← catalogue

Pikku naisia

by Louisa May Alcott · Finnish · Gutenberg #49889 · 521,143 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Pikku naisia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikku naisia

Author: Louisa May Alcott

Translator: Tyyni Tuulio


        
Release date: September 6, 2015 [eBook #49889]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49889

Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU NAISIA ***

PIKKU NAISIA

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

Englanninkielinen alkuteos LITTLE WOMEN.



WSOY, Porvoo, 1916.






SISÄLLYS:

  1. Vaellusleikki.
  2. Iloinen joulu.
  3. Laurencen poika.
  4. Taakkoja.
  5. Naapuruutta.
  6. Beth löytää ihanan linnan.
  7. Amyn nöyryyden laakso.
  8. Jo kohtaa Apyllyonin.
  9. Meg joutuu turhuuden markkinoille.
 10. P.K. ja P.T.
 11. Kokeiluja.
 12. Laurencen leiri.
 13. Pilvilinnoja.
 14. Salaisuuksia.
 15. Muuan sähkösanoma.
 16. Kirjeitä.
 17. Pikku uskollinen.
 18. Pimeitä päiviä.
 19. Amyn testamentti.
 20. Jon salaisuus.
 21. Laurie tekee kepposen ja Jo rakentaa rauhan.
 22. Vihreitä niittyjä.
 23. Marchien täti tekee ratkaisun.




1.

VAELLUSLEIKKI


-- Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, nurkui Jo, joka makasi
pitkällään matolla.

-- On hirveätä olla köyhä, huokasi Meg tutkistellen yllään olevaa
vanhaa pukua.

-- Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka
paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi
pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.

-- Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä
nurkastaan.

Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat
noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas,
kun Jo virkahti surullisena:

-- Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan
luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi
sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.

Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:

-- Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna
ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään
meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet
saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole
mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän
pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.

Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita
tavaroita, joita olisi tarvinnut.

-- Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään
apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon
hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja
teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen
toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.

-- Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä
ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.

-- Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella
tarvitsen, julisti Amy päättävästi.

-- Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän
varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan
vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa,
kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui
poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.

-- Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita
kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani
mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa
äänilajissa.

-- Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo
napisi. -- Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi
samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka
juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes
olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!

-- On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain
peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle
tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan
sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin
syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.

-- Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin
minä, huusi Amy. -- Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen
kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat
puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat
teitä, kun nenänne ei ole kaunis.

-- Jos tarkoitat _solvaamista_, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan
kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.

-- Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan
pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa
sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

-- Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä
olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä.
Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi
rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.

-- Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin
Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka
ovatkin rikkaita.

-- Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin,
sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä
hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.

-- Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää
olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä
taskuun ja alkoi viheltää.

-- Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.

-- Ja siksipä minä vihellänkin.

-- Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.

-- Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.

    -- Pikkulinnut pesässään
    sovinnossa elää,

lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että
molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä
kerralta.

-- Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison
sisaren opettavaiseen tapaan. -- Sinä olet jo niin iso, että sinun
pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei
ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo
melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä
sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.

-- Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän
kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi
pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa
valloilleen, -- On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti
March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen
asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat
ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten
ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin
välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua
kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!

Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja
kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.

-- Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun
täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi
Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka
pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen
olisi kyennyt kovettamaan.

-- Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso
ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä
varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä
käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla
liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon
katu kieli.

-- Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyi
Beth valmiina saamaan osansa saarnasta.

-- Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi,
eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen
lemmikki.

Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä
ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen
kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä
kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen
lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja
kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin
yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat
täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja
kaikki oli miellyttävän viihtyisää.

Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika
sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä,
ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman
ylpeilikin.

Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen.
Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt,
minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli
päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka
näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat
ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se
oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä.
Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu
ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan
kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.

Elizabeth -- Beth, kuten kaikki häntä nimittivät -- oli punaposkinen,
kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös,
ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään.
Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle
mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja
uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja
joita hän rakasti.

Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö -- ainakin omasta
mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset
kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen
olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.

Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata,
asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen
oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja
jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi.
Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois
nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita
lähempänä valkeaa.

-- Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.

-- Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.

-- Ei, minäpä! huusi Amy.

-- Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.

-- Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan
tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä
hänen poissaollessaan.

-- Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. -- Me annamme jokainen
hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.

-- Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo.
Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin
olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään:

-- Minä annan hänelle siistit käsineet.

-- Oikein hyvät tohvelit, ilmoitti Jo.

-- Muutamia nenäliinoja, kaikki paltettuina, sanoi Beth.

-- Minä annan pienen hajuvesipullon, hän pitää siitä eikä se maksa
paljon, niin että minulle jää vielä rahaa kyniinkin, Amy lisäsi.

-- Millä tavalla annetaan lahjat? kysyi Meg.

-- Pannaan ne pöydälle, tuodaan hänet juhlasaatossa sisään ja
katsotaan, kun hän avaa kääröt. Ettekö muista, kuinka teimme aina
ennen vanhaan, kun oli jonkun syntymäpäivä? sanoi Jo.

-- Minä olin aina hirmuisen hämilläni, kun minun vuoroni oli istua
tuossa isossa tuolissa ja nähdä kuinka te tulitte tuomaan lahjoja
ja suutelemaan minua. Pidin lahjoista ja suudelmista, mutta oli
kauheata, kun te istuitte kaikki ympärillä ja katselitte kuinka
avasin kääröjä, sanoi Beth, joka paahtoi sekä kasvojansa että
teeleipää tulen ääressä.

-- Annetaan äidin olla siinä uskossa, että ostamme jotain itsellemme,
ja yllätetään hänet. Meidän täytyy käydä ostoksilla huomenna
iltapäivällä, Meg, sillä jouluillan näytelmästä on vielä paljon
puuhaa, sanoi Jo kävellen edestakaisin lattialla kädet selän takana
ja nenä pystyssä.

-- Minä en aio näytellä enää tämän kerran jälkeen, olen jo liian
vanha sellaiseen, huomautti Meg, joka oli vielä yhtä lapsellisen
innostunut kuin konsanaan 'pukeutumisiin' ja muihin ilveilyihin.

-- Et sinä lakkaa niin kauan kuin suinkin voit laahustaa ympäri
valkoisessa puvussa, tukka hajallaan ja kultapaperi-jalokiviä ylläsi.
Sinä olet paras näyttelijämme, eikä mistään tule mitään jos sinä
hylkäät näyttämön, sanoi Jo. -- Meidän pitäisi harjoitella tänään.
Tulepas tänne, Amy, ja harjoittele pyörtymiskohtausta. Olet siinä
kankea kuin hiilihanko.

-- En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään
pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia
itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen
-- jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä
vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut
näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia,
sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois
näyttämöltä.

-- Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen
hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti
kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.

Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja
nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen
"Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista
kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti
vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan
uteliaana esitystä.

-- Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten
esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!

Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun
pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi
kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan
pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo
kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa,
haa!"

-- Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun
kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.

-- En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti,
Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti
uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.

-- En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. -- Minusta 'Noidan
kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta
olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada
lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin
kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän
mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt
erään kuuluisan näyttelijän tekevän.

-- Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin
tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi
naurunmetakkaan.

-- Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas
ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään
kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen
sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta
tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat
maailman ihaninta naista.

-- No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire,
kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin
päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi
laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan
minua, Amy.

Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät
vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin,
veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä
onnellisinta hetkeä.

Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan
edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita
sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja
kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana
edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet
ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.

Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March
kasvoillaan onnellinen ilme:

-- Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.

Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään
välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi
lautasliinansa ilmaan ja huusi:

-- Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!

-- Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee
selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun
herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille
tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi
ollut siellä aarre.

-- Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota
tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään
pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli
alaspäin.

Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja
nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.

-- Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun
hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi,
sanoi Meg lämpimästi.

-- Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai
vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja
auttaa häntä, intoili Jo.

-- On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia
pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.

-- Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi
hieman.

-- Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän
tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me
pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa
sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.

Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin,
Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo
kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos
kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin
hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia -- varsinkin
rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä
kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä;
se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia
leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa
kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.

"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että
ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla;
heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu
vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät,
mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä
työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he
muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa
tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan
ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani
voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan
ennen."

Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei
hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä
Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki
kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:

-- Minä _olen_ itsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla
paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.

-- Me koetamme kaikki, huudahti Meg. -- Minä ajattelen liian paljon
ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on
lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.

-- Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju.
Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle,
sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon
vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.

Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen
sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi
hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti
hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen
olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin
koittaa.

Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta,
sanomalla herttaisesti:

-- Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'?
Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan
selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te
saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka
oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte
koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.

-- Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistella
Apollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.

-- Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja
kierivät portaita alas, sanoi Meg.

-- Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet
kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina
auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska
hetki olisi tullut takaisin.

-- Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin
kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja
maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso
sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy,
joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut
kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.

-- Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on
leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme
ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen
ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten
läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte
alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka
pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

-- Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli
hyvin kirjaimellinen nuori neiti.

-- Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen
melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.

-- On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se
että pelkään ihmisiä.

Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta
kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.

-- Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. -- Se on vain toinen nimi
sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on
vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä
pane parastaan.

-- Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät
sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön
kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset?
kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen
velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.

-- Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan,
vastasi rouva March.

He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna
tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta,
ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin
tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut
Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille
annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla
työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta,
jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.

Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen
nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä
vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia
pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia
lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä
johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman
mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai
sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.

Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat
oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut
vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja.
Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan
laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen
ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan
tuota kotoista kehtolaulua.




2.

ILOINEN JOULU


Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainoatakaan
sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta
pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli
pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen
oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä
tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen
erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta
elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli
todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan.

Hän herätti Megin toivottamalla hauskaa joulua ja käski häntä
katsomaan tyynynsä alle. Esille tuli vihreäkantinen kirja,
kansilehdellä sama kuva kuin Jon kirjassa ja muutamia äidin
kirjoittamia sanoja, jotka tekivät lahjan kallisarvoiseksi ja
rakkaaksi. Vähitellen heräsivät myös Beth ja Amy ja kaivoivat hekin
esiin pienet kirjansa -- toinen helmenharmaan, toinen sinisen -- ja
kaikki katselivat niitä nousevan auringon punatessa idän taivasta.

Huolimatta pikku turhamaisuudestaan Margaret oli luonteeltaan
sydämellinen ja harras, ja vaistomaisesti hänen sisarensa pitivät
häntä esikuvanaan, etenkin Jo, joka rakasti Megiä hyvin hellästi ja
totteli hänen neuvojaan, koska ne annettiin aina herttaisesti.

-- Tytöt, sanoi Meg vakavasti, äiti tahtoo että luemme ja rakastamme
näitä kirjoja ja painamme mieleemme mitä niissä sanotaan. Meidän
täytyy aloittaa heti. Ennen luimmekin uskollisesti, mutta sen jälkeen
kun isä meni ja koko tuo onneton sota mullisti olomme, olemme lyöneet
laimin monta asiaa. Te voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta minä
aion pitää kirjani tässä pöydällä ja lukea vähäsen joka aamu heti
herättyäni, sillä tiedän että se tekee minulle hyvää ja auttaa minua
kaiken päivää.

Sitten hän avasi uuden kirjansa ja alkoi lukea. Jo kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja luki hänkin, poski Megin poskella,
levottomilla kasvoillaan harvinaisen tyyni ilme.

-- Amy, luetaan mekin. Minä autan sinua vaikeissa sanoissa, ja he
selittävät meille ne kohdat, joita emme ymmärrä, kuiskasi Beth, johon
kaunis kirja ja sisarten esimerkki oli tehnyt syvän vaikutuksen.

-- Olen iloinen että minun on sininen, sanoi Amy, ja sitten huoneessa
tuli hyvin hiljaista. Vain lehdet kääntyivät ja talviauringon säteet
hiipivät huoneeseen koskettaen vaaleita päitä ja vakavia kasvoja
joulutervehdyksen tavoin.

-- Missä äiti on? kysyi Meg, kun hän ja Jo puoli tuntia myöhemmin
juoksivat alas kiittämään äitiä lahjoistaan.

-- Jumala ties missä. Joku köyhä raukka tuli tänne kerjuulle, ja äiti
lähti suoraa päätä katsomaan, mikä on hätänä. En ole koskaan nähnyt
rouvaa, joka olisi niin innokas antamaan pois ruokaa ja juomaa,
vaatetta ja halkoja, vastasi Hanna, joka oli ollut perheessä Megin
syntymästä asti ja jota pidettiin enemmän ystävänä kuin palvelijana.

-- Hän tulee luultavasti heti takaisin, niin että paahda vain leipä
ja laita kaikki valmiiksi, Hanna, sanoi Meg katsellen lahjoja, jotka
olivat korissa pöydän alla odottamassa sopivaa hetkeä. -- No, missä
on Amyn hajuvesipullo? hän kysyi, kun ei saanut silmiinsä tuota
pientä esinettä.

-- Hän otti sen muutama minuutti sitten ja häipyi. Hän kai panee
siihen vielä nauhan tai jonkin sellaisen, vastasi Jo, joka tanssi
ympäri huonetta saadakseen jäykkyyden pois uusista tohveleista.

-- Eivätkös nämä nenäliinani näytä aika sieviltä? Hanna pesi ja
silitti ne, ja minä merkkasin ne kaikki itse, sanoi Beth katsellen
ylpeänä vähän epätasaisia kirjaimia, joiden takia hän oli nähnyt
paljon vaivaa.

-- Siunatkoon tuota lasta, hän on pannut niihin 'Äiti' M. Marchin
asemesta. Sehän on hassua! Jo otti yhden nenäliinan käteensä.

-- Eikö se ole oikein? Minusta oli parempi panna niin, koska Meginkin
alkukirjaimet ovat M.M., enkä tahdo kenenkään muun kuin äidin
käyttävän niitä, sanoi Beth hätääntyneen näköisenä.

-- Se on aivan oikein, tyttö kulta, ja mainio ajatus onkin -- nythän
ei kukaan voi erehtyä. Tiedän että äiti pitää siitä, sanoi Meg
katsoen nuhtelevasti Johon ja hymyillen Bethille.

-- Siinä äiti on. Äkkiä kori piiloon! huusi Jo, sillä eteisestä
kuului oven paukahdus ja askelia.

Amy ryntäsi sisään ja joutui hämilleen, kun huomasi sisarten
odottavan häntä.

-- Missä sinä olet ollut ja mitä piilotat selkäsi taa? kysyi Meg
ihmeissään, sillä päällysvaatteista näkyi, että mukavuutta rakastava
Amy oli ollut ulkona näin varhain.

-- Älä naura, Jo! Toivoin ettei kukaan saisi tietää siitä nyt vielä.
Tahdoin vain vaihtaa pienen pulloni suurempaan ja panin siihen kaikki
rahani, sillä en aio enää olla itsekäs.

Puhuessaan Amy näytti kaunista pulloa, johon hän oli vaihtanut
halvemman lahjansa, ja hän näytti niin vakavalta ja nöyrältä
kilvoitellessaan epäitsekkyyden tiellä, että Meg syleili häntä siinä
paikassa, Jo sanoi häntä kunnon kaveriksi ja Beth juoksi ikkunan luo
ja taittoi kauneimman ruusunsa koristamaan tuota komeata pulloa.

-- Katsokaas, minä häpesin omaa lahjaani, kun aamulla luimme ja
puhuimme hyväksi tulemisesta, ja heti noustuani juoksin vaihtamaan
sen, ja olen siitä oikein iloinen, sillä nyt on minun lahjani kaunein.

Ulko-oven uusi paukahdus lennätti korin sohvan alle, ja tytöt
juoksivat innokkaina aamiaispöydän luo.

-- Hauskaa joulua, äiti! Monta hauskaa joulua vielä! Kiitos
kirjoista. Olemme jo lukeneet vähän ja aiomme lukea joka päivä,
huusivat tytöt kuorossa.

-- Hauskaa joulua, tytöt. Olipa hauska että aloitte heti. Mutta
minun täytyy kertoa teille jotakin ennen kuin käydään pöytään.
Täällä lähellä makaa köyhä nainen sairaana vierellään vasta syntynyt
pienokainen. Kuusi lasta on sykertynyt yhteen vuoteeseen pysyäkseen
lämpiminä, kun puut ovat lopussa. Heillä ei ole mitään syötävää,
ja vanhin poika tuli kertomaan minulle, että he kärsivät nälkää ja
vilua. Tyttöseni, tahdotteko antaa aamiaisenne heille joululahjaksi?

Tytöt olivat kaikki tavallista nälkäisempiä odotettuaan lähes tunnin,
ja hetkeen ei kukaan virkkanut mitään. Mutta sitä kesti vain tuokion,
sitten Jo huudahti kiihkeästi:

-- Mainiota että tulit ennen kuin ehdimme alkaa!

-- Saanko tulla kantamaan ruokia noille pienille lapsiraukoille?
kysyi Beth innoissaan.

-- _Minä_ kannan kermat ja pullat. Amy luopui sankarillisesti siitä
mistä piti eniten.

Meg oli jo peittänyt puurovadin ja latonut leivät suurelle
tarjottimelle.

-- Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä
hymyillen. -- Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa,
ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.

He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli
varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan
näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.

He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet
ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti,
itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka
kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.

Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet
hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!

-- _Ach, mein Gott!_ Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi
vaimoparka itkien ilosta.

-- Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä,
virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.

Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget
olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean
ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla
huivillaan.

Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä
lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen
hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä
aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin
nälkäisiä lintuja -- nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän
hullunkurista murteellista englantiansa.

-- _Das ist gut! Die Engelkinder!_ huusivat lapsiressut syödessään ja
lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.

Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti
heitä suuresti -- varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä.
Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet
muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.

-- Nyt olemme osoittaneet oikeata lähimmäisenrakkautta, ja siitä minä
pidän, sanoi Meg kotona, kun he asettivat lahjansa pöydälle sillä
aikaa kun äiti oli yläkerrassa kokoilemassa vaatteita poloiselle
Hummelin perheelle.

Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätkettynä
noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat
ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen
koristeellisen näköiseksi.

-- Hän tulee! Anna kuulua, Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa
äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen
äidin kunniapaikalle.

Beth soitti iloisimman marssinsa, Amy lennätti oven auki ja Meg
suoritti tehtävänsä erittäin arvokkaasti. Rouva March oli sekä
hämmästynyt että liikuttunut ja hymyili vesissä silmin katsellessaan
lahjojaan ja lukiessaan omistuskirjoituksia. Tohvelit pääsivät heti
jalkaan, uusi nenäliina, johon oli pantu Amyn hajuvettä, pistettiin
taskuun, rintaan kiinnitettiin ruusu ja käsineet havaittiin
erinomaisen kauniiksi.

Sitten naurettiin ja syleiltiin ja juteltiin, ja huoneen täytti
tuo herttainen kotijuhlien tunnelma, jonka muistaa aina vuosia
jälkeenpäinkin.

Aamun juhlallisuudet ja hyväntekeväisyysretki olivat vieneet
niin paljon aikaa, että loppupäivä kului tarkkaan iltajuhlan
valmisteluihin.

Kun tytöt eivät voineet uhrata paljon rahaa näytelmiensä esitykseen,
he olivat tottuneet turvautumaan mielikuvitukseensa ja tekemään omin
käsin kaiken mitä tarvittiin.

Muutamat heidän keksinnöistään olivat oikein näppäriä: kitarat
liimattiin kokoon pahvista, antiikkilamput saatiin vanhoista
voikulhoista, jotka päällystettiin hopeapaperilla, upeat puvut olivat
vain vanhaa pumpulikangasta, mutta niissä kimalteli tinatölkeistä
leikattuja paljetteja. Komea haarniska oli ylt'yleensä päällystetty
viistoon leikatuilla tinasuikaleilla, jotka saatiin tölkkien
kyljistä, kun kannet oli poistettu. Iso huone oli vuosien kuluessa
ollut tuon tuostakin juhlanäyttämönä, ja sen tuolit ja pöydät olivat
tottuneet siihen, että niitä myllättiin milloin mitenkin päin.

Ainoallakaan mieshenkilöllä ei ollut pääsyä näyttämölle, ja siksi Jo
sai esittää miesosia sydämensä halusta. Hän oli rajattoman ihastunut
ruskeihin saapaskuluihin, jotka hän oli saanut eräältä ystävältä.
Nämä saappaat, vanha harjoitusmiekka ja rikkinäinen viitta, jota joku
taiteilija oli joskus pitänyt maalatessaan, olivat Jon kalleimmat
aarteet, ja niitä käytettiin kaikissa tilaisuuksissa.

Seurueen vähälukuisuus vaati, että kaksi päänäyttelijää esitti useita
osia, ja he ansaitsivat todellakin tunnustusta ahkeruudestaan, sillä
kolmen tai neljän osan ulkoa oppiminen, nopea pukujen vaihtaminen ja
näyttämön järjestäminen oli monta kertaa varsin työlästä.

Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä
sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli
olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja
kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy,
jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja
laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.

'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu
parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä
villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli
vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija,
jossa paloi valkea.

Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena.
Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan
vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi
oikeata höyryä.

Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti
tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo,
näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen
hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa.
Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi,
iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen
vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä
päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea
ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki
verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän
pysähtyi hengähtämään.

Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo
meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:

-- Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!

Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja
mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan.
Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran
rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat
kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka
toisi lemmenjuoman.

    Liidä halki ilmojen,
    lapsi hento ruusujen!
    Keiju kasteen illan tuoman
    voitko tehdä taikajuoman?
    Keiju kulta, kuule mua!
    Tänne, tänne kutsun sua.
    Lemmenjuoma tänne kanna,
    makeainen mulle anna!

Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni
valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka
ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:

    Halk' ilmojen
    tulen liidellen.
    Kuun hopeisen luota
    sain juomaa tuota.
    Se hyvin käytä
    ja loihtusi täytä.

Pudotettuaan pienen kultaisen pullon noidan jalkoihin henki katosi.
Uusi Hagarin laulama aaria kutsui esiin toisen näyn. Lavalle tuli
kolisten ruma, musta kummitus, joka murisi jonkinlaisen vastauksen,
viskasi Hugolle tumman pullon ja katosi pilkallisesti nauraen.
Kajautettuaan kiitoksensa ja pistettyään pullot saappaidensa varsiin
Hugo lähti pois ja Hagar ilmoitti yleisölle, että koska Hugo oli
entisinä aikoina tappanut muutamia hänen sukulaisiaan, hän oli
kironnut miehen ja aikoi nyt kostoksi ehkäistä tämän suunnitelmat.

Sitten esirippu laskeutui ja seurasi väliaika, jonka kuluessa yleisö
levähti, söi makeisia ja keskusteli näytelmän ansioista.

Kuului pitkällistä vasaroimista ennen kuin esirippu taas nousi,
mutta kun huomattiin millainen mestariteos näyttämöllä oli saatu
aikaan, ei kukaan moittinut odotusaikaa pitkäksi. Se oli todellakin
suurenmoinen! Korkea torni kohosi kattoon asti, sen puolivälissä oli
ikkuna, jossa paloi lamppu, ja valkean ikkunaverhon takana istui
Zara yllään viehättävä, sininen, hopealla kirjailtu puku odottamassa
Roderigoa.

Sankari tuli loisteliaassa asussa, kastanjanruskeat kutrit liehuen,
töyhtöhattu päässä, punainen viitta hartioilla, kitara kainalossa ja
jalassa tietenkin saappaat. Hän polvistui tornin juurelle ja lauloi
riutuvan serenadin. Zara vastasi ja suostui lyhyen kaksinlaulun
jälkeen pakenemaan.

Sitten seurasi näytelmän kohokohta. Roderigo toi nuoraportaat,
joissa oli viisi askelmaa, heitti toisen pään ylös ja käski Zaraa
laskeutumaan. Zara hiipi ujosti ulos ristikkoikkunastaan, laski
kätensä Roderigon olalle ja aikoi juuri sulavin liikkein laskeutua,
kun hänen laahuksensa takertui ikkunaan, torni horjui, kallistui ja
romahti maahan haudaten onnettomat rakastavaiset raunioihinsa!

Syntyi huutoa ja hälinää. Ruskeanahkaiset saappaat keikkuivat
vihaisesti ilmassa ja kultakutrinen pää pisti raunioista esiin
huutaen:

-- Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!

Mutta Don Pedro, kovasydäminen isä, syöksyi lavalle ihmeteltävän
kylmäverisenä, tempasi tyttärensä syrjään ja sanoi:

-- Älkää naurako! Jatkakaa kuin ei mitään olisi tapahtunut! Sitten
hän veti Roderigon ylös ja käski vihasta jylisevällä äänellä häntä
poistumaan kuningaskunnasta. Vaikka tornin raunioista esiin kömpinyt
Roderigo oli silminnähtävästi järkyttyneessä tilassa, hän uhmasi
kuitenkin vanhaa herraa ja kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Tämä
peloton esimerkki sytytti Zarankin mielen ja hänkin uhmasi herraansa,
ja silloin tämä tuomitsi molemmat linnan kolkoimpaan vankikomeroon.
Pieni tanakka vanginvartija astui esiin kahleet kädessään ja vei
hyvin pelästyneen näköisenä rakastavaiset pois selvästi unohtaen,
mitä hänellä oli sanottavana.

Kolmannessa näytöksessä esiintyi Hagar, joka oli tullut linnaan
vapauttamaan rakastavaisia ja surmaamaan Hugon. Piilopaikastaan hän
näkee Hugon kaatavan juomaa kahteen viinilasiin ja kuulee hänen
sanovan pienelle ujolle vanginvartijalle:

-- Vie nämä vangeille ja sano, että minä tulen kohta.

Vanginvartija vie Hugon syrjään ja kertoo hänelle jotakin, sillä
välin Hagar vaihtaa lasit kahteen muuhun, jotka sisältävät vaaratonta
juomaa. Ferdinando, pieni vartija, vie ne pois, ja Hagar panee samaan
paikkaan Roderigolle aiotun myrkyn. Hugo tulee janoiseksi laulettuaan
pitkän aarian, juo myrkyn, menettää tajuntansa ja pitkällisten
nytkähtelyjen ja kouristusten jälkeen kaatuu maahan ja kuolee Hagarin
kertoessa hänelle tekonsa erittäin vaikuttavassa aariassa.

Tämä oli hirveän järkyttävä kohtaus, vaikka jonkun mielestä kenties
pitkän irtotukan putoaminen olisi voinut pilata konnan kuoleman
tekemän vaikutuksen. Hugo huudettiin esille, ja hän tuli tottuneesti
taluttaen Hagaria, jonka laulua pidettiin parempana kuin koko muuta
esitystä yhteensä.

Neljännessä näytöksessä esiintyi Roderigo, joka epätoivoisena oli
lävistämäisillään sydämensä, koska hänelle oli kerrottu Zaran
hylänneen hänet. Juuri kun tikari oli tunkeutumassa hänen rintaansa,
hänen ikkunansa alta kuului vienoa laulua, jossa ilmoitettiin, että
Zara oli uskollinen mutta suuressa vaarassa ja että Roderigo saattoi
pelastaa hänet jos tahtoi. Ikkunasta heitettiin vankityrmän avain
ja hurjan riemun valtaamana hän tempoi irti kahleensa ja syöksyi
lemmittynsä turvaksi.

Viidennen näytöksen avasi Zaran ja Don Pedron välinen myrskyisä
kohtaus. Don Pedro vaati, että tytär menisi luostariin, mutta tämä
ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, ja laulettuaan liikuttavan
rukouksen Zara oli pyörtymäisillään. Silloin Roderigo syöksyi sisään
ja pyysi hänen kättään. Don Pedro kielsi, koska Roderigo ei ollut
rikas.

He huusivat ja huitoivat vimmatusti, mutta eivät päässeet
yksimielisyyteen, ja Roderigo oli jo kantaa uupuneen Zaran pois.
Mutta silloin ujo palveluspoika astui sisään tuoden kirjeen
Hagarilta, joka oli kadonnut salaperäisellä tavalla. Kirjeessä
ilmoitettiin, että Hagar jätti nuorelle parille perinnöksi
suunnattoman rikkauden.

Lipas avattiin, näyttämölle satoi tinarahoja, kunnes niitä kimmelsi
kaikkialla. Tämä lepytti täydellisesti kovasydämisen isän: hän antoi
empimättä suostumuksensa, kaikki yhtyivät riemulliseen kuoroon,
ja esirippu laskeutui jättäen rakastavaiset polvilleen viehkeästi
vastaanottamaan Don Pedron siunausta.

Seurasi meluisia kättentaputuksia, jotka odottamatta keskeytyivät,
sillä sänky, joka toimi permantona, lysähti äkkiä kasaan ja hautasi
innostuneen yleisön tyynyihin ja peittoihin. Roderigo ja Don Pedro
riensivät hätään, ja kaikki vedettiin vahingoittumattomina esille,
vaikka monet eivät kyenneet puhumaan naurultaan. Yleinen kiihtymys
oli tuskin ehtinyt asettua, kun Hanna ilmaantui ovelle tuoden rouva
Marchin terveiset ja pyytäen nuoria neitejä illalliselle.

Tämä oli yllätys, vieläpä näyttelijöillekin, ja pöydän nähdessään
he katselivat toisiinsa hämmästyneinä. Oli äidin tapaista hankkia
heille odottamaton kestitys, mutta näin hienoa ateriaa ei ollut nähty
menneiden rikkaiden päivien jälkeen. Siinä oli jäätelöä, kakkuja ja
hedelmiä ja ihania ranskalaisia suklaamakeisia sekä keskellä pöytää
neljä suurta kukkakimppua.

Näky salpasi tyttöjen hengen, ja he tuijottivat ensin pöytään ja
sitten äitiinsä, jota asia näytti sanomattomasti huvittavan.

-- Onko tämä satua? kysyi Amy.

-- Se on joulupukin työtä, tuumi Beth.

-- Äiti sen on tehnyt. Meg hymyili säteilevästi huolimatta isosta
harmaasta parrastaan ja mahtavista kulmakarvoistaan.

-- Marchin täti on saanut kaikkien aikojen päähänpiston ja lähettänyt
meille illallisen, huusi Jo ikään kuin koko juttu olisi äkkiä
selvinnyt.

-- Kaikki arvasivat väärin. Se on vanhalta herra Laurencelta, vastasi
rouva March.

-- Laurencen pojan isoisältäkö? Miten ihmeessä? Emmehän me edes tunne
häntä! hämmästeli Meg.

-- Hanna oli kertonut eräälle hänen palvelijalleen teidän
aamiaisseikkailustanne. Hän on omituinen vanha herra, mutta tuo
tapaus miellytti häntä. Hän tunsi isäni kauan sitten, ja tänään sain
häneltä kohteliaan kirjelipun, jossa hän pyysi, että sallisin hänen
lähettää tervehdykseksi lapsilleni vähän herkkuja päivän kunniaksi.
En voinut kieltää, ja siksi saatte nyt pienen kestityksen illalla
leipä- ja maitoaamiaisenne korvaukseksi.

-- Poika sen pani hänen päähänsä, se on varmaa! Hän on mukava poika,
ja olisi hauskaa tutustua häneen. Näyttää kuin hänkin haluaisi
tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta hän on ujo, ja Meg on
olevinaan niin hieno ettei anna minun puhua hänen kanssaan ohi
kulkiessamme, sanoi Jo, kun vadit tekivät kierroksiaan ja jäätelö
alkoi huomattavasti huveta.

-- Tarkoitatteko niitä ihmisiä, jotka asuvat isossa talossa aivan
vieressä? kysyi eräs tytöistä. -- Äitini tuntee vanhan herra
Laurencen, mutta hän on kuulemma hyvin ylpeä eikä tahdo olla missään
tekemisissä naapurien kanssa. Hänen pojanpoikansa elää enimmäkseen
suljettujen ovien takana, ani harvoin hän ratsastaa tai on kävelyllä
kotiopettajansa kanssa, ja hänen täytyy lukea hirveän ahkerasti.
Kutsuimme hänet meille tanssiaisiin, mutta hän ei tullut. Äiti sanoo,
että hän on hyvin kiltti poika vaikka ei koskaan puhukaan tyttöjen
kanssa.

-- Meidän kissa juoksi kerran karkuun, ja hän toi sen takaisin, ja me
juttelimme aidan yli ja tulimme mainiosti toimeen -- puhuimme koko
ajan kriketistä ja muusta sellaisesta -- mutta sitten tuli Meg ja hän
lähti pois. Mutta aion vielä tutustua häneen, sillä hän tarvitsee
jotakin hauskaa, se on varma, sanoi Jo päättäväisesti.

-- Minusta hän käyttäytyy hyvin, niin että minulla ei ole mitään
sitä vastaan, että tutustutte häneen. Hän toi itse kukat, ja olisin
pyytänyt hänet sisään, jos vain olisin tiennyt mitä yläkerrassa
oikein oli tekeillä. Minusta hän näytti alakuloiselta mennessään
pois. Omassa kodissaan hän ei varmaan kuule koskaan niin iloista
hälinää.

-- Olipa onni, ettet pyytänyt häntä mukaan, äiti! Jo nauroi katsellen
saappaitaan. -- Mutta esitetään joskus toinen kappale, jonka hän saa
nähdä. Ehkä hänkin tulee näyttelemään -- eikö se olisi metkaa?

-- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana!
Meg katseli ihastuneena kimppuaan.

-- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi
rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.

Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:

-- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti
ole yhtä hauska kuin meidän.




3.

LAURENCEN POIKA


-- Jo! Jo! Missä sinä olet? huusi Meg ullakon portaiden alapäästä.

-- Täällä, vastasi käheä ääni ylhäältä, ja juostuaan portaat ylös
Meg näki sisarensa, joka istui vanhalla kolmijalkaisella sohvalla
päivänpaisteisen ikkunan edessä kääriytyneenä suureen huiviin ja luki
'Redcliffen perillistä' mutustaen omenoita ja vuodattaen runsaita
kyyneliä.

Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja
hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan
kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei
vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti
mitä tuleman piti.

-- Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg
heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan
sitä suureen ääneen.

-- Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine
voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona!
Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?

-- Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta
kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. -- Eihän meillä ole
muuta.

-- Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. -- Äiti sanoo
että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta
on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.

-- Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat
meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä
poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta
näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.

-- Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei
kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden
nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa,
ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät,
vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.

-- Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää
mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.

-- Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoi
Meg päättävästi. -- Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.

-- Sitten minun täytyy jäädä kotiin.

-- Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet
kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg
huolissaan.

-- Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe
kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän --
pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa
likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?

-- Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti
kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.

-- Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti
kirjan käteensä.

-- No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt
hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä
sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?

-- Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt
vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.

Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja
tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon
hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa,
söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.

Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt
toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat
syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa
varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi
muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.

-- Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla
istuen.

-- Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.

-- Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy
ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.

-- Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven
pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.

Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut
näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut
kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa
eteen.

-- Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä
minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen
epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.

-- Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua,
minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset
olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo
katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.

-- Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät
ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.

-- Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin
jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.

-- Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian
taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä
lammasta.

Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja
sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.

Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin
puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty
pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli
kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus
ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen
käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä
toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen.
Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja
vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja
Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään
-- mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!

-- Pitäkää hauskaa, kultaseni, sanoi rouva March, kun sisarukset
valmistautuivat lähtöön. -- Älkää syökö kovin paljon illallista ja
tulkaa kotiin yhdeltätoista, heti kun lähetän Hannan hakemaan.

Kun portti paukahti kiinni, kuului eräästä ikkunasta huuto:

-- Tytöt, tytöt, onko teillä molemmilla puhdas nenäliina?

-- On, on, ihkasen puhdas, ja Meg on pannut hajuvettä omaansa, huusi
Jo ja lisäsi nauraen: -- Äiti ei varmasti unohtaisi tuota kysymystä,
vaikka juoksisimme maanjäristystä pakoon.

-- Se on aivan paikallaan, sillä hieno nainen tunnetaan aina
kengistään, käsineistään ja nenäliinastaan, vastasi Meg tietävästi.

-- Muista nyt vain pitää palanut kohta piilossa, Jo. Onko vyöni
hyvin? Näyttääkö tukkani kovin kauhealta? tuskitteli Meg kääntyessään
peilin luota rouva Gardinerin eteisessä, jossa hän oli viimeistellyt
itseään huolellisesti ja kauan.

-- Tiedän kyllä että unohdan. Jos näet minun tekevän jotakin hullua,
niin viittaa kädelläsi. Lupaatko sen? Jo sysäsi kauluksensa suoraan
ja sipaisi tukkaansa harjalla.

-- En, viittaaminen ei sovi hienoille neideille. Mutta minä kohotan
kulmakarvojani jos jokin on hullusti ja nyökäytän päätäni jos
käyttäydyt hyvin. Pidä nyt selkäsi suorana ja ota lyhyitä askelia.

-- Kuinka voit oppia kaikki oikeat tavat. Minä en ikinä oppisi.
Kuule, eikö tuo soitto ole hauskaa?

Tytöt menivät sisään, mutta tunsivat itsensä hieman ujoiksi, sillä
he kävivät harvoin tanssiaisissa, ja nämäkin pienet kodikkaat kutsut
olivat suuri tapaus heidän elämässään.

Rouva Gardiner, lihava vanhanpuoleinen nainen, otti heidät
ystävällisesti vastaan ja uskoi heidät vanhimman tyttärensä haltuun
Meg tunsi Sallien ja oli pian kuin kotonaan, mutta Jo, joka ei juuri
välittänyt tyttöjen jutuista, seisoi jäykkänä seinää vasten kätkien
huolellisesti selkänsä ja tunsi olevansa täällä yhtä vähän kotonaan
kuin varsa kukkamaassa.

Puoli tusinaa hauskoja poikia seisoskeli toisessa päässä huonetta
ja puheli luistelemisesta, ja Jo ikävöi heidän luoksensa, sillä
luisteleminen oli hänen elämänsä suuria iloja. Hän sähkötti ikävänsä
Megille, mutta kulmakarvat lensivät pystyyn niin kiivaasti, että
Jo ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Kukaan ei tullut puhelemaan
hänen kanssaan, ja tyttöparvi hänen lähellään harveni harvenemistaan,
kunnes hän jäi yksin. Hän ei voinut lähteä kuljeskelemaankaan, koska
palanut kohta puvussa olisi silloin tullut näkyviin, ja niinpä
hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa aloillaan ja tuijottaa
avuttomasti ihmisiin, kunnes tanssi alkoi. Meg pyydettiin heti
tanssiin, ja nuo ahtaat kengät sipsuttelivat lattialla niin kepeästi,
ettei kukaan voinut aavistaa mitä tuskia tyttö kärsi.

Jo näki pitkän punatukkaisen nuorukaisen lähestyvän hänen nurkkaansa,
ja peläten tulevansa pyydetyksi tanssiin hän pujahti ikkunaverhon
taa, josta saattoi rauhassa katsella salin hyörinää.

Pahaksi onneksi oli eräs toinen ujo henkilö jo keksinyt saman
turvapaikan, sillä kun verho sulkeutui Jon jälkeen, hän huomasi
katsovansa 'Laurencen poikaa' kasvoista kasvoihin.

-- Varjelkoon, en tiennyt että täällä on ketään, sopersi Jo ja aikoi
häipyä yhtä vikkelään kuin oli tullutkin.

Mutta poika nauroi ja sanoi hilpeästi, vaikka näyttikin vähän
hämmentyneeltä:

-- Älkää välittäkö minusta, jääkää vain jos tahdotte.

-- Enkö häiritse teitä?

-- Ette hitustakaan. Tulin vain tänne, kun melkein kaikki ovat
minulle outoja ja tunsin itseni hieman orvoksi.

-- Niin minäkin. Älkää menkö pois, toivon että ette menisi. Poika
istahti uudestaan ikkunasyvennykseen ja katseli kenkiään, kunnes Jo
sanoi koettaen olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva:

-- Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä
meitä?

-- Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon
sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka
he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan
tuodessa kissaa kotiin.

Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:

-- Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.

-- Isoisä lähetti sen.

-- Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?

-- Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää
vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.

-- Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence -- mutta minä en
ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.

-- Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.

-- Laurie Laurence -- miten lystikäs nimi!

-- Minun nimeni on oikeastaan Theodore, mutta en pidä siitä, sillä
pojat sanovat minua Doraksi, ja sen tähden muutin nimeni Laurieksi.

-- Minäkin vihaan nimeäni Josephine! Se on liian -- se on
siirappimainen! Tahtoisin että kaikki sanoisivat Jo eikä Josephine.
Kuinka sait pojat lakkaamaan sanomasta sinua Doraksi?

-- Annoin heille selkään.

-- Minä en voi antaa selkään Marchin tädille, niin että ei auta muu
kuin alistua. Jo huokasi.

-- Pidättekö tanssiaisista? tyttö kysyi hetken kuluttua.

-- Väliin kyllä, mutta olen ollut niin monta vuotta ulkomailla, etten
vielä oikein osaa käyttäytyä täällä.

-- Ulkomailla! huusi Jo. -- Oi, kerro jotakin! Minusta on hurjan
hauskaa kuulla ihmisten kertovan matkoistaan.

Laurie ei näyttänyt tietävän mistä alkaa, mutta Jon innokkaat
kysymykset saivat hänet pian vauhtiin, ja hän kertoi kuinka hän oli
käynyt koulua Veveyssä, missä pojat olivat aina ilman hattua ja
uittivat laivoja järvellä ja tekivät lupapäivinä opettajiensa kanssa
pitkiä retkiä Sveitsin vuoristoihin.

-- Voi taivas, kunpa joskus pääsisi, innostui Jo. -- Oletko käynyt
Pariisissa?

-- Vietimme viime talven siellä.

-- Osaatko ranskaa?

-- Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.

-- Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.

-- _Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis?_
sanoi Laurie muitta mutkitta.

-- Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan -- sinä sanoit: "Kuka on
tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?

-- _Oui, mademoiselle_.

-- Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta
sievä?

-- On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää
raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.

Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja
painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.

He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes
olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä
Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen
itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle
kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan
ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille
tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja
poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.

-- Kihara musta tukka, ruskea iho, suuret mustat silmät, hieno nenä,
kauniit hampaat, pienet kädet ja jalat, pitempi kuin minä, hyvin
kohtelias ollakseen poika, ja iloinen ja hauska. Kuinkahan vanha hän
mahtaa olla?

Kysymys pyöri jo Jon kielellä, mutta hän malttoi mielensä ajoissa ja
tavattoman tahdikkuuden puuskassa etsi kiertotien.

-- Alat kai pian käydä lukiota? Näen sinut aina nenä kirjassa --
ei, tarkoitan lukemassa ahkerasti, ja Jo kauhistui sanoja 'nenä
kirjassa', jotka olivat pujahtaneet hänen huuliltaan.

Laurie hymyili, mutta ei näyttänyt yhtään pahastuneen, ja vastasi
olkapäitään kohauttaen:

-- En vielä vuoteen tai pariin, en missään tapauksessa ennen kuin
seitsentoistavuotiaana.

-- Oletko vasta viidentoista? kysyi Jo, joka oli luullut poikaa jo
seitsentoistavuotiaaksi.

-- Täytän ensi kuussa kuusitoista.

-- Voi kuinka minusta olisi hauskaa päästä lukioon! Mutta sinä et
juuri tunnu pitävän siitä.

-- Minä vihaan sitä. Siellä on vain lukutoukkia tai sitten
tappelupukareita. En pidä tämän maan poikien tavoista.

-- Mistä sinä sitten pidät?

-- Tahtoisin asua Italiassa ja elellä omalla tavallani.

Jon teki kovasti mieli kysyä, mikä tämä 'oma tapa' oli, mutta nuo
mustat kulmakarvat näyttivät rypistyessään melkein uhkaavilta, ja Jo
muutti puheenaihetta ja sanoi lyöden tahtia jalallaan:

-- Tuolla viereisessä huoneessa on hyvä piano. Miksi et mene
tanssimaan?

-- Menen kyllä, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika ja teki hienon
kumarruksen.

-- En voi tulla, lupasin Megille etten tanssi, koska --

Jo pysähtyi ja näytti epäröivän, kertoisiko vai purskahtaisiko
nauruun.

-- Koska mitä? kysyi Laurie uteliaasti.

-- Etkö sano kenellekään?

-- En kenellekään.

-- No niin, minulla on paha tapa seisoa uunin edessä ja poltan usein
hameeni, ja niin kävi tämänkin. Se on kyllä kauniisti korjattu, mutta
parsimus näkyy sittenkin, ja Meg käski minun istua aloillani, niin
ettei kukaan näkisi. Naura vain, jos sinua haluttaa. Tiedän kyllä,
että se on hassua.

Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja
hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:

-- Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.

Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa
hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että
hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.

Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan
Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki
merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen
sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni
jalastaan ja oli hyvin kalpea.

-- Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan
edestakaisin. -- Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski
hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä
kuinka pääsen kotiin.

-- Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan.
Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten
jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa
varovaisesti.

-- Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme
sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole
ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.

-- Minä menen.

-- Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin
pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia
tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee,
sitten katson mitä on paras tehdä.

-- Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen
huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.

-- Varjelkoon, sitä et tee! Et saa pyytää ketään etkä kertoa
kenellekään. Tuo päällyskenkäni tänne ja pane tanssikengät
vaatteittemme joukkoon. Heti kun illallinen on ohi, saat ruveta
odottamaan Hannaa. Tule heti sanomaan minulle, kun hän on täällä.

-- Nyt juuri mennään illalliselle. Minä jään sinun luoksesi.

-- Ei, hyvä tyttö, mene ruokasaliin ja tuo minulle kahvia. Olen niin
väsynyt etten voi liikahtaa paikaltani.

Ja Meg nojasi taaksepäin kätkien huolellisesti päällyskenkänsä, ja
Jo lähti retkeilemään ruokasalia kohti. Hän löysi sen eksyttyään
ensin varastokomeroon ja avattuaan oven huoneeseen, jossa vanha herra
Gardiner nautti pientä yksityiskestitystä. Hän teki hyökkäyksen
pöytään ja varasi itselleen kupin kahvia, jonka hän suoraa päätä
kaatoi päälleen saaden pukunsa etuosan yhtä surkeaan kuntoon kuin
takaosa oli.

-- Voi kauhistusta, minkälainen hutilus olen, huudahti Jo ja turmeli
Megin hienon hansikkaan pyyhkimällä pukuansa siihen.

-- Voinko auttaa sinua? kysyi ystävällinen ääni, ja siinä seisoi
Laurie toisessa kädessään täysi kahvikuppi, toisessa lautasellinen
jäätelöä.

-- Koetin viedä jotakin Megille, joka on hyvin väsynyt, ja joku
tyrkkäsi minua, ja tässä nyt seison vallan taivaallisessa tilassa,
vastasi Jo katsellen epätoivoissaan pilaantunutta pukuaan ja Megin
kahvinväristä käsinettä.

-- Sepä harmillista! Katsoin juuri, voisinko tarjota näitä jollekin.
Saanko viedä ne sisarellesi?

-- Oi, paljon kiitoksia! Minä näytän missä hän on. En tarjoudukaan
viemään niitä itse, tekisin vain uusia tyhmyyksiä.

Jo näytti tietä, ja Laurie toi pienen tarjoilupöydän, meni hakemaan
uuden annoksen kahvia ja jäätelöä ja käyttäytyi niin luontevasti ja
huomaavaisesti, että itse vaativa Megkin antoi hänestä lausunnon:
"Hieno poika". Suklaamakeiset, joiden ympärille oli kääritty
runonpätkiä, tuottivat heille paljon hauskuutta, muutamia muita
nuoria osui joukkoon, ja he leikkivät juuri innoissaan 'huhu
kiertää'-leikkiä, kun Hanna ilmestyi ovelle. Meg unohti jalkansa ja
nousi niin äkkiä että hänen täytyi tuskasta parahtaen nojata Johon.

-- Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: -- Ei
se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän
nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.

Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän
päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.

Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta
palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain
tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua
ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli
kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään
tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.

-- On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka
tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.

-- Menen aina aikaisin kotiin -- ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.
Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.

Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta
ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi
yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten
hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa
umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta.
Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa
ylhäällä.

-- Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen
tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.

-- Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat
pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie
aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi
vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg,
jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.

-- Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin
pakoon. Oliko hän hauska?

-- Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä
punainen, ja hän on hyvin kohtelias.

-- Hän hyppi tanssiessaan kuin heinäsirkka. Laurie ja minä emme
voineet olla nauramatta. Kuulitko kuinka nauroimme?

-- En, mutta se oli hyvin ilkeätä. Missä ihmeessä piileksit koko ajan?

Jo kertoi seikkailunsa, ja hänen lopettaessaan he olivat perillä.
Sanottuaan Laurielle suuret kiitokset ja hyvää yötä he yrittivät
hiipiä sisään hiljaa kuin hiiret, mutta heti kun ovi narisi, ponnahti
kaksi pientä yömyssyä pystyyn ja kaksi unista, mutta innokasta ääntä
huudahti:

-- Kertokaa tanssiaisista!

Vaikka se Megin mielestä olikin 'kovin tahditonta', Jo oli
säästänyt muutamia suklaamakeisia pikkutytöille, ja kuultuaan illan
merkillisimmät tapahtumat nämä pian tyyntyivät ja nukahtivat.

-- Tuntuu tosiaankin kuin olisin ylhäinen nuori neiti, kun olen
saanut ajaa vaunuissa kotiin tanssiaisista ja istun nyt aamupuvussa
kamarineitini palveltavana, sanoi Meg Jon vuoroin hautoessa hänen
jalkaansa, vuoroin harjatessa hänen tukkaansa.

-- Minä en usko että hienoilla nuorilla neideillä on hitustakaan
hauskempaa kuin meillä, huolimatta kärventyneistä kiharoista, yhdestä
käsineestä ja liian ahtaista kengistä, jotka nyrjäyttävät nilkkamme
kun olemme kyllin tyhmiä pitämään niitä.

Ja luultavasti Jo oli oikeassa.




4.

TAAKKOJA


-- Voi sentään, kuinka raskaalta tuntuu ottaa taakka harteilleen ja
laahustaa taas eteenpäin, huokasi Meg tanssiaisten jälkeisenä aamuna,
sillä nyt oli joululoma auttamattomasti lopussa. Kuluneen viikon ilot
eivät suinkaan olleet innostaneet häntä työhön, josta hän ei koskaan
ollut pitänyt.

-- Minä tahtoisin, että olisi aina joulu tai uusivuosi, eikö se olisi
mukavaa? sanoi Jo haukotellen suruissaan.

-- Silloin ei meillä olisi puoleksikaan niin hauskaa kuin nyt.
Mutta minusta olisi somaa, jos silloin tällöin saisi pitää pieniä
illallisia ja kutsuja, käydä tanssiaisissa, ajaa kotiin illalla,
lukea ja levätä eikä tehdä työtä. Niin tekevät muut ihmiset, ja
minä kadehdin aina tyttöjä, jotka saavat elää niin. Minä pidän niin
kauheasti ylellisyydestä.

Meg koetti ratkaista, kumpiko hänen kahdesta kuluneesta puvustaan oli
vähemmän kulunut.

-- Se on nyt kerta kaikkiaan mahdotonta, niin että ei huolita
nurkua, vaan nostetaan taakat selkään ja tallustetaan eteenpäin
yhtä tyytyväisinä kuin äiti. Totisesti Marchin täti on aika peikko
kannettavaksi, mutta minusta tuntuu, että kun olen oppinut pitämään
häntä selässäni valittamatta, hän tipahtaa alas tai muuttuu niin
keveäksi etten huomaakaan häntä.

Tämä ajatus kutkutti Jon mielikuvitusta ja sai hänet hyvälle
tuulelle, mutta Megin mieli ei keventynyt, sillä hänen taakkansa --
neljä hemmoteltua lasta -- tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen.
Hän ei jaksanut edes tehdä itseään sieväksi kuten tavallisesti,
panna sinistä nauhaa kaulaansa ja kammata tukkaansa mahdollisimman
pukevasti.

-- Mitä hyödyttää olla sievä, kun ei kukaan muu kuin nuo pienet
kiusankappaleet näe minua eikä kukaan välitä siitä olenko kaunis vai
ruma, hän nurkui ja sysäsi laatikkonsa kiinni niin että paukkui.
-- Minä saan ponnistella ja raataa kaiken päivää, ja vain silloin
tällöin saan pienen pilkahduksen iloa, ja sitten tulen vanhaksi ja
rumaksi ja ilkeäksi enkä saa nauttia elämästä kuten muut tytöt. Se on
synti ja häpeä.

Ja Meg meni alas marttyyrinilme kasvoillaan ja oli oikein ikävä
aamiaisella.

Muutkin näyttivät olevan poissa tasapainosta ja napisivat
herkeämättä. Bethillä oli päänsärkyä, ja hän makasi sohvalla kissan
ja sen kolmen poikasen kanssa, Amy mankui läksyjen vaikeutta eikä
voinut löytää päällyskenkiään, Jo vihelteli mielenosoituksellisesti
ja piti kovaa meteliä ulos hankkiutuessaan, rouva March kirjoitti
kiireissään kirjettä, jonka piti lähteä heti matkaan, ja Hanna
murjotti eilisillan valvomisen jälkeen.

-- En ole koskaan nähnyt näin ikävää perhettä, huusi Jo, joka
menetti malttinsa kaadettuaan mustepullon, kiskaistuaan molemmat
kengännauhansa poikki ja istahdettuaan hattunsa päälle.

-- Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän
summan kivitaulultaan kyynelillään.

-- Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin
ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua
kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin
takiainen.

Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei
voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.

-- Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy
saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.

Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.

Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään,
laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin.
Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät
niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä
oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan
unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä
tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta
päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.

-- Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi,
äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta
palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!

Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut
sujunut aivan ohjelman mukaan.

He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli
joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä
hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta
kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti
aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen
tahansa.

-- Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi
meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan
elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja
purevan tuulen hyökkäykset.

-- Älä käytä niin kauheita sanoja! Megin ääni kuului syvältä harson
takaa, johon hän oli kietonut itsensä kuin maailmaan väsynyt nunna.

-- Minä pidän mehevistä sanoista, jotka merkitsevät jotakin, Jo
vastasi siepaten kiinni hattunsa, joka oli lentämäisillään pois hänen
päästään.

-- Nimitä itseäsi miksi tahdot, mutta minä en ole hirtehinen enkä
heppu, enkä tahdo kuulla sellaisia sanoja itsestäni.

-- Sinä olet kiukkupussi ja erikoisen pahalla tuulella tänään, kun
et saa elää ylellisyydessä koko ikääsi. Pikku raukka, odota vain
kunnes olen päässyt menestyksen alkuun, sitten saat asua vaunuissa
ja korkeakorkoisissa kengissä ja uida jäätelössä ja pitää hauskaa
punatukkaisten poikain kanssa.

-- Kyllä sinä olet hupakko, Jo! Mutta Meg nauroi hänen
hullutuksilleen ja tuli tahtomattaankin paremmalle tuulelle.

-- Kiitä onneasi, sillä jos minä alkaisin murjottaa niin kuin sinä,
olisimme totisesti kaunista herrasväkeä. Herran kiitos, minä keksin
aina jotakin hauskaa, joka pitää minua pystyssä. Kas niin, älä mökötä
enää, vaan tule kotiin kilttinä tyttönä.

Jo läimäytti sisartaan rohkaisevasti olalle heidän erotessaan ja
lähtiessään päivän töihin. Kumpikin otti pienen lämpimän torttunsa ja
koetti näyttää iloiselta huolimatta talvi-ilmasta, kovasta työstä ja
nuoren, huvinhaluisen mielensä tyydyttämättömästä kaipuusta.

Kun herra March oli menettänyt omaisuutensa auttaessaan erästä
ahdinkoon joutunutta ystäväänsä, olivat molemmat vanhimmat tytöt
halunneet hankkia toimen, jotta voisivat elättää edes itsensä.
Vanhemmat suostuivat, ja Meg ja Jo ryhtyivät urheasti työhön.

Margaret sai paikan neljän pienokaisen kotiopettajana ja tunsi
itsensä rikkaaksi saadessaan pienen palkkansa. Hän piti 'kauheasti
ylellisyydestä', kuten hän sanoi, köyhyys oli hänen suurin murheensa.
Se oli hänelle vielä vaikeampaa kuin toisille, sillä hän saattoi
muistaa ajan, jolloin koti oli kaunis, elämä helppoa ja hauskaa eikä
mistään ollut puutetta.

Meg ei tahtonut kadehtia ketään eikä olla tyytymätön, mutta
tietenkin hän kaipasi kauniita tavaroita, iloisia ystäviä ja
mukavaa elämää. Kingin perheessä työskennellessään hän joutui joka
päivä näkemään sellaista mitä häneltä itseltään puuttui. Hänen
oppilaidensa vanhemmat sisaret olivat juuri astuneet seuraelämään,
ja Meg kuuli juttuja teattereista, konserteista, rekiretkistä ja
muista huvituksista, katseli kauniita juhlapukuja ja kukkavihkoja ja
näki rahan virtaavan pikkuasioihin, jotka olisivat olleet hänelle
suuriarvoisia. Meg-parka valitti harvoin, mutta tunne siitä, että
hänelle tapahtui vääryyttä, teki hänet väliin katkeraksi koko
maailmaa kohtaan.

Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja
tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut
ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa
ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin.
Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät
kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan
testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:

-- Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten
rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen
toisistamme.

Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran
hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät
kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle
seuranaisen paikkaa.

Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei
parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien
suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa.
Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti
kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti
leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että
Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein
piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.

Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri
kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja
hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran,
joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista
sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa
lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan
hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat
kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras
kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin,
tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.

Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan
vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin
ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja
taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä
kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon
ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun,
kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää
paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai
lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.

Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä
ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi
sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän
saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto,
terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin,
ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä
hullunkurista että intomielistä.

Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä
yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona
isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle
ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä,
Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli
kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä
olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana,
sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja
luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava
joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä
hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja
kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa,
sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat
kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen
takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan
kipeille nukeille.

Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan
kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut
lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska
nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän
lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth
kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta
parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.

Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään
enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen
itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja
eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti
harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla,
että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt
auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin
kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein
lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään,
ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli
toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon,
jos olen kiltti.

Jos joku olisi kysynyt Amylta, mikä hänen elämänsä suurin onnettomuus
oli, hän olisi empimättä vastannut: "Nenäni".

Kun hän oli pikkulapsi, oli Jo kerran vahingossa pudottanut hänet
hiililaatikkoon, ja Amy väitti että tämä onnettomuus oli turmellut
hänen nenänsä iäksi. Se ei ollut suuri ja punainen, se oli vain
melkein litteä, ja nipistelipä sitä miten tahansa, siihen ei saanut
ylimyksellistä linjaa. Kukaan muu kuin Amy itse ei huomannut
siinä mitään vikaa, mutta hän itse tunsikin sen sitä syvemmin,
ja lohduttaakseen itseään hän piirusti kokonaiset arkit täyteen
kreikkalaisia neniä.

'Pikku Rafaelilla', kuten sisaret häntä nimittivät, oli ilmeiset
taipumukset piirustukseen, eikä hän koskaan ollut niin onnellinen
kuin piirustaessaan kukkia ja keijuja tai kuvittaessaan tarinoita.
Opettajat valittivat, että Amy laskentotunnilla täytti taulunsa
eläinkuvilla ja jäljensi karttoja karttakirjansa tyhjille
sivuille. Onnettomina hetkinä hänen kirjojensa välistä tippui mitä
lystikkäimpiä pilakuvia. Hän luki läksynsä niin hyvin, kuin taisi
ja osasi välttää nuhteita ja rangaistuksia käyttäytymällä muuten
mallikelpoisesti.

Amy oli toveriensa suuressa suosiossa, sillä hän oli luonnoltaan
kiltti ja hänellä oli onnellinen taito miellyttää ilman ponnistuksia.
Hänen sievisteleviä eleitään ihailtiin suuresti samoin kuin hänen
taitojaankin, sillä Amy osasi myös soittaa kaksitoista pientä
kappaletta ja lukea ranskaa ääntäen väärin vain kaksi kolmannesta
sanoista. Hänen tapanaan oli sanoa surkealla äänellä: "Kun isä oli
rikas, teimme niin ja niin", mikä oli hyvin liikuttavaa, ja tytöt
pitivät hänen omatekoisia sanojaan kaiken hienouden huippuna.

Amy oli hyvää vauhtia tulemassa pilatuksi, sillä kaikki hemmottelivat
häntä ja hänen taipumuksensa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen saivat
rauhassa kasvaa. Eräs seikka oli kuitenkin omiaan hillitsemään hänen
turhamaisuuttaan: hänen täytyi pitää serkkunsa vaatteita. Sattui
vielä niin, että Florencen äidillä ei ollut hitustakaan makua, ja
Amy kärsi kauheasti, kun hänen täytyi pitää punaista lakkia sinisen
asemesta, pukuja, joiden väri ei sopinut hänelle, ja hullunkurisia
esiliinoja. Ne olivat kaikki hyvää kangasta, hyvin tehtyjä ja vähän
käytettyjä, mutta Amyn taiteellista silmää ne kiusasivat suuresti.
Tänä talvena hänen koulupukunsa oli tummanpunaista kangasta, jossa
oli keltaisia pilkkuja.

-- Ainoa lohdutukseni on, että äiti ei sentään tee laskoksia
hameisiini silloin kun olen häijy, hän sanoi Megille kyynelet
silmissä. -- Maria Parkin äiti tekee. Voi, se on todella kauheata,
sillä hänen hameensa ulottuu vain polviin asti eikä hän voi tulla
kouluun. Kun ajattelen sellaista alennustilaa, tunnen että voin
kestää litteän nenäni ja punaisen pukuni, vieläpä keltaiset pilkutkin.

Meg oli Amyn uskottu ja neuvonantaja, ja vastakohtien omituisen
vetovoiman vaikutuksesta vallitsi samanlainen suhde Jon ja hiljaisen,
lempeän Bethin välillä. Vain Jolle ujo sisar kertoi ajatuksensa, ja
tietämättään Beth vaikutti isoon rasavilliin sisareensa enemmän kuin
kukaan muu perheen jäsen. Molemmat vanhemmat tytöt merkitsivät hyvin
paljon toisilleen, mutta kumpikin otti yhden nuoremman siipiensä
suojiin ja hoivasi häntä omalla tavallaan 'leikkien äitiä'.

-- Onko kenelläkään mitään kerrottavaa? Tämä on ollut niin
viheliäinen päivä että palan halusta kuulla jotakin hauskaa, sanoi
Meg, kun he istuivat illalla käsitöittensä ääressä.

-- Minulla oli mainio kohtaus tädin kanssa tänään, ja koska minä
vedin pitemmän korren, kerron asian teille, aloitti Jo, jonka suurin
huvi oli kertoa juttuja. -- Luin ääneen tuota iankaikkista Belshamia
ja tein ääneni surisevaksi ja yksitoikkoiseksi kuten tavallisesti.
Silloin nähkääs täti pian nukahtaa ja minä vedän kätköistäni jonkin
hauskan kirjan, jota luen vimmatusti kunnes hän herää. Tekeydyin
nytkin uneliaaksi, ja ennen kuin hän alkoi nuokkua, haukottelin niin
perusteellisesti, että hän kysyi mitä ajattelin, kun avasin suuni
niin suureksi, että olisin voinut niellä koko kirjan.

"Jospa voisinkin, silloinhan pääsisin siitä", minä sanoin ja koetin
näyttää mahdollisimman viattomalta.

Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski
minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän
ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä
alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin
kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä
'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä
kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa
ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi
kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen
nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen
Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin
vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä
kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi
kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä
paikassa sanoen nöyrästi:

"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti
kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen
silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun
äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."

-- Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.

-- Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä,
ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt
'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä
ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka
miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä
juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan
yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.

-- Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa.
Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä
paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat
hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän
vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut
hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan
hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois
kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä
olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä
ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka
tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.

-- Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin
kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.

Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.

-- Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen
karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein
kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista,
teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani
suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit,
minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme
äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski
Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja
-- oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta
-- korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? -- ja talutti hänet
opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja
pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.

-- Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti
suuresti.

-- Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie
itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut
häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi
tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan
pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.

Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että
oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.

-- Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja
järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin
sokin. -- Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni
kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän
ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän
puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja
riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja
jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä
antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään
melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin
herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä
ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan
syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen
mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra
Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä
pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta
herra Laurencelle.

Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan
jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:

-- Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin
flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin,
kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi
jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille
mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään
tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin
puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja
huolestuneelta.

"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.

"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi
on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena
eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.

"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta
kunnioitusta häntä kohtaan.

"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos
minusta olisi ollut jotakin hyötyä."

Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi
voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut
yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta.
Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa
odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi!
Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa
osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja
kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.

-- Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin
äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. -- Minusta on hauska ajatella
kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.

Rouva March hymyili ja aloitti heti, sillä hän oli jo vuosikausia
tottunut kertomaan tarinoita pienelle kuulijakunnalleen ja tiesi mikä
kiinnosti heitä.

-- Oli kerran neljä tyttöä, joilla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja
vaatteita, paljon hauskuutta ja iloja, hyviä ystäviä ja vanhemmat,
jotka rakastivat heitä hellästi, ja kuitenkaan he eivät olleet
tyytyväisiä.

(Tässä kuulijat vilkuilivat toisiinsa salaa ja alkoivat ommella hyvin
ahkerasti.)

Nämä tytöt tekivät monta oivallista päätöstä, mutta eivät jaksaneet
pitää niitä aina ja sanoivat alituisesti: "Jospa meillä olisi sitä ja
sitä", tai "Jospa saisimme tehdä niin" unohtaen kokonaan mitä kaikkea
heillä jo oli ja kuinka paljon hauskaa he saivat tehdä. Niinpä he
kysyivät eräältä vanhalta naiselta jotakin taikakeinoa, joka tekisi
heidät onnellisiksi, ja tämä sanoi: "Kuinka olette tyytymättömiä,
ajatelkaa kaikkea sitä hyvää mikä teillä on ja olkaa kiitollisia
siitä."

(Tässä Jo katsahti ylös ikään kuin sanoakseen jotain, mutta muutti
mielensä huomatessaan, ettei kertomus vielä ollut lopussa.)

Koska he olivat järkeviä tyttöjä, he päättivät kokeeksi seurata
neuvoa ja saivat nähdä pian ihmeekseen, kuinka hyvin kaikki kävi.

Yksi heistä huomasi, että raha ei voi estää surua ja häpeää
tunkeutumasta rikkaaseen kotiin, toinen, että hän nautti paljon
enemmän nuoruudestaan, terveydestään ja hyvästä tuulestaan kuin
eräs kivulloinen, äreä vanha rouva kaikista mukavuuksistaan, kolmas
huomasi, että vaikka kotityöt olivatkin ikäviä, oli vielä monin
verroin raskaampaa käydä kerjäämässä päivällistään, ja neljäs
ymmärsi, ettei karneolisormuskaan ollut hyvän käytöksen veroinen.
Niinpä he päättivät lakata valittamasta, iloita siitä hyvästä jonka
omistivat ja koettaa olla sen arvoisia, niin ettei sitä otettaisi
heiltä pois. Eikä heidän varmasti koskaan tarvinnut katua sitä, että
olivat seuranneet vanhan vaimon neuvoa.

-- Kylläpä olet ovela, äiti, kun käännät omat kertomuksemme meitä
vastaan ja tarinan asemesta annat meille saarnan, huudahti Meg.

-- Minä pidän tuollaisista saarnoista. Sellaisia isäkin aina kertoi,
sanoi Beth miettiväisenä ja asetti neulat Jon tyynyssä suoriin
riveihin.

-- Minä aion tästä lähtien olla entistä huolellisempi, sillä sain
varoituksen Susien lankeemuksesta, sanoi Amy hurskaasti.

-- Me tarvitsemme tuon läksyn emmekä unohda sitä. Jos unohdamme,
saa äiti sanoa meille niin kuin vanha Chloe 'Setä Tuomon tuvassa':
"Ajatelkaa syntejänne, lapset, ajatelkaa syntejänne", lisäsi Jo, joka
auttamatta huomasi jotakin lystikästä jokaisessa saarnassa, vaikka
hän kätkikin sanat aivan yhtä syvälle sydämeensä kuin muutkin.




5.

NAAPURUUTTA


-- Mitä kummaa sinä puuhaat, Jo? kysyi Meg eräänä iltapäivänä, kun
oli kova lumipyry ja Jo marssi eteisen läpi kumisaappaat jalassa,
vanha, väljä päällystakki yllä, lakki korvilla, luuta toisessa
kädessä ja lapio toisessa.

-- Aion hankkia ruumiinliikuntaa, Ja vastasi silmissään kujeellinen
tuike.

-- Minun mielestäni kahden pitkän aamukävelyn pitäisi riittää näin
kylmällä ja kurjalla ilmalla. Tule mieluummin takan ääreen, sanoi
Meg, jota pelkkä ulosmenon ajatuskin värisytti.

-- Kiitos neuvosta! En voi pysyä hiljaa koko päivää enkä viitsi
paistattaa itseäni tulen ääressä kuin mikäkin kissamirri. Minä pidän
seikkailuista ja lähden niitä etsimään.

Meg jatkoi jalkojensa lämmittämistä ja 'Ivanhoen' lukemista, ja Jo
alkoi tarmokkaasti lapioida kujia. Lumi oli kevyttä, ja hän oli pian
luonut puutarhan ympäri tien Bethiä ja hänen sairaita nukkejansa
varten, jotta nämä kauniilla ilmalla saisivat hengittää raitista
ilmaa.

Puutarha erotti Marchin ja Laurencen talot toisistaan. Seutu oli
laitakaupunkia, joka suurine puutarhoineen, hiljaisine katuineen,
puistoineen ja ruohokenttineen muistutti paljon maaseutua.

Pihojen välillä oli matala pensasaita. Sen toisella puolella oli
Marchin vanha ruskea talo, joka näin talvisaikaan, kun sitä eivät
ympäröineet kukat ja viiniköynnökset, näytti hiukan alastomalta
ja rappeutuneelta. Toisella puolella oli komea kivitalo, jossa
oli varakas ja ylellinen leima. Se näkyi suuresta vaunuvajasta,
kasvihuoneista ja niistä hienoista esineistä, joita erotti uutimien
takaa. Ja kuitenkin tämä talo näytti yksinäiseltä ja elottomalta,
sillä lapset eivät ilakoineet pihamaalla, äidinkasvot eivät
hymyilleet ikkunoista, ja vain harvat ihmiset kulkivat sen portaissa,
tavallisesti vain vanha herra ja hänen pojanpoikansa.

Jon vilkkaalle mielikuvitukselle tuo kaunis talo oli oikea lumottu
palatsi, täynnä kaikenlaisia ihanuuksia, joista kukaan ei nauttinut.
Hän oli jo kauan toivonut, että pääsisi kerran näkemään tuota
salaista loistoa ja tutustuisi 'Laurencen poikaan', joka näytti hyvin
halukkaalta tekemään tuttavuutta mutta ei tiennyt mistä alkaa.

Tanssiaisten jälkeen naapuritalo oli houkutellut Jota entistä
enemmän, ja hän oli hautonut mielessään monenlaisia suunnitelmia.
Mutta poika oli viime aikoina ollut näkymättömissä ja Jo luuli jo
hänen matkustaneen pois, kun hän eräänä päivänä keksi viereisen
talon yläikkunassa ruskeat kasvot, jotka katselivat alakuloisina
puutarhaan, missä Beth ja Amy olivat lumisotasilla.

-- Tuo poika kaipaa seuraa ja hauskuutta, sanoi Jo itsekseen.
-- Hänen isoisänsä ei tiedä mitä hän tarvitsee ja sulkee hänet
yksinäisyyteen. Hän tarvitsee nuorta iloista seuraa. Minua haluttaisi
suuresti mennä sanomaan mielipiteeni vanhalle herralle.

Tämä ajatus huvitti Jota, joka harrasti uhkarohkeita tekoja ja
alituisesti kauhistutti Megiä merkillisillä päähänpistoillaan. Tuuma
ei unohtunut, ja tänä iltapäivänä Jo päätti koettaa mitä olisi
tehtävissä. Hän näki herra Laurencen lähtevän ajelulle ja riensi
pensasaidan luo, missä hän pysähtyi katsomaan vastapäistä taloa.
Kaikki oli hiljaista, alempien ikkunoiden edessä verhot, palvelijat
poissa eikä muuta inhimillistä olentoa näkyvissä kuin tumma
kiharainen pää, joka nojautui laihaan käteen yläkerran ikkunassa.

-- Siinä hän on, poikaparka! ajatteli Jo. -- Yksinään ja sairaana
tänä ikävänä päivänä. Se on synti ja häpeä. Minäpä heitän lumipallon
ikkunaan ja houkutan hänet katsomaan ulos. Sitten sanon hänelle
ystävällisen sanan.

Pian lensi ikkunaan kourallinen pehmeätä lunta, ja pää kääntyi heti.
Näkyviin tulivat kasvot, joiden välinpitämätön ilme katosi.

Jo nyökäytti päätään ja nauroi. Sitten hän heilutti luutaansa ja
huusi:

-- Kuinka voit? Oletko sairas?

Laurie avasi ikkunan ja vastasi käheänä kuin korppi:

-- Kiitos, voin jo paremmin. Olen vilustunut ilkeästi ja istunut
sisällä kokonaisen viikon.

-- Sepä ikävää. Miten saat aikasi kulumaan?

-- En mitenkään, täällä on kolkkoa kuin haudassa.

-- Etkö lue?

-- En juuri, eivät he anna minun lukea.

-- Eikö kukaan voi lukea sinulle ääneen?

-- Isoisä väliin koettaa, mutta minun kirjani eivät huvita häntä,
enkä viitsi pyytää Brookea kaikkeen.

-- Onko kukaan käynyt katsomassa sinua?

-- Ei ole ketään josta välittäisin. Pojat meluavat, ja pääni on kipeä.

-- Eikö sitten ole ketään tyttöä, joka lukisi sinulle ääneen ja
juttelisi kanssasi? Tytöt ovat hiljaisia ja leikkivät mielellään
sairaanhoitajaa.

-- En tunne ketään.

-- Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.

-- Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.

-- Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain
laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.

Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään,
mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt
ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan
kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka
huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti.
Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi
Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli
sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.

-- Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni
pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin
reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho
toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.

-- Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. --
Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla
sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä --
hän osaa tehdä aika hyvää -- ja Beth arveli, että hänen kissansa
huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en
voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.

Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri
paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.

-- Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen
mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön,
joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen
pelargonin kukilla.

-- Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta
ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se
teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!

-- Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat
laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.

-- Minä järjestän sen parissa minuutissa. Eihän tarvitse muuta kuin
ottaa rikat uunin edestä -- noin, järjestää tavarat hyllyllä -- noin,
panna kirjat tuonne ja saappaat tuonne, kääntää sohva näin ja pöyhiä
tyynyjä hiukkasen. Kas noin, nyt on kaikki hyvin.

Ja niin olikin, sillä kesken puhettaan ja nauruaan Jo oli viskellyt
kaikki esineet paikoilleen ja saanut huoneen aivan toisen näköiseksi.
Laurie katseli häntä ääneti ja kunnioittavasti, ja kun Jo käski häntä
istumaan sohvalle, hän huokasi tyytyväisyydestä ja sanoi kiitollisena:

-- Juuri tuota tarvittiin. Istuudu nyt tuohon isoon tuoliin, tee
hyvin. Mitähän keksisin huvittaakseni sinua?

-- Minähän tulin huvittamaan sinua. Luenko ääneen? Jo katseli
nälkäisin silmin pöydällä olevia houkuttelevan näköisiä kirjoja.

-- Kiitos vain, mutta olen lukenut nuo kaikki ja oikeastaan puhelisin
mieluummin.

-- Hyvä on, minulta riittää puhetta vaikka koko päiväksi, jos vain
joku panee minut vauhtiin. Beth sanoo etten osaa koskaan lakata.

-- Onko Beth se punaposkinen, joka on melkein aina kotona ja menee
joskus ulos pieni kori käsivarrellaan? Laurie kysyi kiinnostuneena.

-- On kyllä, se on Beth. Hän on minun lempisiskoni.

-- Se kaunis on kai Meg ja kiharatukkainen Amy, niinkö?

-- Kuinka olet saanut sen selville? Laurie punastui, mutta vastasi
rehellisesti:

-- Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja
kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä
näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias,
mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu
palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin
taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole
äitiä.

Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään
sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka
onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa
pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin
ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:

-- Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin
paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille.
Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos
minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua
näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi
antaisi sinun tulla?

-- Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän
ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta
pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie
kirkastuen kirkastumistaan.

-- Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä
sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme
mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä.
Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo
tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.

-- Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä
ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä,
ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan
saada aikani jotenkin kulumaan.

-- Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään,
silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä
välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.

Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin
ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että
hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.

-- Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut
hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo
puolestaan hyvin huvittuneena häneen.

-- En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä
voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.

Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä,
ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki
taas suunsa ja näytti neuvottomalta.

Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja
saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle
hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta
mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja
kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti
Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta
herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä
koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja
nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä
ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.

-- Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja
nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.

Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän
suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat
isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä
maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista,
ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin
hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.

-- Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on
ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi
seisomaan.

-- Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.

-- Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa
hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä
vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana
hetkenä.

Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä
tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat
kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään
ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan.
Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja
veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja
muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia
pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.

-- Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen
ympärilleen haltioituneena. -- Theodore Laurence, sinun pitäisi olla
maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.

-- Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään
ja istahti vastapäiselle pöydälle.

Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:

-- Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.

-- No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti
ilkikurisesti.

-- Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En
usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa
ja pitäen silmällä ovea.

-- Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt,
kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä
voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.

-- Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.

-- Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä
tapaamaan häntä, sanoi Laurie.

-- Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.

Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi
juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä,
kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi
päättäväisenä:

-- Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on
ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää
hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni,
mutta pidän hänestä kuitenkin.

-- Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, ja
Jon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.

Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun
kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta
tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat
nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä
tuleman piti.

Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden
harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä
ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike,
joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä
järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:

-- Et siis pelkää minua, häh?

-- En paljon.

-- Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?

-- Ette aivan.

-- Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?

-- Sanoin vain että luulin niin.

-- Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?

-- Pidän.

Vastaus miellytti vanhaa herraa. Hän naurahti, löi kättä Jon kanssa,
tarttui sitten hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan, katseli
niitä vakavasti ja sanoi nyökäyttäen päätään:

-- Sinulla on isoisäsi luonne, vaikkakaan ei hänen kasvojaan. Hän oli
kaunis mies, tyttöseni, mutta myös rehellinen ja kunnon mies, ja olen
ylpeä siitä että olin hänen ystävänsä.

-- Kiitos, sanoi Jo ja oli tämän jälkeen kuin kotonaan.

-- Mitä olet tehnyt tuolle pojalleni, häh? kuului seuraava, aika
tuikea kysymys.

-- Olen vain koettanut olla hyvä naapuri. Ja Jo kertoi käyntinsä
esihistorian.

-- Sinun mielestäsi hän tarvitsisi vähän virkistystä, vai kuinka?

-- Minusta hän näyttää hieman yksinäiseltä ja seura tekisi hänelle
ehkä hyvää. Me olemme vain tyttöjä, mutta olisimme iloisia jos
voisimme auttaa. Emme unohda sitä ihanaa joululahjaa, jonka lähetitte.

-- St! Se oli pojan asia. Kuinka sairas vaimoparka jaksaa?

-- Oikein hyvin. Ja Jo kiirehti kertomaan kaiken mitä tiesi Hummelin
perheestä.

-- Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen
tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan
teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta
edelleen olla hyvä naapuri.

-- Tulen kyllä jos todella tahdotte.

-- En pyytäisi jollen tahtoisi.

Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen
vanhanaikaisen kohteliaasti.

-- Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran
käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten
kertoisi tästä kaikesta kotona.

-- Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie,
joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä
nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä
käsipuolessa!

-- En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään,
kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.

-- Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle,
hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.

Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan
tukkaa.

Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti
silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä
pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan
kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja
hänen naurunsa välittömän iloista.

-- Tyttö on oikeassa, poika on yksinäinen. Saadaanpa nähdä mitä nuo
pikku tytöt voivat tehdä hänen hyväkseen, ajatteli herra Laurence
katsellessaan ja kuunnellessaan. Hän piti Josta, jonka vapaa,
mutkaton esiintyminen miellytti häntä ja joka näytti ymmärtävän
poikaa melkein yhtä hyvin kuin olisi itse ollut poika.

Teen jälkeen Jo aikoi lähteä, mutta Laurie sanoi tahtovansa näyttää
hänelle vielä jotakin ja vei hänet kasvihuoneeseen. Se teki Johon
aivan järisyttävän vaikutuksen; hän käveli edestakaisin käytävillä
ja nautti kukkivista seinistä, pehmeästä valaistuksesta, kosteasta,
miellyttävästä ilmasta, ihmeellisistä viiniköynnöksistä ja kukista,
jotka riippuivat hänen päänsä päällä. Sillä aikaa hänen uusi
ystävänsä taittoi kimpun kukkia ja sanoi kasvoillaan iloinen ilme:

-- Ole hyvä ja vie nämä äidillesi ja sano, että pidin hyvin paljon
lääkkeestä, jonka hän lähetti minulle.

He löysivät herra Laurencen suuren salongin tulisijan äärestä, mutta
Jon huomio kiintyi kokonaan isoon avattuun flyygeliin.

-- Osaatko soittaa? hän kysyi kunnioittavasti Laurielta.

-- Vähäsen, poika vastasi vaatimattomasti.

-- Etkö viitsisi soittaa nyt? Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että
saisin kertoa Bethille.

-- Etkö sinä soittaisi ensin?

-- En minä osaa, mutta pidän soitosta tavattomasti.

Laurie soitti ja Jo kuunteli kätkien naisellisesti nenänsä
heliotrooppeihin ja teeruusuihin. Hänen kunnioituksensa Laurencen
poikaa kohtaan kasvoi suuresti, sillä Laurie soitti todella hyvin.
Jo toivoi vain että Beth olisi ollut kuulemassa. Hän kehui poikaa,
kunnes tämä joutui vallan hämilleen ja isoisä riensi avuksi.

-- Riittää jo, riittää jo, neitiseni. Liika sokeri ei tee hyvää.
Hänen soittonsa ei ole hullumpaa, mutta toivottavasti hän pystyy yhtä
hyvin tärkeämpiinkin töihin. Poisko jo? No niin, paljon kiitoksia
käynnistä, ja toivon että tulet pian taas. Sano terveisiä äidillesi.
Hyvää yötä, tohtori Jo!

Hän puristi tytön kättä ystävällisesti, mutta näytti olevan
tyytymätön jostakin syystä. Eteisessä Jo kysyi Laurielta, oliko hän
sanonut tai tehnyt jotain tyhmää. Laurie pudisti päätään.

-- Ei, se oli minun syyni, hän ei tahdo kuulla minun soittavan.

-- Miksi ei?

-- Kerron joskus. John tulee saattamaan sinua, koska minä en voi.

-- Ei tarvita, minä en ole mikään neiti, ja kotiinhan on vain pari
askelta. Mutta muista huolehtia itsestäsi.

-- Kyllä, mutta tulethan taas pian, tuletko?

-- Jos sinä lupaat tulla meille, kun olet parantunut.

-- Kyllä minä tulen.

-- Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä, Jo.

Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut
lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen.
Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg
haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta
flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.

-- Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa?
kysyi Jo.

-- En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen
poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen
laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa.
Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha
herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän
mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan
pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla
erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä
sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä
musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan
taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.

-- Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.

-- Typerää! puuskahti Jo. -- Isoisän pitäisi antaa pojan tulla
taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän
vihaa.

-- Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös.
Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta
hempeyteen.

-- Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet
tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.

-- Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa,
että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi
lääkkeestä, jonka äiti lähetti.

-- Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.

-- Älä ole typerä. Tietysti hän tarkoitti sinua.

-- Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei
koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.

-- En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä
kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.

-- Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja
pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä
enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja
muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei
ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?

-- Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin
muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.

-- Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä
kolmeatoista, huomautti Amy. -- Mitä sinä sanot, Beth?

-- Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut
kuullut sanaakaan koko keskustelusta. -- Ajattelin kuinka olemme
nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla
hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme
parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita,
on oleva Ihana Linnamme.

-- Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus
melkein miellytti.




6.

BETH LÖYTÄÄ IHANAN LINNAN


Tuo suuri talo osoittautui oikeaksi Ihanaksi Linnaksi, vaikka
kuluikin aikaa ennen kuin kaikki pääsivät sisään ja varsinkin Bethin
mielestä oli kauheata kulkea leijonien ohi. Vanha herra Laurence oli
suurin leijona, mutta kun hän oli käynyt rouva Marchin luona, sanonut
jotakin ystävällistä tai hauskaa jokaiselle tytölle ja puhellut
vanhoista asioista heidän äitinsä kanssa, ei kukaan enää pelännyt
häntä paitsi ujo Beth.

Toinen leijona oli se tosiseikka, että he olivat köyhiä ja Laurie
rikas, sillä he ujostelivat ottaa vastaan ystävyydenosoituksia,
joita eivät kyenneet maksamaan takaisin. Mutta he huomasivat pian,
että Laurie piti heitä hyväntekijöinään eikä voinut kyllin selvästi
osoittaa, kuinka kiitollinen hän oli rouva Marchin äidillisestä
ystävyydestä, tyttöjen iloisesta seurasta ja kaikesta lämmöstä,
jota hän sai osakseen heidän vaatimattomassa kodissaan. Niinpä
tytöt pian unohtivat ylpeytensä ja antoivat ja ottivat vastaan
ystävällisyydenosoituksia pysähtymättä ajattelemaan, kumpi puoli
antoi enemmän.

Tähän aikaan tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa, sillä uusi
ystävyys versoi kuin ruoho keväällä. Kaikki pitivät Lauriesta ja hän
taas uskoi kotiopettajalleen, että 'Marchin tytöt ovat mainioita'.
Nuoruuden raikkaalla välittömyydellä sisarukset ottivat tuon
yksinäisen pojan joukkoonsa. Kun Laurie ei koskaan ollut tuntenut,
mitä äidin ja sisarten omistaminen merkitsi, hän oli hyvin herkkä
heidän vaikutukselleen, ja heidän toimelias, virkeä elämänsä sai
hänet häpeämään omaa joutilasta oloaan. Hän oli väsynyt kirjoihin ja
piti toisten ihmisten seuraa nyt niin hauskana, että herra Brooken
oli pakko antaa hyvin huonoja lausuntoja herra Laurencelle, sillä
Laurie karkasi koulusta alituiseen ja juoksi Marchille.

-- Mitä siitä, antakaa pojalle lupapäivä ja korvatkaa vahinko
myöhemmin, sanoi vanha herra. -- Tuo naapuritalon hyvä rouva sanoo,
että hän lukee liiaksi ja tarvitsee seuraa, hauskuutta ja vaihtelua.
Luulen hänen olevan oikeassa, ja olen nähtävästi hemmotellut poikaa
kuin olisin hänen isoäitinsä. Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo
niin kauan kuin hän nauttii siitä. Hän ei voi oppia mitään pahaa
tuossa pienessä nunnaluostarissa, ja rouva March tekee enemmän hänen
hyväkseen kuin me muut yhteensä.

Voitte uskoa, että heillä oli hauskaa! Leikkejä ja kuvaelmia,
rekiretkiä ja luistelua, kotoisia iltoja vanhassa arkihuoneessa
ja silloin tällöin iloiset pienet kutsut isossa talossa. Meg sai
kävellä kasvihuoneessa mielin määrin, Jo heittäytyi intohimoisesti
uuden kirjaston kimppuun ja sai arvosteluillaan vanhan herran
vääntelehtimään naurusta, Amy jäljensi maalauksia ja nautti sydämensä
pohjasta ympärillään olevasta kauneudesta, ja Laurie leikki talon
herraa erinomaisesti.

Mutta Beth, joka kiihkeästi kaipasi suurta flyygeliä, ei voinut
rohkaista mieltänsä ja mennä naapuritaloon. Vihdoin hän uskalsi
lähteä Jon mukaan, mutta vanha herra, joka ei tiennyt mitään hänen
ujoudestaan, katsoi häneen niin tuikeasti paksujen kulmakarvojensa
takaa ja sanoi "häh" niin kovaäänisesti, että Bethin polvet tärisivät
pelosta, kuten äidille kerrottiin, ja tyttö juoksi pois sanoen, ettei
hän enää koskaan menisi sinne, ei edes rakkaan flyygelin tähden.
Mitkään houkutukset ja maanittelut eivät pystyneet häneen.

Vihdoin asia tuli salaperäisellä tavalla herra Laurencen korviin.
Eräällä lyhyellä käynnillään rouva Marchin luona hän johti taitavasti
puheen musiikkiin ja kertoi suurista laulajista ja hienoista
uruista, joita oli kuullut soitettavan, ja höysti kertomustaan niin
ihastuttavilla kaskuilla, ettei Beth enää malttanut pysyä nurkassaan,
vaan hiipi kuin lumottuna lähemmäksi. Vanhan herran tuolin takana
hän pysähtyi ja kuunteli suuret silmät selkoselällään ja posket
kiihtymyksestä punaisina keskustelua, joka avasi hänelle aivan uusia
maailmoja.

Kiinnittämättä häneen huomiota enempää kuin kärpäseen herra Laurence
kertoi edelleen Laurien soittotunneista ja sanoi äkkiä rouva
Marchille, aivan kuin asia olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä:

-- Musiikki ei kiinnosta poikaa juuri nyt, ja olen iloinen siitä,
sillä hän oli ihastumassa siihen liiaksi. Eikö joku tytöistä tahtoisi
silloin tällöin käydä soittamassa flyygeliä, vain sen verran että se
pysyy vireessä?

Beth otti askelen eteenpäin ja puristi käsiään lujasti yhteen
voidakseen olla taputtamatta niitä, sillä ajatus että hän saisi
käydä soittamassa tuota ihanaa konetta melkein salpasi hänen
henkensä. Ennen kuin rouva March ehti vastata, herra Laurence jatkoi
nyökäyttäen päätään salaperäisesti hymyillen:

-- Ei heidän tarvitse nähdä tai puhutella ketään, vaan pistäytykööt
talossa omia aikojaan milloin vain. Minä vietän suurimman osan
päivästä työhuoneessani toisessa päässä taloa, Laurie on paljon
ulkona eivätkä palvelijat koskaan käy salissa yhdeksän jälkeen.

Hän nousi ikään kuin lähteäkseen ja sanoi lopuksi:

-- Olkaa hyvä ja kertokaa nuorille neideille mitä olen sanonut, ja
jos he eivät viitsi tulla -- niin, mitä sitten.

Silloin pieni käsi hiipi hänen käteensä ja Beth katsoi häneen
kiitollisuudesta loistavin silmin ja sanoi vakavaan, ujoon tapaansa:

-- Oi, kyllä he viitsivät -- he tulevat hyvin, hyvin mielellään.

-- Oletko sinä se musikaalinen tyttö? kysyi vanhus ilman mitään
pelottavaa "häh"-äännähdystä ja katsoi häneen hyvin ystävällisesti.

-- Minä olen Beth. Minä pidän soitosta tavattomasti ja tulen kyllä,
jos olette ihan varma, ettei kukaan kuule minua -- eikä häiriinny,
hän lisäsi peläten olevansa epäkohtelias ja vapisten omaa rohkeuttaan.

-- Ei yksikään sielu, lapsi. Talo on tyhjä puolen päivää, niin että
tule vain ja rummuta niin paljon kuin ikinä jaksat. Minä olen siitä
vain iloinen.

Beth punastui kuin ruusu kohdatessaan vanhan herran ystävällisen
katseen. Tällä kertaa hän ei pelännyt, vaan pusersi kiitollisena
vanhuksen suurta kättä. Vanha herra silitti kevyesti hänen tukkaansa
ja kumartui suutelemaan häntä sanoen hiljaa:

-- Minulla oli kerran pieni tyttö, jolla oli tuollaiset silmät.
Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! -- Hyvästi, rouva March.

Ja hän riensi pois.

Beth vietti ensimmäiset riemun ja haltioitumisen hetket äitinsä
kanssa, sitten hän syöksyi yläkertaan kertomaan suurta uutistaan
sairaalle nukkeperheelle, sillä tytöt olivat poissa kotoa. Kuinka
heleästi hän lauloikaan sinä iltana -- kuin leivonen.

Seuraavana päivänä, nähtyään sekä vanhan että nuoren herran lähtevän
ulos Beth pujahti sisään sivuovesta ja meni hiljaa kuin hiiri saliin,
jossa hänen palvontansa kohde sijaitsi. Aivan sattumalta -- tietenkin
-- oli flyygelin kannella pari vihkoa helppoja, kauniita kappaleita,
ja vapisevin sormin, pysähtyen joka hetki arasti kuuntelemaan, Beth
kosketti vihdoin suurta soittokonetta. Siinä samassa hän unohti
pelkonsa, itsensä ja kaiken muunkin sen sanomattoman nautinnon
tähden, jota soitto tuotti hänelle, sillä se oli kuin rakastetun
ystävän ääni.

Hän soitti kunnes Hanna tuli hakemaan häntä kotiin päivälliselle,
mutta ruoka ei maistanut, eikä hän voinut kuin istua ja hymyillä
autuaasti koko maailmalle.

Tämän jälkeen vilahti pieni ruskea hilkka pensasaidan taakse harva se
päivä, ja suuressa salissa vieraili onnellinen nuori tyttö, joka tuli
ja meni näkymättömänä kuin henki.

Beth ei aavistanut, että herra Laurence avasi usein työhuoneensa
oven kuunnellakseen noita vanhoja lauluja, joihin hän oli mieltynyt;
hän ei koskaan nähnyt, miten Laurie vartioi käytävissä ja karkotti
palvelijat pois, hän ei tullut ajatelleeksi, että etydit ja uudet
laulut oli pantu nuottitelineelle juuri häntä varten, ja kun vanha
herra keskusteli hänen kanssaan musiikista joskus kotona, hän
ajatteli vain kuinka kiltti tämä oli puhellessaan asioista, jotka
hänelle olivat kaikki kaikessa. Hän nautti sydämensä pohjasta, sillä
hänen hartain toiveensa oli nyt täyttynyt.

Ehkä juuri siksi, että hän oli niin kiitollinen tästä onnesta, hän
sai toisen vielä suuremman.

-- Äiti, minä aion ommella herra Laurencelle tohvelit. Hän on hirveän
ystävällinen; minun täytyy jotenkin kiittää häntä enkä keksi muuta.
Voinko tehdä sen? kysyi Beth muutamia viikkoja herra Laurencen
merkitsevän vierailun jälkeen.

-- Voit kyllä, kultaseni. Se on oikein sopiva tapa kiittää häntä.
Tytöt kyllä auttavat sinua ompelemisessa, ja minä maksan aineet,
vastasi rouva March, jonka mielestä oli erityisen hauskaa suostua
Bethin pyyntöihin, koska hän pyysi hyvin harvoin mitään itselleen.

Monien Megin ja Jon kanssa käytyjen vakavien keskustelujen jälkeen
valittiin kangas, ostettiin aineet ja työ aloitettiin. Kimppu tummia,
mutta iloisia orvokkeja purppuraisella pohjalla katsottiin sekä
sopivaksi että kauniiksi, ja Beth ahersi aamusta iltaan levähtäen
vain silloin tällöin vaikeimpien kirjailujen jälkeen. Hän käytti
näppärästi neulaa, ja tohvelit valmistuivat ennen kuin kukaan ehti
kyllästyä niihin. Sitten hän kirjoitti hyvin lyhyen ja koruttoman
kirjeen ja onnistui Laurien avulla jättämään lahjansa kirjaston
pöydälle eräänä aamuna ennen kuin vanha herra oli noussut.

Kun lahjan aiheuttama jännitys oli ohi, odotti Beth mitä tuleman
pitäisi. Koko päivä kului ja osa seuraavaakin ennen kuin mitään
kuului, ja hän alkoi jo pelätä loukanneensa omituista vanhaa
ystäväänsä. Toisen päivän iltapuolella hän meni ulos asialle ja vei
Joanna-nuken, tuon sairaimman kaikista, jokapäiväiselle kävelylle.
Palatessaan kotikatua pitkin hän näki kolme, ei, neljä päätä
arkihuoneen ikkunassa, hänelle viittoiltiin innokkaasti ja iloiset
äänet huusivat:

-- Kirje vanhalta herralta! Tule pian lukemaan!

-- Oi, Beth, hän on lähettänyt sinulle... aloitti Amy huitoen
käsillään, mutta ei päässyt pitemmälle, sillä Jo sulki samassa
ikkunan.

Beth riensi kiihtyneenä eteenpäin. Ovella sisaret tarttuivat häneen
ja kantoivat hänet riemusaatossa sisään huutaen kaikki yhdestä suusta:

-- Katso tuonne, katso tuonne!

Beth katsoi ja kalpeni mielenliikutuksesta, hämmästyksestä ja
riemusta, sillä siinä oli pieni piano, jonka kiillotetulla kannella
oli neiti Elisabeth Marchille osoitettu kirje.

-- Minulleko? henkäisi Beth ja tarttui Johon, sillä hänen jalkojaan
heikotti. Tämä kävi melkein yli hänen voimiensa.

-- Sinulle, kultaseni! Eikö se ole suurenmoista? Eikö hän ole
maailman herttaisin vanha herra? Avain on kirjeessä. Emme avanneet
sitä, mutta pakahdumme uteliaisuudesta, jollemme pian saa tietää mitä
hän sanoo.

-- Lue sinä, minä en voi. Käteni aivan vapisevat. Oh, se on liian
ihanaa. Ja Beth kätki kasvonsa Jon esiliinaan vallan huumautuneena.

Jo avasi kirjeen ja alkoi nauraa, sillä ensimmäiset sanat, jotka hän
näki, olivat "Rakas Madam --".

-- Kuinka hienoa! Jospa joku kirjoittaisi minullekin noin! sanoi Amy,
joka piti tuota vanhanaikaista muotoa kerrassaan ylhäisenä.

    "Minulla on ollut monta paria tohveleita elämässäni, mutta
    mitkään eivät ole miellyttäneet minua niin suuresti kuin Teidän
    antamanne", Jo jatkoi lukemistaan. "Orvokki on lempikukkani,
    ja nämä muistuttavat minua aina herttaisesta antajasta. Tahdon
    aina maksaa kiitollisuudenvelkani, ja tiedän että sallitte
    'vanhan herran' lähettää Teille esineen, joka kerran on kuulunut
    hänen menettämälleen pienelle pojantyttärelle. Sydämestäni
    kiittäen ja toivottaen kaikkea hyvää

    Teidän kiitollinen ystävänne ja altis palvelijanne

                                              James Laurence."

-- Tuosta kunniasta kannattaa olla ylpeä. Laurie kertoi minulle,
kuinka kiintynyt herra Laurence oli ollut lapseen joka kuoli ja
kuinka tarkoin hän on säilyttänyt tytölle kuuluneet esineet.
Ajattele, sinä olet saanut hänen pianonsa! Sellaista se on kun on
saanut suuret siniset silmät ja rakastaa musiikkia, sanoi Jo koettaen
tyynnyttää Bethiä, joka vapisi ja näytti kiihtyneemmältä kuin koskaan
ennen.

-- Katsohan vain noita kauniita kynttilänjalkoja ja hienoa vihreätä
silkkiä, siroa nuottitelinettä ja tuolia. Kaikki on kuin olla pitää,
lisäsi Meg avaten pianon ja ihaillen sen kauneutta.

-- Altis palvelijanne James Laurence -- ajattele että hän on
kirjoittanut sinulle niin, huoahti Amy, johon kirje oli tehnyt syvän
vaikutuksen. -- Minäpä kerron tytöille. Heidän mielestään se on aivan
suurenmoista.

-- Soitahan nyt, lapsi, että kuulemme tuon pikkuisen pianon äänen,
sanoi Hanna, joka aina otti osaa perheen suruihin ja iloihin.

Ja Beth soitti, ja kaikkien mielestä piano oli täydellinen. Se
oli nähtävästi äskettäin viritetty ja kunnostettu, mutta niin
erinomainen kuin se olikin, viehättävintä tässä 'konsertissa' olivat
ne onnellisista onnellisimmat kasvot, jotka kumartuivat sen ylle, kun
Beth paineli hellästi sen valkoisia ja mustia koskettimia ja polki
kiiltäviä pedaaleja.

-- Sinä saat mennä kiittämään häntä, sanoi Jo leikillään, sillä hänen
mieleensä ei juolahtanutkaan ajatus että Beth todella tahtoisi mennä.

-- Niin menenkin. Menenkin nyt heti, ennen kuin alan taas pelätä.

Ja koko perheen suureksi hämmästykseksi Beth kulki päättävästi
puutarhan poikki suoraan Laurencen ovelle.

-- No tuo on kyllä merkillisintä mitä milloinkaan olen nähnyt. Piano
on pannut hänen päänsä pyörälle. Selväpäisenä hän ei olisi ikinä
mennyt, huudahti Hanna tuijottaen hänen jälkeensä.

Kotona olisi ihmetelty vielä enemmän jos olisi nähty, mitä Beth
sitten teki. Uskokaa tai älkää, mutta hän koputti kirjaston oveen
pysähtymättä lainkaan aprikoimaan, ja kun sisältä kuului järeä ääni:
"Sisään", hän meni kuin menikin sisään, astui suoraan herra Laurencen
eteen, joka näytti olevan vallan hämillään, ojensi kätensä ja sanoi
ääni värähtäen:

-- Tulin kiittämään teitä...

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä vanha herra näytti niin
ystävälliseltä, että Beth unohti puheensa, ja muistaen vain että
herra Laurence oli menettänyt rakkaan pienen tyttönsä hän kietoi
molemmat käsivarret vanhuksen kaulaan ja suuteli häntä.

Jos talon katto olisi äkkiä lähtenyt lentoon, ei vanha herra
olisi hämmästynyt niin kuin nyt, ja kuitenkin hän oli mielissään
-- voi miten mielissään! -- ja niin liikuttunut tuosta pienestä
luottavaisesta suudelmasta, että koko hänen tuikeutensa tyystin
katosi. Hän nosti Bethin polvelleen ja painoi kurttuisen poskensa
hänen ruusuista poskeaan vasten, ja hänestä tuntui kuin hän olisi
saanut pienen pojantyttärensä takaisin. Beth lakkasi siitä hetkestä
asti pelkäämästä häntä ja istui hänen polvellaan puhellen yhtä
tuttavallisen luottavaisesti kuin olisi tuntenut hänet kaiken ikänsä,
sillä rakkaus karkottaa pelon ja kiitollisuus voittaa ylpeyden. Ja
Bethin lähtiessä kotiin vanha herra saattoi hänet kotiovelle asti,
puristi hänen kättään ja nosti hattuaan kääntyessään takaisin, ja hän
näytti hyvin ryhdikkäältä ja komealta kuten kaunis, sotilaallinen
vanha herra ainakin.

Kun tytöt näkivät tämän, aloitti Jo intiaanitanssin ilmaisten siten
ihastuksensa. Amy oli hämmästyksestä pudota ikkunasta, ja Meg
huudahti kädet kohotettuina:

-- Totisesti luulen että maailmanloppu on tulossa.




7.

AMYN NÖYRYYDEN LAAKSO


-- Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie
kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.

-- Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät
tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei
kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.

-- Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi
sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.

-- Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi
kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.

-- Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra
Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. -- Soisinpa vain,
että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie
tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta
toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.

-- Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua
nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.

-- Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.

-- Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.

-- No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä
voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua
ottamasta mitään laskuun.

-- Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään?
Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.

Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja
huolestuneelta.

-- Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada
köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin
limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja
vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista
niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle
karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon
toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä
toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole
antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että
sellaiset ovat kunniavelkoja.

-- Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen
kukkaronsa esiin.

-- Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia
centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?

-- Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se
riittää mahdollisimman kauan -- tiedäthän, että minulla ei ole juuri
liikoja.

-- Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa!
Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja,
sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa
takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.

Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut
vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta
ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin.
Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.

Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli
kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt
matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien
ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti
seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata
hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen
nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei
ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien
vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti
Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä
tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian
ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n
tytön' sanomalla:

-- Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan
saa mitään.

Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja
Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen
menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin
näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy
lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla
menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita
kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra
Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla
on limetta-karamelleja pulpetissaan.

Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien
tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen
ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän
karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen
onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon
otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen
postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja
hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen
tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä
kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat
kertaa tukalammiksi -- varsinkin hermostuneille herrasmiehille,
joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia
kasvattamiseen.

Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny
tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia
sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi,
eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka
hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme
koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä
kuin noita ja äreä kuin karhu'.

Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa
lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti,
että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.

-- Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!

Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria
sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti
tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.

-- Neiti March, tulkaa tänne.

Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko,
sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.

-- Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului
odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt
lähteä paikaltaan.

-- Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen
kylmäverinen nuori nainen.

Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja
laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen
olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun.
Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti
vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.

-- Onko siinä kaikki?

-- Ei ihan, änkytti Amy.

-- Tuokaa heti paikalla loput tänne.

Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.

-- Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?

-- En koskaan valehtele.

-- Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne
yksitellen ulos ikkunasta.

Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja
suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu
limetta-karamellipari -- voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne
näyttivät! -- putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen
rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että
irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän
herkkunsa. Tämä -- tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia
tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen
limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta
kyyneliin.

Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis
pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:

-- Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen
pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli
käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March,
ojentakaa kätenne.

Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra
Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin
kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja
minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa,
jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan
vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti
suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.

-- Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön,
ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän
kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti
silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle
kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se
oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa
ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin
jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.

-- Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi
herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista
perusteellisesti kerran aloitettuaan.

Se oli hirvittävää. Oli miltei sietämätön koettelemus seistä
koko luokan maalitauluna äskeinen häpeä tuoreena mielessä, ja
Amysta tuntui kuin hän ei voisi muuta kuin vaipua maahan ja itkeä
pakahtuakseen. Katkera tietoisuus siitä, että hänelle tehtiin
vääryyttä ja petollisen Jenny Snow'n ajatteleminen auttoivat häntä
kuitenkin kantamaan tuskansa. Hän asettui tuolle häpeälliselle
paikalle suunnaten katseensa kiinteästi kamiinantorveen, jonka
alapuolella aaltoili kokonainen meri kasvoja, ja seisoi siinä
liikkumatta ja kalpeana kuin suolapatsas.

Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa tuo ylpeä ja herkkä
tyttö kärsi sellaista häpeää ja tuskaa, ettei hän milloinkaan
sitä unohtanut. Toisista asia saattoi tuntua lystikkäältä tai
vähäpätöiseltä, mutta hänelle se oli kova kokemus, sillä häntä
oli koko elämänsä ajan ohjattu vain rakkaudella. Pian eräs uusi
tuskallinen ajatus sai hänet unohtamaan kirvelevän kätensä ja
masentuneen sydämensä.

-- Minun täytyy kertoa tästä kotona, ja kaikki ovat hyvin
tyytymättömiä ja pettyneitä minun suhteeni.

Nuo viisitoista minuuttia tuntuivat tunnilta, mutta vihdoin nekin
päättyivät, eikä sana 'väliaika' ollut koskaan ennen tuntunut hänestä
tervetulleemmalta.

-- Voitte mennä, neiti March, sanoi herra Davis ja näytti hieman
levottomalta, eikä aiheetta.

Hän ei aivan pian unohtanut sitä syyttävää katsetta, jonka Amy loi
häneen mennessään suoraan eteiseen sanomatta sanaakaan kellekään.
Tyttönen kokosi tavaransa ja jätti paikan 'iäksi', kuten hän
kiihkeästi vakuutti itselleen. Hän tuli kotiin surkeassa tilassa,
ja kun vanhemmat tytöt vähän myöhemmin saapuivat, pidettiin
perheneuvottelu, jossa syvästi paheksuttiin Amyn osaksi tullutta
kohtelua.

Rouva March ei sanonut paljon, mutta näytti olevan pahoillaan
ja lohdutti masentunutta pikku tyttöään hellästi. Meg hautoi
pahoinpideltyä kättä glyseriinillä ja kyynelillä, Beth huomasi
etteivät hänen rakkaat kissanpoikansakaan kyenneet lievittämään
tällaista tuskaa, Jo ehdotti vihoissaan että herra Davis viipymättä
vangittaisiin, ja Hanna pui nyrkkiä tuolle 'tolvanalle' ja survoi
päivällisperunat niin kiivaasti kuin onneton opettaja olisi ollut
hänen survottavanaan.

Koulussa ei Amyn paosta tehty numeroa, paitsi tietysti toverien
kesken, mutta nuo tarkkanäköiset neidit huomasivat että herra Davis
oli sinä iltapäivänä erityisen suopea, mutta myös poikkeuksellisen
hermostunut. Juuri ennen tuntien päättymistä Jo astui sisään
julmistuneen näköisenä, marssi suoraa päätä herra Davisin luo ja
jätti hänelle kirjeen äidiltään, kokosi sitten Amyn tavarat ja lähti
pyyhkien jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ikään kuin tahtoen
puhdistaa koko paikan tomut jaloistaan.

-- No niin, voithan joksikin aikaa saada lupaa koulusta, mutta tahdon
että joka päivä luet Bethin kanssa vähäsen, sanoi rouva March sinä
iltana Amylle. En hyväksy ruumiillista rangaistusta, en ainakaan
tyttöjen kasvatuksessa. En pidä herra Davisin opetustavasta enkä
usko, että tytöt, joiden kanssa seurustelet, vaikuttavat sinuun
hyvää. Neuvottelen isäsi kanssa ennen kuin lähetän sinut toiseen
kouluun.

-- Se on ihanaa! Jospa kaikki tytöt lähtisivät pois ja jättäisivät
tuon vanhan inhottavan koulun tyhjäksi. Voisin tulla ihan hulluksi
kun ajattelen noita ihania limetta-karamelleja, huokasi Amy ja näytti
marttyyrilta.

-- En ole ollenkaan pahoillani että menetit ne, sillä rikoit koulun
sääntöjä vastaan ja ansaitsit rangaistuksen tottelemattomuudesta,
kuului äidin ankara vastaus eikä se juuri miellyttänyt nuorta neitiä,
joka odotti vain myötätuntoa.

-- Tarkoitatko että olet iloinen kun minua häväistiin koko koulun
edessä? huusi Amy.

-- Minä en olisi valinnut sitä rangaistustapaa, vastasi hänen
äitinsä. -- Mutta ojennuksen sinä kyllä ansaitsit. Olet tulossa
itserakkaaksi, kultaseni, ja sinun on jo aika ruveta tarkkaamaan
käytöstäsi. Sinulla on paljon kiitettäviä taipumuksia ja hyviä
puolia, mutta niillä ei saa ruveta loistamaan, sillä itserakkaus
pilaa parhaimmatkin lahjat. Ei tarvitse pelätä että todellinen
lahjakkuus tai hyve jäisi pitkäksi aikaa varjoon. Kaiken taidon
suurin viehätys on vaatimattomuus.

-- Niin onkin, huusi Laurie, joka pelasi sakkia Jon kanssa huoneen
nurkassa. -- Tunsin kerran erään tytön, jolla oli todella huomattavat
musikaaliset taipumukset, mutta joka ei tietänyt siitä mitään eikä
aavistanutkaan, mitä viehättäviä pieniä lauluja hän sepitti yksin
ollessaan, eikä olisi uskonut vaikka joku olisi sen hänelle sanonut.

-- Jospa olisin saanut tulla tutuksi sen tytön kanssa! Ehkä hän olisi
auttanut minua, minä olen niin tyhmä, sanoi Beth, joka seisoi hänen
vieressään innokkaasti kuunnellen.

-- Sinä tunnet hänet, ja hän auttaa sinua enemmän kuin kukaan toinen,
vastasi Laurie katsoen Bethiin niin veitikkamainen tuike iloisissa
mustissa silmissään, että Beth tuli äkkiä hyvin punaiseksi ja kätki
kasvonsa sohvatyynyihin.

Jo antoi Laurien voittaa pelin kiitokseksi siitä, että tämä oli
kiittänyt hänen Bethiään -- jota oli mahdoton saada soittamaan
Laurien tunnustuksen jälkeen. Niinpä Laurie sai itse tehdä parhaansa,
ja hän lauloi ja soitti erittäin kauniisti, sillä hän sattui olemaan
aivan erikoisen hyvällä tuulella. Kun hän oli mennyt, sanoi Amy, joka
koko ajan oli ollut omissa mietteissään:

-- Onko Laurie hieno poika?

-- On kyllä, hän on saanut oivallisen kasvatuksen ja on hyvin
lahjakas. Hänestä tulee hieno mies, jos häntä vain ei hemmotella
pilalle, vastasi äiti.

-- Eikö hän ole itserakas? kysyi Amy.

-- Ei vähääkään, ja juuri sen tähden hän onkin viehättävä poika ja me
pidämme hänestä paljon.

-- Minä ymmärrän -- on hienoa olla lahjakas ja etevä, mutta
lahjoillaan ei saa loistaa eikä tulla itserakkaaksi, sanoi Amy
miettiväisenä.

-- Ne tulevat kyllä näkyviin käytöksessä ja puhetavassa, ja niille
annetaan arvoa jos niiden omistaja esiintyy vaatimattomasti, sanoi
rouva March.

-- Yhtä vähän kuin sopii käyttää kaikkia hattuja ja hameita ja
hepeniä yhtä aikaa, jotta ihmiset näkisivät että omistaa sellaisia,
sanoi Jo, ja läksy päättyi nauruun.




8.

JO KOHTAA APOLLYONIN


-- Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä
lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että
nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä
kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.

-- Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi
Jo terävästi.

Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin
se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla
sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan
tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi
sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan
voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:

-- Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla
mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean
yksin.

-- En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo
keskeytti hänet kärsimättömästi:

-- Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy,
niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.

-- Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te
istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte
heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?

-- Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.

Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa
pistävän viuhkan taskuunsa.

-- Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan
'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: -- Ja
minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja
viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle
ajoissa.

-- Kuule minua hetkinen ja ole nyt järkevä tyttö, sanoi Meg
tyynnyttäen. -- Äiti ei halua että tulet tällä viikolla, kun kipeät
silmäsi eivät vielä kestä satunäytelmän kirkasta valaistusta. Ensi
viikolla voit mennä Bethin ja Hannan kanssa ja viettää oikein hauskan
illan.

-- Se ei ole puoleksikaan niin hauskaa kuin mennä Laurien ja teidän
kanssanne. Ottakaa nyt minut mukaan, olen niin kauan saanut olla
alallani yskäni tähden ja ihan kuolen, jollen nyt pääse mukaan. Sano,
Meg, että saan tulla! Olen niin kiltti sitten... pyysi Amy ja loi
sisareen hellyttävimmän katseensa.

-- Entä jos ottaisimme hänet? En usko että äiti pahastuisi, jos
pukisimme hänet hyvin, alkoi Meg.

-- Jos hän tulee, minä jään kotiin, ja jos minä en tule, Laurie on
pahoillaan, ja minusta olisi hyvin sopimatonta vetää Amy mukaamme,
kun hän pyysi vain meidät. En olisi uskonut, että Amy viitsii
tunkeutua sinne missä häntä ei kaivata, sanoi Jo tylysti, sillä hän
ei olisi huolinut vaivoikseen tuota vilkasta lasta tahtoessaan itse
huvitella.

Hänen äänensä ja puhetapansa ärsytti Amya, joka jo alkoi panna
päällyskenkiä jalkaansa ja sanoi itsepintaisesti:

-- Minä tulen mukaan, Meg sanoo että saan tulla, ja jos maksan itse,
ei Lauriella ole asian kanssa mitään tekemistä.

-- Sinä et voi istua meidän kanssamme, kun meillä jo on paikat. Sinun
pitäisi istua yksin, ja sitten Laurie antaisi sinulle paikkansa, ja
meidän ilomme on pilalla, tai hän hankkii sinulle paikan, eikä se
olisi sopivaa, kun sinua kerran ei ole kutsuttu. Jää vain kiltisti
kotiin, pauhasi Jo entistäkin tylympänä, sillä hän oli juuri
kiireissään pistänyt neulalla sormeensa.

Amy istui lattialla toinen kenkä jalassa ja alkoi itkeä tihuuttaa.
Meg koetti puhua hänelle järkeä, ja kesken kaiken kuului alhaalta
Laurien ääni. Molemmat tytöt riensivät alakertaan ja jättivät Amyn
huutamaan täyttä kurkkua, sillä pikku sisar unohti silloin tällöin
täysikasvuiset tapansa ja käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi. Juuri kun
seurue oli lähdössä, huusi Amy kaidepuun yli uhkaavalla äänellä:

-- Tätä sinä vielä kadut, Jo March!

-- Suurenmoista! vastasi Jo ja paiskasi oven kiinni.

Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa'
oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa.
Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä
keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon
sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat
muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe
koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.

Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa,
sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin,
saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa
Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita
molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen
oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita
lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti
saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan,
ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi
ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli
melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin
oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta
hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja
saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien
kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.

Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti
marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut
katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi
voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja
saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.

Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen
lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan
kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin
paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa
Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä
vääryyden.

Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja
siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä
myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja
kysyi henki kurkussa:

-- Onko joku ottanut kirjani?

Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät
hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi
hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen
luonaan.

-- Amy, se on sinulla.

-- Ei, ei sitä ole minulla.

-- Sitten tiedät, missä se on.

-- Enkä tiedä.

-- Se on vale, huusi Jo tarttuen hänen olkapäähänsä ja katsoen
häneen niin uhkaavasti, että rohkeampikin ihmistaimi kuin Amy olisi
pelästynyt.

-- Eikä ole. Minä en tiedä missä se on enkä välitäkään tietää.

-- Sinä tiedät siitä jotakin, ja on parasta että sanot heti, muuten
pakotan sinut siihen. Ja Jo ravisti häntä kevyesti.

-- Toru niin paljon kuin tahdot, mutta etpä vain enää koskaan näe
vanhaa typerää kirjaasi, huusi Amy, joka nyt vuorostaan kiihtyi.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen polttanut sen.

-- Mitä! Pienen kirjani, johon olin pannut niin paljon työtä ja jonka
aioin saada valmiiksi siksi kun isä tulee kotiin! Oletko todellakin
polttanut sen? sanoi Jo hyvin kalpeana, silmät säkenöiden ja puristi
hermostuneesti Amyn olkapäitä.

-- Olen, olen! Sanoinhan että panisin sinut vielä katumaan eilistä
ilkeyttäsi, ja nyt...

Amy ei päässyt pitemmälle, sillä Jon kiivaus puhkesi nyt valloilleen,
ja itkien kiihkeästi surusta ja vihasta hän ravisti Amya, kunnes
tämän hampaat kalisivat.

-- Sinä ilkeä, ilkeä tyttö! En koskaan voi kirjoittaa sitä uudelleen,
enkä koskaan, niin kauan kuin elän, anna sinulle anteeksi!

Meg riensi pelastamaan Amya ja Beth tyynnyttämään Jota, mutta Jo
oli aivan suunniltaan, ja antaen lähtiessään raikuvan korvapuustin
sisarelleen hän syöksyi ullakolle vanhalle sohvalleen ja päätti
taistelunsa yksinäisyydessä.

Alakerrassa myrsky asettui, kun rouva March tuli kotiin. Kuultuaan
asiasta hän sai Amyn pian ymmärtämään, kuinka pahasti hän oli tehnyt
sisarelleen.

Jon kirja oli hänen sydämensä ylpeys, ja koko perhe piti sitä
erittäin lupaavana kirjallisena sepitteenä. Siinä oli vain puolisen
tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti
niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden
toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri
kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi ja hävittänyt vanhan
käsikirjoituksen, joten Amyn rovio oli tuhonnut monen vuoden hartaan
työn tulokset.

Toisista se tuntui haikeutta herättävältä tappiolta, mutta Jolle se
oli hirvittävä ja kohtalokas onnettomuus, ja hän tunsi ettei koskaan
saisi sitä korvatuksi. Beth suri yhtä vilpittömästi kuin joku hänen
kissanpojistaan olisi juossut karkuun, Meg kieltäytyi tällä kertaa
puolustamasta lemmikkiänsä Amya, rouva March näytti vakavalta ja
huolestuneelta, ja Amy tunsi itse, ettei kukaan pitäisi hänestä ennen
kuin hän olisi jotenkin sovittanut tekonsa, jota hän nyt paheksui
enemmän kuin kukaan toinen.

Kun soitettiin teelle, Jo ilmaantui toisten joukkoon, mutta näytti
niin pelottavalta ja luoksepääsemättömältä, että Amy tarvitsi kaiken
rohkeutensa sanoessaan nöyrästi:

-- Anna anteeksi, Jo, olen hyvin, hyvin pahoillani.

-- En koskaan anna sinulle anteeksi, oli Jon ankara vastaus, ja siitä
hetkestä alkaen hän oli kuin ei Amya olisi olemassakaan.

Kukaan ei puhunut tuosta suuresta onnettomuudesta -- ei edes rouva
March -- sillä kaikki tiesivät kokemuksesta, että kun Jo oli tuolla
tuulella, olivat kaikki sanat hyödyttömiä ja että oli viisainta
odottaa kunnes jokin pieni tapahtuma tai Jon oma jalomielisyys
hälventäisi hänen vihansa ja parantaisi haavan.

Ilta ei ollut onnellinen, sillä vaikka tehtiin käsitöitä kuten
tavallisesti ja äiti luki ääneen, kodin rauha oli tullut häirityksi.
Laulettaessa epäsointu tuntui syvimmin, sillä Beth voi vain soittaa,
Jo seisoi mykkänä kuin kivi, Amyn ääni katkesi, ja Meg ja äiti saivat
laulaa kahden. Mutta vaikka he koettivatkin laulaa iloisesti kuin
leivoset, eivät nuo heleät äänet sointuneet niin hyvin kuin ennen
eikä tunnelmaa saatu syntymään.

Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:

-- Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi
toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.

Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa
ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän
tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä
antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja
sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:

-- Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa. Niine
hyvineen hän marssi makuulle, ja sinä iltana huoneessa ei kuulunut
tavanomaista hilpeätä rupattelua.

Amy oli syvästi loukkaantunut kun hänen sovintoyrityksensä oli
hylätty ja alkoi toivoa, ettei olisi nöyryyttänyt itseänsä. Jo oli
vielä aamullakin kuin ukkospilvi, eikä mikään ottanut onnistuakseen
sinä päivänä. Aamu oli purevan kylmä, hän pudotti kallisarvoisen
torttunsa katuojaan, täti Marchilla oli hermokohtaus, Meg oli
totinen, Beth tahtoi näyttää huolestuneelta ja alakuloiselta, ja
Amy teki alituisesti huomautuksia ihmisistä, jotka aina sanoivat
että pitäisi koettaa olla hyvä eivätkä kuitenkaan koettaneet, vaikka
toiset näyttivät heille hyvää esimerkkiä.

-- Kaikki ovat inhottavia, minä ainakin lähden Laurien kanssa
luistelemaan. Hän on aina iloinen ja hauska ja saa minutkin hyvälle
tuulelle, sanoi Jo itsekseen ja riensi ulos.

Amy kuuli luistinten helinää ja katsoi ikkunasta huudahtaen
kärsimättömästi:

-- Siinä sitä ollaan, hän lupasi ottaa minut mukaan ensi
kerralla, sillä luistinkeli loppuu ihan kohta. Mutta tuollaiselta
kiukkupussilta ei kannata pyytää mitään.

-- Älä sano noin, sinä olit hyvin ilkeä, ja on vaikeata antaa
anteeksi niin onnetonta tekoa, mutta luulen että hän on jo valmis
sovintoon, jos vain osaat pyytää oikealla hetkellä, sanoi Meg. --
Mene heidän jälkeensä äläkä sano mitään ennen kuin Laurie on saanut
Jon hyvälle tuulelle, mene sitten sopivana hetkenä hänen luoksensa ja
suutele häntä tai tee jotakin muuta ystävällistä, ja olen varma että
hän suostuu sovintoon kaikesta sydämestään.

-- Minä koetan, sanoi Amy, sillä neuvo miellytti häntä, ja
pukeuduttuaan kiireesti hän riensi ystävysten jälkeen, jotka juuri
katosivat mäen taakse.

Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun
Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie
ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin
tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.

-- Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki
kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan
lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan
poika oli kuin nuori kasakka.

Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan
ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa,
mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle
tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän
oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja
mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset
ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan
tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:

-- Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.

Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä
kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka
asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna
hänen hoitaa itsensä."

Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka
oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota
oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne
sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti
hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy
haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään
risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan
pelosta.

Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti
syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja
hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja
tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden
pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:

-- Hae seiväs, pian, pian!

Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina
minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti
Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä
kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään
läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli
säikähdyksestä sanaton.

-- Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo
hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo
kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja
kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet
niin kiusallisilta kuin nyt.

He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään
hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko
aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin
kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan,
hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina.
Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui
rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella
hänen kipeitä käsiään.

-- Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen
omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut
iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.

-- Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni
pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että
peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi
äiti ystävällisesti.

-- Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän
kuolisi, se olisi minun syyni.

Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki
mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja
nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta
rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.

-- Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo
onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin
koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää
tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.

-- Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan
ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March
painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää
poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.

-- Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun
suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan
ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus
vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki
ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!

-- Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä
päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista
samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla
paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden
voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta
tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.

-- Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. -- Ja
hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

-- Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja
olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo,
mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni
niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen
sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi
läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin
myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että
äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä
siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen
päätöstään kasvattaa luonnettaan -- vaikka neljäkymmentä vuotta
tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.

-- Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni
tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua?
kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin
koskaan ennen.

-- Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat
huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin,
menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin
heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi
hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.

-- Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin
vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään
huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen,
kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa
hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.

-- Hyvä äitini auttoi minua...

-- Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään
kiitollisena.

-- Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt,
ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä
tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea
aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden,
sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt
koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä,
ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun
tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään.
En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani
puuttui jotakin.

-- Äiti parka! Kuka auttoi sinua?

-- Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään -- ei koskaan
epäile eikä valita -- vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin
iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja
tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse
pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan,
olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne
kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä
tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin
mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin
palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi
naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.

-- Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä,
olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.

-- Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy
vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee
synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta
kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen
kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet
saanut tuntea.

-- Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa
minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt
isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin
ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut
huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän
sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.

-- Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan
unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla
pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.

Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja
peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:

-- Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla
epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa
ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.

-- Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin
onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja
tietävät kuinka paljon rakastan heitä.

-- Luulin pahoittaneeni mielesi.

-- Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi
kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka
uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku
tyttärensä viattomina ja hyvinä.

-- Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen
lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen
tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.

-- Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni
kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet
vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se
johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi
ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset
alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne
kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden
yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja
luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän
olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen
rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei
voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja
voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko
Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti
ja luottavaisena kuin äidillesi.

Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen
sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan
oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä
hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon
katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen
ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää,
paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta
tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain
kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.

Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan
taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme
jollaista niissä ei ennen ollut nähty.

-- Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle
anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä!
Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui
sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.

Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja
ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon
sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan
hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä
suudelmassa.




9.

MEG JOUTUU TURHUUDEN MARKKINOILLE


-- Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset
saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä
laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.

-- Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan!
Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan
suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään
pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.

-- Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth
asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka
hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.

-- Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia
näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän
parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.

-- Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi
päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen
takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette
auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne,
sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka
tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.

-- Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli
ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan,
jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja
yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan
tultua.

-- Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan
ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan
silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä
vanhaan musliinipukuuni.

-- Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni
kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko,
että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi
Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten
olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.

-- Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta
äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja
Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. --
No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni -- taivuta hatun
sulkaa vähäsen, Beth -- tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä
kutsuja varten -- se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai
mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis -- oi voi sentään!

-- Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten,
ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti
koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen
sitä katsella.

-- Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa
nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä
ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen
käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri
muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti
pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa
olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka
kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi
valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen,
kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä
päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.

-- Vaihda se, neuvoi Jo.

-- Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on
nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko
asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia
hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo,
kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä
hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat
puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.

-- Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja
yömyssyissään -- panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi
sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri
silittänyt.

-- Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen
yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta.
Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.

-- Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä
pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.

-- Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen,
jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.

-- Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo
nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän
tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki
pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi,
sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet
kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi
arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.

Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti
kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut
tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että
Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta
Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä
niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin
ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.

Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi
talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta
tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat
vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että
he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja
että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta,
mitä sen alla oli.

Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa,
käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain
huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi
jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan,
käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa
pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän
hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi
kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja
ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista
hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä
kärsivä tyttö.

Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä
ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla,
kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät
teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä
Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen
vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä
oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja
jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra,
joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha
rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki
hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli
toisinaan miltei päästään pyörällä.

Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen
popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan
ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän
otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen
rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.

Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen
poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin
ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui
kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja
Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan.
Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he
säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi
siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä
edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain
kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä
oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki
ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.

-- Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia,
huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.

-- Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja
tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.

-- Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on
ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina
ja ihmeissään.

-- Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti,
kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut
häntä.

-- Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg
pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta,
turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset
rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet
hyvälle mielelle.

Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia
ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin
sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne
ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä
'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen
pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.

Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen
alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään
rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään
tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin
kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat
onnelliset kirkassilmäiset kasvot.

Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin
ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie
houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli
huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas
tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli
hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä
oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä
keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.

Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli
erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:

-- Kuinka vanha hän on?

-- Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.

-- Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu
jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat
nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut
heihin.

-- Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa
korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei
nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.

-- Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä
tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka,
hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa
yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle
puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.

-- Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö
musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä
iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.

-- Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille -- se on pieni
huomaavaisuus tytölle -- ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.

Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin
punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli
juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään
loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.

Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan
voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne,
mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March
on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö
musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää
kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli
kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta,
ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei
kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.

Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa
sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes
päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo
hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet
Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä
rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena
kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman
ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin
verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä
muka olisi -- rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan
-- ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi
köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli
-- tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena
taivaan alla.

Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana,
väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan,
toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän
kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna,
ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia
ottaakseen käsityönsä esille.

Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan.
He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei
hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki
tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli
tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä
äärestä ja sanoi haaveellisena:

-- Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle
torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se
sinustakin olisi paikallaan?

Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet
kainosti vastaamaan:

-- Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.

-- Kuinka niin, _cherie?_ kysyi Belle.

-- Hän on liian vanha.

-- Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos
saan kysyä? huudahti neiti Clara.

-- Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski
innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.

-- Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti
Belle nauraen.

-- Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat
ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän
tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.

-- Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.

-- Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista
elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.

-- On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie
nokkelasti.

-- Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän
talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha
herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan
luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että
puheet päättyisivät siihen.

-- On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara
Bellelle nyökäyttäen päätään.

-- Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään
kohauttaen.

-- Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita.
Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka
laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.

-- Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. -- Minulla on uusi punainen
silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.

-- En minäkään... aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä
johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut
saada.

-- Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.

-- Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi.
Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin
huolettomalta kuin suinkin.

-- Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka
havaintokyky ei ollut terävimpiä.

-- Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen
kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan
huudahti hämmästyneenä:

-- Vain tuo puku! Kuinka hassua --. Hän ei lopettanut lausettaan,
sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen
ystävällisesti:

-- Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun
ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa,
vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen
silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet
yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan
siihen, kultaseni?

-- Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha,
jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti
minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.

-- Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut
muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi
parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään
nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten
joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi
Belle houkuttelevaan tapaansa.

Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä
hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä
'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset
vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.

Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa
kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki
Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat
hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät
hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä
pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut
vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli
niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen,
että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi
joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja
korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella
silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö
täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen
olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät
olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina,
untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen
kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni
tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.

-- Mademoiselle on _charmante, très jolie_, vai mitä? huudahti
Hortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.

-- Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet
huoneeseen, jossa toiset odottivat.

Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen,
korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä
oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän
todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta
innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten
lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen
ympärillään kuin parvi harakoita.

-- Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja
kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä
pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä
kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara,
ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle
rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.

-- Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen
olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat
pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.

-- Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä.
Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku,
ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua,
pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi
Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin
hän.

Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti
portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja
pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että
hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen
ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka
ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat
äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka
edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen,
eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi
ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja
vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät
uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle
heistä:

-- Daisy March -- isä eversti armeijassa -- parhaita perheitämme,
mutta paljon vastoinkäymisiä -- ymmärrättehän -- Laurencein läheisiä
ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on
vallan hullaantunut häneen.

-- No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja
tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän
oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.

Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä
hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku
ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja
hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja
hukkuisivat tai särkyisivät.

Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille
yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi
ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi
Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja --
niin ainakin Megistä tuntui -- paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi
ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli
jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi
yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen
nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen,
joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja
poikamaisemmalta.

-- Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia
päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa
käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki
puristamaan ystävänsä kättä.

-- Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi
kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.

-- Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin
tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.

-- Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen
mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma
hänen seurassaan.

-- Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä
etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika
hypistellen hansikkaansa nappia.

-- Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se
oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi
minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai
eikö.

-- Varmasti, sanoi Laurie vakavana.

-- Etkö pidä minusta tällaisena?

-- En, kuului jyrkkä vastaus.

-- Miksi et? kysyi Meg levottomana.

Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä
ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin
vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta
kohteliaisuudesta jälkeäkään.

-- En pidä rihkamasta ja hepenistä.

Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja
Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:

-- Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt.
Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia
poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä
myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:

-- He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että
näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana
hän on vain pyntätty nukke.

-- Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt
omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä
toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.

Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen
peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen
lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien,
joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen
katuvaisena:

-- Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.

-- Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen
näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.

-- Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä
puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet -- loistava.

Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja
ilmaistakseen ihailuansa.

Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat
odottamassa alkutahtia:

-- Varo kompastumasta laahukseeni -- uh, kuinka sietämätön se on!
Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.

-- Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi
Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka
nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.

-- Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi
Meg.

-- Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.

-- Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät
ymmärrä tällaista pilaa, ja ä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49889