← catalogue

Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck · Finnish · Gutenberg #49883 · 1,080,850 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

Author: C. Georg Starbäck

Translator: Uuno Kahma


        
Release date: September 5, 2015 [eBook #49883]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49883

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIILO BONPOIKA STURE 3: TESTAMENTTI ***

NIILO BONPOIKA STURE III: TESTAMENTTI

Kolmijaksoinen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBACK


Suomentanut

UUNO KAHMA



Werner Söderström, Porvoo, 1900.






TESTAMENTTI

Kolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Kahdeksannen ja arkkipiispa
Jönsin sekä muiden Unionin ruotsalaisten ystävien välisistä
taisteluista.



    Kell' yksi on ystävä uskollinen,
    yksi, ei monta,
    hänell' olkoon lemmekäs, herttainen,
    niin ilonsa on laittamatonta.

                            Kansanlaulu.



SISÄLLYS:

I OSA: Akselinpojat.

    I. Viheriä ritari.
   II. Salaperäinen kauppasaksa.
  III. Kuningas vai talonpoika?
   IV. Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
    V. Vaara kasvaa.
   VI. "Nyt on puoliyö!"
  VII. Eräs näky.
 VIII. Okaita.
   IX. Rahatalolla.
    X. Arkkipiispan sanansaattaja.
   XI. Raseporissa.
  XII. Kosintaa ja harkintaa.
 XIII. Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
  XIV. Kotiintulo.
   XV. Iliana-rouvan talonvouti.
  XVI. Piispan kokelas.

II OSA: Niilo Sture.

    I. Pyhän Yrjänän kappelissa.
   II. Kosto.
  III. Neiti Päivänsäde.
   IV. Niilo Sturen joulujuhlat.
    V. "Mustassa mullassa."
   VI. Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.
  VII. Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.
 VIII. Sinikeltainen sotavyö.
   IX. Hyvästi.
    X. Sovinto.

III OSA: Voittaja.

    I. Kuoleman kourissa.
   II. Käärmekuninkaan kylvös.
  III. Karhunkäpälät.
   IV. "Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
    V. Pyhän Katariinan luostarikirkossa.

Carl Georg Starbäck.






ENSIMMÄINEN OSA.

Akselinpojat.




I.

Viheriä ritari.


Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan
ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan
käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja
kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat
yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät
aamulaulujaan.

Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa
kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet
kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa
vapautustyötä.

Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja
kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan,
tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin
kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen
metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan
Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.

Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista
sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet
kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman
meteleissä.

Ne olivat viheriän ritarin kasvot.

Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän
jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja
väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän
olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen
huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän,
se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon
kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä
oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä
enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta.
Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko
kasvoille.

Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla
seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla,
joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.

Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui
hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä
surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina
Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita
nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.

Tämä kuiskasi nyökäten:

"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti
näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen
haavaansa hoitamaan."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.

"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin
kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin
ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli
näkemättä."

Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:

"Ritarin hetki on tullut... hän ei elä iltaan asti!"

Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka
kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen
hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät
kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja
hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken
surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin
suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän
kaihon tunteeksi.

Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen
katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin
vanhus hymyili mitään lausumatta.

Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului
hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän
laski smaragdisydämen kädestään lausuen:

"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"

"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten,
"kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja
minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset
äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla... teidänkin
läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo... Minä en kuole
myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."

Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot
näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi
myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä
olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän
kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli
nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen
nimeä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti
vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden
hehkua.

Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein
silmin Niiloon.

"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.

"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla
kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.

Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:

"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti
kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen
toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä
tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."

Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo
auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella
puolella, lausuen:

"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"

"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä
Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt
lävitseni... Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin
vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä... Se tapahtui silloin, kun
sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen
lemmittynsä väliltä... Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä,
kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle
olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar
Orminpoika."

"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin
teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut
nimenne, ja miksi äitini muiston..."

"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi,
ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi
lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet
morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla... Mutta minä olin liian
vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi,
mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito
rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä
tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen
muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella
puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana...!"

Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen
tämän muiston ohi lisäsi hän:

"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle!
Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät,
miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja
hänen onneaan... sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat
Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä
teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä
nunna..."

"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan
hinnalla?"

"Niin!... Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun -- äidinisäsi oli
luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän
oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran
pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi.
Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään
Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen
yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet
uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja
tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin.
Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä
haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme
siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta
päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani
vasten... Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas
isä... huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni
loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni...!"

Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi
haavoitetun ritarin juoda.

"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja
luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa
ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi
kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa
ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan... ja
minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus
aivan hirvittävästi...!"

"Äiti raukka!" huokasi Niilo.

"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä
kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun
äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin
kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle... minulle,
Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin
hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana...! Tämän naisen,
jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla
epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria,
puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo.
Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi
luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis
hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen
huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen
myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä,
jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen
Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota,
jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan
vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen
mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen,
ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."

"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"

Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti
tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää
ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen
sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä
pitkää tarinaa.

"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa
sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä
Kaarinan... ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain
seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan
jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin
ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän
ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä
hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai
jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän
oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen
tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin
saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani
pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut
turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että
arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui
viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja
vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin
Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka
oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista
kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin
itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei
tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia
vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut
hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin.
Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille
muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä
valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat
kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi
hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin
tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."

"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän
kultaketjun sai?"

Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa
juomaansa.

"Ei, ei... se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.

"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on
ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta
Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on
siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne
ilmoittanut... Hollinger on samoin..."

"Tuo iloinen Hollinger...! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on
minulla ollut paljon iloa!"

"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala
paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni... ja vielä jätätte
minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun
henkeni!"

"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani
pojan edestä... Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi
enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle
suuri ilo...! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun
parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis
täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt
toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut
Hirven kannella..."

"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te... olitteko
te siellä, ritari Fjalar?"

"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta...
muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä
lausua!"

Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä
väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.

"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun
köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä
Eerik Pukelle...!"

"Fjalar, Fjalar... kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt..."

"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa...
mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken
viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna
vaakakuppiin minun edukseni..."

"Teidän eduksenne, sanotte... kuinka voisin teitä mistään moittia, joka
olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"

"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä,
sillä silloin hän tunsi minut... muistathan sinäkin hyvin, kuinka
Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä.
Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni
täyttänyt, saan kohta tehdä tilin... Viimeinen ajatukseni, se jonka
keksin jo Hirvellä ollessani -- ei ole kuitenkaan saavuttanut
suostumustasi... kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani,
Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin
ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka
sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman
tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika
kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi... Mutta
sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit
samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."

"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla,
jolle olen uskollisuutta vannonut...?"

Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja
vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.

"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei
kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään
ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa,
sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika...
nyt täytyy joka miehen toimia... ponnella toimia!"

Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä
asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi
innokkaasti:

"Ajattele Ruotsia, Niilo... isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta
ylempänä... ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia... se on
kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata... Ja yksi vaan voi
valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja
pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata...
joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten
Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle,
muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät
ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on
kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat
kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin
tuhansien onnen... Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle
sama, minkä minä tein sinulle... sinun tulee hankkia sille pelastava
onnenketju!"

"Sen lupaan... sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.

"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme
siis tulleet yksimielisyyteen siinä...! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko
mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt -- ehkä hän on
unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin.
Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja
työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen
sovittanut sinun pääsi mukaan..."

Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja
silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:

    Jesu, redemtor omnium;
    dimitte nobis debita
    et da perenne gaudium!
    Amen! Ora pro nobis!

    [O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja
    anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]

Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja
kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen
yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän
kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.

Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja
kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen
vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa,
jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan...

Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne
yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan
koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki
hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana
Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin
kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja,
päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa
hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta
luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju.
Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan
tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen
täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja
uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen
rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin
laulaa itsestään näin:

    "Mä olen niinkuin pieni lintunen,
    Joka oksalla visertää,
    Mä kaukana kodistani harhailen,
    Eikä yhtään oo ystävää."

Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä,
mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin
likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä
kaukana kuin kuollut on elävästä.

Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.

"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja
harpunsoittoa aikanani...! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla,
vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin
ennen...!"

Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti
virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen
käteensä.

"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti
tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi...! Sinun
suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen
päämäärä... Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä
elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan... Mutta onhan tämä sinun
tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin
onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut
Bengta-rouvalle... Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen
lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani...! Voitko
antaa sen anteeksi!"

Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili
kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja
sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli
ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin
keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä,
puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David
Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta
tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja
hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt
hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat
ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi
voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli
tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen
pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka
Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli
pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei
Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin
arkkipiispa pelkäsi.

"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on
pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä,
kuin sitä, jota minä olen ajatellut... Herran tiet ovat toiset kuin
ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan
Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin.
Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä
hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa..."

Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle
ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin
jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa
langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja
rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.

"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin
vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin
ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.

"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar
sairaanomaisella terävyydellä.

"Kuninkaan testamentti!"

"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon
teoista paras... Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota
sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää
yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin
eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen
rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.

Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä
huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa
hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen
kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään
leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään
kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä
taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko
olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu... ja munkit
lauloivat:

    Dimitte nobis debita,
    Da perenne gaudium!

Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän
vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen
maailmaan, johon hän vielä kuului.

Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli
häntä kauvan ja sanoi:

"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille...
kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat
iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää
eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan
toisenlaisena... kulje miehekkäästi rataasi, Niilo... me kohtaamme
toisemme kerran taivaassa äitisi luona...! Kaikki on käyvä hyvin...
Ruotsille ja sinulle!"

Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha
pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi
nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi
koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi
semmoisenaan vielä sittenkin.

    Päättyneet on elon hetket
    Hymyellen kuolen --

lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät
häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä
sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka
Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta
kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun
täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi.
Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli,
vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen
pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään
viikinkikuninkaan sydänsaliin.

Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa
nauravaa ritaria.

Mutta munkit lauloivat:

    "Ora pro nobis!"




II.

Salaperäinen kauppasaksa.


Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin
tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja
hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.

Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin
kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin
naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä
olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli
Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut
se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen
vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen
saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa
viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin
luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin
murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin
selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä
hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä
tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään
ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän
uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.

Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen
kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle
itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin
verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan
käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.

Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen
mieleensä, kuin hän voi aavistaa.

Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä
vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen
tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin
palaamiseensa.

Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen
kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta
päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni
kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä
Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen
mielensä. -- Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen
tahtoaankin.

Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi
sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin
huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse
huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli
saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten
tahtoikin.

Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä.
Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän
piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta
tärkeämpänä?

Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.

Munkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi
rukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän
nousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.

Silloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.

"Mitä tahdotte, hurskas veli?" kysyi Niilo.

Munkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta
ritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:

"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!"

"Mikä kauppasaksa?"

"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo
ritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen
luokseen."

"Pyytäkää miestä sitten odottamaan", lausui Niilo, josta tuntui
vastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin
vähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.

Harmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen
kuollutta, polvistui ja rukoili.

Andreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani
rukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella
hyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen
laskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!" kuului
hänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.

Niilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen
käteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen
kohdalle ja riensi huoneesta pois.

Munkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja
priorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle
haluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes
hän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän
Kaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen
mies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.

Portin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan
palvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti
esille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan
asunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta,
puolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan
tuntea entisekseen.

Tultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo
Sturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.

"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö
niin?" alkoi hän.

"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!" vastasi Niilo.

"Kuten sanotte, en olekaan", vastasi mies, "ja Jumala suokoon, että
olisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo... Teillä on ritarillinen
mieli, ja minä luotan teihin... sallitteko, että käännyn teidän
puoleenne nyt hädän hetkenä?"

"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa
vastausta... ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin
lupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa
maalleni ja kansalleni..."

"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin
herra, oli isäni!"

"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin
käteen.

Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja
heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas,
lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti
vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän
nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla
taisteluratsullaan Skånen sodassa.

Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä
ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.

"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne
kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka
tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella
lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin
kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden... teidän puoleenne käännyn nyt
tarvitessani ystävän apua!"

Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot
hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:

"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari
Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan.
Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin
kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan
oikea ritari!"

"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo
keskeyttäen.

"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona
taistelemme toistemme rinnalla... Epäröimättä annan teille
luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä,
ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa,
pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"

"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen
suhteen!"

"No, niin... on tapahtunut onnettomuus... joka koskee lähinnä minua,
mutta myöskin Kaarlo-kuningasta..."

"Onnettomuus...?"

"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"

Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs
ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa
itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi
taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän
epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka
kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa
kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.

"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää,
ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari
Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut
minulle sydämensä... näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran
luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja
Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen
onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin
Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja
siksi tämä valepuku... Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä
tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa..."

"He tuntevat valepukunne...?"

"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on
kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."

Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:

"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa
onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin
silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi,
joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa,
jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari
menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan...
Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat
nyt tarpeen!"

"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.

"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne... Jos saavun kuninkaan
luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei
täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle
sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään,
niin ymmärrätte kuinka onneton olen."

Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että
tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt
vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:

"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen
vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti...
tässä on käteni!"

Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei
kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.

"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean
miehen puoleen!"

"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta...
David Pentinpoika, sanotte...! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut
työssä osallisena?"

"David Pentinpoika on sen tekijä... Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden
sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta
kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut
Upsalaan... veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin
lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä
sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David
Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen
hänet harhaan... He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies
kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."

"Jumala paratkoon, herra Iivari... pelkään, että vaikeudet tulevat
suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"

"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"

"Hyvä, hyvä... missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni.
Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten
sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari,
niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne
minuun!"

"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin."

Oven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti
päänsä oven raosta.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "luulin löytäväni täällä
virkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin."

Kiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai
nähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo
sangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta
kummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra
osasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.

"Kaikki on", sanoi hän, "parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä,
saatte leideniläisenne kohtakin tänne... sen takaan..."

"Ette voi sanoa, hyvät herrat", vinkui kaniikki, "oletteko nähneet
virkaveljeäni täällä?"

"Emme!" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.

Kaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen
leideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa
huulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.

Kohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin
eteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan
palvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä
kuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää,
mitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.

Kumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi
yhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta
siitä, ken kauppamies oikeastaan oli.

"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää,
että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan
ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin... aikanaan tulevat
huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"

Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti,
kuten näytti, lähistön taloja.

"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä
tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä
tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt...
Mutta teillä on kiirettä, hyvä... minä seuraan teitä jonkun matkaa."

"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"

"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi...
jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon
tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan...? Jumalan kiitos, voimme
toivoa nyt parempia aikoja...!"

Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka
kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään
havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.

Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin
läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.

"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"

Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti
asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka
vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön
valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan
pakottaen häntä siten seisomaan.

"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.

"En", vastasi Niilo.

"Tahdotteko tuntea hänet?"

"En tiedä, mitä se hyödyttäisi... jos hän antaa minulle sellaista
kangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen."

"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda
kädestänne ja jätä..."

"Mitä, kaniikki, mitä jätä...?"

"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!"

"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen,
minulla ei ole aikaa selittää arvoituksia."

Kaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja
uskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:

"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti... hän ei
ole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia,
hän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee
olla varuillanne?"

"Vaatteen vuoksiko...?" kysyi Niilo nauraen. "Mitä hittoa se minua
liikuttaa, onko hän Iivari-herra... vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra
Visborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä
tarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne
turha."

"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin
kruunua... Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa
Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti
ansaitsee nimensä: väärintekijä."

"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin... luulen kuitenkin, että
te liioittelette vaaraa."

"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja...
luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki
närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin
valtakunnan vihollisten kanssa."

"Niin arvelen minäkin... mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin
valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin
jokapäiväisen elämäni tarpeet."

"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua..."

Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä
noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä
viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin
päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin
avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne
pikaisenkaan katseen.

Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä
häneltä muuten ei koskaan puuttunut -- sanoja, sydämen oikeita avaimia.
Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi
voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären
onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän
asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi
tarkoitustaan.

Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja
korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.

Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä
kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui
uudestaan ritarin käsivarteen.

"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo... Teette senvuoksi väärin, kun
ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä
jäähyväisiä... olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."

"Judas!" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja
käheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan
voihkauksen.

Kaniikki kauhistui kalveten.

"Kuka se on?" kysyi Niilo. "Ken huutaa?"

"Judas!" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.

Kylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois
porttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:

"Judas... kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty...
sinun hetkesi lyö pian... pian... pian!"

Niilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta
holvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät
paloivat hirvittävästi.

Se oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.




III.

Kuningas vai talonpoika?


Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa
ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään
menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten
aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut
arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon
liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja
punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti
yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.

Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla,
oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen
piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä
hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia
asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista,
tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa
taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen
luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai
talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä
ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta
enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta
saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.

Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän
voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja
yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun,
Niilo, pitää Ruotsia johtaa! -- ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä
kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä
puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta,
valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi,
ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja
taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.

Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä
hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja
kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja
silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika
sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä
seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista
perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi
sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein
epätoivoksi.

Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän
tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä
oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen,
kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään
huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni
Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita
välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen
sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan
viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata
taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista
raskasmielisyyttä.

Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä
tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen
sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan... hän torjui inholla
tämän ajatuksen, -- yhtyä häneen... se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa
tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli
horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.

Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta
että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi
hänelle paikan tulevissa taisteluissa.

Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut
matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman
syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat
senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa
Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien
nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään
sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.

"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi
hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa
kohden.

Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä,
että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.

"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi
minulle?... tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua... vaikka nyt
tulinkin liian myöhään Ekolsundiin... Te olette reippaita miehiä",
lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen
lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun
palveluksessani!"

"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo
puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle
palkitseva!"

"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään...
tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko
Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme
hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä... Tule mukaan, tunnin
kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi...
Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"

"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden
kotiin Penningebyhyn."

"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen
urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.

"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."

"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"

"En luule."

"Kypsyneitä neuvojasi!"

"Niitä minulla tuskin on... Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo
kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua
Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi,
Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi,
ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi
tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään
mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.

Steen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella
häntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen
päin.

Korkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon
vanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin
miesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori,
kaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja
miestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin
raitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui
puolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.

Salissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen
sisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.

"Eikö viheriä ole mukanasi!" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä
käteen kysyen samaa katseellaan.

"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas."

"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä
kohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!"

"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen."

"Pyhälle haudalle... eikö niin?" kysyi Svante, "sinne minäkin tahdon
kerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä,
isä, olet!"

Niilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään
suudellen häntä otsalle.

"Entäs sinä, Mauri?" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.

"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi
leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka
olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet
naiseksi syntymään.

Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva
katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa
menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo
tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi
häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella,
kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt
kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään
Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti
voinut eloon herättää.

"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden,
huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on
tapahtunut rakas vaimoni... Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on
kohdannut sukulaistamme!"

Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät
vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.

"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli
vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan
paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku... Voi,
muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa
seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli
torveaan metsässä."

Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi
ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin
muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli
siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta
pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan
pitkiin aikoihin häntä nähnyt.

"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni... meni yksinään eikä
enää palannut."

Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä
ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti
viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin
istuutuivat.

"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.

"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen
hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka
iltamessuun meni... ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se
ystävällinen kuninkaantytär... voi, kunpa minä olisin saanut hänen
edestään kadota... ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän
on poissa... suru surun lisäksi."

"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni...
vuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia...
Ei, ei, kyllä me neuvoja keksimme!... Mutta antakaa minun tietää,
kuinka asia tapahtui."

"Muuta en tiedä", vastasi Briita, "kuin että hän katosi. Hän oli
edellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai
muutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä
hänen katoamisensa kanssa."

"Kuka hänelle kirjeen antoi?"

"Sitä ei kukaan tiedä!"

"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?"

"Puolenpäivän aikaan... ja silloin lähetin heti pari miestä metsään,
mutta he eivät löytäneet häntä... kalliolta he kuitenkin löysivät
naisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät
kanervain ja sanajalkain sekaan... Heti kun he olivat tulleet kotiin,
lähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti
ratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään
tietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme
rauhoittaneet."

"Niin, niin... se levottomuus kestää kyllä koko elinajan", huokasi
Ingeborg. "Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki,
ja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea
ehtinyt kulua, eikä kukaan... ei kukaan enää häntä tunne...!"

Nyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta
puolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.

"Nyt puhalletaan taisteluun... nyt ne asettuvat järjestykseen", huusi
hän säihkyvin silmin, "ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule,
Iliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka
metsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!"

Hän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä
pois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen
ja sanoi:

"Ei niin, ei niin, Svante veliseni... anna olla, minä tulen kanssasi!"

"Sinäkö...! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."

Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista
sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi
katseensa vanhempaan veljeensä.

"Jaha, sinä... niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin
urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää
ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen
päästään... Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen,
että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä
pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"

Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki
hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten
Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.

Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli
nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo
huomasi sen ja kysyi syytä siihen.

"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää... Talonvouti tapasi
erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."

"Ken hän siis oli?"

"Herra Iivari Akselinpoika!"

Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen
kälynsä välillä. -- Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä -- oli
painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt
voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti,
että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti
surettaisi Ilianaa, arveli hän.

"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären
tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi
Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten
päätään hänen rintaansa vasten, -- "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin
olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että
rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."

"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin
ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan
tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen
luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen
antanut juuri..."

"Kenelle...?"

"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"

Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan
tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja
petosta tekeillä.

"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti
petosta!"

"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita... sitävastoin luulen, että
se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."

Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva
käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka
en sitä ole ennen huomannut!"

Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten
oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa
enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta
oikeaksi.

"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle
ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt
pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa..."

"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan
tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita
älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.

Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta
kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.

"Pyhä Jumalan äiti... onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä
ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.

On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät
näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin.
Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt
hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella.
Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt
häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa.
Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen
hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus
pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.

Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään
naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka
rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti
uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta
pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin
pyhimystä.

Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään
sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä
isänmaasta.

Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja,
millä ilmaisisi tunteensa.

Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset
siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi,
hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa
siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman
vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä
kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan
sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden
puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.

Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli
toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää
usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa
tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi
estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti
tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman
ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan
hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina.
Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut
arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen
siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota
aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat
estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan
sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen
puolustamiseksi.

Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä
avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin
kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat
siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.

Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja
yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita
katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:

"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni... en kysy sinulta,
Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi
pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt,
voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan -- rakkaus
häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus
kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama,
isänmaanrakkaus."

"Olet oikeassa, vaimo... edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista
voi kulkea, on minun kuljettava toista."

"Ja kumpaa et voi kulkea?"

"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat
vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee
välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."

"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"

Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui
innolla miehensä käteen.

"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa
unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen
-- tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus -- jos hän unhottaa
olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän
luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi,
sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja
raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä
tämä Ruotsin kansa -- toisin sanoen talonpoika, Briita, -- jos tämä
kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja
miten se eli uurasta elämäänsä... niin silloin on aika kysyä, onko
oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan... silloin voisin
unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."

Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli
tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi,
mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä
kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään
kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.

Katse ja ääni arkana kysyi hän:

"Ja toinen tie, Niilo?"

"Se on: odota!"

Briitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi
itselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi,
että olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin,
että mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa
päinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi
huokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:

"Surkuteltava vanha sukulaiseni!" Sitten hän lisäsi: "Sinua
lukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää
koko valtakunnassa!"

Iliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun.
Niilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia,
puhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä
kanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin
enemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä
määrin, Erkin ja Hollingerin.

Päivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän
tavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat
tavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus
kalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena
Penningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan
todellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.

Neljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain
rukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi
kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa
pääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan
välistä suhdetta.

Mutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin
puhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli
kuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä
iltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi
lähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten
parhaaksi huomataan.

Seuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.




IV.

Kaarlo-kuninkaan palaaminen.


Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin
taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen
mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja
ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen
toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli
hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana
täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään
enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.

Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli
molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla,
viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut,
mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa
linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli,
kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia;
puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden
hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-,
kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa
avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset
juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina
kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta
takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään
päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä
kuten ennenkin", -- se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja
talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi,
saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta
ehdostaan avaisi porttinsa.

Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta
mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat
unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut
viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan
unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa
liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin
arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan
kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat
maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan
pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo
täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun
Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat
kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin
kutsumisesta.

Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta
Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi
kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava
sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan
käsiin.

Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna
pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä
täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne,
ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä
odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei
kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset
tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit
selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia
toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa
tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti
odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia
tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan
haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat
saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan
kanssa.

Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli
lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka
asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna
ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin.
Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään
epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa
tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin
välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli
Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.

Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja
heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille
katsomaan saariston salmia ja väyliä.

Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen
laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden
pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa,
etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin
Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.

He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään
niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden.
He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies
seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:

"Kuulkaa, hyvät miehet... onko selvä kaupungissa?"

Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä
Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että
leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi
kuninkaalta.

"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein
kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen
suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.

Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he
nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin
laivaston -- alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja -- mutta
Dannebrogia ei missään näkynyt.

"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja
katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä
hän nyt näyttää."

Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen
laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille
reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He
näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat
aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja
kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat,
mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.

He tulivat kolmannelle.

"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.

Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.
Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.

"Onpa niinkin!" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli
neljäs pää näkyviin. "Kuka olet?"

"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?"

"Klaus Lang on nimeni."

"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?"

"Juuri minä."

"Hyvä... vie minut nyt sitten kuninkaan luo!"

"Ihan paikalla!" vastasi Klaus.

Sitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne
veneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan
kannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan
kuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut
saksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.

Klaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli
seurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin
kotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.

"Tule mukanani!" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän
kunnianarvoisan vanhuksen käteen.

He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa
Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo
ilmoittanut ukon tulon.

Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli
juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa
sisään.

"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan
tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen
kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"

Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen
kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin
kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä
enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.

"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan
kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet... minä olen Pentti
Björninpoika, Hedemoran vuorimies..."

Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen
vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi
hän puhutella häntäkin.

"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja
hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin
sinä..."

"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei
uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.

Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.

"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät,
karkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä
kavaltajia... Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten
silloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen... ja jos me olemme yhtä puolta,
sinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan
päästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi
ollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan
olisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti
Björninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!"

Kuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut
pelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi
lausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.

"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot", sanoi hän,
"kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin
kuningasistuimen portaille?"

"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas... sen on tehnyt jalo ritari, herra
Niilo Sture."

Hymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.

"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,
Niilo-herra!" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.

Tämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.

"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi
koskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit
sitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut."

"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin
hänelle sanan toisensa perään."

"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt... minä sen tiedän, jonka
luona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan
rakkautta sinuun yllä... Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin,
ja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan
väkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja
siitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi... Ja
saat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi
mennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan
tähden!"

Oli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan
viime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt
kuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein
uskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan,
mitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle
järkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin
käsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista
käytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan
toisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja
kuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli
Niilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi
olevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu
korvausta annettu.

Näitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas
voinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön,
joka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen
pysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.

"No niin, hyvä on", sanoi hän. "Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette
tehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan
kunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!"

Hovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, että
Ruotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.

Kuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen
poikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja
parin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko
poikineen.

Kannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja
taalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan
kuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin
tulemisestaan j.n.e.

Kuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan
tanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin
herroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan
unhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita
kasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto
purjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.

Sitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat
astuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja
sitten läksivät molemmat veneet maalle päin.

Talonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua
kuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä,
pysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina
hänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä
olevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään,
ennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.

Kuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.

"Odotan", niin hän päätti puheensa, "että te kaikki kokoonnutte tänne
luokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!"

Sillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan
puheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti
senjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten
porvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee
tapahtunut -- mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja
pormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin
kuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.

Nyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain
pormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli
Mustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja
nykyiselle Isolle kirkolle eli "bykirkolle", joksi sitä silloin
kutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin
aikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen.
Hänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka
olivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät
hyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet
pysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli
Tukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne
seitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne
tohtori Pietari Laurinpojan huostaan.

Kaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi
Danzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten
hänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän
oli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä
rahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä
siis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin
ikkunoihin.

Luostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän
ja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina
osoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli
kansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä
syvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.

"Mitä!" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä
lähinnä, "tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että
Tukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni."

Krister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari
rohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.

"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra
kuningas!" sanoi hän. "Hän kuoli tänä aamuna."

Kuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille
jatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi,
kuinka kuolonsanoma häneen koski.

Kirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien
seuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui
alttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin
messu ja laulettiin "Te Deum".

Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että
raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti.
Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan
kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi
jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.

Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen
sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden
kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän
samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy
alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo
kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan,
miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella
jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen
puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä
tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän
oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.

Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa
tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä,
jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti
kädellään Klauta poistumaan.

Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut
Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin
avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui
huoneeseen.

"Herra... herra... Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään
palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat
pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni
kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.

Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot,
jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä,
joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä
etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin
ennen -- jo aikoja sitten -- kun hän oli poika ja nuorukainen.

Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.

"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni
ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan
palaavat...!"

"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen
käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"

Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo
ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun
hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut
kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri
henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.

"Fågelvik... Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut
tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin
onnellisesta ja rikkaasta herrasta.

Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan
vastaisen vaikutuksen.

"Pahempaa... pahempaa!" nyyhkytti Erland.

"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin
ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat... älä häikäile ilmaista
surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi... Näethän, että jaksan
onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää
myötäkäymiseni!"

"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin
surun sanoma..."

"Joka on?"

"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"

"Kadonnut... tyttäreni!"

Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen
vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi
jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat
surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla
ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan
lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.

"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.

"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!"

Kuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta
jaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt
yleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari
Akselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.

Kaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului
hetkinen kummankaan mitään puhumatta.

"Ja herra Niilo?" kysyi kuningas vihdoin.

"Herra Niilo oli poissa... hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimme
Krokeksin luostarista."

"Poissa, sanot... millä asioilla hän sitten kulki?"

"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä
onnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin
huolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan
tiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta... Toiset
sanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja
juutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen
vankina..."

"Vankina?" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.

"Niin kerrotaan."

"Ja kuka... kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?"

"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin
ajatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla
matkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn."

"Hyvä, hyvä... siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämme
Niilo-herran puheisiin."

Kuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja
keskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä
toinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet
ukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin
kernaasti kertovat.

Mutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle,
joka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti
häntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle
ruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä
unen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut
vihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.

Aamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali
oli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen
kuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai
käskyjä saamaan.

Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen
hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka
moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten
joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin
kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli
edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella,
ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin
tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen
johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.

Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja
kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.

"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä... tuletteko
mukanani tänne!"

He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas
ritarin puoleen kysyen äkkiä:

"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David
Pentinpoika?"

"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni
Niilo Sturen...? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos
katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän
olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut..."

"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani,
sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei
hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa,
että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi... mihinkä hän sitten joutui
erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"

"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä
peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari
jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa... Muuten tuntuu
minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo
Sturesta... En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se,
joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan
ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon
häntä... eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa..."

"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän
luonanne!"

"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas
ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa
sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun
tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne,
ei täällä Tukholmassa eikä muualla... siitä voitte kysyä, keneltä
tahdotte; niin on asian laita!"

"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä
näkemään?"

"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa,
kuningas."

"Mahdotonta, David Pentinpoika,... mahdotonta...! Teitä on petetty!"

Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun
kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas
puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten
jyrkästi ritariin kysyen:

"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on
seurustellut?"

"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.

"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"

"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä..."

"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä
voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja
silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen
veljensä, Eerik, jo on."

"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut,
ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän
vihollisenne..."

"Ja se syy on...?"

"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"

Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja
hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen
suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo
Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta
kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja
oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet
tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan
ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti
kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa
syyllisyydestä.

"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.

"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa
teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava... Minä olen
pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."

Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan
mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei
hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut,
ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän
todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.

Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä
kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin
katsomaan ja tervehtimään tytärtään.

Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin
seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin
alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä
oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.

Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi
hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin
ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään
pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon
järkähtämättömyyteen.




V.

Vaara kasvaa.


Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti
puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin
kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset
sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista
herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin
ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa
voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten
ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja
Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke
Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren
Ingeborg-neidin veli.

Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa
yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa
tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä
tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä
puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi
hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat
hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin
arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi
linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi
viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän
halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman
linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi
täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli
elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu
ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin
vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi
heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä,
joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella
langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David
Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi,
meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.

"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti
ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun
ratsastin tänne yöllä miehineni... Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa,
miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka
vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä
lukuunottamatta...!"

Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti,
mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä
pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja
hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.

"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme
todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada
yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että
veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin
aavistetaankaan... varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja
vielä..."

Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja
ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja
sanoi:

"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua,
ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa
hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut
veljeni tänne takaisin... se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa
niin uskolliselle palvelijalle... Tuomiokapitulin muihin herroihin ei
veljelläni liene juuri luottamista!"

"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon... kuten sanotte, herra David...! He
valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille
tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei
Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään
luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."

"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä
tien... se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana
pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään...
Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas...
ha-ha-ha... hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme
varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen
lyhyeksi..."

Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.

"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin
hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."

"Hänen asemiehensä?"

"Kuten sanon... ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin
vähimmin häntä toivomme."

Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin
paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen
miesten kanssa.

"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä
sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa,
niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä
kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian
kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä
takaisin."

"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.

Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin
kuullut.

"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies
näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne...? Teidän
syyksenne ei voida mitään todistaa... Kuninkaantytär on itse paras
viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette
hänen pelastajansa... Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia
seurauksia!... Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"

"Mitä siis?"

"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa... Samassa kuin hän on
täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko
tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."

Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään.
Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta
sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi
osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja
tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin
aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa
paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä
tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja
korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen
tuotti.

"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi
hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden
tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan,
vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen
punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne
ja minun korkean suosijani tänne takaisin."

"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan
antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja... olette saattaneet kuninkaan
myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten
herrain...?"

Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle
mahdottomaksi kotvaseen vastata.

"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut
katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä
kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin
saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin
suoraan näkyviin... Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää
epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään
toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai
ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia..."

"Mitä olette siis tehnyt, Helmich... Te jännitätte uteliaisuuteni kovin
kireälle?"

"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta
arkkipiispaa antaumiskirjassa."

"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä
mielentilassa.

Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan
siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi
hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.

"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta
kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen
ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"

"Juuri senvuoksi..."

"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan..."

"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan
Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät
paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."

"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich
ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat,
"kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli
aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa... niin, se
on varmaa... Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta
antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja
ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten
kanssa... Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden,
joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee
kuitenkin takaisin... nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"

Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.

"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä
seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja
tanskalaiset herrat menneet matkaansa... Jumalan nimessä, en voi
unhottaa, Helmich, että te... te, joka olette veljeni ystävä ja joka
saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette..."

"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä
jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian
ihailuksi, että mä sen sanon... Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan
antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on
myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."

"Tulevatko he takaisin?"

"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"

"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja
Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa
riippuu nyt hiuskarvasta!"

"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on
myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa
ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät
toivovat... Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"

"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"

"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on
Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman
vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on
Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä
Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt
marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa
vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen,
Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja
miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen
takia... Minä nyt sanotte, ritari David?"

Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen
ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen
määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.

"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi
kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan
yksinään... Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on
Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja
hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle,
mutta siinäkin on eräs seikka esteenä..."

Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua
kysyi David:

"Este, kaniikki, este?"

"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."

Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin
edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän
voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä
kasvoillaan.

"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän
itselleen... he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja
kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä
veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana,
ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa..."

"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka
hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen
sellaiset aikeet toimeen!"

"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun
joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin
tehdään...?"

"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"

"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni,
mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta... ettekö
tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian
rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois...?
Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen
korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä
Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella -- joka
työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän -- ole käytettävänään voimia,
joiden vaikutuksia en osaa harkita."

"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen
ajatuksiinsa vaipuen.

Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa
ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:

"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu
hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se
ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista
vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista,
että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään... Mielipiteeni on, ettei
olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka
välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran
kuoleman jälkeen... tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."

"Mitenkähän olisi -- te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän
saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä -- mitenkähän olisi
siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"

"Mainiota, herra David... sitä neuvoa minä kiitän!... Niin, ratsastakaa
piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille.
Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä
kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee
kuninkaan puheille."

"Niin minäkin luulen!"

Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten
nousta satulaan.

Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja
tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan
vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen
lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja
varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin,
mutta laivuri sai varttoa.

Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus
Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että
Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä
hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin.
Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan
marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen
asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra
sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.

Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen
yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.

"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä
yhtä ystävällisesti takaisin.

"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän
sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin,
koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti..."

"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen
kuningas on antanut palvelijalleni?"

"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti
hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en
tiedä."

Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta
ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi
ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen
nenäkkyyttään.

"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"

Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen
läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan
mielensä liikkeeseen.

"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut",
lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on
ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan
tytärtä, Magdalena-neitiä."

Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen
olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt
kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä
sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia
uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin
vahvistaisi kuin kumoisi sen.

Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää
kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich
kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.

"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma,
arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."

"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla
oli hymy vielä jälellä.

"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte
uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo
Akselinpojat pyrkivät..."

Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän
oli tähän asti ollut.

"Nämä Akselinpojat pyrkivät...?" auttoi hän kaniikkia alkuun.

"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä
Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään
alueitaan... Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota
sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun
alle!"

"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.

"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa
Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen
lähellä... Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa
katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle...
Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra
Klaus..."

Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta
terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen
näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen
jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen
sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa.
Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa
huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo
semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle
valtiomiehelle.

"Asiani on", jatkoi kaniikki kuiskaten, "ilmoittaa teille, ettei
Kettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna... Mutta kaikki menee
hyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee
jotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen."

Oli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen
Helmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa --
arkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle
itselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja
muut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta.
Toiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin
mitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla.
Kolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa,
ettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.

Marski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä
hän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella
ihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin
erilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian.
Mutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä
on ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen
Kristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka
avulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään
vastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi
ilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän
kokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.

Marskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin
peräti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi
kummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä
taholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat
olivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran
palaamista.

Tämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan
tuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä
Filip-herra kuninkaan luo.

Heidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja
portaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä.
Kuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä
paremmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita
ritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa.
Nyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat
niin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti
ison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten
tulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin
kiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon,
astui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken
hän oli.

"Hyvä", virkkoi kuningas tuikeasti, "mitä tahdotte, herra Filip?"

"Tulen kosima-asioissa!" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin
kuningas missään tapauksessa voi suvaita.

"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta", vastasi kuningas,
"niin panetan teidät tyrmään!"

"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon", vastasi ritari
avomielisesti, "mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille
esittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria
tyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä
riidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette
työntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja
luottamuksella...!"

"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"

"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa
hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan
kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas... Ja
tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"

Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen
katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt
olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja
ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja
kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin
varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan
silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä
Akselinpojat.

"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua
raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi...
Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi
lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi
kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella
yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa,
tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari
olisi miekkansa avulla häntä pelastanut..."

"Herra kuningas!..." uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte,
ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä,
ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen
pitäsi hävetä... Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan,
siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa
siitä puhuttavan."

Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen
puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta
vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä
ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että
Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi
hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi,
että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen
uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän
puhui.

"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en
koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"

"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip,
kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne,
jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."

"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan
taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin
vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna
tytärtäni!"

Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä
viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa
vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.

"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?" kysyi ritari, äänessään
uhkaava sävy.

"On", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.

Synkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä
kyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty
vielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen
ritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa
levittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he
olivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon
seuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha
Olavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona,
katsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä
"väärintekijä", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä
kauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan
ritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti
oikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin
voisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut
ritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan
Eerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt
sopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen
vastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista
rosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen
merirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja
jota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä
ei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut
Olavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken
tosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä
luopumaan.

Mutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille
veljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen
täytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä
oli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen
tahansa tekemä.

Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä
Iivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik
veljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli
tapahtunut.

Hän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen
kauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja
kirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle,
mitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se
saatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen,
Eerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän
tyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut
herrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.

Eräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli
vielä.

Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että
Filip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä
laivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli
tapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin
täydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli
hänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas
antaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi
päinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän
varmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja
kunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.

"Minusta näyttää", sanoi hän, "että ankara ritari on saanut tukea
ylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille
selittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli."

"Tai päinvastoin!" lausui marski.

"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki,
"tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"

Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja
auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten
hän oli valmis lähtemään laivalle.

"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen
sekä lausui jäähyväiset kaniikille.




VI.

"Nyt on puoliyö!"


Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin
piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa.
Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita
häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään,
ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen
syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja
tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos
vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.

Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt
Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat
vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa.
Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja
silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.

Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä
tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin
piispa nyt lausui kuninkaalleen.

"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli
lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja
omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä
te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?... Surulla olemme kuullut, että
olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei
milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa
valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin
olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se
täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että
saamme sylkeä ja sanoa hyi!"

Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas
voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta
välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan
itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin
rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta
Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen.
Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut
seitsenvuotisen maapakonsa aikana.

    He erkanit äkkiä toisistaan
    ja rakkaus sammui kerrassaan,

sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua.
Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin,
vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta
uhattiin.

Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut.
Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he
tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla.
Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin
kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja
piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.

Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla.
Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin
tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että
rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja
etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui
vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen
oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen,
tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta
voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi
kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas
puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja
marski.

Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan
Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut
laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua
Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti
lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka
yritys oli onnistunut.

Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä
vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt -- oli
marraskuun puoliväli -- riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi
myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka
heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.

Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen
laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli
kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen
huutavan portin takana -- hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä,
jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten
hurjasti harhaillessa.

Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista
ilmoittaen puoliyötä.

"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta
sysimustaan yöhön.

Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa
varmasti hevoskavioiden kapsetta.

Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja
näköaistimiin.

Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän
vetäytyi äkkiä huoneeseensa.

Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan
väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri
hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.

Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus.
Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista
asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.

Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta
piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika
kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen
käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä
kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi
muutamia herroja.

Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.

"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa
eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni
keskellä yötä?"

Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon
taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin
arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja
tunteettomat piirteet.

"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän
portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna
meille kaikille ja meidän asiallemme!"

On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme
vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen
silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan
täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan
vastaan.

Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan
jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen
tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti
arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta,
mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen
sen enempää huomiota.

"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa
tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne
väistyvä!"

"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi
arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on
luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen
selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä... haluan tietää,
aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."

"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.

"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin...
jalon ritarin, Niilo Sturen."

"Niilo Sturen?"

"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin...
Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon,
onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä
herranilmassa."

Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä
olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan.
Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien
salista.

"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan
puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta
ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän
vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa... Hän saa vielä muistaa
Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen
paisuvan kunnianhimonsa edestä."

Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli
erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli
laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä
oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja
arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa
kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä
omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli
ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle
hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.

"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus
sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti
ja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!" sanoi
hän.

"Mikä on siis eroitus?" kysyi arkkipiispa lyhyeen.

"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas."

Piispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin
valtakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli
aina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi
saanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä
lukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.

Arkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.

"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil", sanoi hän, "hän on
sittenkin kukistuva!"

"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!"

"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!"

"Ei siis Kristian-kuningaskaan?" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä
hän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.

"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän", vastasi arkkipiispa, "ja
Ruotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja
pyhä Eerik kuningas minua auttakoon."

"Toinen kuningas siis...?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet
löydätte?"

"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä
valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa... oppinut historioitsijani,
Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle... tiedättekö, minkä
vastauksen jaarli sai?"

"En!"

"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin
viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen
annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta
miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."

"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"

"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei
voi... jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne
vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua... En tahdo
muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt,
älkööt ihmiset eroittako, sanotaan... mutta minä käännän lauseen
toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset
yrittäkö yhdistää."

"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin...!"

"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa... Mikä näitä maakuntia sitten
oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä,
kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat
kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, -- muuta yhdistäjää ei niillä
ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se
niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia
ja vanhoja hyviä tapoja... niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä
enemmänkin kuin se haluaa -- maakuntalakien periaate tulkoon voimaan,
ja sitä noudatettakoon!"

"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyi
Kettil.

"Ei, ei, piispa... se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän
alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan...
se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla
on nyt valta... ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä
aikoja... kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien
yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet,
että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on
ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee...
rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja
itsenäisinä, kukin erikseen!"

Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille,
ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt
avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa
virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.

Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä
sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:

"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja
jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin
huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä
aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan
vastaan..."

"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja
kuningaskunta!"

"Pyh... korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä
höyryää... Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja
siitä se kirkuu..."

"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"

"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea... pelkkiä haaveksijoita,
piispa!... He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet,
joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin
romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta
panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"

Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen
saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että
palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.

Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen
päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille
pöydän sivuille.

Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies
ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja
miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti
piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.

"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi
piispa tarttuen hopeamaljaan.

"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan
valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä,
alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.

Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen
matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo
ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin
läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.

Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:

"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"

"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen,
"tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos
tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen
rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää
selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä..."

Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa
korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.

Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa
tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja
päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden
päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?

Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä
varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää
sakaraansa taivaalla.




VII.

Eräs näky.


Samana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa
Linköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle
antamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn
kuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin
veljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen
pyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra
Filip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei
sananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.

Ollessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli
aina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että
etsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut
yhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli
Iivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja
David-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän
itse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi,
mutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä
ennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona
Ekesjössä.

Heti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään
siitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa
koillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin
kanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä
kohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän
tuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se
tapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas
nimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei
Niilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja
levottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi,
johon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin
äärestä.

Tämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen
kuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki
jona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli
hänen paikkansa siinä? -- Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä
niin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin
olisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä,
ikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden
äärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin
tarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.

Nyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan
kohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään
mainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia
täpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.

Unta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan
sentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen
painoa.

Lopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja
valveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina
sekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.

Myrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi
vilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui
myrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi
hurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset
natisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin
salakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi
laivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa
lähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka
kädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta,
kuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua -- joka
oli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa,
kuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja
hänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen,
ja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: "Niilo Sture, pelasta
minut!"

-- "Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!" vastasi ritari. Ja myrsky
pauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen
viimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas
kätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa:
"Katso Ruotsia... se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen...
pelasta Ruotsi, Niilo Sture!" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei
voinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta
varjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan
ja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti,
toinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului
ääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni
huutaen: "kuole!" -- Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva
murtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin
katsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat:
"liian myöhään, Niilo Sture!"

Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja
hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,
ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut
kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.

Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että
hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut
monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle
teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen
siten jäytävän levottomuuden mielestään.

Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.

Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta
vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta
elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia
rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas
vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka
syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja
koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan,
sumuisen mielensä.

Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen
lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla
hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta
vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti
kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla
asianomaisilla seremonioilla pannaan.

Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa,
Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla
sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä
vallata.

Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului
myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja
että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin
hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman
edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja
Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti
vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi.
Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä
päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran
kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis
täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä
ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.

Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa.
Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan
kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen
väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko
oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa
tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin
ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta
luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä
pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein
suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten
tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.

Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa
oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää
oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin
kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei
poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta
hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.

Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat
eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik
Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.

Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön,
aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä
Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja
Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä
ystävän, herra Niilo Sturen.

Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä
kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja
haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti
nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento
ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja
päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä
suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt
Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja
veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä
sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen,
Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän
mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä
hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun
huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran
kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista
asioista.

"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä
hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt... Opittuamme
paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu
minullekin!"

"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin
mies", vastasi Niilo Sture.

"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi
taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin
puolesta?"

"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin
mies!"

Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata,
mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka
kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se
sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa
aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin
siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä --
päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan
johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle
aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.

Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken
muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa.
Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän
sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa
Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis
ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen
veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen
todellinen tarkoituksensa?

Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita
eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli
kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden
luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja
tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle
kysymykselle.

Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita,
koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt
muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka
uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt
kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien
koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi
mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja
arkkipiispasta.

"Olette oikeassa, herra Niilo", sanoi hän, "ritarin velvollisuus on
uhrata kaikkensa maansa edestä... mutta sallitteko minun tehdä erään
kysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä
arvelette nykyisestä taistelusta?"

Niilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:

"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja
levossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa,
kumpi tahansa voittaakin."

"Ja jos niin olisi?"

"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaa
Ruotsin asiaa?"

"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi
oikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja
veisi Ruotsin asiaa eteenpäin... siinä olette todella oikeassa, herra
Eerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?"

"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää", vastasi Eerik-herra
hymyillen sekä lisäsi, "entäs te itse, herra Niilo?"

Niilo säikähti kuin käärmeen puremana.

"Jumalan nimessä, herra Eerik", sanoi hän, "mistä olette tuon saanut?"

"Minusta näyttää", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän
kysymyksen, "että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin
siinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella
korjattava, kuta ennemmin, sitä parempi... ja kun laita on sellainen,
niin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen
saavuttamiseksi."

"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi...?"

"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!"

"Olette ehkä oikeassa!" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa,
että melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle,
lausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.

"No niin", jatkoi Eerik-herra, "saavutettuamme tämän lähimmän
tarkoituksemme, on meidän..."

"Mitä on meidän silloin tehtävä?"

"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!"

Niilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.

"Ei, te erehdytte, herra Eerik", sanoi hän, "jos siihen tullaan, on
kaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee
arkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!"

"Arkkipiispako?" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä
kummastuksella. "Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei
arkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?"

"Se on mielipiteeni!"

Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat
epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti
uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.

Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen,
ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen
perästä tulivat hänen asemiehensä -- niitä oli valtava joukko -- ja
ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.

Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan
saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät
yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla
heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt
arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja
suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla
ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.

Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että
kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai
polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä,
ja hänen katseensa oli rukoileva.

Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja
huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan
tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä,
oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa,
ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:

"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo... ja hän on aivan yksinään!"

Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:

"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin
valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime
kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar
ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja... Muistatko puuta, jonka
näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka
latva näkyy kauas metsän yli?"

"Muistan, kyllä muistan!"

"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen...!
Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa,
on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se
voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi
kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita,
viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä
yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin
häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan..."

"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.

"Vanha puu on kuningas, Niilo... Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän
on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten
Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä,
sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin
kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan
olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea,
niin usko minua... he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He
näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi
kaiken hyödyksi eikä vahingoksi... Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"

"Kenties!"

"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit
toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"

Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.

Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:

"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"

Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen
hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.

Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.

Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään
illalla.

Mielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan
suurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta
tyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja
sai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut.
Varsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.

"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei
heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle
ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita
he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä,
heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja
kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään
sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi
pahaksi edellisellä kerralla."

"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa
toiveista", lausui Niilo.

"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan... Minua säälittää kuitenkin
kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan,
ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"

"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan,
sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti
merelle, jos on sopiva tuuli."

"Huomenna!" toisti Niilo.

"Niin, huomenna... ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat
nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan
hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."

"Ruhtinas... sanotte!"

"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa... Hän kutsuu itseään nyt
Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse
nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas'
on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään
'valtionhoitajaksi'."

Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen
aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin
voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään
muuttunut, -- tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis
suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka
rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi
heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti
ruotsalaisen työn -- niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin
olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.

Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun
hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse
mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka
kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten
pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua
takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä
herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan
arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.

Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei
itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän
pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti
ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli
varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä,
että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä
epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian
toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen
saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt
sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle
tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.

Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan
puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti
silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui.
Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger
ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.

Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan
oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat
hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot
uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja
jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne
väkivallalla tukahuttamaan.

Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä
rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa
ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin
levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen
rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin
katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan -- nyt
rakkaaksi käyneen -- kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin
huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin
hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä
voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut,
kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut
arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.

Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä
toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki,
tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo
käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että
viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi
arkkipiispan voiton.

Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi
kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut
paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten
pertuskankärjet.

Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli,
kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat
ihmetellen, mitä on tuleva.

Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat
Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja
kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.

Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen
lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja
valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun
tuskan merkit.

Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja
onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli
kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat
rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon
käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla
oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä.
Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja
Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan
hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän
voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista
rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään
hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä
ja saanut veneen vauhtiin.

Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja
valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti
kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja
vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle
uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme
koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta
kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne,
joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."

Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti
ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta,
jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka
eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen.
Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin
julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan
voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä
pahemmin kuin oli luullutkaan.

Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon
vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä
sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään
Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen,
ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan,
joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen
puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän
kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.

Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen
kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean
olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna
näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa
seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! -- huusivat vaot kuninkaan
otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa,
joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin
jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin
käsitettävät sanat: "liian myöhään!"

Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen
Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja
kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.

"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni
ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.

Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin
nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi
uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta.
Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä,
ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä
kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; -- ja
samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.

Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi
Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita
kuin Niilonkin.

"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä
kypsymään miehen rinnassa!"

"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen
tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."

"Ja päätökseen...?"

"Niin... päätökseen!"

"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.
"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"

Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä
likimailla.

Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä,
mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä
syrjään ja hävisi.

Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.




VIII.

Okaita.


Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri
pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun
mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa
pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa
toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei
kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan
liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin
näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa,
kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi
huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.

Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet
viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki
herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.

"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejä
Visborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin
Briita-rouvan välillä... Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!
Mutta mihin hän menee?"

"Niin... hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä
äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.

"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.

"Tunnenko hänet, herra Niilo... Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei
hän koskaan mene muististani!"

Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja
miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen
huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan
unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin
Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina.
Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla
poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun
Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen
sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä
Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä
karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla
ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana,
joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit
väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.

"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen.
"Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella
olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti
lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä
Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan
hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on
laivalla, Briita-rouva... oma setänne on laivan haltijana... niin
voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin
Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."

"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!" kysyi Niilo.

Sitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista
poskista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin,
ettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.

Nyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle,
jolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen
sijastaan.

Niilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin,
jos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen
puheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä
oli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin
ympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut
häntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.

Onni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa
sivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli
laivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti
matkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli
kerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä
eräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa
kiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen
kannella tapahtui.

Hän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan
ja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä
äskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä
miestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik
Akselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan
veljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.

"Oletteko jo kuullut sitä, setä?" kysyi hän päästyään laivan perään,
jossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.

"Olen!" vastasi tämä. "Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri... Ja
suosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois
Akselinpojilta... odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun
pääsen Turkuun."

He menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja
samassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että
kuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti
arkkipiispa vielä jollakin.

"Millähän sitten?" kysyi Niilo.

"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä... mistäkö sen
tiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja
arkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin
enemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin
olisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen
siihen paikkaan."

Niilon silmät leimahtivat.

"Hyvä, hyvä, Erkki", sanoi hän, "me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon
kummituksen maksaa se korkojen kanssa!"

Ihmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa
tapahtui eräs merkittävä seikka.

Siellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja
muutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen
perästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten
alas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin
kyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi
epäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen,
että kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän
ilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta
silloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen
kuninkaantyttären ympärille.

Ritarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään
riviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta
rantaan.

Kuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän
kääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen
silmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.

"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!" sanoi samassa aivan
hänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.

Hän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä
kuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään
kasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä
otsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin
lumivalkea.

Briita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen
tuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka
sai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.

"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne", sanoi hän sitten, mutta
lisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, "luulin
kuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!"

"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?" kysyi kuninkaantytär.

"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra Iivari
Akselinpojan morsian!"

Kuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan
saanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi.
Näki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn
tilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka
sellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan
riehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne
katkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota
kuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin
vähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi
jonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin
häntä rangaistessaan.

"Vai luuletteko te", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, "luuletteko
te, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja
Gotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa
omaa, että mahtuisi sille seisomaan... Älkää milloinkaan sitä ajatelko,
Magdalena-neiti!"

Nyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen
ylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.

"Miksi noin puhutte, Briita-rouva", sanoi hän, "en ymmärrä! Setäänne,
Iivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe
ainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären
huulille!"

Briita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi
sammumaton kostonhimo.

"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti", sanoi hän, "nyt kun
huomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja
kohottaisi teidät luokseen... kohottaisi teidät luokseen...
ymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?"

"En, Briita-rouva, en ymmärrä!" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka
oli ylenkatseen ja epätoivon välillä.

"No, pyhä Jumalan äiti," jatkoi Briita-rouva, "siinäpä on toden totta
julkea mieli... Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua
vastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan
neidon häpeäksi... Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te
ylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut
syvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin
syvemmälle!"

Sitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti
miettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa
lisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja
asettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.

Ijäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten
laivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai
nähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja
vastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista
kuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. "Minä olen
köyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies
Ruotsin maassa" -- huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja
huolekkaista silmistään.

Herra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin
teki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.

Hattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi,
ojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille
paikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla
kesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen
rintaansa vasten.

Mutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät
tajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet
tunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.

Vähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana
Eerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat
asemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi
kuulua nyyhkytystä.

Yksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita
Olavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs
toinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan
vanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa
sotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa
korkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.

Avatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki
estää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun
selityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa
päätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään
lipas, jonka kansi oli nyt avattu.

"Kaarlo-kuningas", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, "ellei hetki
ole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi,
sillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä... Kuten hyvin tiedätte,
olen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt
vastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi
kunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin
kiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni
teitä puhutella."

"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.

Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että
kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi
puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi
hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin
välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.

"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte
rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas,
niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa.
Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne
olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä
pimeys, niin synkkä, että..."

"Niin, synkkä, synkkä...!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin
haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli
ollut ennen ja miten nyt oli.

Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.

"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen
häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen
ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle... Mutta minä en ole
sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"

"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä
voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas
armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin
kuningasta kohtaan!"

"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt
tarvitsette..."

Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä
ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi
muistuttaa häntä malttamaan mielensä.

"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä
kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista
palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota
unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."

Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.

"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän,
"teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta
Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut,
mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme
valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle... teiltä, setäni, joka aiotte
vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani
on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla
kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole
mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee
teitä kohtaan..."

Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen
päin.

"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on
teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin
selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut..."

"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.

"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa..."

"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.

"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"

"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt
kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet
saattoi.

"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille... mutta
rahat ovat minun."

"Hannu Helmholtille!" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.

Tämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.

"Hannu Helmholtia en tunne", sanoi hän, "onko hänkin minulle rahoja
lainannut?"

"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne", lausui
Briita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui
suuri sinetti.

Briita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään
vahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.

Syvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman
sinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen
hovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten
hänen tietämättään.

"En voi sitä kieltää", sanoi hän, "se on minun sinettini, velkani Hannu
Helmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä
tiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo
Rytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää
huolta siitä, että saatte rahanne takaisin."

Kaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa
kohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen
nöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko
maailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi.
Monet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla
arkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli
tahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen
vihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.

Niilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa,
että oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi
kuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin
hyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin
toimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä,
kuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä
voitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas
vaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista
vaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia
tarjottavana.

Eerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan
vieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui
hän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.

"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva", sanoi hän
tarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: "sallitteko minun
saattaa teitä nyt maihin...?"

Briita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti
jännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui
huolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja
talutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.

Saatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin,
käski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen
perästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin
Kaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.

Niilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin
näkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä,
mutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.

Hän seisoi katsellen "Kolmen kruunun" torniin ojentaen kättään
ikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän
sulki itkevän tyttärensä syliinsä.

Siinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.

Rannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat
laukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta
sillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä
Harmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo
Rytingin puheille.

Hän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja
minkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli
tarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin
kertomaa asiaa.

"Mikäli minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ei kuningas ole milloinkaan
ollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan
saanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja... Onhan se
kuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen
välityksellä; mutta", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään;
"minulla on omat tuumani tästä asiasta..."

"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä
uteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan
maineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta."

Munkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen
Niiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja
hän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:

"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole
saanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen,
mitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa... saa
kuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten
minä, kuninkaan kirjurina."

"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?"

"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään... luulen, että
se on lorua vaan."

"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?"

"On väärä!"

"Väärä?... Herra Niilo, mitä sanotte...? Olisiko Briita-rouva, joka
panee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun,
olisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?"

"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari", vastasi munkki, "mutta
epäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon
kunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan
asemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään,
Erengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö
hän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle?
Uskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin
menetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää
Kaarlo-kuninkaan sinetin."

"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!"

"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän
tyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen
pari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja
maatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja.
Niiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden
omistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa
omistusoikeutensa

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49883