← catalogue

Anna Karenina

by graf Leo Tolstoy · Finnish · Gutenberg #49487 · 1,973,590 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Anna Karenina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Anna Karenina

Author: graf Leo Tolstoy

Translator: Eino Kalima


        
Release date: July 19, 2015 [eBook #49487]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49487

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA KARENINA ***

ANNA KARENINA

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomentanut Eino Kalima


Eino Kaliman suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran kahdessa osassa
WSOY:n kustantamana Porvoossa vuosina 1910 ja 1911.






ENSIMMÄINEN OSA




I


Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton
perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että
miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren
kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän
kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta
päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia
perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja
palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään
järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa
kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin
perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan,
mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin
päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli
riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun
ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki
oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja
kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh
Oblonski -- Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin -- heräsi
tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa
vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan
vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä
toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa,
puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi
poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi
silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan.
"Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut
Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin,
mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti
päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin -- ja pöydät
lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain
parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla
olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi
hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä
oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä
ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan
verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän
heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon
hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset
safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän
vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti,
jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän
muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa
vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni
kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja
hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon
kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana
hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta
on se, että kaikkeen olen syynä minä, -- syynä olen minä, vaikka
olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!"
äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia
vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut
teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä
vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä
ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista,
kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman
keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu
kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan
katseen.

-- Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu,
kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin
vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun
äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei
ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä,
mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä
oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt
vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt
välinpitämättömänäkin -- kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se,
mitä hän teki -- olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan
("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh
joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen,
hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn
nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt
tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja
syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen
epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.




II


Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut
pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt
katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli
ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua
sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä
mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja
kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan
vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa
paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden
ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin
paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian
paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa
koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti,
että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli
tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että
kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei
ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti,
olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa
suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.

"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh
voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten
hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä
en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta
niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut
kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain
alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä.
Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle
Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään
unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja
kaikkein pahinta on se, että hän on jo... Pitikin kaiken sattua kuin
varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"

Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa
kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin.
Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet,
toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen
ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä
musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava
elämän uneen.

"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi
seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa,
heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja
asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla
jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti
verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti
vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet,
kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi
parranajovehkeineen.

-- Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen
sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.

-- Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja
osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti
hymyillen: -- Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.

Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta
Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin
he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi
sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.

Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa
etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin
huomattavasti hymyillen.

-- Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti
vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi
edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä
ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän
luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan
vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi
pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa
raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.

-- Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että
hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen,
toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas
sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.

-- Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.

Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin
käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään
peiliin päin.

-- Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?

-- Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.

-- Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.

-- Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä
sanoo.

"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: -- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan,
kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin
huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.

-- Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski
tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen
herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen.
Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan
väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.

-- Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.

-- Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.

-- Setviytyykö?

-- Niin tekee, herra.

-- Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi
kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.

-- Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa
pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset
kasvot.

-- No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen
luokseen ovelle.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän
syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä
imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.

-- No mitä? hän sanoi alakuloisesti.

-- Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo
onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa
mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää
pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin
ryhtyy...

-- Eihän hän päästä luokseen...

-- Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!

-- No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen.
-- No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui
päättäväisesti yltään aamutakin.

Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen
kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää
tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.




III


Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen
hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein
määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja
kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten
hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas,
hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa
ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo
odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.

Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, -- kirje kauppiaalta,
joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli
välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja
vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä
tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri
alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys
pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki
sovintoa vaimonsa kanssa, -- se ajatuskin jo loukkasi häntä.

Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta
lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki
muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit
syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän
avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.

Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei
äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa
edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta
eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla
kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään
ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän
ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.

Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan
suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin
kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut,
vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli
määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan
tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi
mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä
pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota
monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä
suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että
tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen
puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin --
Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut
riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut
laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin:
perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti
hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta
hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi
ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle,
ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä
hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut
käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat
toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla
kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti
hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia
ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin
ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen
kantaisä -- apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan
Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista
päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen
päässään.

Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään
aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki
vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta
ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi,
ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile
luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan
vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin,
raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja
Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä
ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja
kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle
aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto
Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta.
Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut
Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä
on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen.
Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista,
ironista huvia.

Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun
rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää
rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään
olisi ollut jotain erityisen hauskaa -- iloinen hymy oli hyvän
ruoansulatuksen ansiota.

Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja
hän kävi miettiväksi.

Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne
pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He
olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.

-- Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi
tyttö englanniksi; -- saat itse korjata!

"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset
juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät
luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät
isän luo.

Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä
ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta
tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää
tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville
kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä
pidätti häntä.

-- Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää,
hentoista kaulaa. -- Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa
tervehdykseen.

Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla
tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän
kylmään hymyyn.

-- Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh
huokasi.

"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.

-- No onko äiti iloinen?

Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti
voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä
vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän
vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.

-- En tiedä, tyttö sanoi. -- Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski
mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.

-- No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen
kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.

Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja
antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.

-- Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.

-- Niin, niin. -- Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli
häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.

-- Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. -- Ja eräs asialle tullut nainen
odottaa, lisäsi hän.

-- Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Puolisen tuntia.

-- Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?

-- Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei
sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton
vihastua.

-- No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen
nyrpeästi kulmiaan.

Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja
järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet
istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi
seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä
kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla
käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa.
Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti
hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei
tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa --
vaimonsa.

"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi
tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen
ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi
tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai
parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista
jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään
ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta
ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita
hänen luonteelleen.

"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää
tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi
rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa,
heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen
poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.




IV


Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä,
sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja
valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat
sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät
suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä
askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa
ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja
lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin
kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa
tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut
aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten
edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että
hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä,
maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli
hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä
luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta... Se oli mahdotonta
siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään
ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä,
omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin
lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan
muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika
oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja
toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että
oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin
valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon
ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun
tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille
hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain
neuvottomuutta ja tuskaa.

-- Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi
niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti
hän säteili raikkautta ja terveyttä.

Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä
raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen
ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä... Ja tuo inhottava
hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota
kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa
puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea
poskilihas vavahteli.

-- Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.

-- Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, -- Anna tulee tänään.

-- Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti
vaimo.

-- Mutta täytyyhän sentään, Dolly...

-- Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan
kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.

Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan
ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten
Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä
ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät
marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen
äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja
silmiin tuli kyyneleinen kiilto.

-- Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!...
Onhan... hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.

Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.

-- Dolly, mitä minä voin sanoa?... En muuta kuin: anna minulle
anteeksi... Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi
hyvittää hetken, hetken...

Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli
ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin
selittämään kaiken perättömäksi.

-- Hetken nautintoa..., lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän
sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas
yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli
taas.

-- Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, --
älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.

Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin
selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet
turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.

-- Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. -- Jumalan
tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen,
rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen,
mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja
ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle
anteeksi!

Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen
raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä
kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain,
mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.

-- Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta
minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi
Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita
hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.

Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen
kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja
Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.

-- Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden
pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin
pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että
jätän irstailevan isän luo, -- niin, irstailevan isän luo... No
sanokaa itse, onko enää sen jälkeen... mitä on tapahtunut, meidän
yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko
se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. -- Sen jälkeen kun
mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa
kotiopettajattaren kanssa...

-- Mutta mitä minä...? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla
äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.

-- Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän
kiivastuen. -- Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole
rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette
minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki
vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen
kauhean sanan _vieras_.

Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen
kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä
vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain
säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi",
ajatteli Stepan Arkadjevitsh.

-- Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.

Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan.
Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä
lauhkeamman sävyn.

Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli
ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.

"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan
parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani.
Kuinka hän sitten voi vihata minua?"

-- Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.

-- Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään!
Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään,
ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!

Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.

Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin
askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten?
Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten
ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa
huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat
kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi
hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja
lähti huoneesta.

Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa.
Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä
lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen
vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon
hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se
'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."

-- Matvei, huudahti hän, -- laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki
järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi
ovesta ilmaantuneelle Matveille.

-- Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.

-- Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.

-- Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen
lompakostaan kymmenruplasen. -- Lieneekö tarpeeksi?

-- Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni
vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.

Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa
takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että
mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa
kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain
poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat
englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä
hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen
kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea
lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi
lähettää hakemaan uutta kokkia?

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan
makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä
kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden
luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi
selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo!
Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna.
"Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt
häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata
yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti
vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle
hirveän sanan.

"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!...
Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties
vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta..." hän aloitti,
mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna
pisti päänsä ovesta.

-- Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, -- laittaisi edes
päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.

-- Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta
maitoa?

Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi
niihin surunsa.




V


Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista
hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli
aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan,
vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän
oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan
eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut
Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla
oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului.
Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi
Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten,
serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen
samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa,
mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon
melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.

Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin
ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka
olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa
valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut
hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen
kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten
virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat
olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään.
Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan
saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta,
riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa
hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi
tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa
niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei
vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin
saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän
kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen
lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja
hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään,
mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja
punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen
seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski!
Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen,
kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen
kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut
tapahtunut, -- toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki
jälleen iloitsivat hänet nähdessään.

Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä
Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen
virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen
kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän
kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle
tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen
kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen
hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys,
ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys,
joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti
ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja
varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi -- mikä oli tärkeintä --
täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän
ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.

Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan
ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki
ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki
virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti.
Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen,
kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui
juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan
osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden,
koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä
käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen
iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan
Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen
vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä
vakiinnuttanut:

-- Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä
näin, jos saan...

-- Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen
sormellaan paperiin. -- No niin, hyvät herrat... ja asiainkäsittely
alkoi.

"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää
kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika
heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä
nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää
yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.

Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet
äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki
katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella
seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen
jälkeensä.

Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli
jäseniään ja -- vapaamielisen ajan tapoja noudattaen -- otti
virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen
toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh
seurasivat häntä.

-- Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ehdimme toki! sanoi Nikitin.

-- Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä
käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.

Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen
johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan
mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.

-- Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.

-- Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään,
kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan
jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten...

-- Missä hän on?

-- Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy
tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista
ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti
juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka
salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan
juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.

Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun
kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat
entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.

-- Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen
lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. -- Että
sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan
Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli
ystäväänsä. -- Oletko jo kauan ollut täällä?

-- Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin
vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti
ympärilleen.

-- No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi
ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti
jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.

Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien
tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen
ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja
kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka
olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten
kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet
kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän
oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut
samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden
kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan",
kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina
lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa
luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä",
mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän
alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan
Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.

Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän
samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen
toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät
toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta,
kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan.
Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä -- kuten eri toiminta-aloilla
työskentelevien ihmisten laita usein on -- sydämessään ylenkatsoi
toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta.
Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä
pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan
keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut
Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili
jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein
voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan
aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden
hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan
uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti
siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä
ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti
tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä,
että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan
ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin
vihainen.

-- Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen
tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen
vaaranpaikkojen päättyneen. -- Onpa oikein hauska taas nähdä sinua,
hän jatkoi. -- No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?

Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia
kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä
valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään
käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät
napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa
eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti
ja hymyili.

-- Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. -- Toverini Filip
Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään
Leviniin päin: -- Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä,
voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja,
metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei
Ivanovitsh Koznyshevin veli.

-- Erittäin hauskaa, sanoi ukko.

-- Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi
Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.

Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi
samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta
velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan,
ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan
Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.

-- Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut
kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen
Oblonskiin päin.

-- Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. -- No, miten ja mistä
syystä?

-- Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin
samassa kertoa. -- Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen,
ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin
joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu,
leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä
tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on
(hän takelteli hiukan) -- hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle
hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat
ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan
ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku
läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.

-- Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa,
sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Mutta siitä voimme puhua tarkemmin
toiste.

-- Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin
sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.

Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. -- Muistaakseni
sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän
sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin
valmistamaa pukua. -- Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.

Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi,
huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden
ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku
kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot
noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.

-- Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua
kanssasi, Levin sanoi.

-- Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.

-- Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, -- minun on vielä käytävä
muualla.

-- No, syömme sitten päivällistä yhdessä.

-- Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin
vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.

-- No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten
päivällispöydässä.

-- Ne pari sanaa olisivat vain... Levin sanoi, -- ei se ole mitään
erikoista.

Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan
ujouttaan vastaan.

-- Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.

Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli
rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja
hänen silmänsä loistivat.

-- Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla,
sillä... Anteeksi, hetkinen...

Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen
kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan
hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen
ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan
Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä
sihteerin hihalle.

-- Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi
lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän
asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: -- Tehkää niin, Zahar
Nikititsh, olkaa niin hyvä.

Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn
neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi
nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli
pilkallisen tarkkaavainen ilme.

-- En käsitä, en käsitä, hän sanoi.

-- Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen
ja ottaen savukkeen. -- Hän odotti Leviniltä jotain omituista
päähänpistoa.

-- En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. --
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?

-- Miten niin?

-- Siksi, että... se on kaikki turhaa.

-- Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.

-- Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.

-- Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?

-- Kenties, Levin sanoi. -- Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja
ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta
sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki
voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.

-- Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs
ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja
tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä,
-- mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä
asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään
aikaan käynyt.

-- Miten niin? kysyi Levin pelästyen.

-- Muuten vain, vastasi Oblonski. -- Puhutaan sitten. Mitä varten
sinä oikeastaan tulit?

-- No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas
korviaan myöten.

-- Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Niin, näetkös:
minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas.
Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat
Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja
sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin
päivälliselle.

-- No niin, näkemiin siis.

-- Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle --
se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.

-- Varmasti en.

Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut
kumartaa Oblonskin tovereille.

-- Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.

-- Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään,
-- siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin
kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista
kuin meikäläinen.

-- Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?

-- Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.




VI


Oblonskin kysyessä Leviniltä, miksi tämä oikeastaan oli tullut, oli
Levin punastunut ja suuttunut itseensä siitä, että oli punastunut
ja ettei ollut voinut sanoa hänelle suoraan: "Olen tullut pyytämään
vaimosi sisarta vaimokseni", vaikka oli tullut yksinomaan sitä varten.

Levinin ja Shtsherbatskin kodit olivat vanhoja moskovalaisia
aateliskoteja ja olivat aina olleet keskenään läheisissä
ystävyyssuhteissa. Tämä suhde oli vielä entisestään vahvistunut
Levinin ylioppilasvuosina. Hän oli lukenut ja suorittanut ylemmän
tutkinnon yhdessä nuoren ruhtinas Shtsherbatskin, Dollyn ja Kittyn
veljen kanssa. Tähän aikaan Levin oli usein käynyt Shtsherbatskien
kodissa ja rakastunut siihen. Niin oudolta kuin se kenties
kuulostaakin, oli Konstantin Levin rakastunut juuri Shtsherbatskien
kotiin, perheeseen, erityisesti sen naispuolisiin jäseniin. Levin
itse ei muistanut äitivainajaansa, ja hänen ainoa sisarensa oli
häntä vanhempi, joten hän näki Shtsherbatskien kodissa ensimmäisen
kerran sellaisen sivistyneen ja vakaan aatelisperheen piirin, jota
vaille hän oli jäänyt isänsä ja äitinsä kuoleman johdosta. Hän näki
kaikki tämän perheen jäsenet, etenkin naispuoliset, eräänlaisen
salaperäisen, runollisen verhon lävitse. Paitsi ettei hän nähnyt
heissä mitään vikoja, hän kuvitteli lisäksi tuon runollisen verhon
alla piilevän mitä ylevimpiä tunteita ja kaikkea mahdollista
täydellisyyttä. Miksi näiden kolmen neidin piti päivät läpeensä
puhua ranskaa ja englantia; miksi he määrätunteina soittivat
vuorotellen pianoa, jonka ääni kuului veljen luo yläkertaan, missä
ylioppilaat lueskelivat; miksi ranskalaisen kirjallisuuden, musiikin,
piirustuksen ja tanssin opettajat kävivät talossa; miksi kaikki
kolme neitiä ajelivat mademoiselle Linonin kanssa määrätunteina
vaunuilla Tverin puistokadulle, atlasturkit yllään -- Dollyllä
pitkä, Nataljalla puolipitkä, Kittyllä lyhyt, niin että hänen
soreat jalkansa kireine punaisine sukkineen jäivät näkyviin; miksi
heidän piti kävellä Tverin puistokadulla kultakokardihattuisen
lakeijan seuraamana, -- kaikki tämä ja paljon muutakin, mitä heidän
salaperäisessä maailmassaan tapahtui, oli hänelle käsittämätöntä,
mutta hän tiesi, että kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ihanaa, ja
hän oli rakastunut juuri sen kaiken salaperäisyyteen.

Ylioppilaskautenaan Levin oli ollut rakastumaisillaan vanhimpaan
sisareen Dollyyn, mutta tämä oli pian joutunut naimisiin Oblonskin
kanssa. Sitten hän oli alkanut kiintyä toiseen. Hän oli ikään
kuin tuntenut, että hänen oli rakastuttava johonkin sisarista,
mutta ei ollut kyennyt tekemään itselleen selväksi, kehen heistä.
Mutta Nataljakin oli kohta seuraelämään astuttuaan joutunut
naimisiin lähettiläs Lvovin kanssa. Kitty oli vielä ollut lapsi
Levinin päästessä yliopistosta. Nuori Shtsherbatski oli mennyt
merisotaväkeen ja hukkunut Itämerellä, ja sen jälkeen olivat Levinin
ja Shtsherbatskien välit vähitellen höltyneet, huolimatta Levinin ja
Oblonskin ystävyydestä. Mutta kun Levin tänä vuonna alkutalvella oli
tullut Moskovaan vietettyään vuoden maalla, oli hän Shtsherbatskit
nähdessään ymmärtänyt, kehen kolmesta hänen todella oli määrä
rakastua.

Olisi luullut, ettei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa
kuin hänen, hyväsukuisen ja pikemmin rikkaan kuin köyhän
kolmekymmentäkaksivuotiaan miehen kosia ruhtinatar Shtsherbatskia:
kaiken todennäköisyyden mukaan hänet olisi heti katsottu oivaksi
aviomieheksi. Mutta Levin oli rakastunut, ja siksi Kitty näytti
hänestä joka suhteessa niin täydelliseltä, kaikkea maallista
ylemmältä olennolta, ja hän itse niin maalliselta, että tuntui
mahdottomalta pelkkä ajatuskin, että muut ja Kitty itse katsoisivat
hänet kyllin arvokkaaksi.

Oltuaan Moskovassa kaksi kuukautta kuin houreen vallassa ja
tavattuaan Kittyä melkein joka päivä seuramaailmassa, jossa hän juuri
Kittyn vuoksi oli alkanut viettää aikaansa, hän päätyi äkkiä siihen,
ettei asiasta voi tulla mitään, ja matkusti takaisin maalle.

Levinin vakaumus asiansa mahdottomuudesta perustui siihen tunteeseen,
että hän tytön sukulaisten silmissä oli epäedullinen, arvoton pari
ihanalle Kittylle ja ettei Kitty itsekään voisi hänestä pitää.
Omaisten mielestä hänellä ei ollut mitään tavanmukaista, määrättyä
tointa eikä asemaa seuramaailmassa, kun taas hänen toverinsa
olivat jo nyt, hänen ollessaan kolmenkymmenenkahden vuoden vanha,
kuka everstinä ja sivuadjutanttina, kuka professorina, kuka
pankinjohtajana, kuka rautatiehallituksen päällikkönä tai viraston
esimiehenä, kuten Oblonski; itse hän oli vain (hän tiesi sangen
hyvin, miltä hänen täytyi muiden silmissä näyttää) tilanomistaja,
joka hoiti karjaa, metsästeli ja rakenteli jotain, siis lahjaton
nuori mies, josta ei ollut tullut mitään ja joka puuhaili
seurapiiriväen mielestä samaa kuin ne, jotka eivät kelpaa mihinkään.

Salaperäinen, ihana Kitty itse taas ei voisi rakastaa niin rumaa
miestä kuin minä hän itseään piti, eikä varsinkaan niin tavallista
miestä, jossa ei ollut mitään erikoista. Sitä paitsi hänestä
tuntui, että hänen entinen suhteensa Kittyyn, joka oli ollut kuin
täysi-ikäisen suhde lapseen sen johdosta, että hän oli ollut Kittyn
isonveljen ystävä, tuli vielä uudeksi esteeksi hänen rakkaudelleen.
Rumaa, hyväluontoista miestä, jollainen hän mielestään oli, saattoi,
arveli hän, pitää ystävänään, mutta jos mieli saada osakseen
sellaista rakkautta, jota hän itse tunsi Kittyä kohtaan, täytyi olla
komea ja uljas mies ja ennen kaikkea jotain erikoista.

Hän oli kyllä kuullut, että naiset useinkin rakastavat rumia,
tavallisia miehiä, mutta hän ei sitä uskonut, sillä hän arvioi asiaa
oman itsensä mukaan, hän kun itse saattoi rakastaa vain kauniita,
salaperäisyydellään ja erikoisuudellaan viehättäviä naisia.

Oltuaan kaksi kuukautta yksin maalla hän tuli kuitenkin
vakuuttuneeksi, ettei tämä ollut niiden rakastumisten kaltaista,
joita hän oli kokenut ensi nuoruudessaan, että tämä tunne ei antanut
hänelle hetkenkään rauhaa, että hän ei voinut elää ratkaisematta
kysymystä, tuleeko Kitty hänen vaimokseen vai eikö, että hänen
epätoivonsa oli johtunut vain hänen mielikuvituksestaan ja ettei
hänellä ollut mitään varmoja todisteita rukkasten saannista. Ja hän
oli nyt tullut Moskovaan päätettyään lujasti lausua ilmi tunteensa ja
mennä naimisiin, jos saa myöntävän vastauksen. Tai... hän ei voinut
ajatella, miten hänen kävisi, jos hän saisi rukkaset.




VII


Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin
luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen
heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa;
mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava
filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten
selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille
eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori
oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei
Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin
viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle
vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä
materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan
kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen
toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden
välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen
kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi
keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli
silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen
Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen
enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi,
mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe,
ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä -- entistä
luonnontieteen ylioppilasta -- hänelle tuttujen luonnontieteen
perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt
noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä,
reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka
koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka
viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän
huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin,
olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin,
mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui
pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät
taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien
pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

-- Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa
oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, --
minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko
minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen
pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta,
sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen
välittäisi.

-- Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että
teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten
ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa
Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään
olemisen käsitettä enää ole olemassa.

-- Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.

Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he
jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.

-- Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei
voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.

Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle
älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli
pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä
Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua?
Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti
ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen
yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta
viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:

-- Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.

-- Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan.
-- Ei, hän sanoi, -- minä viittaan siihen, että jos aistimuksen
perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän
tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.

Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.




VIII


Kun professori oli lähtenyt, Sergei Ivanovitsh kääntyi veljensä
puoleen: -- Hauska että tulit. Voitko viipyä kauankin? Miten
luistavat talousasiat?

Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä
ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja
siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.

Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä
häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun
hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin
kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan
äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän
äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin
osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta
puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi,
ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.

-- No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli
hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä
hyvin merkittävänä.

-- En yhtään tiedä...

-- Mitä?... Olethan sinä hallituksen jäsen?

-- Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, -- enkä käy
enää kokouksissa.

-- Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.

Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat
olleet hänen piirissään.

-- Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. --
Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin
piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme,
me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen
minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän
maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle,
olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen,
mutta me vain naureskelemme.

-- Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. -- Se oli minun
viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään,
olen kyvytön siihen.

-- Et ole kyvytön, sanoi Sergei Ivanovitsh -- sinä et katso asiaa
oikealta kannalta.

-- Kenties, Levin vastasi alakuloisesti.

-- Tiedätkö jo, että Nikolai-veli on taas täällä.

Nikolai-veli oli Konstantin Levinin vanhin oikea veli ja Sergei
Ivanovitshin velipuoli, hunningolla oleva mies; joka oli
tuhlannut suuren osan omaisuuttaan, joka pyöri hyvin oudoissa ja
huonomaineisissa piireissä ja oli riidoissa veljiensä kanssa.

-- Mitä sinä sanot? huudahti Levin pelästyen. -- Mistä sinä sen
tiedät?

-- Prokofi oli nähnyt hänet kadulla.

-- Täälläkö Moskovassa? Missä hän on, tiedätkö sitä? Levin nousi
tuoliltaan ikään kuin aikeissa heti lähteä.

-- Pahoittelen, että sanoin sen sinulle, sanoi Sergei Ivanovitsh
pudistaen päätään nuoremman veljen mielenkuohulle. -- Minä lähetin
tiedustamaan, missä hän asuu, ja lähetin hänelle samalla Trubinin
vekselin, jonka minä olen joutunut maksamaan. Näin hän vastasi.

Ja Sergei Ivanovitsh antoi veljelleen kirjelapun paperinpuristimen
alta.

Levin luki omituisella, tutulla käsialalla kirjoitetut sanat: "Pyydän
nöyrimmästi jättämään minut rauhaan. Ainoastaan sitä minä vaadin
rakastettavilta veikoiltani. Nikolai Levin."

Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää
painuksissa, kirjelappu kädessään.

Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton
veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.

-- Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh --
mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni
pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.

-- Niin niin, toisteli Levin, -- minä ymmärrän ja annan arvoa sinun
suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.

-- Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh
sanoi. -- Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada
riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla
menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.

-- Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä
hetkenä -- vaikka se on kyllä ihan toinen asia -- minä tunnen, etten
voi olla rauhallinen.

-- No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. -- Sen minä vain
sanon, lisäsi hän, -- että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen
toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä
sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi,
mitä hän on... Sinä tiedät mitä hän on tehnyt...

-- Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.

Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin
aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti
jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan
saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut
Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja
saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi
saavansa tavata Kittyn.




IX


Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta
Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa
kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt
portilla Shtsherbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja,
rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi
portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten
koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät
auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan
taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin
messukaapuihin.

Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei
pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö",
kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä
epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja
huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän
meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien
kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina
kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen
eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien
luistelijain joukosta.

Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli
vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa
päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä
asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin
oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas
nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy,
joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne
jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi,
tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli
jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen
täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä
Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis
hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli
kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä
aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.

Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman
seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä
taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa
opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita
ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat
Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn
lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä
hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän
hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään
innostamina.

Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä
päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja
Levinin nähdessään huusi hänelle:

-- Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On
mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.

-- Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi
ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan
eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin
toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan
kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan
hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan
kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa,
käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän
piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi
Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä
hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan
Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi
hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet
kuvitellut.

Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään,
varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti
pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti
lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon
siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka
Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn
aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin
hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän
tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, -- sellaiseksi kuin hän
muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.

-- Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. --
Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.

-- Minäkö? Vastahan minä tulin eilen... ei vaan tänään... vastasi
Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. --
Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä
tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. -- Minä en tiennyt, että te
luistelette ja hyvin luistelettekin.

Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn
hänen ujouteensa.

-- Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä
legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan
hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.

-- Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä
taidoissani mestariksi.

-- Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi
hymyillen. -- Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne.
Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.

"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen
häneen.

-- Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan
luistimia jalkaansa.

-- Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja
pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. --
Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä
näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.

-- Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen
vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen.
"Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän
sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä
juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen
toivostani... Mutta sitten?... Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy!
Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin
edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle
ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin
pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui
taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten
vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen
kättään.

-- Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen
luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

-- Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta
säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän
oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt
pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin
näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta:
sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

-- Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole
oikeutta udella, Levin sanoi.

-- Miksikä ei?... Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty
kylmästi ja lisäsi samassa: -- Oletteko jo nähnyt mademoiselle
Linonia?

-- En vielä.

-- Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!"
Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo,
joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti
tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

-- Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, -- ja
vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar
nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä,
joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun
mukaan. -- Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle
sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

-- No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele
hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta
kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta
Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen,
tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi.
Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän
omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

-- Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

-- Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka
Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi
olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

-- Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

-- En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä
tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän
lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

-- Kuinka ette tiedä?

-- En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan.
Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta
hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja
luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan
tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat
luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!"
puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan
hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli
savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten
ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle
ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa
pitkin.

-- Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös
tehdäkseen tuon uuden tempun.

-- Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai
Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin
voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa
kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui
kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan
oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta
mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä,
hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko
tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä
rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän
on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?..." hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä
kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta
liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja
tyttären puutarhan portilla.

-- Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. -- Torstaisin, kuten
ennenkin, on meillä vierasilta.

-- Tänään siis?

-- On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti.
Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut
olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi
hymyillen:

-- Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen
voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään
anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän
kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti
anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

-- No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. -- Ajattelin koko ajan
sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen
Leviniä vihjailevasti silmiin.

-- Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen
äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka
oli säestänyt tuota sanaa.

-- "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

-- Sama minulle.

-- No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten
"Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin
"Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota
ravintolaa. -- Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi
pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen
muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli
itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki
selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan
kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

-- Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

-- Mistä? kysäisi Levin. -- Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti
turbot'sta.




X


Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut
olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen
olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta.
Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan
ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan
kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle
ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina
ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn
kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle
pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle
jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas
ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin
kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä
tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän
läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi
Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

-- Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän
ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja
leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos
lanteiden molemmin puolin. -- Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän
sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa
kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla
peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän
ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen,
odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

-- Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu
kohta... ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita
ostereitakin.

-- Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

-- Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa
ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. --
Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

-- Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

-- No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

-- Eilen saatuja, herra.

-- Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko
suunnitelman?

-- Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja
puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

-- Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin
eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

-- Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen
luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän
huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, -- etten
minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän
herkuttelen.

-- Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia
nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- No niin, tuopas meille
veikkoseni, ostereita pari -- ei taida riittää -- kolmekymmentä
kappaletta ja juurilientä.

-- Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei
nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin
nimityksin.

-- Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean
kastikkeen kera, sitten... paahtopaistia; mutta katsokin, että on
hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä
ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan,
vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan:
"Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon,
macèdoine des fruits..." ja samassa pannen pois toisen kansiin
sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan
Arkadjevitshille.

-- Mitäs otamme juotavaksi?

-- Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa... vaikka samppanjaa, Levin
sanoi.

-- Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

-- Cachet blanc, huomautti tataari.

-- Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta
otamme.

-- Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

-- Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

-- Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

-- Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

-- Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden
minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään
vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen
pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi
nauttimaan ostereita.

-- Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla
helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen
toisensa jälkeen. -- Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten
kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui
hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari,
joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin
laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän
hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

-- Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan
siemaisten, -- vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin
oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se,
mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon
ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja,
joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja
harsot sekä tataarit -- kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä.
Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

-- Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä
vaivaa minua, hän sanoi. -- Sinä et voi käsittää miten hullua tämä
kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi
herran kynnet...

-- Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti
kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- En mahda sille mitään, Levin vastasi. -- Koetahan sinä asettua
minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme
maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava
tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan
hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet
kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina
kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä
mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

-- Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.
Hän tekee työtä järjellään...

-- Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta
nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman
nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin
me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä
vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita...

-- Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. -- Sehän se onkin
sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

-- No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

-- Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla
ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta,
joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

-- No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille
nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja
vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

-- Menen varmasti, Levin vastasi. -- Vaikkakin minusta näytti, että
ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

-- Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa... No tuohan,
veikkonen, liemi tänne!... Sehän on hänen tapansa, hän on grande
dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Minä tulen myös, mutta minun on
käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö
tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä
hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä
mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta
kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

-- Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. -- Sinä olet
oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se,
että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut
takaisin. Minä tulin nyt...

-- Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
Leviniä silmiin.

-- Miksi niin?

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä
tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinulla on kaikki
edessäpäin.

-- Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

-- Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle
nykyisyys, ja rippeinä sekin.

-- Kuinka niin?

-- Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on
kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sanohan,
miksi oikeastaan tulit Moskovaan?... Hoi, saat ottaa! huusi hän
tataarille.

-- Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista
syvästi säteileviä silmiään.

-- Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit
päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn
väreet huulillaan katsellen Leviniä.

-- No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi
kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. -- Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta
katsettaan Levinistä.

-- Minäkö?... sanoi Stepan Arkadjevitsh -- minä en toivoisi mitään
muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

-- Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi
Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. -- Luuletko,
että se olisi mahdollista?

-- Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

-- Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki
mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!... Minä
olenkin varma siitä, että...

-- Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen
levottomuudelleen.

-- Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä
minulle että hänelle.

-- No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki
tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

-- Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon
Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt
jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt
yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset
heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi
ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken
inhimillisen yläpuolella.

-- Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä,
joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan
Arkadjevitshin syödä.

-- Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. -- Sinä et tiedä, että
tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan
kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin
sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme
vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä
tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän
sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

-- Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh
hymyillen. -- Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on
ihmeellinen nainen... Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman
suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: -- Hänellä on
edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä
paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin
tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille.
Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun
puolellasi.

-- Miten sitten?

-- Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan,
että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä,
sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

-- Sanooko hän niin! huudahti Levin. -- Minä olen aina sanonut,
että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä
aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

-- Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku
huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja
istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

-- Käsitätkö sinä, hän sanoi, -- tämä ei enää ole rakkautta. Minä
olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman
tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin
täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla
mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä;
mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole
elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu...

-- Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

-- Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä
kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit
minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että
olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla,
että Nikolai-veli... tiedäthän,... on täällä... olen unohtanut
hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia
on kauhea... sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen...
on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme...
ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme... yhtäkkiä
lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on
mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

-- No, sinulla ei paljon syntejä ole.

-- Mutta minäkin, Levin sanoi, -- saan inhottavaa elämääni
selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa... Niin, niin.

-- Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta
olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa
tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi
antaa anteeksi.




XI


Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

-- Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan
Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

-- En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

-- Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille,
joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin,
kun häntä vähimmin tarvittiin.

-- Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun
kilpailijoitasi.

-- Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme,
jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä
äreäksi ja epämiellyttäväksi.

-- Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin
kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin
häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne
rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet,
on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän
kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet
paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän
on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

-- Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä
ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität
että äiti...

-- Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä
jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa,
kun oli voinut unohtaa hänet.

-- Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen
ja koskettaen hänen kättään. -- Olen sanonut sinulle mitä
tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät
menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa
olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat.

-- Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin
suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

-- Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään
lasinsa. -- Minä juovun... Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu?
jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

-- Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten
päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan
Arkadjevitsh. -- Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään
kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon...

-- Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni
metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.

Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän
keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista
tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin
kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.

Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa
liikkui.

-- Kyllä joskus tulen, hän sanoi. -- Niin, veliseni, nainen on
akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani,
hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä,
jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään,
-- anna minulle neuvo.

-- Missä asiassa sitten?

-- Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa,
sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen...

-- Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä,
samoin kuin... aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni
vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin
rinkelin.

Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.

-- Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton
pidättäytyä.

/p
    Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen
    Meine irdische Begier;
    Aber doch wenn's nicht gelungen,
    hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1]
p/

Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei
voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

-- Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. -- Tajuatko,
että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton,
yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty,
niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi
perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen
elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?

-- Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on
kahta lajia naisia... tai ei... oikeammin: on naisia ja on... Minä
en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja
sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin
ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat
samanlaisia.

-- Entä evankeliumin syntinen vaimo?

-- Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja,
jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko
evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että
minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan
langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita
iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä
niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.

-- Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra,
joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat
kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten
pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä
elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi
rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin.
Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi
Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.

Levin hymähti.

-- Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. -- Mutta minkäs teet?

-- Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti
nauruun.

-- Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää
vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi,
jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä
tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on
kauhea draama.

-- Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin
sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti
miksi. Rakkaus on minun mielestäni... molemmat rakkaudet, jotka,
kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat
koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset
toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat
suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa.
Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, -- siinä koko draama.
Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä
rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on...

Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen
taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:

-- En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista...
Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.

-- Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh -- sinä olet hyvin eheä
ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä
luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä,
mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista
virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi
päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen
ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä
kävisivät aina käsi kädessä, -- mutta ne eivät käy. Elämän koko
rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.

Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa
eikä kuunnellut Oblonskia.

Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä,
vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi
pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia
asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli
usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset
lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan,
ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.

-- Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi
tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä
näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa
juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu
Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen
henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.

Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi
ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi
Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista
ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen
suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja
lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava
ratkaisun.




XII


Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän
otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä
seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja
vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä
kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat
rakastuneet Kittyyn, -- jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi
merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi
Vronski.

Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät
käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta
ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön
tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin.
Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa
Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten
tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori,
että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat
aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin
mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa -- sitä, että hän odotti
tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt
ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti
pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti
miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi,
iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että
Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan
avioliittoon.

Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut
tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset,
jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar
katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren
käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa.
Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin
hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista
kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin
olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan,
ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli
naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja
yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on,
että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut
häneen", ajatteli äiti.

Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja
ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja
hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa
mitään parempaa.

Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen
kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut
syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven
ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.

Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin
tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin
kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan
morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta
ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten
määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli
hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti.
Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia
tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja
monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista
levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut
miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut
yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja
Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä,
toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat
riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin,
erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän
oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä,
joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja
ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä
kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen
ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli
enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli
tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet
olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn
toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille,
seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla,
kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli
lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä
vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen",
ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki
vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat
ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin.
Englantilainen tapa -- tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa
-- ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän
seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena,
sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä
naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa
ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta
onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse
naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret
itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua
niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa
ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua
ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin,
taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä
ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten
itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa
sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään
aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja
siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista
tyttäristään aiemmin.

Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen
tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo
rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski
oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla
hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa
oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet
välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli
kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa
tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta
täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle,
että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan
äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta
neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini
tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.

Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille.
Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä
odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta,
ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen
pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä
itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan,
että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt
tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo
jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys
ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin
tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden
huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen
aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta
rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo
yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä
ratkaisuaan.

-- Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen
Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.

-- Tänään, maman...

-- Minä vain tahtoisin sanoa jotain... alkoi ruhtinatar, ja hänen
vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.

-- Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, --
älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän
kaikki.

Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt
loukkasivat häntä.

-- Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle...

-- Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa
puhua siitä.

-- En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; --
mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa
minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?

-- En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen
äitiään suoraan kasvoihin. -- Mutta minulla ei ole mitään sanomista
nyt. Minä... minä... vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä
sanoisin ja miten... minä en tiedä...

"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti
hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili
ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti
se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.




XIII


Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen
tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen
sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.

Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen
kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja
hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen,
milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli
suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot
lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat
hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen.
Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma,
herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella
Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista,
vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli
kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, -- tämä oli hyvin
suora ja herttainen, -- vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin
seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain
ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä
säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti
sumuiselta.

Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan
peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään;
hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle
aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni
ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.

Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin,
ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli
vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin
se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän
kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.

Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin,
että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän
näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta.
Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, --
kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, -- vaan että
hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi
syvästi... Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä,
oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.

"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? -- Voinko minä
sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä
sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta.
Minä menen pois, minä menen pois."

Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole
rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli
mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista
tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin
voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut
silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja
ojensi kätensä.

-- Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän
salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei
mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän
näköiseksi.

-- Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.

-- Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin
istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.

-- Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen...

Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.

Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.

-- Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut...
että se riippuu teistä.

Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä
vastaisi siihen, mikä oli tulossa.

-- Että se riippuu teistä, toisti Levin. -- Minä tarkoitan...
tarkoitan... Olen tullut sitä varten... että... Tulla minun
vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun
hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi
Kittyyn.

Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua.
Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että
Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin
valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot
vastasi kiireesti:

-- Se on mahdotonta... antakaa minulle anteeksi.

Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä
hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!

-- Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän
kumarsi ja aikoi poistua.




XIV


Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan
kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän
hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli
vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti,
ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen
oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja
alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas
ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.

Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena
naimisiin mennyt kreivitär Nordston.

Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut
nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen
rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus
tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa
mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin,
jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli
hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli
laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.

-- Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta
korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa,
koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se
huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen
siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.

Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää
häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse
ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, -- hänen
hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja
välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa
kohtaan.

Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen
seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä
pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo
toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa
kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.

Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.

-- Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen
Babyloniimme, -- hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen
kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja,
että Moskova on Babylon. -- Onko Babylon parantunut vai oletteko te
turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.

-- Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte
minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti
vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan
kreivitär Nordstoniin. -- Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.

-- Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty,
taas käynyt luistelemassa?

Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä
tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä
niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi
häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha
ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.

-- Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni
toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan
pois.

-- Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. --
Tulin muutamaksi päiväksi.

"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston
tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan
arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan
hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen
minä teen."

-- Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, -- selittäkäähän
minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, -- tehän sen kaiken tiedätte,
-- kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat
juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille
mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.

Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.

-- Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään
enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen
jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.

"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen
asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin
päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta
Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti
kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies
oli?

Nyt Levin ei enää -- olipa se sitten hyvä tai paha -- voinut lähteä;
hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli
rakastunut.

On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala
mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle,
mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä,
jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa
kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät,
ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää.
Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea
havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se
pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen,
tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen
tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan,
lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta
leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta
ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle
vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn
luo.

Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat
erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti
ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen -- niin Levinistä
ainakin näytti -- hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä
kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.

Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui
katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä
katsettaan.

-- Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:
-- Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.

Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.

-- Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä
päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti
hymyillen, -- mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.

-- Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä
kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.

-- Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te
muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo
sanoneensa saman lauseen.

Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.

-- Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. -- Eikö siellä talvella
sentään ole ikävä?

-- Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen
ääntään.

-- Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin
äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.

-- Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan
maalla, sanoi kreivitär Nordston.

-- En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut
omituinen kokemus, jatkoi hän. -- En ole missään niin kaivannut
maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen,
kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on
oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin
viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen
elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan
kuin...

Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen
ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.

Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän
keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.

Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren,
jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta
kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen
asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär
Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.

Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut.
Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan
lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.

Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja
kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.

-- Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne!
Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt
kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.

-- Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. -- Entä te,
Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.

-- Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.

-- Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.

-- Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, -- että nuo pyöreät
pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole
talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja
loihtimisiin, me taas...

-- Te ette siis usko?

-- En saata uskoa, kreivitär.

-- Entä jos olen itse nähnyt?

-- Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.

-- Teidän mielestänne minä siis valehtelen?

Ja hän naurahti katkerasti.

-- Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton
uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen,
hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti
ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua
ikäväksi.

-- Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. -- Miksi
ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä;
miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja
joka...

-- Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, -- niin keksittiin
vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja
vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista
käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että
pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja
sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.

Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen
sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.

-- Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima
siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä
olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en
käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se...

-- Siksi, keskeytti Levin taas, -- että sähkössä ilmenee määrätty
ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta
tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.

Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin
liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili
iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.

-- Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi
sanoa ajatuksensa loppuun.

-- Minä luulen, jatkoi hän, -- että spiritistien yritys keksiä
jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut.
He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä
aineellisin menetelmin.

Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.

-- Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitär
Nordston, -- teissä on jotain innoittuvaa.

Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.

-- Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski
sanoi. -- Sallittehan ruhtinatar?

Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.

Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin
katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun
hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi
antaa anteeksi, niin antakaa" -- sanoi Kittyn katse, -- "olen niin
onnellinen".

"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja
hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri
kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui
vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin
puoleen.

-- Ahaa! alkoi hän iloissaan. -- Koskas sinä olet tullut? En ole
tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.

Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän
syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka
oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen
päin.

Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille
kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten
kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski,
ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään
koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla
nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.

-- Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitär
Nordston. -- Me tahdomme kokeilla.

-- Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,
mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja
katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. -- Sormusleikissä on
sentään vielä jotain järkeä.

Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman
ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla
viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.

-- Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.

Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui
huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen
mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän
vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.




XV


Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin
kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä
kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei
epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin.
Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan
vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine
kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine
silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä
ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota
miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti
tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi
nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko
olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja
oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen
hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli
on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän
itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän
sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli
antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui
epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra
armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.

Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat
ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.

-- Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa
kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. -- Sitä, ettei teissä ole
ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön
tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!

-- Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt?
kysyi ruhtinatar miltei itkien.

Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä
tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka
hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta
ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain
sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja
ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi.
Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua
sopimattomia sanoja.

-- Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te
viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova
puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin
kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki
nuo pipanat, -- niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja,
-- kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään,
että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää
jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle,
niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies.
Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat
kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin
verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.

-- No, mitä minä sitten olen tehnyt?

-- No sitä... ärjähti ruhtinas vihaisesti.

-- Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti
ruhtinatar, -- ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus
on se, niin on parempi muuttaa maalle.

-- Niin onkin.

-- Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään
mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja
tyttö näyttää...

-- Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja
miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä?
Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah,
Nizza! Ah, tanssiaisissa..." -- Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan
kohdalla matkien vaimoaan. -- Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme
onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan...

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin
kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen
on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain
etsii huviaan.

-- Kaikkea sinä kuvittelet...

-- Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!

-- No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar
muistaessaan onnettoman Dollynsä.

-- Parasta onkin, ja hyvää yötä!

Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat
puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa
mielipiteessään.

Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä
ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista
voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet
hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja
palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita
kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"




XVI


Vronski ei ollut koskaan saanut viettää perhe-elämää. Hänen äitinsä
oli nuoruudessaan ollut loistava maailmannainen, jonka lukuisat
rakkaustarinat avioliiton ja varsinkin sen jälkeisten vuosien ajoilta
olivat yleisesti tunnetut. Isävainajastaan Vronskilla ei ollut juuri
mitään muistoa, ja kasvatuksensa hän oli saanut paashikoulussa.

Päästyään koulusta sangen nuorena ja loistavana upseerina hän oli
heti joutunut rikkaiden pietarilaisten sotilaitten tavanmukaiselle
ladulle. Jos hän joskus olikin käynyt Pietarin hienoston
seurapiireissä, olivat kaikki hänen lempiharrastuksensa kuuluneet
seuraelämän ulkopuolelle.

Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran ylellisen ja karkean
Pietarin-elämänsä jälkeen saanut kokea, miten viehättävää oli
lähestyä suloista ja viatonta seurapiirityttöä, joka lisäksi oli
kiintynyt häneen. Hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että
hänen suhteessaan Kittyyn olisi voinut olla mitään paheksuttavaa.
Hän oli pannut parastaan tanssiessaan Kittyn kanssa tanssiaisissa
ja käynyt vieraisilla hänen kotonaan. Hän oli jutellut Kittylle
kaikenlaista, mitä seuramaailmassa tavallisesti puhutaan: enimmäkseen
lorua, mutta tämä loru oli hänen tahtomattaan saanut Kittyn mielessä
erityisen arvon. Vaikkakaan hän ei ollut sanonut Kittylle mitään
sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa kaikkien kuullen, tunsi hän
Kittyn tulevan yhä riippuvaisemmaksi hänestä, ja mitä selvemmin hän
sen tunsi, sitä mieluisampaa se hänestä oli, ja hänen tunteensa
Kittyä kohtaan tulivat yhä hellemmiksi. Hän ei tiennyt, että hänen
käyttäytymisellään oli oma määritelty nimensä, että se oli neitosten
viekoittelemista ilman avioliittotarkoitusta ja että tuollainen
viekoitteleminen oli hänen kaltaistensa komeitten nuorten herrojen
tavallisimpia pahoja tekoja. Hän luuli ensimmäisenä keksineensä tuon
huvin ja nautti löydöstään.

Jos hän olisi saanut kuulla, mitä tytön vanhemmat puhuivat tuona
iltana, jos hän olisi voinut asettua perheen kannalle ja saanut
tietää, että Kitty tulee onnettomaksi, jollei hän mene naimisiin
tämän kanssa, hän olisi hämmästynyt kovasti eikä olisi voinut uskoa,
että se, mikä tuotti niin suurta ja mieluisaa huvia hänelle ja
varsinkin Kittylle, oli jotenkin pahaa. Vielä vähemmän hän olisi
voinut uskoa, että hänen oli mentävä naimisiin.

Avioliittoa Vronski ei ollut koskaan katsonut mahdolliseksi
itselleen. Paitsi että hän ei välittänyt lainkaan perhe-elämästä,
hänen kuten koko häntä ympäröivän poikamiesmaailman katsantokannan
mukaan perheessä ja varsinkin aviomiehessä oli jopa jotain vierasta,
vastenmielistä ja ennen kaikkea naurettavaa. Mutta vaikka Vronski ei
aavistanutkaan, mitä vanhemmat puhuivat, tunsi hän lähtiessään tuona
iltana Shtsherbatskeilta, että se henkinen side, joka oli olemassa
hänen ja Kittyn välillä, oli sinä iltana tullut niin vahvaksi, että
jotain olisi pitänyt tehdä. Mutta mitä hän olisi voinut ja mitä hänen
olisi pitänyt tehdä, sitä hän ei keksinyt.

"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta,
mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli
joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän
ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne,
jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, -- "se se on ihanaa,
ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki,
mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa
katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän
tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja
miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni
paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että
minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän
sanoi: paljonkin..."

"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja
hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.

Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä.
"Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene.
Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää.
Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen
itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan
huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti
tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.




XVII


Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi
Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka
hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi
samassa junassa.

-- Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. -- Ketä sinä odotat?

-- Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten
kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita
ylös. -- Pitäisi tänään tulla Pietarista.

-- Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?

-- Kotiin, vastasi Vronski. -- Totta puhuakseni minun oli niin hyvä
mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää
mikään.

-- Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet
mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen
Levinille.

Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja
käänsi heti keskustelun toisaalle.

-- Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.

-- Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.

-- Vai niin!

-- Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.

-- Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.

-- Sinä varmaan tunnetkin hänet?

-- Luullakseni! Vai enkö... En tosiaan muista, vastasi Vronski
hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä
jotain korskeaa ja ikävää.

-- Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä
varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.

-- Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on
viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin... Mutta tiedäthän etten
minä semmoisesta... not in my line.

-- Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta
kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh -- kunnon mies.

-- No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. -- Jaa, olethan
sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja
vanhan lakeijan; -- tule sisään.

Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia,
mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä
kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.

-- No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai
kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.

-- Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen
ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.

-- Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. -- Eikö olekin?

-- En tiedä, vastasi Vronski, -- minkä tähden kaikissa
moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun,
-- pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat
alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat
ilmaista mieltään.

-- Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla... Stepan Arkadjevitsh
sanoi iloisesti nauraen.

-- Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.

-- Juna on tulossa, vastasi virkailija.

Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien
juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien
saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin
huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien
raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja
jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.

-- Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa
Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. -- Sinä et arvioinut
oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen
tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen.
Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä
syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen
kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut
ystäväänsä kohtaan -- nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. -- Niin,
oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen
onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:

-- Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?

-- Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Jotain sentapaista minä
eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä
huonolla tuulella, on asia selvä... Hän on jo kauan ollut rakastunut,
ja minun on sääli häntä.

-- Vai niin!... Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin
naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.

Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua
alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas
painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui
hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen,
läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi
koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat
matkustajavaunut.

Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois
junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä
matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti
ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku
kädessä; talonpoika säkki olalla.

Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja
unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä,
sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin
itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.

-- Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen
junailija tullen Vronskin luo.

Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen
äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei
sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä -- syistä hän ei
ollut tehnyt selkoa itselleen -- pitänyt hänestä. Silti hänen tuli
omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua
äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä
sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja
rakasti.




XVIII


Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi
vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.

Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden
ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan
korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa
vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä
kerran -- ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen
olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin
siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen
hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä
sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät
harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan
Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian
ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta
katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät
pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja
hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko
olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä,
joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien
välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään,
mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.

Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen
luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet
huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan
matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen
luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa
poskelle.

-- Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.

-- Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja
tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi
äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun
oven luona.

-- En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.

-- Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.

-- Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi
nainen.

-- No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.

-- Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä,
ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven
vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.

-- Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen
puoleen.

Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.

-- Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. -- Suokaa
anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme
niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, -- ettette varmaankaan
enää muista minua.

-- Oi ei! sanoi Karenina, -- minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän
olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan
teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä
hymyssään. -- Mutta veljeänipä ei näy.

-- Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni
asemasillalle ja huudahti:

-- Oblonski! Täällä!

Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän
astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui
hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän
nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä
hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta
ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä
odottavan hän meni takaisin vaunuun.

-- Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär
Kareninasta. -- Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja
minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No
niin, sinunhan sanotaan... vous filez le parfait amour. Tant mieux,
mon cher, tant mieux.

-- En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. --
No emmekö lähde, maman?

Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.

-- No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni,
hän sanoi iloisesti. -- Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei
olisi enää mitään kerrottavaa.

-- Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, --
matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä.
Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä
puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne:
täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.

Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja
hänen silmänsä hymyilivät.

-- Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, -- on pikku
poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet
erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti
hänet.

-- Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä
omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen
kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.

-- Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi
tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon.
Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä
äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: -- Suuri kiitos
teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.

-- Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. -- Antakaa minun suudella
suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen
on tapana, että olen kiintynyt teihin.

Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen
nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui
kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun
hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien
vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja
ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti
ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui
nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko
täyteläistä vartaloaan.

-- Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.

Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään,
kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen.
Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän
käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut
mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä
ikävältä.

-- Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen
äitinsä puoleen.

-- Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin
herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.

Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä:
pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan
Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen
vanhempaa poikaansa kohtaan.

-- Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, --
lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.

Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana,
tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi
lähteäkseen.

-- Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti
käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat.
Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat
ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse.
Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi
oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti
takaisin.

"Mitä?...Mitä?...Missä?...Heittäytyi!... Jäi alle!..." kuului
ohikulkijain joukosta.

Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa,
ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen
vältellen väkijoukkoa.

Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa
väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.

Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin
tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan
tärinää, vaan jäänyt alle.

Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet
hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.

Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin.
Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti
olevan itkemäisillään.

-- Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten
kauheaa! puheli hän.

Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta
aivan tyynet.

-- Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
-- Hänen vaimonsakin oli siinä... Kauheaa oli nähdä häntä... Hän
heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!

-- Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina
kiihtyneenä.

Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.

-- Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan
Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja
kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.

-- Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.

He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina
veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti
asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.

-- Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja
merkitkää, kenelle te ne määräätte.

-- Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, -- minä en käsitä
mitä kyselemistä siinä on.

-- Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa
käsivartta lisäsi: -- Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö
ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.

Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.

-- Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. --
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.

-- Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin,
huomautti toinen.

-- Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas

Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi
hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun
purskahtamaisillaan.

-- Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia
satoja sylejä.

-- Paha enne, sanoi sisar.

-- Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. -- Sinä pääsit
perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen
sinuun.

-- Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.

-- Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.

-- Niinkö? Anna sanoi hiljaa. -- No niin, puhutaanpa nyt sinusta,
lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa
ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. -- Miten sinun asiasi
ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.

-- Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

-- Kerro minulle kaikki.

Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.

Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista,
puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.




XIX


Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa,
sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä
näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten
kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää
sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta
pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja
pani sen taskuunsa.

-- Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas
jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina
esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi
nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt
sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai
oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja
odotteli tätä jännittyneenä.

Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän
muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun
pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja
sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä
unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään
syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin
hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä
ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa
vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei
häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain
valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan
hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki
lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, -- kaiken sen olen
jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."

Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan
hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua
muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken,
ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin
kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä
sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.

Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka
hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras
oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.

Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti
sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin
hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.

-- Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.

-- Dolly, miten hauska nähdä sinua!

-- Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen
päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli
hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. -- Mennään,
minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn
hetkeä mahdollisimman pitkään.

-- Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi
ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. -- Ei,
kuule, salli minun olla täällä.

Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien,
kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään
pudistuksella.

-- Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei
kadehtien.

-- Minäkö?... Niin, Anna sanoi. -- No hyvänen aika, Tanja! Minun
Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön
puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. -- Suloinen tyttö, voi
kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.

Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten
syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly
voinut olla antamatta arvoa sille.

-- No menkäämme katsomaan, hän sanoi. -- Vahinko, että Vasja nukkuu.

Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.
Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.

-- Dolly, hän sanoi, -- hän kertoi minulle.

Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla
teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut
mitään sellaista.

-- Dolly rakas! hän sanoi, -- minä en tahdo puhua sinulle hänen
puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on
vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas
ystävä!

Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi
kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä
omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta
hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:

-- Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on
tapahtunut... kaikki on hukassa!

Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.
Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:

-- Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta
menetellä tässä kauheassa tilanteessa? -- Sitä pitäisi miettiä.

-- Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. -- Ja
pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä:
olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää,
minun on tuskallista nähdäkin häntä.

-- Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin
kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.

Dolly katsahti häneen kysyvästi.

Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.

-- Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. -- Minä kerron alusta asti. Sinä
tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta,
jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan
suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat
kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva -- hän korjasi
-- Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko,
että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän
on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää,
etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että
pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella,
millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää
asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden... Koeta ymmärtää minua.
Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä..., jatkoi Dolly pidättäen itkuaan,
-- ja saada kirje... hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen,
kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti
nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen,
jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti,
kavalasti pettämään minua... ja kenen kanssa sitten!... Olla minun
mieheni ja samalla elää hänen kanssaan... se on kauheata! Sinä et
voi sitä ymmärtää...

-- Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheli
Anna puristaen hänen kättään.

-- Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden?
jatkoi Dolly. -- Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.

-- Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, -- hän on onneton ja katumuksen
musertama...

-- Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään
silmiin.

-- Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä.
Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla
ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti...
(ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä
näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän
rakastaessaan sinua... niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään
maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut
sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa
anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.

Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.

-- Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on
pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, -- jos hän tuntee, että koko
onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi,
ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen
kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi,
että minä rakastan entistä rakkauttani häneen...

Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.

Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin
tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.

-- Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. -- Ja sinä tiedät,
Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet... ja
kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä
aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt
tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat
varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla
sivuuttaneet... Ymmärrätkö sinä?

Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.

-- Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle... Ja minun
pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä
ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista... Voitko käsittää?
Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on
minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu
yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen
nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja...

-- Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä
olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea
oikeassa valossa.

Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.

-- Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt
kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.

Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua
kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.

-- Sen vain sanon, aloitti Anna, -- minä olen hänen sisarensa ja
tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki
(hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua
perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei
voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.

-- Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. -- Mutta minä...
sinä unohdat minut... onko minun silti sen helpompi olla?

-- Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen
sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin
vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta
puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen
sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua!
Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä
vain en tiedä, onko sinussa... en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä
jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon,
että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!

-- Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä
kerran hänen kättään.

-- Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. -- Minä tunnen
nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä
asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta.
Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja
vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat
noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He
vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en
sitä käsitä, mutta niin on asia.

-- Niin, mutta hän on suudellut tuota naista...

-- Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut
sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki
puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän
sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun
kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän
monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi:
"Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen
silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista...

-- Mutta jos se ihastus uusiutuu?

-- Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.

-- Mutta antaisitko sinä anteeksi?

-- En tiedä, en voi asettua asemaasi... Ei, voin kyllä, Anna sanoi
hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja
punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: -- Ei, voin, voin,
voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin,
mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi
koskaan ollutkaan...

-- Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut
monesti ajattelemastaan asiasta, -- muutenhan se ei olisi mikään
anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi,
hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. --
Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon
kevyempi olo.




XX


Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä
ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan
tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet
häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten
seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä
ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan
avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.

Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä
asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä,
mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli
edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan
Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.

Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna
Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo
jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen
seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna
Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen
kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua
jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen
alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret
tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna
ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan
pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut
kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa
ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa
vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista
ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna
oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin
toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma,
joka pysyi Kittyltä salassa.

Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna
nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.

-- Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten
hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, -- mene, ja Herra
sinua auttakoon.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin
ja katosi oven taakse.

Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut
lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin
pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen
erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden
perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät
jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan.
Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua
lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään,
suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen
hameensa reunaa.

-- No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna
istuutuen paikalleen.

Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen
vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.

-- Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.

-- Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset,
joissa on aina hauskaa.

-- On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen
pilkallinen hymy huulillaan.

-- On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa,
Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te
sitten ole sitä huomannut?

-- En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi
hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen
maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. -- Minä tiedän vain
sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää...

-- Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?

-- Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.

-- Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.

Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:

-- Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä
iloa siitä minulle olisi?

-- Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.

-- Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi
Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta,
kapeapäisestä sormestaan.

-- Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä
teidät tanssiaisissa.

-- No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä,
että tiedän tuottavani teille huvia... Grisha, annahan niitten
hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen
paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.

-- Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä
puvussa.

-- Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. -- No lapset,
menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, --
hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten
ruokasaliin.

-- Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte
paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä
iloitsemassa kanssanne.

-- Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.

-- Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. -- Muistan
ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin
vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana
aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta,
onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on
hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin,
vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta... Kukapa ei olisi käynyt
tätä läpi?

Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.

-- Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä
onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, -- minä
tapasin Vronskin rautatieasemalla.

-- Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. -- Mitä Stiva on sanonut
teille?

-- Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein
hyvilläni... Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi
hän, -- ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen
lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta...

-- Mitä hänen äitinsä kertoi teille?

-- Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti
näkyi, että hänessä on ritaria... No, hän kertoi esimerkiksi,
että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että
hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut
naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen
ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut
asemalla.

Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä
lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä.
Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi
pitänyt olla.

-- Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen,
jatkoi Anna, -- ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä
katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona,
lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä
näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.

-- Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään
teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.

-- Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki
syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän
lapsilauman.




XXI


Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan
Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa
huoneesta takatietä.

-- Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly
kääntyen Annan puoleen, -- minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan.
Olisimme lähempänä toisiamme.

-- Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna
tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty
vai eikö.

-- Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.

-- Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.

-- Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui
työhuoneestaan saliin.

Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että
sovinto oli tehty.

-- Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot.
Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen
mieheensä päin.

"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn
kylmän ja tyynen äänensävyn.

-- Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. -- Anna minun tehdä
se...

"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.

-- Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein
tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee
kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä,
kun hän sanoi tämän.

"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan
kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni
Dollyn luo ja suuteli tätä.

-- Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua?
Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi
vaimoonsa päin.

Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen
miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei
kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi
saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.

Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen
iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti
aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta.
Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista,
nousi Anna nopeasti paikaltaan.

-- Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, -- ja samallapa
näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.

Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää
yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään
vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli
niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen
ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä
katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen
ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin
hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän
pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.

Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon
soitto.

-- Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.

-- Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi
liian myöhäinen, huomautti Kitty.

-- Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan
mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan
vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas
ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla
ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi
päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa
portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki
hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen
tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen
jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia
astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni
ääni.

Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh
kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat
järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle.
-- Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan
Arkadjevitsh -- kyllä hän on outo.

Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski
oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut
meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli
minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on
myöhä ja kun Annakin on täällä."

Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.

Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen
ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa
olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se
tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui
Annasta.




XXII


Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui
suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon,
jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön
liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa
kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän
peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan
orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä
lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan
toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle,
ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton,
harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen -- eräs
niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski
nimitti pipanoiksi -- tuli heitä kohti korjaillen kävellessään
valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan
kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin
Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi
luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään
ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.

Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat
vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt
taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin
vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun
yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen
hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu
ja pari sen lehteä päälaellaan.

Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä
sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että
kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja
ettei mitään tarvinnut korjata.

Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään,
pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja
paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen
eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat
tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset.
Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni
irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen
muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen
viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa
peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon.
Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha
oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan
siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty
tunsi kylmän marmorisuuden -- tunteen, josta hän erityisesti piti.
Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä
oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua
saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa,
kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty
ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo
pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri,
tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs,
naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään
kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen
valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin
lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja
kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin
askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille.
Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes
kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien
jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä
hymyillen.

-- Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä
vyötäisistä, -- miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.

Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten
kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja
tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.

-- On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle
ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. -- Ihastuttavaa tuo
teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein
kaikille hyville tuttavilleen.

Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen
olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki
kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään
ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat
ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä,
-- hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia
tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman
seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan.
Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia,
Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan
takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset
uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten
Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli
myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,
jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty
tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä
kohti.

-- Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan
hengästyneenä.

-- Ei kiitos!

-- Mihin saan viedä teidät?

-- Karenina on luullakseni tuolla... viekää minut sinne.

-- Kuten käskette.

Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin
vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa:
"pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien
ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä
kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien
verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan
tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi
valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna
Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa
Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen
Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli
kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa,
joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut
olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko
pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan,
jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin
vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa
ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena
olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli
niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi
helminauha.

Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja
mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta
nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut
ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa
ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla
violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina
erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään.
Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään;
se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana,
luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.

Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä
tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin
kääntyneenä.

-- Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen,
-- joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään
ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan.
Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille
sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty
ymmärsi. -- Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.

-- Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski
kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. -- Hänen
avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna
Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.

-- Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.

-- Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin
valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. -- Kierros
valssia, Anna Arkadjevna?

-- Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.

-- Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyi
Vronski.

-- No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna
sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä
Korsunskin olalle.

"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli
huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen.
Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista
ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä
häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin
puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta
tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski
punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt
laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä
taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä
rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan,
vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.

-- Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta
puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja
lähti itse tanssimaan.




XXIII


Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen
Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan
Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen
katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää,
keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä
että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi
nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa
yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi
se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa,
ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan
enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä
tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski
katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut.
Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten
edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle
sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti
olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja
liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin,
kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan
viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut
mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin
ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain
tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja
ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän
huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan
päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja
tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän,
leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja
innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja
keveyden.

"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta
parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään
nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja
ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin,
jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki
huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän.
"Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus.
Ja se yksi -- olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski
puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja
hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään
kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta
ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi
Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt
Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen
alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen
ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään
kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän
nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", -- tuntui hänen
katseensa joka kerran sanovan, -- "mutta tahdon pelastautua enkä
tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei
ollut koskaan nähnyt.

He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut
mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa
sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja -- outoa
kyllä -- oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten
naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle
olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin
itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko
tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää
pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt;
se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan,
vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin.
Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja
ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin,
yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle
kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei
ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli
seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi
voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi
pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen
ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.

Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin;
ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen
paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen
tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein,
pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä
istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän
ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset
siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen
sydäntään.

"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän
muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.

-- Kitty, mitä tämä merkitsee? -- sanoi kreivitär Nordston tullen
kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. -- Minä en ymmärrä tätä.

Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.

-- Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?

-- En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.

-- Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen
Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. -- Karenina sanoi: ettekö te
sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?

-- Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.

Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän
äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja
antanut ne siksi, että uskoi toiseen.

Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet
masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.

Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut
puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan
velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä.
Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää
parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi
onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa
kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin
lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden
ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.

Anna hymyili -- ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään --
ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta,
vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava
koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä
rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen,
ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten
jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat
kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.

Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja
enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat
sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei
hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.

-- Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.

-- Niin ovat, vastasi Kitty.

Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään
keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti
kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin.
Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen
siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta
huom

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49487