← catalogue

Maamme kirja

by Zacharias Topelius · Finnish · Gutenberg #49600 · 832,732 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Maamme kirja
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maamme kirja

Author: Zacharias Topelius

Translator: Paavo Emil Cajander


        
Release date: August 4, 2015 [eBook #49600]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49600

Credits: Produced by Kristiina Tammitie and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAMME KIRJA ***

MAAMME KIRJA

Kirj.

Z. Topelius


Paavo Cajanderin suomennos



Ennen myöhemmän ajan lisäyksiä.

Teoksen teksti pohjautuu lähinnä
16. suomenkieliseen painokseen,
joka ilmestyi 1899 noin vuosi
Topeliuksen kuoleman jälkeen.






SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku: Maamme.

   1. Aamulaulu.
   2. Koti.
   3. Isänmaa.
   4. Maasi.
   5. Kuninkaan lahjat.
   6. Hädän hetkenä.
   7. Maa ja kansa.
   8. Meidän maamme ja maailma.
   9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.
  10. Maamme alku.
  11. Meren neito.
  12. Itämeri.
  13. Ahvenanmaan laulu.
  14. Suomen ylängöt ja laaksot.
  15. Maakunnat.
  16. Lapin tunturit.
  17. Inarinjärvi.
  18. Lappiovuara ja Aavasaksa.
  19. Oulunjoki.
  20. Kallankari.
  21. Isokyrö.
  22. Satakunnan rannikko.
  23. Elämä Ahvenanmaalla..
  24. Maan vieremiä Uskelassa.
  25. Kuusiston linnan rauniot.
  26. Hankoniemen majakka.
  27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.
  28. Paikkarin torppa.
  29. Suomen erämaita.
  30. Päijänteen vesistö.
  31. Saimaa.
  32. Punkaharju.
  33. Imatra.
  34. Luonnonmullistus.
  35. Laatokka.
  36. Suomen ilmasto.
  37. Kirkkaalla jäällä.
  38. Kesäyön kirkkaus.
  39. Joutsen.
  40. Ilmanennustamisesta.
  41. Pyterlahden graniittilouhimo.
  42. Ruskealan marmorilouhimo.
  43. Suomen rauta.
  44. Lapin kulta.
  45. Kasvien leviäminen.
  46. Metsä.
  47. Kulovalkea.
  48. Pelto ja niitty.
  49. Hallayö.
  50. Kärsivällisyys.
  51. Syötävät sienet.
  52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.
  53. Ystäviä ja vihollisia.
  54. Suomalainen hevonen.
  55. Karja.
  56. Suomalaisia paimenlauluja.

Toinen luku: Kansa.

  57. Mathias Aleksanteri Castrén.
  58. Suomen kansaheimo.
  59. Permalaiset.
  60. Vatjalaisia kansanlauluja.
  61. Lappalaiset.
  62. Lappalaisen poro.
  63. Lappalaisia kansansatuja.
  64. Päiviön suku.
  65. Lappalaisia kansanlauluja.
  66. Lappalaispojan laulu.
  67. Virolaiset.
  68. Virolaisten Kalevipoeg.
  69. Virolaisia kansanlauluja.
  70. Suomen kansa.
  71. Matti.
  72. Suomen kieli.
  73. Lippo ja Tapio.
  74. Kettu ja jänis.
  75. Kansantarinoita jättiläisistä.
  76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.
  77. Leikkisatuja.
  78. Suomalainen kansanrunous.
  79. Suomalaisia kansanlauluja.
  80. Suomalaisia sananlaskuja.
  81. Suomalaisia arvoituksia.
  82. Kansanluulo ja taikausko.
  83. Karjalaiset.
  84. Savolaiset.
  85. Kaksi runoseppää.
  86. Hämäläiset.
  87. Karhunampuja Martti Kitunen.
  88. Suomenruotsalainen väestö.
  89. Ruotsinkieli.
  90. Saaristolan asukkaat Lounaisessa Suomessa.
  91. Uusmaalaiset.
  92. Pohjalaiset.
  93. Venäläiset Suomessa.
  94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.

Kolmas luku: Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.

  95. Pakanallisten suomalaisten jumalat.
  96. Kalevala ja Elias Lönnrot.
  97. Maailman luomisesta.
  98. Maanviljelyksen alku.
  99. Tulen synty.
 100. Raudan synty.
 101. Väinämöinen ja Joukahainen.
 102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.
 103. Ilmarinen takoo Sammon.
 104. Lemminkäisen seikkailuja.
 105. Lemminkäisen surma.
 106. Väinämöinen Tuonelassa.
 107. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon.
 108. Tarina Kullervosta.
 109. Sota Sammosta.
 110. Väinämöisen laulu.
 111. Sota valosta.
 112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

Neljäs luku: Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.

 113. Kivikauden kansa.
 114. Suomalaiset pakanuuden ajalla.
 115. Ruotsalaiset.
 116. Kuningas Eerik Pyhä.
 117. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
 118. Kuningas Eerik ja Henrik piispa.
 119. Henrik piispan kuolema.
 120. Tuomas piispa.
 121. Kristinuskon tulo Hämeeseen.
 122. Karjalaiset kastetaan.
 123. Venäjän valtakunnan alku.
 124. Matti Kurki ja pirkkalaiset.
 125. Miten erämaat tulivat asutuiksi.
 126. Hemming piispa.
 127. Kalmarin unioni.
 128. Piispa Maunu Tavast.
 129. Katolinen oppi.
 130. Turun tuomiokirkko.
 131. Naantalin luostari.
 132. Suomen neljä säätyä.
 133. Viipurin pamaus.
 134. Kristian tyranni.
 135. Kustaa Vaasa.
 136. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.
 137. Piispa Arvid Kurki.

Viides luku: Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.

 138. Lutherin uskonpuhdistus.
 139. Kustaa kuninkaan hallitus.
 140. Piispa Mikael Agricola.
 141. Suomen herttua Juhana.
 142. Eerik kuningas ja suomalaiset.
 143. Kaarina Maununtytär.
 144. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.
 145. Klaus Fleming ja Nuijasota..
 146. Kaarle herttua ja Arvid Stålarm.
 147. Juhana Fleming.
 148. Kuningas Kaarle IX.
 149. Sigfrid Forsius.
 150. Kuningas Kustaa Aadolf.
 151. Suomalaiset Demminin luona.
 152. Breitenfeldin taistelu.
 153. Suomalaiset Wiirtzburgin luona.
 154. Meno Lech-virran poikki.
 155. Liitzenin taistelu.
 156. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.
 157. Kreivin aika ja Turun akatemia.
 158. Kuningas Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.
 159. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.
 160. Suuret nälkävuodet.
 161. Kaarle kahdestoista ja Narvan taistelu.
 162. Retki Pultavaan.
 163. Viipurin valloitus.
 164. Napuen taistelu.
 165. Kajaanin linna ja kivekkäät.
 166. Tapani Löfvingin seikkailut.
 167. Isonvihan aika.
 168. Kuningas Kaarle XII:n muisto.

Kuudes luku: Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.

 169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.
 170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.
 171. Lappeenrannan taistelu.
 172. Hyödyn aikakausi.
 173. Kuningas Kustaa III.
 174. Anjalan liitto.
 175. Porrassalmen taistelu.
 176. Kuningas Kustaan kuolema.
 177. Kustaa Mauri Armfelt.
 178. Henrik Gabriel Porthan.
 179. Frans Mikael Franzén.
 180. Vuoden 1808 sota.
 181. Kaarle Juhana Adlercreutz.
 182. Haminan rauha.
 183. Vänrikki Stoolin tarinat.
 184. Sotilaspoika.
 185. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.
 186. Suomi jälleen yhdistettynä.
 187. Turun palo.
 188. Yliopiston riemujuhla v. 1840.
 189. Keisari Nikolai ja Itämainen sota.
 190. Keisari Aleksanteri II ja Helsingin valtiopäivät v. 1863.
 191. Maamme laki.
 192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.
 193. Yhteiskunta ja hallitus.
 194. Yhteydet ja liikenne.
 195. Maamme vaurastuminen.
 196. Kirkko ja koulu.
 197. Runoilijat ja taiteilijat.
 198. Suonion Kotimaan virsi.
 199. Kotiintulo koulusta.
 200. Isänmaan virsi.






ENSIMMÄINEN LUKU.

Maamme.




1. Aamulaulu.


    Tuhansin rannoin raikkahasti
    heräjä, armas synnyinmaa!
    Heräjä, aamu hehkuvasti
    jo ilmain äärell' aukeaa!
    Jo väistyy talves pitkä yö,
    valosi voitonhetki lyö.
    Tuhansin rannoin raikkahasti
    heräjä, armas synnyinmaa!

    Kuin kukkaranta aamun heloon,
    heräjä uuteen aikahan,
    sill' elon huomen kutsuu eloon
    ja voittaa varjot kuoleman!
    Sa kasva kallein muisteloin,
    työn kunnoin, aattein avaroin!
    Kuin kukkaranta aamun heloon,
    heräjä uuteen aikahan!

    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
    kadotkoot kaihon kyyneleet!
    Luo vihannoimaan vilu multa,
    luo kukkiin posket kelmenneet!
    Kaikk' kevään silmut auetkoot!
    Ja mielet, toiveet tointukoot!
    Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
    kadotkoot kaihon kyyneleet!

    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
    vaan öiset haamut häädä pois
    ja turvaa voimaan Kaikkivallan
    ajalla kalliin aamukois!
    Sanasta rintakilpes saa
    ja vahva Herrass' ole, maa!
    Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
    vaan öiset haamut häädä pois!

    Sa maani nuori, armas, herää!
    Jo virkoo, sinivetten vyö!
    Jo tervehtäen päivän terää
    sun lintus laulaa, aaltos lyö.
    Heräjä tuulten soitteloon,
    valohon, aamuun, aurinkoon!
    Sa maani nuori, armas, herää!
    Jo virkoo, sinivetten vyö!




2. Koti.


    Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto.

               Suom. sananl.

Tämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on
Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän
suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta
paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa.
Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enköpä tuntisi tietä
ja veräjätä! Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä
minulle perin tuttua. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän
oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut.
Takkavalkean ääressä olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt.
Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja
polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.

Usein olin mukana, kun hevosia kaivolla juotettiin. Usein saatoin
lehmiämme laitumelle. Usein Mustille nauroin, kun se oravata
haukkui. Muistan vielä pihlajan, marjoista punertavana, ja koivun,
jossa leppäkerttu lauleli. Kesällä olen aholla mansikoita poiminut.
Talvella olen siellä mäkeä laskenut. Silloinpa oli iloa, kun järvestä
jää suli ja pääsimme veneellä soutelemaan. Syksyllä taas kuin
lintuset liitelimme eteenpäin kirkkaalla jäällä.

Vähätpä siitä, onko kotini ollut rikas vai köyhä. Olen siellä elänyt
onnellisena. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa,
hoitoa ja rakkautta olen siellä saanut. Siellä olen lapsesta asti
kasvanut. Siellä on isäni työtä tehnyt, siellä on äitini kauniita
laulujaan laulanut. Iltaisin maata pannessamme kuulin äitini
rukoilevan. "Hyvä Jumala", sanoi hän, "tee lapsestani hyvä ihminen!
Sinä, meidän taivaallinen isämme, anna meidän aina olla uskollisina
lapsinasi!" Ja sitten hän opetti minulle tuon kauniin rukouksen:
"Jumal', lasten ystävä..."

Niin, tiedän sen, että kaikki hyvyys on taivaallisen Isäni antama
lahja. Ja hänen hyviä ja siunattuja lahjojansa on tuo armas kotikin.
Siitä tahdon häntä kiittää ja ylistää kaiken elinaikani.

Näinhän siis kyllä tiedän rakastaa tuota pientä kotiani. Mutta en
oikein vielä ymmärrä, miten rakastaa sitä suurta kotia, jota sanotaan
isänmaaksi. Paljonhan siellä on toisin kuin meillä kotona. Tiet ovat
toisenlaiset, talot ovat toisenlaiset, ihmiset ovat toisenlaiset.
Saatanhan eksyä siellä, missä en ikinä ole ollut. Kukaan ei minua
siellä tunne enkä minäkään ketään tunne. Kuinka saatan vierasta maata
rakastaa! Kuinka saatan olla onnellinen, iloinen ja tuttavallinen
vierasten ihmisten luona!

Niin vain, kotini kyllä tunnen; mutta mikä on isänmaani!




3. Isänmaa.


    Älä siirrä ikivanhaa rajaa,
    jonka isäsi ovat tehneet!

          Salom. sananl. 22: 28.

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty
tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas
ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä
meidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä
ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en
sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että
tämä kaikki on muka _meidän_ maamme, _meidän_ suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt
ja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa
mustista. Kysyin häneltä: "Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin
silmä näkee, meidän isänmaamme?"

Äiti sanoi: Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä
maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata.
Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä
talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme.
Tämä maa oli heidän, ja senvuoksi tämä maa on meidän isäimme maa,
jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he
ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen
meitä. Täällä he ovat kuolleetkin ja makaavat maassa haudattuina.
Elleivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti työtä tehneet,
niin olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Elleivät he olisi
vaeltaneet Jumalan pelossa ja lapsiansa kasvattaneet totiseen Jumalan
tuntemiseen, niin me olisimme nyt sokeita pakanoita. Elleivät he
olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt
tietämättömiä metsäläisiä. Elleivät he olisi maata vihollisten
väkivallalta suojelleet, niin ei meillä olisi nyt lakia, ei oikeutta
eikä vapautta. Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän
ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta
tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen
hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja
henkensä.

Siksi tulee meidän aina olla isillemme kiitolliset ja pitää heidän
muistoansa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä niin kuin isää
ja äitiä, jotta menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka
Jumala on meille antanut. Meidän pitää aina kokea olla isillemme
kelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja
häveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat
viljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä.
Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan
saakka puolustaneet, pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän
tavallansa.

Eikä heidän tähtensä ainoastaan, vaan meidän itsemmekin tähden.
Sillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se
meille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja
tarpeellista. Se antaa meille vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa,
ystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä Jumalan pelkoon ja kaikkiin
inhimillisiin avuihin. Se opettaa meitä kirkkonsa ja koulujensa
kautta. Se suojelee meitä hallituksellaan ja laeillaan, ettei kukaan
saa tehdä meille vääryyttä. Se on meille apuna kaikissa hyvissä
ja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja
kuoltuamme haudan. Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme.
Tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos
Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme,
jotta se täyttäisi tarkoituksensa, maailmassa ja hänen tahtonsa
toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan oli tämäkin
maa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä
tavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet. Hän on kerran sanova
jokaiselle meistä: "Minä olen sinut pannut taloni hoitajaksi ja
tämän maani haltijaksi. Kuinka olet hoitanut taloani? Kuinka olet
maatani hallinnut?" -- Mitä vastaamme Herralle? Hän, joka julistaa
kaikille vanhurskaan tuomionsa, on meissä näkevä ainoastaan syntiä ja
puutetta. Mutta vielä ollessamme hänen taloudenhoitajinansa meidän
tulee rukoilla häntä, että hän antaisi meille oikein lujan, oikein
uskollisen ja alati alttiin rakkauden isänmaatamme kohtaan, niin että
tämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojassaan ja julistaisi
hänen kiitostansa sukupolvesta sukupolveen.




4. Maasi


    Laps Suomen, valoon nostaos
    ilolla nuori katsantos
    kunnailtas kasteisilta.
    Vapaasti loitos silmäs luo;
    sun, katsos, kaunis maa on tuo!

    Et muiden armost' elä vaan,
    et ole vieras päällä maan,
    on jalallasi pohja;
    perinnön sait, mi vaatii työs
    ja valppaan varjelusi myös.

    Niin, silmän siintämättömiin,
    etäisten ilmain hämäriin,
    taa teitten nimetönten,
    tienooseen tietymättömään,
    sait Luojaltas maan kaiken tään

    Sun, sun tuo meri vapaa on,
    tuo vallaton ja rajaton,
    ja kaikki sinijärvet,
    ja kaikki virrat kuohuvat
    ja kaikki purot armahat;

    ja vaarat päivänpaisteiset
    ja kedon tähkät, kukkaset,
    ja kaikki tummat metsät
    ja salot, saaret, niityt, haat
    ja talven hanget, kesämaat;

    tiet, kylät, torit, kaupungit,
    loistöllit, hovit kaunihit
    ja kaikki, jotka niissä
    turvaavat Luojan apuhun,
    ne kansas on, ne ovat sun.

    Ken on niin rikas, kellä maa
    niin ihana on puolustaa
    ja armastaa kuin sulla?
    Sen rakas Luoja sulle soi
    ja rakastettavakses loi.

    Laps' Suomen, kasva siinä vaan
    kuin nuori koivu puistossaan
    ja sille henkes uhraa,
    pyhitä työs ja sydämes
    sun maalles, maalle isies!




5. Kuninkaan lahjat.


Minä sanoin: Mitenkä voimme tehdä työtä koko maamme hyväksi? Emmehän
saata kaikkialle matkustaa ja joka paikassa työtä tehdä. Ja miksikä
muille palkatonta työtä tekisimme?

Äitini sanoi: Oli kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijaa,
Autio ja Päiviö. Kuningas sanoi heille: "Te olette ravakoita
työmiehiä, minä annan teille kummallekin kaistaleen maata". Ja hän
antoi Autiolle kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat
vainiot, sinertävät järvet, komeat metsät. Mutta Päiviölle hän antoi
hedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita.

Molemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Autio ajatteli: tämä on hyvää
maata; tästä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten
voivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä
ja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt
kaiken mehun. Samaten hän riisti järvet tyhjiksi ja otti niistä
kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun
maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi,
hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi, ja maa jäi autioksi.

Päiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä; tahdon tehdä sen
hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti
kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten
ja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto.
Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat
perinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.

Monien vuosien kuluttua kuningas sattui kulkemaan näissä valtakunnan
osissa. Tultuaan Aution asunnon lähelle hän kysyi: "Eikö tämä maa
ennen ollut kaunista ja viljavaa? Kuka sen on tehnyt näin rumaksi ja
autioksi?" Palvelijat sanoivat hänelle: "Sen on Autio tehnyt." Ja
taas kysyi kuningas, tultuaan lähelle Päiviön asuntoa: "Eikö tämä maa
ennen ollut jylhää ja hedelmätöntä? Kuka sen on tehnyt näin kauniiksi
ja viljavaksi?" Palvelijat sanoivat: "Sen on Päiviö tehnyt." Silloin
kuningas sanoi Autiolle: "Sinä ahne ja kehno palvelija, enkö sinulle
runsasta lahjaa antanut siksi, että työlläsi minua ylistäisit ja
tekisit monta tulevaista sukupolvea onnelliseksi? Katso, tuo on sinun
työtäsi!" Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeänalaisena pois
valtakunnastaan. Mutta Päiviölle hän sanoi: "Sinä hyvä ja uskollinen
palvelija, minä annoin sinulle halvan lahjan, mutta sinä olet minua
ylistänyt rakkaudellasi ja työlläsi, tulevaisten sukupolvien iloksi.
Tule, minä annan sinulle vielä paljon rikkaamman maan; sinä saat olla
minun uskollisimpana ystävänäni ja kansalleni esikuvana." [Hyvä on,
sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen,
minä panen sinut paljon haltijaksi. Matt. 25: 21.]

"No niin", sanoi äitini, "miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä?
Kumpi heistä on paremmin hoitanut lahjaa?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Oikein sanoit", vastasi äitini. "Autio ajatteli vain itseänsä eikä
huolinut muusta kuin omasta voitostaan. Senvuoksi hän sai häpeällä ja
häviöllä maasta lähteä. Päiviö ajatteli jälkeentulevaisten onnea ja
teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään
nautti iloa ja kunniata, ja hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka
huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.
Monta, monta vuotta jälkeenpäin, kun nämä molemmat miehet olivat jo
kauan olleet kuolleina, osoittivat ihmiset tuota autioksi tullutta
maata ja sanoivat: 'Tuon on Autio tehnyt.' Ja samoin he osoittivat
tuota viljavaa maata ja sanoivat: 'Tämän on Päiviö tehnyt.' Kumpi
näistä kahdesta miehestä on jälkimaailmalle jättänyt paremman
muiston?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Tee siis niin, kuin hän teki!" sanoi äiti. "Joko maata kynnät tai
merellä purjehdit tai käsilläsi työtä teet tai taloutta hoidat
tai tiedoilla hyödytät tai jollakin muulla kunniallisella tavalla
leipäsi ansaitset, niin katso, että teet hedelmälliseksi sen, mikä
ennen oli autiota! Katso, että jälkeesi jätät jotakin parempaa kuin
se, minkä itse sait haltuusi! Kun näin teet, niin teet työtä maasi
hyödyksi. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle
kelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. Mutta se on tehtävä rakkaudella
ja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen
nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.
Kaikki, mikä hyvänä ja hyödyllisenä nyt meitä ilahduttaa ja
hyödyttää, on tulos monien tuhansien ennen meitä eläneiden työstä. Me
siunaamme heitä, tuntemattomissa haudoissaan makaavia. Mutta ahnas
työntekijä ei jätä jälkeensä mitään. Hän on tehnyt työtä omaksi
voitokseen eikä kuitenkaan voi ottaa saavutuksiansa mukanaan hautaan.
Mitä varten hän on elänyt?"




6. Hädän hetkenä.


Minä sanoin: "Pitääkö minun paljonkin rakastaa isänmaatani?"

-- "Paljon", sanoi äitini. "Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi.
Enemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta
ei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi."

Sitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä
työtä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa
minusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole
minun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna
omaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka
saattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä
se minuun koskee?

Muutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla
vaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini
jalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en
koskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat
hämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä
olin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini
kuolevan -- en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; -- minä sieppasin
sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli
viedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me
pääsimme onnellisesti rantaan.

Silloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua
rakkaasti. "Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?" kysyi hän.
"Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi
minun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä
sinun sijastasi?"

Minä sanoin: "Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut
hädässä ja olla sinua auttamatta? _Täytyihän_ minun uskaltaa henkeni
sinun tähtesi."

Silloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: "Aivan niin,
täytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos
isänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele.
Jumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy
juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua
tarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi
velvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen
sinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet
kuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana
vaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät
he kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin
ja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa,
lapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle
äidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai,
kuten sinä, voitollisina palanneet, -- koskaan he eivät ole katuneet
urhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain,
jotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin
pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko
elinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä
halveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät
ole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet
taistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet
iäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin
velvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle,
ja virta hänet nielee."

"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti
Jumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi
kelpo lapseksi."




7. Maa ja kansa.


Nyt sen ymmärrän.

Tämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomenkielellä
_Suomenmaaksi_ tai ruotsalaisella nimellä _Finland_, on se kuitenkin
aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat _yhtä kansaa_,
puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heitä pitänyt yhdessä monta
sataa vuotta samassa kotimaassa, samojen lakien ja saman esivallan
alaisina. Mitä hyvää tai pahaa toinen on kokenut, se on toistakin
kohdannut. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa
vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa
ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama
kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama
hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat
maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta,
vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yhtä
kansaa. Jumala suokoon meille kaikille sovinnollisen sydämen! Mitä
Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa erottaa.

Muutamissa vieraissa maissa on paljon eripuraisuutta. Erisukuisia
ja erikielisiä kansakuntia asuu toinen toisensa vieressä, mutta
he eivät voi sopia. He riitelevät kielistään ja eduistaan, toinen
tahtoo toista sortaa. Väliin vuodatetaan verta; aina syntyy paljon
onnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, niin he olisivat
väkevät, mutta eripuraisuus saattaa heidät heikoiksi. Sitten tulee
vieras kansa ja saattaa heidät valtansa alaisiksi. He, jotka olisivat
voineet olla vapaita ja onnellisia, menettävät silloin kaikki, kun
eivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli.

Toisissa vieraissa maissa kansat ovat paremmin oman onnensa
oivaltaneet. He ovat alkuaan olleet sukuperältään, tavoiltaan ja
kieleltään erilaisia ja ovat keskenään riidelleet. Mutta aikojen
kuluessa he ovat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiansa,
jakamaan hyvyyttänsä ja suomaan yhdenlaisia etuja toinen toiselleen.
Näin he ovat yhdessä kasvaneet väkeviksi ja muodostuneet _yhdeksi
kansaksi_, jonka etua ei yksikään muukalainen ole uskaltanut loukata.
Kaikki suuret ja mahtavat kansat ovat tällä tavalla alkunsa saaneet
useista kansakunnista, jotka ovat ensin olleet toisilleen vieraita.
Yhteinen isänmaa ja pitkälliset yhteiset elämänvaiheet ovat heidät
yhdeksi yhdistäneet. Ei ole yhtään kansaa sukuperältään niin
sekoittumatonta, ettei sen esi-isissä olisi vierasta verta; eikä
kieltäkään niin puhdasta, ettei se olisi sanoja muilta lainannut.

Jumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti pitää jotakin
toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun
suuressa yhteiskunnassa, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on
mahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi;
oksana on kansasi; runkona on ihmiskunta.




8. Meidän maamme ja maailma.


    Oma maa mansikka,
    muu maa mustikka.

        Suom. sananl.

Tiedän, että meidän maamme on vain vähäinen osa maapallon pinnasta.
Mutta ennen luulin meidän asuvan keskellä maailmaa. Nyt tiedän,
että Suomenmaa on pohjoisessa osassa sitä maanosaa, jota nimitetään
_Euroopaksi_, ja sen meren äärellä, jota sanotaan _Itämereksi_.
Tiedän myöskin, että lähimpinä naapurimainamme ovat idässä _Venäjä_,
lännessä _Ruotsi ja Norja_, etelässä _Viro eli Eesti_ sekä
edempänä etelässä _Saksa ja Tanska_. Pohjoispuolella maatamme on
ainoastaan autio _Jäämeri_. Meiltä on pitkä matka muihin maanosiin
ja lämpöisempiin maihin. Maitse pääsemme ainoastaan Venäjän kautta
Etelä-Eurooppaan. Meritse pääsemme sinne sekä Itämeren poikki,
joka on _Atlantin valtameren_ suuri lahti, että nykyisin myös
Pohjois-Jäämeren kautta. Talvella jäät usein sulkevat edellisen
meritien, mutta voimakkaat höyrylaivat murtavat tiensä jäiden
lävitse, ja uljaat merimiehemme vaihettavat meidän tavaroitamme
vieraiden maiden tavaroihin.

Sillä Jumala on luonut maat niin kummallisen moninaisiksi, ettei
toinen maa ole toisen kaltainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä,
toiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalainen lämmin. Ulkomuoto,
vuoret, maan laatu, kasvit ja eläimet ovat eri maissa sangen
erilaisia. Tuhat kuusisataa miljoonaa ihmistä asuu maan pinnalla.
Eikä näissä ole kahta aivan toisensa näköistä. Mitä toinen maa on
vailla, sitä toinen maa tuottaa. Mitä toinen ihminen ei saa aikaan,
sen saa toinen, ja monet yhdessä saavat aikaan enemmän kuin kukin
erikseen. Näin ovat kaikki toisilleen hyödyksi ja täyttävät toistensa
puutteen. Se on Jumalan säätämä viisas järjestys, että maat ja kansat
tarvitsevat toisiaan. Sillä jos jokaisella olisi itsellään kylliksi,
niin ei kukaan etsisi toisia, vaan eläisi ja tekisi työtä ainoastaan
itseänsä varten. Mutta nyt ihmisten on pakko oppia tuntemaan ja
auttamaan toisiansa, jotta kaikki toisiansa veljinä rakastaisivat.

Näin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietojen vaihetuksen
kautta yhteydessä muiden maiden kanssa. Me tuotamme suolamme
Englannista, Portugalista ja Italiasta. Saksasta ja Amerikasta
tuotamme raakasokeria sekä viljaa ja jauhoja, kun maassamme on
saatu huono sato. Ruotsista tuotamme rautaa, Norjasta silliä,
Englannista koneita. Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta
tuotamme kankaita ja hedelmiä. Amerikasta tuotamme kahvia, puuvillaa
ja väriaineita. Kiinasta tuotamme teetä, Itä-Intiasta kanelia,
inkivääriä, pippuria ja muita mausteita. Sen sijaan lähetämme
ulkomaille lankkuja, lautoja, halkoja, paperia, tervaa, voita, kalaa
ja muita tavaroita.

Ulkomailta saamme myöskin kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä
keksintöjä. Sellaisia tuotteita meillä vielä on sangen vähän täältä
sinne lähetettäväksi; mutta vuosi vuodelta niitä karttuu.

Muun maailman rinnalla meidän maamme on köyhä ja kaukainen. Meillä
ei suinkaan ole mitään syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyriä,
ahkeroita, säästäväisiä ja oppivaisia, jottei tulisi pakko turvautua
muiden armoihin. Mutta se ei meitä estä rakastamasta maatamme enemmän
kuin mitään muuta maailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja
oma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaiseksi luotu kuin
tämä. johon olemme lapsuudesta saakka tottuneet. Jos ken meistä
matkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta
ja kaikkea hyvää, ei hän kuitenkaan siellä kauan viihdy. Jonkin
ajan kuluttua hän taas alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän
käsittää, että täällä on sentään paljon hyvää, jota ei ole muissa
maissa. Älköön siis kukaan kevytmielisesti tai tyytymättömyydestä
muuttako vieraaseen maahan. Saavuttakoon siellä mitä hyvänsä, yhden
hän kuitenkin on kadottanut, jota hän ei koskaan saa korvatuksi: oman
isänmaansa.

Niinkuin pesästänsä paennut lintu on se mies, joka asuinpaikaltansa
pakenee. Salom. Sananl. 27: S.




9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.


    Meren kuohuista laskimme riemuiten
    suvilämpimän Intian maille;
    vilu talvi ei luntaan seuduille sen
    ole viskonut viljakkaille,
    missä palmut ne varjoo
    kesäisen maan,
    ja poppelit tarjoo
    palsamiaan.
    Mut täällä en saa,
    mitä miel' odottaa:
    on kaukana mun ikävöimäni maa.

    Minä kyllästyn kesän helteeseen
    sekä ruokaan herkkuisahanki.
    Paremp' on kodin kannikka kaunainen,
    vaikk' oiskin pöytänä hanki.
    Sen vaaroilla hiihtää
    on hilpeä työ,
    kesä viileä viihtää,
    on valkea yö.
    Pois sinne, pois
    jos päästä vois!
    Kotijärvien luo minun mieleni ois.

    Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan,
    jossa rastahat raksuttaisi,
    lumen kiertää palloksi kourassaan
    ja tiukuja kuulla jos saisi!
    Koko Intian aivan
    nyt vaihtaisin
    kotiseutuni taivaan
    ma tähtihin.
    Pois sinne vaan,
    kodin maailmaan!
    Sydämessäni soi nimi Suomenmaan.




10. Maamme alku.


Maamme ei aina ole ollut sellainen, kuin se nyt on. Tuli ja vesi,
lämpö ja kylmyys ovat sitä paljon muutelleet, ennenkuin se on saanut
nykyisen muotonsa.

Maa oli alussa hehkuvana pallona, jossa kaikki ne aineet, joista
nykyiset vuoret ovat muodostuneet, olivat kuumuuden sulaamina.
Vähitellen Jumala antoi maailman avaruudessa vallitsevan kylmyyden
jäähdyttää tämän tulipallon. Silloin maanpinta vähin erin jähmettyi
ja muodosti kuoren sulan sisustan ympärille. Syvällä jalkaimme alla
on kuitenkin vielä tänä päivänä kuumuus niin suuri, että se voi
sulattaa kivet kuin kuonan ahjossa. Tällaista sulaa kiveä purkautuu
väliin maan sisustasta tulivuorien kautta ja valuu maan pinnalle.
Niillä seuduin on usein maanjäristyksiä. Meidän maassamme ei ole
tulivuoria eikä täällä tapahdu ankaranlaisia maanjäristyksiä. Vain
joskus tunnemme vienon maantärähdyksen.

Kun maan kuori jäähtyi, kutistui se niin kuin kuivuneen omenan kuori.
Silloin syntyi sen pinnalle kurttuja ja poimuja, jotka nyt ovat
vuoriharjanteita.

Kaikki vesi oli alkuaikoina maan kuumuudesta haihtunut höyryksi
ilmaan. Mutta kun maan pinta kylmeni, jäähtyivät vesihöyryt ja
laskivat rankkasateena maahan. Siitä syntyivät meret, jotka täyttivät
maanpinnan alavat osat, mutta ylävistä osista muodostuivat mannermaat.

Suomenmaan lujana perustana ovat ikivanhat vuorilajit, etenkin
_graniitti_, joka sulaksi sulaneena ainejoukkona on purkautunut maan
sisästä ja sitten jähmettynyt. Yhdessä graniitin kanssa tapaamme
kuitenkin myöskin monenlaatuisia liuskeita ja muita kivilajeja, jotka
alkuaan olivat pehmeitä maakerroksia, mutta sittemmin kovettuivat ja
muulla tavalla muuttuivat joutuessaan yhteen sulan graniitti-aineen
kanssa. Vuoriperustan päällä on ikäänkuin höllänä peitteenä suuret
ainemäärät soraa, hiekkaa ja savea. Nämä irtonaiset maakerrokset ovat
syntyneet paljoa myöhemmin.

Kauan ennen, kuin ihmisiä asui näillä maapallon seuduilla, peitti
koko maatamme vahva, valkea, hohtava jäävaippa, joka liikkui hitaasti
eteenpäin maan ylitse luoteesta kaakkoon. Jää kuljetti mukanaan
kalliolohkareita, jotka olivat irtaantuneet vuoriperustasta. Suuri
osa niistä mureni jään suunnattomasta painosta ja jäi paikalleen
sorakerrokseksi. Tämä _murtokivisora_ on suurta ja pientä
teräväsärmäistä kivisirua ja hienompaa kivijauhoa. Kun jää kuljetti
soran ja kivet alempien kalliopaasien päällitse, saivat nämä sen
pyöreän muodon ja nuo hienot uurteet ja syvät kolot, joita selvästi
huomaamme kallioissa, varsinkin saaristoissamme.

Murtokivisora tuli sitten ikäänkuin huuhdotuksi niissä vesivirroissa,
jotka syntyivät jääpeitteen sulaessa; hieno kivijauho valui
pois, ja joen pohjalle jäivät karkea hiekka ja sorakivet. Nämä
viimeksimainitut ovat kuluneet pyöreiksi ja sileiksi kieriessään
virran vedessä. Tällaista _vierinkivisoraa_ ja puhdasta _hiekkaa_
ovat _hiekkaharjumme_. Monin paikoin hiekka muodostaa myöskin
_kankaita_ ja nummia. Hienoimman lietteen veivät virrat mereen, jonka
pohjalle se laskeutui _savi_ kerrokseksi.

Siihen aikaan meri oli paljon ylempänä kuin nykyään; se peitti
melkein koko meidän maamme. Kun maa sittemmin kohosi, huuhtoivat
meren aallot pois murtokivisoran hienomman osat, ja suuremmat kivet
vain jäivät jäljelle. Siksi maan pinta on nykyään alavammilla mailla
usein niin kivistä, että sitä ainoastaan vaivoin voi viljellä; mutta
metsä kasvaa sellaisillakin mailla.

Monin paikoin on merenaallokko luonut kivet kapeiksi
_rantavalleiksi_, joita nykyään tavataan kaukana kuivalla maalla,
tai koonnut ne isoiksi kasoiksi, jotka ovat aivan paljaat ja joita
kansa sanoo _hiidenpelloiksi_. Monin paikoin löydetään maasta myöskin
meriraakkuja ja merikalojen ruotoja. Kaikki tämä osoittaa, että meri
muinoin on peittänyt maan. Tällä tavalla Suomi on ammoisista ajoista
asti kasvanut merestä ja kasvaa edelleen vielä tänäkin päivänä.

Maan kohoaminen ei ole kaikkialla yhtäläistä. Pohjois-Suomi kohoaa
arviolta metrin, Etelä-Suomi ainoastaan noin puolen metriä sadassa
vuodessa. Kun kohoaminen tapahtuu näin hitaasti, emme sitä huomaisi,
jos emme näkisi meriveden rannikoillamme alituisesti alenevan. Tämä
aleneminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitäkin, että joet
vievät mukanaan hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat rannikoille.

Maa kasvaa näin yhä ulommaksi mereen päin. Kaukana nykyisestä
rannikosta on löydetty maasta laivanankkureita ja laivahylkyjä. Missä
ennen oli isojen laivojen kulkuväylä, siinä nyt tuskin ui tavallinen
vene. Missä vanhat muistavat nuoruudessaan soutaneensa, siinä nyt
lapset kävelevät hiekalla kuivin jaloin. Mihin kalastaja ennen laski
verkkojaan, siitä nyt maamies niittää heinää. Lahdet kuivuvat,
matalikot kasvavat saariksi ja saaret kasvavat yhteen mannermaan
kanssa.

Suuret sisävedet olivat alkuaan merenlahtia, jotka salmien kautta
yhdistyivät mereen. Maan kohotessa nämä salmet muuttuivat joiksi ja
entiset merenlahdet suolattomiksi sisäjärviksi. Niihin jäi elämään
useita kalalajeja, jotka olivat niihin tulleet merestä, mutta myöskin
menestyvät suolattomassa vedessä.

Mutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka viihtyvät ainoastaan
suolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen sukupuuttoon. Ainoastaan
muutamat varsinaiset merieläimet, sellaiset kuin merihärkä ja Saimaan
hylje, tottuivat suolattomaan veteen, ja siksi tapaamme niitä vielä
sisäjärvissämme, vaikka niiden varsinainen koti on Pohjois-Jäämeri.

Sillä tahallansa he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin
maa, vedestä ja vedellä rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa
Jumalan sanan voimasta. 2 Piet. 3: 5.

Maasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen
voimalla. Job. 28: 5.




11. Meren neito.


    Ma tunnen neidon kaunoisen,
    kupeella kuohun suolaisen
    hän syntyi, lasna liekkui.
    On meri hänen äitinään,
    ja voimakkailla käsillään
    se vielä halaa tytärtään.

    Ja tytär varttuu, kasvaa vain,
    ain' ihanammin kukoistain
    emonsa rinnall' armaan.
    Vie kauas, kaaloin aaltohon,
    hän rajat lapsuusrannikon;
    se sorja neito Suomi on.

    Ei ruhtinatart' ainoaa
    niin rikasta, niin mahtavaa
    emonsa antimista.
    Mait' yhä lahjaks saa hän näät;
    miss' eilen meri, huomis-säät
    jo tuottaa touot kultapäät.

    On lunt', ei kultaa loistonaan,
    mut aalloist' aavan kuohukkaan
    hän nostaa otsan kirkkaan,
    ja kunniansa, riemuns' on,
    kaikk' kestäin myrskyt kohtalon,
    ain nousta vaan päin valohon.

    Kuink' olet armas, herttainen,
    vihannan saaren neitonen,
    sa meren kaunis tyttö!
    Noin meitä neuvo nostamaan
    ain' uutta rantaa toivon maan
    ja laillas' valoon varttumaan!




12. Itämeri.


Se Suomi, joka on merestä kohonnut, on nyt leveä niemimaa, joka
idässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjoisessa ja luoteessa
Skandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan
pinta-ala lasketaan 371,000 neliökilometriksi. Suomen mantereen
suurin pituus pohjoisesta etelään on noin 1,100 kilometriä. Sen
suurin leveys on noin 600 kilometriä, mutta Ahvenanmaan saaret
ulottuvat vielä 80 kilometriä lännemmä.

Syytä kyllä on nimittää Suomea meren tyttäreksi, sillä se on merestä
kohonnut ja vesi ympäröi sitä. Sen piirissä on myöskin niin monta
sisäjärveä, että sitä syystä sanotaan "tuhansien järvien maaksi".

Vesi kaikista näistä järvistä ja lukemattomista soista pyrkii mereen.
Suurin osa juoksee Itämereen tai sen lahtiin, ainoastaan vähäinen osa
Pohjois-Suomen vesiä virtaa Pohjois-Jäämereen.

Itämeri on pitkulainen merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen
(_Juutinrauman, Ison Beltin ja Vähän Beltin_) kautta on yhteydessä
_Atlantin valtameren_ kanssa. Eteläosa Itämerta on laaja ulappa,
jossa on vain muutamia saaria. Se ulottuu etelästä ja lounaasta käsin
Saksan ja Tanskan rannikolta pohjoiseen päin aina Ahvenanmaahan asti.
Aivan Gotlannin edustalla ovat syvimmät syvänteet; pohjoispuolella
tätä saarta on syvyys mitattu 427 metriksi. Sellainen syvyys on
kuitenkin vähäinen valtameren syvyyteen verrattuna, jossa mittaluoti
on käynyt pohjaan vasta 9 kilometrin syvyydessä.

Itämeri uurtaa Liivinmaahan leveän poukaman (_Riianlahden_) ja
tunkeutuu kapeana merenlahtena Ruotsin sisään aina Mälarin järveen
saakka, jonka suussa on Tukholma.

Varsinaisen Itämeren pohjoisosasta lähtee kaksi pitkää merenlahtea.
Itäänpäin pistää Suomenlahti, jonka syvyys vain ani harvassa
paikassa on 100 metriä. Se on alkupäästään kapea, laajenee sitten
hiukan ja kapenee taas loppupäässä _Kronstadtin_ kohdalla matalaksi
merenlahdelmaksi. Tähän laskee Laatokasta leveä _Nevajoki_, jonka
suussa on Venäjän entinen pääkaupunki _Pietari_. Suomenlahden
etelärannikko on hiekkaista ja laakeata ja kohoaa vasta jonkin
matkan päässä rannikosta jyrkäksi vuoriseinämäksi. Pohjoisrannikko
on lahtien uurtelema, ja monilukuisia niemiä pistää mereen; pisin on
_Hankoniemi_. Tämän rannikon edustalla on monien saarien ja luotojen
muodostama kaunis, mutta vaarallinen saaristo.

Pohjoiseen pistää _Pohjanlahti_, jonka Itämerestä erottaa
_Ahvenanmaan_ sekä _Turun saariston_ lukemattomat saaret.
Pohjanlahden eteläosa on aukea ja sangen leveä. Sen rannikoilla
ei ole saaristoa melkein ollenkaan. Keskikohdalta kapenee tämä
merenlahti ja muodostaa salmen, jota nimitetään _Merenkurkuksi_ ja
joka on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia kareja. Sitten se
taas levenee, kääntyy koillista kohti ja on kartalla kuin eteenpäin
kumartunut pää, jota pitkä kaula kannattaa. Se muodostaa vähäisen
poukaman Oulun edustalla ja useita poukamia Ruotsin puolella. Vaasan
ja Kokkolan välillä on tiheä saariryhmä, mutta muuten laakea Suomen
rannikko on meren puolelta osaksi suojaton. Koko Pohjanlahti on
matalaa, ainoastaan muutamin paikoin 200 metriä syvempää. Suurin
syvyys on vähän päälle 300 metrin. Suomen rannikolla on meri
matalampaa kuin Ruotsin rannikolla, jonkavuoksi maan kohoamisen
vaikutukset täällä ovat näkyvämpiä.

Muodoltaan Itämeri on kartalla polviaan notkistavan ja hiukan
eteenpäin kumartuneen merenneidon kaltainen. Kasvot ja rinta ovat
kääntyneet Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Sen ojennettuna käsivartena
on Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjoiseen rannikkoon, ja se
päättyy koukeroon kalanpyrstöön, joka loiskien kiertää Tanskanmaata.

Itämeren laakso on aikoja sitten syntynyt siten, että maa on
muinaisien maanjäristyksien vaikutuksesta laskeutunut.

Koko tämä meri on hyvin myrskyinen, varsinkin syksyisin.
Lounaistuulilla vesi nousee pohjoisilla rannikoilla ja laskee
eteläisillä, ja talvisin ajautuvat Itämeren jäät rannikoillemme.
Pohjatuulilla vesi laskee Pohjanlahdessa ja itätuulilla
Suomenlahdessa, ja jäät ajautuvat pois rannikoilta, jos ulompana on
avovettä.

Koska niin monta jokea purkautuu Pohjanlahden pohjoiseen osaan
ja vedenjuoksu estyy Merenkurkussa, on vesi näillä pohjoisilla
rannikoilla hiukan korkeammalla kuin varsinaisessa Itämeressä. Oulun
ja Viipurin edustalla vesi on melkein suolatonta, mutta Hankoniemen
ja Ahvenanmaan kohdalla siinä on sangen vahva suolan maku. Siinä
on näillä paikoin kahta vertaa enemmän suolaa kuin sisimmissä
lahdelmissa. Mutta Pohjanmeressä vesi on kuusi vertaa suolaisempaa
kuin Oulun edustalla.

Itämeri joutuu pikemmin kuohuksiin kuin Pohjanmeri, mutta sen
aalloilla on vähemmän voimaa. Senvuoksi täällä rohjetaan lähteä
merelle keveillä veneillä ja varppeilla, jotavastoin Pohjanmeren
kalastajan on pakko rakentaa aluksensa jykevistä tarveaineista.




13. Ahvenanmaan laulu.


    Sen miehen kehnoks sanon vaan,
    jok' ei voi hoitaa purjeitaan,
    vaan rannall' on ja kalpenee,
    kun merell' aallot pauhailee.
    Kedolla immet istukoot
    ja kukkasia poimikoot;
    merille halaa merimies,
    on aalloilla sen kotilies.

    Oi, Itämeri kaunoinen,
    ja Pohjanlahti myrskyinen,
    ja Suomenlahti saarines
    ja purjeines ja voittoines!
    Jos mistä käyköön tuulen tie,
    aaltonne Ahvenaan se vie;
    ja miehen kehnoks sanon vaan,
    jok' ei voi hoitaa purjeitaan.




14. Suomen ylängöt ja laaksot.


Tämän maan lujana perustana on graniitti ja muut kovat kivilajit.
Harvoin on tarvis kaivaa syvään, ennenkuin vuori tulee eteen, ja tämä
luja perusta on maallemme antanut sen muodon.

Vuoriperusta on epätasainen; senvuoksi maakin on epätasainen.
Lukematon joukko ylängöitä kohoaa _kallioina, vuorina ja tuntureina_
ylemmäksi ympäröivää alavaa maata. Ja niiden välissä on lukuisia
kuoppia ja syvänteitä, joita, kun ovat avonaisia ainakin yhdeltä
puolelta, niin että vesi pääsee pois, nimitetään _laaksoiksi_, mutta
jotka veden täyttäminä muodostavat _sisäjärvemme_.

Irtaimissakin maakerroksissa on paljon epätasaisuuksia. Sora
ja hiekka ovat usein kasautuneet pyöreiksi _kukkuloiksi_ tai
pitkulaisiksi _harjanteiksi_, jotka monin paikoin ovat niin kapeita,
että maantie töintuskin saa tilaa niiden harjalla.

Kaikki nämä epätasaisuudet ovat kuitenkin sangen vähäisiä maan
suuruuteen verrattuina. Jos lentokoneesta katselisimme maatamme, niin
tuskin huomaisimme ylängöitä; maa näyttäisi äärettömältä tasangolta,
missä vedenkalvot välkkyvät.

Ainoastaan Lapissa on melkoisen korkeita vuoria. Korkein ja vuorisin
kaikista Suomen seuduista on se osa Enontekiäisten Lappia, joka
käsivarren näköisenä tunkeutuu Skandinaavian niemimaahan Ruotsin
ja Norjan Lapin väliin. Täällä sijaitsee Norjan rajalla mahtava
tunturi Halditshokko, jonka lumipeitteinen huippu kohoaa noin 1,250
metriä meren pintaa ylemmäksi. [Europan korkein vuori _Mont Blanc_,
on 4,800 metriä korkea.] Halditshokon ympärillä on useita muita
tunturivuoria, joista jotkut ovat melkein yhtä korkeita. Kaikki nämä
tunturit kuuluvat suureen _Kölen_ nimiseen vuoriharjanteeseen, joka
on ikäänkuin Skandinaavian niemimaan selkäranka.

Muissakin osissa Lappia on monin paikoin jyrkästi kohoavia paljaita
tuntureita, joista eräät ovat 500, jopa 800 metrin korkuisia.
Korkeimmat ovat _Saariselän_ tunturit Kuolan niemimaan rajalla ja
_Ounastunturi_ Kittilän Lapissa. Lapin tunturien välinen maa on
sangen tasaista, vaikka se on korkealla merenpinnasta.

Erittäin ylävää ja vuorista on Suomen koillinen osa, varsinkin
Kuusamon pitäjä ja Kuolajärven eteläinen osa. Täällä laaksot
ovat pari sataa metriä merenpintaa ylempänä, ja niistä ylemmäs
kohoavat vuoret jyrkkinä, muutamat 300 tai 400 metrin korkuisiksi.
Lounaispuolella maa laskeutuu Pohjanlahtea kohti, jonka rannikoilla
Pohjanmaan tasangot leviävät. Täällä on ainoastaan matalia,
yksinäisiä vuoria ja kukkuloita.

Keski-Suomi on suurimmalta osalta noin 100 metriä merta ylempänä.
Sen lukemattomista kukkuloista, harjanteista ja vuorista ovat vain
harvat 300 metrin korkuisia. Muutamin paikoin ovat kukkulat ja vuoret
ikäänkuin hajallaan; toisin paikoin, varsinkin Savossa ja Karjalassa,
ovat ylängöt samaan suuntaan kulkevia vuoriselänteitä. Kun tällaista
seutua katselee korkealta näköpaikalta, näyttää se pellolta, jota
jättiläisen aura on kyntänyt. Tässä osassa maata on runsaimmin
järviä, sillä ylänköjen väliset lukemattomat syvänteet ovat veden
täyttämiä.

Järvilaaksoja rajoittavat etelässä suuret hiekkaharjanteet. Nämä
kulkevat kahtena valtavana kaarena Hankoniemestä ja suurien järvien,
Päijänteen ja Saimaan, eteläpuolitse Joensuun kaupunkia kohti.
Eteläpuolista näistä harjanteista sanotaan _Salpausseläksi_, siksi
että se ikäänkuin sulku salpaa järvien vedet. Salpausselän läntisintä
osaa, Lahdesta Hankoniemeen, sanotaan myöskin _Lohjanseläksi_,
siksi että se kulkee Lohjan pitäjän halki. Salpausselän katkaisee
kaksi isoa jokea, Kymijoki ja Vuoksi, joiden kautta järvimaan vedet
purkautuvat. Edellinen laskee Suomenlahteen, jälkimmäinen Laatokkaan.

Salpausselän ja Suomenlahden välisillä rannikkoseuduilla näkee
vuoroin tasangoita ja vuoria, joita paikkapaikoin on tiheässä.
Turun läänin sisäosissa on yhtä lakeita seutuja kuin Pohjanmaa. --
Tasaisilla rannikkoseuduilla ovat järvet harvinaisia, sillä siellä ei
ole syvänteitä, joihin vesi keräytyisi.

Suomen järvet ovat sangen matalia. Päijänteen ja Saimaan syvimmät
kohdat ovat vain hiukan alempana Suomenlahden pintaa. Jos järvien
laskua voitaisiin tarpeeksi syventää, niin niiden vesi melkein
kokonaan vuotaisi mereen. Mutta luonto on rakentanut järviemme
ympärille graniittisulut. Kun joet raivaavat itselleen uran
tällaisten sulkujen poikki, niin syntyy _koskia_.

Kuinka ihmeellisesti järviemme vedet jakautuvat suurempiin alueihin,
sen opit paremmin maantieteestä ja tarkasti katselemalla Suomen
karttaa. Mutta parhaiten opit maatasi tuntemaan, jos matkailet sitä
katselemassa.

Ei ole monessa maassa sellaista luontoa kuin Suomessa. Se ei ole
tasankomaata kuten Venäjä eikä myöskään vuorimaata kuten Norja ja
Sveitsi, missä lumipeitteisten tunturien huiput kätkeytyvät pilviin.
Meidän maamme on hyvin epätasaista, mutta epätasaisuudet ovat hyvin
pieniä, ja senvuoksi voisi Suomea nimittää pikkukallioiseksi maaksi.
Senkaltaista luontoa tapaamme ainoastaan Keski-Ruotsissa ja muutamin
paikoin Pohjois-Amerikassa.




15. Maakunnat.


Oli kerran urhoollinen sotapäällikkö. Hän oli sodassa saanut suuren
voiton, ja kuningas sanoi hänelle: "Valikoi itsellesi Suomen paras
ja ihanin maakunta, minä annan sen sinulle." Sotapäällikkö kiitti
kuningasta ja matkusti Suomeen osaansa valikoimaan. Mutta kun hän
ei tuntenut tätä maata, meni hän suurille markkinoille, jonne oli
kokoontunut paljon kansaa kaikilta maankulmilta, ja lupasi palkinnon
sille joka osaisi hänelle ilmoittaa parhaan ja ihanimman maakunnan.

Hänen luoksensa tuli silloin paljon eri seuduilta olevia ihmisiä, ja
jokainen kiitti omaa kotiseutuaan parhaaksi. -- "Hyvä herra", sanoi
pieni nahkapukuinen mies, "sinun on mahdoton löytää parempaa ja
ihanampaa maata kuin _Lapinmaa_. Se on kaukana pohjoisessa tunturien
keskellä, suurien jokien ympärillä, eteläpuolella Jäämerta. Siellä
näet avaralta äärettömiä nevoja ja korkeita tunturikukkuloita
_Inarinjärven_ ympärillä. Etkö ole kuullut koskistamme, kullastamme,
turkiksistamme, talviemme komeista revontulista ja auringostamme,
joka ei mene kesällä koskaan mailleen? Valitse siis Lapinmaa, sillä
se on kaikille niin mieluinen, että se on jaettu neljän maan ja
valtakunnan kesken, nimittäin Venäjän, Suomen Ruotsin ja Norjan."

-- "Mitä Lapissa muuta on kuin sääskiä ja susia?" sanoi toinen mies,
joka seisoi siinä hajalla säärin, kuin olisi hän sauvonut venettä
koskesta ylös. "Neuvon sinua, hyvä herra, valitsemaan _Pohjanmaan_,
jos tahdot suuren ja hedelmällisen maan Pohjanlahden rantamilla.
Siellä on sellaisia järviä ja jokia kuin _Oulujärvi_ ja _Kemi- ja
Oulunjoet_. Oletko nähnyt lohiamme? Etelämpää on kauniita
viljavainioita; jokainen talonpoikaistalo on kuin herraskartano, ja
jokainen satama on laivoja täynnä. Oletko kuullut Isonkyrön pellosta
ja Limingan niitystä puhuttavan?"

-- "Mitä teet tuolla suurella yksitoikkoisella tasangolla?"
huomautti nokinen seppä. "Valitse ennemmin _Satakunta_; silloin
hallitset kauneinta maata, pitkin sinertävän _Näsijärven_ rannoilta
aina hiekkarannikkoon asti, jossa _Kokemäenjoki_ purkaa vetensä
Pohjanlahteen. Siellä saat kaikkea, mitä mielesi haluaa vaikkapa
rautanauloja ja myllynkiviä, ja veneesi kiitää kirkkaita vesiä pitkin
mereen asti."

-- "Mitähän tuokin merestä tietää?" lausui siihen muuan merimies,
vaaputellen ruumistaan. "Hyvä herra, jos sinulla on rohkeutta
koetella aavaa merta, niin valitse _Ahvenanmaa_. Siellä näet
tuhansittain punertavia kallioita, viheriäisiä saaria, valkeita
purjeita ja sinisiä aaltoja. Ei mikään vedä vertoja meidän uljaalle
saaristollemme, joka kesät, talvet uhmailee Itämeren myrskyjä."

Tämän kuuli eräs puutarhuri, joka nojaten rautaharavaansa
sanoi sotapäällikölle: "Älä anna merimiehen houkutella itseäsi
epävakaiselle merelle ja hedelmättömille kallioille! Etsi ennemmin
hyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden takana hedelmällistä
mannermaata, jossa omenat ja kirsikat kypsyvät, jossa jokainen kenttä
on kuin hedelmätarha, jokainen kaupunki kuin satukirja, jokainen
herrastalo muistomerkki ja jokainen kirkko urhojen hauta! Kehoitan
sinua, hyvä herra, valitsemaan _Suomen_."

Sotapäällikkö kysyi: "Ettekö te kaikki ole Suomesta?"

-- "Olemme", sanoi puutarhuri; "siksi nykyään nimitetään yhteisellä
nimellä näitä kaikkia maakuntia. Mutta ennen muinoin sanottiin
ainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan lounaisessa kolkassa
molemmin puolin _Aurajokea_. Nykyään tätä maakuntaa nimitetään
_Varsinais-Suomeksi_, jottei syntyisi hämmennystä sen ja koko maan
nimen välillä."

-- "Se aika on mennyt, jolloin Turun seutu oli paras", puuttui
puheeseen muuan mahtava rusthollari. "Jos haluat, hyvä herra, parasta
maata, niin valitse _Uusimaa_! Me olemme kaikista rikkaimmat ja
koko maakuntamme pohjoisesta etelään, Salpausselästä Suomenlahteen,
on pelkkää viljavainiota ja huvitarhaa, Meillä ei ole ainoastaan
vuoria, järviä, saaristoja, jokia sellaisia kuin _Kymijoki_,
merenlahtia sellaisia kuin _Pohjanlahti_ ja niemiä sellaisia kuin
_Hankoniemi_; meillä on myöskin vuorikaivoksia, laivoja, tehtaita,
herraskartanoita, satamia ja linnoituksia. Ei yhtäkään paikkaa tässä
maassa voi verrata Uuteenmaahan."

-- "Kuuleppa tuota", huudahti muuan ajuri, joka takki yllään seisoi
torilla kuormansa vieressä. "Koko Uusimaa mahtuu hyvin yhteen
Karjalan kolkkaan. Hyvä herra, tahdotko omaksesi maan, jossa aurinko
nousee? Tahdotko soudella kahden meren rannikolla, Suomenlahden ja
Laatokan? Jos tahdot omata sadoittain vuorenkukkuloita, järviä,
koskia, myllyjä, tahi sellaisen uljaan virran kuin _Vuoksi_ on; jos
tahdot nopeilla hevosilla ajaa; jos tahdot vanhoja runoja kuunnella;
jos tahdot kaskea polttaa silmänkantamattomissa erämaissa ja lankkuja
sahata synkissä hongikoissa, niin neuvon sinua valitsemaan Karjalan,
sillä ei mitään muuta maata voi siihen verrata."

-- "Minua harmittaa kuulla alinomaa puhuttavan merestä", lausui muuan
varakas ja puhelias voikauppias. "Mitä me merestä huolimme, me,
jotka purjehdimme kolmekymmentä penikulmaa järvestä järveen! Hyvä
herra, jos kerran näkisit Saimaan kimaltelevan auringonpaisteessa
ja kuulisit Imatran kaukaisen pauhinan tai katselisit ihanaa
sisämaan-saaristoamme _Punkaharjun_ selänteeltä, etpä koskaan
valitsisi muuta kuin _Savonmaan._ En puhukkaan karjalaumoistamme,
kaskimaistamme ja sahoistamme; mutta oletko kuullut meidän uusia
laulujamme?"

Viimein tuli vanha, juro karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle:
"Kyllä huomaan, että tulen aivan liian myöhään; mutta lopussa
kiitos seisoo. Vaikka kynttilä kädessä halki maamme etsisit, niin
et koskaan löytäisi parempaa palaa kuin _Hämeenmaa_. Sellaisia
pellavamaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et tapaa
koko maailmassa. _Päijänteen_ ja _Vanajaveden_ välillä saat poimia
pähkinöitä. Olen aina havainnut sydämen niissä olevan paremman kuin
kuoren, ja Hämeennmaa se on tämän maan sydän; muut ovat kuorta.
Valikoi mielesi mukaan!"

Urhoollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: "Olen kuullut tarpeeksi.
Teidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Häme, Savo, Karjala,
Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä
lisäksi Lappi, joka ei ole maakuntien luvussa senvuoksi, että se
kuuluu neljään maahan. Miten saatan niistä valikoida, kun jokaista
kiitetään parhaaksi? Pyydän kuningasta lahjoittamaan minulle kallion
Ahvenanmaan saaristosta, ja siihen rakennan itselleni asunnon.
Silloin tuotan rakennusmestarini Pohjanmaalta, leipäni Uudeltamaalta,
voini Savosta, omenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta,
pellavani Hämeestä, rautani Satakunnasta, turkkini Lapista ja
ystäväni kaikista maakunnista. Enkö ole oikein valinnut?"

-- "No niin, kukapa tuon niin tarkoin tietänee?" vastasi markkinaväki.




16. Lapin tunturit.


Lapissa ei ole kaupunkeja, ei teitä, ei siltoja, ei hevosia eikä
tavallisia ajokaluja. Talvet, s.o. seitsemän tai kahdeksan kuukautta,
ajetaan siellä poroilla, mutta kesällä täytyy jalkaisin kävellä
laajain erämaiden halki tahi kulkea virtoja ja järviä. Matias
Aleksanteri Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

"Laskimme veneellä alas Ivalojokea, joka tuntureilta juoksee
pohjoiseen päin Inarinjärveen. Pian kuulimme kuohuvien koskien
pauhinan, ja tämä soitto soi kolme vuorokautta yhtämittaa
korvissamme. Vaikka kosket näyttivät hirvittäviltä, ei meillä ollut
muuta neuvoa kuin rohkeasti syöksyä kiehuvien tyrskyjen keskelle,
vettä ei Ivalossa ollut erittäin paljon, mutta sittenkin tarpeeksi
nielemään meidät ja pienen aluksemme. Alinomaa täytyi meidän pidättää
venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virta viskaisi meitä kareihin
ja kallioihin. Tätä vaivalloista työtä kesti kaiken päivää, ja yön
vietimme rannalla nuotiovalkean ääressä. Meillä ei kertaakaan
ollut kattoa päämme päällä, vaan kahdeksan päivää vietimme taivasalla
yhtämittaisen sateen ja kylmän ilman käsissä.

"Joen varrella on miltei pitkin koko sen latvapuolta korkeita,
hirvittäviä tuntureita, jotka paikoittain pystysuorina kohoavat
vedenpinnasta ja jatkuvat yhtä mittaa eteenpäin useita penikulmia.
Me kiipesimme monasti henkemme kaupalla ylös näitä vuoria, toivoen
saavamme vihdoinkin nähdä Inarinjärven. Mutta pohjoisessa ja
etelässä, idässä ja lännessä näkyi, niin kauas kuin silmä kantoi,
loppumattomia tuntureita. Siinä, missä syvempi laakso oli vuorten
välissä, peitti laakson pohjaa usein sumu, näyttäen etäälle isolta
järveltä. Silloin luulimme jo saapuvamme ikävöidylle Inarille, mutta
opas riisti toiveemme, vakuuttaen meille ettemme Inaria näkisi, niin
kauan kuin tuntureita näkyi.

"Muutamia peninkulmia eteläpuolella sitä paikkaa, missä Ivalojoki
laskee Inarinjärveen, etääntyivät viimein nämä jylhät tunturit,
jotka niin kauan olivat pakenevaa virtaa seuranneet ja sen
ahdistaneet kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä alastomia
tunturikukkuloita häämöittävän, mutta ympärillämme näimme ainoastaan
ihania ruohoisia lakeuksia. Virta hiljensi juoksuaan ja muodosti
pieniä saaria, joita tuuheat lehtipuut verhosivat. Pian tuli näkyviin
heinäsuovia, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Soudimme voimaimme
takaa päästäksemme pian ihmisasunnolle, ja tuskin uskoimme silmiämme,
kun näimme synkässä Lapissa suomalaisten uudistalollisten hyvästi
rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheriöitseviä niittyjä
ja kauniita viljavainioita. Ei saata uskoa, kuinka hyvältä moinen
näky tuntuu sellaisten matkojen jälkeen, joita olimme kulkeneet.
Alinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin
koskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän
hämmästyksen. Mutta kun tuo jylhä, valtava luonto muuttuu kauniiksi
ja rauhalliseksi, silloin elpyvät ihmisen sydämessä iloiset, virkeät
tunteet. Ja kun hän ennen on ylistänyt Luojan kaikkivaltaa, ylistää
hän nyt hänen koko luonnossa ilmenevää viisauttansa ja hyvyyttänsä."

Ivalojoki on sama joki, josta kolmekymmentä vuotta Castrénin
matkustuksen jälkeen hiekasta löydettiin kultaa.




17. Inarinjärvi.

(Lapissa.)


    Etäällä pohjoismailla
    hylätty järvi on,
    nimeä saaret vailla,
    ja ranta iloton.
    Hein'ajalla sen sulaa jää,
    kun kesä Lappiin kiirehtää;
    mut syyskuun yö sen aallot
    taas jälleen jäähdyttää.

    Kuvastuu vuoret illoin
    sen kalvoon sinervään,
    ja lappalainen silloin
    käy kalaa pyytämään.
    Siell' uipi sorsa suruton,
    ja peuralaumat rannall' on,
    ja taajat sääskiparvet
    pimentää auringon.

    Mies Lapin kerran tahtoi
    sen tulla tuntemaan,
    kuin syvä olla mahtoi
    tuo järvi Turjan maan.
    Köys katkes; laulu kuultihin;
    "Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
    -- Sen koommin mittaamatta
    on pohja Inarin.




18. Luppiovaara ja Aavasaksa.

(Pohjanmaalla.)


Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja
putouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan.
Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen
Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista
pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, _Luppiovaara_. Jo
kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin
luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen
mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden
aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti
toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on
luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti
kosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.

Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin _Aavasaksan_
vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin
virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee
Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan
juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa
ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula,
mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen
päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion
kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä
pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä
ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen
selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.

Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita
kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus,
ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon
kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä
päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista
maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt
nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja
paadet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset
ja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin
epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin
Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti
on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin
matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden
ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon
majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti
suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää
pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se
on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan.
Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä
hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat
ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa
vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti,
juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä
näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut
vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa
jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa,
kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon
kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.




19. Oulujoki.

(Pohjanmaalla.)


Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan jokien ja purojen
leikkelemä, jotka juoksevat kaakosta päin luodetta kohti
Pohjanlahteen. Pohjoisesta lukien ovat suurimmat näistä joista
Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki,
Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan
epätasaisuuden tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen joista on
Kemijoki; mutta Oulujoki on kulkuväylänä Pohjanmaalle tärkein.

Korkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta
alas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä
_Oulujärvessä_, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat
vuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta
pauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis
ja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen
välissä. Talvi kietoo tämän jättiläisen jääkahleisiinsa koskien
välisissä suvannoissa; mutta keväällä se juopi itsensä täyteläiseksi
kaikista sulavista haukivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella
ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat ja puskevat virtaa
vastaan; ne paiskautuvat nurinniskoin, murtuvat rikki kallioihin
ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä ne vielä tekevät
vastusta _Merikoskessa_, joka on Oulujoen viimeinen koski. Ne
patoutuvat siinä korkeiksi seiniksi ja salpaavat veden juoksun,
niin että vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille. Rannalla
asuville tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan
muutamaksi tunniksi pysähtyy väkevä virta juoksussaan. Jylisten kuin
ukkonen se murtaa valtavan jääseinän, vesi juoksee kaduilta pois, ja
voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjasti paeten hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensimmäisenä rohkeni veneellä laskea
Oulujoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja
tukkilauttoja ikäänkuin tanssien hyppelevän virtaa alas. Perämies
seisoo laskevan veneen perässä tyynenä, leveä mela kädessä. Koski
tekee polven, vene syöksyy suoraan kalliota vastaan; vilahtaman
verta liian varhain tai liian myöhään olisi varma kuolema edessä.
Mutta juuri oikealla hetkellä kääntyy vene, kiitää nopeasti kuin
nuoli vaarallisen paikan ohi ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun
haudattuna. Rannalta-katsojia tämä näky kauhistuttaa. Turhaa pelkoa.
Heti näkyy taas kaitainen, ruskea veneenlaita eheänä kosken alla ja
pitkittää huoletta matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin
ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa vahinkokin tulla, jos perämies on tottumaton ja
luottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat, tottuneet koskimiehet
eivät joudu vahinkoon. Ja palatessaan he sauvovat venettänsä
ihmeteltävän voimakkaasti ja notkeasti koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalainen: se näyttää olevan lohien, harrien,
siikojen, nahkiaisten ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä.
Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan
virtaa vastaan, ja kalat erotellaan sitten rannalla kokonsa mukaan.
Ne myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitten laajalti
yltympäri Suomen ja ulkomaillekin.




20. Kallankari.

(Pohjanmaalla.)


Kaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja
kareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat
näistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä
viitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla
verkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa
ylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla
hopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä
verkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei
ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla
veneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja
aallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria
ei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää
verkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa,
jotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia
monien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen
rannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja
kaiken saaliinsa.

Toisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot.
Sellainen on _Kallankarikin_, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän
edustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on
rakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona.
Ei ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota
tuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä
kallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi
surkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit
sieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen
koirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.

Talvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on
jää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen
toisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden
kestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman
meren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja
lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee
veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta
syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät,
pyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat
jätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain
huuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.




21. Isokyrö.

(Pohjanmaalla.)


Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan
kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt.
Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan
niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut
pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt
hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön
peltovainiot.

Metsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin
peräytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja
vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä,
vähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi.
Maantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen,
hyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä
ainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan
tasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet
siihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään
saviperään.

Tämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys
ja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin
lainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä
heinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita,
joita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa
taistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan
viljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän
kulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion
Vaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla
niin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot,
uutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan
hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, -- toisille
kauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja
lohduttavaa armoaan.

Kenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä
autioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat
sodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän
viljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret
ovat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä
tänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas
ruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun.
Kyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään
ja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu
tai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä
hän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee
tulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä
entiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan
vuodattaneet.




22. Satakunnan rannikko.


_Raumanmereksi_ nimitetään sitä Pohjanlahden osaa, joka huuhtelee
Satakunnan rannikkoa, ja meritautiset pelkäävät näitä kulkuvesiä.
Yksitoikkoisen hiekkarannikon edustalla on paikkapaikoin vain pieniä
saaria, ja se on alttiina kaikille tuulille, paitsi itäisille.
Kartalla se näyttää sahanteräiseltä, sillä siitä ulkonee useita
maankärkiä. Myrskyt sitä usein pieksevät, ja lännestä tulevat aallot
vyöryvät pauhaten kallioita vastaan. Sentähden laivat pysyvät
mielellään aavalla ulapalla, kunnes ne, jotka aikovat Poriin,
ohjaavat Kokemäenjoen suuhun ja jäävät ankkuriin Reposaaren luo,
kolmen peninkulman päähän kaupungista.

_Kokemäenjoen_ kautta kulkevat monen sadan järven vedet luodetta
kohti mereen. Se on väkevä virta, joka kuohuen syöksyy alas jyrkkää
rinnettä myöten. Muutaman peninkulman päässä laskupaikastaan
se laajenee, asettuu ja tulee purjehdittavaksi, kantaa lotjia,
purjeveneitä ja höyrylaivoja, lennättää Reposaaren satamaan lankkuja
ja täyttää kalastajan nuotan siioilla ja lohilla. Kokemäenjoen siika
on ollut kuuluisa kautta koko maamme, ja sitä pyydystetään syksyisin
nuotalla, kun se nousee virtaa ylös kutupaikoilleen. Kalastusaikana
lasketaan yöt päivät aina vähän väliä nuotta apajalle, ja ainoastaan
virran koskipaikkaa -- valtaväylää -- ei saa tukkia.

Hiekkakankaat ulottuvat kaksi tai kolme peninkulmaa rannikolta, mutta
sitten muuttuu seutu vaihtelevammaksi; ylänköjä, järviä, tasankoja ja
suomaita vuorotellen. Pohjoisessa virtaa Karvianjoki mereen, etelässä
taas _Pyhäjärvestä_ lähtevä Eurajoki. Monella Suomen järvellä on
sama nimi -- pyhä järvi -- siitä syystä, että pakanat muinaisaikoina
uhrasivat niiden rannoilla. Tässä läntisessä Pyhäjärvessä on luultu
havaitun veden nousemista ja monen metrin syvyydessä järven nykyisen
pinnan alla näkyy kirkkaalla ilmalla ihmisasuntojen jäännöksiä.

Eurajoesta, kuten monista muistakin joista ja järvistä, on ennen
pyydetty helmiä. Tästä kertoo kuuluisa naiskirjailija Fredrika
Bremer: "Noilla synnyinmaani rannoilla Kauttuan lepikkorantamilia
[Kauttuan rautatehdas on rakennettu siihen paikkaan, missä Eurajoki
lähtee Pyhäjärvestä.] kävin lapsena usein helmiä pyytämässä, kun
kesän helteessä vesi oli laskeutunut. Vieläkin luulen tuntevani
kirkasten, viileäin aaltojen huuhtelevan jalkojani. Vieläkin luulen
näkeväni helmisimpukoita, joita koski oli paikoittain hiekkaan
kasannut pienien viheriöiden saarien rannoille. Läjittäin toin näitä
simpukoita rannalle, ja kun löysin niistä helmiä, voi mikä ilo! Usein
ne olivat vajanaisia, puolinaisia ja vioittuneita, mutta väliin
löysin oikein kauniita. Nyt menen jälleen etsimään helmiä, -- mutta
elämän virrasta."




23. Elämä Ahvenanmaalla.


Ahvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen
sijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa
Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren
ulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan
taitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden
salmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka
näiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on
ainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton,
ja se on Kreikan saaristo.

Kun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset
ikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua.
Kalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa
kallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu
tervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten.
Kesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa.
Höyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa
ristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi
on "Ahvenan manner", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin
pelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö
saa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä
kalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin
Maarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden
välistä, jotka aalto on sileiksi hionut.

Meri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on
kelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi,
kun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja
pieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin
matkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli
Turkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä,
ja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä
myöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein
ankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä
saattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä,
kun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.

Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella.
Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän
härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet
pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki,
koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat
piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää
on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän
jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat
vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin.
Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä
talvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta
tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus
tulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee
ja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu
myös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta
iloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa
etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.




24. Maanvieremiä Uskelassa.

(Varsinais-Suomessa.)


Koko Etelä-Suomen rannikko on pitkien kapeiden merenlahtien
uurtelema, joihin virtaa jokia ylempänä olevista järvistä. Mutta
kaikki vedet eivät juokse maan pintaa pitkin: osa niistä valuu maan
sisään ja liottaa alla olevat maakerrokset. Ja kun nämä vettyneet
kerrokset ovat syvemmällä maassa, tiedetään harvoin niitä olevan
olemassakaan. Ainoastaan kaivoa kaivaessa voi huomata, kuinka paljon
vettä on maassa; maa on näet vettynyt kaivon vedenpinnan tasalle.

Osa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon
lahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa
mantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla
on alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v.
1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä,
syvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa
olisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset
kukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun
vuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli
luhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä
toukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja
Veitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään.
Maanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen
kappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen
pahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla
oleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut
mitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois,
ei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.

Vuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä
yhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä
pääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen
päivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää
maanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja
kun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu
se omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon
enemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää
sumuja ja hallaa.




25. Kuusiston linnan rauniot.

(Varsinais-Suomessa.)


Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä
tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat.
Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun
vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut
monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä
kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa
ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian
ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin
kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on _Kuusiston
linna_.

Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän
rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta,
rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen
varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas,
kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu,
enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia
maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan.
Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset
ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä
piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät
naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan
jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston
linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita,
joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä
liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.

Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä
Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden
päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama
raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien
kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy
pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan,
Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto,
ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.

Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran,
niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä
pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei
tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen
linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran
keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai
säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan
sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta
pikkulintu lauloi muurin kolossa:

    Paljon pannaan loistohon,
    Vaan vähässä siunaus on.




26. Hankoniemen majakka.

(Uudellamaalla.)


Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen
niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä
kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa
purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12
penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle
vaarallisia luotoja, nimeltä _Bogskär_. Siellä vihittiin toimeensa
30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26
metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta
keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo
20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.]
Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja
palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan
peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä
vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan
korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös
muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on
kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä
pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi
meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka
lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri
roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi
verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka
nimenä on

    Hankoniemen silmä.

    Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen
    säteitäs yössä myrskyisessä heität?
    Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen,
    ja joskus loistos kokonaan sa peität.
    Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in
    maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin
    ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

    En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,
    majakka Hankoniemen rannikolla;
    ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan
    ja vaarat väijyy salakallioilla.
    Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,
    ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee;
    "Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."

    Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,
    mut vahvoja se muurejan' ei voita:
    kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan
    ja vartioitsen poloisia noita.
    Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen
    ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen
    ja valvo, lemmi, lohdutella koita!




27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.

(Satakunnassa.)


Pyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä _Tampereen_
tehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien
ja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa _Näsijärven_ laaja, kirkas
ulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä
syvä, ja etelässä hiiviskelevät _Pyhäjärven_ ihanat selät korkeiden
rantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä
Pyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava _Tammerkoski_, josta
kaupunki on saanut nimensä.

Tämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja
kauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten
savuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien
pauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan -- jolloin kosken vettä ei
vielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä
-- englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti
odottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa
peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja
saatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja
viikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.

Kaikki tämä ei häiritse Pyynikin harjua. Siellä on yksinäistä ja
rauhallista; pauhaava koski, jyskyvät tehtaat eivät äänellään voita
synkässä petäjikössä humisevaa tuulen tohinaa. Muutamia sieviä
asuntoja on rakennettu harjun rinteelle. Ennen kansa tiesi useita
satuja Pyynikistä. Luultiin siellä olevan haltian eli vuorenpeikon,
joka oli siellä asunut monta tuhatta vuotta ja jota nimitettiin
Pyynikin-ukoksi. Kun oli kuutamo ja sumua vuoren liepeillä, luulivat
ihmiset usein näkevänsä Pyynikin-ukon seisovan siellä ylhäällä ja
katselevan kaupunkia, ikäänkuin kummastellen, mitä ihmiset siellä
puuhasivat. Se, mikä siellä kuutamossa näkyi, oli kenties vain käyrä
petäjä tai omituinen kivi. Mutta sitä ei kansa uskonut: se uskoi
Pyynikin-ukon siellä olevan.

Pitkä jakso ihania järviä laskee pohjoisesta käsin suureen, syvään
Näsijärveen ja siitä Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Tähän virtaa
idästä taas toinen pitkä jakso järviä, ja kaikki nämä vedet kulkevat
sitten järvien kautta länteen päin, kunnes laskevat Kokemäenjoen
kautta Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen virtaa uljaana ja
vaahtoavana _Nokiankoski eli Emäkoski_. Luonto on siellä valtava
ja synkkä; kallioiset äkkijyrkät rannat ovat tummien riippakuusien
peitossa. Rantojen välitse syöksyvät vedet alas syvänteeseen, jota
ei näe kosken törmiltä, mutta josta kuuluu jylinä kaukaisen ukkosen
kaltaisena. Tyynet, rauhaiset järvet ovat kokonaan luonteensa
muuttaneet, syöksyessään Emäkoskesta alas. Kiirehtiviä, vaahtopäisiä
aaltoja vyöryy alituisesti toinen toisensa päällitse, ja matkustaja
pysähtyy ihmettelemään, että nuo äsken niin hiljaisina päilyneet
järvet ovat saattaneet joutua näin vihaiseen vimmaan. Mutta tämänkin
uljaan kosken täytyy ihmistä palvella, sillä sen partaalla on suuri
tehdas, joka hioo puuta, minkä vanukkeesta sitten tehdään paperia, ja
onpa siellä paperitehdaskin.

Toisessa Satakunnan osassa, muutamia peninkulmia Nokiasta,
Hämeenkyrön pitäjässä on Kyröskoski, jonka kautta Ikaalisten järvet
rynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. Vuoret ovat
korkeammat, putous jyrkempi ja uoma kaitaisempi kuin Emäkoskessa.
Ylt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja
metsäisiä kukkuloita. Kyröskoski pauhaa puolen peninkulman päässä
valtatiestä. Monen matkustajan mielestä kannattaa sinne maantieltä
poiketa, varsinkin keväällä, järvien tulviessa. Silloin luulisi
noiden kuohuvien pyörteiden joka silmänräpäyksessä pyyhkäisevän pois
tehtaan ja myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettua putouksen partaalle
ja näyttävät ikäänkuin sen päällä riippuvan. Mutta myllyt ja tehdas
pysyvät paikoillaan, ihminen pakottaa kovan putouksen palvelijakseen;
sen täytyy jauhaa vilja jauhoksi ja kuusi puuvanukkeeksi, josta
sitten vuorostaan tehdään paperia. Joskus näet jonkin huimapäisen
pojan kallion reunalta kumartuvan koskeen ja juovan putouksesta. Hän
tuntee Kyröskosken pyörteet. Se ei peloita, mitä joka päivä näkee.

Joskus tapahtuu se kumma, että Kyröskoski talven alussa kuivuu niin
tyynni, että kaikki myllyt seisahtuvat ja että saattaa kuivin jaloin
kulkea kosken kivisen pohjan poikki. Silloin on löydetty koskeen
pudonneita kirveitä ja muita kaluja. Ensin ei voitu selittää,
miksikä vesi herkesi virtaamasta. Mutta sitten havaittiin, että kova
pohjatuuli oli repinyt auki järven jään ja kasannut sen roukkioihin
ahtaaseen ja matalaan lahteen kosken niskalle. Tästä veden juoksu
muutamaksi päiväksi tyrehtyy ja koski kuivuu.

Kyröskoskesta tarina kertoo, että muinaisina sota-aikoina siihen
oli hukkunut monta ihmistä. Viholliset hyökkäsivät maahan, ja
erään nuoren talonpojan täytyi silloin ohjata heidän venettään
niskanpuoleisen järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta hän
ohjasi veneen väkevään virtapaikkaan ja hyppäsi itse rantakalliolle.
Virta sai veneen valtaansa ja suisti sen ihmisineen päivineen
kuohuvaan putoukseen.




28. Paikkarin torppa.

(Uudellamaalla.)


Eteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin
viljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita
aivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia -- Hanko, Tammisaari,
Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina -- sijaitsee siellä
jokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa
laaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta
niiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin
paikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden
keskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi
peittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan
vuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.

Pohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin
puolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka
kukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on
Karjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja.
Tuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä
sirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole
koskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena
hyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai
vähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät
jalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää
täällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.

Tästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta
pohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja
jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien
petäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten
halmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä
harvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko
tulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin.
Neljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven
välissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa
_Paikkarin_ torpan matala katto.

Katsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa
kirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa.
Siinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos,
muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen
järvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme
pientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu
seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki
vanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä
pitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut
merkilliseksi.

Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina
muistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä
suomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä,
isänmaanystävä, kansanystävä _Elias Lönnrot_ ensimmäisen kerran näki
päivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa.
Mutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa,
jota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki
tämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu
on yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot
rakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka
ihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä
pellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta
ylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä
järviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista
tunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa
yksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä
tuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä
yksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.




29. Suomen erämaita.

(Hämeessä.)


"Saarijärven pitäjä on täynnä luonnonkauneuksia, ja se on siihen
etuun nähden useimpien sisämaan seutujen kaltainen. Ei mikään voi
valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien
sydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikäänkuin meren pohjalla,
muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain
korkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten
honkain latvoissa. Silloin tällöin tapaat, ikäänkuin käytävänä manan
majoille, metsälammen, jonka jyrkkärantaiseen ja puiden reunustamaan
uomaan ei tuulenhenkäys milloinkaan ole eksynyt ja jonka pintaa ei
milloinkaan ole väreilyttänyt muu kuin kutevan ahvenparven karkelo
tai yksinään kalastelevan kuikan viri. Taivas kaareutuu syvällä
jalkojesi alla tyynempänä, kuin miltä se tuolla ylhäällä näyttää, ja
luulet olevasi ikäänkuin iankaikkisuuden ovella henkien keskellä,
joiden haamuja silmäsi etsii ja joiden kuiskeita korvasi joka hetki
odottaa kuulevansa.

"Toisaalta kuulet metsäpuron lirinän. Astut sinne päin, luulet
olevasi aivan lähellä etkä kuitenkaan näe muuta kuin kanervaisen
hietakankaan ja sen kamarasta tiheässä kasvavain honkain rungot,
kunnes kepinheittämän päässä vastaisella rannalla koivujen latvat
tulevat näkyviin. Vasta silloin, kun olet tullut kankaan reunaan,
näet lehvien välistä vilahduksen kimmeltävää lainetta. Jos
laskeutumisesi tueksi tartut oikealla kädellä koivun tyveen, saatat
vasemmalla jo nojautua toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Puron
rannalle päästyäsi näet pääsi päällä vain muutamia syliä leveän
kaistaleen taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkymätön kudos lehviä
ja runkoja.

"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden
keskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman
kautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven
vieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja
ja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat
vaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen
laakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän
ylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä
kohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki
tämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä
alinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät..."

_Runeberg_.




30. Päijänteen vesistö.

(Hämeessä.)


Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan
yksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla.
Eräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän
kotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa
tuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.

Maunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa
keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan
vuoriseudussa olevan _Muurasjärven_ rannasta. Hän purjehtii
pienempään _Alvejärveen_ ja siitä kolmen peninkulman pituiseen
järveen, jonka nimi on _Kolima_. Toisena päivänä hän näkee
Viitasaaren kirkon, laskee _Kymin_ koskista jokea ja tulee
kauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään _Keiteleeseen_.
Siihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee
etelään päin ja tulee kolmantena päivänä _Kuhnamon_ järveen. Siitähän
purjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten;
hänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla
laskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä
päivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.

Viidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja
alinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä
sekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä _Jyväskylä, Jyväsjärven_
rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo
olevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren
selän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee
vettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole
merellä, vaan _Päijänteen_ vesillä.

Maunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää
Päijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30
kilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja
Päijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin.
Mutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii
Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä _Kalkkisten_ virtaa
myöten _Ruotsalaiseen_. Vähän matkan päässä siitä hän näkee
_Heinolan_ kaupungin. Hän laskee _Jyrängön_ virtaa alas ja niin
eteenpäin _Konnevesi_-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua
yhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo
_Kymijoessa_ ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse.
Sitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä
koskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene _Mankalan_
uljaista koskista alas ja vedetään maitse _Anjalan_ kosken ohi. Maunu
likenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan,
jotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut
itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut _Kotkan_ kaupunkiin, mutta
hän valitsee läntisimmän ja lähestyy _Loviisan_ kaupunkia. Siellä hän
tapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä
meren, Suomenlahden.

Nyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen
hän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120
kilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä
440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan
106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun
vene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä
merenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa
oli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja
yhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan
ja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi
silmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän
oli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine
messinkikoristuksineen.




31. Saimaa.

(Savossa.)


Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään.
Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari
tai Oulujärvi. _Saimaaksi_ sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka
pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät
pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat
vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen
toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat
Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan
kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla
maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja
melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin
puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset
syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet
tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä
savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien
savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se
on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin
yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon
udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso
kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää
niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät
nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien
kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin
kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on
kauniimpaa.

Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää
hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä
herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on
nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita
sellaisia sinijärviä -- niitähän on lukemattoman paljon -- se ei
saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen
täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut
maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta
kestää aivan vähän aikaa, -- vaikka Jumala antaa kaiken elollisen
vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi
maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, -- jää kuitenkin aina
hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee,
rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn
ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat
kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin
vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman
keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle
jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen
liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen,
jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi
piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien
latvoilla...




32. Punkaharju.

(Savossa.)


Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin
jyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä.
Silloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta
maahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen
päin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa
kuljettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiemurtelee veden ympäröimää _Punkaharjua_ pitkin, lähes
puolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin
pituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen
harjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi,
jos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja
lehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien
huojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin
ja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien
yli. Oikealla puolen on ihana, suuri _Puruvesi_, vasemmalla puolen
yhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa
_Pihlajavettä_. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon
ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju
kuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä
poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta.
Ja pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja,
jotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan
veden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina.
Niiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi
järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja
ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän
huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin
ikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja,
ollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä
ihanampi.

Hyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun
tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla
kulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen
omaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä,
niin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin
kruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko,
ja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren
etelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin
majailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti
kuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille
näköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita
retkeilijöitä.

Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista
se on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja
ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta,
aamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu
paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä
varjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai
auringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä
sanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein
rikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja
ihailulla.




33. Imatra.

(Savossa.)


    Herran ääni liikkuu vetten päällä.

                          Ps. 29: 3.

Vuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran
näköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä
järvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä.
Kalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy.
Niskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä,
kimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven;
vyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana
virta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta
paikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy
lumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta,
_Tainionkoskesta_, jota sanotaan myöskin "pikku Imatraksi". Tässä
on suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken
alapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä,
niin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse.
_Linnankoskelle_ kuuluu jo Imatran valtava pauhina.

Suomalainen sananlasku sanoo: "kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä
saloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä
Imatran". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain
400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole
30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin
pituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka
jokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous
hirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se
ei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla
vauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää
niistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää
kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion
seinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa
toisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia.
Vihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun
aurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.

Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas
ja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta.
Helposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan
huutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi
alla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin
näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin
voimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat
kummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.

Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito
loppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se
vastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä
tulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas
ja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä
kolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään
pohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran
hyökyä vastaan.

Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä
rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava,
sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen
ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää,
katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja,
joita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet.
Tällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea,
mikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan
yli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut
itselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.

Imatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden
sorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita,
jota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden
kummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran
muistona.

Maailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta
harvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö.
Siksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että
ulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu
kapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia
pyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa
tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä
auringonpaisteessa.




34. Luonnonmullistus.

(Karjalassa.)


Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että
se aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää
Jumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien
vaikutuksesta.

Kun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa
itselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt
polven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja
leveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä
järvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta,
on nimeltään _Suvanto_, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin
lähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen
aikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan _Kiviniemeksi_.
Mutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja
tästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja
12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.

Suvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että
sen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten
niittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja
siten laskea Suvantoa.

V. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi
melkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi
12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden
hiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi.
Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin
olivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi
juosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä
ja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja
läksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä
iltana.

Mutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan.
Mitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka
vauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin
kuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja
vei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat
kuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he
huomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian
myöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä
pinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi,
joka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia,
kiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden
silmiin.

Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas,
kun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin
sen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon
yläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla
meni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi
saada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän
päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä
kauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin
että ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut
joeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä
leveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen
kohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni.
Multaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita
rakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi.
Suvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja
ja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran
ennenkin oli ollut kuivana.

Kun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on
jäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella
Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat
seudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois
osa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista
Kiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin
v. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen
miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros.
Sitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella
olevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen
syventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin
sulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he
pettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten.
Vasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita
muassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan
Suvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta
virranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui
uudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa
pieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille
ja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.




35. Laatokka.

(Karjalassa.)


Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven
näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä,
sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin
syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta,
joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin
pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja
lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan
pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu
jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine
niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle
kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille
alttiita.

Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen
järveen, ja suurin niistä on _Vuoksi_. Nämä vedet virtaavat
sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän _Nevajoen_
kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien
jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan
pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat
luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4
vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta
perätysten.

Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta,
mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää
kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja
tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko,
varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on _kare_, korkean
_maininki_. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta
ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole
kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta
virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan
sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan
hylje eli _norppa_, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.

Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää
kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen
jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa.
Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan
edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa
auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja
ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit
pitkää lahtea myöten _Valamon luostariin_. Siellä asuu toista sataa
venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka
on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä
paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset
kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on
tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan
ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät
matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata
luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää
minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo
koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen,
juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen
näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet
ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi
ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä
suuruutta.




36. Suomen ilmasto.


Etelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta
talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu
sellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta
tavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren
rantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa
laskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi
kuukautta talvea.

Suuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien
samoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa
lumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta,
mutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja
Enontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.

Joulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen
alkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain
rantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset
saavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä
saattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa.
Meren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka
avustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä
joskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun
alkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet
huveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin
sataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot
paisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.

Nyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun
alussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa.
Pari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet
peitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia,
jolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun
alussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan
heleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja
lehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. _takatalvi_,
joka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran
tai kauemminkin.

Juhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat
valoisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta
heinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35
asteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään
pitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.

Elokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden
yhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin
ja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy,
alenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen
auringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin,
mutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen.
Ilma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet
kellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa,
marraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa
Suomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.

Koska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala
eri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä
kaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan,
että vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta
jäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä
seuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5
astetta jäätymäkohdan yläpuolella. Vuoden kylmin kuukausi Suomen
Lapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on
ilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa
ja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa
alempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö
on 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15
astetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät
kuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin
kuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö
vielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla
alle 13 asteen.

Siitä, että maamme ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin,
johtuu sekin, että päivän ja yön pituus eri seuduilla on hyvin
erilainen. Pisin päivä kesällä ja pisin yö talvella on Etelä-Suomessa
18,5-tuntinen (auringon nousun ja laskun välillä), mutta Oulussa
22-tuntinen. Enontekiäisissä ei keskikesän aurinko laske kokonaiseen
kuukauteen. Mutta koska hämärä on aamuin illoin sitä pitempi, kuta
pohjoisemmaksi tullaan, niin on kaikissa pohjoisissa maissa enemmän
valoa kuin pimeyttä. Pohjois-Suomessa voi kolmen kuukauden aikana
lukea kaiken yötä kuin päivänvalossa. Ja talviyön valaisevat kirkkaat
revontulet, joilla Jumala on tahtonut lohduttaa näitä köyhiä pohjolan
seutuja niiden pitkällisessä taistelussa pimeyttä ja kylmyyttä
vastaan.

Sateen ja lumen tulo on eri vuosina ja myöskin eri osissa maatamme
erimääräinen. Toimittamalla mittauksia on havaittu, että sateen ja
lumen tulo on runsain etelärannikolla ja ympäristöään huomattavasti
korkeammissa sisämaan seuduissa ja että se yleensä vähenee etelästä
pohjoiseen ja on vähin Enontekiäisissä, Sodankylän pohjoisosissa ja
Tenojoen laaksossa, mutta on jo taas suurempi Inarissa. [Läntisellä
Uudellamaalla on sademäärä yli 700 mm, Jyväskylässä ja Kuopiossa
lähes 600 mm, Oulujoen seuduilla 500-550 mm; Enontekiäisissä noin 400
mm.]

Talvella on taivas enimmät ajat kokonaan pilvessä, kesällä taas
ovat puoliselkeät päivät tavallisimmat. Helsingissä sataa 18 päivää
tammikuussa, 15 päivää helmikuussa, 14 maaliskuussa, 12 huhtikuussa
ja 13 toukokuussa, 12 kesäkuussa, 14 heinäkuussa, 17 elo- ja
syyskuussa ja 18 loka-, marras- ja joulukuussa. [Vuosina 1886-1915
tehtyjen havaintojen mukaan.]

Sateet ja ilman lämpömäärät riippuvat paljon tuulista. Enimmät
tuulet käyvät lounaan ja etelän puolelta, mutta myöskin muilta
suunnilta käy paljon tuulia keväällä, varsinkin idästä. Maamme itä- ja
pohjoisosissa on tuulen keskisuunta eteläisempi kuin lännessä.
Sateisimmat tuulet ovat idän ja kaakon puoleiset.

Myöskin meri vaikuttaa ilmastoon. Keväällä, jolloin meren jäät
jäähdyttävät veden, on ilma merenrannikoilla kylmempää, mutta
sademäärä pienempi, kuin sisämaassa. Päinvastoin on syksyllä, jolloin
lämmin merivesi antaa rannikkoseutujen ilmalle lämpöänsä. Samasta
syystä syvät järvet ja juoksevat vedet suojelevat likeisintä maata
hallalta, mutta vesiperäiset maat ovat hallanarkoja.

Kova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara
äiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä.
Se vaatii heiltä uutteraa työntekoa, paljon kärsivällisyyttä, paljon
kieltäymystä. Jos he eivät tahdo tehdä työtä ja kärsiä, täytyy heidän
nähdä nälkää ja kuolla. Mutta palkinnoksensa he saavat karaistun ja
terveen ruumiin, rohkean ja kestävän mielen. Niinpä on Jumala myöskin
antanut tälle maalle lauhkeamman ilmanalan kuin useimmille muille
yhtä kaukana pohjoisessa oleville maille. Ei missään muualla kuin
Norjassa ja Ruotsissa ole metsiä, maanviljelystä ja järjestettyjä
yhteiskuntia niin lähellä pohjoisnapaa kuin Suomessa. Tämä johtuu
osaksi Itämeren ja järvien vaikutuksesta, mutta erittäinkin siitä,
että Atlantin valtameren pohjoisosan kautta kulkee lämmin merivirta,
Golf-virta, joka välillisesti on aiheena Suomessa vallitseviin
etelä- ja lounaistuuliin, jotka tuovat mukanaan etelästä lämpimämpää
ilmaa.




37. Kirkkaalla jäällä.


    Sa talven välkky-jää,
    sa kaunis, kirkas kuvastin,
    miss' äsken myrskysää
    viel' ärjyi aalloin kuohuvin!
    Ei lapsi eteläisen maan
    sun leikkis hurmaa tunnekaan,
    mi kohtaa,
    kun hohtaa
    ja johtaa hopeainen tie,
    jää-seljät
    kun heljät
    taas talven helmaan vie.

    Vaikk' onkin kuolemaan
    jo rannan kukka rauennut
    ja vaippaan valkeaan
    maat, metsät, vuoret verhotut,
    miel' uljas, leikki viaton
    sun teilläs liiton tehnyt on.
    Sa kannat,
    kaikk' annat
    sa rannat, saaret saavuttaa.
    Jää vilpas,
    sun kilpas
    se liekkiin rinnat saa.

    Hei, jalka teräkseen!
    Sees silmä, poski purppuraan!
    Nyt määrään kaukaiseen
    me tuulen lailla lasketaan.
    Ja koti-kultaan sielt' on tie
    taas vartomaan, ett' armas lie
    koht' aikas
    ja taikas,
    sa raikas Pohjan kevätsää,
    kun laukee
    ja aukee
    taas läikkyyn järven jää.




38. Kesäyön kirkkaus.


    Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan,
    sinä levität taivaat niinkuin teltan.

                               Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin
valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden
asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään
pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.

Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen
valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät
varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin
pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa
hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa,
koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä.
Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko
luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa,
useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit
odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva
kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä
kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä.

Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä
yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle,
paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita
ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se
sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei
silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan
ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki
on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä.
Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät
läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita,
lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja
ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta
jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu
minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän
kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää
ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne,
jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.
Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja
kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi
ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista.
Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten
se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu
talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta
kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai
neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin
luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen
ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat
ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on
luonnossa kauneinta.




39. Joutsein.


    Kesäisen illan kullasta
    tuo joutsen tultuaan
    niin tyynnä, täynnä riemua,
    jo joikui virrallaan.

    Suloa Suomen laulu soi,
    sen ilmain ilontaa,
    yökaudet kuinka päivän koi
    unensa unhottaa.

    Kuin varjot siell' on runsahat
    all' leppäin, koivujen,
    kuin salmet kullan-soiluvat,
    ja vesi vilpoinen.

    Siell' ystäväinen kellä on,
    kuink' iki-ihanaa;
    kuink' ompi unhottumaton
    se uskollisten maa.

    Noin vieri vettä, rantoa
    ylistys koruton;
    ja joutsen vasten rintoa
    jo joikui puolison:

    "Vaikk' eipä elon unelma
    käy vuosisatain taa,
    sait laulaa Suomen suvessa,
    sen aalloill' armastaa."

                   _Runeberg_.




40. Ilmanennustamisesta.


Oppineet miehet ja luonnontutkijat ovat koettaneet saada selville
luotettavia sääntöjä vastaisten säänvaihtelujen tietämiseksi,
mutta täydellisen selvyyden saaminen on osoittautunut sangen
monimutkaiseksi. Kuitenkin tunnetaan jo vanhastaan erityisiä
merkkejä, joista voidaan päätellä tulevasta säästä.

Ilmamerkit voidaan erotella useihin ryhmiin. Yksi ryhmä koskee
_viikonpäiviä_. Merkit, jotka niihin kohdistuvat, eivät ole minkään
arvoisia. Toisena ryhmänä ovat ne niinikään tyhjänarvoiset merkit,
joista ennusteitaan eri vuodenaikojen ja kuukausien vastaisia
ilmoja: "viluvuosi viljavuosi"; "kun ei kylmä Kynttelinä, ei palele
Paavalina, ei ole helle heinäkuussa, lämmin keskellä keseä" y.m. Eri
ryhmän muodostavat n.s. _merkkipäivät_. Merkittävimmät niistä ovat
nuo hallanuhkaiset, "_rautayöt_" kesäkuun 10-12 p., lisäksi se halla,
joka usein sattuu toukokuun alussa tai keskivaiheella ja joka on
kasvullisuudelle erittäin vahingollinen, sekä heinäkuun 19-26 päivän
välinen "_naistenviikko_", joka syystä on huudossa lakkaamattomista
sateistaan. Nämä johtuvat siitä, että sadeaika koko Keski- ja
Pohjois-Europassa sattuu heinä- ja elokuuksi.

Useimmat nyt mainituista "merkeistä" ovat kokonaan arvottomat
ilmanmuutoksia arvosteltaessa. Kuunvaiheet, kuun nouseminen
ja laskeminen eläinradassa, kiertotähtien keskinäinen asema
(almanakassa: "paljon kiertotähtiä liikkeellä") ovat nekin arvottomia
säänmerkkejä. Mutta ne merkit, jotka perustuvat luonnon havaintoihin,
etupäässä valoilmiöt taivaalla, ovat sangen suuriarvoisia,
jonkavuoksi merimiehet, kalastajat ja maanviljelijät niihin paljon
luottavatkin. Sellaisista ilmanlaatua osoittavista merkeistä
mainittakoon seuraavat: Kaunis ilma tulee, jos tähdet tuikkivat
kirkkaasti tai jos yläkuun eli uudenkuun sarvet ovat terävät. Sitä
vastoin on ruma ilma ja sade tulossa, kun päivä laskee pilveen, kun
hajanaisia pilvenhahtuvia on laineissa kirkkaalla taivaalla, tai kun
taivas peittyy hienoon utuharsoon, niin että kehiä ja tarhoja näkyy
auringon ja kuun ympärillä. Usein kuullaan kuitenkin sanottavan, että
nämä merkit eivät pidä paikkaansa. Se johtuu siitä, että sääilmiöt
ovat monimutkaiset ja riippuvat monista syistä.

Jos mieli olla luotettava ilmanennustaja, niin tulee tuntea,
millaiset sääsuhteet samaan aikaan vallitsevat koko laajalla
alalla sen maan ympärillä, missä asuu. Helsingissä on erityinen
laitos (Meteorologinen keskuslaitos), jossa tehdään säähavaintoja.
Sähkölennättimen avulla saadaan siellä tietää, millainen on ilman
paine, ilman lämpö, taivaan ulkomuoto, tuulen suunta ja voima y.m.
monin paikoin Euroopassa. Nämä tiedonannot merkitään erityisillä
merkeillä kartalle. Jos viivalla yhdistetään kaikki ne paikat, missä
ilmanpaine on sama, saadaan n.s. _isobaari_ (samapaineiskäyrä, s.o.
viiva, joka osoittaa samanlaista ilmanpainetta). Nämä isobaarit ovat
useimmiten umpinaisia, ympyrän tai soikion muotoisia viivoja. Jos
ne rajoittavat alueen, missä on alhainen ilmanpaine, niin sanotaan
tätä ilmanpaineen _minimiksi_, päinvastaisessa tapauksessa, s.o.
jos ilmanpaine on korkea, ilmanpaineen _maksimiksi_. -- Ilmanpaineen
minimit ovat oikeastaan suuria ilmanpyörtäjäisiä tai rajuilmoja,
jotka useimmiten syntyvät Atlantin valtamerellä ja kulkevat sieltä
itäistä suuntaa yli Euroopan, useimmiten yli sen pohjoisosien. Ne
tuovat mukanaan pilvisään ja suuren kosteuden ja niitä seuraa kovat
tuulet, jotka kiertävät pyörtäjäistä vastapäivään ja sen keskustaan
päin. Kun sellainen rajuilma lähestyy, laskee ilmapuntari, ja usein
näemme kirkkaalle länsitaivaalle nousevan juomuista tai höyhenen
muotoista pilvenliennettä. Pian se peittää koko taivaan ja näyttää
keräytyvän kahteen vastakkaisilla taivaansuunnilla olevaan kohtaan
("tuulen kourat"), -- Ilmanpaineen maksimin ympäri kiertävät tuulet
myötäpäivään ja ulospäin korkean ilmanpaineen keskustasta. Silloin
ilma on tavallisesti kuiva, taivas pilvetön ja ilmapuntari korkealla.
Ilmanpaineen maksimi tuottaa kesällä kuumuutta, talvella pakkasta.

Meteorologisen laitoksen tehtävänä on laskemalla ja vertailemalla
kunkin päivän edellisten päiväin sääkarttoja toisiinsa päätellä,
mitä muutoksia todennäköisesti on odotettavissa. Tavallisesti nämä
laskelmat näyttävät pitävän paikkansa ainoastaan yhteen tai enintään
kahteen seuraavaan päivään nähden. Yksityinenkin tarkkaaja, jolla ei
ole sääkarttaa käytettävänään, voi tulla sangen hyväksi ennustajaksi,
jos hänellä vain on ilmapuntari ja hän panee muistiinsa luotettavia
pilvimerkkejä ja muita, jotka ennustavat ilmanmuutoksia.

Olisi sangen tärkeätä voida ennustaa säitä pitkäksi ajaksi
eteenpäin. Sentakia tätä seikkaa onkin viime aikoina ahkerasti
tutkittu. Etupäässä on koetettu saada selville niitä jaksoja,
joita sääilmiöissä esiintyy. On nimittäin huomattu, että sateiset
ja kuivat, samoinkuin lämpimät ja kylmät kaudet uusiintuvat aina
määrättyjen aikojen perästä, vaikkakaan ei säännöllisesti. Myöskin on
tutkittu sitä, missä määrin jonkin vuodenajan sään nojalla voidaan
päätellä seuraavan vuodenajan ilmiöitä, ja on m.m. huomattu, että
kylmää ja lumista talvea tavallisesti seuraa kylmä kevät.




41. Pyterlahden graniittilouhimo.


Suomen vuoret ovat ikäänkuin luotu tasamielistä ja vakaata kansaa
varten. Ne eivät pyri korkealle taivasta kohti; niiden rinteet
suistuvat harvoin äkkijyrkästi; enimmiten ne ovat leveitä kallioita,
tarjoten vankan pohjan mille rakentaa.

Useimmat tämän maan vuoret ovat semmoista kiveä, jota jokapäiväisessä
puheessa sanotaan harmaaksikiveksi. Tavallisemmassa harmaassakivessä
eli graniitissa on sekaisin kolmea eri kivilajia, nimittäin
_maasälpää, kvartsia eli ukonkiveä ja kiillettä_. Maasälvän tuntee
siitä, että se halkeaa sileihin pintoihin, ukonkivi on lasimaista ja
niin kovaa, että siitä voi teräksellä iskeä tulta, ja kiilteellä on
se ominaisuus, että sen helposti voi halkaista ohuiksi lehdiksi tai
suomuiksi. Kun kiille on palanut tai kauan ollut vedessä tai ilmassa,
käy se usein kullankiiltäväksi, ja moni, joka löytää sellaista
_katinkultaa_ hiekasta tai vuoresta, luulee löytäneensä oikeata
kultaa.

_Gneissi_ sisältää samoja kivilajeja kuin graniitti, mutta siinä
on enemmän kiillesuomuja, jotka kaikki ovat yhdensuuntaisia,
minkävuoksi kivessä nähdään vuorotellen tummia ja vaaleita juovia,
ja se halkee paljoa helpommin yhteen suuntaan kuin toisiin. Vieläkin
helpommin halkee _kiilleliuska_, jossa on ainoastaan kiillettä ja
ukonkiveä. Koska se on hienorakeista ja kohtalaisen pehmeää, voi sitä
käyttää kovasimeksi, jolla viikatteita teroitetaan. Tämä kivilaji
on tavallisesti tummanharmaata. Gneissikin on useimmiten harmaata,
vaaleajuomuista. Graniitti on valkoista, vaaleanharmaata tai
punertavaa.

Graniitti on kovempaa kuin useimmat muut kivilajit, ja siihen voi
hiomalla tai kiillottamalla saada hyvin kauniin kiillon. Sitä
käytetään rakennusten perustuksiksi, aidoiksi, hautapatsaiksi
ja väliin itse rakennuksiinkin. Monta vanhaa kirkkoa, monta
jyväaittaa, navettaa ja pääkaupunkimme monta kaunista taloa on tehty
graniittilohkareista. Sillä täällä on graniittia yltäkyllin, mutta
Venäjällä se on niin harvinaista, että tavallisia katukiviä viedään
sinne laivoilla kuten muutakin kauppatavaraa.

Etelärannikolla, muutamia peninkulmia Viipurista länteen päin, on
pieni merenlahti nimeltä Virolahti, ja siellä Pyterlahti-niminen
kylä. Kun Venäjän keisari Pietari Suuri rakennutti uutta pääkaupunkia
Pietaria, tarvitsi hän paljon kiveä, mutta lähiseutu oli kivetöntä.
Siihen aikaan olivat venäläiset hiljakkoin valloittaneet Viipurin
läänin, ja silloin keisari piti mukavimpana louhittaa graniittia
Suomen rannikolta. Tällä tavalla syntyi Pyterlahden graniittilouhos.
Kahden vuosisadan aikana on sieltä kuljetettu suunnattoman paljon
kiveä Pietariin, ja kuitenkin on ainoastaan vähäinen osa ympärillä
olevista vuorista louhittu. Niin upporikas kivistä on kuitenkin köyhä
Suomi.

Pyterlahden graniitti on järeärakeista ja sisältää enimmin tummaa,
lihanpunaista maasälpää, vähemmän harmaata ukonkiveä ja hiukan mustaa
kiiltokiveä. Ne valtavat kivilohkareet, joita täällä ampumalla tai
kiilaamalla on louhittu, on laskettu sitten laivoihin ja viety
Pietariin, jossa niitä on käytetty kirkkojen, kanavien, siltojen
ja muiden sellaisten rakentamiseen. Pietarin suurinta kirkkoa,
Iisakin kirkkoa, kannattaa kolmella sivulla kaksinkertainen rivi
17 metrin korkuisia Pyterlahden graniittipatsaita. Mutta suurin,
komein ja kuuluisin kaikista täällä louhituista kivilohkareista on se
kivipatsas, joka vuonna 1831 pystytettiin Pietarissa Talvipalatsin
edustalle keisari Aleksanteri I:n muistoksi. Tämä patsas on runsaasti
25 metriä korkea ja 4 metriä paksu; sen kanta on sivuiltaan 6-metrin
nelikulmio. Kahdeksantoista kuukautta teki 275 miestä työtä patsaan
hakkuussa, ja täytyi rakentaa kallis silta, jotta kivi saatiin
kuljetetuksi laivaan. Pystytettynä se oli tullut maksamaan enemmän
kuin 600,000 Suomen markkaa.

Vuonna 1847 tapahtui, että kivilohkareella lastattu laiva joutui
lahden suussa haaksirikkoon. Siitä alkain kohoaa siinä vedenpinnasta
uusi kallio. Se on Pietariin aiottu kivilohkare, jota ei ole saatu
ylös.

Viime aikoina on graniittia louhittu paljon myöskin Hangon kaupungin
laidassa olevasta Kuningattarenvuoresta. Hangon graniitti on
väriltään ruskeanpunaista ja hienompirakeista kuin Pyterlahden
graniitti. Monta kivilohkaretta on Hangossa hakattu ja hiottu
hautapatsaiksi, pylväiksi tai kuuluisain miesten muistomerkeiksi.
Sieltä on kotoisin sekin kaunis graniittilohkare, jolle keisari
Aleksanteri II:n, Suomen hyväntekijän, patsas Senaatintorilla
Helsingissä on pystytetty.

Myöskin Viipurin ja Sortavalan lähistössä sekä Uudenkaupungin ja
Kalajoen seuduilla on louhittu suuret määrät harmaata ja punaista
graniittia, jota on viety Venäjälle ja joskus Englantiin asti.




42. Ruskealan marmorilouhimo.


Varsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden
kokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla
tietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee
kovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia,
että niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään
uusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli
_mineralogiassa_.

Hyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen
kalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla.
Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään
_marmoriksi_ ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan
pitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko
marmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin
on vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita
juovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai
jokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen
vuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin
paikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa
korkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut,
viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa
tai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi.
Nämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin
ja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin
kirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan
marmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus,
ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on
mainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla
ja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan
kalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.

Valkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä;
kirjavaa marmoria monin paikoin.

Mustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin
Ruskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin
lähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän
seuduilla ja monessa muussa paikassa.

_Vuolukiveä_, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja
sahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa
muussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja
rakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa
löydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.




43 Suomen rauta.


Sangen ihmeellistä on, ettei niin vuorinen maa kuin Suomi ole rikas
metalleista. Mutta sitä emme voi vielä varmasti tietää, sillä
useita vuoria ei vielä ole tutkittu, ja toisten luokse on vaikea
päästä, niin kauan kuin maassamme ei ole parempia teitä. On löydetty
hiukan kultaa ja hopeata, tinaa, lyijyä ja sinkkiä. Runsaammin on
hyödyllistä rautaa ja kuparia. Rautamalmia louhitaan useissa paikoin
vuorista, mutta Itä-Suomessa otetaan enin osa rauta-ainetta järvistä
ja soista. Kuinka saatamme selittää, että metallia, joka puhtaana
ei liukene vedessä, kuitenkin on suurin määrin soiden ja järvien
pohjassa?

Rautaa on maan päällä niin laajalti, että noin kaksi sadannesta maan
pinnasta on tätä metallia. Sitä ei ole ainoastaan vuorissa, vaan
hiekassakin ja somerossa, savessa ja monenlaisissa muissa maalajeissa
niin yleisesti, että missä vain liikut, niin näet maassa tai vedessä
olevissa kivissä sen punaisen tai ruosteenkeltaisen värin, joka
osoittaa siinä olevan rautaa.

Mutta tämä rauta ei ole puhdasta metallia, vaan se on ilmasta imenyt
itseensä happea. Tästä syntyy erilaisia yhdistyksiä, jotka liukenevat
hiilihappoisessa vedessä. Näin muuttuneen raudan liuottavat ja
huuhtovat maasta ja vuorien pinnasta sade- ja lähdevedet, joiden
myötä se sitten juoksee järviin ja soihin. Näissä rauta erottuu
vedestä ja laskeutuu, yhtyneenä happeen ja rahtuseen piihappoa ja
fosforia, pohjaan ruskeana ruosteena eli rautamultana. Sellaista
ruostetta näkee kaikkien lähteiden pohjalla, joissa on raudansekaista
vettä. Usein muodostuu myös pieniä rautamalmikimpaleita, jotka
näyttävät ruudin jyväsiltä, herneiltä ja rahoilta ja ohuilta
korpuilta.

Tällä tavoin laskeutuu vuosien kuluessa kosolta rautamalmia
järvien ja soiden pohjaan. Jos sellainen järvi lasketaan kuivaksi,
voi sen pohjalla kävellä pitkät matkat ikäänkuin ruskealla
rautamalmilattialla.

Puhdistamaton rautamalmi eli suomalmi sulatetaan ja puhdistetaan
hytyissä ja masuuneissa. Muinaisaikoina valmistivat tällä tavalla
Suomessa talonpojat itse enimmän raudan, ja vieläkin tavataan
järvien rannoilla ja soiden tienoilla sellaisia pieniä hyttyjä
eli sulattoja kuonakasoineen. Mutta tätä nykyä käytetään raudan
sulattamiseen malmeista suurempia uuneja ja suurempia kustannuksia.
Nykyään saadaankin parempaa ja puhtaampaa rautaa siten, että
sulattaessa käytetään kuumaa ilmaa eli liehtomahenkeä. Suomen
rautatehtaat ottavat nykyään enimmän osan malmiansa järvistä. Sitten
sulatetaan ja puhdistetaan malmi masuuneissa, viedään senjälkeen
kankirautapajoihin, taotaan harkoiksi ja ohennetaan kangiksi.
Kaikki alkuaineet: tuli, ilma, vesi ja vuorten malmi ovat tässä
Jumalan käskystä ihmisten palveluksessa. Niinkuin kirjoitettu on
(Ps. 104: 4): "Hän tekee tuulet sanansaattajiksensa ja tulen liekit
palvelijoiksensa."




44. Lapin kulta.


Samaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja
Austraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä
Suomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut
tarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen
kultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837
löydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa.
Siitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan
kaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa
oli kansan kertomuksissa.

Kolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä
monissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä,
hienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella
saattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin
saatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet
kultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus
lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa.
Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat
olleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä
ja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he
rupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä
palasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan
arvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään
äkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan
saanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa
voitosta oli tuleva Suomen kruunulle.

Kesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen
rannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa
löytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä
kultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin
käsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin
ymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton.
Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat
ja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna
1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000
markan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin
ja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000
markkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa, mutta on
epävarmaa, kannattaako työ tulevaisuudessa.

Pikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti
taatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten
saanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä
erämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen
työhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu
kunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi
teltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy
retkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden
poikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä
matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki
elintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes
kalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti.
Matkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä
kylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja
välistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta
lakeudelta.

Mutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo
hauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen
ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla
on parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se
osoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että
nöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen
ja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien
vaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen
joka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen
vähävaraista kotiansa.

Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä
määräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.




45. Kasvien leviäminen.


Luonnonkirja on kertonut meille kasveista. Iloista ja opettavaista
on nähdä koko luomakunnan ylistävän Jumalaa. Mutta tässä puhumme
ainoastaan kasvien leviämisestä maassamme ja sen kovassa ilmanalassa.

On sangen ihmetyttävää nähdä elävän luonnon taistelevan pohjan
pakkasta vastaan. Se, joka Suomessa matkustaa etelästä pohjoiseen
päin, näkee kasvikunnan vähitellen käyvän yhä heikommaksi. Ja
päinvastoin se, joka matkustaa pohjoisesta etelään, näkee kasvikunnan
vähitellen käyvän yhä moninaisemmaksi ja voimallisemmaksi. Ollaanpa
nyt matkustavinamme pohjoisesta etelään.

Suomen pohjoisimmassa perukassa, Tenojoen rannoilla ja
pohjoispuolella Inarinjärveä, on luonto ikäänkuin aamu-uninen ja
iltatorkku. Kaikki kasvu alkaa myöhään, tuleentuu pikaisesti ja
lakastuu aikaisin. Muutamassa päivässä kesäkuun loppupuolella on
kaikki vihantaa: muutamassa päivässä syyskuun alkaessa on kaikki
taas kellastunutta. Tuolla lyhyellä väliajalla on kaikella yötä
päivää kiire ennättääkseen elää ja kasvaa. _Peuranjäkälät_, ruskean
viheriät sammalet ja matalat varvut peittävät tiheinä tunturien
rinteet. Ruohot ja jotkut harvat kukat kaunistavat jokivarsia
hilpeällä vihannuudella, mutta ylempiä kasvilajeja ei ole monta.
Harmaavillaisia _pajupensaita_ kumartuu rantaäyräiden yli, ja
suomättäiden välistä pilkistävät valkoiset _muuraimenkukat_,
joiden marjat ainoastaan lämpiminä kesinä kypsyvät. Täällä kasvaa
myöskin _juolukoita ja karpaloita_, ja kuivilla päivänpaisteisilla
rinteillä tavataan ensimmäiset _puolukat_, ensimmäiset _mustikat_. --
Laaksoissa, jotka ovat suojassa pohjoistuulelta, tapaat ensimmäiset,
vielä kitukasvuiset metsät, jotka kasvavat lyhyt- ja käyrärunkoista
tunturikoivua. Mutta ylempänä rinteillä, missä maaperä on kivistä
ja laihaa ja missä myrsky esteettömästi raivoaa, siellä koivu
lyyhistyy kyyrylleen maahan. Sen seuralaisena on litteäksi painunut
_katajapensas_, paikoittain myöskin polvenkorkuinen, risuinen
_pihlaja ja haapa_.

Muutaman penikulman päässä Utsjoen kirkolta etelään päin on
jokilaaksossa harvaa ja kituvaa petäjikköä ja siellä tavataan myöskin
ensimmäinen _tuomi_, ensimmäinen _raita ja harmaaleppä_. Alkaa näkyä
_kiulukoita_ eli orjantappuroita ja _metsäviinimarjoja_. Utsjoella
istutetaan jo perunoita ja nauriita, mutta viljakasveja tavataan
vasta etelämpänä.

Jo Inarinjärven pohjoispuolella on laajoja mäntymetsiä. Puut tosin
eivät ole varsin pitkiä, mutta niistä tulee kuitenkin hyviä hirsiä.
Koivu kohottaa varttansa ja muutkin puut kasvavat runkoa. Täällä
näkee pienissä ryhmissä suippopäisiä, tiheän naavan peittämiä kuusia.
Siellä täällä on menestyksellä yritetty maanviljelystä. Ensimmäinen
_ohrapelto_ ilahuttaa silmää, ja katovuosi on täällä tuskin
tavallisempi kuin Etelä-Lapissa.

Inarinjärven etelärannalla, Ivalojoen suussa, tavataan jo useita
taloja, joissa on isonlaiset pellot ja laajat luonnonniityt. Pitkin
tätä jokilaaksoa on jo varsinaisia kuusimetsiä, ja puut kasvavat
poikkeustapauksissa niin pitkiksi, ettei Etelä-Suomessakaan semmoisia
joka paikassa nähdä.

Kun mennään vedenjakajan poikki, joka erottaa Jäämeren ja Itämeren
jokipiirit, tullaan laajaan erämaahan, jossa on loppumattomiin
mäntykankaita, soita ja rämeitä. Kemijoen laaksossa ja sen
suunnattomissa noromaissa tapaamme vanhoja hongikkoja, mutta
tuntuvasti ei kasvikunta muutu kokoonpanoltaan. Pian kuitenkin
nähdään _ruista_ ja myöskin _kauraa_ ohran rinnalla, jota yleisesti
viljellään. _Vattuja_ kasvaa joskus kuivien mäkien päivänpuoleisilla
rinteillä. Täällä poimitaan ensimmäiset _mesimarjat_, vaikka niiden
varsinainen kotimaa alkaa napapiiristä ja ulottuu Vaasan leveysasteen
kohdalle. Etelä-Suomessakin ne ovat tavallisia ja kukkivat runsaasti,
mutta kantavat vähemmän hedelmiä kuin pohjoisempana.

Pohjanlahden rannikolla kasvaa varsin vähän Lapinmaan kasvistoon
kuuluvia kukkasia, mutta toiset sensijaan kaunistavat lehtoja
ja niittyjä, ja tällä merenrannikolla tapaamme yht'äkkiä suuren
joukon kasveja, jotka ovat Etelä-Suomessa tavallisia. Puulajeista
huomaamme _tervalepän ja salavan_, joka kuitenkin usein paleltuu
kylminä keväinä; pensaista _paatsaman, heisipuun, useita pajulajeja_,
merenpartaalla _pursun, tyrnin_, vähän etelämpänä _kuusaman_ ja vielä
etelämpänä _taikinamarjan. Mansikat_ viihtyvät rantaäyräillä, _vehka_
kasvaa soissa. Pellot käyvät yhä laajemmiksi, pieniä tupakka-. ja
humalatarhoja nähdään talojen vieressä; myöskin viljeltyjä niittyjä
tavataan paikoittain.

Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeen rajalla, näemme ensimmäisen
kitukasvuisen _lehmus_-pensaan. Muita jaloja puulajeja tavataan
metsäkasvuisina vasta paljon etelämpänä: _jalava, vaahtera,
metsäomenapuu ja pähkinäpuu_ Keski-Hämeessä, vielä etelämpänä
_saarni; tammi_ kasvaa ainoastaan kapealla alalla pitkin eteläistä
rannikkoa. Ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaisessa saaristossa
viihtyvät _saksanpihlaja, orapihlaja ja marjakuusi_ y.m. harvinaiset
puut ja pensaat. Kaikki jalot puulajit menestyvät kuitenkin paljon
pohjoisempanakin, jos ihminen niitä suojelee ja hoitaa puistoissa ja
puutarhoissa.

Hedelmäpuut menestyvät hyvin eteläisimmässä Suomessa, mutta yleisesti
niitä viljellään ainoastaan maamme lounaisessa osassa. Tärkein niistä
on _omenapuu_, jonka hedelmä kypsyy vielä Hämeenkyrössä, Puumalassa
ja Sortavalassa. Pohjoisempana se on arka ja niukkasateinen.
_Päärynät, kirsikat ja luumut_ kypsyvät nekin Etelä-Suomessa joskus
sangen hyviksi. Viljellyistä marjalajeista ovat _karviaiset_
yleisimmät, ja ne ovat hyviä vielä Keski-Pohjanmaalla, mutta
eivät menesty pohjoisempana. _Viinimarjoja ja hyötymansikoita_
tavataan jo suuressa osassa Suomea. Useita syötäviä puutarhakasveja
sekä kauniita ulkomaisia kukkasia kasvatetaan enimmäkseen
herraskartanoissa. Hyödyllinen puutarhaviljelys leviää kuitenkin
yhä enemmän sellaisiinkin seutuihin, missä se ennen oli tuntematon.
_Kaalilajit_ ovat yleisimmin levinneitä koko Etelä-Suomessa, _lantut_
enemmän länsiosassa, _kupukaali_ enemmän idässä. Varsinaisista
peltokasveista viljellään _perunoita_ nykyisin joka talossa, joka
mökissä kautta koko maan. _Herneitä_ kylvetään vielä Keski-Suomessa,
mutta Karjalassa niitä toistaiseksi ei paljon viljellä. Viljalajeihin
kuuluu _vehnä_, jota ainoastaan Lounais-Suomessa viljellään
yleisesti, ja mehukas, punakukkainen _tattari_, joka kaunistaa
kaskimaita Itä-Suomessa. -- Kajaanin seuduille asti viljellään
hamppua pienissä, hyvin höystetyissä peltotilkuissa; etelämpänä on
_pellava_ tärkein kehruu kasvi. -- Sellaiset arat ulkomaankasvit
kuin viinirypäle, oliivipensas, teepensas, sokeriruoko, viikunapuu
y.m. saattavat ainoastaan erinomaisen hoidon avulla kasvaa kalliissa
ansareissa.

Selvän erotuksen huomaamme rannikkoseutujen ja sisämaan kasviston
välillä. Melkein joka kevät näemme ruohon viheriöitsevän Hämeenlinnan
tienoilla silloin, kun eteläisempi Helsingin seutu on vielä
kellahtavana ja paljaana. Syksyllä sitävastoin ovat lehtipuut
Helsingin seuduilla vielä viheriöinä, kun lehtimetsät Hämeenlinnan
tienoilla jo välkkyvät syksyn kirjavassa väriloistossa. Tiedämmehän
meren keväällä jäähdyttävän ja syksyllä lämmittävän ilmaa.

Kasveissa ilmenee myös erotus, mikä vallitsee kylmemmän Itä-Suomen ja
lämpimämmän Länsi-Suomen välillä niillä seuduin, jotka ovat samalla
leveysasteella, s.o. yhtä kaukana pohjoisessa. Tämä erilaisuus johtuu
siitä, että valtameren tasainen lämpö vaikuttaa ilmaan kaikissa
lännenpuolisissa maissa, jotavastoin itäiset seudut ovat alttiina
suuren pohjoisen mantereen epätasaisemman ilman vaikutuksille.




46. Metsä.


Missä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria
tai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja
puiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa,
pehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan
ja maan välillä.

Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei
se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä,
että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin
niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin
se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on
lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on
täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on
kukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita
kiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.

Kaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja
koivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään
suurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään _havumetsäksi_.
Petäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin
hiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta
jää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata
maata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan
voimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja
pensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat
ja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa
kasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi
kuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota
vanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu,
sitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy
yhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi
mastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on
oksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan _hongiksi_, ja ne ovat
pohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.

_Lehtimetsät_ ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan
jokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai
Etelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni.
Tammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus
monta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat
hajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji,
joista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa
lehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle,
mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.

Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että
tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää
tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin,
ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin.
Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja
lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä
suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi
ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi
metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä,
tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa
se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa
tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee
metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa
metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan
laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja
lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa
sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat
halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he
kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei
ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän
ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain
hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän
sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva
enää mitään.

Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja
vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan
kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata
täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn.
Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt
jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä.
Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja
taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät
ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli
välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille.
Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin
pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute
paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan
istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse
kylvää metsää.

Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat
nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla
maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee
vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.




47. Kulovalkea.


Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista
auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä
taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden
polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot
kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön,
joka vilisee hyönteisiä.

Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On
puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa
valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja
tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin
ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti
kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja
vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet
vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.

Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki
ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua,
pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä.
Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa.
Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä
ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan,
leveämmän lieskan etupäässä.

Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa
hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu
maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta
toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa
hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.

Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa
tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja
katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet
hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja
ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää
heidät ja jatkaa matkaansa.

Sillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja
siitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen
katajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan
riippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja
rätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit
leviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka
pian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon
omaksi tuomittua metsää.

Vielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet
käyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki:
äsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee
niityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista
ja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan
metsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita
joukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon
laajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään
kaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja
peninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia
metsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten
katsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta,
aaltoilevasta tuli- ja savumerestä.

Useita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä
on yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa
tehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan
suuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta
hiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten
kallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän
kulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää
kaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat
aavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.




48. Pelto ja niitty.


Suomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä
oli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja
kalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea.
Kaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime
vuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.

Talonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut,
jättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan,
kylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla
siitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta.
Mutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa,
ei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa
kaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan
hedelmättömäksi.

_Pelto_ vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta
kasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu
entisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla
juoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on
tapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se
lannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään,
ja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa
nurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti
heinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan,
karhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.

Siinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin
kylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei
kylvetä mitään: silloin on pelto _kesantona_. Tämän _kolmijaksoisen
viljelyksen_ sijasta käytetään toisin paikoin _kaksijaksoista_,
jolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat
maanviljelijät käyttävät nykyään _vuoroviljelystä_, jolloin peltoon
vuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai
heinänsiemeniä.

Ohra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä
nykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin
viljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja
Itä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se
kylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen
alla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi
heinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun
alussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne
kylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.

Hyvä vuodentulo riippuu suuresti pellon hoidosta, mutta myöskin
maan- ja ilmanlaadusta. Kun pelto ei syksyllä oikein jäädy tahi sulaa
keväällä liian varhain paljaaksi, turmeltuu rukiinoras. Hedelmöimisen
aikana ruis on arkaa, ja sitä saattaa vahingoittaa rankka sade ja
myrskyilma. Jyvänteon aikana se on hallanarkaa. Jos se sateesta menee
lakoon pohjoiseen päin, viivästyy sen tuleentuminen. Pitkällisistä
sateista sen juuret vahingoittuvat tai se itää kuhilaissa; liian
myöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät,
miten se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitten puidaan.
Muissa maissa ei käytetä kuivuuriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan
riihikuivat rukiit ovat ulkomailla hyvässä hinnassa siemenviljana.

Kaikki tämä vaati taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä
paljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia opetuksia,
mutta hän ei saa luulla, että isän ja isoisän tapa on ainoa oikea.
Se, joka ei tunne luonnonvoimia ja maan aineksia, ei tietysti osaa
arvostella, mikä parhaiten kullekin maanlaadulle soveltuu. Täällä
saadaan nyt tavallisina vuosina harvoin enemmän kuin 6:s tahi 8:s
jyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kylmässä ilmanalassa
voi tuottaa monta vertaa runsaamman sadon, jos sitä hoidetaan niin
kuin luonto vaatii.

Samoin on _niitynkin_ laita, niin luonnonniityn kuin nurmen tahi
kylvöniityn, jota erityisesti kastellaan. Moni luulee tehneensä
kylliksi, kun raivaa pois puut ja pajupensaat ja kaivaa niittyyn
matalat ojat ja hoitaa niitä huonosti. Mutta sellainen niitty on
milloin liian kuiva, milloin liian märkä; usein se ottaa sammalta,
tai siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Senvuoksi
taitavat maanviljelijät panevat niittyihin paljon huolta, ojittavat
ne hyvin ja pitävät ne kohtalaisen kosteina. Toiset lannoittavat
niittyjään ja kylvävät niihin jalompia rehukasveja, esim. apilaa
ja nurmitähkiötä. Sillä niitty on pellon äiti. Kun niityt ovat
hyvin hoidetut, voi ruokkia suuremman karjan ja siten saada pellot
parempaan lantaan. Maa ei voi antaa takaisin enempää kuin mitä se
on saanut, ja ellei korvata niitä ravintoaineita, joita kasvit ovat
siitä imeneet, niin se laihtuu. Senvuoksi tulee aina olla 4 tai 5
hehtaaria niittyä vastaamassa yhtä hehtaaria peltoa, ja missä on
enemmän hiekkamaata kuin savimaata, siellä kannattaa niitty paremmin
kuin pelto.




49. Hallayö.


Kovinkaan talvipakkanen ei vahingoita heikkoa rukiinorasta, joka
on piilossa lumen alla. Mutta kun maa keväällä paljastuu ja oras
on alkanut kasvaa, saattaa sitä halla vahingoittaa tai kuivuus ja
märkyys turmella.

Yöhalloja sattuu joskus silloin, kun pellot ovat täydessä kasvussa:
toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja ne saattavat silloin
tehdä enemmän tai vähemmän vahinkoa. Mutta vaarallisimmat ovat ne
hallat, jotka sattuvat siihen aikaan, jolloin elo tulee jyvälle
eikä vielä ole joutunut. Silloin saattaa yhtenä ainoana yönä monta
kaunista laihoa kokonaan turmeltua ja monta tuhatta ihmistä jäädä
leivättömäksi.

Maamies menee illalla pihalle katselemaan taivaan merkkejä. Päivä
on ollut viileä tai taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ja
hyvä on, että tuulee, sillä kun vain liikkuu tuulenhenki ja pilviä
on pohjoisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla tuuli alkaa asettua, ja
auringon laskiessa ilma on tyyni. Samaan aikaan näkyy kirkas juova
pohjoisessa pilvisellä taivaalla; tämä kirkas sininen ala laajenee
pian koko taivaan yli: ei näy enää ainoatakaan pilveä. Samalla alenee
ilman lämpökin. Puolenpäivän aikana lämpömittari osoitti vielä 15
astetta; auringon laskiessa se näyttää ainoastaan 2 tai 4. Mutta
vielä on ilmassa lämmintä: viileätä on, mutta vielä ei ole halla.
Maamies katselee kaunista peltoaan tuskaisin mielin. "Tuossa on minun
leipäni", sanoo hän hiljaa itsekseen. "Voi, tuo kaunis vainio, nuo
kellahtavat tähkäpäät, jotka äsken vielä tuulessa vienosti huojuivat,
kuinka paljon vaivaa ne ovat vaatineet ja silmiäni ilahuttaneet!
Nyt ne ovat liikkumatta, aivan liikkumatta, eivätkä vielä notkistu
jyväinsä painosta! Kaikkivaltias Jumala, varjele niitä vielä kaksi
viikkoa -- yksi viikko -- muutamia lämpimiä päiviä vain, niin ne ovat
valmiina leikattavaksi! Kuitenkin toteutukoon sinun tahtosi Jumala,
mutta ei minun; sinun tahtosi on aina paras."

Tulee iltamyöhä, joutuu jo puoliyö; ensimmäiset syyspimeät alkavat,
tähdet kiiluvat kirkkaina taivaalla. Ei pilveä, ei tuulenhengähdystä!
Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista,
selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa
hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä.

Ilman lämpö on jo alennut likelle jäätymäkohtaa. Maamies ei
voi nukkua. Hän tietää tuhon olevan ovella ja miettii keinoja
ehkäistäkseen sen seurauksia. Muutamat virittävät tulia pellon
pientareille, ja jos ilmassa on tuulenhengen hiventäkään, joka vie
savun pellolle, niin on vielä toivoa tähkien pelastumisesta. Toiset
pingoittavat pitkiä köysiä, joita hiljaa vetävät pellon päällitse
estääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Oikeatahan on
koettaa kaikkea, mitä ihminen voi. Mutta luonnonvoimat tottelevat
Jumalan tahtoa.

Vihdoin aamurusko ilmaisee aikaisen päivän tuloa, ja auringon
noustessa on ilma viileimmillään. Lämpömittari näyttää 2 astetta
kylmää; on elokuun hallaöitä, jolloin se näyttää jopa 6 astetta.
Hieno jääkuori peittää kaikki pienet vesilätäköt. Aamukaste jäätyy ja
laskee valkoisena, kiiltävänä härmänä maahan ja metsiin. Tähkät ovat
ikäänkuin hopeoidut; jäätyneen oljen voit helposti taittaa poikki.
On ihana aamu; kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta. Nouseva
aurinko kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa.

Vielä on jälellä heikko toivo. On halloja, joita maamies nimittää
jäähallaksi ja jotka eivät vahingoita jyvää. Tähkä on kirkkaan
jääkuoren peitossa, mutta halla ei ole ollut niin kova, että olisi
turmellut jyvän. Tämä johtuu vaihtelevista ulkonaisista seikoista.
Usein alkaa lämmin etelätuuli puhaltaa muutaman tunnin kuluttua
auringon noususta. Kaunista, hallaista aamua seuraa kaunis,
poutainen päivä. Lämmin tulee taas takaisin, mutta liian myöhään.

Alussa ei kasvistossa voi havaita mitään muutosta, mutta sitä myöten
kun kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyviin.
Kaikkien arkojen kasvien lehdet ovat vaalenneet ja lerpallaan,
perunanvarret mustuvat, kuin olisivat tulen kärventämät. Pellot
näyttävät muuttumattomilta. Mutta jos tutkit tähkien tuppiloita,
niin huomaat, että puolinaiset jyvät ovat muuttuneet vesikirkkaaksi
nesteeksi, josta ei jää jäljelle muuta kuin tyhjä, kuihtunut,
ravinnoton kuori.

Sellainen on tämä hirvittävä onnettomuus, joka niin usein on Suomen
syössyt kurjuuteen. Ja hallan tiet ovat hyvin erilaiset. Kahdesta
lähekkäin olevasta pellosta saattaa toinen paleltua, toinen jäädä
vahingoittumatta. Joskus paleltuu toinen osa peltoa, mutta ei toinen.
Toisen seudun halla hävittää, toisen jättää koskematta. Tämä riippuu
siitä, onko maa märkää vai kuivaa ja ylävää, onko lähistössä matalia
ja seisovia vesiä vai syviä ja juoksevia, usein siitäkin, millainen
pellon hoito on. Vähäväkisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla;
väkevä ja hyvästi hoidettu maa vahingoittuu vähemmän.

Mutta ei ole se mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee: Jumala
ainoa kasvun antaa.




50. Kärsivällisyys.


    Saarijärven salomailla asui
    tilallansa hallaisella Paavo,
    perkas, hoiti ahkerasti maataan,
    mutta Jumalalta kasvun toivoi.

    Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
    niukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,
    ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    myötänsä vei puolet orahista,
    tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
    tuli syksy, kaikki ryösti halla.

    Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi,
    sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs;
    miero raskas, raskahampi nälkä.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Pane leipään puolet petäjäistä,
    kaksin verroin minä ojaa kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin leipään puolet petäjäistä,
    kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,
    lampaat myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    mutt' ei orahia vesi vienyt.
    Tuli kesä, raekuuro kulki,
    kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.
    Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
    Rintoihinsa lyöden vaimo lausui:
    Paavo parka, kovan onnen lapsi,
    kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
    tuska kuolla, tuskempi tok' elää.

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Pane toinen verta petäjäistä,
    ojat kahta suuremmat ma kaivan,
    mutta Jumalalta kasvun toivon.

    Pantiin toinen verta petäjäistä,
    kahta suuremmat loi ojat Paavo,
    karjan myi ja siement' osti, kylvi.
    Tuli kevät, nietos suli mailta,
    mutt' ei orahia vesi vienyt.
    Tuli kesä, raekuuro kulki,
    mutt' ei kaatunutkaan kaunis olki.
    Tuli syksy, halla kultaviljan
    koskematta korjaajalle säästi.

    Silloin Paavo polvistuen lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Paavon vaimo polvistuen lausui:
    Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
    Mutta miehellensä virkkoi vaimo:
    Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,
    nytpä meillä alkaa ilon päivät,
    syrjähän nyt petäjäinen silkko,
    rukihisen nyt mä leivän leivon!

    Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:
    Vaimo, vaimo, _sit'_ ei kuri kaada,
    joka toista hädässä ei hylkää.
    Pane leipään puolet petäjäistä,
    veihän naapurimme touon halla.

                      _Runeberg_.




51. Syötävät sienet.


Jumala ei tarkoituksetta sirottele luontoon antimiaan. Pohjoismaissa
ei ole hedelmäpuita, mutta korvaukseksi ne ovat saaneet monta hyvää
marjalajia. Täällä ei ole niitä syötäviä kasveja, joita eteläisissä
maissa on, mutta sen sijaan Jumala on antanut meille yltäkyllin
sieniä. Niitä kasvaa kaikkialla varjopaikoissa, kostealla maalla,
sekä havu- että lehtimetsissä, ne nousevat äkkiä sateen jälkeen ja
surkastuvat muutamassa päivässä.

Tietämättömät ihmiset halveksivat sieniä ja pitävät niitä ruoaksi
kelpaamattomina. He eivät huomaa, kuinka mieluisesti karja syöpi
muutamia sieniä; he eivät tiedä, että kansa muissa maissa kokoaa
näitä kasveja, kuten me poimimme parhaita marjoja, ja käyttää niitä
ruoaksi. Totta on, että muutamat harvat sienet ovat myrkyllisiä,
esim. punainen kärpässieni, ja näitä pitää oppia tuntemaan, mikä ei
olekaan vaikeata. Totta on myöskin, että muutamilla myrkyttömillä
sienillä on karvas maku, mutta sellaisen karvauden saa pois vedellä.
Sieniä kootaan ja valmistetaan seuraavalla tavalla:

Selkeällä ja kuivalla ilmalla leikataan sienen kanta veitsellä
poikki, ja mieluummin otetaan sellaisia, jotka ovat nuoria tai vielä
keskenkasvuisia; mutta madonsyömiä, vanhoja tai aivan pehmeitä ei
oteta. Sitten leikataan hilpeet lakin alta ja ohut kuori päältäpäin;
jäännös leikellään palasiksi ja pannaan muutamiksi tunneiksi veteen.
Tämä vesi kaadetaan sitten pois ja sienet kiehautetaan uudessa
vedessä, joka taas kaadetaan pois. Kun ne sitten pannaan kohtalaiseen
suolaan, ovat ne ruoaksi kelpaavia, ja niitä saattaa suolattuina
syödä särpimenä tai keittää tai paistaa usealla tavalla. Jos tahtoo
sieniä säilyttää kauemman aikaa, pitää niitä kuivata tai suolata tai
panna etikkaan. Sillä tavalla saadaan maukasta ja terveellistä ruokaa.

Maukkaimmat Suomessa kasvavat sienet ovat: herkkusieni, korvasieni
ja ruskosieni; mutta tavallisimmat syötävät sienet ovat lehmänsieni,
lampaansieni, voisieni, maitosieni, leppäsieni ja monet muut, jotka
kasvavat eri aikoina kesällä, useimmat syyspuolella. Tällaista hyvää
ruokaa tietämättömät ihmiset tallaavat jalkainsa alle ja nurkuvat
kuitenkin syytellen Jumalaa ja ihmisiä, kun heillä on ruoasta puute,
ikäänkuin olisi Jumalan tai ihmisten syy, jos joku halveksii sitä
ravintoa, jota näkee jalkainsa edessä. Maan hedelmää pitää vain
ymmärtäväisesti käyttää. Jos joku syö perunanpumpuloita tai raakoja
perunoita, niin syyttäköön itseään vahingosta, sillä perunain kuoret
ja pumpulat sisältävät väkevää myrkkyä, jota sanotaan solaniniksi.
Senvuoksi heitämme pumpulat pois ja keitämme perunat. Samaten tulee
meidän käyttää sieniä: heittää pois se, mikä on kelvotonta, pitää se,
mikä on kelvollista.

Niinkuin kirjoitettu on hengellisistä ja ruumiillisista asioista:
"Koettakaa kaikkea, pitäkää se, mikä hyvää on." 1 Tess. 5: 21.




52. Puutarhoista ja kasvitarhoista.


Suomessa nähdään usein tupakantaimia, punasipulia, sikuria ja kukkia
istutettuina pieneen tarhaan talonpojan tuvan viereen. Kun sellaisia
pieniä istutuksia huolellisesti hoidetaan, saadaan niistä vähillä
kuluilla hyötyä ja kaunistusta. Köyhinkin torppari voisi ruokaansa
parantaa pavuilla ja kaalilla. Pienimmänkin mökin voisi kaunistaa
ihanilla kukilla. Jos rikkailla on suuria ja kalliita kasvitarhoja,
miksi ei köyhillä saattaisi olla iloa pienestä istutuksesta! Luonto
ei tee vähintäkään erotusta; aurinko paistaa, sade kastelee ja maa
kasvattaa yhtäläisesti kaikille. Erotus on siinä, miten kasveja
hoidetaan.

Sillä kasvi on elävä olento. Se kyllä ei voi, kuten eläimet, vapaasti
liikkua ja etsiä ravintoansa etäämmältä, Se ei voi tieltä paeta, kun
jokin vaara sitä uhkaa, eikä rukoilla armoa vahingoittajaltaan. Mutta
kasvi on hyvin herkkä tuntemaan hyvän ja huonon hoidon. Jos annamme
sille suojaisen paikan, sopivan maanlaadun, valoa, lämmintä ja vettä,
niin näemme, kuinka hyvästi se menestyy.

Sellaiset kasvit, jotka ovat toisesta kotipaikasta meidän maahan
muutettuja, ovat senjohdosta tulleet aremmiksi ja tarvitsevat
hellempää hoitoa. Ei kukaan hoida metsän koivua eikä vattupensasta
eikä mansikantainta, ja kuitenkin ne menestyvät, mutta muutappa ne
taloosi, niin heti näet, miten huolellisesti ne pitää istuttaa,
jotteivät kuolisi. Jos siis oman maan kasvit muutettaissa vaativat
niin paljon hoitoa, kuinka hyvin sitten pitääkään hoitaa ulkomaan
kasveja, jotka ovat toisesta ilmanalasta kotoisin! Hedelmäpuut,
maustekasvit, ulkomaankukat ovat meille jokapäiväisenä esimerkkinä.
Mutta viatonta ja hauskaa huvitusta on tällä tavoin ikäänkuin
kesyttää luonnonvoimia, ja jos hyvin siinä menettelet, voit jalostaa
monta kasvia niin, että hedelmät, marjat ja kukat tulevat viljeltyinä
isommiksi, paremmiksi, kauniimmiksi kuin mitä ne alkutilassaan
ovat. Tämä vaikuttaa vuorostaan hyvää ihmiseen: hänen tapojansa
sieventää jokapäiväinen seurusteleminen kaunisten ja hyödyllisten
luonnonesineiden parissa. Jos näet pienen, hyvästi hoidetun
kasvitarhan, niin ajattelet: tuossa talossa on hyvä järjestys; tai
jos näet kukkia köyhän mökin ikkunassa, niin tiedät siinä asuvan
hyviä ihmisiä. Raa'at ja ilkeät ihmiset eivät rakasta kukkia. Laiskat
ja huolettomat eivät kasvitarhoista välitä. Ihmisen luonne kuvastuu
koko hänen ympäristöstänsä. Hän on luomakunnan kruunu, ja missä
tahansa hän maailmassa asuukin, painaa hän leimansa siihen maahan,
jota hän polkee.




53. Ystäviä ja vihamiehiä.


-- "En saata ymmärtää, mikä kasveja vaivaa tänä vuonna", sanoi Antti
Söderholm eräänä päivänä naapurilleen Toivoselle. "Olen ojittanut,
lannoittanut ja kyntänyt maani paremmin kuin milloinkaan ennen, mutta
ohranoraat ovat juuresta vialla, niitty on harmaana, eikä puutarhassa
kasva niin mitään. Siellä on matoja joka paikassa, niitä vilisee
lehdillä ja korsilla."

-- "En minä ole nähnyt madoista merkkiäkään maillani", vastasi
Toivonen.

-- "Niin, kyllä Jumala tekee väärin, kun jakaa lahjojan noin
eri lailla", huokasi Söderholm. "Ja minä olen kuitenkin pitänyt
niin tarkan huolen siemenestä. Olen hävittänyt muurahaispesät,
olen maksanut 10 penniä jokaisesta pienestä linnusta ja joka
linnunpesästä, minkä pojat ovat minulle tuoneet. Olen lisäksi
hankkinut itselleni kissoja, jotka joka päivä pyytävät lintuja, ja
täten olen onneksi päässyt siemenvarkaista. Mutta kuitenkaan ei
mitään kasva; tulee yhä pahempaa: madot syövät kaiken vuodentuloni."

-- "Vai niin, vai niin", arveli Toivonen, "syytä sitten itseäsi!
Minun taloni lähellä saavat muurahaiset olla rauhassa, ei lapset eikä
kissat saa tehdä pienille linnuille pahaa. Mielelläni kuuntelen, kun
ne visertelevät puissa, ja koska useimmat ovat keväällä tulleet niin
pitkän matkan päästä rikkaammista maista, niin emmehän saata heiltä
kadehtia heidän pientä pesäänsä. Minulla on tapana joskus ripustaa
puihin pönttöjä, joissa on pyöreä reikä ja istumaorsi keskellä. Hyvin
hauskaa on nähdä lintujen tekevän pönttöihin pesiään."

-- "Mitä joutavia!" nauroi Söderholm. "Mitähän hyvää siitäkin on?"

-- "Kyllä se vaivan maksaa", vastasi Toivonen. "Etkö ole havainnut,
kuinka pienet linnut ja muurahaiset ovat alinomaa kärpästen ja
matojen pyynnissä? Milloin ne sieppaavat niitä ilmasta, milloin
etsivät niitä maasta tai puiden kuorista ja kasvien lehdiltä. Olen
kuullut sanottavan, että pääskynen, varpunen tai peippo näin syö
tuhannen kärpästä ja matoa päivässä. Tiedämme kärpäsen tai jonkin
muun hyönteisen munivan monta sataa munaa. Jokaisesta munasta ryömii
ahnas toukka eli hyönteismato, joka etsii ruokansa kasvikunnasta.
Jos madot esteettömästi saisivat lisääntyä, söisivät niiden toukat
kaikki, mitä maassa kasvaa. Siksi Jumala on luonut muurahaiset ja
muut eläimet, mutta varsinkin pienet linnut, jotka syövät toukkia
ja estävät hyönteisten kohtuutonta lisääntymistä. Muurahaiset ja
linnut täyttävät siis tehtävänsä Jumalan taloudessa ja ovat maamiehen
ystäviä, yhtä varmaan kuin madot ovat hänen vihollisiaan. Mitä on
se vähäinen häiriö, jonka edelliset saavat aikaan, sen sanomattoman
suuren avun rinnalla, jota ne joka päivä meille tuottavat! Hävitä ja
hätyytä vain pieniä lintuja, niin näet pian toukkia joka lehdellä
vilisevän! Suojele niitä, niin näet, miten kasvit menestyvät!"

Antti Söderholmin mielestä tämä oli sangen yksinkertaista puhetta.
Kotiin tultuaan hän lähetti kaikki palkollisensa matoja hävittämään,
mutta se ei ottanut oikein luonnistuakseen. Eivät he voineet tonkia
maata, lentää ilmaan, kaivautua puunkuorien sisään tai urkkia joka
lehteä ja kortta. Kaikki tämä on lintujen tai muurahaisten tehtävää;
mutta näitä ei Antti Söderholm voinut kärsiä. Hän nurisi yhä Jumalaa
vastaan, ikäänkuin Jumala olisi syypää ihmisten tyhmyyteen.




54. Suomalainen hevonen.


Eläimet saavat usein joitakin ominaisuuksia siitä maasta ja niistä
oloista, joissa elävät. Suomen hevonen on jo niin kauan ollut
maansa ja kansansa lempilapsena, että nämä ovat siihen jättäneet
varsin tuntuvia jälkiä. Muodoltaan se on tanakka, lyhytkaulainen,
lyhytselkäinen, jalat vankat ja keskikorkuiset. Koko sen ulkomuoto
osoittaa vakavuutta ja kärsivällisyyttä; sen kulku on varma ja
luotettava, niinkuin pitääkin olla korkeamäkisessä kalliomaassa,
ja jos se talvi-iljanteella on hyvässä kengässä, niin siihen voi
luottaa. Ylämäkeä ponnistellessaan se kulkee vinoon toiselta puolen
toiselle. Alamäessä se pitää niin itsepintaisesti vastaan, että
sitä usein täytyy kehoittaa vähempään varovaisuuteen. Ainoastaan
Pohjanmaan hevonen, joka on kasvanut tasankomaalla, osoittaa vähemmän
malttia ylä- ja alamäkeä kulkiessaan.

Krinomaisen kestävyytensä vuoksi suomalainen hevonen ei ole
ainoastaan oivallinen vetäjä, joka enemmän kuin mikään jaksaa
raskaita kuormia kiskoa pitkät matkat, vaan myös erinomainen
sotahevonen. Lyhyissä ja pikaisissa hyökkäyksissä on moni hevonen
ollut etevämpi, mutta kauemmin kestävissä taisteluissa sa on
monesti auttanut saavuttamaan loistavan voiton siten, että se aina
on pysynyt yhtä ripeänä ja väsymätönnä, kun vihollisten hevoset jo
ovat väsymyksestä jalkojaan perässään laahanneet. Kilpa-ajoissa,
joissa matkat ovat lyhyet, se ei saata vetää vertoja esim. uljaille
arapialaisille, englantilaisille tahi venäläisille hevosille; mutta
pitemmillä matkoilla sen ei ole tarvis pelätä kilpailijoita. Sillä
kun se vain on hyvin hoidettu ja opetettu, osoittautuu se usein
erinomaiseksi juoksijaksi, ja mitä se toisten kiivaan alkuvauhdin
rinnalla kadottaa, sen se ajan pitkään voittaa takaisin kestävällä
juoksullaan.

Tätä ystäväämme ei ole hellitelty yltäkylläisillä herkkuruoilla.
Se on kaikista veljistään tyytyväisin; se pureksii kärsivällisesti
heiniään ja silppuaan joko paljaaltaan tai jauhoilla ja kauroilla
sekoitettuna ja tyytyy laihaan laitumeensa. Se kyllä laihtuu kuten
muutkin nälästä; sen voimat kyllä usein lannistuvat keväällä, kun
se kauan huonolla ruoalla on talvikuormia vetänyt. Mutta kukaan ei
saata olla ystävällisestä hoidosta kiitollisempi kuin se, ja jokainen
ymmärtävä isäntä huomaa aina, että tämän hyödyllisen palvelijan
hyvästä hoitamisesta on etua. Valitettavasti eivät kaikki ymmärrä
palkita sen uskollista palvelusta. Monissa osissa maatamme hoidetaan
hevosta huolimattomasti ja rääkätään usein mitä raa'immalla tavalla,
kiusataan kohtuuttoman raskaiden kuormain vetämisellä ja piestään
armottomasti ruoskalla. Muutamat matkustajat pitävät kunnianaan
alinomaan ruoskia heikkoa ja väsynyttä kyytihevosta.

Tähän asti on Savossa ja Karjalassa tavattu parhaat ja kalleimmat
hevoset, mutta nykyisin alkaa niitä olla jo muuallakin. Sillä
kilpa-ajoilla ja palkinnoilla on koetettu saada aikaan parempaa
hevoshoitoa. Eipä ole nykyisin enää harvinaista, että Suomen
juoksijoita myydään kalliista hinnasta ulkomaille.

Kestävyyden ohessa on suomalaisen hevosen, kuten kansankin,
ominaisuutena huomattava itsepäisyys. Jos se on tottunut poikkeamaan
syrjätielle, niin täytyy ajomiehen pitää hyvin varansa, ja jos se
on saanut tavakseen seisahtua mäissä, niin ei ole helppoa saada
sitä muuttamaan mieltään. Se tottelee tottunutta ajomiestä, mutta
tottumattoman kanssa se menettelee väliin miten tahtoo. Vikureja ja
laiskoja hevosia ei ole täällä enemmän eikä vähemmän harvassa kuin
muuallakaan; mutta sellaiset viat johtuvat enimmäkseen siitä, että
näitä eläimiä on nuorina pidelty väärin. Hyvin opetettuna ja hyvin
hoidettuna on suomalainen hevonen, vaikka se näyttää vähäpätöiseltä,
kuitenkin verrattoman kallis liittolainen ihmisille näillä
pohjoisilla mailla ja hyvinkin sen arvoinen, ettei sitä kohdella
orjana, vaan hyvänä, uskollisena ja luotettavana palvelijana.




55. Karja.


Matti Aho meni karjaansa katsomaan. Oli maaliskuun aika
kevättalvella, ja aurinko paistoi sulavaan lumeen, mutta karja
oli pimeässä navetassa, sillä pienet ikkuna-aukot olivat lämpimän
säilyttämiseksi heinillä tukitut, ja valoa pääsi sisään ainoastaan
ovesta. Eikä siellä juuri puhdastakaan ollut; lehmät makasivat kurjan
näköisinä pahnoillaan ja olivat nähneet nälkää niin kauan, etteivät
jalat niitä enää hevin kannattaneet.

-- "Huonolla kannalla on karja, lehmät eivät enää lainkaan lypsä",
sanoi Matti Aho. "Se on tuon rappeutuneen navetan syy; täytyy ruveta
rakentamaan uutta."

Matti Aho rakensi uuden navetan, yhtä pimeän ja ikävän kuin
entinenkin. Hän piti lehmät nälkäisinä, kuten ennenkin, eikä
ymmärtänyt minkätähden ne eivät lypsäneet.

"Voista maksetaan nykyään hyvä hinta", arveli Ahon vaimo, "meidän
täytyy antaa lehmille parempaa ruokaa ja enemmän juomaa".

Matti Aho mietti asiaa ja päätti seurata vaimonsa neuvoa. Lehmät
alkoivat lypsää paremmin, mutta Anttilan talon lehmät lypsivät
kuitenkin pari litraa enemmän päivässä. Tätä ei Ahon ukko taas
ymmärtänyt, ja hän meni Anttilan emännältä kysymään, mikä siihen
lienee syynä. "Minun lehmäni saavat yhtä hyvää ruokaa kuin teidän",
sanoi hän, "niiden on lämmin ja hyvä olla; miksi eivät lypsä yhtä
paljon kuin teidän lehmät?"

-- "Siksi, että ne ovat pimeässä ja siivottomuudessa", vastasi
Anttilan emäntä, joka on ymmärtäväinen eukko. "Meidän lehmämme
asuvat kuin rouvat: niillä on siistiä ja puhdasta, ne saavat valoa
oikeista ikkunoista, niin että voivat nähdä toinen toisensa, ja
lehmät rakastavat seuraa. Eihän polttiainenkaan maassa kasva ilman
auringonvaloa, mitenkä sitten eläimet viihtyisivät pimeässä! Ja
kun ne syksyllä viedään viheriäisestä metsästä sellaiseen pimeään
vankeuteen ja epäraittiiseen ilmaan, kuinka luulette niiden siellä
menestyvän koko pitkän talven! Minä hoidan eläimiä hyvin niiden
itsensä vuoksi ja siksi, että ne ovat Jumalan luomia, joita emme saa
pahoin pidellä. Mutta teen sen myöskin saadakseni niistä hyötyä. Hyvä
hoito tuottaa aina hintansa."

-- "Niinpä niin", arveli Matti Aho, "voi on tätä nykyä hyvässä
hinnassa; minäpä seuraan neuvoanne".




56. Suomalaisia paimenlauluja.


    a) Mipä meidän paimenien,
       kupa karjan kaitsijoiden?
       Ei ole paha paimenien,
       pah' ei karjan kaitsijoiden;
       kiikumme joka kivellä,
       laulamme joka mäellä,
       joka suolla soittelemme,
       lyömme leikkiä aholla,
       syömme maalta mansikoita
       ja juomme joesta vettä.
       Marjat kasvon kaunistavi,
       puolukat punertelevi,
       vesi ei voimoa vähennä,
       jokivesi ei varsinkana.

           (Kanteletar 1: 171.)


    b) Jo tulenki, jo tulenki,
       jo tulenki kotihini!
       Joko on kylpy joutununna,
       joko saatu saunavettä,
       sekä vastat valmihina?
       Onko huttu keitettynä,
       puohtimella peitettynä,
       voita päälle heitettynä;
       onko lusikat ääressä?
       maitokupit vieressä?
       Ptru _Kirjo, ptru Karjo_,
       ptruko haikea _Haluna!_
       Jo on Kirjo kiinni pantu,
       Karjo kaarehen rakettu,
       Haluna hakahan saatu;
       jo nyt joudunkin tupahan,
       jo tulenki, jo tulenki,
       jo tulenki, jo, jo!

           (Kanteletar 1: 182.)






TOINEN LUKU.

Kansa.




57. Matias Aleksanteri Castrén.


Kaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa,
oli köyhä papinpoika nimeltä _Matias Aleksanteri Castrén_. Hänen
sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi
paljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi
ja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia
kieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua
suomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin
Lappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla
avaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat
etäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin,
Keski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan
rajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen
täytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata
taivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan
ruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään
käsitystä ihmistavoista. Hän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana
ja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman
sopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä
keinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja
sitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa
pyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.

Ja tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi
oppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon
häviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen
kansanheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa.
Hänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan
unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden
etsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia;
hän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa
heille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja
toivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Sen
vuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän
kieltänsä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja
metsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti
muistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen
enemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen
mies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen
nimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua
sekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen
suomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt
saada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia
teoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut
terveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852,
ainoastaan 38 vuoden ikäisenä.

Vain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa
painokuntoiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut
kirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä
Castrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret
tutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut
tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään
ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja
pohjan perillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä
saatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja
loivat valoa Suomensuvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen
tieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut
ovat sitten hänen esimerkkinsä elähyttäminä jatkaneet hänen työtään,
ja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan
muinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49600