Gutenberg · e01.org
Cover of Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 50067

Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika

by Mauno Rosendal · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika by Mauno Rosendal is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #50067). K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.

    M. ROSENDAL

    K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.

    SISÄLLYS:

    Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

    I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

    I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
    II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
    Konstantinopolissa (680).
    III. Winfrid eli Bonifacius.
    IV. Kaarle Suuren aikakausi.
    V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
    VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
    VII. Paavi Nikolaus I.
    VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
    IX. Kyrillus ja Methodius.
    X. "Pimeä" vuosisata.
    XI. Hildebrand.
    XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

    II. Toinen aikakausi (1073-1309).

    1. Paavi Gregorius VII.

    II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
    III. Ensimmäinen ristiretki.
    IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
    V. Abailard ja Heloise.
    VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
    VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
    VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
    IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
    X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
    XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
    XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
    XIII. Paavi Innocentius III.
    XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
    XV.

    Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
    XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
    Dominikanit.
    XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
    XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
    XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
    XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
    XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
    XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
    XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
    Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
    XXIV. Rantamäen piispat.
    XXV.

    Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
    XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
    XXVII. Turun tuomiokirkko.
    XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.

    III. Kolmas aikakausi (1309-1500).

    I. Avignonin paavikunta.
    II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
    III. Juhana Vikleff.
    IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
    V. "Pyhä" Birgitta.
    VI. Pisan kirkolliskokous.
    VII. Juhana Hus.
    VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
    Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
    IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
    X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
    XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
    XII. Tuomas Kempiläinen.
    XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
    XIV. Böhmin veljet.
    XV.

    Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
    XVI. Juhana Wessel.
    XVII. Girolamo Savonarola.
    XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

    Toinen osa.

    Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

    I.

    Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

    I.

    Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.

    Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja
    sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja
    sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.

    Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa, oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua.

    Vielä keski-ajan kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin, ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla.

    Tähän asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa, ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan muistorikkaissa maissa.

    Lounaisen eli n.s. Onnellisen Arabian asukkaat harjoittivat jo ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.

    Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli Kaaba Mekassa, jonka rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat, tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan mädänneissä oloissa.

    V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa Abul Kasem Muhammed. Hänen sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa muurissa olevaa kuuluisaa "mustaa kiveä". Jos jo tämä seikka oli omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.

    Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista, alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.

    Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen Gabriel enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.

    Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen Arabialaisten pyhä, Koran niminen kirja muodostettiin, ovat seuraavat: Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa.

    Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.

    Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty, vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.

    • Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan

    mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja, koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle, sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.

    V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut häntä, ja hänen täytyi paeta Medinaan Heinäkuun 15 p. 622. Vaan tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin temppeliksi.

    Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä, ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632, jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.

    Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina, masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.

    Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan, puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.

    Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan kaliifeiksi, valloittivat muutaman vuosikymmenen kuluessa Syyrian, Palestinan, Egyptin, Persian, ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen, suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin.

    Ristin merkki, joka näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.

    Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista, kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten esi-isien sille jättämää perintöä!

    Se kypsymistään kypsyy Herran tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."

    II.

    Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (680).

    Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
    turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.

    Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys, kelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.

    Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella, ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä tukeita. Yksi näitä oli Heraklius. Voitettuaan Persialaiset ja pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan, koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa), joita löytyi hyvin paljon.

    Retkellään Persialaisia vastaan oli hän tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu.

    Sitä paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko, aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla, valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä, keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen kirkon rappiotilaa.

    Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!

    Neuvoteltuaan piispa Cyruksen kanssa, jonka hän korotti Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan Sergiuksen kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa, vaan ainoastaan yksi tahto. Tätä oppia, joka on tunnettu monoteletismin nimellä, otti Roomankin piispa Honorius kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.

    Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka Sofronius: "missä kaksi luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto".

    Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan (638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan kahdesta tahdosta.

    Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman jälkeen (641). Johannes IV, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin hänen jälkeisensä Teodorus, joka v. 646 julisti Konstantinopolin silloisen piispan Paavalin pannaan, tämä kun oli puolustanut monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli vielä rohkeampi.

    Hän kutsui kokoon ensimmäisen lateraanikokouksen [Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi, jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649.

    Se oppi, joka Kristuksen molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat kirottiin samoinkuin kaksi keisari Konstans II:sen monoteletismin puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa, sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista uskonoppia.

    On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille, todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty asemaanne puolustamaan!

    Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.

    Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan?

    Menneiden päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten kovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima tulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas, suljettiin hän vankilaan.

    Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.

    Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon Kersoniin, missä hän vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään kuoli Syyskuun 16 p. 655.

    Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti Maximus, joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen tutkittavaksi.

    Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.

    Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti.

    Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?

    Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui paavi Adeodotus jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari Konstantinus Pogonatuksen aikana solmittiin rauha jälleen v.

    1. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin

    kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jonka keskustelut päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin Agathoksen vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään, laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä ajaksi säilymään. Ainoastaan Libanonin vuorella tapaamme pienen Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän luostarin ensimmäisenä abbotina oli Maro, jonka mukaan näitä eriuskoisia nimitetään Marolaisiksi.

    Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus, ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman äänettömyys! Se on Jumalan tuomio.

    Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei anna itseänsä pilkata."

    III.

    Winfrid eli Bonifacius.

    Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat
    hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.

    Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme.

    Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee, miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin, kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta vähitellen poistui kristinuskon tieltä.

    Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen oppilaansa Gallus (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat Emmeran, Ruprecht ja Korbianus julistivat evankeliumia Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset Amandus ja Eligius sekä anglosaksilainen Willibrord. Viimmemainitun määräsi paavi v.

    696 Utrechtin arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen lähetyssaarnaaja oli Winfrid eli Bonifacius.

    Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua, vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat.

    Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa, jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia.

    Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra, jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan keski-ajan pimeänä yönäkin.

    Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille, jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia Friesiläisille. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle pakanalliselle vapaudelleen.

    Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen ruhtinasten kanssa.

    Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana, mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta.

    Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi hän Hessiin. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta tuhatta pakanaa.

    Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista.

    Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen, järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset ainekset.

    Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät.

    Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen.

    Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan, antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan.

    Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän ei ainoastaan puolla Bonifaciusta, hän käskee, vaatii, uhkaa.

    Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle kirkolle uskollisina.

    Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari, ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää, sekä sinun sijaisesi hyväksi.

    Ja jos kirkkokuntain johtajien järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".

    Frankilaisten silloiselta hallitsijalta Kaarle Martelilta, jolle hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea tuohon pyhään puuhun.

    Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.

    Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius Thüringiin, joka maa jo nimeksi oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä Tekla ja Walborg. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat luostarit.

    Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa Gregorius III, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.] (732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä ja yhdyshenkeä.

    Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen.

    Mutta kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa.

    Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen, alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan ensimmäinen kirkolliskokous koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä.

    Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria ja siveyttä koskevaa päätöstä.

    Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli Fuldan luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen oppilas Lullus. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.

    Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin, kun Bonifacius v. 745 määrättiin Mainzin piispaksi. Hänen arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä innolla ja uutteruudella hoiti.

    Mutta nuoruuden muistot heräsivät vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon hänen ikänsä ja asemansa kehottivat.

    Tuon harmajapäisen vanhuksen silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana, kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan Friesiläisten luo. -- Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä.

    Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan, vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä".

    Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan -- ainoa ase, jolla hän oli itseään suojellut! -- haudattiin hänen monesti ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.

    Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies, itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä arvostelu.

    Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle, joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi.

    Siinäkin, missä ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on.

    He ovat suola, joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa.

    Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset, Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa vietettiin.

    Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu, miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein, Jumalan säätämä valvoja.

    Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä.

    Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa, että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana työskenteli.

    Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä, Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille Friesiläisille.

    "Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä, vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa, Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan, sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella.

    Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta -- isokaamme niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".

    IV.

    Kaarle Suuren aikakausi.

    • Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.

    Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku.

    Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket, mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa!

    Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin kohosivat mahtaviksi n.s. majores domi s.o. kuninkaan hovimestarit, joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä kuuluisassa Poitiersin tappelussa (752) ja pakotti heidät peräytymään.

    Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa Karlman ja Pipin hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä" ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan ainoastaan nimeksi, oli Kilderik III.

    Frankilaiset, jotka olivat väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi Sakarias, jonka puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan.

    Hänen jälkeisensä Stefanus II lähti Franskanmaalle ja voiteli itse p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta" (754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen kuninkaansa Aistulf esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla.

    Hädässään kirjoitti Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari, rukoilen Teitä, Pipin, Kaarle ja Karlman [Pipinin pojat.], kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä.

    Enemmän kuin muita kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat, niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän, voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan.

    Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien häntä nousemaan ylös.

    Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista (755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.

    Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta, salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä.

    Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?

    Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kaarle Suuri (k. 814), joka, veljensä Karlmanin eräässä sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka historia on hänelle antanut.

    Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa; taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä sivistyksen siemeniä.

    Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä, sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen kirkkohistoriallisena henkilönä.

    Frankilaisten koillisena naapurina oli Saksilaisten jo kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa liitto, johon kuului monta Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö, pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia.

    Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan, valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa Erseburgin ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän maassaan.

    Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim. hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut, sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi hänen sydämmensä.

    Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille kansoille.

    Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa.

    Alkava sivistystyö, järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen heräjäviin kansoihin -- kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta.

    Heikkona, pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan, jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo, kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan valaisemana särkee ne Hengen miekalla.

    Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas Desiderius alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija, oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski valtikkansa alle, lopun (774).

    Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa, jossa uudisti liiton paavi Hadrianus I:sen kanssa ja vahvisti isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.

    Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat; edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi, viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan voimaa.

    Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin Leo III. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan.

    Siinä tapaamme muiden kera nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon ylläpitämisellä.

    Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta, mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.

    Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa.

    Eräs Hadrianuksen sukulainen Paskalis, joka oli nauttinut tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa onnetonta.

    Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta.

    Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan.

    Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.

    Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa.

    Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat.

    Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa, ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan viattomuutensa.

    Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle valtiollisista syistä suurta lempeyttä.

    Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus.

    Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan.

    Tyhjää seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona, ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan ajattelivatkin.

    Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla.

    Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.

    Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä "pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi lapsille ja lastenlapsille.

    Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi kirjoittamaan.

    Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa.

    Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa, tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren.

    Kaarle Suuren aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.

    Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan, oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa.

    Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi niistä on Metzin piispan Krodegangin (k. 766).

    Auttaaksensa papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he, erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden", määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu.

    Näitä kokouksia kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista" saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä, koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön.

    Tämän laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan Ludvig Hurskaan aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi kaikkialla frankilaisvaltakunnassa Achenin kokouksessa (816). Monen papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin ennen arvaamattomaan eloon.

    Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla.

    Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.

    Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa eksyttävät ihmisiä.

    Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan, niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli keksinyt.

    Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella.

    Kun tähän vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan kirjoitti hänen oppinut ystävänsä Alkuin (k. 804) kirjan, jossa muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua.

    "Niillä mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko, jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän.

    Mutta toiselta puolen ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen.

    Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous Frankfurt am Mainissa. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja, niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa; kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä yleisemmäksi.

    Olemme maininneet Alkuinin nimen. Hän syntyi Yorkin kaupungissa Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan.

    Alkuin piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa muita oppineita, joista etenkin Paavali Warnefrid ja Pietari Pisalainen ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan uskonnolliseen aistiin.

    Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan.

    Hankkikaat itsellenne opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen vuosisadan pimeästä yöstä!

    Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä, jos niitä nimittäin arvostellaan hänen aikansa kehityskannan mukaan.

    Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs postilla eli saarnakirja, johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä.

    Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi, jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin.

    Kauniisti kirjoittaa Alkuin Orleansin piispalle Teodulfille, joka vasta oli saanut palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa.

    Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain.

    Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."

    Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan, joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin.

    Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.

    Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P.

    Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen: "koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden Henki, joka Isästä käy ulos, se on minusta todistava", vaan sama Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan.

    Se riippui ykspuolisesti Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä.

    Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa (589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja Achenin kokous vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa.

    Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.

    Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa.

    Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain.

    Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa, kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V.

    785 esiintyi Toledon piispa Elipandus oppilaansa Feliksin puolustamana sillä väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa merkityksessä. "Maria" -- niin hän opetti -- "oli vain Jumalan palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui Elipandus Nestoriuksen erehetykseen.

    Tätä uutta harhaoppia, joka kirkkohistoriassa on tunnettu Adoptianismin nimellä, vastustivat Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä.

    Elipandus sitävastoin pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.

    Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut, uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan maallisissa.

    Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan, miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan.

    Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä, viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. -- "Hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."

    V.

    Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.

    Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei
    niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla
    ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.

    Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
    Moos. 20: 4-5.

    Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan, ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille.

    Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin.

    Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä.

    Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen, vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa.

    Kirkko on komeasti rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset, toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon.

    Nämä kuvat eivät ole se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee siltä apua.

    Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa, jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä.

    Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi, toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä, hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!

    Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita, kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari Leo III Isaurialainen, joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa, kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle kestävät salvat.

    Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen, vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia.

    Kaksi puoluetta, kuvainpalvelijat ja kuvainraastajat taistelevat tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa, missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa, seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan, uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista.

    Gregorius III piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia.

    Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side, joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään höltyi. Leon voimakas poika Konstantinus V Kypronymus astui isänsä jälkiä.

    Hän piti kirkolliskokouksen Konstantinopolissa (754), jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki kuvienpalvelijat" -- niin huudettiin tässä tilaisuudessa -- "perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan maisemia, metsästysmatkoja y.m.s.

    Vastapuolueen kiihko yltyi entistä hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit, käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla, mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut, paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa.

    Konstantinuksen poika Leo IV oli kyllä kuvainraastaja vaan kun tämän puoliso Irene, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Nicaeaan.

    Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat.

    Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää itäinen kirkko n.s. "ortodoksian juhlaa" tämän tapahtuman muistoksi.

    Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa huomiota, on Johannes Damascenus (k. noin 760), vaan mikään uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut.

    Hän oli kyllä siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen, vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta.

    Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla taistelee niitä vastaan.

    Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle.

    Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva?

    Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?"

    Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen.

    Herra sanoi opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon; samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon "suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen arvosteluansa.

    VI.

    Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.

    O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla,
    jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden
    ilmoittavat. Jes. 53: 7.

    Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa, taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima, joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua ja saaliinhimoa.

    Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari Ludvig Hurskaan aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä Harald. Hän on paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi kristinuskon levittämiseen Tanskassa.

    Harald myöntyi, antoi kastaa itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli Ansgarius, jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."

    Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius sai ensimmäiset tietonsa Korbein jo siihen aikaan kuuluisassa luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen kruununsa loistoa.

    "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa, kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä.

    Nämä veivät hänen sielunsa hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen.

    Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin.

    Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua.

    Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman lohduttavaa.

    Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi: "lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" -- niin lopettaa Ansgarius kertomuksensa -- "he eivät lausuneet ainoatakaan sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan poikaansa." -- Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.

    Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten lapselliseksi tahansa -- jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään -- ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja kuullen sanomattomia.

    Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä, jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt lähdemme silmäilemään.

    Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia, jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne, koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa.

    Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen lähetyssaarnaaja nimeltä Witmar sekä muutamia muita apulaisia.

    Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat, jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle.

    Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja veneillä.

    Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan, tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna (829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas Björn ja ruhtinas Hergeir ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan senaikuisissa kertomuksissa nimellä Birka, luultavasti nykyisen Sigtunan seutu.

    Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä, ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja Witmar Franskaan.

    Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi Hamburgin hiippakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja paavi Gregorius IV, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.

    Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta.

    Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi

    1. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat,

    surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko

    • kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta -- hävitettiin ja

    koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston, ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan Bremeniin (849).

    Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa, joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut, auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään.

    Vaan Ansgariuksen usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä: "kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan oli Olov niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius.

    Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä, Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön?

    Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle.

    Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua, kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies, että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista.

    Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi, eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt Eribertin, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi Ansgarius kotiin.

    Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli, hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja.

    Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti heikoksi ja sairaaksi.

    Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle, Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset, sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat.

    Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto, joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin.

    Aivan toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, Rimbertus, joka on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä vuodattamaan.

    Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta, tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut, kunnes hän voitti.

    Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi on oikea." -- Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa.

    Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä, katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun 3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen!

    Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.

    VII.

    Paavi Nikolaus I.

    • nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen

    kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.

    Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen kolmelle pojallensa, Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle ja Ludvig Saksalaiselle (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat nämä vihdoin Verdunin jakoliittoon (843). Lotar sai keisarinarvon, Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan.

    Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan" hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi.

    Mutta päivä päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään.

    Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä keski-ajan historiassa.

    V. 858 astui Nikolaus I Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen ominaisuus on nöyryys.

    Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin Herran evankeliumin salaisuuden.

    Tämän hengen palveluksessa toimi Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen, jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella -- sen tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."

    Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa Teutebergaa kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän puolisoansa uskottomuudesta.

    Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. "jumalantuomion" tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan, väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi.

    Teuteberga vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa (860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty, kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud, jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan.

    Mutta vaikka toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi.

    Vaikka nuo Lotarin ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi.

    Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa, mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen", joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta.

    Jonkun ajan kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari Ludvig II:sen sotajoukolla lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa, minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa.

    Hän kyllä sittemmin koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen.

    Ainoana tuomarina -- niin nämä lähettiläät lausuivat -- on tässäkin asiassa paavi.

    Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin esiintyisi.

    Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan Hinkmarin, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan, sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen.

    Juuri se seikka, että papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat, vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien kasvavaa valtaa.

    "Mutta" -- niin saattoi moni eperöiden kysellä -- "millä oikeudella vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen.

    Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan Isidoruksen (k.

    1. tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa

    toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. Isidorilaiset vale-dekretalit, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt keski-aika toteennäyttämään.

    Silloisen kristikunnan alhainen kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan, että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti tulee häntä kunnioittaa ja totella.

    Näin ovat apostolit itse muka säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille" yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla", maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari, asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. -- Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa!

    Jo kauan on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä.

    Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.

    Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren Itä-Rooman keisarin Mikael III:nen setä Bardas, jonka inhottavan epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava patriarkka Ignatius moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella.

    On meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta Herrasta! -- Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin Fotius, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä.

    Sitä paitse oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim. voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa.

    Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali -- keisarin uhkaukset ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi, julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa käyttämänsä lähettiläät.

    Fotius vastasi vastapannalla, jossa hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.

    Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia.

    Sanottakoon hänestä mitä tahansa, ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana: hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän Herran palvelijan tosi suuruutta.

    Näyttäköön paavikunnan nyt alkava mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." -- Nikolaus I kuoli v. 867.

    VIII.

    Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.

    Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.

    Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on.
    1 Thess. 5: 19-21.

    Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä, että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi.

    Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen kristikunta olikin niitä käsittelemään.

    Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa Gottschalkin Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan.

    Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan Fuldan silloinen abboti, oppinut Rabanus Maurus (k. 856) lausui ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen.

    Puolitekoisena oli myöskin Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja.

    Rabanus Maurus, joka sillä välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta.

    Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa, ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, -- häneltä ei Gottschalk voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. Chiersyssa v. 849 pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi.

    Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään?

    Turhaan vetosi Gottschalk paaviin; ei sieltäkään apua tullut. -- Monta vuotta kärsittyään mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda, ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.

    Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin eksyttäviä mietteitä, oli myöskin Johannes Skotilainen Erigena (k. 891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan.

    Johannes Skotilaisesta tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia aineksia.

    Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa kalliolle.

    Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta, kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin.

    Johannes Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville, selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista.

    Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan kanssa.

    "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei hän päässyt orjuudesta vapauteen.

    Ainoastaan nöyriä, katuvaisia syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero on eksytysten aavalla merellä kehno opas.

    Kyllä puhuu Johannes Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri, mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa, niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt.

    Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille."

    Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan, ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines, tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä.

    Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista.

    Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat: "kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu, pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa.

    Yhtä vähän kuin soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä, tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.

    Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen Kristuksen viljavainiolla.

    Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme", ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi.

    Käsitys synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta, sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä kadottaa kaiken todellisuutensa.

    Ei voi tämmöinen ajattelija, miten ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään jumalallisen sanan oikeata tutkimista.

    On kyllä totta, ettei Johannes Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa, hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja taitavasti viitoitettu.

    Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista.

    V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti Paschasius Radbertus (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan, joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki Ratramnus, joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi asiasta vilkas ja kiivas kiista.

    Tässä tulee meidän huomata, että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa.

    Nyt syntyvä riita ei siis edusta uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä, vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. -- Mukaantuen aikansa aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus, että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

    Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista ja verta -- niin hän käsitti tämän salaisuuden -- säilyttävät ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta.

    Hänen opissaan yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. -- Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee. "Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.

    Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s. transubstantiationioppi (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä, ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi.

    Turhaan huomautettiin jo tähän aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, -- keski-aika ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin, aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin.

    Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?

    IX.

    Kyrillys ja Methodius.

    Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin
    asuvaiset. Ps. 33: 8.

    Jo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli slavilaisia uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut tämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon toimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja sama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa myöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville slavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on säilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita ulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan.

    Etenkin muistettavat ovat veljekset Kyrillus ja Methodius, joille historia on omistanut nimen "Slavilaisten apostolit".

    Kertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He olivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa Konstantinopolissa.

    Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli hänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa tarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen turmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä, vaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille Herralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin itsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla tiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan eräässä luostarissa.

    Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa, yksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen veljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin lupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa yksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio aikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa pakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli täyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla.

    Ensin loivat he silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin Katsarilaisiin, jotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman kanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään ainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus siellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta täytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja Muhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin.

    Aavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael III:lle näin kuuluvan kirjeen: "Lähetä meille oppinut mies, joka meitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat Juutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää, vaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet kysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta." Nyt sai Kyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen saarnata evankeliumia Krimin niemimaalla.

    Hän lähti matkalle, oppi Katsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan vaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän lähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella tiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi, kasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi Kyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan kylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. -- Samaan aikaan levisi kristinuskon valo Bulgariaankin.

    Sikäläisen ruhtinaan Bogoriksen kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle näytettiin erään munkin Methodiuksen maalaama taulu, joka kuvasi ijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen veli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus Bogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen vaiheet yleensä tarujen hämärään.

    Luotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä Methodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren aikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen seurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla, oli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen ruhtinas Radislaw, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen kirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan, saapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta hänen maahansa (862).

    Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi, minkätähden historia heille on omistanut kunnianimen "Slavilaisten apostolit." Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus oppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia heidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että hän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi ainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa tarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis slavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi.

    Näiden vaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen vuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista kirkkoa.

    Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius, jotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa hedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa jatkamisesta. Hadrianus II ei tahtonut loukata Slavilaisten mainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta kristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli, vaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa poikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä määrännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi.

    Methodius sai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten kielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet.

    Hän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius sitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi, palasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän työtänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin sanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä, jotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa määrässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti jumalanpalvelusta kansan omalla kielellä.

    Läntisen kirkon tänne toimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet mitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet kirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa kirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi.

    Ennen pitkää alkoivat he kadehtia Methodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta, kun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin Pojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi kirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa slavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi Juhana VIII kutsui Methodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879).

    Aluksi oli Juhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia, ja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta luopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa ja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän mietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa.

    Vaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia Pyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi hänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin kirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi, jonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas kernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli papin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli Methodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen v.

    880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus [Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä [Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa kielillä-puhumisella."

    Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli nim. tuonut muassaan piispa Vichingin, toivoen hänestä paljon hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin jälkeisen, ruhtinas Swatoplukinkin puolellensa, niin että Methodius ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen asemansa monesti oli hyvinkin vaikea.

    Methodius erotti Vichingin hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa riutuivat.

    Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra.

    Ja vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran todistus: "-- koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat."

    Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.

    Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua perikatoon.

    X.

    "Pimeä vuosisata."

    Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin
    ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä
    niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes.
    59:10.

    Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan pimeinä vuosina.

    Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan, mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti.

    Se on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin tyhjä varjo vain.

    Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää tätä valtaa. Kun Kaarle Paksu, joka yhdeksi valtakunnaksi yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v. 911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen.

    Paavikunta, joka Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista, joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi Juhana X Friaulin herttuan Berengarin, joka voitettuaan vastustajansa oli päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi.

    Uutta hallitsijaa vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan kreivi Adalbert ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään kuuluisa Teodora sekä hänen irstaiset tyttärensä Teodora ja Marozia. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä, jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan.

    Tämänaikuisten paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut Johanna, vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."], näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian pojan, Juhana XI.

    Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa Juhana XII, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi, tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat hänestä inholla.

    Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on Juhana XII (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi, joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten paavit sittemmin tekivät.

    Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että Saksan mainio kuningas Otto I Suuri alensi itsensä polvistumaan tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa.

    Miten me ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? -- Berengarin ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961 Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle porttinsa. Helmikuussa v.

    962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin, koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa.

    Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla, loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä," "hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset, jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan.

    Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V.

    964 tempasi vanhurskaan Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.

    Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas Hugo Kapet. Hän oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v.

    987 päässyt tämän valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa Arnaulf oli koettanut auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo vaati paavi Juhana XV:tä erottamaan kapinallista piispaa hänen virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu päänsä päällä?

    Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin, niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen virastaan, jonka sai oppinut Gerbert.

    Tämän kyllä täytyi jonkun vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen kauhea rutto lannistuttaa, masentaa!

    Onko sen mahtavuudenaika jo mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa Sylvester II (999-1003) korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut sen ainoana tuntomerkkinä.

    Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta 1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus, mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin!

    Mutta kun tuo kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan; se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!

    Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa.

    Menneiden aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet: kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä, joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt uusia tähtiä virittämään uutta valoa.

    Turhaan koettaa jumalanpalvelus pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta ijankaikkisuuden janoansa.

    Tämän maailman kaavoihin pakotetaan kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi, että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista; arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita, joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi palvelemaan läänitysherrojaan.

    Sormus ja sauva, jonka he n.s. investiturin kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen simonia [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost.

    T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa, joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim.

    Veronan piispan Rateriuksen (k. 974) eräästä meille säilyneestä kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan:

    "Mitkä tuskat odottanevatkaan niitä, jotka laiminlyövät heille uskotun lauman ruokkimisen eivätkä lakkaa rypömästä paheiden loassa.

    Heidän alituisena toimenansa ovat maailmalliset huvit, metsästykset ja linnunpyynnit -- he vieraantumistaan vieraantuvat raamatulle.

    He tietävät paremmin, paljonko pelissä erehtyminen maksaa, kuin mitä pelastustotuus vaatii. He pitävät enemmän näyttelijöistä kuin papeista, enemmän vekkuleista kuin hengellisistä, enemmän juomareista kuin tiedemiehistä, enemmän irstaisista kuin kainoista ihmisistä.

    He halajavat kreikkalaisia koristuksia, babylonialaista komeutta ja ulkomaalaista loistoa. Heidän ateriansa ovat monet ja vaihtelevaiset; joka niissä rohkein on, hän on etevin, arin herkkusuu paras, suurin ahmatti kiitettävin. Viinin nauttimisesta pullistunein poskin istahtavat he kuorsuvien, kultaisten ohjasten ja hopeaketjujen koristamien oristen selkään, samoten kaikenkaltaisiin humalan määräämiin huveihin. Ei silloin muisteta Häntä, joka istui aasin selässä suurena ja taistelussa voimallisena. Maailman kuninkaita koetetaan voittaa loistossa, vaan ei suinkaan pyritä apostolein kaltaisiksi köyhyydessä."

    Jos luomme silmämme luostareihin, huomaamme piankin, että ajan yleinen turmelus on rohjennut astua näidenkin itsensäkieltämisten ja rukousten hiljaisten turvapaikkojen kynnysten yli. Abbotina on usein joku siveetön maallikko, joka ylöllisellä ja hävyttömällä esimerkillään houkuttelee munkit pitkälle turmeluksen tiellä.

    Naisluostareihinkin pääsevät ennenpitkää juurtumaan kaikenkaltaiset paheet, joita ei nunnien menneiltä ajoilta peritty pyhyyden maine enää riitä salaamaan. Arveluttavan usein on esim. näiden maailmasta eronneiden naisten pyhiinvaellukset Roomaan sitä laatua, että aivan toinen nimi paljon paremmin soveltuisi heidän matkoilleen. Mutta totuuden Henki, joka pimeimpinäkin aikoina vaikuttaa seurakunnassa, ei nytkään ole poistunut kirkosta.

    Jos tarkkaan tutkimme kymmenennen vuosisadan vaiheita, huomaamme kaiken tuon äärettömän turmeluksen uhallakin paremman ajan enteitä. Juuri luostarein muurien sisässä kytee vielä siellä täällä ijankaikkisen elämän liekki, ja kirkon surkeata tilaa katselevat näistä vakaalle miettimiselle pyhitetyistä laitoksista ainakin muutamat hurskaat kyynelsilmin. Eikä ilmaise tämä hiljainen suru ainoastaan heikkoutta, voimattomuutta! Näissä kyyneleissä kuvastuu ajan omatunto, joka Herran armosta ei ole päässyt kokonaan nukkumaan.

    Kaukaisessa Englannissa, missä kuningas Alfred Suuri (871-890) jalolla sivistystyöllään oli koettanut auttaa tuota vanhaa kristillistä sivistystä, jonka Tanskalaisten ryöstöretket olivat miltei kokonaan hävittäneet, uuteen eloon, näemme kymmenennen vuosisadan pimeässä jalon Dunstanin taistelevan raakuutta ja siveettömyyttä vastaan. Tämä merkillinen mies oli saanut kasvatuksensa Glastonburyn luostarissa, missä hän ennen pitkää herätti huomiota nerollaan ja hurskaalla elämällään.

    Kun hänen kadehtijansa moittivat häntä siitä, että hän niin ahkeraan kokoeli itselleen maallisia tietoja, päätti hän uhrata kaiken aikansa raamatun tutkimiseen. Jos hänen maineensa jo tähän aikaan oli suuri, kasvoi se nyt kasvamistaan, kun hän lisäksi sai laajemman vaikutusalankin. Oltuaan jonkun aikaa hovin rippi-isänä, määrättiin hän nim. jo v. 942 Glastonburyn luostarin abbotiksi. Dunstan oli yksi noita harvoja, joita ajan voimallinen virta ei jaksanut temmata muassaan.

    Jota suurempi turmelus kaikkialla oli, sitä miehuullisemmin hän asettui vastarintaan. Hänen kädessään loisti sivistyksen ja kristillisyyden tulisoitto, uhaten polttaa tuhaksi nuo nimikristillisyyden ja siveettömyyden kehnot majat, joita tähän aikaan runsaasti löytyi hänen isänmaassaankin. Kyllä koettivat ihmiset monesti turmeluksen mereen sammuttaa tätä tulisoittoa, vaan yritykset eivät onnistuneet, sillä sitä piteli rautainen käsi, josta sitä ei ollut helppo temmata pois.

    Harvinaisella voimalla ja uskonnollisella innostuksella perkkasi Dunstan omansa ja monen muun englantilaisen luostarin, korottaen isänmaansa munkkielämän korkealle kannalle. Profeetan pyhällä kiivaudella saarnasi hän elämällään ja työllään niin jalosti ajan turmelusta vastaan, että kaiku kuului kaukaisiinkin maihin.

    Ja jos hän ei aina säilyttänytkään tuota kristillistä malttia ja tosi viisautta, josta Herran valistuneet välikappaleet tunnetaan, niin siunasi armon Jumala kuitenkin hänen työtään, kasvattaen hänen kylvöstään rikkaita hedelmiä vielä syntymättömien sukupolvien hyväksi. Kuningas Edwy, jonka avioliittoa erään sukulaisen kanssa Dunstan oli ankarasti moittinut ja laittomaksi julistanut, ajoi hänen maanpakolaisuuteen ja ryhtyi sitten hävittämään tuon ankaran uskonpuhdistajan työtä.

    Mutta kansa nosti kapinan kuningasta vastaan, ja tämän täytyi kutsua ankara munkki kotia. Barfordissa v. 959 pidetty kirkolliskokous nimitti Dunstanin suuren hiippakunnan piispaksi ja seuraavana vuonna korotettiin hän Kanterburyn arkkipiispaksi. Tässä virassa on hän vaikuttanut sanomattoman paljon hyvää siunaukseksi Englannin kirkolle. Hän hoiti sitä väsymättömällä voimalla kuolemaansa asti v.

    988. -- Katsellessamme Dunstanin voitollista taistelua jumalattomuuden ruttoa vastaan, on meistä kuin kymmenennen vuosisadan pimeässä kuulisimme suuren Paimenen äänen: "minä olen teitä läsnä joka päivä maailman loppuun asti."

    Vielä suuremman merkityksen kuin Englannissa saavutti munkkilaitos eräässä toisessa maassa. Tarkoitamme Burgundia, missä kreivi Berno v. 909 perusti Klugnyn kuuluisan luostarin. Se asetettiin välittömästi paavin suojeluksen alaiseksi, eikä siis riippunut, niinkuin tämän ajan luostarit yleensä, kenenkään piispan tahi mahtavan ruhtinaan mielivaltaisista määräyksistä. Abboteinsa Odon ja Odilon johtamana kasvoi Klugnyn luostarin maine ennen pitkää arvaamattoman suureksi Kaikki kiittivät sen viehättävän kaunista jumalanpalvelusta ja sen munkkien ankaran siveellistä elämää.

    Jonkun ajan kuluttua liittyi luostari toisensa perästä lähellä Klugnyn seutuja ja kaukanakin niistä liittoon tämän luostarin kanssa, muodostaen sääntönsä ja alistaen elämänsä sen määräysten mukaan.

    Arvaamattoman suuresta merkityksestä on tämä liitto kristikunnan kehitykselle. Sen silmämääränä oli kirkon vapauttaminen tuosta kurjasta alentumisentilasta, johon etenkin kymmenennen vuosisadan surkeat olot olivat sen sortaneet. Jo seuraavan vuosisadan vaiheet tietävät kertoa suuria tästä yhdistyksestä, johon ennen pitkää kuului 2000 luostaria. Tässä huomautamme vain siitä, että Klugnyn luostarista astui esille se mies, jonka hallitsemana paavikunta kohosi ennen tuntemattomaan mahtavuuteen.

    Ennenkuin kymmenennen vuosisadan aurinko menee mailleen, näemme sen valossa, miten kristinuskon siemenet alkavat itää kirkkohistorialle vielä aivan vähän tunnetuissa, vieläpä kokonaan vieraissakin maissa.

    Se lupaa, tämä aurinko, laskiessaan enemmän kuin puolipäivän sumuisina hetkinä. V. 972 kastettiin Tanskan ensimmäinen kuningas Harald Sinihammas, ja hänen Englannissa kasvatettu poikansa Knut Suuren aikana vakaantui kristinusko Tanskassa. Samaan aikaan työskentelivät anglosaksilaiset lähetyssaarnaajat Norjassa sillä menestyksellä, että valtakunnan kuninkaatkin alkoivat masentaa pakanoitten vastarintaa. Olov Tryggvason (996-1000) pakotti alamaisensa kristinuskoon valitettavasti monesti hyvinkin väkivaltaisilla keinoilla.

    Kaukaiseen Islantiin, vieläpä Grönlantiinkin ehti jo tähän aikaan pelastuksen sanoma todistukseksi, ettei pimeinkään aika voi tyhjäksi tehdä Herran sanaa, joka todistaa: -- "kaikki pakanain luodot pitää Häntä kumartaman, kukin paikastansa". -- Ruotsin toinen kuuluisa lähetyssaarnaaja oli "pyhä" Sigfrid, joka v. 1007 kastoi Olov Sylikuninkaan. -- V. 973 asetettiin piispanistuin Pragin kaupunkiin Böhmiin, johon maahan kristinusko Mähristä oli levinnyt.

    Samaan aikaan valaisivat evankeliumin ensimmäiset säteet myös Unkarin ja Puolan asukkaita, "taivuttaen heidänkin jalkansa" pakanuuden pimeiltä poluilta "rauhan tielle."

    Kymmenennen vuosisadan historiaan kuuluu myöskin kertomus sen kansan kääntymisestä, joka nykyjään muodostaa maailman suurimman valtakunnan. Vielä kauan sen jälkeen kuin Rurik v. 862 perusti Venäjän valtakunnan, kätkeytyi sen asukasten vaiheet pakanuuden pimeään. Muhammedilaiset uhkasivat uskonnollaan riistää tältä kansalta sen tulevaisuuden suuren tehtävän olla kristinuskon itäisenä suojelusmuurina pakanamaailmaa vastaan. Mutta kaikkivaltias Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, ei sitä sallinut.

    Kristinuskon ensimmäiset vaiheet Venäjällä ovat seuraavat. Ruhtinas Igorin leski Olga lähti v. 955 Konstantinopoliin, missä hän kastettiin kristinuskoon. Hänen poikansa poika oli Wladimir, tunnettu liikanimellä "suuri", jonka aikana Venäjän kansa kääntyi kristinuskoon. Tämän ruhtinaan elämä ei suinkaan ollut omiansa ennustamaan mitään hyvää kristinuskolle. Wladimir oli julma, hänellä oli 800 vaimoa ja hän oli hyvin mieltynyt kansansa pakanallisiin jumaliin. Hänen kääntymisestään kertoo historia seuraavaa.

    Sekä kristityt että juutalaiset ja muhammedilaiset lähetyssaarnaajat olivat saapuneet Wladimirin luokse, kaikki kehottaen häntä kääntymään uskontoonsa. Muhammedilaisille vastasi ruhtinas: "me emme saata elää viinatta", ja kun Juutalaiset hänelle kertoivat, miten heidän Jumalansa viha oli hajoittanut heidät kaikkiin maihin, tiuskasi hän: "te Jumalan hylkäämät uskallatte tulla muita neuvomaan; me emme tahdo menettää isänmaatamme".

    Läntisen kirkon lähetyssaarnaajille lausui Wladimir: "meidän esi-isämme eivät ole uskoneet paaviin", eikä miellyttänyt häntä itäisenkään kirkon tänne lähettämä oppinut, vaikka tämä kyllä koetti parastansa tehdä. Kuitenkin päätti Wladimir lähettää muutamia luotettavia miehiä omin silmin tutkimaan, mikä hänelle tarjotuista uskonnoista olisi paras.

    Kun nämä palasivat matkaltansa, kertoivat he ihastuksella kreikkalaisen kirkon loistavasta jumalanpalveluksesta, jota Sofian kirkossa ihmetellen olivat ihailleet, sekä lausuivat: "jos kreikkalainen laki ei olisi kaikkia muita parempi, niin ei suinkaan sinun kantaäitisi Olga, tuo ihmisistä viisain, olisi päättänyt antautua sen turviin". Nyt kokosi Wladimir suuren sotajoukon, marssi Kersoniin, jonka hän valloitti, ja vaati nyt Konstantinopolin hovilta keisarin sisarta Annaa puolisokseen.

    Vaatimukseen suostuttiin, luvattiinpa uhkaavalle vieraalle vielä ehdottomasti taivaan valtakunnan autuus, jos Wladimir antaisi kastaa itsensä kristinuskoon. Muukalainen ei enää epäillyt, vaan antoi itsensä kastaa (988), toi pelosta vapisevan morsiamensa Kieviin, ajoi pois kaikki vaimonsa ja ryhtyi heti kansansa kääntämiseen. Kaikki epäjumalankuvat hävitettiin, mikä milläkin tavalla, ja kansa, ylhäiset ja alhaiset, miehet, naiset, lapset

    • kaikki saivat määrätyllä hetkellä käskyn astua Dnjepervirtaan.

    Kreikkalaiset papit, jotka Wladimir oli tuonut muassaan, lukivat rukoukset, ja kun kansa tällä tavoin oli kastettu, siunasi Wladimir "uusia lapsiaan". Tämmöinen on kertomus -- miksi koettaisimme sitä koristella? Ihmeiden Jumala, jonka sallimuksesta tämä tapahtui, voi saada evankeliuminsa valoa säteilemään tuhansiin sydämmiin, jos alku näyttäisikin vaikka kuinka arvottomalta ja kehnolta!

    Väsyneenä, nimettömän turmeluksen rasittamana uupui kymmenes vuosisata hautaansa. Mutta ei sekään siirtynyt pois, opettamatta meille paljon. Sen vaiheet säilyvät historian lehdillä, kertoen kaikille, jotka tahtovat niistä jotain oppia, suuria Jumalan vanhurskaudesta ja armosta.

    XI.

    Hildebrand.

    Totisesti on sula petos kukkuloilla ja kaikilla vuorilla:
    totisesti on Israelin autuus ainoassa Herrassa meidän
    Jumalassamme. Jer. 3: 23.

    V. 1033 astui Benediktus IX paavien istuimelle. Hän oli vasta 12 vuoden ikäinen, mutta harjaantunut jos minkälaisiin synteihin.

    Roomalaisetkin, joiden siveellisyydentunteet kyllä olivat veltostuneet kymmenennen vuosisadan turmeltuneissa oloissa, katselivat mielikarvaudella kuuluisan piispanistuimensa rappiotilaa.

    He karkoittivat Benediktuksen ja valitsivat hänen sijaansa Sylvester III:nen (1044). Mutta jo muutaman viikon kuluttua palasi Benediktus Roomaan ja valloitti lateranipalatsin. Kevytmielisen lapsen tavoin möi hän sitten kruununsa Gregorius VI:lle, joka suostui tähän simoniakauppaan pelastaaksensa paavikuntaa perikadosta. Eikä siinä kylliksi. Jonkun ajan kuluttua alkoi Benediktus katua kauppaa ja esiintyä paavina jälleen. Gregorius ei luopunut virastaan, ja kun Sylvesterkin puolestaan piti itseään ainoana oikeutettuna "Pietarin jälkeisenä", oli siis Roomassa yhtaikaa kolme paavia. Syvään on paavikunta vaipunut!

    Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Henrik III. Hän oli vakava, älykäs ja oikeutta harrastava ruhtinas, ja sitä paitse oli hänen sydämmensä altis kannattamaan ajan paraita uskonnollisia pyrinnöitä.

    Vallanhimonsa ja maallisen mielensä pimittämänä hän ei kyllä näe, että Herra yksin voi auttaa kristikuntaa sen surkeasta tilasta, mutta hän koettaa kumminkin rakentaa salpoja tuolle äärettömälle sekasorrolle ja siveettömyydelle, joka uhkaa kaikki turmella ja ansaitsee tästäkin syystä kunnioitusta. Vahvistettuaan valtaansa sekä idässä, pohjassa että lännessä, esiintyi Henrik Italiassa v.

    1046. Sutrissa pidetty kirkolliskokous erotti kaikki kolme simoniaan vikapäätä paavia heidän virastaan ja valitsi uuden, joka sitten Pietarinkirkossa kruunasi Henrikin Rooman keisariksi. Mieltymys oli niin yleinen, että Roomalaiset, sekä hengellinen sääty että maallikot, vapaaehtoisesti tarjosivat keisarille Pietarin istuimen isännyyden.

    Lisäksi tehtiin se päätös, ettei vastedes ilman keisarin suostumusta paavia valittaisi eikä vihittäisi, Näin oli paavikunta siis kerrassaan joutunut maallisen vallan alamaiseksi; keisari yksin asetti seuraavat paavit heidän virkaansa. Kun esimerkiksi v. 1047 paavinistuin joutui avonaiseksi, kääntyivät Roomalaiset Henrik III:nen puoleen, pyytäen häntä määräämään uuden paavin. Ei ollut keisari hidas noudattamaan tätä pyyntöä, sillä hän pyrki kaikkialla vahvistamaan kasvavaa valtaansa.

    Hän asetti erään sukulaisensa, Toulin piispan Brunon, joka paavina on tunnettu nimellä Leo IX, kirkon johtajaksi. Vaan jo onkin se aika koittamassa, jolloin paavikunta herää pitkästä unestaan ja alkaa taistella vapauttamisensa puolesta. Kun Leo IX saapui Roomaan, oli hänen muassaan se mies, jonka valtaava henki ja rautainen tahto oli johtava kirkon kehityksen uudelle uralle. Tämä mies oli munkki Hildebrand.

    Tähän nimeen liittyvät ikäänkuin keskipisteesen senaikuisen kristikunnan jaloimmat aatteet, asettaen historian näyttämölle miehen, jonka vertaista ei joka aika synnytä. -- -- Hildebrand syntyi talonpoikaisista vanhemmista pienellä maatilalla Toskanassa lähellä Soanan kaupunkia. Ensimmäisen kasvatuksensa sai hän eräässä Rooman luostarissa, missä hän alusta alkaen harjaantui ankaruuteen itseänsä kohtaan. Täällä hän myöskin tutustui Klugnyn veljeskunnan mietteisin. ja nuori munkki päätti uhrata kaikki voimansa niiden toteuttamiselle.

    Hänen heikko, pienenlainen ruumiinsa ei luvannut paljoa, vaan sitä enemmän tuo verraton äly ja miltei masentumaton tahdon lujuus, jotka jo tähän aikaan hänessä ilmaantuivat. Kun jalomielinen Gregorius VI, joka Sutrin kokouksessa nöyrästi tunnusti itsensä kelvottomaksi istumaan Pietarin istuimella, hän kun oli simoniaan vikapää, lähti pois Roomasta, seurasi Hildebrand häntä maanpakolaisuuteen. Hän ei saattanut ottaa osaa Roomalaisten riemuun, sillä tuo maallisen vallan tukema ja hallitsema paavikunta ei hänestä ollut kuin surkeata ivaa vain.

    Sydämmestään hän suree kirkon kurjaa tilaa, jos kukaan, niin toivoo juuri hän parempaa tulevaisuutta Herran seurakunnalle ja aikoo panna viimmeiset voimansa alttiiksi tälle suurelle työlle; vaan maallisen vallan apuun kirkko ei saa turvata, se on päinvastoin vapaana tämänkin orjuutensa alentavista kahleista omin voimin kohoava alentumisensa syvyydestä kunniaan ja mahtavuuteen. Tämä aate saa Hildebrandin sydämmen sykkimään, vaan hän on vaiti vielä.

    Suurten nerojen tavoin vartoo hän maltillisesti aikaansa. Klugnyn luostarista, missä hän tähän aikaan oleskeli, loi hän silmänsä avaraan maailmaan, ja paljon ilmaisi tämä katse! Siinä välkkyi suuri lupaus uudelle, vasta heräjävälle aikakaudelle: "minä olen poistava turmeluksen kristikunnasta, särkevä kirkon orjuuden kahleet ja korottava paavikunnan kaikkia valtakuntia, itse keisarikuntaakin mahtavamman vallan kunniankukkulalle." Ajatus on monessa suhteessa jalo, sitä ei kukaan pysty kieltämään, vaan onko se kristillinen, se on toinen kysymys.

    Monesti oli Hildebrand tyytymättömänä tuohon ulkonaiseen itsensäkieltämiseen, jolla keski-ajan ihmiset yhä yleisemmin jo tähän aikaan koettivat Jumalalle kelvata, huokaellut Herran puoleen: "armahda Herra minua syntistä?" vaan tähän kerjäläisasemaan hän ei milloinkaan päässyt perin pohjin perehtymään.

    Hänen sydämmensä pohjassa on ylpeys murtumatonna, se pimittää hänen silmänsä ja eksyttää hänen askeleensa pois rauhan tieltä. Mahtavaksi maailman silmissä hän kyllä kohoaa, vaan "suureksi Herran edessä" hän ei pääse. Pyrkiessään vapauttaa kirkkoa maallisen vallan orjuudesta, laskee hän kristikunnan sensijaan paavien raskaan ikeen alle. Hyvän tarkoituksensa jalostuttamana eksyy hän ylpeytensä ja ajanhengen pettämänä odottamaan apua paavilta, unohtaen, että Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka turvana ja väkevyytenä Hän yksin saattaa olla.

    Suuret lahjat oli Jumala tälle miehelle uskonut. Jo Hildebrandin ensimmäiset askeleet historian näyttämöllä viittaavat selvään siihen, että hän ennen pitkää tuntuvasti on koskeva kirkon, tuon maailman sumuisella merellä purjehtivan suuren laivan peräsimeen, vaan ei ole vaikea heti aavistaa, että hän on ohjaava sen kulkua väärälle uralle.

    Ajan turmelusta vastaan on hän taisteleva, vaan pystymättä ihmisten sydämmistä hävittämään tämän turmeluksen myrkyllistä juurta, sillä hän ei ole taisteleva nöyrän kristityn hengellisillä aseilla, vaan vallanhimoisen, maailmallisen mielen eksyttämän hallitsijan tavoin. Marttyyrikunnian kirkkaus ei ole valaiseva hänen elämäntyötänsä, sen koristuksena on oleva paavikunnan himmeä loisto.

    Matkallansa Roomaan tutustui Leo IX Hildebrandiin. Miehen vakaa käytös ja hänen etevät lahjansa tekivät kristikunnan uuteen ylipaimeneen syvän vaikutuksen, ja hän pyysi Hildebrandia seuraamaan muassaan Roomaan. Munkki miettien epäili -- se oli koko kristikunnalle ratkaiseva hetki! Hildebrand suostui, vaan sillä ehdolla, että paavi katumuspuvussa saapuisi Roomaan, siten tunnustaen väärällä tiellä päässeensä virkaansa, sekä alistuisi kansan valittavaksi kirkossa vallinneen vanhan säännön mukaan. Leo myöntyi tähän.

    Kunnioittaen, ylistäen tervehtivät Roomalaiset (1048) uutta paaviansa, joka näin nöyränä, ainoastaan halvan munkin seuraamana, astui virkaansa; he eivät nähneet, että tuon näennäisen nöyryyden vaipan alla piileili vallanhimoisempia ja ylpeämpiä aatteita, kuin paavikunta milloinkaan ennen oli edustanut.

    Tästä hetkestä alkaen on Hildebrand paavikunnan johtajana, vaikkei kukaan hänen valtaansa vielä aavistakaan. Verrattomalla taidolla salaa hän Leolta ja tämän jälkeisiltäkin, miten hän käyttää heitä tuumiensa perillesaattamisen välikappaleina, luulotellen heille, että he toimivat aivan itsenäisesti. Jo v. 1049, kun Roomalaiset olivat valinneet Leon paaviksi, alkavat Hildebrandin tuumat vähitellen esiintyä. Useat Italian, Franskan ja Saksan piispoista erotettiin nim. simonian vuoksi viroistaan.

    Yleensä noudatettiin suurta malttia ja varovaisuutta, niin että esim. katuvaiset piispat saivat pienemmän rangaistuksen. Kaikkialla saavuttivat nämä uudistamishankkeet kansan kannatusta, eikä keisarikaan niitä vastustanut, niin kauan kuin hän luuli vallitsevansa paavia. Kymmenen vuotta myöhemmin ryhtyi Hildebrand vielä tehokkaampiin toimiin korottaaksensa paavikunnan kasvavaa valtaa. Paavi Nikolaus II:sen Roomassa v. 1059 pitämässä kokouksessa sai hän näet sen päätöksen laadituksi, että n.s. kardinaalikunta vastedes valitsisi paavin.

    Tähän kuuluivat ainoastaan kardinaalit s.o. Rooman kaupungin pääkirkkojen papit ja lähiseudun piispat. Tarkoitus on selvä: Hildebrand tahtoo tehdä "Pietarin jälkeisen" vaalin riippumattomaksi niin keisarin vahvistuksesta kuin roomalaisten ylimyssukujen vaikutuksesta. Tästä alkaen rupesivat paavit käyttämään kaksoiskruunua [14:nen vuosisadan alulla tuli kolmoiskruunu käytäntöön.] ilmaisemaan sitä aatetta, että "Jumala ja p.

    Pietari olivat vallan suorastaan jättäneet Rooman piispoille." Maalliseen mahtavuuteen ja loistoon pyrkii paavi, vaan ei sen Herran kaltaiseksi, jonka koristuksena oli orjantappurakruunu!

    Kun Nikolaus II v. 1061 kuoli, koettivat Hildebrandin vastustajat saada Henrik III:nen leskeä Agnesta, joka poikansa Henrik IV:nen alaikäisyyden aikana hallitsi Saksassa, määräämään uuden paavin.

    Pelkäämättä Saksan uppiniskaisen papiston vastarintaa, jota Rooman ja Lombardian ylimykset voimakkaasti tukivat ja Kölnin mahtava piispa Hanno johti, sai Hildebrand kuitenkin aikaan, että kardinaalit valitsivat Aleksanteri II:sen paaviksi. Agnes vastusti, Baselissa pidetty kirkolliskokous valitsi Honorius II:sen vastapaaviksi, tämä saapui voittajana Roomaan, vaan tämäkin uhkaava vaara muuttui ennen pitkää Hildebrandin täydelliseksi voitoksi.

    Hanno, joka näiden vaiheiden ohessa oli päässyt Agneksen sijaan Saksan perintöruhtinaan holhojaksi, alkoi nim. käyttää suurta valtaansa sovinnon toimeen saamiseksi, ja Augsburgissa v. 1062 pidetty kirkolliskokous hyväksyi Aleksanterin paaviksi valitsemista. Roomassa kasvoi Hildebrandin maine päivä päivältä, ja että Lombardiankin pappien ja ylimysten vastustus alkoi masentua, todistaa se seikka, että jo v. 1064 myöskin Mantuan kirkolliskokous vahvisti Aleksanteri II:sen vaalin.

    Monien vaikeuksien ja taistelujen vaiheissa on Hildebrandin aate vapauttaa kirkko maallisen vallan herruudesta ja korottaa paavi kaikkien valtakuntien korkeimmaksi hallitsijaksi kypsynyt, vakaantunut. Muutamia vuosia vain, ja hän on istuva paavien istuimella voimallisempana kuin kukaan ennen häntä. Mennyt on paavikunnan niin sanoaksemme alaikäisyyden aika, sen mahtavuuden aika on jo käsissä, Seisoessamme näiden aikakausien rajalla, sopii meidän tarkastaa niitä periaatteita, joiden mukaan paavikuuta aikoo maailmaa hallita.

    Niiden pääpiirteet löydämme Hildebrandin kirjeistä, joista tähän lainaamme muutamia otteita:

    "Maailmaa valaisemassa on kaksi valoa: suuri valo, aurinko, ja pieni valo, kuu. Apostolinen valta on aurinko, ruhtinaan valta on kuu.

    Niinkuin kuu loistaa ainoastaan auringon valolla, niin ovat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat olemassa ainoastaan paavin kautta, joka on saanut valtansa Jumalalta. -- Paavi on Jumalan sijainen, hän maailman valtakuntia ohjaa; ilman häntä ei ole mitään valtakuntaa, ilman häntä joutuu kaikki herruus häviöön niinkuin vuotava laiva. Niinkuin maalliset asiat kuuluvat keisarin vaikutusalaan, niin kuuluvat Jumalan asiat paavin toimintapiiriin. Paavi siis irroittakoon alttarin palvelijat niistä siteistä, joilla maallinen valta heitä kahlehtii. -- Koska paavi on Jumalasta, on kaikki hänen vallassaan; kaikki maalliset asiat ovat alistettavat hänen tuomittavikseen.

    Hänen tulee opettaa, kehottaa, rangaista, ojentaa, tuomita ja päättää.

    Kirkko on Jumalan tuomioistuin, se tutkii ihmisten synnit; se osottaa vanhurskauden tien ja on Jumalan sormi. Korkea ja mahtava on paavin asema, sillä kirjoitettu on: 'sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä sitä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet, ja mitä sinä maan päällä sidot, sen pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.' Niin puhui Jesus Kristus Pietarille; Pietarista alkoi roomalainen kirkko, jolla on päästävä voima, ja Pietariin perustuu Kristuksen kirkko.

    Emäkirkkona hallitsee Rooman kirkko kaikkia muita kirkkoja ja kaikkia niiden jäseniä, keisareita, kuninkaita, ruhtinaita, arkkipiispoja, piispoja, abboteja ja muita uskovaisia," -- Pian on maailma kokeva, millä tavoin Hildebrand on toteuttava nämä periaatteet.

    Hildebrandin ohjatessa paavikuntaa sille uudelle uralle, johon olemme viitanneet, katkesi lopullisesti se heikko side, joka tähän saakka oli yhdistänyt latinalaisen ja kreikkalaisen kirkon toisiinsa. Kylmä on väli jo kauan ollut, kateus, ylpeys ja alituiset riidat ovat jo aikoja sitten uhanneet kahtia jakaa Herran yhtä seurakuntaa, vaan yhteys niiden välillä säilyy kuitenkin, jos kohta ainoastaan nimeksi, vielä kahdennentoista vuosisadan alussa. Onko tämä yhdysside yhä edelleenkin kestävä? Vastauksen antavat paavikunnan yhä ylpeämmät ja jyrkemmät vaatimukset, jotka eivät suinkaan ole omiansa vahvistamaan tuota kirkkojen välistä heikkoa ystävyyttä.

    Juuri nyt on aika tullut, jolloin kummankin kirkon johtavat henkilöt rohkeasti esiintyvät erottamaan mitä Jumala on yhdistänyt. V. 1024 koettivat Kreikkalaiset saada paavia vertaiseksensa tunnustamaan Konstantinopolin patriarkkaa.

    Turha oli tämä yritys, se herätti vain katkeruutta italialaisessa papistossa, joka nyt olisi rikkonut kaiken yhteyden Kreikkalaisten kanssa, ellei Konstantinopolin keisari valtiollisista syistä kaikin tavoin olisi koettanut rauhaa säilyttää. Riita asettui vielä tällä kerralla, kunnes se muutaman vuosikymmenen kuluttua jälleen leimahti ilmituleen. Ulkonainen syy oli seuraava.

    Konstantinopolin patriarkka Mikael Cerularus oli muutamista bulgarialaisista luostareista ja kirkoista poistanut latinalaisen jumalanpalveluksen menoja, joita tässä maassa siellä täällä vielä säilyi muistona läntisen kirkon lähetyssaarnaajain toimesta näilläkin seuduin. Sitä paitse kirjoitti hän eräälle italialaiselle piispalle kirjeen, jossa hän moittien puhui läntisen kirkon "harhaoppisuudesta." Vielä kiivaampi oli bulgarialaisen piispan Leon samaan aikaan kirjoittama kirje.

    Se vaati jyrkästi latinalaista kirkkoa heti luopumaan happamattoman leivän käyttämisestä Herran ehtoollisessa (tämä oli muka juutalaista harhaoppisuutta) y.m. muka eksyttävistä ja syntisistä tavoista, jotta Kreikkalaisten ja Latinalaisten usko olisi sama. Kumma kyllä ei puhuta mitään tuosta vanhasta, oppia Pyhästä Hengestä koskevasta riitakysymyksestä. Kardinaali Humbert, joka sai käsiinsä viimmemainitun kirjeen, antoi sen latinaksi käännettynä Leo IX:lle.

    Tämä kirjoitutti pitkän vastalauseen, huomauttaen muun ohessa siitäkin, että Rooman kreikkalaisten kirkkojen jumalanpalveluksessa seurattiin kreikkalaisen kirkon ohjeita, sekä muistuttaen ulkonaisten tapojen vähäpätöisyydestä. Vaan turhat olivat kaikki sovinnolliset puheet: uusia, yhä maltittomampia kirjoituksia ilmaantui kummaltakin puolelta, ja kiihtymistään kiihtyi riita.

    Keisari kyllä koetti hieroa sovintoa, vaan kun paavin Konstantinopoliin lähettämät lähettiläät entistä jyrkemmässä muodossa esittivät latinalaisen kirkon vaatimuksia, ja Konstantinopolin patriarkka vastasi samaan tapaan, oli ratkaiseva hetki tullut.

    Roomalaisen lähetystön johtaja, kardinaali Humbert laski juhlallisesti papiston ja suuren väkijoukon läsnäollessa Sofiankirkon alttarille näin kuuluvan kirjoituksen; "Kirottu olkoon Mikael, joka nimittää itseään patriarkaksi, kaikkine puolustajineen, kirottu himon noidan, Ariuksen, Donotuksen ja Manin puoluelaisten, kaikkien Jumalan vihollisten, perkeleen ja hänen enkeliensä kera." Kolmesti kerrottu "amen" päätti kirjoituksen, vakuuttaen, että kirkkojen yhteys ainaiseksi oli rikottu. Tämä tapahtui Heinäkuun 16 p. 1054.

    Tästä alkaen ovat latinalainen ja kreikkalainen kirkko ventovieraat toisillensa. Viimmemainittu jää vastedes miltei kerrassaan historian ulkopuolelle, jähmettyen menneiltä ajoilta perittyjen ulkomuotojen kaavaan, sillä historia kertoo elämästä, ja täällä vallitsee kuolema.

    Aivan väärälle uralle on latinalaisenkin kirkon kehitys suistunut, mutta sen helmassa itää kuitenkin uskonpuhdistuksen siemen, ja sentähden on sillä historia. Erotus on suuri, arvaamattoman suuri!

    Mutta kun keski-ajan toisen aikakauden kynnykseltä luomme silmämme niihin maihin, joissa profeetat ja apostolit saarnasivat ja Herra itse kerta vaelsi, ja joissa sittemmin niin monet kristikunnan jaloimmista edustajista taistelivat totuuden suurta taistelua, niin vaativat nuo kristikunnan paraat muistot, joiden loisto ei vuosisatojen etäisyys konsanaan ole himmentävä, meitä vuodattamaan kiitollisuuden ja rakkauden kyyneleitä, ja luovuttaen tuomion Herralle, rukoilemme Häneltä vielä näinä viimmeisinä aikoina armoa sille kirkolle, jossa taivaan valtakunnan kunnia muinoin säteili niin ihmeen kirkkaana.

    XII.

    Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

    Voi luopuvaisia lapsia! sanoo Herra: jotka ilman minua neuvoa
    pitävät, ja ilman minun henkeäni varjelusta, etsivät, kokoovat
    syntiä synnin päälle;

    Ne jotka menevät alas Egyptiin ja ei kysy minun suultani,
    varustaaksensa itsensä Faraon voimalla ja varjellaksensa heitänsä
    Egyptin varjolla. Jes. 30: 1-2.

    Raakuuden ja eksytysten sumuihin peittyvät ihmiskunnan vaiheet, kun vanha maailma luovuttaa valtansa kansainvaellusten sivistymättömille kansoille. Perinpohjainen muutos tapahtui silloin ihmiskunnan kehkeymisessä -- käänne, jonka seuraukset ovat nähtävinä kaikkialla.

    Olemme nähneet, miten kirkonkin olot keski-ajan ensimmäisenä aikakautena muuttuivat kerrassaan toisiksi. Ei siinä kylliksi, että kansan oppimattomuus ja raakuus vuosisatojen kuluessa rakentaa miltei voittamattomia esteitä kristinuskon tehtävälle: kaikenkaltaiset erehdykset kristikunnan katsantotavassa suistavat kirkon opinkin alusta alkaen aivan väärälle tielle, estäen totuuden valoa valaisemasta ihmisten sydämmiä.

    Suurimmaksi osaksi oli keskiaika perinyt nämä erehdykset vanhalta kirkolta, vaikkei niiden turmelusta tuottava vaikutus vielä silloin selvään näkynyt. Kansainvaelluksen pakanallisissa kansoissa itivät eksytysten siemenet sitä nopeammin, jota vähemmän he voivat hyväksensä käyttää niitä syviä totuuksia, jotka estivät vanhan ajan kristityitä kokonaan unohtamasta noiden suurten uskonsankarein katsantotapaa ja opetusta.

    Sydämmessään kyllä kristityt jo vanhan ajan loppupuolella suurimmaksi osaksi ovat luopuneet esi-isiensä elävästä Jumalasta ja alkaneet epäjumalia palvella, vaan monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin he kaikkien nähden rohkenivat polvistua mykkäin epäjumalten edessä.

    Tämä tapahtuu vasta keski-ajan öisinä vuosisatoina, jolloin kristikunta jo on ehtinyt vieraantua sille totuudelle, että "Jumala on henki ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Silloin uupuvat ihmisten ajatukset henkimaailman yli-ilmoista aistillisuuteen, ja heidän pakanallinen katsantotapansa pukee uskonnon totuudet mielikuvituksen ja taikauskon kutomiin kirjaviin vaatteisin.

    Eksyessään tälle uralle, vieraantuu kristikunta vieraantumistaan pelastuksen syvälle, ihmissydämmen salaisimpiin piilopaikkoihin tähtäävälle totuudelle, tyytyen noudattamaan ulkonaista tekopyhyyttä, joka on tosi parannuksen vaarallisin este. Yhä pintapuolisemmaksi käy käsitys synnistä ja Jumalan vanhurskaudesta, oikea Kristus on tuntematon ja Hänen välittäjä-asemalleen asettaa keski-aika lukemattomia pyhimyksiä, joiden esirukoukset ja pyhä vaellus muka riittävät korvaamaan mitä kristittyjen parannuksesta vielä puuttuu.

    Augustinuksen syvä oppi synnistä ja armosta unohtuu unohtumistaan: semipelagiukselaisuus juurtuu ihmisten sydämmiin. Jo varhain eksyi kristillinen opetus tälle uralle, nukuttaen kristikuntaa luulouskon uneen. Todistuksena on esim. eräs Noyonin yleisesti kunnioitetun piispan Elegiuksen (k.

    659) saarna, joka päättyy seuraaviin neuvoihin: "Se on siis hyvä kristitty, joka ei usko pyhäinjäännösten ihmeitä tekevään vaikutukseen eikä perkeleen keksintöihin, joka pesee vieraansa jalat, usein käy kirkossa eikä nauti mitään maan hedelmistä, ennenkuin hän on uhrannut osan niitä; joka ei käytä vääriä rahoja ja mittoja eikä ota liikakorkoa, elää siveästi ja kehottaa poikiaan siveyteen ja jumalanpelkoon; joka oppii ulkoa apostolisen uskontunnustuksen ja 'Isä meidän' sekä opettaa ne lapsilleen. Joka tekee kaiken tämän, hän on totisesti hyvä kristitty.

    Veljeni, te olette kuulleet, kutka ovat hyviä kristityitä. Ahkeroitkaat siis, ettei Kristuksen nimi olisi hedelmättömänä teissä. Miettikäät aina Jumalan käskyjä ja täyttäkäät ne. Ostakaat sielunne vapaiksi rangaistuksista, niin kauan kuin teillä vielä on välikappaleita, joilla vapaiksi saatatte päästä.

    Antakaat almuja varojenne mukaan, säilyttäkäät keskinäinen rauha ja rakkaus, paetkaat valetta, kammoksukaat väärää valaa, älkäät lausuko väärää todistusta, älkäät varastako, maksakaat kymmenykset, lahjoittakaat varanne mukaan vaksikynttilöitä pyhille paikoille, kätkekäät muistiinne apostolinen uskontunnustus ja 'Isä meidän'. Tulkaat usein kirkkoon, anokaat nöyrinä pyhimysten esirukousta. Pyhittäkäät Herran päivää karttamalla työtä. Rakastakaat lähimmäistänne niinkuin itseänne.

    Jos olette kaiken tämän täyttäneet, niin saatatte kerta turvallisesti astua Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausua Hänelle: Herra anna meille, sillä me olemme antaneet, armahda meitä, sillä me olemme lähimmäistämme armahtaneet. Me olemme tehneet sen, minkä Sinä olet käskenyt.

    Anna meille nyt mitä luvannut olet." -- Kyllä niitäkin löytyi, jotka koettivat ohjata saarnaa oikeaan suuntaan, viitaten raamatun sanan muuttumattomiin ohjeisin ja kehottaen pappeja ahkeraan sitä viljelemään, jotta he voisivat johdattaa sanankuulijoitaan sen Herran tykö, joka on meidän ainoa turvamme elämässä ja kuolemassa, vaan ajan turmeltunut henki esti ihmisiä tätä hyvää neuvoa noudattamasta.

    Alkuinin jalot opetukset, Kaarle Suuren pyrinnöt y.m. senkaltaiset yritykset, joiden tarkoituksena oli saada kristikuntaa perehtymään kristinuskon todellisuuteen, unohtuivat ennen pitkää. Yhtä vieraat kuin keski-ajan ihmiset olivat sivistykselle ja henkiselle viljelylle yleensä, olivat he myös uskonnon syville salaisuuksille. Tyytyen ulkomuotojen noudantaan, liikkuu kristikunnan uskonnollinen katsantotapa pinnalla kykenemättä tunkeutua syvempään. Poikkeuksia kyllä löytyy, vaan harvassa.

    Keski-ajan ihmiset yleensä eivät suinkaan ole alttiit puhumaan siihen tapaan kuin esim. ennen mainittu Ratherius. Nuhdellen aikansa turmelusta, jota vastaan hän miehuullisesti taisteli, lausuu hän muun ohessa "joka uskoo Kristukseen, hän tekee ihmeitä oman parannuksensa suhteen. Niinkuin Kristus astui ylös taivaasen, niin tulee meidänkin uskossa kohota sinne. Syntimmekin saattavat meille muuttua taivaasen johtavien tikapuitten astuimiksi, jos ne poljemme jalkojemme alle.

    Ne korottavat meitä, jos ovat meidän allamme, ne alentavat meitä, jos me olemme niiden alla. Se, joka puolustaa syntejänsä ja jota imartelijat ylistävät, ei milloinkaan pääse itseänsä tuntemaan, ja se, joka ei koskaan tunne itseänsä kuolleeksi, ei konsanaan ole elävä.

    Jos tahdomme välttää ijankaikkista kuolemaa, niin älkäämme uskoko niitä, jotka meitä imarrellen kiittävät, vaan tuomitkaamme itseämme synneistämme ja älkäämme suuttuko, kun muut nuhtelevat meitä niistä." Näissä sanoissa ilmaantuu tosi parannuksen mieltä, samalla kuin ne viittaavat uskon salaisuuteen, osottaen keneltä syntinen ihminen saa voimaa taistella syntiä vastaan.

    Se muuttumaton totuus, että tie taivaasen on ristin tie, ei kyllä tämänkään aikakauden ihmisiltä ollut kokonaan salattu, mutta kun ei totuuden Henki saanut heille tätä totuutta selittää, eksyivät he itse määräämään itsensäkieltämisen laadun ja mitan. Siitä nuo lukemattomat säännöt, jotka viitoittavat tämän aikakauden parannustyön mutkaiset polut. Ja kuinka rasittavaa tämä parannustyö monesti onkin, ei se kuitenkaan ole omiansa nöyryttämään kristikuntaa vanhurskaalta Jumalalta armoa kerjäämään, sillä se nukuttaa ihmisten omaatuntoa ja neuvoo heitä turvaamaan papistoon, joka sitoo ja päästää, sulkee taivaan oven ja avaa sen.

    Ei pappien epäsiveellisyys, joka monesti on aivan rajaton, ei paavinkaan jumalaton elämä, jonka vertaista turmelusta ei kristikunta milloinkaan ennen ole nähnyt, riitä vähentämään kansan kunnioitusta kirkkoa ja sen paimenia kohtaan.

    Joukottain vaeltavat ihmiset Roomaan, vaikka nämä pyhiinvaellukset ryöstävät lukemattomilta heidän siveytensä ja onnensa -- kirkko vastaa kaikesta, ja papit antavat anteeksi!

    Samoihin määrin kuin ihmiset laiminlöivät tuota kristittyjen kallista oikeutta "pitää kanssakäymistään taivaassa", minne nuo suuret uskonsankarit, kilvoiteltuaan täällä uskollisesti loppuun asti, olivat muuttaneet, tyytyivät he seurustelemaan näiden kanssa taikauskon neuvomalla tavalla. Yhä ahkerammin alettiin koota pyhäinjäännöksiä, joilla monesti harjoitettiin mitä petollisinta kauppaa. Kun tosi usko poistuu ihmisten sydämmistä, ovat he alttiit uskomaan jos minkälaisia hullutuksia. Niin näytettiin Mantuassa jo v. 804 Kristuksen verta, ja Saksan kuninkaan Henrik I:sen kerrottiin v.

    935 saaneen sen keihään, jolla Kristuksen kylki avattiin, sekä naulat, joilla Herra kiinnitettiin ristin puuhun! Samaan aikaan syntyi uusi, menneille ajoille aivan tuntematon taikauskoinen tapa.

    Hurskasten ruumiit eivät enää saaneet rauhassa levätä haudoissa, vaan kaivettiin esille säilytettäviksi ja palveltaviksi. Usein joutuivat ihmiset kerrassaan raivoon, kootessaan itselleen tämmöistä omaisuutta. Oleskellessaan Ranskassa pelasti pyhä Romuald töin tuskin henkensä, kun sikäläiset ihmiset, peläten etteivät miehen kuoltua saisi hänen ruumistaan käsiinsä, aikoivat hänen surmata.

    Rooma ei suinkaan koeta estää tätä taikauskon yhä karttuvaa valtaa. Se tietää, miten tehokas välikappale kansojen raakuus ja tietämättömyys on paavikunnan mahtavaksi saattamiseen, ja koettaa sitä päinvastoin kehittää tarkoitustensa mukaan.

    Hävyttömämmin kuin missään muualla harjoitettiin kristikunnan pääkaupungissa petosta pyhäinjäännöksillä, ostettiin ja myytiin, niin että juuri tähän aikaan syntyi tuo sattuva lauseparsi: "Muinoin sinä Rooma hirmuisilla käsillä surmasit pyhät, nyt rikastut myymällä heidän luitaan." Harvat uskalsivat vastustaa tätä törkeätä väärinkäytöstä ja epäjumalanpalvelusta. Ne, jotka korottivat ääntänsä sitä vastaan, ansaitsevat sitä suurempaa kunnioitusta, jota harvemmassa heitä löytyy.

    Sentähden emme saa unohtaa Lyonin arkkipiispaa Agobardia, joka miehuullisesti vastusti aikansa taikauskoisia tapoja. Vielä kuuluisampi on Turinin piispa Klaudius. Perustuen Augustinukseen, jonka teoksista hän oli oppinut, että ihminen pelastetaan ainoastaan Jumalan armosta, saarnasi hän voimallisesti kaikkea tekopyhyyttä vastaan.

    Rohkeasti hän lausui paavista: "minä tunnustan paavin apostoliseksi, jos hän toimittaa apostolein töitä", ja pelkäämättä Roomaa poisti hän kirkostaan koristukset ja pyhäinjäännökset, jotta kansan ääretön taikausko edes jossain määrin asettuisi.

    Mutta ettei ollut toivomistakaan, että eksynyt kristikunta väleen luopuisi taikauskonsa erehdyksistä, sen näemme selvään siitäkin, että Klugnyn luostarissakin, joka niin monessa suhteessa on edellä aikaansa, harjoitettiin mitä kummallisimpia uskonnollisia tapoja.

    Niin esim. sikäläiset munkit valmistivat Herran-ehtoollisleipää seuraavalla tavalla. Kylvö toimitettiin suurilla juhlallisuuksilla, kellojen soidessa ja munkkien veisatessa. Kun elonaika joutui, poimivat hurskaimmat veljet sadon jyvä jyvältä. Ennen kuin jyvät jauhettiin, pestiin myllynkivet hyvin huolellisesti, jotta ei mitään saastuttavaa sekaantuisi tuohon pyhään leipään. Kun kivet olivat tarkkaan peitetyt, pukeutui se munkki, joka oli valittu jauhamaan jyviä, valkoisiin vaatteisin, ja hiljaa rukoillen toimitti hän sitten tehtävänsä.

    Samaa tarkkuutta noudatettiin jauhoja seisottaessa sekä sitten leivottaessa. -- Ei päässyt Herran ehtoollisen suuri hengellinen salaisuus tällä tiellä kirkastumaan uskon omistettavaksi!

    Yhtä höllä kuin kirkonkuri usein oli todellisten syntein suhteen, yhtä säälimättömästi rangaistiin kaikkia niitä, jotka eivät, ehdottomasti alistuneet kirkon vaatimusten alle, olivat nämä vaatimukset sitten miten erehdyttävät ja väärät tahansa. Gottschalkin kohtalo on kylliksi osottamaan, millä tavalla keski-aika on kohteleva niitä, jotka uskaltavat julki lausua yleisestä uskonnollisesta katsantotavasta poikkeavia mielipiteitä. Löytyi kahdenlainen pannaanjulistaminen eli kiroominen. Toinen oli lieveämpää laatua ja sen sai piispa langettaa.

    Se erotti syyllisen jumalanpalveluksesta ja Herran ehtoollisen nauttimisesta. Ankarampi panna, joka sulki rikoksellisen kaikkien kirkollisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien osallisuudesta, sai arkkipiispa yksissä kirkolliskokouksen kanssa julistaa. Vähitellen anasti paavi yksin itselleen tämänkin oikeuden. Metsäneläimiä turvattomampi oli se, joka sortui tämän pannan alle. Häneltä suljettiin joka ovi, häntä pakenivat kaikki niinkuin ruttoa. Joka häntä jollain tavoin armahti, oli vikapää samaan rangaistukseen.

    Että tuomio kohtasi kirkon paraita jäseniä, sitä ei tarvinne mainita. Ja kristikunta totteli uskaltamatta ja tahtomattakaan hiiskata sanaakaan papiston monesti aivan mielivaltaista menettelyä vastaan. Joskus sattui, että koko maakunta joutui kirouksen alaiseksi. Silloin vaikenivat kirkonkellot, jumalanpalvelus lakkautettiin, ruumiita ei siunattu hautaan, ei kastettu lapsia eikä vihitty avioliittoja, kunnes ihmiset olivat alttiit tekemään mitä tahansa päästäksensä kirkon armoihin jälleen.

    Mutta kaiken pimeyden ja turmeluksen uhallakin, leviää Kristuksen evankeliumi kaukaisiin maihin, kukistaen epäjumalien alttarit, sivistyttäen tapoja ja virittäen ijankaikkisen elämän toivoa lukemattomissa sydämmissä. Miten mielivaltaiset kirkon määräykset usein olivatkin, tuottivat ne monesti arvaamattoman suurta siunausta keski-ajan raa'oille, puoli pakanallisille kansoille. Semmoinen oli esim. v.

    1041 käytäntöön astunut sääntö "Jumalan rauhasta", joka määräsi, että "keskiviikkoillasta maanantaiaamuun auringon nousuun asti kaikkien kristittyjen, ystäväin ja vihollisten, naapurien ja vierasten kesken tulisi vallita pyhä ja loukkaamaton rauha, niin että jokainen niinä neljänä päivänä ja viitenä yönä saisi joka hetki nauttia täydellistä turvallisuutta ja vapaana kaikesta pelosta jumalallisen rauhan turvissa tehdä, mitä hänen tulee tehdä." Mutta valitettavasti kirkko "ilman Jumalatta pitää neuvoa," laatiessaan lakejaan.

    Se ei etsi "Hänen henkensä varjelusta", vaan hakee turvaa muualta. Juuri tuo onneton ystävyys maailman kanssa, joka vihdoin korottaa kristikunnan ylipaimenen puolijumalaksi, jota ihmiset sitten vuosisatojen kuluessa polvistuen palvelevat, on eksyttävä Herran seurakuntaa yhä kauemmas oikealta tieltä. Jo Konstantinus Suuren ajoista asti on kirkko harjaantunut "menemään alas Egyptiin" etsiäksensä puolustusta vaaroissa, apua hädässä.

    Keski-aika kulkee ahkeraan samaa kiellettyä tietä, se kun ei yön pimeässä enää löydä elävää Jumalaa, joka on meidän linnamme ja kalliomme. Hän "asuu korkeudessa ja pyhyydessä ja niiden tykönä, joilla särjetty ja nöyrä sydän on," vaan temppeleissä estävät kuvat ja koristukset, kuollut saarna ja lukemattomat erehdykset ihmisiä Häntä löytämästä, ja Pyhän Hengen särkemiä sydämmiä löytyy niin vähän. Sentähden ei keski-ajan kristikunta luo silmäänsä korkeuteen, turvaten yksin Häneen, joka siellä asuu.

    Se etsii neuvoa, valoa, lohdutusta ja rauhaa paavilta, joka on maailman kanssa liitossa silloinkin, kun hän taistelee kuninkaita vastaan. Sillä Jesuksen Kristuksen Henki, joka on nöyryyden ja itsensäkieltämisen henki, ei ohjaa häntä, vaan maailman henki, ylpeyden ja kunnianhimon henki. Orjuuteen, vaan ei vapauteen, hän johdattaa, "Egyptin varjojen" sumuihin, vaan ei lupauksen maahan.

    Milloin on Herra jälleen herättävä kalliisti lunastettua seurakuntaansa tuosta pettävästä unesta? "En minä jätä teitä orvoiksi" kuuluu näinäkin pimeinä vuosisatoina Hänen lupauksensa, "jonka suussa ei petosta löytty."

    Minun kansani on tullut kadonneeksi
    laumaksi; heidän paimenensa ovat heidän vietelleet
    ja antaneet heidän eksyksissä kävellä vuorilla, niin että
    he ovat vuorilta menneet kukkuloille, ja
    ovat unohtaneet majansa.

    Jer. 50: 6.

    Toinen aikakausi (1073-1309).

    I.

    Paavi Gregorius VII.

    Sinun ylpeytes ja sinun sydämmes koreus on sinun pettänyt, että
    sinä asut vuorten raoissa, ja vallitset korkeat vuoret. Jos sinä
    tekisit pesäs niin korkiaksi kuin kotka, niin minä kuitenkin
    sieltä sinun kukistan, sanoo Herra. Jer. 49: 16.

    Huhtikuun 22 p. 1073 kokoontui papisto Lateraani-kirkkoon siunaamaan paavi Aleksanteri II:sen ruumista haudan rauhaan. Suuri kansanpaljous oli saapunut juhlallisuutta katsomaan. Hildebrand luki messun.

    Kun hän oli päättänyt toimituksen, kuului yhtäkkiä väkijoukosta ääni: "Hildebrand olkoon paavina, pyhä Pietari valitsee hänen."

    Hämmästyneenä vetäysi Hildebrand syrjään, koettaen silminnähtävästi estää äkkiarvaamatonta ja säännötöntä vaalia, vaan kardinaali Hugo korotti äänensä, julistaen hänen kardinaalikunnan nimessä paaviksi nimellä Gregorius VII. Kaikki kardinaalit kannattivat esitystä, huutaen innostuneina: "me olemme valinneet hänen, tahdotteko häntä?" "Tahdomme" kaikui riemastuneen kansan joukosta, Hildebrand puettiin heti paavinviittaan, kruunu pantiin hänen päähänsä ja hän asetettiin paavien istuimelle.

    Kyyneleet valuvat Hildebrandin silmistä, hän näyttää uupuvan arvonsa painon alle. Valtioviisauttako tämä on, teeskentelyäkö vain? Väärin häntä arvostelisimme, jos niin päättäisimme. Jos kukaan, on Gregorius VII kyllä järjen mies, jonka käytöstä valtioviisauden vaatimukset mitä johdonmukaisimmalla tavalla ohjaavat, vaan sydämmensä tunteita ei hänkään aina voi salata.

    Noissa hänen kyyneleissään kuvastuvat vielä munkkielämän koruttomat päivät rukouksineen, lupauksineen, toiveineen, ja monet ristiriitaiset ajatukset taistelevat tällä hetkellä hänen sydämmessään, vaatien häntä tunnustamaan ihmisvoimaa mitättömäksi, ihmiskunniaa turhaksi.

    Ja tuolle perustukselle on hän kuitenkin rakentava tulevaisuutensa.

    Onko rakennus seisova?

    "Jumalan kunniaa ei yksikään ruhtinas rakasta; Roomalaiset, Lombardialaiset, Normannilaiset ovat Juutalaisia ja pakanoita pahemmat, ja minua itseä painaa synteini taakka enkä näe pelastusta missään muualla kuin Jesuksen armossa." Nämä sanat, jotka tapaamme paavi Gregorius VII ensimmäisessä kirjeessä, ilmaisevat, ettei kirkon uusi ylipaimen ole välinpitämätön kirkon turmeluksen suhteen.

    Hän ryhtyykin heti työhön, mutta valitettavasti pukeutuu hän oman voimansa heikkoon asepukuun, suistaen taistelun jo alusta alkaen väärälle uralle.

    Yhä julkisemmaksi oli moite papiston turmeluksesta ja maailmallisesta mielestä tullut, yhä kuuluvammin vaati ajanhenki kirkon johtavia henkilöitä lyhtyinään tehokkaisin toimiin tämän paheen poistamiseksi.

    Vaan millä tavoin olivat papit irroitettavat tämän maailman turhista menoista, joissa miltei kaikki tuhlasivat aikansa ja vieraantumistaan vieraantuivat kalliin virkansa vaatimuksille? Gregorius tiesi, että yleinen mielipide jo aikoja sitten vaatimalla oli vaatinut kirkon opettajia luopumaan avio- ja perhe-elämän huolista, jotta he esteettömästi voisivat uhrata kaiken aikansa seurakuutansa palvelukseen.

    Jo monta vuotta oli hän ankaran munkin innolla kannattanut tätä käsitystä ja työskennellyt sen eduksi, mutta vasta paaviksi päästyään saattoi hän pukea tuumansa ehdottomasti noudatettavan lain muotoon. Ajanhenki, jonka palvelukseen hän on antautunut, estää häntä kysymästä neuvoa Jumalan sanalta ja säälimästä lukemattomien ihmisten hellimpiä tunteita. V. 1074 kutsui Gregorius kokoon kirkolliskokouksen Roomaan. Täällä vahvistettiin kirkon jo monesti ennen laatimat päätökset pappien naimattomuudesta.

    Ei siinä kylliksi, että papiksi pyrkiväin tuli sitoutua naimattomuuteen, -- jokaisen naineen papin täytyi heti luopua vaimostaan. Joka ei siihen suostunut, oli virastaan erotettava. Tämä laki julistettiin koko kristikunnassa. Monessa paikoin herätti se mitä katkerinta mielipahaa, kaikkialla levottomuutta. Etenkin oli vastarinta ankara Saksassa. Monen sikäläisen piispan keskeytti kansa huudoilla ja kivien heittämisillä, hänen julistaessaan paavin käskyä.

    Mutta Gregorius pysyi jäykästi vaatimuksissaan. Turhaan uhkasivat kapinalliset hankkeet hänen tuumaansa -- hän ei horjunut; turhaan vedottiin järjellisiin syihin ja raamatun todistukseen -- hän ei luopunut mielipiteestään eikä peruuttanut sanojaan. Rukouksiin, selityksiin, uhkauksiin vastasi hän käskemällä, vaatimalla.

    Gregoriuksen vastuunalaisuus on sitä suurempi, kuin hän monesti sai kuulla vastaväitteitä, joiden pätevyyttä hänen omatuntonsa ei saattanut kieltää. Niinpä lausuivat esim. Saksan papit eräässä tilaisuudessa: "koska paavi unohtaa Herran Math. 19: 12 lausuman sanan, 'jota eivät kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on', koska paavi kokonaan unohtaa sekä tämän sanan että Paavalin todistuksen (1 Kor. 7: 9), niin tahtoo hän tirannin kovuudella pakottaa ihmisiä elämään enkelein tavoin.

    Lyödessään tuuleen luonnonlakienkin selvät opetukset, avaa hän irstaisuudelle oven selki seljälleen. Ellei paavi suostu peruuttamaan näitä päätöksiä, on hän kokeva, että papit kernaammin luopuvat virastaan kuin vainioistaan, ja silloin hän koettakoon ihmisten sijaan, joita hän pitää liika syntisinä hoitamaan papinvirkaa, saada enkeleitä seurakuntia johtamaan." -- Vaikka Gregoriuksen rohkeus ja hänen luottamuksensa itseensä monesti täytyi kokea mitä jyrkintä vastustusta, kävi pappien naimattomuus vuosi vuodelta yhä yleisemmäksi tavaksi kristikunnassa.

    Tuskin oli naineiden pappien vastarinta vähän alkanut lannistua, ennenkuin Gregorius antautui toiseen vielä vaarallisempaan taisteluun. Hän ryhtyi nim. mitä jyrkimpiin toimiin poistaaksensa simonian turmiollista pahetta kristikunnasta. Ankarasti kiellettyään jokaista, ken tämä sitten olikaan, myymästä tahi ostamasta hengellisiä virkoja, kutsui hän v. 1075 kirkolliskokouksen Roomaan tutkiaksensa tuota ruhtinasten ja muiden mahtavain maallikkojen anastamaa oikeutta sauvan ja sormuksen lahjoittamalla tehdä kirkon palvelijoita maallisen vallan vasalleiksi.

    Gregoriuksen tarkoitus on vapauttaa kirkko tämän maailman mahtavain vaarallisesta orjuudesta, mutta kun hän aikoo heiltä riistää investiturioikeuden, unohtaa hän, mistä tämä kirkolle niin vahingollinen tapa on alkunsa saanut. Se perustuu pappien vallanhimoon ja maailmalliseen mieleen, joka jo satoja vuosia on harjoittanut heitä etsimään tämän maailman kunniaa ja rikkautta. Ensimmäisenä heistä on paavi pyrkinyt maalliseen valtaan, ja muut ovat noudattaneet hänen esimerkkiään.

    Siten on papisto takertunut keski-ajan monimutkaisten yhteiskunnallisten olojen pauloihin. Valtiolliselta kannalta oli aivan luonnollista, että papit omistivat maansa samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin; kun he kerta olivat maailmaan eksyneet, tuli heidän myös tyytyä niihin sääntöihin, joiden mukaan tämän maailman aarteita siihen aikaan koottiin ja säilytettiin. Jos he kieltäen itsensä olisivat maistaan luopuneet, niin he samalla olisivat riistäneet maallisen vallan ikeen niskoiltansa ja päässeet vapaiksi loukkaamatta valtion oikeuksia.

    Vaan tähän he eivät suinkaan olleet alttiit, ja viimmeisenä kaikista olisi paavi siihen suostunut. Kun Gregorius pyrki vapaaksi maallisen vallan herruudesta ja koetti saada kirkkoa ja papistoa riippumattomiksi läänityslaitoksen säännöistä luovuttamatta vähintäkään niistä eduista, joita kristikunnan hengelliset palvelijat maailman liittolaisina nauttivat, syöksi hän kirkon pitkälliseen taisteluun, jonka vaiheet usein mitä selvimmällä tavalla osottavat, miten kauas Herran seurakunta on eksynyt elämän kapealta tieltä.

    Ennen pitkää sai kristikunta kokea, mitä Rooman kokous oli päättänyt.

    Kaikissa maissa antoi Gregorius julistaa, ettei yksikään piispa eikä abboti vastedes saisi sitoutua keisarin, kuninkaan, herttuan tahi kenenkään muun maallisen herran vasalliksi eikä siis heiltä myöskään vastaanottaa sauvaa ja sormusta. Aluksi näytti uusi laki kerrassaan voimattomalta: kaikkialla harjoitettiin simoniaa ja investituria niinkuin ennenkin. Gregoriuksen valtioviisaus älysi, missä taistelu oli alotettava.

    Tyyneesti jättäen Franskan kuninkaan Filipin rauhassa toimimaan esi-isiensä tavoin ja tyytyen äänetönnä siihenkin, että Wilhelm Walloittaja yhtä vähän huoli coelibatisäännöstä kuin simonia- ja investiturilaista, loi hän silmänsä Saksaan, aikoen ensin taivuttaa kuuliaisuuteen sen nuorta ruhtinasta Henrik IV:ttä, joka, päästyään täysi-ikäiseksi, v. 1065 oli saanut hallitusohjat käsiinsä.

    Tämä ruhtinas omisti kyllä hyviäkin ominaisuuksia, vaan oli jo varhain vallanhimoisen Hannon y.m. huonon kasvatuksen alaisena harjaantunut maltittomuuteen, huikentelevaisuuteen, irstaisuuteen ynnä muihin paheisin, jotka ennustivat monta estettä Gregoriuksen tuumille. Lisäksi sai tämä kokea, että Henrik, joka vasta voitollisesti oli masentanut Saksilaisten kapinan, Saksan tyytymättömän papiston tukemana röyhkeästi tallasi paavin julistamat lait jalk

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika
    Author
    Mauno Rosendal
    Release date
    September 28, 2015 [eBook #50067]
    Language
    Finnish
    Credits
    E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 22, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II
    
    Keski-aika
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika
    
    Author: Mauno Rosendal
    
    
            
    Release date: September 28, 2015 [eBook #50067]
                    Most recently updated: October 22, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/50067
    
    Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #50067. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 50067
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.