Gutenberg · e01.org
Cover of Klorinda
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 49443

Klorinda

by Frances Hodgson Burnett · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Klorinda by Frances Hodgson Burnett is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #49443). Erään aatelisnaisen elämänvaiheet

    FRANCES HODGSON BURNETT

    Suomentanut ["A Lady of Quality"] Hanna Pakkala

    Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava.

    Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1897.

    SISÄLLYS:

    1. Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.
    2. Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.
    3. Tuttavuutta jatketaan.
    4. Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.
    5. "Minua ei keksitä."
    6. Anne sisko löytää erään muotokuvan.
    7. Mitä kuutamossa tapahtui.
    8. Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
    9. Rehellinen kauppa.
    10. Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
    11. Jalon elämän loppu.
    12. Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.
    13. Taistelu elämästä ja kuolemasta.
    14. Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
    15. John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
    16. Mitä paneilisalongissa tapahtui.
    17. Eräs vastaanotto ja eräs kirje.
    18. Kreivitär istuu kirjoittamassa.
    19. Kova kohtalo.
    20. Ylhäinen naiminen.
    21. Perillinen syntyy.
    22. Anne äiti.
    23. Jeoffrey herran viimeiset hetket.
    24. Annen kuolema.

    ENSIMMÄINEN LUKU.

    Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.

    Eräänä usvaisena talviaamuna vuoden 1690 lopulla kaikui Wildairs Hallin linnan pihalla koirien haukuntaa, huutoja ja kavioiden kalketta. Jeoffrey herra teki näet lähtöä metsästysretkelle, ja kun hän oli kiivas luontoinen ja karkeaääninen herra, jolla hyvällä tuulellakin ollessaan oli taipumusta kiroilemiseen, niin vallitsi aina aika mellakka kun hän ystävineen lähti ratsastamaan.

    Tällä kertaa meluttiin tavallista enemmän, sillä herralla oli mukana edellisenä päivänä tulleita vieraita; iltaruoka oli syöty vasta iltamyöhällä ja juotukin oli vahvasti, siitä syystä vaivasi tänään ketä päänsärky, ketä pahoinvointi, ketä taas ainoastaan pahat tuulet, niin että he milloin sadattelivat levottomia hevosiaan, milloin taas laukesivat kohti kurkkuaan nauramaan, kun joku joukosta laski raakaa pilapuhetta.

    Niitä kuuluikin kosolta, sillä Jeoffrey herra ja hänen toverinsa olivat koko kreivikunnassa kuulut sekä rohkeapuheisuudestaan että irstaista huvituksistaan ja oli todellakin onni, ettei heillä ollut naisia seurassa tänään, kun rivot puheet ja sadatukset kajahtelivat kylmässä talvi-ilmassa.

    Jeoffrey herra oli kaikista äänekkäin, sillä hän oli juonut enin, ja vaikka hän aina kehui sietävänsä enemmän kuin muut ja pysyvänsä pöydässä viimeiseksi, olivat yölliset juomingit kumminkin saattaneet hänet pahalle päälle. Hän laaposti paikasta toiseen, sadatteli koiria ja sätti palvelijoita, ja kun hän nousi ison, mustan ratsunsa selkään, haukkuivat koirat ja rähisivät ihmiset niin, että olisi voinut luulla helvetissä olevansa.

    Jeoffrey herra oli pitkä, lihavanläntä mies, kasvot olivat punakat ja kauniit ja silmät mustat; nuoruudessa oli hän ollut kuulu suunnattomasta väkevyydestään, sekä ratsastustaidostaan ja urotöistään juomingeissa. Rajusta elämästään liikkui rumia huhuja, vaikkei hän suinkaan itse niitä rumina pitänyt, vain luuli niistä pikemminkin olevan hänelle aatelismiehenä kunniaa, sillä kun nämä juorut tulivat hänen korvilleen, purskahti hän riemuisaan nauruun.

    Hän oli nainut kreivikunnan mainioimman, viisitoistavuotiaan kaunottaren, mutta aivan lyhyen ajan kuluttua oli intohimonsa sammunut, ja sittemmin oli hän vihannut vaimoaan, kun tämä muka laiminlöi velvollisuutensa. He olivat olleet yhdeksän vuotta naimisissa, ja vaikka vaimonsa säännöllisesti joka vuosi lahjoitti hänelle lapsen, niin ei niistä yksikään sattunut olemaan poika, ja kun hän oli pahoissa väleissä lähimpien sukulaistensa kanssa, oli jokainen pieni tytär mielestään solvaus hänelle.

    Ani harvoin seurusteli hän vaimonsa karissa, joka oli lempeäluontoinen ja suri sorrettua tilaansa ja miehensä osottamaa ylenkatsetta. Lapsista oli elossa ainoastaan kaksi, toiset sairastuivat ja kuolivat jo aivan pieninä. Hänen miehensä tuskin muisti häntä olevan olemassakaan milloin ei nähnyt häntä eikä hän suinkaan tänäkään aamuna häntä ajatellut. Mutta yhtäkaikki sattui niin, että hän erään tallirengin oikastessa jalustinta hänelle ja sättiessään tätä kömpelyydestään, katsahti ylös erääsen tuuheaan muratin ympäröimään ikkunaan. Siellä huomasi hän vanhan vaimon, joka veti uutimet syrjään ja katsoi alas häneen ikäänkuin olisi hänellä jotakin sanottavaa ollut.

    Hän huudahti suuttuneena:

    • Saakelia! Onko tuo eukko Hapannaama taas siellä, sanoi hän. --

    Mitä se muori siellä tekee?

    Uudin laskettiin alas ja eukko katosi näkyvistä, mutta hetken päästä tapahtui jotakin tavatonta. Tuo sama muori tunkeutui näet äreänä ja kiirehtien palvelijoiden ohi etehisessä ja liikkasi kivisiä portaita pihalle Jeoffrey herran luo.

    • Piru vieköön! huusi tämä. -- Mitä te täällä teette? Ei suinkaan

    hän taas liene julennut hankkia minulle tytärtä elätettäväksi?

    • Hävytöntähän se kyllä on, vastasi eukko jurosti, herraa

    jäljitellen. -- Mutta tyttölapsi se sittenkin on; se on nyt tuntikauden vanha ja armollinen rouva --

    • Olkoon hän kirottu! murahti Jeoffrey tuikeasti. -- Se on jo

    yhdeksäs, -- se on niin paljon kuin yhdeksän liikaa! Tuohan on jo enemmän kuin mies jaksaa kärsiä. Hän tekee sitä vain minua ärsyttääkseen.

    • Niinpä vain; harmittaahan se herrasmiestä, joka poika-perillistä

    haluaisi, vastasi eukko yhtä epäkunnioittavasti kuin herra itsekin, hän kun oli vanha liukastelija ja vallan hyvin tiesi, ettei kannattanut senlaisia rouvia kursailla, jotka eivät miestensä mielistä välittäneet.

    • Se olisi ollut pulska poika, mutta kun se nyt kerran ei ole poika

    ja armollinen rouva --

    • Saakeli niitä valitusvirsiä! huusi Jeoffrey herra nyhtäen

    ohjaksia, niin että hevonen karkasi takajaloilleen.

    • Hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin lähdin alas teidän

    luoksenne, armollinen herra, sanoi hoitajatar harmistuneena. -- Hän käski minun sanomaan, että hän tuntee itsensä niin kummalliseksi ja haluaa teitä puhutella ennenkuin lähdette metsästämään.

    • Minä en voi tulla, enkä minä tulisi jos voisinkin, en minä

    nyt sillä tuulella ole, vastasi hän. -- Mitä hittoa hän nyt taas luulottelee? Tämä on nyt jo yhdeksäs kerta kun hän tuntee itsensä kummalliseksi, minua on oksettanut yhtähyvin kuin häntäkin, -- mutta yhdeksää ei kärsivällisyyteni siedä.

    • Jospa hän hourailee, sanoi hoitajatar. -- Hän kyyröttää käppyrässä

    kuin kerä, silmät tuijottavat ja suu höpöttää, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin lupasin sanoa teille: "Pikku Daphne-raukan tähden, jota varmaan ette ole unohtanut!" Hän puristi kättäni ja kertoi nuo sanat moneen kertaan.

    Jeoffrey herra nyhtäsi kiroten ohjaksia.

    • Silloin hän oli viidentoista vanha, eikä ollut lahjoittanut

    minulle yhdeksää keltaihoista tytönheilakkaa, sanoi hän. -- Sanokaa hänelle, että myöhästyitte, kun jo olin kerinnyt lähteä metsästysretkelle. Hän letkautti ruoskansa siimalla mustaa ratsuaan, joka lähti nelistämään, koirat, metsästäjät ja toverinsa lähtivät jäljestä. Tovereilla oli huulilla ivan hymy, he kun olivat keksineet syyn isäntänsä suuttumiseen.

    • * * * *

    Huone, jossa rouva pienen lapsensa kanssa makasi isossa, uutimilla varustetussa sängyssä, oli iso, seinäverhot riippuivat repaleina ja siinä oli vain harvoja huonekaluja. Äiti ei katsonut lastaan eikä liikuttanut sitä, näytti pikemmin siltä, kuin olisi hän siirtynyt syrjään päänalukselta, missä pienokainen kapaluksissaan makasi.

    Pienikasvuinen hän oli, ja maatessaan tuossa isossa sängyssä, kasvot ja vartalo kuihtuneina kärsimyksistä, näytti hän melkein lapselta.

    Muinoisina lyhyinä onnensa päivinä olivat ne, jotka tyhjensivät maljoja hänen kunniakseen, nimittäneet häntä Titaniaksi hänen verrattoman ihanuutensa takia, mutta silloin valuikin kiharainen tukkansa maahan asti, kun kammarineitsy heitti sen hajalleen, iho oli ruusunkarvainen, silmät suuret ja kauniit kuin hirvellä.

    Noin kuukauden ajan oli Jeoffrey herra kiihkeästi ihaillut häntä, hänen rajut tunteensa ilmaukset ja kuuluisuutensa voittivat hänen sydämensä, niin että hän -- vaikka olikin vielä aivan nuori ja lapsellinen -- piti itseään onnellisimpina kuolevaisista sentähden, että Jeoffrey herran mustat silmät lempeästi katsoivat häntä. Mutta naimisiin jouduttuaan oli joka vuosi ja jokaisen lapsen syntyminen vähentänyt hänen kauneuttaan. Kaunis tukkansa harveni harvenemistaan, iho kalpeni ja vartalo turmeltui.

    Hän laihtui ja iho kävi kellertäväksi, entisistä pitkistä kiharoista ei enää ollut paljoa jäljellä ja silmänsä olivat suuret ja syvällä kuopissaan. Kun hän oli mennyt naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa, ja kun Jeoffrey herra inhosi vierailuja ja kutsuja, missä hänen omat toverinsa eivät olleet mukana, niin hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi kuta enemmän kolkkoja vuosia kului.

    Tämä toivoton ja surullinen elämä vaikutti sen, että lapsensa olivat heikkoja ja rumia ja kohta kuolivat tuottaen vain tuskaa hänelle syntymisellään ja kuolemallaan. Yhdeksäs makasi nyt tänä talviaamuna siinä hänen rinnallaan; melu, kavioiden kalke, koirain haukunta ja huudot olivat hiljenneet, ja muratin ympäröimästä ikkunasta tunkeva heikko valo vivahti kellertävän punaiselta.

    Häntä vilutti ja tuli paloi huonosti liedellä, siinä kun oli niukasti puuta; hän oli yksin ja tiesi kuolemahetkensä lähestyvän. Vallan varmaan hän sen tiesikin.

    Hän oli yksin, sillä puolisonsa hylkäämänä ja kaino- ja lempeäluontoisena hän ei voinut pakottaa harvalukuisia palvelijoitaan kuuliaisuuteen, eikä kukaan heistä täyttänyt velvollisuuttaan häntä kohtaan. Vaimo, jota Jeoffrey herra eukko Hapannaamaksi nimitti, oli viimeisten viiden vuoden kuluessa tänlaisissa tapauksissa ollut hänellä ainoana hoitajana siitä syystä, ettei hän niinkuin moni osaavampi hoitaja suuria palkkoja vaivoistaan vaatinut, Jeoffrey herra oli näet vannonut, ettei hän rupea maksamaan saadakseen tytön huitukoita niskoilleen.

    Se oli siivoton juopotteleva vanha akka, joka piti suustaan hyvän huolen ja vaati hyvää, voimakasta ruokaa jaksaakseen muka vaikeita tehtäviään täyttää, vaikka hän kyllä ymmärsi asettaa niin, etteivät ne häntä suurestikaan rasittaneet, kun näet ei kukaan välittänyt pitää hänen töistään lukua.

    • Yöllä oli niin levotonta, mutisi hän tuoden Jeoffrey herran

    vastausta vaimolleen. -- Vanhat jalkani ovat uupumaisillaan enkä jaksa selkäänikään oikaista. Minä menen alas kyökkiin saamaan hiukan ruokaa ja lämmittelemään. Teidän armonne oma kammarineitsy voi istua täällä sen aikaa.

    Mutta hänen armonsa "oma kammarineitsy" oli myöskin Annen ja Barbaran ainoa hoitaja, heidän huoneensa olivat linnan toisessa kylkirakennuksessa, ja hänen armonsa tiesi vallan hyvin, ettei hän käskettynäkään tulisi ja ettei häntä käskettäisikään.

    Hän tiesi myös, että tuli oli sammumaisillaan, mutta vaikka hän värisi vilusta peitteen alla, niin hänellä ei ollut voimia huutaa muijaa takaisin kun näki hänen poistuvan lisäämättä puita liedelle.

    Siinä hän nyt makasi yksin, vaimo raukka, ei pienintäkään ääntä kuulunut hänen ympärillään; ohuet huulensa alkoivat vavahdella, ja suuret, vuoteen uutimiin tuijottavat silmänsä herahtivat kylmiä kyyneleitä täyteen, ne valuivat hitaasti kasvoille ja tuntuivat laihoja poskia viilistävän, eikä hän edes jaksanut pyyhkäistä pois vesi-juovaa kasvoiltaan.

    • Yhdeksän kertaa tällä tavalla, läähätti hän voipuneena, -- ja

    ainoastaan sadatusten ja moittivain kovain sanain takia. Olinhan itsekin vain lapsi, ja hän rakasti minua. Hän rakasti minua vielä tavallaan niinkauan kun nimitti minua omaksi Daphnekseen, omaksi kauniiksi, pikku Daphnekseen. Mutta nyt -- hän käänsi hitaasti päänsä toisaalle. -- Me naisraukat -- suolainen kyynel vierähti huulille, ja hän tunsi sen katkeran maun, -- olemme luodut silmänräpäyksen ajaksi hyväiltäviksi ja sitten näin makaamaan -- sitä varten, ainoastaan sitä varten. Toivoisin että pienokainen tuossa olisi kuollut.

    Hengitys kävi raskaammaksi ja läähättäväksi ja silmät yhä suurenivat.

    • Olin lapsi vain, kuiskasi hän -- lapsi vain -- kuin -- kuin tuo

    pienokainen -- on oleva -- jos hän elää viisitoista vuotta.

    Huolimatta suuresta voimattomuudestaan, jota jok'ainoa läähättävä henkäys enensi, ponnisti hän viimeiset voimansa lähetäkseen tyynyä, jossa lapsensa makasi, ja kun se vihdoin onnistui, makasi hän siinä tuijottaen lastaan ja sisäänpainunut rinta kohoili suonenvedontapaisesti. Selällään ammottavia silmiä alkoi jo kuoleman lasinkaltainen kalvo peittää, mutta himmenevä katse näki kuitenkin tuossa nukkuvassa lapsessa jotakin ihmeellistä ja levottomuutta herättävää.

    Muutamia tuntikausia se vasta oli elänyt, mutta kumminkaan sen kasvot eivät olleet punaiset ja ryppyiset kuin vastasyntyneen lapsen, vaan pienten kasvojen piirteet olivat omituisen selvät ja pientä päätä peitti sankka, musta, pehmonen tukka. Paremmin nähdäkseen hän koetti vetäytyä vielä lähemmäksi.

    • Ei hän ole toisten lasten näköinen, sanoi hän. -- Ne eivät olleet

    kauniita -- ja ovat turvassa. Tämä -- tämä tulee olemaan -- Jeoffreyn ja -- minun näköinen.

    Ratisten sammui kituva tuli.

    • Jos hänestä tulee kaunis -- ja hän äidittömänä jää isänsä

    hoteille, kuiskasi hän vaivaloisesti, -- ei hänelle voi tapahtua muuta kuin pahaa. Ensi hetkestään hän, onneton pikku raukka, saa sitä kokea!

    Kurkussa kuului korahdus hengittäissä, mutta lasinkaltaisissa silmissä välähti äkkiä kummallinen kiilto, ja hän vetäytyi hohottaen yhä lähemmä lasta.

    • Se ei ole oikein, voihki hän. -- Jos minä -- jos minä voisin panna

    käteni suusi päälle -- estääkseni sinua poloinen hengittämästä -- niin se olisi parempi -- mutta -- voimani eivät -- riitä.

    Kuoleva ponnisti kaikki tahtonsa voimat pannakseen kätensä lapsen suulle. Kuihtuneissa kasvoissa leimahti raju ilme, korahdukset kurkussa yltyivät ja hän kaatui suulleen lapsen rinnoille. Se heräsi ja avasi kaksi suurta mustaa silmää, sen vastasyntynyt elämä taisteli äidin kuolevaa heikkoutta vastaan. Hänen kylmä kätensä oli sen suun päällä ja pää painoi sen ruumista, sillä hänellä ei ollut voimia liikkumaan jos olisi tahtonutkin. Mutta tuolla pienellä olennolla oli ihmeelliset voimat. Hän taisteli ja väänteli pieniä jäseniään kunnes käsi luiskahti pois ja saatuaan suunsa vapaaksi alkoi hän kirkua.

    Eikä kirkunakaan ollut kuin vastasyntyneen lapsen, vaan se oli kovaa ja kimakkaa ja tuntui siinä kuin lapsellista kiukkuakin. Ei hän ollut niitä, jotka nöyrästi taipuvat, hän oli luotu taistelemaan.

    Kenties lapsen kimakat huudot kuuluivat äidille, sillä hän hengitti kolmasti syvään ja vaikeasti -- viimeisen kerran vavahdellen ja katkonaisesti -- ja liedellä sammui viimeinen tulen kipinä.

    • * * * *

    Kun hoitajatar toimekkaana astui huoneesen, oli se kylmä ja kolkko kuin hauta, -- liedellä oli vain hiipunutta tuhkaa, kolkkoa hiljaisuutta häiritsi pienokaisen kirkuna ja hänen armonsa makasi kuolleena, pää lepäsi lapsen jaloilla ja lasinkaltaiset, ammottavat silmät tuijottivat lapseen, ikäänkuin Kohtalolta vaatien vastausta kamalaan kysymykseen.

    TOINEN LUKU.

    Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.

    Linnan eräässä kylkirakennuksessa, tyhjissä, huonosti sisustetuissa huoneissa olivat vainajan lapsi raukat elelleet lyhyen aikansa ja yksi toisensa perästä kuolleet. Jeoffrey herra ei halunnut nähdä heitä ja jos se joskus ihmeeksi tapahtui, oli siihen syynä joku onneton sattuma. Ei äitikään surrut kuutta kuollulta lastaan; hän oli itkenyt sitä onnetonta kohtaloa, joka saattoi heidät maailmaan, ja kun ne siitä lähtivät, tiesi hän, ettei hänen tarvinnut surra heidän aikaista kuolemaansa.

    Niitä kahta, jotka vielä elivät, katseli hän päivästä päivään suurenevalla surulla, hän kun näki ettei niistä tulisi kaunottaria, sillä erinomainen kauneus ainoastaan olisi isän silmissä puolustanut heidän olemassa oloaan, kauneus kun olisi auttanut heidät hyviin naimisiin, niin että hän pääsisi heitä elättämästä. Mutta ulkonaista kauneutta oli luonto hyvin niukalti lahjoittanut Anne ja Barbara raukoille.

    Pikku neidit olivat iholtaan kalpeita, kasvot olivat kovin tavalliset ja nykerönenäiset, he olivat erään naimattomana kuolleen tädin näköiset, ja naimattomina hekin kai tulisivat kuolemaan. Jeoffrey herra ei sietänyt heitä silmissään, ja kun he sattumalta kuulivat hänen askeleensakkaan, piiloutuivat he nurkkiin, ovien taakse ja mihin vain pääsivät. Heillä ei ollut leluja eikä leikkitovereita eikä huvituksia paitsi mitä lapsellisen viaton kekseliäisyys itselleen hankkii.

    Äitinsä kuoltua oli surullinen nuoruuden aika heillä odotettavissa.

    Eräs vanha, naimaton neiti, perheen köyhä sukulainen, oli ainoa sivistynyt ihminen, jonka kanssa he seurustelivat. Jottei ylhäisessä köyhyydessä nälkään kuolisi, oli hän tarjoutunut rupeamaan näiden lasten kotiopettajattareksi, vaikkei hän luonteensa eikä kasvatuksenkaan puolesta olisi senlaiseksi soveltunut. Neiti Margery Wimpole oli ymmärrykseltään jotenkin typerä; perin hyväluontoinen hän oli, mutta häneltä puuttui täydellisesti arvokkaisuutta ja älyä.

    Jeoffrey herra ja palvelijat vaikuttivat hänessä alinomaista pelkoa, palvelijat kun näet tiesivät hänen olevan armoleivällä, kohtelivatkin häntä sen mukaan. Vasemmassa kylkirakennuksessa olevaan kouluhuoneesen piiloutui hän oppilaineen, joita hän opetti lukemaan ja kirjoittamaan ja merkkuukankaalle ompelemaan. Sen enempää hän ei itsekään tainnut.

    Ei silläkään lapsella, jonka synnyttyä äiti heitti henkensä, ollut valoisampaa tulevaisuutta toivottavana kuin sisarillakaan. Hän oli isänsä mielestä liikalainen vielä enemmän kuin ne toiset, hänestä kun kolmen tyttären vaikkapa aivan yksinkertainenkin ylöspito ja vaatetus tuntui kukkaroa liiaksi rasittavan. Vaimonsa oli ollut kaunotar vaan ei perintöläinen, ja kun omistamansa tila ei ollut aivan iso, niin riittivät hänen tulonsa parhaiksi vain juominkein ja peliseurain tuottamiin menoihin.

    Kasteessa sai lapsi nimen Klorinda ja hän kasvatettiin melkein ensi hetkestä saakka renkituvassa ja piikain kammarissa. Yhden ainoan kerran näki isänsä hänet aikaisimman lapsuutensa aikana ja silloinkin vain sattumalta, hän kun ei koskaan pyytänyt häntä nähdäkseen; arvaamatta hän näki hänet hoitajansa sylissä muutamia päiviä äidin kuoleman jälkeen. Tyttö oli näet nuori ja kaunis, ja oli antautunut rakkausseikkailuun erään ratsupalvelijan kanssa; hän meni juuri tätä tapaamaan ja astui lapsi sylissään tallipihan poikki, kun Jeoffrey herra, joka tuli uutta hevostaan katsomasta, äkkiä tuli hänelle vastaan tallin ovessa, juuri kun hän aikoi astua siitä sisään.

    Tyttö vavahti peljästyksestä ja oli vähällä pudottaa sylistään lapsen, joka porahti parkumaan. Siinä nyt sattui Jeoffrey herra näkemään lapsen ja se näky pani verensä kuohumaan, hän ilmaisi tottuneella tavallaan vihaansa, niin että hoitaja vapisi peljästyksestä.

    • No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; -- tuohan on rumin

    niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.

    Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta, jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.

    Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.

    • Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. -- Sillä

    on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.

    Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja häiritsemättä rakastella.

    Sitenhän he vain noudattivat ylempien esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan, ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen.

    Siitä ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella.

    Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.

    • Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, -- tyttö on

    tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.

    • Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi

    taloudenhoitajatar.

    • En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen

    olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen.

    Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.

    • Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi,

    sanoi lastenhoitaja. -- Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on, mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat, huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen itseensä ihastumaan.

    • Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli

    vanhemmallapuolen ikäänsä, -- ja kyllä hänestä täyskasvaneena on vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon vain Jumala, ettei hänestä tulisi liiaksi isänsä kaltainen, ja ettei hän hänen jälkiään seuraisi!

    Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta.

    Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.

    Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan, niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne, saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.

    Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan hillitsemään.

    Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi, ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut saamastaan raa'asta ravinnosta.

    Vihdoin valkeni päivä -- hän oli silloin kuusivuotias -- jolloin sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.

    Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan.

    Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen ratsun selkään.

    Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla kun Jeoffrey herra kävi talleissa.

    Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt.

    Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa mihinkään yhteyteen.

    • Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä,

    kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran kun he parhaallaan nauroivat hänelle. -- Vannonpa että hän nauraa hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä -- hänellä kun on isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin vihainen kuin isä itsekin.

    Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä.

    Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi, polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.

    • Missä se on, huusi hän. -- Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan

    saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?

    • Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki.
    • Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin

    mielensä tekee.

    • Se ei ole hänen, -- se on minun! huusi Klorinda neiti kasvot

    hehkuvina vihastuksesta. -- Minä tapan hänet! Se on minun hevoseni.

    Sen pitää olla minun!

    Mutta tallirengit vain yhä enemmän härsyttivät häntä, heitä kun hänen raivonsa huvitti, ja totta puhuen hän oli sitä kauniimpi kuta enemmän vihansa yltyi, se kun pani poskensa punottamaan ja suuret mustat silmänsä leimuamaan. Tämmöisinä hetkinä ei hänessä ollut rahtustakaan naisellisuutta, vaikka häntä ainakin pikemmin olisi luullut pojaksi kuin tytöksi, hän kun ikäisekseen oli tavattoman kookas ja kehittynyt. Vihdoin sanoi muuan apulaispoika ilvehtien:

    • Mies, joka hevosen otti, on jättänyt sen portille pääportaiden

    eteen. Äsken näin sen seisovan siinä odottamassa. Mies itse oli mennyt sisään.

    Tyttö kääntyi mennäkseen ottamaan selkoa asiasta. Talon etupuolta hän tuskin tunsikaan, häntä kun aina huolellisesti piiloteltiin vasemmassa kylkirakennuksessa ja pohjakerroksessa. Aina ulos mennessä talutettiin häntä salaa erään takaportin läpi; hän ei koskaan saanut kulkea ison etehisen kautta, jossa olisi voinut isäänsä kohdata.

    Nytkin hän juoksi takaportille, kun hän sen tiesi entuudestaan, aikoen siitä osautua linnan etusivulle. Sisään päästyään marssi hän vihaisena ja rohkeana käytäväin ja huoneitten läpi, joita hän ennen ei ollut edes nähnytkään, ja kun hän, kummallisesta itsepäisyydestään ja rohkeudestaan huolimatta kumminkin oli vain lapsi, niin hän nähdessään kaikkea tuota uutta melkein unhotti syyn vihastumiseensa ja pysähtyi tuontuostaankin jotakuta kuvaa katsomaan tahi ottamaan käteensä jotakin esinettä, mikä sattui hänen uteliaisuuttaan herättämään.

    Muutaman oven kautta, jota hän kaikin voimin sysäsi ennenkuin se aukeni, saapui hän vihdoin etehiseen. Hän seisattui keskelle lattiaa uteliaana ja huvitettuna katsellen ympärilleen. Se oli kaunis huone, seinillä oli hirvensarvia, aseita ja ketunhäntiä, seinäin mustasta tammesta tehty laudoitus oli veistoksilla koristeltu, lattia ja huonekalut olivat tammesta. Tässä huoneessa oli kaikki huonosti hoidettua ja pahoin pideltyä; entisinä aikoina se oli ollut talon merkillisyyksiä ja olisi kyllä ansainnut paljonkin paremman hoidon.

    Seinillä keksi hän useita metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä, joita hänen mielensä teki, mutta kun hän ei yltänyt niihin, niin täytyi tyytyä vain niitä katselemaan ja ihmettelemään. Eräältä vanhalta tammipenkiltä löysi hän kumminkin muutamia kapineita, joihin hän pääsi käsin, hän otti ne heti ja istuutui lattialle niiden kanssa leikkimään. Metsästyspiiskaa hän letkautteli aikatavalla ja otti sitten ruutisarven, jonka isänsä Jeoffrey herra sattumalta juuri vähää ennen etehisen läpi astuessaan oli penkille pannut. Hän teki näet lähtöä metsästämään ja oli nyt mennyt ruokailuhuoneesen virvoitusryyppyä ottamaan.

    Saatuaan kaapista viinaryypyn palasi hän kiireesti takaisin ja näki ensimmäiseksi lattialla istuvan tyttärensä, kaatamassa ruutia sarvesta tammiselle lattialle. Hän ei ollut tytärtään nähnyt sittenkuin hän hänet syntymisensä perästä sattumalta kohtasi hoitajansa sylissä, eikä hän vuosikausiin muistanut olevansa isä, paitsi milloin hän vasten mieltään pakotettiin antamaan rahaa lasten pieniin tarpeisin. Siitä syystä hän nyt, nähdessään lapsen kaatavan maahan hyvää ruutiansa juuri kun hän sitä parhaiten tarvitsi ja kun oli kiire lähtö mielessä, luuli pientä pahantekijää jonkun palvelijan hävyttömäksi kakaraksi, joka oli hiipinyt hänen alueelleen pahantekoon.

    Hän karkasi lapsen kimppuun ja tempasi häntä rajusti käsivarresta seisalleen, ruutisarven hän kiskasi lapsen kädestä ja löi häntä kovasti korvalle.

    • Saakelin kakara, huusi hän. -- Niskasi minä nurin väännän, mokoma

    syyhyinen pikku ilkiö; ja hän soitti, niin että kellon vedin oli katketa.

    Mutta hänpä ei arvannutkaan kenen kanssa oli joutunut tekemisiin.

    Pikku neiti kiljasi että seinät kajahtivat, tempasi ruoskan lattialta, karkasi sillä isänsä luo ja alkoi kiroten ja raivoisana sutkia häntä lihaville säärille minkä jaksoi.

    • Kirottu konna! Kirottu konna! kiljui hän. -- Silmät minä päästäsi

    revin! Maksan minä ruumiistasi kiskon! Mene helvettiin!

    Kiroukset tulvivat hänen suustaan niin pelottoman rohkeasti, että Jeoffrey herran käsi vaipui alas kellon vetimestä ja hän laukesi kohti kurkkuaan nauramaan ja nauroi kaiken aikaa kun tyttönen siinä häntä löi ja peuhasi.

    Palvelijat äkillisen soiton kuultuaan ja huomattuaan Klorinda-neidin kadonneeksi, riensivät peljästyneinä etehiseen, jossa heillä oli vastassa todellakin kaunis näky, -- pikku neiti, pieksämässä isäänsä, repien ja kiskoen häntä käsillä ja jaloilla, ja isä siinä nauraa hohottaen haljetakseen.

    • Kenen tämä vihainen pikku pentu on? huusi hän kyynelten valuessa

    alas pitkin punakoita poskiaan. -- Kuka hän on, tuo pieni perkeleen sikiö? Kuka hän on, saakeli soikoon?

    Hetkisen palvelijat ällistyneinä tuijottivat toisiinsa, tietämättä ja uskaltamatta sanaakaan sanoa. Vihdoin lapsenhoitajatar, joka läähättäen juoksi huoneeseen, uskaltautui sanomaan totuuden.

    • Sehän on pikku Klorinda neiti, herra Jeoffrey, änkytti hän, --

    hänen armonsa nuorin lapsi -- se, jonka jälkeen hän lapsivuoteesen kuoli.

    Hohottava naurunsa katkesi äkisti ja hän jäi ällistyneenä pientä raivotarta tuijottamaan. Hengästyksiin asti oli tyttönen pieksänyt häntä, nyt hän jo taukosi ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Hänkin tuijotti isäänsä, katse vihaa ja uhkaa säihkyen. Suuret mustat silmänsä leimusivat, pää oli taaksepäin heitettynä, kasvot paloivat tulipunaisina ja sankka, sysimusta tukkansa törrötti pystyssä kauniitten, vihastuneiden kasvojen ympärillä ikäänkuin valmiina Medusan käärmeiksi muuttumaan.

    • Kirottu konna! huusi hän uudestaan. -- Minä tapan sinut, perkele!

    Jeoffrey herra puhkesi taas nauramaan.

    • Onko sinun nimesi Klorinda? sanoi hän. -- Jeoffrey olisi nimesi

    pitänyt olla, ellei äitisi olisi senlainen hölmö ollut. Vihaisempaa pientä perkelettä en koskaan ole nähnyt, enkä kauniimpaakaan.

    Hän nosti tyttösen ylös ja piti häntä kädenpituuden päässä pitkällä, tutkivalla silmäyksellä tarkastaen lapsen kesytöntä kauneutta.

    KOLMAS LUKU.

    Tuttavuutta jatketaan.

    Tytön kauniit kasvot ja vartalo ja hänen tavaton pituutensa olisivat jo isää miellyttäneet, mutta hänen rohkea hurjuutensa ja palvelijoilta oppimansa raa'at elkeensä huvittivat häntä siihen määrään ja soveltuivat niin hyvin hänen juomarenttu-luonnolleen, että hän heti otti lapsen uutena, lystinä leikkikaluna huostaansa.

    Unhottaen metsästysretkensä laski hän hänet alas lattialle tahtoen sovittaa häntä. Aluksi tyttö ei hänestä välittänyt, näyttäytyi vaan yrmeältä kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Viina oli noussut hänelle päähän, hän tuli iloselle leikkituulelle, niinkuin ainakin väkeviä nautittuaan. Hänestä oli kuin olisi hän leikkinyt koiranpennun kanssa, tahi huvitellut katselemalla taistelunhimoista nuorta kukkoa. Hän käski palvelijat takaisin kyökkiin, ne hiipivät tiehensä, naiset ihmetyksestä tyrmistyneinä ja miehet salavihkaa naureskellen, kunnes pääsivät renkitupaan, jossa puhkesivat röhönauruun.

    • Niinpähän kävi kuin sanoimmekin, nauroivat he. -- Hänen tarvitsi

    vain nähdä miten kaunis lapsi oli ja huomata hänet itseään kiukkuisemmaksi. Olipa hänellä rohkeutta koko lailla -- kuinka hän löi ja haukkui häntä! Se oli lystintä mitä nähdä voi! Eipä tyttö pelännyt häntä enemmän kuin koiranpentua ja hän vain nauraa hohotti haljetakseen.

    • Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Jeoffrey herra hymyillen lapselta

    laskettuaan hänet alas tammipenkille ja asettuen itse eteen seisomaan.

    • En, sanoi pikku Klorinda neiti, rypistäen mustat kulmakarvansa ja

    iskien kauniit huuhkajasilmänsä läpitunkevasti häneen. Vihaansa isän iloisuus jo lauhdutti, ja hohottava nauru alkoi huvittaa häntä vaikka hän ei halunnut näyttää että sydän jo suli.

    • Minä olen isäsi, sanoi hän. -- Isääsihän sinä äsken löylyytit.

    Sinulla taitaa olla kova käsi -- näytäppäs.

    Hän puuttui tyttöä kalvoseen ja työnsi hihaa ylemmä.

    • Koetappas lyödä minua, huusi hän. -- Mene tiehesi!

    Isä taas nauramaan. Hän ennätti jo nähdä, että pieni käsivarsi oli valkoinen ja luja kuin marmorikivi ja lihakset siinä olivat kuin isoilla pojilla.

    • Saakeli senlaista kuusivuotiasta tyttöstä! huusi hän ylpeänä.

    Tahdotko vielä minua löylyyttää? He, ruoska!

    Hän otti ruoskan lattialta, jonne tyttö oli sen viskannut ja asetti sen hänelle käteen. Hän otti sen, vaan ei hän enää halunnut sillä lyödä. Kulmakarvat kurpistuneina katseli hän vuoroin isää vuoroin ruoskaa. Äkkiä se juohutti hänelle mieleen hevosen, jota hän oli lähtenyt etsimään.

    • Missä hevoseni on? kysyi hän käskevällä äänellä. -- Missä se on?
    • Sinunko hevosesi? toisti isä. -- Mikä se on sinun hevosesi?
    • Rake on minun hevoseni, vastasi tyttö, -- se iso, musta. Se

    kirottu mies on sen taas vienyt, ja hän sadatteli ja haukkui ja uhkasi miestä, jonka luuli hevosen vieneen, ja sekös Jeoffrey herraa ihastutti. -- Rake on minun hevoseni, lopetti hän. -- Sillä ei kukaan muu saa ratsastaa.

    • Eikö kukaan muu? huudahti isä. -- Ethän ainakaan sinä osanne sillä

    ratsastaa?

    Majesteetillisen ylenkatseellisesti katsahti tyttö häneen.

    • Missä se on? hän kysyi. Ja kun hän äkkiä ulkoa kuuli kavioiden

    kuopivan hiekkaa, hevonen kun näet odotusta pitkästyi, muisti hän että tallipoika oli sanonut nähneensä hänen lemmikkinsä seisovan portin luona, hän laahusti alas penkiltä ja juoksi ulos kurkistamaan.

    Suustaan pääsi riemunhuuto.

    • Tuollahan se onkin! sanoi hän. -- Minä näen sen; ja hän vieri

    päistikkaa portaita alas tullakseen hevosen luo.

    Jeoffrey herra kiiruhti jäljestä. Se olisi ollut hänelle koko kepponen, jos tyttö nyt olisi päänsä halaissut.

    • Hoi! huusi hän tytölle. -- Varo toki hevosen jalkoihin joutumasta,

    sinä pikku perkele!

    Mutta tyttö juoksi ilosta huutaen hevosen eteen ja tarttui sen toiseen etujalkaan; Rake taivutti päänsä alas, nuuhkasi lasta ja näperteli häntä hyväillen. Siten ohjakset tulivat hänen saatavilleen, hän tarttui heti niihin ja piti hevosen päätä alhaalla niin että voi sitä hyväillä, tähän tuttavallisuuteen näkyi hevonen olevan hyvinkin tottunut.

    • Se on minun hevoseni, selitti hän ylpeänä isänsä tullessa heidän

    luokseen. -- Se ei anna Gilesin näin leikkiä kanssaan.

    Jeoffrey herra katsoi häneen paisuen tyytyväisyydestä.

    • Minä olisin sanonut sitä valheeksi ellen itse olisi sitä nähnyt,

    sanoi hän itsekseen. -- Hän tuossa ei ole tytönkakara, sen minä vannon. Luulin sitä minun hevosekseni, sanoi hän tytölle, -- vaan päivän selväähän on, että se onkin sinun.

    • Nosta minut sen selkään! sanoi hänen vastalöydetty jälkeläisensä.
    • Oletko ennen sillä ratsastanut? kysyi Jeoffrey herra, joka ei

    voinut epäilyksistään päästä. -- Sano isällesi, oletko ennen sillä ratsastanut.

    Pitkien silmäripsiensä alta katsahti hän karsaasti isäänsä, -- se oli yrmeä, vain samalla vilkkaasti hellyttävä katse, sillä tahtonsa hän tahtoi saada täytettyä ja hän oli kavala ja älykäs kuin pieni noita.

    • Olen! vastasi hän. -- Nosta minut sen selkään, isä!

    Jeoffrey herra ei ollut sukkelaälyinen mies, väkevät juomat kun jo niin kauan olivat hänen aivojaan turmelleet, mutta raakamainen vaisto osotti hänelle tytön sanoissa piilevän omituisen kavaluuden, kun hän imarrellakseen ja viehättääkseen viskasi hänelle viimeksi lausumansa sanan, vaikka vielä olikin nyreissään. Taaskin hän nauraa hohotti ihastuksesta.

    • Nosta minut sen selkään, isä! matki hän. -- No, senpä kyllä teen
    • tahdon nähdä miten siellä menettelet!

    Hän puuttui tyttöä kainaloihin ja nosti hänet ylös. Päästyään satulaan istui tyttö siihen heti kahden reisin. Oikein hän oli haltioissaan, tarttui ohjaksiin lujalla kädellä kuin konsaan vanha ratsastaja, selkä suorana hän istui siinä, ja kasvot voitonriemusta ja ihastuksesta hehkuvina. Rake näytti tottelevan hänen iloista nauruaan yhtä hyvin kuin pienen kätösen ohjaamistakin. Se näytti vilkastuttavan ja saattavan häntä hyvälle tuulelle.

    Pienen ratsastajansa kanssa hytkähti se juosta lönkyttämään lehtikujaa pitkin, tyttönen puristi jalkansa lujasti sen kupeisin, istui satulassa tanakkana ja pelottomana ja laski sen nelistämään, hän oli näet oppinut ohjaamaan sitä yhtä hyvin kuin ratsupalvelijakin, joka oli hänen ystävänsä ja uskottunsa. Hänen ikäisensä tavallinen lapsi ei olisi tänlaisessa vauhdissa pysynyt hevosen selässä, mutta Klorinda istui siinä kuin pieni jockey, ja Jeoffrey-herra seurasi jäljestä, paukutti käsiään ja kiljui mieltymyksestä.

    • Tuhat tulimaista! sanoi hän. -- Ei kenelläkään koko kreivikunnassa

    ole tuonlaista pientä perkeleen kakaraa -- ja Rake on "hänen hevosensa" ja sillä hän osaa ratsastaa! Sinä miellytät minua, tyttönen -- lempo vieköön, kuinka sinä miellytätkin!

    Pitkän tuntikauden piti Jeoffrey herran leikkiä hänen ja Raken kanssa, sitten tyttö vei hänet talleihin ja komenteli empimättä häntä siellä hevosten ja koirain luona milloin minnekin. Hän oli näet huomannut että tuo iso mies, johon hän oli sattunut yhtymään, oli vaikutusvaltainen ja mahtava mies, ja että hänestä voi hyötyä olla.

    Palattuaan takaisin sisälle tahtoi Jeoffrey herra tytön kanssaan päivälliselle, hän huusi olutta ja joi sitä ja kunnosti itseään oiva lailla ja isä oli nauruun tukehtua hänen lapsellisen hävyttömästä käytöksestään.

    • Enpä ole näin nauranut, sittenkuin kahdenkymmenen vuoden vanhana,

    sanoi hän. -- Se nuorentaa minua, ja kun nyt kerran sattumalta yhdyin häneen, niin en häntä enää luotani laske. Se on hauskaa ajan kuluketta ikävinä hetkinä, joita näin vanhalla puolen ikää useinkin sattuu.

    Hän lähetti hakemaan tytön hoitajan ja antoi hänelle uusia, kummallisia käskyjä.

    • Missä hän tähän saakka on asunut? kysyi hän.
    • Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa lasten huoneet ovat, ja

    jossa neiti Wimpole asuu Barbara ja Anne neitien kanssa, vastasi lapsenhoitaja peljästyneellä niiauksella.

    • Tästälähtien hän tulee asumaan samassa osassa linnaa kuin minäkin,

    sanoi Jeoffrey herra. -- Laita kuntoon hänen armonsa entiset huoneet ja valmistaudu asumaan siellä hänen kanssaan.

    Siitä hetkestä pitäen oli lapsen kohtalo päätetty. Tyttönen sai isästään leikkitoverin, joka leikki ja peuhasi hänen kanssaan ja josta hän kohta oppi enemmän pitämään kuin entisistä tovereistaan ratsupalvelijoista ja tallirengeistä. Mutta rakkautta ei hän koskaan ollut oppinut ympäristölleen osottamaan, hän näytti pitävän itseään liian ylhäisenä henkilönä kellekään osottaakseen hellempiä tunteita.

    Niitä, jotka häntä parhaiten palvelivat, suosi hän enin, ja niitäkin kohtaan osotti hän vain suosiota eikä hellyyttä.

    Eräistä koirista ja hevosista hän piti, mieluisin niistä oli Rake ja isällä oli hänen sydämessään melkein sama sija kuin Rakella.

    Hän kohteli häntä kuin renkiään ja hallitsi häntä kuin tyranni, mutta seurasi ja matki häntä samalla, aivan kuin koiranpentu, jota juuri opetetaan. Jokaisen äidillisen naisen sydän olisi surusta pakahtunut kuullessaan siitä elämästä, jota lapsi vietti, mutta hänen läheisyydessään ei ollut ainoatakaan kunnon naista. Sekä äitinsä että Jeoffrey herran omat sukulaiset olivat aikoja sitten katkaisseet kaiken yhteyden heidän kanssaan, sillä Wildairs Hallista ja sen omistajasta ei ollut kunniaa niille, jotka onnettomuudeksi sattuivat heihin sukulaissuhteissa olemaan.

    Vähää ennen hänen armonsa kuolemaa olivat lähiseudun aatelisperheet herenneet heidän kanssaan seurustelemasta, siitä lähtien näkyi talossa ainoastaan senlaisia vieraita, jotka Jeoffrey herran tovereina metsästivät, söivät ja joivat ja tekivät hänelle seuraa juomingeissa ja irstaisuuksissa.

    Näille hän nyt pauhaavalla mieltymyksellä ilmoitti tyttärensä löydöstä. Nauraa hohottaen kertoi hän heille heidän ensimäisestä yhtymisestään, kuinka hän hänen omalla piiskallaan löylyytti häntä ja haukkui kuin katulutka, kuinka hän piti Rakea omana hevosenaan ja sadatteli sitä lurjusta, joka oli uskaltanut ottaa sen tallista sillä ratsastaakseen, kuinka hän oli istunut sen selässä kuin pieni jockey ja miten hän jonkun ihmeellisen voiman avulla osasi ohjata sitä paremmin kuin kukaan muu.

    Sitten haetti hän hänet ruokailuhuoneesen, jossa juomaseura oli koolla, asetti hänet pöydälle, näytteli häntä heille, kehui hänen kauneuttaan, näytti heille hänen kauniita, voimakkaita käsivarsiaan ja jalkojaan, mittasi hänen pituuttaan ja yllytti häntä osottamaan voimiaan nyrkeillään.

    • Oletteko koskaan tuon tyttösen vertaista nähneet? huusi hän

    toisten nauraessa katketakseen ja lasketellessa rivoja pilapuheita, muut puheet kun eivät heitä huvittaneetkaan. -- Onko teistä kukaan maailmaan hankkinut yhtä isoa ja kaunista poikaa? Hitto vieköön, hän voisi kymmenvuotiaan pojankin höyhentää kun suuttuu.

    • Me, hurjat velikullat, emme ole naisten suosiossa, huusi

    iloisin joukosta, eräs Eldershaven lordi, jonka tila oli muutamien peninkulmien päässä Wildairs Hallesta, -- ei ainakaan typeräin ja ulkokullattuin. Otetaanpa ja kasvatetaan tämä tyttönen oman mallimme mukaan, jommoisiksi kaikki tytöt pitäisi kasvattaa, jos mieli niistä miesten tovereiksi olla. Neiti Klorinda Wildairsin malja -- Klorinda neidin, kuusivuotiaan tenhottaren -- täyttäkää maljanne pojat! -- ja juokaa pohjaan!

    Tyttö asetettiin keskelle suurta pöytää, ja hänen maljansa juotiin seisoalla ja iloista, rivoa laulua hoilottaen. Melun ja naurunrähäkän kiihottamana hänkin yhtyi lauluun kimakalla, korkealla äänellään; laulu oli hänelle vanha tuttu, hän oli näet kuullut sitä tallissa niin usein laulettavan, että osasi jo sanat ulkomuistilta.

    Parin viikon kuluttua siitä, kun hän tyttäreensä yhtyi, juolahti Jeoffrey herran mieleen lähteä Lontoosta hänelle koristuksia hankkimaan. Hän kävi muutoin ani harvoin kaupungissa, hänellä kun ei ollut liikoja rahoja kukkarossa eikä sivistyneemmässä seurassakaan viihtynyt. Hän palasi kotia tuoden mukanaan kalliita ja lapselle peräti sopimattomia pukuja, jommoisia tuskin kellään lapsella sitä ennen oli ollut. Paksuja, kultakirjaisia silkkikankaita, kalliita pitsejä, hienointa pellavakangasta, silkkinauhoja, pönkkähameita, joutsenen untuvista tehtyjä kauluksia ja pieniä korkeakantaisia kenkiä.

    Hänelle tehtiin pukuja, joiden vertaisia tuskin hienoimmalla suuren maailman naisella oli, niihin tyttönen sitten puettiin, juhlallisissa tilaisuuksissa hänet vielä koristeltiin äiti vainajansa jalokivilläkin.

    Kummallisia mielenjuohteitaan oli sekin, että hän tyttärelle teetti useita pojanpukuja, -- sinisiä ja punaisia silkkitakkeja, polvihousuja valkoisesta, ambravärisestä ja sinisestä silkistä, pitsiröyhelöitä ja monivärisillä tahi kulta- ja hopealangoilla kirjailtuja liivejä. Hänellä oli metsästyspukukin, johon kuului punainen nuttu ja sitä paitsi kaikki muut metsästyskapineet. Kun Jeoffrey herra oikein halusi huvitella, käski hän kammarineitsyen pukea hänet pojaksi.

    Hän antoi sitten tuoda tytön pöytään, johon juomaseura oli kokoontunut ja tyttö tyhjensi pienen maljansa kilpaa etevimpien kanssa, mätti kiroussanoja ja lauloi heille tallirengeiltä opittuja lauluja. Hevoset ja koirat olivat hänestä mieluisammat kuin kaikki koristukset, ja kun hän ei sattunut sille tuulelle, niin ei itse pirukaan olisi saanut silkkipukuja hänen ylleen, saatikka sitten kammarineitsy. Mutta iloinen hälinä ruokailuhuoneessa huvitti häntä, ja kuta enemmän aikaa kului, sitä mieluummin antoi hän puettaa itseään kirjaviin hameisiinsa.

    Hän oikein paloi halusta päästä sinne itseään näyttämään ja miehiä mielistelemään komeissa, hienoissa puvuissaan, miehiä, jotka ikänsä puolesta olisivat hänelle isäksi käyneet ja jotka olivat kyllin kevytmielisiä hänen tapojaan ja käytöstään nauramaan. Äkäisyydellään ja ykspäisyydellään hän heitä kaikkia hallitsi. Sillä ellei hänen mieltään kaikessa noudatettu, niin ei lystin pidosta tullut mitään eikä häntä laulamaankaan saatu, hän istui vain suuressa nojatuolissa mustat kulmakarvat rypyssä ja kasvoissa ylenkatseellisen vihan ilme.

    Jeoffrey herra, joka oli vaimoaan sortanut, sai nyt tyttärensä valtaa kokea. Klorinda neiti hallitsi häntä rautavaltikkaalla ja piteli sitä niin taitavasti, että ennen kuin vuosi kului umpeen, totteli isä häntä yhtä sokeasti kuin palvelijatkin. Hän ei pelännyt isän kauheata sadattelemista, hänellä kun itselläänkin oli varastossa vaikka minkälaisia kiroussanoja, hänen äänensä oli kimakampi kuin isän ja vaikkei se ollutkaan niin kova, niin ei isä kumminkaan pitkään jaksanut kuulla hänen korvia halkaisevaa kirkumistaan eikä kestää masentumatonta itsepintaisuuttaan.

    On tunnustettava, että tyttö nuoruudestaan ja isän pahasta maineesta huolimatta, jossain määrin oli häntä etevämpi sekä rajuluontoisuudessa että tahdon voimassa.

    Se täytyikin isän vähitellen myöntää, eikä hän siitä pitäen sille nauranut, vain piti sitä melkein jonkinlaisena ansiona.

    • Tuota pikku äkäpussia on mahdoton kesyttää, oli hänen tapana

    sanoa. -- Ei ihmiset eikä perkeleet voi häntä masentaa. Jos minä vaikka musertaisin kaikki luut hänen ruumiissaan, niin hän sittenkin kuolemahetkeensä asti minua haukkuisi ja uhkaisi.

    Totta onkin, että jos tytöllä olisi ollut tuhannesosakaan sitä rajuluontoisuutta, jota hän joka päivä häikäilemättä ilmaisi, eikä olisi ollut niin kaunis ja vilkas, niin Jeoffrey herra varmaan minkäänlaisia omantunnonsoimauksia tuntematta olisikin musertanut kaikki luut hänen ruumiissaan. Mutta hänen kauneutensa näyttä tunti tunniltaan enenevän, ja onneksi se oli juuri sitä laatuakin, joka isää enin miellytti. Kymmenvuotiaana hän oli pitkä kuin vankka, kaksitoista vuotias poika, ryhtiänsä ja vartaloansa olisi Diana jumalatarkin voinut kadehtia. Pitkät jäsenensä olivat kaunismuotoiset ja niin voimakkaat, että katsojain täytyi niitä ihailla ja ihmetellä.

    Isänsä opetti häntä ratsastamaan mukaansa metsästysretkille, ja kun hän näyttäytyi hevosen selässä, polvihousuihin, ratsastussaappaisin ja punaiseen takkiin puettuna, joutui koko metsästysseurue haltioihinsa. Hän oppi aikaisin mielistelemään ja kauniita silmiään käyttämään, mutta totta puhuen niin hänen silmäyksensä eivät koskaan olleet hiukeavia, mutta aina vaan ylpeitä ja masentavia.

    Hänen tapansa oli ylenkatseellisella vilkkaudella vain viekoitella muita hiukeamaan. Viisitoista vuotiaana hän oli koko kreivikunnan puheaiheena ja -- totta puhuaksemme -- myöskin pahennuksena. Seutu, jossa hän asui, oli melskeistä metsästysaluetta, jossa hevoset saivat karata leveiden ojien ja korkeiden pensasaitojen yli ja siellä oli kivikkomäkiä ja kankaita, joilla hevosten annettiin nelistää, eikä siellä paljon välitetty kauniista tavoista tahi hyvästä kasvatuksesta. Mutta sen pahimmissakin osissa löytyi kumminkin tuolla täällä vakavia rouvia, jotka paheksuivat ja suuresti ihmettelivät Klorinda neidistä kuullessaan.

    NELJÄS LUKU.

    Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.

    Mutta vaikka tyttö eleli tänlaista sivistymätöntä, melkeinpä raakaa elämää, ja vaikka hänen luonteeltaan puuttui järjestetyn kasvatuksen vaikuttamaa hillitsemiskykyä, niin ei kukaan, joka sattui hänen kanssaan yhteen, voinut olla huomaamatta hänen terävä-älyisyyttään, selvää järkeään ja masentamatonta nerokkaisuuttaan. Hän oli aina täysin tietoinen siitä, mitä halusi voittaa ja mitä välttää, ja kerran päätettyään saavuttaa jotakin, osotti hän senlaista viekkautta ja kekseliäisyyttä, ja senlaista valtaa itsensä ja muiden yli, että se raivasi tieltään kaikki esteet.

    Hän ei koskaan erehtynyt, siitä syystä ettei hän voinut tunteittensa ilmauksia hillitä, ja laskiessaan kiukkunsa valloilleen tapahtui se siitä syystä, että hän niin tahtoi ja että hän tiesi sillä ei mitään alttiiksi panevansa.

    Senpä tiesivät vallan hyvin Jeoffrey herran iloiset toveritkin hänen kanssaan ilvehtiessään.

    • Jos hänellä olisi salaisuus säilytettävänä, sanoi Eldershawe, --

    niin sitä ei kukaan voisi hänestä houkutella eikä pelottaa, ja se on naisella ihmeteltävä ominaisuus.

    Päivät pitkät seurusteli hän isänsä ja tämän juomatoverein kanssa.

    Puolittain häntä kohdeltiin kuin poikaa ja puolittain kuin jonkunlaista kuningatarta, kunnes hän täytti neljätoista vuotta. Hän ratsasti ja metsästi, ampui lintuja, ajoi täyttä karkua ojain ja pensasaitain yli, hänellä oli valtikka meluavissa juomingeissa ja hän mielisteli noita vanhoja miehiä, ikäänkuin hän ei ijällään arvelisi muuta tehdäkkään.

    Mutta eräänä päivänä kun hän isänsä seurassa oli käynyt metsästämässä, ratsastaen Rakelia, jonka hän oli omakseen saanut, ja punaiseen takkiinsa, polvihousuihin ja ratsastussaappaisin puettuna, lähetti muuan hänen äiti vainajansa elossa olevista sukulaisista kirkkoherransa varoittamaan ja neuvomaan Jeoffrey herraa, ettei hän vastedes antaisi tyttärensä käyttää niin sopimatonta vaateasua.

    Se oli todella mieltäjännittävä kohtaus, kun sanansaattaja tuli viestiänsä tuomaan. Kirkkoherra oli kömpelöliikkeinen ja kainosteleva, ja hän oli kuullut Wildairs Hallesta ja sen omistajasta niin monta kummallista juttua, että hän vapisevin sydämin suostui asiaa toimittamaan. Jos hän kieltäytyi isäntäänsä tottelemasta menettäisi hän virkansa, ja kun hän siitä seikasta oli vallan varma, niin ei muu auttanut kuin vyöttää kupeensa ja rohkaista mielensä ja lähteä etsimään jalopeuraa sen omasta luolasta.

    Tultuaan isoon etehiseen näki hän siellä ensimäiseksi pitkän, kauniin nuorukaisen, jolla oli pitkä, vankka, musta tukka ja yllä punainen metsästystakki. Hän leikki koiran kanssa, antoi sen hyppiä ratsuruoskansa yli ja nauroi ja sadatteli koiran kömpelyyttä. Hänen iloinen, hymyilevä katseensa kohtasi kirkkoherraa, hän nyökkäsi vastaukseksi miesparan nöyrään kumarrukseen, ja kuunteli kun tämä alkoi asiaansa selvittää.

    • Minä tulen herranne sukulaisen Twemlow lordin lähettämänä, änkytti

    kirkkoherra; -- minulla on käsky etsiä isäntänne käsiini ja jos mahdollista puhutella häntä, hänen armonsa toivoo että Jeoffrey herra ottaisi minut vastaan. Twemlow lordi -- --

    Kaunis nuorukainen jätti leikin sikseen ja tuli kirkkoherran luo ryhdillä ja käytöksellä, joka ilmaisi talon nuorta isäntää.

    • Vai Twemlow lordin lähettämänä, virkahti hän.
    • Hänen armonsa ei ole pitkiin aikoihin lähettänyt meille

    minkäänlaisia tietoja. Lowatt, missä herra Jeoffrey on?

    • Ruokailuhuoneessa, vastasi palvelija. -- Hän meni juuri sinne,

    armollinen neiti.

    Kirkkoherra vavahti, niin että leveälierinen hattu putosi kädestään. "Armollinen neiti!" Se oli siis hän -- tuo kaunis nuori olento, joka oli kyllin pitkä ja vahva varreltaan ollakseen komea miehenkin vaatteissa. Hän nosti ylös hattunsa ja kumarsi niin syvään että hatun lieri lattiaa veti. Hän ei ollut tottunut naisten hymyileviin silmäyksiin, hänellä kun oli sijansa Twemlow lordin ruokapöydän alapäässä, johon naisten katseet eivät kääntyneet.

    Mutta tämä kaunotar katsoi häneen kuin olisivat omat ajatuksensa huvittaneet häntä. Vavisten arveli kirkkoherra, että hän kenties arvasikin hänen asiansa ja tiesi miten isänsä sen vastaanottaisi.

    • Seuratkaa minua, sanoi hän, -- minä vien teidät hänen luokseen.

    Hän ei muutoin ottaisi teitä vastaankaan, hän kun ei juuri lordia rakasta. Ylpeällä ryhdillä hän astui edeltä ja kirkkoherra seurasi silmät maahan luotuina, etteivät katseensa pääsisi harhailemaan papilliselle puvulleen sopimattomalla tavalla. Senlaiset jalat ja senlaiset -- --! Hänestä oli turvallisempaa ja soveliaampaa luoda katseensa kattoon kuin olisi hän rukouksissa. Jeoffrey herra seisoi viinapöydän ääressä kädessään olutpullo, hän oli näet juuri satularyyppyä ottamassa. Nähdessään vieraan ja päällepäätteeksi papin rypisti hän kummeksien kulmiaan.

    • Mitäs nyt! huudahti hän. -- Mitä sinä, Klo, nyt mielit? Ei minulla

    ole aikaa saarnoja kuunnella.

    Klorinda neiti meni viinapöydän luo, täytti maljan ja otti sen mukaansa ruokapöydälle, jonka laidalle hän istuutui toisella jalallaan nojaten lattiaan ja toinen ilmassa roikkuen.

    • Saatpa nyt joutaa, isä, virkkoi hän hymyillen, niin että valkoiset

    hampaansa hohtivat. -- Tämä herra on Twemlow lordin kirkkoherra, jonka hän on lähettänyt tänne teitä nuhtelemaan, pyynnöllä että tahtoisitte kuulla häntä.

    • Hitolle kaikki nuhteet ja Twemlow lordi kanssa! ärjäsi Jeoffrey

    herra, joka oli huonoissa väleissä lordin kanssa ja katkerasti vihjasi häntä. -- Mitä tuo tekopyhä tomppeli arvelee?

    • Herra, änkytti lähettiläs parka, -- hänen armonsa on -- on hyvin

    huolestunut -- kuultuaan että -- -- --

    Pöydän laidalla istuva kaunotar otti maljan huuliltaan ja nauroi.

    • Kuultuaan että tyttäresi ratsastaa metsästämässä polvihousuihin

    puettuna ja käyttäytyy sopimattomasti, mokoma tytön heilake, huusi hän, -- ja sentähden hänen armonsa nyt lähettää kirkkoherransa pitämään siitä pienen saarnan -- kun hän ei pidä soveliaana itse tulla. Sehän asianne on, korkea-arvoinen herra?

    Kirkkoherra raukka kalpeni, sillä hän oli huomannut miten veret nousivat Jeoffrey herran kasvoihin tyttärensä puhuessa.

    • Armollinen neiti, änkytti hän kumartaen -- armollinen neiti,

    pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta jos suvaitsisitte -- -- jos suvaitsisitte antaa minun --

    Klorinda laski maljan pöydälle, maksautti suutaan, pisti kädet housuntaskuihin ja laukesi äänekkääsen nauruun; se oli kuin soittoa tuo heleä täyteläinen nauru, jota vanhemmiten lukuisat ihailijansa sointuvissa runoissa ylistelivät.

    • Josko suvaitsisin mennä tieheni, että saisitte vapaasti puhua,

    kun te muka nuoren naisen läsnäollessa kainostelette, jatkoi hän.

    • Mutta minä en nyt suvaitse sitä tehdä, ja kun jään tänne, niin

    läsnäoloni suojelee teitä.

    Suojelusta hän todella tarvitsikin. Jeoffrey herra alkoi kauheasti sadatella. Hän kirosi sukulaistaan ja kirkkoherraa, heidän julkeutensa lähestyä häntä sai hänet raivoon ja hän vannoi antavansa hänen armolleen selkään, milloin vain hänet yhyttäisi, kirkkoherran uhkasi hän potkituttaa ulos porttien ulkopuolelle. Mutta Klorinda neiti oli hyvällä tuulella ja piti leikkinä koko asiaa. Hän nauroi isänsä raivoa, jota kirkkoherra kalpeana ja epätoivoisen näköisenä kuunteli.

    • Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa,
    • että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän

    vielä ole sitä edes kuulleetkaan.

    • Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. -- Luuletko

    sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni tapahdu!

    • Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. --

    Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. Minä tahdon että se sanotaan.

    Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan luotuina.

    • No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. -- Minä autan

    sinua. Sano pois asiasi!

    • Luvallanne armollinen neiti, -- se kuului näin, änkytti

    kirkkoherra. -- Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti kunnioitetulle isällenne -- että ellei hän pyydä teitä heretä käyttämästä noita -- noita --

    • Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.

    Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli kasvoiltaan kellertävän kalpea.

    • Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden

    sanoja suustaan, -- suuresta kauneudestanne huolimatta -- -- ei kukaan aatelismies -- --

    • Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla

    laupeudella.

    • Sillä jos teidän -- jos nuoren naisen annetaan käyttäytyä tavalla,

    joka saattaa hänet pahamaineiseksi, niin hän ei voi mennä naimisiin tuottamatta suvulleen häpeää -- ja -- ja --

    • Ja voisi käydä hullumminkin! virkahti Klorinda neiti ja nauroi

    että seinät kaikuivat.

    Jeoffrey herra oli kiukusta haljeta. Tyttärensä pidätti häntä, kun hän yritti heittää maljansa kirkkoherralle päähän, ja työnsi pappiparan huoneesta ulos ottaen lattialta hatun, jonka hän kiireessä ja peljästyksissään oli pudottanut ja pisti sen hänelle käteen.

    • Tervehtäkää hänen armoansa lordia, sanoi hän nauraen, -- että

    minusta hän on oikeassa -- ja että minä kyllä pidän huolta siitä, ettei hän minusta häpeää saa.

    • Toden totta, isä, sanoi hän takaisin palattuaan -- tuo -- eräs

    ruma sana -- vanha poika -- kenties ei ole niinkään typerä. Minä puolestani aion tehdä hyvät naimiskaupat, enkä minä tiedä tässä seudussa ketään, joka minulle sopisi, paitsi lordi Dunstanwolde; hänestä sanotaan, että hän hylkii kaikkia naisia, jotka eivät ole kainoja, ja polvihousuni kenties olisivat hänestä säädyttömät. Minä en enää käytä niitä metsästyksillä.

    Lupauksensa hän pitikin, vaikka hän pari kertaa iloisella tuulella ollessaan ja kun isällä oli vieraina niitä tovereita, joista hän enin piti, esiintyi heidän seurassaan hienoimmissa miesvaatteissaan ja hurmasi heidän viinistä verestäviä silmiään kauneudellaan ja rohkealla käytöksellään.

    Hänen viidentenätoista syntymäpäivänään laittoi Jeoffrey herra isot päivälliskestit iloisille tovereilleen. Klorinda neiti määräsi itse ettei juhlaan saisi naisia kutsua; sillä hän suvaitsi ilmoittaa, ettei hän vastedes enää ottaisi osaa senlaisiin kemuihin, hän kun oli kyllin älykäs tajuamaan, että hän oli liian vanha lapsellisiin hullutuksiin ja että sillä ijällä jo pitäisi alkaa naimistakin ajatella.

    • Tästä lähtien minä kyllä saan naisten seurassa ikävystyä, sanoi

    hän. -- Sinä olet huono naittaja, isä, muutoin kyllä sitä asiaa minun puolestani valvoisit. Mutta sinä et ole kertaakaan ajatellut, ettei minulla ole äitiä, joka puolestani voisi pyydyksiä asetella ja opettaisi minua nuoriin miehiin helliä silmäyksiä heittämään.

    Tästä lähtien täytyy minun käyttää laahus ja pönkkähameita ja kasvolaastaria ja vilkuilla viuhkan takaa, -- kunnes vihdoin, jos hyvin osaan kortit asetella, joku mahtava lordi iskee silmänsä minuun ja mieltyy kauneuteeni ja käytökseeni.

    • Kauneuteesi kyllä Jumal'auta joka ikinen mies mieltyy, nauroi

    Jeoffrey herra, mutta tuskinpa käytökseesi, pelkään minä. Sinulla on huonot tavat, ja ne ovat käyneet toiseksi luonnoksesi.

    • Ne ovat synnynnäisiä, vastasi Klorinda neiti. -- Minä olen ne

    isältäni perinnyt, eikä hän ole tehnyt mitään parantaakseen niitä.

    Mutta nyt -- hän niiasi syvään ja oli niin hävyttömän ja säteilevän kaunis, että isä melkein lumoutui -- nyt syntymäpäiväni jälkeen minä parannan tapojani. Mutta tänä iltana minä pidän lystiä viimeisen kerran.

    Kun vieraat tuona muistettavana iltana marssivat tammella laudoitettuun ruokailuhuoneesen, löysivät he nuoren, ylimielisen emäntänsä siellä odottamassa, hän oli heistä kauniimpi ja rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli yllään polvihousut valkoisesta silkistä, vaalean punainen hopearuusuilla kirjailtu silkkitakki, valkoiset silkkisukat ja isoilla hohtokivisoljilla koristetut kengät, joista näkyi niin pyöreät, voimakkaat ja kauniit pohkeet ja niin sievä, rintava jalka, että vieraat vannoivat, etteivät kellään naisella olleet semmoisia nähneet.

    Hän seisoi hajasäärin uunin edessä selin tuleen ja tervehti sisääntulijoita nenäkkäillä sukkeluuksilla. Tukka oli puuteroittu, mustien silmäinsä tulinen säihke lumosi miehet, ja poskensa punottivat kuin kypsät kranaattiomenat. Nenänsä oli kauniin kaareva, huulet purppurapunaiset, kaula pitkä ja notkea ja leuka pyöreä ja kuoppainen. Hänen kauneutensa oli lumoavaa ja hän ylvästelikin sillä mielellään. Jeoffrey herra oli jo vanhanpuoleinen mies, hän oli naimisiin mennessäänkin jo neljänkymmenen vanha.

    Useimmat hänen ystävistäänkin olivat hänen kanssaan yhtaikaiset. Klorindan seuralaiset eivät siis nuorukaisia olleet. Mutta tänä iltana oli vieraiden joukossa eräs muukalainen. Hän oli muutaman vanhemman herran sukulainen ja nykyään hänen vieraanaan. Kaikki pitivät hänestä, hän kun nuoruudestaan huolimatta oli aika hulivili, rohkea ratsastaja ja metsästäjä ja valmis antautumaan rakkausseikkailuihin ja vehkeilyihin. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin itse Klorinda neiti.

    Vartalonsa oli kaunis, solakka ja voimakas, kasvot kauniit ja iho verevä, vaalea tukkansa valui kiharoina hartioille ja miehevästä voimakkuudestaan huolimatta olivat hänen jalkansa ja pohkeensa yhtä kaunismuotoiset kuin Klorindankin.

    Hän oli neljänkolmatta vanha ja Klorinda vain viidentoista, mutta tämän pitkä, voimakas vartalo teki hänen nuorukaisen vertaiseksi, ja nuo kaksi kaunista, hienosti puettua nuorta miestä, kun ne siinä vastakkain hymyilivät, olivat kuin kaunis eriskummallinen kuvamaalaus.

    Pääkaupungin hienossa maailmassa oli nuorukaisen kauneus ja seikkailunhalu hyvin tunnettu. Nuoruudestaan huolimatta osasi hän hyvin naisten sydämet voittaa. Epäiltiin hänen salaa pyrkivän muodin määrääjäksi sekä kaunotarten että vaateasujen suhteen. Taidokkaasti hän osasi heittää helliä silmäyksiä naisiin ja lörpötellä rakkaudesta. Ja kun hänellä oli kauniit, siniset silmät, kaunis vartalo ja sievät, valkoiset kädet, niin hän oli hyvin varustettu valloituksiaan varten. Ruokapöydässä heitti hän jo Klorindaan palavia silmäyksiä.

    Hän oli Lontoossa kuullut kerrottavan tästä nuoresta tytöstä, joka oli kasvanut isänsä toverien, hänen koirainsa ja hevostensa seassa ja että hänestä kasvaisi kaunotar, jonka rinnalla Lontoon naisten kauneus olisi mitätön. Hän joutui aivan epätoivoon kuullessaan Klorindan vannoneen heittävänsä miesvaatteiden pitämisen, sillä hän halusi hartaasti nähdä minkälaisia suloja kantamansa pojanpuku paljastaisi.

    Kun hän sukulaiseltaan kuuli, että tyttö syntymäpäivänään kantaisi sitä viimeisen kerran, innostui hänkin sinne menemään ja sukulaisensa toimitti hänellekkin kutsun kestiin.

    Ensi silmäyksellään nuori kaunotar jo lävisti hänen herkkätuntoisen sydämensä kuin tikarilla. Hänen vertaistaan kauneudessa ei nuorukainen ollut vielä ennen nähnyt. Ja hänen käytöksensäkkin oli omiaan vanhemman ja vakavammankin miehen sydäntä sytyttämään.

    Jos Klorinda olisi ollut hellämielinen tenhotar, niin olisivat he jo viinipullojen pöytää kierrellessä lempeitä silmäyksiä vaihtaneet, mutta Klorinda neidillä ei ollut vähintäkään taipumusta helläsydämisyyteen. Arkailematta kohtasi katseensa nuorukaisen tulisia silmäyksiä, mutta hän ei alentunut niihin vastaamaan.

    Hän näytteli sukkeluudella ja innolla nuorukaiseksi puettua kaunotarta. Iloiset tilanomistajat, jotka niin kauan olivat olleet hänen leikkitovereinaan, katselivat häntä mieltyneinä ja nauroivat katketakseen hänen sukkeluuksilleen. Heidän pilapuheensa ja mielistelynsä ei juuri säädyllistä ollut, mutta häntä ei oltu säädyllisyyteen ja häveliäisyyteen kasvatettukaan ja hänen mielestään kuului tämän illan huviinkin, että he käyttäytyivät niin kuin hänen valepuvulleen parhaiten sopi.

    Vaikka maalla kasvaneena oli hän aina ujostelematta seurustellut hienon maailman tapoihin tottuneiden miesten kanssa, ja niiltä oppinut niin paljon, että hän viisitoistavuotiaana tunsi kaikki vehkeet ja juonet yhtä hyvin kuin neljäkymmenvuotiaanakin. Näihin asti ei hänen kumminkaan ollut tarvinnut niitä käyttää, kun harvoin joutui ikäistensä seuraan, ja nekin olivat senlaisia, joita hän suvaitsi moukiksi nimittää.

    Mutta se nuori herra, joka tänä iltana oli seurassa mukana, ei ollutkaan moukka, vaan pääkaupungin keikareita. Hänen nimensä oli John Oxon ja hän oli vasta päässyt nimen ja kauniin tilan omistajaksi. Hänen kätensä olivat yhtä valkoiset ja sormuksilla koristetut kuin Klorinda neidinkin, hänen pukunsa oli viimeistä muotia ja vaaleista kiharoista levisi hienon ranskalaisen hajuveden lemu, jonka nimeäkään ei Klorinda neiti tiennyt.

    Mutta vaikka tämä hyvin huomasikin kaikki nämä edut ja piti niitä arvossa, sai tuo nuori herra kumminkin harmikseen havaita, että hän vaan ylpeällä hymyllä kohtasi hänen lemmen silmäyksiään, eikä kertaakaan edes punastunut tahi silmiään maahan luonut. Mutta hän vannoi ennen kemujen loppua saavansa tilaisuutta kuiskata hänelle jonkun hellän sanan, ja koetti olla kärsivällinen kunnes odotettu tilaisuus sattuisi.

    Kun ruoka oli kannettu pois ja viinipullot ja maljat asetettu pöydille, hyppäsi Klorinda neiti tuolilleen seisomaan, katseli hymyillen seuraa, pisti kädet keikarimaisesti taskuihin, oikaisihe suoraksi ja asetti yhteen pienet jalkansa ja kaunismuotoiset pohkeet.

    Kaksikymmentä paria miesten silmiä ahmi hänen kauneuttaan, mutta vastapäätä istuvan nuorukaisen silmät olivat kaikista hehkuvimmat.

    • Katselkaa viimeisen kerran kaunista vartaloani! huusi Klorinda

    raikkaalla, täyteläisellä äänellään. -- Sen alapuolesta te ette tästedes paljoa näe, kun pönkkähameet ja laahustimet peittävät sen.

    Katsokaa nyt viimeisen kerran, ennen kuin puen itseni poimukkeihin ja naisten koristuksiin.

    Ja kun he kohottivat täytetyt maljansa ja huusivat hänelle leikillisiä mieltymyssanoja, alkoi hän laulaa tallirengiltä opittua laulua ja lauloi sen liritellen kuin leivo.

    Ei kukaan seurasta ollut tottunut osottamaan hänelle naiselle tavallista kohteliaisuutta. Se ei juohtunut kellekkään mieleen, he kun jo niin kauan olivat tottuneet häntä poikana pitämään, ja kun hän lopetti laulunsa, hyppäsi alas tuolilta ja juoksi ovea kohti, niin tuli herra Oxonille kauan odotettu hetki. Hän riensi edeltä ovelle ja avasi sen syvään kumartaen, käsi sydämellään ja vaaleat kutrit kasvoille valuen.

    • Te riistätte meiltä tilaisuuden hurmautua kauniista muodoistanne,

    armollinen neiti, sanoi hän matalana, kiihkeällä äänellä. -- Mutta toden totta tulee teidän vain yhdelle suoda onni katsella niin täydellisiä suloja.

    • Täytän tänään viisitoista vuotta, eivätkä silmäni ole vielä häntä

    nähneet, sanoi Klorinda.

    • Kuinka sen tiedätte, armollinen neiti? kysyi hän vielä syvempään

    kumartaen.

    Klorinda nauroi raikasta nauruaan.

    • Enpä tosiaan tiedäkkään, vastasi hän. -- Hän voinee olla täällä

    tänä iltana, tässä seurassa ja senpä tähden kiiruhdankin pukeutumaan häveliäisyyteni kaapuun.

    Hän viittasi nuorukaiselle miellyttävällä keikarimaisella tavallaan ja katosi.

    • * * * *

    Kun ovi hänen peräänsä sulkeutui ja herra John Oxon palasi pöytään, vallitsi seurassa hetken aikaa ikävä mieliala. Mutta kun nämä juopottelevat maalaisherrat eivät olleet liian tunteellisia eikä teräväpäisiä, niin he eivät myöskään olleet tietoiset alakuloisuudestaan ja todellisen iloisuuden puutteestaan. Ikäväänsä haihduttaakseen täytettiin lasit ja malja toisensa perään tyhjennettiin, ja naururähäkkä ja melu oli kohta ennallaan.

    He puhuivat parhaastaan nuoresta leikkitoveristaan, jonka he nyt himmeästi tunsivat kadottavansa, he ilvehtivät Jeoffrey herran kanssa, kertoivat kohtauksia Klorindan lapsuudesta ja vertailivat hänen tuoretta kauneuttaan niihin naisiin, jotka olivat tunnustettuja kaunottaria.

    • Niiden joukossa hän tulee purjehtimaan kuin kuninkaallinen

    sotalaiva, sanoi muuan, -- ja hänen loistonsa himmentää kaikki muut aivan kuin ilotulitus talipätkän.

    Kello löi kaksitoista ennen kuin hän palasi takaisin. Juuri kun viimeinen kellonlyönti helähti, avattiin ovet ja Klorinda ilmestyi kynnykselle. Molemmin puolin häntä seisoi kammarineitsy, ne kantoivat korkealla hänen päänsä päällä hopeajaloissa palavia vahakyntteliä, niin että hän oli kuin valovirran keskessä.

    Hänen pukunsa oli paksusta purpura ja hopea brokadista, ja hänellä oli yllään leveä pönkkähame, josta hoikka vyötärys kukanvarren tavoin kohosi; musta tukkansa oli korkealle kammattu ja sitä kaunisti jalokivi koriste, timantteja välähteli valkoisella kaulalla, ja hän oli niin häikäisevän kaunis, että koko seura hänet nähdessään kavahti seisoalleen.

    Hän niiasi syvään ja seisoi siinä heidän edessään pää ylpeästi taaksepäin heitettynä ja suu pilkallisessa hymyssä. Hän katsoi heitä kuin mahtava kaunotar alamaisiaan.

    • Polvillenne! huusi hän, -- juokaa polvistuneina maljani. Tästä

    hetkestä pitäin täytyy kaikkein miesten näin nöyrtyä, -- kaikki, joita minä suvaitsen silmäilläkkään.

    VIIDES LUKU.

    "Minua ei keksitä."

    Tästä lähtien ei Klorinda enää metsästänyt pojanvaatteissa, hän käytti vain silkkipukuja, hienoimmasta pellavakankaasta tehtyjä vaatteita ja kalliita pitsejä. Ahkerasti täytyi kammarineitsyen ommella uusia pukuja ja valmistaa hyvän hajuisia hajuvesiä; neidille piti niin usein muuttaa pukuja ja kammata tukka jollakulla uudella tavalla, että elämä palvelija raukasta tuntui raskaalta taakalta.

    Ennen oli tämä palvelus, emännän kiukkuisuudesta huolimatta, ollut huokeaa ja mukavaa, mutta nyt oli aivan toista. Klorinda neidille ei löytynyt vertaista vaativaisuudessa ja kiivaudessa, kun häntä ei mieltä myöten osattu koristella. Vierasten naisten ja herrain läsnäollessa suvaitsi hän nyt kyllä käyttää sivistyneempää kieltä ja paremmin hillitä itseään, mutta ollessaan kahden kesken kammarineitsyn kera vaatetushuoneessa oli hän jos kuin hävytön, kun eivät nauharuusut ja pönkkähameet sattuneet mieleisiään.

    Tässä piilopaikassaan sadatteli hän ja pieksi kammarineitsyttään, kiskoi yltään puvun ja tallasi sitä jaloillaan tahi viskasi hiusvoidepurnukat tyttöraukalle päähän. Ja tätä omavaltaisuutta harjoitti hän niin sukkelasti ja häikäilemättä, että häntä palveltiin verrattoman joutuisasti ja suurimmalla alamaisuudella.

    Sama rohkeus ja taipumaton tahdon voima, jolla hän aikaisimmasta lapsuudestaan oli tottunut panemaan tahtonsa täytäntöön, auttoi häntä nytkin saamaan aikaan sen, mitä hän naisellisella viekkaudella oli päähänsä pannut, että nimittäin kauneudellaan voittaa koko kreivikunta ja hallita yksinvaltiaana sen tunnustettuna kaunottarena, kunnes hänen onnistui voittaa rikas ja ylhäinen puoliso.

    Yleistä hämmästystä herätti kaikkialla se sanoma, että neiti Klorinda Wildairs oli muuttanut kummalliset ja sopimattomat tapansa ja että hänestä oli tullut sukunsa ja kauneutensa arvoinen hieno ja hyvin kasvatettu nuori nainen. Tämä ilmeni ensi kerran, kun hän eräänä sunnuntaina tuli kirkkoon neiti Wimpolen ja molempain sisartensa seurassa, joiden rumuus, moukkamainen käytös ja halpa vaateasu oli sopivana taustana Klorinda neidin lumoavalle kauneudelle.

    Hyvin harvoin Wildairs Hallen isot vaunut pysähtyivät kirkkotarhan portille, joskus vain sunnuntai-aamuina pitkän loman perästä, kun Jeoffrey herra sattui hyvälle tuulelle ja kuski oli taipuvainen, sai neiti Wimpole oppilaineen ajaa jumalanpalvelukseen. He astuivat tavallisesti jalan ja lämpimällä säällä saapuivat he kirkkoon kasvot tulipunaisina ja kiiltävinä ja sateella ja likaisella kelillä hameet lian vallassa.

    Mutta kun hovin vaunut tänään ajoivat kirkolle, olivat hevoset hyvin suitut, kuski oli siistissä puvussa ja lakeijan seuraama, joka hyppäsi alas vaunujen ovea avaamaan.

    Tyhjäntoimittajat kirkkotarhassa ja kirkkoon menijät tuijottivat silmät selällään tuota ihmeellistä näkyä, ne kun eivät koskaan olleet senlaista nähneet eikä kuulleet.

    Viimeisen muodin mukaan puettuna silkkiin ja hopeapitseihin astui Klorinda neiti alas vaunuista ylpeänä kuin kuningatar, ja niin majesteetillisen rauhallisena kuin olisi hän kaiken ikänsä senlaisia vaatteita kantanut ja säädyllisesti joka sunnuntai käynyt kirkossa aina siitä asti kun pääsi ulos lastenkammarista.

    Hänen sisarensa ja opettajatar ujostelivat eivätkä näyttäneet tietävän mihin silmänsä loisivat, mutta Klorinda neiti kulki eteenpäin pää pystyssä ja ylpeällä ryhdillä. Kun hän astui sisään pääovesta, siirtyi siitä muuan nuori herra syrjään ja tervehti syvällä kumarruksella. Klorinda katsahti häneen ja vastasi tervehdykseen suloudella, joka sai katsojat ihailusta vaikenemaan.

    Useimmat alhaisemmasta kansasta eivät tuota herraa tunteneet, mutta jotka vähänkään olivat yhteydessä seudun aatelin kanssa, tiesivät että se oli sukulaisensa luona Eldershawe Parkissa vieraileva herra John Oxon.

    Ainoastaan Klorinda neiti itse tiesi miten hän sen sai aikaan, että hän kirkossa käytyään myöskin ilmestyi muualla. Häntä nähtiin päivällisillä hienoissa perheissä sekä iltakemuissa ja tanssiaisissa. Kaikkialla missä hän näyttäytyi, loisti hän ihmeellisellä kauneudellaan naimaikäisiä tyttäriä omistavien äidein suureksi mieliharmiksi. Ja kerran seuraan päästyä oli mahdoton häntä syrjäyttää, hän kun oli jalosukuinen, ja hänellä oli sekä isän että äidin puolelta ylhäisiä sukulaisia ja sitä paitsi hän hoiti korttinsa erinomaisen taitavasti ja viekkaasti.

    Ensimäisissä metsästystanssiaisissaan sytytti hän kaikki kreivikunnan miesten sydämet tuleen. Silmäinsä tulista säihkettä, jalomuotoisen vartalon suloutta, naurun heleää sointua ja terävän kielensä ilvehtiviä sukkeluuksia ei kukaan voinut vastustaa. Niillä aseilla olisi voinut tusinankin naisia varustaa, mutta nyt hän yksin omisti ne kaikki ja siinä oli vielä ensimäisen nuoruuden tuoresta, viehättävää suloakin.

    Hän pani niin monen miehen pään pyörälle ja antoi aihetta niin moneen riitaan, ettei hän olisi ehtinyt niitä yhden yön kuluessa laskeakkaan. Hän meni isänsä kanssa vaunuilleen ihailijajoukon seuraamana, joista jokainen oli valmis toisensa lävistämään kaunottaren suoman hymyn takia. Hymynsä oli hurmaava, mutta siinä tuntui aina ivan tahi ylenkatseen vivahdusta, joka teki sen muistettavammaksi, kuin jos se olisi ollut lempeämpi.

    Eräs mies löytyi kumminkin, joka hänen ylpeässä katseessaan ei pelkkää ylenkatsetta huomannut, mutta tämä mies oli tottunut lempeään kohteluun ja olisi nytkin toivonut hellempiä silmäyksiä, kuin mitä hänelle suotiin. Nuori herra John Oxon oli näet näissä tanssiaisissa ollut naisten suosikki, niinkuin Klorinda oli miesten. Kaksi tanssia vain oli Klorinda hänelle suonut, mutta toiset kavaljeerit eivät voineet siitäkään kerskailla ja katselivat häntä karsain, kateellisin silmin.

    Jeoffrey herra oli tänä iltana tarkannut tytärtään, kun hän istui juopottelijain, keikarien ja kunnon maalaisherrain ympäröimänä, ja oli ihka uudella tunteella pannut huomiolle näiden kiihkeän suosittelemisen. Sen verran kuin hän ylipäänsä kykeni rakastamaan muita kuin itseään, oli hän oppinut rakastamaan tuota nuorta, kaunista äkäpussia, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa ja kenties siitäkin syystä, että hän oli ainoa, joka oli koskaan häntä pelännyt, vain oli aina osannut taivuttaa hänet oman tahtonsa mukaan.

    Vaunujen vieriessä eteenpäin katsahti hän tytärtään, joka istui siinä hänen vierellään suorana ja upeana aikaisessa aamuvalossa ja oli niin raitis, verevä ja kirkassilmäinen, kuin olisi hän vasta vuoteeltaan noussut ja pessyt kasvonsa aamukasteessa. Jeoffrey herra ei enää ollut niin juovuksissa kuin sydänyön aikana, mutta ei ollut aivan selväkään vielä.

    • Sinä olet peijakkaan kaunis, Klo! virkkoi hän. -- En ole koskaan

    kauniimpaa naista nähnyt!

    • En minäkään ole, vastasi Klorinda, -- ja siitä kiitän taivasta.
    • Hävytön sinä olet, senkin kaunis lutka, nauroi isä. --

    Dunstanwolde vanhus ihastui sinuun tänä iltana. Hän ei saanut silmiään sinusta, kerran sinut huomattuaan.

    • Sen asian tiedän minä paremmin kuin sinä, isä, sanoi nuori

    kaunotar. -- Ja minä näin, ettei hän voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Ellei ketään nuorempaa ja rikkaampaa aatelismiestä ilmesty, niin on hän tuleva puolisokseni.

    • Sinulla on tarkka silmä ja terävä äly, sanoi Jeoffrey herra

    vilkaisten häneen -- hänen päähänsä kun äkkiä pälkähti uusi ajatus.

    • Etkä sinä koskaan tuhmuuksia tekisi, sen päältä minä uskallan

    vaikka veikan panna. Kyllä ne sinua tiukalla pitävät, eikä niiden lemmenlaverruksia ole aivankaan helppo vastustaa, mutta minun ei tarvinne nousta hevosen selkään ja pistolit tuppeihin varattuna ratsastaa hakemaan kunniatonta roistoa, pakottaakseni häntä naimaan sinua, niinkuin Chris Crowellin täytyi tehdä nuorimman tyttärensä takia. Mutta sinä et koskaan tule tuhmuuksia tekemään, -- vai kuinka, Klo?

    • Minäkö, en, vastasi tämä. -- Ole siitä varma. Minua ei keksitä.

    Voitollisen kaunottaren osaa näytteli hän niin taitavasti, ettei viekkain äitikään olisi voinut paremmin hänen asioitaan asetella.

    Kosijat tappelivat hänestä; kunnioitettavat miehet lankesivat hänen jalkainsa juureen; haaveilevat nuorukaiset kirjoittivat hänestä runoja, joissa ylistettiin hänen silmiään, valkosta poveaan, rusoposkiaan ja majesteetillista ryhtiään. Kemuissa hän kuningattarena hallitsi, kauneuden kilpailuissa oli hän voitollinen Venus, voittojuhlissa kaikkien hallitsijatar.

    Dunstanwolden lordi, jonka suku oli vanhimpia, ja joka omassa ja lähimmässä kuudessa kreivikunnassa omisti rikkaimmat hovit ja nuoruudessaan oli nainut rakkaudesta, mutta vuoden kuluttua kuoleman kautta kadotti sekä vaimonsa että pienen poikansa, oli jo kauan saattanut kaikki tytöt ja äidit epätoivoon, kun häntä oli mahdoton saada naimahaluiseksi. Mutta metsästystanssiaisten jälkeen alkoi tuo sureva aatelismies, joka nyt jo oli vanhemmalla puolen ikäänsä, taas ottaa osaa seuraelämään, jossa hän ei moneen vuoteen ollut näyttäytynyt.

    Eikä monta kuukauttakaan kulunut, ennenkuin jo yleisesti tiettiin lordin mielistyneen nuoreen kaunottareen ja luultiin hänen vain odottavan tältä pientä vihjausta, pannakseen kreivinarvonsa ja tilansa hänen jalkainsa juureen.

    Pari vuotta tätä ennen olisi sitä pidetty puolihulluna haaveilijana, joka olisi viitannutkaan senlaiseen mahdollisuuteen, että tälle nuorelle naiselle semmoinen kunnia tapahtuisi. Mutta Klorinda neiti oli häikäisevällä kauneudellaan ja arvokkaalla käytöksellään kohonnut, senlaiseen asemaan, että nyt löytyi niitä, jotka rohkenivat epäillä, pitäiskö hän lordia kyllin rikkaana ja arvokkaana ruvetakseen hänen kreivittärekseen. Harvinaisella etevämmyydellään hän muka pääkaupunkiin ja hoviin päästyään voisi jonkun herttuankin siepata.

    Neiti Klorinda Wildairsin päiviä muisteli vielä seuraava miespolvikin päivällispöydässä maljoja tyhjennellessä, vaikka useat ainoastaan olivat kuulleet isäinsä hänen kauneuttaan kehuvan. Tuntui siltä, että hänen kauneutensa joka suhteessa oli täydellinen. Hänellä oli ruumiinmuoto kuin Diana jumalattarella; sysimustat kiharansa olivat niin pitkät ja tuuheat, että hän voi kääriytyä niihin kuin kauhtanaan. Isot silmänsä säihkyivät ja vaikka sanottiin, ettei kukaan koskaan ollut niissä ikävöimisen ilmettä huomannut, niin ihailijansa joutuivat epätoivoon, ajatellessaan miten hurmaavalla tavalla ne voisivat rakkautta ilmaista, jos hän nimittäin alentuisi ketään rakastamaan.

    Kädet ja jalat, niska, hoikka vyötäys, ruusunpunainen ja hohtavanvalkoinen iho, pienet korvat, purppurahuulet, helmenkaltaiset hampaat ja pitkä, valkoinen kaula -- kaikki oli yhtä täydellistä.

    • Hänen sulonsa ovat senlaiset, sanoi muuan hänen ihailijoistaan,
    • että täytyy tyhjentää jokaisen malja erikseen, hänen maljaansa ei

    voi kerrallaan juoda niinkuin tavallisen naisen. Ja sulonsa ovat niin lukuisat, että hänen orjansa hoiperrellen lähtee pöydästä, jos vain on ne kaikki muistanut.

    Muuan seikka oli kumminkin olemassa, joka ei ollut aseena hänen kädessään, hänellä kun näet ei ollut perintöä. Jeoffrey herra oli jo niin kauan juopotellut, ettei omaisuudestaan paljoa enää jäljellä ollut. Hän oli kaatanut metsät ja laskenut tilan rappioon, kun ei ollut millä sitä ylläpitää. Iso herraskartano, joka ennen oli ollut komea, vanha linna, oli nyt melkein rauniona. Veistoksilla koristetut tammilaudoitukset, komeat kammiot ja salit olivat ainoat tähteet sen muinaisesta loistosta. Kaikki oli myöty mitä myödä voi, eikä ollut varoja minkäänlaisia.

    Koko kreivikunnassa ihmeteltiin mistä Klorinda sai komeat vaatteensa ja kaikki tiesivät vallan hyvin miksei häntä hoviin viety kuningattaren eteen polvistumaan. Kadehtijat olivat varmaan tietävinään, että hän säästi valintansa sinne ja kuiskailivat siitä jotenkin kuuluvasti.

    Puhuttiin, että yksi rikas ja ylhäinen aatelismies toisensa perästä kosi häntä ja jollakin ihmeellisellä tavalla tuli ilmi, että hän oli antanut kaikille rukkaset. Mutta tiedettiin heidän kumminkin häntä jumaloivan sa että hän milloin hyvään voisi parhaimmankin heistä kutsua takaisin. Kaikki olivat häneen rakastuneet, mutta ei kukaan näyttänyt voivan intohimoansa voittaa, vaikka se olisi ollut kuinka toivoton tahansa.

    Hän oli yhtä teräväkielinen kuin kauniskin. Ja aina valmis antamaan sanan sanasta. Kun hän ei kenestä sattunut pitämään, ivaili hän sitä aika tavalla. Sananvaihtoa hänen kanssaan säilytettiin tarkasti muistissa ja lausumiansa sanoja leviteltiin maailmalle -- hänen terävä kielensä ja sukkeluutensa oli niin verraton.

    Nuori herra John Oxon palasi Eldershavesta takaisin pääkaupunkiin, jossa hän eräitä viikkokausia huvitteli ja sai uutta mainetta naissydänten valloittajana. Uusia hajuvesiä ja miekankannattimia saattoi hän muotiin. Mutta hän kyllästyi kohta näihin voittoihin ja palasi maalle takaisin, tällä kertaa hän ei kumminkaan mennyt sukulaisiinsa, vaan itse Jeoffrey herran vieraaksi, joka paljon piti hänestä, ja meluavalla tavallaan sitä ilmoitteli.

    Paljon oli siitä huhuttu, miten Klorinda neiti, jonka käytös ennen osotti ettei hän tapoihinsa nähden siveysohjeista mitään välittänyt ja luultiin hänen tehneen sitä tietämättömyydestä, nyt kumminkin todisti sen vallattomuudesta tapahtuneen, hänen kun nyt huomattiin parhaimmassa koulussa oppineen taitavaa käytöstä. Luonnollisella ja majesteetillisellä suloudella seurasi hän säädyllisyyden pienimpiäkin vaatimuksia. Mutta hänen käytöksessään ei ollut teeskennellyn turhamaisuuden vilahdustakaan, siinä oli vain ylhäisen aatelisneidin huolellisen kasvatuksen kautta saavutettua ylpeää arvokkaisuutta.

    Ja sen hän oli saavuttanut yksistään suurella älykkäisyydellään ja taipumattoman tahtonsa voimalla. Muutamat naiset ovat kauniita ja toiset taas älykkäitä ja teräväpäisiä, mutta Klorinda oli sekä älykäs että kaunis ja sitä paitsi siinä määrässä rohkea ja lujaluontoinen, että moni mies olisi voinut häntä kadehtia.

    Sukkeluudestaan, purevasta ivallisuudestaan ja sanasutkauksistaan huolimatta ei hänen käytöksessään ollut kevytmielisyyden vivahdustakaan. Hän liikkui aina neiti Margery Wimpolen seuraamana, kuin olisi hän ollut espanjalaisen ylimyksen tytär, jota vain duennansa läsnäollessa sai puhutella. Neiti Margery raukka oli nyt päässyt entisistä huolistaan, mutta sai uusia sijaan. Hänen voimansa ja rohkeutensa kun nyt tuskin riittivät Klorinda neidin röyhkeää ylpeyttä ja suuria vaatimuksia tyydyttämään.

    • On kuin olisin itse hänen majesteettinsa kuningattaren luona

    kammarirouvana, huokaili hän yksinäisinä hetkinään ja kun muuten sattui uskaltamaan. -- Mutta en luule kuningattarenkaan olevan niin äksyn ja ankaran. Hän vaatii minua käyttäytymään niin, ettei hänen tarvitse minua hävetä ja minulla pitäisi olla herttuattaren ryhti.

    Voi, kun olen tuntikaudet opetellut niiaamaankin, ettei hän suuttuisi minuun! Ja minun täytyy tietää mitä kasvojeni milloinkin tulee ilmaista ja missä saan istua, minun täytyy aina olla käsillä, mutta en saa mitään nähdä! Joka paikkaan täytyy minun laahustaa ja tekeytyä miellyttäväksi, vaikka ruumistani kolottaa kun jo olen vanha ja vähä voimainen.

    Muori raukka pelkäsi nuorta holhottiansa ja ihaili häntä samalla, niin että häntä oli surkea nähdä.

    • Aika älliö hän onkin, tuumaili Klorinda neiti isälleen. -- Mainio

    duenna hän olisi nuorelle tytölle, jota tarvitseisi silmällä pitää.

    Kymmeniä kertoja päivässä minä voisin hänet pussiin pistää. Minähän häntä vahdin eikä hän minua! Mutta näyttää siltä, että kaunottarella aina täytyy olla vartija mukana ja hän kuulee kutsuani kuin koira.

    Meillä ei ole varaa parempaan ja hän on jalosukuinen, ja ostettuani hänelle punaisen silkkipuvun ja uudet päähineet, on hän siksi komea kuin häneltä voi vaatiakkaan.

    • Dunstanwolden ei tarvitse sinun suhteesi mitään pelätä, sanoi

    Jeoffrey herra. -- Sinä olet viisas ja ymmärtäväinen tyttö, Klo.

    • Ei Dunstanwolden eikä muidenkaan, vastasi hän. -- Minä en aio

    antaa kellekkään puheen aihetta. Pidä sinä, isä, vain Annea ja Barbaraa silmällä, ettei rumuutensa viekoittele heitä kellekkään liiallista hellyyttä osottamaan. Minun kauneuteni on myöskin rikkauteni!

    Kun John Oxon herraa odotettiin vieraaksi vietti Margery neiti huolellisia päiviä. Hänen tulonsa edellisenä iltana kutsui Klorinda neidin vaatetushuoneesensa, antaakseen hänelle käskyjä tavallisella ylpeällä tavallaan. Hänen pitkä, musta tukkansa valui tuolin selustimen yli lattialle, kun kammarineitsy kutri kutriltaan harjasi sitä, ja hän säteili kauneutensa täydessä loistossa. Hän lienee ollut joko vihastunut tahi iloinen, sillä poskensa hehkuivat tavallista enemmän ja pitkien silmäripsien alla säteili kuin timantteja.

    Ensi silmäyksellä luuli Margery neitikin häntä vihastuneeksi, -- silmissä kun paloi senlainen tuli ja kun povi kohoili nopeasti hengityksestä; mutta lähemmin tarkastaessa näytti kun olisi hän ollut hyvällä tuulella, sillä hymykuopat suupielissä olivat tavallistaan syvemmät ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy. Mutta katse kohosi äkkiä ja kasvojen sävy muuttui taas majesteetilliseksi.

    • Tiedättekö mitään siitä aatelisherrasta, John Oxonista, joka

    huomenna tulee tänne vierailemaan?

    • Hyvin vähän, armollinen neiti, vastasi neiti Wimpole pelokkaalla

    alamaisuudella.

    • On siis parasta, että saatte lähempiä tietoja, koska minulla hänen

    suhteensa on annettavia käskyjä, sanoi nuori kaunotar.

    • Se on minulle kunniaksi, vastasi duenna parka. Klorinda neiti

    katsoi häntä suoraan silmiin.

    • Hän on pääkaupungista ja Eldershaven lordin sukulainen. Hän on

    kaunis mies ja on viekoitellut monta naista mielettömyyksiin, ja hän tahtoo saada mainetta aatelisnaistenkin sydänten ja siveyden valloittajana. Jos hän senlaisen maineen on pääkaupungissa saanut, mitä sitten maalla. Mutta täällä hän ei senlaisista voitoista saa riemuita. Hän suvaitsee suositella minua, hän on isäni vieras ja komea kavaljeeri. Antaa hänen lörpötellä niin paljon kuin haluaa.

    Minä kuuntelen kun sattuu, miten mieleeni juohtuu. Minä olen sanoihin tottunut. Mutta asettakaa niin, ettemme koskaan jää kahdenkesken.

    Kammarineitsy pörhisti kuuntelemaan. Klorinda näki hänet peilissä.

    • Tee tehtäväsi, ellet tahdo saada korvillesi, sanoi hän äänellä,

    joka pani tytön vavahtamaan.

    • Te ette tahdo jäädä kahdenkesken nuoren herran kanssa, änkytti

    Margery neiti.

    • Jos hän tulee voidakseen kerskata uudesta valloituksesta,

    sanoi Klorinda, taas katsoen häntä silmiin ja rypistäen mustia kulmakarvojaan, -- niin aion pelata yhtä taitavasti kuin hänkin.

    Mutta hän ei saa paljon kerskailemisen syytä kun saa seurustella kanssani ainoastaan vanhan sukulaiseni läsnäollessa. Muistakaa nyt vain tehtävänne.

    • Kyllä minä sen muistan, armollinen neiti. Minä täytän tahtonne.
    • Se on hyvä, sanoi Klorinda. -- En tahdo pitemmältä vaivata teitä.

    Voitte mennä nyt.

    KUUDES LUKU.

    Anne sisko löytää erään muotokuvan.

    Neiti meni hyvillä mielin tiehensä. Kaiken ikänsä oli hän arkaillut henkilöitä ja asioita, jotka eivät oikeastaan mitään pelkoa herättäneet, mutta Klorinda vaikutti hänessä enin alamaista pelkoa.

    Häntä hän aina lähestyi salaisella vavistuksella ja kun hän sai luvan mennä tiehensä tunsi hän aina sydämensä kevenevän. Ja kumminkin hän enemmän kuin muut kunnioitti ja ihaili hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja rohkeuttaan.

    Tyhjässä vasemmassa kylkirakennuksessa, josta puuttui sekä hauskuutta että mukavuutta, löytyi kumminkin soppi, jossa ei pelko häntä ahdistanut. Molemmat ensimäiset oppilaansa, Barbara ja Anne neiti, olivat hiljaisia, sävyisiä nuoria naisia. Sisarensa sanoi heistä, että he olivat yhtä typeriä kuin rumiakin, eikä kukaan voinut heitä kauniiksi sanoakkaan, mutta mitä Klorinda ylenkatseellisesti typeryydeksi nimitti oli heidän köyhän sukulaisensa ainoa lohdutus.

    Ne eivät häntä toruneet, ne eivät turhia haaveilleet, eivätkä halunneet muita huvituksia kuin kävellä maantiellä, leikkiä pienen Kupido nimisen koiransa kanssa, keriä silkkilankaa koruompeluksiin, ja istua ompelukehyksiensä ääressä.

    Sisar oli heistä jumalatar, jota ei julennut lähestyä. Hänen kauneuttaan piti ylellisillä koristuksilla enentää, mutta he saivat olla kaiken puutteessa, mikä vähänkin olisi voinut heitä kaunistaa.

    Se oli heistä vain oikeus ja kohtuus. He eivät häntä vihanneet eivätkä kadehtineet, ottivatpa vielä kiitollisuudella vastaan ne koristukset, joita hän joskus heille lahjoitti, kun ne eivät hänelle itselleen enää kelvanneet. Hänen aikansa kului niin tarkkaan huvituksissa, ettei hän joutanut sisariaan huomaamaan, jos hän luonnostaan olisi ollutkin taipuvainen sukulaisrakkautta osoittamaan.

    Kun he tiesivät hänen johonkin kestiin lähtevän kurkistivat he salaa jostakin ikkunasta hänen lähtöään ja kotiintuloaan. Margery neiti kertoi heille hänen ihailijoistaan ja voitoistaan, rikkaista maalaisherroista, jotka kosivat häntä, ja herra John Oxonin elämästä pääkaupungissa, ja että tämäkin oli hänen ihailijoitaan, vaikkei niin täydellisesti ollutkaan hänen orjansa kuin ne muut.

    Anne oli sisaruksista lahjakkain. Niukasti oli luonto molemmatkin varustanut, mutta Barbara oli rumempi ja typerämpi kuin sisarensa.

    Annella oli sitä paitsi hellä sydän ja taipumusta tunteellisuuteen.

    Hän oli laiha ja kulki kumarruksissa, ihonsa oli samea; tukka oli tosin sankka, mutta se ei ollut kaunis ja näytti päätä painavan, silmät olivat lempeät ja raukeat. Hän luki salaa romaaneja, joita hän varkain otti kirjastosta, jonka muuan suvun kantaisistä, jota Jeoffrey herra sanoi tuhmaksi pöllöpääksi, oli perustanut. Noista kirjoista, joita hän makuuhuoneesensa piilotti, sai hänen kokematon sielunsa aihetta monenlaisiin ajatuksiin, ja niissä kerrottujen sankarien ja kaunottarien romantilliset seikkailut muodostivat maailman, jossa hän yksinäisyydessään iloitsi.

    Tyttö raukka, jota aina oli laimiinlyöty ja jonka viattomat vaistot syntymästä asti oli tukahdutettu, tarvitsi hauskuudekseen noita kauniita unelmia, vaikka kohtalo näkyi määränneen, etteivät ne koskaan toteutuisi.

    Hänen kaunis sisarensa Klorinda se oli, josta hänen romantillinen mielikuvituksensa sai yllykettä. Hänen lumousvoimansa se oli, joka hänen mielestään saattoi ritarit turnajaisissa taistelemaan ja kuninkaat rikoksia tekemään, ja hän arveli, että niin loistavalle kauneudelle olisi kaikki anteeksiannettavaa. Alinomaa Klorinda oli hänen mielessään, ja eräänä aamuna, kun hän luuli hänen menneen ulos, hiipi hän käytävään, jonka varrella Klorindan huoneet olivat.

    Hän aikoi näet jostakin oven raosta silmäillä niitä koristuksia, joihin sisaren samana päivänä piti pukeutua muutamassa läheisessä herraskartanossa vietettävissä nimipäiväkemuissa ja joita kamarineitsy ehkä parhaallaan oli käsille ottamassa. Mutta ovi olikin auki ja hän pysähtyi sykkivin sydämin kynnykselle. Isolle, tammipuiselle, veistoksilla koristetulla ja repaleisilla uutimilla varustetulle sängylle oli levitetty senlainen loistava komeus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut näin läheltä nähnyt.

    Klorinda neiti aikoi tänä iltana loistaa sinisessä hopeabrokaadissa ja tuo kallis puku makasi kaikessa komeudessaan sängylle levitettynä. Kaunis povi ja olkapäät paljastettaisiin ihailtaviksi, ja niiden kauneutta enentäisivät hienot pitsit ja helminauhat. Olisi vaikea selittää, miksei Jeoffrey herra myönyt vaimonsa jalokiviä, ennenkuin hän mieltyi kuusivuotiseen tyttäreensä. Sängyllä oli muun muassa jalokivillä koristettu viuhka ja lattialla -- ikäänkuin kahisevien hameiden alta pilkistämässä -- oli siniset, hopealangoilla kudotut kengät. Ne olivat korkeakantaiset, rintavat ja hienot.

    Annesta niillä näytti olevan kuninkaallinen leima ja että ne oli tehty vartta vasten sydämiä tallaamaan.

    Vaatimaton tyttö raukka, jonka silmissä nämä kapineet näyttivät olevan kuningattaren vaatehuoneesta kotoisin, ei jaksanut voittaa kiusausta mennä niitä lähemmin tarkastamaan. Vapisevin sydämin astui hän kynnyksestä yli. Hän astui sängyn luo, siihen levitettyä pukua katsomaan, hän uskalsi liikuttaa sen vierellä olevia hajuvedeltä lemuavia hansikkaita, ja laski vapisevan sormensa vyötäisiltä suippumuoselle liiville, jonka vyötäys oli kuin lapselle tehty.

    • Voi kuinka kaunis hän on oleva! Kuinka kaunis! huokaili hän. --

    Ja kaikki hänen jalkojensa juureen heittäytyvät, eikähän se ole kummakaan. Niinhän on ollut koko hänen elämänsä ajan siitä asti kun hän oli pieni tyttönen, jolloin hän kauneudellaan ja tahtonsa voimalla sai kaikki taivutetuiksi. Barbara ja minä emme ole senlaisia. Me olemme heikkoja, typeriä, emmekä uskalla ajatuksiamme julkilausua. Me olemme kerrassaan kuin toisen maailman olentoja.

    Mutta Hän, joka kaikki johtaa, on sen niin asettanut. Hän on jakanut meille perintömme -- perintömme.

    Viimeisiä sanoja lausuessa näkyi tyttö raukan rumissa kasvoissa alakuloisuuden ilme, ja katse kääntyi pieniin, sieviin kenkiin jotka tyhjinäkin näyttivät sydämiä tallaavan. Hän kumartui ottamaan toisen niistä käteensä, mutta samassa sattui kätensä esineesen, joka lattialle pudotessaan näytti vierähtäneen sängynuutimien alle. Se oli nauhaan kinnitetty pienoismuotokuva, ja hän otti sen ihmetellen ylös lattialta. Hän tuijotti siihen niin hämmästyneenä, että tuskin tiesi mitä tekikään. Hän ei tarkoittanut vakoilla; sitä hän ei olisi uskaltanut, jos olisi mielensäkkin tehnyt. Mutta samassa kun katse kiintyi kuvaan, vavahti hän ja punastui niin kuin hän ei elämässään ennen ollut punastunut.

    Purppurahohde laskeutui kasvoilta alas kaulallekkin, jota liina siveästi peitti. Silmänsä loistivat ihastuksesta ja jostakin hänelle aivan oudosta tunteesta.

    • Kuinka kaunis! virkkoi hän, -- aivan kuin nuori Adonis ja ryhti

    kuin kuninkaallisella prinssillä! Kuinka se on voinut -- mikä ihmeellinen sattuma sen on tähän tuonut?

    Mutta äkkiä hän pelästyi, hän oli mielestään melkein pulassa.

    • Mitä minun tulee tehdä tämän kanssa, kuiskasi hän vavisten. --

    Mitähän hän sanoo, tienneeköhän tahi ei että se on täällä hänen huoneessaan? Hän suuttuu minuun, kun olen uskaltanut liikuttaa sitä.

    Mitä minä teen?

    Taas hän katsoi sitä, ja punastuminen ja mielenliikutus antoivat hänen kasvoilleen elävyyttä ja lämpimän värin.

    • Minäpä panen sen paikolleen sinne, josta sen löysinkin, sanoi hän
    • niin omistaja voi sen löytää. Hän se ei voi olla, hän se ei voi

    olla! Jos laskisin sen hänen pöydälleen, niin hän ankarasti toruisi minua, -- hän osaa olla vihainen kun tahtoo.

    Hän kumartui ja laski sen takaisin uutimien suojaan. Kun hän tunsi sen koskettavan kovaa tammilattiaa kohosi rinnastaan huokaus.

    • Onhan aivan sopimatonta, että minä sen sinne panen, virkahti hän,
    • tuntuu melkein kuin olisin epäkohtelias; mutta minä en uskalla --

    minä en uskalla toisin tehdä.

    Hän aikoi kääntyä lähteäkseen huoneesta, tuo pieni tapahtuma kun oli aivan vallannut hänen, mutta kuuli samassa kavioiden kopinaa sen ikkunan takaa, jonka ohi hän oli kulkemassa, ja katsahti ulos nähdäkseen palasiko Klorinda ratsastamasta. Klorinda neiti oli verraton ratsastaja, hän oli hevosen selässä niin kaunis ja upea ja hän ratsasti senlaisella hevosella, jolla ei muut naiset olisi uskaltaneet ratsastaa, -- se hevonen oli erinomaisen kaunis, mutta niin vaarallinen käsitellä, että hänen ratsuruoskassaan oli lyijynasta kuin herroillakin.

    Mutta se ei ollut Klorinda; ja kun Anne huomasi pihalle pysähtyneen nuoren herran, peräytyi hän, tapasi kädellä sydäntään ja veri syöksähti taas kalpeisin kasvoihin. Mutta tuokion kuluttua kumartui hän taas eteenpäin katsoakseen ratsastajaa, ja katseessaan kuvastui koko sydämensä.

    • Hän se on! läähätti hän; se on hän itse! Hän on tullut sisartani

    tapaamaan, ja nyt hän ei olekkaan kotona. Mies parka tuli tänne niin iloisena ja riemastuneena ja nyt hän saa alakuloisena kääntyä takaisin. Kuinka kaunis hän on ja hienosti puettu!

    Kaunis hän todella olikin komeassa ratsastuspuvussaan, kauniine kasvoineen ja höyhentöyhtö hattuineen päiväpaisteen kimmeltäissä vaaleilla kiharoilla. Se oli John Oxon herra, ja hänellä oli nyt yllään sama puku, jota hän käytti pääkaupungin puistoissakin ratsastaessaan kun hovista oltiin siellä. Niin koreita eivät maalaisherrat koskaan olleet, vaikka heillä oli kauniita hevosia, kun useat heistä olivat mainioita hevosmiehiä.

    Hän painoi poskensa ulkonevan ikkunan pieleen, jonka sakea muratti peitti, ja tähysteli ulos niin jännitetyllä huomiolla, ettei hän voinut kääntää katsettaan pois. Hän näki ratsastajan kääntyvän pois kuultuaan ettei häntä voitu vastaanottaa, hän painoi kasvonsa ikkunaruutuun nähdäkseen miten hän ratsasti tammikujaa alaspäin ratsaspalvelijansa seuraamana.

    Näin hän seisoi tähystellen kunnes ratsastaja katosi näkyvistä tammien taakse; mutta eipä lumous sittenkään hälvennyt, vaan hän seisoi yhä tuijottaen siihen paikkaan, jossa hän oli ohi ratsastanut, kunnes joku ääni hänen takanaan äkkiä vavahdutti häntä. Hän kuuli äänekästä, heleää naurua, ja kun kääntyi katsomaan kuka se oli, huomasi hän Klorinda sisarensa kynnykselle pysähtyneenä ikäänkuin sen näyn pidättämänä, joka täällä hänen katsettaan kohtasi. Anne parka painoi taas käden sydämelleen.

    • Sisko, sisko! voihki hän. Sen enempää hän ei saanut sanotuksi.

    Hän huomasi erehtyneensä. Klorinda ei näet ollutkaan ratsastamassa, sillä hän oli kotoisessa vaateasussa ja kesken kauhistuksensakkin johtui hänelle mieleen, että tuo kaunis, nuori herra kentiesi jonkun palvelijan huolimattomuudesta oli saanut kieltävän vastauksen vastoin sisaren tahtoa. Omasta puolestaan hän vain odotti, että hänet vihaisilla ivasanoilla ajettaisiin pois, kun hän oli rohjennut sinne sisään tunkeutua. Mitäpä muuta hän olisi osannut odottaakkaan tuolta ihanalta naiselta, joka, vaikka he olivat samaa lihaa ja verta, kumminkin aina kohteli häntä kuin tarpeetonta palvelijaa.

    Mutta Klorindan katse ei ihmeeksi ollutkaan vihainen, hän vain nauroi kuin olisi tuo näky häntä kovin huvittanut.

    • Sinäkö täällä, Anne, sanoi hän, -- ja vieläpä kevytmielisesti

    kauneiden kavaljeerein perään tirkistelemässä! Margery neiti saa luvan pitää sinua silmällä, muutoin pannaan pian juoruja liikkeelle. Sinä sisko, kainoine kasvoinesi ja niin arkakin kuin olet! Sitäpä ei olisi uskonut.

    Äkkiä hän riensi lattian poikki sisaren luo ja tarttui häntä olkapäähän katsoakseen häntä suoraan silmiin.

    • Mitäs nyt, sanoi hän ivallisesti mutta kumminkin ystävällisesti.
    • Mitä tämä on? Voiko yksi ainoa katse salaa ikkunastakin kauniisen

    kavaljeeriin semmoisen muutoksen vaikuttaa? En ole koskaan ennen kasvoillasi tuota väriä ja ilmettä nähnyt; kuinka se sinua kaunistaa!

    • Sisko, sammalsi Anne, -- tahdoin niin halusta nähdä

    tanssiaispukuasi, josta Margery neiti on niin paljon puhunut -- minun teki niin mieleni -- en luullut sen mitään haittaavan että minä

    • että minä oven raosta sitä pilkistäisin ja se olikin sängylle

    levitetty. En voinut kiusausta vastustaa, -- vaan astuin -- astuin sisään.

    • Ja siellä odotti sinua vielä suurempi kiusaus, siellä näit jotakin

    vielä vastustamattomampaa -- nauroi Klorinda veitikkamaisesti silmäillen Annea -- komea, kiharatukkainen pääkaupungin keikari, joka satulansa nuppiin on ripustanut joukottain naissydämiä. Kumpiko sinusta oli kauniimpi?

    • Pukusi on komea, vastasi Anne ujosti. -- Lieneekö kellään

    kaunottarella moista, ja jos onkin, niin ei kukaan osaa senlaista kantaa niinkuin sinä.

    • Mutta entäs tuo nuori herra, nauroi taas Klorinda, -- mitäs

    hänestä pidit?

    Anne rohkaisi itseään sen verran, että katsoi suoraan sisarensa säteileviin, ilkkuviin silmiin.

    • Sisko, sanoi hän, -- lieneekö minulla mitään tekemistä senlaisten

    nuorten herrain kanssa?

    Klorindan käsi vaipui alas sisaren olalta ja hän herkesi nauramasta.

    • Onhan se totta, sanoi hän, -- mutta tämän ainoan kerran olit sinä

    sisko melkein naisen näköinen.

    • Ei se ole kauneus ainoastaan, joka tekee naisen naiseksi, vastasi

    tämä ja päänsä vaipui taas alas rinnalle. -- Jossakin kirjassa olen lukenut että -- että se useimmin on kärsiminen. Siihen on minussakin naista kyllä.

    • Sinä olet lukenut -- sinä olet lukenut, matki Klorinda, -- niin

    sinähän olet kirjatoukka, muistan minä, ja sinä varastelet romaaneja ja runokokoelmia kirjastosta. Ja sinä olet lukenut, että kärsiminen useimmiten tekee naisen naiseksi? Se ei ole totta. Se on katala valhe! Minä olen nainen, enkä minä kärsi -- minä en tahdo kärsiä, minä vannon sen! Ja muista, että kun minä vannon valan, niin minä sen pidänkin! Miesten takia naiset kärsivät -- sitä juuri oppinut kirjailijasi tarkoitti -- tuonlaisten nuorten herrain takia kuin tuokin, jonka jälkeen juuri tähystelit. Sitä suurempia hupakoita he ovat! Ei ainoakaan mies tee itseänsä sillä tavalla naiselliseksi, sen minä sinulle lupaan!

    Vaikeroikoot he ja ryömikööt polvillaan -- minä en ainakaan sitä tee!

    • Sisko, sammalsi Anne, -- en luullut sinun olevan kotona. Se nuori

    herra, joka ratsasti pois, tiesivätkö palvelijat -- --?

    • Kyllä he tiesivät, sanoi Klorinda taas ilkkuen.
    • Ne tiesivät etten tahtonut häntä vastaanottaa. Sen hän itsekkin

    olisi ymmärtänyt, mutta hän on senlainen houkkapää ja luulee kaikkein naisten ikävöivän kauniita kasvojaan ja mielistelevää puhettaan.

    • Sinä et tahtonut -- et tahtonut ottaa häntä vastaan?

    Klorinda viskautui tuolille ja naurahti.

    • Niin, minä en tahtonut, vastasi hän. -- Sinä, Anne raukka, et

    voi senlaista kiittämättömyyttä käsittää -- sinä olisit kyllä ystävällisemmin kohdellut häntä. Istu tuohon kanssani puhelemaan, niin minä näytän sinulle koristuksiani. Kaikki naiset puhelevat mielellään vaatteistaan. Se se heidät naisiksi tekeekin!

    Anne vavahti ilosta ja ihastuksesta. Tuo tuntui kuin kuningattaren käskyltä. Hän istuutui melkein palvelijan kömpelön nöyrällä tavalla.

    Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Klorindan kasvoissa senlaista ilmettä eikä ollut uneksinutkaan hänen voivan niin puheliaan olla. Hän tiesi vain hyvin vähän mihin sisarensa oikeastaan kykeni, -- kuinka lumoava hän voi olla kun tahtoi, miten ylhäisen ystävällisesti hän käyttäytyi kun tahtoi miellyttää, miten veitikkamaisen leikillinen ja sukkela hän osasi olla ja minkälainen kummallinen vaikutusvoima hänellä oli jokaiseen, niin ylhäiseen kuin alhaiseenkin, jonka kanssa sattui yhteen. Mutta jos hän ei sitä ennen tiennytkään, niin hän tänä päivänä oppi sen tuntemaan.

    Jostakin syystä, jonka Klorinda itse parhaiten tiesi, oli hän tänään erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pidätti Annen luonaan kokonaisen tunnin ja oli kaiken aikaa yhtä hurmaava. Hän näytteli koristuksia, joita hän tanssiaisissa kantaisi, ottipa vielä esille jalokivensäkkin ja levitteli ne.

    Hän kertoi juttuja siitä perheestä, jonka perillinen tänään tuli lailliseen ikään ja ilvehti poika parasta, hänen kömpelyytensä takia ja kun hän yhdeksäntoista vuotiaasta asti oli häntä jumaloinut.

    • Tuskin olen häneen katsonutkaan, sanoi hän. -- Hän on moukka,

    hänellä on isot, tuijottavat silmät ja punainen nenä. Miehet saa ansoihinsa katsomattakaan heihin. Ne katsovat meitä ja siinä on kyllä.

    Anne parasta, joka ei koskaan saanut missään seurustella, eikä milloinkaan ollut sattunut viisastelijain seuraan, oli tämä huvi yhtä ihmeellinen kuin jos hän olisi viettänyt illan teatterissa.

    Katsella sisaren eläviä, tunteiden eri vivahduksia ilmaisevia kasvoja, kuunnella leikillisiä juttuja miehistä ja naisista, jotka olivat hänen romaaniensa ja sankarittariensa kaltaisia; kuulla puhuttavan rakkaudesta, jota hän vapisi ja jota ajatellessakin jo sydämensä sykähteli -- kaikille yhteisenä kokemuksena; kuulla sitä veitikkamaisilla tahi purevilla kokkapuheilla ivailtavan; kuulla kuinka kaikenikäiset naiset pitivät sitä joko leikkikalunaan, nauttivat siitä tahi sen takia syöksyivät onnettomuuteen, -- tämä kaikki saattoi hänet tuntemaan, kuin olisi hän ollut nunna, joka nyt äkkiä joutui keskelle maailman melskettä.

    • Sisko, sanoi hän nöyrästi rukoilevalla katseella, -- sinä saat

    minun tuntemaan, että romaanini ovat tosia. Sinä kerrot niin ihmeellisiä asioita. Kun sinua kuuntelee, tuntuu kuin katselisi kuvia. Ei ole ihme, että kaikki sinua kuulevat, sinä kun niin mainion hyvin osaat sanasi asetella. Niillä on sinun suussasi väri ja muoto ja sinä ikäänkuin sommittelet ne kokoon kuviksi. Minä kiitän sinua ystävällisyydestäsi, minä kun olen niin vähän maailmaa nähnyt, enkä voi näkemiäni vähäpätöisiä, yksinkertaisia asioita kuvailla!

    Lempeä kiitollisuutensa teki hänet rohkeaksi ja hän kumartui suutelemaan tuolin selustimella lepäävää valkoista kättä.

    Klorindan silmissä oli uusi ilme kun hän käänsi ne sisareensa.

    • Tämä ei todellakaan tunnu oikeutetulta, Anne, sanoi hän. -- Minä

    en tahtoisi osaani kanssasi vaihtaa. Silmäsi ovat kuin ammutun fasaanin -- niin lempeät, ja niiden raukean pinnan alla on kirkas kiilto. Miehet voisivat sinua rakastaa vaikka et olekkaan kaunis, odotappas, huudahti hän äkkiä, -- luulenpa -- --

    Hän nousi ylös tuolilta, meni tammikaapille, ja heitti sen oven selälleen tarkkaavasti sen sisältöä katsellen.

    • Täällä on muuan puku ja kaulus ja päähine ja nauhoja, joita en

    tarvitse, sanoi hän. -- Kammarineitsyeni saa kantaa ne huoneesesi ja näyttää sinulle miten niitä tulee laittaa kuntoon. Hän on sukkela tyttö ja sinulle tulisi tuosta melkein kaksi pukua. Ja jonakuna päivänä kun olen kotona ja kun Margery neiti minua kovin ikävystyttää, lähetän sinua hakemaan pitämään seuraa minulle tahi puhelua kuuntelemaan, kun minulla on joku satunnainen vieras.

    Anne olisi mielellään suudellut hänen jalkojaan jos olisi uskaltanut.

    Kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän heitti sisareen jumaloivan silmäyksen.

    • En olisi koskaan voinut niin paljoa toivoa, sammalsi hän. --

    Mutta kenties ei se sovi -- ehken voi sopivasti esiintyä. Mutta minä koetan käyttäytyä arvokkaasti kuin aatelisnainen. Minähän olen aatelisnainen vaikka olen niin vähän saanut oppia. Olenhan minä, sisko, aatelisnainen, koska olen sinun sisaresi ja vanhempaini lapsi? jatkoi hän ikäänkuin peläten olleensa liian rohkea.

    • Elä nyt lörpöttele, sanoi Klorinda. -- Eläkä maailman edessä

    esiinny liian nöyränä. Minulle voit olla niin nöyrä kuin tahdot.

    • Sisko, minä rupean -- minä rupean palvelijaksesi, minä jumaloin

    sinua, huudahti tyttö raukka ja suuteli taas tuota valkoista kättä, joka senlaisella kuninkaallisella auliuudella oli hänelle näin paljon iloa antanut, hänelle ei johtunut mieleenkään että käyttämätön puku ja muutamat nauhat olivat vähäinen lahja vain.

    Tuokion kuluttua tuosta kiitollisesta hyväilystä teki Klorinda äkillisen liikkeen kuin olisi hän jotakin säikähtynyt. Ensin kohotti hän kuin sattumalta kätensä kaulapitseihinsä, ja sitten hän vavahti,

    • mutta seuraavalla silmänräpäyksellä tuli kasvoihin taas sama ilme

    kuin ennenkin.

    • Mitä se on, huudahti Anne. -- Oletko jotakin kadottanut?
    • En, vastasi Klorinda välinpitämättömästi ja kiinnitti taas

    huomionsa tammikaapin sisältöön, -- minä kaipasin vain erästä koristetta, jota vedon takia kannoin; en olisi tahtonut sitä kadottaa ennenkuin olen vedon voittanut.

    • Sisko, uskalsi Anne sanoa ennenkuin lähti omaan synkkään

    maailmaansa vasemmassa kylkirakennuksessa, -- on vielä eräs asia, jonka mielellään tekisin jos annat minulle luvan. Minä voisin näet korjata nuo sänkysi uutimet. Olen sukkela ompelemaan ja tahtoisin vähän taitoni mukaan palvella sinua, eihän se ole sopivaa, että ne ovat noin rikkonaiset. Kaikki ympärilläsi pitäisi olla kaunista ja hyvässä kunnossa.

    • Voitko sinä tehdä nämä repaleet kauniiksi? kysyi Klorinda. --

    Kyllä minä sen mielellänikin sallin. Tule tänne korjaamaan niitä milloin vain tahdot.

    • Ne ovat muhkeat nuo uutimet, vaikka ne ovat vanhat ja huonosti

    pidetyt, sanoi Anne katsahtaen uutimiin, -- ja olen onnellisempi kun saan istua täällä työskentelemässä ajatellen kaikkea mitä sinä teet.

    • Ajatellen kaikkia mitä minä teen? nauroi Klorinda. -- Siitäpä

    saisit aihetta ihmeellisiin unelmiin, niin että neula varmaan unohtuisi ja uutimeni jäisivät ennalleen...

    • Minä voin yhtä aikaa ajatella ja parsia, virkkoi Anne. -- Minä

    siis tulen.

    SEITSEMÄS LUKU.

    Mitä kuutamossa tapahtui.

    Tästä hetkestä pitäen oli Annen elämä hiukan vaihtelevampaa. Hänestä itsestään tämä muutos tuntu hyvin suurelta, vaikka se muista oli vähäinen. Hellä luontoinen hän oli ja kotitoimia harrastava nainen, hän olisi ollut parhain vaimo ja äiti, jos kohtalo olisi hänet siksi määrännyt. Hänen luonnolliset ominaisuutensa pääsivät nyt osaksi käytäntöön sisarelle tekemänsä palveluksen kautta, ja tämä sisar oli hänen sielunsa hallitsijatar. Rikkonaiset uutimet parsi ja paikkaili hän erinomaisen taitavasti.

    Ne tunnit, jotka hän vietti sisarensa huoneessa, olivat hänestä melkein yhtä pyhät, kuin jos hän olisi ne rukouksiin käyttänyt, tahi niinkuin hetket ovat nunnille, jolloin he alttari vaatteita kirjailevat. Huoneessa näytti olevan senlaista kirkkautta kuin ei muualla talossa löytynyt, ja ilman hieno lemu siellä oli hänestä kuin pyhää savua. Hän koetti salaa pitää huonetta paremmassa järjestyksessä kuin Klorindan Rebecka niminen kammarineitsy. Hänen onnistui myöskin saada tehdäkseen muutamia Rebekalle kuuluvia töitä.

    Hän osasi korjata pitsejä, solmeilla aistikkaita nauharuusuja ja muuttaa puvun kuosia. Liiallisen työn rasittama kammarineitsy oli kiitollinen tästä avusta ja säilytti tarkasti Annen salaisuuden, joten häntä usein kiitettiin senlaisesta, jota hän ei ollut neulallaan edes liikuttanutkaan. Älykkäästi hän sitten aina Annelle kertoi emäntänsä tyytyväisyydestä, siten kiihottaakseen tätä uusiin ponnistuksiin.

    Anne tapasi joskus sisarensa tämän makuuhuoneessa, ja kun Klorinda sattui hyvälle tuulelle, pidätti hän Annen hetkeksi sinne juttelemaan. Näytti siltä, että hän tahtoi näyttää naisihailijalleen kuinka vastustamattoman hurmaava hän voi olla. Annen rumat kasvot olivat silloin melkein kauniit ihastuksesta, ja lempeät silmänsä loistivat. Muotokuvasta hän ei sen koommin kuullut mitään. Hän vavahti väliin ajatellessaan, että se kenties vielä oli sängyn alla, että kauniit kasvot hymyilivät ja sinisilmät katselivat häntä siinä istuessaan ja sisarta kaikessa kauneudessaan kun häntä riisuttiin ja puettiin.

    Kaiken taitonsa hän käytti muuttaakseen itselleen sopiviksi ne käyttämättömät koristukset, joita hänelle lahjoitettiin. Hänellä oli kaikki valmiina jo aikoja ennen kuin Klorinda muisti lupaustaan kutsua häntä luokseen kun hänellä oli vieraita.

    Mutta eräänä päivänä hän syystä tahi toisesta muisti sen ja lähetti häntä hakemaan.

    Anne riensi makuuhuoneesensa ja puki vapisevin käsin ylleen korjaamansa puvun. Nähdessään peilissä rumat kasvonsa naurahti hän hiukan katkerasti. Tukkansa koetti hän kammata uudella tavalla, mutta tunsi tekevänsä sen rumasti ja siivottomasti eikä ollut enää aikaa sitä korjata. Kun olisi ollut ihoväriä, olisi hän poskensa maalannut, mutta senlaisia turhuuksia ei ollut Barbaralla eikä hänellä.

    Siispä hän vain hieroi ja näpisteli poskiaan, että ne näyttivät kuin olisivat olleet huonosti maalatut. Hänestä näytti nenäkin punottavalta, eikä se olisi kumma ollutkaan, kätensä ja jalkansa kun olivat jääkylmät.

    • Hän saa nyt hävetä minua, huokaili Anne parka. -- Ja sitten hän

    suuttuu ja lähettää minut pois, eikä koskaan enää lähetä minua hakemaan.

    Hän ei ainakaan itseään pettänyt luuloittelemalla, että hänen suhteensa oltaisiin liiaksi kärsivällinen.

    • Klorinda neiti pyysi neitiä joutumaan, sanoi Rebecka koputtaen

    ovea.

    Hän sieppasi nenäliinansa, jossa kuten kaikissa vaatteissaankin oli kuivien, puutarhasta keräämiensä ruusunlehtien lemu, ja meni vavisten alas kukkassalongiin.

    Tämä salonki oli iso huone, siinä oli valkeaksi maalattu laudoitus ja huonekaluilla oli kukkaiset päälliset. Joukko herroja ja naisia seisoi siellä nauraen ja pakisten. Herroja oli enemmän kuin naisia, ja useimmat seisoivat Klorindan ympärillä, joka suorana ja ylpeänä istui isossa nojatuolissa hymyillen ivallista hymyään, ikäänkuin uhitellen heitä äänekkäästi tunteitaan ilmaisemaan.

    Hiljaa kuin hiiri hiipi Anne sisään. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä, mutta kun ei uskaltanut jäädä itsekseenkään seisomaan, pujahti hän sisarensa tuolin taakse. Sydän sykki pakahtuakseen.

    Seurassa oli ainoastaan maalaisherroja, mutta Annesta ne näyttivät komeilta kavaljeereilta. Hän ei koskaan ollut nähnyt sen hienompia miehiä ja siitä syystä ei se heidän miellyttävyyttään hänen silmissään vähentänyt, että useilla heistä oli punainen nenä ja punoittavat posket, että he puhuivat kovalla äänellä, ja että käytöksensä oli meluavaa. Ne edustivat tuota suurta valloittajaluokkaa, miestä, jota kaikkein naisten täytyy koettaa miellyttää, mutta nämä kaikki koettivat nähtävästi Klorinda neitiä miellyttää eikä hän heitä.

    Ja Anne tuijotti heihin ihailevalla kunnioituksella odottaen sopivaa tilaisuutta jollakin tavalla huomauttaakseen sisarta läsnäolostaan.

    Mutta ennenkuin hän ehti päästä selville miten parhaiten voisi ilmoittautua, kuuli hän äkkiä takanaan hopean heleän äänen.

    • Ainoastaan jumalattaret levittävät ympärilleen Arabian ruusutarhan

    lemua, sanoi ääni. Kun tulette pääkaupunkiin meitä hallitsemaan, armollinen neiti, on ruusulehtien lemu tuleva muodikkaaksi ja se on täyttävä ilman kaikissa salongeissa.

    Ja Annen rinnalle ilmestyi kumartaen, kultaan ja purpuraan puettuna ja hohtokivinapit samettinutussa, sama nuori, kaunis aatelismies, jonka vaaleilla kutrilla aurinko kimalteli sinä aamuna, kun hän näki hänen tiehensä ratsastavan -- hän, jota mielivaltainen kaunotar ei ottanut vastaan, ja jota hän houkkioksi nimitti.

    Klorinda vilkasi häneen kääntymättä katseen silmäripsiänsä alta ja huomasi silloin tuolinsa takana odottavan Annen.

    • Koreat sananne eivät nyt paikalleen sattuneet, herra Oxon, sanoi

    hän, -- vaikka ne näin maalaisoloissa kyllä kauniilta kuuluvat. Minä näet en ruusunlehtien lemua käytä, vain Anne sisko tässä, jota ette saa karsain silmin katsella. Tule tänne sisko, eläkä piiloudu kuin pelkäisit näyttäytyä.

    Hän veti sisaren esille, ja siinä seisoi nyt Anne ja kaikki tuijottivat hänen rumiin, punastuviin kasvoihinsa ja kultaan ja purpuraan puettu aatelismies kumarsi syvään kuin olisi edessään ollut herttuatar, sillä hän kohteli samalla tavalla kaikkia naisia, ylhäisiä ja alhaisia, kauniita ja rumia, tyttöjä, vaimoja ja leskiä.

    Hän ei koskaan voinut olla vetämättä puoleensa naisen sydäntä, josko hän siitä sitten välitti tahi ei, ja hänellä oli erinomainen lumousvoima. Anne vapisi niiatessaan ja ihmetteli oliko taivaan alla ennen nähty niin kaunista ja komeaa aatelismiestä.

    Harvoin Anne tähän huoneesen tuli, ja silloin hän aina seisattui takapuolelle, hän kun enemmän pelkäsi että häntä puhuteltaisiin kuin että hän jäisi huomaamatta. Hän oli tottunut elämään huomaamattomana ja häntä oli aina pidetty vähäpätöisenä, toisenlainen kohtelu saattoi hänet hämille. Häntä huvitti kuunnella muiden puhetta, vaikkeivät sukkeluudet aina hienoimpia olleet ja nähdä Klorindan kuningattarena vallitsevan ihailijainsa ja orjainsa keskessä.

    John Oxon herrasta hän ei usein uskaltanut puhua -- ani harvoin hän hänen nimeäänkään mainitsi -- mutta ihmeteltävällä taitavuudella hän osasi hankkia tietoja hänestä. Viekkaasti viekotteli hän Margery neidin puhumaan hänestä ja kertomaan pitkiä juttuja valloituksistaan ja miellyttävästä käytöksestään. Neiti Wimpole tiesi paljon senlaisia, häntä kun vanhuudestaan huolimatta tämän aatelismiehen tavat hyvin huvittivat.

    Tuntui melkein siltä -- jos hänen pitkäveteisiin kertomuksiinsa oli uskomista -- että kaikki seitsemääkymmentä vuotta nuoremmat herttuattaret olivat hänen tähtensä kyyneleitä vuodattaneet ja rauhansa menettäneet ja että hän oli saattanut kaikensäätyisiä naisia tuhmuuksia tekemään.

    Kun Anne sai hänet kertomaan, istui hän kuunnellen ompelukehyksen yli kumartuneena ja kummallinen mielenliikutus oli hänen neitsyeellisen rintansa melkein pakahduttaa. Öisin valvoi hän sykkivin sydämin ja mietti pimeässä. Varmaan ei maailmassa löytynyt toista miestä, joka olisi niin hyvin Klorindalle sopinut kuin hän, ja joka niin hyvin kuin hän ansaitsi voittaa tämän ylpeän kaunottaren käden.

    Ei yksikään nainen, vaikka olisi kuinka kaunis ja ylpeä tahansa, voine hänelle rukkasia antaa. Sitte Anne parka mielessään kuvaili heidän rakkautensa onnea, vaikka hän senlaisesta rakkaudesta niin vähän tiesi. Mutta täytyihän senlaisen onnen olla täydellistä, ja kenties -- ajatteli hän nöyrästi -- saisi hänkin etäältä sitä nähdä ja siitä kuulla.

    Ja kun Klorindalla sitten pääkaupungissa olisi iso talo ja paljon palvelijoita, joille valppaan emännän silmä oli tarpeen, niin kenties voisi tapahtua, jos hän nyt hyvin osaisi häntä palvella ja silloin uskaltaisi pyytää, että hän pääsisi hänen talouttaan hoitamaan ja saisi siellä jossakin sopessa itsekseen elellä.

    Ja sitten rohkeat ajatukset kuvailivat -- hän oikein punastui pelottomuuttaan -- lasta, joka syntyisi heille, kaunista poikaa ja perillistä, jonka tukka kiharoina valuisi hartioille, jota hän saisi hoitaa ja jonka orjana hän olisi -- ja jota hän rakastaisi -- rakastaisi, rakastaisi, ja joka kenties sitte joskus huomaisi miten hellä hoitaja hän oli ja että häneen aina voi luottaa, ja joka isänsä hymyilevillä, mairittelevilla silmillä katselisi häntä ja kenties häntä hiukan rakastaisikkin.

    Samana iltana kun Klorinda neiti herra John Oxonin suhteen antoi käskyjä neiti Wimpolelle, kiiruhti tämä ijäkäs neitonen molempain oppilaittensa luo kielevästi kertomaan kummastustaan ja ihailuaan.

    • Hän on erinomainen nainen, sanoi hän, -- erinomainen hän on, toden

    totta! Ei vain kauneutensa mutta myös rohkeutensa ja älykkäisyytensä takia. Ajatelkaas vain kuinka hän huomaa kaikki pienimmätkin asiat ja miten viisaasti hän osaa menetellä, aivan kuin olisi hän jo kokenut vanha nainen. Hän tuntee maailman menon ja tahtoo estää juoruja syntymästä tavalla semmoisella, ettei kukaan voi hänen suurta siveyttään epäillä. Hän on niin ylpeä, ettei hän edes tahdo näyttää olevansa pääkaupungin naisten kaltainen. Senlaisesta hän ei tahdo tietääkään! John Oxon herralle ei ole helppo häntä suositella. Hän ei tahdo, että tämä herra voisi kellekkään kerskata olleensa edes silmänräpäyksen ajan hänen kanssaan kahden kesken.

    Jos kaikki naiset olisivat yhtä viisaita, niin vähemmän häpeäjuttuja kuuluisi.

    Tähän tapaan hän jutteli kotvan aikaa ja kertoi heille, että Klorinda suurilla, mustilla silmillään oli katsonut häntä suoraan silmiin senlaisella tavalla että häntä melkein vapisutti ja kuinka hän oli istunut, sankka tukka levällään tuolin selustumella ja kuinka ensin näytti siltä, että poskensa punottivat vihasta, mutta että hän sitten näyttikin hymyilevän.

    • Väliin, sanoi neiti Wimpole, -- oikein pelästyn, kun hän hymyilee,

    mutta tänä iltana hän kai ajatteli jotakin hauskaa. Luulen, että häntä huvitti ajatella, miten hän, joka on niin monta naissydäntä vallannut, nyt saisi kokea miltä tuntuu tulla kavaluudessa voitetuksi ja narrina pidetyksi. Ne, jotka hänestä ovat hävyttömiä, näkee hän mielellään voitettuina. Hänestä oli hauskaa jo lapsena ollessaan, sutkia tallirenkejä ruoskalla selkään kunnes ne lankesivat polvilleen pyytämään anteeksi.

    Sinä iltana kun Anne meni makuuhuoneesensa mylläköivät hänen sielussaan harhailevat ajatukset, joita hän ei voinut hillitä eikä karkoittaa, -- eikä hän sitä juuri halunnutkaan. Hän ajatteli Klorindaa ja mietti surullisena, kuinka hän voi olla niin uhkamielinen ja ylpeä ja käyttäytyä kuin ei hänen rinnassaan olisi ainoatakaan inhimillistä heikkoutta, ei edes naisellista sydäntä.

    Kuinka hän voikkaan ylenkatseella kohdella tuota jaloa kavaljeeria, jos tämä rakasti häntä, jota ei voinut epäilläkkään. Olihan hän itse nähnyt lämpimän hehkun hänen sinisilmissään jo tuona ensimäisenä iltana, kun hän niin sulavasti kumarsi hänelle ja puhui ruusunlehtien lemusta, jonka hän luuli Klorindan puvusta leviävän. Kuinka nainen, jota hän rakasti, voi häntä vastustaa. Kuinka hän voi kiusata häntä, pitämällä häntä etäällä itsestään, kun hän hartaasti halusi hänen jalkainsa juuressa kuiskailla rakkaudestaan?

    Riisuutuessaan hiljaisessa kammarissaan huokasi Anne syvään, mutta ei itsekkään tiennyt, että sen vaikutti suru siitä, että rakkautta, -- jota toisille oli niin niukasti suotu -- voitiin halveksia ja hylkiä.

    Maata pantuaan hän ei voinut nukkua, vaan viskautui sinne tänne vuoteellaan sydän raskaana huolista.

    • Hän on niin nuori ja kaunis ja ylpeä, ajatteli hän. -- Minä

    oivallan kaiken tämän kun olen niin paljoa vanhempi -- oivallan että hän on ainoa, jonka kanssa hänen tulisi mennä naimisiin. Onhan niitä paljon muitakin, vaan niistä ei yksikään ole hänen vertaisensa, niitä hän vain ylenkatsoisi ja vihaisi, kerran heidän omakseen jouduttaen. Mutta tämä on lahjakas ja sukkela ja urhoollinen. Häntä olisi mahdoton ylenkatsoa, jos hän väliin kuinka suuttuisikkin. Voi, ei hänen pitäisi häntä luotaan torjua, sitä hänen tosiaan ei pitäisi tehdä.

    Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä lohduttaa.

    Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman mustaan huntuun.

    Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle, niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle.

    Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.

    • Kenties, mutisi Anne, -- hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan

    katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.

    Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut, olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten taas kaikki hiljeni.

    Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta, kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet, mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi, pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous.

    Hän ponnisti nähdäkseen ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa.

    Haalea valo näkyi kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan, sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.

    Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon.

    Mutta hän näki vieläkin enemmän -- ja puristi käsillä suutaan ettei päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta valaisi.

    KAHDEKSAS LUKU.

    Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.

    Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla, mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia ja tiedusteli heidän terveyttään.

    Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen.

    Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä perheensä kanssa.

    Tästä kunniasta oli hän niin säikähtynyt, että kasvonsa olivat aivan kalpeat ja hän näytti niin rumalta, jotta Jeoffrey herra hänet nähdessään rypisti otsaansa ja matalalla äänellä torui Klorindaa, joka oli antanut hänen tulla sinne.

    • Luvallanne, armollinen herra, minä tiedän itse parhaiten, miten

    minun tulee menetellä, vastasi Klorinda yhtä hiljaa, mutta katse liekehti. -- Häntä on tarkoin opetettu.

    Ja niin häntä olikin ja neiti Wimpolea myös ja kaiken aikaa kun John Oxon herra oli vierailemassa, täytyi heidän tarkoin muistaa hyvin osaansa näytellä. Kaksi viikkoa viipyi hän ja ratsasti sitten hilpeänä takaisin pääkaupunkiin. Kun Klorinda neiti kukkaissalongin kynnyksellä syvään niiasi hänelle jäähyväisiksi, niiasivat sekä Anne että neiti Wimpole askeleen päässä hänen takanaan.

    • Nyt kun hän on mennyt matkaansa, ja te olette osottaneet voivanne

    mieleisesti palvella minua, sanoi hän kääntyen heihin kun hevosten kavioiden kalke herkesi kuulumasta, -- niin minua ei huoleta jos hänelle jonakuna päivänä pistää päähän tulla takaisin. Hän ei saanut mukaansa paljoa, josta kerskailisi.

    Maailma luulikin todella, että Klorinda oli pitänyt häntä lujissa ohjaksissa. Jos hän oli tullut sinne huokailevana rakastajana, niin jokainen kreivikunnassa tiesi, että häntä oli hyvin vähän suosittu.

    Klorinda oli monasti kutsunut vieraita taloon ja jokainen tiesi miten hän häntä kohteli. Hän osotti hänelle ylpeää kohteliaisuutta niinkuin isännän tyttären sopikin, mutta terävä kielensä ei säästänyt häntä, ja kun ivansa joskus oli purevampaa kuin tavallisesti, huomattiin herra Oxonin vavahtavan, vaikka hän silloinkin aina osotti ritarillista kohteliaisuutta. Muutamat olivat olleet huomaavinaan hänen silmissään rakkauden hehkua, katseensa kiintyessä Klorindaan milloin ei luullut kenenkään häntä huomaavan, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan, sitten hän taas äkkiä tointui ja kääntyi pois.

    Parin kuukauden ajalla oli Klorinda koettanut kiivasta luontoaan hillitä, kun hän huomasi etunsa hienona naisena vaativan sitä. Hänen kammarineitsyensä Rebecka hengitti keveämmin häntä pukiessaan ja kertoi muillekin palvelijoille nykyisestä paremmasta olostaan.

    Mutta kahden päivän kuluttua vieraan lähdöstä joutui hän senlaiseen vihan vimmaan, jommoista tuskin Rebeckakaan lienee kokenut, ja syynä siihen oli aivan vähäpätöinen asia, mutta kenties se toisaalta oli arvokaskin, se kun näet koski hänen kauneuttaan.

    Hän istui toalettipöytänsä ääressä ja kammarineitsy harjasi juuri hänen pitkää tukkaansa yöksi. Neiti Wimpole oli tullut huoneesen jotakin käskyä täyttämään ja odottaessaan katseli hän lattialle valuvaa mustain kiharain paljoutta ja huomasi silloin jotakin, joka sai hänet vavahtamaan ja typeryydessään huudahtamaan:

    • Armollinen neiti! Armollinen neiti!
    • Mitä nyt? kysyi Klorinda suuttuneena. -- Te säikäytätte minua!
    • Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara,

    armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.

    Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.

    • Poissako? huusi hän. -- Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!

    Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.

    Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.

    • Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä -- sen kirottu, katala

    luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä minulle virkkaa.

    Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.

    • Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen

    neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.

    • Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole.
    • Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää -- se ei ole soveliasta.

    Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.

    • Kirottu soveliaisuutesi -- ja kirottu saat itsekin olla! Mene

    tiehesi -- menkää molemmat -- pian pois silmistäni!

    Molemmat naiset pakenivat nyyhkyttäen ovesta ulos.

    Monta päivää sen perästä hän murjotti suuttuneena ja tyttö parka teki parastaan peittääkseen tuhopaikkaa kammatessaan. Kyökissä vannoi hän olevansa viaton, vaikka hän kyllä oli saksilla leikannut poikki muutaman nauhan päähineestä, mutta ei hän ollut hiuskarvaakaan katkaissut.

    • Jos hän olisi toisenlainen, niin vannoisinpa jonkun kavaljeerin

    sen häneltä varastaneen, arveli tyttö, -- mutta eihän ne pääse häntä niin lähelle. Eikä viiden jalan pituisista hiuksista, kun ne ovat päälaelle ruunuksi muovailtu, niinkään helposti kiharaa leikata vaikka aivan vieressäkin seisoisi.

    Kului kaksi vuotta. Kaunis Klorinda neiti yhä vaan teki valloituksia maalla, kun Jeoffrey herralla ei ollut varoja viedä häntä pääkaupunkiin. Raha-asiansa sekaantuivat yhä enemmän, ja hän oli siihen määrään velkaantunut, että hänen väliin oli vaikea hankkia talouteen tarvittavat vähät rahat.

    Yhä enenevällä uteliaisuudella ja kiihkolla seudun aateli keskusteli Klorinda neidin tulevaisuudesta. Mitenkään sitten kävisi, ellei hän pääsisi suureen maailmaan loistamaan kauneudellaan ja älykkäisyydellään eikä saisi panna näytteille harvinaista sulouttaan siellä, jossa olisi rikkaita ja ylhäisiä sulhasia. Tähän asti ei hän ollut suvainnut suostua tarjouksiin ja luultiin hänen syystä tahi toisesta estäneen Dunstanwolden lordinkin kosintaa.

    Oli kumminkin aivan huomattavaa että lordi oli häneen hyvin ihastunut ja arvoituksena oli miksi hän ei jo ollut Klorindaa kreivittärekseen tehnyt. Siitäkös juttua riitti. Eräät väittivät että lordi Klorindan kauneudesta ja mielistymisestään huolimatta oli varovainen ja odotti, toiset taas että Klorinda itse oli asian niin järjestänyt siitä syystä, että hän ensin tahtoi julkisesti maailmalle näyttää täydellisesti valloittaneensa John Oxon herran, ennenkuin hän päätti suostua ylhäisemmän sulhasen kosintaan.

    Muutamat luulivat että Klorinda, ylpeydestään ja kunnianhimostaan huolimatta kyllä menisi naimisiin Oxon herran kanssa, jos tämä häntä kosisi, mutta Oxon oli muka niin kiintynyt huvituksiin ja iloiseen pääkaupungin elämään, ettei hän niistä halunnut luopua voittaakseen kaunotarta, jolla ei ollut perintöä tiedossa. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista varallisuutta, ja senkin vähän mitä hänellä oli tuhlasi hän ruhtinaallisesti. Sillä hän oli maineensa perustanut ja tullut kuuluisaksi ylhäisten piireissä.

    Usein hän kumminkin vieraili sukulaisensa Eldershaven luona, ja Jeoffrey herra oli aina hyvällä tuulella milloin sai hänet toverikseen viekotelluksi. Silloin neiti Wimpole ja Anne aina olivat vahdissa. Klorinda ei suvainnut heidän tätä velvollisuuttaan laiminlyövän ja vihdoin neiti Wimpole niin tottui tähän valppauteen ettei enää yhtään arkaillut, mutta Anne ei vaan siihen perehtynyt.

    Hän oli aina niin kalpea ja ruma kun Oxon herra oli talossa ja katseli hänestä Klorindaan surullisella ihmettelyllä ja kainolla ihailulla. Joskus sattui kun katseensa kiintyi John Oxon herraan, että kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi, pari kertaa vieras sen huomasi ja hymyili kun Anne ujostellen loi silmänsä maahan, hän kun piti tätä valloitustaan arvottomana.

    Eräänä päivänä metsästämässä ollessa kulki miesmieheltä huhu, jota Jeoffrey herra heti sen kuultuaan riemastuneena nelisti tyttärelleen ilmoittamaan.

    • John Oxon on viekas veitikka, virkahti hän ilonen hymy punakoilla

    kasvoillaan. -- Hän kävi meillä tällä viikolla, me olemme hyvät ystävät ja toverukset eikä hän ole sanaakaan hiiskunut siitä, josta koko maailma nyt lörpöttelee.

    • Hän on oppinut suutaan hallitsemaan, sanoi Klorinda sen enempää

    kyselemättä.

    • Helkkarissa! Naimistaanhan hän on niin salannut, huudahti Jeoffrey

    herra. -- Eikä sitä asiaa voi kauan omana tietonaan pitää. Sanotaan hänen kohtakin naimisiin menevän. Armollinen äiti rouva on hänelle keksinyt vasta kaupunkiin tulleen, rikkaan kaunottaren. Hän kuuluu paitsi rikkauksiaan Englannissa Länsi-Intiassakin omistavan suuret tilukset. Koko maailma piirittää häntä, mutta kun Jack poika pääsi häntä huokaillen kumartelemaan ja hänelle runoja kirjoittelemaan, niin sieppasi hän hänet heti toisilta.

    • Alkaa jo olla aika, että hän nai jonkun, joka voi hänen

    velkansa maksaa ja velkavankilasta pelastaa, johon hän taitaa olla joutumaisillaan, virkahti Klorinda. Jeoffrey herra vilkasi katsoa häneen hieroen punaista leukaansa.

    • Minusta olisi ollut mieluista, että sinä Klo, olisit taipunut

    häneen, sanoi hän; -- ja että varallisuussuhteennekin olisivat paremmin käyneet yhteen. Poika miellyttää minua, ja teistä olisi tullut komea pariskunta.

    Klorinda neiti nauroi, istui suorana satulassa eikä silmääkään räpäyttänyt vaikka päivä paistoi hänelle suoraan silmiin.

    • Varallisuussuhteemme sopivat mainiosti, sanoi hän, -- minä kun

    olen kerjäläinen ja hän tuhlari. Kas tuossa tulee lordi Dunstanwolde.

    Lordin ihastuneista silmistä näytti aurinko sentähden niin säteilevän kirkkaasti Klorindaan paistavan, että hän oli taivaasta tullut jumalatar, jonka käskystä sitä tulvaili alas.

    Neiti Wimpole oppilaineen keskustelivat myöskin tuosta John Oxon herran naimisjutusta.

    • Minä en voi sitä huhua uskoa, selitti neiti Wimpole, -- sillä jos

    mies milloinkaan on ollut rakastunut, niin oli hän Klorinda neitiin, vaikka hän pyrki sitä salaamaan.

    • Mutta Klorinda, änkytti Anne kalpeana ja liikutettuna, -- Klorinda

    kohteli häntä aina ylenkatseella eikä suvainnut häntä lähelleen. Minä

    • minä olisin toivonut hänelle ystävällisempää kohtelua.
    • Ei hän koskaan miehiä ystävällisesti kohtele, sanoi neiti Wimpole.

    Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei -- olihan niitäkin, jotka sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu,

    • mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä

    Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan sen varmempaa tiennyt.

    Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat vain naisten tuumia.

    Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin, eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä kosijoista.

    • Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit

    puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. -- Kahdeksan vuotiaana tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.

    Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi.

    Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti kummastuneena.

    • Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. -- Silmäsi ovat kuin

    vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?

    • En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko.

    Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä tarkastanut.

    • Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. -- Ethän sinä

    ole sairas.

    • En -- en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna -- anna

    anteeksi!

    Klorinda naurahti.

    • Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on?

    Voisinhan yhtähyvin pyytää sinulta anteeksi, että olen yhtä täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.

    Anne nousi tuoliltaan, riensi sisaren luo, polvistui hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.

    • Sisko, sanoi hän, -- kukapa sitä uneksikkaan, että sinä anteeksi

    antamusta tarvitseisit. Minä rakastan sinua niin, että kaikki mitä sinä teet tuntuu minusta oikealta -- kaikki, mitä ikään tehnetkin.

    Klorinda laski ylpeän näköisenä valkoiset kätensä ristiin päälaelle ja katsoi sisareen kauniilla silmillään.

    • Kaikki mitä minä teen, sanoi hän hitaasti kopealla

    itseluottamuksella, -- kaikki mitä minä teen, on oikein -- itseni suhteen. Luuletko niiden lakien minuakin vallitsevan, joita muut naiset orjailevat ja joista he valittavat, kun heillä ei ole rohkeutta niitä rikkoa vaikka kuinka mielensä tekisi. Minä olen itselleni laki -- ja joillekuille muille myöskin.

    Oli kesän ensi kuukausi ja samana iltana oli taas syntymäpäivätanssiaiset, joissa nuori kaunotar kaikki silmät lumoisi. Ja hän, jonka kunniaksi niitä nyt pidettiin ja joka nyt tuli täysi-ikäiseksi, peri vanhan nimen ja tilan ja oli aikaisin jäänyt orvoksi. Sitä paitsi hänellä oli ylhäisiä sukulaisia. Hänen perheensä oli näet heimoa Osmonden herttualle, joka oli Englannin rikkaimpia ja mahtavimpia ylimyksiä, hänen hallussaan oli yksi maan vanhimpia herttuakuntia ja sitä paitsi komeita hoveja ja esi-isänsä olivat olleet mainehikkaita. Herttua oli myöskin Dunstanwolden lordin etäinen heimolainen. Näihin tanssiaisiin ilmestyi John Oxon herrakin taas monesta ajasta.

    Hän saapui iloiseen seuraan vasta jotenkin myöhällä. Mutta sitä ennen oli eräs henkilö tavannut hänet, vaikkei kukaan kuolevainen siitä tiennyt.

    Wildairs Hallen rappeutuneilla tiluksilla oli muuan ruusutarha, joka ennen oli ollut talon naisten ylpeytenä ja ilona. Mutta siitä oli kulunut pitkä aika; nyt se oli yksinäisenä erämaana, jossa ruusuja kasvoi vain siitä syystä, että Jeoffrey herran puoliso vainaja oli niitä rakastanut ja Anne ja Barbara omin käsin niitä hoidelleet lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa aikoina. Mutta viime vuosina hekin olivat sen unhoittaneet tahi olivat kenties väsyneet sitä hoitamaan kun heillä ei ollut puutarharenkejä karkeampaa työtä siellä toimittamaan.

    Siellä oli korkeita häkkejä ja kiemurtelevia, ruohottuneita polkuja. Voimakkaammat pensaat kasvoivat sotkuisina ryhminä ja kukkivat rikkaruohon seassa, aremmat lajit heikkonivat vuosi vuodelta ja heittivät kukkimisen. Pitkät oksat kasvoivat maata pitkin, varomattomain jalkain poljettavina, mutta moneen kuukauteen ei kukaan ollut jalkaa sinne astunut, se sai olla ihanana erämaana.

    Ruusutarhan keskellä seisoi vanha rikkonainen päiväkello, jota upea punakukkainen ruusukiehkura rohkeana kierteli. Unhoituksesta ja huonosta hoidosta huolimatta loistivat punaruusut päiväpaisteessa.

    Ja vaikkei täällä kukaan koskaan käynyt, näytti nurmi vanhan, ruusuilla koristetun päiväkellon ympärillä tallatulta ja tuon nuoren perintöläisen syntymäpäiväaamuna seisoi siellä joku kirkkaassa päiväpaisteessa ikäänkuin odottaen.

    Odottaja oli itse Klorinda neiti. Hänellä oli yllään valkoinen aamupuku. Hän oli majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ja muistutti enemmän jumalatarta kuin kuolevaista naista. Päiväkellon päälle on hän kerännyt suuren joukon purpuraruusuja, joista seppelettä sitoi. Hän kantoi päätään pystymmässä kuin tavallisesti, mutta silmissä, joita hän piti ruusuihin luotuina, vilkkui kummallinen hymy, se väikkyi täyteläisillä huulillakin, jotka olivat ruusuja punaisemmat. Kenties neiti Wimpole juuri tuota hymyä vapisi, sillä siinä ei ollut ystävällisyyden eikä hellyyden vivahdustakaan.

    Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa, eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.

    Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki, ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli John Oxon herra.

    Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi.

    Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen.

    Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut, katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.

    • Miksi tänne tulitte? kysyi hän.
    • Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon

    vastaukseksi.

    Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan silmiin.

    • Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, -- ja

    vielä enemmän halusin teitä nähdäkseni.

    • Ja minä, alkoi Oxon, -- minä tulin -- -- --

    Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua

    • aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.
    • Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, -- enemmän näkemään kuin

    kuulemaan minua. Te erehdyitte.

    • Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua

    taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. -- Minä olin kylliksi älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.

    Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.

    • Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. -- Vasta minut nähtyänne,

    ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus -- teiltä -- mutta ei kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut saattaa miehen mielettömäksi. -- Te tulitte näkemään itkevää, sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa kohottaisi katseensa taivaasen -- ja teihin -- rukoillen ja vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän ja tahdoitte minunkin senlaisena nähdä -- jalkainne juuressa huutamassa, että olisin hukassa -- ijäksi hukassa. Sitä te odotitte! Mutta te erehdyitte.

    Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui sydäntä ja omaatuntoa -- hän kun lapsuudestaan oli kasvanut juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa -- ja kuinka perinpohjin hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen salaman tavalla.

    • Saakelia! huudahti hän peräytyen. -- Tehän ette olekkaan nainen!

    Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä Oxoniin kiintynyt.

    • Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte

    taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. -- Mutta minä olenkin nainen -- nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat -- -- sentähden että he miestä rakastavat -- -- sentähden kun he hänen rakkautensa kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.

    Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.

    • Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda -- jos puheessa on

    perää?

    • Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi

    taaskin katse ja sydän hehkua.

    • Se ei voi liian pian tapahtua, sanoi Klorinda kääntyen häneen ja

    molemmin käsin pidellen seppelettä kuin kruunua korkealla päänsä päällä. Ympärillä kimalteli päiväpaiste -- koko hänen olentonsa näytti liekehtivän riemullisessa sädeloistossa, joka Oxonin silmiä häikäsi. Tuokion perästä laski hän seppeleen päähänsä, jota se ympäröi kuin kuningattaren diadeemi.

    • Te tulitte minua näkemään, sanoi hän leimuavin silmin; -- minä

    käsken teitä nyt katsomaan minua -- katsokaa nyt miten suru on kasvojani kalventanut näinä viimeisinä kuukausina, ja miten murhe minua painaa. Katsokaa minua tarkoin, jotta muistaisitte!

    • Minä näen, vastasi Oxon melkein vaikeroiden.
    • Hyvä, sanoi Klorinda, ylpeästi osottaen edessään kiemurtelevaa

    polkua -- menkää siis -- menkää takaisin jalopeuran luolaanne!

    • * * * *

    Tanssiaisissa iltamilla kantoi Klorinda päässään ruususeppelettä.

    Itse hän oli tuon hiuskoristeen keksinyt eikä muilla naisilla senveroista ollut. Se kaunisti häntä ja teki hänet majesteetillisen näköiseksi, aivan niinkuin silloinkin kun hän sen ensi kerran päähänsä asetti. Kun hän astui sisään, kääntyivät kaikki silmät häneen, ja kun hän isänsä rinnalla nousi leveitä tammiportaita, jotka olivat maan kuulut leveydestään ja uhkeudestaan, kuului vierasjoukosta ihmettelevää sorinaa. Vieraat tunkeilivat alhaalla etehisessä, ja kaikkein silmät seurasivat Klorindaa. Ylhäällä olevassa etehisessä asteli myöskin vieraita, ne puhelivat keskenään ja katselivat portaissa tulijoita.

    • Neiti Wildairs, mutisivat he Klorindan nähdessään. -- Klorinda,

    jumalain nimessä! huudahti eräs vanhanpuoleinen herrasmies toverilleen. -- Ja vieläpä ruusuilla kruunattuna! Tuon kauniin äkäpussin päässä ne näyttävät säteileviltä jalokiviltä.

    Portaiden yläpäässä seisoi muuan herra, jonka Klorindan ensi näkeminen siihen paikkaansa lumosi. Hän oli kasvultaan pitkä, ryhtinsä oli majesteetillinen ja hänellä oli päässä vaaleakutrinen valetukka. Pitsinsä ja koruompeluksensa olivat kalliita taideteoksia ja rinta välkkyi ritarimerkkejä. Klorinda ei häntä huomannut, mutta kun hän ehti portaiden yläpäähän ja käänsi kasvonsa niin, että vieras herra ne näki kaikessa ihanuudessaan, väistyi hän takaperin. Samassa Klorindan seppeleestä irtautui ruusu, se putosi vieraan jalkain juureen. Veret vaihtelivat hänen kasvoissaan, kun hän kumartui kukkaa ottamaan.

    Mutta Klorinda neiti näki vain Dustanwolden lordin, joka vierasjoukon läpi tunkeutui häntä tervehtimään. Klorinda tervehti häntä säteilevällä hymyllä ja katseensa pani lordin silmät loistamaan.

    Kun Klorinda oli tervehtinyt isäntäväkeä ja onnitellut nuorta perillistä, tuli lordi hänen luokseen ja kuiskasi hänelle hiljaa ja lämpimästi:

    • Tänä iltana, armollinen neiti, kai suvaitsette lupanne mukaan

    vastata minulle?

    • Viekää minut johonkin, jossa parin silmänräpäyksen ajan saamme

    olla kahden, kuiskasi Klorinda.

    Lordi vei hänet muutamaan tyhjään sivuhuoneesen, siellä polvistui hän ja suuteli hänen valkoista kättään hellästi ja tulisesti kuin nuorukainen.

    • Elkää antako minun kauan odottaa! Olkaa armollinen! Liiaksi monta

    kuukautta on jo hukattu.

    • Teidän ei tarvitse ainoatakaan tuntia odottaa -- ei ainoatakaan,

    vastasi Klorinda. Ja kun lordi siinä polvistuneena suuteli hänen kättään äänettömällä ihailulla, katseli hän säteilevillä silmillään ruusudiadeeminsa alta lordin harmenevaa päätä, ja katse oli niin kummallisen surullinen.

    Tunnin kuluessa tiesi koko seura jo tapauksesta. Nuoremmat miehet katselivat lordiin murhaavasti, ja vanhemmat näyttivät kateellisilta ja juroilta. Naiset kuiskailivat, että he kyllä aikoja ennen olivat asian arvanneet ja ihmettelivät että se nyt vihdoinkin tapahtui.

    Kuin kuninkaallinen morsian astuskeli Klorinda tulevan puolisonsa taluttamana huoneesta huoneesen.

    Kun hän kaikkein katseiden seuraamana ja kukoistuksensa loistossa kierteli tanssisalia, astui John Oxon herra sisään ja pysähtyi oven suuhun. Hän oli hymyilevän ja simasukaisen näköinen kuin tavallisestikkin, ja kun Klorinda tuli hänen läheisyyteensä, kumarsi hän syvään ja Klorinda niiasi vieläkin syvempään.

    Seuraavassa huoneessa vei sulhonsa hänet erään herran luo, jonka ympärille kokonainen seura oli kokoutunut. Se oli tuo pitkä muukalainen, vaaleine kikaratukkineen ja kiiltävine ritarimerkkineen

    • hän joka peräytyi nähdessään Klorindan portaissa. Punaruusu oli

    vielä hänen kädessään, ja kun katseensa sattui seppeleesen, punastui hän.

    • Kunnioitettu sukulaiseni, Osmonden herttua, esitti lordi. --

    Teidän korkeutenne -- tässä on tuleva puolisoni.

    Ja kun muukalaisen tummat, säkenöivät silmät kumartaessaan kohtasivat Klorindan katseen, täytyi tämän ensi kerran elämässään luoda katseensa maahan, ja sydämensä sykki rajusti kunnioittavasti tervehtiessään.

    YHDEKSÄS LUKU.

    Rehellinen kauppa.

    Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä, hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty.

    Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella, mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan voittoretkeksi.

    Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita, viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin perehtyneitä.

    Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha, mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan mitättömiksi.

    Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat, kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys.

    Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä joskus melkein pyörrytti häntä.

    Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan, jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.

    Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla, uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua onnen myötäisenä ollessa.

    Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään, ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia.

    Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun, joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille oli hän jumaloittu puoliso.

    • Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi

    kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla tapana kunnioittavan hellästi sanoa. -- En tiedä millä tänlaisen onnen olen ansainnut.

    • Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran,

    päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo -- Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten -- ja kumartui suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.

    Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään, meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.

    Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

    • Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. -- Mitä asiaa sinulla on?

    Kunniani kautta -- sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa -- vai oletko tullut hulluksi?

    Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.

    • Minä tulin -- minä tulin -- rukoilemaan sinua! -- Siskoni --

    Klorinda, ole kärsivällinen kanssani -- kunnes rohkeuteni palajaa! vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.

    Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan vetäistessään pois hameensa.

    • Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, -- se olisi paha enne.

    Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.

    • Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, -- ei ole vielä myöhäistä.
    • Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. -- Mikä -- ole hyvä ja

    selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.

    • Ei ole liian myöhäistä -- katua ja kääntyä, virkkoi Anne.
    • Mitä -- mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.
    • Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. -- Sen ei

    pitäisi tapahtua.

    • Hupakko! huudahti Klorinda. -- Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne

    sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden kreivittäreksi? -- hän naurahti katkerasti.

    • Mutta se ei saa tapahtua -- se ei saa? vaikeroi Anne. -- Minä --

    tiedän -- minä tiedän sisko -- --

    Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla, voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.

    • Katso minuun, sanoi hän. -- Minä tahdon että vakavasti katsot

    minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot.

    Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.

    Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.

    • Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne

    ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.

    • Minä en voi -- minä en uskalla! nyyhki hän.
    • Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä -- --

    mutta se -- se nuori aatelismies -- joka sinua niin suuresti rakasti -- --

    • Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.
    • Hän, joka oli niin kaunis -- -- vaaleine kiharoineen ja komeine

    ryhtineen -- -- --

    • Hänkö, jota ikkunasta tähystelit ja johon rakastuit, sanoi

    Klorinda taas naurahtaen. -- John Oxon! Hän olisi voinut sinun laistasi säästää, onhan hänellä muutoinkin jo kylliksi uhreja.

    • Mutta hän rakasti sinua! huusi Anne valittaen, -- ja sinäkin --

    sinäkin, sisko -- muutoin -- muutoin -- -- nyyhkytykset tukahduttivat äänen, Klorinda laski hänet irti ja oikasihe suoraksi.

    • Hän ei minusta mitään tahdo -- -- enkä minäkään hänestä, sanoi hän

    kummallisen ankarasti. -- Meillä ei enää ole toistemme kanssa mitään tekemistä. Nouse ylös ellet tahdo tulla heitetyksi käytävään.

    Klorinda kääntyi taas peilin eteen kiinnittämään päähänsä diadeemia, joka oli irtaantunut Annen koettaessa riuhtaista irti. Anne puoleksi istui, puoleksi polvistui lattialla ja tuijotti Klorindaan epätoivoisilla, kyyneleisillä silmillä.

    • Elä nyt enää ole siellä polvillasi, sanoi sisarensa käskevästi, --

    tule tänne.

    Anne totteli käskyä ja hoippuroi ylös. Hän näki peilissä loistavan kuvan, mutta Klorinda ei suvainnut häneen kääntyä puhuessaan, laittelihan vain hohtokivikoristetta tukassaan.

    • Kuuleppas, Anne sisko, sanoi hän. -- Minä ymmärrän sinua paremmin

    kuin luuletkaan. Typerä hupakko sinä olet, mutta sinä rakastat minua ja minäkin pidän sinusta hiukan -- omalla tavallani. Sinun mielestäsi minun ei pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota et luule minun voivan rakastaa siinä määrässä kuin nuorempaa ja kauniimpaa miestä.

    Tyttömäiset rakkauden unelmasi panevat pääsi sekaisin. Minä rakastan lordi Dunstanwoldea yhtä paljon kuin ketä toista hyvänsä ja enemmän kuin useampia muita -- sillä minä en häntä vihaa. Hän omistaa kauniin tilan ja on ylimys -- ja jumaloitsee minua. Annettuani lupaukseni hänelle myönnän silmänräpäyksen ajan nähneeni toisen miehen, joka kenties -- -- mutta se oli vain aivan hetkellistä ja on nyt jo ohitse. Silloin oli jo myöhäistä. Jos kahta vuotta ennemmin olisi tavattu, niin ei olisi käynyt näin. Lordi antaa minulle rikkautta, arvoa ja loistavan elämän hovissa. Minä annan hänelle, mitä hän kaikesta sielustaan himoitsee -- oman itseni.

    Se on rehellinen kauppa ja minä aion puolestani rehellisesti sopimuksen täyttää. Minulla ei ole minkäänlaisia hyveitä -- mistäpä minä ne olisin saanut.

    Tarkoitan, ettei minulla ole naisellisia hyveitä, mutta minulla on muuan hyve, joka usein -- vaikka ei kumminkaan aina -- kunnostaa miehet. Minä näet en ole kurja petturi, minä pidän sanani, kun kerran olen sen antanut. Sinä pelkäät minun katkeroittavan vanhan lordin elämän. Ole huoletta sen suhteen. Hän saa elää rauhassa, minä en aio hänelle minkäänlaisia kärsimyksiä saattaa. Hän saa rehellisesti sen, mistä hän maksun suorittaa. Minä en aio häntä pettää, niinkuin heikommat naiset miehiään pettävät; sillä hän maksaa -- -- ukko parka

    • hän maksaa.

    Ja katse yhä peiliin kiintyneenä osotti hän sormellaan ovea, josta sisarensa oli tullut, ja käskevää liikettä totellen hiipi Anne hiljaa tiehensä.

    KYMMENES LUKU.

    Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.

    Naimisensa ensi vuosi oli Dunstanwolden lordista kuin autuaallista unta.

    • Minusta tuntuu, sanoi hän vaimolleen, -- että onneni on liian

    suuri kauan kestääkseen. Mutta mikäpä sen voisi lopettaa, ellet sinä vain minulta ystävyyttäsi ota pois. Ja minä tiedän sinun olevan kaikkia muita naisia korkeammalla, tiedän ettet koskaan voi muuttua, ellen minä olisi kelvottomampi kuin miksi koskaan sinut saatuani voisin tulla.

    Sekä pääkaupungissa että maallakin, johon oli kulkenut kaikenlaisia huhuja hänen elantotavastaan ja asemastaan, herätti lordi aikanaan enin kateutta ja ihmettelyä -- kateutta, kun hän oli voittanut niin harvinaisen onnen, ja ihmettelyä kun ylpeä kaunotar, jonka hän vanhoillaan oli vallannut niin monelta kilpailijalta, ei koskaan kohdellut häntä röyhkeästi, vaan aina käyttäytyi nuhteettomasti, ikäänkuin ei hän olisi ollutkaan kaunis ja lahjakas vaan olisi lordilta saanut arvon ja rikkauden. Hän näytti kunnioittavan sekä puolisonsa että omaa asemaansa.

    Taloaankin hän hallitsi tavalla, joka kreiviä suuresti ilahdutti. Talo oli vanha, sen oli rakennuttanut muuan Dunstanwolde, joka oli kuulu ylellisistä juhlistaan ja meluavista juomingeistaan. Se oli erinomaisen säännöttömästi rakennettu.

    Juhlahuoneet olivat isoja ja loistavia, etehiset ja portaat komeita; pohjakerrokseen olisi sopinut joukottain palvelijoita, ja siinä oli niin mahdottoman paljon ruoka- ja viinikellareita, että monta pitkää kivikäytävää suljettiin tarpeettomina, niistä kun vain uhkuili kylmää, kosteaa ilmaa niihin käytäviin, joiden varsilla palvelijain huoneet olivat.

    Dunstanwolden kreivitär antoi itse käskyn noiden käytävien sulkemisesta, kun hän taloudenhoitajattaren kera katseli valtakuntaansa, joka suuresti vaikutti palvelijoihin, se kun antoi aavistaa, että hän korkeasta asemastaan huolimatta oli yhtä käytännöllinen kuin kauniskin ja aikoi pitää silmänsä auki varastamiseen nähden.

    • Ravinnostanne ja huoneistanne pidetään hyvää huolta, ja palkkanne

    saatte pennilleen, sanoi hän palvelijoille, -- mutta ensimäinen, joka on huolimaton ja epärehellinen, erotetaan. Minä harjoitan oikeutta -- enkä laupeutta.

    • Senlaista emäntää heillä ei koskaan ole ollut, sanoi kreivi kun

    puolisonsa kertoi sen hänelle. -- He eivät koskaan ole uneksineetkaan senlaisesta hallitsijattaresta -- joka samalla osaa olla niin ankara ja ystävällinen. Mutta eihän toista sinun laistasi, rakkaani, ole olemassakaan. Palvelijat tulevat sekä pelkäämään että jumaloitsemaan sinua.

    Vaimonsa hymyili herttaisesti. Säteilevän hymynsä teki hän joskus niin lumoavan suloiseksi.

    • Minä en tahdo olla niin ylhäinen, etten samalla voi olla hyvä

    emäntä, sanoi hän. -- Ruokaanne, rakas kreivini, minä kenties en osaa laittaa, enkä huoneitanne lakasta, mutta palvelijain tulee tietää, että minä osaan taloani hallita ja minä aion sitä hallita hyvin.

    • Te olette jumalatar! huudahti lordi hänen eteensä polvistuen. --

    Ja olette itsenne lahjoittanut kuolevaiselle miehelle, joka teitä jumaloitsee.

    • Te olette lahjoittanut minulle kaikki mitä minä omistan, vastasi

    puolisonsa, -- te rakastatte minua jalosti ja lämpimästi ja minä olen kiitollinen.

    Hänen vastaanottonsa olivat loistavimmat ja suosituimmat pääkaupungissa. Nerot ja kaunottaret vehkeilivät tullakseen kutsutuiksi niihin; ylhäiset naiset ja muotileijonat pyrkivät hänen suosioonsa. Miehensä sukulainen, Osmonden herttua, oli läsnä kun häntä majesteetille esitettiin, ja melkein koko ajan katseensa viipyi hänessä. Sitten meni hän arvokkaan kohteliaasti Dunstanwoldea onnittelemaan ja kehui innokkaasti hänen puolisonsa kauneutta ja ylpeätä ryhtiä ja kiitti sukulaistaan, että hän perheesen oli yhdistänyt senlaiset täydelliset sulot. Siitä hetkestä lähtien saapui hän aina kaikkiin suurempiin vastaanottoihin sukulaisensa talossa, ja oli vieraista enin huomattu.

    Häntä pidettiin lahjakkaisuuteensa nähden etevimpänä ylimyksenä Euroopassa. Kasvonsa olivat kauniit, ryhtinsä ylpeä ja sivistyksessä oli hän ajastaan paljon edellä.

    Siihen aikaan ei ollut tapana, että hänen säätyisensä miehet lahjojaan kehittivät, he kuluttivat vain ikäänsä huvituksissa, mutta hän oli aikaisemmasta nuoruudestaan kehittänyt niitä ja nyt ei hänellä miehuusiällään ollut vertaistaan sivistyksessä ja hienossa käytöstavassa. Hän suosi kirjallisuutta ja taidetta; neroja hän kohteli kunnioituksella ja erityisellä kohteliaisuudella, eikä niiden koskaan tarvinnut hänen vierailuhuoneessaan odottaa.

    Hovissa tiedettiin hänen olevan kuningattaren suosituimpia, kuningatar sekä rakasti että kunnioitti häntä ja myönsikin sen armollisella suoruudella ja sanoi, ettei kukaan niin hyvin ansainnut sitä kuin hän ja ettei hän vielä ollut nainut siitä syystä, kun ei ollut vertaistaan naista löytänyt. Hänestä ei koskaan liikkunut minkäänlaisia häväistysjuttuja, mutta se ei johtunut siitä, että hän olisi ollut kylmäluontoinen.

    Ei kukaan mies tahi nainen voinut hänen syvällisiin silmiinsä katsoa, vakaantumatta siitä, että kun rakkaus kerran hänessä heräisi, niin se olisi voimakas ja intohimoinen tahi onnettomuus, jos olosuhteet olivat sille epäsuotuisat.

    • Kun hän nyt on päässyt miehuusikäänsä niin hänen olisi aika

    hankkia itselleen herttuatar, sanoi Dunstanwolden lordi kerran miettivästi vaimolleen. -- Se olisi soveliainta ja hän on aina ollut tarkka perheensä arvosta, eikä koskaan jätä tekemättä mitään, mitä hänen velvollisuuteensa perheen päämiehenä kuuluu. Minua kummastuttaa ettei hän mihinkään toimenpiteisiin ryhdy.

    • Ei se ole ensinkään outoa, vastasi puolisonsa mustien

    silmäripsiensä alta katsellen hehkuvia hiiliä liedellä, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena. -- Ei siinä mitään outoa ole.

    • Miksi ei? kysyi miehensä.
    • Hänen vertaistaan kun ei löydy, vastasi hän hitaasti. --

    Senlaisella miehellä täytyy olla vertaisensa vaimo, muutoin äänetön tuska sydämensä pakahduttaisi, tuska sen olennon heikkoudesta, johon hän olisi yhdistynyt. Tavalliselle naiselle hän on liian voimakas ja jalo. Jos hän senlaisen naisi, niin se olisi samaa kuin leijonan yhdistyminen sakaaliin tai lampaasen. Oi, hän tulisi mielipuoleksi

    • -- mielipuoleksi surusta, ja helmassa lepäävät kädet puristuivat

    lujasti yhteen, vaikkei sitä kukaan nähnyt.

    • Hänellä pitäisi olla jumalatar, elleivät ne olisi niin

    harvinaisia, sanoi Dunstanwolde hiljaa hymyillen. -- Hän saisi minua katkerasti vihata, kun minä, hänen kelvoton sukulaisensa, olen ottanut ainoan.

    • Niin, jumalatar pitäisi hänellä olla, sanoi kreivitär taas

    hitaasti, -- eikä ole olemassa muuta kuin naisia -- naisia vain.

    • Tarkoinhan sinä oletkin häntä huomannut, sanoi miehensä,

    ihmetellen hänen älykkäisyyttään. -- Minusta tuntuu että sinä -- vaikka niin vähän olette puhelleet ja niin nykyisin olette joutuneet sukulaisiksi -- kumminkin olet paremmin tarkannut ja ymmärtänyt häntä kuin me muut.

    • Niin, minä olen häntä tarkannut. Hän on senlainen mies, jota

    täytyy huomata ja minulla on tarkka silmä. Sen sanottuaan nousi Klorinda kuin voimakkaan tunteen pakottamana seisalleen ja seisoi suorana ja upeana tulen edessä hämärässä -- tämä puhelu kun tapahtui illan suussa. -- Hän on mies, sanoi hän, -- hän on mies! Hän on senlainen kuin Jumala tarkoitti miehen olemaan. Ja jos miehet yleensä olisivat senlaisia, niin löytyisi heille puolisoiksi vertaisiaan jaloluontoisia naisiakin, jotka maailmalle lahjoittaisivat heidän kaltaisiaan miehiä. Ja ellei hämärä olisi häntä ympäröinyt, niin olisi miehensä nähnyt miten veri syöksyi hänen kasvoihinsa, joista purpurahohde levisi valkoiselle kaulalle asti.

    Elleivät muut sitä tienneetkään, niin herttua itse kumminkin tiesi Klorindan häntä tarkanneen, vaikka hän aina herttuaa kohteli arvokkaimmalla suloudellaan. Siitä hetkestä asti, kun hän lumottuna näki Klorindan leveissä tammiportaissa ja kumartui ottamaan hänen seppeleestään jalkainsa juureen pudonnutta ruusua, oli hän katsellut häntä toisella tavalla kuin muut miehet ja tiennyt, että jos hän olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, niin olisi Klorinda ollut hänen.

    Ja joka kerran hänet kohdatessaan syöpyi tuo ajatus yhä syvemmälle sieluunsa. Hän oli liian jaloluontoinen ja hienotunteinen tekemään itselleen selkoa siitä, että hän Klorindassa ensi kerran oli tavannut vertaisensa naisen; mutta asian laita oli kumminkin niin -- tahi olisi voinut olla niin, jos kohtalo olisi muualle asettanut hänen nuoruutensa ja jos jalo äiti olisi ollut häntä kasvattamassa ja valvomassa.

    Kun hän näki hänet hovissa, ihailijain ympäröimänä, kun hän näki hänet hallitsijattarena ja emäntänä puolisonsa kodissa miellyttävällä tavallaan heidän yhteisiä vieraitaan kohtelevan, kun hän kaikkein katseiden seuraamana ajoi hänen ohitsensa vaunuissaan, niin hänen sydäntään viilsi ja se tuntui sitä tuskallisemmalta kun kunniantuntonsa vaati häntä tunnettaan tukahduttamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaisia alhaisia ajatuksia Klorindasta, hän ylenkatsoi saastuttaa sieluaan kevytmielisellä intohimolla.

    Hän oli hänelle vain se nainen, joka olisi voinut olla hänen rakastettu puolisonsa ja herttuattarensa, joka olisi voinut auttaa häntä sukunsa kunniaa ja traditsioneja ylläpitämään, ja jonka ihanuus, voima ja lahjakkaisuus olisivat menneet perinnöksi hänen lapsilleen, jotka siten syntymästään asti olisivat olleet taivaan suoman korkean säätynsä vertaisilla ominaisuuksilla varustetut. Näitä hän ajatteli hänet nähdessään eikä mitään muuta, josta olisi ollut Klorindalle vähemmän kunniaa. Ja Klorindan silmistä näki hän hänenkin tarkanneen häntä.

    Kun he toisiaan tervehtivät näki hän Klorindan suurista, kauniista silmistä, että hän, jos kohtalo olisi sen niin asettanut, olisi ymmärtänyt kaikki hänen ajatuksensa ja kunnianhimoiset tuumansa ja auttanut häntä korkeita päämaalejaan saavuttamaan. Hän tiesi hänen nyt jo ymmärtävän häntä, vaikka he niin harvoin tapasivat, ja silloinkin aina puhelivat vain sukulaisten tavalla, joiden toisilleen tulee osottaa kaikkea mahdollista kunnioitusta.

    Hän vieraili harvoin Dunstanwolden lordin talossa, ainoastaan milloin poissaolonsa olisi kummastusta herättänyt tuli hän sinne. Sukulaisensa piti hänestä ja osotti hänelle erityistä kohteliaisuutta, vaikka hän oli häntä paljon vanhempi. Toisinaan koetti hän viekotella herttuaa tuttavallisempaan seurusteluun, mutta vaikkei tämä koskaan osottanut kylmyyttä tahi vastahakoisuutta osasi hän kumminkin kohteliaalla tavalla kiertää läheistä seurustelua.

    • Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään,

    sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. -- Puolisoni olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.

    Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.

    • Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen,

    vastasi hän. -- Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva kreivitär.

    Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.

    • Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset

    miehet, sanoi Klorinda. -- Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse tahdotte.

    • En voi, vastasi herttua vakavasti, -- en voi niinkuin tahtoisin.

    Siinä kaikki.

    Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa kaupunkiin.

    Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.

    • Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi

    Dunstanwolde vaimolleen. -- Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita -- paitsi palvelijaanne, jatkoi lordi hellästi; -- mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi, ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.

    • En minäkään sitä tahtoisi, vastasi Klorinda. -- Mutta minä en pidä

    hänestä, enkä toivo hänen usein käyvän.

    Oxonin naiminen Länsi-Indiassa rikkauksia omistavan perintöläisen kanssa oli mennyt myttyyn. Koko kaupunki tiesi sen, sitä ihmeteltiin ja siitä juoruttiin, kun ensimältä oli luultu neidin olleen häneen hyvin ihastuneen ja puhuttu että he kohtakin häitään viettäisivät, josta Oxonin velkojat olivat kovasti ihastuneet, toivoen hänen vaimonsa rikkauksilla maksavan heidän saataviaan, joista eivät olleet toivoneet penniäkään enää näkevänsä.

    Mutta sitten huhuttiin, ettei perintöläinen olisi ollutkaan niin rakastunut kuin ensin luultiin, vaan että hän oikeastaan olikin toiseen rakastunut ja oli sitä paitsi kuullut John herrasta senlaisia juttuja, joista voi päätellä, ettei se nainen, joka hänet miehekseen sai, tulisi onnelliseksi.

    Kun Dunstanwolden lordi vei morsiamensa pääkaupunkiin, jossa yhä uusia voittoja heti tuli hänen osakseen, kun hän sytytti kaikki sydämet ja kaikki yhdestä suusta häntä kiittivät, katseli Oxon herra häntä etäältä niissä loistavissa seuroissa, joissa hän kuningattarena hallitsi. Klorinda aina käyttäytyi kuin hän ei olisi häntä nähnyt, tahi niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän suvaitsi ensi kerran puhutella häntä eräissä kutsuissa, jossa hän ahdingon takia joutui häntä niin lähelle, että pukunsa hiipasi häntä.

    Oxonin palava katse oli häneen kiintynyt, ja hänen siitä ohitse astuessa henkäsi hän niin syvään, että Klorinda kuuli sen, hän kääntyi hitaasti ja katsoi Oxonia kasvoihin. -- Te ette mennytkään naimisiin, sanoi hän.

    • En, Teidän armonnehan sen tekikin, vastasi Oxon matalalla,

    katkeralla äänellä.

    Klorinda hymähti.

    • Minä olisin sen kaikessa tapauksessa ennemmin tahi myöhemmin

    tehnyt, vastasi hän; -- aviosääty ansaitsee kunnioitusta. Minä neuvoisin teitäkin siihen rupeamaan.

    YHDESTOISTA LUKU.

    Jalon elämän loppu.

    Kun kreivi kreivittärensä kanssa palasi takaisin kotiinsa maalle, tuli Annen osaksi suuri ja odottamaton onni. Hän ei koskaan ollut unissaankaan toivonut mitään senlaista tapahtuvaksi.

    Kun kreivitär ensi kerran kävi vanhassa kodissaan, otti hän Annen mukaansa pitääkseen hänet luonaan herraskartanossaan. Hän sai omituisen, pienen huoneuston, oman kamarineitsyen ja Klorinda valitsi hänelle tarkalla älyllä ja hienolla maulla sopivat vaatteukset.

    • Pienet ja rauhalliset huoneet sinä saat, Anne, ne sinä voit omalla

    tavallasi tehdä kodikkaiksi. Puolisoni, joka tuntee kirjoja paremmin kuin minä, on auttanut minua valitsemaan kirjoja kirjastoosi. Enkä minä riikinkukon tavoin aio sinua koristella räikeillä väreillä ja pönkkähameilla, nehän vain sinua raukkaa pelottaisivat ja vaivaisivat sinua painollaan. Olen valinnut sinulle senlaisia pukuja, jotka soveltuvat kalpeille kasvoillesi ja surullisille silmillesi, hän sanoi.

    Anne seisoi keskellä lattiaa huoneessa ihmetellen tuijottaen sen mukavuuksiin.

    • Sisko, hän virkahti, -- miksi olet niin hyvä minulle? Millä minä

    olen sinua palvellut? Miksi sinä juuri minulle osotat tänlaista suosiota etkä Barbaralle?

    • Kenties sentähden, että minä olen turhamielinen nainen, jolle

    senlainen jumaloiminen kuin sinä minulle osotat, on mieluista.

    • Mutta sinuahan aina jumaloidaan, änkytti Anne.
    • Niin, miehethän ne minua jumaloivat, sanoi Klorinda ivallisesti,
    • mutta naiset eivät sitä tee. Ja kenties turhamielisyyteni on niin

    suuri, että minun täytyy tietää yhden naisenkin itseäni jumaloivan.

    Sinä, Anne, rakastaisit minua aina. Jos näkisit minun lakiakin rikkovan -- vaikkapa tikarinkin pistäisin vihaamani miehen sydämeen, niin se mielestäsi olisi anteeksi annettavaa.

    Hän nauroi, mutta äänessä oli jotakin, joka pani Annen syvään huokaisemaan.

    • Niin, minä rakastaisin sinua sittenkin, sisko! huudahti hän. --

    Minä kun tietäisin, ettet viatonta niin kohtelisi, tietäisin että senlaisen vihan täytyisi olla ansaittua. Sinä, Klorinda sisko, et ole muiden naisten kaltainen, mutta kehnosti sinä et koskaan voisi käyttäytyä -- sinulla kun on suuri sydän.

    Klorinda laski käden sydämelleen ja nauroi, mutta äänessä ei enää ollut ivaa.

    • Mitäpä sinä, Anne, sydämestäni tiedät? hän sanoi. -- Kului aikaa

    ennenkuin itsekkään tiesin sen sykkivän. Puolisoni kyllä sanoo sitä suureksi ja jaloksi, mutta hänen omansahan se on suuri ja jalo.

    Olenko käyttäytynyt rehellisesti häntä kohtaan, niinkuin sinulle sanoin, Anne? Olenko rehellisesti velvollisuuteni täyttänyt -- rehellisen miehen tavalla enkä nurisevan, petollisen naisen?

    • Sinä olet käyttäytynyt ylhäisen naisen tavalla, vastasi Anne

    katsoen sisareen ja suuret, lempeät silmänsä herahtivat kyyneleitä täyteen. -- Puolisosi sanoo, että olet tehnyt hänen elämänsä taivaallisen autuaaksi, ja että sinä olet hänestä kuin ylienkeli

    • sillä alemmat enkelit eivät ole kyllin jaloja sinun rinnallesi

    asetettaviksi.

    • Se tulee siitä, että hänellä itsellään on jalo sydän, sanoi

    Klorinda. -- Mutta lupasinhan minä, että se niin kävisi. Hän maksoi

    • -- hän maksoi!

    Kreivikunnassa niinkuin pääkaupungissakin kummeksittiin kreivin onnellisuutta. Suuren herraskartanon ovet avattiin seposelälleen, kaupungista kävi siellä vieraita, pidettiin isoja päivällisiä ja tanssiaisia, joissa koko seutu sai emännän suloutta ihailla. Kun Jeoffrey herra tuli näihin juhliin, unhoitti hän juoda itsensä humalaan katsellessaan tytärtään ja tämän liikkeitä.

    • Katsokaas vaan häntä! sanoi hän entisille juomatovereilleen, jotka

    olivat yhtä ällistyneet kuin hänkin.

    • Saakelia! Kukapa luulisi häntä samaksi kauniiksi äkäpussiksi, joka

    kiroili, lauloi tallilauluja ja metsästi miehen vaatteissa?

    Häntä oikein hävetti isällisellä tavalla vierailla tyttärensä talossa, eikä hän olisi sinne tullutkaan, ellei Klorinda olisi osottanut hänelle senlaista ystävällisyyttä, jota hän parhaiten ymmärsi.

    • Minä olen maalla kasvanut, enkä voi pääkaupungin keikarien tavalla

    kummitella, sanoi hän Klorindalle eräänä aamuna, kun he olivat kahden kreivittären yksityisissä huoneissa. -- Minä olen tottunut mieleni mukaan kiroilemaan ja rumia sanoja suustani mättämään. Dunstanwolde on vieroittanut sinut senlaista kuulemasta -- ja minä olen liian vanha tapojani muuttamaan.

    • Taisit luulla minuakin liian vanhaksi muuttumaan, sanoi Klorinda,
    • mutta minä en kumminkaan ollut. Sanoinhan sinulle, että

    minusta tulisi ylhäinen nainen. Ei ole olemassa mitään, jota ei älykkäisyydellä voisi oppia.

    • Ja älykäs sinä, Klo, totta tosiaan olet, sanoi Jeoffrey herra

    tuijottaen häneen tylsällä kummastuksella.

    • Ellet sitä olisi ollut! -- -- -- Hän meni äänettömäksi, punalti

    päätään ja karkeissa kasvoissaan kuvastui jonkunlaista tuimaa mielenliikutusta. -- Minä en voinut opettaa sinulle muuta kuin huonoja tapoja, Klo. Minkään säädyllisyyden opettajaa ei minussa ollut, sinä et nähnyt etkä kuullut mitään opettavaa. Piru vieköön! ja silmännurkka kimalteli kosteana, -- jos minä tiedän mikä sinut ennen viittätoista vuottasi esti turmeltumasta.

    Klorinda katsoi häneen vakavasti.

    • En minäkään sitä tiedä, vastasi hän. -- En minäkään -- mutta

    kaikessa tapauksessa minä nyt istun tässä edessäsi isä, -- kreivittärenä.

    • Sen teki älykkäisyytesi, sanoi Jeoffrey herra liikutettuna, --

    älykkäisyytesi ja kirottu luja tahtosi.

    • Niin, virkahti Klorinda, -- niin se oli -- älykkäisyyteni ja

    kirottu luja tahtoni.

    Hän ratsasti isänsä kera metsästämässä kuin ennenkin, mutta nyt oli hän puettu viimeisen muodin mukaiseen vaateasuun. Ja vaikka hän oli yhtä rohkea ja taitava ratsastaja kuin ennenkin, niin jokainen seurueesta kumminkin hämärästi tunsi, että ylhäinen nainen johti metsästystä. Ratsastamansa hevonen oli raju ja vihainen, jommoisen selässä tuskin Jeoffrey herrakaan nuorena ollessaan olisi uskaltanut ratsastaa; mutta Klorindalla oli lyijynuppinen piiskansa, hän piteli ohjaksia rautaisella kädellä ja istui hevosen selässä niin rauhallisena kuin olisi se ollut sävyisin eläin maailmassa.

    Tänä syksynä lordi ei metsästellyt. Hän kun ei tätä urheilua juuri rakastanut eikä tähän aikaan ollut aivan tervekkään, mutta hän ei sallinut vaimonsa tästä huvista kieltäytyvän sentähden, ettei hän voinut siihen osaa ottaa.

    • Metsästyksen kuningatar ei saa jäädä kotiin vanhaa, raihnasta

    miestään hoitelemaan, sanoi hän. -- Sitä ylpeyteni ei koskaan sallisi. Isänne seuraa teitä. Menkää vain, rakkaani, heitä johtamaan.

    John Oxon herra, joka nykyään vieraili Eldershavessa, yhtyi metsästysseuraan. Hän ratsasti kreivittären rinnalla vaikkei tämä tervehdittyään häntä sen enempää puhutellut. Hän ei enää ollut niin terveen ja verevän näköinen kuin vuosi sitten. Hillitön, irstas elämänsä kai alkoi nuoruutensa voimia hervaista. Kun metsästysinto ei kasvoja elvyttänyt, näytti hän oikein riutuneeltakin. Huhuttiin hänen niin velkaantuneen, että hän vaivoin toimeenkaan tuli ja että velkojansa armahtamatta hätyyttelivät häntä naimisensa myttyyn mentyä.

    Se ja paljon muutakin oli kreivittären tiedossa; mutta hän lienee hyvin vähän säälinyt Oxonin vaikeaa tilaa, päättäen kasvojensa ilmeestä, kun Oxon heidän metsästäessään kannustaen hevostaan ehätti hänen rinnalleen ratsastamaan.

    • Klorinda, mutisi hän hengästyneenä hampaittensa välistä.

    Kreivitär olisi voinut ratsastaa tiehensä vastaamatta, mutta hän hillitsi tulista ratsuaan silmänräpäykseksi ja katsoi Oxoniin.

    • Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.
    • Oli aika jolloin -- -- alkoi Oxon.
    • Aamulla, sanoi Klorinda, -- löysin kirjeen pienestä arkkusesta

    toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.

    • Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja

    katkerasti naurahtaen.

    • Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. -- Se poltettiin

    avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.

    • Vaimoa! matki Oxon. -- Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi

    peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!

    Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.

    • Aivan uusi, hymähti hän, -- aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut

    hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut.

    Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti salaman nopeudella kiidättämään.

    Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni kellonvetimelle ja soitti.

    • Anne, sanoi hän, -- minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa

    hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä tänne luokseni.

    Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin kirjeen huomattuaan.

    • Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär

    hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. -- Joku mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä tulisten hiilten seassa.

    Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. -- Menkää tavaroitanne kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi hän. -- Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.

    Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.

    • Sisko, sanoi hän, luuletko että -- -- --
    • Luulen, sanoi kreivitär. -- Mies, joka ennen minua rakasti, oli

    sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle, että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen, kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen.

    Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.

    • Niin, mielettömäksi! huudahti Anne -- mielettömäksi ja kehnoksi ja

    katalaksi.

    Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. -- Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi hän. -- Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, -- lemmikkisi, John Oxon.

    Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.

    • Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä

    sisareksi nimittää, -- jos hän on kehno ja katala ja on senlainen aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin ketään muita.

    Sillä hän oli rakastanut häntä mielettömästi olematta itse siitä tietoinen ja uskaltamatta katsella hänen kauniita kasvojaankaan, ajatellen häntä vain sisarensa orjana ja sydämensä pohjassa säilyttäen ihmeellisiä salaisuuksia! Nähdessään kirjeen oli hän tuntenut käsialan ja sydämensä alkoi sykkiä pakahtuakseen -- sillä hän oli ennenkin nähnyt hänen kirjoittamiansa sanoja.

    • * * * *

    Kun Dunstanwolde kreivittärensä kanssa palasi takaisin pääkaupunkiin, seurasi Anne mukana. Klorinda tahtoi sen niin. Siellä niinkuin Dunstanwoldellakin valmisti hän hänelle pienen, rauhallisen asunnon.

    Onnellinen sattuma saattoi Barbaran naimisiin muutaman maalaisherran kanssa, joka oli jäänyt leskeksi monen lapsen kanssa, ja tarvitsi hoitajaa yksinkertaiselle taloudelleen. Hän oli neiti Wimpolen kaukainen sukulainen ja oli hänen kauttaan tutustunut entiseen oppilaasensa, jonka hiljainen, sävyisä luonne näytti tekevän hänet soveliaaksi vaimoksi hänelle. Kaunotar ja ylhäinen nainen ei olisi hänelle soveltunut; hän kun tarvitsi taloudenhoitajaa ja äitiä lapsilleen, ja senlaista toivoi hän tästä nuoresta naisesta, joka oli ahtaissa oloissa kasvanut ja ollut pakotettu kaikenlaisilla tempuilla hankkimaan yksinkertaisimmat vaatteensa ja mukavuutensa.

    Anne voi siis lähteä Lontoosen tuntematta omantunnon vaivoja siitä, että sisarensa jäisi yksin maalle. Komea kaupunkitalo, kreivittären palvelijajoukko, pieni musta palvelijapoikansa, joka palveli häntä ja kävelytti hänen sylikoiriaan, pukunsa, jalokivensä ja ajoneuvonsa tuntuivat hänestä niin ihmeellisiltä, mutta sisarelle ne tuntuivat olevan niin sopivia, että hän kummeksien muisteli niitä päiviä, jolloin hän korjaili hänen sänkynsä uutimia ja muutti hänen pukujensa kuosia. Kun hän nyt oli säätynsä mukaisesti, vaikka yksinkertaisesti puettu, niin ei hän enää ainakaan ulkonaisesti kömpelösti eronnut ympäristöstään, milloin hän näyttäytyi sisarensa vieraiden joukossa.

    Mutta luonteeltaan oli hän yhtä kaino ja arka kuin ennenkin ja vältti mielellään vieraita ihmisiä. Pari kertaa oli hän Klorindan kanssa ajelemassa tämän kuusvaljakkoisissa vaunuissa pääkaupungin loistavaa elämää katselemassa, mutta hän piiloutui vaunujen nurkkaan ujosti ihmetellen kuin maalaistyttö.

    • Oikein se oli suuremmoista, sanoi hän ensimmäisen matkansa

    perästä. -- Mutta elä usein ota minua mukaasi, sisko, minä kun olen liian kaino ja halpa ja tunnen, ettei minulla siellä ole mitään tekemistä.

    Mutta vaikka hän niin paljon kuin mahdollista pysytteli poissa suuresta maailmasta, niin sai hän kumminkin tietää kaikki sisaren voitot; hän asetti niin, että aina sai nähdä milloin hän lähti kaupungille ajelemaan ja oli aina hänen pukuhuoneessaan, kun kammarineitsyet hänen lähtiessä vastaanottoihin tahi tanssiaisiin hovissa pukivat häntä silkkiin ja koristelivat jalokivillä. Ja näissä tilaisuuksissa niinkuin muulloinkin tiesi hän samanlaisen sokean rakkauden ja ihailun lordiakin elähdyttävän. Lordin hellyys vaimoonsa kasvoi päivä päivältä, puolisonsa ystävällisyyden ja herttaisuuden elvyttämänä.

    Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda sisartaankin juhlaan.

    • Joskus -- aina minä en sitä vaadi -- mutta joskus täytyy sinun

    vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle -- melkein yhtä lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle käsittämätön muutos.

    Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun.

    Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi poskille vieno puna -- puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon.

    Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa.

    Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.

    • Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, --

    mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä mikään vaivaa.

    Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.

    Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein mies kuin hän koskaan oli nähnyt.

    Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset.

    Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä tummemmiksi ja tulisemmiksi.

    Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa irstasten naisten leikkikaluksi.

    Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa.

    Hän seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi, ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen läsnäolostaan.

    Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä hänen odottamattomasta ilmestymisestään.

    • Armollinen neiti, virkkoi hän, -- suokaa anteeksi

    tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.

    Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti vieraasen.

    • Herrani, sanoi hän, -- minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään

    tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä tulin tähän -- sisartani katsellakseni.

    • Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin

    tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin puolustellen.

    • Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, -- hänen kauneutensa

    katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.

    Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä ja sukulaisuuteensa. -- Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi hän. -- Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.

    Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi hänet.

    John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi, tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella, jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut.

    Hän pyysi häntä uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.

    Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.

    Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein valtasi Annen.

    Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia katselevan.

    • Armollinen neiti, virkahti hän, -- suokaa anteeksi että viivytän

    teitä, mutta -- -- minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, -- hän näyttää horjuvan.

    Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!

    Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei enää näkynyt toisten ylitse, -- hän oli kaatunut ja makasi kankeana lattialla.

    Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.

    Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita poistumaan.

    • Pois! pois! huusi hän. -- Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas

    puolisoni!

    Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis, jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti liikkumattoman ru

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Klorinda
    Author
    Frances Hodgson Burnett
    Release date
    July 15, 2015 [eBook #49443]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    KLORINDA
    
    Erään aatelisnaisen elämänvaiheet
    
    
    Kirj.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Klorinda
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Klorinda
    
    Author: Frances Hodgson Burnett
    
    Translator: Hanna Pakkala
    
    
            
    Release date: July 15, 2015 [eBook #49443]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49443
    
    Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #49443. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 49443
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.