← catalogue

Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835

by Mauno Rosendal · Finnish · Gutenberg #49688 · 688,327 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I. 1796-1835

Author: Mauno Rosendal


        
Release date: August 12, 2015 [eBook #49688]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49688

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I. 1796-1835 ***

SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I

1796-1835


Kirj.

M. ROSENDAL



Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1902.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.






SISÄLLYS:

        Lukijalle.
     I. Savon herännäisyyden alku.
    II. Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen
        käyntinsä Jaakko Högmanin luona.
   III. Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.
    IV. Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
     V. Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.
    VI. Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja
        Pohjois-Karjalassa 1815-1820.
   VII. Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
  VIII. Henrik Renqvist 1817-1826.
    IX. Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
     X. Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
    XI. Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen
        Liperissä ollessaan.
   XII. Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.
  XIII. Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa.
        Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.
   XIV. Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
    XV. Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.
   XVI. Renqvist Svartholman linnassa.
  XVII. Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.
 XVIII. Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.
   XIX. Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen
        Savon herännäisyyteen.
    XX. Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla.
        Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.
   XXI. Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja
        ja uusia työvoimia.
  XXII. Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.
 XXIII. Säämingin ensimmäiset heränneet.
  XXIV. Sanomalehtituumia.
   XXV. Heränneitä ylioppilaita.
  XXVI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.



    Kysy entisiltä sukukunnilta ja rupea kysymään heidän isiltänsä.
    Sillä me olemme niinkuin eilen tulleet emmekä mitään tiedä:
    meidän elämämme on niinkuin varjo maan päällä.

    Heidän pitää opettaman sinua ja sanoman sinulle ja tuoman
    puheensa esiin sydämmestänsä.

                                           Job. 8: 8-10.




Lukijalle.


Monta vuotta sitten sain eräältä tuttavalta lahjaksi _Jul.
Imm. Berghin_ kirjoittaman kirjasen _"Hos hvem finnes den hel.
Ande?"_ (Kenessä on Pyhä Henki?). Tekijän nimi ei ollut minulle
tuntematon, vaan tätä hänen kirjastaan en ollut ennen nähnyt. Ei
mikään puhe raamatun päätotuudesta, Jumalan armosta Kristuksessa,
ollut minuun niin koskenut eikä mikään kirja sitä minulle niin
kirkastanut kuin tämä. Joka kerta kuin sittemmin silmäilin tämän
kirjasen kellastuneita lehtiä, säteili niistä uutta valoa Golgatan
halveksittuun ristiin, ja yhä lähtemättömämmin painui jokainen
lause mieleeni. Herännäisyysliike, jonka huomatuimpia edustajia
tekijä aikoinaan oli, oli minulle silloin vielä tuntematon. Olin
siitä kuullut miltei yksinomaan moittivia arvosteluja enkä likemmin
tuntenut siihen kuuluvia henkilöitä. Mainitun kirjan alussa löytyy
viittaus tähän liikkeeseen. Lämmöllä ja innostuksella puhuu tekijä
sen suuresta merkityksestä Suomen Siionin vaiheissa. Vaatimalla
vaativat minua hänen sanansa tutkimaan tuon innostuksen perusteita ja
tutustumaan herännäisyysliikkeen vaiheisiin. Vaan tämä ei suinkaan
ollut helppoa. Suurimpana esteenä olivat jo lapsuudessa minuun
herännäisyyttä vastaan juurtuneet ennakkoluulot sekä liikkeessä
40-luvun lopussa syntynyt erimielisyys, joka, kuten on tunnettu,
v. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti
vastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan
tämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja
itse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan
evankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista
herännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään.
Uskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin
vasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan
astunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme
hengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa.
Olin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman "Historiska
upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland", vaan kirjan
herännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa
suhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan
minua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien
vasituista laatua. Mainittu teos -- miltei ainoa painettu lähde,
joka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä
vaiheista -- leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen
epämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä
edelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni
noiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin,
jolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin
kirjasessa, kysyttiin: "Kenessä on Pyhä Henki?" Jos eivät painetut
lähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia
itselleni tietoja muualta. -- --

Samaan aikaan tutustuin _W. Malmbergiin_. Hän oli silloin
pitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä
tapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi
sitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus
herännäisyydestä: Malmbergin toimittama "Hengellinen Kuukauslehti".
Se käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä
etsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin
ennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä
ja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia
kohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa
näyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun
tahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen
minua kohtelivat.

Seurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata
Suomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen
muodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta
tehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi
seikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa
oli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja
muistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien
muistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi
tärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen
kertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla
tässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta
kertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla
maassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi
herännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni
säilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja.
Kalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten
tämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin
minua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset
_M. Knuutila_ (Ylivieskassa), _P. Niskanen_ ja _M. Palosaari_
(Nivalassa), _A. Lämsä_ (Kiuruvedellä), _J. Malkamäki_ (Ylistarossa)
sekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa
vanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun
puutteessa tuskin olisin voinut päästä.

Samaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain
kokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden
menneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.

Koska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni
velvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija
huomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta.
Huolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella
käyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen
tukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa
jättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen.
Kertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden
antamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi.
Samaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa
säilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan
poikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta
hankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori _J. Väyrynen_,
joka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja
vaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen
perille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja
lisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden
muistojen kokoamisessa auttanut rouva _Lydia Hällfors_.

Kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi
toisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän,
sydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni
monen vanhuksen todistuksen "isien taisteluista" sekä sitä luottavaa
avosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät
ymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. "Pankaa vaan
paperille" sanottiin minulle, "kyllä niitä asioita kannattaa muistaa".

Mitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja
muistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa
ilmaissut.

       *       *       *       *       *

Olen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen,
koska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt
enemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten
esityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika
aikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson,
ettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä.
Liikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat
ryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut
esitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844),
III (1845-1852), IV (1853-1900).

Kansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan
herännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä
edelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että
kertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin
suinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille
antaa.

Oulu, marraskuussa 1901.

M. Rosendal.




I.

Savon herännäisyyden alku.


Se heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17
ja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden,
ilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena,
ettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta
enää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa
on historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu
siitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla
ovat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat
kokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen
uudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme
estelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat
yritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava
siitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla
on niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa
ja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin
suru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä,
elävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen
kristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden
välillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on
kyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta
mitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä
taajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden
puolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen
seurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa
tuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa
herännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät
maallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta
pääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle _kansassa_, että
harvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä
kertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen
herännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on
18 vuosisadan loppuaika.

       *       *       *       *       *

Vanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja
Länsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan.
Samoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet
rannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan
koskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi
herännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa,
josta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista.
Siinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat
syyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta
kirjoitettu on: "tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen
humun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee."

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän
_Savojärven_ kylän _Heikkilän_ ja _Asikkalan_ talojen väki oli
heinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla _Telppäs_-nimisellä
[Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat
henkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin
varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen
voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän
sydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J.
Niskanen, "Hengellisten asiain muistokirja", josta vasta enemmän.].

Arvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta
ei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan
luonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme
empimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia,
jonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään.
Tätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen
vanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein
liioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka
kauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen
kypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään
esitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten
johdosta: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi
niitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on
tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin,
yhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen
kirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja
että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä
lakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt
yhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin
poistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja
kauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa
maissa" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio
1859. Siv. 4-5.9.]

Ihmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja
Asikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän
käytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen
elämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten
puhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä
aikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi
muihinkin, niin että heränneitten "luku jo joulukuussa samana vuonna
oli jotenkin suuri". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen
"erinomaisen iloista juhlaa", joka seikka myöskin todistaa liikkeen
kasvamista.

Miten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin,
mainitsee L. J. Niskanen "Muistokirjassaan", josta ylläolevat otteet
ovat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen
luonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu:
"he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä
mitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen". Kernaasti myönnämme, että
arvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä.
Juuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista,
puuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On
kyllä totta, että noiden "petollisten" ilmaiseminen ja nuhteleminen
monesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta
näiden "kielilläpuhumiset" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä
selväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet
harhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin
eniten huomattu tämänkaltaisista "saarnaajista" herännäisyyden ensi
ajoilta _Juhana Martikainen_. Savojärven esikoisten kera herättyään
julkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä
mies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata,
ilmoittaen "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja
jaetulla sydämmellä". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin
määrin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, "jos jäsen olisi
häneltä poisleikattu", ja vaikka hän oli "lyhyt ymmärrykseltään"
eikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, "saarnasi
hän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen
sopivat". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu
moneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim.
noin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen
tuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa
ystäviensä keskuudessa.

Moni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin
määrin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden
vaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää
tukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat
ostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat
tutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan
keski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa
vaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä
yhteydessä huomauttaa _Juhana Vegelius_ nuoremman herätystyöstä
Oulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin
ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat
kauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan
suurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J.
Niskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei
olisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut
alkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden
mitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan
ihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa
itänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja
oras pääsi nousemaan.

       *       *       *       *       *

Savojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle
pyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä
_Juhana Puustijärvi_ eli _Lustig_, jonka viimemainitun nimen hän
sotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan
Ollikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin
suuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan
ahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin.
Hän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun
hänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden
kanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää
häntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä
aika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin
olisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen
huikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa
eivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa.
Lustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän,
varsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana.
Tavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän
sitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät
voineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska
hän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana
vaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen
ensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri
viimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä
paljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos
saarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin
kuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin,
sillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin
ruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen
ennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan
_Nilsiä_ ja _Maaninka_.

Lustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei
ollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon
salaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen
tarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän
takertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän
Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen
yli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä
osaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa
siihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI,
4.].

Näin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle
uralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli
luopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan
taivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa
Lustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui.
Oliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen
herännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia
hänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta
kokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään?
Tarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy
erääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän
kuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa
sisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla
ihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota
yksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa,
kaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä
tarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä
pelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä
heidän korupuheensa petä. Tästä miehestä -- hänen nimensä on _Paavo
Ruotsalainen_ -- valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken,
paimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.

Pian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti,
kuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan
häneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin
siitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen
aikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen
vaikutti.




II.

Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko
Högmanin luona.


_Paavo Henrik Ruotsalainen_ syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden
kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777.
Isänsä oli talonpoika _Vilppu Ruotsalainen_, äitinsä nimi oli _Anna
Helena Svahn_. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan
totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen
toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia
auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa
salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen
lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle
ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen
hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin,
säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon
kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut
kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät
Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen.
Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa,
siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä
sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden
ikäinen -- "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan
vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena
viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa
pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta,
pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo
varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen
käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä
miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin
tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä
lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta
Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus,
jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme
lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä
lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan
erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla
koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia.
Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika
taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä
erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo
tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa
itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa
kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi
vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi
vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle
myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän
sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota
hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua -- se oli 1776
vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun,
ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän
suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt
tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui
rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei
hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi.
Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän
pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen
tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä
miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä
puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä
tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena
oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen
ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään
suureen pakana-apostoliin -- tuo otaksuminen on aivan perusteeton
ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa.
Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei
Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia
tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei
ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt
eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten
voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika
onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa
tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään
puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran
kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät,
mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei
näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon
kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien
siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei
saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas
-- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä
valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse
eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot
häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää.
Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään
löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti
hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille
ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera,
jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen
soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut
niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten
eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat,
Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä
vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti
koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia.
Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa,
pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse
ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena,
alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä
ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa
kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan
auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen
[Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen
(1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen
asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti
sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI.
6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika.
Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus,
jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin
tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti
puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen
vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta
Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa
synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla
helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja
hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan
pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto.
Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen
tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu
ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti
taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan
tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan
armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan
etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa
ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä
kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli
kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä
avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän
hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua,
vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei
ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän
kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin
masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä
Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon
salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä
ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko
Högman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän
matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti
hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten
vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa
se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen
päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei
koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut
uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista
esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä.
Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia
ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka
ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista
oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt
heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle,
mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven,
siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin
elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin
Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin
Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli
heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla.
Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä
hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja
hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain
laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä
Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei
Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon
oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä
tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen
vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin
neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen;
Akiander VI, 2-3.].

Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli
matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen
sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä
perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako
tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt
ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja
ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo
kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes
välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan
tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja
monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän
kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman
työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen
työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen
matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä
tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua.
Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se
erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä
loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin
ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että
Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan
käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu.
Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja
sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta
tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki
tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista
tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään
mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat
olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää
huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin
suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat.
Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten
omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat
kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä
toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin
luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi:
"Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen
tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti",
kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän
kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen
ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin
heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta
joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi
omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen
virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä
töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on
kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen
nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää
vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut
takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka
hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta
epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää,
Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt
säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen
hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli
koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän,
oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman
neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa.
Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen
miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista.
Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä
nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä
totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen
meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä
löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo
ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei
tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden
täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina
edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka
päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes
päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta
saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa
ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan
edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo
hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen
poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen
luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä
kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt
Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin
turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti
hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen
asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja
armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä
taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei
hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli,
todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin
syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen
aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se
maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä
papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen
pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän
vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat
talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä
ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo
pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan
lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta:
"Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää
olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut
raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole
löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto
todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo
isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja
syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen
vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei
ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan
olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani,
enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut
kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä
päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän
parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos
vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti
Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana.
Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei
hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka
halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat
häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita
sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä
heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen
Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa.
Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo
ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista
kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten
pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän,
miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä
puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään.
Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten
seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli
kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille
raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi
oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa
joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan.
Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa
harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä
hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen
kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä
vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden
salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei
voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin
valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja
olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa"
huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo.
Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen
kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen
pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen
seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --"Ei minulle jäänyt
kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään
kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A.
Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta
kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva
henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat
yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon
kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen,
kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.




III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.


Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää,
että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden
vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos
kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan
suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä
joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana,
jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden
suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan
ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni
näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt
kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon
riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi
saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut
sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän
oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa
uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli
aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään
aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli,
saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan
julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä
ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin
liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen
luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen
henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen
näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä
heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras,
heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran
hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi?
Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo
muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää
opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä
astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa.
Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita
opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa
tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan.
Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen
Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli
Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen
luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi
sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen
talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti
oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan
emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli
muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos
joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala
käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta
onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se
rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala
oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.

Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään
puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon
tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle
antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa
kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin
olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti
Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta
nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään
uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen
suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen
Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme
lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen
leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän
asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella.
Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo
Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin
nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.

L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin
muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen
ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen
vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman."
Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin
yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen
lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista
henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä
kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että
"meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle
tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.

Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin
hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt
julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia
ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita
yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden
neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan
ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy
antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa.
Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo
ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta
orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että
joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse
kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on
luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta,
ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja
tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata
tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat
ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan
ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui
Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei
ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi,
vaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa
eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä
salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen
pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä
parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon
uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen
odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi
syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän
Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova
ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta
kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki
kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä
Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa
uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa
Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti
Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]

Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys
tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen
kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset
olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen
maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja
asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan?
Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin,
kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa
lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden
sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea.
Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas
veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet,
lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva
iloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja
tukemaan Lustigin arvoa.

Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö
kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat
harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen
vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista,
että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa
opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen
ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta,
siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus
on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono,
ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta.
Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin
koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää
uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä
v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on
meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman
kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi,
että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät
itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen
luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?

Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä
ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää,
kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on
niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan
tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8
vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima
vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään
Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809,
missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen
henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille:
"Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi
viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo
enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti
voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava:
"Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän
vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun
ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa
meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen,
uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä
vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää
siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi.
Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta
turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin
saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus
tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa
lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun
opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."

Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui
horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua",
kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin
saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat
painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen
rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui
heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty"
lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia
hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää
vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o
22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].

"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin
kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat
Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan.
Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä
seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu
vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko
hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa
niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen
ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä
menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen,
jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen
palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle
niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä
vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823.
Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon
ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta
tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille
vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä,
joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää
ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen
puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa
ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa
sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta
"usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat
kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä
syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti
arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden
syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta
jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan
erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä
liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia
otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen
mainitsemastamme kirjeestä:

"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa.
Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme
vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa.
Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun
etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet
nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja
sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan
ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- --
Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut
niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä
johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään.
-- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään
sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä
jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja
toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä,
mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä,
että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta
ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia
teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan
palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä
raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja
apua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille
tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen
rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].

Tämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon
herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä
hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan
tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on
nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja
näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin
Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei
Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.

Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos
selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen
käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen
uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä.
Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei
hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä
koskevissa asiakirjoissa.




IV.

Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.


Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden
unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita
parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä
johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen
leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat
seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan
ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan
valtakuntaa.

V. 1801 ilmestyi Turussa painosta _"Uskon harjoitus autuuteen"_
niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka
tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia;
ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut
tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen.
[Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen
adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule
lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit
vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja
pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä
luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan,
ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä
saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten
kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan
alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan
heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla
ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä
totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu
tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin
autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen
vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein
farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin
luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti,
joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset
työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi".
Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa
sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota
paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää
kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä
ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on
samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta
pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin
Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi,
uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia,
nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia
tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi.
Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus,
ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen
tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko
yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa
välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa
jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja
häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin
kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa
hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa
Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan
etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta
vastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä
usein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja
julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus
autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville,
samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat,
taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja
kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä.
Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta
uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä
tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen
raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi
erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden
ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä
8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin
varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena
häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy
hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee
muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen.
Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän
maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin
jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka
ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan
eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta
armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute,
sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen
puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka
ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian
loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa
ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen
kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli
varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja.
-- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan
meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten
seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten
kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa."
Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja
hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan
puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen,
valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!

Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v.
1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _"Pyhä evankeliumillinen
valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä"_ ei vedä "Uskon
harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään
uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen.
Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle
edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana
ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja
evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys,
jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen
omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin
merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on
miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen
esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen,
joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten
vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän
kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan,
jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta
lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä
kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895.
Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu
L. J. Achrén.

Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti
Björkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä
v. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson
-- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa,
päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei
ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti,
vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta
Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist,
ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen.
Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea
mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään
kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen
taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti
hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että
Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765
Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan
ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin
Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti
15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa
ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä
mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu
on sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon
virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v.
1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9
p:nä 1809.

Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa
sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni
tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä
saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot
olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet
tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä
ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin
aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet
eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa
enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa
sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään
saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle
voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa
erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia,
tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi,
kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi
Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.

Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä
tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia
ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan
virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist
viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun
tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen
tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata
taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia
sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun
säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän.
Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan
noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle
kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä
runsaammalla mitalla.

Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli
jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa
mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja
hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin
noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa
näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli
Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli
luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka
oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei
saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta.
Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt
helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli
aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä,
kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti
huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat
ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman
askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen
kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa
kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia
hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja
taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri
osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut,
että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä
tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen
meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään
talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista
kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat
pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään
tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta.
Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.

Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä.
Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti
saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana
pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei
ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi,
Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin
tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä
vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan
siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään
kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet
Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat
seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa
hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut
siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai
Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin
päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä
virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai
valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa
käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta
oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen
postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän
ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa.
"Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut.
Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai
tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia
valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen
vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän
hänen kanssaan.

Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä
hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin
nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän
tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen
säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa
_Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa
oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä
ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan
Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen
erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen
tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä
ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa.
Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona
maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta
ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden
ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti
hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä
lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään
lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän
virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se
löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."

Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti
Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä
loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään
säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan
piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän
seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä
sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun
pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa:
"Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa.
Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen
valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut
laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan,
hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa
huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui:
"Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä
vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan
haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg,
joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".

Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään
kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän
esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa
eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei
sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät
herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä
liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti
loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin
se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa
hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän
herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan
hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman
todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä
hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen
postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen".
[Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt
Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja,
Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin
postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha,
huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista
löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien
suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa
J. R. Forsman.)]

       *       *       *       *       *

19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä
suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin
vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_.
Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään,
vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään
seuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].

Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena.
Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita
kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772.
Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen
ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken
sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan
estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen
loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän
kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa
suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään,
joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä
raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden
seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet
pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin.
Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta,
hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena
hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin
kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka
vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän"
hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän
Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein
yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän
oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.

Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina
toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776.
Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k.
1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen
kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen.
Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti
hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia,
voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona
kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta
heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi
siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta
uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa,
Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä,
Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset
heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä
häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset
asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä
ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia
maahan.

Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen
käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan
sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana
uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle.
Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta,
kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä
kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan
kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös,
jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme
uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken:
"Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka
minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä.
Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen
kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja
varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt;
näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa
ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja
niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi,
mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan
tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja
ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada
sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa
liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi
kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen
puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa
kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä
jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee
myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista
arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin
vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä,
teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista
erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi
kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis
heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos
semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa,
herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille
ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että
oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin,
kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he
puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään
turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita
käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa
usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää,
että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja
puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä,
karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin
heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa
arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä
syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan.
Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta
ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti
kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana
jäisi entisilleen."

Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa
herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne
ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan
osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän
muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan,
arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja
valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja
kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin
kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä
ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin
kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen
herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo
Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.

Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän
valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa.
Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin
sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä,
että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin
sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa
ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia.
Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen
sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki
vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet,
olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen
aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit
ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen
aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen
herännäisyyden historia, että niin on laita.

Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen
olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista
sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi
vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli
jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin
ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim.
tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka
päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä
mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan.
Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa.
Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat
tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.

Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai
Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789).
Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti
lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta
kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen
hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset
olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman
parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen
sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni
maailman lapsi.

Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää
riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat
tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että
tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi
epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti
toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken
elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka,
levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa,
mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia
niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa
omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä
ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme
evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille
eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _"Se oikia uskon oppi,
ihmisten valheesta puhdistettu"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta
myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä
oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ --
allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen
suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.

Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14
vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi
hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä
uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan
tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset
kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet
hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien
kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa
eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti
tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen
välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka
kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn
nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan
on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan.
Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei
ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.

Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan
aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen,
joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä
sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa,
niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden
eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon
totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa
autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden.
Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen
perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä
oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei
häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään
suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi
hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa
v. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta
syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi.
Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden
siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa
saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina
lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän
ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein
ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin
asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta
katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin
valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen
katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä,
että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava
kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina.
Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön
Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat
huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän
raamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten
langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa
armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina,
kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä
mitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon
kiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_
ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä
kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat
näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla
Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä
isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen
hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt
sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen
selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta
pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja
paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä
tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken
yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki,
jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja
puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa"
huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei
tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!"
-- -- "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?"
kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään
kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja
tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu
Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut
päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen
Vapahtajakseen." -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät,
että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi
liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi
pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset,
sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat
eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi
aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti
opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja
käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle
opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia
ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta
Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain
kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".

Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia.
Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja
ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen
kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja
hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä
rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.

Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken
jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen
likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki
hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa
perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa
hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut
Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla
oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista
jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän
oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan
samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä
hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa.
Täten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.

Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua.
Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista,
joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri
hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin
oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa,
sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen
kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16
p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle
tarjona".

Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut
_"Halullisen rippilapsen kaksi virttä"_ (1817) sekä seuraavat
käännökset: _"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge
Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli
evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja
ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;"
"Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille.
Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden
torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa
1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä.
Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa
viivyttävät. Turussa 1822"_ sekä _"Sydämmellinen neuvoja varoitus
nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää
ehtollista nauttia. Turussa 1823"_.

       *       *       *       *       *

Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt
Jaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan
Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli
hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana
vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän
tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin
määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen
vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin
esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän,
oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana,
v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi.
Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius
ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja
totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa
seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi,
julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä
evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen
näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana
oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli,
näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais.
päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan
vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan
luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla
ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin
kuulijain pyynnöstä nimellä _"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver
ett syndigt folk"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla:
"Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta
valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet
ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä
hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt
kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin,
niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko
pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti
ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön
suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen
asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen
koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat
myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat
täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää
kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen
kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme
kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa
meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden
antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia
parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne,
jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien
surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen
kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on
tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta
jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään
voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua
(Luuk. 13: 3)".

"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti
vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps.
90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja
tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan.
Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo
niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan
tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan
kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse
ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr.
9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei
idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä
koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes.
59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan.
Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin
rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin
tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen
hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa
luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan,
niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita
itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme
revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa:
itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi,
isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi
sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus
jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka
jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat
repineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä
kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa
teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen
teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti
on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden
rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä
hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä
Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman
(Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu
sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton
sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin,
turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa
mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden
helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet
halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet
siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion
sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin
varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän
uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa
sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen
korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua
nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan
vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja
onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja
koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä
tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta.
Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle
tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen
helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää
tulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te
rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta
turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä
aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin
toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden
lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa
kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne
saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen
verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa
osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan.
Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi
omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi
ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako
sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja.
Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta,
vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä
parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun
vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa
kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja
ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen
ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta,
alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan
rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."

Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa
suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä
korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat
totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle.
Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden.
Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot,
laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja
valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen
puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta
vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin
etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.

Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v.
1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti
hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa
ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka
edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän
seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista
kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja
Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät,
mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti
voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää
johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.

Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin
tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean
ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna,
jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan
lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä,
saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin
rovastikunnassa (1825).

Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on
hänen saarnoistaan painettu myöskin _"Ruotsin kansan valitus ja
lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta"_ (1792) sekä
_"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta"_
(1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee
mainitsemista etenkin _"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen
tuntomerkit"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa
ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa
kirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut
vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen
toimittamat _"Halullisten sieluin hengelliset laulut"_, jotka vielä
tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä
v. 1824 _"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä"_, joista 47 ovat hänen
sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien
runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin
ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on
raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen
vasta.

Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä
esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen
luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin
Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk
handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift;
Akiander V, 306-307.].

       *       *       *       *       *

Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen
herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet,
joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_
nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika
ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään
ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä
huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham
Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti
yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen
tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa,
kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista
sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta
isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta
harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi
(1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän
isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa
kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy
siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta
hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli
v. 1810.

Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä.
Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi
lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä
rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä
ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen
tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet
suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen
aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä
lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia
ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä
Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä
seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan
sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla
osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän
käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä
jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden
ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille
sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin
lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan
heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan
sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta
tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä,
vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi
tunnetaan.

Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään
ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen
suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä
ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.

Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä
[Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on
hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman
"Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman
sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä
vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.

Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä
Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen
ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän
ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet
ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja
heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan
kappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel
Grönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi
Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771,
kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius,
joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli
pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä
pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen
kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä,
että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa,
joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi.
Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten
keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun
Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti
Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut
seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg,
Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And.
Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv.
Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].

       *       *       *       *       *

Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19
vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän
kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä,
jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi
liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _"Siionin
Virret"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra
_Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti
ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia
herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä
uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan
tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa
silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten
sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme,
levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin,
saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.




V.

Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.


V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden
luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä
_Heikki Kukkonen_. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan
kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17
vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa
tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin
tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa
tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan
toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä
totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi.
Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen
aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään
suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä
silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä
kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää,
pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan
kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä
ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon
toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se
oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin
kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä
saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan,
puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen
tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut,
mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi
oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan
tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika.
Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä
harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.

Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa,
kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin
toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut,
isänmaan synkkä tulevaisuus -- kaikki näytti yhtyvän hävittämään
hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi
melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta
sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään,
miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia
itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin
keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta
kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden
Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat
hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti
1,000 taaleria puhdasta rahaa.

Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen
sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet;
hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi.
Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta
alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien
muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin
_"Kääntymisen harjoitus"_ nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia
tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä
ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä
keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä,
ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen:
"Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin
joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena.
Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät
vanhimmat tuttavat oikeaksi.].

Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä _Jaakko Lundströmin_ ja
talonpoika _Pietari Väänäsen_ sekä muutamien muiden heränneiden
kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään
samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron
Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon
vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota
kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa
reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman
tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen
Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä
saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan
jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen
alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden
kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa
epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä
päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän
epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811).
Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan
tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä
aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä
syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat
sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon.
Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli
hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan,
alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa
ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä
tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja,
ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta
varten lähteä Turkuun.

Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen
elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan
herrnhutilaismielisen kirjansitoja _Agreliuksen_ kanssa, joka pyysi
häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja
kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se
ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala
tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet
seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat
neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa
muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla
lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja _J. Lönnmark_
rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti
viimemainittu samaan aikaan nimen _Renqvist_ (= puhdas oksa).

Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä
toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut,
tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä
kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin
olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata
häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä
loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi,
kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä
1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana
saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli
hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen
tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi
lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin
terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista
lepoa.

Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se
Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut,
antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi
keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen
toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli
hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi
hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa
tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein
"veljeskunnan" kirkossa.

Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa.
Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä
sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan
rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän
sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten
kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan
valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811
tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran _Elias
Laguksen_ ja Orihveden kirkkoherran _Juhana Utterin_ kanssa, jotka
olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona
Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen
kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta
katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa
itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi
tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen
henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.

Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa.
Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta
otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle
uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia
palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran
kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia
itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen
alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi
kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.

Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa
tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa
tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on
todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas)
kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä
työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti
sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi,
jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle
tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea
korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen
kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". -- Mutta Renqvist
ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817
vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin
[Akiander VII, 55-60, 92.].

Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat.
Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon
murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän.
Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä,
tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin
rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen
johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon
armoa.




VI.

Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa
1815-1820.


Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787
vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen
kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä
kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa
luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa,
jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä
Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär
Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].

Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa
oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi
kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat
olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei
halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä
olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin
aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra
tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan
ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli,
kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla
päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin
ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä
muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan
eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina
kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli
hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella
huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja
hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen
mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa
metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O
Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä
kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas
naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti
oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K.
Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun
suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin
oikea.].

Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo
hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden
tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti.
Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi
näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt
hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan
kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti
vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut.
Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen
läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin
näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta
Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin
jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä
todistaa seuraava tapahtuma.

Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä
alkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on,
että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta
Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti
väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen
tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin,
vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten
uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin
v. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran
_Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän
vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin
lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä
katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka
hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä
lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui
niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä
"enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille
saarnaamaan.

Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa.
Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja
hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä
enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut
aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä
ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä
todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä
vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi
vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että
hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta
neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat
viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja
Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että
Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä.
Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten
keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja
hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.

Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen
jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs
A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen
mukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran
valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä
olivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille
lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta
ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt,
ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos
Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven
pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka
heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia
suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä
muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa
merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa,
ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville
kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt,
ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt.
Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset,
joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä
ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo
tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla
ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo
Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella
käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin
oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä".
Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin
huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme
sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä
olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen
elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään
lukijan huomion muualle.

Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon
hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817
olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä --
niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät --
soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen
omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä
tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen
kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen
sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen
kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli
toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen
hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta
luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle.
Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi
hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä
silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten
ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai
kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi,
kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla
repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma
nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi,
y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten
pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät
ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset
heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin,
mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet.
Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen
rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi
lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi.
Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten
kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen
elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä
monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä
syyllä ovat häntä moittineet.

Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa
löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille
uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista
vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja
muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein
varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan
omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien
kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue
Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia
antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa.
Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa,
siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle
sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän
perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän
sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut
Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli
myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].

Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun
Aholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä
hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä
tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4
vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen
henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin
vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä,
monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei
voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen
maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä
Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa
myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.

Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän
kappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut
maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan
tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten
tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta
liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä
_Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään,
johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut
alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina
oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen
vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike
Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki
toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy
vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin
Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen
jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä
Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina
apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui
oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka
selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia
voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa
viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".

Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti
Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen
saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien
iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten
vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle
herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo
Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten
opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät
olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet
väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa
evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta
Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman
kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi
kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen
heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen
Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin
levenemistään leveni.

Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta
kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli
nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät
aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta,
joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä
henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia
itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän
vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää
kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi
paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti
kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa
määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin
nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä
hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo
järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota
syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja
lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin,
silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet
häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin
koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän
oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei
pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat.
Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan
tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut.
Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa,
joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.

Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras
heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka
silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten
asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti,
ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet
eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen
hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa"
lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti.
Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan
puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla
hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli
Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen,
osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat
sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta
sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja
syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi.
Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen
erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi
herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki,
jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan
heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä
liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat
Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille
nimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien
Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan.
Akiander VI, 187-189.].

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin
olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä
oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka
Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi
vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa
miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja
_Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _"Hengellisten asiain
muistokirjan"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet.
Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon,
lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän
aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.

Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen
herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on
kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa
oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni
olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti
erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta
Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu
tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta
elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 --
hän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi.
Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen
sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän
päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin
ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset
olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset
ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä
hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta
Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta
Suhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo
Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän
perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun
helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa
entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala
ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki
on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt
Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi
Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo
häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin
"Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä
saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei
kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi,
hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon
valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra
hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.

Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella
erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana
Niskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä
huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän
ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen
mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää
ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä
seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea
levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi
heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan
näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään
synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen
kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä
kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta
tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen
kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista.
Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä.
Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat
suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain
raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata
sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig
v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten
keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat
erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja
asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen
sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta
satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos
toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten
matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa,
kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa;
vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on
maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden
keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä
tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät
näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva
käsikirjoitus.]

Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen
vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle
kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään
Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti
Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin
seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus
ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut
asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään.
Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista
muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia
neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että
hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta,
uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua
arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta
ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä
huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan
korkeamman voiman tukemana.

Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta
Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät
nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei
enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti
Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa
lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle
v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin
valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden
heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä
he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen,
jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle
mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen
asumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ --
oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja
kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle
kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat
tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä
käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle
lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon
omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].

Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen
ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k.
1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin
raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla.
Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se
puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt
siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander
VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti
asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen
asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei
päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi
siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän
oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa
asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui
ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän
kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].




VII.

Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.


Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut
olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta.
Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen
y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja
kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen
ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt
vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia
palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia"
lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein
hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka
olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa.
Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä
jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä
seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899)
isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander
VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään
aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan
elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa
väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät
asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike
kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen
ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka
sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan
seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli
osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät
vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo
ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi.
Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4
p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.]
Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli
pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli
saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen
kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi
hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan
asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan
syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella.
Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin
ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä
kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi,
kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa
koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin
kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät
prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta
vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan
selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä
syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi
(1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään
sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta
rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].

Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen
pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö
voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H.
Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin
kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla
seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että
Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli
herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät
heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos
mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa
tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen
Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja
kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella.
Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena
heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa,
miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet.
-- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat.
He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten
taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian
selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut
kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat.
"Cygnaeus" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä
keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui
arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä
vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä
putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen
kristillisyyden suojelukseksi".

Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei
ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen
kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli
joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan
lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa
kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän
kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti
itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin
olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa
sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa.
Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa
rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi,
vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin
ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat
heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua.
Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu
kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen
"tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen
kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa
oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes
tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen
Muistokirja.].

Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti
Porvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen
näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle.
Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan,
vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta
noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa
mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen
piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi
heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat
nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J.
Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen
sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta
julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat
pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin
vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan:
kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät
heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata.
Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen
etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he
näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit,
rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin
kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he
nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet,
siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi
kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä
pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti
saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä
harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta
kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka
vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten
päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän
keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella
rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö
on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle
on". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat
pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen,
miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen,
hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi
Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä
tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli
vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa
tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet
neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään
niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä"
tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari".
"Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut
parannuksesta ja kääntymisestä". -- Piispan kehotuksesta selvitti
Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle
vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun
todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa
synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä
heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen,
huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä
kanssakäymisestä oli.

Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan
Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu
aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän
pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä
vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui --
se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä
selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä
ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten
vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista
Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän
luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja
ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset
heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan
asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta"
lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista
pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin
Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä
kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan,
voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen
esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen
ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu,
saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille
hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen
heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä
heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä,
näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava
kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten
tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan
toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi
kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä,
auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista
uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä
sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin
sovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa
kuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan
käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä
eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä
ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa
yhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin
taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus
haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella
mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta
ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva
ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat
vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen
ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea
ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet,
toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin
alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun
tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset
matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät
monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön,
sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo
Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja
ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat
kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan,
joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva
sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei
estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon
kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta
hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston
toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä
turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla
sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].

Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana".
[Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa
paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan
järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin
kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta
ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden
perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon
objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan
tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen
luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen
kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja
vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja
kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa
Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta
sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon
uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle
että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa
Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän
levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan,
ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti
liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies -- hänen nimensä oli
_Antti Juhana Brofeldt_ -- oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella
v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin
nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä
olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819
kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen
aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna
eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi.
Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v.
1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen
sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut
(1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten
kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän
oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin
kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet
antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri
I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan
Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa
ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin
heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä
puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä
vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä
mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat,
joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran
tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän
seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 -- 108.].
Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha
sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.

Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi
kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita
vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät
valitsivat viimemainitun noista kahdesta.

Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet
hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä
heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan
maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan
alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa
Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut
tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä
päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä
toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän
huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla
seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun
seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset
siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa,
että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin".
Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä
kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu
eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot
ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat,
jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin
noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. -- Tätä vaikeaa
kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden
kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui
Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa
_Tengström_ ja piispa _Molander_ sekä tuomiorovastit _G. Gadolin_ ja
_M. Alopaeus_. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti
komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä
lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan
siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä,
ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla
uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar
i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta
tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden
perinpohjainen kukistaminen.

Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet.
Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin
hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826
jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]
Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun
viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois.
Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta
herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen
näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen _Matti Härköselle_, joka
siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista,
kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika
niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä
keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia
pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky
joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa
ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa
kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään
hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko
uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin
pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät
tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille
ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa
niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että
Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi.
Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on
kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja
markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy
meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen
röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii
vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI,
95-96]




VIII.

Henrik Renqvist 1817-1826.


Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817
saapunut _Liperiin_, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön.
Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan
palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan
ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut.
Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden
hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan
kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä
näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla -- elävää
kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia,
oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman
Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä
ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut
virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista.
Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä,
ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista
[Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.].
Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten
vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi:
Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi
aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli
hänen kanssansa.

Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan
pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa,
lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän
pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ
kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden
omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen
ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi
hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on
saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin
elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen
ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein
riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa
ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä
eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että
tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen
johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei
millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.

Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist
pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen
seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun
hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla,
ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia
terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita,
aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti
hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä
omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun
ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui
hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja
rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä
lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa.
Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä
seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta
ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki
rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia
syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei
ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon
saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä
oli -- sitä vaati Renqvist jyrkästi -- lain mukaan rangaistava
jalkapuulla.

Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot
Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen
siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut.
Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia
ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat
hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna
kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys
yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä
kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?"
Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina
valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa
etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa
paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten
oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia,
ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään
eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen
täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta
tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla
vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti
arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin
ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa
se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien
käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan
tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua
viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita,"
[Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana
oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään
asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis
ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen
tienraivaajan kehotusta.

Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin
jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä
kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja
saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä
mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa
merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle
ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät,
etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei
koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei
kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin
Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja
vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän
koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista.
Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen
seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä
toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin
vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille",
jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen
ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia,
muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät,
niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä
ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi
halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina
ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli
katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee
hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan
katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta,
ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa
syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava
seurakunnasta. Math. 18."

Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja
kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän
Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi
kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista
oli seurakunnan kirkkoherra _N. J. Perander_. Epäilemättä olisi
Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja
kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei
itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut
niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti
erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet,
loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän
kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä
leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä
syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander,
joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita
huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän
lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen
kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut
säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä
vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi
Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä,
monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän
herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti
ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on
päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia
katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen
mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut
mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander
apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran
virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan.
Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat
loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä
toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi,
minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan
ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi
tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran
_S. Kiljanderin_ pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin
maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä
vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa
vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa
voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn
siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän
pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli
joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo
ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti
oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut
lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15
vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan
heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen
sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että
asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten
tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa
sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta
ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei
uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä
kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo
kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että
saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt
herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua
lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa
vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä --
muita rovasti ei voinut esiintuoda -- oli muka Renqvistin sopimaton
saarnatapa todistettu!

Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin
toimeliaana myöskin pitäjän nimismies _I. Stenius_. Hän huomautti
Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä,
väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta
esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan
saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut
huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran
ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan.
Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä
perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka
kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää.
Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän
oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen
poistumaan ehtoollispöydästä.

Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat
selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli
kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat
katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka
turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla
tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena;
Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä,
jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa
Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä
tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti
Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja
Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta
Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton
elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia
tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen
pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi
kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi.
Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli
huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut
Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään
kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei
tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä.
Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja
muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti
Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli
hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus
niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi
talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään
sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin
[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].

Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän
rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut
tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä
ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia
puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli
köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä
tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa.
Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan
ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän
ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se
todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta
tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on,
ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten
taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä
sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.

Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään
Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet
vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin
sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi,
ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä
kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan,
missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan
sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin
valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne
kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti
totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se
lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. _Liperin
Kalliosta_ -- tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin
-- ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla
näillä seuduin. _Polvijärven_ ja _Kuusjärven_ erämaista, joissa ei
siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa
hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan
Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia
palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja
tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis,
Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen
Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon
Matrikkeli.].

Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti
tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin
arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen
tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin,
että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu
siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa
heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna,
Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan
tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen
saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita
hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14
p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia
tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist
voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän
tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut
ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia
kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään
tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi -- niin lausui Renqvist --
osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei
pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi,
että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut
käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen
edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa
Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet
kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi,
antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata,
miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa,
vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan
lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten
eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan
helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä
syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan
samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa
tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa
näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän
syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin
tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. -- Tässä
kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen
lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen
Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos
kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä
huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista
lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän
Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin
osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään
sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt
ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei
vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin
nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu,
että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti
kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä
yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin
seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä,
ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle.
Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei
Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon
herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta
puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli
vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle
olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt
Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton
maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä.
Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan
viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen
johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.

Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia
kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt
oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan
ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa
tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää,
helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille
tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli
piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja
sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin,
että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin
virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksest

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49688