Gutenberg · e01.org
Cover of Anna ystävämme
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 49812

Anna ystävämme

by L. M. Montgomery · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Anna ystävämme by L. M. Montgomery is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #49812). Jatkoa kertomukseen "Annan nuoruusvuodet"

    Lucy M. MONTGOMERY

    Jatkoa kertomukseen "Annan nuoruusvuodet"

    Suomentanut Hilja Vesala

    WSOY, Porvoo, 1921.

    SISÄLLYS:

    I. Suuttunut naapuri.
    II. Anna tekee kauppoja.
    III. Herra Harrisonin kotona.
    IV. Erilaisia mielipiteitä.
    V. Opettajaneidin ensimmäinen päivä.
    VI. Käyntejä perheissä.
    VII. Velvollisuuden tie.
    VIII. Kaksoiset saapuvat.
    IX. Makukysymys.
    X. Davy tarvitsee vaihtelua.
    XI. Koulussa.
    XII. Onnettomuuksien päivä.
    XIII. Kävelyllä metsässä.
    XIV. Vältetty vaara.
    XV. Kesäloma alkaa.
    XVI. Mielenkiintoinen kirje.
    XVII. Luku, jossa tapahtuu paljon.
    XVIII. Uusia seikkailuja.
    XIX. Onnellinen päivä.
    XX. Kun vähimmin odotetaan.
    XXI. Pikku Lavendel neiti.
    XXII.

    Vähän kustakin.
    XXIII. Lavendel neidin elämäntarina.
    XXIV. Abe sedän rajuilma.
    XXV. Häväistysjuttu Avonleassa.
    XXVI. Tien mutkassa.
    XXVII. Eräs iltapäivä Kaikurannassa.
    XXVIII. Prinssi saapuu lumottuun linnaan.
    XXIX. Runoutta ja proosaa.
    XXX. Häät Kaikurannassa.

    I.

    SUUTTUNUT NAAPURI.

    Pitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin edustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun iltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä Virgiliusta.

    Mutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät kuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva tuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat heleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa, soveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan opintoihin.

    Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi leukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa, villanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian kaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu opettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien valtiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle tähtäävällä kunnianhimolla...

    Pysyäksemme kuivissa tosiasioissa -- mutta totta puhuen Anna ei koskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu -- oli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa olisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää vaikutusvaltaansa...

    Annalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar kykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies -- pääministeri tai vähintäinkin korkeakoulun rehtori -- kumartui syvään hänen kurttuisen kätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän, opettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa ja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin opetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen Avonlean koulussa.

    Se oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi erittäin epämiellyttävällä tavalla.

    Pieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki maantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra Harrison... Niin, "saapua" on kylläkin liian lievä sana, kun on kuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.

    Hän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän asettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut ylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän uusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen kanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.

    Huhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli herra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin, myynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut muuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista, ja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.

    Mutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi hänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus -- parantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli tapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat ne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että herra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.

    Ensinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että hän halveksi kaikkea "vaimoväen sekaantumista". Naispuolinen Avonlea kosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja astiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli pestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin kiittää noista jutuista.

    Harrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra itse "otti suupalan", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John Henry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän oli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan uudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi aikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin omaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein "mahan täydeltä". Ja maanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä makupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon hän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.

    Mitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi, kunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri ylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona vesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.

    Edelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen "kitupiikki". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta pastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa, kuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin saarnoista...

    Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa pakanalähetykselle, -- ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan silmäyksen talon sisäosiin -- niin sanoi herra Harrison hänelle suoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli paljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan paikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin tekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.

    Rakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi, että oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa haudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi nähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin kiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin...

    • Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä,

    päivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen nyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.

    Loppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli Inkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt papukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä...

    Ja siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa jumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn äiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut varma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille.

    Sitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan paidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut liian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea, kun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.

    Kaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi, kun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen edessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä ja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli lyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa olivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein pullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä hän koskaan oli nähnyt.

    Tuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.

    • En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää

    se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen!

    Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin, älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama peli -- ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut ottamaan selkoa.

    • Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna

    mitä arvokkaimmalla äänellä.

    Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra Harrisoniin.

    • Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin

    paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran, huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä ajatuksiani -- J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset...

    • Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun

    tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista, joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana sanalta. -- Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän kaurapeltoonne -- se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän osti sen herra Selliltä.

    • Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla

    mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan kaurassani -- tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita teitä...

    • Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos

    pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen hataralta.

    • Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä

    suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle alueelleen. -- Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja...

    Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä yhtäkkiä kuohahti yli laitojen -- huolimatta kaikesta arvokkuudesta.

    • Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman,

    pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.

    Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa voittoa.

    • Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra

    Harrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella mielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan lehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä, mitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu teidän peltoonne -- siitä annan teille kunniasanani.

    • Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä,

    joka kuulosti hieman lauhtuneelta.

    Sitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan ja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.

    Anna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman lehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.

    • Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa

    säpäleiksi, ajatteli hän. -- Niin, nyt se kyllä on hurskaan ja säyseän näköinen... Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa kipeäksi... Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun hän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa odottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla kertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka

    • mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.

    Anna etsiskeli yhä vielä "sukulaissieluja".

    Marilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn omistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon keskusteltavaa aterian aikana.

    • Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. -- On liian

    vastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo kunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan varmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi päiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan tiedä, kuinka monta tätiä hänellä on -- tämä on neljäs, joka on kuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän kuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa haltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan, kunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita on tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla on tapana sanoa.

    Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka hänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni.

    Hänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on kirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.

    • Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?
    • Juuri täyttäneet kuusi vuotta -- he ovat kaksoiset.
    • Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä

    pitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna innostuneena. -- Ovatko he sieviä?

    • Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he

    olivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni hakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan leipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja pyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan mitään itkettävää... Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen kullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan ole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.

    • Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan

    ole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. -- Muistaako Marilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä otit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin tekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?

    • Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua --

    me olimme, näetkös, serkuksia... Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan poikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan Maryn vointia.

    • Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.

    Marilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde oli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:

    • Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan

    tänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen näköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?

    Anna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia Avonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli Anna sanonut:

    • Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit

    käärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana päivänä, miten nuhasi laita on.

    • Hän lienee kylläkin elämöinyt, tunnusti Marilla.
    • Minä en ollut kotona. Hän ilmaisi Annalle muutamia sisimpiä

    ajatuksiaan...

    • Minun mielestäni hän on kauhean epämiellyttävä mies, sanoi Anna ja

    nytkäytti halveksivasti punaisenruskeata niskaansa.

    • Se on totinen tosi, sanoi Rakel rouva juhlallisesti.
    • Tiesin kyllä, että täällä syntyisi selkkauksia ja sotkua, kun

    Robert Bell myi talonsa ventovieraalle Uudesta Brunswickista olevalle miehelle Kuinka meidän Avonlea-raukkamme käy -- kaikkien noiden vierasten ihmisten jaloissa? Kohta ei enää tohdi mennä nukkumaan omaan vuoteeseensa.

    • Mitä vierasta väkeä tänne sitten muuttaa? kysyi Marilla.
    • Hyvänen aika, etkö sitä ole kuullut? Ensinnäkin tulee eräs

    Donnellin perhe. He ovat vuokranneet Peter Sloanen vanhan talon.

    Peterin täytyy ottaa tuo mies hoitamaan tuulimyllyä. He tulevat kaukaa idästä, ja kukaan ihminen ei tiedä heistä tuon taivaallista.

    Sitten muuttaa tuo parantumaton Cottonin perhe tänne Valkorannasta -- mies on keuhkotautinen, mutta varastaa kuin korppi, kun vain jaksaa, ja vaimo on veltto ja huolimaton hutilus, joka ei kelpaa mihinkään.

    Hän pesee astioita istualtaan. Rouva Pye on ottanut luokseen miehensä orvon veljenpojan Anthony Pyen. Hän tulee sinun kouluusi, Anna, niin että varustaudu saamaan ikävyyksiä! Ja sinä saat vielä toisenkin uuden oppilaan kaukaa. Paul Irving tulee Yhdysvalloista isoäitinsä luo asumaan. Muistatko hänen isäänsä, Marilla? Stephen Irvingiä, joka purki kihlauksensa Lavendel Lewisin kanssa Graftonissa?

    • En luule hänen purkaneen. He riitaantuivat... Ei ole yhden syy,

    jos kaksi riitelee.

    • No niin, naimisiin he eivät ainakaan menneet, ja tyttö on ollut

    omituinen aina siitä pitäen, sanotaan -- hän asuu aivan yksinään tuossa pienessä kivitalossa, jota hän sanoo Kaikurannaksi. Stephen laputti Yhdysvaltoihin ja otti paikan setänsä liikkeessä ja meni naimisiin erään yankee-neitosen [Yankee on leikillinen nimitys, jota käytetään Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen asukkaista] kanssa.

    Hän ei ole ollut kotona sen koommin, vaikka hänen äitinsä on ollut siellä häntä tervehtimässä kerran tai pari. Vaimo kuoli kaksi vuotta sitten, ja nyt hän lähettää pojan kotiin äitinsä luo saamaan hieman säännöllistä opetusta. Poika on kymmenvuotias, ja herra tietää, mikä hänestä sukeutuu koulussa... Kyllä yankeet ovat semmoista joukkoa...

    Kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnettomuudekseen olivat syntyneet tai kasvaneet muualla kuin Prinssi Edvardin saarella, katseli rouva Lynde karsain ja epäluuloisin silmin. He voivat luonnollisesti olla kunniallisia ihmisiä, mutta oli parasta epäillä sitä. Ja erikoisen ennakkoluuloinen hän oli silloin kun yankeista oli kysymys.

    Muuan työnantaja, jolla hänen miehensä kerran oli ollut työssä Bostonissa, oli petkuttanut tältä kymmenen dollaria, eivätkä enkelit, ruhtinaat tai vallat olisi voineet saada Rakel rouvan päähän sitä, etteivät Yhdysvallat kokonaisuudessaan olleet siitä vastuussa.

    • Avonlean koulu ei kärsi vahinkoa siitä, että se saa pari oppilasta

    etäisiltä seuduilta, vastasi Marilla, ja jos tämä poika hitustakaan tulee isäänsä, niin ei hänen suhteensa ole mitään hätää. Steve Irving oli oikein kunnon poika, vaikka eräät hyvät ihmiset väittivät häntä ylpeäksi, ja rouva Irving saa olla iloinen saadessaan hänet taloonsa.

    Hän on ollutkin hyvin yksin miehensä kuoleman jälkeen.

    • Niinpä niin, kai poika voi olla hyväkin, mutta joka tapauksessa

    hän tulee olemaan erilainen kuin Avonlean lapset, sanoi Rakel rouva, ja niin oli asia ratkaistu.

    Rakel rouvan ennakkomielipide jostain ihmisestä, paikasta tai asiasta järkkyi harvoin. Hän vaihtoi nyt keskustelunaihetta.

    • No, Anna kulta, mitä kuulinkaan? Tehän aiotte muodostaa

    yhdistyksen yhteiskunnan parantamiseksi.

    • Me vain vähän puhelimme siitä viime keskusteluklubissa, jotkut

    muut tytöt ja pojat ja minä, sanoi Anna punastuen. -- Arvelimme, että siitä voisi tulla oikein hauskaa -- samaa mieltä olivat pastori ja rouva Allan. Sellaisia yhdistyksiä on perustettu useissa muissa kylissä.

    • Jos ryhdytte sellaiseen, niin saatte kuin saattekin kylmää vettä

    niskaanne! Jätä tuo touhu, Anna, se on minun neuvoni. Ihmiset eivät pidä siitä, että heitä parannetaan.

    • Oh, emmehän aiokaan parantaa ihmisiä. Työmme tarkoittaa itse

    Avonleata. Täällä on niin paljon sellaista, mikä voitaisiin tehdä miellyttävämmäksi. Jos voisimme taivuttaa herra Levi Boulterin repimään alas tuon hirveän vanhan hökkelin, joka on pihalla rinteen korkeimmalla kohdalla, niin eikö se olisi voitto?

    • Olisi kyllä, varmastikin, myönsi Rakel rouva. -- Tuo vanha

    mökinrähjä on ollut koko kylän rumennuksena monta vuotta. Mutta jos teidän klubinne voi saattaa Levi Boulterin tekemään jotakin yleiseksi hyväksi ilmaiseksi -- niin, silloin sangen mielelläni tulen mukaan sitä näkemään. En tahdo masentaa mieltäsi, Anna, ja voihan sattua, ettei ajatuksesi ole niinkään hullu, vaikka luulenkin, että olet siepannut sen jostain noista viheliäisistä aikakauskirjoista, joita nykyään kasvaa kuin sieniä sateella. Mutta sinulla on varmaan yllin kyllin työtä koulusi hoidossa, jätä sinä sikseen kaikki parannuspuuhat, sen ystävällisen neuvon annan sinulle. Mutta tiedän kyllä, että se on samaa kuin puhuisi tuuleen...

    Jos olet jotain päättänyt, niin on se saatava menemään läpi, joka tapauksessa...

    Eräs pieni piirre Annan suun ympärillä ilmaisi, ettei Rakel rouva ollut niinkään väärässä tätä väittäessään.

    Anna antautui koko sielustaan ja sydämestään aatteelleen, että "Yhteiskuntaa parantava yhdistys" oli muodostettava. Gilbert Blythe, joka oli saanut opettajapaikan Valkorannassa, mutta aikoi olla kotona aina perjantai-illasta maanantai-aamuun, kannatti ihastuneena suunnitelmaa, ja useimmat muut nuoret olivat ylen halukkaita liittymään sellaiseen, josta johtui silloin tällöin yhteisiä kokouksia, joissa luonnollisesti tulisi olemaan hyvin "repäisevää".

    Mihin parannukset tähtäsivät, siitä oli tuskin kellään muulla selvää käsitystä kuin Annalla ja Gilbertillä. He olivat keksineet niitä ja panneet niitä toimeen, kunnes oli syntynyt kerrassaan ihanteellinen Avonlea -- heidän mielikuvituksessaan, joskaan ei muualla.

    Rakel rouvalla oli vielä eräs uutinen kerrottavana.

    • Carmodyn opettajattaren paikan on saanut Priscilla Grant. Eikö

    eräs sen niminen tyttö ollut sinun seminaaritoverisi, Anna?

    • Oli kyllä! Tuleeko Priscilla Carmodyyn opettajaksi? Oi, kuinka

    äärettömän hauskaa! huusi Anna, ja hänen harmaat silmänsä alkoivat loistaa, kunnes ne olivat aivan kuin iltatähdet.

    Ja rouva Lynde sai aihetta varmaankin kahdennenkymmenennen kerran tuumia, tokko hän konsanaan pääsisi selvyyteen siitä, oliko Anna Shirley todellakin kaunis tyttö vai ei.

    II.

    ANNA TEKEE KAUPPOJA.

    Anna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia asioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli luonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu jäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla Carmodyyn ja sieltä takaisin.

    • Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme

    alkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat Avonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka sijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten varjostamana.

    • Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy

    koettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa herra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme hänet tekemään sen, niin -- Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he lupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi, sanoi Anna toivehikkaana. -- Meidän on pantava parastamme, emmekä saa olla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa yhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä, näetkös.

    Diana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen kasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli sangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen tarkoitusperän.

    • Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna.

    Tiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä, jossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on kokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon hauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit riippakoivut, jotka siellä kasvavat?

    • Mainiota! sanoi Anna iloisesti. -- Ja sitten asetamme puupenkin

    koivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja istutamme siihen krasseja ja pelargonioita.

    • Vai niin -- mutta sitten on meidän keksittävä joku keino

    pitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei se syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. -- Nyt alan saada hieman aavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella, Anna. -- Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan nähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo, jonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan kuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.

    • Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin

    alakuloista, sanoi Anna haaveillen. -- Kuvittelen, että sen aina täytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on haihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa suuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen ja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku lapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain huokailee ja vinkuu sen läpi... Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi se tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä

    • nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja

    laulut... Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen nuori ja iloinen.

    Diana pudisti päätään.

    • Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.

    Etkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme aaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta kaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia juttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään ohi... Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet suuriksi ja voivat hyvin -- ja yksi heistä on teurastaja... Ja kukat ja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!

    Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan, ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin, sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.

    Ukonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi, ja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä, missä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien laaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan ryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle, huomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman kauneuden.

    Oikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä kaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina lihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa ja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien välitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.

    Anna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein, joka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle vaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli ehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.

    • Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut

    takaisin puhekykynsä. -- Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä kaurassa -- katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä ikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun täytyy tietysti mennä hänelle avuksi.

    Anna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti sukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti kauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli ja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin kuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti hänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan saattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai myöhemmin sai sen nähdä.

    • Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. -- Olen aivan

    hengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.

    • Minun täytyy -- saada pois -- lehmä -- ennenkuin -- herra Harrison
    • näkee sen, puhkui Anna. -- En välitä -- vaikka -- vaikka hukkuisin
    • kunhan -- vain -- saamme -- sen tehdyksi.

    Mutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään syytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet tytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki täyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.

    • Älä laske sitä! huusi Anna. -- Juokse, Diana pieni, juokse!

    Diana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan, ja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana arveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti kokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen tielle ja ajaa se "hilan" läpi maantielle.

    Ei maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan iloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat seisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra Shearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä leveimmässä irvistyksessä.

    • Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun

    halusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.

    • Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen

    tummanpunainen ja pörröinen omistajatar. -- Saatte ottaa sen heti -- tässä paikassa.

    • Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin

    ennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä kaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed Brightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.

    Viisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan rauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli antanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat naisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä dollaria kukkarossaan.

    • Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.
    • Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me

    emme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä huutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, -- jos herra Harrison katsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas ollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei sitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen opetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen, kun lehmät ovat kysymyksessä... Lehmään, joka voi hypätä yli tai murtautua meidän karsinamme aidan läpi -- siihen totisesti ei ole luottamista.

    Marilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli takaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen poismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman osan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.

    • Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä

    sinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa, Anna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos karsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.

    • En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt.

    Merkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku hänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi kuulua noin kuolevaiseen sukuun...

    • Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on

    varmaa, sanoi Marilla kuivasti.

    Marilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän kuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi Anna keittiöön, väännellen käsiään.

    • Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?
    • Oi, Marilla, mitä minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja

    kaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi ajattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä minulle kepposia!... Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä ennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen sen tehnyt.

    • Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet

    tehnyt?

    • Myynyt herra Harrisonin lehmän -- sen, jonka hän osti herra

    Belliltä -- sen olen myynyt -- karjakauppiaalle... Dolly seisoo karsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

    • Anna, sinä näet varmaankin unta!
    • Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin

    konsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua.

    Ja herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi, Marilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille, ja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut koko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?

    • En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra

    Harrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme korvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan yhtä kelvollinen kuin hänenkin.

    • Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi

    Anna.

    • Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos

    haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.

    • Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. -- Kaikki tämä

    on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä parempi -- oh, se tulee olemaan kauhea hetki...

    Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut juuri samana aamuna -- erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä.

    Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi.

    Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?

    Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen sydän tahansa -- semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi laittaa itse ruokansa -- ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon.

    Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.

    • Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään,

    ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. -- Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.

    III.

    HERRA HARRISONIN KOTONA.

    Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.

    Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan; hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan.

    Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta.

    Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka oli jäljellä Annan sydämessä.

    • Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun

    hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.

    Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:

    • Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?

    Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra Harrisonin vai Annan.

    • Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen

    silmäyksen Inkivääriin. -- Se -- se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.

    • Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti

    tuskissaan ajatellessaan asiaansa.

    Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan, niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.

    • Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän

    päättäväisesti. -- Se koskee -- se koskee -- tuota jersey lehmää.

    • Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se

    nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh -- eihän ole niin vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään... Minä -- minä olin kai hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa... Ei tee mitään, jos se on tehnyt sen.

    • Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. -- Mutta

    tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule -- Varjelkoon -- ei se toki liene mennyt vehnäpeltooni?

    • Ei, ei -- ei vehnään... Mutta -- Sitten se on mennyt kaalimaahan!

    Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!

    • Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki

    tyyni -- juuri sen vuoksi olen tullut tänne -- mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen lopettanut -- sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä, lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.

    • No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti

    todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen "nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi ja onnettomaksi.

    • Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana

    lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli... Olin niin kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani -- ja samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän.

    Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen hätiköimiseen -- sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut... Herra Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.

    • Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.

    Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui juroon äänettömyyteen.

    • Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui

    jälleen. -- Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan käyttäytymään ihmisiksi.

    • Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra

    Harrison -- Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin

    • oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt

    karjakauppiaalle, oli teidän.

    • Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä

    aavistamattomasta lopusta. -- Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!

    • Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan

    aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna nöyrästi. -- Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä -- mutta älkää luulkokaan!...

    Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta -- tai saatte ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen tästä kaikesta.

    • No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison

    ystävällisesti. -- Se ei merkitse mitään -- ei kerrassaan mitään...

    Kun onnettomuus on tullakseen, niin -- Minä myöskin hätiköin sangen usein -- teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena kuin olen... Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi ollut näyttelykaalissani... Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.

    • Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole

    suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.

    • Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne

    kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen

    • eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun

    töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki

    • se on minun tunnuslauseeni -- vaikka se hieman sorahtaisikin

    toisten ihmisten korvissa.

    • Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli

    ehtinyt punnita sanojaan.

    • Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua

    tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. -- Hän ja minä

    • meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa

    on?

    • Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin

    odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti elpyvän. -- Olen ottanut sen mukaani teille -- arvelin, ettei teillä ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.

    • Ei, eihän toki, se on kyllä totta... Mutta olen hyvin ihastunut

    kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset... Se näyttää hyvältä päältä katsoen -- toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi, nyt kelpaa herkutella!

    • Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. --

    Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa.

    Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta voin tehdä sille uuden.

    • Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen

    kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?

    • Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.

    Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.

    • Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun

    teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte... Voin valmistaa niin hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin kyllin puhtaaksi pestyjä astioita...

    Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä.

    Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan tahrapilkkuja.

    Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa todistusta...

    Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi, että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.

    • Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti

    nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.

    • Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin

    ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa... Sillä on luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen vuoksi, mutta otan sen tyynesti... Muutamat loukkaantuvat siitä, että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä pois. Olen koettanut -- ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi saada minua -- luopumaan tuosta linnusta -- ei mikään maailmassa, hyvä neiti.

    Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.

    • Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan

    totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa -- ihmisten keskuudessa myös.

    • Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.

    Itselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän kyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet epätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin helposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle muuttaneen "ulkoseurakuntalaisen", kuten ukko Harrisonin, istuvan siinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.

    • Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin

    ovat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran painokkaasti.

    • Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi

    herra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin poskiin ja moittiviin silmiin. -- Se kuuluu kaiketi hiusten väriin!

    Kaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi asettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä haittaavat muutamat virheet?

    • Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi

    uskollinen Anna. -- En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä sellaisesta -- hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?

    Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.

    Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut olemassakaan.

    • On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan,

    tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.

    • Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä

    asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman mielenkiintoani... Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?

    • Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen -- aiomme parantaa

    vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän suunnitelmaansa?

    Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen jälkeensä -- tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.

    • Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta

    jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi ja nuorentuneeksi -- ja tämä tunne on niin miellyttävä, että tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.

    • Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri

    uhkaavasti.

    Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.

    • Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin

    vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin... Olet kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle...

    Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.

    • Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki

    käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. -- Rouva Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista -- jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään ole sellaista kuin luulee... Niin, sekin on ehkä totta. Mutta asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin vaikeita, kuin kuvitelemme -- ne päättyvät usein paljon paremmin kuin olemme uskaltaneet toivoa... Nyt juuri iltapäivällä menin herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli odotettavissa... Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli melkein hauskaa hänen luonaan...

    Luulen, että meistä ajan oloon voi tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman anteeksiantavaisia toisillemme... Missään tapauksessa, Marilla, en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja papukaijoja en voi sietää!

    IV.

    ERILAISIA MIELIPITEITÄ.

    Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat puhellen tärkeästä huomispäivästä.

    Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.

    • Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna.
    • Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on

    opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!

    • Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane

    tyynnytellen.

    Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa tähdännyt.

    • Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan

    täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.

    • Mitä aiot tehdä?
    • Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.
    • Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. -- Jane,

    sitä et voisi tehdä!

    • Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin

    varmalla äänellä.

    • En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella

    varmuudella. -- En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin, hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä pyydän heiltä.

    • Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.
    • No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan

    voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä tahansa!

    • Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. -- Etkö

    luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa silloin tällöin?

    • Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta --

    lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot punaisina mielenliikutuksesta.

    • Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako

    todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen odotukseen, -- asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta... En luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte.

    Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa -- ruumiillista rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää.

    Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona -- se on oleva minun sääntöni.

    Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti -- kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.

    • Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on

    yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.

    Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.

    • En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. -- Olen

    vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.

    • Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen

    tekemään jotakin, sanoi Jane.

    • Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun

    ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. -- Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin.

    Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.

    • Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti?

    kysyi Gilbert.

    • Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee

    olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.

    • Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien

    viereen, sanoi Jane pisteliäästi.

    Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.

    Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että pitkällisiä.

    • Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.

    Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla -- kaikki rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.

    • Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja

    huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät neuvonsa ovat kuin pippuria -- erinomaisia pienissä annoksissa, mutta epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.

    Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella "nokkahauki"-huudolla.

    Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan tulevan ja huutamalla:

    • Varjelkoon -- tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! --

    tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää, kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen selkänsä takana -- Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina tietoinaan.

    • Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja

    huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.

    • E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli

    erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat niin syvällisen vakavasti. -- Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.

    • Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.
    • Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.
    • Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän

    hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne heitä aisoissa?

    • Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra

    Harrison.

    • Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna.

    "Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi, että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.

    • Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.
    • Mutta ei ihmisluonto. -- Muistakaa minun sanoneeni -- nulikoita ei

    koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on sula mahdottomuus.

    • Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja

    tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.

    • Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.
    • No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä

    te ihan raivostutte -- ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat hyvin pikavihaisia -- silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne ja pieksätte koko joukon järjestään... Te olette muuten aivan liian nuori osataksenne opettaa -- aivan liian nuori ja lapsellinen.

    Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle ikää ja viisautta -- silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä vaikka litran silmää räpäyttämättä.

    • Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!
    • Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta

    päivää edessäsi, sanoi Marilla. -- Sinun vikasi on siinä, Anna, että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla, ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.

    V.

    OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

    Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun -- ensi kertaa hän oli kulkenut Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta -- oli kaikki rauhallista ja hiljaista.

    Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin, tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita, uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.

    Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa.

    Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan...

    Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen -- itse asiassa se kesti kymmenen sekuntia -- sanoi hän laimealla äänellä:

    • Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! -- jonka jälkeen

    hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi pitkälle vaellusmatkalle.

    Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla samanlaisia visapäitä kuin muutkin -- mutta toiselta puolen voisi ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan... Tämä ajatus vaikutti sanomattoman kannustavasti.

    Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.

    Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.

    Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke, suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin tyytyväinen olemukseensa.

    Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell, otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa, niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin.

    Kolme kalvakkaa pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä, olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson, jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien kotiin isoäidin luota Graftonista.

    Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää, että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.

    Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa... Hän tiesi, että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut Avonlean lapset. Vielä enemmänkin -- Anna huomasi heti, että hän erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.

    Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella -- piirteet olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea, kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.

    Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton, ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta.

    Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet.

    Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne, että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa hänen oli pakko "koveta".

    Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä" heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja -- rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi -- Anna anasti hänen heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.

    Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä

    • siis gentlemannilta -- ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla

    ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.

    Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana, mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa näyttää jurolta ja nyrpeältä.

    Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, -- niin, vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?...

    Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä, kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia.

    Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren viimeiseksi ajatukseksi".

    Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää, mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana.

    Hänellä oli niin paljon koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.

    • Olen rouva Donnell -- rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava

    ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.

    • Sehän oli ikävää... sopersi Anna, kykenemättä muistamaan

    aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut Donnellin lapsien yhteydessä.

    • Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme

    Donnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on äännettävä Donnell -- korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti muistatte sen vastedes.

    • Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään

    nauruaan. -- Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista nähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on kuulla lausuttavan se väärin.

    • Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte

    poikaani Jacobiksi.

    • Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.
    • Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä,

    joka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta nykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. -- Sillä pojalla on niin hirveän alhainen maku, neiti Shirley. -- Kun hän syntyi, tahdoin antaa hänelle nimen Saint Clair -- sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä, eikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen nimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi, että Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti Shirley?

    Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä itse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko koskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä, jolloin hääkutsukortti tuli taloon -- hänellä oli otsaa lähettää meille kutsukortti, neiti Shirley -- sanoin minä: "ei kiitos, tästä lähtien saa Jacob mennä menojaan". Siitä päivästä alkaen olen sanonut poikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä.

    Hänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan käsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta Saint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava kuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen mieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen varma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi, kun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja Saint Clair -- ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen!

    Kiitoksia paljon.

    Kun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon oven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin Koivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia villiorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat "niittyliljoiksi".

    • Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän

    hämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille... Arvelin, että ehkä pitäisitte niistä, ja sitten -- hän kohotti suuret, kauniit silmänsä häneen -- pidän niin paljon neidistä.

    • Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit

    vastaan.

    Ikäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet voimakas loitsu -- niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys hänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas suihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää pitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään siunauksen tavoin.

    • No, kuinkas kävi? uteli Marilla.
    • Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen...

    Nyt se on minulle mahdotonta -- en tiedä -- olen vielä liian lähellä sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi... Ainoa, mistä olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.

    Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.

    • Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,

    Anna -- paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.

    Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"

    Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.

    • En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan

    kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin.

    Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.

    • Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. -- Mitä

    Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on suuruudenhullu, juuri se hän on... Hänellä on mopsikoira, jonka nimi on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta.

    Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies, mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen mokoman vaimon?

    VI.

    KÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.

    On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni ponihevonen lönkyttää pitkin tietä.

    Sen takana istuu kaksi tyttöä uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.

    • Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna

    huokasi pelkästä autuudesta -- Oli kuin olisi ilmassa asustanut joku taikavoima... Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa, Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan ja havun tuoksu -- se on ihan taivaallista... Tätä tuoksua lienee taivaassa, sehän on havupuiden sielu...

    • Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana.
    • Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen

    itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.

    • Niin, luulenpa tekeväni -- käytän sitä, jos joskus otan pienen

    päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito...

    Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä tällaisena ihanana päivänä.

    • Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa,

    ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. -- Kuinka maailmassa voi päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset, ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä.

    Tämä on kaikkein pahin tie.

    • Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat

    luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä.

    Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta sanaakaan karhuille ja riivinraudoille -- minä huolehdin koko keskustelusta -- siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin rouva Lynde... Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin järkevänä...

    Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja, Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat", kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä, koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.

    Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja -- mikä koski "parantajiin" paljon kipeämmin -- sangen runsaasti leikinlaskua ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti, että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin tietä riitti...

    Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla, että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä esiintymään hieman siistimpänä.

    Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin varustetut lypsyjakkarat...

    Huolimatta -- tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto -- johtuen kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi saada aikaan tänä syksynä.

    Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa, ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn

    • tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli

    "muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat;

    Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.

    • Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he

    kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.

    Seuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat sen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin kotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat "Andrewsin tytöt".

    • Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos

    Eliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.

    Eliza oli kotona -- mitä suurimmassa määrässä -- ja oli tavallista tuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät sellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että hymyileminen -- nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen -- on aivan tarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt olivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja heillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä loppuun saakka.

    Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei ollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä Mark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa, että kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että mökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli ruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan aivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä pitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi.

    Eliza kuunteli otsa rypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan.

    Tosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta, joka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä palasi hymy.

    • Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti,

    sytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä -- mutta käräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta rakennuksesta on -- ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille kokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi paljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.

    • Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.
    • Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa

    ollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.

    • Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,

    Eliza-sisko.

    • Ei ole mitään valoisaa puolta.
    • Onhan toki -- varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä

    voinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. -- Täällähän on päinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana elää.

    • Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä

    yhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä sinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi, Diana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän näyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla tulee umpisokeaksi, Anna?

    • Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin

    huolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.

    Eliza ravisti päätään.

    • Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat

    pitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken toivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua pahimpaan.

    • Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi

    Anna rukoilevalla äänellä. -- Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä suuret kuin toisenkin.

    • Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä

    seitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. -- Vai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää Avonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria toiveita minulla ei ole.

    Anna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat tiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät laukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta mutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli, innokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli juossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa Annan käteen.

    • Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti

    hän. -- Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla ottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen oikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan aikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on pakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa takaisin, ennenkuin hän kaipaa minua -- hän luulee minun olevan kanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt ihmiset kukkaronsa nauhoja... Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza sanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi -- se on aivan varmaa.

    Sitten seurasi Daniel Blairin talo.

    • No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona

    vai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä pitkin. -- Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset väittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä häneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin sanottuna... Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella voidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä... Mutta rouva Lynde väittää, ettei tuo "välistä" tule koskaan.

    Myöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet Blairin perheen luona.

    • Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään

    ei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan jonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa sanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun joku kiroilee...

    Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on aina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen kiroilla, sillä voiko Marilla ajatella -- kun mies pahanen tuli meidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin hänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri ruskea pellavaesiliina. "En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä", sanoi hän, "sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene katkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda minulle anteeksi."

    Sanoimme "oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!" ja astuimme sisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli esiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti sen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun kävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen sopimattomaan aikaan.

    "Ei mitenkään -- kuka sellaista ajattelisi!" sanoi herra Blair -- hän on nykyisin aina niin kohtelias -- "minulla on vain hiukan kiire -- olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni kuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että hänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt asemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi laittaa teekaakku kuntoon... Hän kirjoitti minulle reseptin ja sanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet mielestäni...

    Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se on helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni samanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa ja muskottikukkaa -- panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin ovat kaikki tyytyväisiä." Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.

    Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava esimerkki!... Minulla pyöri kielellä sanoa: "Herra Blair, jos annatte avustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan." Mutta sitten minusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa puukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen kaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän tuli iloiseksi!

    Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa leipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan hänelle ylivoimaista... Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.

    Hän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja minä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä tarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan se liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän kyllä voisi itsekin huolehtia -- sitä hän oli ennenkin tehnyt -- ja sitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan neljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa... Mutta vaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut, että olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta auttaessamme häntä. --

    Seuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana ollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja rouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta.

    Menisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?

    Kun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi rouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän asetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja portaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä vanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten vieraittensa jalkojen juureen saakka.

    • Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten

    kulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen kiihkeästi. -- Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että sisään tuodaan mitään likaa... Tie on aika tavalla likainen eilisen sateen jälkeen.

    • Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti

    astelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, -- Ja pyydän ja rukoilen sinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en voi pysyä vakavana.

    Sanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen, jossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat varovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White kuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti, toisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella poimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan hameesta.

    Anna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva White merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti -- "estääkseen meitä tulemasta uudelleen", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.

    Rouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat ehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta, näkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.

    • Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman

    puhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen, sanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.

    • Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna

    juhlallisesti. -- Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo pienet raukat olisivat!

    Spencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle mielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra Thomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa, kun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri sille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli näköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja kärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria -- oli yhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan hän olisi jo makaava haudassa...

    Tylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona.

    Kun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat heihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat kärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi hyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta.

    Yksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.

    Mutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen suvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta he onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli Robert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän sillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin lähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva Dicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.

    Kun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.

    • Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. -- Hän on tällä

    hetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä heillä on ennestään -- mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten tullut vankka pikku poika.

    Anna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:

    • Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.
    • Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä,

    väitti Diana. -- Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.

    • He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian

    myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.

    • Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on

    suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!

    Annan toivo ei joutunut häpeään -- kävi ilmi, että hän oli ennustanut oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:

    • Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin

    on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.

    • Siitä tulee viisi dollaria -- herra Daniel Blair on antanut neljä,

    sanoi Anna miltei hätäisenä... Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.

    • Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt

    teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista

    • jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet.

    Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.

    • Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin

    huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.

    • Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää

    sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. -- Pikkulapset antavat aina yllin kyllin puheenaihetta.

    Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään keräyslistaan.

    Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.

    Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa voimattomia.

    • Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme,

    sanoi hän valittavalla äänellä.

    • Hyväksyn kyllä -- tottahan toki -- mutta silti en avaa kukkaroani

    sen vuoksi Anna kulta.

    • Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut

    osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.

    VII.

    VELVOLLISUUDEN TIE.

    Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.

    • Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen

    keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.

    Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan taakse.

    • Oh, eipä mitään hirveätä, juuri... Istun vain ja koetan kirjoittaa

    ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään, mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon... Ne näyttävät niin raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa mielessä -- se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat... Mutta ehkä minä jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.

    • Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät

    sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.

    • Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule

    pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa minua kohtaan -- ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle, että se harmittaa minua kauheasti... Hän ei ole vähintäkään ilkeä, ei suinkaan -- hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" -- ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin.

    Olen koetellut kaikkia mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun tehdä sen.

    • Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.
    • E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse

    mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert, ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

    • Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.
    • Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö,

    Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen allekirjoittaneeseen -- kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer.

    Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.

    • Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan,

    että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta kuulevat? Rouva Donnell -- korko viimeisellä tavulla -- oli taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi hänen velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin nopeasti laskennossa...

    Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana, vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.

    • Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika

    omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?

    • On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa.

    Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan, ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea...

    Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän

    • hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju -- ja sitten hän sanoi,

    että minä sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän "mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen ojennus tämän johdosta... Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti.

    Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.

    Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan -- vakavasti ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia.

    Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä -- hän tahtoi, jos mahdollista, tulla lääkäriksi.

    • Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. -- On

    jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää -- tauteja ja vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan.

    Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä maailmassa, Anna -- tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.

    • Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta,

    sanoi Anna haaveillen. -- En välitä hankkia ihmisille suurempaa tietoa -- vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme pitäisi tähdätä siihen suuntaan -- mutta haluaisin hyvin mielelläni lisätä heidän viihtymystään -- hankkia heille jonkun pienen onnen tai riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi syntynyt maailmaan...

    • Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä,

    sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.

    Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan joustavaksi toivehikkuudeksi.

    Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.

    • Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään

    kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka olen saanut lainaksi professori Boydilta.

    • Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva

    Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa paikassa.

    Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.

    • Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.
    • Ei, olen vain väsynyt -- ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi.

    Mary on kuolemaisillaan -- hän ei voi kestää kauan. Ja mitä kaksoisiin tulee -- en voi käsittää, mitä heistä tulee...

    • Eikö heidän setänsä ole vastannut?
    • On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja

    rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa.

    Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta... Hän ei ole juuri koskaan ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä otan pienokaiset -- hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen näköinen.

    • Oh! -- Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.
    • Ja Marilla tietysti ottaa -- niinhän?
    • En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi.
    • Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla

    on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden -- olemme serkuksia -- on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi kuusivuotiasta lapsukaista -- kaksoisia, ei kiitoksia!

    Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.

    • Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain

    yksi pari, sanoi Anna. -- Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.

    • Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi

    odotettavissa... Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan minulla ei ole niin paljon -- hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä.

    Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.

    Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia.

    Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti tälle uralle.

    • Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen

    saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä...

    Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka ne olisivat vain serkkujakin... Minun mielestäni meidän selvä velvollisuutemme on ottaa heidät.

    • Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.
    • Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei

    tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.

    • Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta

    jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta, niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä he eivät pidä -- kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti...

    VIII.

    KAKSOISET SAAPUVAT.

    Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi "tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä, jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät paljaina ja tuskailtavina.

    Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.

    • Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen,

    joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.

    Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.

    • Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. -- Vai niin, siinä

    kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet juuri tärkätty ja silitetty.

    Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä lasten parissa... Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin käsitellä lapsia. Hyvänen aika -- minusta tuntuu kuin Matthew-parka vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin täällä vaeltaa...

    Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan ponin kavioiden alle.

    Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui häneen kuin karhunpoikanen.

    • Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi

    kurttuista poskea. -- Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?

    • E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä,

    sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.

    • No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi

    Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. -- Ajatella, että sinä todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!... Dora voi istua hiljaa -- vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!... Tyttönä oleminen mahtaa olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora -- nyt minä elvytän sinua hieman!

    Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja alkoi itkeä.

    • Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu

    hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon vallassa.

    • Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. -- Tiedän

    sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen.

    Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.

    • Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?
    • Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta --

    koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin ja rypistäen kulmakarvojaan. -- Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä, että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla kaksoinen... Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain: "Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" -- ja sitten pitää tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin, koska olen mies!

    Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa.

    Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään ja ilahuttavalla uutisella:

    • Minä olen herra Davy Keith.

    Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.

    • Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä

    hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. -- Dora ei ole puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko ajan ajaessamme... Tämä kaakku oli hurjan hyvää -- niin paljon pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän... Ja rouva Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan akka! Saisinko palasen lisää?

    Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä, että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:

    • Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.
    • Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä,

    joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt mitään vastaväitteitä.

    Davy iski silmää Annalle -- sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli, sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:

    • Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies -- gentlemanni -- ei koskaan tee

    noin.

    • Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän

    kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen -- olen poika.

    • Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.
    • Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.
    • Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan

    haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. -- Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta -- tai unohda kiittää

    • tai vedä ketään tukasta...
    • Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi

    Davy vilpittömästi. -- Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni siksi kunnes olen kasvanut suureksi.

    Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle -- pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä, että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.

    Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat, jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa", Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan.

    Vallattomuus ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa juonteessa.

    • Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi

    tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. -- Dora saa nukkua minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?

    • Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään

    aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.

    • Menet kyllä, sen tiedätkin.

    Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.

    • Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla

    koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.

    Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa.

    Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna -- oli ihana, leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.

    Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.

    • Marilla pesi minut eilen -- ja rouva Wiggins hankasi minua

    kiilloituspulverilla hautajaispäivänä... Sen pitäisi riittää koko viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika paljon hauskemmalta olla likaisena.

    • Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä

    tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.

    Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä, jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä -- niin, silloin oli asia ratkaistu... Davy Keith pesisi myöskin, vaikka henki menisi siinä pelissä... Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina.

    Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.

    Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo ennenkuulumaton tapaus sattui.

    Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.

    Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon -- karvaisen pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas Laurettan kaulalle.

    Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.

    • Uh -- uh -- ih --! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika -- uhuu
    • päästi sen minun kaulaani! Ih -- ih! Nyt se kierii alemmaksi --

    ih!...

    Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä...

    Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin, pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää.

    Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla, johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.

    • Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi

    työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?

    • Ei, eipä suinkaan... virkkoi Anna surullisesti.
    • Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen

    tehneeksi, tunnusti Davy, -- Muita se oli niin metka ja julman suuri mato -- löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme.

    Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen... Mutta kuule, olihan sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?

    Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan, istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin.

    Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan lähistöllä.

    • Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. -- Silloin hän

    ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä... Nyt hän edes vain ry vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn istua pöytään koko ompeluseuran kanssa...

    Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat juoda teensä yhdessä myöhemmin.

    Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä olla Dora -- tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.

    • Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin

    häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".

    • Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. --

    En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi... Ja minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja sika juoksi suoraan ylitseni... Leninkini oli niin hirveän näköinen, mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla -- uh!

    Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan, sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin vuoteeseen ilman illallista.

    Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui vakavasti hänen kanssaan -- menettelytapa, johon hänellä oli suuri luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin huonosti.

    • Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy,

    mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa, sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin silmittömästi... Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota kupsahtaisi sinne?

    • Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä... Paul

    käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.

    Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään, kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen olkapäätään vasten.

    • Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en

    olekaan yhtä kiltti kuin Paul?

    • Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka

    olikaan -- oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. -- Mutta pitäisin sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.

    • Minä -- minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi

    tukahtuneella äänellä. -- Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän puhu siitä Marillalle, mitä?

    • En tiedä, Davy. -- Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle...

    Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.

    • Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.

    Tämän löysin kellarinrappusilta.

    • Davy, mitä olet tehnyt?
    • Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan

    sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko -- olisi sentään aika metkaa antaa sen olla siellä.

    • Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!

    Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että peitteen -- niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen alle.

    • Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna

    väristen.

    Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.

    • Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa

    koko elämänsä aikana... Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki katui ajoissa. -- Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan.

    Sepä hauskaa... Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä, sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.

    IX.

    MAKUKYSYMYS.

    • Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi

    minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. -- Tuota naista en voi kuolemakseni sietää... Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.

    Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi miettiväisiä kasvojaan.

    • Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä

    toisianne, sanoi hän. -- Se on melkein aina syynä siihen, etteivät ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä, opin pitämäänkin hänestä.

    • Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten

    makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi, että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. -- Mitä tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.

    • Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti,

    sanoi Anna nuhtelevasti. -- Kuinka voitte sanoa mitään sellaista?

    Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani ja kiivastuin -- en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja hillitysti.

    • Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.
    • Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna.
    • Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette

    esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.

    • Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.
    • Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se

    tummeneekin vuosi vuodelta -- eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa minulle.

    • No no -- koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin

    herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.

    • Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka,

    että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi, älkää välittäkö siitä -- minulla on sellainen tapa"... Te arvelette hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee, että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!

    Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää, ettei se ollut oikein onnistunutta...

    • Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra

    nähköön, jupisi herra Harrison. -- Useimmillahan on. Minulla itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt.

    Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti... Sinullahan oli myöskin muuan "tarkoitus" -- miten käräjätalo edistyy?

    • Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana,

    ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet oikein auliiksi, herra Harrison.

    Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.

    • Minkä värisen te siitä laitatte?
    • Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti

    tulee punainen -- jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii värit tänään kaupungista.

    • Kuka suorittaa työn?
    • Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein

    valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen Pye-niminen -- täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä

    • sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä.

    He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään Pyelle... Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.

    • Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. -- Jos hän

    vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]

    • Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla

    omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.

    • Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra

    Harrison. -- Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa, jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?

    • Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana.

    Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin petkuttanut häntä -- se meni alas kaivoon... Ja tänään on Marilla tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän makaa ja tähystelee pimeätä.

    • Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. --

    Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä, ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla kamalia kiusankappaleita teille...

    • Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin

    palkintonsakin... sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.

    Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.

    Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n. s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan, ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin mieluista.

    Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn.

    Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen männikön ympäri, näki hän.

    Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset, löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" -- Hän tuijotti ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.

    • Tässä on tapahtunut joku erehdys -- muu ei ole ajateltavissa.

    Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa tekisi mitään kunnollista...

    Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn, Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.

    • Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.
    • Se on totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta.
    • Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen

    siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti hirveätä! Mitä hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?

    • Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä

    hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista Marillalle.

    • Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. -- Kas tällainen

    on asia -- Joshua Pye on maalannut käräjätalon siniseksi viheriän asemasta -- korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin, mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä... Ja rouva Lynde sanoo, että se on inhoittavin talon väri -- lisäksi vielä yhdessä kirkkaan punaisen katon kanssa --, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut uneksia... Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän haljeta -- kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.

    • Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli

    Diana puolittain itkien.

    Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi, oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset, että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan numeroa 147.

    John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti, että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä tänä päivänä.

    Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa, jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.

    • Minun täytyy itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista

    vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. -- Se on niin nöyryyttävää, niin hirvittävän ilkeätä... Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme...

    Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.

    Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. Heidän rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi läkkipöntöt ja näki sinisen värin.

    Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä, olipa sitten hänen yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi saada rahansa.

    Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa.

    He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli lautamies.

    • Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. -- Ei käy päinsä,

    että annatte hänen kärsiä erehdyksestä -- hän väittää, ettei hän ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.

    Onnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän jälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta sen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen.

    Ihmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti sellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.

    Rouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan näyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat tehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki puunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan kylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi.

    Ja rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi salaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos "yhdistys" aikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle kolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut pelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka pysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella...

    Herra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja Annalle.

    • Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja

    haalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen niin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi aikaa myöten... Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset voivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä.

    Sekin on jo sangen paljon.

    • Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan

    joka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.

    Ja tunnustaa täytyy, että niin kävikin.

    X.

    DAVY TARVITSEE VAIHTELUA.

    Kun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin Koivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu siitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli ollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku kuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään poikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä suhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset ja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut ainoatakaan kertaa "antaa silmäyksiä" lähellä oleville pojille.

    Barbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus -- hän oli kaatanut sangollisen vettä lattialle -- ja Anthony Pye ei ollut lainkaan ollut koulussa.

    • Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka

    ei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella ääneen itsekseen. -- Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi -- on ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha eikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti -- aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin...

    Meillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat viimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä Davykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi... Luulen todellakin, että poika tulee paremmaksi... Kuinka hiljainen metsä tänään on -- ei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka suhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella rannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan jokaista teitä kuin ystävää.

    Anna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun ympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka juuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.

    • Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen,

    että yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet ollut.

    • Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja,

    sanoi Anna hilpeästi. -- Sinunhan on muistettava, että minä olen ollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme.

    Olen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi.

    Nämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin minulla on tilaisuutta haaveiluun... paitsi tuo puolituntinen ennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa opiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten suorastaan ennätä mitään.

    Et voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen senjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä vinttikamarissa... Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja komea ja ylhäinen henkilö -- suuri teatteriprimadonna tai Punaisen ristin sisar tai kuningatar... Eilen illalla olin kuningatar. On kauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon, mutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar milloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä.

    Mutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita...

    Olen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea keiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu, jota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on, että hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä menet, Diana?

    • Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden

    hameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa minua kotiin?

    • Voisinhan tulla -- koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin,

    sanoi Anna viattoman näköisenä.

    Diana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei ollut loukkaantuneen näköinen.

    Annan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta menosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän sen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset...

    Pihalla hän tapasi Marillan -- Marillan, jonka katse ilmaisi epätoivoa.

    • Anna, Dora on poissa!
    • Dora! Poissa! -- Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin

    veräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen silmänurkissaan.

    • Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?
    • Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. -- En ole nähnyt tyttöä

    sitten päivällisen -- siitä voit olla varma.

    • Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.
    • Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan

    ja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa kanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin kotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa.

    Davy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin tieheni.

    • Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.
    • Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. -- Hän ei

    koskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen hän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?

    Marilla pudisti päätään.

    • Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain

    ulkohuonerakennuksessa.

    Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen.

    Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan, huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista, ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja, missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa jälleen pihalla.

    • Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.
    • Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.
    • Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.
    • Sitä -- sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.

    Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean kaivoista. Entäpä jos Dora... Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.

    • Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli

    käsiään.

    • Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa -- he matkustivat

    kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.

    Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä, katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana hän piti koko näytelmää.

    Viimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.

    • Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole... Mutta onhan merkillistä, minne

    tyttö on livistänyt?... Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma siitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?

    • Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi

    Davy loukkaantuneen näköisenä. -- Ehkä joku maankiertäjä on ollut täällä ja varastanut hänet.

    • Loruja, sanoi Marilla tuikeasti -- hän tunsi nyt mielensä

    keventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. -- Anna, luuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko ajan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi kerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.

    • En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi,

    mutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.

    Ei kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa olisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos.

    Sanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä paksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.

    Anna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen löytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut kiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja huusi kovalla äänellä Doraa.

    Inkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja kiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna valittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota herra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti säpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä istui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli ollut nauloja.

    • Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä

    sinä istut täällä?

    • Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora,

    mutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen ja pani sen kiroamaan... Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos ennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja huusin -- olin niin peloissani!... Oi, olen niin nälissäni, ja värisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.

    • Davy!...

    Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli käyttäytynyt niin huonosti.

    Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta -- hän oli valhetellut tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi...

    Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta -- kuinka paljon, sen käsitti hän oikeastaan vasta nyt -- ja hänen sydäntänsä vihloi, kun hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti valehdella.

    Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa, joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi, että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein kovakouraisesti... Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa, antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.

    Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän, alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi, että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan kanssa.

    Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä, mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.

    • Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.

    Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. -- Tahdoin vain hieman laskea leikkiä... Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää säikäyttää teitä suuria taas kerran... Ja niin olikin.

    Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi Davyn virnistää tuolle muistolleen.

    • Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna,

    vielä surullisempana kuin ennen.

    Davy näytti ällistyneeltä.

    • Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän

    oli? Puijasin vähän?

    • Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja

    vieläpä useita kertoja?

    • Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. --

    Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun oli pakko iskeä se päähänne...

    Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

    • Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. -- Etkö

    tiedä, kuinka väärin sellainen on?

    Davy kauhistui. Anna itki -- hän oli saattanut Annan itkemään...

    Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.

    • En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti

    hän. -- Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin?

    Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain, toinen toistaan pahemmin... Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa, luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta... Olisithan voinut sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä, että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.

    Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.

    • Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että

    annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.

    • Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti

    Davy nyyhkyttäen. -- Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin saat nylkeä minut elävältä, Anna.

    • Älä sano "puijata", Davy -- sano narrata, sanoi opettajaneiti.
    • Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen

    polvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin.

    • Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää

    sen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.

    • Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana

    kuuluu niin rumalta ja huolimattomalta -- siitä sinun on kokonaan luovuttava.

    • On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on

    luovuttava, sanoi Davy huokaisten. -- En ikimaailmassa luullut sellaista olevan niin paljon... On ikävää, että puij -- että narraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä, mutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te teette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni tietää.

    Anna katsoi rukoillen Marillaan.

    • En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. -- Voin

    kyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että valehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan sopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen kasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias poikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan lähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin saamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on saava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä mitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen olemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta?

    Siihen sinun pitäisi kyetä -- sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on mielikuvitusta...

    • Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen

    asioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. -- On niin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, -- miksi istuttaisiin keksimässä vielä useampia?

    Loppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten tavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista seuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä kun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen hiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet istumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin nojautuneena.

    • Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij -- tarkoitan narraaminen

    väärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.

    • On, kultaseni.
    • Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?
    • Tietysti.
    • Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä

    hän narraa... Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.

    • Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut

    sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.

    • On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata

    tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi... Ja mitään ei ole tapahtunut, lopetti Davy itkunsekaisella äänellä.

    Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.

    • Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi

    hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.

    • En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta

    tänään. Ja Davy -- Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti etusormellaan synnintekijää -- pojalle on valehteleminen melkein kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle -- niin, Davy, usko se!

    Tästä näet, että Marilla puhui totta.

    • Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku

    tapaus -- jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä äänellä.

    • Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi --

    kaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten asioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain kehnoja ja mitättömiä.

    • Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan

    makaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja kihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.

    Anna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos.

    Sitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että hänen täytyi pidellä kylkiään.

    • Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi

    Marilla ärtyisästi. -- Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko päivänä.

    • Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.

    Ja Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen kasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan taloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.

    • Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin,

    vaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle pahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni siihen määrin... Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa Carmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli niin suureksi, että Jumala välitti hänestä... Anna, minä en tiedä, kuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.

    • Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava

    minä olin tänne tultuani.

    • Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä -- et koskaan. Näen sen nyt,

    kun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän, että sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse pulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.

    • Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla

    äänellä. -- Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on kylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään toisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä aikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän kelpaa leikkitoveriksi pojalle.

    Luulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.

    • Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta

    pitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt seitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan voivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta kouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.

    • No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona,

    sanoi Anna hilpeästi. -- Kaikkine virheineenkin hän on kultainen pikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä hyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta kuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.

    • Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei

    ole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi ei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.

    • Dora on liian erinomainen, sanoi Anna. -- Ja hän käyttäytyisi

    yhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi hänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi kasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen, lopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla -- että me aina pidämme eniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa määrässä.

    • Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. -- Rakel

    Lynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.

    XI.

    KOULUSSA.

    "Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista", kirjoitti Anna eräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se hänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä.

    Melkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin hullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan, kun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista yksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata "kesakkoinen", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi: "Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan."

    "Mitä sitten?" kysyin minä.

    "Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti."

    Saint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan estää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule, että Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi Jimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut häntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en virallisesti, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla sillään.

    Eilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: "Jos sinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa, kuinka monta sinulla on silloin yhteensä?" -- "Suun täysi", sanoi Lottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle, miksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec Sloane syvällä vakaumuksella: "Sillä silloin saadaan sadetta seuraavana päivänä."

    On niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki hauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että häntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia naurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän sanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi juuri sillä tavalla.

    Luulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin kiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista.

    Eräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni päivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein tuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he kaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat tietenkin sangen jokapäiväisiä -- nukkeja, kelkkoja ja luistimia.

    Mutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi 'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'.

    Hannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa sen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi.

    Kun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole naimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa, niin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa kummastakaan.

    Ihmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada 'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli, ja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen hienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai kuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa itselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.

    Eräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle kaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan, mutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli tuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt sen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun sen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko komeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen... Emerson Gillis oli ostanut 'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja manteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut kirkon kolehtia varten.

    Annetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita, jotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua sikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään. 'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa housuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse katua', selitti Willie.

    Toivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään -- lähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla sanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle kirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa minulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain huomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän piti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen, jonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki tyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.

    Perjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein uudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa palkan. Nämä "aineet" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn sepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet ovat uskollisesti säilytetyt:

    'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,
    viher Vaara
    Canada.

    Linnuista.

    Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut
    on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja.
    Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on
    Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena.
    Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut
    itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä
    tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa
    sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä,
    hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että
    hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan.

    Se ei ole oikeen.
    Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille
    vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä
    kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä
    kertaa edward Clayltä.'

    Saint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä.

    Saint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on "kiusalla" valinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen keksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.

    'Rakas Neiti Shirley!

    Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka
    olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi
    ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi
    ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi
    päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se
    sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean
    huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa.
    He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.

    Teidän uskollinen Jacob Donnell.

    P.S. Käräjätalo on hyvin vaalean sininen.'

    Annetta Bellin kirje oli erittäin pitkä, mikä hämmästytti minua, sillä ainekirjoitus ei ole Annettan vahva puoli, ja hän kirjoittaa tavallisesti yhtä lyhyesti kuin Saint Clairkin. Annetta on hiljainen pikku typykkä ja mallityttö, mitä tulee hyvään käytökseen, mutta hänellä ei ole kipinääkään omaperäisyyttä. Kas tässä hänen epistolansa:

    'Rakkahin neiti!

    Nyt kirjoitan teille kirjeen sanoakseni teille, kuinka paljon
    pidän teistä. Rakastan teitä koko sydämestäni, koko sielustani ja
    mielestäni, kaikella, mikä minussa kykenee rakastamaan, ja tahdon
    aina palvella teitä. Se olisi korkein toivomukseni. Juuri sen
    vuoksi koitan niin kovasti olla kiltti koulusa ja osata läksyni.

    Te olette niin kaunis, hyvä opettajaneiti. Teidän äänenne on kuin
    musiikkia ja teidän silmänne kuin orvokit, kun kastehelmet ovat
    laskeutuneet niille. Te käyttäydytte kuin korkea ja komea
    kuningatar. Teidän hiuksenne ovat kuin kehrättyä kultaa. Anthony
    Pye sanoo, että ne on punaset, mutta älkää välittäkö siitä, mitä
    Anthony sanoo.

    Olen tuntenut teidät vain pari kuukautta, mutta minun on vaikea
    käsittää, että koskaan on ollut aikaa, jolloin en ole teitä tuntenut
    -- jolloin ette vielä ole astunut elämääni siunaamaan ja pyhittämään
    sitä. Katson aina taaksepäin tähän vuoteen elämäni ihanimpana, siksi
    että se on vienyt minut yhteen teidän kanssanne. Tänä vuonnahan me
    muutimme Avonleaniin meidän entisestä paikasta. Rakkauteni teihin
    on tehnyt elämäni hyvin rikkaaksi ja on puhdistanut minua paljosta
    sellaisesta, joka on pahasta. Kaikesta tästä minun on kiittäminen
    teitä, hyvä opettajaneiti.

    En koskaan unohda kuinka suloisen näköinen olitte, kun viimeisen
    kerran näin teidät, mustassa puvussanne ja kukkia hiuksissa.
    Sellaisena olen näkevä teidät edessäni kaikkina aikoina, vielä
    sittenkin kun molemmat olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi.
    Te olette aina oleva nuori ja viehkeä minun silmissäni, hyvä
    opettajaneiti. Ajattelen teitä aina ja alituisesti, aamulla ja
    keskipäivällä ja hämäränhetkinä. Rakastan teitä nauraessanne ja
    huokaillessanne, vieläpä silloinkin kun näytätte pilkalliselta ja
    halveksivalta.

    En ole koskaan nähnyt teitä epäystävällisen
    näköisenä, vaikka Anthony Pye sanoo, että teillä on aina ankara
    ilme, mutta se ei kaiketi ole mitään ihmeellistä, sillä hän
    ansaitsee sen. Rakastan teitä jokaisessa uudessa leningissä, te
    esiinnytte vielä jumalallisempana jokaisessa uudessa leningissä
    kuin sitä edellisessä.

    Kiltti opettajaneiti, hyvää yötä. Aurinko on mennyt mailleen ja
    tähdet tuikkivat taivaan kannella -- tähdet jotka ovat yhtä
    kirkkaita ja kauniita kuin sinun silmäsi. Suutelen käsiäsi ja
    kasvojasi, sinä suloisin. Jumala varjelkoon sinua ja suojelkoon
    sinua kaikesta pahasta.

    Neidin uskollinen oppilas Annetta Bell.'

    Tämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että Annetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi valehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa, otin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin häntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita...

    Annetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän sanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä tiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä piironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle oli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.

    'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki papiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä, mutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän oleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä... Mutta minun mielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan sieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli 'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen sopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin "leninki" "vivahdus"-sanan asemesta. En tiennyt, mitä "vivahdus" oli, mutta luulin sen olevan jotain, jota pannaan ylle.

    En ymmärrä, kuinka neiti voi saada selville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin kauhean hyvä pää'.

    Sanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön kirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa seikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku kepposensa oli tullut ilmi.

    'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on tosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän teistä koko sydämestäni.'

    Sellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia toiselle oikein niinkuin tulisi.

    Tässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en voi jäljentää.

    'Hyvä neiti!

    Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä
    käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli
    viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen
    ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin
    siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon
    teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli
    ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä
    kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme
    pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät
    irti vyötäröstä takaa.

    Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin
    pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja
    aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria
    tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se
    särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin
    nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria
    tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä
    muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli
    paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole
    ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään.

    Mieluummin toki menen
    kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.

    Kunnioituksella
    Barbara Shaw.

    Willie Whiten kirje alkoi:

    'Korkeasti kunnioitettava Neiti!

    Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa,
    ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran.
    Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja
    sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen
    sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa -- ei, kun
    menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin
    huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini
    oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se
    syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea.

    Emerson Gillis
    sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut
    rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson
    on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata
    Tätiä, hänellä on vain enoja.

    Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun
    luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen
    kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin
    harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa
    isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita -- ketään
    oikeita leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori
    sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja'
    oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän
    Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani.

    En luule sen tuottavan
    mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä,
    yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi
    voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen
    sydämensä... Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei
    ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin
    kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti
    puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair
    Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin
    lippu oli parempi kuin tähtilippu.

    He törmäsivät yhteen, mutta
    sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa
    isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin,
    mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän...

    Paulin kirje.

    'Hyvä Opettajaneitini!

    Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä
    ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat
    ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt
    teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi
    isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te
    saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita
    ja oloja.

    On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota
    mitään iloa kertoa heille tällaista.

    Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä
    heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä
    sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä
    silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu --
    sepä juuri heissä onkin hauskaa.

    Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen
    pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä
    on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista
    Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi
    kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on
    Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina,
    mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat
    kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman
    asiat -- ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran
    tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?

    No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan
    kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu
    muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs
    neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän
    purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka,
    ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän
    astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä
    seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin
    niistä teille.

    Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren
    luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen
    kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka,
    joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa
    kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä
    on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät -- soiton voi kuulla
    milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta
    useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu
    kallioitten välissä.

    Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.
    Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen
    Merimieskaksoisten kanssa.

    Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona.
    Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta
    vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on
    omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla
    merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin
    salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että
    jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse
    tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut
    isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka
    kiroilevat.

    Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti,
    ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi
    hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.

    Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi
    Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin
    siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista,
    se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet
    olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme
    aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut
    auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten?
    Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri
    puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja.

    Me purjehdimme suureen
    satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia,
    suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni
    siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen
    vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että
    auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.

    Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.

    P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?

    Sama.

    XII.

    ONNETTOMUUKSIEN PÄIVÄ.

    Oikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja levottomat tunnit, mitkä aiheutuivat "jomottavasta" hammastaudista.

    Kun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa, tunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.

    Hän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen poskensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut.

    Koulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa, ja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä.

    Anna käski heidän mennä sisään istumaan -- tuimemmalla äänellä kuin mitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti paikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna näki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan häneen kiusoittavasti virnistäen.

    Ei koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta "kirkuvaa" kivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen pulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan, kompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat seuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla, kivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli onnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat kasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.

    Anna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.

    • Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi

    liikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät istumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin kömpelösti.

    Barbara raukka tepsutti takaisin paikalleen, ja esiinpyrkivät kyyneleet yhdessä noen kanssa tekivät hänen kasvonsa sekä säälittäviksi että naurettaviksi katsella. Koskaan ennen ei ollut hänen rakastettu, hyväsydäminen opettajansa puhutellut häntä niin ankarasti ja tylysti ja Barbara tuli syvästi murheelliseksi. Anna itse tunsi pienen omantunnon pistoksen, mutta se teki vain osaltaan hänen mielialansa vielä ärtyisemmäksi, ja toinen valmistava luokka muistaa vielä tänä päivänä tunnin, joka silloin oli kulumassa, sekä sen armottoman "typertymisen" laskentotunnilla, joka sitten seurasi.

    Kun Anna lyhyellä ja tuimalla äänellä saneli erästä lukua, saapui Saint Clair Donnell henki kurkussa.

    • Sinä tulet puoli tuntia liian myöhään, Saint Clair, sanoi Anna

    ankarasti. -- Kuinka ihmeessä se on voinut tapahtua?

    • Hyvä neiti, minun täytyi auttaa äitiä vanukkaan sekottamisessa

    päivälliseksi, sillä me odotamme vieraita ja Clarice Almira on sairas, kuului Saint Clairin vastaus.

    Se lausuttiin täysin kunnioittavalla äänellä, mutta kuinka olikaan, synnytti sekin suurta iloisuutta tovereissa.

    • Istu paikallesi ja laske rangaistukseksi sivulla kahdeksankymmentä

    neljä olevat kuusi probleemaa, sanoi Anna.

    Saint Clair näytti hämmästyvän tuosta äänensävystä, mutta hän meni aivan kiltisti pulpetilleen ja otti kivitaulunsa esille. Sitten hän livahutti salaa pienen paketin Joe Sloanelle toiselle puolen käytävää. Anna tavoitti hänet itse teosta ja teki jonkun verran hätiköidyn johtopäätöksen paketin sisällyksestä.

    Vanha rouva Hiram Sloane oli viime aikoina alkanut leipoa ja myydä eräänlaisia "pähkinäkakkuja" eli nekkuja, tällä tavoin lisätäkseen jokseenkin niukkoja tulojaan. Nekut olivat erikoisen viekoittelevia pikkupojille, ja useiden viikkojen aikana Annalla ei ollut ollut niinkään vähän harmia niiden vuoksi. Kouluun mennessä oli poikien tapana jättää pienet säästörahansa Hiram rouvalle ja ottaa nekut mukaansa luokalle, jossa he koettivat syödä niitä ja kestitä tovereita niillä tunnin aikana.

    Anna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan kouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui siitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä tuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen paperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää -- aivan hänen silmiensä edessä.

    • Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.

    Joe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen pieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti.

    Koskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka tällä hetkellä.

    • Viskaa se heti tuleen! käski Anna.

    Joe oli mitä surkeimman näköinen.

    • Hy... hy... hyv... hyvä n... n... neiti, alkoi hän.
    • Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.
    • M... mutta hy... hy... hyvä neiti, s... s... se... se... on...

    änkytti Joe epätoivon vallassa.

    • Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.

    Topakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja pahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota ei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.

    Joe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi suuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja valkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt ylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään -- juuri viime hetkessä.

    Muutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun kauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian ajattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja, sisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä.

    Herra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä päivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli juhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman ennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät ulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri huonetta.

    Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.

    Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui lepoon... Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.

    Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi -- ja kuitenkin tunsivat kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä, hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia, kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot.

    Ja Chester Sloane, joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.

    Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana, mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän.

    Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle

    • joskin ehkä hieman väkinäisesti -- mutta nyt se oli mahdotonta.

    Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän halveksivan ilmeensä.

    Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen yli ja hyppäsi alas lattialle.

    Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme, ja Anthony Pye nauroi ääneen.

    Sitten syntyi hiljaisuus -- hyvin painostava ja epämiellyttävä hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät kuin Annalla juuri tällä hetkellä.

    • Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.

    Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja sopersi innokkaasti:

    • E... e... ei, n... n... neiti, e... e... en minä!

    Anna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän katsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen, röyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.

    • Anthony, sinäkö sen teit?
    • Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.

    Anna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas karttakeppi jotain kovaa puulajia.

    • Tule tänne, Anthony.

    Tämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli saanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin Anna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla tavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla, ja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti, kasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

    Anna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja käski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja katuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli lauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä kevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit aikomukset, joita hän aina oli toitottanut -- hän oli todenteolla lyönyt oppilastaan!... Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan!

    Ja kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja vielä pahempi, katkerin ajatus kaikista -- hän oli kadottanut viimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän luonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.

    Jättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli kotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja itki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa

    • itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle,

    pakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä vaivasi.

    • Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa,

    nyyhkytti Anna. -- Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään, Marilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken itsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.

    • No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla

    päättävällä äänellä. -- Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.

    • Ah ei -- ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan

    enää voin katsoa lapsia silmiin... Tunnen, että olen nöyryyttänyt itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja hirveä minä olin... En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä -- hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni Anthonyn sydämen -- ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan miksikään hyödyksi.

    Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin lempeällä äänellä:

    • Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,

    Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä -- mutta ne joutuvat unohduksiin.

    Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle... Mitä tulee Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.

    • En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen

    niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinu

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Anna ystävämme
    Author
    L. M. Montgomery
    Release date
    August 29, 2015 [eBook #49812]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    ANNA YSTÄVÄMME
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Anna ystävämme
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Anna ystävämme
    
    Author: L. M. Montgomery
    
    Translator: Hilja Vesala
    
    
            
    Release date: August 29, 2015 [eBook #49812]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49812
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #49812. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 49812
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.