← catalogue

Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

by C. Georg Starbäck · Finnish · Gutenberg #49952 · 659,138 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

Author: C. Georg Starbäck

Translator: Lauri Soini


        
Release date: September 13, 2015 [eBook #49952]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49952

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA: KUSTAA ADOLFIN HISTORIAN TAPAUKSISTA ***

HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA

Kustaa Adolfin historian tapauksista


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

JUHO AHAVA



Otava, Helsinki, 1909.






SISÄLLYS:

 Johdanto. Henkisotilaasta sananen.
  1. Juhana herttuan airut.
  2. Ebba neiti.
  3. Kuninkaan kosintamatka.
  4. Riian ketjukuula.
  5. Viimeinen herttua.
  6. Voittoratsastus Preussin halki 1626.
  7. Kuninkaallinen lahja.
  8. Puolalainen ruhtinatar.
  9. Salaliitto Braunsbergissä.
 10. Jesuiitan miina.
 11. Tanskan prinssin nauharuusu.
 12. Neuenburgin kummitus.
 13. Wollinin leopardit.
 14. Quint von der Bruce.
 15. Morsiamen sormus.
 16. Kustaa Hornin hairahdus.
 Viiteselitykset.




JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.


Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin
puoleksi unhotettu linna, -- Akseli Oxenstjernan rakennuttama _Tidö_.
Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine
erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty
museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana --
Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut
alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi
kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan.
Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken
hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa
suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa
saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin
voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään
edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka
seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen
hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla -- joutui
tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita
suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä
siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot
hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes
ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa
linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen
koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun
pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän
äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä
oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut
katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" -- viheriällä sisustettu
huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin
tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin
syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli
näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä
hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen
rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan
täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan
kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt
kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden
uhrausten arvoinen... Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties
tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja
neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä
täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura
sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa
paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje
kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin
se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta
samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka
olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne
vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa.
Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat
hänen aikaansa, -- kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa
miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä,
jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, -- mutta siellä
nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin
edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin
kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi
ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin
täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä
ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä
suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja
tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa
vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on
tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien
eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat
äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon.
Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista
näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle
X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt;
onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan.
Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä
poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen
puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe -- Lützenissä kaatuneen
Niilo Brahen tytär -- täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta
sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja
niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka
tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen
oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli
naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä
oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa
merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, -- tarvitsee vain muistaa nämä
seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät
vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus
olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei
kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä
rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies
vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat
käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat
hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa
ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla
kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja
vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla
kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka
vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko
mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä,
kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät
korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli
hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä
aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä,
seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli
tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas
oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa,
ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka
oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin
hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen,
joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan,
joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui,
vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti -- mutta he eivät häntä
tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain
ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille
kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat
he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden
vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä
myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli
Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä;
kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä
ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat
katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan
välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin
häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana
huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen
nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja
Europan kohtaloita päissään, -- se oli kylliksi myös niille, joita
kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen
tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten
kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi
muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin
henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn
kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan
lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja
lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään
puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen,
mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden
luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut
arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat
Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja
heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta
hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää
eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten
puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni,
likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus,
joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin
ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine
pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen
Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan
kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana -- niin nimitti aina
henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja
hänestäkin olisi voinut sanoa niin -- ettei hän huomannut korkean
kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen
huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet
vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" -- sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti
professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän
riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään
puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista
tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi
pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel
Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof
Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig
Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja
kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja
sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa,
Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi
edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha
mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori
kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien,
valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa
matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta
myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja
nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä,
kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä
Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle
Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja
kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa
valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä
siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen
jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili
ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti
sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja
hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä
kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä
lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori
kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot
keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta.
Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt
eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa
asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten
meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen,
joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi
kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan
Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle
ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki
hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika
lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa,
nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli
Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa
koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun
lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena
Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706,
tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.




1.

Juhana herttuan airut.


Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan
kuninkaan palvelukseen -- olin silloin vain poikanen, tuskin
viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut
hänen suosionsa -- niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun
jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen
isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut
pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi
kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä
aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan
etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat
onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta
maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja
kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan
huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki
tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää
surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven
ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä,
että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja
minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös
käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi
minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis
kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha
leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei
häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät
saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta
tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt
puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä
vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt
leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti
salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi
nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi
leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti
näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin
neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta
hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja
toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet
nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala
siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani,
sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en
voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin,
häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä
kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin
iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys
ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja
jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi
ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä
sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin
autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti
tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei
paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat... niin, ne olivat
kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani,
valtiokansleria ja muutamia muita, -- ja keskellä tätä kurjuutta seisoi
kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän
isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari
hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin
typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia
Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla,
niin huonosti siellä oli laita, ja sitten... sitten piti vanhan
Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina
päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan
kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja
hyvä miekkansa turvanaan... yksin, sanoinko niin... ei, ruotsalainen
talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin
pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista
sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä
rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin
kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta
hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä
tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa
ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois,
tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja
oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan,
ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas
raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään
uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen
Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli
miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin
puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita
ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli
kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi
hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi
parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet... hänen
sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle
ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään.
Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä
lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä
kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta
kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä,
köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä,
muita kuin te..."

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa
vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle
mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä
Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut
häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen,
Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja
kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni
valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle
Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi
Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta,
luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin
hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää
mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän,
vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti
tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden
palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle... Ja tässä asiassa
pyydän teitä auttamaan, herttua... en voi kärsiä, että veljeni on
hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan
kuningasta ja isiensä maata..."

"Mitä sanot, Sven... vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi
Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa
odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän
saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt
alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin
kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että
terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven.
"Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa
olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä... hän on nuori, mutta hän
voi tapella kahden edestä... sanokaa, sanokaa, herttua... autattehan
minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle
sanoen:

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa,
voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on
sen tehnyt täällä... Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan
päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän
ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi
vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos
linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan
mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin
sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä.
Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli
käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli
uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani
pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin
kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä,
mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin
huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana,
ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti
tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli
leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua
mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria
Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut
laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen -- minun oli ratsain vietävä
autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin -- ja
varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna,
johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin
keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi
miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta
oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin
herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin
heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen
heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli
suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta
toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin
edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa
asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se
myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt
huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet,
ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut
hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä
olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen
askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen
käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, -- mutta se ei
auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja
minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot,
jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken
voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin
portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä
suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin
näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin
kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja
yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli
voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle
toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan
rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja
Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata
hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli
taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti
määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin
länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi
hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella
enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden
ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat
kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä,
ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan.
Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen
Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli
ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun
saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja
silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta
silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä
oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli
palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko
taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua
vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin
kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje
kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon
Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan.
Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada
ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi
tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat
saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan
hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun
kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli
poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi
Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen
osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden
kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä
talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja
tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt
Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan
rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa
syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi
katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun
ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin
heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan
mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua
voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen
huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä.
Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua,
joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin
linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta
ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan
pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin
kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman
saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri
kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden
kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan
jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli
mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten
käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan.
Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat
miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt
silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan
pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa
olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta
tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he
parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin.
Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi
vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään
rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä
laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen
ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä
Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna
purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia
laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin
kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui
aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta
unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen
hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä
sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan
käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin
linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu,
ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja
kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta
siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja
kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin
uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan
nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin
veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi
Sten, ja -- heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven
Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli
laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen
tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt
ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut,
jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa
nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja
epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion
kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan
hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin
päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen
lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään,
siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän
sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo
Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin,
näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä
viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me
ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi
totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä
tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt
suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa
synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä
omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset
saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa
lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta
tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet
kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. --
Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään.
Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas
mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja
valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään
joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle
hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa
ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan
toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle -- hänellä
ei ollut muuta keinoa -- ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut
lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja
poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin
sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta
hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan
joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli
jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi
Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin
hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja
lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla.
Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä
liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne
puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan
toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin
juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat
olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli
väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi,
oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän;
ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin
askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja
muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin
kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja
minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan
rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian
lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki
tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen
taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti
eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja
surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana
näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti
nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta
eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan,
niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja
hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä
vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus
oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni
pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa
ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja
kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin
laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni,
että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan
suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven
Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut
kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies... mutta minä tahdon lähettää
kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin.
Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän
kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun
jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja
kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen
tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen
ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita
Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!"
huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir
Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi:
"Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin
sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei
koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin
ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma
kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin
itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli
punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, -- lukuunottamatta vanhaa
kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja
kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli
sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua
jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin
kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja
minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän
antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän -- sillä sain
sittemmin tiedon sen sisällyksestä -- pyysi saada (vaikkakin hän
oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen
armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, --
uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin
kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli
Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa
kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa.
Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän
kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli
ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui
tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän
sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon,
ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet
nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun
koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja
hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin
kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen
ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin
kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta,
että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä,
jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.




2.

Ebba neiti.


Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden,
joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba
neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä
huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja
Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet
näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä
kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka
lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja
äitinä, -- hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi
timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun,
ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea
itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

    "Osaani tyydyn, minkä saan,
    ja kiitän Herraa armostaan" --

kirjotti hän,-- Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi
sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo
onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan
sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen
kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse
siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille.
Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli
lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut
lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras
ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli
Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen
kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen.
Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut
muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin
seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua
tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän
toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava
neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei
nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka
kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen
täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian
alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä
sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat... ja leskikuningattaren
hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.

Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun
lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja
mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko
maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He
ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta
versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin
tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta,
jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En
unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä,
jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja
kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski
häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti
olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin.
Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä
sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset
olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen
tietää, kuten myöhemmin tein.

Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen
tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana,
kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni
pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa
kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin
miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä
silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.

"Olet reipas poika... tarkotan, että voin luottaa sinuun!" -- Niin voi
hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle
päätään.

"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.

"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.

Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras
muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän
tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului
pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle
tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa
sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa
ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan.
Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana
herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen.
Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa --
sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa
poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, -- mutta saatoin
kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana,
että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.

Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule
hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn
kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna
kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä
oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan
kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan
mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi
hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:

"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden
kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa
leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi
minua terävästi ja tutkivasti silmiin.

"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?"
kysyi hän sitten.

"Kyllä, muistan hyvin."

"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden,
kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on
sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen
omiin käsiinsä!"

Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti
minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi
tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää
kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin
sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun
moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta
asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki
tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut,
että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut
epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.

Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa,
kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai
neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat
kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin,
eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin
valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden
saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja
kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että
kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja
täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin
kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta
vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin
kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen
vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en
mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan
kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä
rakkaus kuopatuksi maan multaan... voin kai sanoa, kun ajattelen,
millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin
niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.

Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän
kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta --
neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.

Kerran Narvassa -- kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt
antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli
Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la
Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, -- silloin kutsui hän
minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen
puhutellessaan minua Wernamossa.

"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi
ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"

Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen
kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut
onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja
yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä
leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle
kuninkaan kirje oli vietävä.

Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar
koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli
niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin
ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin
soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma
Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää
tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli
minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään
ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan
henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.

Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa,
kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja,
joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi
pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä
esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle,
joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa
eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja
täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin
mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka
se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä
sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti
saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei
häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet
mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta
valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja
miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.

Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan
tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut,
kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle
tielle.

Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen
järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan
kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse
suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä
rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän
puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja
ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut
monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida
rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa
Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan.
-- Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä!
Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta
en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa
hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa
tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina
ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.

Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba
neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo
kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua
hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia,
kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire
löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he
esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi
uhrinsa kimppuun.

"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni
oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän
se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee
ystäviä ja sukulaisiakin..."

"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin
tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän
ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään... älkää
panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se,
joka ei minua pitäisi kunniassa."

Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys
johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren
hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä.
Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden
ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle.
Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari
neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät
hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella
nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja
surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.

"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!... Ja hän on
niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt
sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut
häneen, katsonut silmänsä puhki... ja kuningas sitten..."

"Ja kuningas?"... kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä
kummastuksella.

"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin
kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista..."

"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"

"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on
päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt,
päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli
teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä
annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat
siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."

Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi
nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain
löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut
helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä
terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja
surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja
hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen
virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta
ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä
kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian
odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä
heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette
tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."

"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren
istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.

"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi,
pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen
sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."

"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja
poistui niskaansa keikauttaen.

Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän
kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin
valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta
asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa
nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi
itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen
pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus
ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut
sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.

Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan
leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin
tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä
saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus,
sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan
sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja
pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt
kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja
synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.

Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki
myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen
hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä
enemmän, vaikka suu hymyili.

"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba... se sopii
kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni
kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta... ja kuningattaren
ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä
neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää...
jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi
raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."

Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten
hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun,
jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna
kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten
saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, -- kenties hän näki tämän
ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.

Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi:
"Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin
yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin
varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan
kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän
tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä
hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.

Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin
silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi
voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen
lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat,
mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken
aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja
jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.

"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä
neiti... muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"

Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian
tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo,
jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.

Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen
sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan
nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille.
Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein
silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli
kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa
kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja
ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja
raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja
ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä -- sanoi hän
-- jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa
tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", --
mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille
niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin
ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.

Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas
kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan.
Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi
päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään
toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat
tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas
lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi
äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.

Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori
Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,
jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.
"Hovin", sanoo hän siinä,

    "sana on aikeeton, lupaus kestämätön,
    päivä on valoton sen, levoton uinaus yön,
    leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."

Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä
sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa
sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli
tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä
varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta
vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja
kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä
en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen
yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko
elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva
onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi
tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.

Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana
lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin
vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä.
Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin
oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja
mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin,
mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin,
ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari
kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba
neidille.

Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi
Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken
piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen
rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba
neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt.
Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja
muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen
luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen
minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään
kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta
kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei
koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin
neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut
sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen
huoneeseen.

Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin
kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi
jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet
synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!"
-- ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen
silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua
kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas
astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet
leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo
Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista
asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja
veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä,
jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta
kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba
neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä
vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas
hollantilainen herra Abraham Cabeljou.

Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan
neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli
sillä hetkellä kiinnitetty -- sanoi hän -- mutta herra Cabeljou pääsisi
pian hänen puheilleen -- ja sitten puuttuivat he keskusteluun
keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi
puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.

"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.

Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän
oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain
ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi... mitä kuninkaan
miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on
vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."

Kauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä.
Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas
Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän
kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa.
Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja
hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi,
täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen
kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista
lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba
neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.

Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.

Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli
itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä
voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin
surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin
selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat.
Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta
viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä
pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja
umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään...
hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla;
sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken
käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää,
oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan
huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen
sydämenasiassaan.

Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen,
kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen
lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä
metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin
mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili
kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen
kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle,
joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei
saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi
katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi
kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan,
kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut,
vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan
varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden
ääressä.

Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan
kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa
kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta
hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt
Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea -- ah, minä sen
parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän
lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja
Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua,
olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta,
hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan
mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin
ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:

    Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn,
    Mich lenger izt aufthalten,
    Und wilt mich thun die Zeit so schön,
    Vergeblich hier vorwallten,
    Ihn liebe um ein medlein hardt,
    Welche ebn mein Schmertz gefallen hat --
    Nein ich will lieber scheiden. --[1]

Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän
purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa
solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja
herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta
syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä
välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes
se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.

Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni
minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka
edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen
ylös ikkunoihin.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka
seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.

Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki
tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen:
"Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar
viettää..." -- "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut
uskoa korviani.

"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti -- "Ebba neidin ja sotaherra
Jaakko De la Gardien kihlajaiset... odotamme vain, milloin aselupaus
tapahtuu ja peitsi heitetään ulos... sinä näytät minusta vahvalta
mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen
hopeakangasta!"

Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan
ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja
suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni
sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä
ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen
taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta
Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo
urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."

Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin
nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista
paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä
taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui
minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle
takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut
sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa
sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.

Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi
niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta
morsian... sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen
hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi
kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la
Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra
lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties
olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin
tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin
morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin
näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se
kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän
viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti
pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja
senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä
vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja
tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin
väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko
De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi.
Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate,
nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B.
yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään
ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!

Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? -- kyselin yhä uudelleen itsekseni
poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan
se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?...
Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän
kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän
katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi
jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen
pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää,
ja sittemmin sain sille vahvistuksen.

Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä
saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun
nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli
tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen
vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan
mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen
uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä
Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren
puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja
huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä
kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin
kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha
leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa.
Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka
saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?

    "Kivenkin kaikkein kovimman
    saa rauta kulumahan,
    ja eessä veden vuolahan
    se joutuu liikuntahan..."

lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös
heille molemmille.

Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän
välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä
esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla
eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi.
Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle,
antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen
mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.

Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt
mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut
nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman
itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi
kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea,
josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan
saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti
määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli
hänen kotinsa, hänen morsiamensa, -- Ruotsin maa ja kansa ja se usko,
jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet,
-- kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä
lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa
morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut
kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin
arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.

Seuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la
Gardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka
sai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.

Mutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka
uskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän
kuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus
yksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi
heränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän
tunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä
muistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin
ovat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen
lujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään
hänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:

    "Sä toisin tahdot, toisin täytyykin,
    niin moiset seikat sattuu useimmin."

Nyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa
1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt,
hurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran
muistutuksen.

Näin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi
piirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten
vitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka
surumielinen hymy leikki hänen huulillaan.

Kuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta,
purjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen
sanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse
asiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.

Hän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä
eivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä
leskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä
ulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan
pari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut
Berliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän
tahtoi.

Kun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen,
silloin olin minä mukana.




3.

Kuninkaan kosintamatka.


Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo
Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham
Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun
olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun
parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui
kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä
odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta
seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni
paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi
vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea
muuta kuin hauskaa.

Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli
paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän
ajoissa hän saapui kartanoon.

Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka
tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli
oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata
venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja
alus lähti kohta vesille.

Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli
puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella
voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua
airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä
pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa
aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin
neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti
myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä
rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut
mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin
kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:

"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"

Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan
Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin
onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut.
Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut
kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani
voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin
hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja
huusi:

"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä
pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa... Tule juomaan
kipponen olutta kerallamme!"

Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea
aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.

Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja
me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella,
joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan
sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden
kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja
luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan
puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on
keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä
tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli
laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia
huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja
riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.

Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt
kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon
oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin
ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei
sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä
Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana,
ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin
Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.

Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa
määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis
Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon
kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa.
Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet
nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita.
Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea
ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen
ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan
enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän
seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään.
Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä
hän sen ansaitsikin.

Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen
tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen
neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien
kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä,
että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään
mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä
selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli
kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty
kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.

Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin
ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, -- hän epäilemättä
toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla
syytäkin, -- niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän
oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti,
niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa
pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.

Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin
kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä
sitten tapahtui ja mistä heti kerron.

Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin
herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi
käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja
heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan
olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka
posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:

"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa!
Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on
hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen
tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon
minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin
poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän
kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen... No niin,
kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon
miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän
kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt,
että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen... niin,
niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä
ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa
myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi
iloitsee sydämestään, lapseni... sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"

Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi
kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin
kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian
leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä
näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta.
Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja
kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.

"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo
vastata myöntävästi enkä kieltävästi..."

"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"

"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen,
samoin jos sanoisin jaa... tahdon saada ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa?" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui
esiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.

"Niin, isä Pietari!" sanoi hän. "Monicalle on annettava
ajatusaikaa!... Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa
ilman hänen vapaaehtoista suostumustaan... Sano siis, Monica, milloin
tahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!"

Se oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se
teki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas
ennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän
punastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa
ja kiinnitti sen Melcheriin.

"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!" sanoi
hän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä
sanon jaa!

Oikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja
Melcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki
muutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.

"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica", sanoi hän. "Kuninkaan
hääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän... sitä ennen et näe
minua!"

Näin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen
mukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut,
joissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin.
Siellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan
kuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me
jatkoimme äänettöminä taivallustamme.

Laskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja
kaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi
hän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:

"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!"

"Niin", vastasin minä, "kuningas on osottanut minulle luottamustaan!"

Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Aikooko kuningas naida?"

Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä
tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista
yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin
tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut
sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:

"Kuningas on nuori... ja hänellä on sydän hänelläkin!"

Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää
emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.

Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille
tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.

Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla
pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis
Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni
edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari
Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin
retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä.
Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä
kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin
että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin
vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat
mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän
viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken
katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja
kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin
laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä
pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin
aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin
tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.

Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.

En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin
pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.

"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat
ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja
työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle,
josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle
seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten
sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut
hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut
kuolemaa kuin tein silloin.

Jokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli
kumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään.
Aivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin
laskeutui.

Se oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni.
Katselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän,
jonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi
tavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja
palausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka
oli se onneton, joka makasi edessäni.

Vasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn,
näin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua
mihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari
Kauppasaksa.

Hänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina.
Luultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä
voinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut
hänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.

Niinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä
molempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan
kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Sattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää,
niin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä.
Kalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni
pisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen
kaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin
antaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt
viivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei
ottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin
täpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.

Kuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa.
Matkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti
pfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana
päivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli
valittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba
neidin häät vietettiin.

Kun pfalzkreivi meni kuninkaan luo -- olimme Sällendorpissa --
ottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen
silmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri
hänen suonissaan.

"Kuningas on kosintamatkalla!" sanoi hän.

Minä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni,
sillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:

"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?"

"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher", sanoin minä perin liikutettuna
ja lisäsin kiireesti: "Älä luota ihmisiin."

"Mitä tarkotat moisella puheella?" kysyi hän, ja hänen silmänsä
paloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme
ja ratsastimme kukin tahollemme.

Kuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme
Berliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta
sinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä
englantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista
vieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja
taputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut
laitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes
tahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän
omasta ja väkensä puolesta.

Siten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin
saavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä
pidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut
millään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri
samana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja
heidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan
sotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa
varjelemaan itseään kaikilta sotilailta.

Vihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa
salaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla
sovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi
linnaan.

Sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä
seurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja
kuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti
saarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni
eteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras
sotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa
yksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot,
ylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja
saatoin kuulla kuiskailtavan: "Kuka on vieras, kuka on tämä
salaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?"

Yhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi
kukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui
kuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä
näkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en
luonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa,
mutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja
Ruotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja
Maria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin
on hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli
Berliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan
ollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä
mieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.

Parin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä
alaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin
matkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä
kapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen
"Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme
Heidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen
vanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös
salaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään
niin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain
yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa,
seurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja
täällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän
sillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua
ja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut
sille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos
olisin ollut hänen asemassaan.

Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä
näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen... se oli
Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni
seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys
näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja
entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut
ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun
sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata
hänen ajatuksiaan toisaalle.

Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman
syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden
saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa
jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui
kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä
edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi
jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli
sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat
olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" -- Hän sai pian syytä katua tätä
ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!

Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että
muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin
kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies
oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka
olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja
kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui
kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi
kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan
läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän
tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja
pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla
kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle
katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:

"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"

"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni.
"Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat
kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin
riippuu vallanperijästä!"

"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas
aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."

Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan
suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton
edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun
saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen
kuninkaalle, -- minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri
laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt
minun irrottaa hänen levättinsä, -- että hän halusi saada tietää
ruotsalaisen kapteenin nimen.

"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä
tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen
maahan!"

"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni,
ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani
erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."

Sitten he menivät linnaan sisälle.

Myöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui
se, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.

Seisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä
iltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka
käveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin
taivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja
heidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös
kuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut
sinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä
olivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat
katseemme yksinäiseen pariin.

Toinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki -- Monica.

Melcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät
tahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.

"Elävän Jumalan nimessä... hän on Monica!" sanoi hän tahtoen syöstä
esiin.

Malttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että
tyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi
saavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa
kanslerin rinnalla, -- tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä
pidättää.

"Hän ei ole Monica!" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala
tietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin
Monican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen
mustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei
sentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka
nyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä
kerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi,
ja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja
kertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin
tällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät
riittäneet pidättämään häntä rinnallani.

"Ah, nyt ymmärrän", huudahti hän. "Olet oikeassa, ei pidä luottaa
ihmisiin."

Ja näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä
hyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He
pysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui
Monican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.

"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?...
Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"

Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja
ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle.
Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia
vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat
jutun lyhyeen.

He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja
heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta
lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa
lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.

Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en
tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen.
Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta,
oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin
oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen
rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella
vankia.

Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli
sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko
illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä
kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden
hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun,
alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle
korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että
kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.

Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut
kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä
mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen
asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa
suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä
hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen
jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta
minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi
kysyvästi minuun.

"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä.
"Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan
elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin
Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman,
mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän
taasen kädellään, että minun oli mentävä.

Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää,
että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista
rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa
taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi
peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä
kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.

Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan.
Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän
oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.

       *       *       *       *       *

Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen
komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan
aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa
leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui
mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi
Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:

    "Ja isäni maassa ollessain
    mä kultavaunuissa ajella sain",

sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella
kunnioituksella": --

    "Juuttien tapoja älä tuo meille.
    Hopeasatuloin, kultasuitsin
    ratsain kulkevat Ruotsin rouvat.
    Niin ollut on tapana vanhastaan,
    ja pysyä saakin se ennallaan." --

Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana,
nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme
hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän
hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi
luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen
kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja
kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle
Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs,
saattoivat kuningatarta hääsaatossa.

Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta.
Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään
hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana,
hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti
niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa.
Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen
nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli
jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, --
kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä.
Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin
taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää.
Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen
tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain
hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin
verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen
tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä
jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista.
Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran
oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.

Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen
miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun
päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on
ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville,
oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen
olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut
ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin
kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli
rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta
asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies
kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta
en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui
kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja
ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham
Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle
varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.

Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat
ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka
eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla
minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä
kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja
katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan
auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun
mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva
kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.

Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että
minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin.
Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien
kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha
ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa
ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet
hampaansa.

"Se on hän!" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa
vetääntyivät katkeraan hymyyn.

"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti.
"Kuka hän?"

Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta,
joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen
välttää katseitamme.

"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa
eteenpäin kadulla.

Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä
uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan
eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu.
Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein
ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään
harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat
myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin
nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin
tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja
herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan,
pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli
kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan
rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän.
Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa,
pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin
saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.

"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti
saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.

Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut
mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän
kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään
päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin
luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa
tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon
alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli
kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina
kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä
pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher
oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka
sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.

Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi
kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja
hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä
paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän
väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.

"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi
hän laskien kätensä kirstulle.

"Ja nyt menen hänen luoksensa... Älä kuitenkaan luule, että olen sinut
ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni... ei, tahtoisin
pyytää sinulta jotakin... Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle
Monica, lapsena... anna nyt se hänelle takaisin... olisin tehnyt sen
itse, jos olisin saanut häntä tavata... Sano hänelle myös, että eräänä
synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä
pitemmältä kuin miekkani pituus... sano hänelle myös, että annan
hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle
suonut!"

Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä
tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.

"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"

Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt
tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin
saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen
ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka
aioin jättää Melcherille.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti
hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.

"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi
mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle... Mutta koska hän nyt
elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut... sillä hän elää, ja
ennen vuoden loppua on hän morsian."

"Ja kuinka sen tiedät?"

"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta... ja hän sanoi
sen tietävänsä varmasti... Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en
Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä
täällä hänen isänsä talossa."

"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta
suustaan... en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."

"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin
uumavyöstään.

Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin
kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet
saamaan mitään aikaan.

Mutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa
muuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: -- se oli hänen nimensä. Ja
äänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin
hyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu
lumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki
sulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.

Samassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin.
Hän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina
kuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina,
hymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen
selälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka
hänen edessään seisoi.

Mutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

"Kuninkaan hääpäivä on tänään!" sanoi tyttö. "Ja minä odotan sinulta
lupauksesi täyttämistä, Melcher!"

"Kuninkaan hääpäivä!" änkytti Melcher. "Mitä tahdot, Monica?... Tämä on
isäsi hauta, mitä täältä etsit?"

"Etsin sinua, Melcher... sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se
on toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on
täällä läsnä, ikuisen lupaukseni!"

Nyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen
kyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.

Se oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli
Jumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä
maailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista
elämään.

"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti
olevan kihlattusi?" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt
asettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.

"Se olit sinä itse", sanoi Monica. "Kun sinä olit palannut ja kun
sinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa
muuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä... Ettet minua
tavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit
Benhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet
täyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin
kuninkaan hääpäivänä."

Ummelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät,
ja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin
kuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä,
jolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.




4.

Riian ketjukuula.


Venäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti
nyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla
syytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin
ei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.

Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin
oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja
armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken
ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään
oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi
alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta
kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda
viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi
kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni
kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.

Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon.
Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät
Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle.
Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu
taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä
samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan
veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen
opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä
huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän
kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa
tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako,
Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille
he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa.
Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt
laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan
mieltä.

Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan
jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja
erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui
heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle,
kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua
olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa
Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen.
Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut
Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan
käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden
vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä
saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien
kera maitse Pernosta.

Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden
oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun.
Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se
voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei
tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua,
kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin
koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta
hän juuri oli lähtenyt.

Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian
pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut
maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen
kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti
ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas
uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.

Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella
puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera
kaupungille avuksi. -- Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin
hyvälläkin, sen olen huomannut.

Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli
Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.

Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana
yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia
tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä,
jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen
kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin
tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa,
joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta.
Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät
yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana
päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön
ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.

Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin
minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään
Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli
mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin
mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat,
jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan
jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.

Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen
kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän
pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään
suojellakseen niitä polttavalta auringolta.

Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas
kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme.
Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan
pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita,
viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan
hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan
veressä.

Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat
hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin
eteenpäin...

Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin
vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun
kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas
peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti
ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen
rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.
Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä
ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä,
sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla... Se on
siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen...?"

"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta,
että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta... mitä meidän silloin on
tehtävä, veli Kaarle?"

Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti
pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri
silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin,
mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset
puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu
löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.

Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet
nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa
venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan
kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea
hänen kasvoistaan.

Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat,
melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin
hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa,
mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä
suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä
sydäntä.

Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski
minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut
oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli
kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas
istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan.
Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:

"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut
Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja
rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"

Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään.
Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:

"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"

Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän.
Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette
tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen.
Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä
ne haluatte!"

Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen
kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun
käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani,
iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta,
ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä
hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni
ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.

Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies,
ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella
kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus,
kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän
teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja
kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui
onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat
siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt
paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä,
jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan
muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa
välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian
halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.

Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli
pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia
myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat
pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen
yltyneellä vauhdilla.

Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille,
vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä
tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi
askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa,
aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon
kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin,
että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä
hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä
Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan
nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi
minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen
alla.

Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada
keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen
verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja
että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka
vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona,
Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin
suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin
olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun
uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti
päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä,
jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa
ihaillut.

"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" -- sanoin minä, ja ukon
vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme
alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo
heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen.
Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo
riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin
enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli
Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin
palvelukseen.

"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat
joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa.
Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi
neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei..."

"Hänet pelasti Pertti?" -- keskeytin minä.

"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" -- lisäsi hän --
"kohta sen jälkeen tuli _hän_ Henrik herran palvelukseen!"

Sana _hän_ lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa,
jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta
ennen Henrik herran häitä... asia peitettiin hiljaisuuteen; niin,
sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa
kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen
aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään.
Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan..." Mummon
pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla
ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.

"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden
jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen
muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän
esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki,
mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden
sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän
kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän
tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan,
sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."

"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"

"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja
sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle
Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että
Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä
maistuu... Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas
herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi
hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta _hän_ on hänen luonansa."

Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti
tuleen. Samassa aukeni ovi.

Sisään astuivat poika Pertti ja _hän_. Viimeksi mainittu oli kaunis
mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni
sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin
pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä
hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä,
kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan,
että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti
rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään
tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik
herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"

Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada
niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi
Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken
muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja
sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi
vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta
istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän
kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.

"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin
ukko. -- Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen
huuliltaan.

"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.

"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin
harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko
olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla
hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani
pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä
kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt
kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.

Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli
Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään,
seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa
pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen
suonissaan.

Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen
lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin
astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan
korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon
kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.

Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin
auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni
selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä
yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.

Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja
vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.

Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä,
seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä
ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon
välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi
ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko
matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden
kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä
kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman
hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä
tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.

Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä
kertaa Pertti puhui.

"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa
takaisin!"

Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen
Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.

"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen _hän_  oli!"

Hän lausui sanan _hän_ samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut
isänkin lausuvan.

Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti
kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti
häntä enää pysähdyttänyt.

"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.

Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan
keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka
voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. -- "Huonosti!" sanoi
hän pudistaen päätään.

"Onko _hän_ vielä Lehtisissä?"

"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä
tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti... kenties voin enemmän kuin
luuletkaan."

Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle,
mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan
hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden
ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin
sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon
ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön
oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari
kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa
tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.

"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.

"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka
Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan
vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.

Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen
enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli
Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että
kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies
palvelukseensa.

Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin
lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin
teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse
iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka
häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen
anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen
toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain
määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat
suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä
pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan
lapioon ja ottavan osaa työhön.

Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus
Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu
murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan
allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi,
saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku
kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa,
kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen
heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. -- Mutta vihdoin oli
kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan,
kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia
kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki
kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin
suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat
kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki
liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät
meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12
p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta.
Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet
riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä
oli tehtävä yleinen hyökkäys.

Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille
hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli
laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien
sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien
laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa.
Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni
kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen
mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.

Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien
ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin,
niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui
kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden
suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin
tänäänkin.

Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun
kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä
kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.

Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan
kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin
kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin
takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.

"Sen laukauksen ampui _hän_!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu
kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"

"Kuinka sen tiedät?" kysyin.

"_Hän_ on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo
hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen
ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin _hän_ ei ole
ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"

Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden
en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset
seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja
korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä
viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan.
Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja
raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui
kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja
tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki
tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli
jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja
muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.

Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään
paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä
johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä
hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan
kuolemaan.

Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin
voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat
vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet
Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he
muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan
Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän
turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla
uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.

"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan
ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin
vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia
vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen.
Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä.
Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän
kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea
osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten
miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen,
tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."

Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet
väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni,
kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat
tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada
lisäväkeä Puolasta.

"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat
he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän
majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen
kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne
sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista
saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto
sitä suurempi."

Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:

"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka
minulla on Jumalan avulla käsissäni."

Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan
kärsivällisyys.

"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset
mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan
koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen
perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden
koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut
käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se
viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa
hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee
katumuksenne liian myöhään!"

Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana
päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat
kaupungin avaimet.

Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli
kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.

Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja
kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja
herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän
ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus
näytti olleen aivan aiheeton.

Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja
herrojen istuessa pöydässä.

"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä,
ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.

Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla,
jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä
tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi
joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin
ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli
joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat,
sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän
sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen
kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin
hoidettu.

"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.

"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"

"Herra Johan Banér?... Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"

"Niin, heistä voi helposti erehtyä... Mutta tämä on Johan Banér, ja
hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn..."

"Niin, niin... nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät
puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon
heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän
luoksensa? Hän näyttää komealta."

Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan
kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella.
Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen
näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään
vastata tehtyyn kysymykseen.

"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti
oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety,
herra Henrik Fleming. Mutta kas... mitä se merkitsee, näyttää kuin hän
olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään
ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."

Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan
muu kuin _hän_, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat,
kammottavat silmät, -- niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa
sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.

Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät
vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka
hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät
sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi
hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen
valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen
pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus
poistui.

Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä
kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein
kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari
enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin
näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni,
ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut
liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin
vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin
kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita
oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun
huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.

Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun
muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki
kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen
huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen
käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka
oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies
oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt
tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs
kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.

Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä
enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt
noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut
niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen
siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja
hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.

"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli
vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi
kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet
taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran
viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta
pamaus tuntui hiljaiselta.

Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli
sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut
piirteet.

Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli
polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti
oli pukeutunut herransa pukuun.

Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin
vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan
saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka
herra suri murhattua palvelijaansa.

"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja
lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle
koskaan korvata!"

Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan
lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät
ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.

"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.

"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini
hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi
lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."

Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen
huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.

Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut
uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne... Mutta mitä
tämä merkitsee?"

Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin
hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän
kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen
muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä
elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua
pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.

"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen
juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani
kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä
ihmisten."

Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta
takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita
sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli
haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra
Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti
hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan,
ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin,
peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä
_hän_, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää,
että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä
oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos
Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet
palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun
aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin
herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten
kartanoon.

Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin
siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä
hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi
kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan
valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin
häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma,
että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.

"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain
tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei
kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään.
Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi
uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän
lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin
toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän
kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään.
Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan
varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen
jäädä palvelukseeni."

Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen
ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.

"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli
varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni,
mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan
uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen.
Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt
henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena
äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat
vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne,
herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja
joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."

Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä
herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä,
kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin
puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja
niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että
murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen
jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä
jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen
miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu,
joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan
iskun rintaansa.

"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä
huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin
viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän
tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan... niin, tahdon sen häpeäkseni
tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään.
Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin
Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui
laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen
sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."

Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja
kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.

Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen
kääntyi hän ja sanoi:

"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin
tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen
suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme
teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän
ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."




5.

Viimeinen herttua.


Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi,
koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa
hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan
elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat.
Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki
ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta.
Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.

Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin
taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse.
Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan
tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn
kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen
harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin
pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja
jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä
suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon
nimi oli Ingeby.

Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne
oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten
pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä,
Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin
urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui
sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana
Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan
kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja
kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja
veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan
matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi
Uplantiin.

Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen
keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven
luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja
ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.

Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei
ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään
tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia
lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan
huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät
sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan
ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.

"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden
kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja
sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin
olet kaatanut karhun, -- ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan
oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän
kyllä, mitä tarkotan..."

"Karhun... karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että
suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron
luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä
sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."

"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan
vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa,
meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että...
rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen
rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka
korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti
sutkaukselleen.

Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli
tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko
joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt
muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan
mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt
Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa
herra Anteron kanssa.

Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja
olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi
sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.

Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui
vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt
viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä
laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan,
ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä
tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan
tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää,
että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin
eteenpäin.

Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa
yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka
omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut
Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta,
sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan
kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse
julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved
oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin.
Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman
suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi
tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli
sisarensa luona Sundbyholmassa.

Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman
tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain
hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.

Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin
tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut
nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli
hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä
ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni.
Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli
tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti
ohjakset minulle sanoen:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen
matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano
kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat... Ymmärrätkö?"

Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin
tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut
siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi
herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin
ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä
nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka,
että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin
viemään sotajoukkoa Riikaan.

No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut
saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.

"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.

Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat
ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen
harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti
nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.

Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani
puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa
rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä
suututtanut.

"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.

Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa
matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.

"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen
hevosta talutat ohjaksista?"

"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä
retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"

Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada
lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja
kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen
kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei
hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään
minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.

Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi
sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan
hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli
keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.

Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun
mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin
ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina
tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin
vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.

Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain
kuulunut.

Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman
lähemmäksi maantietä.

"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului
silloin huudahdus takaani.

Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä
vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut.
Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli
levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin
yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan
nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa
kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei
kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan
ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä.
Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta
oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani,
valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja
hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka
lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin
kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli
omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan
sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti
molemmat veljekset.

"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle,
samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta
Sundbyholmaan... sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano,
että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan
Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille... ymmärrätkö?"

Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla
Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä
eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä
mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden,
josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman
itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja
todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin,
jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä.
Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli
unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston
liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen
ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta
ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja
Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä
silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin,
näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli
sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen
kaulallaan, -- kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.

Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi
sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle
kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn
välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä
Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut
kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin
vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen
kasvoilleen.

Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen
purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa
kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla  ja
lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle
lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin
ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan
määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.

Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli
houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään
onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean
purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen
tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen
kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion
jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli
kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat.
Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan
voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.

"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"

Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan
rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei
liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.

"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?"
puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin
oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan,
ja veljesi luona."

"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt
kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka
vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä
kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin
voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"

Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän
ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä
katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:

"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä
luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä
todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo..."

"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein
käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"

"Ei koskaan tapahtumaan? -- Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi
lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."

"Knut, onko totta mitä sanot?"

"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on
veljeni!"

Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten
maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut
viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen
sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan
tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja
tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta
ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.

Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön
maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa
tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä
kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin;
mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin
pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä
muusta miten parhaiten voi.

Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas
rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni
varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.

Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi
ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli
ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten
silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää,
kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että
nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi,
autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään
sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia
päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä
valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet
siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta
istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja
kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa
hieman kokemusta sodassa.

Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka
arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi
kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen
veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun
kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja
voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja
hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja
miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.

Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei
jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi
mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin,
sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen
aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien
kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai
lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa
edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja
käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas
tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän
nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi
sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän
kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon
hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että
tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He
nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi
Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa
palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi
herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa,
mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi
kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli
tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen
terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta
marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä
joukko pikku linnotuksia -- kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" --
joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa
mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin.
Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De
la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he
kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista
sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä
linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin
sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin,
että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista,
silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan
vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti
herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun
12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta
nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun
varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin
uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen
pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka
katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi
herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli
todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi
huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka
seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja
meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle
Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten
hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle
sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas
oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä
kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli
kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin
minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua
makasi.

Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku
kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi
niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota
hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut
tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua
tulemaan lähemmäksi.

"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan",
sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.

Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen
ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella
ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt
kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan
virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.

"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle
vielä muuan palvelus..."

Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa
yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää
kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi
minulle innokkaasti kädellään.

"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä
hänelle... Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja
minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta
silloin... silloin olisin minä mennyttä."

Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin
hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen
lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:

"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni... en luullut,
että minut niin pian kutsuttaisiin... jaa, jaa, näyttää kuin päiväni
olisivat lopussa... Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään,
muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa
sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." -- --

Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian
hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua
sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin
kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä
nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.

Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin
lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi
minulle, että sain poistua.

"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä
sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"

"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten,
että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.

Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa
nojaten ja sanoi suurella innolla:

"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän
viipyy täällä ja odottaa minua?"

"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit
nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä
lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä
tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"

"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän
kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein
kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi
tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa,
oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen
lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä
minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat
sinua kotiin Ruotsiin... Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet
tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."

Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin
asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka
jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.

Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.

Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen
maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi
onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan,
ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui
helmikuun 9 p:nä.

Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli
vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää
vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli
valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa,
kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten
välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi
monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta
kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna,
jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että
herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala
yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita
asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan
toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.

"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen
elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään,
kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin
hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin
hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä
surua.

Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka
tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä
sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo
kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa,
joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta
kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä
ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka
kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin
en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa
neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että
hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.

Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut
pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä
myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle.
Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti
tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen
sotaan.

Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään
kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä,
jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja
hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.

Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta
siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan
muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni.
Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että
herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta
tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä
käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja
kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta
herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan
mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi,
ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.

Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin
ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle,
jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut.
Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä
arvotuksen ratkaisun.

Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin
metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin
seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun
löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan
tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa
metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.

Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen
taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä
sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin,
ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä
voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin
sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka
oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana
kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos
puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt
Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.

"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa
kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului
katkeralta.

"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha
nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.

"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies,
"että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan!
Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun
tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin
totta kuin elän... leikki ei ole vielä lopussa!"

Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen
jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä
sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan
muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin
kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että
se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.

"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on
kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan
näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä
olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.

Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada
tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä
suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin
rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti
vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli
saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa
uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut,
että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin
puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan
lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.

"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä
kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu...
saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen
hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa
ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."

Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin
edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui
maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat
kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.

Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja
menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle
sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen
upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin
jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen
perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin
rouva.

Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä
hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat
ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.

Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä,
niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli
kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet
aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin
naimatarjouksen.

Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan,
mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa
kättänsä.

Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei
pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa
aiheutti.

"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin
voin sanoa se, että löydän teidät täältä..."

"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan",
keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään,
ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi
kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti v

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49952