
Gutenberg · ebook 49825
Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu
by C. Georg Starbäck · Finnish · public domain in the US
Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu by C. Georg Starbäck is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #49825). NIILO BONPOIKA STURE II: KUNINKAANKRUUNU
KUNINKAANKRUUNU
Kolmiosainen historiallinen kertomus kuninkaista Kaarlo VIII ja Kristian I sekä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernasta
Ja mailma se täynnä on vilppiä,
Niin usein oon huomannut sen;
Se köyhiä, rikkaita kahlehtii --
Mistä uskotun löytänen?
Kansanlaulu.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa: Tord Bonde.
I. Tuleva kronikankirjoittaja.
II. Vanki.
III. Hammarstadissa.
IV. Satavuotias piispa.
V. Kaarle kuningas ja kavaltajat.
VI. Petettynä.
VII. Valonsäde.
VIII. Sanansaattaja.
IX. Arkkipiispa Tuve.
X. Neitonen Borgebyn linnassa.
XI. Kuolleen kuningattaren rukous.
XII. Salainen sanansaattaja.
XIII. Nuori marski.
XIV. Axevallassa.
XV. Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan
vastaväitteitä.
XVI. Valkoinen ruusu.
XVII. Ennustus.
Toinen osa: Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.
I. Kellojen soidessa.
II. Sovinnonhieroja.
III. Hagbart ja Signe.
IV. Tuomioherran matkaseurue.
V. Skånen linnassa.
VI. Kuninkaan tikari.
VII. Sulhanen.
VIII. Häät.
IX. Punaisen ruusun kodissa.
X. Neuvottelu.
XI. Kaarlo kuninkaan vastaus.
XII. Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
XIII. Sattuiko arkkipiispan nuoli?
Kolmas osa: Katillo Kaarlonpoika Vaasa.
I. Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.
II. Kolmårdenilla.
III. Vieras asepalvelija.
IV. Katillo piispan leirissä.
V. Ritari ja asepalvelija.
VI. "Dei kraden Pape."
VII. Eräänä yönä Ekolsundissa.
VIII. Östenin sillan luona.
IX. Voiton hedelmä.
ENSIMÄINEN OSA.
Tord Bonde.
I.
Tuleva kronikankirjoittaja.
Sillä puusillalla, joka johtaa Munkbro'sta Gråmunkeholmaan, seisoi kaksi harmaaveljestä vilkkaasti keskustellen. Vähäsen matkaa heistä oli nuori mies, joka hyvin tarkasti näytti katselevan luostarikirkkoa ja sen ympärillä olevia rakennuksia, aina tuon tuostakin tehden muistiinpanoja kädessään olevalle paperille. Silloin tällöin harhaantui hänen katseensa sillan alitse kulkevaan virtaan, mutta munkkien keskusteluun ei hän näyttänyt huomiota kiinnittävän, eivätkä nämätkään hänestä mitään välittäneet.
Oli jälkeenpuolenpäivä alkupuolella kesäkuuta ja taivas oli niin kirkas ja ilma niin suvinen, että se kyllä voikin viekotella ihmiset ulos vapaaseen luontoon.
"Paratkoon Jumala", sanoi toinen munkeista, lyhyenläntä, laiha mies, "kuninkaana on hän kokonaan toista maata kuin marskina, ja sitäpaitsi ovat he osanneet punoa kaikki niin hyvästi kokoon, että hän tuskin tulee siinä silmuja huomaamaankaan, vaikkapa ne hänelle näytettäisiinkin."
"Hm!" oli toisen ainoa vastaus.
"Saatte nähdä, että Norja vielä liukuu hänen käsistään, niinkuin Gotlannin jo on käynyt ja sitten kai tulee Ruotsin vuoro... Mikä onkaan hänen järkensä niin pimittänyt, tuon hyväsydämisen kuninkaamme!... tarkotan, että tuskin hänellä sellaista vihamiestä onkaan, johon hän ei täydellisesti luottaisi. Ajatelkaapa vain herra Maunu Gren'iä, ajatelkaa hänen armoaan, arvoisaa isää, Jöns arkkipiispaa Upsalasta ja hänen heimolaisiaan ja ystäviään... Hyvää loppua kaikella tällä ei tule olemaan, sen saatte nähdä."
Toinen munkki, pitkä, hartiakas mies, jota kaukaa katsoen olisi voinut luulla ritariksi, ellei samalla olisi huomannut köyttä hänen vyötäisillään, näytti tyytyvän vain kuulijan osaan. Niin hän nytkin ainoastaan päännyökkäyksellä ilmaisi, että kyllä tarkkuudella seurasi toisen puhetta. Kertojaa taas puolestaan näytti puhuminen huvittavan, ja niin teki hän selvää, tietojensa mukaan, ajan merkillisimmistä tapauksista, kysymättäkään, miellyttikö se toista vai ei.
"Tulette Upsalasta," jatkoi hän, "ja aiotte Nyköpingiin...?"
"Niin, olen ruvennut tämän nuoren miehen seuralaiseksi tässä", vastasi puhuteltu lyhyeen.
"Hyvä ilma ... puhalteleekin kai iltaan asti, ja vieläpä pohjoisesta, niin että te mahdatte saada hyvän myötätuulen... Armollinen herramme, kuningas, myös meni tässä aamulla laivaan matkustaakseen Arbogaan ja odottaakseen siellä Halmstadista palaavia herroja. Kuningatar oleskelee vielä linnassa ja lähtee vasta myöhemmin kesällä sisämaahan päin terveytensä tähden..."
"Näytte tuntevan asiat hyvin", virkahti siihen matkustavainen.
"Ja miksi en tuntisi", vastasi toinen hiukan närkästyneenä, "miksi en tuntisi, sillä kuuluuhan se velvollisuuksiini luostarin päiväkirjan laatijana!"
Tämä ilmoitus näytti herättävän lähellä seisovan nuoren miehen huomiota ja hän lähestyi keskustelevia. Mutta hänen matkatoverinsa virkkoi:
"Siis tiedätte myöskin hyvin, mitä kansa täällä Tukholmassa puhuu kuninkaasta ja kaikesta siitä, mitä nykyään tapahtuu?"
"Porvarit ne tahtoisivat kantaa häntä käsillään", ilmoitti munkki, "niin on hän rakas kaikille. Se sade, jonka taivas lähetti, silloin kun hän keväällä kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tuli Suomesta, juuri silloin kun hän valittiin kuninkaaksi, ja te muistatte kai hyvin, mitkä katovuodet silloin rasittivat maatamme, ja kuinka pelättiin, että samallainen olisi taas oven edessä uhkaamassa -- panni jauhoja maksoi silloin kokonaista 12 äyriä -- niin, se sade, se virkisti yhtä paljon kansan mieltä, kuin se kasteli maata, ja vielä tänäänkin, siitä on nyt tasan kaksi vuotta, levittelee se vihreyttä ympärilleen ja houkuttelee ilmi kukkasia kuninkaalle."
"Hyvä, hyvä ... sitä kannattaa kuunnella!... Mutta Gotlanti...?"
"Niin, mitäpä siitä on muuta sanottavaa, kuin että kuningas on tehnyt minkä on voinut... Häntä ympäröivät kavaltajat, hän on liian hyväsydäminen, liian herkkäuskoinen, ja siksi häntä juuri petetään...
Varmaa on, ja sen myöntää jokainen kunnon kansalainen, että jos joku hänen vanhoja, kokeneita sotapäälliköitään olisi ollut armeijaa ja laivastoa johtamassa kuningas Eerikkiä vastaan, niin olisi kaikki saanut aivan toisen käänteen... Mutta nyt te tulette näkemään, että kaikki käy, Jumala paratkoon, niinkuin olen sanonut... He kyllä päättävät niin yhdestä kuin toisestakin, niin Gotlannista kuin Norjastakin, nuo herrat siellä Halmstadissa, mutta tokko siitä päätöksestä meidän kuninkaamme kostuu, sen saamme pian nähdä."
"No, mutta onhan hänellä ystäviäkin kokouksessa..."
"Ystäviä, niin ... niitä olisi kai sitten Maunu piispa Turusta ja Niilo Linköpingistä sekä hänen vävynsä, herra Eerikki Eerikinpoika; arvelen, että nämät ovat valtuutettujen joukossa... Mutta muut ovat kaikki paljastaan sellaisia, joita hän ei ennen ole voinut pitää ystävinään...
Arvoisa isä, Jöns arkkipiispa on tosin Upsalassa. Mutta tiedättehän te tämän kaiken yhtähyvin kuin minäkin..."
"Hän on Upsalassa", mutisi pitkä, "mutta onhan hänellä toinen sijallaan..."
"Niinkö luulette!... Ja kuka?" kysyi pieni munkki innolla, joka herätti toisenkin huomiota.
"Helmich!" virkkoi toinen hiljaa.
"Helmich!" toisti pieni munkki vallan kalpeana tuijottaen voimakkaampaan kumppaniinsa, niinkuin olisi nähnyt näyn, tai tuntenut kylmän käärmeen luikahtavan kaulansa yli.
"Mitä nyt, veli ... mitä on teillä Helmichiä vastaan?"
"Oi, veli, veli," sopersi pikku munkki, jonka lempeä ääni, vihasta ja tuskasta huolimatta, joka hänen silmissään kuvastui, tuskin muuttui, "mitäkö minulla on häntä vastaan, jonka nimeä en tahdo mainita...
Muistatte kai arvoisan isän, arkkipiispa Olavin? Niin, miksette muistaisi, mutta te ette tuntenut häntä, niinkuin minä... Te ette nähnyt hänen vuolaita kyyneliään, te ette kuullut hänen huokauksiaan ja valitustaan, kun huomasi, ettei voinut pelastaa tuota uljasta ritaria, Eerikki Pukea. -- Te ette tiedä, kuinka lempeä, hyvä ja ystävällinen hän oli kaikille, mutta minä sen tiedän, sillä minä olin hänen seurassaan, olinpa mukana hänen viime matkallaankin, jonka hän teki Kristeri Niilonpojan luokse Nyköpingiin, jossa hän sitten..."
Hänen täytyi pysähtyä, rauhoittaakseen itseään. Rakkaan arkkipiispan kuolema, sen muisto näytti kokonaan valtaavan hänen mielensä. Hänen kuulijansa ei häirinnyt hänen suruaan, vaan antoi muiston ottaa osansa.
Sitten vasta hän kysyi:
"Ja Helmich, hän, jolle arkkipiispa nyt ennen muita korvansa kallistaa, hän siis jollain tavoin vaikutti arkkipiispa Olavin kuolemaan?"
"Rakas armollinen herrani myrkytettiin!" virkkoi pikku munkki nyökäyttäen samalla kiivaasti päätään, ikäänkuin olisi sillä tahtonut puheensa vahvistaa, "ja myrkkyä sai hän mantelimaidossa ja mantelimaidon..."
"Sen hän sai Helmichin välityksellä. Mutta mistä...?"
"Niin mistä...?" kertoi sureva, "en koskaan ole mitään nimeä maininnut, en yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän tuomitsee... Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns Pentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin...
Olin Upsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen kuningas Kaarlon kruunajaisten ... kruunaus oli lauantaina ja arkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime vuonna ... ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa Niilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman; ei, ei ... heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden takaa, mutta Jöns arkkipiispalla ... sen sanon, hänellä ei ole sydäntä."
"Hm!" mutisi toinen.
"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen ihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta senjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen puhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja hymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen tuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina samalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas, miksi suunantamisella petät?
Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki nyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta ja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat enää jälellä hänen ympärillään ... olen kuullut linnanväeltä, että hänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin viheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut ... kun kuulen kaiken tämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui tulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme, käärme ... se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!"
Pitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka nyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle tietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista henkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti kuninkaan vihollisina.
Mutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana kuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat ihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen ratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla munkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan seurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka kanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias tyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka näyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.
"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!" selitti edellinen, "herra Erengislen rouva Hammarstadista."
Pitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan kasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin hyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään ilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän maailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella, vaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille sellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt ilmaisi.
Pieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka liekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt sen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne tiedot, mitä tämä halusi.
"Ylhäinen neito vasemmalla", sanoi hän, "hän, joka niin kauniisti ritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana... Hän on oleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan Hammarstadiin."
Mutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa, sormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin ikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa jostain.
"Ritari on herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään itseään kutsuu, olen kuullut sen luostarimme kartanoteiniltä.[1] Sture nimi on hänellä enonsa, ritari Sven Sturen jälkeen, mutta siitä huolimatta kantaa hän yhä isänsukunsa vanhaa sukumerkkiä. Ei hän juuri nyt iloiselta näytä, tuo jalo ritari. Hän myöskin on yksi niitä, jotka ovat menettäneet Kaarlo kuninkaan suosion."
Samassa pisti vene soutajineen esiin sillan alta ja laski rantaan, ja nuori mies, joka uudestaan oli kääntänyt huomionsa ensin luostariin sitten ylhäissukuisiin naisiin ja ritariin, jotka rantaan saavuttuaan astuivat siellä odottavaan suurempaan, ajan tavan mukaan kallisarvoisilla matoilla ja pehmeillä tyynyillä sisustettuun veneeseen, lähestyi nyt taas molempia munkkeja.
"Tässä on kai meidän veneemme", sanoi hän.
Sehän se oli. Molemmat munkit ottivat nyt sydämelliset jäähyväiset toisiltaan, ja pikku munkki virkkoi toisen kättä pudistaen:
"Kiitos teille, hurskas veli, tästä hetkisestä keskustelusta ... ehkei ajatuksemme eroakaan niin suuresti toisistaan, kun ne koskevat tunnettuja henkilöitä, joiden nimiä en tahdo mainita... Kuitenkaan ei teidän pidä erota minusta siinä luulossa, että olisin yhtä kernas jakelemaan tietojani kaikille kuin nyt teille olen ollut... Jos auttavaa kättä joskus tarvitsette, niin pankaa mieleenne autuaan arkkipiispa Olavin vanha kansleri, veli Andreas!"
Sen sanottuaan kääntyi hän kulkemaan lähimpää kaupunginporttia kohti.
Mutta vieras munkki ja hänen nuori seuralaisensa astuivat veneeseen ja tämä lähti rannasta melkein samassa silmänräpäyksessä kuin toinenkin vene, jossa ritari ja ylhäissukuiset naiset istuivat. Matka kävi onnellisesti. Tuuli oli hyvä ja hyvin purjehtivat veneetkin. Ne seurasivat toisiaan aina Teljeen asti ja koko ajan istui munkki silmät Briita rouvaan kiinnitettyinä. Vielä maalle saavuttuaankin pysähtyi hän erään puun juurelle tien vierellä ja katseli rouvaa, kun tämä seuralaisineen nousi hevosten selkään, ikäänkuin olisi hän oikein pysyväisesti tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä.
Hänen seuralaisensa ei virkannut mitään, mutta ei hänkään voinut olla huomaamatta munkin omituista käytöstä. Kun he sitten olivat hankkineet kaupungissa itsellensä hevoset ja ratsastivat sieltä pois, kysyi hän munkilta, oliko tuo ylhäinen rouva hänelle tuttu.
"Vain kuulopuheitten mukaan!" vastasi munkki ja kysymykseen, mitä merkillistä voi hän hänessä huomata, lisäsi hän: "Niin paljon olen huomannut, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, te voitte panna hänen nimensä muistoon sitä kronikkaa varten, jonka tulevaisuudessa aiotte kirjoittaa!"
"Merkillisiä asioita tulee hän silloin toimittamaan!" virkkoi siihen tuleva kronikankirjoittaja.
"Tepä sen sanotte", lausui munkki, "ja hyvä olisi, jos kaikki salakäytävät olisivat yhtä helposti löydettävissä, kuin se, jota te aiotte etsiä Nyköpingin vanhassa Folkungatornissa."
"Niin olisitte voinut olla kuuntelematta vanhan veli Andreaksen tiedonantoja, hurskas veli", virkkoi nuori mies ja katsoi hymyillen munkkia.
Tämä käänsi hitaasti päänsä ja katsahti seuralaiseensa, mutta ei puhunut mitään. Vasta jonkun ajan kuluttua kysyi hän:
"Ja mihin aiotte suunnata matkanne Nyköpingistä?"
"Matkustan herrani, arkkipiispa Jöns Pentinpojan asioissa," sanoi hän, "ja ratsastan Lundiin arkkipiispa Tunen luo!"
"Ja kuitenkin voitte uhrata aikaa omiinkin asioihinne Nyköpingissä?"
"Siihen on minulla herrani lupa ... hän se oikeastaan onkin, joka on pyytänyt minua tutkimaan Nyköpingin linnaa. Siellä sanotaan tapahtuneen merkillisiä asioita hänen armonsa enon, herra Krister Niilonpojan aikana, ja hänen armonsa on sitä mielipidettä, ett'ei niitä voi muuten selittää, kuin että linnan alla täytyy löytyä joku salakäytävä..."
"Onko herranne kertonut mitään niistä merkillisistä asioista, joita siellä olisi tapahtunut, ja onko teillä oikeutta puhua niistä?"
"Enpä tiedä, mikä minua siitä estäisi... Vanhaa drotsia sanotaan siellä eräänä jouluna varoitetun onnettomuudesta, joka häntä sitten kohtasi Räfvelstassa..."
"Ja kuka?"
"Valdemar herttuan haamu, väitti vanha herra siitä puhuessaan, sillä kansa uskoi ja uskoo kai vieläkin, että kuollut herttua kuljeskelee siellä entisessä vankilassaan..."
"Eikö Krister herra nähnyt sitä, joka häntä puhutteli?"
"Ei ... mutta eräs asepalvelija hakiessaan tulisoihtua, jota oli käytetty eräässä tärkeässä kokouksessa tornihuoneessa, näki pitkän varjon häviävän, tietämättä kuitenkaan, kuka tai mitä se oli."
"Se on siis tämä tornihuone, jonka luullaan olevan käytävän kanssa yhteydessä ja jota te tahdotte tutkia."
"Sehän se on, ja sen teen yhtä kernaasti omasta kuin herranikin puolesta... Sillä tapaus Nyköpingin linnassa on siksi merkillinen, että kronikankirjoittajan on mielestäni omin silmin nähtävä herttuain vankila!... Sallitte kai minun nyt, hurskas isä", lisäsi kronikankirjoittaja, "sallitte kai minun nyt kysyä, miten te olette saanut tiedon tämän salakäytävän olemassaolosta..."
"Mielelläni, Eerikki Olavinpoika", lausui munkki, "se tapahtui nuoruuteni päivinä. Vitaliveljekset ovat tämän Nyköpingin linnaan johtavan salakäytävän tunteneet ja käyttäneetkin sitä, ja kun kuningas Eerikki asetti Arendt Styken linnanherraksi, toimitettiin monta kamalaa tekoa, joiden alku- ja loppukohtana oli Nyköpingin linna."
"Ja te muistatte vielä hyvin, missä tämä käytävä on?"
Munkki nyökäytti päätään.
"Sitten voin kiittää onneani, joka saattoi minut yhteen teidän kanssanne, vaikka en voikaan ymmärtää, mistä te saitte tiedon, että tulisin matkustamaan Nyköpingiin."
"Seisoin tuomiokirkon rapuilla, kun hänen armonsa, arkkipiispa, tuli ulos ja nousi hevosensa selkään ratsastaakseen Arbogaan, ja näin hänen puhelevan teidän kanssanne, vaikka en kuullutkaan muuta hänen puheestaan, kuin viimeiset sanat."
"Niin, hän pyysi, etten unhottaisi Nyköpingiä, ne olivat hänen viime sanansa."
Vilkkaasti puhellen jatkettiin matkaa ja keskustelun kuluessa tutustui munkki yhä lähemmin seuralaiseensa. Tämä oli hiljan saapunut kotiin ulkomailta, jossa oli eräässä pohjoismaalaisille hyvin tunnetussa yliopistossa saanut maisterin arvon, ja nyt oli arkkipiispa luvannut hänelle koulunopettajan paikan Upsalan koulussa. Ja maisteri eli mestari, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, sai myös yhä suuremman luottamuksen munkkiin, jota enemmän oppi tätä tuntemaan ja jota enemmän hänelle selvisi se laaja maailmankokemus, joka tällä oli. Lopuksi kysyi Eerikki munkin nimeä, mutta siihen vastasi tämä vältellen ja lyhyesti: "Johannes!"
"Mutta tiedättehän te enemmän kuin yleensä on tavallista Fransiskaaniveljesten kesken... Jos olen voittanut luottamuksenne, niin voisitte kyllä sanoa, mikä oli nimenne, ennenkuin otitte tuon puvun!"
"Voisinpa kyllä", vastasi veli Johannes, "mutta munkin puvussa ilmenee totuus, joka helposti unhotetaan, se että mies on kadonnut elävien ilmoilta ja uponnut suureen mereen, jossa hän on pisara vain ... hän kuuluu kyllä ihmismaailmaan, mutta häntä ei huomata, häntä ei eroiteta ... ainoastaan Herra lukee vesipisaratkin meressä niinkuin hiekankin meren rannalla."
Hetkisen levättyään saapuivat he illan suussa seuraavana päivänä yhdessä Nyköpingin ulkopuolelle, ja munkki näytti seuralaiselleen käytävän suun, joka johti syvältä metsästä pari kivenheittoa rannasta Nyköpingin linnaan ja vanhaan Folkungatorniin.
"Mutta olkaa tarkasti varoillanne, Eerikki Olavinpoika", sanoi munkki, "jos todellakin aiotte kulkea tuon käytävän läpi. Sillä siitä on pitkiä aikoja jo kun ihmisjalka viimeksi polki noita salaisia teitä... Olkaa tarkasti varoillanne, sen neuvon antaa teille vanha vitaliveljes!"
"Kiitos teille, hurskas isä", lausui Eerikki mestari, "kiitos kaikista vaivoistanne, joita olette minun tähteni nähnyt. Mielelläni tahtoisin jollain tavalla osottaa kiitollisuuttani teille, jos se vain olisi minulle mahdollista..."
"Hm!" mutisi munkki, omituisin katsein tarkastellen merta, ikäänkuin olisi joku muisto muinaisajoilta kangastanut hänen mieleensä, mutta lisäsi sitten hetkisen kuluttua, "jos joskus kohtalo sattuisi tuomaan teidän tiellenne vitaliveljeksen, niin älkää kohta häntä kolhiko...
Paljon pahaa, Jumala paratkoon, löytyi tosin heidän keskellään, mutta myös moni rehellinen ja urhoollinen mies on polkenut vitaliveljesten laivan kantta ... ja heidän joukossaan löytyi monta enemmän Jumalan pelkäävää ja ihmisrakasta miestä, kuin mitä maan mahtavien keskellä niitä ehkä onkaan."
Melkein liikutuksella lausui munkki nämät sanat. Ja vielä kerran lensi hänen katseensa kauas merelle, mutta sitten hän yhtäkkiä havahtui unelmistaan, joihin oli vajonnut, ja matkaa jatkettiin keskustellen kuningas Eerikistä, Gotlannista ja Ruotsin oikeudesta tähän saareen, sekä mitä toiveita voitiin panna Halmstadissa paraillaan pidettävään kokoukseen. Nyköpingiin saavuttuaan jätti munkki tiedonhaluisen Upsalamestarin hyvästi ja ratsasti kaupungista pois.
Mutta jo samana iltana lähti Eerikki Olavinpoika linnaan ja pyysi saada tavata linnanhaltiaa Pietari Antinpoikaa. Viipymättä päästettiinkin hän sisään ja, näytettyään arkkipiispan kirjeen, sai hän luvan tarkastella linnan rakennuksia. Sitä tehdessään ei hän suinkaan pitänyt salassa, että hän pääasiassa oli tullut tutkimaan Folkungatornia ja erittäinkin sen pohjakerrosta. Mutta juuri siinä hän kohtasikin vastustusta. Herra Pietari ei sanonut voivansa laskea häntä tähän tornihuoneeseen, ja kun Eerikki kysyi syytä siihen, vastasi hän:
"Siellä on jo kauan aikaa ollut eräs vanki, ja herra Niilo Juhonpoika, uskoessaan linnan minun käsiini, käski minun siitä tarkoin huolta pitämään."
"Ja kuka on sitten tämä vanki?" kysyi Eerikki.
"Eräs vitaliveljes", vastasi linnanhaltia, "ja vieläpä pahinta lajia."
"Tiedättekö mitään enempää hänestä?"
Vanhan munkin sanat tulivat yht'äkkiä niin elävinä Eerikin mieleen, ja niiden vaikutuksesta sai hän halun urkkia lähempiä tietoja vitaliveljeksestä, kuin muuten ehkä olisi tullut tehneeksikään.
Kysymyksiinsä, jotka linnanhaltian mielestä välistä tuntuivat hyvinkin nenäkkäiltä, joka taas oli luonnollinen seuraus kyselijän nuoruuden innosta, sai hän aluksi vältteleviä vastauksia. Mutta kun Eerikki osasi taitavasti sekottaa arkkipiispan asian, kun hän lupasi ottaa asian esille, ellei kaikki vangin suhteen olisi niinkuin olla pitäisi, kun hän lopuksi oikein innolla vakuutti ettei omasta puolestansa millään tavalla, ei julkisesti eikä salaisesti saamillaan tiedoilla linnanhaltiaa vahingoittaisi, tuli tämä puheliaammaksi, ja Eerikki voi nyt eri vastaukset yhteen sovittamalla saada kokoon seuraavan kertomuksen:
"Eräänä sysimustana yönä myöhään syksyllä noin kahdeksan vuotta sitten oli herra Niilo Juhonpojan luokse tullut eräs ritari, joka oli Kristofer kuninkaan suuressa suosiossa. Sitä paitsi oli hän sekä herra Niilolle että hänen veljelleen Pentti Juhonpojalle tehnyt monta palvelusta ja vaati nyt puolestaan herra Niilolta vastapalvelusta. Kun herra Niilo oli siihen suostuvainen, ilmaisi ritari asiansa. Hänellä oli muassaan vanki, joka oli tehnyt ja yhä vieläkin voi tehdä hänelle paljon pahaa.
Hänen elämäänsä ei hän kuitenkaan tahtonut lopettaa ja siksi oli hän päättänyt kätkeä hänet maailman silmistä ja siten tehdä vaarattomaksi sekä itselleen että herralleen ja yleensä kaikille Eerikki kuninkaan vastustajille. Vaatimuksensa tueksi näytti hän vielä Kristofer kuninkaan kirjallisen käskyn Nyköpingin linnanhaltialle olemaan ritarille hänen toimissaan avullisena. Herra Niilon täytyi sitten vannoa kallis vala, ettei koskaan kellekään ilmaisisi, mitä hänen huostaansa niin oli uskottu."
"Herra Niilo Juhonpojan on kuitenkin täytynyt luopua Nyköpingin linnasta", huomautti siihen Eerikki. "Sitooko teitä siis sama vala kuin häntäkin."
"Ei", virkkoi linnanhaltia, "mutta minä annoin kuitenkin sanani herra Niilolle, että tarkasti vartioisin vankia. Herra Niilo aikoi ensin ottaa hänet mukaansa ja jättää ritarin omiin käsiin, mutta sitten katsoimme me molemmat paraimmaksi, että ritari saisi hakea hänet itse, jos ja milloin sen soveliaimmaksi näkee..."
"Mutta ajat ovat toiset nyt", keskeytti Eerikki, "nyt on Kaarlo Knuutinpoika kuninkaana, ja mikä oli hyödyllistä ja tarpeellistakin Kristofer kuninkaan aikana, ei ole nyt enää. Ajat ovat muuttuneet."
"Niin, te kyllä sanotte, että ajat ovat muuttuneet, mutta minä sanon teille, että sitä ritaria, joka toi vangin tänne, suosii kuningas Kaarlo yhtä suuresti, kuin ennen aikoinaan Kristofer."
"Ja te sanotte sen, herra Pietari", virkkoi Eerikki miettivästi tämän ilmoituksen kuultuaan, "tahdotteko mainita minulle tuon ritarin nimen?"
"En!" vastasi herra Pietari jäykästi, "olen sitä mieltä, että minun tulee pitää sanani, vaikka en olisikaan sitä valalla vahvistanut ja siksi kieltäydyn kysymykseenne vastaamasta, tapahtukoon sitten mitä tahansa... Yhtä vähän halukas olen ilmoittamaan teille ritarin nimeä, kuin olin halukas päästämään teitä torniin vankia katsomaan. Ja siinä on luullakseni rehellinen vastaus utelemisiinne!"
"Vasten omaatuntoaan ei miehen pidä menetellä", sanoi siihen Eerikki, ja jättäessään hyvästi linnanhaltialle virkkoi hän: "Kiitos kumminkin teille palvelevaisuudestanne, käytän sitä ehkä vieläkin hyväkseni, vaikka, sen sanon suoraan, minulla siihen nyt on paljon vähemmin halua, kun käyntini päätarkotus jäi saavuttamatta."
Ne sanat sanottuaan poistui Eerikki linnasta ja suuntasi askeleensa asuntoansa kohti, joka oli kaupungissa.
II.
Vanki.
Hetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan, muassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi Franciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti miellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa Olavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen oli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko mukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.
Oli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli kansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia vastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja.
Mutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa.
Päästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän askeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan taivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on pohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.
Pian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen harmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun huomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei hän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa naarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä täysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka vähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla, huomasi muuratuksi.
Sytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko toisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki, mitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain matkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan harmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista vitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita vanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää, nekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen mielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti oli rikkonut.
Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan kiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.
Ummehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin kauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä täältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä livahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään, alkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se ainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä hetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.
Silloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei.
Pienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista, toivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi luhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.
Samassa sammui lyhty.
Se seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei Eerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti uinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin, että pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun tämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa, tuli hänen korviinsa outoja ääniä.
Ne sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että joku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin olisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria ja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan.
Tärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien putoamiseen holvista.
Siitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki hän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.
Hänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki nousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä kymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua alaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin kyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili kädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon harmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren hakatun kiven sileän pinnan.
Hän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä luonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt etäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen mielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven liitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.
Pian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli lujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä onnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä varmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se kai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu vapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos olikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään hyväkseen työkalujen puutteessa.
Mutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he yhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä asetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:
"Onko ketään siellä sisäpuolella?"
Kumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei pienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli hän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan sivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan rautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja alkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi seinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin vaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.
Helposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan seinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis pudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen väkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan musertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle hänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut paikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi muurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven takaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.
Hetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi sen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä oli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen, saavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen ulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa lujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen ainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat muurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti voitiin nostaa ja laskea.
Itse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun se työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa muista kivistä.
Eerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon kyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta läheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo kolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut.
Alentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä -- mutta ei saanut mitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus hetkeksi lakannut.
Heti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui varovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän lattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan.
Sisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän korkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja silmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus aivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin olisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.
"Onko siellä ketään?" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi kuiskauksesta.
Hänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.
Hiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan vieressään sanovan:
"Jumalan nimessä... kuka puhuu?"
Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.
"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole, on elämäsi minun käsissäni ... vastaa!"
"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.
"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä sellainen tänne tulee...?"
"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.
Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.
"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon...! Puhutko totta ... kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut seitsenvuotiseen hautaani..."
Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.
Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.
"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei meitä vaan täällä yllätetä..."
Eerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo hypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä pimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa niin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla päivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten seurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa.
Heti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.
"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu", sanoi hän, "sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään ole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku rako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä läpi..."
"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?" kysyi Eerikki Olavinpoika kummastuneena.
"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella olevassa huoneessa seinään kiinnitettynä ... ja se tapahtui uuden linnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti, niin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja niin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka niukasi, kun työnsin sitä... Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni täytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on kaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin valitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui olevan enemmän muurista irrallaan kuin muut...
Mitä kovimpain ponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä oli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle...
Onnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se, ennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut muurista... Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla... Silloin huomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi... Ja senjälkeen on työ käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian nopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua... Jos olisi tulta, voisitte nähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella tyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi."
Vastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa erotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin vilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea ja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen liikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn valo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen määrin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta kasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja ihastutti samalla kertaa, "nuo kasvot", niin mietti hän itsekseen, "ne eivät ole konnan kasvot."
Mies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut muurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä näytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan käytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan oli kuullut kolkutusta.
Mutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota.
Hän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon oli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. "Kostoa, Kostoa, Kostoa", -- oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja sen alla yhdellä rivillä: "Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä turpeella, joka vihertää veljeni haudalla", ja sen alapuolella taas: "Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi." Seuraavasta rivistä ei voinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: "jota sinä rakastat, sitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan", -- ja edempänä vielä: "minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina.
Olet kuullut kostonhuutoni." Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista alimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: "Räfvelstassa, siellä tapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!" --
Kirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa kohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina paperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen muistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella huomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi hän:
"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen ja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia."
Näin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä tuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan, huomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka siellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että hiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että sillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin huoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.
"Muistuu mieleeni nyt", jatkoi vanki, "että kerran monta vuotta takaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin näilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa ja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän sitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että kansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas..."
Mietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli mahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se oli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar herttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa taas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen silmänsä vaaleaan vankiin.
"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?" virkkoi hän.
"Niin tein", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas uudestaan hänen silmiinsä, "kysymykseni on kuitenkin turha, sillä kukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän ... kuitenkaan en voi käsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille."
"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä", keskeytti Eerikki, "ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?"
"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika..."
"Herra Niilo Bonpoika", jupisi Eerikki, "herra Niilo Bonpoika, tuo köyhä ritari, joka nykyään ... no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten olet joutunut tänne?"
"Se on pitkä juttu", lausui mies, "mutta niin varmaan kuin nyt toivon teidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan miehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten ilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan."
"Ja kuka ... kuka oli hän?"
"Ritari Jost von Bardenvleth!"
"Hänkö!" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat, että ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer kuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.
"Niin", jatkoi vanki, "hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se tapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side otettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti omin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön... Mutta vaikka en olisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän, sillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla... Mutta elääkö Ruotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä, kuin olisitte tuntenut hänet?"
"Kyllä hän elää ... ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin."
"Hyvä!" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle, "voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost ... voi sattua."
Ritari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko voimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi siinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi tapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen, saattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon välttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista oli linnasta poispääsemiseen. -- Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen välttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:
"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan arkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani... Joku päähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä onnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon salakäytävän.... Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun turmioni... En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka äsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän hyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka onni ei olekaan hänelle hymyillyt...
Siksi on sinun vannottava pyhä vala minulle ... pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan kellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta pelastanut..."
Vanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.
"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!" sanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta hän vangin seuraamana ryömi ulos.
Ulostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet ja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja Eerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven eteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti paikoilleen.
Kevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo kummun alla, joka varjosi käytävän suuta.
Tässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta, jossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa ylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet rinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota hengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan käteen.
"Kiittää on liian vähän", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja juhlallisen soinnun. "Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus kohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä puolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain arvosta... Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän sanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa...
Mutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun aika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa vaan myöskin töissä."
"Nimeni on Eerikki Olavinpoika", vastasi tämä, "ja palattuani arkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano sinäkin nimesi ... sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen mielihyvällä sinua muistelemaan."
"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin ... mutta kastenimeni on Brodde!"
"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina", sanoi Eerikki, "mutta ennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää... Hän, jota etsit, herra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa."
"Hammarstad!" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se sijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne mennyt. Sitte he erosivat.
III.
Hammarstadissa.
Hurja Haukka alkoi heti vaelluksensa. Pitkällinen vankeus oli kuitenkin liiaksi riuduttanut hänen voimansa. Ja niin huomasi hän pian olevansa pakotettu etsimään lepoa ja ravintoa. Aamupuolella yötä, uskallettuaan ulos metsästä, näki hän sitten yhtäkkiä edessään talonpoikaistalon.
Sinne suuntasi hän askeleensa ja siellä sai hän yhdessä talonväen kanssa syödä vatsansa täyteen. Murkinan jälkeen meni talonväki omiin töihinsä, mutta väsynyt vaeltaja suuntasi askeleensa taas metsään ja löydettyään tiheän viidakon korkeiden, pilviä tavottelevien kuusien alla, laskeutui hän sinne lepäämään ja nukkui heti.
Kun heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän tunsi polttavan janon vaivaavan itseään. Vähän matkan päässä oleva lähde poisti kumminkin sen tuskan, ja unen ja raittiin ilman vahvistamana jatkoi hän matkaansa. Niin läheni hän taas metsänrantaa, mutta suurella varovaisuudella ja pian huomasikin hän sen tarpeellisuuden.
Kaksi ratsumiestä tuli näet ratsastaen pitkin tietä, joka siinä juuri luikerteli puitten välistä esiin. He eivät kumminkaan vielä olleet huomanneet häntä, mutta turvatonna oli hänen kuitenkin pakko silmänräpäyksessä etsiä piilopaikka itselleen. Olihan nimittäin mahdollista, että ratsumiehet olivat Nyköpingistä lähetettyjä, jossa varmaan hänen pakonsa jo oli huomattu, kun vanginvartija aamulla oli tavannut kopin tyhjänä. Hän oli nyt erään suuren kiven sivulla aivan tien vieressä, jolle hän oli ollut juuri astumassa, kun huomasi ratsumiehet.
Toisella puolen kiveä ratsastajiin päin kasvoi muutaman kyynärän korkuisia tuuheita kuusenalkuja. Sinne voisi hän kyllä kätkeytyä. Nyt oli vaan kysymys, mitenkä hän pääsisi sinne, sillä kiven takana hänen ja tuon viidakon välillä oli avonainen paikka, jossa kasvoi korkeaa sanajalkaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavissa.
Hän heittäytyi siis kiven viereen maata ja ryömi takaisin, kiven takaa yhäti seuraten ratsastajia katseellaan ja aina sitä muka kuin ne lähenivät muutteli hänkin itseään kyynäspäillään eteenpäin kiven ympäritse ja katosi lopulta kuusikkoon.
Vilkkaasti puhelivat ja nauroivat ratsastajat keskenään, kulkiessaan tietä eteenpäin. Ehdittyään suuren kiven viereen pysähtyivät molemmat ja toinen virkkoi:
"Niin varmaan, kuin tämä auringon helle minua ylenmäärin rasittaa, niin varmaan on tämä ratsastuksemmekin aivan turhaa... Miksemme mene metsään etsimään tuota haamua ... sillä karkuria me emme löydä ei täältä eikä poltetusta Trosastakaan, ei, vaikka ratsastaisimme maailman loppuun asti."
"Niin arvelen minäkin!" vastasi toinen ja huokasi.
"Sehän on selvää, että hän on marssinut alimmaiseen helvettiin", sanoi taas edellinen. "Ei halkeamaakaan näkynyt muurissa. Olin itse herra Pietarin kanssa tornissa ja voin vakuuttaa, että kuka tuo vanki liekin ollut, ei hän ainakaan ollut samaa maata, kuin joku meistä ... siitä voin panna vaikka pääni pantiksi!"
"Että tornissa asiat eivät ole oikein, sitä olen aina sanonut", lausui toinen, "ja mitä Valdemar herttuasta puhutaan, että hän silloin tällöin kulkisi entisessä vankilassaan, niin ei sekään liene niin tuulesta temmattua... Mutta miksi menisimme metsään, kun ihan edessämme on talo, jossa voimme saada hyvän aterian ja mukillisen olutta?"
"Sinäpä sen sanot ... ja sellaista ei luullakseni olekaan Trosassa tarjolla, vitaliveljesten ansio sekin, jotka polttivat kaupungin perustuksia myöten..."
Samassa lähtivät he jo liikkeelle ja auringon polttavista säteistä välittämättä ratsastivat täyttä laukkaa taloa kohti, jossa päivällinen ja olut heitä odottivat.
Hurja Haukka hiipi varovasti esiin piilostaan kiven takaa ja tähysteli tarkasti ympärilleen. Ainoasti tomupilvi osotti enää suuntaa, johon ritarit olivat kadonneet. Mutta muuten vallitsi kaikkialla tyyni rauha ja hiljaisuus. Taivaalla paistoi aurinko täydellä terällä ja sen säteily tuntui niin paahtavan kuumalta puittenkin keskellä metsässä.
Vaara antoi vainotulle uusia voimia ja herätti hänen synnynnäisen rohkeutensa ja päättäväisyytensä taas eloon. Hetkisen viivähti hän vielä paikallaan, mutta sitten kulki hän nopein, rivakin askelin sanajalkaa kasvavan kentän yli. Vasta metsään saavuttuaan hengähti hän taas ja hiljensi hetkiseksi askeleitaan. Mutta päästyään onnellisesti talon ohitse, jossa isännän oli herra Pietarin ratsumiehille laitettava pöytä kuntoon, ei häntä enää mikään vaara uhannut ja niin saapuikin hän iltapuolella päivää Trosaan. Sen poltetut talot osottivat kyllältä niitä kärsimyksiä, joita Eerikki kuningas vitaliveljeksineen Gottlannista päin oli Ruotsin rantamaille Kristofer kuninkaan aikana tuottanut.
Siellä ja täällä kohosi jo uusi talo entisen tilalla ja väsynyt matkalainen tuumi siinä, mihin ottaisi yöksi asuntonsa, kun Trosa-joen rannalla tapasi kalastajan, joka oli veneellensä menossa. Ensin aikoi hän kysyä kalastajalta neuvoa, mutta nähdessään, että hän oli vesille lähdössä, muutti hän mielensä ja kysyi häneltä, mihin matka kävi.
"Hm!" vastasi mies lyhyeen.
"Jos olette Töristä kotoisin", tiedusteli Haukka taas, "niin voisitte ottaa minut mukaanne."
"Töristä olen kyllä kotoisin", lausui kalastaja epäluuloisena ja ynseänä. Sellaiseksi oli kansan näillä seuduin saattanut kärsimykset ja onnettomuudet, joita "Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet" olivat harjoittaneet. Mutta kun nyt Eerikki kuninkaan valtakin oli jo Gottlannissa loppunut ja muukalainen muutenkaan ei näyttänyt epäilyttävältä, lisäsi hän: "mihin te sitten aiotte?"
"Olen matkalla Hammarstadiin", vastasi vieras, "minulle on sanottu, että herrani Niilo Bonpoika oleskelee nykyään siellä."
"Hm!" keskeytti kalastaja, "olen Nynäsin alustalaisia, jonka omistaa herra Gottskalk Pentinpoika, ja herra Niilo kävi siellä eilen vieraisilla, niin kertoi ainakin asepalvelija, joka toi minulle Gottskalk herran sanan, että lähtisin Trosaan..."
Hetkisen tuumittuaan myöntyi kalastaja vieraan pyyntöön ja pian kiiti vene navakan tuulen puhaltaessa Trosasta, joka siihen aikaan oli puoli peninkulmaa pohjoisempana kuin nyt, yli ulapan Sorundamaalle päin.
Matkalla tuli kalastajasta ja hänen seuralaisestaan mitä paraimmat ystävät ja kun vene aamupuolella yötä laski maihin kalastajan kotirantaan, jäi Haukka hetkeksi aikaa hänen vieraakseen, ennenkuin jatkoi katkaansa Hammarstadiin.
Tämä kartano, joka nykyään kuuluu Häringeen, sijaitsee Osmon pitäjässä Södertörnin kaakkoisella rannalla eteläpuolella sitä Itämeren lahtea, joka erottaa sen Häringestä. Tämän lahden molemmin puolin on taas muita lahtia, niin että Häringe ja Hammarstad ovat kumpikin omalla niemellään. Jälkimäinen on aivan lähellä erään pienen joen suuta, joka joki, Muskan järvestä lähdettyään suuresti kierrellen milloin itään milloin pohjoiseen sekä lopulta Hammarstadin luona taas itäiseen suuntaan, viimein laskee mainittuun lahteen. Molemmat talot sijaitsivat kauniilla paikalla metsien keskellä ja niistä oli avara näköala kauas Itämerelle.
Hammarstadin omisti tähän aikaan herra Erengisle Niilonpoika, ollen sukua, joka niinkuin Yö- ja Päivä-sukukin kantoi kaksijakoista kilpeä, puoleksi mustaa, puoleksi valkoista, mutta pitkittäin, jonka tähden sukua kutsuttiinkin "Yö ja Päivä pitkittäin". Sekä Erengislen isä että isän-isä olivat jo omistaneet Hammarstadin kartanon, mutta sitäpaitsi omisti Erengisle vielä muitakin ja oli hän niin ollen yksi Ruotsin rikkaimpia herroja.
Hänen äitinsä, rouva Katarina Kaarlontytär, vuodesta 1440 leskenä herra Niilo Erengislenpojan jälkeen, asui Nynäsin tilalla Bälingen pitäjässä. Itse oli herra Erengisle Stegsborgin linnanhaltiana. Suvulla oli myöskin Smålannissa maatiloja ja kartanoita. Herra Erengislen veljellä, Bo Niilonpojalla, oli siellä Grip-suvun vanha sukukartano Vinäs. Hän oli ottanut tämän suvun vaakunankin: aarnikotkan pään, omakseen, tullen siten uuden suvun kantaisäksi, jolla suvulla oli siis Bo Juhonpojan (Gripin) vanha sukumerkki.
Rouva Briita Olavintytär eli rouva Briita Tott, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli kotoisin Tanskasta ja kuului rikkaaseen, mahtavaan ja laajalle levinneeseen n.k. Akselinpoikien sukuun. Tällä herra Akselilla, joka Varbergin linnanhaltiana tuli kuuluksi ritarillisesta uskollisuudestaan Eerikki kuningasta kohtaan, oli useampia lapsia.
Hänen Olavi poikansa, sama, joka kaadatti Cecilia neidin vaunut, saatuaan kuulla, että oli jalkavaimolle päänsä paljastanut, oli nyt viimeksi kunnostanut itseään siinä sodassa, jolla Kaarlo kuningas tahtoi riistää Gottlantin ja Visborgin Eerikki kuninkaan käsistä, mutta oli puuhannut siinä Tanskan kuninkaan Kristian I:sen hyväksi. Tämän Olavi herran tytär oli Briita rouva. Toinen näitä Akselinpoikia oli Eerikki Akselinpoika, jota pidettiin jo ruotsalaisena aatelismiehenä ja oli nytkin valittujen joukossa Halmstadissa.
Hän omisti Lagnön kartanon Aspon saarella Mälarissa, ja oli se hänen vaimonsa, ritari Matti Ödgislenpojan (Liljan) tyttären, perintötalo.
Iliana neiti, joka nyt oleskeli Hammarstadissa serkkunsa luona, oli kolmannen veljen Åke Akselinpojan tytär. Tämä Åke Akselinpoika omisti Hjulebergin lähellä Falkenbergiä ja hänen vaimonsa oli myös Ruotsista kotoisin.
Vanha Akseli Pietarinpoika kuoli 1446, mutta hänen poikansa Eerikki ja Iivari, neljäs veli tätä merkillistä sukua, pitivät yhä edelleen Varbergin hallussaan ja saivat, kuningas Kristoferin määräyksen mukaan, pitää sen aina vuoteen 1452.
Jo enemmän iltapuolella päivää saapui tuo Nyköpingistä niin onnellisesti vapautunut vanki Hammarstadiin. Kapeaa polkua hän sinne kulki, joka polku rannan mukaan kierrellen ulottui Nynäsistä aina Hammarstadiin asti. Joskus kääntyi se ihan metsään ikäänkuin meren laineita paeten, mutta sitten se rohkasi taas itsensä ja suuntasi kulkunsa rantaa kohti. Eräästä paikasta, josta yli puitten voi etäisyydessä erottaa Hammarstadin kartanon rakennukset, huomasi hän kaksi henkilöä lähestyvän, kulkien samaa polkua kuin hänkin.
Kun ei hän tahtonut näyttää itseään kellenkään, ennenkuin oli päässyt Niilo herran puheisiin, vetäytyi hän nopeasti metsään antaakseen kulkijain häiritsemättä mennä ohi.
Toinen heistä oli nainen, jolla oli huntu kasvoilla, mutta hänen ylpeästä käynnistään ja ryhdistään huomasi heti, että hän kuului ylhäiseen ja mahtavaan sukuun, toinen taas näytti olevan asepalvelija.
Ulkopuolella lahtea oli pieni alus, josta asepalvelijan viittauksesta vene laskettiin vesille. Ylhäinen rouva ja asemies, jolla näkyi olevan aikomus nousta laivaan, jatkoivat matkaansa pitkin pientä polkua, mutta pysähtyivät lopulta hetkisen matkaa siitä, missä Hurja Haukka oli piiloutuneena. Heidän aikomuksensa näytti olevan tästä lähteä niemelle, joka juuri siinä mereen pisti, ja sieltä kai sitten nousta veneeseen.
Asepalvelija oli varovan ja salaperäisen näköinen ja se herätti tuon aina huomaavaisen Haukan epäluuloja. Siksi yrittikin hän salaa lähestyä keskustelevia ja se onnistuikin hänelle, kun ylhäinen nainen oli istuutunut kivelle erään jättiläispetäjän alle, jota kokonaan ympäröi nuoria kuusia kasvava, tiheä viidakko. Asepalvelija seisoi kunnioittavasti hetkisen matkaa hänestä ja molempain silmät olivat merelle suunnattuina. Sieltä laivalta lähti juuri vene maata kohden kulkemaan.
"Mutta varovainen. Gumme", virkkoi rouva, "enemmän varovainen täytyy sinun olla!"
"Varovaisuutta tulen aina noudattamaan", vastasi Gumme, "mutta kuitenkin täytynee teidän myöntää, että tällä kertaa olen tehnyt, mitä tehdä olen voinut ... ja olenpa melkein varma, ettei kukaan ole minua huomannut, koska sattui niin onnellisesti, että tapasin teidät ulkopuolella kartanoa..."
"Näin purjeen, Gumme ... näin purjeen ja aavistin heti, että joku toi minulle tietoja... Siksi riensin ulos... Mutta ei se tämä sovi... Jos en tulekaan epäilyksenalaiseksi siitä, että olen vastaanottanut isäni lähettilään, niin on minun kuitenkin hyvin vaikea olla hänelle avuksi ja onhan siksi toiseksi myös herrani ja mieheni, herra Erengisle, kuningas Kaarlon ystävä..."
"Mutta mitenkä te sitten tahtoisitte tätä asiaa ajettavan, rouva Briita?" kysyi asepalvelija.
"Missä tahansa laskettekin maihin, jossa minä satun oleskelemaan", vastasi Briita rouva hetkisen mietittyään, "niin älkää koskaan, olkoonpa asia mikä tahansa, ajatelkokaan antaa minulle läsnäolostanne tietoa ennen tuntia jälkeen puolenyön..."
"Mitä sanottekaan Briita rouva!" keskeytti hänet asepalvelija kovasti kummastuneena. "Kuinka se olisi mahdollista?"
"Se on minun asiani, Gumme. Sano vain nämät sanat Olavi herralle, isälleni!"
"Siis tunti jälkeen puolenyön..."
"Niin, tunnin kuluttua jälkeen puolenyön voi isäni lähettiläs varmasti tavata minut, jos hän vain antaa merkin, jonka nyt sinulle ilmoitan."
Briita rouva viittasi kädellään asemiestä lähemmäksi, jonka korvaan hän sitten kuiskasi jotain. Asemies nyökäytti päätään, että oli asian ymmärtänyt, ja ääneensä lausui Briita rouva taas:
"Siitä ymmärrän, että sanansaattaja on saapunut, ja päivän kuluessa laitan kyllä asiat niin, ellei sitä heti voi panna täytäntöön, että saan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Mutta ei mitään muuta kuin...", tässä teki hän mieltä kuvaavan liikkeen päällään, "ei enempää, ja sitten kadota, kunnes ilmoitan itseni. Elämme sellaisena aikana, ettei minkäänlainen varovaisuus ole kyllin riittävä välttyäksemme epäluuloilta... Oletko nyt edes pannut mieleesi, mitä olen sanonut, Gumme, sekä tästä että siitä asiasta, josta herra isäni on pyytänyt minulta tietoja?"
"Olen, kaikki olen muistiin pannut", vastasi Gumme.
"Niin vie hänelle sitten onnentoivotukseni, sillä tuuli on nyt myötäinen hänelle ja tulee vastaisuudessa olemaan vielä enemmän myötäinen... Kaarlo kuningas on kuin kypsynyt omena, jonka ensi tuuli tempaa mukaansa... Mutta sanoppa sinäkin nyt minulle, mikä se on miehiänsä tuo kuningas Kristian?" kysyi Briita rouva.
"Ulkomuodoltaan", vastasi asepalvelija, "on hän yhtä muhkea kuin Kristofer oli mitätön. Olen nähnyt hänen ottavan täysissä varuksissa olevan asemiehen kainaloista kiinni ja heittävän hänet päänsä ylitse maahan toiselle puolelle."
"Ha, ha, haa!" nauroi Briita rouva, "käsivoimia ei siis kuningas Kristianilta puutu ... ja niitä voi hän ehkä vielä tarvitakin."
"Näin minäkin hänet kerran", jatkoi asepalvelija, "se onni sattui minulle Köpenhaminassa. Olavi herra ja monta muutakin oli silloin kuninkaan seurassa... Minä seisoin muiden herrain asepalvelijain kanssa vähän etäämpänä, mutta näin ja kuulin kuitenkin kaikki, mitä he puhuivat ja tekivät ... silloin näin minä kuninkaan ottavan maljasta kätensä täyteen pähkinöitä ja pusertavan ne kaikki rikki, niin että kuoret vain putoilivat sormien välistä ja ainoastaan sydämet olivat kädessä jälellä, kun hän sen avasi..."
"Täytyy myöntää", hymähti Briita rouva, "että pähkinänpusertajan taitokin voi olla tarpeen näinä aikoina."
Briita rouvan kasvojen ilme ja äänenpaino kuitenkin ilmaisi, ettei hänellä ollut niin erinomaisen suuria ajatuksia tanskalaisesta kuninkaasta, ja asemies, joka myös sen selvästi huomasi, sanoi:
"Mutta teillä näkyy olevan näistä asioista samoja ajatuksia, kuin isällännekin ja monella muulla, rouva Briita..."
"Ja minkälaisia sitten?" kysyi Briita rouva mitä viattomimmalla äänellä.
"Että Tanskan jalot herrat ovat taas Tanskan kruunu mukanaan tehneet kerjuumatkan Saksaan!" virkkoi asepalvelija.
"Hm!" yskäsi Briita rouva, "enpä voi sitä kieltää!"
"Mutta sekä Olavi herra että muutkin ovat siinä suhteessa jo muuttaneet ajatustaan."
"Ja kuningatar Dorotea?" kysäisi Briita rouva taas.
"Nuori kuningatar", lausui asepalvelija, joka näytti tuntevan hyvin asiat, "on iloisen ja onnellisen näköinen, hyvinkin yhtä onnellisen, kuin silloin kun kuningas Kristofer oli hänen sivullaan..."
"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein silmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin hänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra Kaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan."
"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava kuin Kaarlo herra..."
"Mahtava!" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.
"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin Kaarlolla Ruotsissa."
"Hyvä, hyvä", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen laskevan rantaan, "vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja vakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa ... mutta pane muistoon neuvoni ... varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!"
Kunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle päin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin kapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen kulkemaan kartanoa kohti.
Mutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja läksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.
Erään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan liikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa kulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa vaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän tosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä merkitystä käsittää.
Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän tässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli punottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka siis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin muuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
Ja yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut, ajatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen tulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli hämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli aina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään ja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.
Vaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä hiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet tässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle olla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta kuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.
Varovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta, lopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko alkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta hän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan tuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan käytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen huomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi hänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa takaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.
Vähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana neiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka muuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet kahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot kasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara, melkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua, nähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se olisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana neiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman näköisenä kuin koskaan ennen...
Kaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän oli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.
"Voi, kuinka iloinen olen tänään!" sanoi neitonen heidän siinä kävellessä, "mieli on niin riemua täynnä..."
"Sen voi teistä huomatakin!" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen. "Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?"
"Niin on Niilo herra ... olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän tulisi niin mielellään tänne pohjolaan."
"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti, kun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään."
"Puheestanne tuntuu, herra Niilo", hymähti Iliana, "niinkuin luulisitte minut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!"
"Niin, te olette oikeassa... Onhan täällä ihmisiäkin..."
"Ja sellaisia, että...", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan, mutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja totisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: "sellaisia, että ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia tuntemaan heitä."
"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti", kysyi Niilo.
"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!"
"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja tullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa parveilee... No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa erästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis nytkin on ollut kuvailun esineenä."
"Arvelunne on liian syvämietteinen", nauroi Iliana ja lyöden herra Niiloa hansikkaallaan lisäsi hän: "luulette siis, ettei kuningas Kaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi sen arvoinen, että häneen kannattaisi tutustua."
"Aseenkantajani joukossa?" toisti Niilo hajamielisenä.
"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?"
"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän sen ansaitseekin."
"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä hyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra Niilo?"
Tutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen hyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:
"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa ... ja kelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa."
"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on kuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi nähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana toisaalla, herra Niilo... Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä mailla mielenne liikkuu."
"Sitä epäilen, jalo neiti!"
"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa ... sanonko hänen nimensä?"
"Jättäkää sanomatta!" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän kätensä neidon käsivarrelle... "Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia sikseen, neiti Diana, sitä pyydän!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo ... kuitenkin olisi luullakseni parempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin... Ja kun oikein ajattelen yhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua eikä olla vaiti... Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten Penningebyssä...?"
"Voi, neiti Iliana ... menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei ole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo monta vuotta takanaan."
"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo", lausui taas Iliana ja kauniit silmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella, "pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut ... että senjälkeen on vain talvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada päivänkin vielä kerran paistamaan... Mitä arvelette, herra Niilo ... eivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?"
"Epäilen sitä!" vastasi Niilo vallan hiljaa.
"Se epäilys, se on jo liittolaiseni...!" huudahti Iliana iloisena ja katsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.
"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti... Mutta huomaan, etten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja koska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni.
Olette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten."
"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari... Se ilahuttaa minua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen...!"
"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta... Oli kerran Ruotsissa jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär, Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika, jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti tulla Norjan kuningatar.
Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän osakseen -- hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän.
Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari..."
"Mutta ritari...", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"
"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella, kunnes viimein sortui taistelukentälle... Siinä on selitys kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."
"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että viivymme ainoastaan edellisessä."
"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin... Ei ei, neiti Iliana, älkää kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia..."
"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan", huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi. "Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin sotureja eivät he enää ole..."
"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla ristiritariksi."
"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?" kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.
Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.
"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun ritarivalani, neiti Iliana!"
Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa.
Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.
Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle, puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset tanssinsa.
Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä.
Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain, vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?
Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.
Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän.
Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja siksi kulki hän kuin unissaan.
Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.
Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.
Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset, huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.
"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"
Mutta vastaukseksi ei hän saanut muuta kuin nyyhkytystä.
"Rauhoitu mies", jatkoi Niilo, "ja kuule sanojani!... Jos apua etsit, niin kohtasit varmaan väärän henkilön!"
"Herra Niilo, herra Niilo", puhkesi polvistunut puhumaan, "ettekö tunne minua enää, muistatte kai ainakin vielä Silfverhättanin ja vanhan haukankesyttäjän tuvan Penningebyssä?"
"Brodde!" huudahti Niilo vetäen miehen esiin puitten varjosta ja tarkastellen hänen kasvojaan, "niin, niin ... sinähän se olet!"
Ja hän levitti kätensä ja sulki uskollisen asepalvelijan syliinsä.
"Niin tekee Jumala ihmeitänsä!" sanoi hän, "koska hän sallii kuolleittenkin nousta haudoistansa... Missä olet ollut, Brodde, kaiken tämän pitkän ajan? Olen pitänyt sinua kuolleena ja sinä elät! Mutta menkäämme sisälle! Siellä minun huoneessani voimme rauhassa jutella."
Brodde koetti kyllä estellä, mutta se ei auttanut. Hänen kurja asunsa, parhain syy hänen estelyynsä, se sai juuri Niilon pysymään vaatimuksessaan. Sillä olihan hänellä vielä takki hänelle ja sakset, joilla voisi leikata hiukset ja parran. Ja niin menivät he yhdessä Niilo Bonpojan huoneeseen.
Siellä kertoi Brodde sitten seikkailunsa sen illan jälkeen kun viimeksi erosivat haukankesyttäjän tuvassa toisistaan ja kun hän luuli eroa ikuiseksi.
"Syksyn ja talven kuluessa parannuin kuitenkin vähitellen asemiehen hoidossa, joka teidän pyynnöstänne ja marskin hyväntahtoisuudesta jäi jälelle. Kuitenkaan ei se olisi käynyt niin nopeasti ellei Briita neiti olisi..."
"Briita neiti?" keskeytti Niilo.
"Niin ... kertoi asemies, että ilman neiti Briitaa ei ritari, jolle annoitte sen toimeksi, olisi saanut marskin suostumusta. Mutta neiti pyysi niin kauniisti, ettei hän voinut kieltää... Ja senjälkeen kävi hän vielä monta kertaa luonani ja kertoi minulle teistä ja Turun matkasta... Ja kevään tullessa olin jo niin terve, että voin ajatella matkaa teidän luo. Ja yhdyin siis asemiehen seuraan, joka myös aikoi Viipuriin..."
"Niin, hän tuli", keskeytti Niilo, "ja häneltä sain tietää, että olit kadonnut, hänen tietämättä, mihin ja ketä epäillä sellaisesta konnantyöstä."
"Sellainen konna löytyi kumminkin... Hyvin kai arvaatte, kuka hän oli..."
"Tiedän yhden, joka kyllä olisi sellaiseen tekoon valmis, ja jos ei olisi sellainen, kuin on, olisi jo aikoja saanut sovittaa mustat konnantekonsa oikeuden ja totuuden kanssa... Mutta hän se ei voi olla, sillä mitäpä syytä hänellä olisi sinun henkeäsi vainota?"
"Hänen nimensä, sillä olen varma, että meillä siihen aikaan oli yhteinen vihollinen!"
"Jost von Bardenvleth...?"
"Hän se oli, Niilo herra, sama mies! Hän se on haudannut minut Nyköpingin linnan komeroon, jossa olisin saanut olla vaikka tuomiopäivään asti, ellei joku pyhimys olisi Jumalalta rukoillut armoa puolestani..."
"Mutta miten Jost sai sinut käsiinsä?"
"Se tapahtui saman päivän iltana, jona saavuimme Tukholmaan. Olin juuri menossa Själagårdkatua laivasillalle, kun luulin näkeväni tuon tuiman ritarin ja huomasin, että hänkin näki minut, mutta en pannut sitä silloin niin merkille, vaan menin matkaani ja toimitin asiani... Laivan piti lähteä illalla. Olin juuri puhelemassa asemiehen kanssa, joka oli minusta taas tehnyt miehen. Hänen näet piti myös samalla laivalla matkustaa Suomeen. Kaksi tuntia oli ainakin jo silloin kulunut siitä kun tulin laivaan...
Puhelimme eräästä asiasta, jonka hänen ennen laivaan menoaan vielä piti toimittaa. Hänen oli vietävä laamannin käsky herra Ove Lauritsinpojalle, joka silloin oleskeli Tukholmassa, että saapuisi Penningebyhyn. Muistan kaiken vielä niin selvään, kun olisi se kaikki aivan äsken tapahtunut... Silloin tuli joku ja löi minua olalle ja kun käännyin, seisoi siinä edessäni Jösse Bonpoika, entinen päällikköni Kurjelta. Hän kysyi, minne matka ja miten olin sen onnettoman illan jälkeen voinut, kun häntä itseäkin Tord herra niin pahoin piteli Raision kirkossa."
"Se konna!" keskeytti Niilo. "Hän ei siis vielä ollut vanhaa ammattiansa unhottanut!"
"Ei, ei, te erehdytte, Niilo herra! Hän ei olisi voinut sillä tavoin minua kohtaan menetellä, ei, ei... Hän oli myöskin muuttanut mielensä, sanoi hän, ja oli nyt kuninkaan asemiehenä. Mutta siinä laivasillalla emme tietysti voineet puhella ja niin pyysi hän minua mukaansa erääseen olutpuotiin kaupungissa, jossa käski minut odottaa itseään, kunnes hän itse toimittaisi erään asian linnassa."
"Siinähän se nyt on, Brodde!" keskeytti Niilo ja nousi vihastuneena istuimeltaan.
"Ei, hän se ei ollut...! Te tulette sen pian itsekin huomaamaan...
Menin, niinkuin hän pyysi, olutpuotiin, ja asemies meni herra Ovea tapaamaan, jonka jälkeen hänen myös oli määrä tulla kapakkaan. Menin siis oluttupaan, joku oli väkeä täynnä. Pian tuli joku luokseni ja kuiskasi korvaani: 'Jumalan ystävä!' -- 'Kaikkien vihamies!' -- kuiskasin vastaan. Hän kysyi sitten, olenko Hurja Haukka? -- ja kun nyökäytin siihen päätäni, viittasi hän salaa minulle seuraamaan itseänsä, jonka teinkin. Hän avasi erään oven ja me tulimme ahtaaseen käytävään, josta rappuset veivät kellariin.
Siellä alhaalla istui useita asemiehiä pöydän ympärillä, jota tulisoihtu valaisi. Kaikkien heidän kasvojaan peitti naamari, niin etten voinut ketään heistä tuntea. Vitaliveljes, joka oli tuonut minut alas, sulki oven takanani ja samassa lausui eräs miehistä: Hurja Haukka, sinua syytetään kavalluksesta ... mitä on sinulla puolustukseksesi sanottavaa? En vastannut sanaakaan ja hän uudisti kysymyksensä."
Kertomus alkoi tulla mieltä kiinnittäväksi ja Niilo, joka tähän asti oli kädet ristissä rinnoilla kuunnellut, astui Brodden luo ja tarkasteli häntä syvin, tutkivin katsein, ikäänkuin olisi epäillyt kertomuksen totuutta.
"Ja mitä sinä siihen lopulta vastasit?" kysyi hän.
"Kuka olet sinä, joka kyselet, sanoin minä, ja te toiset, keitä olette te? Näyttäkää kasvonne minulle ja minäkin olen silloin tekevä teille selvää toimistani ja jos olen väärin tehnyt, riistäkää nuori elämäni.
Mutta niin kauan kun en tiedä, keitä olette, tunnetteko edes minua tai ei, onko teillä oikeutta tutkia ja tuomita minua tällaisissa asioissa ... niin kauan en sano sanaakaan! Vielä kolmannen kerran tehtiin minulle sama kysymys, mutta minä pysyin vaiti. Silloin nousivat he istuimiltaan. Huomasin, että siinä oli tosi edessä ja päätin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Mutta he eivät liikahtaneetkaan paikaltaan. Heidän puhemiehensä sanoi vain: 'elinkautinen vankeus!' ja toiset toistivat nuot kauheat sanat. Kaikki tämä hervaisi minut siihen määrin, etten huomannutkaan, ennenkuin olin jo vankina.
He panivat kapulan suuhuni, peittivät silmäni ja sitoivat lujasti käteni yhteen... Sitten jättivät he kellarin toinen toisensa jälkeen ja pian oli siellä hiljaista kuin haudassa. Toinnuin pian hämmästyksestäni ja koitin irroittaa siteitäni, mutta en onnistunut.
Silloin panin viimeisen toivoni asemieheen..."
"Hän kävikin siellä, mutta hänelle vastattiin, ettei hänen kysymäänsä henkilöä ollut käynytkään siellä. Hän meni silloin toiseen lähellä olevaan olutpuotiin, mutta ei sielläkään ollut nähty hänen kuvailemaansa miestä."
"Siihen arveluun jäin minäkin lopulta, kun vankihuoneessa myöhemmin asiaa mietin..."
"Mutta Jösse Bonpoika?... Mitä olet hänestä arvellut?" kysyi Niilo. "Etkö huomaa, että hänellä myös on ollut osansa tässä konnanpelissä?"
"Ei, herra Niilo ... olen kyllä tullut sitäkin ajatelleeksi, mutta aina olen kohta sen mielestäni karkottanut. Sellaista konnantyötä ei hän olisi voinut minulle tehdä... Olenhan pelastanut hänen henkensä..."
"Mutta kaapannut hänen aluksensa", keskeytti Niilo, "ja Kurkea luullakseni piti hän suuremmassa arvossa, kuin omaa henkeänsä!"
"Kurki oli minun, Niilo herra ... jos ei niin olisi ollut, jos se olisi vain ollut minun huostaani uskottu, ette ikänä olisi sitä valloittanut, ainakaan niin kauan kun minussa olisi henki pysynyt... Suonette anteeksi, mutta niin se on asianlaita... Se oli minun ainoa isänperintöni ja täytettyäni kaksikymmentä vuotta, sain sen mummoltani, häneltä, jonka hengen te pelastitte..."
"Hm!" mutisi Niilo, Brodden tietämättä oliko se hänelle moitteeksi vai kiitokseksi.
"Ja siksi, herra Niilo", jatkoi hän, "siksi en voi uskoa, panempa siitä vaikka pääni pantiksi, ettei Jösse Bonpojalla ole osaa tässä konnantyössä!"
"Kaikki kuitenkin viittaa sinnepäin, Brodde", alkoi Niilo taas lempeämmällä äänellä, "mutta sinä puhuit Jost von Bardenvlethistä ... mistä sait tietää hänen olevan tässä mukana?"
"Aika kului ... olin siellä pimeässä jo maannut lähelle keskiyötä, kun ovi yhtäkkiä avattiin ja käskevä ääni komensi minut nousemaan ylös ja seuraamaan mukana. Eräs mies tarttui käsivarteeni ja niin menimme me rappusia ylös käytävän läpi ja tulimme ulos."
"Oliko ääni sama, joka salaisessa oikeudessa oli puhetta johtanut?"
"Ei ... ei se sama ollut... Hän, joka nyt komensi, oli ritari Jost.
Olin tuntevinani hänet jo äänestä, mutta varmuuteen pääsin vasta Nyköpingissä."
Brodde alkoi kertoa tapahtumia pitkältä vankeusajaltaan. Ensiksi, kuinka heidän perille päästyä ritari oli nauttinut siitä näöstä, kun hänet seinään kiinnitettiin. Ja lopuksi, miten oli päässyt vankilastaan karkuun. Viimeksi kertoi hän huomionsa Hammarstadissa, Briita rouvan keskustelun asemiehen kanssa ja varjosta, jonka oli lehmusten alla nähnyt.
"Hyvä, hyvä", sanoi Niilo Brodden lopetettua, "mitä viimeksi ilmoitit, ansaitsee miettimistä, mutta nyt tarvitset sinä pitkän vaelluksesi jälkeen lepoa ja huomenna olet asemieheni, joka on tuonut tietoja minulle. Kaikissa tapauksissa täytyy minun huomenna matkustaa Arbogaan, Briita rouvakin sen jo tietää eikä se siis voi häntä ihmetyttää.
Arbogassa kohtaa kuningas neuvoston ja siellä on hän vastaanottava Halmstadin kokouksesta palaavat herrat!"
Tätä sanoessaan otti Niilo satulalaukustaan takin ja mitä muuta Brodde tarvitsi, jotka tämä sitten nopeasti muutti rääsyjensä sijaan.
Senjälkeen läksi Niilo lainaamaan saksia Trulin räätäliltä, joka juuri oli talossa valmistamassa vaatteita herra Erengislen asemiehille. Isä Trul, sikeästä unesta herätettynä, hypähti pelästyneenä ylös, luullen vitaliveljesten tulleen ja sytyttäneen koko Hammarstadin tuleen -- jonka kaiken ehkä vain vaikutti illalla nautittu väkevä olut. Mutta saatuaan silmänsä auki ja huomatessaan, kuka hänen edessään seisoi, ryntäsi hän suoraa päätä ikkunan vieressä olevan pöydän luo ja ojensi suuremmoisella liikkeellä vaaditut sakset Niilolle.
Niiden avulla siistittiin Brodde ennen pitkää, jonka toimitettua hän sitten läksi alas miestupaan saadakseen yösijan siellä.
Varhain seuraavana aamuna oli Niilo herra jo Briita rouvalle hyvästi jättelemässä ja vähän senjälkeen istui hän satulaan ja ratsasti pois Hammarstadista oman ja rouva Briitan asemiehen saattamana, joka viimeksimainittu seurasi palatakseen taas hevosten kanssa takaisin Söderteljestä, jossa herra Niilon omat hevoset odottivat.
IV.
Satavuotias piispa.
Arbogassa oli elämää. Kuningas oli siellä ja paljon ritareja ja herroja, jotka olivat tulleet joko hänen seurassaan tai myöhemmin yksitellen saapuivat lähempää ja kaukaa. Niilon ajaessa Brodden seuraamana kaupunkiin, saapui myös useita Neriken herroja, niiden joukossa hänen setänsä, vanha herra Pentti Steeninpoika. Hän eli nykyään hiljaisuudessa isäinkartanossaan Göksholmassa pitäen huolta ainoastaan siitä, mikä kuului hänen toimiinsa Neriken laamannina.
Hankittuaan asunnon jätti Niilo hevoset Brodden hoitoon ja läksi purppuraviittaan pukeutuneena kuningasta tapaamaan.
Sinä päivänä oli se kuitenkin jo liian myöhäistä ja tyhjin toimin täytyi Niilon palata takaisin. Seuraavana päivänä oli Halmstadista palaavain herrojen määrä tehdä kuninkaalle selvää kokouksen keskustelujen tuloksista ja silloin ei siis sopinut puheille pyrkiä.
Mutta koska Niilo tuli kuninkaan omissa asioissa ja hänen mielestään olisi ollut rikos lykätä asian esittäminen yhä edemmäksi, päätti hän uudistaa käyntinsä. Vaikka läksikin liikkeelle aamulla varhain, ei hän kuitenkaan tullut kyllin aikaseen. Tänä päivänä näytti jokainen tahtovan nähdä ja puhutella kuningasta.
Väkeä oli ahdinkoon asti. Kadulla ja portin edustalla seisoi joukoittain kaupunkilaisia ja lähiseutujen rahvasta, kuninkaan huoneeseen johtavilla portailla hänen asemiehiään kiiltävissä varuksissa ja heidän seassaan vilisi vielä ritareja, neuvosherroja ja muita. Viipyi hetkinen, ennenkuin Niilon onnistui tunkeutua perimäiseen odotushuoneeseen. Sinne saavuttuaan huomasi hän heti, kuinka vähän toiveita hänellä oli päästä sinä päivänä kuninkaan puheille. Mutta hänellä oli nyt kyllä aikaa ja hän jäi siis odottamaan sitä hetkeä, kun ovet avautuisivat hänelle niinkuin muillekin meneville ja tuleville.
Hän astui vahtipäällikön luo ja esitti hänelle asiansa. Päällikkö oli tulokas. Niilo ei häntä tuntenut eikä hänkään Niiloa. Hän oli ylpeä, käskevännäköinen mies ja isällisin katsein tarkasteli hän tuota vaatimatonta ritaria hänen esittäessä pyyntöään. Samassa tuli herra Ove Lauritsinpoika, kylmänä ja jäykkänä, ja astui suoraan ovelle.
Alentuvaisesti nyökäytti hän vahtipäällikölle päätään ja katosi huoneeseen. Viitsimättä edes vastata Niilolle kääntyi päällysmies erään toisen ritarin puoleen ja ilmoitti tälle, että hän piakkoin pääsisi puheille.
Omituinen hymy levisi Niilo Bonpojan jaloille kasvoille ja pöyhkeilevään päällysmieheen kääntyen lausui hän:
"Ennen oli kuitenkin tapana, että ruotsalainen herrasmies pääsi kuninkaansa puheille ilman että se riippui alhaisen päällysmiehen mielivallasta!"
Päällysmies vavahti, niinkuin olisi kirkas keihäänkärki yhtäkkiä välähtänyt hänen edessään, mutta sitten ojentautui hän koko pituuteensa ja tarttui hyvin mahtavan näköisenä kuninkaan huoneeseen johtavan oven lukkoon.
Onneksi ovi samassa avautui ja Tord Kaarlonpoika astui ulos. Hän ensin hämmästyi Niilon nähdessään, mutta sitten ojensi hän, sydämellinen ilonväre kauniissa, avonaisissa kasvoissaan, kätensä Niilolle tervehdykseen.
"Niilo, sinäkö täällä!" huudahti hän, "kuka olisi voinut aavistaa tätä kohtausta!"
Päällysmiehen naama ilmaisi hämmästystä. Mutta ei Niilo eikä Tord panneet siihen sen enempää huomiota, vaan menivät heti ihan kumartavan miehen nenän editse huoneeseen. Se oli etuhuone. Sillä hetkellä ei siellä sattunut olemaan muita kuin he, ystävykset kahden. Kuninkaan huoneesta, sisempää kuului vilkasta puhetta, mutta sitä eivät ystävykset häirinneet, sillä he puhelivat ihan hiljaa.
"Toimeni on onnistunut!" vastasi Niilo ystävänsä tutkisteluihin, "ja odotan nyt vain, mitä toimia kuningas Kaarlolla on minulle annettavana... Mutta vieraista kasvoista, puheista ja kasvojen ilmeistä päättäen ei täällä vieläkään mitään muutosta ole tapahtunut siitä, kun viimeisen kerran kävin kuninkaani ja herrani hovissa."
"Ei, Niilo ystäväni, kaikki täällä on samalla vanhalla kannalla", vastasi Tord hartioitaan kohottaen.
"Siis tulen nytkin, kuten tavallisesti aina, sopimattomaan aikaan kuninkaani luo!"
"Niin tulet, Niilo", vastasi Tord lämpimästi pudistaen ystävänsä kättä, "sopimattomaan aikaan tulet. En voi olla sitä sanomatta. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "olisi kuningas nyt enemmän uskotun ystävän tarpeessa, kuin koskaan ennen. Mutta kärsivällisyyttä, Niilo, se hetki luullakseni tulee hyvinkin pian, kun kuningas Kaarlo ottaa sinut toisin mielin vastaan."
Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:
"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla herroilla siellä tekeillä."
"Tietääkö kuningas mitään siitä?"
"Ei ... epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."
"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan...
Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole näkynyt kuninkaan hovissa?"
"Ei ... hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin.
Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista.
Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli pohjoistuntureille ... se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna ... ja että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin oli mahdoton päästä eteenpäin."
Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että kuitenkaan keskeytti puhettaan:
"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me ratsastamaan.
Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää.
Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille, jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka...
Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa... Olisi se kuitenkin hyvä, jos joku voisi hänen silmänsä avata ... minä sitä en voi!"
"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.
"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei ... näyttää melkein siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni kuin ennen... Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan vaikka kuninkaankin puolelta."
"Lupaukseni pidän, Tord!" vastasi Niilo lujasti, vaikka poskensa hehkuivat ja silmänsä leimahtelivatkin pidätetystä harmista. "Ruotsin tähden olen hänelle uskollinen, vaikka henkeni menisi."
Syvästi liikutettuna puristi Tord toisen kättä omassaan. Mutta ei hänkään, eläen sen loiston keskellä, joka heimolaistaan ympäröi, voinut käsittää sen uskollisuuden koko arvoa, joka pysyi muuttumattomana, vaikka saikin vain ilmeistä ylönkatsetta ja unhotusta osakseen.
Samassa tuli herra Ove kuninkaan puheilta. Hän pysähtyi hetkiseksi ja ylpeä, töykeä silmäys lennähti hänen kulmainsa alta huomatessaan Niilon. Mutta samassa ilmautui kuningaskin sisähuoneen kynnykselle, ja Niilo riensi häntä vastaan. Herra Ove poistui ja samaten Tord, niin että Niilo ja kuningas jäivät aivan kahden kesken.
Omituinen, selittämätön ilme kuvasteli kuninkaan kasvoilla huomatessaan Niilon. Halu vetäytyä takaisin, välttää ritarin seuraa näytti siinä olevan määräävänä, ilman että kukaan voi sanoa, oliko se harmista ja vastenmielisyydestä, vai itsensä soimauksesta. Kun näki tuon äkillisen, selittämättömän muutoksen kuninkaan kasvoissa, tuli ikäänkuin itsestään mieleen totuus, jonka vanhat sadut tuovat esiin vuoreen vietellyn ritarin kuvassa.
Vuorenhaltian tyttären ihanuus, hänen isänsä asunnon loisto ja prameus, kaikki ne huumaavat ritarin mielen -- hän on tyhjentänyt unhotuksen maljan. Isä, äiti, kaikki, joka hänelle kerran on ollut rakasta, kaikki se on enää utua vain. Hänen sielunsa ei saa kuitenkaan rauhaa. Ja siksi haluaa hän heittäytyä yhä vain syvemmälle huvitusten huumaavaan pauhuun. Mutta mikä voima medessä onkin, kuinka syvälle hän unhotuksen maljan onkin tyhjentänyt, kuitenkin tuntee hän joskus, miten entinen sydän vielä lyö siellä rinnassa.
Tosin yhä heikompana ja heikompana, mutta lyö kuitenkin. Ja hänen olentonsa särkyy tuon muiston ja häntä vallitsevan huumauksen, hyvän ja pahan, ristiriitaan -- tavallinen taru, joka ritarilauluissa on pukeutunut aikansa muotoon.
Jotain sellaista ilmeni nyt kuninkaan kasvoissa. Suuret silmät olivat ritariin suunnattuina ja ilme niissä oli niin puhuva, vaikka sanaakaan ei tullut huulilta. Silmänräpäyksen se kesti vain, tämä syvän ristiriidan ilme hänen silmissään, niinkuin heitetyn kiven jättämä väreily veden kalvossa. Senjälkeen levisi hänen kauniille kasvoilleen taas kylmä, raudankova piirre ja hän tarkasteli Niiloa tiukasti, joka itse asiassa osotti vain sen lumouksen voimaa, jonka alaisena hän oli, eikä siis sitä, jonka puolueettoman katsojan täytyi kuitenkin myöntää siinä olevan.
"Mitä tahdotte, Niilo Bonpoika?" kysyi hän niin vieraalla ja kylmällä äänellä, että puhuteltu tarvitsi koko voimansa säilyttääkseen malttinsa.
"Tulen tekemään selvää siitä, mitä teidän nimessänne olen Suomessa toimittanut, herra kuningas!" vastasi Niilo.
"Hyvä!" keskeytti kuningas ja viittasi kädellään, "kertomuksen siitä voitte jättää kanslerilleni! Tahdotteko jotain muuta?"
Niilo ei vielä ennättänyt vastata kuninkaan kysymykseen, kun Tord Bonde avasi ulko-oven ja piispa Maunu Tavast astui sisään. Ulkonäöltään oli vanhus erittäin arvokkaan näköinen. Hänen korkea otsansa, ryppyiset kasvonsa ja hopeanharmaa partansa ilmaisivat korkeaa ikää, samalla kun uljasrakenteinen pää ja suora vartalo puhuivat voimakkaasta vanhuudesta. Mutta jos vanhuksen kasvot olivatkin jalot ja ankarat, niin säteili niistä kuitenkin silmät, niin lempeät ja hurskaat, että kaikki se yhdessä herätti yhtä paljon luottamusta ja rakkautta kuin kunnioitustakin.
Sellainen oli vanha, nyt jo lähes satavuotias piispa Maunu Olavinpoika Tavast Turusta, yksi Suomen merkillisimpiä piispoja keskiajalla, jota kerran jo aiottiin Upsalan arkkipiispan istuimellekin. Turun hiippaa oli hän kantanut jo vuodesta 1412 eli Margaretha kuningattaren kuolemasta alkain. Hänellä oli siis rikas kokemus entisajoilta ja muutenkin nautti hän yleistä ja ansaittua kunnioitusta. Nyt oli hän paluumatkalla Halmstadista, jossa oli ollut yhdessä Ruotsin muitten lähettilästen kanssa.
Ystävällisenä meni kuningas sisääntulevaa vastaan ja vei hänet sisähuoneeseen. Tord Kaarlonpoika poistui myös ja niin oli Niilo yksin jälellä ikkunasyvennyksessään, miettien itsekseen, odottaisiko piispan ja kuninkaan keskustelun loppumista päästäkseen sitten kuninkaan pakinoille, vai poistuisiko. Hän jäi jälelle. Hänellä oli sanottava vakava sana kuninkaalle ja jos hän nyt ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, oli vaikea tietää, koska hän sen taas saisi.
Mutta sisähuoneessa puhelivat kuningas ja piispa keskenään.
"Tiedän teidän vaaranne, herra kuningas", sanoi vanhus huoaten, "ja jos puhun tai olen vaiti, on se yhtä paha."
"Tämähän on kummallista puhetta, Maunu piispa!" sanoi kuningas hymyillen ja lisäsi: "se ei ole kuitenkaan luullakseni niin vaarallista, kuin minä te sen pidätte."
"On, on", huokasi piispa, "vala sitoo minua vaitioloon, kun taas toinen kuninkaalle vannomani pakottaa minua puhumaan. Herra minua rankaiskoon, etten kieltäytynyt sellaisesta luottamuksesta, jota ei muuten voitu minulle osottaa, kuin saattamalla minut vääränvalantekijäksi... Sillä sitä en voinut aavistaa, että salaisuus koskisi teitä, herra kuningas!"
Kuningas katseli ihmeissään piispaa, keskeyttämättä kuitenkaan hänen puhettaan ja kun piispa oli päässyt ensi liikutuksestaan, joka hänet valtasi seisoessaan vastatusten kuninkaan kanssa, jatkoi hän:
"Kavallus vaanii teitä!"
"Kavallus!" huudahti kuningas, silmät ja kasvojen ilme sellaiset, kuin ei oikein olisi käsittänyt tai tahtonut käsittää, mitä sanottiin.
"Niin", lausui Maunu piispa. "Ja punnitessani valoja vastakkain, tuntuu minusta, kuin kuninkaalle vannomani olisi painavampi sitä, jonka he minulta houkuttelivat saadaksensa minutkin liittoutuneitten puolelle...
Siksi tahdonkin nyt sanoa teille kaikki."
"Sen voitte kyllä tehdä, jos minä vain uskon teitä", virkkoi kuningas.
"Kunpa olisinkin siitä varma, herra! -- Voisin silloin ainoastaan varoittaa ja katsoa tehneeni sillä jo kylliksi, rauhoittaakseni omantuntoni ääntä... Mutta kun nyt teille kerron kaikki, teen sen avatakseni teidän silmänne näkemään vaaraa, johon syöksytte, ellette aikanansa pidä silmällä vihollisianne. Tältä kannalta, täyttäen valani teille, arvioitakoon sitä valan rikkomista, jonka olen vannonut liittoutuneille."
Kuningas muuttui synkäksi muodoltaan piispan sanat kuullessaan. Mutta piispa jatkoi:
"Me ratsastimme Halmstadista, jossa kaikki jo oli päättynyt. Herra Niilo Juhonpoika ratsasti sivullani ja me puhelimme kokouksesta ja rauhasta, jota, jos Herran tahto niin on, nyt saisimme nauttia. Silloin alkoi ritari jutella, miten hänen mielestään hyvä hallitus paraiten meidän maassa vakaantuisi. Puheeni antoi ritarille aihetta ilmaisemaan, että julkisten keskustelujen ohessa oli Halmstadissa salaisiakin pidetty. Ja saatuaan minut vannomaan valan, julkaisi hän, mihin päätöksiin niissä oli tultu."
"Ilmoittakaa lyhyesti nuo päätökset, arvoisa isä!" kiiruhti kuningas sanomaan, kun piispa tuon tuostakin keskeytti puheensa. "Mitä salaisia päätöksiä ovat liittoutuneet tehneet!"
"He aikovat riistää Ruotsin teidän käsistänne, herra kuningas!" lausui piispa.
"Riistää valtakuntani minulta, arvoisa isä?" huudahti Kaarlo ja korskea hymy levisi hänen kasvoillensa. "Oletteko kuullut edes oikein ritarin sanat?"
"Arvelette siis Maunu Tavastin kulkevan kuninkaansa luona kertomassa asioita, joita ei ole kuullut! Ei, ei, herra kuningas ... mitä sanon, on totta. Teitä vastaan toimii taas liitto, yhtä voimakas ja mahtava kuin ennenkin. Ja sen voimansa on se imenyt siitä suosiosta, jota olette liittoutuneille osottanut. Kuningas Kristian ja tanskalaiset täyttävät sen, mitä puuttuu ja sitten ... niin sitten otetaan kruunu päästänne, ettekä Te voi sitä silloin enää estää!"
"Mutta millä tavalla tämä kaikki sitten tapahtuu?" tutki kuningas.
Hän luotti vain lujasti onneensa. Taivas oli selkeä ja täytyi pysyä -- niin kuului hänen tahtonsa eikä hän halunnut taivaanrantaa tarkastella, josta synkkiä pilviä jo alkoi kohoutua. Maunu piispa, tuo satavuotias vanhus, tahtoi kiinnittää kuninkaan huomion juuri tälle taholle ja hänen ikänsä, kokemuksensa, tyyni arvokkaisuutensa yhtä paljon kun hänen oikeudentuntonsa ja ihmisrakas henkensä, kaikki se saattoi kuninkaan ainakin hetkeksi punnitsemaan asiaa, jolle näytti niin vähän arvoa antavan. Mutta eivät ne ajatukset sittenkään saaneet hänen mielessään pysyvää jalansijaa. Sumu peitti hänen silmiltään esineet ja esti hänet näkemästä niitä niiden oikeassa valossa.
Nämät piispan sanat ne vasta toivat valoa niihin, ne valaisivat sumunkin läpi ja näyttivät esineet kaikessa alastomuudessaan. Ja tämän näköharhauksen ja todellisuuden välillä hapuillen teki kuningas nyt kysymyksensä:
"Ja miten kaikki tämä on tapahtuva?"
"Linnaläänien avulla, herra kuningas!" vastasi piispa.
Kuninkaasta näytti kuin ei hän olisi tästä sanaakaan käsittänyt.
"Te ette ole antanut mitään hallitsijavakuutusta, niinkuin esim.
Kristofer kuningas..." alkoi piispa, mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti:
"Hallitsijavakuutusta!... Ovatko sitten nuo jalot herrat unhottaneet, etten ole, niinkuin Kristofer, ulkomaalainen, vaan vanhaa, jaloa ruotsalaista sukua... Ovatko unhottaneet, mitä laki määrää?...
Luulevatko he, että minä laillisena kuninkaana sitoudun enempään, kuin mitä Ruotsin laki käskee? Ei, hyvät herrat ja ritarit ... jos sellaista alatte veisata, kyllä suunne pian tukin!"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra kuningas!" alkoi piispa taas. "Hallitsijavakuutuksesta ei tulla mitään puhumaan. Teidän toivotaan vain mukautuvan neuvoston tahdon mukaan, kun linnoja ja läänejä annetaan, toivotaan vain, ettette tule niitä keltään riistämään ilman neuvoston suostumusta..."
"Tämäkö on kaikki, mitä tiedätte, Maunu piispa?" kysyi Kaarlo hetken mietittyään.
"Siinä on kaikki!" vastasi piispa.
"Sitten ihmetyttää minua, kuinka nuo jalot herrat eivät ole tulleet ajatelleeksi sitä asianhaaraa, että minä voin sanoa tähän kaikkeen ei ja että kuninkaallinen valtani ulottuu toki pitemmälle kuin heidän..."
"Totta kyllä, herra ... mutta heillä on puolellaan kuningas Kristian ja sodan tulisoihtu uhkaa Tanskasta samalla hetkellä kun kavallus vaanii täällä kotona!"
"Ja Ruotsin kuninkaan on siis valittava kahden välillä, joko taistella kruunustaan kuolema tai voitto taikka taas tulla mahtavain herrain leikkipalloksi... Hyvä, olen valinnut jo, Maunu piispa!"
"Kunpa se vain olisi tapahtunut onnellisella hetkellä, herra kuningas!... Itse asiassa ette kuitenkaan ole mitään vaalia tehnyt, sillä jos neuvostolle antaisitte tuon kuninkaallisen vallan, johon pyritään, ja jonka salaiset vihollisenne todella uskovat teidän sille antavan, niin käyttäisi se heti sitä saadakseen linnat haltuunsa ja siten tullaan samaan päämaaliin, kuin nyt kieltäytyessänne."
Kalpeana vihasta istui kuningas ja hänen silmänsä tuijottivat kallisarvoiseen mattoon, jolla hänen jalkansa lepäsivät. Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa piispa koetti kuninkaan kasvoista nähdä, minkä vaikutuksen puheensa oli tähän tehnyt.
"Sotaa ja taistelua vain", keskeytti piispa lopulta vaitiolon, "se on siis se viimeinen sanoma, joka vanhalla Maunu Tavastilla on kuninkaalleen tuotavana, sillä nyt haluan minä vetäytyä pois maailman melskeistä rakkaaseen Naantaliini. Mutta siksi varotankin sinua ja pyydän, ettet unhota piispa vanhuksen sanoja: ympäröi itsesi uskollisilla, luotetuilla miehillä ja varustaudu sotaan. Sillä ainoastaan yksi on ja hän on onnen ja voiton herra!"
Syvä vakavuus kuvastui kunnia-arvoisen vanhuksen silmissä ja mitä ankarammilta tuntuivat sanat, sitä lämpimämmin välkkyivät silmät.
"Muistutan teille vielä virkaveljeni, autuaan vainajan, arvoisan isän, Tuomas piispan sanoja, jotka hän kerran teille kirjoitti. Te näytitte niitä minulle ollessani kerran teidän luonanne Turussa. Mitä hän sanoi, tahdon minäkin nyt toistaa: 'säilytä ystäväsi, äläkä riko välejäsi kaikkien kanssa. Pidä myös toinen mieli kuolemasta, jonka Jumala kärsinyt on. Hyvin käy hänelle, joka toisten virheistä välttyä voi!'
Sitä miettikää, herrani, ja te tulette silloin todella toimittamaan sellaista, joka elää satoja vuosia, niinkuin kerran olette sanonut. Ja vielä virkkoi kuollut ystäväni: 'tahdon antaa sinulle hyvän neuvon:
Toimi tänäpäivänä niin, että voit siitä vielä huomennakin vastata, tänä vuonna niin, että voit milloin hyvänsä siitä vastata. Joka toisin neuvoo, hän sokaisee sinua. Ota omastatunnostasi vaari!'"
Kuninkaan kasvot synkistyivät yhä. Mutta piispa jatkoi:
"Jumala minua niin sielun kuin ruumiinkin puolesta auttakoon, sillä mitä sanonut olen, sen olen sanonut hyvässä tarkoituksessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, niinkuin ystävä toiselle. Valitse siitä, mitä parhaaksi katsot; mitä et hyväksy, jätä!"
Nyt nousi kuningas ja astuen piispan luo tarttui hän tämän käteen.
"Ei, vanha Maunu piispa", sanoi hän, "tarkoitatte neuvoillanne hyvää minulle, niinkuin ennen Tuomas piispakin... Kiitos teille kaikesta siitä. Matkustakaa Jumalan nimessä takaisin hiippakuntaanne tai, jos se teitä paremmin miellyttää, menkää nauttimaan rauhaa ja lepoa rakkaaseen Naantaliinne..."
Liikutettuna tarttui piispa kuninkaan ojennettuun käteen kiinni ja katsoi häntä vakaasti ja lämpimästi silmiin.
"Herra Jumala ja kaikki pyhimykset suojelkoot Ruotsin kuningasta", sanoi hän.
Piispa meni ja kuningas seurasi häntä siihen huoneeseen, jossa Niilo seisoi. Kuninkaan posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi nähdessään ritarin, jonka oli jo kokonaan unhottanut, ja myös piispa pysähtyi ja kiinnitti silmänsä häneen. Mutta ennenkuin kukaan vielä ehti sanaakaan sanoa, astui Niilo esiin ja virkkoi:
"Olen kuullut keskustelunne, mutta te, herra kuningas, tunnette minut liian hyvin voidaksenne suuttua minuun ja teille, herra piispa, annan ritarisanani, että pidän salassa mitä olen kuullut."
"Ja sillä luulette sovittaneenne, mitä olette ritaritapoja ja kunniaa vastaan rikkonut, kun ilman kuninkaanne lupaa olette kuunnellut hänen salaista keskusteluaan toisen kanssa?" huudahti kuningas kiiluvin silmin ja vihan puna poskilla.
Niilo vaikeni. Sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tätä miestä, jonka seurassa jo niin monta vuotta oli elänyt ja jota oli aina oppinut kunnioittamaan. Epävarmaa on, miten lopulta olisi käynyt, sillä kuninkaan viha nousi joka hetki ja Niilo myöskin tunsi syvimmässä sydämessään itsensä loukatuksi. Ylpeys kielsi siis häntä enää mitään puolustuksekseen puhumasta. Mutta piispan silmät tarkastelivat heitä molempia ja hänellä mahtoi olla ihmeellinen vaisto erottaa hopea kuonasta, pääasia sivuseikkojen keskeltä -- hän astui väliin.
"Eikö tämä ritari ole ystävänne, herra kuningas?" lausui hän, "minä ainakin pidän häntä miehenä, jolle, jos Herra olisi päiväni päättänyt, ennenkuin olisin luoksenne ehtinyt ja hänet silloin olisin tavannut, jolle olisin uskonut kaiken sen teille sanottavaksi, mitä nyt olen itse puhunut..."
Kuninkaan viha lauhtui vähän nämät piispan sanat kuullessaan. Ei kuitenkaan kauemmaksi, kuin että antoi piispan rauhassa poistua. Sitten hän kääntyi taas Niiloon, joka tyyneenä kesti kaiken sen kylmyyden, jota kuninkaallinen herransa hänelle osotti.
"Miksi viivytte, Niilo Bonpoika?" oli kuninkaan kysymys.
"Tehdäkseni teille kysymyksen, kuningas Kaarlo", vastasi Niilo.
"Tehkää se sitten ... minä kuuntelen!"
"Tuskin se nyt enää on tarpeellista, sillä mitä olen kuullut ja nähnyt, on minulle jo täysi vastaus...!"
Hänen aikomuksensa oli ollut, astuessaan kuninkaan eteen ja jäädessään odottamaan piispan poismenoa, vaatia selitystä kuninkaan kylmään, melkeinpä loukkaavaan käytökseen häntä kohtaan. Mutta huomatessaan, miten kuningas häntä nyt kohteli, selvällä tarkoituksella sulkea häneltä korvansa, nousi koko hänen synnynnäinen uljuutensa vastaan, eikä hän tahtonut sanaakaan enää sanoa lauhduttaakseen kuninkaan mieltä tai vaikuttaa hänen sydämeensä muistuttamalla entisiä palveluksia tai toisia suhteita.
Otsa synkkänä seisoi kuningas ja näytti odottavan, mitä ritari sanoisi, mutta kun tämä aina vain pysyi vaiti, virkkoi hän:
"Kovin tuntuvat sananne röyhkeiltä, ritari ... on kuitenkin olemassa ero minun ja teidän välillänne, jonka yli astuessanne teette itsenne solvaukseen syypääksi."
"Jos niin on käynyt, olen sen tehnyt vasten tahtoani", lausui Niilo, "mutta jos nyt puhuisin, olisi se suosion kerjäämistä ja sellaiseen en koskaan alennu...!"
"Niilo Bonpoika!" huudahti kuningas vihasta kalpeana, jota ritarin tyyni käytös vielä vain kiihdytti.
"Ryömikööt muut ja etsikööt imarteluilla suosiotanne, kuningas Kaarlo.
Minä en ole oppinut sitä taitoa... Ja siksi en peräytä sanaakaan puheestani, vaikka henki menisi. Mistä olette saanut häjyt ajatuksenne minusta, aioin kysyä, sillä luulin kuninkaassani itselläni olevan ystävän, jonka harhaluulot saisin poistumaan... Mutta kuninkaani ystävyys on minulta mennyt, näen sen, kuulen sen ja siksi vaikenen...
Vähän vain tahdon vielä lisätä... Olette loukannut minua tavalla, jota ei mikään todellinen ritari voi kärsiä. Että jäin kuuntelemaan teidän ja piispan keskustelua, olisi ollut rikos, ellen olisi ystävänne ja jos olisin voinut keksiä jonkun toisen keinon päästäkseni puheillenne...
Mutta hyvin kyllä tiedätte, miten ovenne samaten kuin sydämennekin on ollut minulta suljettuna, ja mihin rangaistukseen nyt tuomitsettekin minut rikoksestani, siihen tulen alistumaan, olkoon se sitten millainen tahansa!"
Äänetönnä, huulet tiukasti yhteenpuristettuina seisoi kuningas. Näytti melkein siltä, kuin olisi ritarin puhe miellyttänyt häntä, kuin olisi hänen täytynyt sisässään tehdä vastarintaa sille miehevälle, jalolle vaikutukselle, jonka se häneen teki, ettei hellät tunteet vain saisi mielessä valtaa. Niin kului hetkinen, jonka kuluessa ilme kuninkaan silmissä jäykkeni taas.
"En vaadi rangaistusta!" sanoi hän viimein. "Mutta erotkaamme, Niilo Bonpoika... En ole enää teidän palveluksenne tarpeessa."
Niilo vaaleni ja valtava liikutus sai hänen huulensa värisemään. Ankara taistelu raivosi hänen rinnassaan. Mutta ennenkuin hän ehti tyynnyttää mielensä, saada sanaakaan vielä huuliltaan, avautui ovi ja useita kuninkaan ritareja astui sisään, niiden joukossa ritari Jost von Bardenvleth ja Ove Laurinpoika.
Ja näiden läsnäollessa toisti kuningas uudelleen sanansa:
"Voitte vetäytyä Ekesjöhön, ritari Niilo, veljenne luo", sanoi hän, "ehkä hän voi saada teidät taas ajattelemaan, mitkä ovat ritarin velvollisuudet kuningastaan kohtaan?"
Niilo Bonpoika katseli kuningasta, silmissä ilme, jota tämä ei voinut kestää. Siinä kuvasteli suru, tuska ja viha sekaisin, mutta myös rakkaus ja ylevyys puhtaimmassa jaloudessaan. Se oli niinkuin lasinpalaksi luultu timantti, joka oli tullut syrjään viskatuksi, mutta joka vielä sielläkin kimalteli kaikessa katoamattomassa kirkkaudessaan.
Se oli ikäänkuin pyhyyden kirkas loiste, joka kuvastui noista jaloista, miehevistä piirteistä.
Hän tervehti kohteliaasti kuningasta ja poistui.
"Aina suuri, aina jalo on armollinen herramme, kuningas Kaarlo!" virkkoi ritari Jost.
Mutta kuningas ei näyttänyt kuulevan, ei näkevän häntä. Hänen silmänsä seurasivat vain poistuvaa ja vielä tämän kadottuakin seisoi kuningas siinä ja katseli tämän jälkeen, niinkuin olisi ritari vielä ollut huoneessa. Jotain tapahtui kuninkaan povessa ja siksi vaikenivat läsnäolijat. Vihdoin havahtui kuningas kuitenkin mietteistään ja astui sisähuoneeseen, jonne ritari Jost heti seurasi häntä.
"Käsitän kyllä", sanoi ritari pehmeällä, korvia hivelevällä äänellä, "käsitän kyllä sen tuskan, jonka kuningas povessaan tuntee, kun on pakotettu hylkäämään sen, joka on nauttinut hänen suosiotansa, vaikkapa sitten huomaisisikin sen tulleen ansaitsemattoman, kavaltajan osaksi..."
"Kavaltajan?" keskeytti kuningas ja loi ritariin murhaavan silmäyksen.
"Uskallan toistaa sanani", vastasi ritari, "sillä luulen, että varmaan voin, jos se vain on kuninkaani tahto ... saattaa päivän valoon pahuuden ja teeskentelyn kaikessa alastomuudessaan ... ja ehkä se joskus tekee kuninkaallekin hyvää nähdä totuus omilla silmillä, kuulla se omilla korvilla."
"Mitä tarkoitatte, ritari Jost?" kysyi kuningas.
"Kaupungissa oleskelee juuri paraikaa Tanskan lähettiläs, joka on tekemisissä karkotetun ritarin kanssa..."
Kuninkaan silmissä välähti tuli, niin kauhea, niin hurja, että itse ritari Jostkin kalpeni sen nähdessään.
"Ilmeinen kavaltaja siis!" huudahti kuningas ja toisti vielä, "ilmeinen kavaltaja!"
"Niin", alkoi ritari hetkisen vaitioltuaan, "ilmeinen kavaltaja ... ja jos suvaitsette seurata minua, tulette siitä mitä silloin kuulette kyllä huomaamaan, että pikemmin saatte katua lempeyttänne kuin ankaruuttanne."
Kysyvin, tutkistelevin silmin katseli kuningas ritaria, mutta tämä virkkoi vain mitä rauhallisin ilme kasvoissa:
"Tänä iltana on herra Niilolla ja tuolla lähetillä salainen yhtymys Harmaaveljesten luostarissa. Jos tahdotte, saatte siellä kuulla kaikki, jota kirvelevä sydämenne tarvitsee rauhoittuakseen."
Hetkisen mietittyään vastasi kuningas:
"Minä tulen!"
Heti tämän jälkeen kulki kuningas lukuisan ja loistavan seurueen kanssa Franciskaanien luostariin, jonne suuri neuvosto oli kokoutunut. Ja ihastunein silmin seurasi kokoutunut kansa tuota korkeaa, majesteetillista olentoa, toivoen Jumalan siunausta hänelle, jolle lopultakin oli onnistunut tuo suuri yritys aito ruotsalaisen kuningaskunnan perustaminen.
V.
Kaarlo kuningas ja kavaltajat.
Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.
Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi.
Samaten oli myös jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.
Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten kuninkaiden aikana.
Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta, jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies, eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi, rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen toiminut -- itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa.
Nyt esiintyi Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen.
Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena.
Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.
Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki, mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui.
Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona.
Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat, jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi, kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen hänellekin tuottaneen.
Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto, että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.
Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään.
Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen, liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta, joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan -- nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.
Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku, Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin rosvolaivaa takaa ajamassa.
Mutta avomielisesti tunnusti ritari rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt, oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.
Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin.
Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. -- Tämän kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan, miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli ritarin puhe, luottamusta täynnä.
Niin kauniisti osasi hän asian herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä.
Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi tämä hiukan närkästyneenä:
"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai kauppalaivalla?"
"En ollut!" täytyi Tordin siihen vastata.
"No niin", oli kuningas vastannut, "älä sitten suotta tuomitse!"
Tord oli tahtonut vielä huomauttaa, että hän luotti enemmän Niilo Bonpoikaan, kuin muukalaiseen ritariin, mutta kuningas oli alkanut heti puhua kokonaan toisista asioista ja kun Tord siitä huomasi, ettei sillä kertaa voinut asian hyväksi mitään vaikuttaa, oli hän jättänyt sen toiseen aikaan.
Sitäpaitsi ei Tord tuntenutkaan tuota kavalaa ritaria niin tarkoin kuin Niilo. Ystävä ei ollut kertonut hänelle asiaa kokonaisuudessaan. Mitä hän oli saanut tietää, oli tapahtunut enemmän sattumalta. Kuitenkaan ei hän siltä epäillyt Niilon tiedonantojen todenperäisyyttä, niin lyhyet ja epätäydelliset kuin olivatkin. Mutta epäilemättä olisi hän nähnyt enemmän vaivaa asian vuoksi, jos hänellä vain olisi ollut vähänkin aavistusta niistä kavalista vehkeistä, joita muukalainen punoi. Sitä hänellä nyt ei ollut ja hänen avonainen, rehellinen luontonsa olisi tuskin uskonutkaan sellaista mahdolliseksi, vaikkapa joku olisi ne hänelle ilmaissutkin.
Kuitenkin epäili hän aina ikäänkuin vaistomaisesti Jost ritaria. Ja monta kertaa voi hän vain vaivoin hillitä vastenmielisyyttänsä ilmi puhkeemasta.
Kaarlo kuninkaasta taas, joka sitäpaitsi ei tuntenut heimolaisensa rakkautta neiti Iliana Tottiin, oli ritarin selitys täysin tyydyttävä.
Eikä siinä kyllin. Vaan hän osotti tuolle liehakoivalle ritarille vielä hyväntahtoisuuttakin ja luottamusta sellaista, joka yhä kohoten lopulta teki ritarin hänelle aivan tuiki tarpeelliseksi. Ja silloin alkoi ritari tuon puuhansa, jonka kautta hän sitten sai Niilo Bonpojan kuninkaan ystävyydestä syrjäytetyksi. Se olikin välttämätön ehto ritarin omalle menestykselle sekä kuninkaan hovissa että yleiseenkin.
Sillä tiesihän Niilo Bonpoika asian, joka olisi ollut hänen varma turmionsa, jos ilmi olisi tullut. Siksi vainosi ritari Hurjaa Haukkaa, siksi pani hän kaikkensa liikkeelle pitääkseen Niilo Sturen ja kuninkaan ainakin erillään toisistaan. Niilon tai hänen, jommankumman täytyi kukistua... Ritarin puolelta oli se siis taistelua elämästä ja kuolemasta.
Näissä puuhissaan tuki häntä aivan huomaamatta kuningas itse. Tämä näet ei voinut koskaan salata itseltään, että kaulaketju, jota piti hallussaan, oli toisen omaisuutta, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta. Hän koetti kyllä nukuttaa sitä omantuntonsa ääntä. Eihän Niilo itse välittänyt koko koristuksesta mitään ja tuskin oli koskaan sen menettämistä surrutkaan. Mutta omatunto, se ei vain antanut nukuttaa itseään. Joka kerta, kun sattui tuon uskollisen, jalon aatelismiehen kanssa yhteen, tunsi hän sen soimaavan, nuhtelevan äänen rinnassaan.
Siksi alkoi hän karttaa Niilo Bonpoikaa, pitää häntä etäällä itsestään antamalla hänelle toimen toisensa perään. Ja lopulta se arkuus hänessä muuttui inhoksi. Hän koetti paeta omantuntonsa ääntä ja kun se ei onnistunut, rupesi hän pitämään Niilo Bonpoikaa, joka oli ikäänkuin hänen elävä omatuntonsa, vainoojanaan, oman onnensa vihollisena. Hän alkoi vihata ja vainota häntä.
Siksi kallisti hän myös niin kernaasti korvansa ritarin puheille, joka epätoivoisen vimmalla koetti mustata ja saattaa huonoon valoon Niilo Bonpojan jalon, puhtaan olennon. Kun ritari tämän huomasi, tuli hän vain yhä rohkeammaksi puuhissaan. Ja niin solmun solmuun liittäen kutoi hän verkkonsa valmiiksi, -- kaiken sen kuninkaan puolinaisella myötävaikutuksella. Kuin lumottuna eli Kaarlo. Ja se lumous, hänen sitä itsekään huomaamatta, kietoi hänet kokonaan pauloihinsa. Se kovensi hänen sydämensä. Sillä sydän vaatii elääkseen totuuden ja rakkauden puhdasta ilmaa, muuten se kuihtuu ja kuolee, ja sinne rintaan tulee tilalle vain puunpala tai kivimöhkäle, niinkuin satu sen kertoo.
Mutta joskus vielä hiipivät vanhat, tutut ajatukset hänen mieleensä, joskus vielä tunsi hän rintansa niille heikosti sykähtävän. Ja silloin se jää suli sydämestä ja mieli heltyi. Mutta hetkisen vain se kesti.
Myrsky ja pakkanen hiipivät taas esiin vahvistunein voimin ja rinnan valtasi sama kylmä, hyytävä tunne. Kuitenkaan ei liehakoiva suosikki vielä ollut uskaltanut vihatun Niilo Bonpojan henkeä vaatia. Eikä kuningaskaan olisi silloin hänelle korvaansa kallistanut. Päinvastoin olisi sellainen vaatimus vain voinut kukistaa hänen suurella vaivalla ja taitavuudella kokoonpanemansa rakennuksen. Mutta Jost herralla olikin kärsivällisyyttä.
Nyt oli hän kuitenkin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen. Tämä päivä oli siis hänelle yhtä tärkeä kuin korkealle suosijalleenkin, jota hän kahleissaan piti. Sentähden seurasikin hän kuningasta neuvoston kokoushuoneeseen ahdistus rinnassa ja mieli jokseenkin levottomana.
Hänen suunnitelmansa oli jo aikoja ollut valmiina. Ja heti, nähdessään nyt että Niilo Bonpoika oli palannut Suomen matkaltaan, jonne kuningas oli hänet lähettänyt kohta kruunauksensa jälkeen, oli hän myös valmis panemaan tuumansa toimeen. Sopivampaa tilaisuutta ei hän olisi sitävarten voinut valitakaan. Sillä nyt, kun kaupunki oli väkeä tulvanaan täynnä, voi hän luottaa yrityksensä onnistumiseenkin. Ja niin suosii aurinko myrkyllistenkin ruohojen kasvamisyrityksiä, että ne voivat joskus muutamassa silmänräpäyksessä kohota korkeammalle, kuin monessa päivässä. Samoin suosi se nyt Jost herrankin yritystä.
Sillä tuolla suuressa neuvostonkokouksessa sai hän aivan odottamattoman välikappaleen käsiinsä. -- -- --
- * * * *
Harmaaveljesten luostarisaliin Arbogassa kokoontui tänä päivänä edelläpuolisen kaikki, mitä Ruotsissa tähän aikaan oli vallan, sukuperän ja rikkauden puolesta loistavaa ja suurta.
Kuningas istui valtaistuimellaan salin toisessa päässä. Hänen oikealla puolellaan istui arkkipiispa alapiispoineen, vasemmalla etevimmät maalliset neuvosherrat, edessä taas muut kokoukseen osaaottavat.
Kaikki meni menoansa vanhan Maunu piispan ilmoittamaan suuntaan.
Kokous alkoi Halmstadin päätöksien julkilukemisella. Tyyneenä istui kuningas paikallaan, kunnes sai kuulla päätöksen, joka määräsi hänet luopumaan Norjasta. Sitä hän ei ollut odottanut ja ellei hän olisi jo edeltäpäin valmistunut suurempiakin menetyksiä odottamaan, niin olisi hän varmaankin nyt jo jyrkästi kieltäytynyt sellaiseen päätökseen suostumasta. Pitkällinen keskustelu syntyi asian johdosta. Ja paljon tuotiin siinä puolustavia ja vastustavia seikkoja esiin, ennenkuin kuningas saatiin perään antamaan. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin myöntyä. Pakotus oli liian suuri. Neuvosto puhui tässä niinkuin yhdestä suusta.
Kun tämä asia sitten näin oli saatu onnelliseen päätökseen, otettiin esille kysymys linnalääneistä. Siis aivan niinkuin Maunu piispa oli kuninkaalle sanonut.
Vihaa säihkyvin silmin katseli kuningas ympärilleen ja kysyi ensinnä arkkipiispalta, mikä tämän mielipide oli asiasta. Arkkipiispa ilmoitti olevansa kokonaan tehdyn ehdotuksen puolella kuninkaan vallan rajottamisen suhteen. Ja hänen jälkeensä nousi sitä vielä puolustamaan Strengnäsin Sigge piispa. Kuningas kääntyi sitten maallisten herrain puoleen ja kysyi vuorostaan heidän mielipidettään asiassa.
Näistä puolustivat sitä etenkin Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) ja Maunu Gren, joka viimemainittu lavealti selitteli tämän vaatimuksen kohtuutta ja oikeutta, ettei nimittäin Ruotsin herroilta saisi ilman laillista syytä ottaa heidän läänejänsä pois, niinkuin oli tapahtunut edellisten kuninkaiden aikana.
Silloin nousi Kaarlo kuningas istuimeltaan ja koko hänen ryhtinsä oli kuninkaan kun hän lausui:
"Paljon olen tällä hetkellä tullut huomaamaan sellaista", sanoi hän, "jonka olemassa oloa en olisi voinut ajatella, en edes uneksia siitä.
Luulin lähettäneeni ruotsalaisia miehiä neuvottelemaan vihollisen kanssa Halmstadiin, mutta päätöksistä päättäin ovat Ruotsin omat edustajat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaataan kohtaan. Niin, Ruotsin kunniaa ja minun kuninkaallista arvoani eivät nämät miehet ole muistaneet eivätkä tahtoneetkaan silmällä pitää. Päin vastoin ovat he niin huonosti valvoneet maansa etuja, että meillä tuskin nyt enää on lupa Ruotsin miehinä ajatella ja hengittääkään, ei edes vaikka kunnia ja maat ovat menneet.
Tähän kaikkeen täytyy minun nyt kuitenkin tyytyä, koska puheistanne selvästi käy ilmi, ettei minun teiltä tarvitse tässä asiassa kannatusta odottaakaan ja koska sentähden sota, ilman todellista hyötyä, voisi tuottaa vain kovat ajat Ruotsinmaahan. Mutta mitä nyt viimeksi olette esille tuonut koskeva linnoja ja läänejä ja minun oikeuttani kuninkaana, ottaa ja antaa niitä, niin teette te sillä hyökkäyksen Ruotsin lakia vastaan. Ja sitä Ruotsin kuninkaana en tahdo enkä voi sallia tapahtuvan."
Ihmeissään katselivat herrat toisiaan. Niin tulista ja voimakasta puhetta eivät he olleet tuolta aina niin myönteliäältä kuninkaalta odottaneet. Sillä paitsi noita muutamia salavehkeilijöitä, oli jo paljon muitakin, joihin oli juurtunut se luja vakaumus, että kuningas ajan pitkään ei voisi, miten hän sitten toimisikin, välttää sitä onnettomuutta, joka alinomaa oli häntä uhkaamassa. Mutta vaalenivat nyt vehkeilevät herrat, kun kuningas jatkoi:
"Niitä ei tosin puutu, jotka omantuntonsa sitä estämättä vain kuningastaan pakottaakseen voivat turvautua vaikka väkivaltaan, vieläpä vihollisenkin apuun. Mutta muistakaa toki, hyvät herrat, että vielä minä osaan miekkaakin käyttää, että vielä löytyy Ruotsissa sellaisiakin miehiä, jotka eivät kiellä kuninkaaltaan apuaan, kun on kysymyksessä maan lakien ja itsenäisyyden puolustaminen. Kysyn tässä siis vielä kerran niiltä, jotka ovat minun kuninkaallisen valtani rajottamista vaatineet, toisin sanoen vihollisvallan vahvistamista Ruotsissa -- kysyn niiltä vielä kerran, tahtovatko he ottaa sanansa takaisin vai ei?"
Kaikki vaikenivat. Kuninkaan kotkansilmät lensivät yli salin ja pysähtyivät lopulta tutkivina arkkipiispaan. Tämä nousi ja ilmoitti ei voivansa luopua vaatimuksestaan. Ja samaten tekivät Sigge piispa, Niilo Juhonpoika ja Maunu Gren. Arkkipiispa koetti vielä tuoda syitä ja perusteitakin kieltoonsa.
Silloin otti kuningas sananvuoron.
"Jos niin on, arvoisa isä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, niin julistan minä täten teidät lääninne menettäneeksi, niin teidätkin, Sigge piispa ja te muut, joita yhtymys oman kuninkaanne vihollisiin ei ole arveluttanut."
Tällaista päätöstä asialle ei kukaan ollut odottanut. Niin rohkeaa askelta ei oltu luultu kuninkaan uskaltavan ottaa. Ja siinä määrässä kuin rangaistujen salavehkeilijäin viha nyt kohosi, kasvoi enemmistön rakkaus häneen.
Ja kumarrukseen painuivat kaikki päät, kun kuningas seurueineen jätti salin.
Mennessään oli Jost ritari antanut salaisen merkin Maunu Grenille ja heti jälkeen puolisen tapasivatkin he toisensa, ikäänkuin sattumalta, neuvoshuoneen edustalla. Kylmän kohteliaasti tervehtivät he toisiaan ja menivät sitten kumpikin omalle suunnalleen, niin että jokainen, joka näki tuon kohtauksen, voi vakuuttaa Jost ritarin kohdelleen kavaltajaa tavalla, jota kuninkaan suosikilta voi odottaakin. Mutta siitä huolimatta kohtasivat he kuitenkin heti senjälkeen toisensa erään sivukadun varrella sijaitsevassa talossa. Tänne voi näet päästä aivan vastakkaisilta suunnilta sisään kahta vieretysten kulkevaa katua yhdistävän pihamaan kautta. Tässä talossa piti Jostin lapsuusystävä asuntoa.
Kokouksen lopputulos oli heti Jost herran aivoissa synnyttänyt sen ajatuksen, että Maunu Gren olisi sopivin sen kohtauksen vaarallisinta osaa esittämään, jota näkemään hän oli luvannut tänä iltana kuninkaan viedä. Se tulisi, tämä kohtaus -- niin mietti ritari itsekseen -- riistämään kuninkaalta hänen uskollisimman ystävänsä ja liittoutuneilta näitten vaarallisimman vihollisen. Kauan ei keskustelu kestänyt.
Eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä Maunu Gren huomasi heti tämän sotajuonen suuren merkityksen eli kepposen, niinkuin hän sitä omaatuntoaan rauhoittaakseen nimitti. Saatuaan siten Maunu herran suostumuksen, kertoi ritari tälle kaikessa lyhykäisyydessä uhrin kanssa pidettävän keskustelun pääpiirteet. Ja sen tehtyään poistui hän. Ettei herättäisi epäluuloja, meni hän samaa tietä takaisin, kuin oli tullutkin.
Maunu herra sitävastoin viipyi vielä hetken aikaa, osaksi sentähden ettei kukaan huomaisi hänen olleen ritaria tapaamassa, osaksi taas saadakseen Jostin aseenkantajalta vielä muita asiaa valaisevia tietoja.
Tämä, joka oli seurannut herraansa aina lapsuudesta asti, oli tälle hänen puuhiaan varten aivan välttämättömän tarpeellinen.
Terävä-älyisenä ja kekseliäänä, johon vielä tuli lisäksi vaiteliaisuus ja uupumattomuus yrityksissä, olisi hän kyllä ansainnut paremmankin asian edestä ponnistella. Harvoin hän kuitenkin siltä ritarin aseenkantajana esiintyi tämän väreissä ja hänen vaakunansa takkiin ommeltuna. Päinvastoin kulki hän tavallisesti omassa asussaan ja sukelsi silloin, kun herransa tarvitsi häntä, esiin milloin rihkamakauppiaana, milloin laivurina, milloin taas jonain käsityöläisenä. Käyttipä hän pyhää munkinkaapuakin yhtä taitavasti ja tyyneesti kuin mitä muuta pukua tahansa. Herransa harrastukset, niin julkiset kuin salaisetkin olivat hänellä täydelleen selvillä.
Siksi voikin heitä katsoa pikemmin kahdeksi kauppatoveriksi, jotka olivat liittyneet yhteen yhteistä voittoa varten, kuin herraksi ja palvelijaksi. Aseenkantajan nimi oli Heikki.
Hän, tämä Heikki, neuvoi nyt Maunu herraa paraimman kykynsä mukaan, miten tämän pitäisi puhua, ja kertoi, miten hän itse oli ajatellut osaa näytellä, jos hänen olisi siinä esiintyä pitänyt, niinkuin alussa oli aikomus ollut. Mutta kylmänä, niinkuin kuninkaan suosikille sopikin, esiintyi Jost ritari kuninkaankartanossa, kylmänä niitä kohtaan, joilta ei hänellä ollut mitään voitettavaa, imartelevana ja hymyilevänä, kun tuli kuninkaan seurapiiriin tai niitten, jotka voivat häntä vahingottaa.
Mitään erinomaista ei kuitenkaan jälkeen puolisen kuninkaan luona tapahtunut.
Niin tuli ilta ja kuningas ja ritari lähtivät vaellukselleen. Ulkona ennusti kaikki hurjan rajuilman tuloa. Päivä oli ollut, vaikka kaunis ja aurinkopaisteinen, tukahduttavan kuuma. Neuvosherroilla ja muilla kokoukseen osaaottavilla oli ollutkin täysi työ kestää kokoussalin hikoilevaa ilmaa. Mutta nyt oli taivas synkkään pilveen peittynyt ja ukkonenkin alkoi jo jyrähdellä.
Ja vettä tuli jo taivaan täydeltä, kun kuningas seuralaisineen astui portista ulos. Mutta he kietoutuivat vaippoihinsa ja jatkoivat äänettöminä matkaansa suunnaten askeleensa harmaaveljesten luostariin.
Tänne laski heidät sisälle eräs harmaaveljes, jonka ritari jo ennen oli tähän kohtaukseen valmistanut ilmaisemalla hänelle osan salaisuutta.
Munkki saattoi kuninkaan ja ritarin pieneen huoneeseen, jonka ikkuna antoi luostarin keskusteluhuoneeseen päin. Tässä keskusteluhuoneessa oli Niilo Bonpoika yhtyvä kavaltajan kanssa.
Kuningas, vaikka olikin ollut tyly Niiloa kohtaan ja vaikka hän kiihkeästi halusikin päästä lopullisesti erilleen hänestä, ei kuitenkaan siltä ollut vielä koskaan epäillyt hänen uskollisuuttaan.
Kun hän nyt tuli tuohon pimeään, ahtaaseen huoneeseen, alkoivat hänestä ritarin väitökset uskottomuudesta ja kavalluksesta tuntua aivan mahdottomilta. Hän oli melkein varma, että ritari oli tehnyt vääriä huomioita ja antanut liiallisen innon johtaa itsensä harhaan. Ja mitä kauemmin hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän luulossaan tuli. Siksi ei hän, kun he hetken aikaa olivat siellä istuneet ja odottaneet, saattanutkaan olla kuiskaamatta:
"Tätä ajattelinkin heti... Te olette saanut vääriä tietoja... Hän ei tule."
"Kärsivällisyyttä vain, herra kuningas", vastasi Jost, "olen niin varma hänen tulostaan, että uskallan panna vaikka pääni siitä pantiksi!"
Varmuus, jolla nämät sanat lausuttiin, sai kuninkaan asettamaan kaikki vain sen yhden heiton varaan, oliko Niilo Bonpoika saapuva luostarisaliin vai ei. Jos hän todella saapui salaiseen kohtaukseen kavaltajan kanssa, oli hän silloin itsekin jo epäiltävä. Kuninkaasta se yhä vielä kuitenkin tuntui mahdottomalta ja ritari, joka ei koskaan jättänyt soveliasta tilaisuutta käyttämättä, virkkoi:
"Mutta koska teillä, herra kuningas, on kylliksi rohkeutta katsoa kohtaloanne silmiin ja jos te annatte jotain arvoa sille, että nyt paljastan teille kenties vaarallisimman kavaltajan, joka koskaan on suosiotanne nauttinut, niin saanko odottaa myöntymystänne..."
Ritari alkoi sammaltaa, ikäänkuin olisi peljännyt sanoa sitä, mitä hänellä sydämellään oli. Mutta kuningas lausui kehoittavasti:
"Sanokaa arastelematta vain, Jost von Bardenvleth, mikä asia sydäntänne painaa! Sillä sellaista ei ole, joka voisi väittää, että olen uskollisen palveluksen palkitsematta jättänyt!"'
"Tiedän sen, armollinen herrani", alkoi ritari taas puhumaan, "ja sillä perusteella sekä tuntien teidän hyvyytenne ja jalomielisyytenne, uskallankin muistuttaa teitä nyt entisistä sanoistanne. Te lausuitte ne silloin, kun heimolaisenne, jalo ritari, herra Tord Kaarlonpoika teki minua kohtaan väärän syytöksensä, kaikessa ystävyydessä tosin.
Sävyisyydellä ja tyyneydellä sain sen ikävän kohtauksen silloin keskeytetyksi..."
"Ja mitä minä sanoin?" kysyi kuningas uteliaana.
"'Olette rehellinen ja nuhteeton ritari, Jost' ... niin kuuluivat sananne ... 'ja olen huomannut, että olette ystävänä luotettava ja uskollinen. Siksi saatte myös puolestanne luottaa minuun, kun avun tarpeessa olette...!' Kiitin teitä nöyrästi ja vastasin, että ehkä tulenkin sitä vielä tarvitsemaan. Sillä ken totuutta harrastamalla voittaa kuninkaansa suosion, hänellä on paljon vihamiehiä ja kadehtijoita, jotka väärillä syytöksillä yrittävät häntä turmioon saattaa..."
"Ja mitä tällä kaikella tarkoitatte, Jost", kysyi kuningas, "muistan sen kaiken vallan hyvin ... mutta mitä varten juuri nyt otatte tämän asian puheeksi?"
"Olen tullut ajatelleeksi sitäkin, herra kuningas", kuiskasi Jost ja äänestä voi päättää, että hän istui siinä silmät maahan luotuina, "niin, olen tullut sitäkin ajatelleeksi, että se tuska, jota kuninkaani saa tuntea, nähdessään nyt kavaluuden koko alastomuudessaan, että se tuska on avaava hänen korvansa kuuntelemaan kadehtijaini kuiskauksia.
Siksi herra kuningas, olen juuri nyt tahtonut muistuttaa teitä lupauksestanne, varsinkin kun samalla on kysymyksessä asia, joka koskee minua itseä mitä lähimmin."
"Puhukaa arastelematta vain, Jost, ja luottakaa minuun!" kehotti taas kuningas.
"Se koskee rakkauttani, kuningas Kaarlo", virkkoi teeskentelijä liikutetulla äänellä, "se koskee ainoaa onneani elämässä, lähinnä teidän armonne suosiota."
"Rakkauttanne, ritari ... kuinka se on ymmärrettävä?"
"Tiedättehän te, että neiti Iliana Tott on saanut sydämeni..."
"Iliana Tott!" toisti kuningas.
"Niin, herrani ... neiti Iliana, enkä luullakseni olisi niin ilman toiveitakaan, jos vain..."
"Hauskaa kuulla, ritari", keskeytti kuningas, "mutta sittenkään en käsitä mitä yhteyttä tällä asialla voi olla kavaltajain kanssa."
"Akselinpojat eivät ole ystäviänne, herra kuningas, sen tiedätte te aivan hyvin... Olavi herra pitää Gotlantia hallussaan, Åke herra, neiti Ilianan isä, taas Varbergia. Iivari herralla on hallussaan Lillö Skånessa. Ja kaikki ovat he Kristian kuninkaan puoluelaisia. Eerikki herra on tosin teidän miehiänne, mutta veri on kuitenkin sakeampaa kuin vesi, sanotaan... Jos nyt tulee tiedoksi, että minä olen antanut kavaltajat ilmi, niin pitävät tietysti heti mahtavat Akselinpojatkin minua vihamiehenään..."
"Ah... Nyt alan ymmärtää tarkoituksenne... No niin ritari, mutta miten luulette sen heidän tiedoksi tulevan. En aio ainakaan minä käydä sitä heille kertomassa..."
"Kuningas, kuningas", puhkesi Jost teeskennellyllä närkästyksellä puhumaan, "kuinka voitte ajatellakaan sellaista. Enhän ole koskaan tahtonut salassa pitää tai katua, mitä kerran kuninkaani hyväksi olen tehnyt... Päinvastoin olen aina pitänyt sitä suurimpana kunnianani...
Ei, ei ... kokonaan toista aioin teiltä pyytää..."
"Sanokaa se pelkäämättä vain, Jost", kehotti kuningas, jonka sydän yhä enemmän heltyi hyväätarkoittavan ja uskollisen palvelijansa puheesta, "tapaan pitää sanani, koski se sitten asiaa mitä tahansa."
"Mahtavan kuninkaani puoltosanaan olen pannutkin kaiken toivoni", virkkoi ritari kainosti. "Siten olen ajatellut voivani asettaa mahdin mahtia vastaan... Ja jos kerran teidät saan puoltajakseni, niin en silloin pelkää salaisia vihollisiani täällä kotona, enkä julkisia Kristian kuninkaan kannattajissa, en edes herra Olavi Akselinpoikaa."
"Hyvä, hyvä", virkkoi kuningas, "voimme siis ajatella asiaa."
"Siinä teette oikein kuninkaani... Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että olisin onnellisin mies maailmassa, jos ainakin niin paljon lupaisitte, ettette vastusta rakkauspuuhiani. Sillä suoraa myötävaikutusta ei minun kai sovi teiltä odottaa?"
"En tiedä, miksi en voisi myöntyä, Jost ... miksi en auttaakin uskollista ystävääni sellaisessa asiassa?"
Ritari lankesi polvilleen kuninkaan eteen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Minulla on siis sananne, kuningas ... olen saanut sen... Oi, toistakaapa se kerta vielä!"
"Sanani saatte!" kertoi kuningas, "mikäli voimissani on, tahdon auttaa teitä!"
Kuninkaan vielä puhuessa astui harmaaveljes ulommaiseen huoneeseen ja antoi sovitun merkin. Ja heti senjälkeen ilmestyi Niilo Bonpojan kalpeat kasvot oviaukkoon.
"Voimmeko keskustella täällä kenenkään sitä kuulematta?" kysyi hän munkilta.
Tämä ei vastannut mitään, teki vain myöntävän liikkeen päällään. Ja Niilo astui yli salin ikkunan luo, johon jäi liikkumatonna seisomaan.
Munkki kierteli edestakaisin huoneessa, avasi kaksi oveakin ja sulki ne taas ilmeisesti tarkoituksessa saada ritari siihen vakuutukseen, että kokoushuone oli kaikin puolin turvattu ja varma. Hänen siinä juuri paraillaan puuhatessa astui herra Maunu Gren sisään. Pilariin kiinnitetty soihtu levitti valoaan huoneeseen ja valaisi molempia ritareja. Munkki, taas kaikki kuntoon saatuaan, hipsutteli pois huoneesta ja sulki oven peräänsä.
Kiihkeänä kuunteli Kaarlo kuningas ikkunassa ritarien puhetta. Ja siinä kiihkossaan sulki hän sen niin kokonaan ruumiillaan, ettei ritarille tilaa jäänytkään. Mutta tämä voikin vain sitä paremmin tarkastella pienintäkin ilmeenvaihtelua kuninkaan kasvoilla.
"Olette tuhannesti tervetullut, Niilo herra", alkoi Maunu Gren ja astui puhutellun luo. "En juuri uskonut, että pyyntöni tulisi kuulluksi."
"Sellaisen asian vuoksi, joka minut nyt on tänne tuonut", vastasi Niilo, "sellaisen asian vuoksi ei myöhästytä."
"Hyvä, sitä kuulla kannattaa", alkoi taas Maunu reippaalla, varmalla tavallaan. "Emme kai ole tavanneetkaan toisiamme näin tuttavallisessa keskustelussa sitten kun viimeksi näimme toisemme drotsi vainajan, herra Krister Niilonpojan luona Nyköpingissä. Niinpä niin, tuskin me senjälkeen olemme saaneet, Jumala paratkoon, paremmin rauhaa nauttia kuin sitä ennenkään. Ja nyt se sota taas uhkaavana kummittelee ... vai mitä arvelette te asiasta?"
"Samaa kuin tekin, Maunu herra!"
"Ja nyt luulen teidänkin jo kernaammin kuin ennen ryhtyvän vaaraa isänmaastamme poistamaan."
"En koskaan ole mielestäni jättänyt siinä suhteessa tekemättä, mitä tehdä olen voinut. Päinvastoin olen aina ollut sitä mieltä, että kuta suurempi vaara on, sitä tarmokkaammin on miehen esiinnyttävä..."
"Kuitenkin mahtanette myöntää, Niilo herra", keskeytti Maunu vähän tulistuen, "että, kun kärsityn väkivallan ja vääryyden synnyttämä viha rinnassa myllertää, että silloin mieskin lyö rivakammin kuin muulloin... Tiedän, mitä olette saanut kärsiä ja, jos vähänkin heimolaistenne verta suonissanne virtaa, tiedän myöskin, ettette sellaista häväistystä kostamatta jätä... Vai mitä arvelette asiasta itse, Niilo Bonpoika?"
"Hm!" lausui Niilo synkästi ympärilleen katsellen, "näytätte kokonaan unhottavan, Maunu herra, mitä varten tänne olemme tulleet... Jättäkää te minun omat asiani itse hoidettavakseni!"
"Ettehän vain ajattele jättää häväistystä kostamatta! Ritarivalallani vakuutan, etten silloin voi täydellä luottamuksella teidän kanssanne keskustella, Niilo Bonpoika!"
"No voinhan sanoa teille, etten kostamatta jätä", puhkesi Niilo puhumaan.
"Sellaista vastausta odotinkin teiltä. Ja vaikka olenkin saanut teistä paremmat ajatukset senjälkeen kun kruunu siirtyi Kaarlo Knuutinpojan päähän, niin en kuitenkaan ole ennen luottanut teihin niin lujasti kun nyt tuon ainoan sanan sanottuanne... Toistakaapa se vielä kerta, Niilo Bonpoika, sanokaa, onko korvani todellakin kuulleet oikein. Sanoihinne luottaen voin silloin toimenikin paremmin suunnitella... Tahdotteko siis kostaa Kaarlo kuninkaalle?"
"Tahdon, kostaa tahdon!" toisti Niilo. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja hän ikäänkuin työnsi sanat suustaan. Näytti siltä kuin olisi jo tuo vaatimus häntä kovasti liikuttanut. Tuntui, kuin olisi hän ollut pakotettu niin sanomaan, että hänellä oli siihen hyvät syynsä.
Nähtävästi tahtoikin hän varmentaa sillä sitä luottamusta, jonka Maunu ritari ilmoitti häneen jo saaneensa.
"Sitten en tahdokaan salata, mitä tekeillä on..."
Jäykkänä istui kuningas paikallaan. Ainoastaan yhteenpuristuneet huulet ja säkenöivät silmät kertoivat siitä hyytävästä kylmyydestä, joka hänen sielussaan oli vallalle päässyt. Ehkä tunsikin hän nyt selvemmin kuin koskaan ennen, miten kallisarvoinen ja rakas se hänelle oli, jonka oli menettänyt. Hauta oli avoinna, nyt sulki kylmä kivi sen ja talvi heitteli sitten paksulta lunta siihen hautakivelle. Mutta siellä lumen alla, siellä oli kiveen hakattuna Niilo Bonpojan nimi.
"Nyt sitten haluaisin kuulla, mitä teillä on minulle sanottavaa", virkkoi Niilo, kun Maunu pysähtyi keskellä puhettaan miettimään.
"Tiedätte kai", alkoi Maunu puhumaan, "tiedätte kai, että Halmstadissa tehtiin päätös, jonka uhriksi minäkin tänäpäivänä jouduin, kun uskalsin sitä puolustaa...?"
"Tiedän sen!"
"No niin, Kaarlo kuningasta on petetty, viety harhaan... Ne, joita hän valtansa rajottamisyrityksistä epäilee, joiden luulee valtaa hänen käsistään yrittävän, ne ovat aivan viattomia, niillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Rangaistuksillaan yllyttää hän vain heitä vihaan ja kostoon itseänsä kohtaan, samaten kuin teitäkin on kiihottanut..."
"Kuitenkin ovat nuo herrat, niinkuin te itsekin, Maunu herra, kaikki hänen vanhoja vihamiehiään."
"Niin no, Niilo herra ... ottakaa kumminkin huomioon, että me olimme marskin, valtionhoitajan Kaarlo Knuutinpojan vihamiehiä ja vastustajia, emmekä kuningas Kaarlon."
"Ja kutka ovat sitten nyt hänen salaisia vihollisiaan?" kysyi Niilo.
"Sen tiedätte te paremmin kuin minä, Niilo..."
"En tiedä!" keskeytti tämä.
"No, kyllähän nähdään, kylläpä aika näyttää, kun hankkeet ehtivät vain ensin teoiksi kypsyä... En tunne minäkään heitä, mutta tiedän kuitenkin, mitä tekeillä on."
"Ja niin tulemme siis lopulta itse asiaan, Maunu herra!" virkkoi Niilo kiihkeästi. Sen kiihkon kyllä käsitti puhuteltu ja ritarikin kuninkaan vierellä, mutta kuningas sen kokonaan väärin ymmärsi.
"Teitä polttaa kiihko päästä toimimaan, Niilo herra. Se ilahuttaa minua, sillä siitähän huomaan taas, että vanhan Yö- ja Päivä-suvun veri kuohuu suonissanne... Tahdon siis ilmoittaa teille mitä asiasta tiedän.
Halmstadin kokouksessa päätettiin myös, että molemmat kuninkaat kohtaisivat toisensa keskikesän ajoissa tulevana vuonna. Kuningas menee silloin Kalmariin ja Kristian kuningas Sölvesborgiin ja he kohtaavat sitten toisensa Ronnebyssä. Siellä ratkaistaan Gotlannin asiakin."
"Mutta eihän tämä ole mikään salaisuus!" huomautti Niilo kärsimättömänä. "Tämänhän tuntee Kaarlo kuningas yhtä hyvin kuin minäkin."
"Mutta ei sitä, mitä siellä tapahtuu. Siksi olen tullutkin teille ilmoittamaan asian, että tietäisitte sen mukaan toimia tekin..."
"Ja mikä on sitten tuo asia?"
"He ottavat Kaarlo kuninkaan siellä vangiksi!"
"Kaarlo kuninkaan vangiksi!" puhkesi Niilo sanomaan kuohuen harmia ja vihaa, jota ei enää voinut kauemmin pidättää ilmi puhkeemasta.
"Niin, hän vangitaan siellä ja viedään Köpenhaminaan. Ja kuningas Kristian, hän ottaa Ruotsin vaivoistaan."
"Niin totta kuin elän!" huudahti Niilo lyöden kädellänsä miekan kahvaan, mutta huomasi samassa liian kauas menneensä ja vaikeni senvuoksi heti.
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa. Niilo herra!" varoitti Maunu, "teillä on muutenkin kyllä hyvää aikaa valmistaa itseänne tapahtumain varalta.
Mutta huomannette kai nyt itsekin, että myös teillä on tässä jotain vaariinotettavaa. Katsokaa nyt vain, ettei se luisu käsistänne!"
"Niin, tepä sen sanotte", virkkoi Niilo verkalleen, "minullakin on tässä jotain vaariinotettavaa!"
"Ja pankaa samalla mieleenne, Niilo Bonpoika, tämä on myös koetuksena teille. Siitä nähdään sitten, uskalletaanko teihin luottaa vai ei.
Suuri on silloin palkintonne oleva, jos toiveemme täytätte, ja parempaa kostoa, kuin tämä, en todellakaan voi keksiä teille..."
"Kyllä!" huudahti Niilo oikeaa kättään kohottaen, "neuvonne kyllä mieleeni panen, mutta koston tiedän itse vielä paremman ja Jumalan avulla olen nauttivakin siitä!"
"Sitä parempi!" virkkoi Maunu innokkaana, laskien kätensä Niilo Bonpojan olkapäälle, hänkin vuorostaan kiihkeästä äänestä erehtyen, "jos siihen auttajaa tarvitsette, voitte luottaa minuun!"
"Ei, Maunu ritari, minä luotan ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaani... Mutta nyt ei meillä luullakseni ole siis enää mitään toisillemme sanottavaa!"
Ja kiirein askelin riensi Niilo ulos luostarisalista. Maunu Gren jäi katselemaan hänen menoaan ja helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan, kun keskustelu niin oli päättynyt. Sillä epäilemättä olisi ritarin jalo, perin rehellinen luonne ennen pitkää tehnyt keskustelun jatkamisen samaan suuntaan aivan mahdottomaksi. Heti senjälkeen poistui Maunu herrakin ja niin istui siellä vain kuningas, rinta hyytä täynnä, huono neuvonantaja vierellään.
VI.
Petettynä.
Vettä tuli virtanaan ja tiheästi välähtelivät salamat, kun Niilo Bonpoika asuntoonsa saapui. Hän kysyi heti Broddea, mutta tämä oli ollut koko jälkeenpuolisen ulkona eikä ollut vieläkään kotiin tullut.
Niilo istuutui ikkunapenkille ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan.
Hän oli nyt taas yksin, tuska ja epätoivo povessaan. Ja hänen silmäinsä ohitse kulki siinä kaikki edellisaikain tapahtumat. Hän näki Kaarlo Knuutinpojan onnen suosikkina, sen runsaimpia lahjoja nauttien.
Ehdottomasti tuli hänen mieleensä kaulaketju. Ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että siitä alkain kun oli ketjusta luopunut, hän oli saanut vain pelkkää vastoinkäymistä osakseen. Oliko mitta sitten täysi nyt. vai saisiko hän vielä pahempaakin kärsiä, kuin mitä tämän päivän kuluessa jo oli tapahtunut?
Päämäärä oli hänellä niin selvä. Hän tahtoi omistaa henkensä, sielunsa, kaikki voimansa rakkaan kansansa, rakkaan maansa hyväksi. Mutta keskellä näitä innokkaita puuhia ja kun itse uskoo kulkevansa kunnian tietä, kohtaa hän vastustusta. Mies, jota hän palvelee, koska hän on ikäänkuin hänen korkean päämääränsä vertauskuva, se mies tulee ja sanoo: Sinä olet kunniaton! Ja antaa hänen vajota siihen tomuun, jota hänen suosikkinsa polkevat! Onko sitten enää pisaraakaan jälellä siinä kalkissa, jonka hänen on tyhjentää täytynyt?
Hänen päätänsä poltti ja hänen rintansa aaltoili tuskallisesti. Hän ikäänkuin kaivautui sen kylmän kallion sisään, joka kieppui hänen päänsä päällä, luullen voivansa särkeä sen ja nähdä vielä edes häivähdyksen taivaan ihanuudesta. Ja vielä tunsi hän voimaa rinnassaan.
Sen toi sinne hyvä omatunto, joka sai hänet pitämään itseään voittajana alennuksessaankin.
Hän uinui siinä puolivalveella kevyttä unta. Kallio, jonka tahtoi särkeä, oli pettyneitten toiveitten ja ilkkuvien unikuvien muodostama.
Ja se kertoi kaiken, mitä nuorukainen oli ajatellut suurta ja jaloa, mitä sitten mies oli kokenut. Ja miehenä ei hän ollut tavannut muuta kuin vääryyttä, varjoa ja virvatulta vain. Siksi huokuikin hänen rintansa niin raskaasti, unessa ja yhteenpuristuneet kädet vapisivat kuumeentapaisesti. Silloin ilmeni yhtäkkiä keskellä öistä pimeyttä valonsäde. Niinkuin tähti valaisi se kauas ympärilleen vuoren sisässä.
Hän pyrki sitä lähelle ja sieltä valon keskeltä ojentui käsi ja tarttui hänen omaansa kiinni. Se käsi saattoi häntä ylöspäin. Hän sai kiivetä näkymättömiä tikapuita läpi vuoren. Ja siinä kulkiessa tunsi hän sydämensä niin vapaaksi ja keveäksi. Jota korkeammalle hän tuli, sitä enemmän pulppusi puhdasta ilmaa hänen rintaansa, samalla kuin hänen näköpiirinsä yhä joka silmänräpäys vain laajeni. Mutta maailma, sen jyske, puuha ja rauhattomuus, kaikki ne olivat jääneet kauas alapuolelle. Valo purkautui sitten, leviten yli koko avaruuden ja kaukana, hyvin kaukana erotti hän rakkaitten vainajain valoisat haamut.
Ne ne olivat häneen istuttaneet tuon syvän rakkauden kaikkeen toteen ja hyvään, tuon lujan tahdon, joka ennemmin antoi hengen mennä, kuin suostui lupausta rikkomaan.
Kun Niilo vihdoin heräsi horrostilastaan, valaisi huonetta ruusunpunainen valo ja korkealta taivaalta kuului leivon laulu. Brodde oli tullut jo kotiin ja huomatessaan herransa nukkuvan, avannut ikkunan. Se raitis, lauha kesäinen ilma, joka siitä huoneeseen tulvasi, se kai oli hänelle unessa tuon keveän, vapauttavan tunteen rintaan tuonut. Ukkonen oli jo lakannut. Taivas oli taas vaalea ja sininen ja alaslaskeutuva aurinko valoi loistettaan huoneeseen. Mutta uneksimansa uni, se jäi hänen mieleensä. Ja sen kuvat vielä ikäänkuin kuvastelivat ruusunpunaisessa pöytäliinassa, johon aurinko niitä näytti kutovan.
Toivo, rohkeus ja uljuuden tunne valtasi taas nuoren ritarin mielen. "Eteenpäin, ylöspäin", kajahteli aamuinen sävel hänen rinnassaan. Ja hän tunsi nyt samaa rohkeutta povessaan, kuin ristiritari, kun tämä väsyneenä, voimatonna, tuhansien vaivojen, vaarojen ja taistelujen jälkeen vihdoinkin näki ristiinnaulitun kuvan kimaltelevan pilvissä pyhän kaupungin yläpuolella.
"Eteenpäin, ylöspäin!" kuiskasi hän itsekseen katsellen taivasta kädet ristiin liittyneinä.
"Viivymmekö vielä kauan aikaa Arbogassa, herra Niilo?" kuului ääni hänen takanaan.
Se oli Brodde. Hän oli ikkunan avattuaan mennyt ulos hevosia tarkastamaan, olipa satuloinutkin ne jo, sillä niin varma oli hän lähdöstä. Niilon katse oli kirkas ja eloisa, kun kääntyi puhumaan.
Ainoastaan suun ympärillä oli vielä surumielinen piirre näkyvissä.
"Ei!" vastasi hän, "me ratsastamme heti... Kunpa istuisin satulassa jo."
"Sen hyvin tiesinkin ... ja sentähden ovatkin hevoset valmiina!"
"Tiesit Brodde...? Oletko sitten kuullut minun puhuvan unissani?"
"En, mutta olen muitten kuullut puhuvan valveillaan. Ja siitä tiedän sen, mitä tiedän... Saatte tekin sen heti tietää, kun ensin olemme päässeet pois tästä lemmonpesästä. Sanon vain nyt aluksi niinkuin eräässä gotlantilaisessa laulussa lauletaan:
"Korppioonit kun leikkiin saa,
Ne kielellä kutkuttaa,
Varo purstoa sinä vaan.
Sillä suuntaa ne iskujaan."
Myös Niilon mielestä oli tämä viisasta puhetta ja aurinko ei ollut vielä ehtinyt laskeutua taivaanrannan taa, kun hän ja Brodde jo ratsastivat ulos Arbogasta. Tuskin he olivat vielä ehtineet pappilan ohitse -- nykyään kuuluu se Strömnäsin alle --, kun Brodde jo alkoi kertomuksensa, johon tuo lemmonpesä ja laulu oli ollut johdatuksena.
"Onpa olemassa eräs kauppasaksa, joka on hiideltä taitonsa oppinut", alkoi hän. Mutta kun Niilo kysyvin katsein tarkasteli häntä, niinkuin olisi tämä ollut vielä suurempi arvoitus hänelle kuin se, että Arbogaa äsken oli kutsuttu lemmonpesäksi, lisäsi Brodde, "tarkoitan palvelijaa, joka eilen luonamme kävi ja jolla oli teille niin tärkeitä asioita kerrottavana, että minä en saanut edes sisällä olla."
"Mitä sitten, Brodde ... mitä tietoja on sinulla hänestä? Hänhän tarkoitti puuhallaan vaan paljasta hyvää sekä minulle että kuninkaalle!"
"Niin, samoinkuin metsänpeikkokin, kun se näyttää kauniimman puolensa metsästäjää eksyttäessään... Mutta minä olen sattunut näkemään takapuolenkin, minä. Ja siellä oli vain ontto puunrunko koljottamassa..."
"Erehtynyt olet, Brodde", sanoi Niilo vakavasti. "Ja jos hän tarkottikin puheellaan pahaa, on se siltä kääntynyt hyväksi. Sillä ne olivat tärkeitä uutisia, joita hänen kauttaan tietää sain."
"Valhetta vain, herra, ilkeää petosta kaikki, mitä hän sanoi. Eikä sekään ole niin suurenarvoista, mitä luostarissa kuulla saitte!"
Brodde hieroi käsiänsä yhteen ja katsoi herraansa tiukasti silmiin. Ja ennenkun Niilo ehti vielä mitään kysyä, jatkoi hän:
"Aavistin heti petosta... Se on minussa ikäänkuin synnynnäinen, se aavistus... Siksi läksinkin seuraamaan tuota palvelijaa, kun hän huoneesta poistui... Hänen asuntonsa ei ollutkaan kaukana meistä. Ja kun ei hän kiinnittänyt erityistä huomiota minuun, voin seurata häntä epäluuloja herättämättä. Hän viipyi kauanlaisesti luhdissa, jossa hänen huoneensa oli. Ja minä luulin jo ensikerran eläissäni erehtyneeni konnan suhteen..."
"Sellaiset nimitykset voit jättää, Brodde", sanoi Niilo, "millä oikeudella kutsut häntä konnaksi?"
"Sen saatte pian kuulla... Muuten luulen, että jos olisitte oikein miestä tarkastellut, antaisitte itse hänelle ehkä pahemmankin nimityksen kuin minä nyt."
"Minäkö?" huudahti Niilo kummastuneena.
"Muistatteko vielä tupaa Altunan kirkon vieressä ja miestä, jonka siellä maahan nukersitte?"
"Altunan kirkkoa!" toisti Niilo ja silmänsä säkenöivät tulta.
"Tuo kauppasaksa ja ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja ovat yksi ja sama mies!"
"Totta tosiaan, Brodde, mitä uskallat väittää!"
"Se mitä viime yönä olen tietää saanut, on sellaista, joka pitää paikkansa, eikä vain kauniita saippuakuplia, joilla teidän mieltänne harmaaveljesten luostarissa viehätettiin, silloin kun taivaan Herra puhui totuutta, niin että ilmapiirit vapisivat."
"Ritari Jost von Bardenvlethin aseenkantaja!" mutisi Niilo pääsemättä vieläkään hämmästyksestään.
"Siellä kun seisoin ja odotin", jatkoi Brodde, "alkoi vihdoin viimeinkin kuulua kolinaa rappusista. Olin siinä luulossa, että sieltä joku oli nyt alas tulemassa, mutta vasten odotustani etääntyivätkin askeleet aivan päinvastaiselle suunnalle. Lopulta näin erään miehen tulevan pihan vastaiselta puolelta ulos. Siellä olikin siis läpikäytävä ja pian huomasin, että ulostullut mies purjehti samoilla vesillä kuin kauppasaksakin, vaikka taklaus olikin toinen. Minä siis seurasin häntä... Se oli Jost ritarin aseenkantaja ja hän suuntasi askeleensa suoraan kuninkaan asuntoon.
Mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, en hetkeksikään ja Pyhän Nikolain kirkonkello ilmoitti siinä odottaissani vuorokaudenkin jo loppuneeksi."
Niilo vaipui ajatuksiinsa. Hän istui ja katseli vain eteensä, antaen hevosen mennä, miten itse tahtoi. Mutta Brodde jatkoi:
"Ihmisiä meni ja tuli. Olenpa varma, että kuninkaalla itselläkin oli jotain asiaa iltamyöhään kaupungilla. Tunsin hänet hänen uljaasta käynnistään ja muhkeasta vartalostaan. En voi hänen suhteensa erehtyä, vaikkapa hän olisi munkin kaapuun pukeutuneena... Hänellä oli mukanaan pieni mies, jonka sittemmin sain kuulla olleen Jost ritarin..."
"Ja mihin he menivät, Brodde?" kysyi Niilo.
"Heistä en silloin välittänyt... Pidin vain palvelijaa silmällä ja odotin siis häntä. Kesti kauan aikaa, ennenkuin sain hänet taas silmiini ja silloin käveli hän edestakaisin harmaaveljesten luostarin päädyllä. Seisoin erään puun suojassa ja siinä kauheassa ukonilmassa en nähnyt ketään muita ulkona liikkeellä kuin me kahden vain... Niin seisoimme kauan aikaa, hän silmät luostariporttiin suunnattuina, minun taas häneen. Vihdoin näin teidän poistuvan luostarista ja heti senjälkeen tuli toinenkin ritari, jota en kuitenkaan pimeässä voinut tuntea.
Mutta silloin tuli palvelijalle yhtäkkiä kiire. Hän vetäytyi puitten suojaan niin nopeasti, että olin jo vähällä kadottaa hänet näkyvistäni. Sain hänet kuitenkin lopulta kiinni taas ja niin kuljimme nyt nopein askelin kadulta kadulle, kunnes saavuimme viimeiseen taloon pohjoisharjulla. Tänne meni hän sisään ja näytti olevankin siellä hyvin kotiutunut. Talo oli autio. Hetkisen kuluttua tuli hän ulos sieltä, pysähtyi, katseli joka suunnalle ja kuunteli. Mutta ei mitään näkynyt, ei kuulunut muuta kuin ukkosen jyrinää.
'Pian hänen pitäisi olla täällä', kuulin hänen sanovan ja niin lähti hän taas kulkemaan katua eteenpäin. Olin ensin epätietoinen seuraisinko häntä vai en. Mutta kun olin varma, että hänet kyllä saavuttaisin, päätin pistäytyä tarkastelemassa tupaakin vähän ja sen teinkin..."
"Kertoisit vain suoraan mitä siellä kuulla sait, Brodde!"
"Sitä jo ajattelinkin tässä, koskapa nuo tiet eivät näytä olevan teidän mieleenne. Mutta totuutta ajan minäkin takaa, minä myös... Ja koska pöllökin totuuden ymmärtää, niin saan kai kulkea pöllön teitäkin...
Tänä yönä sain siis kaksi totuutta tietooni, toinen koskee kuningasta ja siis myöskin teitä, Niilo herra, toinen taas Iliana neitiä ja siis myöskin teidän ystäväänne, Tord herraa, ja kai sen kautta vähän teitä itseännekin."
Niilo oli nyt taas kuninkaan asioihin niin kiintynyt, ettei hän voinut jättää huomioon ottamatta, mikä vain jollain tavalla siinä suhteessa hänelle antoi valaistusta. Mutta muuten inhosi hänen ritarillinen mielensä kaikkea, mitä ainoastaan salateitä voitiin päivänvaloon saada.
Vieläpä se keskustelukin, joka hänellä oli yhdessä ilmeisen kavaltajan kanssa ollut, sekin jo herätti hänessä omantunnon vaivoja. Ja kuitenkin oli häntä kehotettu siihen siinä tarkoituksessa, että sen kautta saisi tietoonsa vaarallisen salahankkeen kuningasta vastaan, jos vain vähän osaisi mieltään hillitä yhtymyksessään Maunu ritarin kanssa. Tähän oli Niilon täytynyt suostua. Tiedot noista salavehkeistä, joita tuo satavuotias piispa aamusella oli kuninkaalle kertonut, ne olivat saaneet hänet voittamaan vastenmielisyytensä ja antamaan pyydetyn lupauksen. Eräs heidän molempain sekä kuninkaan että hänen ystävänsä, joka tahtoi pysyä tuntematonna, oli lähettänyt kauppasaksan hänen puheilleen.
Niilo oli heti silloin tullut ajatelleeksi vanhaa piispaa ja se oli vielä enemmän tukenut häntä päätöksessään.
Tämä oli nyt kuitenkin kokonaan toista, kuin salaisesti vakoilla vihollista. Sellaiseen ei hän itse koskaan voinut suostua eikä suvainnut sitä miehensäkään tekevän. Brodde olikin jo monta kertaa saanut ankaroita nuhteita tällä lyhyellä yhdessäoloajallakin herraltaan sellaisista puuhista. Hän ei kuitenkaan siinä asiassa voinut koskaan olla herransa kanssa yhtä mieltä, vaan pysyi hän kaikessa vitaliveljesten valiolauseelle uskollisena: "Jumalan ystävä ja kaikkien muitten vihamies." Hän siis piti maailmaa pahana ja pahaa vastaan piti myös pahalla taistella.
Siksi päättikin Brodde aina pitää salassa herraltaan, miten oli päässyt totuuden perille. Nyt hän kuitenkin innoissaan, saadakseen Niilon vakuutetuksi, että häntä oli petetty, unhotti viisaan päätöksensä. Tällä kertaa ei siitä kuitenkaan ollut sen suurempaa haittaa, sillä Niilo oli nyt niin kiihkeä totuutta kuulemaan, ettei tullut ajatelleeksikaan tapaa, jolla se oli hankittu. Ja hänen intonsa lisääntyi vain vielä enemmän tuosta pitkällisestä selvittelystä.
"Ja mitä sait kuninkaasta kuulla?" kysyi hän.
"Tultuani tupaan", jatkoi Brodde, "ehdin tuskin vielä ympärilleni vilkaista, kun jo kuulin nopeitten askelten ääniä ulkopuolelta...
Katselin piilopaikkaa itselleni, sellaista ei ollut. Jos he ottaisivat tulta, huomaisivat he heti minut, ja askeleet kuuluivat jo aivan tuvan oven edustalta. Yhtäkkiä lensi ajatus päähäni ja ukkonen auttoi minua yrityksessäni. Hyppäsin takalle ja siitä onnistui minun kömpiä ylös uuninpiippuun. Kiviä putoili alas. Mutta samassa jyrähti ukkonenkin ja niiden kolina hämmentyi kokonaan sen pauhinaan... Niin mitä sain kuulla kuninkaasta?" kiiruhti Brodde lisäämään, kun näki, että herransa enää vain vaivoin voi hillitä itseään. "Kuningasta kohtaa onnettomuus, kun hän sitä vähimmin odottaa. Hänellä ja kuningas Kristianilla on yhtymys keskikesän ajoissa..."
"Aivan niin, Brodde", keskeytti Niilo vilkkaasti, "siinähän se nyt on ja siellä se onnettomuuskin hänelle tapahtuu."
"Ei, ei, Niilo herra, sellaista en siellä kuulla saanut. Mutta kyllä, että, kun kokouksessa paraillaan rauhasta tuumitaan, tehdään hyökkäys Ruotsiin ja herra Maunu Gren sen leikin alkaa..."
"Mahdotonta, Brodde, mahdotonta ... silloin käsitit asian aivan varmaan väärin."
"Rakkauteni nimessä, Niilo herra, joka sana on totta", vakuutti Brodde innokkaana. "Ja että paremmin uskoisitte minua, voin sanoa senkin, että Jost ritari, sillä hän se oli, joka oli huoneeseen tullut, että Jost ritari ja hänen aseenkantajansa kovasti nauroivat teille. Tuntui ritarin puheesta, niinkuin olisi hän omin korvin kuullut keskustelun luostarissa... Te olitte mennyt ansaan yhtä helposti, kuin nälkäinen hauki tarttuu ongen syöttiin, mutta eräälle toiselle on siitä vielä enemmän vahinkoa..."
"Ja kelle sitten...?" kuului Niilon ääni soinnuttomana. Tuntui kuin olisi hän kysynyt sitä, ilman että siltä aikoi siihen sen enempää huomiota kiinnittää tai niinkuin olisi hän harhaillut totuuden ja valheen rajalla ja odotti nyt vain nimeä voidakseen sitten valita jommankumman välillä.
"Kuninkaalle!" vastasi Brodde, "kuninkaalle on siitä vielä enemmän vahinkoa ... ritari sanoi, että kuningas itse tulisi nyt pitämään ainoastaan Kristian kuningasta silmällä ja sillä aikaa sitten..."
"Kautta Jumalan kuoleman, Brodde!" huudahti Niilo ja pysäyttäen hevosensa tujotti hän hämmästynein silmin kertojaan.
"Vieläkö nytkin epäilette, vai mitä, Niilo herra?... Tiedänpä minä vielä jotain muutakin. Herra Maunu Gren lähtee jo ennen syksyä Kristian kuninkaan luo. Hänestä tulee siis Kristianin mies. Niin pian kun on Turkuun saapunut, kirjoittaa hän kuninkaalle, että tulee Söderköpingiin tekemään hänelle tiliä lääneistään. Se tilinteko tapahtuu kuitenkin ase kädessä kokouksen aikana... Jos vielä nytkin epäilette, niin voitte odottaa tietoja ritarin paosta. Silloin kai ainakin jo huomaatte, kellä tässä asiassa on totuus puolellaan, minulla vai teillä!"
"Herra armahtakoon!" huudahti Niilo voimatta päästä tyrmistyksestään.
"Siinä on kaikki mitä tiedän Kaarlo kuninkaasta," alkoi Brodde taas. "Mutta jos tahdotte tietää, miksi tuo jalo ritari oli määrännyt juuri täällä yhtymyksen aseenkantajansa kanssa, niin koskee se asia kyllä kuningastakin, mutta samalla myös Tord herraa ja juuri se asia olikin, mikäli minä voin käsittää, pääsyynä Jost herran tuloon. Heidän puheensa näet kuningas Kaarlosta tapahtui enemmän sivumennen... Niin, tuon viekkaan palvelijan oli heti matkustettava Briita rouvan luokse Hammarstadiin ja siellä oli hänen sitte kerrottava tälle kaikki mitä oli tapahtunut...
Miksi juuri hänen piti ne kaikki tietää saada, sitä en olisi ymmärtänyt, ellei mieleeni olisi samalla tullut tuo keskustelu hänen ja hänen isänsä palvelijan välillä siellä meren rannalla... Hän, tämä Briita rouva, on myös kavaltaja, siitä olen yhtä varma, kuin että nuoleni tavottaa hylkeen puolta pitemmälle matkalle kuin muitten!"
"Ja Iliana neiti, mitä hänestä?" tutki Niilo.
"Siitä asiasta en tiedä muuta, kuin että palvelijan piti muistuttaa Briita rouvaa hänen lupauksestaan, nyt kun näki, että ritarikin oli hyvällä alulla asiassaan ja että tämä ajattelisi samalla sukulaistaankin siinä suhteessa. Myös Kaarlo kuningas, niin oli asemiehen ilmoitettava, oli antanut myöntymyksensä hänen, Jostin ja Iliana neidin yhdistykseen, vieläpä luvannut myötävaikuttaakin."
Hämmästyksestä sanattomana istui Niilo hevosensa seljässä tirkistäen koko ajan Broddea tämän puhuessa. Mutta yhtäkkiä painoi hän sitten jalkansa hevosen kylkiin kiinni ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin.
Brodde seurasi herraansa ihmetellen, mikä hänen päähänsä nyt niin yhtäkkiä pisti lähteä sellaista kyytiä ajamaan. Sitä kesti sellaista menoa sitten kokonaisen peninkulman. Joskus tosin vähän hiljennettiin.
Mutta sittenkään ei hevonen näyttänyt vievän herraansa kyllin nopeasti eteenpäin. Vasta puolipäivän ajoissa lepäsivät he parisen tuntia. Mutta Niilo oli koko ajan hiljainen ja itseensä sulkeutunut.
"Kuningas Kaarlo!" mutisi hän pari kertaa itsekseen ja väliin taas: "Tord!" -- Mutta mihinkään muuhun ei hänen ajatuksensa näyttänyt kiintyvän, kaikista vähimmän omaan itseensä. Brodde oli nyt ikäänkuin hänen toinen minänsä ohjaten kaikkea, pitäen huolta kaikesta. Hän ei ollut tosin mikään pyhäinkoristus, mutta kuitenkin täysi korvaus siitä koristuksesta, josta Niilo vapaaehtoisesti oli luopunut. Ja jos puhtain alttius, omaa voittoa halveksiva rakkaus on jostain arvosta, niin oli se aarre ainakin kätkettynä tämän vitaliveljeksen poveen.
Ja Niilolla, hänellä oli nyt tämä aarre vetäytyessään syrjäiseen nurkkaansa asumaan, hänellä, jota kuningas epäili ja jota kuninkaan vastustajat vihasivat.
Seuraavana päivänä illan tullen ratsastivat he sisään Vadstenaan.
Täällä oleskeli Kaarina kuningatar. Matkalla Fågelvikiin oli hän äkillisesti sairastunut Linköpingissä, josta sitten vähän toinnuttuaan oli saapunut Vadstenaan. Täällä oli hän senjälkeen oleskellut erään taitavan harmaaveljeksen hoidon alaisena, jolle eräs kuningattaren ritareista oli tämän sairastumisesta tiedon vienyt. Munkki olikin saapunut Vadstenaan vain paria päivää myöhemmin, kuin kuningatar.
Harmaaveljeksen hoidon alaisena alkoi kuningatar taas tuntea itsensä virkeämmäksi. Tosin oli ankara taudinpuuska saattanut hänet heti Vadstenaan tulonsa jälkeen uudestaan tautivuoteelle, mutta siitä oli hän noussut jo viikkoa ennen keskikesän tuloa. Silloin oli harmaaveljes lähtenyt matkalle Tukholmaan ja Upsalaan, mutta kuningattaren pyynnöstä oli hän luvannut pian taas palata. Sillä kuningatar ei uskaltanut jatkaa matkaansa ellei munkki ollut mukana. Tämä oli palannutkin takaisin kaksi päivää sitten.
Vaikka kuningatar ei uskaltanutkaan liikkua huoneistaan, oli kuitenkin hänen läsnäolonsa siltä tuonut vilkkautta kaupunkiin. Tosin veti myös sen kuuluisa luostari tähän vuodenaikaan enemmän pyhiinvaeltajia puoleensa kuin tavallisesti muulloin ja nyt odotettiin sinne vielä kuningastakin Arbogan kokouksen päätyttyä. Vadstenassa, niinkuin yleensä kaikkialla maassa iloittiin kuninkaan tulosta, iloittiin kun saatiin vastaan ottaa tuo uljas, onnellinen hallitsija, joka ikäänkuin kuljetti onnea mukanaan, mihin sitten saapuikin.
Kun siis Yö- ja Päivä-suvun vaakunaa kantava ritari tuli ratsastaen kaupunkiin, pidettiin sitä heti varmana merkkinä siitä, että kokous oli päättynyt ja että hän tuli kuninkaan tuloa ilmoittamaan. Ja niin levisi heti yli kaupungin tieto Niilo Bonpojan tulosta. Hän oli aikonut jo varhain seuraavana aamuna jatkaa matkaansa etelään ehtiäkseen samana päivänä Ekesjöhön, mutta sana tulla kuningattaren luokse esti hänen päätöstänsä toimeenpanemasta.
Tämän sanan toi kuningattaren lääkäri, jo ennenmainittu harmaaveljes.
Hän oli korkeakasvuinen, hartiakas mies, enemmän ritarin kuin luostariveljen näköinen. Kukaan ei voinut sanoa nähneensä hänen kasvojaan, sillä hän kulki aina pää peitettynä kuningattarenkin luona.
Niilosta tuntui kuin olisi ääni ollut tuttu. Mutta toiset seikat, jotka nyt hänen sielussaan saivat vallan, estivät häntä siihen sen enempää huomiota kiinnittämästä. Siksi toiseksi muistuttihan toisen ihmisen ääni usein omituisesti toisen ääntä, joten siihen ei siis voinut sen suurempaa painoa panna.
"Onko kuningattaren tila arveluttava?" kysyi Niilo, kun harmaaveljes oli esittänyt hänelle kuningattaren pyynnön saada seuraavana päivänä tavata häntä.
"Hyvä kuningattaremme on kovasti heikko ja riutunut", vastasi harmaaveljes, "mutta Herra se on, joka elämästä määrää."
"Toisin sanoen on hän..." Niilo epäili lausua ajatustaan julki, mutta munkki ymmärsi kuitenkin, mitä hän tarkoitti ja virkkoi päätään pudistaen:
"Niin hän on, Niilo herra... Ja onnellinen hän, jos hän nyt, kun kuninkaallisen herransa aurinko niin korkealla taivaalla kimaltelee, jos hän nyt saa poistua täältä murheen laaksosta!"
"Luuletteko siis, ettei onni enää olisikaan Kaarlo kuninkaalle niin suosiollinen kuin ennen?" kysyi Niilo hymyillen.
"Kun aamu on synkkä, tulee päivästä usein kirkas ja kaunis, useammin, kuin jos aamu on kaunis, Niilo herra", lausui harmaaveljes.
"Mutta arvoisa isä, eikö ne vuodet Suomessa, eikö ne olleet synkkiä kyllä?"
"Ne muodostavat vain päivän yhteensä, ne vuodet, ja ne olivat ehkä onnellisimmat ajat, mitä meidän kuninkaallamme koskaan on ollut...
Mutta kuninkaan päivä, se on uusi päivä ja se alkoi mitä kauneimmalla päivänpaisteella. Tuskin on aurinko minkään muun kuninkaan ensi askeleita niin lempeästi valollaan suosinut!"
"Jumala varjelkoon hänen taivastaan himmentymästä, sillä kuninkaan taivas on valtakunnankin taivas!" lausui Niilo huolestuneena.
"Kuitenkin voi sekä kuninkaalle että valtakunnallekin joskus olla hyödyllistä, että ukkonen puhdistaa ilman. Onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat saman Herran lapsia, kuin onni ja myötäkäyminenkin."
"Voittepa olla oikeassakin!" lausui Niilo.
"Kansain elämä on niinkuin yksityisten ihmistenkin. Synkkä päivä valmistaa vain tilaa kirkkaalle ja näyttää sen arvon. Usein vallitsee hyytävä kylmyys juuri silloin, kun puut ovat lehteen puhkeamassa. Ja keskellä vastoinkäymisten hyytävintä hallaa, synkintä yötä, voi, ihmisen sitä huomaamatta, siemen itää, josta hänen elämänsä kaunein kukka puhkeaa... Mutta miksi puhunkaan surullisista asioista nuorelle ritarille. Älkää vain unhottako lupaustanne. Siis huomenna, mutta ei ennen kello 5 jälkeen puolisen."
Niilo jätteli munkin hyvästi, hymyillen hänen hurskaalle yksinkertaisuudelleen, hän kun voi epäillä, että ritari unhottaisi hetken, jolloin kuningattarensa halusi häntä puhutella. Mutta varoittavasti kohotti munkki sormeaan ja sanoi vaikka ääni lempeänä:
"Sellaistakin voi sattua, että nuorukainen mielellään jättäisi lupauksensa täyttämättä, olipa se sitten vaikka omalle kuningattarellekin annettu."
"Ja mitäpä voisi sellaista tapahtua, joka sen saisi aikaan?"
"Mistäpä minä sen tietäisin?... Ero rakkaasta ystävästä, kohtaus vihamiehen kanssa yhtähyvin kuin ystävänkin ... jälleentapaaminen, rakkaus...!"
"Ei, ei, hurskas isä", hymyili Niilo. "Ei mikään sellainen voi estää minua kuningattareni luokse saapumasta."
Munkki meni ja Niilo jäi yksikseen.
Noin kaksi tuntia tämän jälkeen tuli Brodde kotiin kaupungilta, jossa tapansa mukaan oli nähnyt yhtä ja toista ja aavistanut jotain pahaa taas olevan tekeillä. Hän kertoi, että kuningas todennäköisesti seuraavana päivänä saapuisi kaupunkiin. Hän oli lähtenyt Arbogasta muutamaa tuntia myöhemmin kuin Niilo, mutta kulkien hitaammin kuin tämä, ei hän voinut ehtiä kuin vasta seuraavana päivänä Vadstenaan.
Joukko hänen palvelijoitaan oli kuitenkin jo saapunut ja näiltä oli Brodde saanut tietonsa.
Niiloon nämä tiedonannot koskivat omalla tavallaan. Enemmän sopimattomaan aikaan ei Kaarlo kuningas koskaan olisi voinut tulla. Ja Niilo jo puolittain katui lupaustaan saapua kuningattaren puheille.
Broddekin huomasi hänen ajatusjuoksunsa ja sanoi:
"Hevoset ovat jo kylläksi levänneet. Me voimme ratsastaa täältä, vaikka kuinka aikuisin aamulla."
Niilo mietti hetkisen, mutta vastasi sitten varmasti:
"Me jäämme tänne vielä huomiseksi."
"Jäämme tänne?" huudahti Brodde kovasti hämmästyneenä.
"Niin, me jäämme!" oli Niilo Bonpojan vastaus.
VII.
Valonsäde.
Tieto kuninkaan tulosta varmistui. Seuraavan päivän kuluessa tuli asemiesjoukko toisensa perään. Myös yksi ja toinen kuninkaan ritareistakin saapui jo kaupunkiin. Kuningas itse oli tuleva vasta jälkeen puolisen. Brodde alkoi tulla levottomaksi. Hän pelkäsi, että uusi yhtymys kuninkaan kanssa veisi viimeisetkin toiveet vanhan, hyvän suhteen uudistumisesta kuninkaan ja hänen herransa välillä. Siksi tahtoi Brodde mitä pikimmin jättää Vadstenan ja kävi hän jo kaksikin kertaa kysymässä herraltaan, eikö tämä jo ollut muuttanut mielipidettään.
Mutta päätöstään ei Niilo ollut muuttanut, vaikka synkät kasvonsa selvään ilmaisivatkin kuinka levottomuus myllerti hänen sielussaan.
Brodden levottomuus kasvoi samassa määrässä kuin herransakin. Ja kekseliäässä päässään mietti hän jo keinoa, miten saisi Niilon, vaikka vasten hänen tahtoaankin, kaupungista lähtemään. Kuka voi siis kuvailla hänen hämmästystään, kun hän näki herransa yhtäkkiä ottavan ritarikappansa, heittävän sen hartioilleen ja menevän ulos. Brodde seurasi häntä ja hänen hämmästyksensä kohosi yhä, kun näki hänen suuntaavan askeleensa kuningattaren asuntoon.
Tämän asunnon eteläpuolella levisi aidattu ala, jossa kasvoi tuuheita puita. Näiden väliin oli erinomaisella taidolla istutettu kukkasia sinne tänne. Aidattu ala ulottui aina Vetterin rannalle asti. Tämä levitteli siellä vesiään korkeiden lehtiholvien takana ja kimalteli niinkuin hopeapeili vihreitten puitten välistä. Niilo kulki itäpuolista käytävää ja kun portti oli auki täällä, meni hän sisään puistoon ja katosi ennen pitkää sen tuuheitten puitten keskelle.
Pian senjälkeen seisoi hän jo Kaarina kuningattaren edessä.
Hämmästyneenä jäi Niilo paikalleen, sittenkun oli ensin tervehtinyt kuningatartaan ja kun lähemmin ehti siinä tarkastella hänen ihmeen kauniita kasvojaan. Niiden paljas hymy oli saanut miehen sydänsurunsa unhottamaan. Mutta nyt oli poski niin kalvas niinkuin liljan kuihtumisajallaan. Hervottomana vallan lepäsi kaunis pää tyynyjen keskellä, joihin kuningatar oli hautautuneena. Ja suuret silmät, itse hymykin hänen huulillaan, ne kuvastelivat vain tuskaa, sanomatonta tuskaa. Kuningattaren vuoteen vieressä seisoi hänen veljensä, ritari Kustaa Kaarlonpoika ja hänen rehellisissä kasvoissaan, niissäkin ikäänkuin kuvastui sama tuska.
Niilon astuessa sisään piti kuningatar veljensä kättä omassaan ja ojensi nyt toisen kätensä Niilolle.
"Kuningatar, kuningatar!" sammalsi Niilo voimatta salata liikutustaan.
Mutta kuningatar viittaili vain kädellään ja hymyili niin herttaisesti.
Eikä Niilo voinut pidättää kyyneleitään.
"Tervetullut, tuhannesti tervetullut olette!" sanoi hän. "Olen niin kauan odottanut teitä... Missä olette ollut näinä kahtena vuotena, Niilo Bonpoika?"
"Herrani ja kuninkaani asioilla!" lausui Niilo.
"Kuinka hyvä, että saavuitte kotiin nyt kun olen elossa vielä! Kuinka hyvä, että satuitte tätä tietä kulkemaan. Sillä kukapa tietää olisitteko itsestänne tullut kuningatartanne tapaamaan."
"Voin sanoa vain, niinkuin laulussa lauletaan", vastasi Niilo, "kuningattaren luo kuinka menisin, kun puetettu on hän vain hurstihin?"
"Mutta sitä ei teidän olisi pitänyt sanoa, Niilo Bonpoika... Sillä luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte sanoillanne?"
Kysyvästi katseli Niilo kuningatarta, mutta tämä jatkoi ääni sisällisestä liikutuksesta väristen:
"Te tarkoitatte herraani, kuningastani ja mitä hän teille Arbogassa sanoi!"
"Te siis tiedätte sen, kuningatar?" huudahti Niilo hämmästyneenä.
"Te tahdotte kysyä, miten minä sen tiedän... Minä näen sen teistä," lausui kuningatar. "Mutta jättäkää se minun salaisuudekseni. Siinä kyllä, minä tiedän sen. Ja kun se kerran nyt on tullut puheeksi, niin sallinette kai minun lausua teille muutaman ystävällisen sanan tässä veljeni läsnäollessa?"
"Jättäkää se, Kaarina kuningatar", pyysi Niilo, "jättäkää se! Minun ja kuninkaan välillä on nyt kaikki kaikki!"
"Ei, ei, te erehdytte, Niilo Bonpoika", alkoi kuningatar taas lempeällä, sulavalla äänellä puhumaan. "Teidän välillänne on vielä paljon puhuttavaa. Mutta ennen kaikkea, onko teidän mielenne sovintoon ja anteeksiantoon myöntyväinen?..."
Niilon silmä välähti. Ei hän tiennyt, kuinka olisi kuningattarelle vastannut eli kuinka hänen piti hänen sanansa käsittää. Mitäpä hän muuta halusi, kuin sovintoa. Mutta sovinnon sana, koska tai missä tulisi se lausutuksi? Kukapa voisi kuningas Kaarlon mielen niin kääntää, että hän vääryyttä kärsineelle kätensä sovintoon ojentaisi? Ja sitä kerjäämään, siihen ei Niilo ollut luotu.
Mutta kuningatar luki hänen ajatuksensa ja sanoi vastausta odottamatta:
"Tiedän kyllä, millä puolella syy on... Tiedän myöskin, että pitkä aika kuluu vielä, ennenkuin ne pois häipyvät, jotka kuninkaan silmää nyt hämmentävät. Mutta valoisakin päivä on koittava vielä. Se sana, jota te odotatte, se tulee vielä sanotuksi. Olen siitä niin varma, kuin Jumalan anteeksi annosta taivaassa, jossa pian hänen kasvojensa edessä seison... Ja silloin, Niilo Bonpoika, myönnyttekö te silloin sovintoon ja anteeksiantoon?"
"Kuningatar, kuningatar!" huudahti Niilo. "Henkeni ja vereni, ne ovat aina kuuluneet maalleni ja kuninkaalleni, kohdatkoon hänen vihansa sitten minua tai ei. Mutta sitä päivää, jolloin kuningas lausuu, mitä te nyt olette sanonut, sitä päivää tulen pitämään onnellisimpana elämässäni."
Kyynel kimalteli kuningattaren silmässä ja hiljaa valui se vaaleaa poskea alas. Selittämätön ilme kauniissa kärsivissä kasvoissaan ojensi hän kätensä Niilolle.
"Ah!" lausui hän pudistaen Niilo Bonpojan kättä. "Ette voi aavistaa, miten sananne tekee sydämelleni hyvää. Ei, että olisin epäillytkään teitä. Mutta oli niin hauskaa kuulla sen kuitenkin teidän suustanne.
Sillä tiedän, että teidän yksi sananne on enemmän arvoinen kuin muitten kalliimmat valat. Mutta antakaa anteeksi, Niilo Bonpoika, voitteko siis tässä Jumalan kasvoin edessä luvata pysyä samana aina kuin mitä olette ollut herralleni, kuningas Kaarlolle?"
"Voin!" vastasi Niilo kyyneleisiin asti liikutettuna.
Kuningatar oli niin vakava ja hänen ympärillään vallitsi omituinen pyhä rauha. Rakkaus, joka hänen sydäntänsä lämmitti, loisti koko hänen olennostaan. Se levitti valoa ympärilleen niinkuin olisi enkeli seisonut hänen sivullaan ja huokunut tuon taivaallisen ylevyyden hänen olentoonsa, ympäristöönsä. Niilosta tuntui kuin olisi hän seisonut Jumalan alttarin edessä ja kuningattaren henki tehnyt hänelle nuo kysymykset.
Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli kunnioituksella kuningattaren kättä, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut lupauksensa vahvistaa.
"Jumala teitä siunatkoon, Niilo Bonpoika!" lausui kuningatar kyyneleet silmissä. "Ja jos ihmisrukous Jumalan edessä voi jotain auttaa, Jumalan, jonka kasvoin eteen olen menossa, niin olette te tuleva niin onnelliseksi, kuin ihmislapsi sitä voi..."
Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että olisi voinut kuulla oman sydämensä lyövän rinnassa. Niilo polvistuneena siinä kuningattaren vuoteen vieressä. Ja kuningattaren sanat, ne kaikuivat niin kauniina hänen korvissaan. Ei hän voinut päätään kohottaa. Hän oli siinä vain ja antoi tuon taivaallisen soiton väleillä sielussaan.
Mutta kun kuningatar loi taas silmänsä ylös, jäivät ne yhteen paikkaan tujottamaan. Ne leimahtivat, niinkuin olisi hän nähnyt jonkun rakkaan näyn. Mutta sitten ilmestyi niihin suuri tuska ja heikko ruumis vaipui voimatonna tyynyjen keskelle.
Kuningas oli tullut huoneeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa, avannut oven äänettömästi ja pehmeällä matolla ei hänen käyntinsä synnyttänyt mitään kolinaa. Hänen silmässään kuvastui kaipaus ja rakkaus. Hän tahtoi rientää esiin ja sulkea kuningattaren syliinsä.
Mutta sitten huomasi hän yhtäkkiä polvistuneen ritarin ja hänen kasvonsa synkistyivät, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja kauniit piirteet ilmaisivat vihaa. Hän seisoi siinä ikäänkuin täydentääkseen taulun, johon kuningatar ja Niilo Bonpoika loivat valoa, täydentääkseen sen synkällä varjollaan. Kuningatar henki paljasta rakkautta, hyvyyttä, puhtautta, -- kuningas itsekkäisyyttä, vihaa. Ja ilkeänä jättiläishaamuna kohotti hän jo kätensä musertaakseen tuon itsensä uhraavan hengen alttarin pirstaleiksi.
"Mitä kaikki tämä merkitsee?" kysyi kuningas äänellä, joka täydellisesti ilmaisi, kuinka viha jättiläislaineina kuohui hänen rinnassaan.
Niilo hypähti ylös. Kuninkaan ääni leikkasi niinkuin kaksiteräinen miekka hänen rintaansa. Vaaleana, mutta tyyneenä jäi hän seisomaan kuningattaren viereen. Kustaa ritari taas, joka hartaana oli nauttinut kukkain tuoksua, jota nuo kaksi levittivät ympärilleen, tunsi nyt kuinka kuninkaan tullessa hyytävä halla kävi yli huoneen palelluttaen kaikki.
"Kaarlo!" kuiskasi kuningatar ojentaen kauniin, valkoisen kätensä häntä kohti.
Mutta kuningas seisoi siinä silmät tujottavina ja huulet vapisten ja kuningattaren käsi vaipui hervottomana takaisin sängyn peitteelle.
"Näinkö käskyäni tottelette!" kysyi kuningas ja lisäsi ylenkatseellisesti hymyillen: "Uljas ritari, hän, joka ei ole tottunut ryömimään, hän kerjää nyt armoa kuningattareni jalkain juuressa!"
Niilo tunsi kuinka veri kuumeentapaisesti tunki hänen otsalleen ja poskiinsa. Ja hän astui jo askelen eteenpäin ryhti ylpeänä kuningasta kohti, mutta ennenkuin vielä ennätti sanaakaan sanoa kohtasi hän kuningattaren katseen, joka oli häneen ja kuninkaaseen suunnattuna.
"Jättäkää vihanne, herra kuningas!" pyysi kuningatar ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät hänen lempeistä silmistään poskia alas, "minä olen selittävä teille kaikki!"
Mutta kuningas ei nähnyt, ei kuullut mitään. -- Mitä tarvitsi hän muuten nähdä, mitä kuulla? Kuningatar oli sokea, niinkuin hänkin oli ollut. Hyvä sydämensä luotti hyveeseen, jota hänenkin oli ollut vaikea kieltää. Mutta juuri se enensikin nyt hänen vihaansa. Hän ei mitään selitystä tarvinnut! Hän itse vain voi sellaisen esiin tuoda.
Niilo huomasi, kuinka tuska särki kuningattaren sydäntä. Hän kiiruhti siis, tehdäkseen lopun tuskallisesta kohtauksesta, kuningasta kohti ja lausui selittämätön ilme kasvoissa:
"Asettakaa minut vaikka oikeuden eteen, kuningas Kaarlo, en vaadi enempää ... mutta ei täällä, ei täällä!"
"Uskallatko puhua oikeudenkäynnistä kuninkaasi kanssa ... kurja petturi, kavaltaja!" huudahti kuningas ylenmäärin vimmoissaan.
Loukattu voi ainoastaan vaivoin hillitä niitä tunteita, jotka nyt hurjina alkoivat hänen povessaan kuohua.
"Uskallan, herra kuningas", sanoi hän värisevällä äänellä, "minä uskallan sen!"
Kuningattaren veli astui nyt kuninkaan luo ja asetti kätensä hänen käsivarrelleen, mutta rajusti työnsi kuningas hänen luotaan ja huusi silmät salamoiden Niilolle:
"Pois ... pois näkyvistäni! Inhottavampaa miestä, kuin se, joka ystävällisten kasvojen taa kätkee vihamiehen, kavaltajan olennon, ei maa ole synnyttänyt ja sinä olet minusta vielä inhottavampi, Niilo Bonpoika...! Sinulla oli minun luottamukseni ja sinä olit minulle rakas..."
Tuntui, kuin olisi hellempi tunne saanut valtaa kuninkaan sydämessä, kuin olisi se tahtonut saada äänensä kuultaviin. Mutta silmänräpäyksessä kuoli se taas pois, niinkuin myös myrskyn tempaama kukka loistaa hetkisen kuohujen keskeltä, mutta katoaa heti taas aaltoihin. Niiloon teki kuitenkin tämä ohimenevä värähdys kuninkaan puheessa vaikutuksen, jota ei viha eivätkä ankarat sanat olisi aikaan saaneet. Niissä muutamissa sanoissa ilmeni ikäänkuin vivahdus kuningattaren rukousta ja se antoi hänelle malttinsa jälleen.
Hän meni kuninkaan luo ja tarttui tämän käteen.
"Kuulkaa minua, kuningas!" sanoi hän ja taivutti toisen polvensa. "Mitä olette minusta nyt sanonut, on pirullisten vehkeitten aikaansaamaa, niitten, joita on kudottu ja yhä kudotaan teidän ympärillänne. Ja ne vievät teidät lopulta perikatoon, sittenkun te ensin olette tullut uskotuistanne erotetuksi."
Kuningas seisoi siinä hetkisen liikkumatta, niinkuin olisi käärme kietoutunut hänen jalkoihinsa ja tarttunut kiinni hänen käteensä. Inhon ilme koko olennossaan työnsi hän ritarin käden luotaan.
"Pois, pois näkyvistäni!" huudahti hän, "ei hetkeäkään enää täällä. Ja kiitä minun lempeyttäni ja kuningattareni esirukousta, etten tässä silmänräpäyksessä anna vangita sinua ja hirttää ensimäiseen puuhun...!
Pois, pois, äläkä saastuta ilmaa täällä hengelläsi!"
Kuningas unhotti itsensä siihen määrin, että laski kätensä miekan kahvaan. Hänen silmänsä kiiluivat hurjaa tulta ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Hänen lankonsa Kustaa riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä viitaten samalla Niilolle, että poistuisi. Ja Niilo poistui.
Hän huomasi näet, että pieninkin viivytys voi vain kiihdyttää kuninkaan vihan niin, että sitä olisi mahdoton enää estää puhkeemasta. Ja verta olisi silloin vuotanut, päinvastoin mitä kuningatar oli toivomuksellaan tarkottanut. Siksi poistui hän ja kuningas jäi yksin lankonsa ja kuningattarensa kanssa.
Mutta kokonkyyristyneenä makasi kuningatar tyynyjensä keskellä. Ja kasvonsa olivat vaaleammat kuin se vaalea kangas, jolla ne lepäsivät.
Kuningas kiiruhti hänen luokseen, heittäytyi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja tarttui hänen käteensä. Mutta kuningatar ei hengittänyt enää. Tuntui, kuin olisi tuo kaunis henki paennut sitä kamalaa näkyä, jonka äsken oli nähnyt. -- -- --
- * * * *
Raskain askelin kulki Niilo ulos kuninkaan kartanosta. Hänestä tuntui, kun olisi kohtalo tahtonut hänet pala palalta musertaa, rouhia. Ja tuska oli sitä kamalampi, kun ei hän voinut saada hyvitystä muuten, kuin tarttumalla aseisiin omaa kuningastaan vastaan. Mutta sitä ajatusta taas vastusti hänen omatuntonsa. Se olisi ollut samaa, kuin suoraa päätä heittäytyä kurjuuden syvimpään kuiluun. Kääntyessään nyt inholla pois tästä tuumasta, joka oli ainoa keino saadakseen kunniansa puhdistetuksi, näki hän jo edessään ilkkuvan maailman leimaamassa häntä rikolliseksi ja pelkuriksi raukaksi.
Pelkuri, raukka! -- kuiskasi ääni hänen rinnassaan. Se sai hänet vapisemaan, sai veren hurjasti suonissa pulppuamaan ja hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi peljännyt sen halkeevan. Olla ritarivalalleen uskollinen, siitä esti häntä kuningas. Pitää ritarimainettansa yllä niinkuin maailma sitä silloin vaati, siitä esti häntä omatuntonsa. Ja näiden molempain välillä harhaili nyt hänen ajatuksensa, pääsemättä selville, voimatta lopulta tuskin enää ajatella, päättää. Vasemmalla rapuista kasvoi korkea, tuuhea lehmus.
Sen turvissa ihmissilmän häntä näkemättä, niinkuin hän uskoi, kulki hän edemmä ja edemmä, kunnes saapui varjoisaan, viileään lehtoon järven rannalla.
Täällä voi hän vihdoinkin huoahtaa, antautua kokonaan surunsa valtaan.
Luostarikirkosta kuului iltamessun juhlallinen hyminä. Se kuiskasi hänen korvaansa rauhaa taistelujen keskellä. Aluksi ei hän sitä kuullut. Hän pysähtyi, nojautui puun runkoa vasten ja painoi päänsä siihen. Mutta veren raju kulku asettui. Hurjasti kuohuva rinta tyyntyi viileän ilman vaikutuksesta. Ja kaunis luostarilaulu saapui nyt niin rauhoittavana hänen korviinsa. Jota kauemmin hän kuunteli sitä, sitä tyyneemmäksi tuli laineitten kuohu hänen povessaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Ja harvoin on ritari palavammalla hartaudella Herransa puoleen kääntynyt, kuin nyt tuossa syrjäisessä lehdossa Vetterin rannalla.
Silloin kuiskasi vapiseva ääni ritarin vierellä hänen nimensä ja keveä käsi laskeutui hänen päänsä päälle.
Niilo sitä tuskin huomasi. Hänestä tuntui vain, niinkuin olisi kaunis temppelilaulu sulautunut yhdeksi eläväksi olennoksi, kirkassiipiseksi enkeliksi, joka toi hänelle taivaasta tiedon, että rukouksensa oli kuultu. Mutta silloin kuuli hän vielä kerran nimeänsä kuiskattavan. Hän katsahti ylös. Ja huomattuaan kuka enkeli oli, hypähti hän ylös ja aikoi rientää pois. Hänen edessään seisoi siinä ihmeen kaunis neitonen, suruisena ja tuskallisena, mutta samalla lempeänä, täynnä lämpöä ja suloa. Toisessa tilassa Niilo ehkä olisikin pysynyt ajatuksessaan, kauniissa luulossaan, jonka rukoillessaan oli mieleensä saanut, että se oli enkeli, jonka Jumala oli hänen sivulleen lähettänyt.
Neito oli Briita Kaarlontytär.
Hän tarttui pakenevan ritarin käteen ja pakotti tämän pysähtymään.
"Mitä tahdotte minusta, jalo neiti?" kysyi Niilo, irroittaen hiljaa kätensä hänen kädestään.
"Kuiskata toivoa ja rohkeutta sydämeenne?" virkkoi neitonen ja katseli ritaria syvä, lämmin ilme silmissään. Ja ritarikin tunsi niin ihmeellisen vetovoiman itsessään. Turhaan koki hän kutsua avukseen muinaisia tapahtumia, jotka heidät olivat toisistaan erottaneet.
"Ennenkuin puhutte enempää, Briita neiti", lausui hän, "niin olen pakotettu sanomaan, että se nykyään teille on enemmän kuin rikos puhella minun kanssani."
"Siksi juuri tulenkin...! Olen kuullut kaikki, mitä sokaistu sukulaiseni on sanonut, mutta minä en usko sanaakaan siitä... Sydämeni sanoo minulle, mitä se aina on sanonut, että te ... että te, Niilo herra, kannatte ritarikilpeänne kunnialla."
"Briita!" huudahti Niilo, unhottaen kaikki, ja tarttui neitosen käteen.
Mutta hän pidätti heti taas itsensä ja laski neidon käden irralleen. Ja tuskan ilme hänen kasvoillaan muuttui vienoksi surumielisyydeksi. Se osotti, että hän täydellisesti käsitti sen uhrin arvon, jonka neitonen teki, vaikka tämä ei voinutkaan toisen valittuna morsiamena sydämensä tunteita lämpimämmin tulkita. Neitosen esiintyminen toi Niilon mieleen tuhansia muistoja menneiltä ajoilta. Ne muistot saivat hänen sydämensä jänteet värisemään ja loihtivat esiin ääniä, jotka veivät hänet kauas sinne entisaikoihin.
"Olin silloin kuningattaren luona", sanoi Briita, "antanette sen anteeksi minulle, Niilo Bonpoika. Se oli kuningattaren tahto ja se oli myös ... se oli myös minun... Tahdon sanoa teille nyt kaikki, sillä tämä hetki on pyhä hetki ja minä haluaisin niin hartaasti, ettei meidän välillämme olisi mitään himmentävää, ei mitään väärää suhdetta olemassa... Kuningattaren aikomus oli saattaa meidät yhteen, sillä hän tuntee meidät molemmat, sanoi hän, ja hän kyllä tietäisi, miten sanat olisivat sovitettavat, niin etteivät ne loukkaisi teitä... Mutta sitten unhotti hän koko asian tärkeämpien vuoksi, nimittäin kuninkaan tähden ja sitten tuli kuningas itse..."
"Briita, Briita...!" lausui Niilo ja katseli kysyvästi ja tutkivasti jaloa neitoa, joka seisoi siinä hänen edessään silmät maahan luotuina ja kädet yhteenliitettyinä.
"Antakaa se minulle anteeksi, Niilo Bonpoika!" kuiskasi hän, "myös minä olen unhottanut itseni sen tuskan vuoksi, joka teitä on kohdannut. Ja siksi olen tullut tänne teidän luoksenne herättääkseni rohkeutta ja toivoa teidän sielussanne, jos se on vallassani, jos pyhä neitsyt antaa minulle siihen voimaa..."
"Kiitos teille siitä, Briita neiti", lausui Niilo tarttuen lämmin katse silmissään hänen käteensä, "en koskaan ole unhottava hyväntahtoista, sydämestä tullutta tarkoitustanne... Olen laskeva sen vanhojen muistojen joukkoon. Ja ne ovat seuraavat, niinkuin hyvät hengettäret, minua läpi elämäni. Niitä muistellen tahdon vetää viimeisen henkäykseni!"
Ritari lausui nämät sanat syvällä, sointuvalla äänellä. Ja miehekäs vakavuus ja maltti palasivat taas nuorukaisen sydämeen. Sen vaikutti se lämpö, jota Briitan sekä teko että sanat osottivat. Ja samassa heräsi hänessä myös tuo sankarimieli, kieltäytyä ilmaisemasta neidolle, toisen valitulle, tunteitansa, vaikka hän, tämä neitonen, mitä sitten tapahtuisikin, aina tulisi olemaan ja pysymään hänen sydämensä unelmien esineenä.
"Ja nyt sitten erotkaamme", sanoi hän. "Jalo mielenne, joka sai teidät minun luokseni elämäni katkerimpana hetkenä, älköön se nähkö taistelujeni uudistumista. Ne ovat ne rinnan riidat kauan jo uinuneet, mutta tämä teidän tekonne voi ne taas eloon herättää. Hyvästi, Briita neiti... hyvästi!"
"Ja eikö mitään väärää, hämmentävää ole meidän välillämme siinä suhteessa, jota sydämeni sanoo minulle, teidän tarkoittavan?" kysyi Briita ja purppurapilvi häilyi hänen kauniilla kasvoillaan.
"Ei minun tietääkseni... Te olette ystävänä tullut luokseni, enkä tahdo teille senvuoksi tuskaa saattaa. Se voisi sattua, jos kauemmin puhelisimme."
"En ymmärrä teitä", vastasi neitonen. "Kuinka voisitte te tuottaa tuskaa minulle, jos ei se teille samalla tuskaa tuota. Sanokaapa se minulle, Niilo Bonpoika, eli luuletteko minun ottaneen tämän askeleen sanoakseni ainoastaan puoleksi totuuden... Ei, minä tahdon, että te tunnette minut oikein ja jos ette te nyt puhu kaikkea selville, niin pelkään että ... että ovat puhuneet minulle totta sanoessaan, että sama, joka on erottanut teidät ja kuninkaan, myöskin erottaisi meidät..."
"Ja se olisikin parainta, Briita-neiti, ainakin minulle!" vastasi Niilo.
Syntyi hetken hiljaisuus. Neitoa vapisutti se syvä vakavuus, joka Niilossa ilmeni. Ja hänen mieleensä hiipi synkkä, kauhistava ajatus. Se kohosi kuin kummitus sieltä esiin. Se oli ero, ikuinen ero. Niilo taas oli kuin keskellä yötä ja päivää samalla
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
NIILO BONPOIKA STURE II: KUNINKAANKRUUNU Kolmijaksoinen historiallinen romaani Kirjoittanut C. GEORG STARBÄCK Suomentanut UUNO KAHMA Werner Söderström, Porvoo, 1899.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu
Author: C. Georg Starbäck
Translator: Uuno Kahma
Release date: August 30, 2015 [eBook #49825]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49825Full Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #49825. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.