← catalogue

Vaimo, jonka minulle annoit

by Sir Hall Caine · Finnish · Gutenberg #49562 · 1,247,412 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Vaimo, jonka minulle annoit
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vaimo, jonka minulle annoit

Author: Sir Hall Caine

Translator: Toini Swan


        
Release date: August 1, 2015 [eBook #49562]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49562

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT ***

VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT

Kirj.

Hall Caine


Suomentanut Toini Swan



WSOY, Porvoo, 1913.






SISÄLLYS.

Tekijä lukijalle.

I. Nainen ja hänen isänsä.

 Työvuoteni.
 Avioliittoni.

II. Nainen ja hänen miehensä.

 Lempiviikkoni.
 Minä rakastan.

III. Nainen ja hänen lapsensa.

 Minä tulen äidiksi.
 Joudun kadoksiin.

IV. Nainen ja hänen jumalansa.

 Pelastunut.




TEKIJÄ LUKIJALLE.


En katso tarpeelliseksi enkä toivottavaksi ilmaista, minkä verran
Mary O'Neillin kertomus perustuu omaan mielikuvitukseeni ja minkä
verran todenperäisiin tapahtumiin. Mutta koska tässä teoksessani olen
käyttänyt lähteinäni enemmän tosiseikkoja kuin romaaninkirjoittajain
on tapana, olen katsonut velvollisuudekseni muutella ja muodostella
merkitsevimpiä kuvauksia ja luonteita estääkseni lukijaa yrittämästä
arvailla, keitä esiintyvät henkilöt todellisuudessa ovat olleet.

Se elämänlaatu, jota suuri osa romaaniani kuvaa, on minulle pienimpiä
piirteitä myöten tuttua -- niin tuttua, etten voi sanoa tietoisesti
luoneeni siihen mitään uutta; vaikken siis voi toivoa onnistuneeni
täydellisesti kätkemään juonen pohjana olevaa todellisuutta, olen
sitä käsitellyt aivan vapaasti, katsoen ettei itse toiminta ole
teoksessani pääasia.

Se aihe, jota olen pitänyt silmällä, on niin yleisinhimillinen, että
luulen sen olevan riippumattoman paikallisuudesta; sen näyttämöksi
sopii yhtä hyvin Yhdysvallat kuin Brittein valtakunta tahi mikä muu
Europan maa tahansa. Se on tuo ikivanha kysymys Naisen suhteesta
Mieheen -- ei yksistään avioliitossa, vaan kaikessa, mikä heitä
yhdistää kehdosta hautaan.

Siksipä olen yrittänyt parastani kertoessani tosikertomuksen eräästä
Naisesta, joka kertomus monessa suhteessa on tosikertomus kaikista
Naisista, siinä kun käsitellään Naisen elämän neljää suurta ja
tärkeää ajanjaksoa Nainen ja hänen isänsä, Nainen ja hänen miehensä,
Nainen ja hänen lapsensa, Nainen ja hänen Jumalansa.

MARTIN CONRAD TEKIJÄLLE.

Tässä ovat muistiinpanot, joista juttelimme. Tehkää niillä mitä
haluatte. Muutelkaa, korjailkaa, lisätkää tai pyyhkikää pois oman
mielenne mukaan. Ne ovat kirjoitetut ainoastaan minun luettavikseni
ja siksi niissä on paljon sellaisia kohtia, jotka vaativat selitystä,
ennenkuin niitä voi käyttää siihen tarkoitukseen, jonka te olette
niille määrännyt. Täydentäkää niitä selityksillä niin paljon
kuin suunniteltu aiheenne vaatii. Se syvä liikutus, jota ette
kyennyt salaamaan kertoessani teille rakkaani elämäntarinaa, on
takeena siitä, että tulette käsittelemään sitä myötätuntoisesti ja
hellävaroen.

Saattaa, ehkä tapahtua, että kirjanne herättää ilmestyessään jonkin
verran vihamielisyyttä, ja olipa teidän kuvauksenne vaikka kuinka
hellävaroen tehty, niin sittenkin voi tästä vihamielisyydestä osa
kohdistua kuvattaviinnekin. Mutta se on yhdentekevää. Kuten tiedätte,
on hän nyt siellä, missä maailman tuomio ei voi häntä saavuttaa. Ja
minä puolestani olen viime aikoina niin useasti ollut vastatusten
kuoleman kanssa, etteivät muut vaarat minua pelota.

Aiheenne miellyttää minua. Olen tyytyväinen ja onnellinen, jos tämän
kertomuksen perustalla voitte kirjoittaa, yleisölle jotain, joka saa
sen selvemmin kuin ennen älyämään, kuinka julma ja väärä on se Miehen
ja Naisen suhde, joka kaikkina aikoina näyttää nauttineen lain,
vieläpä uskonnonkin siunausta. Silloin minusta tuntuu, että olen
ollut oikeassa -- täysin oikeassa -- salliessani maailman vilkaista
rakkaani tahrattoman sydämen pyhitettyihin tunnustuksiin.

Kuulin tänään jälleen hänen äänensä. Hän on oikeassa. Rakkaus on
kuolematon. Jumala siunatkoon häntä, ikuisesti rakastettuani!






ENSIMÄINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ





Mary O'Neillin kertomus.

TYTTÖVUOTENI.




Ensimäinen luku.


"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia
psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.

Minä en ollut haluttu lapsi -- en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain
kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin
lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti
talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja.
Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä
varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti,
ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan
valitteleva koira.

Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä,
siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä,
joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni
raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat
lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta
vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään
kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua
tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen
tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi
sitten jälleen toimeensa.

Isäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.

"Kestää kauan", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.

"Ei pidä tuskailla -- ei mitenkään tuskailla", sanoi isä Dan.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi tohtori Conrad.

"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni.
"Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."

Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on
luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on
minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin
hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin
kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein
köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin
hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.

Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita
unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka
hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän
polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta,
Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen
väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja
yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi
häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan.
Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut
surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni
O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään.
Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan
vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä
häntä.

Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava
ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja
leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä
varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä
maksettiin -- yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi
penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa
ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat
siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä
ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain
jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi,
oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen
vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli
rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea
uskoa.

Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen
poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa
kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten
ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua
okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat
uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat
esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen
hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri.
Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa
istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja
samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen
pojan paljaita sääriä.

Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun
päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen,
kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini
niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret
sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan,
sanoen:

"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat
omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."

Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias,
vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein
tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton.
Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan
päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään.
Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista
se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli
kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas.
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden
vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja
teollisuusrenkaita.

Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa
kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan
tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain
lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua
liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän
neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena
miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä
ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli
painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä
ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen
jalkainsa ympärillä kuin torakat.

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti
uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.

"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan", sanoi hän.

Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle.
Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut
velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista
ja asettui itse sinne asumaan.

Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen
kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä
ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan,
kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin,
kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli
rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja
lujatahtoisuudestaan.

Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman.
Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu.
Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta
kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä
isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä
kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja
tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon
jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun
syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin
"Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.

Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt
salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi.
Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan
parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia
laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin
alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä,
osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä,
köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä
liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään
hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita,
teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa
kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin
kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein
kuningaskunnan väestölle.

"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja
suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla
loihtimalla rikkaiksi -- asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren
virkamiehiksi -- avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa
yrityksissään.

Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta
tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka
kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan,
oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään
oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli
vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut
kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena
ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti
siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla
saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen
kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle,
neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen
aikaan koulua Etonissa.

Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan
ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä
kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori
Conrad, että äitini oli raskaana.

Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi
alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta
vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä
aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin
kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä,
että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi
poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän
toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja
ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh,
sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki
vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin,
he olivat olleet Ellanin kuninkaina.

Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut
syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi
tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä
iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta
siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli
syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja
toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin
syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä
heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu
poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.

Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui
Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut
pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta
tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas
voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen
levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä
hänen että isä Danin kanssa.

"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi,
että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei
(mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi
ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua
kuluttavaksi tuleksi.

Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja
hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi
onnellisesti -- lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian
kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden
peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle
seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa
hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti
antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen
ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen
olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle
Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin
tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä
ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun
juhlanviettoon oli ryhdyttävä.

Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä
salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad
äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä
kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään
seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista
jouduttaa.

Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin.
Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen
alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui
synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.




Toinen luku.


Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien
puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat
oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri
pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli
peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin
kuohujen alta kaikuen.

"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta", virkkoi isä Dan.

"Illallisensa he kumminkin saavat", sanoi isäni.

Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän.
Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa
palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky
tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää
voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.

"Kai se nyt pian tapahtuu", hoki isäni vähän väliä.

Ja siihen isä Dan aina vastasi:

"Herra olkoon kiitetty."

Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli
ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin
rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta
läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta.
Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet
takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki
niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.

Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu
hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja
rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän
huusi:

"Eikö tohtori Conrad ole täällä?"

"On kyllä -- entä sitten?" vastasi isäni.

"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy
hetipaikalla tulla minun kanssani."

"Kuka käskee?"

"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla
tohtorin luokseen."

Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli
häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta
puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista.
Mutta empimistä ei kestänyt kauan.

"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen
synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on
synnyttänyt."

"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun
kanssani."

"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill
sen lähetti."

"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta
laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."

"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla
ennen keskiyötä."

"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?"
huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen
suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja
työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.

"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät
tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni
jälkeensä.

Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä
jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen
ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja
hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle
kulkevan tien hiekoitusta.

Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta
hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan
kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta
tapahtumasta.

"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen.
Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani
joukkoonsa?"

Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu
niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren
kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini
pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin,
pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.

Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi
taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta
kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia
kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.

Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä
tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja
sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan
liikutellen, mutta äänetönnä.

Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja
alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta
entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut
enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä
oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.

"Nyt se on lopussa", sanoi isäni.

"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!" sanoi isä Dan.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn
ja alkoi nauraa.

Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat
kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota
tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko
hänen nyt soitettava suurta kelloa.

"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa
odottaneet?"

Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen
jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja
naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa
lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.

Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten
sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen
äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui
läähätykseksi.

"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?"

"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee", sanoi isä Dan.

Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään,
mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään,
meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.

Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat
epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni
huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että
hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi
äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Sitten isäni sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"Se on..."

"Puhukaa, mies... Tarkoitatteko... että se on _kuollut_?"

"Ei, ei, sitä en tarkoita."

"Mitä sitten?"

"Se on tyttö."

"Ty... tyttökö?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen
huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta
liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin,
ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena
tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen
maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on
kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi
huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty
ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon
Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä,
leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa
puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun
ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä
pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni
ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen
jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa!
Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä
itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi
kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa
iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle
mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen
kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän
tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen
hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen
maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi
Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa
perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään
pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön
asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa
toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen
uutta elämää.




Kolmas luku.


Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin
usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en
ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt
muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri
peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä
ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani,
käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka
oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä
suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän
lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella
valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan
minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa
enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme
ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi
syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta,
ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot.
Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli
tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna
hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka
kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua
Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja
mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän
mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän
heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun
kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren
vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa
vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti
napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä
taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni
ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa
turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan
lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään,
sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä,
maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen
vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä
potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua,
pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin
pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka
liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin
ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen
kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin
kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin
puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä,
sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan
hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan
suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima
yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden
kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta,
vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana
naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset,
varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen
omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä
sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka
minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi
pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui
huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli
minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo
alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun
hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu
paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi
tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien
lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä,
jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi
siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli
minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja
vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan
koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos
hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti
pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta
tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti
monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän
teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli
esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku
tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata
sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun
isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan
näköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän
Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa
minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin
pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin
suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla
enkelin laulavan."

Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä
hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi
tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa
mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot
jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan
mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen,
joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina
näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki --
yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä
muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua
polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä
päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä
aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän
minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa
käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien,
katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät,
eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi
nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani
pistä", sanoi isäni.

Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä
oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.




Neljäs luku.


Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka
samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden
johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen,
puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin
irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut
jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden
tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen
miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin
kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi
sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta,
ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan
luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin
siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain
hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden
merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi.
Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän
omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu
ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli
pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli
musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin
terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina
noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi
yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva,
kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen
nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan
asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin
oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn
lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja
pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti
minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita,
eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin
Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin
nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas,
pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä
kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua
suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta
viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun
elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen
ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka
aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja
ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt
Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä
niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa
sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään,
arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä
(s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin
alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja
olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy
MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika
vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas,
pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo?
Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa
koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta
Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä
sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään
saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni
sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa
-- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini
paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan
virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten
sylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin
-- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion
hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren
avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen
saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen
lapseesi?"

"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä,
niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli
tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste
niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen
toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni,
juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista
tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet",
sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin
heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä
tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa
isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja
muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani.
Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia
oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja
kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa,
kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä
kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta
takassa.




Viides luku.


Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä
sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin
ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies
ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja
tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli
"ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka
täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui
pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä
puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti,
että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen
kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan
palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No
niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän
kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä
hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen
sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän
vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen
merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti,
ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä
makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin
kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan,
kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella
tohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän
tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden
kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani,
rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten
pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli
hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini
oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana
sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute.
Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi
saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä
mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi
tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui
yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä
istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä
maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin
kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli
saatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin
maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon.
Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja
tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani --
taivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien
raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi
heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä
sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa
matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?
Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja
samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu
keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin
koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta,
toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He
kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito
oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada",
huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti
Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa,
huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen
ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että
vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita
alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy
ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini
kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti
katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa
valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken
aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua
olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi
pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa
äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän
puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa
ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen
sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta
lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin
kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin
piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin
kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa
helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa
sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä
portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten
hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme,
ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani,
hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin
korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken
yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä
saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita
äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän
aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä
paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy
lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla
enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten
lähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."




Kuudes luku.


Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin
kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin
yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin
herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta
taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa
kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Äiti, mitä se on?"

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja
kuuntele", vastasi äiti.

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan
luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään
huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua
he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan
ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän
juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului
muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että
hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt,
mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse
päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani
suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain
äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes
sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin
päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua
päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos
talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita
ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen
samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja
panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa
niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä
voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät
olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin
pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja
rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani
leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa
olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka
vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne
saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin
talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä
ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi
kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita
varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni
olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä
paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien
etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista
lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani
työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä,
mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä
äänelläni:

    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä
       ja seimeen pantihin...

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä.
Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin
vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill."

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja
seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa.
Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti
suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan
edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä
sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että
pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en
muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua
"kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi
jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja
äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että
minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin
kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo
kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi
minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan
makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon
alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli
hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin
rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä.
Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget
täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan
ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä,
jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja
vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli
minua katsomaan, sanoi hän:

"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian
Ann."

"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva
Conrad.

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua
koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu
poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli
rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että
tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli
pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun
tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut
lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain,
että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen
nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja
vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan
katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että
omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä
oli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei
ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.




Seitsemäs luku.


Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun
hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani
syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun
ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa
Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli
pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian
töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö
ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti
suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen
kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät
olivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta
muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa
keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi
pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret
vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin
olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin
mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä,
joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri,
avasin vihdoin suuni:

"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"

"Mart", oli vastaus.

"Mistä sinä tulet?"

"Huippuvuorilta."

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun
hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi
ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta
useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi
aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta
piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta
alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen
suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli
huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua
katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja
alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi.
Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha
hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja
aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli
reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina
löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut
sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia
mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä
puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa,
ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että
"ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei
osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja
hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten,
joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka
asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen
ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle
tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli
nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen
retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt
Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä
sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina
kysellen:

"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"

Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti
päivässä."

"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa
olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi
tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa
kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä
ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut
selittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia,
tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä
Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän
siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti,
Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli
Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän
Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän
kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin
hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai
savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet
tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen
kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan
puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen
mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen
kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja
hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan
hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani
ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua
tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui
vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä
rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä
varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti
punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen
hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla
pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden
päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua
näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen
koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että
lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken
tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku,
ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni,
serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin
nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän
oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei
tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani
hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti:
"Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:

"Eikö sinulla ole sisarta?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein
loukkaannuin siitä.

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi
esimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden
sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä
sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani
sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät
vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä
myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen
sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William
Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle
puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa
alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan
äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.




Kahdeksas luku.


Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän
kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun
serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka
puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja,
pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti
pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi
kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän
puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin
olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan
Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa
puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti
arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan.
Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta
huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo
ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut,
istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi
oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä
kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta
enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun,
pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka
istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä
kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä
itsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä
hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut
mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin
tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn
kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut:
"Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi
paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on
leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin
liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat _minua_ vastustaa siitä syystä,
että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä
kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet
huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen
minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani
takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän
kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä
suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten
opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan
kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten
murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä
temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin
hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin
syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos
uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka
nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle
kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen,
"jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja
viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku
riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä
tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan,
missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee',
sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat
lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat
kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten
ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi,
vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän
ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet
lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän
heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti..."

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui
pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän
otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin
kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan
vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut
silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin
käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät
minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea
-- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten
nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni.
Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin,
mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen
ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin
vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin
aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta
juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini
olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin
huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää
lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni
hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti
pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin
Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy
puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä
äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene
takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän
veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen
lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin
keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla,
ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän
lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän
huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin
olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti
hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan,
marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut
kuusitoista jalkaa pitkä uros.




Yhdeksäs luku.


Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin
erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti
paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme
oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään
tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme --
Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa
epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin
suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme,
kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa
mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa
pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa
vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee
-- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?" uteli
Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa.
Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän
merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain
yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat
Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi
jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa,
poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa
minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin
kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa
minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja
tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen
ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein
mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän
talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi
kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo,
iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta
viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua -- tule matkaan, toveri", sanoi hän
salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta
sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja
maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira
edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä
merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa -- kauhu, joka
kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli
pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten,
että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin
hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle,
jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan
kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli
"leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut
näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä
tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi
alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut
siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan
soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin
airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä,
ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen
valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä
seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä.
Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei
torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla
onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen
perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt
paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla
päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen
tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun
rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi
hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt -- Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis
Betsy -- eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi
jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn
maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin
olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi
päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen
pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme
Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla
eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli
sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten
kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen
paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä
verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset
merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja
suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua,
mutta Martin sanoi:

"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"

"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin
laulamaan.

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin
hupaiset sanat ja rallattava nuotti --

    "Sally tyttö soma tyttö,
    Sally tyttö oma tyttö,
    silloin sen saan, jota sydämeni halaa,
    konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla
hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion
kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen,
Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta
suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt
harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä
olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän
ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on
tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta
vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille
ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun
hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan
naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni
lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi
sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni -- koira seurasi Martinia kiihtyi
levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva
vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä
vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta
tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja
minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta,
jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa
silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi
Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli
jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut
kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin
hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan
mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi
venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion
huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen,
kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja
jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle
asemalle -- niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan
naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville,
että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan
liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun
Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä
lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt
merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa
kohti.

"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.

"Totta -- kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun
tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla
ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät
kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään,
"kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi
himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion
ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme
nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta
Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin
syödä... voisin syödä vaikka koiran -- koiria aina syödään, kun
ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni
taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se
pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi
ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei
voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa,
oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja
salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset
aina sattuvat vilustumaan."

Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön --
maito!

"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti
vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun,
huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova
onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys
niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä
vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi
mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina
kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun
hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut
makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin
hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan,
mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Martin!"

"Mikäs hätänä, toveri?"

"Kaikki on minun syytäni... ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti
kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy...
enkä minä ole yhtään mainio... ja nyt sinun ei tarvitse enää
huolehtia minusta... saat jättää minut tänne... ja pelastaa itsesi...
ja..."

Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.

"_Minäkö!_ Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan
pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja
vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän,
kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran
avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja
alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen
voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain
-- sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Oletko loukannut itsesi?"

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani
murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten
lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin... kun on naparetkellä, pitää
kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut
Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä
Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa
ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja
arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle
ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat
johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran
ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin
kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja
sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun
Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin
hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo,
jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä
isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri
hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut
verensyöksyn.




Kymmenes luku.


Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa
hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin
lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä
lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä
ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni
hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin
useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella,
valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja
silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori
Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että
pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet
lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon
niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en
ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei
äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä,
jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä
sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin
äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin
kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että
äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa
kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja
tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä
seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini
oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja
minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen
polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli
valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi.
Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin
nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen
lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä
Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa
vavahtavan hänen sanoessaan:

"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin
puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen
viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun
vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja
toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä
sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli
tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu,
että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi
minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan.
Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet
juhlallisesti luvanneet -- että kun lupa-aika on käsissä, hän
saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään
pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään...

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän -- kauniit kalvakat
kasvot tuskasta vääntyneinä -- katkaisi isä Danin vakuuttelut
kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän
vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen
pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori,
mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on
minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät
nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa...

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät
hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana!
Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori
sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä
vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä
lapselle on parasta päästä pois kotoa -- ehkäpä niin on Jumalan
siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka
ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen
takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella
olevan pahaa mielessä..."

"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä
kiihkeämmäksi.

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa
ainakin."

Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:

"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla
saarellamme?"

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista",
sanoi isä Dan.

"Sitten... sitten... sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan",
sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua
teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän
voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa,
taikka vain kerran viikossa -- en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan
käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani,
niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta
tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat,
siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään
voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle.
Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta
itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia!
Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun
kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä
hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä -- jättää äidin ja palata kotiin
lupa-ajoiksi -- tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi
mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni
avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu
vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla,
kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin
itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos _meistä_ hänen on parasta
lähteä, niin hänen _on lähdettävä!_"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän
vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi
häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän
jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle
uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme
pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen
lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän
kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän
kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet
siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni
minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi
lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet
ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin
kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet
kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä
kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole
häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa
hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja
hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon
tullessani -- sinun taloosi, kuten sanot -- että tein sen hyvässä
tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön
hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi,
kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen..."

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja
anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on
maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin
hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut
kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen
isäänsä vastaan..."

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että
taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi
aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet
kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä -- sinä,
joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin.
Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni
takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa.
Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa -- jota hän on
rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, --
koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat
riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän
kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin
kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja
jos sinä vain yrität..."

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan
kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä
minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse
silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli
tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä
rypyissä ja sanoi:

"Mitä hän muka ei saa tehdä?"

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini
pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa -- hän itki ainoastaan isäni
läsnäollessa -- otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen,
ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut
seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa
tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä
siltäkin ettei meillä -- ei kummallakaan -- ole mitään tekemistä
tämän tytön kanssa -- koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla
on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme..."

"Mitäs tämä merkitsee?"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan
huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä?
Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain
kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen,
vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa
maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

Äitini teki heikon yrityksen vastata.

"Aioin vain sanoa, Daniel..."

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan
tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja
minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja
näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun
suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. _Sinä_ tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta,
ja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan..."

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy
tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että
vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden,
minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen,
mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri
kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit
notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin
luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen
yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan
uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä.
Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat
kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut,
mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän
muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä
-- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui
vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen
julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.




Yhdestoista luku.


Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli
täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten.
Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita
tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein
suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin
noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka
ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta,
jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien
valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika
ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy
MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti
tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain
olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin
äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen
mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä
vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.
Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin
suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme
tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan
kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka
yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin
epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen
lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan
itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa
kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin
ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös
vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri,
että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta
isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella
olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova
touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten
kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä,
hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan
hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti
polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä,
osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva
Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen
silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan
oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla,
ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan,
kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti
kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa,
ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle
kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja
huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin
oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin
nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja
käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut
syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea
hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen
kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty
uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta,
ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut
menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy
MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä
äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa
komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni
linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi
hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun
sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin
mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket
välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa
luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin...
kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä
saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi
kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo
tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään
ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja
kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini
suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin
menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu
välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä
väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut
vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka
vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen
nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia
avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa
ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa
suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen
nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö
merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran
kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa.
Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä,
ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla
kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään
ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan
varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja
sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt
hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua
naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni
pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään
William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun
laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä,
huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella.
Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan
ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä
Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi
kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin
kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat
tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen
nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu
pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä
äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella.
Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän
oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja
hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä.
Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua
sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei
hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta
etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla
poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni
Nessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten
Bridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku
nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin
varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut
puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta,
kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni
suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta
ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut!
Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa,
neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva
laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa
tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean
herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko
kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan.
"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni --
kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta
se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä
ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset
kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään
merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.




Kahdestoista luku.


Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin
että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat
kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille
rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui
edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni
hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi
pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan,
aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton
ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka
laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan
seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan
ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena,
punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä
näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa
ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan
erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa
hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko!
Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä
suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni
hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun
koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen
ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja
minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää
ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin
kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja
suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut
kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen.
Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle
penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin
monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi
oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka
olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi
meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää
käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa
nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan
hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi
äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin
sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis
kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein
sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella
minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli
minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt
kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan
virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin
seinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja
sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada
jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo
nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven,
näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan
nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin
suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna
hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on
rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän
kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja
minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin
yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa
vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa
palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään
matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan
ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä
Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä,
sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella
äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta
minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut
kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana
ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen,
jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän
Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja
-penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle
minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä
en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita
ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin,
vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain
tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia
kylässämme...

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään
peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi
ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö,
Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä
käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle
kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta
häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle,
josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin
hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet
poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat
hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja
hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole
milloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut
itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt
levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut
kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat
minulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden
tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani
oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään
hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää
minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa
liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla
tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko
hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut
tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan
ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei
hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni,
joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.




Kolmastoista luku.


Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon,
ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että
saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen
nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen
olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat,
tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on
pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset
kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän
poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin
herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta
ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut
maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat
luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain
ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että
minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut
tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle,
että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että
heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja
sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja
nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja
seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat,
kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat
kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli
kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia,
ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu
itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen
kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin
ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme
nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva
vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin,
kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo
oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut
lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain
tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista
korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää
silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta
hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti
katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta,
jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja
me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista
hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen
kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka
hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan
tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa,
kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista
jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon
kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä
käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli
mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä
muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen,
en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen
vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani.
Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin
suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta
en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun
ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin
jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä,
ilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä --
ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin
mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä
edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt
lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden
kohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo,
jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön
kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa
ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen
osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja
loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake,
jota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa
kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta
ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli
kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki
-- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen
kirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi
ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin
puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja
ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena
kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta
luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen
muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta
viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy
toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen
tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä,
ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin
halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua
ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti
ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä
mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut,
kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä,
joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä
paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta
eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret,
tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani
yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein
hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut
koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja
mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista
olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma
ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis",
sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja
mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle
niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi,
kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän
tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä
nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni
hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään
tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin
itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti,
kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin
vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten
he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan,
niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut,
astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen
poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun
tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös
näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän
sanoi:

"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"

Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.

"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"

Yhä vavisten sanoin olevani.

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että
syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista
kodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret
kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja
kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman
silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen
kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle
kaikki sinusta."

Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En
tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa
sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää
sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri,
loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan
kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka
oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja
upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa,
joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä
siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain
tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa
minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.




Neljästoista luku.


Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua
kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin
nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen
mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin
ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän
teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat
iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo
olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu
Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta
yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet
vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja
arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa.
Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan,
missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä
hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta,
missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa
vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin
tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan
aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja
hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin
(mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan
ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta".
Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen
jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja
kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs
hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia
nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja
hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat
vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti,
ja silloin Alman oli tapana sanoa:

"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen
perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi
valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata,
ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla
nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja
silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä
ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään
raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei
antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi
vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan
äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä
oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava
ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman
suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni
vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja
tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea
päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin
minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi
yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan,
ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut
tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo
ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava
täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli
yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin
parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla
"Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä
sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää
lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget
tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi
hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni,
että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät
huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät
joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun
touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita
alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja
kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille
seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava
turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta
sanomista kuin:

"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen
huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä
luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa,
tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi
vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä
ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen
pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan
perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli
näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan
kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja
basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen
syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa
oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä
kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan
puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja
kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei
minut hänen luokseen, sanoi hän:

"Tässä on meidän Margaret Marymme."

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti
lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut
hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela
istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin
muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan
luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä
ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä
hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela
pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli
oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella
päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa,
ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä
takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua
takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli
lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän
uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa
isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan
häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin
poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle
mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat
hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa
päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme
kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä
isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani
sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan
poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja
kitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin
alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti
raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila
huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi
minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein
hän sanoi:

"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden
rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka
syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan
vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan
kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.




Viidestoista luku.


Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma
oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi
minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

"Ette kai mitään, arvaan."

Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin
hauskaa.

"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja
sitäpaitsi isä Giovanni.

"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä
joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi
innokkaasti:

"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja
siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hän ainakin hänen kättään."

"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin
suutuksissaan... eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni
todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä
Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli
hoitanut häntä.

"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli
parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin
tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen
tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli
meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän
lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea
hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun
tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä
Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella
tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin
hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen
huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan
sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni
sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja
tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai
saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun
ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa
arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella
haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin
huomenaamuna _minä_ teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela,
mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka
koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin
ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli
kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän
vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten
mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja
minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni
tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää
siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä
muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua
unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin
hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut
sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän
hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli
kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi
hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä,
vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"Mutta te olette niin hyvä..."

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan
pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä
noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin
hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja
poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut
unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella
juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli
karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen
kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti
kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli
myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina
sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja
puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä
kaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar
Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista,
joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat
tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana
ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina,
kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet
Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät
kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla
Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution
majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä
salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että
olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan
keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen
tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan
puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen
tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman
kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran
näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo
hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään
ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi
uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

"Tule kanssani, lapseni."

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat,
kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin
vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen,
jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski
minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen,
ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen
merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja
nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että
hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki
rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi
kaikille syntisille...'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja
sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä
kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme
puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki
vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän
tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt.
Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani
ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa
ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä
Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred
äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti
sen minun vuoteelleni sanoen:

"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja
rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja
näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta
tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin
äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle
ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.

Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki,
että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että
yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että
unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden
osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee
heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en
vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että
ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku
käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Mary O'Neill, oletko valveilla?"

Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi.
Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin
luostarista pois."




Kuudestoista luku.


Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni
oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä
toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme
kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä
pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä
tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan
maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja
lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka
oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi
harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta
luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut,
enkä osannut laulaa edes _Tantum ergoa_ enkä _O Salutaris Hostiaa_.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka
olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle.
Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen
minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron
heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun
alttoäänellään --

    "Ave maris stella,
    Dei Mater alma --"

yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä
latinaisilla.

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään
muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin
mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä
ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni
vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä
olin, lauloin jo säettä:

    'Neitsyt pyhä, puhdas,
    turvaasi meit' ota' --

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni
olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten
näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti
hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui
kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko
ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa
kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa,
lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni
sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina
suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti
täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat
pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja
kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen
suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä."
Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja
nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin
alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun
tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen
aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin
itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en
ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun
isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila
oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja
hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse
kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän
itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan
pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut
vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen
häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista
kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien
hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten
velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan
keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä
Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua
pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera
valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen
kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli
jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten
isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa
tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut
sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi.
Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni
luo sanoen:

"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo,
lapseni."

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain
tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin
arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana --
äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas --
oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on
niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen
ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini
oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän
Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi
jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli
palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä _tahdot_ palata takaisin tänne", sanoi hän,
ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti
Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut
makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta
matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa
vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki
osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin
tyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun
olin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan
kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän
läheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle
ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin
istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli
hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta
äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa
noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä
luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa.
Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän
rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä
niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että
luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin
juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta,
joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani,
me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa,
mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.




Seitsemästoista luku.


Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli
usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan
asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin
liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen
mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä
kaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä
mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee
nähdessään sinut!"

Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän...?"

"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on
toivoa."

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin
seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa,
sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen
poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain
niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija
kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen,
ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku
sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin
sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin
ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan
tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko
akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä
levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi
miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että
turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta
riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan,
että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut.
Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine
rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli
yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja
lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua
tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein
katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä
makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti
häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa,
ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen
pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja
talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui
hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut
katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset
liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme
silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä
alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka
luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen,
nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi
vahvalla, kaikuvalla äänellä:

"Mary rakas! Mary rakkaani!"

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain
sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin
lapselle puhuen:

"Olethan onnellinen nyt, olethan?"

"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.

"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"

"Kaikki -- kaikki!"

Sitten puhui isäni ääni sanoen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä,
ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka
suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden
kuohussa.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin
ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä
varten."

"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki
laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista
ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan
entisellään, mutta sittenkin..."

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja
saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui
luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin
pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen
huulilleen, sanoi:

"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni
luostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista
(kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren
laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani
huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen
sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

Lopulta hän sanoi: "Tulee pimeä, Mary."

Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei
niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken
kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon
tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja
äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi
ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen,
poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua
tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi
kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar
tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän
kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun
oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa
alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin
valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa
pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt
noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle
haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen
jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut
mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin
armollinen...", kun sairaanhoitajatar sanoi:

"Siinä he jo tulevat."

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon
miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli
heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain
valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen
tietänsä.

Tiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin
äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon
tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti
hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli
äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa
seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen
puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä
Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin
kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen
kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli
hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa
maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään
vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa --
muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan
rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin
vuoteessani, hän sanoi:

"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten
hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja
minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi,
liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten
eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi
minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi,
eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi
nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka
kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli
ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä
luulla, Mary, mutta sittenkin..."

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat
hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki
merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja
silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti
minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen,
mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii,
niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun,
niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme
aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai
mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka
Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi
voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan _De Profundis_ ja joskus
ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle.
Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen
itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen,
niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten
olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.

Ja niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: "Hyvää yötä!"

       *       *       *       *       *

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko
paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä
Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."

Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan
paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!

Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.




Kahdeksastoista luku.


Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin
kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää
kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja
loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili
seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni
sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä
työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä
sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa
hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen
Nansenin _Fram_-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti
kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata
lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja
muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin
pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä
lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa
äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.

"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä
alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.

Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen
henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli
sai minut kokonaan valtaansa.

Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa
äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien
ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella
valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään -- ripitys ja
messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen
puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden,
johon se minut vaivutti.

Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista
puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain
tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.

Se oli kaunis paikka -- viehättävä, valkoinen talo noin
kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon
juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine
villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine
sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen,
ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine,
punahameisine tyttöineen.

Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin
onnellista elämää.

Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis
Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa
pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan
kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen
vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku
sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni
luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä
viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.

Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja,
mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki
tietää.

Ensin isästäni -- että suurista yrityksistään hän oli jo pannut
täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut
sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet
Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka
kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta
mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut
rikkaudenhimoa.

Sitten Bridget tädistä -- että hän kasvatti tytärtään maallisen
turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy
MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.

Sitten Tommy toverista -- että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku
missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa
turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja
hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi,
sillä sen piti olla Thomas.

Sitten Martin Conradista -- että hän oli yliopistossa ja "luki
tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän
kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.

Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta -- että se mies näytti olevan
pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut
omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa
oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat
hänen tiluksensa vasaran alle.

Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui
minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat
tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin
yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi
minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.

Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen -- luin pyhän
Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen
kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen
rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle
mielelleni.

Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä
toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle
äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.

Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla
nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.

Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien
Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei
minut katsomaan toimitusta.

En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä
kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea,
kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen,
ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja
sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna,
pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen
noviisien seurassa.

Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain
puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen
muistutti sekin vihkiäisiä -- oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi
ja liikuttavampi -- morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa
ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä
päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa,
köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä,
joka sen jälkeen oli tuleva.

Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu
olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme
virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata
Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa
Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään,
vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.

Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin
kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni
syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen
toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.

Silloin lankesi isku.

Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan
kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla,
että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä,
ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:

    'Arvoisa Rouva!

    Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni
    on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan
    valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.

    Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla
    tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.

                                Kunnioittavimmin Daniel O'Neill.'




Yhdeksästoista luku.


Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti,
ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli
väkivaltaa -- rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua
laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan
toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain
hänellä oikeus puolellaan -- luonnollinen oikeus -- mutta se oli
tässä tapauksessa henkinen vääryys -- ja minä päätin olla siihen
alistumatta -- viimeiseen hengenvetooni asti.

Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun
minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan
äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.

Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä
valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä
hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä
hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.

"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin
näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui
huoneen perällä, hän lisäsi:

"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"

"Mainiosti", vastasi piispa.

Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret
karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin
minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin
hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että
hänkin oli pahastunut siitä.

Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle
jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.

Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä
puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen
perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton
silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat
jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.

"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut
teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti
-- otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän
puoleltanne?"

Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan
päätänsä.

"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen
kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun
teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä
valmistuksissa."

Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti
uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti
vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja
tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä
pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:

"Monseignor!"

"Arvoisa äiti!"

"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" -- hän taputti vapisevaa
kättäni -- "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."

"Sen olen kuullut."

"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."

"Siitä ei minulla ole ollut tietoa -- mutta epäilemättä asia on kuten
sanotte."

"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut
yksinomaan minun hoidettavanani."

"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen
vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen
teille."

"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus
tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se
elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."

Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn
ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.

"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti
arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.

Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran
saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen
onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet
kotiin tätä tarkoitusta varten.

"Avioliitostako on kysymys?" sanoi arvoisa äiti.

"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko..."

"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?"

"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa..."

"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti,
"onko tämä kohtuullista?"

"Kohtuullista?"

"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään
hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan
hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa
toivomuksiin."

Kohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.

"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän.
"Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on
ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle
perustalle."

"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen
kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen
palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä
tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja
sulkea sen tyrmään?..."

"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi,
kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan
historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa..."

"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on
oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"

Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen
raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten
hänen kanssaan, hän virkkoi:

"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään
tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä
elättänyt ja kasvattanut."

"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut,
mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"

"Vaadin kyllä, rouva -- vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu
olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä
mitään sanomista."

"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö _hänelläkään_ olisi mitään sanomista?"

Isäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:

"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini."

"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs,
hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.

Isäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:

"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut
tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä
kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman
tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."

"Ei, sir."

"Sitten kenties tyttö itse aikoo..."

"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei -- sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte
tyttärenne luostarikouluun..."

"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki -- koska
piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä..."

"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen
nainen."

"Rouva?"

"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei
siinä ole vähääkään perää."

Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan,
mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.

"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että
lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni
liikeasioissani..."

"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta,
jonka Jumala on teille uskonut."

"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä
oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin..."

"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle
lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut
hänet."

Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä,
kääntyi piispan puoleen.

"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut?
Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."

Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:

"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle.
Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan... Vai mitä?"
kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.

Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.

"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"

"En, sir", vastasin.

"Ja miksikä ette?"

"Koska isäni koti ei ole minun kotini -- koska tätini on aina ollut
tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua
puolustanut ja koska..."

"No niin, mitä vielä?"

"Koska... koska tahdon tulla nunnaksi."

Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni
katkeraan nauruun.

"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla
äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"

"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."

"Äitisi oli lapsi -- niin juuri, lapsi."

"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli
kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja
nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."

"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja
sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:

"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä
perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan
hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon,
ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin
Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen
selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni
hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus
tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai
yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä
tänne -- ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja
suostuvaisena -- huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena -- lähteäkseen
kanssani."

Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin
askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin
arvoisalle äidille.

Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:

"En suostu siihen! En suostu siihen!"

Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat
arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein
pelokkaalla äänellä:

"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle
puhuttavaa."




Kahdeskymmenes luku.


Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä
arvoisan äidin huvilan parvekkeella.

Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut,
ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan
kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan
rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin
Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven
toiselta puolelta -- ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan
avaruuksissa.

"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman
elämäni -- sisareni ja isäni tarinan."

Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen
sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.

"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen
on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta
silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä
useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.

"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei
häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi
ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli
vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen
meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.

"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen
roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen
kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa
halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella
kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli
hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut
toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen
tietää?"

Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.

"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen
kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta
nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä
naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä
epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle
sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."

Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi
hämärtää.

"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin
rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin --
uhrata itsensä."

"Itsensä?"

Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa
olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.

"Sisareni keksi jonkun tekosyyn -- en tiedä minkä jonka nojalla
taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja
nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän
huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.

"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen
tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta
ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa --
hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.

"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa
vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan
vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen
miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.

"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä
astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat
kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän
oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun
kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on
saanut rangaistuksensa'.

"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle
kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat
kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain
kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden -- hänen nuori
rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen
ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin
päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."

Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni
tyynnyttääkseen minua -- ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan
pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla
olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.

"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua,
"ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen,
vaikka en samalla tavalla.

"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät
minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin
ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen
ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.

"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, -- mitä muuta
kaipaat?' sanoi isäni.

"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan -- ja siellä -- koulussa
tai muualla -- olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että
nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän
intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut.
Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä
ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että
keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.

"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni
uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin
suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.

"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa
tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin
minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani,
odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.

"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni
ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa
roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden
-- suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat
venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja
keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa
virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla
kauloillaan.

"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen
kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja
viinirypäleterttu hiuksissa.

"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen
sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka
olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen
seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin
mennyt luostariin.

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli
tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen
kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus
aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut
äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui
kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden
kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään
kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi
taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän
käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja
palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova
isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme
oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli
jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli
haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin
luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut
minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä
oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa --
hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt
oli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän
murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää,
puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän
liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun
olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt
yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin
istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien
tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja
lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut
yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan
asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni,
että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä
tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä,
vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti
avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän
Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan
heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan
pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka
nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja
että tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus
sattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin
pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan
luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin
munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.




Kahdeskymmenesyhdes luku.


Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella
olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei
virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni
nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta
asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain,
arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin
katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan.
"Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy
tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta
näin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut
katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla
mahdollista..."

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät,
"anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä
vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin
ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin
minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta
hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä
Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan
kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät
voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti
järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut
yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin
seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja
minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä
olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua
itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana,
mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen
portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös
leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään,
missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan
astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava
oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen.
Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava
kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän
lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan
loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa
huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin
itse pyhän Isän läheisyydessä.

Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein
samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En
tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että
hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen
minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin
huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja
isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen
välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme
helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka
hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme
Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva
Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan
sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran
Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta
hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista
käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli
Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei
voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista
sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee
naimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan
muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja k

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49562