Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani
by Kyösti Wilkuna · Finnish · Gutenberg #49578 · 349,680 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Viimeiset luostarinasukkaat: Romaani
Author: Kyösti Wilkuna
Release date: August 2, 2015 [eBook #49578]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49578
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEISET LUOSTARINASUKKAAT: ROMAANI ***
VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT
Romaani
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA
WSOY, Porvoo, 1912.
TEUVO PAKKALALLE
JA
SANTERI ALKIOLLE,
laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille
heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta
kunnioittaen
TEKIJÄ.
SISÄLLYS:
Metsäläinen
Isällinen päätös
Luostarikirkon edustalla
Kirkossa
Luostarimuurien sisällä
Uneksija
Kohtaamisia
Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin
Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen.
Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä
Sairastuvassa
Lähentymistä
Salarippi
Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin
Piispantarkastus
Loppukatsaus
METSÄLÄINEN.
"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä
hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"
Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä
järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä
katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli
puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja
pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja
ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten
luritusta.
"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin
katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei
pappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli
sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.
Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi
sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus
keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:
"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi
tunnen..."
Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa
loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka
varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa.
Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso
kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti
vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:
"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"
"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla
on minulle asiaa?"
"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana
tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman
syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias
poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli
kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen
jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton
sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat
silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti
kurkisti sisälle kanttorin tupaan.
"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan
poikaa.
"Ka se juuri", myönsi äiti.
"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille
tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"
"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä
jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi
aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee
muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten
keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin,
joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti
metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota,
joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä
miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme
metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi
lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin
meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy.
Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä
kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden
talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle,
niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään
sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut
lähdetyksi."
Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin
ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa,
vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa
itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:
"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"
"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain
Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja
eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin
jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä
häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen
viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.
Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa.
Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta,
muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla
kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä
Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän
odottavalle vaimolle:
"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo
odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne
korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa
Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä
maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä
ne..."
Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen
huusi heidän jälkeensä:
"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"
"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit
mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.
"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi",
keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.
Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:
"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."
Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut
olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli
kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman
sanomalla:
"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on
Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen
tästä suoraa kirkolle."
Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin
mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja
pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin
kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti
kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi
seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai
oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut
tänne kirkkotarhaan.
"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa
jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo
putos oravat ja koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen
kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.
Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät
sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista
asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan,
asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin
ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän
pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi
hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.
"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä",
hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus
kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.
Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän
ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu
avarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan
hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu
kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli
neulottu lause: "_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri
Ihesu Christi_." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän
haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille
ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli
risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka
hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_,
kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja
jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.
Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui
sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja
suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen
käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään
eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja
edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin.
Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua,
punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli
saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ
muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni,
avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan
nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan
jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä
totisuudella:
"Ota jousi pois selästäsi!"
Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja
raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta
muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta
päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa
kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs
lausui isä Mikkeli harvaan:
"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"
Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä
julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat
pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?
Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti
portaille palatessaan:
"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta
onkin tullut."
Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi
isä Mikkeli:
"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"
"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen.
Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia
ole ollutkaan", ehätti äiti.
"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä
ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta
mikäs hänen isänsä nimi oli?"
"Tuomas."
"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti
kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät
hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea
manausta:
"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä
Jumalan kuvasta..."
Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä
asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä
rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi
keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka
ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan
manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti.
Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti
kiinni.
"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.
Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän
sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.
"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam
aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi
sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki
kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta
häirinnyt.
Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia
rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi
päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla
latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään
keskinäistä yhteyttä.
Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen
järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi
taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti
kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa,
että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän
lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:
"Sylk..."
"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä
kiinni.
Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti
niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen
oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin,
samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:
"Ke!"
Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori
kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian
kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.
"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja
hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.
Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista
elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan
korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului
selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.
Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla
suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen
juhlallisesti latinaksi:
"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit
vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"
Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he
sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun,
avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen
ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika.
Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi
Vannottaminen.
"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä
Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.
Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä
käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:
"Sano meidän perässämme, että luovun!"
Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi,
ja kumpikin sanoi:
"Luovun!"
Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.
"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.
"Luovun!"
"Ja kaikista hänen menoistaan?"
"Luovun!"
Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla,
mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla
kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa
niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.
"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria
jaloille.
Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.
"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."
Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta
silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään,
niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.
"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.
Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella
ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa
oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja
raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden
olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti
ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä
vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen
kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui
isä Mikkeli vain puetussanat:
"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä
valkoinen, pyhä ja tahratoin puku..."
Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:
"Kynttilä!"
Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein
löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne
hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti
kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen
papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:
"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."
Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen
tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että
näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.
Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että
opettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille,
että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen
kaltaisilta, oli toimitus lopussa.
Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin
kanssa ulos.
"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille,
joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.
"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa
hänen valitusvirtensä, murahtaen:
"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."
Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen.
Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka
oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä
kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin
poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:
"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"
"Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä
tirskautti hammastensa välitse.
Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:
"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun
korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja
tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt
metsään."
Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika
pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.
II
ISÄLLINEN PÄÄTÖS.
Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä.
Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta
ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan
ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi
juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden
hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa
ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti
orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä
tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan
uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain
kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.
"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti
hartioitaan.
Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta
hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen.
Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi
kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi
äänetönnä kuminain sitomista.
Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti,
heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut
tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät
hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet
jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet,
sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä
polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää
kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään
oli epämääräinen, uneksiva ilme.
Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti.
He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän
muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin
ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon
raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut.
Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi
nyt siltä matkaltaan.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.
"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin
epämääräiseen kaukaisuuteen.
Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen
johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä
hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:
"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"
Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun
ja vastasi ujosti:
"Ilman vain."
"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"
Antti hymähti myönnytykseksi.
"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa
vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä
arvannut oikein?"
Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi
hänen ajatuksensa lukea.
"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.
"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika
jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.
Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta
näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen
vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen
lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin
emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen
tulevaisuutensa siis sangen epävarma.
"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä
Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio
vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten
kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä
teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi,
jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista,
mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."
"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle
joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen
johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.
Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:
"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä
sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."
"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli,
mutta isä Mikkeli sanoi:
"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan
tänne, puer!"
Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin
äärimmäiselle reunalle.
"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?"
kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.
"Kyllä, mutta..." sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.
"Mutta mitä?"
"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"
"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä
joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi
jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se
muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan
sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta
päähäsi?"
"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin
silmin.
"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin
aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan
alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä
jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan
ja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen
_curatus jämsensis_."
"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät
hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.
"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä
papiksi päästä?"
"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä
matkassa muitakin mutkia."
"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten
vihitään papiksi. Siinä kaikki!"
"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä
poloista ei vihitä."
"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että
isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.
"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti
säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen
valtaan.
"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti
sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään
partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani
nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen
liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin
edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi
aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva,
vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun.
Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset
voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka
minun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään,
jahka olet koulun käynyt."
Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi
Kerttuliin kääntyen:
"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta
simplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään
kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä
kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika
-- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli
Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas
Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän
pitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan
minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä
itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin,
ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua
miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."
"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili
Kerttuli.
"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia
juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät
arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien
läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin
esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."
"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.
"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin
kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain,
että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä
teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli
tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat
yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen
silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun
yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia
laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.
"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö
sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että
hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen
ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan
taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi
ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan
juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä
näkyviin."
"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut
kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti
siitä kiinni ja jatkoi:
"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja
jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin
hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki
sanoo, että joka on _defectus integritatis corporis_ -- se on:
viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi
älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin
siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja
sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi
este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan
ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen
peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää
olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä
kantaa."
"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin
iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla
arvolla varustetuksi.
"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut.
Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan
pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan -- kokonaista sata
florinia, sanottiin, ja pyhä isä -- kukas se nyt silloin paavina
olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa..."
"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.
"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus
kolmas... tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta
Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää
Rooman ukolla sanomista... Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin,
Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies,
ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan
kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne
sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai
paavillisen dispensation -- se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa
papillista virkaansa."
"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.
"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä
minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä
tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen,
niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee
ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu
Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten?
No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta,
sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies
kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin
meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin
kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä
ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa
isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta
huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana
poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan
hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten
asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin
tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."
Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.
"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän
mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin
oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:
"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."
Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:
"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi
pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla.
Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan,
patukkaan pitää selkänähän tottua."
"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki
luvut?" kysyi Antti.
"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä
ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä
opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä
lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se
Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"
Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin
löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:
"Felix ludus,
in quo nudus
scolaris verberibus
non succumbit
nec decumbit
magistri livoribus."
(Opin sauna autuas aina,
Koska vitsoill' vihdoillan;
ei saerasta siit saunasta
kuin kylmält kylvötellään.)
Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla
messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja
sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän
poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen
ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin
mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat
muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin
vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:
"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat
provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa
ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta
iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."
Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin
laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi
nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät
he veljeään ja vanhempi kysyi:
"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"
"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.
Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen
tiedusteli vanhempi:
"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"
Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:
"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa
isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te
tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"
Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.
Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:
"Tuotkos sitten minulle... niin mitähän sinä toisitkaan?"
Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.
"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin..."
"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa
talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.
"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.
* * * * *
Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun,
jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle
osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja
quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta
ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa
tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja
kokonaan toisissa oloissa.
III
LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.
Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja
kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa
nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät
mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan
takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä
kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut
lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut
Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden
vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty
Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan
laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin
vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta
salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.
Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut
luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja
jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko
eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita,
vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja
jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka
aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt
rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.
"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs
muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.
"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse
appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö
saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli
Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin
päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja
luvannut hyvittäjäisiä piispalle."
"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki,
joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.
"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie",
vastasi merimies.
"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta",
ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella
äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää
halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.
"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli
tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä
suuremmalla mielenkiinnolla.
"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä
tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen
sukulaisen kanssa."
Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.
"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.
Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin
laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta
se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa
oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan
lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli
selittää vatvonut.
"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee
uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.
"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien
kaksimielisesti silmää.
Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli
määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti
rykäisten:
"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta,
joita luostarissa on ennenkin ollut?"
"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken
tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.
Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin
kääntyneenä tyynesti:
"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna
ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."
"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan
tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa,
ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen
luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."
Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen
porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi
selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan
tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä
Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut
säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän
taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.
Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille
aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava
seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.
Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä
talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään
hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli
suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen
pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt
vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja,
joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet.
Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt
matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin
suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.
Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin
Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä.
Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä
ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat
päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi
tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla
kuuluisaksi.
Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset
ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa
muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien
sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä
saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen
tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa
neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan
jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä
jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti
jutelleet.
Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat
pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä
kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan
silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän
korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo
laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin
tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla
kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman
kenkämuodin.
Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella
valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä
kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se
oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti
kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat
huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on
ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut
nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut
luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt
mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia
olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon
hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti
kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen
oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan
pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään
vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo
kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen
koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä
kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat
koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.
Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin
kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä
oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta
Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli
valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian,
että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli
hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä
Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin
saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan
ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa
krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa
kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut
paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon
arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.
Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan
yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että
Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin
tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä,
oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan,
italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja
hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat
irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin
luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen
ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi
ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin
munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria
koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan,
ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä,
sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja.
Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin
kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina
mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa
saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.
Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä
tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen
väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla
huomaavaisuudella.
"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt
uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee
nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt
merimiehen lavertelut.
"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin
luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole
hyvä silmä."
"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä
sen kuullut vai?"
"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "_Lippi_ se on,
_Fra Filippo Lippi_!"
Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen
vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen
tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja
täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset
vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut
Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton
kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja
Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä
tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle
matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut
tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi
oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään
oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli
vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin
kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta,
suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin
tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten
vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen,
että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut
harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi
itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.
"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä
sitä kuulit?"
"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.
"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä
vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta?
Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli
määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut
lähteä luostarista ja mennä naimisiin."
"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa
ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin
harmittamaan.
Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien
esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi
soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen
toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi
keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta
pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli
niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin
ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin,
mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.
Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua
patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang!
ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli,
joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä
hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan
hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!
"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti
kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.
"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät
katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria
Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä
se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa
viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä
tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona
tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.
Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt
kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun
yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni
väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.
Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät
vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli
yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti
vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina
laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa
ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin
läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta
väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen
kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan
kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä
hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan
ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.
Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen
suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen
äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti
matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan
selin kaupunkilaisiin.
"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies
puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten
nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"
"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin
mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.
"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi
vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut
sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.
Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan
hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi
hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean
tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.
Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja
naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,
vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi
selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa
Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo
kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran,
maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen
piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä
kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen
harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa
ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja
manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon
ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa
kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi
pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista
lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt
Maarian kuva.
Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla
vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät
kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,
siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä
tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja
kiivasti hengittäen.
Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja
hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,
tyttäreni?" kysyi piispa.
Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:
"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan
jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja
siveydessä aina kuolemaani saakka."
"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"
Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi
taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään,
kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.
Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat
auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa.
Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja
ovi sulkeutui.
"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa
kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten
nunnain ja hyvän purjetuulen malja."
Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen
mennessään haikealla äänellä:
"Seljällä tuulet puhaltaa
ja vihurit purjetta pieksää,
vaan rannalla tytöt vetistää
ja poikia kotiin vuottaa."
"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla
äänellä.
"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan
kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat,
saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana
rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.
IV
KIRKOSSA.
Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä
vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin
seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin
harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa
tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.
Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä
nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja
tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan
maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut
aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta
siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista
lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten
nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon
sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes
niinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli
kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman
harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria
ei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa
lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi
nunnaa.
Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri
Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan
Birgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja
ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret
pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia,
jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen
isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika
Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä
kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen
luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli
siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri
Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja
nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt
niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.
Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin
tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta
Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki
Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja
kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta
sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja
Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.
Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa
hän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran
rakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori
Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän
katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten
kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja,
suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni
terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi
yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja
voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman.
Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki
sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena
päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja
hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi,
vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan
tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan
priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta
lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.
* * * * *
Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin
korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta
piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan,
mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa
pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona
olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan
keskimmäisten pilarien väliin.
Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi
piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin
asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea
sormuksen vihkimissanoja.
Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli
hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli
silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla
varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen
vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua
vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla
olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset
hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä
kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen
oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen
keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen
alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut
ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla
puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit,
joilla näkyi kasa multaa.
Korkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon
läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.
Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen
lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli
piispa klerkkiensä kanssa asettunut.
Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän
tunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa
nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän
itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen,
pusersi omituisesti hänen sydäntään.
Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän
astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa
liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat
pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori.
Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen
polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen,
niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori
ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu
birgittalaisnunnainvihkimäkaava.
"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa
sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen
jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan
ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle
Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja
Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi;
ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja
siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."
Tämän jälkeen lausui piispa:
"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja
luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon
sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."
Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:
"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni
hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."
Piispa:
"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa,
meidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun."
Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen
oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha
valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen
ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:
"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi
omaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e."
Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle
paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin
korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja
neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen
alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,
jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.
Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin
hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia.
Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli
hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa
lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän
harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat
oviaukossa.
Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.
Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä
Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria
kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen
seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi
taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.
He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,
kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin
alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.
Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,
ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä
piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa
nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan
riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti
vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla
riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän
liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä
noussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla
käsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen
ruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa
harmaille näppylöille.
Abbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen
silmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta
samalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän
viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen
pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan
päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava
nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta
ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla,
rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,
rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen
kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä
kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu,
avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin
hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla,
soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen
kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita
suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu
kaulus.
Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia
päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti
Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen
huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen
huivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän
kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi
vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse
hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti
hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista
nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset
kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan
oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset
tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.
Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut
häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut
vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven
lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät
vuorolauluillaan messuun.
Diakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon.
Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja
kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.
"_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi
nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"
Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui
kuuluvasti:
"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!"
Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden
monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän
kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin
kaikki nunnat.
"_Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!"
alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja
uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein
lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon
pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia
yhteisesti.
Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi
seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt
julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle
herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan
vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt
vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin,
jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat
seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä
liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava
Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat
lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.
Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko
nunnakuoro laulaa:
"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,
nil sub sole stabile in vita humana,
velut fumus transiit gloria mundana.
Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"
(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,
on onni, rikkaus ja maine katoovainen,
kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.
Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)
Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,
tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.
Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.
V
LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.
Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,
matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.
Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty
yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen
rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa
suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen
siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain
refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä
monia mutkia tehden ulottui.
Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa
pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään
kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten
välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti.
Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan.
Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat
tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät.
Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret
kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään
niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet
nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa
seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista
laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin.
Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran
täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja
alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita
kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut
ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.
Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja
samalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut
ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä
vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa
olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa
jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.
Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja
ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja
lausui:
"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi
rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello
kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."
Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin
tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan
ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä
ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät
sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa
kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin
niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän
muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta
nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia.
Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät
sammalet.
Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta
aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen
lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen
aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan
sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka
ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen
takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin
muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä
aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.
Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode,
toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen
laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen
sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa.
Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.
Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty
ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha.
Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden
samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut
ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan
samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.
Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta
jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli
korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas,
omnia sunt vana_."
"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys.
Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin
että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja
poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan
ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin
suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä
punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasti joukko pikkulintuja.
Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä.
Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava
notko, jonka takaa taas kohosi louhinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä
oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa
harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseen
ylettyvä tunkiokasa.
Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä
notkontakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen
ikkunaan eivät päivänsäteet ylettyneet. Ensikerran ja vaativana
nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja
antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta
kahdeksantoista vuotias eikä koskaan enää saisi nähdä maailmasta
muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta
muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?
Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi
ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen
kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen
vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän
kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita
sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti
tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.
Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea
alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.
On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on
kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa
tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa
kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia
hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa
säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja.
Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa.
Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen
katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut
hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin
heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään
tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa
ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.
Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin
istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa.
Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu
olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine,
hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinalta niin ylhäiseltä ja
saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi
tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen.
Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös,
ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa.
Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi,
karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa.
Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa
häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja
sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain
häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan.
Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä
suunnattomasti hämmilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja
poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä
silmillään, ei häntä näy enää missään. Kun hän sitten seuraavina
päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä
laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia
teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se
keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua
tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään --
aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se
nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.
Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,
silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,
samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin.
Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien
toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen
silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin
etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa
Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee
sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse.
Ja hän aivankuin tuntee itsessään, milloin teini lähenee, menee
akkunaan ja -- eikös se kohta kulekin siitä ohi ja tapansa mukaan
katsahda ylös häneen.
Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin ettei teini voi
nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän
teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä
tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,
istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että
teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet
silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken
päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He
katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä
mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:
"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"
"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo.
Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä,
purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä
avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee
taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä
moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se
taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy
lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää
sen."
"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän
nauraen, "entäs sinun?"
"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri._"
"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa
ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän
häntä kysymällä:
"Pappiko sinusta tulee?"
"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen
agricolalainen."
Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä
teini noilla sanoillaan tarkottaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja
hän sanoo:
"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan,
kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon
somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."
Mutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee
teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja
vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita
kuin hänen.
Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti
lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on
hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.
Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta
väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän
on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.
Pyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen
kanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi
säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo
karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia
kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle
roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia
huomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin
ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen
sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!
Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,
mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli
karata Antin kaulaan.
"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti
katkerasti.
"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän
ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.
"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää
kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.
Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä
Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa.
Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän
luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti:
"Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee
koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään.
Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän
teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy
karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna
kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule
illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä
monta tuntia.
Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy
siihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen
seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää
jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei
katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän
Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta
huolestuneelle äidille mitään selitystä.
Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran
pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,
jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee
Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei
hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin
esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota
porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä
näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin
silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina
muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä
kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee
kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää
hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen
isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:
"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!"
"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt
enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."
"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä
lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori
tyttö nunnaksi."
Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan
ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut
kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt
luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun
Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt
luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut.
Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä
katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu,
että eräänä päivänä ilmotetaan hänelle, että luostarin puheluportissa
on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa
kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille,
avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja
armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen,
sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska
kaihertaakin sydäntä.
Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää
luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja
yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä
itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille
ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin
ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja
vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä
pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa
luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken
omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän
kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen
vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.
Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmottaa luostarin
portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla
uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana
ja hän käy uudelleen ilmottamassa sekä taas kolmen kuun perästä
vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät.
Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja
iltasin asettuu hän usein ikkunan pieleen kadulle katselemaan.
Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös,
mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää
"jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin
sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain
vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös
hänessä arveluttavasta horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa
ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin
kohta ilmestyvän kaupunkiin, tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru
päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin
lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.
Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista
piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin
käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja
jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut
ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä
Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä
hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan?
Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista
hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien
sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!
Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa
uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä
suullaan tyynyä vasten.
* * * * *
Hän havahtui äkkiä siihen, että hänen korviinsa tunkeusi kellon
ääni. Hän kavahti seisoalleen ja juuri silloin lakkasi nona-läppäys
kuulumasta. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntui lähteä alas ja
liittyä siihen harmaaseen joukkoon, jossa kaikki olivat hänelle
outoja. Mutta abbedissa oli jäykällä ja suljetulla olemuksellaan
ehtinyt herättää hänessä jo epämääräistä pelkoa. Kiiruusti pyyhki hän
kyynelten jäljet kasvoiltaan, oikoi pukuaan ja lähti.
Kun hän tuli konventtitupaan, olivat kaikki nunnat asettuneet jo
kahteen riviin siinä järjestyksessä kuin he olivat luostariin
tulleet. Etumaisena seisoi abbedissa. Hämillään ja arkana astui
Kaarina tuon äänettömän joukon luo. Abbedissa katsoi häneen ankarasti
ja sanoi:
"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on
vasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla."
Itku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä
rivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja
käytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.
Varkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa.
Se oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen
neitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan
eteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti,
sillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain
sulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin
haaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että
hänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään
huomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.
Sen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin,
tarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin,
hymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta
kokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera
ja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin,
saattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean
rintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat
ja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan
keittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja
liikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki,
että se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää
ylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat
näyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli
jotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.
Hän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta
tiedustellut.
Kaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen
nyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula
päänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla
kuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina
ei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli
kujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.
Oli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat
ovesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit
alottaneet jo messun.
VI
UNEKSIJA.
Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon
torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä.
Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja
aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta.
Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan
hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus.
Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia.
Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei
niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista
vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.
Kun hän kääntyi Pyhän Lauritsan kadulle, kuului kellotornista
kuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen
opettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti
ja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti
käännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua
vuoteeseen.
Siinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille,
oli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin
pielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja
pieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka
oli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat
niin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä
uskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään
oppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.
Koulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen
huone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä
nelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja
huoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät
olivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin
kosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli
kiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi
korkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten
eri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari
oli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui
rautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa
peränurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri
raudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun
päällä seinällä oli musta, puinen _asinus_-taulu, johon ennen aikaan
oli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät
äidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen
tarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman
toimensa ohella nykyään myöskin _provisor pauperum scholarium_ eli
köyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja
joka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille
oppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän
joukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja
näiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen
nähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen
puolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta
virasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis
kukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.
Huoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien
hajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla
oppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita
kymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita
nuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi
pahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita,
reikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden
rei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava
melu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia
teinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan
takaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja
ja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka
hyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä
ja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi
matkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä
dominikaanimunkki Petrusta.
"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen
shelittää shanan _diabolush?_ Mistä kreikankielen shanoista she
on kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!" ja hän tökkäsi sormellaan
etumaisena seisovaa poikaa kohti.
"Sanoista _dis_ ja _bolos_", vastasi poika kurkun täydeltä.
"Ja _dish_ ö-ö-ö merkitsee?"
"Kahdesti!"
"Ja _bolosh_?"
"Suupala!"
"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä
viattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?"
"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!" huusi poika.
"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?"
"Ruumis ja sielu!"
"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne."
Itse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti
laulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:
"Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo:
Consolari, iucundari mandat Bacchus populo.
Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium.
O si tale, tale, tale semper esset gaudium!"
(Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen:
Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten.
Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan:
Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)
Kun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli
hyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa
nopeassa tahdissa:
"Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem;
Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles."
(Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin;
En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)
Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen
viitaten huusi hän:
"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme
hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten
kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun
he ensi kerran kulkevat tästä ohi."
Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa
kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli
murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat
he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan
tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari
Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta.
Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin
paikalleen.
Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa
takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen
kuoppaan laskemistaan.
"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut
hölmistyneenä ja koetti nauraa.
Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.
"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän",
koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.
"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi
samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja
lähti nopeasti ulos.
Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui
hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.
"No?" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.
"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää", vastasi Antti, "ja siksi
aioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat
viimeksi suomentamani psalmit."
"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti
ja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan
jotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?"
"Kyllä minä jaksan", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen
astelemaan ulos portista.
"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!" kuuli
hän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.
* * * * *
Andreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli
kuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan
kuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida
kaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut
koulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle,
että hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi
tapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen
häntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin
otatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista
aikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.
Edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut
kuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä
oli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut
pari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli
herättänyt hänen huomiotaan:
"... Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori
tyttö oli vihittävä nunnaksi."
"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut.
Omituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa
niistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo
hupakko lienee muutoin ollut kotoisin?"
"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo
Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa
torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen
maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti
antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko
talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet
ole."
Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa
jälkeen -- sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä
Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa
ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää
-- ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä
mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän
poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa
asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla
ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina
oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja
koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän
portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut
Kaarinan äidiksi.
"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.
"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut
tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.
Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän
viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo
tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!
Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei
kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti
hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.
Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin
menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän
oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä
uskollisuudesta häntä kohtaan.
Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä
miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan
sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan
oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina
ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut
ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli
kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä
sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen
kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta
sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla
kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä
alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt
pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän
koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä
viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin
oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa
joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä
kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se
kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti
uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut
suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko
kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli
hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.
Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli
hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat
kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön.
Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan
katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut.
Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan
luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat
itsesyytökset.
Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan
enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä
uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin
ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen
katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä
vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä
polttavammaksi.
"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?" kysyi hän puolenpäivän
tienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.
"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta,
mutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi", vastasi muori.
Puolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän
saattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt
luostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman
ääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin
oikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee
Naantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen
sisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen
sukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille
ja... Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen
Kaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa
syyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja
sen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli
hän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä
välttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.
VII
KOHTAAMISIA.
Nunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin
porvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa
olivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet -- sellaiset
henkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan
saaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen
alaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset
elinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia
Olavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä
monta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.
Tänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista.
Kolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin
Greeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin
karjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden
asuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä
kaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet
varakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet
Naantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut
karjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen
oli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi
päässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman
kepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän
suutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa
ankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä
tietymättömissä.
* * * * *
Oli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin
nunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka
avara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo
siksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa
päivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa.
"Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt", ajatteli
hän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin
porvarikartanoon kokoontuneille köyhille. "Mutta sehän taitaakin
olla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen
takana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin
rantustella."
Portailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: "Jopahan
kuitenkin yksi tulee." Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti
sen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja
kääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja
ruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin.
Muori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja
kuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:
"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"
"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."
He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan
rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:
"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin
murehtinut, ettei vedetöntä päivää... Mutta missä sinä, poloinen,
olet näin kauan hurvitellut?"
"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."
"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti
kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa
pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan
sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen
laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"
"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä
minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman
toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa
pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen
korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen
pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja
lähdettiin sitten takaisin..."
"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.
"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille
sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin
ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten
merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle,
kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle
kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies
meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."
"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.
"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin
yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja
meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni,
kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset
siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään
minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla
on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain
kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä
vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat
minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun,
josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että
minulla on joltinenkin hiuka."
"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa.
Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."
Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.
"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä
muutakin kätkössä."
Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa,
puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan
palvattua lihaa.
"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan
vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia
poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten
Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa
sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen
voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen
luotuna.
"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän:
"Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"
"On kyllä."
"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan
se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo
vireeseen."
"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto",
vakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle.
Hetken kuluttua jatkoi hän:
"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli
se kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti
luostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin
puhua siitä voudille ja abbedissalle."
"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?"
"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee."
"Mitäpäs _hänen_ kaunoistaan, mutta jospa _minulla_ sen sijaan
sattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen
varalleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen
välini hänen kanssaan."
"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta
nyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille
levähtämään niin kauaksi."
* * * * *
Saatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi
Tuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin
mentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin
vietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan
ja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan.
Sitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi
hymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta
selkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa
ja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä
samalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään
mieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei
koskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi
tukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli
ollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli
alkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän
hypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä.
Mutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna,
kaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä
häädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin
juurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta
ulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.
"Senkin kränä!" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. "Tekisipä
tosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla
peittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko
munkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!"
Hän katseli ympärilleen ja huomasi taampana rannalla tyhjän tynnyrin.
Sen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan
päälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja
hiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä
ylös.
Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu
kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina
ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä,
olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin
pärevasuihin.
Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä
ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:
"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"
"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin",
vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka
edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.
Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä.
Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä,
joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä
naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka
vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin
ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu
tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen
ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt
Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan.
Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut
rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä
ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri
pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän
kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä,
hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan
isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli
häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat
naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten
tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin
Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että
hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille,
jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin
vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin
luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.
Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka
hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen,
oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä
hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä.
Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli
ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden
kuluttua oli kuollut.
Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän
suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja
abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia
rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä
silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se
taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä,
sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat
myötäjäisensä. Nykyään, -- jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki
vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen
sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen
ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan
huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja
vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän
toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän
kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.
Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien
sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt
muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli
uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen
oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä
vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin
askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina
oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia
Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan
ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä
puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen
huomionsa kokonaan pois Elinasta.
"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole
vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli
tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi",
huusi Ursula nauraen.
"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas,
hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä
varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli
Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:
"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet
ollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?"
"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä
olisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en
viitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa."
"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti
Tuomasta käsiselälle.
"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti
irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.
Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja
loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä
vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta
suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.
"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula
Tuomasta.
"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."
"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai
menetkö jälleen merelle?"
"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en
suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja
hankin sisarille lintupaistia."
"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.
"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki
säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"
Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.
"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan
näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.
Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.
"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi",
sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."
"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"
"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.
Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli
entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan
persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin
kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki
luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä
Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti
kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki
ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti
maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi
hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin
aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha,
kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä
ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla
täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.
"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!"
tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"
"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja
kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."
"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja
tarttui Tuomasta käsipuolesta.
He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas
iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa
suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.
Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet
muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:
"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"
"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan
teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas
juhlallisesti.
"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.
"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä
silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni
ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"
"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan
hillitymmin.
"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.
"No entä sitten?"
"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja
muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa
kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."
"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä
äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia
vaistojaan.
"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen
kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin
isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"
"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta
varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."
* * * * *
Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi
askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin
johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision
kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi
ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa
kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin
nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat
päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään
kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin
tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen
piiloutuneen puron lirinä.
Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä
samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin
notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta
kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei
koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen
orpouden tunne.
Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta
petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen
veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena
pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen,
joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla
alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet
värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli
hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia
(hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa
hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo
sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti
jatkamaan matkaansa.
Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen
jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni.
Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee
pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu",
ajatteli hän.
Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä
nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien
arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti
varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.
Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei
Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä
ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin",
oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi,
niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja
jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä
rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen
muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän
itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin
kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he,
saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten
kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin
luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin
rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt
aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin
luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään
epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä
veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina
Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään.
Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut
kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan
jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.
Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä
kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä
kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän
jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle
puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä
seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä
kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks
tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan
kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin
alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään.
Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja
sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:
"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja
mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin
tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet
ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.
"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä
matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.
"No niin, mitäs sitte..." mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen
ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.
Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä
kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:
"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin... Tuomas?"
Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:
"Ka, Anttiko se onkin?"
He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet
mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:
"Taidat olla pappi vai?"
"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä
toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä
heinätyössä."
"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi
Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen
silmässään välähti halveksiva ilme.
"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.
"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs
siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään
munkiksikin ottaneet, mutta minä..."
Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja
jatkoi sitten:
"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä
luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun
tarvitse paastonaikanakaan laihtua."
Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.
"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.
"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja
kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä
metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja
samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan
ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime
päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."
Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja
remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi
häneen urkkivasti.
"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta
Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas
itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui
epämieluisasta tunteestaan.
"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin
yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa
koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän
pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.
"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei
siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa,
jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen
minulle metsätoveriksi."
He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä
eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja
lausui, viitaten lahden suulle:
"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on
Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut
luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle
vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne
nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan
olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä
lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka
sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan
on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat
aukasemaan."
Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin
komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia
kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä
alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä
ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi
menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi
hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain
muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.
Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen
kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän
Tuomaan huutavan veneestään:
"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen
rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."
Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun
iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän
enää voinut peräytyä.
VIII
LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.
Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen
koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän
muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä _locutorium generale_.
Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen
päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän
takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava
rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin
kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo
huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta
ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen
osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä
kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa
ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista.
Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli
luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä
tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan
muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että
abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen
johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina
oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet
yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen
neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille
lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.
Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä
myöskin abbedissa.
"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta
mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.
"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset
ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa
mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat
toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."
"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."
Jälleen alkoi isä Paavali narista:
"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään
pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime
kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä
toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen
taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän
erikseen toimittaa."
Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi
nyökäytti päätään.
"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti,
"niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä
on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia
jauhoissa."
"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista
kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen
asiaan ja ojensi voudille kirjeen.
Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään
Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen
Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä
isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.
"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi
abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin
pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta.
Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa
luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät
tulla hävittömine vaatimuksineen... Tietysti me emme ole siitä
tietääksemmekään!"
"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin
toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin
ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta
peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa
me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä
Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta
mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."
"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle", sanoi abbedissa, "ja
selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut
luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi,
jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten
tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä
silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa
hopeisen juomakannun?"
"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti
hymyillen.
Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän
mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:
"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän
voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja
riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän
on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman
ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan
kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan,
jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"
"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi
helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan
kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti
oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä
työhön."
"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta
kellekään."
"Tietysti."
Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään
astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli
noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi
leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä
salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan
oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt
uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä
yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika
luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa
luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä
suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä.
Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin
se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen
vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.
Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin
täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi.
Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut
neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli
tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.
Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on
tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista
iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:
"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi
veljeskuntaamme."
"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi
miellyttikin häntä.
"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai
parin perästä."
"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka
tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin
ehdotuksiin nähden.
"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää
pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin
tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme
jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille
selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei
kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä
olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja
sisaria ripittää."
"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä
silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta
nuorukaiselta, mutta..."
Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.
"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen
veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias."
[Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi
konfessorin puoleen ja kysyi:
"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta
iän suhteen?"
"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta,
mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa
tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.
"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä
totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin
myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista
kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa
hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa,
sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."
"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä
Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".
Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:
"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin
yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken
luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli
Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet
oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli
m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti
latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista
saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."
Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa
äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:
"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen
ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja
suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne.
Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä
vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen
mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen
säännöistä. Ja muutoin... mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä
hänen vanhempansa ovat?"
"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei
ollut kysymystä."
"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa
suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään
jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua,
niin se ei tietysti pahenna asiaa."
Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.
* * * * *
Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne
isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt.
Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen
teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa
oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma,
sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla
paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu,
sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli
korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia
ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli
huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän
näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä
pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat
häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli,
ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta.
Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan
aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli
oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli
pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki
selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä
kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia
kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja
hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä
ympäristössä lainkaan kotiutumaan.
Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen
keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta
äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen
arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla
kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"
Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan
ja alkoi sitten hitaasti myristä:
"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi
kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen
luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi
ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua
Aatamista."
Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut
luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon
jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:
"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että
he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"
"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn
tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat
joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"
Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua
jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:
"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja
synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan
saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"
Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja
lausui:
"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin
olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."
Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä
osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen
liittänyt.
"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen
kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"
"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan
tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin
puista."
Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä
hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:
"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"
"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu
täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen
kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."
Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon
enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui
huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut
varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli
äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta.
Diakooni seurasi hänen perässään.
"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä
olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme
hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi.
Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava
papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos,
on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."
"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti
hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."
Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä
opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata
hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.
"Hm, niin... niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman
näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha
piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka
meikäläisille."
Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan
sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:
"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme
säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on
ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle,
poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen
halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."
Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten
katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään
myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen
säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."
Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen
maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja
olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.
"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti
ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei
minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin
tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta
minulla ei ole valittavana."
Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja
hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän
pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli
äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs
pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen
tukka.
"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui
Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on
nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en
malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."
Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä
olevalle:
"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli
Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."
Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän
baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.
"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää
kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin.
Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen
luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja
ammatiltani hansikkaantekijä."
Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä
rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.
"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet
nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.
"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi
ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet.
On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden
tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen
luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse
enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia
jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä
vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."
Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi
Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä
molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla
tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs
luostarielämää.
"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki,
joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin
Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan
kutsuivat nimellä Lippi.
Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja
yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:
"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä
Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä
kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä -- mitä ne nyt
taas olivatkaan?"
"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti
selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä
syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän
Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että
Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja
kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle.
Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen
esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se
mielessäni kangastaa."
"Ja nämä pigmentit -- mitä ne nyt taas olivatkaan? -- olisin minä
kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten
Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti
Uolevi.
Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:
"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen
mielelläni."
Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja
lausui:
"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee
sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin..."
Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:
"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä.
Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin
siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."
* * * * *
Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen
juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili
luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko
kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot
soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon
hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt
Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään
kaihersi apeamielisyys.
Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel
askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin
Naantaliin.
IX
SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.
Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu
oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä
kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä
odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina
ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä
viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan
olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen
sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut
tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä
siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja
tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon
mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi
aiottuja tavaroita.
Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana
jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa
viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä
ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen
puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.
"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi
Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun
puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes
rauhassa hengittää."
He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten
märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi
levälleen Ursulan kaapun.
"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti,
kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan
halki keittiörakennukseen.
Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita
kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri
uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa,
joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän
huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli
jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli
maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori
poikansa tytär.
"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula
kimeällä äänellään Valpurin korvaan.
"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."
Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan
herkät sieramet laajenemaan.
"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi
pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen
samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.
"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen
kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.
"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä
tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja
tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä
ainakaan sen hurskaammaksi tule."
"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan
tässä taas paastopäivät alkavat..."
"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla
muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja.
"Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan,
"ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin
hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."
Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien
Valpurille:
"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että
ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."
Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi
sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto
kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori
apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi
asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain
konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana
oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen
sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka
visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä
oli merkitty nimellä _rota sororum_, sisarten ratas. Se muistutti
suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran
akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu
useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin
lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta
käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan
maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen
täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että
eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes
vilaukselta nähdä toisiaan.
Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa
huusi:
"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"
"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä
ääni.
"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla
syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli
vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota
nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön
hihityksestä huusi Ursula vastaan:
"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä
tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"
Muurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa
ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat
siirtyivät muurin toiselle puolen.
"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti
sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa
tulia refektoorioon.
Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen
äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka
kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden
välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman
lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien
keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka
ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään
pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret,
moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja
alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös
huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.
Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä
asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat
he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi
refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot
täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin
jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli
hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui
sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta
_Salve, regina!_ Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä
kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki
priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan
kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa
kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien
ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän
yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.
Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:
"_Benedicite_ -- siunatkaa!"
Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "_Benedice,
Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto_...
-- Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."
Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!"
jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat
ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina
ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja
jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar
Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä
odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu
kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä.
Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina
hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea,
seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä
rivejä.
"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli
hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen
nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman
perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa
kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan
saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle
hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan
vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.
"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän
sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa
itsekseen yhden _Ave Marian_, kuten hän oli pyhältä äidiltään
oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua.
Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja
varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään
itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden
antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen
antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta,
kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän
sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja
ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan
Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä
seitsemän _Pater nosteria_ ja seitsemän _Ave Mariaa_. Ja itse sanoi
hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän
tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."
Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään.
Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin,
siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä
ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli
päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin
ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli
muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä
asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset
tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa
kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut
luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä
heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen
neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.
Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään
ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä.
Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä
vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi
myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä lukua.
"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska
kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan
luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan,
Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä,
joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele
kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan
kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan
tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä
koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele
tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut
sellaisen vallan pahojen henkien yli!"
Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa
pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet
laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt
seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön
muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan
tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen
hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän
äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli
ollut _cellarian_ toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki
tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli
suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen
se oli valmis jaettavaksi köyhille.
Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu
loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:
"_Tu autem_ --"
"_Tu autem, Domine, miserere nostri_ -- mutta sinä, Herra, armahda
meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen
ääneen vastasi:
"_Deo gratias_ -- Jumalalle kiitos!"
Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja
soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden _Ave Marian_ lukemiseen.
Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan
alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni
vaikeni, lausui taas esilukijatar:
"_Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum_ -- rauhan ja
rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"
"_Deo gratias_!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar
astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle
lausui:
"_Agimus tibi gratias, omnipotens Deus_ -- me kiitämme sinua,
kaikkivaltias Jumala!"
"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä
jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon,
jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle
haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.
Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja
kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula
istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan
erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula
Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt
lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.
"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan
synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja
priorissakin popsivat lihaa?"
Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin
joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten
mitään vastaamatta syöntiään.
"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja
surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea
sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."
"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi
Ursula nyrpeästi.
Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä
_Ave Maria_ -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään,
vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin
nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa
hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi
vakavasti:
"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"
"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani",
vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta
tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas
tyytyä ohrapuuroon."
Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton
eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen
jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:
"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne
kirkosta palaavat."
Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä
lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja
polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat
sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin
lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.
* * * * *
Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä
konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.
"_Benedicite_ -- siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät
lyhyen rukouksen.
Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan,
oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa.
Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset
ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi
takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa
vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon
käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen
jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei
kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä
jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen.
Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren
salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin
mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan.
Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja
rangaistusten esineenä.
Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula,
Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten
joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle
lavitsalle pesän pielustaan.
"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi
hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.
"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi
Elina, nostamatta katsettaan työstä.
Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi
Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään
tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista
vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen
ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja
uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja
puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet
vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina
yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena
suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja,
jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita
huolimattomille sisarille.
Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä
jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin
vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat
jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli
hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja
ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein
terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää
silmällä sisarten käytöstä.
Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun
abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan,
toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja
sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin
ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti
silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä
avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten
levottomuutta.
Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.
"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja
antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi
rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan
priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen
lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan,
leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään
huudahti vallattomasti:
"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"
"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi
mistään piittaamatta:
"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle
myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."
"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee",
päivitteli priorissa neuvotonna.
Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes,
joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän
elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:
"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"
"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar
Agneksen korvaan.
"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"
"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."
"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua
ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista
purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan
hukkuivat.
Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään
Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa,
mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi
jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo
hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa
edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta
siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten
kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli
saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän
Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa
tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille
mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty
nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle
uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti -- tuli kertomuksen erota
myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa
niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa
hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen
luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli
täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä
suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.
"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula
pilantekoaan.
"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan
puoleen.
Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin
katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:
"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"
"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan
hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen
epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.
Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina
istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla
omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät:
mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla
hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia.
Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa
olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli
mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin
tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä
vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän
aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan
uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut
mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä
hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla
oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei
hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia
kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin
puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen,
ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän
oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan
viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet
hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut
voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja
heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.
Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa
ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko
keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut
ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren
läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen
epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut.
Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän
ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen
salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja
karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä
hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties
vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana
kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.
* * * * *
Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka
Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan
ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa
silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna
alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea:
"Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat
kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa
hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta
hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että
hänellä on tiedossaan uusia.
"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina
kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.
"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin
taas mukana käsi korvan takana.
Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin
hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.
"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai
siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".
"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en
ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana
kuin Mynämäellä."
"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"
"Ja täti tiesi -- hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän
Uolevilta..."
Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten
kiihtyvästä uteliaisuudesta.
"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.
"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka
kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."
"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut
itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.
"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.
"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.
"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää?
Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"
"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas
Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja
katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.
Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua.
Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on
vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut
katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen
seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten
mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi
ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta
polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen
ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet
katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa
mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut
hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen
korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti
omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti
koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai
oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen
nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan.
Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja
hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen,
mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti
tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla
toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret
juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan
aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.
Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta
epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää,
uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden
luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.
"Maltas nyt... eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi
Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"
"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman
rauhallisesti.
Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian
ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen
silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä
nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa
suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa
tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi
nauraen:
"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"
X
TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.
Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten
väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin
luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä
työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen
harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta
ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen
ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana
ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet.
Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta
paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen
harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin
keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua.
Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja
ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon
lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli
täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista
äänettömyyttä ei ollut käytännössä.
Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika
oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli
Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta,
konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti
juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä
vapaa-aikaa.
Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt
avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa
oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä
siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä
hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen
päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman
ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten
keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen,
joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan
oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten
nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa
oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti
katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan
voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin
korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt
hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet
suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja
istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen
sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.
* * * * *
Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään
aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän
itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan.
Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa
ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan
opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut
mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä
oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole
mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle
kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta
päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.
Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä
lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen
rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin,
entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti
vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi
Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä
paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli
hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään.
Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa.
Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti
Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti
ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen
oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki
jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla
kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan
luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä
vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin,
kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas
Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen
nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin
alaikäisyyteen.
Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat
muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt
muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan.
Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän
itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi.
Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi,
epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään
Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi
piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin
epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan
aikomuksiaan?
Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää
täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä
anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen
jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän,
munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut
mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin
kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi
hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa
suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä
kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat
valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä
liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.
Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä
kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin
Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui
hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui
tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi
kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa
nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.
"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään",
jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa
kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin
vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä
väärälle asialle."
"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi
diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.
"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja
Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean
uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä
piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"
"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka
rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen,
vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.
"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli
Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.
"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.
"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä
yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: _'Fac finem
ludo, quia lusisti satis, Udo!'_ Se on niin paljon kuin: lopeta jo
leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta
kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas
kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa,
seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit
ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu
kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet
paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi.
Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan
päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin
kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita
hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin
kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka
iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli
ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin
alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen
verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli
kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka
hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle
Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko
perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät
kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden
kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli
nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät
ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin
vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon
sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään,
Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet
suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät
hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen
halkeilivat."
Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä
yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:
"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."
Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut
pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs
tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin
silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas
tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva
maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa
jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.
"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka
on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva
maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.
"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.
"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä
toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain
tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui
isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.
"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen
oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien
huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin
mitä Agricolaan tulee."
Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen
asettui myrkyllinen hymy.
"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että
pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina
palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja
äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.
Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas
Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen,
kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja
toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä
ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä
ripittämään.
Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet
vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili
ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä
iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä
Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja
lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään
ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen
siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan,
antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli
lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori
saattajansa kera huoneesta.
Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä
konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama
vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa
tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia
ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli
Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka
sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan,
hän sen sijaan piti paljon
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49578