni tutustua
myös Skotlannin vankilajärjestelmään."

Oleskeltuaan muutamia päiviä mainitussa kodissa Mathilda Wrede palasi
Lontooseen.

"Olen sanomattoman onnellinen. Maljani on ylitsevuotavainen!"
kirjoittaa hän sieltä ja jatkaa sitten: "Mr. T. ja minä olimme
viime sunnuntaina East End Whitechaplessa, jossa kävimme kahdessa
n.s. lodging-housessa. Molempiin niihin sopi viisisataa Lontoon
kaikkein viheliäisintä miestä. Voi sitä kurjuutta! Ensin he olivat
hyvin meluavia, tupakoivat, juttelivat ja nauroivat, mutta kun mr.
T. viittasi minuun ja sanoi, että olin toiminut kahdeksan vuotta
vankien keskuudessa, kävivät he uteliaiksi, ja kun minä kerroin
heille murteellisella englanninkielelläni muutamia tapahtumia
vankilakäynneistäni, virtasivat ryysyläiset kaikista loukoista esille
puhettani kuuntelemaan, ja minä tunsin viihtyväni hyvin täällä
Lontoon pohjasakan keskellä.

"Tänään käyn Wokingin suuressa vankilassa ja huomenna samoin.
Portsmouthissa. Sieltä menen lordi Radstockin kanssa hänen
maatilalleen Mayfieldiin Southamptonin kaupungin läheisyyteen.
Ajattele miten hauskaa!

"Olen kyllä ottanut täällä selville kaiken, mikä koskee vankiloita, ja
toivon voivani saada avartaa Suomen vankeinhoitomiesten näköaloja.
Olen usein ajatellut Marian alabasteripulloa, jonka sisällön
hän vuodatti Jeesuksen jalkoihin: Nyt kun minut on täytetty,
toivon pääseväni kotiin ja saavani vuodattaa sieluni rakkailleni,
vapaille ja vangituille. Ruumiini on kenties sortuva, mutta mitäpä
se tekee, jos vain muut saavat se kautta siunauksen. Elämäni,
ajatukseni, aikani ja voimani -- kaikki Jumalalle ja sieluille!
Ensi viikon lopulla matkustan Portsmouthiin. Kokoukset pidetään
suuressa sotalaivassa, ja sunnuntain olen lordi Radstockin kanssa
Wight-saarella."

       *       *       *       *       *

Surrey, Reigate, elokuun 5:ntenä päivänä.

"Nyt olen Surreyn kauniissa seudussa koko maailman tunteman ja
nerokkaan lady Henry Somersetin luona. Mrs. H. Pearsoll Smith,
tunnettu amerikkalainen kirjailijatar, joka on kirjoittanut
'Onnellisen elämän salaisuuden', on myös täällä.

"Kyllä minä saan nähdä enemmän, kuin mitä olin uskaltanut
rohkeimmissakaan ajatuksissani suunnitella.

"Sunnuntaina olin erään neekerin, mr. D:n johtamassa kokouksessa.
Hän on yksi kahdestakymmenestä riemulaulajasta, jotka ovat
matkustaneet ja laulaneet useimmissa Euroopan hoveissa kootakseen
varoja Amerikkaan perustettavaa neekeriyliopistoa varten. Hän on
erittäin lahjakas mies, ja on lähinnä Sankeytä maailman suurin
laulajaevankelista. Hän on monta kertaa laulanut kuningatar
Viktorialle.

"Yöt läpeensä uneksin armaista omaisistani ja rakkaista vangeistani.
Aikani ei ole pitkä täällä alhaalla. Siksi minun onkin tehtävä työtä
eikä nautittava. Lepo ylhäällä on oleva sitä ihanampi."

       *       *       *       *       *

Kun Mathilda Wrede palasi lady Somersetin luota Lontooseen, jossa hän
asui lordi Radstockin sisaren luona, yllätti hänet joukko Englannin
korkeimpiin piireihin kuuluvia naisia ja herroja, jotka olivat hänen
tietämättään kokoontuneet "five o'clock tealle" ["Five o'clock
tea" tarkoittaa englantilaisten tapaa juoda teensä kello viideltä.
(Suoment. muist.)] kuullakseen hänen kertovan sekä kääntymisestään
että toiminnastaan Suomessa. Hän täytti tietysti mielellään heidän
pyyntönsä.

Sen johdosta hän kirjoittaa: "Englantilaiset tahtovat saada minut
tänne takaisin pitämään 'drawing-room' kokouksia ylimystölle. He
sanovat, että minä olen juuri oikea henkilö puhumaan heille, ja että
täälläoloni on ollut suureksi siunaukseksi. Tiedän vain, että Jumala
on ollut minua lähellä, sekä että minulla on ollut enemmän henkistä
työtä kuin koskaan ennen."

Uupumaton ponnistus kulutti kovin Mathildan heikkoja voimia.
Viimeisessä kirjeessään Lontoosta koskettaa hän ohimennen sitä
seikkaa. "Tänään olen taas terve, mutta olin toissapäivänä niin
sairas, että minun oli maattava lakanoitten välissä. Eilen olin
sisällä, mutta tänään minulla on ollut oikein hauska päivä. Aamiaisen
jälkeen matkustin mrs. T:n kanssa herttuatar B:n luokse, joka
tahtoi välttämättä tavata minua. Hän on kauneimpia ja suloisimpia
naisia, mitä olen nähnyt. Huomenna tulee tuo rakas ihminen hakemaan
minua ihanilla ajoneuvoillaan, ja sitten me ajamme katsomaan
erästä pelastusarmeijan vapautuneille vangeille perustamaa kotia.
Herttuattaren luota me ajoimme mr. M:n luokse, jonka isä on
hovitallimestari, ja hän lupasi näyttää minulle kuningattaren tallin.
Se tulee olemaan erittäin hauskaa.

"Minun täytyy nyt valmistaa teitä rakkahimpani siihen, että kaikki
työ täällä Englannissa on kovasti kuluttanut voimiani. Minä olen
käynyt todellakin hirveän laihaksi. Lepo ja meri-ilma muuttavat
kotimatkalla, niin toivon, täydellisesti ulkomuotoni. Kaipaan
niin saada olla Jumalani kanssa merellä, se on niin suurta ja
opettavaista. Saada kaikkivaltias, ikiaikojen Jumala ystäväkseen,
isäkseen, kas se on jotakin!"

Muutamia päiviä myöhemmin Mathilda jätti Englannin ja suuntasi
kulkunsa kotia kohden.




Kotona jälleen.


Väsyneenä mutta onnellisena Mathilda palasi kotiinsa Rabbelugniin.
Rakkaittensa parissa piti hänen nyt saada nauttia hyvin
tarvitsemaansa lepoa, sitä toivoivat ainakin hänen isänsä ja
Helena-sisarensa. Mutta niin ei käynyt. Jo seuraavana päivänä hän sai
Tampereelta Koposelta kirjeen, jossa tämä pyysi Mathildaa tulemaan
sinne niin pian kuin suinkin. -- Hän ei ollut voinut pakottautua
jättämään synnyinmaataan. -- Kirjeen alla oli "Narrailija", koska hän
oli "aina pyrkinyt eteenpäin valehdellen ja pettäen", kuten hän itse
sanoi.

Oltuaan kotonaan puolitoista päivää Mathilda sanoi taas hyvästi
omaisilleen ja matkusti Tampereelle. Koponen, joka ei ollut
merkinnyt kirjeeseensä minkäänlaista osoitetta, oli ilmoittanut
saaneensa paikan eräässä tehtaassa. Punnittuaan kauan asiaa Mathilda
päätti mennä työläisiä vastaan heidän tullessaan työmaaltaan
päivällistunnille. Hän kulki hitaasti pitkin katua koskelle päin ja
pysähtyi sitten selin putoukseen samalla koko ajan tarkaten väkeä,
joka virtasi tehtaasta ulos. Monet miehistä hän tunsi vankiloista,
mutta ei uskaltanut tervehtiä peljäten jotenkin paljastavansa heidät.
Vihdoin hän näki Koposen tulevan, kahden muun miehen seurassa.
Mathilda rupesi kulkemaan katua pitkin samaan suuntaan kuin hekin.
Mieskin huomasi Mathilda Wreden ja jättäytyi tovereistaan jälkeen.
Kulkiessaan miehen ohitse hän sanoi hiljaa: "Tulkaa illalla", antoi
osoitteensa ja jatkoi kulkuaan.

Koponen tuli päivätyön päätyttyä. Hän oli hyvin onneton ja kertoi
päättäneensä antaa itse itsensä ilmi poliisille. Kun hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa -- sillä kukaan ei tiennyt hänen varastaneen
luostarin munkeilta -- toivoi hän, että hänet lähetettäisiin kruunun
kyydillä Siperiaan. Mathilda Wrede myönsi, että se oli parasta, mitä
hän voi tehdä. Sitten Koponen pyysi, että Mathilda tulisi hänen
kanssaan poliisikamariin seuraavana aamuna. Se oli hyvin vaikeaa ja
raskasta, mutta Mathildalla ei ollut sydäntä kieltää, kun hän näki,
kuinka hartaasti hän sitä toivoi.

Miehen mentyä Mathilda soitti poliisimestarille, valmisti häntä
heidän käyntinsä varalta sekä pyysi häntä ottamaan tuon onnettoman
miehen ystävällisesti vastaan. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä
poliisikamariin. -- Siellä heidän oli erottava.

Kun Mathilda Wrede palasi kotiin, tapasi hän sattumalta veljensä --
lakimiehen -- junassa ja kysyi häneltä, mitä hän voisi tehdä tuon
miesparan hyväksi. Veli neuvoi, että hän lähettäisi ensi tilassa
senaattiin armonanomuksen hänen puolestaan. Mathilda teki niin ja
kirjoitti samalla eräälle tutulle virkamiehelle Helsinkiin pyytäen
hänen heti ilmoittamaan, kun asia oli ollut esillä senaatissa. Jonkun
ajan kuluttua hän sai sähkösanoman. Päätös oli langetettu, mutta se
oli kieltävä.

Ensimmäisellä junalla matkusti Mathilda Wrede Helsinkiin, meni
senaattiin ja pyysi saada nähdä asiakirjat. Niistä kävi ilmi, ettei
suomalaisella taholla voitu tehdä mitään, koska Koponen oli Siperian
siirtolaisia. Ensi tilassa sähkötti Mathilda parooni Nicolaylle
Pietariin ja pyysi häntä kääntymään asiassa Venäjän keisarillisen
senaatin puoleen. Hän teki niin, mutta vastaus oli jälleen kieltävä.
Koposen aika oli ollut Siperiassa liian lyhyt, jotta armahtaminen
olisi voinut tulla kysymykseen. Mathilda sähkötti uudelleen: "Vetoa
keisariin!" Sekin tehtiin.

Keisarin esittelijä, kenraali R., sanoi kuultuaan, millainen asia
oli: "Mikäli minusta riippuu, armahdetaan mies." Mutta seuraavana
päivänä määrättiin hänet tarkastusmatkalle Moskovaan, ja Koposen
asian esitteli sama henkilö, joka oli kaksi päivää aikaisemmin
langettanut senaatissa kielteisen päätöksen. Häntä suututti kovasti,
että jo loppuun käsitelty asia oli otettu jälleen esille. Eräs
vankijoukko oli vähän aikaa sitten lähetetty Siperiaan, ja nyt
pantiin Koponen kiireesti taipaleelle, jotta hän saavuttaisi sen
matkalla. Kun kenraali R. palasi tarkastusmatkaltaan ja sai kuulla,
kuinka asian oli käynyt, puhkesi hän loukkaantuneena sanomaan: "Kyllä
minä määrään tässä asiassa", jonka jälkeen hän lähetti sähköteitse
erääseen vankilaan, minne hän tiesi vankijoukon pysähtyvän lepäämään
matkallaan, määräyksen Koposen kiireellisestä vapauttamisesta, koska
hänet oli armahdettu.

Mathilda ja kaikki hänen omaisensa seurasivat suurella
mielenkiinnolla miehen kohtaloa, ja Mathildan vanhin veli oli
luvannut ottaa Koposen metsänvartijaksi tilalleen niin pian kuin hän
palaisi Suomeen. Mutta turhaan odotettiin kuitenkin hänen paluutaan
-- hänestä ei kuulunut enää milloinkaan mitään, eikä kukaan tiedä,
mikä kohtalo hänen osakseen oli tullut.

Mathilda Wrede säilyttää viimeisen käyntinsä Koposen luona valoisassa
ja kauniissa muistossa. Tämä sanoi silloin muun muassa: "Neiti
on auttanut minua niin paljon ja osoittanut minulle tien Jumalan
luokse, joka antaa syntiselle anteeksi. Maksoi kyllä vaivan tulla
Suomeen. Hetki sitten istuin täällä yksinäni ja ajattelin: Pian tulee
ystäväni. Sitten muistin oman asemani ja teidän ja sanoin ääneen
itselleni: 'Äh, roisto, pysy aisoissa!'"




Työtä ja lepoa.


Heinäkuun 18:ntena päivänä 1892 maaherra, vapaaherra Karl Gustav
Wrede jätti maisen kotinsa muuttaen ylhäisempään ja parempaan
elämään. Omaisten suru oli suuri, mutta ei toivoton.

Hautajaispäivä oli painunut iltaan. Wredein sukuhaudassa Anjalan
kirkkomaalla lepäsi rakas isä. Ruumiillisesti ja sielullisesti
väsyneenä Mathilda meni huoneeseensa kaivaten yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta. Kuten tavallisestikin hän pakeni elävän Jumalansa
turviin, ja hän, "joka antaa väsyneille voiman", tuli hänen luokseen.
Niin Mathilda avasi Raamattunsa ja hänen katseensa kiintyi sanoihin:
"Minun palvelijani Mooses on kuollut, niin nouse nyt ja mene tämän
Jordanin ylitse, sinä ja kaikki tämä kansa, siihen maahan, jonka
minä annan Israelin lapsille." Jos. 1: 2. "Ei siis ensinkään lepoa
eikä hiljaisuutta", tuumi Mathilda itsekseen. "Niin, minä laittaudun
valmiiksi mennäkseni tämän kansan kanssa. Ylihuomenna matkustan
Kakolaan."

Sisarusten pettymys oli suuri, kun Mathilda pysyi päätöksessään
matkustaa Turkuun. Hän olisi kipeästi tarvinnut lepoajan, jonka oli
aikonut suoda itselleen vanhassa kodissaan, se kun kohta ei enää
ollut hänen niin kuin ennen.

Kakolassa ottivat sekä vangit että virkamiehet hänet erittäin
suurella rakkaudella vastaan, ja nähdessään onnettomain ystäviensä
ilon siitä, että hän taas oli heidän joukossaan, hän unohti itsensä
antautuen jälleen kokonaan työhön heidän hyväkseen.

"Rakas, rakas Kakolani", kirjoittaa hän sieltä sisarelleen. "Minun
oikea paikkani täällä maailmassa on surun tyyssijoissa. Niissä minua
tarvitaan ja niissä voin olla hyödyksikin, iloksi ja avuksi. Kiitän
Jumalaa ihanasta tehtävästä, jonka hän on rakkaudessaan antanut
minulle." Ja sitten hän lisää: "Usein kiitävät ajatukseni taaksepäin
siihen aikaan, jolloin rakkaan isämme kärsimykset lähenivät loppuaan
ja hänen väsynyt henkensä seisoi iankaikkisuuden rajamailla.
Ajatus ei pysty tajuamaan, että me ylösnousemisen aamuna saamme
jälleen katsella noihin silmiin, jotka ovat niin usein rakastavina
levänneet meissä ja jotka kuolema on sulkenut. Helena, rakkaani,
isämme otettiin meiltä vähäksi aikaa, jotta me saisimme 'pitää hänet
iankaikkisesti'." -- -- --

Aamusta iltaan Mathilda oli Kakolassa ja hänestä tuntui melkein
kuin olisi "varastanut jotakin vangeilta", jos hän soi itselleen
tunninkaan levon.

Päivää ennen kuin Mathilda Wrede aikoi lähteä Turusta, hän istui
useita tunteja erään elinkautisen vangin kuolinvuoteen ääressä.
Elon kipinän sammuttua, kun häntä ei enää tarvittu siellä, hän meni
jatkamaan työtään toiselle osastolle. Mutta vankilan pihalla rupesi
häntä kovasti pyörryttämään ja sydänkohtaus pakotti hänet istuutumaan
ja levähtämään. Muutamat vangit, jotka olivat pihalla, näkivät sen ja
kuin kulovalkea levisi huhu miehestä mieheen, että "vankien ystävä"
oli sairastunut.

Myöhemmin päivällä, kun vangit ryhmittäin kävelivät pihalla, Mathilda
meni sanomaan heille hyvästit ennenkuin matkustaisi pois. Silloin
eräs leveäharteinen vanhahko mies astui hänen luokseen sanoen ylpeänä
saadessaan puhua tovereittensa puolesta: "Neiti Wrede! Tunnustaako
neiti sanoneensa, että Jumala on kaikkitietävä?" "Tunnustan", kuului
vastaus. "Neitihän on myös sanonut meille, että Jumala on rakkaus?"
"Olen", vastasi Mathilda. "Ja että Jumala on kaikkivoipa?" mies
jatkoi. "Kyllä, sen olen sanonut. Hän voi tehdä kaiken." "No",
jatkoi mies yhä, "jos on totta, että Jumala on kaikkitietävä,
silloinhan myös tietää neidin olevan ainoan ystävämme. Jos hän on
rakkaus, ei hän henno ottaa meiltä ainoaa, mikä meillä on. Jos hän on
kaikkivoipa, ei hänelle maksa mitään, vaikka antaakin meidän pitää
neidin. Tähän saakka emme ole välittäneet paljoakaan Jumalasta, mutta
jos neiti nyt kuolee, silloin me rupeamme oikein vihaamaan häntä."

Mathilda seisoi ääneti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Sitten
vastaus tuli nopeasti ja selvästi: "Saattaa käydä niin, että kuolen,
saattaa sattua, etten saa enää milloinkaan nähdä teitä, mutta -- jos
kuolen, on se teidän syynne."

Vanki hätkähti ja muut näyttivät olevan ihmeissään. "Niin, nähkääs",
Mathilda jatkoi, "totta on, että Jumala on kaikkitietävä. Siksi
hän tietääkin, että te annatte minulle parhaimmat ja lämpimimmät
tunteenne, ja se tekee elämänne kyllä valoisammaksi. Mutta hän
tietää myös, että jos te sen sijaan antaisitte sydämenne rakkauden
_hänelle_, niin kävisi elämänne vielä paljon rikkaammaksi, monin
kerroin valoisammaksi. Jumala on rakkaus, ja jos hän näkee minun
olevan teidän ja hänen välillään, silloin hän ottaa minut pois, hän
ottaa vähemmän antaakseen suuremman, juuri siksi että hän rakastaa
teitä."

Hän vaikeni eikä kellään ollut mitään vastaväitteitä. Sitten hän
lisäsi: "Jos Jumala näkee, etten minä ole teille esteenä, niin hän
varmaan suo minun tulla tänne vielä, mutta se riippuu kokonaan
teistä. Siksi onkin teidän syynne, jos minä kuolen."

Koko syksyn ja seuraavan talven Mathilda tunsi itsensä hyvin
raihnaiseksi. Siitä huolimatta hän oli alituisesti toiminnassa,
milloin vankilamatkoilla, milloin vapautuneitten vankien tahi muiden
tarvitsevien luona.

Eräällä sellaisella matkallaan hän saapui Kuopioon, ja käydessään
sikäläisessä lääninvankilassa hän tapasi muitten muassa miehen,
josta vallesmanni oli sanonut, että hän oli tavattoman kova. Mies
oli pitkä, kapeaharteinen, omituisen ja epämiellyttävän näköinen.
Kun Mathilda Wrede tervehti, ei tämä vastannut, vaan seisoi jäykkänä
ja liikkumattomana tarkastellen häntä ilkein ja arvostelevin
katsein. Mathilda meni lähemmäs, puhutteli häntä ystävällisesti
kertoen tulleensa siksi, että hän itse oli löytänyt Jumalan ja
tullut onnelliseksi ja halusi nyt niin mielellään auttaa häntäkin
saavuttamaan saman onnen.

Silloin mies keskeytti hänet. "Minä tunnustan, ettei kukaan koko
elämässäni ole puhellut minulle niin ystävällisesti kuin te tänään.
Mutta kuinka voi puhua siten ja olla samalla niin ylpeä kuin te
olette. Sopiiko se yhteen? Heti kun tulitte, minä ajattelin:
'Sanokoon tuo ihminen mitä tahansa, minä en välitä siitä, koska
hän on niin ylpeä:'" -- "Olkaa hyvä ja sanokaa mitä tarkoitatte
ylpeydellä, jotta voisin luopua siitä", Mathilda vastasi, "sillä ei
sen, joka kulkee Jumalan asioilla, pidä olla ylpeä." -- "Mitäs ylpeys
on, ellei sitä, että kantaa sukunsa vaakunaa rintaneulana" (Mathilda
Wrede oli monta vuotta käyttänyt kilvenmuotoista rintaneulaa).
-- "Luuletteko, että tämä on vaakunakilpi?" -- "Luulenpa kyllä",
mies vastasi. "Minä olen ollut Helsingissä ritarihuoneessa ja
nähnyt siellä vaakunakilvet, ja minä ymmärsin heti, mikä oli
rintaneulanne tarkoituksena. Siinähän on vielä kunniakkaan sukunne
tunnuslausekin aivan niinkuin vaakunakilvessäkin." -- "Nyt olette
aivan väärillä urilla", Mathilda Wrede arveli. "Ettekö ole koskaan
lukenut Raamatusta, että meidän tulee pukeutua uskon kilpeen.
Tämän rintaneulan tulee olla minulle muistutuksena ylevästä,
ihanasta uskostani, eikä kirjoitus ole suinkaan 'kunniakas', vaan
englantilainen sana, joka merkitsee 'lunastettu'." -- "Onko aivan
totta, että se on englantia?" kysyi mies. -- "On, aivan totta." --
"Voinko luottaa siihen?" -- "Voitte." Mies seisoi hetkisen ääneti
ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin ja sanoi sitten hiljaa: "Kyllä
minäkin tahdon oppia tuntemaan sen herran, jota te palvelette."

Nyt selvisi Mathilda Wredelle, ettei hänen tullut kantaa rintaneulaa
ulkomaalaisine sanoineen, ja hän lupasi miehelle hankkivansa toisen
kilven, jossa olisi sellainen tunnus, että tämä ja jokainen muukin
vanki sen ymmärtäisi. Siitä lähtien hän on käyttänyt suurta kilpeä,
jossa on suomalainen lause, ja moni vanki on kuolinhetkellään
toistanut sanat, jotka siinä ovat: "Armo ja rauha."

Seuraavana kesänä Mathilda soi itselleen ensi kerran pitempiaikaisen
levon. Kun sisarukset olivat kehoittaneet häntä noudattamaan kutsua
ruhtinatar Liewenin kotiin Liivinmaalle, hän matkusti noiden
rakkaitten ystäviensä luokse ja viipyi kaksi kuukautta heidän
kodissaan ihanassa Kremonin linnassa.

"Tänä aamuna minä saavuin Segewoldiin, jossa ruhtinatar itse oli
minua vastassa", hän kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään kotiin.
"Asemalta kuljimme harmaan hevosparin vetäminä ja pian näimme
edessämme ruhtinas Krapotkinin linnan, Segewoldin, korkealla
vuorella. Vähän kauempana kohosi Treiden ja korkealla sen yläpuolella
Kremon ikivanhoine pakanuuden ajoilta saakka polveutuvine raunioineen
mitä ihanimman metsän ympäröimänä. Kremonin ja Segewoldin välillä
virtaa syvällä laakson pohjalla Aa-virta, jonka yli kuljimme
lautalla. Niin väsynyt kuin olinkin matkan jälkeen, tuntui minusta
kaikki kuin sadulta. Metsän suloiset tuoksut täyttivät ilman ja
satakielet koettivat voittaa toinen toisensa laulussa. -- -- --
Huoneeni on toisessa kerroksessa, mutta en ole milloinkaan ennen
asunut niin korkealla kuin nyt, niin lähellä taivasta kuin täällä.
Jumalan huolenpito minusta ja työstäni on ihmeellinen sekä levon että
työn aikana. Sieluni ylistää häntä!"

Myöhemmässä kirjeessä hän kirjoittaa elämästä Kremonissa:

"Tämä on oikein ihannekoti: Täällä ei vain lueta ja puhuta Jumalasta,
vaan täällä _eletään_ koko päivä hänen kanssaan. Rintaneulassani
olevat sanat 'armo ja rauha' kuvaavat parhaiten miltä minusta tuntuu.
Liewenien ja minun välinen ystävyys näyttää käyvän päivä päivältä
syvemmäksi. Minä viihdyn sanomattoman hyvin. Niin hyvin hengellisesti
kuin ruumiillisestikin minä 'syön rasvaisia ruokia ja juon hunajaa'.
Aion palata Suomeen nuorena jalopeurana sekä ruumiiltani että
sielultani ja jatkaa ihanaa työtäni. -- -- --

"Eilen oli hirveän hauskaa. Me kävelimme kolme virstaa mitä
kauneimmassa puistossa suunnattoman suuren hiekkakivivuoren reunalla.
Vuori on täynnä mitä ihmeellisimpiä luolia. Olin juuri alkanut tuumia
mielessäni, kuinka jaksan kävellä takaisin, kun kuului iloista
hirnuntaa, ja mitä ihastuttavimmat ajoneuvot tulivat samassa meitä
vastaan. Kaksi pikimustaa, rajun eloisaa leikkihevosta, paljon
pienempiä kuin ponyt, messingillä ja punaisella koristettuine
valkeine siloineen oli valjastettu neli-istuimisten metsästysvaunujen
eteen. Niiden jäljessä tuli samanlainen pienikokoinen hevonen vetäen
pyörillä kulkevaa korituolia. Nuo kolme pientä hevosta hirnuivat ja
tepastelivat, niin että sitä ilokseen katseli. Tytöt ja minä ajoimme
edeltä ja minä pidin ohjia. Me kuljimme joen vartta pitkin tietöntä
niittyä ja sitten korkeaa mäkeä ylös Kremoniin. -- -- --

"Eilen teimme aivan harvinaisen hauskan huvimatkan. Me ajoimme
harmaalla nelivaljakolla ja oli hullunkurista nähdä, kuinka
haikaroille tuli kiire pois tieltä meidän kiitäessämme eteenpäin. En
milloinkaan ennen kuin täällä ole nähnyt noita lystikkäitä lintuja.
Matkustimme eräälle luolalle, josta lumi ei milloinkaan sula. Ensin
me ajoimme kaksi peninkulmaa ja sitten kävelimme. Mentiin ylös ja
taas alas mitä jyrkimpiä hiekkakivikunnaita. Vuorten väri vaihtelee
kuparinruskeasta vaaleankeltaiseen, vivahduksin joita ei ainoakaan
maallinen maalari kykenisi jäljittelemään. Kun istun noissa syvissä
luolissa, joissa usein näkee pienen lirisevän lähteensilmän, tuntuu
minusta kuin olisin siirtynyt luomisen aamuun, jolloin ikiaikojen
Jumala muovaili maata. -- Kiitos ja ylistys, että hän on minunkin
sydämeeni luonut luolan, huoneen, jossa hän asuu."

Vaikka Mathilda usein kaipasi rakkaitaan ja työtään, kului aika
kuitenkin nopeasti. Loppukesällä hän palasi voimistuneena kotiin
saatuaan kreivitär Heydenin välityksellä tilaisuuden käydä Pietarin
kaikissa vankiloissa. Pian sen jälkeen hän oli taas täydessä työssä
vangittujen ystäviensä hyväksi.




Helsinkiin muutettua.


Seuraavana vuonna Mathilda vuokrasi itselleen pienen huoneen
eräältä Helsingin syrjäkadulta ystäviltään, Suomen pelastusarmeijan
johtajalta Hedvig von Haartmanilta ja hänen adjutantiltaan. Hänen
ylen pienen huoneensa kalustona olivat vuode, pöytä, lipasto, kaappi
ja kaksi tuolia. Siellä hän asui muutamia vuosia.

Hänen tarkoituksenaan ei ollut antautua mihinkään hurskaaseen
ruumiinkidutukseen, hän tahtoi säästää niin paljon kuin mahdollista
voidakseen jakaa muillekin jotakin. Sitäpaitsi hän arveli voivansa
parhaiten vaikuttaa väkeensä, ellei hän elänyt paremmin kuin hekään.
Siksi hän päätti myös elää samalla rahaerällä kuin Kakolan vangitkin,
siis kolmellakymmenelläkahdella pennillä päivän. Mutta hän ei ottanut
huomioon, että ruoka, joka ostetaan sadoille vangeille yht'aikaa,
tulee halvemmaksi kuin yhdelle henkilölle hankittu.

Aikaisesta aamusta Mathilda työskenteli vankiloissa, kulki vankien
asioilla, kävi köyhien sairasten ja muitten luona, joita hän saattoi
auttaa tahi ilahduttaa, ja iltaisin hänellä oli vastaanotto kotonaan.

Eräänä päivänä Mathilda Wreden ollessa ulkona käynneillään hän tapasi
vapautuneen vangin, jätkän, joka näytti tavattoman siivottomalta
ja huolimattomalta. "Rakas ystävä, te olette aina yhtä likainen",
Mathilda tervehti. "Tehkää minulle se ilo, että peseydytte kerran
päivässä!"

Pian sen jälkeen soitti sama mies eräänä iltana hänen ovikelloaan.
Hän oli puhdas ja siisti, ja pää oli kammattu vedellä kiiltäväksi.
"Kas, tuollaiselta pitää näyttää, noin hauskalta ja hienolta!"
Mathilda tervehti hänen astuessaan sisään. Mies otti juhlallisesti
taskustaan käärön ja ojensi sen hänelle sanoen: "Tämä on neidille!"
-- "Minulle! Mitä siinä on?" Hän avasi käärön. Se sisälsi
Duchesse-päärynän täynnä suuria ruskeita tahroja miehen kovista
sormista. "Onko tämä minulle?" -- "Niin, nähkääs, neiti on niin hyvä
ihminen. Minä kuljin Shoshkovin kaupan ohi ja näin tämän päärynän.
Ajattelin silloin heti: Tuo pitää neiti Wreden saada, ja se maksoi
kuusikymmentä penniä. Sitten minä muistin, että hän on niin tarkka
siitä puhtaudesta, ja niin minä menin paperikauppaan, ostin viidellä
pennillä arkin kirjepaperia ja sitten minä palasin takaisin kauppaan
ja sanoin: Käärikääpäs tuo päärynä tähän!"

Ennenkuin Mathilda ennätti kiittää, oli mies taas poissa.

Erään toisen kerran Mathilda Wrede sai kuulla, että eräs äskettäin
vapautunut vanki oli alkanut "löytää" jos jotakin, milloin
hevosvaljaita, milloin loimia ja milloin taas jotakin muuta. Mathilda
lähetti sanan pyytäen häntä luokseen.

Hän tulikin. "Rakas ystävä", Mathilda sanoi miehen istuuduttua
hänen huoneeseensa. "Olen kuullut, että olette alkanut 'löytää'
niin paljon, ja minä pelkään, että jos jatkatte sillä tapaa, löydän
pian teidät Kakolasta." Mies näytti käyvän hämilleen ja rupesi
"selittämään", mutta lopulta johduttiin täydelliseen tunnustukseen,
että hän oli varastanut. Mutta Mathilda huomasi hänen silmissään
välähdyksen, joka todisti miehen keksineen sopivan puolustuksen.
"Eikö neiti ole koskaan kuullut puhuttavan sairaudesta, jota sanotaan
kleptomaniaksi?" kysyi hän. -- "Olenpa kyllä. Vaivaako teitä se
tauti?" -- "Niin tuota, nähkääs, neiti, minä poden juuri sitä."
-- "Ihmisparka! Sehän on hirveää. Ihmisethän voivat luulla, että
te varastatte. Tunnetteko etukäteen, kun tauti alkaa saada teidät
valtoihinsa?" -- "Kyllä, kyllähän sen tuntee jo ennakolta." --
"Kuinka paljon ennen? Puoli tuntia vaiko koko tunnin, vai pitemmänkö
aikaa ennen?" -- "Tuntia ennen." -- "Sepä oli oikein hyvä, silloin
tiedän neuvon. Kun te ensi kerran tunnette sairauden oireita, niin
ottakaa silloin ajuri, olkoonpa sitten yö tahi päivä, tahi juoskaa
suoraan luokseni! Jos olen kotona, niin saatte ottaa täältä mitä
haluatte. Minähän tiedän, että se johtuu sairauskohtauksesta, mutta
jos menette muitten luokse, niin he eivät ymmärrä sitä. Minä näytän
teille, missä avain on, niin että pääsette sisään, vaikken olisi
kotona. Tulkaapa katsomaan!" He menivät porraskäytävään. "Se on
piilossa täällä maton alla kolmannella

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/50190