← catalogue

Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen · Finnish · Gutenberg #49528 · 788,077 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Pietolan tytöt
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pietolan tytöt

Author: Heikki Meriläinen


        
Release date: July 26, 2015 [eBook #49528]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49528

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIETOLAN TYTÖT ***

PIETOLAN TYTÖT

Kirj.

Heikki Meriläinen



Werner Söderström, Porvoo, 1892.






ENSIMMÄINEN OSA




I.


Vuorien kiertämän Kalliojärven itäisimmässä lahdelmassa loivan
kuusikkoviitarinteen päivän kaltevalla niemellä kyhnötti Pietolan
matala uudistalo. Eteläpuolella taloa, lahdelman takana, kohosi
mahtava, kuusikkoviitarinteinen ja jäkäläkuljuinen Hyllyäiskero
niin korkealle, että moneksi viikoksi Pietolan asukkailta anasti
taakseen talvisen auringon. Luode- ja pohjoispuolella seisoi tummine
kuusikkorinteineen lamuharjainen Karhurovan juontea selänne. Idän
suulla, aivan lähellä taloa, nuokkui partainen aarniokuusikko, jonka
helmassa lirisi mutkainen Pajupuro. Lounaan ja lännen ranta yli tuon
Kalliojärven oli vuorista vapaa. Sinne, matkalintujen tien suunnalle,
kantoi silmä siintäviin vuoriin, jotka kaukaisuudessa liittyivät
taivaanrannan pilven kaistaleihin. Talon kohdalla rantaan päin, oli
sileä, pulleaselkäinen harjanne, joka kaudonkärkiselle niemelle
pisti kivikkorantaiseen järveen. Siinä, niemen nenällä, lähellä
rannantöyrästä, seisoi tarvaslatvainen, juuresta karsittu tuuhea
mänty, jonka takana kauan viipyi kevätillan laskeva aurinko.

Huoneita oli Pietolassa pirtti länteen perin, sen edessä
pistosporstua. Pohjoispuolella oli pieni navetta, sen edessä harva
kontulato ja havukattoinen tanhua. Luoteen puolella, ulompana
kartanosta, oli pieni puoti kötykkä, eteläpuolella taas lähellä
rantaa, turvekattoinen, aidastunut sauna.

Peltoa oli Pietolassa parin tynnyrin ala, joka lahtisina siekaleina
kierteli ympäri kartanoa ja jota kuokalla ja lapiolla Pieto piti
sulana ja haravalla sekoitti siemenen kun se aika sattui.

Kaksitoista vuotta oli Pietolassa tuli palanut, kuin Pietolla ja
Liisalla oli jo yhdeksän lasta ja kaikki tyttöjä. Tyttöjen nimet,
vanhimmasta nuorimpaan, olivat: Reeta, Kerttu, Auno, Riikka, Sanna,
Vappu, Katri, Saara ja Martta. Kerttu ja Auno olivat kaksoiset,
samoin Sanna ja Vappu. Reeta oli neljää vuotta vanhempi Kerttua, ja
oli jo täyttämässä kahdettatoista.

Vasun pohjaan oli vitsoilla nidottu kätkyen jalat ja siinä kaksi
viikkoinen Martta pudisteli piikkoriepuisissa kapaloissaan ja
kirahteli kuivasti. Huulet etsivät ruokaa ja sameat silmät tylsästi
harreilivat korkeutta.

Siihen ryöpsähti äiti, mutta hetken perästä nousi, hiljalleen
heilutteli vasua ja hymysuin, suurilla ruskeansinisillä silmillään
palavasti silmäili kehtoa; muhkeihin kasvopäihin keräytyi herttainen
punastus, äiti vilkasi leimuavan silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Tuleppas sinä nyt vähän heiluttamaan, että varveneisi tuosta
nukkumaan. Silmät sillä jo vyöryvät kiinni... Tulehan vähäsen
liekuttamaan. Minä teen luudan noista varvuista ja joudun laittamaan
iltaiskeittoa."

Pieto astui verkalleen kätkyen luokse, istahti pölkylle, vasemman
kyynäspäänsä varasi polveensa, kasvonsa nojasi turpeaan kämmeneensä,
oikealla kädellään soudatteli kehtoa; leveissä kasvoissa ilmaantui
tyyni ynseys ja verkalleen ja raskaasti lupsautteli pitkäripsisiä,
vahvoja silmäluomiaan.

Liisa taitteli varpuja luudan pituisiksi, istahti lähelle kätkyttä
pölkylle, latoi niitä varpuja luudaksi, silmäili Pietoon, silmäili
kehtoon ja virkkoi:

"Katsoppas, Pieto, kun se nyt nukkuu makeasti; on niin autuaan
näköinen. Katsohan, miten se turvallisen näköisenä lepottaa... Siinä
sinun näköisesi tyttö. Tuokin otsa -- -- tuommoinen pyöreä pullukka,
keskeltä vähän lantto, ihan kuin sinullakin; ja tuosta nenästä tulee
semmoinen lyhyt ja vahva tökerö, kuin sinullakin. On se isän tyttö
se."

Pieto kallisti päätään kehtoon päin ja virkkoi:

"Kunpa olisi edes poika, mutta: tyttö on lapsi onnettoman, vuohi
vaivasen eläin."

Liisa taputti Pietoa ja sanoi:

"Sitä sinä, Pieto, aina nuriset. Mutta ethän tiedä, jos ne ovat yhtä
hyvät, kuin pojatkin."

Pieto: "Ei ole tytöissä pyssyn metsään viejää... Suut suurenevat,
saaliit vähenevät."

Liisa: "Älähän huolehdi. Kyllä se Jumala aina murheen pitää
luoduista lapsistaan. Mikäs meillä on hätänä? Valmiissa maailmassa
mennä nuivataan, yksi päivä kerrallaan... Sinä nyt taasen olet
nurrutuulella, kun tänäpäivänä ei metsästys onnistunut. Mutta
saattaahan toinen päivä korvata tämänkin. Onhan meillä vielä
syömistä. On aitassa viisi metsoa, ja teiriä ja pyitä on kai niitä
kymmenkunta. On sitä vielä talvea saada. Vasta ollaan Marraskuussa,
talvi sydämmellähän ennenkin olet enimmän saanut."

"Sitä sinä aina valitat, että ei lapsistasi tule auttajaa
metsästyksessä. Etkö muista, miten Ilveskankaan Malla ennen metsästi,
-- metsästi kuin mies? Mistä tietää vielä, kuinka monesta noistakin
tulee metsästäjiä, jotka tuossa makaavat. Katsohan tuota joukkoa,
tuota punaposkista joukkoa tuossa lautturissa, -- katsohan, miten
ne hymyilevät. Eipä kellään ole vihannampia lapsia, kuin meillä.
Ei noita tiedä vielä, miten ne isää auttavat. Reetasta kyllä näkyy
tulevan karjanhoitaja. Navetassa se jo lammasten ja lehmäin kanssa
nuutostaa päivät, siellä se on nytkin. Se on jo kättä pitempi eläimiä
hoitamassa. Sitenhän ne nousevat yksin päivin."

Liisa nousi seisalleen, taputti Pieton partaista kasvoa ja virkkoi:

"Ei olla millämmekään."

Pieton kasvot lauhtuivat. Hän kohotti mustatukkaista päätään ja
tuhkanharmailla suurilla silmillään leimautti Liisaan lämpymän
katseen ja virkkoi tyytyväisellä painolla: "Mihinkäpä tästä
mentänee?" painoi mustan, tymperäpartaisen ja leveän leukansa
kämmeneensä -- ja lievännäköisesti silmäili kehtoa, silmäili Liisaa,
joka laittoi pystyvalkeaa takkaan, pesi pataa ja laittoi lintukeittoa
kiehumaan.

Liisa palosteli poltettua metsoa pataan, vilkasi Pietoon: "--
Pannaankos kokonaan tämä lintu pataan. Eihän mahtane tointua tuo
moskajoukko iltaselle?"

Pieto: "Panehan kokonaan ja pari pyytä lisäksi." Liisa: "Pannaan
nauriita enempi. Kyllä tästä toki tulee vellin höystöä yhdestäkin
metsosta -- tämmöisestä suuresta kantturasta. Parempihan on pitää suu
säkkiä myöten."

Pieto: "Parempi kerta kyllä, kuin aina niukka. Panehan vaan pari
pyytä tai teiri lisäksi. Eiköpä heitä metsässä liene toisia."

Liisa otti teiren rahilta käsiinsä, rupesi sitä leikkelemään
kappaleiksi ja virkkoi hymyillen:

"Pannaanpa vaan sitte, kun niin tahdot. Syöpi kyllä suu satakin
kekoa, vaan kekosellakin elää... No mikäs nyt Reetalla, kun niin
punastuksissasi tulet?"

Reeta: "Kassilan muori tulee tänne. Tuossa on jo kartanolla... jo
tulee tänne, kuuluu jalan kopse." Liisa: "No anna tulla... Kas kun
tulitte! Terve tuloa! Olen kaiken päivän ajatellut, ett'eikö muori
enää muistakkaan meitä täällä."

Kassilan muori laski nyytynsä penkille, heitti turkkinsa naulaan
ja kiskasi huivin päästään. Marraskuun kolean tuulen punastuttamin
kasvoin ja loistavin silmin, läheni kehtoa ja virkkoi:

"Pitihän minun toki lähteä teidän perheen uudistustanne katsomaan...
No jopa se nyt Pieto on tainnut saada mieluisensa kätkylinnun, kun
niin tyynesti soudattaa nyrkyttelee."

Liisa: "Eipä se kovinkaan tunnu olevan siitä mielissään; vaan
hyvänäänhän sen nyt saa pitää... Sitähän tämä nurisee, kun ei saa
yhtään poikaa."

Muori: "Ihmisinä niitä pidetään tyttöjäkin... No jopa siellä
onkin lihava tytön loskare. Voi, voi, kun mässöttää kasvot, kuin
vuosikkaalla ja kaksi leukaakin on kuin lukkarin muorilla! Kylläpä
siinä ei olekaan Pietolla tyhjä soudatettavana... Mutta sepä on itse
näkösensä... Ei sentään, on siinä kumpaisenkin osaa. On tuo nenä
isän ja tuokin otsa vähän, mutta kulmat ja nuo hymykuopat ovat äidin
puoleen... Nukkua sihottaa se vaan eikä tiedä elämän huolista...
Mutta missä ne ovat toiset? Reeta tässä vaan on. Tämähän se on jo
suuri tyttö. Ja se on isän näköinen, kuin suustaan sylkenyt... Kas
tuollahan ne toiset jo nukkuvat oikein yöteloillaan."

Liisa: "Siellähän ne nukkuvat. Ne ovat iltaunisia, kuin kananpojat.
Kun ilta vaan alkaa pimetä niin alkavat unillaan kätistä ja hierovat
silmiään -- niin olen aina tehnyt vuoteen, jossa saavat yönsäkin
nukkua yhteen perään. Ja joutavatpahan nuo töiltään. Kyllä ne aamulla
ovatkin aikanaan kilkattamassa."

Muori: "Mutta ne eivät ole karvakatoja yksikään. Suusta syöneen
tuntee, ihosta ilman istuneen. Eivät ne ole hukkaan syöneet; kasvot
kuin leipäreet... Kyllä siitä vuosikymmenen perästä joukkoa pemahtaa."

Liisa: "Kyllähän se sitte mäki velkansa maksaisi, mutta nyt tässä
ovat länget lujalla olkapäissä, kun ovat tuossa kaikki pieniä,
ei toinen toistaan kykenisi tulesta auttamaan. Ja kun syöminen
on saamisessa, elämä ulon varassa, niin kyllä se kinnaroittaa.
Mutta antaapa hänen vaan mennä yhden päivän kerralla. Terveinä kun
lienemme, niin metsä ja järvi meitä kyllä osaltaan elättää, ja leivän
jatkoa otetaan petäjästä."

Muori hymyillen katseli yhä nukkuvaa tyttöjoukkoa:

"Elätikseen se on Jumala luonut kaikki ihmiset... Mutta enhän
muistakkaan. Minulla olisi täällä nyytyssä tuomisia tuolle pienelle
nukkujalle. Tässä on, katsoppas Liisa, -- tässä on näitä vaatteen
apuja ja tässä ruo'an apua. Myöhästyneet ovat nämä saunaiset, mutta
parempi myöhään, kuin ei milloinkaan."

Liisan silmät remahtivat. Hän laski löyhästi käsiään yhteen:

"-- Herra Jumala! No mihin se nyt sopii, kun olette kantaneet
meille puolen talouttanne. Eihän se nyt mahdu maille eikä halmeille
semmoinen paljous. Voi, voi! tuommoiset jäärän nivuset, kolme
tuommoista leipämöykkyä ja voirasia. On tuossa varmaan enemmän, kuin
neljä naulaa tuommoista kesävoita kuin kultaa ja juurtoleipä kuin
mikä seulan pohja. No on nyt puoleksi talvea syömistä. Ja -- -- entäs
näitä vaatteita! Mitä te nyt ajattelitte, kun tuommoisen lakanankin
kannoitte ja tuommoisen peitteen! Entäs vielä näitä pienempiä
riepuja, kuinka monta! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
No ei vähä! En tiedä mitä minä sanon teille tästä. -- Katsoppas nyt,
Pieto, eikös tule syömistä, jos syöpiäkin."

Pieto kohotti kumaroita hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ne kauaksi kestä."

Liisa pani tavarat pöydälle, siirtyi takan luokse kohentelemaan tulta
ja sanoi:

"Tässä on meillä lintukeitto tulella. Pitää muorinkin jäädä yöksi
meille pitkästä kotvasta, meidän lintukeitolle. Eipähän teillä lapset
itkene kotonakaan."

Muori istahti pölkylle kätkyen ja piisivalkean välille, heitti
suonikkaat, vahvat kätensä helmaansa, katsahti ympäri matalaa
pirttiä, katsahti tyttöjen vuoteelle, katsahti kätkyeen ja mieluinen
myhäily loimakoissa kasvoissa, virkkoi:

"Olen mielelläni yötä, vaikka kyllä kai nyt ei yö silmää kaivaisi,
kun on tuommoinen täysi kuu, mutta on niitä minulla päiviäkin. Yötä
olen täällä."




II.


Oli sunnuntaipäivän aamu kesäkuussa. Kirkossa olivat isä ja äiti.
Lukukirkossa ne olivat, kuten äiti sanoi lähtiessään.

Tytöt keturoivat vaan paitasillaan remaantuneella yövuoteellaan
pirtin karsinalattialla, vaikka aurinko oli jo aamusten rinnoilla.
Reeta se oli jo aikoja noussut, oli lypsänyt lehmät ja ovensuussa
siivitsi maitoa puhtaanvalkoisiin hulikoihin. Hän oli vähän tympeällä
mielellä, mulautteli suurilla harmailla silmillään ja virkkoi:

"Mokoma laiska joukkio. Ette tulleet edes kärpäisiä hosumaan
lypsyaikana! Punikki kaasi maitonsa pellon hyviksi kärpäisten kanssa
kiuskaissaan. Semmoinen maitoläikkä meni kaikkein vahvinta maitoa
-- -- puoli tuommosta kiulua. Se ei ole pikku vahinko se. Toiset tytöt
eivät kuunnelleet Reetan saarnoja, kirnusivat vaan vuoteellaan."

Reeta kun sai lypsyastiansa järjestykseen ja maitohulikat hyllyyn
niin kahden käden sukasi hartona olevia, lyhyitä hiuksiaan
korvallisilleen ja virkkoi sille vuoteen väelle:

"Jos sen karitsat ette nyt rikeneen kohoa jalanviljaan, niin katsokaa
kohta! Ovat rypeneet vuoteensa yhdeksi taulaksi, on siekaleina, kuin
koiran repimä."

Tytöt pyrähtivät ylös, kuin pyyparvi, kun kuulevat läheltä
metsäkoiran räksynnän, istahtivat penkille ja pyörein silmin
seurasivat Reetan menettelyä vuoteen kanssa, kun sen ryssäsi summassa
kokoon ja toruen kantoi ulos.

Tytöt ne kuuntelivat Reetan saarnaa, istuivat penkillä ja heiluttivat
alastomia jalkojaan penkin laidalla. Mutta Saara, joka istui akkunan
kohdalla, katseli vaan oman päänsä kuvainta auringon paistelevyssä
lattialla. Sitä hän katseli ja kasvoissa näkyi mieluinen myhäily, kun
hiukset olivat karhallaan yksi imake yhtäälle, toinen toisaalle, ja
varjo tuli kuin tuulenkopran kuvain. Haa kallisteli päätään puoleen
ja toiseen ja siihen mukaan liikkui varjokin.

Saara vilkasi toisiin tyttöihin onko noilla ollenkaan päät sitä
mallia. Mutta olihan se, kuin olikin jokaisen pää samallainen tarvas.

Saara veti korvalliseltaan yhden imakkeen katsellakseen ja ihastuen
virkkoi:

"Minun tukkanipa on kauniimpi, kuin teidän."

Kerttu: "Minkä tähden?"

Saara: "Sentähden, kun on valkea."

Kerttu: "Kasvahan meidän pituiseksi, niin kyllä tukkasi mustenee.
Kasvahan toiset viisi vuotta."

Saara sukasi tukkansa takaraivalle päin, pudotti kädet helmaansa ja
huokasi tyytyväisyyden huokauksen. Välinpitämättömillä silmillään
hitaasti silmäili sitä pientä elontannerta.

Mutta heti kääntyivät silmät Aunoon päin, kun se siellä loukon
puolella virkkoi:

"Nyt ne ovat isä ja äiti kirkossa". Auno huokasi syvään, pani kätensä
korvalliseen ja masentuneen näköisenä virkkoi:

"Äiti se käski meidän iltasella maata ruvetessa ja aamusella noustua
lukea isä meidän ja herran siunauksen, jottei ruma henki saisi tehdä
meille pahaa."

Kerttu: "Emmepä illalla lukeneetkaan, -- -- räimme ja telusimme vaan."

Auno: "Senpätähden minä näinkin pahaa unta... Luetaan nyt."

Kerttu: "Luetaan."

Vappu: "Entäs Reeta?"

Reeta lujitti luudan sidettä: --

"Siihenhän minä nyt joudan."

Auno tuli lattialle seisomaan ja sanoi:

"Luetaan nyt."

Siihen kilmasivat toisetkin Aunon luo, seisahtivat piiriin, panivat
kätensä ristiin ja painoivat päänsä kumarruksiin.

Auno se harvasteesen luki isämeidän ja herransiunauksen, ja syvästi
huokasten siirtyivät sitte kaikki takaisin penkille istumaan.

Sannan harmaat silmät harreilivat ja huulet mutuilivat. Sitte hän
virkkoi:

"Kyllä kai se kirkko on puhdas, kun isä niin pesi itsensä, ajoi
partansa, harjasi päänsä ja äiti siltä vielä leikkasi tukankin
lyhemmäksi."

Auno: "Se isä tuli niin sievän näköiseksi, kun äiti sille sitoi
kaulaan mustan silkkihuivin, jonka alta jäi näkymään valkea
paidankaulus. Sitte isä pani kirkkolakin päähänsä ja oli niin totisen
näköinen."

Katri: "Minkätähden se äiti itki lähtiessään?"

Kerttu: "Ei se itkenyt."

Katri: "Itki se! Silloin kuin isä jo kontti selässä ja ne uudet
paulakengät kädessään, avojaloin astui tuonne Pajulehtoon päin, niin
äiti tuossa kartanolla kokoili helmojaan ylemmä, otti vaaterasiansa
käteensä ja sanoi meille, että 'olkaa nyt hyvinä lapsina, niin Jumala
teitä siunaa'. Ja silloin se itki. Kyllä minä näin, kun vesikarpalot
pyörivät kasvoja alas."

Auno: "Näkyi se itkevän."

Riikka: "Mitäs se itki?"

Auno: "Enhän minä tiennyt."

Katri: "Niin, itkipään äiti, vaikka Kerttu sanoi, että ei itkenyt."

Kerttu: "Minä en niin ajatellut, katsoin vaan isää, kun se oli niin
puhtaissa vaatteissa ja leuka niin sileänä. Musta parrantynki vaan
harmitti, mutta puhdas se oli sittenkin. En milloinkaan ole isää niin
puhtaana nähnyt."

Kotvasen siinä istuivat äänetönnä, jalkojaan heiluttelivat ja
katsoivat, kun Reeta ripsutteli vettä lattialle, lakasi sitä ja
murisi:

"Vuolevat ja jykertävät tuommoista pärtöä lattialle, että on pyhänsä
arkensa pirtti, kuin lammaskarsina. Koettakaapas häneen nytkin ruveta
nikkaroimaan, niin kyllä saatte ympäri korvianne, mokomat mestarit!"

Tytöt silmäilivät toisiaan niin syyllisen näköisenä, mutta kun Reeta
ammenti rikat vasuun ja poistui niitä viemään ulos, eikä tullutkaan
heti takaisin, niin tyttöjenkin kasvot ilostuivat.

Sanna se näkyi ajattelevan jotakin, silmät harreilivat ja hitaasti
kallisteli hän päätään. Viimein kysyi:

"Lukevatko ne isä ja äiti kirikossa, kun sanoivat lukukirkkoon
menevänsä?"

Kerttu: "Eipähän se ilman liene lukukirkko!"

Auno vilkasi kysyvän katseen Kerttuun:

-- "Miksikäs isä ja äiti eivät lue kotona milloinkaan, niinkuin
Ahtolan isäntä ja emäntä?"

Kerttu: "Kun ei ole kirjoja."

Katri: "Minkä tähden meillä ei ole kirjoja yhtähyvin, kuin Ahtolassa?
Onhan siellä suuri vasullinen. Minkätähden sieltä ei tuoda kirjoja
lainaan?"

Kerttu: "Äiti sanoi kerran, että ne ovat Jumalan kirjoja. Ei suinkaan
se Jumala anna niitä kylään."

Katrilla sekausivat ajatukset, ajatteli, että "miten mahtaa
olla? Onhan äiti sanonut, että se on sama Jumala rikkailla, kuin
köyhilläkin. Miksi se ei meille anna kirjojaan?" Ja siihen se kysymys
kuitenkin jäi, kun Saara kysyi:

"Onko siellä kirkossa niitä Jumalan kirjoja?"

Kerttu: "On kai."

Katri: "Onko se kirkko miten suuri?"...

Kerttu: "Enhän minä ole nähnyt."

Vappu: "Minäpä näin kerran unissani."

Sanna uteliaana:

"Minkälainen se sitte oli?"

Vappu: "Suuri se oli. Se oli niin suuri, kuin tästä tuonne järven
yli. Korkea se oli, ja siellä oli ihmisiä niin ihmeesti. Puhtaita ne
olivat. Ne lukivat ja veisasivat."

Sanna: "Olivatko vielä puhtaampia, kuin isä ja äiti?"

Vappu: "Olivat, paljo puhtaampia, niin puhtaita, niin puhtaita, kuin
ilmoine päivä vaan!"

Sanna: "Olivatko ne niin puhtaita, kuin tuo aurinko?"

Vappu: "Höpsis! Eihän niitä olisi kärsinyt katsoakkaan."

Katri: "Oliko se kirkko puhdas?"

Vappu: "Oli se. Puhdas se oli ja valkea, kuin lumi vaan!"

Auno se meni katsomaan sivuikkunasta Hyllyäiskeroa, että, miten
suurelta se näyttäisi, kun tuonne vuoren rintaan asti olisi yhtä
kirkkoa; mutta sattui Reetan tielle, joka tuli ulkoa tuoreita
haavanlehtiä helmassa ja alkoi syydellä niitä lattialle. Reeta
potkasi Aunoa kintuille ja tiuskasi vihassa:

"Siinä se roikuilee avosäärin koko päivän! Ettekö, sen tarhapöllöt,
osaa tuonne rantaan huuhtomaan itseänne: Tietkää se, ett'ette saa
suuruksen hiventä, ennenkuin olette peseyneet; -- sukineet ja
letittäneet nuo hapenenne ja panneet pyhävaatteet päällenne."

Silloin siinä loppuivat kirkkoarvelut. Jokahinen lähti juoksemaan
rantaan. Kerttu vei suopakupin ja toisella kädellä talutti Marttaa.
Suovalla tytöt pesivät silmänsä ja kaulansa, pyyhkivät karkeaan
hurstipyyhkeesen ja puhdasta siitä tuli.

Sanna: "Kas, kun on Maritta lehtisilmänä!"

Kerttu: "Se kun puristaa nuo silmänsä pestessä niin lujaan, ett'ei
niistä silmäkuopista lähde lika."

Auno: "Kyllä pitää pestä uudelleen. Katselee, kuin silmälasilla, kun
kasvot ovat puhtaat ja silmäkuopat likaiset vielä."

Kerttu: "Pestään uudelleen!"

Martta: "Älä, älä! Voi, voi! Äläkä enää Kerttu!"

Kerttu; "No älä puhukaan. Sinua nyt ei tässä likasilmäksi heit... No
älä purista niitä silmäluomiasi niin kovasti... No! älä kipristele
joutavia. Jopa kai sinulla nyt on halla tässä... No, jos vaan et anna
pestä mielelläsi, niin pesemme väkisellä... Tule, Auno, pitämään
noita käsiä. Niillä se haroo siinä... Kas niin, pidähän siellä käsiä.
No mitä sinä rängyt? Pahaako sinulle tehdään?"

Auno: "Ei se vähänen! Kun kiskoo noita sorkkiaan kuin peura.
Heittäypäs järveen!"

Kerttu: "Anna heittäytyä, sen puhtaampi tulee..."

Niin ne Kerttu ja Auno pesivät, kuin pesivätkin Martan väkisin.
Kerttu sitte pyyhki Martan kasvot ja kaulan kuivaksi, harjasi päätä
ja puheli:

"Kas nyt, kun tuli sieväksi tytöksi! Jos nyt äiti tulisi, niin
löytäisi oikein sievän tytön tuosta; tuommoisen punaposkisen nypykän.
Niin pyöreät kasvot, kuin nauris! Voi, voi, kun on sievä tuo meidän
pikku sisko!..."

Martta istui kivelle suu vähän nyrröllään, silmät vähän
vesikiehteessä, kun karvasteli se äsköinen suopa ja syvä huokaus
nousi rinnasta.

Itsestään kasvot leppyivät kuitenkin ja tyytyväisenä, kädet helmassa,
katseli hän siskojaan, kun ne kilpaa toistensa päitä letittivät.
Vilkasipa joskus järvelle, jossa sorsat keloilivat suruttomina ja
narahtelivat toisilleen kanssapuheen asemesta. Katsoipa sattumalta
kiven viereen veteenkin ja siellä huomasi oman puhdassilmäisen,
pulleaposkisen, keltatukkaisen, sileäpäisen kuvansa, joka sinisillä
silmillään iloisesti katsella tirrotti vastaan. Silloin haihtui
mielestä ynseys kaikki ja tuntui hyvältä, kun Kerttu oli hänet niin
sieväksi laittanut.

Jo oli kaikilla hiukset letillä. Ne kun eivät yltäneet niskaan
yhdelle letille, niin tehtiin kummallekin korvalliselle. -- Niinpä
olivat nyt pikkuiset sievästi tehdyt letit jokaisen korvallisilla --
paitsi Martan, jonka hiukset eivät yltäneet mihinkään lettiin. -- Kun
astuivat jälekkäin rannasta pirttiin, niin Reeta antoi jokaiselle
uudet pyhähameet, jotka äiti oli omatekoisesta, hamppuloimiin
kaksivartiseksi harmailla kuteilla kudotusta kankaasta tehnyt.
Kankeat ne olivat, mutta hyvät ne olivat; -- olivathan ne uudet ja
äidin tekemät.

Rannalla oli suuri tummanharmaa kivi, niin suuri, että järven
toiselta puolen katsoen, luuli sitä huoneeksi. Kaikki oudot
pitivätkin sitä Pietolan ranta-aittana. Sen hartiat olivat
keltaisenkirjavan jäkälähilseen peittäminä, mutta seinämät olivat
aivan puhtaat, kun niitä, Kalliojärven tulvillaan ollessa,
länsituulen ahkerat aallot huuhtelivat. -- Sillä kivellä nähtiin
hyvin usein Pietolan tytöt kesäisinä päivinä, mutta nyt he eivät
nousseet kivelle, vaan istuivat lähellä olevalle nurmipenkerelle.
Siinä pitivät kiveä kirkkonaan; muistelivat, että isä ja äiti ovat
kirkossa lukemassa ja veisaamassa.

Rannalla oli koivuteloja. Niistä he kiskoivat tuohenliuskoja,
leikkelivät ne neliskulmaisiksi korteiksi; taittoivat mutkalle ja
silloin olivat kirjat valmiit.

Syvämielisesti tytöt huokasivat ja rupesivat veisata kimeltämään
sanattomia säveleitään. Kerttu se oli sen laulun johtajana ja hänen
suustaan kuului sanattomia tavuja, semmoisia kuin: "ja-aa jo-oo ji-ii
jo-oo jee ju-uu jo-oo" -- ja muuta sellaista, joita toiset matkivat
ja yhtyivät ääninensä Kertun säveliin. Pieni Marttakin kimelti oikein
voimiensa takaa, että suu oli pyöreänä. Suloisena säikeenä himisikin
hänen vieno lapsen äänensä siinä tyttöjen hartaassa veisuussa, joka
juhlalliseksi kaareksi kuontui pyhäpäivän herttaiseen poutailmaan.

Kerttu katkasi veisuun ja virkkoi: "Kassilan muori kertoi, että
kirkossa kun virsi veisataan, niin pappi nousee korkealle, että näkyy
kaikille yli kirkon."

Sanna se oli rohkein joukossa, vaikka oli pehmyt kielinen, että r:än
kohdalla teki melkein lystin kuperkeikan. Siitä huolimatta kiipesi
kiven kupeessa olevalle pykälälle, jossa alkoi siitä tuohikirjastaan
korkealla äänellä saarnata, että:

"minä veisaan virlsiä, kuin kirlkonhirlsiä; minä saarinaan sanoja,
kuin Lapin kanoja".

Silloin Reeta tuli rantaan. Sitä eivät tytöt huomanneet, ennenkuin
Reeta kasahti:

"Mitä se nyt tuo solkkapulkki on tuonne kiven rystylle kohonnut. Kun
et sieltä toki lasken pois, mokoma saarnamies!"

Silloin Sannalta katkesi saarna; kävi ilkeäksi ja punastuen kiimasi
hän alas; juoksi toisten tyttöjen luo ja häpeissään paiskausi
vatsalleen kentälle, jossa nauraa kutisi itsekseen. Ja toiset
nauroivat sillä papillaan, että silmistä vesi kihisi.

Sitä ei kauan kestänyt. Näkivät että Reeta hommaantuu järvelle.
Silloin he hyppäsivät, kuin pulmuset pälvestä ja pyrkivät veneeseen,
jota Reeta työnti maalta vesille.

Reeta: "No mitä ne nyt siihen? No eipä muuta, kuin koko sompajoukko
latjautuu. Kas nyt! päitä ketrottaa, kuin lammaslastissa."

Vene oli kerinnyt noin viisikymmentä syltä rannasta. Reeta heitti
soudannan ja itsekseen liukui vene tyynellä järven pinnalla.

Kerttu: "Mihin sitä mennään?"

Reeta: "Johonkipa sitä nyt mennään."

Sanna kuikisti veneen laidalta.

-- "Onko tuolla noin syvässä pohja, kuin nuo pilvet näkyvät?"

Katri: "Missä?"

Sanna osotti sormellaan järveen:

-- "Tuolla!"

Toisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.

Reeta: "Mikä siinä? Kaatavat... Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala
noita! ... Ui-uih ... nyt hukutaan ... vuih!"

Auno: "Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle."

Kerttu: "Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta
kiinni."

Auno: "Halli tulee, Halli tulee!"

Halli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui
häntään. Silloin Halli ui maalle.

Sitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.

Sitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte
Katrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.

Rannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas
ulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli
sen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan
sen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa
hauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa
korvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän
viileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon
hiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi
ihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli
vihoissaan ja torui toisille:

"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen
tuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte
maajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka
kieltäisi, mokomat siivikot... Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan,
niin katsokaa kohta!"

Siitä hyppäsivät tytöt, riisuivat vaatteensa, panivat pajun oksille
kuivamaan ja tulivat taas istumaan sen männyn viileään katokseen.

Mutta pieni Martta kytjötti mättään kolossa ja nikotteli.

Kerttu: "Martta, saitko vettä henkeesi, vai mikä sinulla on?"

Martta nosti päätään.

"Ei ole mitään, nukuttaa vaan."

Reeta puolivihassa koppasi Martan ylös, riisui vaatteet päältä ja
virkkoi: "nuku nyt, kun nukuttanee!"

Ja siirtyi rannalle levittelemään Martan vaatteita pajun latvoille.

Martta kyhnähti mättäälle selin päiväpaisteessa kädet päänalla ja
heti ummisti silmänsä. Mutta kun Halli oudostellen tuli nuuskimaan,
niin aukasi silmänsä ja ystävällisesti hymyillen taputti maata
kädellään ja kehoitti Hallia rupeamaan siihen. Halli, kun oli
märkänä, kuten muutkin, niin puistalti itseään kerran vielä nuuskien
Marttaa ja rupesi jalkainsa päälle maata siihen Martan osoittamaan
paikkaan. Martta oikealla kädellään silitteli Hallin märkää päätä.
Halli pari kertaa luksautti suutaan, nielasi tyhjän nielauksen,
tyytyväisenä laski jykevän päänsä ruskeiden käpäläinsä päälle ja
ummisti rauhallisesti silmänsä. Harvakseen vaan kohoilivat kylet ja
hiljalleen liikkuivat selässä märät villaimakkeet.

Siihen nukkui Marttakin ja oikein raskasta unta näytti nukkuvan.
Pyöreät kasvot olivat punakammat entistään siinä auringon hiottavassa
hauteessa.

Kerttu: "Lähdetään nyt piilosilla!"

Auno: "Lähdetään!"

Sanna: "Lähdetään karlttupiilosille!"

Auno: "Karttupiilosille lähdetään. Tässä karttu! Tähän mäntyyn
pannaan nimet kirjaan."

Sanna: "Valmiit olemme."

Auno; "Minä nakkaan kartun... Huroo!... Menkää piiloon, minä noudan
kartun ja haen teidät"...

Auno haki kartun, juoksi männyn luo, löi kartulla mäntyyn ja
iloisesti virkkoi: "Miehet metsässä, karttu kotona, oma nimeni
kirjassa... Ei näy ketään... Mutta suuttaukoon tuo Reeta, kun sen
nimen pistän kirjaan?"

Auno, makeasti hymyillen, löi kartulla mäntyyn ja totisesti virkkoi:

"Reetan nimi kirjassa!"

Reeta mulautti Aunoon.

-- "Kunhan tulen, niin lähdet mokoma kirjamies."

Kiven takana pyrskähti Sanna nauramaan.

Auno: "Sannan nimi kirjassa!... Mutta missähän toiset? Ehkä tuolla
rukiissa"...

Sanna: "Tuli jo yksi riuunan pää! -- Tuli toinen! Et sieltä löydä
yhtään."

Kerttu suhahti toisille: "Nyt!"

Silloin kaikki pemahtivat kiven takaa ja lähtivät juoksemaan männyn
luo.

Auno: "Kas tuollakos ne... No ette kerkeä... No ette kerkeä! On
minullakin jalat. Ähäs, ettepään... Kertun, Katrin, Riikan ja
Vapun nimi kirjassa. Ettepään kerinneet. No vielä se muka Saarakin
harottaa! noilla lengoilla jaloillaan... Saaran nimi kirjassa!... No
nyt uudelleen!"

Vappu: "Minä nyt kartun kätkijäksi. Tuolla karttu. Huroo! Nyt
käpälämäkeen!".........

Sanna: "No ruvetaan nyt kukkukuurosille!"

Kerttu: "Minä rupean kuuroksi!"

Auno: "Sama se."

Kerttu peitti silmänsä käsillään ja painoi päänsä mäntyä vasten, ja
alkoi lukea:

"Kukko kuuroo, kana lientä lämmittää. Kukko kuuroo, kana lientä
lämmittää, menkää piiloon, menkää piiloon. Kukko kuuroo, kana lientä
lämmittää..."

Kerttu lähti hakemaan rannan kivien takaa.

Mutta kun toiset huomasivat että Kerttu kulkeutui kauemmas rannalle,
silloin ison kiven takaa usahtivat ja kuni säikähtynyt riekkoparvi
alastomina juosta pölistivät mäntyyn sylkemään.

Kerttu tuli noloissaan.

-- "En minä uskonut, että te niin likellä olitte. Kun semmoinen
kopina kuului, luulin teidän edemmäksi menevän."

Auno: "Mepä arvasimme, että likeltä se ei osaa hakea... Ruvetaankos
uudestaan?"

Kerttu: "Ruvetaan talosille! Täällä rannalla on lehmiä."

Sanna: "Täällä järlvessä on parempia..."

Auno: "Tässä on hyviä. Katsoppa tuota Kyyttöä, minkälainen on."

Kerttu: "Kas sitä, kun on kauniinkirjava! Tokkohan minä löydän
semmoista?"

Sanna: "Katsokaapa minkälaisen minä löysin! Se on kaunis kuin papin
kukko".

Auno: "No älä niin suuria. Otetaan tämmöisiä, näitä tämmöisiä
hiirenkokoisia vaan."

Sanna: "Tämmöisiäkö?"

Auno: "Semmoisia! Ne ovat sieviä... Kas Vapullapa on kauniita! Mistä
sinä semmoisia sait?"

Vappu: "Tässä hiekassa niitä on, kun kaivelee, niin löytyy."

Kerttu: "Minullapa on jo kymmenen ja näin kaunista!"

Auno: "On minullakin jo yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan. Minulla on vasta kahdeksan... No jo on
minullakin kymmenen!"

Kerttu: "Mitäs noilla toisilla? Saitko Saara yhtään? Voi, voi
sinulla Saara parka kun on suuria ja rumia! Ei näistä ole. Etsitään
parempia... Kas tässäpä on hyviä. Viehän noita tuonne talosten
paikalle... No kyllä niitä nyt jo onkin. Kas Riikalla ja Vapulla kun
on hyviä! Sannalla on myös sieviä. Mutta Katrilla! Mitä sinä hourit,
kun on ihan pääsi kokosia?... Pane nyt pois nuo ja otetaan täältä
parempia... Tässäpä on jo muudan ja tuossa toinen."

Auno: "On täälläkin Katrille lehmiä."

Vappu: "On täälläkin sorkkasääriä."

Auno: "Kyllä nyt jo on."

Kerttu: "Viedään nyt tuonne talosten paikalle... Kas täällä on kaunis
ruohikko, ja tässä on lysti tuon männyn suojassa... Tähän ei paista
aurinko niin kuumasti."

Auno: "Tässä on hyvä... Mutta Martalla ei ole lehmiä. Otetaan
sillekin ja herätetään."

Kerttu: "Annetaan nukkua tuossa Hallin kanssa. Mutta johan on
vaatteemme kuivat; pannaan ne päälle."

Vappu: "Jo kai ne ovat... Jo on paita kuiva, kuin sipuli. Mutta voi
kun on kurttuun kuivanut ja kova! Voi, voi miten tämä nyt sujuu
päälle?"

Kerttu: "Hierotaan!"

Vappu: "No hierotaan! ... Kas niin, kyllä tämä nyt sujuu päälle. Kas
Katria, kun työntää päälleen ilman hieromatta! Nyt se köpöttää, kuin
minkähän sammakko! Eikö se hiero?"

Katri nujautti olkapäitään, lähti kävelemään ja virkkoi:

"Eipähän."

Kerttu: "Hieropas sinä, Auno, tuon Saaran kasukkaa, minä hieron
tätä Martan... Tuossa olkoon, kyllä se nyt sujuu. Mutta hameet, kun
ovat vielä märät... No kyllä ne päällä kuivavat viimeistä... No nyt
talosille! Laitetaan karja vaan oikeaan hoitoon."

Auno: "Mutta suitsu se pitää tehdä!"

Sanna: "Suitsu se pitää tehdä; kärlpäsethän syöpi lypsäessä. Ka kun
lankkailevatkin paarlmain käsissä? Ka noin minun Omenani puskee Aunon
Tiistikkiä!"

Vappu: "Katsoppas minun Kuleriani, kun vetää niskaköyttä tuolle
Kertun Helunalle! Kohta tulevat yhteen. Voi, voi kun mullistelee!
Kyllä pahasti käypi Helunan."

Sanna: "Katsoppas minun härlkääni, kun kuopii maata ja puhkaa ja
puhaltaa, puskee mätästä. Möy, möy, möy! Kuule kun möyrlyää. Möy,
möy, möy, möy, öy, öy! Nyt se lähti tulemaan sinne Kerltun karljaan.
Kuule kun kiljuu jo tullessaan."

Vappu: "Kuuleppa, miten minun härkäni panee: ie-uu... ie-uu...
Kuulkaa tuota petoa, miten se karjuu ie-uu... ie-uu... ie-uu...
Katsohan, nyt se kuopii ja kaivaa kuoppaa! Tuohon se hautaa Sannan
härän."

Sanna: "Kuuleppas miten minun härkäni sydäntyy, miten se mölisee."

Vappu: "Mitä se sinun härkäsi... huutaa vaan, että... entämie...
entämie!"

Saara: "On täällä minullakin härkä. Katsoppas tuota laukkipäätä!"

Sanna: "Tehdään jo suitsu ja lypsetään!"

Kerttu: "Tehdään! Mutta mistä tuli?"

Auno: "Minä käyn tulukset pirtistä"...

Auno tuli nyrpeissään:

"Reeta ei antanutkaan."

Kerttu: "Vai ei antanut. Mitäs se sanoi?"

Auno: "Sanoi, jotta poltatte maailman."

Sanna: "On lehmäin suitsunpohjassa tuli, haetaan sieltä!"

Auno: "Sieltä haetaan!"...

Tytöt kokosivat rannalta veden kulottamia risuja. Auno toi kekäleen.

Vappu: "Nyt puhua töhöttämään joukolla -- oikein huulet pitkällä --
että saadaan tuli!... No niin!... Vielä vielä! Ei ole huulet yhtä
paria. Has! jopas liemahti. Nyt risuja!... Tässä hienoja, näitä
ensin... Jopas palaa Hekottelee. Heleijaa!"

Kerttu: "Nyt sammalia ja multaa pikkuisen päälle."

Auno: "Täällä sammalia!"

Kerttu: Kas se!

Sanna: "Tässä turlvetta."

Vappu: "Tässä aika lailla."

Riikka: "Tässä multaa."

Auno: "Ompa Katrillakin multaa ja Saaralla. Oikein helmassaan kantaa.
Kas se; onpas nyt multaa... Ka nyt, miten tuo savu nousta pillittää
mullan läpi. Voi, kun tuli hyvä suitsu!... No ruvetaan nyt lypsämään
lehmiä."

Sanna: "Ruvetaan! Mutta missä, Auno, kiulut, jotka viikolla teit?"

Auno: "Tässä on kiulut jokaiselle."

Kerttu: "Kas kuinka sievät ja putkesta tehdyt! No lypsetään nyt.
Kellokkaan minä ensin lypsän."

Auno: "Kellokkaan minäkin... No seiso siinä, seiso... minun haikea
Halunani."

Sanna: "Ka tuota kuin astui jalkansa maitokiuluun! Siinä se
sorlistelee ja kiuskaa!... Kohta minä lyön!"

Auno: "Minun on lypsetty."

Kerttu: "Jo minunkin. Siivitään nyt maito! Täällä on maitohuone.
Otetaan pyttyjä täältä puolukan lehdistä... Tämmöisiä pyttyjä...
Täällä on pyttyjä muillekin... Kas tuota pyttylatajasta! Onkin siinä
paljo maitoa."

Auno: "Mutta ajetaan nyt karjat metsään yösyöntiin!"

Vappu: "Ajetaan... Katsoppas kun nyt ovat laiskana, maata möllöttävät
vaan savulla, kuin Mikkosen lehmät. Ettekös osaa siitä metsään,
mokomat lonikit, tai otan tuosta kaarakan!... Huus metsään, huus!...
Kas kun venyttelevät siinä ja jorrivat. Päivä laulanut siihen. Huus
metsään! huus!... No nyt ne mennä kölittävät."

Kerttu: "Kyllä siinä jo on ruokaa. Jätetään tähän."

Auno: "Jätetään... Entäs Saaran karja, on multa mättäällä. Eivät ne
siinä ruokaa saa. Siirretään tänne. Annahan vaan tulla Riikan lehmäin
jälessä... Tuoppas Katri sinäkin tänne paremmalle laitumelle... Siinä
nyt on vasta syömistä, eikä makaamista, kun puolikylistään maleksivat
heinikossa."

Kerttu: "Mutta Martta kun vielä nukkuu. Ompa sen siihen päivä
laulanut. Reuvottaa aivan hermotonna ja kirkkaat hikihelmet kasvoissa
tihottavat, kuin aamukaste kivellä. Tulkaapa katsomaan miten on nyt
Martan kasvot punaiset! En milloinkaan vielä ole tuommoisia nähnyt."

Toiset tytöt juoksivat pirttiin Reetalta ruokaa tahtomaan, mutta
Kerttu kouristui Martan luokse ja alkoi puistella.

-- "Nouse nyt jo pois! Voi sinua urpiaista, kun oletkin väsynyt!
Toinnu nyt pois. -- Katso kun jo on ilta. Lähdetään syömään kotiin.
Kohta tulee äitikin: nouse nyt. Jo hame kuiva. Pannaan hame päälle,
että äiti, kun tulee kotiin, niin löytää sievänä tyttönä. No älä
nyt kitise. Katsoppas Hallia, kuinka on tuossa sievänä. Sekin
kummastelee, kun sinä nyt et toinnu ylös, vaikka ennen olet niin
näppärä ollut. Nouse nyt äidin tuppelo. Minä nostan äitin typykän...
Kas niin! seisohan uutti, pitkänä, että panen paidan ja hameen. No
mikä se on jalassa, kun ei varaa ollenkaan?"

Martta: "Älä... älä... voi... älä Kerttu." Ja pää hervahti niskoille,
ja koko tyttö valahti varatonna maahan. Kalvistuneet kasvot seisoivat
elottomina.

Kerttu juoksi kotiin sanomaan toisille että Martta on kipeä.

"Martta kuoli!... Voi, voi! Martta kuoli! Voi, voi, voi!... Martta
kuoli! Lähtekääs katsomaan!... Voi, voi kun Martta kuoli!"

Tytöt kavahtivat ylös pöydästä, jossa olivat jo syömässä. Jokaisen
silmät tuijottivat Kerttuun.

Sanna: "Kuoli? Herra ihme!"

Vappu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "No älkää parkuko! Lähdetään katsomaan."

Kaikki juoksivat itkien ja parkuen rantaan.

Auno: "Ka tässä on, kuollut on. No älkää parkuko, eihän se auta.
Hallikin ulvoo sitä hätää. Älä nyt Halli niin telmä."

Vappu. "Ka potkiihan tuo. Elää Martta, elää."

Reeta oli kuullut melun pellolle ja juoksi paikalle, kasvot
tuhostuksissa.

"Marttako kuoli? Mikä sille tuli?"

Reeta koppasi Martan syliinsä.

"Eläähän tämä; -- säikyttelette vaan puolikuoliaaksi. Katso vaan että
en tartu karhaasi, mokoma valehtelija!"

Kerttu: "No niin minä luulin... Ei siinä ollut henkeä äsken."

Reeta laski Martan sylistään ja äsähti:

"Vieläkö intät siinä?"

Kerttu: "Älä tukista!... Älä tukista!"

Auno: "Älä Reeta tukista Kerttua."

Reeta: "Mitäs hän valehtelee. Jos ette ole ränkymättä, niin saatte
jokainen samasta sarvesta. Mitä se tuokin koira on haukkuvinaan?
Syyti, Halli; mitä sinä haukut?"

Vappu: "Sitähän se huutaa, jota muutkin."

Martta siinä ilakassa jo nousi istualleen. Reeta koppasi hänet
syliinsä ja kantoi pirttiin. Halli rinnalla kirkkain silmin seurasi
että mihin sitä viedään.

Reeta laski Martan sylistään pirtin penkille pitkäkseen vanhan nutun
pään alle. Siihen Martta nukahti ja valitti nukkuessaan.

       *       *       *       *       *

Yön huntu peitti iltaruskon jättämän Hyllyäiskeron harmaan huipun,
kuin kirkkomiehet saapuivat kotiin. Tunnonrauhan mieluinen hymy
lepäsi äidin kasvoilla ja rakkauden lämmöstä loistavin silmin läheni
hän vastaanrientävää lapsijoukkoaan. Isä käveli hänen sivullaan
syvämietteisen näköisenä, ja hieman väsymyksen tuhostusta kasvoissa.
Käveli pirttiin, heitti ruskean konttikessukkansa selästään ja asetti
sen rahille. Sitte riisui päältään sarkkatakkinsa, jonka olkapäissä
kontinviilekkeiden sijat tuntuivat ja pani sen naulaan. Sen päälle
pisti nahkapontaisen huopahattunsa; paitansa hihalla pyyhkäsi
hiestynyttä otsaansa, istahti pöydän päähän, liitti ristiin kankeat
sormensa ja asetti ne pöydän laidalle. Siihen painoi otsansa ja luki
isä-meidän ja herransiunauksen, luki ne hartaammin kuin tavallisesti
ennen.

Kauan viipyi ukko siinä kumarruksissaan; viipyi siksi, kunnes äiti
oli aittaan laittanut iltaispöydän.

Sanna aukasi pirtin oven ja oven raosta virkkoi:

"Isä, aittaan syömään!"

Pieto: "Kyllä tulen kohta."

Silloin kohosi ukko seisalleen; mustat, hiestä kastuneet
hiussuortuvat riippuivat ruskeilla kasvoilla, kun hän läksi vakavin
askelin astumaan hyppelehtivän Sannan jälkeen.

Kerttu kantoi isän kontin puodin lattialle ja naposteli kielinuoraa
irti. Toiset tytöt kirkkain silmin katsoivat mitä sieltä näkyisi.

Kerttu sai kontin kielen auki. Sanna ilahti ja virkkoi:

"Ka täkkä! Minäpä syön tämän."

Vappu: "Et saa syödä yksinäsi -- -- Eihän saa yksinään Sanna syödä
tuota täkkää? Eihän saa, äiti?"

Äiti: "Mitäs siinä on syömistä luussa."

Vappu: "Eikös siellä ole toisillekin?"

Kerttu: "Onhan täällä kolmas... ja neljäskin vielä."

Vappu kiskasi molemmat käteensä ja virkkoi:

"Tuossa on Katrille ja Riikalle, minä otan tämän."

Kerttu: "Et saa syödä yksinäsi."

Vappu: "No annan minä sinullekin. Onko siellä vielä muutakin?... On
leipää ja rasia, tyhjä rasia... Tyhjä on rasia. Ompas tässä leipää."

Kerttu: "No Saara, et saa yksinäsi syödä. Mistä se sai tuon täkän?
Tuo tänne se."

Vappu: "No älä vikisekään. Joko taasen pitäisi Saaran saada yksinään
kaikki. Auno ei ole saanut ollenkaan."

Sanna: "Minulta saat Auno."

Kerttu. "Kopostellaan kaikki yhteen läjään ja siitä jaetaan."

Saara jyrsi kuivaa metson täkkäluuta ja marisi: "en anna."

Vappu: "Vai et anna!"

Saara: "No älä! En anna; äiti lupasi."

Vappu: "No annat kyllä... Annoithan?"

Sanna: "Kas Saarlaa, kun mulistelee."

Kerttu istui lattialle ja polviensa väliin alkoi puukon kärellä
kopostella lihansirusia. Auno istui vastaan ja toista täkkää
kaperteli samaan kokoon. Toiset tytöt kyyköttivät ympärillä.

Katri: "Anna Kerttu minullekin."

Kerttu: "No annetaan jokaiselle, kuin joudutaan."

Riikka: "Minullekin!"

Saara: "Tämä minulle."

Auno: "Anna olla siinä. Kunhan saadaan kaikki yhteen läjään, niin
sitte jaetaan. Pannaanhan tuohon lattialle läjään... Kas tuleehan
niitä sentään iso joukko."

Kerttu: "Tuleepa kyllä... Tässä on vielä kappale, vaan on niin
kuivanut tuohon luuhun, ettei lähde ei kynsin eikä hampain."

Auno: "Niin on tässäkin; mutta otetaanhan tarkkaan."

Saara: "Niin sinä, Vappu, jo syöt."

Vappu: "Tuosta kirpun silmän verran pistin suuhuni."

Äiti tuli sisälle.

-- "No ompa siinä nyt kanan pojat nokoksella. Ei luulisi ruokaa
nähneenkään kolmeen päivään, kun nökötetään, kun pulmuset pälvessä,
-- eläs saalispaikassa!"

Auno: "Katsokaapa, äiti, mikä joukko jo on lihasirusi tässä
lattialla!"

Äiti: "Lattialleko te sitte panitte? Voi teitä porsaat, mitä olette!"

Kerttu: "No jakakaa äiti nyt meille nämä"...

Auno; "Jakakaa, äiti. Äiti se on hyvä jakaja."

Äiti: "Ammentakaa tähän kuppiin, niin jaetaampa heidät."

Kerttu ammenti ne lihamölheet siitä lattialta kahmaloilla kuppiin ja
ojenti äidille. Silloin hyppäsivät kaikki seisalleen ja katsoivat
äidin kynsiin, kuin variksen pojat. Äiti hymähti ja hymyillen virkkoi:

"Eipä pääse nyt karkuun... Tuossa on Kertulle... Aunolle...
Riikalle... Sannalle... Vapulle... Katrille... Saaralle... ja -- luu
jäi jakajan käteen."

Saara: "Minä sain vähimmän."

Äiti: "Kyllä sinä sait, ole vait'!"

Auno: "Entäs äiti itse? Jäitte ihan ilman. Ottakaa tästä minun
osastani."

Kerttu: "Ottakaa äiti minunkin osastani. Ottakaa tämä kappale."

Äiti: "Syökäähän nyt."

Tytöt seisoivat äänettöminä puodin lattialla ja imeskelivät kuivia
lihakipeniä ja palavin silmin katselivat isäänsä, kun se puodin
loukossa valkeasta hulikasta käyrällä puulusikalla pisteli paksua
viiliä.

Syötyään isä nousi seisalleen ja äänetönnä raukeasti asteli
kontulatoon, jossa köllistyi yövuoteelleen ja samassa ja painuivat
silmätkin umpeen. Mutta äiti poistui vielä pirttiin katsomaan
onko Reeta tehnyt vuodetta toisille tytöille. Siinä äitin jälessä
kipittivät tytötkin.

Karsinanloukossa penkillä makasivat Reeta ja Martta. Sinne astui
äiti, nykäsi Reetaa:

"Mikä se nyt on nukunta, kun ei ole vuodetta tehty, että toisetkin
saisivat...No hyvänen aika! Onkos Martta kipeä, kun niin valittaa
ja kasvot ovat niin tulehtuneen näköiset?... Mikä sille on tullut?
Luulin sinun nukkuneen yövuoteellesi, kun ei näkynyt jalkeilla...
Mikä se on tullut?"

Martta raukeasti aukasi silmiään, katsoi vaisusti äitiinsä ja yhki
sanattomia valituksia. Äiti painoi kätensä Martan otsaan ja sanoi:

"Kipeä se on tuo tyttö. Aivan on pää kuuma, kuin kekäle. Hyvänen
aika! No sanokaa onko sille tullut mitään?"

Tytöt karottivat punastuksissaan eivätkä virkkaneet mitään. Silmät
pauruilivat väliin Reetaan ja väliin äitiin. Reeta nousi istulleen,
katseli tuiman näköisesti tyttöihin, vuoroon toisella ja toisella
kädellään raapustellen korvallisiaan. Rykäsi ja virkkoi:

"Minä, päivällä, lähdin soutelemaan, niin nuo ajausivat veneeseen
ja kaasivat sen, ja siinä se kastui Marttakin samoin, kuin muutkin.
Kielsin, jonka jaksoin, mutta tulivat vaan veneeseeni."

Äiti: "Enkös minä arvannut, että on sitä ollut jotakin, kun Martta
oli kipeä. Sinä, vanhin joukossa! ja minä heitän silmäksi toisille!
No oma lykkynsä; kun eivät hukuttaneet itseään... Mikäs sinulla oli
asia järvelle? Aivan tapposen tahallaan haetaan surmaansa. Voi, voi
sentään! En tuota minä olisikaan monasti liikkeessä, mutta ei olisi
vieläkään pitänyt lähteä. Harvoin on vaivanen vesillä, silloinkin
kostoon kovaan... Sinä tuommoinen ihminen, kohta korva korvan
tasalla, niin ei ole mieltä enempää kuin muillakaan... Voi, voi!
mitäpä osaisi tehdä tuolle lapsi rukalle......... Ruvetkaa tuosta
yöpuullenne! Ettekö ilman häkimättä osaa ryysyjänne laittaa?"

Tytöt kilmasivat noutamaan ulkoa makuuvaatteita. Reetakin lähti
luimussa korvia ulos toisten mukana noutamaan makuuksia.

Keskelle lattiaa Reeta pani kolme halkoa pääksytysten ja niitten
sivulle levitti puhtaita olkia ja halkojen päälle asetti Paksuja
hurstipäällisiä höyhenpäänaluksia. Siihen asettui tyttöparvi
sanaakaan puhumatta öiseen lepoonsa. Reeta se rupesi laidalle ja
vielä pari kertaa kyynäspäällään pukkasi vieressään olevaa Kerttua.

Äiti jäi istumaan, itkevä Martta sylissään, ja hieroskeli sitä.
Tyttöjen vuoteelta kuului katkonaisia uneksimissanoja.

-- Halli, halli... Vapun otti... kyllä minä pääsen... Voi, voi, yli
laidan tulee... Huih... Huih... Halli soma, kun häntänsä... Oli se
soma kuperkeikkanen Voi missä Martta -- -- Hahah... Se oli kyyti...
Uih... uih.

Nukkui se viimein toki Marttakin. Äiti laski hänet penkille
kuurrotulle vuoteelle ja itse kytjähti tyttöjen vuoteen reunalle.
Aamun aurinko paistoi jo punertavana varjona karsinalasista yli
pirtin toiseen sivuseinään.




III.


Päivän pyrkiessä puolen rintaan, tuli Rupukan muori Pietolaan. Tytöt
olivat vasta nousseet nukkumasta -- paitsi Reeta se oli jo askareissa
-- ja vilkuttelivat paitasillaan, mutta vieraan tullessa kytäsivät
ulos ja juosta vihkasivat rantaan, että kenttä jytisi. Martta yhki
karsinanloukossa vuoteellaan.

Rupukan muori istahti ensin lasinposkeen peripenkille kutoen
harmaata sukan säärystä ja povessa olevasta kerästä juoksi lanka.
Mutta kun kuuli loukosta Martan uihketta, niin siirtyi sinne Martan
luokse. Äiti tuli ulkoa kantain vesisankkoa kädessään ja toisella
käsivarrella oli pieniä halon kapuloita. Halkonsa laski hän maahan
uunin luo ja vesisankoa pani karsinapenkille. Ihastuneena virkkoi:
"no, Rupukan muori! Terve tuloa! Eipä ole hamaan täällä näkynyt. Mikä
hänen nyt saattoi tälle matkalle?"

Muori iloisesti katseli syvillä, mustilla silmillään Pietolan äitiä
ja löyhällä riippui kurttuinen nahka leveistä kasvopäistä:

"Joutaahan se joutilas koira häntänsäkin nuolemaan, minkä minäkin.
Minunkin rahkeeni toki viimein alkavat ruveta löyhtymään. Olen sen
emannuuden vähäsen jättänyt jo nuorempien käsiin. Eikähän minusta
liioin ala ollakaan hoitajaksi; maa jo tuntuu rupeavan puoleensa
vetämään. Mutta kun vielä kykenen kävelemään, ja tätä työtä kun voi
tehdä kävellessäänkin, niin lähin tätä sinun elämistäsikin ihan jalan
syten katsomaan. Olen tätä niin sieväksi kuullut mainittavan!"

Äiti istui muorin viereen ja alkoi:

"Eipä näissä meikäläisten elämisissä ole kehumista. Niinhän se köyhä
elää, kuin märkä palaa, mutta ainahan tuota on päivästä toiseen
päästy; vaikka kyllä ne eivät ole kaikkina päivinä viljavikereet. Kun
tuommoisen sikiöjoukon kanssa kylmään metsään pahaistakaan rypysijaa
hierotaan, niin kyllä sitä suoraan pidetään."

Muori: "Minä aina muistan, kuin sinä olit Ahtolassa ruotityttönä
ja Pieto kysyjänä kierti mieroa. Vaatteet olivat repaleet, ihan
viilekkeinä päällä, ja oli niin ujo, että kun tuli taloon, niin
tunkeusi pisimpään loukkoon, ja jos joku pikkusenkaan sanalla
loukkasi, niin rupesi itkemään ja meni toiseen taloon. Palvaamattomat
lihat vaan vilkkoivat pojalta ja niiltään työntyi tulipaloon
pakkaseen... No kaikiksi sitä on köyhän lasta. Voi voi, kun se oli
kurjan näköinen silloin! Ei olisi silloin uskonut, että tuo vielä
tekee talon kylmään metsään. -- Kyllä te nyt tässä elätte ihan
luotuja päiviänne, vaan. Silloin se on lintu laihimmallaan, kun on
pojat pienimmällään. Kyllä teillä nyt jo on pahin salmi soudettuna,
kun on lapsia jo tuommoisia, kuin tämäkin tyttö."

Reeta seisoi muorin edessä lattialla ja pyöreillä silmillään katseli
muoria, kun se laihoilla sormillaan kutoi sukkaa; ja katseli
muualle. Reeta nosti aina silmänsä muorin harmaaseen hiusmartoon ja
kurttuisiin nahkalaskoksiin, jotka aijastuneen näköisinä riippuivat
vahvoissa leukapielissä.

Muori: "Mikä sinun nimesi?"

Reeta vähän punastui ja kainosti virkkoi: "Reeta."

Muori: "Sinähän olet jo äitille kättä pitempi."

Reeta siirtyi ujona karsinapenkille.

Äiti: "Ei ole hänestäkään suurta turvaa paremmin, kuin toisistakaan.
Mutta sehän on vanha sananlasku, ettei päiväkään paista ennenkuin
nousee."

Muori kääntyi Martan puoleen ja sanoi: "Onhan tuo kipeä? Kun äsken
tulin tähän, niin se yhkerehti niin kipeästi ja kasvot olivat niin
vaaleat... Mutta nyt se katselee virkeämmästä. Eläväistä se on lapsen
tauti, sanotaan, ja on se tosikin. Ei olisi äsken luullut noin
virkeäksi, kun kasvot olivat niin vaaleat ja silmät vierähtelivät
niin sairaannäköisesti. Onko jo kauankin ollut kipeänä?"

Äiti: "Eilisestä asti."

Muori: "Miten se eilen tuli kipeäksi?"

Äiti: "Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä
kotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle
soutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän
vene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle
laidalle suuta niin jo kallistuu... Niin olivat kaatuneet ja siellä
oli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon
taudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se
näkyy olevan viileämpi."

Muori löi kädellään polveensa ja sanoi: "no tuossa on tuonnoinen
uneni! Vai kaasivat veneen ... ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa
se nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja
pitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin
oikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman
kanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet
veneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan
kaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja
se ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei
toisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen,
kuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään
siinä, josta on tarttunut... No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo
nuo asiat... Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma,
ja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole
luovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan
jääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä
tiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä
rikka lumen alta löytyy."

Äiti: "Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä
ajattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä,
kun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko
Heppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat
maat... Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?"

Muori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä
ja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:

"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä.
Ja niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia.
Enkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota
nyt tiedä, miten tuo olisi... Kyllä niitä on joukko sentään, jotka
minä olen jo pälkäästä päästänyt... Jo sekin Tarvaslehdon Risto;
-- siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun
se sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä
lähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan
köysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin
turkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle
sen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut.
Oli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli
vaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä... Ei siitä
Heppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on
aivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa
ja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin
ihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän
kiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne

    "laajoille Lapin perille
    tuiman tunturin laelle
    vaaran vaskisen sisähän.
    Siellä ovat muutkin nurkkamiehet
    ikuiset pahantekijät."

Äiti: "Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän
puoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan".

Muori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin
silmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:

"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö."

Sitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni
kudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:

"Saadaanhan tuota koetella."

Huokasi syvään ja lausui:

    "Lähde Jumala avuksi
    yksinäisen ympärille,
    voimaksi vähäväkisen.
    En minä mitänä voine
    ilman avutta Jumalan,
    turvatta totisen luojan."

Sitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet
tuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä
vuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli
kuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.

       *       *       *       *       *

Muori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita
ja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden
kielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan.
Sen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti
hän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin
nurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte
hän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja
teki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri
puun oksia.

Näissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin,
jotka riippuivat sen portin ylänurkissa.

Muori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea
kuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:

    "ve'en ukko, ve'en ukko,
    ve'en kultainen kuningas,
    tule työsi tuntemahan,
    pahasi parantamahan
    ihosta imento raukan,
    emon tuoman ruumihista."

Muori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:

    "Vesi viitta Väinön poika,
    Sinervittären sikiö,
    viikon vuoressa makasi,
    kauan kasvoi kalliossa.
    Vesi kirposi kivestä,
    kaatui kaste kalliosta
    surmaksi oman sukunsa."

Äiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta
ja pyyteli: "Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna
minua vieraalle?"

Toiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä
kummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti
palaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili
ylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi
toisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.

Muori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa
muorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti,
järvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen
päin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen
ja ärjäsi:

    "Vesi on vanhin voitehista,
    kosken kuohu kastellista..."

... "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no
mikä tuolle tuli?... No jopa tuo selvisi... Hyvä tuli!"

Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:

"Martta, kuule... älä nyt itke... Asetu nyt... No-no lapseni; nyt
sinä paranet lapseni... Älä nyt niin paru. Kuule nyt... asetuhan nyt,
muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala,
tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!... kouristi tämän.
Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa!
Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten
pieksäytyy! Tuohon se kuolee... ei hengitä enää. Voi muori kulta!
mitä tälle tehdään?"

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja
tenhoissaan luki:

    "Lähe liika liikkumahan,
    paha vaiva vaappumahan
    käsin päällä käytyäni,
    suin sulin puheltuani.
    Tuonne ma sinun manoan
    Turjan koskenen kovahan,
    jonne puut tyvin menevät,
    hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti
puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

    "Neitsyt Maaria emonen,
    puhas muori, muoto kaunis,
    kultakäärehet käsissä,
    päässä kultaviilekkehet,
    kultakenkäset jalassa,
    tule tänne, tarvitahan
    tekemähän terveyttä.
    Vesi juokohon vihansa,
    vetäköhön viertehensä
    alle soien sammalien,
    alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat
mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti
nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

    "Minä ne saastat sammuttelen,
    pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin... Nyt se vasta heitti... Katsoppas nyt, kun
se nukkuu levollisesti... Mutta näille toisille on tehtävä sama,
muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja
vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori
äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki
ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta.
Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi,
ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori
porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

    "Tuonne mä kivut lähetän,
    tuonne tuskat tuiskaelen
    keskelle meren seloista,
    syytelen mereen syvähän;
    sieltä ei niitä nouettane
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa
vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein
parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja
lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen.
Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! -- Ä-äälkää menkö! älkää
menkö!... Huuda niitä... Nyt riittyy tuo tuli. -- -- Huuda noita
ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän
rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja
puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette
jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi
minä........."

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta
veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä
lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia
tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti
kolme ristiä veteen ja luki:

    "Vesi puhas Luojan luoma
    sillä on Ristus ristittynä,
    kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen
ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti
Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle
puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä... Ole ääneti! tässä ei
ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat
halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa... Huh!
tässä sulle... Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle
toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion
luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä... täältä ensin... Ka niin, vielä
täältä... No nyt järveen ihan umpipäähän... Sillä lailla... Nytkös se
on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa
maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin,
potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi... Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde... No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin
tekemällä... Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja
viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten
seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon
läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi
kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan
veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti
muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni!
Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne
oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin
leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta
oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on
semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en
minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua
lähtenyt." -- Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole
korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se
on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele... Ne eivät ole konstit
kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän
seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli
Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui
raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti
astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa
sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat
käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä
olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä
pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan
metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle,
etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran
penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin
kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei
ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin
Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin
hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin
ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi
päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, --
yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin
minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä
oli nähnyt... Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta,
miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se
Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja
sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja
äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen
ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas
pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan
kesannolle. -- -- --

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt
porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat
väsyneinä yönsä lepoon.




IV.


Martta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea
paloi pirtissä.

Rupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa
väreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski
vasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt
kohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun,
vilkasi muorin silmiin ja kysyi: "Mikä teillä on siinä? Kuulkaa,
mummo, mikä teillä on...?"

Pieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti
lempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin
hameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia,
tummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin
kurkistivat vasuun.

Sanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: "Voi, voi! ette usko
minkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan.
Voi, voi kun se on sievä!"

Tytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan
koukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen
ja toiseen.

-- "No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!... Totteletko, Sanna...
Lasken tuonne alas."

Vappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: "Näyttäkää, muori hyvä,
mikä teillä on."

Muori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja
virkkoi: "Tässä on pikku poika."

Sanna: "Mistäs se on tuo pikku poika?"

Muori: "Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta."

Sanna: "Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen
itselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!"

Isä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin
naurahti ja virkkoi: "Ei siellä ole muita."

Vappu nyrpeästi: "Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan
sillan alta."

Muori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: "Jos
saisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla..."

Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla
nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.

Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa
mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.

Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti
vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman
kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat
ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän
sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen
aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"

Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen,
mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja
viimein vastasi: "Miten hän olisi... Olen minä ajatellut..."

Muori: "Mitä ajatellut?... Jottako isän kaima?"

Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin
leppoisen näköisesti...

-- "No... jospa tuosta tekisi."

Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli
kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi:
"Pietari on nimesi..."

Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi
päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta.
Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä
yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet
eivät kiihtyneet heti.

Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja
Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto
ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet
pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja
virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa
tulta... Ka jo viimein!"

Pieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan,
mitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja
pyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.

Muori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen,
mutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi
jalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: "ette saa tulla."

Sanna tekeytyi itkemään. "Tulen minä."

Muori: "Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!" Hän paiskasi oven kiinni
ja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan
katsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan
sitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti
rahin nenälle ja puheli itsekseen: "Sattui se päre pahan nenällä
putoamaan... Nuo hiilet olivat niin pikkuisia."

Muori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti
niin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat
karvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja
virkkoi: "Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!" --
Sitte hän kävellä töpsytteli ulos.

Tytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori
se koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän
rinteeseen.

Tytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin
katselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin
tapahtunut, jota eivät käsittäneet.

Pieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.

Reeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt
hiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli
tuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja
kasvoissa väreili salaperäinen aavistus.

Reeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa
vaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi
syvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista
toisella laidalla vuodetta että "ei ole peittoa," niin Reeta nosti
päätään ja sanoi vihaisesti: "Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta
yltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä."

Vappu: "Tuohan tuo Sanna."

Sanna: "No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio.
Ja tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään."

Reeta: "Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea!
Paljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi."

Silloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan
liha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä,
pani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi
niskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja
sekoi niin unen rauhaan.

       *       *       *       *       *

Kolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta
heräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa
korvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän
kuorsauksen pöydän päästä.

Unta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa
ajatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään
nimiään kirkkaina remahtivat selälleen.

Viimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka,
hikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös,
kopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät
jalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta
kaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti
monivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät
seisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta
katseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,--

"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare,
jos olisi seulaan karistella. -- -- Niin äiti"...

Reeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti.
Toinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta
sisään ja kuunteli... Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta
rupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan,
pitkän huokauksen ja virkkoi: "Äiti hoi!... Onko täällä äiti?...
Kuuletteko?... Äiti hoi..."

Tuo viimeinen "hoi" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä,
ja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän
painoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti:
"Voi, voi!"

Sitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti
asettaa vapistustaan.

"Isä!"

Pieto harristi silmänsä ja kätensä, tempasi kokotukseen ja asettui
kuuntelemaan. Mutta kun Reetan vapiseva, hätäisen ahdas hengitys
kuului läheltä, niin Pieto hyppäsi ja pöllistyen kysyi: "Mitä?...
Mikä nyt?"...

Reetalta puhalti voimakas huokaus: "Kävin saunassa. Äiti ei virk..."

Sen enempää ei Pieto kuunnellut. Sukkelammin, kuin koskaan ennen,
joutui hän ulos ja avojaloin, aivan hurjana, juosta rahnasi saunan
luo, kiskasi saunan oven auki ja puhaltautui sisään. Mutta samassa
tunsi jaloissaan jotakin ja langeta kömpsähti keskelle lattiaa.

-- "No... kun jaloissa... Mitä sinä siinä?... Liisa, nouse pois...
No... sepä nyt siki... Kun on aivan varaton. No nouse pois siitä
vuoteellesi... Mitä sinä siinä paljaalla lattialla...?"

Nykäsi vielä varatonta kättä, mutta samalla puhalti ulos ja
juoksunpotkassa meni pirttiin... Reeta oli juuri saanut tulen
päreeseen viritetyksi. Pieto koppasi sen, katkasi toisen päreen
keskeä ja ne sytytti lisäksi, huokasi pitkän ja ahtaan huokauksen ja
lähti sen roihun kanssa saunaan.

Liisa maata rojotti lattialla selkäpiillään kädet levälleen
heitettyinä. Vaahtoa oli suusta tullut, tuskaiset, loksahtaneet
kasvot olivat kivettyneen näköiset ja puoli-auenneet, kuoppaan
painaneet silmät ylöspäin käännetyt, että kalman verhoomat valkeaiset
vaan näkyivät luomien välistä. Sitä kouristui Pieto katsomaan...
Hyppäsi toiselle puolelle ja katsoi tarkemmin. Mutta rinta täytyi,
kasvot hurmasi kamala punastus, silmät suurenivat ja paksut
verisuonet risteilevät silmävalkuaisissa. Ulos puhaltui vallaton
huokaus, josta kuuluivat värisevät voivotukset.

Sen kuultua ja nähdessä isän tuskan Reetan kasvot pullistuivat. Hän
parahti itkemään ja rymähti äidin kaulaan lattialle, mutta Pieto meni
ulos sen tulensa kanssa.

Turponnein kasvoin seisahti hän navetan perään ja vapisi. Kädessä
paloi pärevalkea, jota hieno itätuuli hulmutteli, ja löi liekin
käteen. Siitä Pieto havahtui ja viskasi päreen päät hangelle,
katsahti vielä kun tuuli pyöritteli hangella hehkuvia hiiliä, jotka
hyppelehtäen riensivät metsän rannakseen. Samassa puri hän hampaansa
yhteen, kätensä nyrkkiin puristi ja hampaittensa välistä ahtaasti
puhalteli raskaasti väriseviä, pakahtuneita huokauksia, jotka kaikki
tulivat ulos hiljaisina tuskan voivotuksina ja kyynelet rupesivat
tulvana juoksemaan pitkin kasvoja.

Hän kääntyi ympäriinsä ja lähti kävelemään. Käveli ensin pirtin
perään... Seisahti siinä; ei näyttänyt katsovan mihinkään... Kääntyi
taas ja lähti kävelemään rantaan päin. Näytti kuin jalat olisivat
itsestään vaan sinne menneet.

Rannassa seisahti Pieto, painoi nyrkkiin puristetut kätensä
rintaansa ja seisoi alla päin, kuin kivettynyt. Kyyneleet juoksivat
vallattomina ja huulet vähän liikkuivat... Viimein seisahtui
kyynelten tulva ja kasvot selkenivät. Kassilan muori hiihtoi rannasta
maalle. Kun havahti Vieton seisomassa, niin pysähti muutaman askeleen
päähän, katsoi Pietoon oudostellen: "No Pietoko se? --"

Pieto säpsähti, näytti heräävän unelmistaan ja vastasi: "Voi, voi
mikä täällä tuli!"

Muorin vesiharmaat, suuret silmät leimahtivat, pitkä vartalo
suoristui. Hän riippasi harmaan päähuivinsa kaulalleen, että
tarkemmin kuulisi, mitä Pieto sanoo: "Mikä se on tullut?"

Pieto nosti vasemman kätensä korvalliselleen, huokasi kolme väräjävää
huokausta ja alkoi selittää: "Minä illalla taisin panna saunan
lakeisen liian aikaiseen kiinni..."

Muori puhalti päätään, heitti suksensa siihen ja lähti etukumarassa
astua kutostamaan. Oikea käsi huiski toimessaan, mutta vasemmalla
kädellään piteli hän väljää turkkinsa povea, jossa Liisalle
saunaisiksi oli paistettu vasikan lapa, paksu rukiinen leipä ja
pienoinen juusto.

Saunasta kuului Reetan huutava itku ja voivotus. Sinne koetti muori
rientää...

Reeta asettui, pyyhki hurstisen paitansa hihaan silmiään ja hyrski
nikottavaa itkua...

Muori silpasi turkin päältään, laski loukkoon ja sen mutkaan kätki
ne tuonnoksensa ja alkoi äänettömästä päästä hapuilla pärettä.
Lauteen päästä kopiutui päre kouraan. Sen katkasi. Uunin perästä
kiilui tuli, sieltä koppasi hiilen päreen kappaleitten väliin, nykäsi
henkeä täyteensä, lipasi kielellään paksuja huuliaan, pyrristi ne
pitkälle ja niitten läpi puhalti hiileen pitkään ja tiuhkeasti. Hiili
kirkastui ja päreet savusivat, mutta eivät syttyneet ilmituleen.
Puhalti toisen kerran, vaan eivät vieläkään syttyneet, vaan savusivat
jo enemmän. Vetäsi taasen muori rintansa täyteen henkeä ja puhalti,
että posket pullistuivat ja vesi tihisi silmänurkista. Silloin
leimahtivat päreet tuleen.

Muori kääntyi seinään päin, pani päreet alaspäin, että pikemmin
syttyisivät, pyyhkäsi sormensa nenillä silmänsä nurkista vesikiehteet
pois, ja kasvojen väreet vavahtelivat. Päreet syttyivät. Silloin
kääntyi muori lattialle päin ja vilkasi silmillään ympäri saunan.
Kätensä alta katsoi tarkemmin loukkoon, jossa rehuisella vuoteella
retjotti nukkuva pienokainen; mutta silmänräpäyksessä tiukasi hän
katsomaan lattialla rojottavaa Liisaa, jonka ryntäillä Reeta itki ja
tuhki.

Muorin kasvot vaalenivat, ristiin liitetyt kädet hervahtivat alas ja
ääni värisi.

"Herra Jumala hyvästi siunatkoon! Isä taivaasta, ole armollinen!..."

Pieto tuli saunaan ja seisahti oven suuhun...

Muori siirtyi katsomaan lasta, laski varovasti kätensä rinnan päälle
hengittämättä, piteli kättään siinä ja tunnusteli elon merkkiä;
viimein oikasi itsensä, käänti hopeahapsensa otsaltaan pois ja
vapisevalla äänellä lausui:

"Valmis on... Mennyt on emä ja erä yhdessä!"

Pieton leveät hartiat nytkähtelivät, karkea tukka rupesi tutisemaan
ja valtava itku hyrskähti.

"Oi-joi-joih... joi-joi-joih... minä onnetto... mistä
onnettomin......"

Reeta hyppäsi pois äidin ryntäiltä ja paiskautui vuoteelle
kasvoilleen. Siinä oikoi jalkojaan, väänteli ruumistaan ja turski.

Niin kului hetki. Oistonaan juoksi kyynelvirta muorinkin laihoilta
poskipäiltä. Viimein otti hän karkean esiliinansa. Sillä pyyhki
kasvojaan, jatkoi päreen, nielasi tyhjän nielauksen ja kohotti
päätään. Kurttuisissa kasvoissa näkyi uutta eloa. Korkea otsa loisti
rauhasta, kun hän virkkoi:

"Herra antaa, Herra ottaa, Herran nimi olkoon kiitetty! He ovat
tehneet sen, joka meillä on vielä tekemättä...... No rauhottukaa jo."

Reeta: "Minä kuolen ihan."

Muori: "Ei sinne pääse pyrkimällä."

Pieto seisoi polvet yhteen näpistettyinä, hieroskeli silmiään ja
niiskutti. Koetti puristaa itkuansa, näkyi aikovan jotakin sanoa,
mutta siitä ei tullut kalua, vaan purskahti taasen itkuun ja siihen
sekosivat sanat.

Muori: "Se on vanha sananlasku, että siinä pitää ottaa missä
annetaan... Mutta minun neuvoni olisi se, ettei tätä tapausta virketa
lapsille ollenkaan. Minä lähden kotiin ja toimitan apua siksi, että
saadaan nuo lähtijät sinne, mihin ovat menevät."

Pieto nikotteli ja virkkoi itkun seasta: "Parastahan se on niin."

Muori pani turkin päälleen, pisti ne tuomisensa Pieton käteen ja
sanoi: "Ja'a nämä lapsille."

Pieto nöyrästi nyökäytti päätään, viskasi palavan silmäyksen muoriin:
"Kiitos, kiitos!"

Muori leveine turkkineen, kumartuen, työntyi ulos saunan ovesta;
mutta pyörähti ja loistavin silmin virkkoi ovelta vielä: "Kuten
puhuttu, niin ei virketa lapsille... Kyllä minä heti olen täällä."

Pieto: "Hyvä, hyvä! Kiitos, kiitos!"

Muori lähti astua köpöttämään suksilleen. Mennessään hän huokasi ja
lausui: "sijan tietää, kohun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, eipä
tiedä kuhun kuoleman pitää."

Tuli sammui päreestä kiukaan nurkalla ja silloin sekä Pieto että
Reeta poistuivat saunasta. Reeta tuli ensiksi pirttiin, laskeutui
vuoteen laidalle ja rinta hytkähteli. Itkun puuskia puhkeili tuon
tuostakin, mutta Reeta pidätti ne, että tulivat vaan paksuina
huokauksina ulos. Pieto istui pöydän päähän vuoteelleen ja pani
päänsä pöytää vasten. Siinä hän istui kumarruksissaan, karkea tukka
tutisi ja raskaasti notkahtelivat leveät hartiat.

Kaikki oli hiljaista. Reetan raskaat huokaukset kuuluivat vuoteen
reunalta, jossa kahdeksan paria kirkkaita silmiä harreili, ja
kahdeksan tyytyväisen iloista muotoa oli päänaluksella, kuin
lokkiraito rannan kivellä kesäillan herttaisessa siimeksessä.

Sanna kohotti päätään ja kysyi hiljaa Aunolta: "Onko nyt pyhä,
kun nukutaan näin pitkään ja jo on päivä ulkona?" Auno: "Pyhä?...
Vastahan nyt on Tiistai."

Vappu: "Eipä tuo vielä ole hyvinkään suuri päivä."

Sanna painoi suunsa Aunon korvaan ja hiljaa kysyi: "Mikäs se on
Reetalla kun niin tuhkaa?"

Auno: "Se on kai mennyt saunaan äitiä katsomaan, niin äiti on torunut
sitä siellä."

Sannalla jäi suu puoliauki ja silmät remahtivat suuriksi. Hän
kallisteli päätään ja katseli ympäri hämärää pirttiä. Viimein kysyi
puoliääneen: "emmekö me sitte enää saa nähdäkään äitiä?"

Sen kuultua kaikki tytöt, paitsi Reetaa, kohottivat päänsä ja
kirkkain silmin höröllä korvin kuuntelivat, mitä Auno vastaa Sannan
kysymykseen.

"Saapihan sitä sitte nähdä, kun äiti tulee itse pirttiin."

Katri: "Milloin se tulee pirttiin?"

Martta: "Johan tuo onkin äiti pirtissä."

Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, mihin Martan näkivät katsovan ja
katselivat oikein terävin silmin.

Sanna: "Missä se on äiti?"

Martta: "Ettekö näe? Tuossa uunin luona... Noin ottaa päreitä
uunilta."

Auno: "Missä se on: en minä näe."

Kerttu: "En minäkään. Uneksii kai se Martta."

Martta: "Enkä uneksi. No ettekö nytkään näe? Onhan tuossa aivan,
aivan tuossa likellä ja katsoo meitä nyt."

Reeta ja Pietokin kohottivat päänsä katsomaan, mihin Martan sormi
osoitti.

Kerttu: "No, sinä houraat. Näkisihän sen muutkin. Sanoppas missä
paikassa se on äiti?"

Martta hyppäsi ylös ja avossa sylin pää kekallaan juosta kilmasi
lattialle vuoteen eteen ja iloisesti virkkoi: "tässä", mutta samassa
ryöpsähti hän lattialle kontalleen, hyppäsi ylös ja pyörähti
katsomaan ympärilleen, missä se on. Äitiä ei vaan näkynyt.

Martta jäi sormi suussa seisomaan lattialle. Pää nyrskähti alas ja
karkea hurstipaita kurttuisena riippui lanteilla.

Kerttu: "Kas sitä! Uneksipaan se Martta."

Martta itkien tulla kyhnytteli vuoteelleen ja hautautui peittoon.

Auno: "Se on tuo Martta nähnyt unta äidistään, niin unen töhmerössä
silmät valehtelivat."

Vappu: "Näin minäkin äidistä unta ja äiti ja se pikku! poika olivat
taivaassa. Se pikku poika oli Jumalan käsivarrella ja äiti oli siellä
muiden joukossa ja katseli meitä."

Sanna: "Minkälainen se oli se taivas?"

Vappu: "Se oli niin kummallinen, että ei sitä saata sanoakaan."

Sanna: "Miksi sinä et saata sanoa, kun olet nähnyt?"! Vappu: "Enpä
minä sitä paljon nähnytkään. Minä heräsin siitä."

Riikka: "Mistä sinä tiesit, että se oli taivas?"

Vappu: "Kun siellä oli Jumala."

Auno: "Mistäs sinä sen tunsit?"

Vappu: "Kyllä sen tuntee."

Sanna: "Minkä se on näköinen?"

Reeta nousi vuoteeltaan ja sanoi tympeän käskevästi:

"Olkaa typerehtämättä jo; ja nouskaa siitä kynsillenne ja korjatkaa
rehunne. Minä lähden lehmiä hoitamaan."

Silloin kapsahtivat tytöt, ylös ja imekkeiset tukat tarhottivat kuin
tuulenkoprat. Auno katsoi ikkunasta ulos.

"Hoo kun onkin suuri päivä jo pihalla."

Vappu suki kahden käden hapsiaan ja sanoi tyyneesti: "Äläs suuri. On
noita jo suurempiakin nähty."

Kerttu otti vaatteita syliinsä ja lähti viemään niitä porstuaan.
Toiset tytöt ottivat viimeiset ja yhdessä avauksessa meni vuode ulos.
Reeta pani karjaturkkinsa päälleen ja sitoi sen hamppuköynöksellä; ja
huivi silmillä lähti astua tupottamaan ulos.

Kerttu toi pienellä vasulla lunta, ripisteli sitä ympäri lattiaa,
otti orresta siivet ja pyyhki pankon ja penkit. Auno ja Riikka
ottivat varpuluudat ja rupesivat lakasemaan pirtin lattiaa. Toiset
tytöt iloisina hilmerehtivät karsinasopella ja eroittelivat
ketineitään kukin omiansa.

       *       *       *       *       *

Melkein joka ilta kävi Kassilan muori Pietolassa. Niinpä taas oli
eräs Tammikuun iltahämärä. Kassilan muori astui Pietolan pirttiin,
heitti turkkinsa ovensuunaulaan, riisti töppösensä kenkäin päältä,
kopisteli lumen ja laski ne oven poskeen lattialle. Kasvoissa oli
pakkasen punastus ja suurilla silmillään hän lempeästi katsella
loihautteli tyttöjä, jotka istuivat pirtin peripenkillä.

"No mitäs, lapsukaiset, nyt niin olette kynsille lyötyjä? Ja Martta
kultani, mitä sinä itkerehdät? Tuleppas minun syliini... Kas niin,
sinä pikku kultanen, sinä minun kultakäpyseni! Voi kun nyt olet
tahrannut silmäsi! Pyyhitäämpäs tähän minun esiliinaani... Kas niin,
puhdistui ne vähän. No nyt se on taas sievä tuo minun tyttöni. Oletko
sinä minun tyttöni?"

Martta: "Olen."

Muori: "On se minun tyttöni tuo sievä, pyöreäposkinen tyttöni. Mutta
mitä sinä nyt olet itkenyt, kun nuo siniset, koreat silmäsi olet
hieronut noin tuhkeroiksi? Voi, voi, kun ovat vesikiehteessä nuo
suuret silmät! Älä hiero tuolla pikku kätöselläsi enää. Tulee niin
kipeäksi. Kuule, äläpäs hiero silmiä, vaan istu nyt siinä mummon
polvella sievänä tyttönä. Ka niin se näpöttää tuo äidin kiharapää.
Annappa suuta tuolla pikku summullasi tälle kurttuposkiselle
jäkäläpäälle... Kas niin... Vielä toinen kerta... No hyvä, hyvä tyttö
se on tuo minun omani tyttöni. Koetappa nyt yltävätkö nuo pikkuiset
sylet ympäri mummon kaulasta... No niin. Yltäähän ne, jos kuin. Niin
se tuo minun tyttöni oikein kaulasta halaa tätä vanhaa koppolia...
Tämmöistä homekokoa se syleilee tuo äidin sievä tyttö; tuommoinen
kyyhkynen. Vai urpiainenko sinä olet? Mikä sinä olet, sinä paarma?"

Saarasta näkyi käyvän kateeksi, kun muori hyvitteli Marttaa eikä
häntä. Hän hiipi hiljaa muorin luo penkin viereen, nojasi kupeellaan
muorin polveen ja sormi suussa allapäin seisoi... Muori laski Martan
polvelleen istumaan ja taputti Saaraa kasvoihin.

"Mikäs sinulle on tullut, kun olet niin nurpeissasi?"

Saara: "Äitiä on ikävä."

Muori: "Missäs se on äiti?"

Saara: "Rupukan muori äsken sanoi että se on mennyt pikku pojan
kanssa taivaaseen eikä tulekkaan enää."

Muori näkyi tahtovan vähän miettiä, mitä hän nyt sanoisi.

"No nouse sinäkin tuohon minun toiselle polvelleni istumaan, niin
tuumaillaan tässä sitte enemmän. Kas niin, istuppas siinä... Onko nyt
lysti?"

Saara: "On."

Muori: "Eihän nyt olekaan enää äitiä ikävä?"

Saara pyöritteli sormea suussaan, vesikiehteiset silmät pyörivät
sinne tänne ja kasvot olivat levottomat.

Muori: "Sanos nyt. Eihän ole enää äitiä ikävä, kun pääsit mummon
polvelle? Vai mitä?"

Saara painoi kasvonsa muorin rintaan ja hyrskähti itkuun.

Muori taputteli Saaraa ja lohdutteli.

"Noo, älähän ole milläsikään; kyllä se Jumala pitää huolen. Onhan
sinulla isä ja niin monta sisarta! Ei kellään ole niin monta siskoa,
kuin sinulla. Lueppas nuo siskot, onko niitä monta. Koetappas
lukea... Etkö osaa?"

Sanna pudottausi penkiltä lattialle, tuli muorin luo ja loistavin
silmin virkkoi: "Ei Saara osaa lukea, vaan minä osaan!"

Muori: "No lueppas sinä, että Saarakin kuulee."

Sanna: "Yksi, kaksi, kolome, nelejä, viisi, kuusi, seihtemän,
kaheksan."

Muori: "Entäs yhdeksäs, mihin se jäi?"

Sannan silmät harristuivat ja suu pyöreänä katseli hän jokaista
silmiin.

Muori: "Lueppas uudelleen!"

Sanna alkoi uudelleen, painoi kädellään jokaiseen ja luki oikein
painolla: "Yksi... kaksi... kolome... nelejä... viisi... kuusi...
seihtemän ja... kaheksan. Ei niitä ole sen enempää!"

Muori: "Entäs itse, monesko sinä olet?"

Sanna paiskasi kätensä kasvoihinsa ja kiimasi loukkoon.

Muori käänti huomionsa toisiin tyttöihin.

"Missäs se nyt on isä?"

Reeta istua tupotti, huivi silmillä, loukon puolella toisista, pyyhki
piikkoiseen esiliinaan silmiään ja virkkoi nyrpeästi: "En tiedä missä
lienee... Kohta tähän palellumme. Ei ole niin halon kappaletta.
Tuosta rantteesta jyrsin tänä päivänä, joilla hornistettiin tätä
pirttiä ja lehmille vettä lämmitimme."

Muori: "Vai niin. Eikös isä ole hakannut halkoja?"

Reeta: "Ei sitte myöten, kun..."

Porstuasta kuului askeletta. Jokaisen silmät kääntyivät sinne päin.

Muori: "Kukas nyt tulee? ... Pieto! ... Ja mitä se tuopi? ... No
herranen aika! metsohan sillä on selässä... Yksipä se onkin... kaksi
ja tuommoista rötkälettä!"

Pieto heitti metsot selästään lattialle, pani turkkinsa naulaan,
istahti pöydän päähän ja laski otsansa pöytää vasten eikä näkynyt
huolivan muitten toimista mitään. Tytöt keräytyivät kaikki metsoja
katselemaan.

Muori: "No nyt minä olenkin täällä yötä, kun saatiin metsoja. Saanhan
olla, tytöt, yötä?"

Reeta: "Olkaa toki."

Kerttu: "Olkaa toki!"

Auno: "Emme päästäisi pois emme vaikka!..."

Sanna: "Ette milloinkaan saa enää mennä pois!"

Vappu: "Teidän pitää meillä nukkua yhdellä vuoteella meidän kanssa."

Muori: "No hyvä hyvä... Mutta antakaapas minulle kirves, että minä
käyn hakkaamassa puita pystyvalkeaksi."

Pieto kohosi hitaasti seisalleen ja käveli ulos.

Heti alkoi kuulua kopse lastukkaalta ja kohta oli kappaleina
honkainen ranka. Riemulla kantoivat tytöt nyt halkoja pirttiin ja
heti kohta hulmusi iloinen pystyvalkea sen takassa. Höyhenvasut
otettiin nyt tulen valossa käsille. Kerttu ja Auno rupesivat metsoja
höyhentämään. Muori ja toiset tytöt kehiysivät sitä lystiä katsomaan
ja ilosta loistivat jokaisen kasvot. Martta se istui muorin sylissä
ja painoi toisen kasvonsa muorin rintaan ja siitä katseli metson
höyhennystä.




V.


Pieto viipyi metsissä päivät päästänsä. Joskus hän toi linnun tai
jäniksen; usein ei sitäkään ja töllötteli vaan puhumatonna. Kerttu ja
Auno ne päivät nuivasivat halon hakkuussa. Lastut tulivat kuin tikan
mölheitä. Kurikalla ja naulalla halottiin puut haloiksi. Nuoremmat
sisaret katsoivat päältä ja kantoivat halot jälestä pois mikä tuli.
Martta se katseli pirtin ikkunasta mitä toiset tekevät.

Oli niin iltapäivä Tammikuun lopulla. Kassilan muori astui
lastukkaalle. Ahavasta tulehtuneet kasvot loistivat lempeä. Hymyillen
virkkoi hän tytöille: "Mikäs nyt on tytöillä? Hakkaatteko halkoja
vai mitä? ... Minkälainen teillä on kirves? ... Voi, voi, kun on
suuri kirves! Ettehän tätä jaksa nostaakaan. Antakaapas minä vielä
vanhoillani koetan tehdä halkoa."

Muori veti kirveellä läjästä honkaisen rangan tanterelle, katsoi
halon pituuden, nosti toisen töppösjalkansa rangan selkään ja alkoi
hakata. Kauhistavan korkealle nousi muorin käsissä kirves ja syvään
upposi se rankaan. Hurtankorvina pursuilivat lastut lastuuksesta ja
raskaasti nutjahtelivat muorin leveät hartiat... Kädet ryntäissä,
olkapäät kaltaiselle puristettuina ja nenät punaisina katsoivat tytöt
muorin hakkuuta. Kirkkaina seurasivat tyttöjen silmät kirveen kulkua
ja kävi se niin mieleen, että ruumis nytkähteli mukaan jokaiselle
lyönnille. Kylmä pohjoistuuli heilutteli karkeita hameen helmoja.

Muori sai rankansa haloiksi, pyyhki korkeasta otsastaan hikeä, laski
kirveen rankaa vasten.

"Ei ole miehestä mennehestä, urohosta ohkavasta, minkä minustakin",
virkkoi hän. "Hakattiin sitä ennen viidesti viisitalvisena."

Muori punalti päätään, silmät leimahtivat. Suoristi siitä vuosien
painaman vartalonsa ja jatkoi: "Ennen kuin kaskea hakattiin, niin
pidin minä puoleni, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Muistella
on jo aikaa siitä, kuin minäkin neljäntoista vanhana jäin äidistäni
kahdentoista vanhan veljeni kanssa mökkiin, melkein yksinämme sulana
pitämään. Isä oli virmainen ja toinen puoli varaton. Kainalosauvan
avulla liikkui; niin ei ollut siitä suurta apua. Itse saimme hakata
halkomme, tehdä työmme. Mutta minä olin rohkeakasvuinen, viidentoista
vanhana oli kasvuni käsissäni, eikä ole sitte jalkani jatkuneet.
Piimä se oli jäsenissä, mutta mikäs auttoi, kun ei ollut muuta
lähtijää... Niin, itse olen sanomassa, vaan sen sanon, että minun
länkiäni ei moni täytä."

Kerttu alla päin kainosti virkkoi: "Opettakaa muori minuakin
hakkaamaan."

Muori taputti Kerttua päähän.

"No hyvä lapsi. Kyllähän se työ tekijänsä neuvoo, antihan ensin
voimia Jumala antaa... Minä tuon teille uudet sievät kirveet. -- --
On niin suuri tuo.

    "Miestä myöten miekka vyöllä,
    kalpa kantajan mukahan.

"Se on vanha sananlasku... Mutta teillähän on kylmä. Ka Vapullakin
tuommoinen nuttu hitakko päällä ja paljaat sääret! Ihme kun ovatkin
punaiset kuin kauan varpaat! Eikö sinulla ole sukkiakaan? Ka eihän
niillä ole yhdelläkään sukkia. Voi teitä, sorsan poikue!"

Kerttu: "On minulla, Aunolla ja Reetalla."

Sanna pyyhkäsi vesitilkan nenänsä päästä ja iloisesti lipasi: "Eipä
meillä ole pitkät taipaleetkaan."

Muori: "No lähdetään nyt pirttiin, viedään halkoja mennessä."

Tytöt usahtivat ottamaan halkoja syliinsä ja lähtivät kuin tuulispää
pirttiin juoksemaan. Muori tuli perässä, katsahti uunin kupeella
halkoläjää: "Onhan täällä halkoja päälle tarpeen."

Auno loistavin kasvoin katsoi muoriin, kääntyi vähän kalhimittain
alaspäin ja kainosti vastasi: "Minä ja Kerttu niitä olemme jyrsineet."

Muori: "No hyvä, hyvä... Mutta mitenkäs se minun pikku Marttani
täällä jaksaa? Täällähän sinä kyhnerehdät vaan. Voi, voi sinua
kyyhkynen! Tuleppas nyt taa sen mummon syliin. Kas niin. Onko nyt
lysti?"

Martta kyyristi päänsä muorin rintaan ja kuiskasi: "On."

Muori: "Näitkö sinä, kun mummo hakkasi halkoja?"

Martta: "Näin."

Muori: "Oletkos sinä nukkunut tänä päivänä?"

Martta: "Olen."

Muori: "Sitte sitä kasvaa kun nukkuu; tulee isoksi tytöksi."

Sanna: "Kasvampaan minäkin, vaikka en ole nukkunut koko päivänä."

Muori: "Kasvat sitä sinä nukkumattakin; mutta näyttäkääpäs minulle
niitä jalkineitanne."

Tytöt riipoivat jaloistaan kengät ja kantoivat muorin eteen. Sanna
työnti muorin käteen omansa.

Muori: "Tämmöiset tohvelitko ne sinulla on. Aivanhan nämä ovat
hajalla jo."

Sanna: "Ompa siellä turkkipohjallinen."

Muori pisti kätensä kenkään ja kupristi kulmiaan.

"Aijai, kun on aivan märkä, kuin suo, ja lunta on kappa sisässä! No
eikö sinulla ole paulojakaan, kun on lunta appautunut aivan täyteen?
Katsoppas nyt tätä siivoa!"

Sanna: "Ei ole pauloja kuin Kertulla, Aunolla ja Reetalla."

Riikka: "Vai ei. Onpaan minullakin."

Muori: "Mitkäs ne ovat sinun kenkäsi?"

Riikka: "Tuossa on yksi ja tässä... ä... ka... tässä on toinen."

Muori: "No hyvänen aika! Nämähän ovat ihan liemenä! Hajalla ovat jo
ihan, kuin seulan pohja."

Vappu: "Minulla ovat vielä hajanaisemmat. Katsokaapas noita!"

Muori otti Vapun kengät, käteensä, nyökytti päätään ja vihelti.

"Onpa kyllä!... Onpa kyllä! Voi teitä lapsi parat! Viittä on
vaivainen vailla, minkä te poloset! -- -- Minä lähden käymään kotona.
Minä tulen kohta sitte, kun laitatte pystyvalkean... No Martta,
meneppäs nyt pois minun sylistäni. Vai mitä sinä kihmerehdät? Etkö
sinä lähtisikään pois minun sylistäni? Etkö?"

Martta painoi päätään lujempaan muorin rintaan ja virkkoi tuskin
kuuluvasti: "En."

Muori: "Kyllä minä kohta tulen takaisin. Minä käyn vaan kotona ja
tuon sulle pikkuisen kylän leivän. Kas niin, istuhan siinä penkillä.
Se on sievä tuo minun tyttöni."

Martta jäi penkille istumaan ja kainosti säteilivät silmät muoriin.

Muori pani turkin päälleen ja lähti. Sanna meni muoriin syliksi ja
hiljaa kysäsi: "Tuotteko te sieltä pienetä kirveet?"

Muori: "En minä nyt tuo, vaan sanon sepälle, että se tekee, niin tuon
ne toisella kerralla. Kyllä minä tuon ne sitte, kun joutuvat. -- No
Jumalan haltuun nyt pikku hetkeksi!"

       *       *       *       *       *

Pystyvalkea palaa rekotteli takassa ja hiljaa istuivat tytöt sen
ympärillä, kun muori astui pirttiin mytty kainalossa. Heitti
turkkinsa naulaan, puhalti väsymyksen henkäyksen, pudotti kaulalleen
päähuivinsa ja kahden käden oikoi hiuksiaan takaraivalle päin.
Istahti sitte pystyvalkean luo, hengitti väsyneesti, että olkapäät
nytkivät. Tyttöjen silmät säteilivät ja rinnat hytkähtelivät ilosta.

Muori: "Pian on huono voitettu, minkä minäkin. Oli kiire mielestäni
ja hiihtää kutostin vähän kiireemmästi, niin raukesin loppumatkalla,
ett'ei tahtonut jalka jalasta erota... Niin. Ei se tule vanhuus
yksinään... Kas niin! Teillähän on tässä oikeen iloinen pystyvalkea.
Näkyi niin ihanalta jo tuonne rantaan, kun hiihdin tuota järveä.
Tuntui kuin olisi jo lämmittänyt, kun hohde näkyi ikkunasta...
Tuoppas, Kerttu, tuo myttyni."

Kerttu ei odottanut kahta käskyä, loistavin kasvoin toi mytyn
muorin syliin. Muori alkoi sitä päästellä, vilkasi lämpymän katseen
tyttöihin.

"Tuleppas nyt tänne, sinä, minun pieni Marttani, niin saat tuliaisia.
Katsoppas tätä... ja tätä... ja tätä... Tahdotko sinä kaikki vai
annetaanko tästä muillekin?"

Martta: "Annetaan vaan."

Tyttöjen silmät leimahtivat, rinnat hytkähtelivät ja kasvot sulivat
mieluiseen hymyyn. Muori otti rukiisen leivän, voirasian ja palvatun
lampaan lihavänkäleen.

Leivästä leikkasi hän yhdeksän palasta, pani voita päälle ja
lihaviipaleet pani voin päälle ja asetteli ne riviinsä jakkaralle.
Sitä riviä katselivat tyttöjen silmät ja vuoroon lentivät katseet
muorin hymyilevään muotoon. Viimeisen palasen kun muori teki ja pani
siihen toisten viereen, niin kysyi hän:

"Oletteko milloinkaan syömään ruvetessa kiittäneet Jumalaa tahi
siunanneet?"

Tytöt nyrskähtivät allepäin ja häpeän puna valusi kasvot.

Muori: "No älkää nyt olko millännekään. Nyt kun vasta rupeatte,
vaikka huonoakin ruokaa syömään, niin sanokaa, että:

    "siunaa, Jeesus, ruokamme,
    asu aina luonamme!

"... Tulkaa nyt tähän minun luokseni seisomaan ja tehkää niin kuin
minä sanoin. Muistatteko?"

Auno: "Muistamme."

Tytöt seisoivat muorin luona, panivat kätensä ristiin ja nöyrästi
lausuivat muorin opettamat sanat.

Muori: "Ottakaapas nyt kukin tästä palanen."

Tytöt ottivatkin palasensa ja hiljaisina istahtivat muorin ympärille
syömään.

Syötyä otti muori nyytystään käärön paikkanahkoja, vihkon hampun
sydämmiä ja viimeiseksi otti mutkalle käännetyn puolivillaisen
vaatepakan ja pani sen viereensä jakkaralle. Katsoi Kerttuun ja
Aunoon.

"Tahtoisiko Kerttu ja Auno housuja?"

Kerttu punastui ja kainosti virkkoi viimein: "Eihän niitä tytöt pidä."

Muori: "Hohoo! Minä olen pitänyt jo ihan tyttö pahasesta asti. Kun
näin miehillä olevan ja veljelleni, tuolle Erkkolan ukolle tehtiin,
niin minun piti saada myös. Siitä myöten olen pitänyt ja hyvät ovat
olleetkin. Niin on, kuin alasti, kun heittää milloin pois. On nytkin
jalassani. Katsokaapa."

Tytöt mielissään katselivat muorin polvia, joissa oli
punaisenkirjavalla tiuhtanauhalla sukan säärys ja housun lahe sidottu
kinttukivertimeen.

Kerttu loistavin kasvoin mutta kainosti:

"Minä tahtoisin."

Sanna: "Minä tahtoisin myös."

Vappu: "Tekeehän muori minullekin?"

Riikka: "Pitäisin minäkin."

Katri: "Tehkää muori minullekin."

Saara sormi suussa allapäin tuli muorin luokse.

Muori: "No tahtoisikos se Saarakin?"

Saara hiljaa: "Tahtoisin."

Auno punastuksissaan katseli muoria. Muori vilkasi Aunoon.

"No mitäs se Auno sanoo?"

Auno leimautti Muoriin kainon katseen. "Kun teilläkin on, niin
pitäisin minäkin."

Reeta: "Kun yksi lammas vettä huuti, niin kaikki karsina janosi. Nyt
jokainen tahtoo, kun yksi tahtoi."

Vappu: "Meistäpä tulee tyttöpoikia, kun saadaan housut!"

Reeta: "Me olemme Martan kanssa tyttöinä; emme huoli housuista."

Muori: "Mutta missä näitä ruvetaan leikkaamaan? Äläs huoli,
otetaanpas tuo pöytä tähän jakkaroiden päälle. Kerttu ja Auno,
nostakaapas te tänne tuo pöytä... Ka se! No nyt pätii hyvästi."

Pöydälle levitti muori vaatepakkansa, otti taskustaan sakset
ja pikkuisen liitupalasen; vilkasi tyttöihin ja virkkoi: "No
kellekkäs nyt ensin tehdään?... Reeta se ei kuulunut huolivankaan.
Ei ehdotellakaan. Tehdään Kertulle ensin. Tuleppas, niin otetaan
mitat... vähän suunnille. Ei se nyt niin tarkka tarvitse ollakaan...
Olethan sinä jo aika paksu. Ja pohkeet, kuin aikaihmisellä! Kyllä
sinusta tulee vankka ihminen. Kyllä sinun käsissäsi vielä kerran työn
tukka kääntyy, kunhan joudut emosulalle. Noo, kyllä nyt jo saatiin
mitat."

Muori mitteli vaatetta suu mytyssä, kallisteli päätään, liitupalalla
merkitteli vaatetta, otti sitte sakset ja rupesi leikata
jurnittamaan. -- Tytöt mielissään seisoivat pöydän ympärillä ja
sydämmet hytkähtelivät ilosta. Auno näkyi tahtovan jotakin sanoa
asian nimeksi.

"Tuoltapa jääpi kaistale. Mihinkäs se joutuu?"

Muori oli toimessaan, teki työtään ja virkkoi päättävästi: "Kyllä se
saa sijansa. Kyllä turkki tilkkunsa vetää, sannan kiukoa kivensä.
Se on vanha sananlasku se... Siinä ovat yhdet! Aunolle taitaa sopia
samallaiset?"

Auno: "Me olemme aivan yhdenkokoiset."

Muori: "Niinpä näyttää." --

Kuudet housut oli leikattu. Kappaleita oli enää vaatteesta jälellä.
Niitä muori mittaili ja itsekseen hyräili virren nuottia. Viimein
virkkoi hän: "Parhaaksi tässä nyt on vettä ja köyttä. Jokohan tuo
niin käypi, että Saara jää ilman. Olisikko sinusta paha, jos jäisit
ilman?"

Saara punastui, pani sormen suuhunsa ja kirkkaat vesikarpalot
pyörivät kasvoilla.

Muori taputteli Saaraa poskelle ja virkkoi: "Osattuutta se on mieli
karvas, vaan ei osan vähyyttä. Älä ole milläsikään. Kyllä ne tehdään
sinullekkin. Näistä palasista kokoillaan. Tilkku ei vaatetta pilaa.
Ja jos ei muu auta, niin pannaan vaikka tuohesta jatkoa."

Tyttöjen kasvot levisivät ja yhteen ääneen hyrähtivät nauramaan.

Sanna: "Tuohesta housut?"

Vappu: "Sitte se on Saara näkemys, kun se vilkkasee tuohihousuissa.".

Muorin posket olivat makeassa hymyssä ja leppoisesti virkkoi hän
taas: "Älkäähän te meillä Saaran kanssa naurako. Kyllä me naurut
päältämme ajetaan... Niin, alkakaapas nyt laittautua ompelemaan. Ei
tässä ristissä käsin saa olla... Tässä kotelossa on neuloja;... tässä
lankakerä. Tehkäähän säikeet neulojenne perään."

Kerttu: "Jo on minulla säije!"

Muori otti lahkeen ja osoitti sormellaan: "Lähdetään! tästä näin
tänne. Jätetään näin leveältä hulpaa... Siitä niin. Kas, olethan sinä
jo oppinut ompelemaan aika kyytiä."

Sanna: "Jo minullakin on säije."

Reeta: "No sinä nyt et osaa mitään ommella. Et ole kuvitellutkaan
eläissäsi. Kas säije!... kun on syltä pitkät... oikea laiskan säije."

Muori: "Ensi kerta sitä pitää kaikkea tehdä vaikka mitä. Kyllä minä
neuvon, kunhan joudun. Odotahan vähän."

Reeta, Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Riikka ja Katri saivat jokainen
ompeluksensa. Pystyvalkean ympärillä siinä rinnakkain tytöt istuivat.
Sannalle ja Riikalle oli se työ niin mieleen, että kielet riippuivat
huulilla. Ja pitkälle työntyi Kertun ja Aunonkin vahvat huulet.
Vapun hieno alahuuli lipotti limissä toisen päällä. Reetakin oli
mielissään, että vesi tippui rievästä huulesta.

Katri se yhä panna tuhrasi neulan silmään lankaa; työnti Aunolle sen
viimein.

"Pane sinä tuo lanka silmään,... ei sovi."

Auno otti neulan ja langan.

"Eihän se miten sovi kun on hieronut langan nenän paksuksi kuin
puntarin perän."

Hampaillaan nykäsi Auno säikeen nenää, pyöritti sitä näpissään, pisti
neulan silmään ja antoi Katrille.

"Tuossa on, vaan mitäpä sinä sillä paljon tehnet. Kyllä ei siitä tule
kahta valmista."

Muori se lasisilmät päässä tilkutteli Saaran lahkeita ja neuvoskeli
muita. Saara ja Martta vaan katselivat joutilaina päältä.

Huvassa kului ilta. Suvehen olivat Otavan sarvet, kun vasta päästiin
ompeluksista.

Laskeuttiin yön lepoon yhteiselle vuoteelle. -- Pystyvalkean hehkuva
hiillos vielä liekehteli ja levitti mieluista valoaan rauhaisaan
katokseen.

Muori se oli vuoteen laidalla ja Martta kyyristyi muorin kylkeen kuin
kananpoika emon siiven alle. Muorin suuret silmät valelivat tyttöjen
vuodetta. Syvä äidillinen rakkaus lepäsi kuluneissa kasvoissa. Hän
pani kätensä ristiin ja lausui: "Siunataan nyt itsemme!"

Tytöt pyörähtivät selälleen, liittivät kätensä ristiin rinnoilleen ja
kuuntelivat muorin iltarukousta.

Silmä kerrallaan painui kiinni... Nukahti muorikin.

Kauan hän ei viipynyt yötilalla. Jo ennen kukon laulaa hän kohosi,
pani takkaan puita, jotka syttyivät illallisesta hiilloksesta. Kohta
liekotteli taas tervaksinen pystyvalkea, jonka punertavat liekit
valaisivat nukkuvaa tyttöliutaa...

Kyynel kasvoillaan muori katseli hetken ja rukoili kaikkien orpojen
isältä siunausta.

Sitte hän istui pystyvalkean vaiheelle, pani silmälasit korkealle
nenälleen ja rupesi paikkaamaan tyttöjen kenkiä...

Kaikki oli jo tyttöjen kengät korjattu, kuin päivän kajaste ilmaantui
taivaan rannalle, jolloin tytöt saivat nousta tervailemaan kenkiään.

Muori laskeutui Martan luokse vuoteen partaalle.

"Tuntuu väsyttävän. Jospa nukahtaisin tässä päivän pielessä."




VI.


Oli Huhtikuun poutaisen päivän ilta Maaliskuun rajalla, Survehuhmaren
ympärillä paitasillaan ja hikipäisinä tytöt liehuivat. Kahdella
petkeleellä vuoroon survottiin. Toiset levähtivät silloin, kuin
toiset tekivät työtä.

Kerttu ja Vappu olivat survomassa...

Sanna vilkasi oveen.

"Kuka nyt tulee? Ka muori! Kassilan muori! Muori, muori! Olette niin
kauan olleet käymättä."

Muori istahti rahille ja laski kätensä polvilleen. Leuka! hervahti
alas ja rinta huohotti väsymyksestä.

"Olen ollut kipeänä koko ajan, kun täältä viimeksi menin kotiin."

Vappu: "Mitäs sinne menitte. Olisitte olleet täällä."

Muori: "Lähdin viimeisillä voimillanikin teitä katsomaan. Tulevat
tästä kevätsuvet ja hölseet, niin sitte en pääse ollenkaan... No
miten nyt täällä olette voineet?"

Kerttu: "Oikein hyvin. Ikävä vaan on ollut teitä."

Auno: "Rupesimme tässä survomaan, kun loppuivat petäjäjauhot."

Muori: "Onkos teillä muita jauhoja?"

Sanna: "On meillä suuri säkki vielä koskematta tuolla kylkeisessä.
Ahtolan isäntä toi mustalla oriillaan viikolla... Ja voi kun se
hirnui! Ja isä on saanut paljon metsoja. On joka päivä syöty ja
tuolla aitassa on vielä monta jälellä. On meillä vielä tynnyrissäkin
jauhoja. Reeta se aina tekee rieskaa: panee tämän maljan täyden
makeita jauhoja ja kaksi tämän täyttä petäjäjauhoja ja leipoo
rieskoja aivan samallaisia, kuin äitikin."

Muorin kasvot kirkastuivat.

"Vai niin, vai niin, vai tuotiin Ahtolasta jauhosäkki. Hyvä, hyvä."

Auno: "Ahtolan isäntä aikoi käydä kylvämässä meidän pellon kesällä."

Kerttu: "Ja kyntämässäkin."

Vappu: "Onpa meillä iso tynnyri ohriakin tuolla aitan loukossa.
Saattaa se Reeta niistä jauhoja jauhaa."

Kerttu: "Niin... Ne pani äiti siemeniksi; eikä niitä jauheta."

Muori: "Vai niin, vai niin, että Ahtolainen toi jauhosäkin. Niin
se Jumala pitää murheen. -- -- Missäs teillä nyt ovat housut ja
hameet, kun olette paitasillanne? Ka tuollapa ne ovat kuivamassa
orrella. Ovathan ne vielä ehyet?"

Auno: "Ehyet toki! Emme ole raskineet joka päivä pitääkkään; mutta
tänä päivänä ryötöstimme tuolla halonhakkuussa koko päivän, niin
pidimme niitä. Kylläpä tässä tarkenemme paitasillammekin."

Sanna: "Niillä teidän lähettämillä kirveillä olemme hakanneet
halkoja. Voi, kun ne ovat hyvät ja terävät! Emme nukkuneet sinä yönä,
kuin saimme ne kirveet."

Vappu: "Heittäkää toki turkkinne pois ja olkaa edes yötä täällä."

Muori kohosi seisalleen.

"Vai niin... Hyvä, hyvä, kun tuotiin Ahtolasta jauhoja. Kyllä minä
puhun veljelleni Erkkolaiselle, että sekin toisi. Sillä on suuri
aitta täynnä vanhaa eloa. Ja se mies kun auttaa, niin se ei vähällä
auta. Enkä minä luule, että meidänkään isäntä on niin kätensä pessyt,
ett'ei vähän auttaisi, kun minä puhun... Hyvä, hyvä, kun olette
täällä niin hyvin voineet."

Muori otti turkkinsa povesta paksun leivän ja laski sen pöydälle.

"Tuossa on leipä. En jaksanut enempää tuoda ja tässä aapelus.
Pitäisihän opetella lukemaan."

Vappu otti aapeluksen.

"Voi, voi minkälainen punakantinen. Ka, kun on suuri kukko! Kun on
aivan kuin meidän kukko."

Saara läheni muoria, painoi päänsä muorin reiteen ja vaikeroiden
virkkoi: "Antaahan muori minulle tuon kirjan?"

Muori: "Se on, hyvät lapset, yhteinen teille kaikille. Osaatteko te
ollenkaan lukea?"

Sanna: "Osaamme isä meidän ja herran siunauksen."

Kerttu: "Emme kirjasta osaa, vaan ulkoa. Äiti se opetti."

Sanna: "Eipä äitikään kirjasta lukenut."

Pieto työntyi ovesta pirttiin.

Muori: "Kas Pieto! No nyt tuli markkinat! Tuodempahan siellä mies
tulee. Onhan nyt Pietolla koko maailman linnut selässään. Tuoksi se
syyhytti minun suutani koko matkan tullessani. Ai ihmettä! Kuinkahan
monta nokkaa tuossa rykelmässä on? Kyllä siinä on monet päät."

Pieto laski lintutakkansa lattialle, heitti turkkinsa naulaan, pyyhki
hikistä otsaansa, puhalteli ja mielihyvällä katseli muoria. Kohotteli
olkapäitään ja tyytyväisenä virkkoi: "Tulee se taakka linnuistakin."

Vappu suhahti Aunolle: "Kas isää, kun on nyt hyvällä tuulella."

Auno: "Ole hiljaa."

Muori: "Jo vähemmästäkin. Käskee siihen olla voimia pehmeässä lumessa
hiihtäessä tuommoinen riippi selässä. Mutta tosi on vanha sananlasku,
että jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa."

Pieto: "Kyllä se työstä käypi Olen enemmän, kuin kolme peninkulmaa
hiihtänyt tänäkin päivänä metsojen jälessä. On ollut vielä niin
kitjakka keli ja tuommoinen taakka kun on selässä, niin syvään se
vaipuu suksi. Mutta ei tuo mennyt tyhjään, vielä jäi kolmetoista
ammuttua metsoa metsään."

Muori löi käsiään yhteen.

"Aijai, vai kolmetoista vielä metsään! Ja montako tässä?"

Pieto: "On kai niitä kahdeksantoista."

Muori: "Enemmän, kuin kolmekymmentä! No, jo nyt on ollut antimieli.
Jo on metsän emäntä aukaissut aittansa oven. Kuinka monta olet tänä
päivänä saanut?"

Pieto: "Kaikki metsot; nuo neljä teirtä ovat eilisiä."

Muori: "No, miten se on mahdollista? En tähän elettyyni ole kuullut
yhtenä päivänä ammuttavan noin paljoa; -- en soitimestakaan."

Pieto: "Keino se työn tekee, ei väen väkevyys. Minä eilisnä aamuna jo
löysin tuon metsoparven ja vainosin ampuakseni. Mutta ne olivat niin
arkoja, ett'eivät kestäneet, niin minä vaan hiihtoa suohkasin perässä
koko päivän, etteivät saaneet syödä. Illalla pimeän tullen varroin,
mihin laskeutuvat hyydökseen. Siihen minäkin tein nuotioni ja tänä
aamuna, kussa vaan kohosivat honkien latvoihin, niin silloin minäkin
olin kintereillä. Ammuin jo yhden, mutta ne pölähtivät lentoon. Vaan
ne kun eivät pakkasella lennä pitkään, niin minä, kun täyttä väkeäni
lähdin kaiuttamaan perään, niin tapasin paikalla ja ammuin taasen
muutaman. Ne taas siirtyivät palasen matkaa, mutta minä rehmitin
perässä ja ennen kuin tiesivätkään olin siellä minäkin. Sitä tekosta
tein ja ajelin koko päivän, ett'eivät saaneet syödä, mutta kun ilta
tuli, niin jo jureusivat syömään, ett'eivät olleet tietääkseenkään,
vaikka minä kolmetoista metsoa ammuin yksistä jalkaini sijoista. Ei
kun vihassa vaan repivät männyn kerkkiä."

Muori: "No ei vähän, kun kolmetoista yksistä jalkainsa sijoista."

Pieto: "Niin, olisi niitä saanut vaikka viisikymmentä, mutta luodit
loppuivat."

Muori: "No jo tuota oli tuossakin. Ei ole katumista."

Pieto: "Tallessa ne ovat siellä. Kun minä aamulla taasen lähden, niin
kyllä niistä luku haihtuu."

Muori: "Kelpaa elää: noutaa vain, kuin aitastaan."

Tytöt sukerehtivat lintujen ympärillä lukien ja lonien niitä.

Muori kääntyi tyttöjen puoleen.

"Niin teistä, lapsukaiset, Jumala pitää huolta. Harvat ovat ne
lapset, jotka ovat niin rikkaita, kuin te siinä olette. Kiitos
Jumalalle!"

Sanna tarttui syliksi muoriin.

"Olkaa muori täällä yötä."

Muori: "Aivan mielelläni olen. En lähtisi pois vaikka ajaisitte."

Pystyvalkea paloi. Sen ympärille kokoutuivat tytöt ja muorikin,
joukossa lintuja höyhentämään.

Siihen tuli Pietokin Sannan viereen, kohotti olkapäitään ja pyyhkäsi
suortuvia silmiltään.

"Annappas Sanna minulle se metso, se näkyy olevan vanha kanttura.
Ei, siitä lähde sinulle höyhenet. Ota sinä tuolta nuorempia, niissä
ovat höyhenet löyhemmässä... Kas se... mutta jo se on tuo käynyt
useammassa hongassa, kuin on tuo nokka tuommoiseksi käyristynyt."

Muori: "On se omituista, kun se vanhemmuuten tuo nokka menee noin
koukkuun ja valkeaksi."

Pieto: "Niin se on. Ei se näy linnullakaan ikä merkittä menevän...
Mutta jo ovat tuon päälakeen lujaan tarttuneet nuo höyhenet. Ei
uskoisi... Noo, kyllä tästä elo saadaan, kunhan tässä tuumitaan."

Muori katseli vuoroon tyttöjä ja Pietoa.

"No olet, sinä Pieto, onnellinen. Lapset tuosta yksin vuosin
nousevat, kuin päivä. Toista on, kun minulla ei ole yhtään lasta.
Vaikka kuusi on ollut, niin kaikki ovat mullassa... Moni pahoilee
sitä, kun tulee paljo lapsia, vaan omine ruokineen ne tulevat.
Nähdäänpä miten runsaalla kädellä Jumala nytkin ruokkii tätä
puoliorpoa lapsijoukkoa."

Pieto nykki metsosta höyheniä ja kovasti roksi vanhan metson
karkea kesi.

"Kunpa olisi tuon Pajupuron varsi niittynä." Tyttöjen ja muorin
silmät remahtivat ja lennättivät kummeksivan katseen isään.

Muori: "Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon. Eihän sitä
tiedä, jos vielä onkin. Nuorista tuki tulee, vara vasta kasvavista.
Kunhan tuo joukko pääsee päätään pitemmäksi, niin ei tiedä, mitä ne
vielä raivaavat!"

Pieto: "Vähä on turvaa vävystä, vähä turva tyttärestä."

       *       *       *       *       *

Metsokeitto oli syöty ja vuoteellaan viruivat jo Pietolan eläjät.
Pieton vuoteelta, pöydän päästä, kuului raskas kuorsaus, mutta
tyttöjen vuoteelta kuului vilkasta puheen sipinätä.

Kerttu yli Martasta työnti päänsä muorin likelle.

"Minkään tähden isä tänä iltana oli niin hyvällä tuulella? Ei
milloinkaan ole vielä niin paljoa puhunut."

Muori: "Sen tähden kai, kun oli saanut niin paljo lintuja."

Kerttu: "Koko aikana sitte, kuin viimeksi kävitte, ei ole isä puhunut
mitään; eikä se ole kotona ollutkaan, kuin yösydämmen. Öitäkin on
ollut metsässä."

Sanna: "Omin päimme olemme tässä rehmineet kotona".

Vappu: "Mutta tässä yhtenä iltana, kun ei ollut isä kotona, niin me
melskasimme; me räimme niin, niin kovasti että... Oltiin sokkosilla
ja Sanna oli sokkona. Niin se kun kerran tuossa pöydän luona minua
tavotti, niin luikasin pois edestä kuin matikka, niin Sanna tölmäsi
pöytään... Hi-hi-hi... Silloin pöytä meni, meni... hi-hi-hi-hi...
ylen kuppuraisiaan ja kupitkin kolisten menivät penkin alle."

Reeta: "Kas, kun tuntuu lystiltä, kun niin makeasti naurattaa. Hyviä
töitään... vieläpä viitsii muistella. -- Ovat aina kuin päättömät, --
seinätkin vähällä särkevät."

Sanna: "Pitäähän sitä ruokansa edestä."

Muori: "Kyllähän sitä nuorena on mieli kevyt, kuin kevätlinnulla,
mutta tänne asti, kun eletään, niin ei tule liikoja askelia. -- -- --
Vai aikoi Ahtolan isäntä käydä peltonne kylvämässä. Hyvä, hyvä.
Niin, kunhan nyt ihmiset auttaisivat teitä tässä huonoimmallanne
ollessa, että pääsisitte kohoamaan. Kyllä sitä sitte tuumia olisi.
Tuo Pajupuron varsihan kuuluu olevan niittymaata, sitä alkaisitte
raivata vähän kerralla niityksi. Talven aikana hakkaisitte metsän
haloiksi, kesällä sulan aikana siivoaisitte murrot; ja sitten se
vähitellen muuttuisi niityksi. Sillä tavoin me ennen Erkkilässä
teimme niittyä Lainiopurolle. Pieni, pahanen mökki se oli Erkkiläkin
minun lapsena ollessani; aivan samallainen tantti metsän sisässä,
kuin tämäkin nyt. Vaan on siinä nyt leipää ja leivän särvintä...
Petäjä-leivällä se on Erkkiläkin tehty siksi, mikä se jo nyt on.
Niitty on pellon äiti, sanoo sananlasku. Kun mekin saimme niittyä ja
lehmiä oli lähes kymmenen, niin maitoa kun oli yltä kyllin, niin ei
ollut leipä määrässä. Usein oli leipänä vain tuohilevyllä paistettua
petäjämökeröä, jota kolmikannalla apettiin. Mutta kalaa ja maitoa,
kun oli, niin ei hätäpäivää tullut Meillä ei ollut lintuja, niinkuin
teillä... En sitä minäkään ole venynyt vehnäisillä, kasvanut kanan
munilla. Eivät ne ole kaikki päivät olleet mieltä myöten, eivätkä
kaikki atriat nenällä haistaen. Mutta tähän asti on Jumala auttanut."

Sanna: "Mutta me rupeamme hakkaamaan Pajupuron korpea haloiksi."

Vappu: "Alamme kyllä."

Reeta: "Alkaja havukoissa. Mitä häntä hupajaa."

Kerttu: "Kyllä alamme. Vaikka kuusen päivässä jyrsisimme haloiksi,
niin tehtyä sekin on."

Auno: "Nyt kun kevään pitkät ja lämpimät päivät tulevat, niin mikäs
meidän on hakatessa. Hakkaamme vaan."

Vappu: "Hakkaamme vaan, että korpi raikuu."

Muori käänti itseään kylelleen, vetäytyi vähän koukkuun, pani kätensä
päänsä alle, raukeasti lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan.

"Nukutaan nyt. Minä huomenna opetan teitä lukemaan. Nukutaan nyt."

Kolmena päivänä oli muori tyttöjä opettanut lukemaan. Kerttu, Auno,
Sanna, Vappu ja Katri ne jo tavata junnasivat Reeta, Riikka ja Saara
vielä kirjaimia muistelivat.

Illan lähetessä muori katsahti lempeän silmäyksen tyttöihin, kohotti
olkapäitään ja virkkoi: "No, nythän te olette alussa. Voitte jo omin
päinnekin alkaa jatkaa. Minä lähden kotona käymään ja tulen taasen
teitä ohjailemaan, jos Jumala suopi."

Pani turkin päälleen ja lähti.

Rantaan saattoivat tytöt.

Sanna tarttui syliksi muoriin ja näkyi tahtovan sanoa, mutta ei
oikein tiennyt mitä sanoisi. Muori kumartui, taputti poskelle Sannaa.

"Mitä se Sanna sanoisi?"

Sanna: "Kun menette pois. Milloinka tulette?"

Muori kädellään painoi Sannan päätä, kohotti korkean päänsä, katsoi
etelän rannalle.

"En nyt, hyvät lapset, tiedä. Jumalassa on juoksun määrä. Jo näyttää
ilma lauhtuvan, tuo tuulen perä sinistyvän. Näyttää lientyvän suven
näköiseksi. Jos tulee suvi ja huovettaa tämän lumen, niin ei sitä
sitte heti pääse. Mutta kyllä minä teitä muistan."

Sanna: "Käyttekö siellä Erkkolassa, että ne toisivat meille jauhoja?"

Muori nyökäytti päätään.

"Käyn, käyn. Jumalan haltuun nyt!"

Muori otti sauvat käsiinsä, kallistui eteenpäin nojalleen ja alkoi
harvasteeseen siirrellä suksiaan eteenpäin pitkin Kalliojärveä.
Pitkät turkin helmat heilahtelivat leveillä lanteilla puoleen ja
toiseen; sauvain suoverot kitjahtelivat Huhtikuun hangessa ja päällä
kaarteli kajakka taivas.

Yhdessä ryhmässä seisoivat tytöt rannassa kynsille lyödyn näköisinä
ja katsoivat etenevää muoria.

Kerttu: "Tuntuu, kuin olisi viime kerran lähtenyt tuo muori."

Auno: "Niin minustakin tuntuu."

Sanna: "Ei toki viimekertaa. Aikoihan se tulla meitä opettamaan
lukemaan. Huomenna tahi ylihuomenna on täällä."

Vappu: "Pyhänä se vasta tulee ja opettaa meitä. Mutta minä silloin jo
osaankin enemmän."

Kerttu: "Ei se kule kiireesti, mutta katsokaapa minkä taipaleen on jo
mennyt."

Auno: "Mustana pilkkana vaan siintää tuolta selältä. Kohta menee jo
tuon saaren anojaan."

Kerttu: "Näyttää niin pieneltä, vaikka on niin iso; -- isompi
isääkin. Näyttää kyynärän pituiselta vaan."

Sanna: "Eikä erota jalkojakaan enää ollenkaan."

Auno: "Nyt kohta kiertää tuon saaren suojaan... Niinpä tekee. Sinne
hupeni."






TOINEN OSA.




VII.


Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kuin Kassilan muori viimeksi
lähti Pietolasta. Pajupuron korpea oli jo neljä latoalaa auennut
niityksi ja viisi lehmää, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta oli
uudessa navetassa. Reeta, Saara ja Martta hoitelivat kotielämistä.
Toiset tytöt pitivät huolto ulko- ja metsätöistä. Pajupuron korpeen
kulki tyttöjen latu Ja päivä päivältä sen aukea suureni.

Oli kojakka ilta Huhtikuussa. Metsästä tultuaan olivat tytöt syöneet
iltaisensa ja illan kajaksen valossa istuivat pirttinsä peripenkillä.

Auno katseli kämmentään ja virkkoi:

"Ilkeä kun tuohon tuli tänä päivänä tuommoinen verirakko."

Sanna: "On minullakin tuossa sormen juuressa aika rollukka ja
kihelmöipi pahennusta."

Vappu: "On minullakin, mutta olkoon. Kylläpä tänä päivänä aukesikin
korpi sen edestä. Kun Kassilan muori nyt tulisi kattelemaan sitä
aukeaa! Sehän se kerran esitteli meille niityn tekoa Pajupurolle."

Kiikka: "Eipä taida muori tulla enää."

Kerttu: "Vuoteen omana on muori; ei tuntenut minua enää, kun kävin
tässä viime viikolla. No, kyllä se tuo hauta viepi näköisekseen,
ennenkuin se kokonaan viepi. Siinä ei ole mullan muuttamista.
Ne suuret silmätkin olivat kuoppaan painuneet ja posket sisään
loksahtaneet; ja joka paikassa ei muuta, kuin luut ja sininen nahka
ja nukkumaton henki laiden raossa. Hourata hupatti vaan. Mutta se
kauniita rukouksia lukee houratessaan... Niin, meiltähän jäi se
lukeminen, kuin kantoon."

Auno: "Niinpä teki."

Vappu: "Kova lykky sentään, kun se todellakin jäi, vaikka se Kassilan
muori meitä niin toimessaan opetti. Se on todellakin unehtunut,
ett'en suinkaan minä iitäkään tuntisi, vaikka jo tavata jaanasin. Ja
kirjaimiahan ne hariloivat jo jokainen, mutta kyllä se on unohtanut,
hävinnyt kuin tuhka tuuleen."

Sanna istui selkäkenossa, heilutteli oikeaa jalkaansa toisen polven
päällä, keikautti vähän niskojaan ja virkkoi: "Hävitköön! Vähä
vahinko. Pääsee tämän maailmaa läpi toki oiki luennoin ja laulannoin.
En perusta! Lukekoot kirjanoppineet ja fariseukset; kyllä meillä on
muutakin työtä. Niinpä toki helppoakin se luenta. Minä muistan, kun
Kassilan muorin opettaessa kolme päivää istuttiin, niin hartioita
pakotti, kuin olisi suolatynnyri ollut selässä ja pää tuli huomioksi,
että silmät valehtelivat."

Vappu: "Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli
tuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä
vaan lukisin mielelläni, kun osaisin."

Sanna: "Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä;
mutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan."

Vappu: "Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei
muuta, kuin lähtö vaikeinta."

Reeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän
näköiset. "Se olikin sana! -- Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä
lähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan."

Sanna jatkoi: "Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi."

Vappu: "Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa
romuvasussa."

Auno: "Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa..."

Vappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun
eteen ja virkkoi: "Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille."

Kerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja
tähysteli oikein tarkasti.

"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori
luetti."

Sanna: "Vaan näkyykös muistin jälet?"

Vappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.

"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun
vielä jäljet näkyvät."

Sanna: "Annahan minäkin katson... Ka tosiaankin! Kyllä tuota
kyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää
ihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan
koetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se
tämä kolmisorkkanen on?"

Vappu: "Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?"

Kerttu: "Muistaakseni ee."

Sanna: "Entäs tuo pitkäkaulainen?"

Vappu: "Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla
tuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään
toistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara,
lienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa."

Auno: "Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane."

Sanna: "Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä
on?"

Kerttu: "Se on ii."

Sanna: "No onhan niitä iitä koko poikue!"

Auno: "Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus -- se on oo. Mutta
tuota karhapäätä en muista."

Kerttu: "En minäkään muista."

Kiikka: "Eihän se liene äksä."

Vappu: "Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä
sen muistan. -- -- -- Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen."

Auno: "Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin.
Katsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu,
siitä lehti... Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa."

Vappu: "Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on
takareellä vedettävä."

Katri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: "Katsos, muori
on oven suussa."

Kaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä
Sanna virkkoi: "No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä,
kun tulitte!"

Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä.
Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen,
harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille
käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan
kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät
jalassa seisoi muori.

Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja
halkoläjän päältä uunille.

Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei
kuulunut hengitystäkään.

Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se
oikeaa."

Reeta: "Sitä minäkin."

Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"

Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, -- mutta mitä se ennusti?"

Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan
muori on kuollut."

Sanna: "No älä nyt semmoisia... Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana
kotiin... Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."

Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja
virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".

Sanna: "Ilmankos se... No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja
missä sen kuulitte?"

Pieto: "Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut
kirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan
voitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut."

Sanna: "Kuka sitä kertoi?"

Pieto: "Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla,
se kertoi."

Vappu: "Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?"

Pieto: "Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin
likeltä, kuin muita tarvispuita; -- eikä niin likeltä, jossa elävät
kulkevat."

Riikka: "Minkätähden?"

Pieto: "Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on
karjalle pahanluoveinen."

Vappu: "Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan."

Auno: "Eipä se tule sillä takaisin."

Katri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat
vapisivat.

Sanna: "Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää
aikaa, kuin se muorikin."

Reeta: "Onhan se oman ikänsä jo elänyt."

Kerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen
ja kytjähti siihen.

Siihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi
äkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.

Auno hyppäsi ja virkkoi:

"Kouristi Martan!... Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!"

Kerttu: "Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin
pahoin pieksäytyä... Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!... No nyt
se heittää... Annetaan vaan olla siinä."

Martan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta
rinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti
puhkeilivat.

Vuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät
kasvonsa.

Pietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja
heti kuului sikeä kuorsaus.

Tyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös
tuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta
toiseen.

Vasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään
Pajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja
Martta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.




VIII.


Pajupuron korpi se oli tyttöjen suurin työtanner. Oli taasen
viime talvena auennut yksi latoala uutta niittyä, josta nyt kesän
tultua siivottiin risut ja murrot pois ja nuori heinänalku kuhotti
perkkiöllä jo kantojen tasalla. Uusi nelisylinen lato katto päällä
odotti heinäistä tungosta.

Oli kesäkuun mieluinen Sunnuntai-ilta. Petäjän juuressa tytöt
istuivat ja katselivat Kalliojärven tyynellä pinnalla lekottelevia
sorsaparia. Väliin ne aina puklahtivat vedenpinnan alle ja taasen
kohosivat, jolloin veden kimalteleva pinta särkyi ja väreaallot
pyöreinä piirinä lähtivät vierimään kaikille suunnille. Ne levisivät
siksi, kunnes vesi taasen itsestään asettui, ja alkoi kimallella
ilta-auringon ruusuhohtehessa ja luoda puhtaita kuvia taivaan
kupukannella lepäävistä kultakylkisistä pilvenloikareista.

Kerttu istui olkapäätään nojaten petäjään. Näytti olevan mielessä
joku ajatus. Päivettyneet, muhkeat kasvot väreilivät ja raikas
loimo välähteli vesiharmaista suurista silmistä. Tummat tuuheat
kulmakarvapensaat liikahtelivat ja pullea otsa vähän kurtisteli.
Viimein silmänsä osotti rinteelle päin.

"Mitähän, jos hakattaisiin kaskeksi tämä kotirinne. Tuommoinen
metsänpohja ja päivärinne! Se jos saadaan raajuun ja sattuu vuoteen,
niin se päästää meidät leipään käsiksi. Ja koska vuosi vuodelta näkyy
niittyä tulevan, niin tarvitaan sitä peltoakin. Ja siitäpä halmeen
sängestä sitä tulisikin puolella vaivalla."

Aunon kasvot kirkastuivat.

"Samaa olen jo ajatellut monta päivää... Ja nythän on siihen aivan
paras aika, on kohta täysi lehti. Siitä saamme vastojakin samasta. Ja
eipä ole heinäntekoon vielä heti kiirettä, ei ole nurmikkaassa päätä
yhdessäkään. Nyt kun niityn raivuu loppui, niin mitäpä tässä lomassa
muutakaan tekisimme semmoista, josta olisi eineen jatkoa."

Sanna: "Lyödään lattiaan!"

Vappu: "Se on mieluinen työperä. Lähdetään vaan huomisaamuna!"

Riikka: "Tuossapa tulee isä. Kysytään siltä, mitä se sanonee."

Katri: "Mitäpä hänestä isäkään kieltää. Mieluinen vahinko se toki on."

Reeta: "Paras kuitenkin on kysyä."

Kerttu: "Kysytään vaan."

Pieto seisahti lähelle tyttöjä. Löyhällä riippui lanteilla alas
laskeuneet hurstihousut; karkea piikkopaita reuhotti auki solesta
ja ruskeana paistoi päivettynyt rinta. Iloisenvirkeänä katseli hän
poutaista taivaankantta.

Kerttu: "Aiomme hakata kaskea tuohon kotirinteelle. Mitä siitä
sanotte?"

Pieto silmäsi rinteelle, mietti vähän ja virkkoi: "Kun hakannette,
niin hakatkaa. Lähti kävelemään rantaa pitkin ja näkyi miettivän omia
mietteitään."

Huomenna lähtivät tytöt kasken kaadantaan. Losahtelemalla
irtautuivat pälkäreet lastuuksista ja hurtankorvina lentelivät
suuret lastukimpaleet murtoiselle tantereelle. Humahtaen lankesi
ryheväoksainen kuusi tahi tuuhakkalehtinen koivu. Yksi lotina kuului
murtoisen aukean rinteestä ja kirkkaina läihkivät kirveiden terät
auringon helteisessä paisteessa.

Niin kaatui kaski ja kahden viikon työnä makasi kahden
tynnyrinalainen aukea. Kaikki puut siuottivat poikkirinteestä yhtenä
suortuvana. Ei pientä vesaakaan ollut ristissä enää.

Rohkeamielisinä ja iloisina, kirveet olallaan, käyskelivät
tytöt jälekkäin raateeltaan kotiin Lauantain lauhkeana iltana,
silmäillen avaraa risumurrostaan. Risujen repimät paidat riippuivat
viilekkeinä selissä, päivän polttamat rinnat ja olkapäät paistoivat,
kuin petäjälevyt, ja nilkat ja pohkeet olivat pöheissä risujen
piirtelemistä haavoista.

Saunaan työntyivät tytöt kylpemään. Reeta se oli löylynlyöjä, Saara
ja Martta istuivat loukossa vasta sylissä; toiset olivat lauteella.

Sanna kipristeli ja virkkoi:

"Voi riettaan metso-Eera, kun polttaa noita olkapäitä!"

Vappu: "Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään."

Kerttu: "Panehan suopaa."

Sanna: "Nyt pannaan nahkat paittoon. Mutta tämä se vasta karvastelee!
Ei tätä kestä ei hirvennahkainen... ä-hä-hä-hä-hä... Älä pöljä, lyö
sitä löylyä! Aivanhan silmätkin päästä pullistuvat."

Auno ähki ja hammasta purren lykkäsi vastalla itseään ja virkkoi: "Ei
tässä ole lysti, vaan puhdasta tulee."

Kerttu: "Kaukana on nyt leikki, mutta pihkasta pitää päästä erilleen."

Vappu: "En minäkään olisi pihkalle sukua, mutta ei tätä leikkiä
kestä; juoksu minulle tulee."

Riikka: "Ei ole helppo; mutta pihkoineni en jää pyhäksi; -- en vaikka
terveys menköön."

Katri: "Puhdasta teen. Antaahan tulla vähän enemmän löylyä!"

Reeta: "Yksi kieltää, toinen käskee, kuin Seppälän talkoissa."

Kerttu: "So-so, äläpäs porauttele! Määrä se on makeallakin."

Sanna: "Ähäh, koskeepa se koiraankin, jos karttuunkin."

Auno: "Koski mitä koski! Kohta olisin puhdas, kuin pulmunen; mutta
tuo pää se on sellainen tarvas, että kyllä saa polttaa nuo hapenet.
Ne ovat niin pihkan kanssa tallostuneet, että ovat yhtenä turpeena
ihan."

Riikka: "Pää olisi pää, mutta eihän tuota näy muutenkaan selviävän."

Kerttu: "Panehan suopaa ja lykkää vaan, kuin turkkinahkaa, niin kyllä
lähtee!"

Riikka: "Eihän tuota kärsi."

Kerttu: "Kyllä tämä koskee, että silmät valehtelevat; mutta ei auta."

Sanna: "Hätähän tässä on, vaan mennäänhän tätä."

Niin puhkailivat tytöt saunassa pitkän hetken. Viimein höyryävinä ja
voimakkaasti puhallellen tulivat ulos ja istahtivat kentälle riviin,
kuni sotkanpoikue rannantelalle. Ottivat pyhähameiden taskuista
isot, häränsarvista tehdyt kampalostikkaat, joilla rupesivat päitään
selvittämään. Vesi tihkui silmistä ja hampaat yhteen puristettuina
kiskoivat pihkavanukkeita tukistaan; -- kiskoivat ja ähkivät ja
kurttuun vetäytyivät kasvot.

Hetken perästä olivat kuitenkin tukat selvinä ja jokaisen vieressä
nurmella oli melkoinen tukko pihkaisia talloksia, kuin koirantakkuja.
Jokaisen niskassa oli vaaksan pituinen palmikko, latvat sinisellä
nauhalla sidottu ja päällä puhtaat hamppupaidat ja ahdashelmaiset
puolivillahameet, jotka kankeina köpöttivät, kuin pajumerta tyttöjen
leveöillä lanteilla. Äänettöminä ja syvä tyytyväisyys kasvoissa,
he astelivat jälekkäin saunasta pirttiin, kuni matkalintujen raito
tullessaan viimeistä taivalta syntymämailleen kesäyön mieluisessa
hämärässä.




IX.


Niin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi.
Siirtyipä toinen kesä käsiin.

Oli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli
Kalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken
ruskealehtisiä, kuivia oksia.

Pieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.

"Nytpä on paras kaskenpoltto."

Ei tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä
pukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat
virsut jalkaan.

Oli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja
virkkoi: "Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa,
niin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat
sanoivat."

Pieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken
laitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva
savu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn,
jolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin
palaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä.
Oli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän
rinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta
kerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi
nousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen
voimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei
tuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan,
niin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten
torjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle
jääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina
he katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen
havuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana
kohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt
kuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.

Kerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli
sitä ja tuumaili:

"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä
tuohon pätii siementä hämmentää."

Auno: "No pyörteessä siitä oras lähtee."

Sanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:

"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo
mustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis... ruis kuin hanki! Ja
silloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan,
että eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!"

Katri: "No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin
tipahtaa."

Sanna: "Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin
totuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä."

Kerttu: "Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden
veli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku."

Vappu: "Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on
savun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen
harmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!"

Sanna: "Lähtevät sieltä nyt sääsket... Soo, herra Jumala!... Mikä se
oli se jyräys?"

Kaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman
kaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.

Kerttu: "Ukkonen se oli."

Auno: "Tuolla pohjoisessa on pilvi."

Sanna: "Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,"

Kerttu: "Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee...! Kas, ai vanhan
se lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä."

Riikka: "His... miten lyöpi! Voi, voi!... Se olikin jyräys se. Voi,
voi, mihin me menemme?"

Katri vapisten: "Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla
pakoon juosta."

Reeta: "Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei
kerinnyt palaa tuo kaski ennen!"

Sanna: "Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan
tyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin."

Kerttu: "Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?"

Auno: "Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi,
minkälainen ilma tulee!"

Vappu: "Puut kaatuvat tuolla metsässä."

Kerttu: "Voi miten reuhtoo tulta."

Auno: "Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat,
kuin revontulet! Voi, kun on hirmuista."

Sanna: "Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella
voimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa.
Mutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun
kapalossa, ei näy vähääkään."

Vappu: "Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään,
huutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta
eiköön siellä nyt juoksu tule."

Riikka: "Niin luulisi."

Reeta kauhistuen:

"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!"

Kerttu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti
palaa!"

Huutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut
vilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.

Pieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei
näkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin
ja kiljasi kovalla äänellä: "sammutetaan!" Otti aidaksen ja juoksi
tuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden
käden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen
ja parahti itkun sekaisesti:

Jo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!...

Sitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.

Tytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti
kaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.

Kerttu: "Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!"

Reeta: "Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan!
Herra Jumala!"

Auno: "Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset!
Jumala armahtakoon!"

Pois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa,
että kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte
sammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.

Kerttu: "Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois."

Mutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:

"Tulessa on... Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!"

Myrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että
maa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen.
Savenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä
satoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet
suhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja
roskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.

       *       *       *       *       *

Myrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä
hiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko
vettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja
liekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.

Kalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat
tytöt kuni aaveet palolla.

Tuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne
peloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta.
Sillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:

"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei
pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon.
Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee
kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei
pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei
pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"

Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu
alkoi:

"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa
nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on
jäljellä!"

"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti
järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli
ahjoa.

Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se
rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois
hiilloksen luota ja neuvoivat:

"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja
tuossa aitan."

Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui
lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden
keskellä.

Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa,
eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla
päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat
ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun...

Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi.
Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen,
istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat
Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset
aallonväreet.

Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:

"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa."

Katri: "Venehän paloi."

Sanna: "Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia
rantteita yhteen, niin on vene valmis."

Viisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.

Kerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle
ja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin
sauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat
puolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.

Toiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.

Auno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:

"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi
puolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä
harrivat ja kulkevat veden pinnalla... Vaan kun sattuu, niin ne
ottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat."

Reeta: "Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet
siinä, missä muutkin tavarat."

Auno: "Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan
kalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan... Mutta pataa
sitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa."

Reeta: "Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna
viemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä
jäi."

Auno: "No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!..."

Katri: "Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän."

Lautta likeni jo rantaa.

Rannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi
korkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:

"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia
ahvenen köriläitä!"

Sanna hyppäsi lautalta maahan.

"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole
vanhalle."

Auno: "Niin tulivat kalat kuin silloinkin."

Kerttu: "Mikäs auttoi."

Tytöt perkkasivat kalat.

Reeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan.
Toiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat
paistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.

Sanna: "Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä."

Reeta: "Onneton lämmin!"

Kerttu: "Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat.
Katsoppas, Auno, minkä se on näköinen."

Auno: "Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme
kämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa.
Mutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan
kohta, jota kirvelee."

Kerttu: "Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on
noin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla."

Sanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.

"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä
katsoo."

Riikka: "Kyllä on katsomista."

Vappu: "Kyllä nyt suoraan pidetään!"

Reeta: "Elämästä puhutte!"

Riikka: "Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte
uskotaan."

Sanna: "Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä
jaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen."

Sanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.

"Mitäs täällä muuta on -- kerta kuolla syntyneen... Mutta katsoppa
kun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään
halkeilee."

Auno näytti omaa kalavarrastaan.

"No ei tuokaan ole pahempi."

Sanna: "Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin
savustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea... Mutta tuo
Riikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!"

Riikka: "Mustathan me olemme itsekin."

Vappu: "Mies musta, leipä valkea."

Kerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne
tuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia
kalojaan.

Reetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.

Siihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan
ympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.

Niin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin
puoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään
mielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.

Reetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.

Kertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet.
Pala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.

Toiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja
kalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni
lampaat vastarannalle.




X.


Iltaan vieri purppurainen aurinko.

Lehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa
kävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua
kytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin.
Viimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä
haikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin
voimasta.

Siitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja
hyppäsivät seisalleen.

Sanna: "Minä nukuin aivan siki."

Vappu: "Aivan henkihieverinä minäkin nukuin."

Riikka: "Marttapa tuo nukkuu vieläkin."

Auno: "Antaa nukkua."

Reeta: "Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?"

Kerttu: "Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia."

Auno: "Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita."

Sanna: "Ja puhtaita!"

Auno: "Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?"

Reeta: "Tuossa se on kivellä."

Vappu: "Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun
otettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä
karkeampaa koko päntyeellä."

       *       *       *       *       *

Metsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.

Reeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.

Ystävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus
karkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi
hiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.

Kerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa
leikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se
pantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen
havutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.

Sitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.

Mutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he
kantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella
peittivät, ettei karise roskia.

Siihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot
näyttivät iloisemmilta.

Riikka: "Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu
ja märehtii."

Kerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:

"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa"

Reeta: "Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan
sitä henkensä pidettäisiin."

Sanna: "Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan
noita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja
pohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat
käydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet."

Vappu: "Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee
minkä pakkanenkin."

Aunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.

"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä
monen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos
ei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin,
ilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti
suuremmaksi, jos mekin kerjäämme."

Kerttu: "Se olkoon viimeinen keino."

Riikka: "Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!"

Katri: "Samat sanat!"

Sanna: "Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen
könttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä
näpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin
onhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!... Mitä se Reeta itkee?
Heitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen
itkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä."

Kerttu: "Niimpä kyllä... Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen
laukupuoli vaan."

Auno: "Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää."

Kerttu: "Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin
korkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii.
Tänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee
noin luisu katto."

Sanna: "Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi".

Kerttu: "Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä
laitan seiniä."

Päivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.

Lehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli
lehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä,
jonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.

Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta
kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja
tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.

Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.

Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja
katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät
toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa
vaiheella.

Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla
narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.

Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja
nukkuvaa Hyllyäiskeroa.

Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat
väreet.

Kerttu viimein virkkoi:

"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"

Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."

Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."

Vappu: "Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?"

Sanna: "Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä
sittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin
kertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä
tanteret tehdään ennenkuin lähden."

Riikka: "Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin."

Vappu: "Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei
ole vika kun sen kunnialla hallitsee."

Auno: "Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku... Vaatteesta
on pahin kimpeli."

Kerttu: "Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä
kokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa.
Sillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme
yhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat
leipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa
on maidon sijaan kolmestakin lehmästä."

Auno: "Se on paras keino."

Riikka: "Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri
ja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset
kintturat."

Katri: "Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna".

Auno: "Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan...
Niin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset
puolikuolijaaksi?"

Kerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä
niskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri,
keikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla
vesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan
rävähtämättä.

Mutta viimein hän virkkoi:

"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt
näyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa
talveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen,
syömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin
uunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle
salvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin
teemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen
kelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten
on meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin
teemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä
hirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa
tuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun
menemme tuohon pahkalehtoon."

Sanna: "Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!"

Katri: "Siihen minäkin!"

Riikka: "Samat sanat."

Vappu: "En ole muita kipeämpi"

Auno: "Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten
pääsemme vaate päälle."

Vappu: "Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi."

Auno: "Alastikko sinä menet?"

Sanna: "Vaikka alasti, hyvä ei hävetä."

Vappu: "Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille
vaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa."

Auno: "Sepä juuri, että ommellaan, -- mutta miten, kun ei ole neulaa
eikä lankaa?"

Vappu: "Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja
ylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!"

Sanna: "Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää."

Katri: "Se oli hyvä neuvo."

Riikka: "Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty
on työ alotettu... No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin
tyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi... Mutta missä
mahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja
nyt... Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!"

Koira juosta leuhotti metsästä.

Vappu: "Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen!
Luulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin
leimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se
on nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on
nälkä, kun olet niin livakkana."

Sanna: "Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?... Isä se on,
käyskelee kuin haamu tuonen mailla... Tänne tulee... Se näyttää
olevan tajullaan."

Kerttu: "Tajullaan se näyttää olevan".

Alla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa
sanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat
kekäleet vielä savua kitkahtelivat.

Siihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka
tylysti katseli ahjojen keskeltä.

Tytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen
Pieton eteen.

Pieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi
syömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:

Tuo koira ei antanut nukkua... Kun makasin kuusen juurella, niin
ulvoi ja vokisi luona.

Enempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään
köllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja
peitteenä aamuruskon kultaiset siivet.

Vappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen
söi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli
suunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia
ystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton
eteen ja raukeasti ummisti silmänsä.

Menivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo
kuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron
mahtava harja ja länteen painui tumma yö.

       *       *       *       *       *

Puolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan
köyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua
nuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja
hyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.

Lehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.

Siitä heräsivät tytöt.

Silmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään
unentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.

Reeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara
ja Martta kärpäsiä hosumaan.

Kerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu
saivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.

Verkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia
säynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä
paistain ja keittäin laitettiin murkinata.

Riikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja
kiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies
vaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä
tanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella
korvallisella.

Iltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.

Riikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään.
Näpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian
kyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja
puoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.

Riikka allapäin seisoi luona. Kasvot olivat arannäköiset, pientä
varpua katkoa nipsautteli ja harmaat silmät välähtelivät Pietoon,
viimein kainosti virkkoi:

Lähtekää, isä, käymään Ahtolassa... Lähtekää, kun teillä on
vaatteet... pesette silmänne ja kätenne... Ettekö lähde?...

Pieto köllistyi syrjälleen samalle vuoteelleen, josta oli noussutkin
ja lupisteli harvasteesen pitkäripsisiä silmäluomiaan.

Mutta uni ei näyttänyt tulevan. Haukotteli pitkään pariin kertaan,
kääntyi selälleen, pani kätensä ristiin kiveä vasten päänsä alle ja
tylsännäköisesti silmäili pilvenhaitaleita taivaalle.

Tuokion perästä nousi ja hitaasti käveli metsään. Poroinen tukka oli
karhallaan ja varatonna riippuivat pitkät suonikkaat kädet leveissä
olkapäissä.




XI.


Kolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti
Ahtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä
resuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.

Ahtolan porstuan oven taakse hän seisahti.

Sivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja
vapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan
kynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.

Emännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan
näköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.

-- Herra Jumala! kuka siellä?... Kuka sinä olet?

Kerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.

Emäntä: "No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?... No
asetu nyt... Mikä sinulla on?"

Kerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:

"Paloi kaikki."

Emännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.

-- "Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?"

Kerttu: "Kaikki mitä vaan hengestä oli irti."

Emäntä: "Kaikkea pitää kuulta!... Milloin se paloi?"

Kerttu: "Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla."

Emäntä: "Sinulla on nälkä?... Millä olette eläneet?"

Kerttu: "Maitoa ja kalaa olemme syöneet."

Emäntä poistui aittaan.

Sieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.

-- "Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee
kotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan."

Kerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään.
Paksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.

Pientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:

"Voi, kun en muistanut kiitellä!... No ei se nyt parane." Kääntyi
ja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: "...Ruokatavaroita kai
tässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas."

       *       *       *       *       *

Illan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla.
Sen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.

Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja
heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja
sitte astuivat majan eteen.

Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui
katsomaan majaan.

Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja
yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä
kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.

Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot
syvästi värähtelivät.

"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.
Voi näitä päiviä!... En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa... Missä
Pieto on?"

Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."

Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:

"Hyvänen aika... Kyllä ei ole kunnian teillä."

Reeta: "On se ollut ennenkin."

Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen
majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:

"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä
ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on
mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä... No tässä olisi yhdeksän
paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa
Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon
puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita,
semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä
on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle
ja Kertulle ja Reetalle... Mutta entäs nämä hameet?... Tuossa on
Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea.
Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat
huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan... Ja
tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."

Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.

Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa
mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään
peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään
itseään.

Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli
kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet
takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.

Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui
toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.

Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."

Riikka: "Huudetaan joukollaan."

Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se..."

-- Isä hoooi!

Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta..."

-- Isä hoooi!

Sanna: "Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!"

Auno: "Mutta eipä kuulu ukkoa... Huudetaan vielä."

Vappu: "Huudetaan vaan... so!"

-- Isä hooooi!...

Vappu: "Mutta ei kuulu ukkoa."

Sanna: "Ei se ole niin hätäinen."

Auno: "Huudetaan vielä."

Sanna: "Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin."

Vappu: "Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan
ja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!"

-- Isä hooooi!

Vappu: "Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla."

Emäntä: "Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen.
Tulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa
yhteinen ateria."

Majaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.

Emäntä: "No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!"

Isäntä: "Mutta se Pieto?"

Emäntä: "Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla
maitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä
tänne."

Emäntä: "Ka tuossako se on maitokamari?"

Sanna: "Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin."

Emäntä naurahti makeasti ja virkkoi:

"Nauru hyvälle, nauru pahalle."

Reeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi
lusikoiksi.

Emäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:

"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa.
Ropeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna.
Lapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin
pyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla
ollessa syötiin viiliä... No syödään nyt."

Isäntä: "Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin."

Emäntä: "Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme
syömme."

Äänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät.
Kaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.

Emäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:

"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa."

Sanna: "Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on
tuo näkö komea, mutta liian kallis."

Vappu: "Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui
ympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin
viimeisen tuomion Lauantaina."

Riikka: "Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua
tuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan
vaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois."

Katri: "Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja
päälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan
viimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä
tein."

Auno: "Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä.
Vihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni
leikattava."

Kerttu: "Minä en ensinnä -- kumma kyllä -- ollut millänikään enkä
huutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta
sitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita
palohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti
tulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä,
mutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata
sekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon
tuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen... Voi, voi, kyllä
se oli tähteetön vieras!"

Reeta: "Paras on, kun ei muistele."

Isäntä: "Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta
mitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?"

Sanna: "Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon."

Isäntä: "Talon?"

Sanna: "Niin on hieno aie."

Vappu: "Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan
pahastuneet."

Kerttu: "Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme
apua... Antaisimme lehmän..."

Auno: "Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon."

Isäntä: "Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä
kyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä
tarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää
vaan itse lehmänne...

    "Hyvä on pirtti pikkuinenkin,
    kota kolmisoppinenkin,
    kun se on omasta taasta.

"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä... Totta
tosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa
tekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne."

Kerttu: "Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin
kuoleman talon työhön paljon tammotellut."

Riikka: "Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on... oi jos se vielä
eteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja
päiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!"

Kaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin
ja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!

"Kiitos, kiitos."

Isäntä: "Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä."

Kerttu: "Hyvä, hyvä!"

Auno: "Kiitos, kiitos!"

Isäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:

"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla... Nyt
lähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi
jääkää!"

"Tervennä menkää, tervennä menkää!" kuului tyttöin suusta ja
lämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat
polviaan.

Isäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: "Niinkuin olen
sanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette" ja lähti kävelemään.

Emäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat
rantteista paloa.

Isäntä: "Tuon palon ne jos saavat kelpo kuvalla kylvöön, niin se ne
tytöt taloksi saattaa. Se on maata sellaista, ettei se saata olla
kasvamatta."

Emäntä: "Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi... Kun olisi se Pieto
pysynyt tervennä."

Isäntä: "Mikä siinä sitte olisi... Mutta tuolla palolla seisoo
Pieto, menemme sen kautta... No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle
on täällä kummia tapahtunut... No, älä ole milläsikään. Ihmisille
niitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä
on tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa
uudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette."

Pieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja
kääntyi syrjittäin.

Isäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.

Pieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja
nokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja
leveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:

"Minä autan... tekemään taloa... uudesta tekemään taloa,"

seisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista
kuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään
ja jatkoi:

"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen... Kyllä se on äitinsä poika.
Se oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut... No hätäkös tässä. Ei
ole poikki vaikka on hoikka... Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen
tulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini,
hakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen
tulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta
ensimmäisen kuusen. Niin Liisa... Voi, voi!"

Maahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken.
Sitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt
henkihieverinä nukkua kenottivat.

Nuotion paisteelle kallistui Pietokin.

       *       *       *       *       *

Oli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia
kattoin varaksi.

Moni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli
kinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät
käpristyisi.

Sitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli
koirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille
yhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat
röykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti
antoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot,
varsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.

Nytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.

Neljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja
vähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ
rintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin
rovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin
tuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat
roviot sitä vaille.

Nokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten
kimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta
hiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita
auringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.

Ja kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä
olkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen
vallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat,
he vakavina astuivat rantaan.

Järvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut
noki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he
pukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.

Niin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan
paloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin
heinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon
Ahtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä
ruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin
ja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky
puisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä,
niin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili
ankara huuhta.




XII.


Talvi oli jo kulumassa. Hohtavat liekit hulmuilivat pohjoisen
otsalla ja kuivasti vinkui nurkissa pakkasviima Tammikuun poutaisena
Sunnuntainiltana.

Levollisina istuivat tytöt kaltaisilla penkeillä pysty valkean
liemakassa valossa.

Sanna haukotteli:

"Ha-haii, milloinhan tullenee Pyhä, että saisi olla helpommalla."

Kerttu: "Älähän leikittele; laitetaanhan ketineet kuntoon, kyllä
huomenna tarvitaan."

Katri: "Tuossa riippuvat orressa."

Auno: "Siinä on minunkin."

Sanna: "Tuossapahan ovat valmiit lähtemään, aina valmiit lähtemään
kuin lukkari sotaan!"

Reeta: "Mihinkä nyt on lähtö? Kiittää, kun saa olla pesässään."

Vappu: "Ollaan pesässään kuin karhut ja kuunnellaan tuota mouhetta ja
viiman ulvomista tuolta nurkista."

Kerttu: "Olempa ajatellut, että tämä pesä on liian pieni, niin
jokohan ruvetaan suurentamaan ja huomenna lähdetään hirren hakkuuseen
Hepokankaalle?"

Reeta: "Hepokankaalle! -- Sepä vasta oli tuulen pöläys. Lähteä
Hepokankaalle merta edemmä kalaan. Ja mikä ihme ne hirret sitte
Hepokankaalta laulaisi kotiin? Ei ota tulta se homma, en päätänikään
käännä sille tuumalle. Hepokankaalle lähteä syyttä pakotta, kun
tuossa äärellään seisoo kuusikko kuin linna. Niin kun lienee ottajaa,
niin siitä lähtee vaikka minkälaisia riihen hirsiä."

Katri: "Se on aina tuo Reeta vastaan. -- On tuo toista, kun pääsemme
räikimään Hepokankaan silvettopetäjikköön sen ehdolla, kuin risuta
tuossa noita lonittuja kuusen kärväitä."

Sanna: "Kyllä se tuuma ottaa tulen, ottaapa oikein emätulen! Ompa
kirveeni terävä kuin tulen kieli."

Vappu; "Pystyy minunkin tasateräni."

Kerttu: "Niin lähdemme. Mutta mitä sanoo isä tuolla uunilla, lähteekö
hän meitä opettamaan hirsien palhimisessa. Se palhiminen se ei ole
jokaisen tolloiivanan tehtävä. Kertoipa äitivainaa ennen, että oli
Ritakosken Eero mies muita muitterampi, mutta päivän oli tehnyt
hirttä ja sekin tullut kiero kuin väkkärän siipi. Jos niin käypi
meillekkin, niin hukkaan menevät hyvät humalat."

Sanna: "Meille ei käy niin ohraisesti. Silmä se on herra ja mieli
kuningas! Vaikka emme olekkaan niin viisaita kuin Ritakosken Eero,
niin työ se tekijänsä neuvoo."

Vappu: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra."

Auno: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra. Mutta parasta
on kuitenkin harkita asia juuresta jaksain. Neuvona se on vanha
venheessä; otetaan vaan isä jos lähtee... Mitä sanoo isä siellä
uunilla?"

Sanna: "Kuuleeko vaari vähääkään? sanoi Kemiläinen vaivaistukille...
Vai kuuleeko isä?... Ei kuule se mitään, särpää vaan yhteistä rokkaa
ja käyskelee unelan vuoria... Mutta hennonko herättää?"

Reeta: "Anna vaan nukkua; paljokoon on herkukseen".

Riikka: "Herätä vaan pois. Kyllähän se saa pään kiinni unilangasta,
jos se katkeaakin."

Sanna nousi pankolle, puisteli Pietoa jalasta. "Isä hoi.!... Isä hoi!
Kas kun on siki nukkunut. Jalkakin on retvakka kuin lankavyyhti...
Isä hoi!"

Pieto: "Mikä nyt on?"

Sanna: "Lähdettekös meille osviitaksi hirren hakkuuseen
Hepokankaalle."

Pieto konkaili istualleen.

"Huh-huh, kun tuli lämmin... Kylläpä siinä tarkeni... Joko nyt on
päivä?"

Sanna: "Ei ole päivä; ilta on vielä. Vastahan tuo päivänkajas
sammui... Olemme tässä joutessamme tuumailleet aamuksi valmiiksi sitä
hirren hakkuuseen lähtöä; ettekö te lähtisi mukaan meille niinkuin
neuvonniekaksi."

Pieto: "Kyllä... Mutta Hepokankaalle... onhan se kaukana; miten
sieltä hirret saataisiin kotiin?"

Kerttu; "On niitä tuumia. Onhan sieltä myötämaat tänne. Ja kun tie
pohjautuu, niin ne tulla hoilottavat ihan, ettei muuta tarvitsekkaan
kuin -- pois edestä vaan! Ja onhan semmoisesta männikköviileiköstä
toisellainen hirsien otto kuin noista kuusenkatkaista tuossa
korvessa. Sillä vaivallapa vetää etempääkin, kun irvostelee ja
takkuaa noita rautaoksaisia janhuskuusia. Kyllä niitten kanssa olisi
päin taivasta ennenkuin olisi satakin hirttä, ja tarvitaampa niitä
montakin sataa ennenkuin tässä on kartano, jossa on kamari joka
henkeen ja vielä vieraankin varalla."

Sanna: "No sehän lienee koko ampiaispesä. Kamari joka henkeen, voi
ihmeellistä laitosta! Kyllä pahoin pelkään että liian korkealle
lensit luomaa pannessasi sille teokselle. Ja kyllä luulen, että
pitkiksi venyvät meidän kaulasuonet vetäissä sitä hirren paljoutta,
mikä tarvitaan. Mutta parempihan on koettaa kuin miettiä."

Riikka: "Ei ole huone ropehen tavoin tehtävä. Ei ole niin tehty kuin
aiottu. Mutta pannaanhan alkuun. Se kieltoa mikä minusta."

Reeta: "Mitä hulluuksia! Tietäähän tyhjän toki tekemättäkin. Ei nyt
ole puheen hyvyydestä, kunhan on vaan suu märkänä... Kamari joka
henkeen! Ei suuri sana suuta halkase."

Katri: "No ei suinkaan se yhdeksän kamaria ollut sanottu ihan
todella."

Auno: "Aamulla lähdetään."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Aamulla lähdetään, vaikka kaaret syliin tulkoot!"

Riikka: "Koetan minäkin."

Vappu; "Joukon jatkona olen!"

Martta: "Saanko, Kerttu, minäkin lähteä?"

Kerttu: "Miten sinä lähdet tämmöisellä vinhalla? Ja tarvitseepa se
Reeta sinut tässä kotona."

Oli jo myöhäinen hetki. Ajattelevan näköisenä kääntyi jokainen
vuoteelleen.

Päre sammui pihdissä ja revontulien niukka valo pienestä ikkunasta
hieman häimötti pirtin tummaa sisustaa. Kaikki oli hiljaista paitsi
tuo tuulen ahdasmielinen virsi, joka nurkassa hyräili omituista
nuottiaan ja tuuditti tytöt rauhasaan uneen.

       *       *       *       *       *

Aamun valon hohtava juova kiilui taivaanrannalta läpi huurteisen
metsän. Pohjoisen mieto tuuli nuokutteli korkeudessa aihkien
tuhuraisia latvoja Hepokankaan loivalla rinteellä.

Suksillaan siinä seisoivat Pieto, Kerttu, Auno, Sanna, Katri, Riikka
ja Vappu.

Pieto avossa suin silmäili hongikon rinnettä ja paljaaseen rintaan
puhalteli pohjoisen karmakka viima. Kinttaansa selkämyksellä pyyhkäsi
hän vesitilkan nenänsä päästä, vilkasi käskevän katseen tyttöihin ja
virkkoi:

Tuosta nuo aihkit hakataan. Mutta kaadetaan tuonne päin, että hirret
tulevat myötäsukaan ja tyvet kotiin päin.

Kerttu: "Miten ne voitetaan tuommoiset puut? Ne menevät minne
tahtovat."

Pieto: "Otetaan pitkä riuku, tuommoinen salko. Tuostapa juuri
tuleekin varsinainen tuosta haavanriutasta."

Auno hakkasi haavan, katkasi latvan terävälle viisteelle ja virkkoi:

"Tämmöinenkö?"

Pieto: "Ka see. Sen latvapää asetetaan tunonne ylös johonkin
oksankysnään ja täältä tyvestä pari henkeä työntää silloin kun alkaa
kaatuminen liketä."

Sanna: "Vasana se on vanha veneessä."

Kerttu virkkoi: "Katri ja Riikka työntävät. Tule, Auno, tuohon
toiselle puolen hakkaamaan minun kanssani."

Sanna: "Ja minäkö Vapun kanssa tähän? No oli menneeksi!"

Sanna alkoi hakata ja jatkoi:

"Koetellaampa, kuka ensiksi petäjältä sydämmen katsoo... Kas kun
on sitkeää tuosta maannousennasta kuin koiran lihaa, ei eroa lastuus
ei luonnankaan. No oli mitä oli. Kunhan heitän tuon nursuni tuohon
hangelle, niin lähtö tulee... No nyt. Niin otti kirves kuin toisen
nuotin, kun pääsivät kädet vapaiksi... Heitä sinäkin, Vappu, pois
turkkisi, kyllä työstään saa lämpymän."

Vappu: "Heitän kyllä ja paikalla... Mutta Kerttu ja Auno ne
kölkyttelevät turkki päällä."

Kerttu löi vaan kuin tulen sammuttaja ja virkkoi:

Hyvä on lämmin laihalle, ei ole liiaksi lihavallekkaan... Pankaapas,
Katri ja Riikka, riuku ja heti; se muuten kohta menee.

Riikka asetti riu'un nenän ylös oksanrosoon.

Kerttu: "So niin, siitä vaan työntäkää."

Riikka: "Mutta tämä menee konkeloon toista vasten."

Katri: "Kääntäkää lastuusta tuota aukkoa kohti, muuten menee
konkeloon... Jo nojautuu, työnnetään vaan. No nyt... ollaan kovana!
Hyvä tulee, holoikkis!... Siinä se nyt makaa petäjä. Mutta se oli
koraus!"

Riikka: "Kuuleppa tuota kaikua minkälaista meteliä pitää tuolla
ilmassa! Kuule, miten räjähtelee Hyllyäiskeron ja Karhurovan
rinteissä! Miten väräjää ja pakenee! Soma olisi kulkea mukana... Yhä
kuuluu... pikkusen himisee enää."

Katri: "Annetaan sama laukka Sannan ja Vapunkin petäjille."

Sanna: "Tämä on itsestään nojollaan matkan mukaan, ei tämä tarvitse."

Riikka: "Vara ei venettä kaada, työnnähän pois... Lyökäähän vaan
kovasti, että joudumme isän petäjän kimppuun."

Vappu: "Älä hurjaa kivota, jo lyön mitä minusta lähtee."

Sanna: "Minulta ja loppui lastuu."

Vappu: "On täällä mikä tarvitaankin."

Sanna: "Holoo! jopa tuo menee... Siinä se nyt pötköttää ensimmäinen;
milloin lienee viimmeinen."

Pieto: "Työntäkää vähän... Siitä niin: Ei mutta työntäkääpä tänne
vähän karsaaseen, ettei turvautuisi tuohon kuostoon."

Riikka: "Näinkö?"

Pieto: "Niin, kunhan työnnätte."

Katri: "Jo heiluu. Löysätäänhän vähän ja sitte annetaan aika
potkaus... Ka niin, heleijaa!... Voi riivattu sitä rämpsäystä. Aivan
menivät oksat yhdeksi nuuskaksi."

Pieto käänti lakkinsa takaraivalleen, nakkasi sarkaröijynsä kannon
päähän, pyyhkäsi käsiselällään hikistä otsaansa, rotasi haavan vesan,
mittasi sylikepin ja sanoi:

"Lienevätkö nuo sylet vanhemmuuten kutistuneet. Ennen ne olivat
peukalon nenistä kolme kyynärää aivan puukkohamaran päälle."

Sitte Pieto mittasi petäjän malloa viisi syltä, katsoi tyveen,
punalti päätään ja hiljakseen virkkoi:

"Lyhyeltä se näyttää; tuliko se nyt oikein?"

Mittasi uudestaan:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikein se oli, vaikka se metsä
varastaa silmät... Sääli on katkasta tuommoista puuta... Pannaan
puoli syltä pitemmäksi, eihän hirrellä ole valtaa. Pian sen pitkän
lyhentää, kauan jatkaa lyhyttä."

Siitä leikkasi Pieto petäjän poikki, kynnelleen käänti kumisevan
pölkyn, kirveen kasalla merkitteli suoraan puolelta ja toiselta minkä
verran tulee pintoja otettavaksi, katsoi pitkin hirttä ovatko merkit
suoraan ja korjasi mistä oli mutkalla, sitte sanoi:

"Alkakaa tuota jälkiä palhia."

Kerttu: "Lähdetään, Auno, täältä tyvestä."

Pieto: "Latvasta päin kaikki!... Ei veistämällä, kun palhimalla!
Ka näin, aina vaan kirves poikki hirrestä maata vasten eikä pitkin
hirteen."

Kerttu ja Auno rupesivat palhimaan.

Pieto: "Sillä lailla!...Sannan kirves alta varastaa; mahalta tulee
hirsi laihempi. Aivan luotiinsa maata kohti, muutoin tulee hirsi
mahalta laihempi. Katsokaa, minä pudotan hänestä pinnat."

Tytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret
lystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.

Puolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.

Pieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia;
sitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi
kirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen
päälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa
takaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä
hän silmäili äänetönnä hirttään.

Tyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja
kirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä
opettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.

Mutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät,
ajatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi
kuoston tyveen tikan koloa.

Vappu: "Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla."

Pieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat
ja virkkoi:

"Missä?"

Vappu: "Tuossa ihan lähellä... Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta
nousevat hyydöksestä puihin syömään."

Pieto: "Pyssy unehtui."

Enempää ei Pieto siekaillut, pani takkinsa päälleen, käänti suksensa
ja lähti hiihtomaan kotiin päin; sauvat kirnahtelivat pakkasen
puremassa lumessa ja kerta kerralta eteni kuusikon helmaan.

Siihen jäivät tytöt seisomaan.

Katri: "Oppineen on hyvä työtä tehdä."

Sanna: "Oppien sepätkin tulevat Kyllä työ tekijänsä neuvoo."

Kerttu: "Sen sanon minäkin. Parempi on koettaa kuin miettiä,"


sylkäsi kinttaansa kämmeneen ja lähti puunsa tyvelle.

Samoin tekivät Sanna ja Vappu. Mutta Riikka ja Katri saivat kaataa
pystystä.

Hikipäisinä Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu istahtivat ensimmäisten
hirsiensä tyville.

Sanna löi kirveen pohjalla hirteen ja virkkoi iloisesti:

"Tuli yksi, sanoi suutari Lauantaina."

Kerttu sulava nauru suupielissä:

"Jopa tuli Sannan ja Vapun hirrestä ruunanpää."

Sanna: "Mikä siinä on? Niinhän se lojottaa kuin hirsi, hirsi kuin
sämpylä!"

Auno: "Voi, voi miten on ohut toinen laita, on kuin aidaksen selkä."

Sanna kumartui katsomaan, kynsi korvallisiaan ja punastuksissaan
virkkoi:

"Se altapäin varasti lauvistaissa... No ei se räätäli, joka ei
ratkaise. Oppiraha se aina pitää maksaa. Mutta katsotaanpa sinun."

Kerttu: "Katso vaan, mutta se on yhtä lihava kummaltakin puolen."

Sanna: "Omapas tuossa laippa."

Auno: "Se on vähä vika. Yksi kolo ei komeassa haittaa."

Sanna: "Mutta tuossa ukko taaton hirressä ei ole yhtään koloa, ei
laippaa, ei lanttoa; se on suora kuin nuolen varsi."

Vappu: "Eipä tuolla ole silmiä päässä tuollakaan. Kyllä se petäjä
lahjottaa vielä miellekin semmoisia. On tuossa silveikko, mistä
lähteä. Ei se paljon sairasta yhdestä eikä kahdesta ruunanpäästä...
Mutta minkäslainen pelkka se täällä Riikalla ja Katrilla syntyy?...
No se meni aivan massuolaan! Heittäkää jo pois ajoissa."

Riikka: "Mikä tässä on? Hirsi kuin hirsi, tehdäänhän vaan valmiiksi.
Hullut ja herrat ei tunne keskitekoista kalua, se on vanha
sananlasku."

Katri: "Tuossa siinä on paha mutka. Ja mikä hurja siinä on, kun se
tahtoo tuonne allepäin syöpyä tuo kirves... äh... Minä olen koettanut
ihan tismalleen pudottaa kirveeni, mutta... äh... Kun ei olisi tuota
poukamata niin menisi se jonakuna."

Riikka: "Tehdäänhän pois valmiiksi, kyllä se sijansa saa."

Auno: "Kyllä se sijansa löytää, tehkää vaan valmiiksi. Siinähän
opitte."

Toiset pölkyt makasivat tytöillä jo valmiiksi kynnelleen asetettuna
palhimista varten.

Kerttu oli miettivän näköinen, käveli pitkin pölkyn sivua eikä
näyttänyt käsittävän oikein, miten on paras lähteä.

Sitte hän pölkyn latvaan määräsi, miten paljo tulisi pintaa
lähtemään puolelta ja toiselta; niihin löi kirveellä sijat ja pisti
puikot pystyyn.

Sanna: "Nyt on Kertun pölkyllä sarvet päässä kuin heinäsirkalla."

Kerttu meni, teki tyveen samallaiset merkit, katsoi pitkin pölkyn
malloa ja virkkoi:

"Anna olla. Kyllä naurusi näet vielä ennenkuin on leikistä
luovuttu... Teeppäs, Auno, tuonne merkkiä, mihin minä käsken."

Auno laski kirveensä kasan pölkyn selkään. "Ka tähänkö?"

Kerttu: "Sormen verran laidemmaksi." Auno siirti kirvestään.

Kerttu: "Ka siihen... No nyt tuokemmaksi... Ka siihen. No
tuokemmaksi... Vähän keskemmäs. No siihen."

Auno kuletti kirvestä Kertun neuvon mukaan.

Kerttu: "Vielä tuokemmas!... Keskemmäs! Siirrä vielä hiukan verran
keskemmäs. No siihen!... Vielä yksi merkki sinne latvemmas! Ka
siihen!"

Auno: "Tehdään tuohon vielä, tässä on pitkä väli."

Kerttu: "Tehdään vaan. Vähän laidemmas! Vielä vähän! Ka siihen!...
No nyt siinä on rata. Kun nyt ei päästetä noitten merkkien välillä
riesuilemaan puoleen eikä toiseen, niin sittenhän lieneekin
mustilaisen kirous, jos ei tule suora hirren lappeasta."

Auno: "No nyt lauistamme tämän puolen ensinnä, niin sitte voimme
toisen puolen puikolla mitata tästä syrjästä, niin sitte tulee suora
toisestakin puolesta ja samalla yhtä paksu."

Kerttu: "Niimpä se tehdäänkin. Tuosta latvasta lähdetään."

Sanna: "Tuo on hyvä keino."

Riikka: "Paras keino meille kaikille."

Pitkän aikaa kuului hongiston helmasta veistoksen loskina ja
katkeamaton kaiku levisi metsään.

Mutta viimein taasen raukesivat kirveet, sammui kaiku ja huohottaen
istuivat tytöt hirsiensä tyville.

Sanna: "Mutta jo lähti tauti tästä työjyeestä. Tuossa on hirsi, joka
ei iletä, pani hänen vaikka paremmalle kuin seinälle."

Riikka: "On tuossakin hirsi kuin voileipä".

Auno löi kirvespohjalla hirteen ja sanoi:

"En tiedä muuta, mutta tuon nimi on hyvä."

Kerttu: "Mahti on matkassa!"

Auno: "Mahti on matkassa! Kyllä niitä nyt rupeaa karisemaan hirsiä."

Vappu: "Kun saisi tehdä ikänsä tätä työtä! Tuntuu niin lystiltä nähdä
oman kirveen alta tuommoinen hirsi."

Kerttu: "Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta kotiin. Kyllä
ennenkuin sadannen tyvellä istut, niin on toisin tuumasi."

Vappu: "Ei anta perään, sanoi mamma Kröönille... Tuossa huojuu
silvetto, joka mielellään antaa taasen muutamen."

Riikka: "Ei ole karttamisessa tuostakaan. Se on tulevaa kuin Mattilan
muorin piimävelli."

Auno: "Minkä me otamme käsille?"

Kerttu: "Ei tässä mene käsi päähän. Kunhan tuosta järjestään...
vaikkapa tuo tuosta."

Auno: "Se on liian suuri."

Kerttu: "Anna olla. Paksusta on pala parempi. Ja enemmän kohottaa
seinää..."

Niin rupesi hirsiä tulemaan ja mieluinen oli se työ.

Illan kajas jo riutui lännen rannalle, kun tytöt palavissa päin
hiihtoivat kotiinsa. Pohjoisen tuuli puisteli lyhyitä hameita ja
jalkoja puristivat kylmettyneet paikkaiset kengät.

... Hepokankaalle kulki nyt tyttöin latu päiviä ja viikkoja. Mutta
kahden kuukauden kuluttua makasi maassa enemmän kuin kolmesataa
salskeaa hirttä ja saman verran kullanhohtavia lattiapalkkia ja
laipiolautoja.

Kaksi päivää laitettiin rekiä.

Oli Maaliskuun heleä aamu, kun tytöt asettivat kaksi leveäjalaksista
ja matalaketaraista rekeä ensimmäisen hirren sivulle Hepokankaan
liepeessä. Siihen nostettiin hirsi. Toinen reki tuli tyven ja toinen
latvan alle.

Sanna hymyili ja virkkoi:

"Siinä sitä olisi kärpäselle lähtemistä, kun tervassa seisoo."

Vappu: "Siinä sitä olisi. Mutta kyllä taitavat kaulasuonet kiinnitä
kuin viulunkielet ennenkuin on kotona."

Riikka: "Saattaa sapsokin käydä laulamaan. Tuommoiseen umpeen kun
ötkähtää jalas, niin kyllä nikottelemaan käyvät nämä varsat."

Katri: "Sen tiedän, ettei paikaltaan änähdä tuommoinen jätkä."

Auno: "Mitä sitä joutavia! Tämä menee tämmöisellä joukollaan vaikka
nahkallaan."

Kerttu: "Otetaanhan jukosta joka henki niinkuin yksi henki."

Tytöt panivat jukon olkapäilleen ja nojausivat eteenpäin.

Kerttu; "Kas niin! Aivanhan se lähti kuin käsketty, ihan yhtenä
luokona. Vetuvee vaan!"

Reet kulkea myssäsivät, että pajut vetivät lunta ja tie tuli kuin
saukon jälki.

Kerttu: "So, huahdetaan vähän. Parempi väki jäämään kuin uupumaan..."

Sanna: "Soo, jukko suoraksi! Päähän vietävä pyrkii."

Pitkä vitsainen köysi oli jukkona, jonka jälkipää oli kaksihaarainen.
Toinen haara oli sidottu toiseen ketaraan, että reki pysyi
tiensuunnalla.

Toperana olivat tyttöin jalat polanteisessa tiessä, kumaraan
painuivat hartiat ja tuhostunein kasvoin puhkaillen vetivät yhdestä
köydestä uhkuilevaa hirsikuormaansa. Paksuina tuppaina pölisi valkea
höyry kireään aamuilmaan raskaista henkäyksistä ja karkeat hikihelmet
kyntivät vakonsa pitkin puuhkeita kasvoja. Pajujaan myöten usein
reet upposivat. Mutta silloin painuivat alemmas tyttöin hartiat ja
tiukemmasti kitisi vihtainen köysi.

Pietolan tanterelle pudottivat tytöt ensimmäisen hirtensä, istahtivat
lappealle, höyryävät hartiat aaltoilivat huohotuksesta.

Kerttu aukoi vaatteitaan jäähdytelläkseen ja virkkoi: Vähästä alku
paljoon. Siinä on yksi. Jos jokainen olisivat tuommoisen lämpymän
takana, niin ei tulisi monta päivässä.

Auno: "Pahin salmi on soudettuna. Kunhan tie kovoo, niin ne tulevat
yhtenä köytenä."

Riikka: "Harmaassa on päämme ennenkuin on viimeinen tuossa."

Katri: "Eivät näe nämä näkimet."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Mitä sitä tyhjiä löräjää; ilta istuin tulee. Lähdetään uusi
kerta!"

Auno: "Lähdetään vaan."

Tytöt hyppäsivät juoksemaan.

Auno: "Älkää nyt hurjana! Käydä jolpotellaanhan vaan. Verkka se ruton
voittaa."

Niin ne tytöt vetivät hirsiä yksitellen muutamia päiviä.

Mutta satoipa siitettä ja tie naulautui paljaalle iljaimelle.

Silloin tytöt ottivat kolmet reet ja kaksi henkeä tuli aina yhden
kuorman kuletukseen. Kuormaan aina pantiin kaksi hirttä. Siis kuusi
hirttä nyt matkasi peräkkäin yhdessä jonossa Hepokankaalta Pietolaan
ja tytöt vakavin askelin johdattelivat kuormiaan mielensä mukaan.
Usein ei muuta ääntä matkueesta kuulunut kuin hirsien laimea jumina,
rekipajujen pieni kitkantein ja tyttöin jalkain kopina sekausivat
yhteen ääneen, että hiljainen jorotteleva kaiku katkeamatta himisi
kevään raikkaassa metsässä.

Siten kerralta kulkeutuivat hirret ja palkit Pietolaan.

Ja kun Huhtikuun aurinko ensikerran rikkoi talven vitiä ja räystäs
itki ensimmäiset kyynelensä, olivat hirret ja palkit Pietolan pihalla
vahaisessa pinkassa alttiina kälvimään kevään ahavassa.

Lautalatajaksen päällä istuivat tytöt ja huokailivat helpoittavia
henkäyksiä.

Siihen tuli Saarakin.

Iloinen mielihyvä lepäsi tyttöin päivettyneissä kasvoissa.

Kerttu: "Siinä ne nyt olisivat, mutta mikäs ne nyt ristiin laulaa."

Vappu: "Siinä se mahti puuttuu."

Riikka: "Salvetaan koiran kaulalle."

Auno: "Ei vetele se homma."

Sanna: "Sen minäkin sanon."

Katri: "Mutta mikäs auttaa. Mitäs mahtinanne pidätte? Siitä heti
sakoitetaan, jos tekee parempaa kuin saattaa."

Sanna: "Jos ei muu keino auta, niin otetaan vanha Kärpäs-Juuso
aloittamaan. Se kyllä osaa."

Auno: "Se kyllä osaa, vaikka on paljaspäinen. Ja sitte kun alkuun
päästään ja saadaan mahti käteensä, niin salvamme itse. Kyllä minun
pääni kestää nousta nurkan kanssa taivasta kohti."

Sauna: "Vaikka pilviin mentäisiin, niin en jänistä!" Vappu: "En
minäkään! Mutta minkälainen rakennus siitä aiotaan tehdä?"

Kerttu: "Tuoltapa hiihtoo isä taatto... Eipä ole nyt monta lintua...
On sillä sentään muutamia."

Auno: "On yksi keitto... Mutta nulvakkana on ukko, ei nyt ole mennyt
mieltä myöten."

Kerttu: "Se on päiväsydämmellä ollut sipsukeli, niin ei ole voinut
hiihtoa."

Riikka: "Mutta nytpäs on jo hyvä keli; katsoppas miten ukko tulla
loikaisee leveillä suksillaan... Kas ukkoa, kun tulee tänne meidän
luokse; haluttaapa katsella tätä roviota."

Pieto seisahti hirsiläjän luokse, nojasi saavaansa vasten, katseli
hirsikokoa ja virkkoi:

"Joko kaikki tässä?"

Sanna: "Siinä ovat joka kappale... Mutta mitenkäs niitä ruvetaan
kokoon panemaan?"

Pieto: "Kunhan rupeaa rahoinaan ristiin, mitäpä hänessä muuta."

Pieto unisen näköisenä kääntyi pois, nosti suksensa nurkkaa vasten ja
siirtyi pirttiin.

Kerttu: "Tuota ukkoa sitä pitää tahtoa pohjan panoon."

Auno: "Kun se rupeaisi. Mutta eipä viipynyt hirren hakkuussakaan;
yhtä vähän se viipyy tässäkin, nyt varsinkin kun alkaa tulla metson
soitimen aika."

Kerttu: "Pohjan panoon vaan ja näyttämään, miten tehdään."

Vappu: "Mutta minkälainen siitä tehdään?"

Auno: "Tehdään semmoinen kuin Ahtolassakin: pirtti, sali ja salin
perään kaksi kamaria, sievä porstua ja porstuan perään kamari."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen miettoillut."

Saara: "Kuka ne kamarit pitää senvertaiset? Tehkää kamari joka
henkeen omituinen. Kun kerran tekemään, niin kamari joka henkeen
vaikka nyrkinkokoinen."

Vappu: "Se olisi kuin ampiaispesä!"

Sanna: "Kaikki yhteiset, se paras! Semmoinen tehdään kuin Ahtolassa".

Kerttu: "Tehdään vaan semmoinen kuin on Ahtolassa".

Sanna: "Semmoinen tehdään!"

Vappu: "Mutta tuolta pirtin puolesta lemuaa metsokeiton hunajahöyry,
se tuntuu minua riitelevän puoleensa. Lähdetäänpäs katsomaan mitä
siellä on taasen Reeta meille valmistanut illalliseksi."

Auno: "Lähdetään vaan."




XIII.


Huolettomina kuni työstään päässeet venyttelivät ja haukottelivat
tytöt vuoteellaan huomisaamuna.

Mutta Pieto se oli jo kotvan lapioinut lunta kehikon sijalta.

Sinne siirtyivät tytötkin.

Kerttu: "Mitä nyt isä miettii, kun siitä lapioipi lunta?"

Pieto: "Jotta tähän kehikon pohja."

Kerttu: "Se tehdään näin sivuttain järvelle ja samallainen kuin
Ahtolan pirttirehto."

Pieton kasvot jäykistyivät, kynsi korvallistaan.

"No... Minä luulin, että pirtti vaan."

Pieto ei sen enempää tuumaillut, pisti lapionsa nietokseen ja
poistui hirsiläjälle, istahti hirren selkään ja päätään kallistellen
mietti. Harmaat silmät suurina harreilivat taivaanrantoja ja huulet
liikkuivat.

Sitte hän luki sormiaan ja mietti väliin ja taasen luki sormiaan.
Viimein virkkoi:

"Niin se on takanakin Ahtolassa".

Koppoi kirveen ja rupesi tekemään hirteen salvosta.

Kasvot levisivät hienoon hymyyn ja puheli:

"Semmoinen kuin Ahtolassa... Sopiipa siinä nälkä keilaa lyömään...
Omapa heidän on asiansa; kun jäänee kesken niin jääköön. Kunhan
saisin tämän pohjan."

Seisahti, kynsi korvallistaan.

"No niin se on ainakin, että päilleen se on alotettu Ahtolan
pirttikartano... Näitä tulee viisi tämmöistä. Nämä asetetaan
paikoilleen ja näihin salvoksiin salvetaan sivut... Mutta siinä on
kätösen loimet ennenkuin se pohja on paikoillaan ja tasallaan... Työ
kankaan alkaissa, toinen loppuissa, tyhmäkin keskeltä kutoo, on vanha
sananlasku... Mutta miten sen on?"

Kaapi taasen korvallistaan ja silmät harreilivat. Viimein tyynesti
virkkoi:

"No, ei se nyt liene jouhen päälle, jos ei tulekkaan aivan
yhdenkokoinen. Kauas se ei käy. Pirtti se on viittä, porstua kahta,
sali kolmea poikki ja kamari vähän päälle kahden. Siitä sitä
karttuukin sivua... Noo, antaapa heidän koettaa."

Otti kirveen ja alkoi hakata salvosta.

Pohja oli luotu valmiiksi.

Päähirret vedettiin pohjalle päittään järvelle.

Pieto silmät renkaallaan mietti ja luki sormiaan...

Otti sitte sylikepin ja virkkoi:

"Kaksitoista syltä ja vähän päälle... Yksi... kaksi... kolme...
neljä... viisi... kuusi... seitsemän... kahdeksan... yhdeksän...
kymmenen... yksitoista... kaksitoista ja... noin paljon päälle," luki
Pieto ja mittasi rakennuksen pohjaan pituuden.

Sitte mittasi pirtin pohjaksi viisi syltä, osotti sormellaan maahan
ja sanoi:

"Paneppas Riikka tuohon merkki!."

Riikka pani puikon pystyyn.

Pieto: "So!... Porstua kahta syltä... Paneppas, Katri, merkki... Ei
siihen! No juuri tuohon... Sali kolmea. Paneppas, Vappu, merkki...
Kamari kahta ja... ja... ja tuon verran päälle."

Kerttu osotti nurkan sijaa.

"Tähänkö tuo päähirsi?"

Pieto: "Kaikkiin näihin, joissa ovat merkit, pannaan päähirret
poikkipäin ja kaikissa tyvet tänne järvelle päin."

Pieto lähti kirveineen astumaan hirsiläjälle ja sanoi:

"Sitte tulette noutamaan sivuille hirret. Otetaan suurimmat hirret
sivuhirsiksi."

Tytöt vetivät ne paikalle.

Pieto merkitsi salvokset rinnakkain, kumpaisenkin sivun hirret yhtä
pitkiksi.

Silloin vietiin hirret paikoille ja salvettiin salvoksiinsa. Ja
porstuan kohdalla jatkettiin ja liitettiin yhteen sivuhirret.

Nyt oli luoma valmis.

Tytöt katselivat sitä teosta ja kasvot vähän värähtelivät.

Kerttu: "Näyttää niin hirveän suurelta tuo kierros."

Auno: "Niin se näyttää... Kyllä siinä on nyt loimia kun lienee
kuteita."

Sanna heilautti itseään.

"No ei se ole mökkiläisten aloke. Mutta antaa tulla, kun on
tulemassa. Me emme olekkaan Nauku-Maijan tyttöjä. Ei kylä kudetta
kiellä kyynärältä kymmeneltä, se on vanha sananlasku. Kyllä metsä
lahjottaa mitä puututaan."

Saara: "Olisi mainio aloke, kun pantaisiin tämä pirtti neljäksi ja
tuo sali kahdeksi, niin tulisi juuri yhdeksän kamaria ja porstua
yhteinen."

Sanna: "Niin jokaiselle porsaalle omituinen karsina!... Tämä on hyvä,
tässä sopii roikamaan mieltään myöten."

Pieto sieran palasella hioi kirvestään ja virkkoi verkalleen:

"Kun tulee korkeammaksi salvos, niin pienemmältä se näyttääkin...
Tuokaapas hirsiä tänne."

Tytöt ne laittoivat hirsiä salvokselle, kuorivat niitä, poskesivat ja
veistivät varausta avuksi.

Kolmannen päivän illalla oli jo kolme hirsikertaa sijallaan ja
kivijalat nurkkien alla.

Mutta huomenna ei Pietoa näkynyt salvoksella.

Masentuneilla mielin tytöt katselivat teostaan.

Kerttu: "Tuntuupa se niinkuin olisi peukalo keskellä kämmentä"

Auno: "Ikävä, kun se isä ei pysynyt vielä muudatta päivää."

Sanna: "Tehty on työ alotettu. Aletaanhan vaan panna hirttä hirren
selkään."

Vappu: "Mikäpä tässä muu auttanee."

Kerttu: "Koettaa kai täytyy. Ja kyllä kai työ tekijänsä neuvoo.
Kylläpä se keittäminenkin sietää isän joutaa metsojen kimppuun. Ei
tätä joukkoa tiaisen päällä illasteta."

Riikka: "Mutta se on koko syömisen paljous, minkä isä talven pitkään
kantaa metsästä."

Sanna: "Hym, mistä sitä syömistä piisaisi?"

Katri: "Niinhän sitä aina san

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49528