Gutenberg · e01.org
Cover of Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 49973

Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia

by Jack London · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Reisupoikia ja kisakissoja

    Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi -- niin, sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen.

    Minä lähdin kulkurien poluille, koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä alinomaa "samalla vuorolla", ja koska -- niin, koska oli helpompi lähteä kuin olla lähtemättä.

    Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja "rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä -- joita kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani korkealla istuimellani.

    En ollut silloin vielä lukenut Miltonin "Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen: "Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin, että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.

    Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia, ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä Dinny McCrea.

    Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.

    Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan.

    Siinä oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.

    Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen veneensä haltuunottamiseksi.

    Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän.

    Kun poliisi oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.

    "Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä "umpeen".

    Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi veneensä irti ja tarttui airoihin.

    "Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään.

    Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle.

    Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten.

    Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.

    Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan tuttavalleni Dinny McCrealle.

    Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi.

    Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi nuuskijain.

    Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä, että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."

    "Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.

    "Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."

    Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut, olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille, katkennut.

    Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun viehätys yhä lujemmin.

    "Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen: "Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" -- "En", vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla".

    • "Puhukaa te rautateistä -- odottakaahan, kun pääsette

    Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat vettä lennossa, se se on kulkua." -- "Pohjois-Pacific on huono tie nyt." -- "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." -- "Jouduimme kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." -- "Pistäytykääs kerran Kanadan ranskalaismaalla -- eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa -- sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja kimpaleen kuivaa taulaa."

    Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua joka sanalta -- maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja "myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua.

    Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.

    Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille.

    Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja", s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu noloa ja hävettävää.

    Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä, hermojen koettelijana.

    Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi.

    Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.

    Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti urheilualalla.

    "Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut "monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.

    Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta itää kohti -- tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob.

    Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."

    Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta -- tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli onnistunut jäädä.

    Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet, makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja kompastunut -- siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun.

    Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä; he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa, lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun, riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.

    Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut parantelivat haavojaan ja murtumiaan.

    Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla, koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien, sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla.

    Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.

    Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä.

    Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin", olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.

    Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan.

    Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin hermostunut -- niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti, jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa.

    Ja kun tuli uusi ja sopiva, ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen päähineen tahansa.

    Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta.

    Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.

    Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili.

    Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen.

    Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.

    Reisupojat ovat sieviä poikasia -- kun tapaat heidät yksitellen ja he kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin junan alle joutui.

    Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan, luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat; mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen.

    Parturi-Poika on vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi". Mies vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton.

    Reisupojat ovat hänen kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle.

    Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi, ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle, yhdellä hänen kenkänsä mukanaan -- hän tietää mistä niillä saa puoli dollaria.

    Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen, ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni sakkiin enkä näe sitä miestä enää -- vaikka aina olen hänet edessäni näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa merkillisellä tavalla.

    Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin, aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky, varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä.

    Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks, ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan ryysyjään.

    Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa.

    Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin.

    Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? -- murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen, heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän alkuajan oloissa.

    Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä.

    Kirkunan ja valitusten kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun hänen kimppuunsa -- ihan asiatta -- käy käsien paljous temmaten hänet siihen pyörteeseen.

    "Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa, otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista, lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin, jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.

    "Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita, tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä" onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli kisakissa-oppiajan.

    Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys.

    Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.

    Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.)

    Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.

    Kaksituhatta.

    Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin, odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.

    Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin, jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin laidalle, rautatieratojen vierille -- siitä kulki kaksi rataa: Chicago, Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.

    Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat asettuivat poikkiteloin -- ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa, ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä vapaajoukkoa odottamaan.

    Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.

    Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta.

    Kuului veturin vihellys ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-, tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.

    Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle.

    Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille.

    Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta, mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan saapuminen.

    Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.

    Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto, Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto, Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction -- nuo nimet vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin; pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin.

    Joka päivä oli kuin juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.

    Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää.

    Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro -- sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät.

    Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa sunnuntaissa.

    Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa -- ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija, käytähän hiukkasen laskutaitoasi!

    Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des Moines sai sen tuntea.

    Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen.

    Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme, silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.

    Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.

    Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa, köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen" nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme mekään olleet huolissamme.

    Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa -- erämaassa uhkaavaa nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä suostuisi kuljettamaan.

    Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia.

    Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma.

    Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun "jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa.

    Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40 miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten tuonut.

    Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.

    Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin, joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet.

    Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle varastonhoitajalle.

    Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille.

    Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme, kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen; ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.

    Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen, pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan, "vaalakaksi wieniksi".

    Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli muistaakseni Red Rock.

    Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa.

    Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa.

    Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.

    Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali Kellyn puhe oli lyhyt.

    "Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"

    "Toissa päivänä", kuului huuto.

    "Oletteko nälkäiset?"

    Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi komitean puoleen ja puhui:

    "Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni.

    Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."

    Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija aterioitsi.

    Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi.

    Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän.

    Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni "jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.

    Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon; sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan.

    Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin.

    Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous virallisen vahvistuksen.

    Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.

    Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen, kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa.

    Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli nokkaveneeseen, ja irti olimme.

    Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset.

    Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia, keittokalut ja yksityiset irtaimistot.

    Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu, kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä oli tapahtuva.

    Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan poliisiveneistä.

    "Kuinka me voisimme -- tuhat tulimmaista!" me vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan "vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.

    Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella.

    Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä -- virtoja, kareja, tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme, ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.

    Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä.

    Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.

    Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille.

    Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja vedettiin kansi päälle.

    Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse -- maksaen kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut, paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut, jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa silloin nuori ja keinokas!

    Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.

    Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.

    "Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin, Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."

    "Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni 'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40 mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."

    "Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin' umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."

    "Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin koko yön."

    "Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap..."

    Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien -- yks kaks, nokkavene häntävene -- ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa.

    Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia "pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin "totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne sen varaan?"

    Mullit.

    Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa.

    Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä, kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut -- kuinka monta trämppiä isä oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.

    Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat kernaasti siepata itsensä kiinni -- talvisin varsinkin. Tietysti sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä", työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa.

    Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin.

    Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta koko Etelän on -- oli ainakin minun kierrellessäni -- vankileirejä ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.

    Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne.

    Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit. "Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin koskaan ennen.

    Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään.

    Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan", joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena" (jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska", selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.

    Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä.

    En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää.

    Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta: "Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä.

    Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä.

    Poikanen nukkui yhä.

    Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni; kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.

    "Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.

    Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.

    Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle.

    Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.

    Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät konstaapeleille -- ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna.

    Ja sitten hän joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi -- tai jos ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!

    Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen, sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti vieläkin kahta taalaansa.

    Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää, minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden orjuuteen.

    Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin saaliista.

    Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.

    Oh, olinpa minä sankari -- peräytymistie takanani. Minä herjasin jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.

    Me hyppäsimme -- jos oikein muistan -- yli kiviaidan. Mutta ei ollut meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa.

    • Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.

    Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain "äkäisyydestään" -- ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla tai mitä vain käteen sattui.

    Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen".

    Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi kuollakseen häntä.

    Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.

    Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa.

    Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää, sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella hiostava.

    Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua, Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää.

    Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.

    Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin "mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua, kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin.

    Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän varjon minun syntyperääni.

    Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin.

    Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran.

    Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa; kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh, tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas, mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.

    Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä.

    Merkin saatuaan lähtivät juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan ankeriaan.

    Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi.

    Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin -- sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin.

    Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa saadakseni jalkani pysähtymään.

    Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee.

    Minä hoitelen sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.

    Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä tästä tuleekaan!

    Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön, oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta.

    Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden, sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.

    Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä ikinäni olen nähnyt -- en tarkoita todellisia puskureita, joita yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.

    Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni.

    Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.

    Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia.

    Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla.

    Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas, edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella hevosella jalka kummankin selässä?

    Sellaista minä muistutin, mutta olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla; hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt murskaksi pyöräin alla.

    Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle, toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä vaunujen päät olivat aivan tasaiset.

    Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän.

    Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin vain, että minun oli päästävä pois... Jännitin silmiäni pimeässä nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.

    Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin.

    Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää.

    Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.

    Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen onnettomuutta -- seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.

    Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi, ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni."

    Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.

    Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.

    Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä.

    Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä, oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki" enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi.

    Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.

    Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita neekereitä.

    Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti, ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva.

    Mutta hän taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli, niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.

    Siksi lähdin Washingtonista -- en sen mulatin, vaan mullien takia.

    Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä myöten työntyy tenderiin vesi.

    Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen alkuperäiset rataolot verrattuina tähän -- ja silloin täyttyi tenderin vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin uitettu koira.

    Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten kiipesin ylös seinää.

    Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.

    Ylhäällä huomasin joutuneeni rakentamattomalle tontille. Toisella sivulla erotti matala aita sen kadusta. Ei ollut aikaa tarkempiin tutkimuksiin. Ne olivat kintereilläni. Minä syöksyin aitaa kohti ja samaa tietä sen yli. Ja siinä kohtasi minua elämäni yllätys. On tottunut ajattelemaan, että aidan toinen puoli on yhtä korkea kuin toinenkin. Mutta tämä oli toisenlainen. Nähkääs se tontti oli koko joukon katua korkeammalla. Minun tulopuolellani oli aita matala, toinen puoli -- no niin, yli harjan päästyäni ja lähtiessäni alaspäin saappaat edellä tuntui kuin olisin pudonnut suoraa päätä kuiluun. Ja allani, katulampun vieressä, seisoi mulli.

    Arviolta katuun oli 9-10 jalkaa, mutta siinä ällistyksissäni näytti matka kahta vertaa pitemmältä.

    Minä oikaisin itseni ilmassa ja tulin alas. Ensin luulin tulevani sen mullin niskaan. Ja vaatteeni sipaisivatkin häntä, kun jalkani kajahtaen iskivät katuun. Ihme ettei hän säikähtänyt kuoliaaksi, sillä hän ei ollut kuullut minun tulevan. Taas olin kuin Marsista pudonnut. Mutta hypähtipä se mulli. Väistyi kuin hevonen autoa; ja sitten hän tavoitti minua. Minä en jäänyt selittämään. Sen jätin takaa-ajajaini tehtäväksi, jotka tipahtelivat huvittavasti sieltä aidalta alas. Mutta sainpa minä juosta. Katua ylös ja toista alas, kulman taakse ja toisen, ja vihdoin pääsin niistä.

    Kulutettuani joitakin niistä kahmimistani lanteista ja tapettuani tuntikauden aikaa palasin rautatieleikkaukselle juuri asemavalojen ulottuman ulkopuolelle ja odotin junaa. Vereni oli tyyntynyt ja minä värisin surkeasti märkien vaatteitteni takia. Vihdoin tuli juna asemalle. Minä lymysin pimeässä ja nousin siihen onnellisesti sen lähtiessä, tällä kertaa kuitenkin toisen vaunun umpiportaalle. Ei enää vesiryöppyä! Juna lennätti 40 mailia, ennenkuin pysähtyi kovin tutunnäköiselle asemalle. Minä olin taas Washingtonissa! Baltimoressa olin katuja kierrellessäni ja kiihkoissani huomaamattani joutunut paluutielle ja noussut väärään junaan.

    Olin menettänyt yön unen, kastunut pintaa myöten ja olin tullut sinne, mistä olin lähtenytkin.

    Ehei, ei elämä kulkurin poluilla ole ruusuilla ja kukilla tanssia.

    Mutta talliin en mennyt takaisin. Olin kahmaissut varsin onnistuneesti enkä halunnut tehdä siitä tiliä niille neekereille. Ja niin nousin seuraavaan junaan ja söin aamiaiseni Baltimoressa.

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia
    Author
    Jack London
    Release date
    September 15, 2015 [eBook #49973]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KULKURIELÄMÄÄ
    
    Nuoruudenmuistelmia
    
    
    Englanninkielinen alkuteos "On the Road"
    
    
    Suomennos.
    
    
    
    Otava, Helsinki, 1919.
    
    
    
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
     Kiikissä.
     Vankila.
     Öisiä kulkureita.
     Reisupoikia ja kisakissoja.
     Kaksituhatta.
     Mullit.
    
    
    
    
    Kiikissä.
    
    
    Saavuin Niagara Fallsiin "sivuovipullmannissa" eli tavallista puhetapaa
    käyttääkseni tavaravaunussa. Avovaunua nimitetään, sivumennen sanoen,
    "gondoolaksi" -- korko toisella tavulla. -- Saavuin siis iltapäivällä
    ja astelin suoraa päätä putouksille. Ja kun silmäni sattuivat tuohon
    ryöppyävien vetten näytelmään, olin hukassa. En saanut itseäni siitä
    näystä irti temmatuksi edes "yksityisiä" (asuntoja) "kokeillakseni". Ei
    oikea ateriakaan olisi minua houkutellut. Yö tuli, kaunis kuutamoyö, ja
    minä ihailin putouksia viiteentoista. Sitten lähdin hakemaan paikkaa,
    missä saisin "kipata".
    
    "Kipata", "tossata", "flopata" ja "painaa korvaa" merkitsivät kaikki
    nukkumista. Jokin vaisto sanoi minulle, että Niagara Falls oli "huono"
    kaupunki "pummeille", ja minä astelin maaseudulle päin. Kiipesin aidan
    yli ja "tossasin" niityllä. Onnittelin itseäni sillä, että Laki-Jukka
    ei minua löytäisi. Selälläni heinikossa vetelin lapsen unta. Oli lämmin
    yö, enkä herännyt kertaakaan koko yönä. Mutta aamun sarastaessa
    aukenivat silmäni ja minä muistin ne ihmeelliset putoukset. Kiipesin
    yli aidan ja aloin astella koskea kohti. Oli aikainen -- viiden
    tienoissa -- ja vasta kello kahdeksalta voi ajatella aamiaisen
    kerjuuta. -- Oli siis kolme tuntia aikaa ihailla koskia. Mutta kohtalon
    sallimasta en niitä enää nähnyt.
    
    Kaupunki nukkui vielä sinne saapuessani. Astellessani rauhaisaa katua
    näin kolme miestä tulevan vastaani. He kävelivät rinnakkain. "Pummeja",
    ajattelin itsekseni, "minun laillani aikaisin liikkeellä." Otaksumani
    ei osunut ihan kohdalleen. Olin oikeassa vain 66 2/3 prosenttia. Nuo
    sivustamiehet olivat kylläkin pummeja, mutta keskellä asteleva ei
    ollut. Minä ohjasin askeleeni katukäytävän laitaan antaakseni tuon
    kolmikon mennä ohitse. Mutta se ei mennytkään. Keskimmäisen miehen
    sanoessa jotakin kaikki kolme pysähtyivät ja hän puhutteli minua.
    
    Silmänräpäyksessä selvisi tilanne minulle. Tuo oli "lentävä" ja nuo
    pummit pidätettyjä. Laki-Jukka oli aikaisin saalista vaanimassa.
    Saaliiksi jouduin minäkin. Jos kokemuksiini olisi kuulunut käsitys
    siitä, mitä seuraavina kuukausina oli edessä, niin olisin juossut
    henkeni edestä. Hän olisi saattanut ampua, mutta osata olisi pitänyt,
    jos mieli pysäyttää. Ei olisi voinut juosta perässä, sillä kaksi pummia
    pivossa on parempi kuin yksi karussa. Mutta minä pysähdyin kuni kuva
    hänen puhutellessaan. Keskustelumme oli lyhyt.
    
    "Missä hotellissa asutte?"
    
    Siinä se. En tuntenut yhdenkään sen paikan hotellin nimeä enkä voinut
    väittää asuvani missään niistä. Mutta olin aikaisin liikkeellä. Kaikki
    minulle epäedullisia seikkoja.
    
    "Saavuin äsken", selitin.
    
    "Weil, käännyhän ympäri ja astele edessäni, mutta ei kaukana. Joku
    haluaa tavata sinua."
    
    Niin olin kiikissä. Tiesin kyllä, kuka minua halusi tavata. Ja niin
    kulki tieni, takanani etsivä ja kaksi pummia, suoraa päätä kaupungin
    vankilaan. Meidät tarkastettiin ja pantiin kirjoihin. En muista millä
    nimellä sinne jouduin. Ilmoitin nimekseni Jack Drake, mutta kun
    taskustani löytyi Jack Londonille osoitettuja kirjeitä, seurasi
    selityksiä, joita en enää muista, enkä siis nyt tiedä, jäinkö Drakeksi
    vai Londoniksi. Mutta toisen tai toisen niistä täytyy löytyä Niagara
    Fallsin vankiluettelosta. Tapahtuma-aika oli kesäkuun loppupuoli 1894.
    Joitakuita päiviä myöhemmin alkoi suuri rautatielakko.
    
    Toimistosta meidät vietiin "Pummiin" lukon taa. Tämä oli pienempäin
    rikollisten osasto, iso yhteishäkki, ja kun pummit muodostavat näiden
    pääosan, on heidän rautahäkkinsä nimeksi tullut "Pummi". Täällä oli jo
    useita samana aamuna tavattuja tovereita, ja vähän väliä avautui ovi ja
    pari kolme tuupattiin sisään. Lopuksi, kun meitä oli kuusitoista,
    vietiin meidät ylös oikeussaliin. Ja rehellisesti kuvailen nyt, mitä
    siellä tapahtui, sillä tiedän Amerikan kansalaisen arvoni siellä
    saaneen täräyksen, josta en koskaan ole täysin parantunut.
    
    Oikeussalissa oli kuusitoista pidätettyä, tuomari ja kaksi
    oikeudenpalvelijaa. Tuomari näytti itse pitävän pöytäkirjaa. Ei mitään
    todistajia. Ei yhtään Niagara Fallsin kansalaista katsomassa, kuinka
    oikeutta jaettiin heidän yhteiskunnassaan. Tuomari silmäsi
    juttuluetteloa ja sanoi nimen. Pummi nousi. Tuomari katsoi
    oikeudenpalvelijaan. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
    tämä. "Kolmekymmentä päivää", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa. Pummi
    istahti, tuomari lausui toisen nimen, ja toinen pummi nousi.
    
    Ensi pummin juttu oli vienyt täsmälleen viisitoista sekuntia. Seuraava
    kävi yhtä nopeasti. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne" ja
    "kolmekymmentä päivää". Se kävi kuin kello, 15 sekuntia ja 30 päivää.
    
    Mykkää karjaa, mietin minä itsekseni. Mutta annas kun vuoroni tulee,
    niin näytänpä hänen kunnianarvoisuudelleen. Muutteeksi tämä juuri nyt
    antoi eräälle syytetyistä puheenvuoron. Sattumalta ei tämä ollut oikea
    pummi. Hänellä ei ollut ammatin merkkejä. Jos hän olisi tullut
    luoksemme jossakin rautatien vesitynnyrin luona odotellessamme
    tavarajunaa, olisimme siekailematta luokitelleet hänet "kisakissain"
    joukkoon. Nimi vastaa arkajalkoja Pummien Maassa. Tämä oli jo
    ikäihminen -- siinä neljänkymmenenviiden vaiheilla, arvaan. Hartiat
    vähän kumarassa ja kasvot ahavoituneet.
    
    Vuosikausia oli hän, oman kertomuksensa mukaan, ollut ajurina,
    muistaakseni Lockportissa, New-Yorkin valtiossa. Liike lakannut
    menestymästä ja 1893:n huonona aikana sulkenut ovensa. Miehemme oli
    saanut työtä loppuun asti, mutta viime aikoina hyvin epäsäännöllisesti.
    Hän kuvaili sitten vaikeuksiaan työnhakumatkoilla seuraavien kuukausien
    kuluessa -- paljon oli työttömiä. Vihdoin hän, arvellen Järvien
    puolessa saavansa paremmin työtä, lähti Buffaloon. Tietysti olivat
    rahat lopussa, ja tässä hän oli. Siinä kaikki.
    
    "Kolmekymmentä päivää", sanoi tuomari ja lausui seuraavan nimen. Pummi
    nousi. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
    oikeudenpalvelija. Kunnianarvoisuus sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
    
    Ja niin jatkui toimitus, 15 sekuntia ja 30 päivää kutakin kohti.
    Oikeuden koneisto kävi sileästi. Nähtävästi ei kunnianarvoisuus ollut
    vielä syönyt aamiaistaan ja siksi piti kiirettä.
    
    Mutta minun amerikkalainen vereni kuohui. Takanani oli useita
    sukupolvia amerikkalaisia esi-isiä. Niiden vapauksien joukossa, joiden
    puolesta esi-isäni olivat taistelleet ja kuolleet, oli oikeus vastata
    valamiehistön edessä. Tämä oli perintöni, heidän verensä pyhittämä, ja
    minun velvollisuuteni oli sitä puolustaa. All right, minä uhosin
    itsekseni; varropas kun pääset minuun.
    
    Hän pääsi. Nimeni, mikä se nyt olikaan, huudettiin. "Irtolaisuus,
    teidän kunnianarvoisuutenne", kuului, ja minä aloin puhua. Mutta
    tuomari alkoi puhua ihan yht'aikaa ja sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
    Minä aloin sanella vastalausetta, mutta hän lausui jo listastaan
    seuraavan nimen. Kunnianarvoisuus pysähtyi vain sen verran, että sai
    sanotuksi minulle: "Suus kiinni!" Oikeudenpalvelija painoi minut
    istualleni, ja samalla oli jo seuraava saanut 30 päiväänsä ja sitä
    seuraava oli myös saamassa.
    
    Kun me kaikki olimme saaneet kolmekymmentä päiväämme, niin tuomari,
    juuri lähtemäisillään, kääntyi vielä Lockportin mieheen -- ainoaan,
    jonka oli antanut puhua, ja kysyi: "Miksi jätitte työpaikkanne?"
    
    Kun tämä ajomies oli juuri selittänyt, että työpaikka oli
    jättänyt hänet, ällistyi hän. Alkoi sitten hapuilla: "Teidän
    kunnianarvoisuutenne kysymys on niin omituinen..."
    
    "Kolmekymmentä päivää lisää, kun jätitte työnne", sanoi tuomari, ja
    oikeuden istunto oli päättynyt. Tämä oli tulos. Ajuri sai 60, me muut
    30 päivää.
    
    Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä
    aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.
    
    Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä
    minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä
    alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni
    syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat
    taistelleet, kummitteli aivoissani -- habeas corpus (persoonallinen
    loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada
    tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva
    oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata
    ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi
    täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän
    vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä
    paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset
    tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä
    toimistoon.
    
    Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni. Oohoo, ajattelin,
    uusi oikeudenloukkaus; odottakaahan. Rautaini toinen rengas
    livautettiin neekerin vasempaan ranteeseen. Hän oli pitkä mies, kai
    seitsemättä jalkaa, ja hänen kätensä piti minun kättäni hieman koholla.
    Lisäksi oli hän iloisin ja risaisin neekeri, minkä elämässäni olen
    tavannut.
    
    Kaikki saimme samoin rannerenkaat, parittain. Kun tämä oli tehty,
    vedettiin kirkkaat nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja
    pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme
    kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia
    vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme
    kulkuetta.
    
    Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan
    ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa
    kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin
    astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät
    ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.
    
    Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme
    tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta,
    joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat
    maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä
    kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni,
    ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo
    saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea
    vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat
    kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.
    
    Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä
    vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai
    neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin
    ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla
    oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti
    puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja
    ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.
    
    Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa
    niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan
    jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli
    tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani -- siitä olisi
    tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä
    varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken
    tupakkani hänen kanssaan.
    
    Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa
    yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin
    siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka
    suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut
    juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli
    suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri
    vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika
    hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua
    noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös
    Jackiksi.
    
    Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja
    kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan
    yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me
    kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia,
    sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia
    matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme
    toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä
    ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän
    kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin
    saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen
    neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja:
    "Jessus sentään! Jessus sentään!"
    
    Me lähdimme vaunusta ja kävelimme vielä sekä pääsimme vihdoin Erie
    Countyn vankilaan. Taas oli rekisteröitävä, ja jokin nimistäni sieltä
    kyllä on löytyvä. Myös ilmoitettiin meille, että toimistoon oli
    jätettävä kaikki arvoesineemme: rahat, tupakat, tulitikut, taskuveitset
    jne.
    
    Uusi ystäväni pudisti minulle päätään. Virkailija selitti: "Jos ette
    jätä kaikkia tänne, niin menetätte ne sisäpuolella." Ystäväni pudisti
    yhä päätään. Hän teki merkkejä käsin toisten selän takana (käsiraudat
    oli otettu pois). Minä seurasin hänen ohjeitaan ja käärin nenäliinaan
    kaikki esineet, jotka halusin saada sisäpuolelle. Nämä kääröt pistimme
    paitamme alle. Panin merkille, että vankilatoverimme, lukuunottamatta
    paria poikkeusta, joilla oli kellot, eivät antaneet omaisuuttaan
    konttorimiehelle. He olivat päättäneet salakuljettaa ne jollakin
    onnenkaupalla sisään. Mutta he eivät olleet niin viisaita kuin minun
    toverini eivätkä panneet niitä kääröön.
    
    Tähänastiset saattajamme kokoilivat käsiraudat ja kahleet sekä lähtivät
    Niagara Fallsiin, samaan aikaan kuin meidät ohjattiin vankilaamme.
    Toimistossa oli meidän joukkoomme liitetty muualta tulleita, niin että
    olimme nyt 40-50-miehinen kulkue.
    
    Tietäkää te vangitsemattomat, että liikenne on vankilamuurien sisällä
    yhtä rajoitettu kuin liike-elämä keskiajalla. Ei siellä voi liikkua
    mielensä mukaan. Aina jonkin askeleen päässä on iso teräshäkkiovi, joka
    on lukossa. Meidät kuljetettiin parturiin, mutta nämä portit
    viivyttivät. Siis ensinnä pysähdyttiin ensimmäiseen "halliin". Se ei
    ole käytävä. Kuvitelkaa pitkähkö kuutio, tiilestä rakennettu ja kuusi
    kerrosta korkea ja joka kerros koppirivinä, noin 50 koppia rivissä,
    siis suunnattoman mehiläispesän kaltainen kuutio. Asettakaa tämä maahan
    ja ympärille seinät ja katto. Sellainen oli Erie Countyn vankilan
    "halli". Kuvan täydennykseksi lisäätte vielä kapean teräskaiteisen
    parvekkeen, joka kulkee jokaisen koppirivin päästä päähän, ja
    muistatte, että keskellä kuutiota käytävät juoksevat yhteen ja niitä
    yhdistää paloporrasmainen kapeitten teräsportaikkojen yhdistelmä.
    
    Meidät pysäytettiin ensimmäiseen halliin odottamaan vartijaa ovea
    avaamaan. Siellä täällä liikuskeli vankeja, tukat lyhyinä ja leuat
    sileinä sekä vankilan raitaisissa puvuissa. Yhden huomasin seisovan
    kolmannen koppirivin kalterilla nojautuen eteenpäin ja kasvoilla ilme,
    kuin hän ei huomaisikaan meidän sisälläoloamme, vaan tuijottelisi
    tyhjään ilmaan. Toverini suhautti hiljaisen äänen. Vanki katsahti
    alaspäin. Signaalit kulkivat heidän keskensä. Ja sitten kiiti ilman
    halki toverini nenäliinamytty. Vanki sieppasi sen, ja samassa
    silmänräpäyksessä se oli kadonnut hänen poveensa ja jälleen hän
    tuijotti tyhjään ilmaan. Toverini oli käskenyt noudattamaan esimerkkiä.
    Minä vaanin tilaisuutta, ja kun vartija käänsi selkänsä, katosi
    minunkin myttyni vangin poveen.
    
    Hetken päästä avattiin ovi ja me marssimme parturitupaan. Siellä oli
    lisää raitapukuisia -- vankilan parturit. Myös oli kylpyammeita, kuumaa
    vettä, saippuaa ja harjoja. Meidät komennettiin kylpemään, ja kukin sai
    pestä naapurinsa selän -- joutava varokeino tämä tulokylpy, sillä
    vankila oli täynnä syöpäläisiä. Kylvyn jälkeen saimme kukin vaatesäkin.
    
    "Pistäkää kaikki vaatteenne pussiin", sanoi vartija. "Turha yrittää
    mitään mukaan. Saatte asettua alastomina riviin. Alle kolmenkymmenen
    päivän miehet pitävät kenkänsä ja housunkannattimensa. Pitemmäksi aikaa
    tuomitut eivät mitään."
    
    Tämä tiedonanto otettiin vastaan ällistyksellä. Kuinka voisivat
    alastomat miehet salakuljettaa mitään ohi tarkastuksen? Vain minä
    tovereineni olin selvinnyt. Ja nyt kävivät parturit toimeen. He
    astelivat tulokasparkojen keskellä tarjoutuen ystävällisesti ottamaan
    talteen heidän vähäiset kapistuksensa ja luvaten tuoda ne heille
    myöhemmin samana päivänä. Nuo parturit olivat ihmisystäviä sanoistaan
    päättäen. Kuten Fra Lippo Lippin jutussa seurasi nyt nopea kuormain
    keventäminen. Tulitikkuja, tupakkaa, riisipaperia, piippuja, veitsiä,
    rahaa, kaikenlaista katosi parturien avariin paitoihin. He ihan
    paisuivat, mutta vartijat eivät olleet näkevinään. Ja tuloksen lyhyesti
    ilmoittaakseni: mitään ei koskaan palautettu. Partureilla ei ollut
    sellaisia aikomuksiakaan. He pitivät saamansa laillisena saaliinaan. Se
    oli parturiveijausta. Monta muuta veijausta oli vankilassa, kuten olin
    oppiva tuntemaan, olinpa minäkin tuleva veijariksi -- kiitos uuden
    ystäväni.
    
    Oli useita tuoleja, ja parturit työskentelivät nopeasti. Nopeimmat
    tukanleikkuut ja parranajot eläissäni näin tässä parturissa. Miehet
    saippuoivat itsensä ja parturit vetelivät sileiksi miehen minuutissa.
    Tukanleikkuu vei aikaa hituisen kauemmin. Kolmessa minuutissa
    raapaistiin kasvoiltani kahdeksantoistavuotiaan haivenet, ja pääni oli
    säteilevä kuin biljardipallo. Parrat ja viikset menivät kuten puvut ja
    muutkin. En ollut ennen havainnut, kuinka todella paljaat me olimme.
    
    Sitten asetuttiin riviin, ja neljä-viisikymmentä oli meitä, alastomia
    kuin Kiplingin sankarit hyökätessään Lungtungpeniin. Tarkastus oli
    helppo. Vain kenkämme ja me itse. Pari kolme rohkeata veitikkaa, jotka
    olivat epäilleet partureita, menettivät nyt tupakkansa ja piippunsa ja
    mitä muuta oli. Kun tämä oli suoritettu, tuotiin meille uudet
    vaatteemme -- paksut vankilapaidat ja takit ja housut, huomattavan
    raitaisia kaikki. Minä olin ollut siinä käsityksessä, että raitoihin
    puetaan mies vasta kun on todistettu syylliseksi hengenrikokseen, mutta
    nyt pääsin siitä harhaluulosta.
    
    Pukeuduin häpeän pukuun ja sain tuntea lukkorivin marssin esimakua.
    
    Yksinkertaisessa rivissä, kunkin kädet edelläolevan olkapäillä, me nyt
    marssimme toiseen isoon halliin. Siellä meidät asetettiin riviin seinää
    vasten ja komennettiin paljastamaan vasemmat käsivartemme. Nuorukainen,
    lääkeopin ylioppilas, joka harjoitteli meidänmoisen karjan
    rokottamisella, tuli pitkin linjaa, selviten yhtä nopeasti kuin
    parturitkin. Lopuksi meitä varoitettiin hankaamasta käsivarsiamme, että
    veri saisi ruvettua, ja meidät johdettiin kuppeihimme. Tässä tuli ero
    toverista, mutta sitä ennen hän ennätti kuiskata: "Ime pois."
    
    Niin pian kuin olin kopissani, imin käsivarteni puhtaaksi. Myöhemmin
    näin miehiä, jotka eivät olleet imeneet ja joiden käsivarsissa oli
    hirveät lovet, joihin nyrkki olisi mahtunut. Oma syynsä. Miks'eivät
    imeneet.
    
    Kopissani oli toinen mies. Meistä tuli huonetoverukset. Hän oli nuori,
    miehekäs veikko, harvapuheinen, mutta kykenevä, niin hyvä toveri kuin
    vain saattoi löytää, siitä huolimatta, että juuri oli päättänyt kahden
    vuoden rangaistusajan eräässä Ohion vankilassa.
    
    Tuskin olimme olleet kopissamme puolta tuntia, kun muuan vanki tuli
    pitkin käytävää ja tirkisti sisään. Se oli äskeinen toverini. Hän
    kertoi saaneensa vapauden olla hallissa. Hänet päästettiin kopista
    kello 6 aamulla ja pantiin takaisin vasta kello 9 illalla. Hän kuului
    hallin puhdistajiin, ja "hallimiehet" olivat heti valinneet hänet
    luottamusmiehekseen. Hänet tähän toimeen valinnut mies oli myös vanki
    ja luottamusmies, "ensimmäisenä hallimiehenä" tunnettu. Hallimiehiä oli
    kolmetoista. Kymmenellä niistä oli hoidettavanaan yksi parveke kullakin
    ja heidän yläpuolellaan oli ensimmäinen, toinen ja kolmas hallimies.
    
    Me tulokkaat saimme olla kopeissamme sen päivän, että rokotus
    ennättäisi kuivua, niin kertoi toverini. Seuraavana päivänä tulisi
    kovaa työtä pihalla.
    
    "Mutta minä toimitan sinut pois työstä niin pian kuin voin", lupasi
    hän. "Minä toimitan jonkun hallimiehen erotetuksi ja sinut tilalle."
    
    Hän pisti kätensä poveen paitansa alle, veti esille minun
    nenäliinanyyttini, jossa kalleuteni olivat, pisti sen minulle ja meni
    edelleen.
    
    Minä avasin mytyn. Kaikki oli siellä. Ei tulitikkuakaan poissa. Me
    teimme huonetoverini kanssa savukkeet. Kun olin raapaisemassa tulta,
    pysäytti hän minut. Vuoteillamme oli likainen patja. Hän repi irti
    kapean kangaspalan ja pyöritti sen pitkäksi, hoikaksi puikoksi. Tämän
    hän sytytti sillä kalliilla tikulla. Tiukkaan kääritty puuvilla ei
    leimahtanut liekkiin. Se kyti vain hiljalleen. Se kesti tuntikausia, ja
    koppitoverini nimitti sitä "taulaksi". Ja kun se lyheni, niin tehtiin
    toinen, joka sytytettiin vanhasta, puhallettiin ja niin tuli säilyi.
    Niinpä olisimme voineet antaa Prometeukselle neuvoja, miten säilyttää
    tulta.
    
    Kello kaksitoista saatiin päivällistä. Häkkimme oven alareunassa oli
    aukko kuin kanakopissa. Siitä meille pistettiin kaksi palaa kuivaa
    leipää ja kaksi kulhoa "soppaa". Soppa-annos käsitti litran kuumaa
    vettä, jonka pinnalla uiskenteli yksinäinen rasvapisara. Oli siinä
    vähän suolaakin.
    
    Me joimme sopan, mutta emme syöneet leipää. Eipä silti, ettemme olleet
    nälissämme. Eikä leipäkään ollut huonoa. Mutta meillä oli syymme.
    Asuintoverini oli havainnut, että koppimme oli täynnä luteita. Joka
    halkeamassa ja tiilten raossa, mistä muurilaasti oli karissut pois, oli
    niitä sakeanaan. Nuo alkuasukkaat tulivat ihan kirkkaaseen päiväänkin
    ja kiertelivät satalukuisina kattoa ja seiniä. Kumppanini oli taitava
    petojahdissa. Kuten urhea Roland, ritari peloton, oli hän aina
    valmis taisteluun. Ja olipa se taistelua. Kesti tuntikausia.
    Se oli teurastusta. Ja kun viimeiset eloonjääneet peräytyivät
    rakolinnoituksiinsa, oli työmme vasta puolessa. Me pureskelimme suun
    täydeltä leipää, kunnes se oli pöperönä. Ja kun pakeneva vihollinen
    pääsi rakoon, niin heti suljimme hänet sinne purutaikinalla. Me
    uurastimme iltahämäriin, kunnes joka rako ja kolo oli tukittu. Värisen
    ajatellessani, mitä nälkäkuoleman ja toistensa syömisen näytelmiä
    esitettiin noiden leipämuurien takana.
    
    Me heittäysimme lavereillemme, väsyneinä ja nälkäisinä, odottamaan
    illallista. Hyvä päivän työ oli takana ja hyvin tehtynä. Tulevina
    viikkoina ei ainakaan tarvitsisi syöpäläisistä kärsiä. Me olimme
    uhranneet päivällisemme, säästäneet nahkamme vatsamme kustannuksella ja
    olimme tyytyväiset. Mutta kuinka turha on ihmisen ponnistus! Tuskin
    olimme saaneet pitkän työmme valmiiksi, kun vartija avasi oven. Vangit
    oli päätetty sijoittaa uudella tavalla ja meidät vietiin kahta kerrosta
    korkeammalla olevaan koppiin.
    
    Aikaisin seuraavana aamuna avattiin koppien ovet, ja sadat vangit
    "lukkoriveissä" marssivat vankilan pihalle työhön. Erie-kanava kulkee
    vankilan taitse. Tehtävänämme oli purkaa lasteja kanava-aluksista,
    kanniskella isoja taakkoja vankilaan. Ei ollut varjonpaikkaa. Muurien
    harjoilla kierteli vartijoita käsissään pikakiväärit, ja kuulin sitten,
    että torneissa oli konekivääreitä.
    
    En surrut. Kolmekymmentä päivää ei ollut koko maailman aika. Voihan
    täällä koota lisäaineksia sitä hyökkäystä varten, johon varustaudun
    oikeuden tahraajia vastaan. Minä olin päättänyt näyttää, mitä voi
    Amerikan poika, jonka oikeudet ja vapaudet oli täten lokaan poljettu.
    Minulle ei ollut annettu valamiesoikeutta; ei ollut kysytty, myönnänkö
    itseni syylliseksi; ei ollut käsitelty asiaani minkäänlaisessa
    tuomioistuimessa (sellaiseksi en sitä Niagara Fallsin laitosta
    tunnustanut); en ollut saanut puhutella lakimiestä enkä ketään, enkä
    siis voinut vedota habeas corpus-oikeuteen; naamani oli ajeltu, tukkani
    leikattu, vangin raidalliset puettu ylleni; minut oli pakotettu kovaan
    työhön vedellä ja leivällä ja marssimaan häpeällisessä "lukkorivissä"
    aseistettujen vartijain saattamana -- ja mistä hyvästä? Mitä olin
    tehnyt? Miten olin rikkonut Niagara Fallsin kelpo kansalaisia vastaan,
    että kaikki tämä kosto minua kohtasi? En ollut edes rikkonut heidän
    ulkonanukkumissäädöstään vastaan, sillä olin nukkunut ulkopuolella
    heidän valta-alueensa, maaseudulla. En ollut ateriaakaan kerjännyt enkä
    edes lanttia riunannut heidän kaduillaan. Olin vain astellut pitkin
    heidän katukäytäväänsä ja ihmetellyt heidän kuulua putoustaan. Oliko se
    mikään rikos? Muodollisesti en ollut mihinkään rikokseen vikapää. All
    right, minä näytän niille, kun pääsen ulos.
    
    Seuraavana päivänä puhuin asiasta eräälle vartijalle. Halusin kutsua
    sinne lakimiehen. Vartija nauroi minulle. Samoin muut vartijat. En siis
    päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa. Yritin kirjoittaa kirjeen,
    mutta kuulin, että ne luetaan ja voidaan takavarikoida ja että
    "lyhytaikaisilla" ei ollut ollenkaan kirjeoikeutta. Silloin koetin
    lähettää kirjeitä poispääseväin mukaan, mutta nekin oli löydetty. Vai
    niin! Sitä mustempi juttu, kun ulos pääsen!
    
    Mutta kuluivatpa vankilapäivät ja "opin hiukan". Kuulin juttuja
    poliiseista ja poliisioikeuksista ja lakimiehistä; hirveitä,
    uskomattomia juttuja. Miehet, vangit, kertoivat kauheita kokemuksiaan
    suurkaupunkien poliisilaitoksista. Ja vielä kauheampia olivat
    kuulopuheet, joita he kertoivat, miehistä, jotka olivat sinne kuolleet
    eivätkä enää voineet todistaa. Vuosia myöhemmin olin Lexowin komitean
    raportista lukeva tosijuttuja vielä kauheampia. Mutta ensi päivinä
    siellä vankilassa en ottanut uskoakseni.
    
    Vähitellen kuitenkin täytyi uskoa. Näin omin silmin uskomattomia ja
    hirveitä seikkoja. Ja mitä vakuutetummaksi tulin, sitä enemmän
    ymmärsin, että oli varottava oikeudenvalvojia ja koko rikosoikeuden
    koneistoa.
    
    Minun närkästykseni häipyi, ja kauhu täytti mieleni. Vihdoinkin näin,
    selkein silmin, mitä vastaan olin aikonut nousta. Minä pehmenin ja
    pienenin. Joka päivä tein entistä lujemman päätöksen, että minä en
    nosta meteliä, kun ulos vain pääsen. Ainoa pyrkimykseni oli oleva
    livahtaa pois koko paikkakunnalta. Ja niin teinkin, kun pääsin. Kieli
    hampaiden takana astelin varovasti ja pujahdin Pennsylvaniaan
    viisaampana ja nöyrempänä miehenä.
    
    
    
    
    Vankila.
    
    
    Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka
    minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään.
    Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää
    saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa,
    mutta aina ei sitä kaikille riittänyt, ja kun siitä ensin oli kaikki
    ravinto jo soppaa keitettäessä otettu, ei ollut niin väliä, saiko sitä
    kerran viikossa maistaakseen vai eikö.
    
    Sitten oli tässä vesi-leipä-ruoassa se oleellinen puute, että kun vettä
    olisi ollut kyllin, ei leipää riittänyt. Leipäannos oli noin kahden
    nyrkin kokoinen, ja kolme sellaista sai kukin päivässä. Yksi hyvä
    puoli, se täytyy myöntää, sillä vedellä oli -- se oli kuumaa. Aamulla
    sitä nimitettiin "kahviksi", päivällä oli sen arvonimi "soppaa" ja
    illalla se oli naamioitu "teeksi". Mutta samaa vanhaa tuttua vettä se
    aina oli. Vangit nimittivät sitä "taikajuomaksi". Aamulla se oli mustaa
    -- väri oli saatu poltetuista leivänkannikoista. Päivällä oli siitä
    väri vähennetty ja lisätty suola sekä tippanen rasvaa. Illalla se
    tarjottiin punaisenruskeahkon värin mukana, jota oli mahdoton tarkemmin
    määritellä; se oli hiton huonoa teetä, mutta mainiota kuumaa vettä.
    
    Me olimme nälkäistä väkeä, me Erie Countyn vankilan asukkaat. Vain
    "pitkäaikaiset" tiesivät, mitä merkitsi riittävä ruoka. Syynä oli se,
    että ne olisivat pian kuolla kupsahtaneet meidän "lyhytaikaisten"
    ruokolla. Minä tiesin, että pitkäaikaiset saivat täyttävämpää muonaa,
    heitä näet oli koko rivi alalattialla meidän hallissamme, ja kun olin
    hallimiehenä, varastelin heidän ruokiaan, kun niitä kantelin. Ei voi
    elää pelkällä leivällä, varsinkaan kun sitäkin on vähän.
    
    Tulomatkatoverini täytti lupauksensa. Kahden pihatöissä
    viettämäni päivän jälkeen minut otettiin kopistani ja korotettiin
    luottamusvirkaan, "hallimieheksi". Aamuin illoin kannoimme vangeille
    leivät heidän koppeihinsa, mutta kello 12 käytettiin toista jakotapaa.
    Vangit tulivat työstä pitkinä riveinä. Astuessaan halliin he
    irroittivat kätensä edelläolevan olalta. Juuri oven sisäpuolella oli
    leipäpinoja ja niiden ääressä seisoi ensimmäinen hallimies ja kaksi
    tavallista. Minä olin toinen niistä. Meidän tehtävämme oli pitää leivät
    tarjolla vankien marssiessa ohi. Kun minun tarjottimeni tyhjeni, astui
    toverini tilalle sylyksineen. Kun häneltä loppui, oli minulla taas
    täysi kantamus. Ja ohi kulkivat rivissä vangit, joista kukin oikealla
    kädellä otti leipänsä.
    
    Ensimmäisen hallimiehen tehtävä oli toisenlainen. Hän käytti kalikkaa.
    Seisoi vieressä vaanien. Ja nuo nälkäiset haaskat eivät koskaan
    päässeet harhaluulosta, että joskus voisi saada siepatuksi kaksi
    leipää. Minun kokemukseni mukaan ei se koskaan onnistunut. Ensimmäisen
    hallimiehen kalikka iski kuin tiikerin käpälä tuollaisen uskalikon
    kättä kohti: hän arvioi hyvin etäisyyden ja oli murskannut niin monta
    kättä sillä kalikalla, että osui aina ja erehtymättä. Hän ei iskenyt
    harhaan, ja rikkonutta vankia hän rankaisi tavallisesti pidättämällä
    tältä sen ainoankin leivän, joten mies sai mennä koppiinsa ainoana
    aterianaan kupillinen vettä.
    
    Ja väliin, näiden nälkäisten miesten loikoillessa kopeissaan, näin
    satakin leipää kätkössä hallimiesten kopeissa. Tuo takavarikoimisemme
    voi näyttää järjettömältä, mutta se kuului saalistukseemme. Me olimme
    taloudelliset valtiaat hallissamme ja menettelimme sivistyksen
    valtiaitten tavoin. Meidän hallussamme oli väestön ravintovarastot, ja
    juuri niin kuin verottajaveljemme ulkopuolella vankilan, me annoimme
    kansan maksaa.
    
    Teimme kauppaa leivällä. Kerran viikossa saivat pihatöissä olevat
    viiden sentin kappaleen purutupakkaa. Tämä oli rahaa valtakunnassamme.
    Kaksi tai kolme leipäannosta siitä tupakasta, se oli vaihtotaksamme. Ja
    vaihtoivat ne. Eivät siksi, että olisivat pitäneet vähemmän tupakasta,
    vaan siksi, että pitivät leivästä enemmän. Ah, tiedän kyllä, että
    menettelimme niin kuin se, joka ryöstää makeisen lapselta, mutta mitäs
    teit? Meidän oli elettävä. Ja totta kai oli yritteliäisyydestä palkinto
    tuleva. Sitäpaitsi -- olihan meillä vankilan ulkopuolella esikuvat,
    jotka menettelivät samoin, suuremmassa mittakaavassa vain ja kauniimpia
    nimiä käyttäen.
    
    En ymmärrä, miten noiden onnettomien raukkojen olisi käynytkään, jos
    meitä ei olisi ollut! Taivas tietää, että meidän toimestamme kävi
    leivän kiertokulku Erie Countyn vankilassa. Niin kyllä, me edistimme
    huolellisuutta ja säästäväisyyttä niiden keskuudessa, jotka tupakkansa
    uhrasivat. Entäs sitten esimerkki, jonka annoimme. Jokaisen vangin
    rinnassa asui ainainen kunnianhimo kohota sellaiseksi kuin me olimme ja
    päästä saalistamaan. Yhteiskunnan tukipylväitä olimme -- totisesti!
    
    Tässä oli nälkäinen mies, mutta vailla tupakkaa. Ehkäpä hän oli
    tuhlari, joka jo oli annoksensa kuluttanut. Hyvä; hänellä oli
    housunkannattimet. Annoin niistä puolen tusinaa leivänpaloja --
    tusinankin, jos ne olivat hyvät. En minä niitä housunkannattimia
    käyttänyt, mutta mitä se teki. Kulman takana asui pitkäaikainen --
    kymmenen vuotta miestaposta. Hän halusi ostaa housunkannattimet. Sai ne
    minulta lihaa vastaan. Sitä minä halusin. Tai hänellä oli repaleinen,
    kanneton romaani. Se oli aarre. Voin lukea sen ja sitten myydä
    leipureille kakusta tai kokeille lihasta ja kasviksista tai
    lämmittäjille kunnon kahvista tai jollekin sanomalehdestä, joka joskus
    livahti taloon, taivas tiesi miten. Kokit, leipurit ja lämmittäjät
    olivat vankeja kuten minäkin, ja he asuivat hallissamme yllämme
    olevassa koppirivissä.
    
    Näin vallitsi täydellinen vaihtokauppajärjestelmä Erie Countyn
    vankilassa. Olipa rahaakin liikkeessä. Sitä saivat väliin lyhytaikaiset
    salakuljetetuksi, tavallisesti se tuli parturisaalistustietä,
    tulokkaiden tullauksesta, mutta enimmäkseen sitä tuli pitkäaikaisten
    kopeista -- mistä he sitä saivat, en tiedä.
    
    Asemansa takia oli ensimmäinen hallimies ihan rikkaan maineessa.
    Lukuisain saalistuskeinojensa lisäksi hän verotti meitä. Me kiskoimme
    voittoa yleisestä surkeudesta, ja esimiehemme oli ylinnä. Hänen
    luvallaan me liikettämme harjoitimme, ja lupakirjasta oli maksettava.
    Kuten sanoin, häntä pidettiin rikkaana; itse en koskaan hänen rahojaan
    nähnyt, ja hän asui koppiaan yksin kaikessa komeudessaan.
    
    Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin
    silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli
    seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n
    jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti
    minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille
    hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta
    taholta.
    
    Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet
    muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla
    olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten
    voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja
    ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista
    hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa
    vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon
    kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme -- juuri kuten nekin,
    jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.
    
    Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin
    varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo
    Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli
    yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää
    ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse.
    Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen
    syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en
    ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran
    hiiskahdan niistä dollareista.
    
    Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen
    naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin
    hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti.
    Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella,
    panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä
    vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä
    mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.
    
    Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme
    taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien
    rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt
    koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon
    jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille,
    kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa
    me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät
    saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut
    mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti?
    Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä
    pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".
    
    Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli
    kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli
    hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain
    tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava
    järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin
    kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan
    kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista
    liiketointa.
    
    Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä
    kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä
    helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta
    oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme
    hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä
    kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se
    heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan
    tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme
    heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun
    tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen
    vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei
    joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä
    meni koppiin miestä "käsittelemään".
    
    Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se
    oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan
    kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa
    aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut
    mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle
    kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä
    pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain
    keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.
    
    Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista
    jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin
    hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan -- ja
    pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta
    säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.
    
    Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi -- iskeä
    raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies
    maahan.
    
    Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän
    ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se
    ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa.
    Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista
    minuutissa -- sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan
    parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän
    kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa
    varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti
    tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja
    oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja
    päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen.
    Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen
    ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan
    tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen
    kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei
    ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.
    
    Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko
    tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet
    hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo
    merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut
    kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän
    tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän
    juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua
    ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän.
    Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot:
    "Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin,
    parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä:
    "Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat
    kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.
    
    Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä
    mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava
    säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on,
    että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain
    kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten
    lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.
    
    Me hallimiehet olimme välikäsiä ja liikennöitsijöitä. Me välitimme
    vaihtoa aivan eri osissa vankilaa olevien vankien kesken. Tietysti
    otimme tullia mennen tullen. Usein täytyi tavaran kulkea puolen tusinan
    miehen kautta, joista kukin vei veronsa tai vastapalveluksilla maksatti
    vaivansa.
    
    Väliin jäi velkaa palveluksista, väliin taas oli saamassa. Minä esim.
    aloitin avustajani velallisena. Viikkoa myöhemmin pisti muuan
    lämmittäjistä kirjeen käteeni. Oli saanut sen joltakin parturilta. Tämä
    oli saanut sen siltä vangilta, joka oli auttanut minua tuomaan
    tavaroita tullessani. Palkkioksi minun oli nyt vietävä perille tuo
    kirje. Se ei ollut hänen kirjoittamansa, vaan erään pitkäaikaisen, ja
    oli osoitettu naisosastolle. Oliko se, jolle minun oli kirje
    toimitettava, sen vastaanottaja vaiko välikäsi hänkin, sitä en tiedä.
    Sain vain tunnusmerkit ja määräyksen antaa hänelle.
    
    Kaksi päivää kirje oli minulla; sitten tuli tilaisuus. Naisvangit
    paikkasivat vaatteemme. Joukko hallimiehiä sai toimekseen hakea
    vaatemyttyjä naisosastolta. Minä laittausin mukaan. Ovi oven jälkeen
    avautui edessämme, ja vihdoin pääsimme naisosastoon. Isossa huoneessa
    oli joukko naisia paikkaustouhussa. Silmäni etsivät kuvailtua naista.
    Näin hänet ja laittausin lähelle. Kotkansilmäiset vartijat pitivät
    meitä silmällä. Minulla oli kirje kämmenelläni, ja katsein ilmaisin
    hänelle asian. Hän näytti odottaneen jotakin ja oli varuillaan. Mutta
    vartijattarista muuan oli hänen vieressään. Jo olivat toverini
    nostaneet käärönsä hartioilleen. Hetki oli menossa hukkaan. Minä
    viivyttelin tutkistellen siteitä. Eikö tuo akka nyt osaa katsoa
    muuanne? -- Juuri silloin eräs nainen aloitti pienen pelin erään
    meikäläisen kanssa -- ojensi jalkansa ja tönäisi häntä, tai muuta
    sellaista. Vartijatar katsahti sinnepäin ja antoi terävän muistutuksen.
    En tiedä, oliko tuo välikohtaus tahallinen, mutta tilaisuuteni tiesin
    tulleen. Vastaanottajanaisen käsi valahti sylistä sivulle. Minä
    kumarruin ottamaan kääröäni, livautin kirjeen hänen käteensä ja sain
    häneltä toisen. Seuraavana hetkenä oli mytty hartioillani, akan katse
    kohdistui taas minuun, kun olin viimeinen mies, ja minä riensin
    tovereitteni jälkeen. Kirjeen annoin lämmittäjälle, tämä toimitti sen
    parturille, ja tulotoverini käsien kautta se kulki pitkäaikaiselle.
    
    Usein välitimme kirjeitä niin mutkallisia teitä, ettemme tietäneet
    lähettäjää emmekä vastaanottajaa. Olimme vain renkaina ketjussa.
    Jossakin pisti vanki jotenkin kirjeen kouraani antaen seuraavan
    "renkaan" osoitteen. Kaikki tällaiset palvelukset edellyttivät
    hyväntekiäisiä. Koko vankilan yli ulottui ristirastinen verkko. Ja me,
    joiden käsissä liikenne oli, otimme kapitalistisesta yhteiskunnasta
    saamamme opin mukaan raskaita veroja välityspalkkioksi. Me suoritimme
    palveluksia voitoksemme, vaikka väliin olimme tekevinämme niitä
    rakkaudestakin.
    
    Koko ajan pysyttelin hyvissä väleissä tulotoverini kanssa. Hän oli
    tehnyt minulle suuria palveluksia ja odotti minun ne korvaavan. Pois
    päästessämme oli meidän määrä liikuskella yhdessä ja katsella "hommia".
    Hän näet oli rikollinen -- ei mikään ensi luokan jalokivi kylläkään,
    vaan sellainen pikkuvoro, joka saattoi varastaa ja rosvota, tehdä
    murtovarkauksiakin ja hätätilassa päätyä vaikka murhaan. Monta
    hiljaista hetkeä me haastelimme. Hänellä oli joitakin "hommia"
    kiikarissa, ja minulla oli määrätty tehtäväni niissä, ja me
    suunnittelimme tarkoin yksityiskohdat. Olin ollut mukana jos
    jonkinlaisessa ja sattunut yhteen rikollistenkin kanssa, eikä toverini
    osannut uneksia, että vain petkutin häntä, antaen hänelle aikaa
    kolmekymmentä päivää. Hän luuli minun olevan oikeaa lajia, piti
    minusta, kun en ollut typerä, ja piti minusta luullakseni hieman
    itsenikin takia. Enpä tietenkään aikonut ryhtyä rosvoilemaan, mutta
    pöllö olisin ollut, jos olisin hylännyt ystävyyden edut. Joka on
    kuumalla helvetin laavalla, ei voi tarkoin valita tietään, ja niin oli
    laitani Erie Countyn vankilassa. Minun piti olla sakin mukana tai tehdä
    kovaa työtä pihalla veden ja leivän varassa, ja sakissaolo merkitsi
    välejä hänen kanssaan.
    
    Ei ollut elämämme yksitoikkoista. Joka päivä sattui jotakin, joku sai
    kaatuvatautikohtauksen, toinen tuli hulluksi, tappeli, tai joku
    hallimies oli humalassa. Tallukka-Jack, hallimies, oli tähti
    "lasinpuhaltajani" joukossa. Pillsburg-Joe, toinen hallimies, oli
    tavallisesti hänen seuralaisensa, ja puheenpartena oli, että Erie
    Countyn vankila oli ainoa paikka, missä voi olla "tuulessa" joutumatta
    putkaan. En tiedä, mutta niin kerrottiin, että varastosta jotenkuten
    saatu kaliumbromidi oli heillä humaltumisvälineenä. Mutta sen tiedän,
    että hyvän humalan he väliin ottivat.
    
    Hallimme oli kattila, jossa kuohui yhteiskunnan kuona ja pohjasakka --
    perinnöllisiä tylsämielisiä, rappeutuneita, harhaanjoutuneita älypäitä,
    kaatuvatautisia, hirviöitä, raukkoja, sanalla sanoen ihmiskunnan
    painajaisten kokoelma. Varsinkin oli kaatuvatauti edustettuna. Se
    näytti tarttuvan. Kun yksi alkoi, saivat toisetkin kouristuksia. Olen
    nähnyt seitsemän yht'aikaa sen kourissa. Heidän valituksiinsa sekaantui
    mielipuolten raivoaminen. Turhaa oli lähettää hakemaan lääketieteen
    ylioppilasta tai tohtoria. Mokomilla pikkujutuilla ei saanut heitä
    vaivata.
    
    Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika.
    Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen
    saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän
    haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä
    ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi
    toinen kauhusta.
    
    Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin
    poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän
    ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen,
    mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan
    maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja
    juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt
    sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi
    kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta
    kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään
    avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa.
    Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei
    mennyt ihan sekaisin.
    
    Minun ainoa aseeni oli luuta. Pistin sen ovihäkin lomitse pojan rintaa
    vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua
    edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää,
    milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin
    luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt
    maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten.
    Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen
    niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli
    sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan
    tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten
    laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä
    merkitsi yksi kouristuskohtaus!
    
    Viereisessä kopissa asui omituinen olento -- kuusikymmentä päivää, kun
    oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli
    hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli
    niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja
    nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää
    leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi
    oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.
    
    Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa.
    Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän
    paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä
    hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin
    oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän
    teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus
    lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.
    
    Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi.
    Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa
    jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan
    hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän
    hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia
    ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen
    omaisuuttaan vastaan.
    
    Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies
    kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti
    minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä,
    puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että
    saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun
    en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet
    yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi
    minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon.
    Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja
    heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.
    
    En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat
    hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin
    palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen
    lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät
    viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän
    syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti
    kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa
    tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi
    ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut,
    ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee
    niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.
    
    Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se
    lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut,
    odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä
    lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä
    määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne
    kolmen sentin oluttuoppeihin. -- Mutta koko ajan katselin tilaisuutta
    päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna
    lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa,
    edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän
    oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta
    ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin
    kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä
    linjalla.
    
    
    
    
    Öisiä kulkureita.
    
    
    Kulkuriaikanani kohtasin satoja pummeja, joille hihkaisin tervehdyksen
    ja jotka siihen vastasivat, joiden sakissa odottelin rautateiden
    vedenottopaikoilla, keitin "mojakkaa", vedin nenästä poliiseja ja otin
    vapaakyytejä junissa, ja jotka menivät koskaan tielleni sattumatta. Ja
    sitten oli pummeja, jotka yhdytin merkillisen usein, ja taas toisia,
    jotka haamuina minut sivuuttivat, läheltä mutta näkymättöminä, häipyen
    taas kuulumattomiin.
    
    Muuatta tällaista minä seurasin halki Kanadan neljättä tuhatta mailia
    rautatietä enkä koskaan häntä elävin silmin nähnyt. Hänen nimensä oli
    "Pilvipurje-Jack". Ensin näin hänen merkkinsä Montrealissa. Puukolla
    oli piirretty laivan ääriviivat ja nimi alla sekä L.K. 15-10-94. Se
    merkitsi, että hän lokak. 15 p. 1894 oli sivuuttanut Montrealin
    matkalla länttä kohti. Oli päivänmatkan minua edellä. "Seilari-Jack"
    olin minä siihen aikaan, ja nopsasti leikkasin merkkini hänen laivansa
    viereen sekä ilmaisin myös olevani länteen päin menossa.
    
    Seuraavan sadan mailin reitillä oli minulla harmillisia sattumia, ja
    vasta kahdeksan päivän päästä pääsin hänen jäljilleen uudelleen
    kolmannella mailisadalla Ottawasta länteen. Rautatien vesitorniin oli
    merkki piirretty, ja sen päivämäärästä päätin, että hänkin oli
    matkallaan kohdannut esteitä. Oli vain kaksi päivänmatkaa edellä. Minä
    olin "komeetta" ja "kuningasträmppi", niin myös Pilvipurje-Jack, ja
    maineeni vaati, että saavuttaisin hänet. Minä "rautateitsin" yötä
    päivää ja pääsinkin hänen ohitseen; mutta pian hän oli taas edelläni.
    Oli sitten väliin päivän edellä hän, toisinaan taas minä. Itää kohti
    kulkevia pummeja myöten sain häneltä väliin terveiset, kun sattui
    olemaan edelläpäin. Kuulinpa myös, että Seilari-Jack oli herättänyt
    hänen mielenkiintoansa ja että hän oli minua tiedustellut.
    
    Komea pari me olisimme olleetkin, siitä olen varma, jos olisimme yhteen
    sattuneet; mutta siinä emme onnistuneet. Minä pysyin hänen edellään yli
    Manitoban, mutta hän johti halki Albertan, ja aikaisin eräänä kylmänä,
    harmaana aamuna "Potkivan Hevosen Solan" itäpuolella sain kuulla,
    että hänet oli nähty tuon solan ja Rogersin solan välillä. Tuo tieto
    tuli jotenkin omituisella tavalla. Olin matkustanut kaiken yötä
    "sivuovi-pullmannissa" ja kiipesin siitä viluun kuolemaisillani ruokaa
    kerjäämään. Jäätävä sumu väikkyi ilmassa, ja minä puhuttelin muutamia
    lämmittäjiä tallissa. He luovuttivat minulle eväittensä jäännökset, ja
    lisäksi sain heiltä miltei litran taivaallista "jaavaa" (kahvia). Minä
    lämmitin sen, ja juuri kun asetuin aterioimaan, ajoi tavarajuna
    asemalle lännestä päin. Minä näin sivuoven avautuvan ja reisupojan
    kiipeävän ulos. Sumun läpi hän tuli luokseni. Hän oli jäykkänä
    kylmästä, ja hänen huulensa olivat siniset. Minä jaoin jaavani ja
    murkinani hänen kanssaan, sain kuulla Pilvipurje-Jackista, ja kertoipa
    hän itsestäänkin. Hän oli kotikaupungistani, Kalifornian Oaklandista,
    ja oli kuuluisan Boo-sakin jäsen, jonka kanssa aika-ajoin olin ollut
    asioissa. Me puhelimme paljon ja teimme lopun ruokatavaroista puolen
    tunnin kuluessa. Sitten lähti minun junani, ja minä lähdin länttä kohti
    Pilvipurje-Jackin jälkiä.
    
    Jouduin viipymään noiden solain välimailla, olin kaksi päivää ruoatta
    ja kuljin 11 mailia kolmantena päivänä, ennenkuin suupalan sain, ja
    sentään minun onnistui päästä Pilvipurje-Jackin edelle Fraser-joen
    varsilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajoin silloin "matkustajassa" ja
    tein aikaa; mutta kaipa hänkin oli ollut samanlaisessa junassa ja vielä
    taitavammin kuin minä, sillä hän pääsi Missioniin edelläni.
    
    Mission on yhdysasema 40 mailia Vancouverista itään, ja siitä pääsee
    Northern Pacificia pitkin etelään yli Washingtonin ja Oregonin.
    Ihmettelin, minne päin kaimani lähtisi, sillä luulin olevani edellä.
    Minä puolestani olin matkalla Vancouveriin. Astuin vesitornin luo
    jättääkseni siitä tiedon, kun näinkin siihen juuri piirrettynä
    Pilvipurje-Jackin puumerkin, jossa oli tämän päivän leima. Minä
    kiidätin Vancouveriin. Mutta hän oli jo mennyt. Oli heti ottanut laivan
    ja lennätti yhä länttä kohti maailmanympäriseikkailullaan. Totisesti
    olit sinä kuningasträmppi, sinä Pilvipurje-Jack, ja veljesi on "tuuli,
    joka maailmoja kiertää". Minä kohotan sinulle lakkiani. Sinä olit
    oikeata lajia. Viikkoa myöhemmin astuin laivaan minäkin ja "Umatilla"
    skanssissa -- pyrin etelään San Franciscoa kohti. Pilvipurje-Jack ja
    Seilari-Jack -- hei! -- Olisimmepa me toisemme tavanneet!
    
    Rautateiden vesitornit ovat trämppien osoitekalentereita. Eivät he
    joutavan turhamaisuuden takia niihin piirtele nimiään, päivämääriä ja
    matkojaan. Usein tapasin kulkureita, jotka vakavasti tiedustelivat,
    enkö ollut nähnyt sellaista ja sellaista "jäykkäniskaa" tai hänen
    puumerkkiään. Ja usein saatoinkin antaa tietoja tuoreista merkeistä ja
    niiden osoittamista matkaohjelmista. Ja kiireesti alkoi kyselevä pummi
    painaa toverinsa jälkeen. Olen kohdannut pummeja, jotka toveriaan
    etsien ovat kulkeneet yli mantereen ja lähteneet takaisin samalle
    taipaleelle viipymättä.
    
    "Monika" merkitsee niitä nimityksiä, joita pummit ovat antaneet
    toisilleen. Jänis-Jussi esim. oli arka ja sai senmukaisen nimen. Ei
    kukaan olisi itse ottanut nimekseen Höystö-Heikkiä. Varsin harvat
    kulkurit huolivat muistella menneitä raadantapäiviään, ja niin ovatkin
    ammatteja muistuttavat nimitykset hyvin harvinaisia. Muistan tavanneeni
    Valuri-Blackeyn, Maalari-Bobin, Chi-plummarin (putkimiehen),
    Pannusepän, Meripojan ja Latoja-Hessun. "Chi" (lausutaan "shai") on
    johdettu Chicago-nimestä.
    
    Kernaasti liittävät pummit nimeensä kotipaikkakunnan nimen kuten:
    New-Yorkin Tommi, Tyynenmeren Slimi, Buffalo-Smith, Kanton-Tim,
    Pittsburg-Jack, Troy-Mikko, olipa erään nimityksenä "Hoikka Poika
    Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta". "Shine" (kiilto) on neekerin
    nimitys, kai johtuen hänen paistavasta naamastaan. Texas-Shine
    merkitsee siis sekä rotua että kotipaikkaa.
    
    Niiden joukosta, joiden nimistä kävi kansallisuus selville, ovat
    muistiini jääneet Frisco-Sheeny (juutalainen), New-York-Irish
    (irlantilainen) ja Englannin Jack. Jotkut saavat nimityksen
    synnynnäisestä tai muuten hankkimastaan naamanväristä, kuten
    Valko-Chi, Jersey-Puna, Boston-Musta, Seattle-Rusko, Kelta-Dick --
    viimeksimainittu eräs mississippiläinen kreoli, joka arvatenkaan ei
    itse ollut antanut nimeä itselleen.
    
    Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat
    nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen
    niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten
    Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju,
    Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia
    kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja -- ja hän
    ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.
    
    San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava
    pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3.
    Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät
    hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.
    
    N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit
    eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii
    nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä
    matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä
    asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat
    toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä,
    oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille,
    vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.
    
    Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka
    kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan
    Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata.
    Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut
    maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?"
    oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko
    "jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti
    käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.
    
    Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna
    olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille
    katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen
    harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän
    oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa.
    Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme
    jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa
    iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan
    joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.
    
    Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä
    nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle,
    salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja
    yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten
    häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en
    uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan
    pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut
    heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli
    pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas
    sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin
    ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin
    odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse
    pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan
    ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä)
    tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle,
    sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta.
    Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin
    päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika
    vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen
    hahmo.
    
    Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli
    Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja
    päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä
    ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret
    hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva
    tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään
    vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat
    sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen.
    Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.
    
    Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna
    oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan
    raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen!
    Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja
    havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?"
    kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän,
    joka oli huolimaton."
    
    Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan
    havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten
    vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka
    olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin
    vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut
    mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli
    "kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.
    
    Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian
    kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen
    veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan
    jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli
    sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä
    käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö;
    "kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä
    koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se
    tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin
    käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja
    pyörien kolkkeeseen.
    
    Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli
    tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja
    hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut
    samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä
    juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan
    jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi
    todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi
    valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa.
    Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää
    junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi
    onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä
    siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla
    olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme
    odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme
    nukkua hyvin.
    
    Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä
    löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain
    kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut
    maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä
    pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti
    kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan
    krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla
    ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.
    
    Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä
    sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se
    mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli
    mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan
    näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että
    mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja
    kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme"
    todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan
    minulla lunnaat taskussa.
    
    "Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään
    laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja
    heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.
    
    Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä
    kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni,
    aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain
    nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin
    maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti
    kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit
    ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin
    katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia.
    Höh!"
    
    En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all
    right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta
    epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja
    olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen
    kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."
    
    "Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli
    pöydän.
    
    Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme
    niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein
    painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin
    rupinokat."
    
    Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa
    ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut
    lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein
    miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen
    syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.
    
    Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan
    löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä
    kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo
    ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille.
    Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla.
    Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.
    
    "Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle,
    kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.
    
    "Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".
    
    Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä
    lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan
    ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt
    sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat
    ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja
    örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta
    kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä,
    saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai
    jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi
    hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja
    näihin kärsimyksiin.
    
    "Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja
    pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään
    taas."
    
    Ja mikä kohtalon iva! -- Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli
    korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista
    "appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen
    Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme,
    kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me
    pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat
    galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme
    niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain
    päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman
    ylängön yli Mississipin laaksoon.
    
    Mutta täytyihän syödä, ja me päätimme seuraavalla vaihtoasemalla
    pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin.
    Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian
    aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus
    kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen,
    heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja
    juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet
    tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin,
    povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se
    oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman,
    oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten
    porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni
    jäälaatikkoon.
    
    Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla
    pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja
    sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös
    kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna
    sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.
    
    Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin
    ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin -- en tällä
    kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja
    niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut.
    Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei
    ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta
    "ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin
    sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi
    kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin
    mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.
    
    Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin
    yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa,
    mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia
    itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin
    matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille
    toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut
    poika.
    
    Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään
    kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä
    takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin
    lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa
    päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli
    kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden
    lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin
    välillä pistäytymään konekopissakin.
    
    "Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun
    nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."
    
    Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen
    lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti.
    Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä
    talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin
    veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi
    tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä
    tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin
    sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.
    
    Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin
    nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut
    sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa.
    Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin
    jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä
    pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin
    itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi
    minua kiikkiin.
    
    Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä,
    mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten.
    Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan
    sinut..."
    
    Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että
    siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe
    savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.
    
    Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin
    veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä
    kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja
    lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa
    ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla
    yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin
    ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön
    säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti
    minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon
    sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo
    siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.
    
    Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan.
    Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin
    kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä.
    Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät
    täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa.
    Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa
    ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi
    laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!
    
    Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.
    
    "Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.
    
    "On pirun kylmä yö", sanoin minä.
    
    "Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.
    
    Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin.
    Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja
    viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla.
    Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi
    välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.
    
    Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin
    taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli
    Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella
    pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten
    hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain
    joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi
    paleltunut.
    
    Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla -- en muista
    korkeuslukua -- tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo",
    sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"
    
    Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi
    sitä nähnytkään.
    
    "Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on
    olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."
    
    Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos
    hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan.
    Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun -- se oli iso
    jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten.
    Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen
    käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia
    ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää
    sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa
    yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat
    pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden
    ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani
    painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin
    astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi
    niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin
    tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun
    pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen
    vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas
    tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.
    
    Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani.
    Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä
    toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes
    minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin
    olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan
    sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä,
    ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona
    oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei
    ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi.
    Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko
    elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa
    oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista -- minä
    viidentenäyhdeksättä -- ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi,
    sillä vaihtoehtona oli puimakone.
    
    Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja
    vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua
    lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme
    myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla
    lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja
    vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me
    olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu
    puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.
    
    Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin
    viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia
    saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille
    olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä
    valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan.
    Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia
    meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.
    
    Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla
    heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima
    kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina
    kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli
    meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä
    tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin
    takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan
    odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria
    rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme"
    junan.
    
    Sinä iltana emme saaneet illallista -- ei saanut sakki, mutta minä
    kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä,
    kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan
    kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi
    pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi
    tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille
    ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä,
    kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja
    paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.
    
    Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.
    
    "Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.
    
    "Vaikka vain", sanoin minä.
    
    Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta
    Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä
    roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna
    ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen
    sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä
    tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me
    emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli
    Missouri-joen Council Bluffsiin.
    
    "Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä
    Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa
    jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli
    kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen,
    kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä
    ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa
    tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.
    
    Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa
    edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian
    osuimme krouvin kohdalle -- ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään
    sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan
    kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle
    krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan.
    Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme
    epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.
    
    Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua"
    kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä,
    nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74
    astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten
    surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä
    kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli
    tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa.
    Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua
    tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei
    ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä
    vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot
    tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja
    hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.
    
    Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes
    en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain
    tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei
    koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa,
    keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä
    unissaankin.
    
    Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja
    tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme
    rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi,
    ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut.
    Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin.
    Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä
    seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka
    kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme
    käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot
    olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.
    
    "Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.
    
    Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen
    kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan
    kulkuriksi."
    
    Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde
    kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä
    saa reumatismin."
    
    Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."
    
    "Hyvästi, Bo", sanoin minä.
    
    Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä
    on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait
    haluamasi työpaikan.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia
    
    Author: Jack London
    
    
            
    Release date: September 15, 2015 [eBook #49973]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49973
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #49973. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 49973
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-20
    Completeness
    Complete held text.