Gutenberg · e01.org
Cover of Kaksi partiopoikaa
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 50114

Kaksi partiopoikaa

by Ernest Thompson Seton · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Kaksi partiopoikaa by Ernest Thompson Seton is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #50114). Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit,

    Suomentanut I. K. Inha

    Alkuteoksen nimi: Two Little Savages

    WSOY, Porvoo, 1917.

    SISÄLLYS:

    I OSA

    I. Välähdyksiä.
    II. Kevät.
    III. Janin lähimmät veljet.
    IV. Kirja.
    V. Kaulukseton vieras.
    VI. Glenjan.
    VII. Mökki.
    VIII. Erätietouden ituja.
    IX. Jäljet.
    X. Biddyn avustus.
    XI. Keuhkopalsami.
    XII. Kohtalon kolauksia.
    XIII. Ilves.
    XIV. Vaahtoa.

    II OSA

    I. Uusi koti.
    II. Sam.
    III. Wigwami.
    IV. Sangerin noita.
    V. Kaleb.
    VI. Tiipiin teko.
    VII. Tyyni ilta.
    VIII. Pyhä tuli.
    IX. Jouset ja nuolet.
    X. Pato.
    XI. Jan ja noita-akka.
    XII. Noita-akan päivällinen.
    XIII. Vihollisen vakooja.
    XIV. Tappelu.
    XV. Minnien rauha.

    III OSA

    I. Metsässä täydellä todella.
    II. Ensimmäinen yö ja aamu.
    III. Rampa soturi ja kura-albumi.
    IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa.
    V. Hirven ajo.
    VI. Sotalakki, tiipii ja "kupit".
    VII. Leiritietoa.
    VIII. Intiaanin rumpu.
    IX. Kissa ja skunkki.
    X. Oravaperheen seikkailut.
    XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava.
    XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä.
    XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko.
    XIV. Kalebin elämänviisautta.
    XV. Raften vieraana.
    XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä.
    XVII. Samin erätaidonnäyte.
    XVIII.

    Huuhkajat ja iltakoulu.
    XIX. Rohkeuden koetus.
    XX. Valkoinen revolveri.
    XXI. Guin voittojuhla.
    XXII. Pesukarhun metsästys.
    XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri.
    XXIV. Haukansilmä taas suurta "kuppia" vaatimassa.
    XXV. Nelisorminen maankiertäjä.
    XXVI. Talon takaisin saanti.
    XXVII. Kilpaileva heimo.
    XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa.
    XXIX. Pitkä suo.
    XXX. Oudonlainen pesukarhu.
    XXXI. Vanhassa leirissä.
    XXXII. Uusi sotapäällikkö.

    I OSA: JAN JA GLENJAN

    I

    VÄLÄHDYKSIÄ

    Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli, että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.

    Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta

    • huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta

    perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.

    Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään.

    Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia.

    Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset, jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut käsiinsä -- sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten kovin kiintynyt.

    Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika, mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa, teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi.

    Hän pelkäsi isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin, ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta -- mielipahasta sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä selville sen lajista.

    Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki.

    Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu.

    Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa, jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää.

    Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan oli Janille tuottanut.

    Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.

    Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen, kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen toistaan ihmeellisempiä.

    Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen arvokkaita -- joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä, sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää.

    Hänen jokapäiväisiä huoliaan olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut tietää linnun nimeä.

    Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki epätoivoisen päätöksen. Hän päätti mennä puotiin. Jonkun kuukauden hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino -- mutta kun teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan linnuista -- pieneen pöllöön -- puri sitten hammasta ja astui sisään.

    Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan.

    Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.

    • Ku -- kuinka -- kuinka paljon tuo pöllö maksaa?
    • Kaksi dollaria.

    Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.

    II

    KEVÄT

    Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson kuin Mooses, -- Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen verensä kerrassaan kiehui.

    Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika todella tuli -- poskien punoitusta -- taajenevaa hengitystä

    • väsymätöntä toimintakiihkoa -- koulun vapauden rajoitusten

    synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia -- suonissa palavaa verenhimoa -- karkaamisen halua -- kaipuuta kohti pohjolaa kevään merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.

    Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla -- sanomia, joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. -- Kunpa vain pääsisin pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.

    Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista -- liittymästä johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka mustalaisiin -- nimittäin kodin päämiehen luja käsi.

    III

    JANIN LÄHIMMÄT VELJET

    Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli kahta vuotta vanhempi -- voimakas poika, joka ylpeili "terveestä järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin "peijakaskaan".

    Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä.

    Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta, että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti.

    Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana, tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut erikoisen itsekäs, mutta hän oli olevinaan itsekäs vain siitä syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja ihastellen: -- Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä, kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä alettiin vihata.

    Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.

    Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa, hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä.

    Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään, sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä tekikin.

    Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään.

    Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen rakennushommaan.

    He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen, Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia -- mitä kaikkea työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis -- kuinka he aikaa myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella -- se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli tehdä hänen poissa ollessaan.

    Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain.

    Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi äkkiä ja jyrkästi:

    • Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta.

    Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:

    • Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. Sinulla

    ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän tekikin.

    Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän pyynnön: -- Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen syntinsä.

    Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena miehenä -- siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä.

    Jan oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä, mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus.

    Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä huvittaneet. -- "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!" oli hänen tapanaan halveksien sanoa.

    Nämä siis olivat lähimmät veljet.

    Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän ja enemmän.

    IV

    KIRJA

    Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus.

    Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt "Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.

    Raha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta, tarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. -- Kunpa minulla olisi yksi dollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa hän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi kuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat ilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin kaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille perheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli saanut kokoon.

    Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi kokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä vainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan liika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi palava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen hommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut hänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari kolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan.

    Kuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan kymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin koskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.

    Hänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta.

    Kummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki aina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla päästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys ei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai vain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi aina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti kauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt vähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen.

    Silloin vanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää voimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi sille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa.

    Ensimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner väsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima.

    Jan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne viisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen päähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän ei tuhlaisi kaulaliinaan -- ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi kirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä.

    Ilosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti kirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.

    Pitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän luuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu tuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta kirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti kirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi: "Vihreät vai punaiset kannet?"

    • Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias

    vilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä liikemiehenäänellä: -- Yhdeksänkymmentä senttiä.

    • Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi

    tietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi kuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna, kuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut vilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan kymmensenttisen vuoksi saanut tahran.

    Jan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän ei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma syynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä ja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon ihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän täydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on konsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia hyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi joitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.

    Mutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin sisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä kesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita sellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja, joten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.

    V

    KAULUKSETON VIERAS

    Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita.

    Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, -- pitkällä ojalla, joka oli vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä luokseen. Pii-pii-pii, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan vain muutaman metrin päästä, pii-pii-pii, mutta lakkasi aina hänen astuessaan lähemmäksi -- toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista.

    Ohi kulkeva maamies sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut, "jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".

    Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla "viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä.

    Piipitys lakkasi aina heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla uivan ruohonkorren luota.

    Hän sai paikan niin tarkkaan selville, ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta.

    Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä ja katseli häntä.

    Jan punastui -- vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti, ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.

    Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti, olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen ilme.

    Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen, huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin hänelläkin -- karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän rantakallion kupeella.

    • Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä

    ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.

    Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:

    • En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo

    viheltävä lisko on.

    Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. -- Neljäkymmentä vuotta takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.

    Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan mittainen.

    • Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko,

    vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä.

    Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.

    Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.

    • Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt

    ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen Spelerpes. Se eläin on sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.

    Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella.

    Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin kluk, kluk, kluk, klukkaa etäisissä metsissä, minkä niminen oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, -- ja mikä mahtoi olla se ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa.

    Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme osoittautuivatkin samaksi linnuksi -- kultasiipitikaksi. Se tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento, joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen, hämähäkinsurmaaja eli Pelopaeus.

    Heidän ylitseen lensi musta perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan karvamadon ylösnoussut henki.

    Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia, ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille; niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen kypsymisaikana.

    Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.

    • Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät

    sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat tähän rinteeseen syömään marjoja.

    Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla.

    Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. -- Mitä tuo on? kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:

    • Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka

    kuhertaa naarasta luokseen.

    Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.

    Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano, kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut.

    Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä, mikä maailmassa on parasta -- myötätuntoa -- laajaa, älykästä, ja runsastietoista myötätuntoa.

    Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna

    • ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.

    Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.

    Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se on heille sangen tärkeä ja rakas -- kourallinen männynhavuja, kappale piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten muistojen kukkaset heidän mieleensä.

    Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen.

    Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.

    Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto", tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.

    Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan, ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.

    Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.

    • Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän

    ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.

    Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.

    VI

    GLENJAN

    Voi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus sykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja kieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa eläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin joiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun kodista ja rauhasta -- jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä etäisillä saloilla -- nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta, jonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun orastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä -- peräpohjolan salatuista, kätketyistä teistä.

    Laulun pitkästä mustasta suosta, matalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan laske.

    Varkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta kun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan alla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille metsästysmailleen.

    Kuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?

    Ah sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se uusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli sitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki villihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin taisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä yksinäisempiä teitä ja päiviä etsien.

    Joki kääntyi itää kohti, mutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta yhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä toisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon ja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä kasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein suurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat kirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä, siellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa mekastustaan.

    Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja muiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat monenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa keskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä, mutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka näytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan uskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut.

    Siksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle ja hän risti sen Glenjaniksi.[1]

    Tästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi sinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut kertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti uskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen tuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä pelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi.

    Tämä oli hänen pieni kuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin kuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan -- ja siellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka oli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt, kun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli myyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa, kuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut jonkinlaista nälkäistä ikävää.

    Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen näitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret puut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa pesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä oli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos salaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja Glenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus "vaipuu hänen kerallaan hautaan", arveli Jan.

    Mitä tämä merkitsi, siitä hän ei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin ja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään kertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta väristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen ympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki lakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän ilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä kannatti melkein kuolla.

    Hän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä enemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden latvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan oksaston lomitse ja sanoi: "Minun omaani, minun omaani." Tai hän istui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena livahtelevia salakoita ja sanoi: "Te olette kaikki minun; te olette minun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä karkottaa."

    Mäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla Jan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja marjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin söi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi ylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson kapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: "Tämä on minun, vain minun."

    VII

    MÖKKI

    Janilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut suinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen keksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet liikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi, oli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt "herrasmiehen pojalle arvotonta työtä", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla kielletty enää milloinkaan ryhtymästä "semmoisiin halventaviin keinoihin rahoja hankkiakseen".

    Mutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut penniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet itselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan.

    Vanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla sekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi työaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän valitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä -- sankkain lehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän ei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli jostakin kirjastaan lukenut, kuinka "viekkaat oppaat tunkeutuivat tiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat sen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää salaisuutta tuntematta".

    Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta piilottaa se kokonaan -- tehdä siitä lumottu linna salaovineen.

    Silloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka johti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään aikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin voimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli yksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois laskuista.

    Maaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa kehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.

    Siihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin saatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä -- ainakin viisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli, miten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta hän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys, ettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä yllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan kokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä myöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle.

    Toiset pojat olisivat ensin koonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei ollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien kohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut kootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa.

    Silloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei tietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret katkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä Jan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta ja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään.

    Täten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne muiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen, eikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian pitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä hän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön rakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän muisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein kilometrin päässä kotipolun varressa.

    Hän lähti hakemaan sitä ja sai kokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta setripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen kelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden kerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen matka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin taival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä hänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului monta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt.

    Kaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat puolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi.

    Ne hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi.

    Sitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli vahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi siellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle peittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken päälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen tiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti saven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto sulautui tiheikön muuhun sakeuteen.

    Näin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän ei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa uutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia, vahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja maahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän kumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.

    Kuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen pää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen sisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata täyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä tuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi 8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla, että ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan hirteen kiinni.

    Nyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin muurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja vanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden väliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen sisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa, lukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän oli jättänyt ovea varten.

    Tämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi metsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti seinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli mökki melkein valmis; ovi vain puuttui.

    Oviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä hän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää ja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin päähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää sahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka olivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät, hiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä oven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen tappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan kuopan.

    Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven paikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan.

    Oveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta sulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille; sisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista puista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen.

    Nyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän toi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun sen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi pähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti pumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän keltaisenruskean värin.

    Lopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä kokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa kestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä ollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä -- likainen ja epämukava -- mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.

    Täällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.

    VIII

    ERÄTIETOUDEN ITUJA

    Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä.

    Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni kaikella tarmolla.

    Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä hän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa kokemuksensa muillekin.

    Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun, jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.

    Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi.

    Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden ainoan kirjan avulla.

    Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään: päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e".

    Siten "d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.

    Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada aikaan äänettömyyttä.

    Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun.

    Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet perehtyneet tutniittien kieleen.

    Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset, eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli kylläkin ilon aihetta.

    Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta, ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä "sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi, mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä vihollisen tuskista.

    Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin.

    Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään tai koulutovereiltaan kuulemaan.

    Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria, vanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti, vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan.

    Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia, vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan, välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta.

    Hän makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen, arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui jotakin hämmästymään.

    Halventavat huomautukset kalpeanaamoista olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja "uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen mielilauseitaan.

    Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle -- hän päätti paahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin.

    Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi; sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.

    Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut.

    Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.

    Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.

    Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne hiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia, intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta.

    Eräänä päivänä hän kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun.

    Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.

    Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita, nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui.

    Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista lajia.

    Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi, sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua.

    Kaksi muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas, että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.

    Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä; toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura).

    Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi tunnissa painunut niistä suurin osa.

    IX

    JÄLJET

    Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia painalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että ne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä, ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.

    • Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.
    • Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi

    työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.

    • Onko se luonnollista kokoa?
    • On.
    • Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia

    isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi pesukarhun puun.

    Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää, minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä kukaan tuntenut häntä.

    Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa, ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai myöhemmin kuvailla.

    Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.

    Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli "intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi intiaanikurkun erätietoihinsa.

    Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa.

    Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.

    X

    BIDDYN AVUSTUS

    Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen.

    Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.

    • Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla

    keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen; valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle, missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi; intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.

    Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa.

    Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:

    • Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo:

    'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri lähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä hukkunut kaularihmani oli.

    • Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White

    turmeli sillä koko maitokauppansa.

    • Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin

    pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä katselemaan.

    • Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet.

    Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja aina hän saa uudet vaatteet.

    • Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö.

    Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle, että se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!

    • Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme.

    Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä, joista hevoset juovat?

    • Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä

    tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi, kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16. p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.

    • Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan

    kaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee.

    Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää mahtuisi?

    • Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja

    polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä

    • sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin

    tekivät.)

    • Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen

    lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää, mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut, taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä uudestaan.

    • Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia.

    Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.

    • Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä

    lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä tapauksessa syödä.

    • Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi

    ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään, mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.

    • Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat

    saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista kertaa.

    • Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi

    ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen: murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.

    • Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin

    näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on paljasta kirjaviisautta.

    Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.

    Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.

    Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun heidän seurustelustaan.

    XI

    KEUHKOPALSAMI

    Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:

    • Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]
    • Sinä tarkoitat Virginian tuomea.
    • En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta

    syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.

    Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea, että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen isänsä pyhästä kalukaapista.

    Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki.

    Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen, eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin varovaisemmin.

    Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa.

    Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, -- siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.

    Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi sitten kylkeen nimilapun: keuhkopalsamia.

    • Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta.

    Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan terve.

    Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen palvelija.

    Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada; mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä niin ollen uutena kalliina erätietona.

    Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan Glenjanissakin.

    Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi, että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa, rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri, palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.

    Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä voivansa sanoa samaa itsestään.

    Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki.

    Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.

    Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä, niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.

    Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia -- vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.

    Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon.

    Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle; päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.

    Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi tekemään piippua -- oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin.

    Ensin hän puukollaan hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan, että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi entistä tärkeämmäksi.

    Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.

    Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen -- muutamia sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt -- sanoi sitten "ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin kesken jäänyttä työtä.

    Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan, kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa ja olla onnellinen kuin kuningas -- olla todellinen valtias kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja hänen ikiomansa.

    XII

    KOHTALON KOLAUKSIA

    Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa -- hän hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa, jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa tuomitun puhjetessa kovaan itkuun.

    Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:

    • Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.

    Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla, kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania kertaakaan parkaisemaan.

    Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän, eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi.

    Synkkä mieliala hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli ääniä -- kovia karkeita ääniä -- omasta mökistään. Hän hiipi aivan lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi.

    Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja nuoliensa jäännökset.

    Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki surusta ja vihasta -- hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.

    Janin elämän paras ilo oli hävitetty -- kuninkaalta riistetty kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja säärissään hän lähti synkkänä kotiin.

    Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa, vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän; kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.

    Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta.

    Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.

    Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.

    • Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.

    Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.

    • Hänen täytyy elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen

    täytyy elää -- oi Jumalani, hänen täytyy elää.

    Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä.

    Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti.

    Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä.

    Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli päämääränsä.

    XIII

    ILVES

    Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja, laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.

    Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta janoisessa maassa.

    Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä.

    Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.

    Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.

    Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen jäljillä.

    Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan, se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan edellä.

    Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen, läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.

    He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan naukumista.

    • Jau! Jau! Jau!

    Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.

    Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja lähempää alkoi kuulua mankuvaa miauta, ja sitten äkkiä aivan kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään.

    Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa.

    Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt, ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes oli karkottanut Gripin kotiin saakka.

    • * * * *

    Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.

    Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli se tapa, jolla hän asiansa esitti.

    • Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?
    • Tietysti.
    • No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä,

    ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä -- niitä on sadoittain.

    • Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!
    • Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet

    koskaan puhu kenellekään.

    • No kaikkea tässä!
    • Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen

    kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.

    Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin opastamana.

    Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan, että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan, osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen kuin taisi: -- Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie salaiseen laaksoon.

    Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen, että hän kantoi ilvestä -- niin, epäilemättä juuri hänen ilvestään.

    He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.

    Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä -- hänen Gleniään -- tavallisena hyvin tunnettuna hakana -- ehkäpä maatilaansa kuuluvana -- eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.

    Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen.

    Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.

    Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen, ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.

    XIV

    VAAHTOA

    Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli niitä muistissaan suuri varasto -- taisivatpa ollakin suorastaan kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.

    Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa, pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: -- Lapset oletteko varmat siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta?

    Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu, antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan.

    Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu aselepo, joka teki heistä ystävät.

    Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville, kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.

    Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?"

    Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja tohtori peruutti kieltonsa.

    Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:

    • Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle

    asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä, että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen.

    Minä taas lähden metsään, ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin, en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen, ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.

    Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili poikansa kadotetun sielun puolesta.

    Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään.

    Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.

    Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.

    Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi:

    • Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen

    laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi.

    Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta.

    Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:

    • Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin

    kaunis.

    Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.

    Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:

    • Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?
    • Niin kyllä, mitä sitten?
    • Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta

    tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen, vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy päinvastaiseen suuntaan.

    • Niin kyllä, poikani.
    • No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa,

    joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon.

    Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut tappaa sitä, minä vain tahdoin ottaa sen kiinni. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä, että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.

    • Mutta hyvä poika, vastasi äiti, -- sääliväisen ihmisen tulee

    olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.

    Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.

    II OSA: SANGER JA SAM

    I

    UUSI KOTI

    Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:

    • Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.

    Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.

    Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta takametsäkaudestaan.

    Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta, jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin vähän metsän tähteitä.

    Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin -- katolilaisten ja protestanttien väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.

    Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä; siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä.

    Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa, halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä, jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi.

    Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten" keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat pienet tiilitalot.

    Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa.

    William Raften, siirtokunnan varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon.

    Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä, suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista poikansa keralla muurasi talonsa itse.

    Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.

    Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika, jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:

    • Tule Sam ja anna Janille kättä.

    Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa, niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu.

    Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa kedoilla ja metsissä -- olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.

    • Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, -- mutta

    huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.

    Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi, että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään, huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä äitinä jätti pojan yksikseen.

    Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.

    William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan.

    Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen.

    Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä.

    Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä, eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut.

    Vain lapsilleen niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne, jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään hakkaili hymyilevää vaimoaan.

    Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin.

    Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään harrastusta hänen parasta huviaan -- noita miesten voimankoetuksia kohtaan.

    Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä, joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.

    Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla karkealla tavallaan.

    Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa, joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.

    Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta, kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan.

    Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie, jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.

    Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa askareissa.

    Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä.

    Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin, jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden; silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.

    II

    SAM

    Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.

    Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti. "Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa.

    Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia, kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten jäsenten arkkulevyt.

    Sangerissa oli tapana muistella vainajaa siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun raamatunlauseen kanssa.

    Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta; jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain kerran viikossa.

    Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he kumpikin kuuluivat.

    • Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta

    ympäristöstä huolimatta.

    • Tottakai, sanoi Sam. -- Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin,

    mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on talolle hyötyä.

    • Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?
    • Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän

    siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.

    • Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja

    viedä kotiin?

    • Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän

    lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.

    • Mitä? Onko täällä jäniksiä?
    • Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.
    • Mutta tarkoitan, että onko nyt, tiukkasi Jan ilmeisesti

    pettyneenä.

    • Ei niiden kimppuun ole helppo nyt päästä, mutta voimmehan

    koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä pyssyä.

    "Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi.

    Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.

    Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan, joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet nähdessään. "Ohhoh!" -- muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: -- Isä sen ampui navetan katolta ja palkkalainen täytti.

    Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:

    • Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää

    luvata, ettet koskaan sano kenellekään -- taikka jukopliut!

    Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan -- "jukopliut".

    • Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat

    puolimatassa, Sam jatkoi:

    • Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin

    ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan" alla.

    Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään hiljentäen: -- Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi uuden kerran.

    Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian, joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.

    • Kuten näet, hän selitti, -- minä olen aina tahtonut ruveta

    metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi selkään minulle ja Budille, -- Budi oli minun veljeni, joka kuoli vuosi takaperin.

    Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. -- No niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja, ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut.

    Sen saat uskoa, että minä sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi

    • mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi",

    minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää, niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken, mitä saimme -- ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja, jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen, se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän.

    Isä sanoo, että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi tai asianajajaksi -- asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi kerran käräjiä -- ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää -- arvaat kai minne?

    Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi, kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa, joita hänessä ei ollut -- työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan Gleninsä iloa Jan sanoi:

    • Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun

    isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?

    • Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.

    III

    WIGWAMI

    Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään.

    Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi

    • korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja

    setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:

    • Sam, emme me viitsi ruveta valkoisiksi metsästäjiksi. Ei niistä

    ole mihinkään; ollaan intiaaneja.

    • Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. --

    Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi tehdä paremmin.

    • Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. -- Valkoinen

    metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla, vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään koivuntuohesta kanoottia.

    Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:

    • Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia

    metsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen.

    Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.

    Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden viehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli Janin ajatuksenjuoksun pääkohta.

    • Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme

    sitten tekisi tiipiitä?

    • Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran

    intiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. -- Mutta mistä me sen teemme?

    • Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä,

    kun saattoi puhua asiantuntemuksella. -- Lakeuksien intiaanit tekevät tiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät koivun tuohta.

    • Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa

    tuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä pureskelemaan.

    • Tehdään jalavan kuoresta.
    • Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, -- jos se vain kelpaa.

    Viime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin itsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.

    Tämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt huomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja vasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli opetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.

    Jan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin muisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin pistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.

    • Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam

    hieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, -- mutta yritetäänpä tuota. Entä kuinka suuri?

    Kaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten -- sitä suuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin neljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle sileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.

    • Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.
    • Tottahan toki köyttä aina löytyy.
    • Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei

    ole lupa käyttää.

    • Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. -- Kun isäukko seivästi

    puutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen pajunvitsoilla.

    • Se on totta -- minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman

    minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi jo tuntikausia heitä katsellut.

    Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä.

    Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin, mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:

    • Pojat!

    Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.

    • Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja

    koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule.

    Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.

    Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:

    • Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka

    mitä he saattoivat metsästä saada.

    • Kuka kieltää?
    • Säännöt.
    • Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. -- Vai säännöt! Jopa nyt.

    Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan pensaikon luo.

    • Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?
    • En, herra Raften.
    • Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.

    Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki kapeatakaan kaistaletta.

    • Se on nahkapuuta, sanoi Raften. -- Sitä intiaanit käyttävät; sitä

    täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.

    Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.

    Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään Raften sanoi: -- Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.

    • Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam

    suojelevalla äänellä. -- Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa.

    Eikös se olekin oikeata ainetta?

    Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille -- taikka oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.

    Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa pitkä ja neljä leveä.

    Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.

    Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi paikoilleen.

    Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui naulain käyttämistä.

    • Ei intiaaneilla ole nauloja.
    • Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.
    • Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.
    • Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. --

    Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.

    • Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. -- Intiaanejahan

    meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme.

    Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.

    Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi.

    Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään toimitukseen -- tekemään tulen majan keskelle.

    He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi taskustaan esille tulitikun.

    • Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla

    olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.

    • No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. -- Mutta minulla ei ole

    piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin että meidän täytyy käyttää tikkuja, jos tahdomme tulta.

    • Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan,

    sanoi Sam. -- Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen linnun pesä taikka katoton huone.

    Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.

    Hän raapaisi toisella -- sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.

    Sam huomautti:

    • Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä.

    Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.

    Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja, jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.

    • Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.

    Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.

    • Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä,

    vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli keskellä wigwamia loimuava tuli.

    • Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka -- se tietää metsästä vaikka

    mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee näin:

    "Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista,
    joku kuiva karahka ota puista kasvavista.
    Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat,
    niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."

    • Kuka on Neuvillen mummo?
    • Kah, se vanha noita-akka, joka asuu alhaalla puron mutkassa.
    • Mitä? Onko hänellä tyttärentytär, jonka nimi on Biddy? kysyi Jan

    äkkiä muistaen, että hänen muinainen liittolaisensa oli kotoisin tästä osasta Sangeria.

    • Hohoh! Tottakai on! Ja aika lunttu onkin -- juo kuin kala ja

    puhuu joka ihmisen puolikuolleeksi kertoen siitä ajasta, jonka hän oli Bonnertonissa. Saa joka postissa kirjeen, jossa häntä vaaditaan tulemaan takaisin ja kyläilemään vähän kauemmin.

    • Eikös tämä ole somaa, sanoi Jan istuessaan wigwamissa

    kuusenoksakimpulla.

    • Ei paremmasta väliä, tuumi Sam istuimeltaan tulen toiselta

    puolelta. -- Mutta kuules, Jan, älä lisää puita tuleen; täällä alkaa olla jo hieman lämmin, ja tuossa savutorvessa näyttää olevan vähän vikaa -- taitaa olla nuohoamisen tarpeessa. Sitä ei varmaan ole äskettäin nuohottukaan -- ainakaan minun muistini aikana.

    Tuli leimusi ja savua karttui. Vähän siitä ensin meni mäellekin majan huipussa olevasta savureiästä, mutta sitten tuntui savu päättelevän, että koko savureikä oli sulaa erehdystä, eikä sen koommin suostunut sitä ensinkään käyttämään. Osa pyrki pihalle raoista, ja ovesta sitä tuprutti ulos vahvalti, mutta suurin osa näytti tyytyvän jäämään wigwamin sisään, niin että minuutin kuluttua ja pikemminkin pojat hyökkäsivät ulos. Silmistä tihkui savukyyneliä, ja he olivat hyvin masentuneita ja noloja.

    • Minusta näyttää, huomautti Sam, -- että sekoitimme reiät. Ovi

    olisi pitänyt olla yläpäässä, koska savu mieluummin menee siitä.

    Sitten ehkä olisimme saaneet olla siltä rauhassa.

    • Intiaanit saavat sen vetämään, sanoi Jan. -- Pitäisipä valkoisen

    metsästäjänkin siis osata se taito.

    • Nyt onkin intiaanin vuoro, sanoi Sam. -- Ehkä ovi pitää sulkea,

    sitten savun täytyy paeta ulos oikeasta reiästä.

    Ajatusta koetettiinkin soveltaa käytäntöön, ja tietenkin osan savusta täytyi nyt mennä ulos savureiästä. Mutta sen se teki vasta kauan sen jälkeen, kun poikien oli ollut pakko pötkiä mäelle.

    • Näyttää siltä, että senkin, mikä menee raoista ulos, tämä hieno

    savutorvi imee taas takaisin, sanoi Sam.

    Pettymys oli sangen suuri. Omalla tiipiitulella olisi poikain mielestä ollut kovin runollista istua, mutta pistävä ja kiduttava savu teki sen mahdottomaksi. Heidän unelmansa raukesi, ja Sam ehdotti, että "eiköhän olisi parempi yrittää uutta mökkiä".

    • Ei, sanoi Jan itsepintaisena kuten aina. -- Minä tiedän, että se

    on mahdollista, koska se on intiaaneillekin mahdollista. Kyllä me sen vielä keksimme.

    Mutta turhia olivat kaikki heidän ponnistuksensa. Wigwami oli aivan epäonnistunut, koska siihen ei voinut tehdä tulta. Sitä paitsi se oli sangen pieni ja epämukava; tuuli puhalsi sadoista raoista, jotka yhä suurenivat sitä myöten kuin jalavan kuori kuivui ja halkeili.

    Kerran rankkasade yllätti heidät, ja he olivat kovin mielissään, kun täytyi paeta tähän ilottomaan majaan, mutta vettä tuli niin tulvanaan savureiästä ja seinän raoista, ettei siitä ollut paljonkaan apua.

    • Täällä on minusta totisesti kosteampaa kuin ulkona, sanoi Sam

    hyökätessään edellä kotia kohti.

    Samana yönä tuli kova myrsky, ja poikain seuraavana päivänä paikalle tullessa se oli puhaltanut nurin heidän hataran wigwaminsa. Kaikki oli raunioina.

    Jonkin ajan kuluttua Raften tavalliseen tylyyn tapaansa kysyi:

    • No, pojat, miten siellä leirissä asiat hurisevat? Onko wigwami

    valmis?

    • Ei siitä ollut mihinkään, sanoi Sam. -- Tuuli kaatoi sen.
    • Mitenkäs niin kävi?
    • En tiedä. Ja siihen työntyi niin savuakin. Ei siinä voinut olla.
    • Se ei ollut oikein tehty, sanoi Raften. Sitten äkkiä innostuen,

    mikä osoitti kuinka mielellään hän neljäkymmentä vuotta takaperin olisi leikkiin yhtynyt, hän sanoi:

    • Miksette tee oikeata tiipiitä?
    • Emme osaa; ja mistä sen tekisimme?
    • No kuulkaahan nyt. Olette käyttäytyneet kovin hyvin ettekä ole

    laiminlyöneet työtänne -- saatte ottaa vanhan vaununpeitteen.

    Bert-serkku näyttäisi teille, kuinka se on tehtävä, jos hän olisi täällä. Mutta ehkä Kaleb Clark tietäisi, hän lisäsi silmiään merkitsevästi vilkuttaen. -- Paras kysyä häneltä.

    Sitten hän kääntyi antamaan käskyjä palkkalaisille, jotka tietysti söivät perheen pöydässä.

    • Isä, saammeko mennä Kalebin luo?
    • Saatte tehdä hänelle mitä tahdotte minun puolestani, vastasi

    Raften. Hän ei ollut turhan puhuja, sen tiesi Sam, ja heti kun vapaa aika alkoi, hän kantoi Janin kanssa ulos vanhan vaununpeitteen. Siinä näytti olevan oikein monen aarin ala kangasta, kun he sen levittivät.

    Otettuaan sen näin haltuunsa he taas veivät sen takaisin navettaan, omaan valtakuntaansa, ja Sam sanoi:

    • Minun tekee kovasti mieleni mennä suoraa päätä Kalebin luo; hän

    kyllä tietää tiipiistä enemmän kuin kukaan muu tällä paikalla, mikä ei tosin ole kovin paljon.

    • Mikä mies se Kaleb on?
    • Sama vanha pukki, joka kerran ampui meidän ukkoa, kun tämä oli

    jutkauttanut häntä hevoskaupassa. Olkoon vain, että se oli erehdys.

    Ja kai syytä oli siinäkin, että isä oli ostanut hänen vanhoja velkakirjojaan ja saanut ne halvalla ja sitten yritti kovakouraisesti pakottaa hänet maksamaan. Sen jälkeen hänellä on ollut huono onni kaikessa. -- Se on kovin konstikas vanha ukkeli, tuo Kaleb.

    Mutta metsistä hän tietää paljon, hän kun on ennen ollut erämies ja ansapyytäjä. Jukopliut, kyllä hän kävisi minun kimppuuni, jos tietäisi kuka minun isäni on, mutta ei hän ainakaan saa sitä minulta kuulla.

    IV

    SANGERIN NOITA

    Pojat lähtivät Kalebin luo. Hän asui puron varressa jonkin matkan päässä leiripaikalta. Joen mutkaa lähestyessään he näkivät pienen hirsimökin, kanoja ja sian mökin ovella.

    • Tuossa noita asuu, sanoi Sam.
    • Kuka -- de Neuvillen vanha mummoko?
    • Niin juuri, ja minusta se pitää kovin paljon. Niin aina; melkein

    yhtä paljon kuin vanha kana kanahaukasta. Taitaa yötkin valvoa ja vain rakastaa minua.

    • Kuinka niin?
    • Kah, se taisi alkaa asioista. Ei, annas kun muistelen: puista

    ensin. Isä kaatoi koko joukon jalavia, jotka noidan ikkunasta olivat ylen kauniita katsella. Se muija sitten on vasta puiden puolesta.

    Suuttuu kuin tupakki, kun näkee niitä kaadettavan, ovat ne sitten hänen tai kenen muun tahansa. Ja se sikajuttu! Kas, kerran hän talvella oli kovin ahtaalla ja hänellä oli kaksi sikaa, kumpikin ehkä viiden dollarin arvoinen -- ainakin hän niin väitti, ja ehkä hän sen tiesikin, ne kun asuivat hänen kanssaan tuvassa -- ja sitten hän tuli isän luo (eikö liene yrittänyt joka paikassa muualla sitä ennen), ja isäukko tinki tinkimistään ja sai muijan antamaan molemmat siat seitsemällä dollarilla. Niin hän aina tekee. Sitten hän tulee kotiin ja sanoo äidille: "Vanha rouva näyttää olevan kovin lujalla.

    Vie hänelle ensi lauantaina kaksi säkkiä jauhoja, sianlihaa ja perunoita ja katso, ettei mitään puutu." Sillä tavalla isä aina tekee etteivät tiedä mitään. Äiti meni ja vei viidentoista dollarin edestä ruokatavaraa mukanaan. Noita-akka oli kovin nenäkäs. Ei sanonut paljon mitään. Äiti ajoi asiaansa hitaanlaisesti, hän kun ei oikein tiennyt, antaisiko kaikki aivan lahjaksi, vai sanoisiko, että sen edestä sopii tehdä työtä tulevana vuonna tai joskus toiste, kun kaikki työt on tehty. No, noita-akka ei sanonut juuri mitään, ennen kuin kaikki tavarat oli pantu kellariin, mutta sitten hän sieppaa kouraansa ison kepin ja lentää äidin silmille:

    "Lähde nyt tästä paikalla, sinä saastainen olento. En minä ota armolahjoja teidän kaltaisiltanne. Sen minkä sinä nyt toit, sinun miehesi ryösti minulta sikain hinnasta ja nyt ollaan kuitit, niin että painu sukkelaan ulos äläkä enää astu minun huoneeseeni."

    • Se oli meitä kohtaan hapan, kun isä osti siat, mutta se kävi viisi

    kertaa pahemmaksi heti kun sai muonan lukon taa. On tainnut hapata sen mahassa.

    • Onpa se hävytön, vanha rääsy, sanoi Jan, jonka myötätunto helposti

    kallistui Raftenien puolelle.

    • Ei suinkaan, vastasi Sam; -- on vain niin kummallinen. On paljon

    sellaisia, jotka ovat hänen puolellaan. Mutta se akka on kovin kummallinen. Ei anna kaataa puuta, jos vain voi sen estää. Ja kun sitten keväällä alkaa olla kukkia, menee tuo eukkopaha metsään ja istuu niiden vieressä tuntikausia ja nimittää niitä "pikku kaunokaisikseen", ja lintuja se myös rakastaa. Kun pojat tahtovat tehdä akalle oikein kovasti kiusaa, ne ampuvat sen puutarhasta lintuja kaaripyssyllä, ja se käy aivan hulluksi vihasta. Se melkein näkee itse nälkää joka talvi, kun koettaa ruokkia kaikki ne linnut, joita mökin ympäristöön kokoontuu. Jotkut niistä syövät jopa eukon kädestäkin.

    Isä sanoo, että ne luulevat sitä kuivaneeksi männyn juureksi, mutta se osaa ihmeen nätisti puhua niiden kanssa. Ja kylmälläkin se vain seisoo ulkona ja kutsuu niitä, että "voi kaunokaiseni".

    • Näetkös tuota pientä ikkunaa tuvan päässä? Sam jatkoi, kun he

    olivat tulleet noita-akan mökin luo. -- Siellä on ullakkohuone, ja se on täynnään kaikenlaisia kasveja ja juuria.

    • Mitä varten?
    • Rohtoja ne ovat. Eukko tietää paljon ruohoista.
    • Aivan niin, nyt minä muistankin, että Biddy sanoi mummonsa olevan

    kasvitohtori.

    • No, tohtorinvikaa eukossa ei paljon ole, mutta lyön vetoa, että se

    tuntee joka kasvin mitä metsässä kasvaa, ja kyllä niissä nyt ainakin voimaa on, kun ovat olleet siellä toista vuotta ja kissa on päällä maannut.

    • Minä mielelläni kävisin häntä tervehtimässä.
    • Senhän voimmekin mainiosti tehdä, vastasi Sam,
    • Eikö hän tunne sinua?
    • Tottakai tuntee, mutta kyllä hänen tapansa tiedetään, venytteli

    Sam. Eukko ei pidä mistään niin paljon kuin sairaasta ihmisestä.

    Sam pysähtyi, kääri hihansuut ja tutki kumpaakin käsivarttaan, vaikka ilmeisestikin ilman menestystä, koska hän sitten päästeli irti housunkannattimensa ja laski housunsa kinttuihin sekä ryhtyi tutkimaan sääriään. Kaikilla pojilla on tietenkin aina joitakuita naarmuja ja haavoja parantumisen eri asteilla. Sam valitsi parhaansa, aitanaulan naarmun, joka oli juuri polven alla. Siihen asti hän tuskin oli muistanut sitä olevankaan, mutta nyt hän tuumasi, että "eiköhän kelpaa".

    Hän lainasi Janilta lyijykynän, hankasi sillä arven ympärystän täyteen kuolleen lihan väriä ja höysti sitä harmaan pähkinäpuun viheriän kuoren mehulla, josta se kävi ilkeän kellervän ruskeaksi, niin kuin mätänevä ihmisliha ainakin. Näin syntyi aivan hirvittävän näköinen mätäpaise. Sitten hän pureskeli ruohoista kellervänviheriää väriä ja sylkäisi siitä nenäliinaan, jonka hän kietaisi haavan päälle. Lopuksi hän sieppasi käteensä sauvan ja alkoi suurella vaivalla ontuen köpittää noita-akan mökille.

    Heidän lähestyessään temmattiin puoliavoin ovi huonoenteisesti paukahtaen kiinni. Vähääkään hämmästymättä Sam katsoi Janiin ja nyökäytti päätään. Sitten hän kolkutti ovelle. Sisältä vastasi pienen koiran haukunta. Sam kolkutti uudelleen. Nyt sisältä kuului jonkinlaista liikettä, mutta ei vastausta. Hän kolkutti kolmannen kerran, sitten kuului kimakka ääni:

    • Menkää sieltä matkoihinne! Pois minun mökiltäni, senkin

    kelvottomat nulikat!

    Sam irvisti. Venytellen tavallista enemmän puhettaan hän sitten valittavalla äänellä sanoi:

    • Mummo kulta, täällä on vain pieni poika raukka. Tohtorit eivät voi

    hänelle mitään.

    Kun ei kuulunut vastausta, rohkaisi Sam mielensä ja avasi oven.

    Siellä istui eukko mulkoillen vihaisilla punaisilla silmillään tuvan poikki kissa sylissään ja piippu suussaan koiran muristessa tulijoille.

    • Etkös sinä ole Sam Raften? hän kysyi vihaisesti.
    • Olen, rouva. Minä kun loukkasin polveni aidan naulaan. Sanovat,

    että siitä voi saada verenmyrkytyksen, Sam sanoi, voivotteli vähän ja koetti näyttää vallan vaivaiselta. Noita-akalta jäi "mene ulos" sanomatta. Hänen hyvä sydämensä lämpeni kärsivää kohtaan. Ja oikeastaan hän nauttikin siitä, että vihollinen tuli näin nöyränä apua hakemaan.

    • Katsotaanpa, katsotaanpa. Sam koetti kovasti voivotellen paljastaa

    sen ruman saastan, jolla hän oli polvensa koristanut, kun ulkoa samassa kuului askelia. Ovi aukeni ja Biddy astui sisään.

    Hän ja Jan tunsivat heti toisensa. Toinen oli kasvanut paljon pitemmäksi, toinen paljon levennyt siitä kun viimeksi tavattiin, mutta he tervehtivät toisiaan kuin kaksi lämminsydämistä ihmistä, jotka pitkästä aikaa tavatessaan ilostuvat.

    • Kuinka jaksaa pappa ja mamma ja koko teidän perheenne? Voi, voi,

    muistaako Jan, kun me teimme sitä keuhkopalsamia? Kyllä me silloin sentään olimme ymmärtämättömiä! Muistaako Jan, että minä usein kerroin mummosta? Niin, tässä hän on. Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä seurustelin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? No mummo se nyt osaa Janille kertoa kasveista vaikka kuinka paljon.

    Pitkä voivotus sai nyt huomion kääntymään Samiin.

    • Kas vain, eikös tämä ole Sam Raften? kysyi Biddy kylmästi.
    • On, ja hänessä on kuoleman tauti, sanoi mummo. -- Heidän oma

    tohtorinsa hylkäsi hänet ja sanoi, ettei hänelle kukaan kuolevainen voi mitään, niin että hänen täytyi tulla minua pyytämään.

    Toinen pitkä voivotus vahvisti näitä sanoja.

    • Katsotaanpa sitä. Annas tänne sakseni, Biddy; kyllä minun täytyy

    leikata housun puntti poikki.

    • Ei, ei, huudahti Sam äkkiä hyvin vilkkaasti, hän kun pelkäsi niitä

    seurauksia, joita siitä kotona koituisi. Minä käärin sen.

    • Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi

    noita-akka. -- Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson -- se olisi tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.

    • Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,
    • tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin

    sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.

    • Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin.
    • Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon

    oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. -- Sam nieli. -- Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve tulee -- veres kananpoikanen joka kerta, muista se.

    • Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.
    • Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est... -- häneltä pääsi

    korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman tuskaa.

    • Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä

    on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä vastaan kantaa kaunaa.

    Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.

    • Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta

    karttaen.

    • Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.
    • Niin, mutta minä tahdon tietää, minkä näköinen se on ja mikä sen

    nimi on.

    • Niin kyllä, ei se ole minkään muun näköinen. Se on vain itsensä

    näköinen ja sitä sanotaan noidan pähkinäpensaaksi.

    "Noidan pähkinä kukkii, kun lehtensä varistaa,
    ja kylmän vihat ja kuumeet se poies karistaa",

    kuten villitty Jimmy sanoo.

    • Minä joskus näytän sen Janille, sanoi Biddy.
    • Tuleeko siitä keuhkopalsamia? kysyi Jan kurillaan.
    • Nyt kai täytyy lähteä, sanoi Sam epäröiden. -- Voin jo paljon

    paremmin. Missä minun keppini on? Tuossa, Jan, kanna sinä rohtojani ja ole hyvin varovainen.

    Jan otti nipun vieläkään uskaltamatta katsoa Samia silmiin. Mummo käski heitä molempia palaamaan pian ja seurasi heitä ovelle sydämellisesti hyvästellen. Samalla hän huudahti:

    • Odottakaas! Sitten hän meni huoneen ainoan vuoteen luo, kääri

    vaatteet kokoon, niin että niiden keskeltä tuli näkyviin joukko rusoposkisia omenoita. Hän valitsi kaksi parasta ja antoi yhden kummallekin pojalle.

    • Minun täytyy pitää niitä piilossa, ettei sika saa, hän selitti, --

    sillä sen parempia omenoita ei kasva missään.

    • Hyviä ne kyllä ovatkin, kuiskasi Sam, kun oli nilkuttanut niin

    kauas, ettei hänen puhettaan enää saattanut kuulla, -- hänen poikansa Larry varasti ne meidän puutarhastamme viime syksynä. Ne ovat ainoa laji, joka säilyy talvenkin. Ne ovat parhaita, mitä puissa kasvaa, mutta nyt ne ovat hiukan liian lämpöisiä.

    • Hyvästi ja kiitoksia paljon, sanoi Jan.
    • Minä voin jo paremmin, venytteli Sam. -- Väsymystä ei enää tunnu

    ollenkaan, ja sen jälkeen kun olen eukon rohtoja nieleskellyt, en toista tarvitse. Mutta suupielestään hän lisäsi: -- Kun voisi oksentaa sen saastan pois, ennen kuin se myrkyttää minut. -- Ja sitten hyvin käsittäen, kuinka somalta se näyttäisi, hän tahtoi nakata keppinsä pois ja hyökätä metsään.

    Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava, ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan, kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan tohtorit olivat hänet hylänneet".

    • Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.
    • Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan

    eivät mitään mahda, huomautti Jan.

    • Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa.

    Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.

    • Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan

    noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.

    • Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas

    puroon.

    • Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.
    • Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin

    velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään kissan maku.

    • Mitä sanot hänelle ensi kerralla?
    • Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä

    oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata tohtoria hakemaan.

    Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois

    • ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias

    tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.

    V

    KALEB

    Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.

    Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen, jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.

    • Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.

    Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.

    • Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä

    helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.

    Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen.

    Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"

    • Oletteko te herra Clark?
    • Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean

    kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.

    • Minä tulin -- minun -- meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette

    pane pahaksenne.

    • Mikä nimesi on?
    • Jan.
    • Entä kuka on tuo toinen?
    • Se on toverini, Sam.
    • Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen

    nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin, että Jan kävi levottomaksi.

    • Entä mistä te olette?
    • Bonnertonista, sanoi Jan.
    • Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.
    • Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä

    syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja puuttui nyt puheeseen:

    • Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja

    tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on tehtävä.

    • Kuka sanoi?
    • Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.
    • Missäs te nyt asutte?
    • Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka

    mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, -- me teimme totta puhuen tuolla metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.

    • Kenen metsässä?
    • Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.
    • Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.
    • Niin taitaakin olla, sanoi Sam.
    • Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen. Sinä kelvoton

    nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.

    Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se, että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi ympäri ja sanoi:

    • Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme

    tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa, joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften; tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?"

    Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on leiritoverini.

    Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto.

    Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt, niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:

    • Onko sinun nimesi Raften?
    • Ei, herra.
    • Oletteko te sukua?
    • Emme.
    • Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta

    mitä sinä tahdot tietää?

    • Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono.

    Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka tiipii tehdään.

    • Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.
    • Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan

    rohkeammin.

    • Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita

    ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja valmisti sellaisen.

    [Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]

    • Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko

    paljon -- sen saatte tehdä, kuten itse haluatte --; sitten nahat ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen.

    Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä kalikalla ja nuoralla -- niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora

    • piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä

    viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos.

    Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty tasku -- noin -- salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa savulappuihin.

    No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät yhteen kolme salkoa -- tuolla tavalla -- ja nostatte ne ensin pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen -- samalla nousee peittokin, huomaatko -- ja kietaiset savusaloilla sen teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat toisiinsa.

    Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.

    Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu.

    Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta lisäselityksiä.

    • Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.
    • Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, -- se pitkä nuora, jolla

    salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.

    • Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.
    • Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat

    myötätuuleen. Se vetää parhaiten.

    • Entä kuinka ovi suljetaan?
    • Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä

    tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.

    Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi "kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:

    • Missä teidän leirinne on?
    • Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.
    • Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.
    • Sepä hyvä, huudahti Sam. -- Tulkaa vain rastittua polkua

    pensasaidalta.

    • Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas,

    ettei puhe kuulunut. -- Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä niin sanoit?

    • Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam

    tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja ennen kuin hän niitä tarvitsee.

    VI

    TIIPIIN TEKO

    Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa tuumansa onnistuneesti.

    • Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä

    luulin, huomautti Sam.

    • Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan,
    • eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.

    Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.

    Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja repaleinen vanha rääsy.

    Ja Sam huomautti: -- Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.

    • Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki

    tällaisissa asioissa. -- On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.

    • Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten

    juuri kauniita ole.

    • Eivät ne haittaa, vastasi Jan. -- Intiaanienkin tiipii on usein

    paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen puhkaisseet.

    • Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien

    aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin kankaassa oleviin reikiin.

    • Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.
    • Älä tuupi, sanoi Sam; -- se on se viallinen polvi. Se on tänään

    melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.

    Jan mittaili. -- Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä korkea -- se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta.

    Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.

    • Maltas vähän, intti ystävä vastaan; -- ei sitä saa liidulla tehdä.

    Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata nikkarin.

    • Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja

    ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.

    Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten leikattiin -- kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia.

    Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.

    Käytettiin havaslankaa, äimää ja sangen p-i-t-k-i-ä pistoja, mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti, ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.

    Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee, keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:

    • Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?
    • Emme huomanneet, vastasi Jan.
    • Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.
    • Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri

    päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia pistoja. -- Se on hukkatyötä.

    • Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin

    ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.

    • Missä?
    • Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut

    minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?

    • Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen

    yläkulmaan -- ja -- minä -- arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se -- olisi -- parempi -- jos -- se -- paltettaisiin -- ympäriinsä.

    • No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana

    Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana, niin minä ompelen kiinni savulaput.

    • Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on

    samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että paikat tulevat sisäpuolelle.

    Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin matka.

    • Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan

    taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja -- se huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä puhdistaa.

    Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon puhdistamista varten -- sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan -- ja kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että niistä olisi tullut uusi kello.

    • Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa

    maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän näet oli kolme vuotta merellä -- pisin aika, mitä hän on koskaan ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka teki kolmen vuoden reissun.

    VII

    TYYNI ILTA

    Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta estää.

    Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka kiiti sen perään.

    Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä -- pääsi lähemmäksi -- olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan ja valkoisen kirjava lintu -- kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi livertäen -- se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen alusuntuva, sotaväri -- se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.

    • Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan

    haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki päänsä haukan surmaniskulta.

    • Kilikke-rr-kilikke-rr -- jo haukka pyörsi syrjään äkillisen

    hämmästyksen valtaamana. -- Kilikke-rr-kilikke-rr -- ja peloton pikku sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi, mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.

    • Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria

    ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.

    • Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois

    minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria.

    Tämä lensi vielä jonkun kerran kimeästi kirkaisten -- sitten puolison lähelle tultuaan hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin liikkein ja kääntein -- tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin, iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista tavoitellen.

    Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen, kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen "kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut, siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.

    • Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi

    hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.

    Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.

    • Pieni harmaalintu, huomautti Sam.
    • Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan

    hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.

    • Niin, en minä tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.
    • Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi

    toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.

    Sam päästi naurun rähäkän. -- Minä en silloin tuntenut sinua. Minä vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin -- vähän aikaa.

    Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että korvaan. Äkkiä Sam huudahti:

    • Eikös tuo ole kaunista!

    Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.

    Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.

    Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa; hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle.

    Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla viserryksellään.

    • Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa

    muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.

    Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.

    Kumpikin kulki syvissä mietteissä.

    Äänekäs ja kammottava "uhuu -- u-huu -- u-huu", ikään kuin jättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä.

    He pysähtyivät ja Sam kuiskasi: "Huuhkaja." Janin sydän sykähti ilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa nähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean elävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin suloiselta.

    Yö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka puolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat kurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului ihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten lauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen päivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin päiväsaikaan parhaimmillaan.

    He odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän korviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs u a-u a-u a-u a-u a-u a-u a! vankasta metsiköstä.

    • Kuules tuota! huudahti Sam.

    Taas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon lähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja Sam kuiskasi:

    • Pesukarhu -- se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne

    joskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.

    • Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. -- Kuinka

    toivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt pesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä.

    Pitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?

    • Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain

    pesukarhuillesi: "Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan teitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle", ja on varmaa, että ne noudattavat kutsua.

    • Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden

    haukkuvan, ja tuolla on toinen.

    Puista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa lil-lil-lil-lil-lil-li-luu! Se oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon pehmeämpää ja vienompaa.

    • Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, -- ja moni metsästäjäkin

    on siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös huomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun haukunta.

    Tämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan muisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna, mutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.

    Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli, kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.

    • Tuossa se menee, kuiskasi Sam. -- Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta

    eihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?

    Kerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat: "kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni", ja hän myönsi itsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.

    • Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen

    sanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti huomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.

    • Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että

    toveri oli tosissaan. -- Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon sävyyn, sillä tietenkin se voidaan tehdä. Olet kai huomannut, että minä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän jatkoi. -- Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies oikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa metsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä saamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle suolle.

    Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi tapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on ajanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille kaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä sunnuntaita.

    • No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin

    minä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.

    • Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla

    naurattikin.

    Kello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat makuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta seuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si oli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat paikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen pienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot enää puuttuivat.

    Vaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän tullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän sanoi:

    • Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?
    • Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.
    • Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin

    että syntyi kolme valkoista pilkkaa.

    • Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka "jotakin erikoista". Tie

    rastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen takapuolelta -- sillä tavalla -- sitten polkua voi kulkea kumpaankin suuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään taajempaan.

    VIII

    PYHÄ TULI

    • Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan

    paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.

    • Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.
    • Sido yhteen! Mutta millä?
    • "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi

    myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän tämän myöntäessään.

    • Minä arvasin sen, toitotti Sam, -- ja pistin sen vuoksi peitteen

    sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut sitä sinulle sanoa.

    Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn.

    Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat.

    Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi, että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta".

    Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan, kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.

    • Ei sillä tavalla, sanoi Sam. -- Pitää joka kerta halkaista

    keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.

    Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen.

    Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että lievenappulat puuttuivat.

    • Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja

    parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka ne kiinnitetään.

    Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se näytti oikein onnistuneelta.

    Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu, heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa oloissa -- että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan onneen.

    • Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha

    onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.

    • Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien.
    • Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen

    syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?

    • Hohoi!

    Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. -- Tiipii taitaakin olla valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?

    • Sillä puolella on puro, selitti Jan.
    • Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, -- että

    intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.

    • Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. -- Sade tulee aina

    itätuulella.

    • Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan

    kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes kuulematta, -- kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä oven alta juuri vähäsen -- kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä.

    Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä vain on.

    • Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta

    puita hankaamalla?

    • Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta

    ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.

    • Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?
    • Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.
    • Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla

    tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.

    • Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan

    varovammin.

    • Osaatteko te tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.
    • Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa

    kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla.

    Onko teillä sarvaan nahkaa?

    • Ei.
    • Entä päällisnahan liuskaa?
    • Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.
    • Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se

    kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb otti nauhan ja kirveen ja sanoi: -- Hakekaa minulle kivi, noin munan kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa -- noin puoli senttimetriä syvä.

    Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.

    He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.

    Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.

    Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua, teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti vasemmassa kädessään.

    • Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn

    oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.

    Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin.

    Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.

    Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi, hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.

    IX

    JOUSET JA NUOLET

    • Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan,

    kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen varustukselle". -- Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka minä aivan pienenä tein.

    • Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.
    • Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.
    • Eihän sitä jaksaisi jännittää.
    • Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena

    lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa koukkuun -- näin --, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja sillä tavalla sitä pitää ampua.

    • Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.
    • Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin

    se on aivan mahdotonta.

    • Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.
    • Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani

    käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti nuolia. Yhdestä ei ole paljonkaan taikaa.

    • No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne

    tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?

    • Parasta on Espanjan marjakuusi.
    • Minulle tuntematon.
    • Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.
    • Samoin.
    • Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.
    • Anna tulla vain!
    • No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat,

    joita täällä kasvaa.

    • En ole nähnyt punaista setripuuta, mutta muita löytää helposti.
    • Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja

    sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella pinta.

    • Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä,

    joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari vuotta.

    Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa, puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.

    Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta.

    Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli 20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat poikasille paraiksi jämeät.

    Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä.

    Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.

    • Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi

    jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.

    • Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam

    asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. -- No mitäs herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan uudessa kaaressa koetellessaan.

    • Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa,

    että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi -- nimittäin oikein hyvä nuoli.

    • Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme

    nähneet.

    • Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.
    • Kuinka intiaanit niitä tekevät?
    • Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta

    täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään. "Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme halkoa niitä vahvasta puusta.

    • Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta,

    josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?

    • Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty

    maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua tehdään?

    • Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi

    tarvitaan?

    • Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä

    vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.

    • Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden

    kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn, pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.

    Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:

    • Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin

    luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen näköisenä ja sanoi lopuksi:

    • Intiaaneilla ei ollut höyliä.
    • Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.

    Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.

    • Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin

    käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven palasia.

    • Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät

    vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain jaloin tietä tarpomaan -- ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään, niin sitten nähdään kumpi voittaa.

    Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.

    • Entä kärjet? hän kysyi.
    • Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. -- Intiaanilla

    tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet, mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat sen teräväksi.

    • Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, -- tehdä muutamia

    senkin mallisia.

    Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.

    • Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan

    sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.

    • Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta --

    kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.

    • Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen.

    Pannaan kolme joka nuoleen -- seitsemänkymmentä kaksi kaistaa kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.

    • Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri

    puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.

    Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. -- Tuleeko jousista kystä ja valmista?

    • Nuolia paraillaan tehdään.
    • Kuinka te sulat kiinnitätte?
    • Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan

    sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.

    • Kumpi on parempi?
    • Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.
    • Miksei kummallakin tavalla?
    • Meillä ei ole suonta.
    • Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin,

    minkä jälkeen Si jatkoi: -- Minusta näyttää, että sulat on pantava viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.

    • Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.
    • Sinä olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä,

    sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi; kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta käyttäen.

    Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni, sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan ja sijalle jäävän sileä musta rengas.

    Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa liima saattoi kuivua.

    Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi, omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.

    • Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni

    oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.

    • Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.
    • No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova

    metsästyshimo. Mistä viini tehdään?

    • Melkein mistä tahansa.
    • No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.
    • Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut

    kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.

    • Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?
    • Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki

    kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.

    • Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä

    täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.

    • Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä

    aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.

    • Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he

    sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.

    Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina lensivät ohitse vasemmalta puolelta.

    • Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
    • Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen

    toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli "siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella, kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.

    Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin.

    Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin päästä.

    He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan samanlaisiksi.

    Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli "kaukosurma".

    Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen halkaisija".

    Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös "juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja pörpötti mennessään".

    X

    PATO

    Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:

    • Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli

    sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:

    • Emmekö voisi rakentaa patoa? -- Hiton paljon työtä.
    • Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi

    uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.

    • Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.
    • No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt;

    minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena, kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.

    Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen sinisinä ja punaisina viiruina.

    • Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi

    Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta kehotukselleen.

    • Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.

    Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja oikaisi selkänsä.

    • Kuule nyt, vastasi toinen, -- mitä olen tuumaillut. Karja käy

    tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä karjapihassa kaukalosta juomassa -- sille täytyy pumputa vettä, ja siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja, sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy kuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan -- se ei ole oikein se.

    Sam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon kiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna Raften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja ilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:

    • Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka

    paljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.

    • Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.

    Raftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa, mutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea.

    Tehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli oikeassa.

    Isännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. -- Kas sellaista, hän sanoi pöytäkunnalle, -- sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen pystyt? hän kysyi Samilta.

    • En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. -- Miksi

    jätkien tarvitsisi osata päässälaskua.

    • Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, -- eiköhän olisi parasta että

    sinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä menivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä luulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.

    Jan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:

    • Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä

    lammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä patoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi.

    Saammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret paikoilleen?

    • Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.
    • Kelpaisi se siihenkin. -- Jan punastui.
    • Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä,

    huomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. -- Käynpä itse katsomassa.

    Leirille tultuaan hän kysyi: -- No mihinkä se pato aiotaan tehdä?

    Tuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi juoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa paljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi.

    Siihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä

    • minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi

    tuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota -- siitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada.

    Minä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun rakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.

    Aito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti voimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki ja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän toista metriä leveäksi.

    Nyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle muodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja kivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli vähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin patokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.

    • Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle

    syvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan väliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan.

    Siitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.

    Niin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja kiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus -- lammikon läpi kulkevan kanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi siitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan tukkoon.

    Yöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan, kuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat epäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: -- Pato! Se on vesi, joka juoksee padon yli.

    He karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin pääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan samalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta valui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty liikavettä varten matalampi kohta.

    Minkä riemun huimauksen se tuottikaan!

    • Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.
    • Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.

    Loput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat ryöpsähtivät veteen.

    Kuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä pitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.

    • No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea

    saada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.

    • Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen

    tiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä istunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.

    Jan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam sanoi:

    • Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta

    salata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se hiivatin punanahka, jota sanotaan "Pikku Majavaksi".

    • Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, -- ja minusta näyttää,

    että olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa, jonka nimi on "Nuori-mies-lapion-pelko".

    • Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se

    "Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?

    Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania ei ollutkaan niin helppo narrata.

    • Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".
    • Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu,

    niin kuulin äidin puhuvan kauniista kultaisesta tukastani, mutta kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain kuulla, että se olikin vain punainen, ja siitä ne rupesivat sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään, mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule, että se on kertaakaan minulta unta vienyt.

    Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn tulen ääressä Jan sanoi:

    • Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.

    Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.

    • Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana

    pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin.

    Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä muutamia päiviä, kunne

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kaksi partiopoikaa
    Author
    Ernest Thompson Seton
    Release date
    October 2, 2015 [eBook #50114]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 22, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KAKSI PARTIOPOIKAA
    
    Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit,
    ja siitä mitä he oppivat
    
    
    Kirj.
    
    ERNEST THOMPSON SETON
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kaksi partiopoikaa
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kaksi partiopoikaa
    
    Author: Ernest Thompson Seton
    
    Translator: Into Konrad Inha
    
    
            
    Release date: October 2, 2015 [eBook #50114]
                    Most recently updated: October 22, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50114
    
    Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #50114. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 50114
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.