← catalogue

Kuolleet sielut

by Nikolai Vasilevich Gogol · Finnish · Gutenberg #49404 · 582,216 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuolleet sielut
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuolleet sielut

Author: Nikolai Vasilevich Gogol

Translator: Samuli Suomalainen


        
Release date: July 9, 2015 [eBook #49404]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49404

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEET SIELUT ***

KUOLLEET SIELUT

Kirj.

Nikolai Gogol


Venäjän kielestä suomensi Samuli S.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkitsema käännös.


W. Churberg'in romani-kirjasto.

Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Toinen vuosikerta.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1882.






I LUKU.


Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivat
koreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevat
naimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit,
tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanalla
sanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksi
herrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies,
vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; ei
häntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liian
nuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitä
mitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistä
talonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinä
virkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuin
ajopelissä istujata.

-- "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet?
Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina
Moskovaan, vai eikö kestä?"

-- "Kestää", vastasi toinen.

-- "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".

-- "Eikä kestäkään".

Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, -- rattaiden saavuttua
ravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissa
kanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotia
tapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehty
neula, koristettu pronssisella pistolilla.

Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädellään
lakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.

Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija,
niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoiset
kasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies,
yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassa
asti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylös
puisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huone
oli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua,
toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat,
joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisen
huoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikista
nurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja oven
edessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri,
hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinen
saamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oli
ravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen.
Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikku
tiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmän
tummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisella
keltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä,
köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oli
ottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä)
punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin,
niin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'ei
toisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.

Matkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään;
ensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut ja
ränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla.
Matkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkki
päällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika,
päällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty.
Katsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivat
miehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainen
punapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit ja
siniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet oli
tuotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista.
Pekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeän
eteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja sen
mukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin,
missä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähän
komeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihen
jonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuin
pannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.

Palvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin.
Millaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin:
aina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakan
savusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä,
semminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinä
tänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä;
-- aina sama savuttunut laki; -- aina sama savuttunut kynttiläkruunu,
monine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät joka
kerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattoja
myöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtä
lukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; -- aina samat, koko
seinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täällä
kuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassa
Vellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, ettei
lukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiä
muutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa -- ties
kuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovat
niitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitä
Italiasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.

Herra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisen
villahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin,
liittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi on
kaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minä
en tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisia
huiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä.
Sillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia,
nimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetään
viikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalin
kanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka,
aina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätä
tarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolan
passarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennen
ja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suuri
lurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:

-- "Suuri roisto se on, hyvä herra!"

Niinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnon
ihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelematta
passarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämä
matkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedusteli
erinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kuka
presidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanut
ainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikein
osan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinka
monta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukin
asuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi;
oliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, kovia
vilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedusteli
hän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmän
kuin pelkkää uteliaisuutta.

Matkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hän
sangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvena
vaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuotti
hänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämä
joka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempään
asentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisen
syötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsä
nojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villain
asemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukiven
kaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensä
kamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsä
hän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsa
sekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää,
polisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperista
tavaamalla:

"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja,
yksityisissä asioissa".

Ravintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse Pavel
Ivanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihen
tyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaan
läänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainen
väri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-,
kahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisella
ullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis.
Paikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätä
kuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisin
paikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä ja
vilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkein
näkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki siniset
housut ja niitten alla jonkun "_Enkelskalaisen_" räätälin nimen. Missä
oli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: "_Vasili Fedorow Saksanmaalta_";
missä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissa
frakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessä
näytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä,
kädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillä
vast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla oli
kirjoitus: "_Tässä kans yks ravintola_". Paikoin oli itse kadulla
pöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiä
renikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassa
kahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtion
vaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selvä
kirjoitus: "_Viinaa_". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipa
matkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonosti
juurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniisti
vehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaisloja
pitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksesta
puhuttaessa, sanottu näin: "Kaupungin hallituksen kiitettävän
huolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäin
puiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestä
kesän heltehessä", ja edelleen: "oli liikuttavaista nähdä,
kuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensa
ylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksi
herra pormestaria kohtaan". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta,
mikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin,
kuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksi
kaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatun
ilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loi
tarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyä
kadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaen
myttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuin
painaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotia
suoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntä
portailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuoda
kynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää ja
rupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa ei
ollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksi
Kozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osan
neiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomion
ansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipa
parterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettu
lääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen,
eikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasi
silmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani sen
lippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui.
Päivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa,
pullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen "kaiken nenämahdin
voimalla", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa on
tapana sanoa.

Koko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksi
kunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksella
kuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikä
laiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, että
oli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsin
hyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin.
Sieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin,
presidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaitten
päällikön luokse, sitten ... sääli sentään, että on niin vaikea muistaa
kaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, että
matkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa:
kävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallituksen
inspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istui
vaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visiti
tehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut.
Keskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikein
taitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuin
sivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiin
ikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset,
jotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta.
Polisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupungin
polisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentin
kanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heille
vahingoissa "herra kenrali", mikä heitä erittäin miellytti. Tästä
kaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänä
luokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet,
kuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.

Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin,
niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella,
ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka
on vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että
hänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan,
kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut
paljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän
tahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa
tähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa
kunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä
kaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut
tulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja
tällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei
mointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen
jälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan
saippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti
sitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät
kasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria
suoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa
maniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja
heti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta,
valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman
leveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä
pilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu
kuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat,
ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa;
sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi
Tshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten
pukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa.
Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä
täällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin
pinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa
ja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan;
lapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen
kankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta
nopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen
rohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä
ja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille
palasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat
kesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee
herkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän
teki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja
takaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi
syyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä
niillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin
palata kera uusien luopumattomain parvien.

Eipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi
hänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa.
Vieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn,
varsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei
ole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit
olivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow
heitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset
olivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä
mitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat
täällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina
hääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että
oli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli
sangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi
muutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä
herrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat
franskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin
Pietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o.
semmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei
laihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja
peräytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka
missä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten.
Heidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli
käsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet
otsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota
Franskalainen nimittää: "hitto vieköön!" Heidän tukkansa oli joko
lyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen
pyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia
virkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa
maailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä
toimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa
on ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat
sitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina
vakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti
siihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa
ja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa
he eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin
laihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus
suuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua,
joka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla -- ei
aikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo,
ostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo,
sitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine
tiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja
keisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy
maalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra,
vieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen
jälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa,
isänsä rahat ja tavarat menemään oikein "hollikyydillä".

Täytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa
tarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin
lihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori,
jolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä
aina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle
jotakin". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli
postimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja
filosofi; -- siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies.
Kaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen
vastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.

Täällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan
tilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen
Sobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen
ja virkkoi: "anteeksi!" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti
osallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella
kohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat
siinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan,
niinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään.
Postimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli
ottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti
ylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti.
Lyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli
rouva: "Ämmä aisoihin!" Jos taas kuningas, niin näin: "Mitä sinä moukka
mokotat!" Presidentti se puheli näin: "Entäs kun minä sitä parrasta
kiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!" Väliin kuului, korttia
pöytään lyötäessä, tämmöinen lause: "Kävi miten kävi, paraallaan
pappikin ajaa; ruutua!" tahikka: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle
kuoli!" tahi "Ristiä ja rangaistusta!" Pelin loputtua väiteltiin,
niinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli
hänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki
näkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei
hän milloinkaan sanonut: "te löitte", vaan "te suvaitsitte lyödä" ja
"minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne" ynnä muuta sellaista.
Saadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta,
ojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun
nuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.

Vieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin
tilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti
kohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja
postimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei
ainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein
ensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on
ja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän
heidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki.
Tilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat
kuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan
hurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja
pyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen
kyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa
tulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen
päätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän,
ett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on
pitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi
hänkin: "Olkaa hyvä, tulkaa meillekin" ja raapasi lattiata jalallansa,
jota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata
jalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset
ovat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.

Seuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon
polisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän
käytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä.
Siellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä
oli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan
perästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew
polisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia
konsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja
prokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan
ja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.

Huomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti
vieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin
rasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona
illanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä;
sitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä
hyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona
jumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen
sekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään;
ravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.

Vieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää
hämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä,
aina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli
hän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän
tässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin
käräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun
väitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään;
kun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin
mielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin
valmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun
pakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän
niistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana.
Merkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota
jonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän
puhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen,
katso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen
mies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan
tulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori
toimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies;
presidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies;
polisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi;
polisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi.
Jopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä
puolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan
riisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi
hänelle:

-- "Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona
ja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi
kollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; --
erinomaisen hauska mies!"

Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.

Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja
tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen
ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan _merkillinen
seikka_, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko
kaupungin.




II LUKU.


Toista viikkoa oli jo vieras asunut kaupungissa, yhä käyden
iltahuveissa ja päivällisillä ja siten, kuten sanotaan hauskasti
viettäen aikaansa. Viimeinkin päätti hän siirtää vieraissa-käyntinsä
ulkopuolelle kaupunkia ja käydä tervehtimässä tilan-omistajia
Manilow'ia ja Sobakevitsh'iä, niinkuin oli luvannutkin. Kukaties oli
hänellä tähän toisia, syvempiäkin syitä; kukaties oli hänellä siellä
vakavampia sydämelle läheisempiäkin asioita ajettavana... Mutta
kaikesta tästä saa lukija tiedon vähitellen ja aikoinansa jos vaan
riittää malttia lukemaan tätä jutelmaa, pitkän pitkää, jonka on määrä
sittemmin levetä ja laveta aina sitä myöten mitä lähemmäksi tullaan
loppua, jossa kiitos seisoo. Selifan-kuskille annettiin käsky valjastaa
hevoset huomenna ani varahin tunnettujen vaunujen eteen. Pekko sai
käskyn jäädä kotiin ja vartioida huonetta ja matkasäkkiä.

Ei liene liikaa, jos lukija tutustuu näihin kahteen sankarimme
maa-orjaan. Tosin he eivät ole niin tärkeitä, he kun ovat vasta toisen,
vieläpä kolmannenkin, luokan henkiä. Tosin eivät kertomuksen
päävaikuttimet ja käänteen ala heissä, he kun vaan siellä täällä
pikimmältään tarttuvat näihin vaikuttimiin. Mutta tekijä rakastaa olla
peräti täsmällinen kaikessa ja, Venäläinen vaikka onkin, tahtoo hän
tässä suhteessa olla tarkka kuin Saksalainen. Tämä tutustuminen
ylipäänsä ei vie pitkää aikaa eikä tilaakaan, sillä pitkiä selityksiä
ei enää tarvitse lisäykseksi siihen, mitä lukija jo tietää, nimittäin,
että Pekon päällä oli jotenkin avara ruskeanvärinen takki, herralta
peritty, ja että hänellä oli säätyläistensä tapaan järeät huulet ja
järeä nenä. Luonteeltaan hän oli paremmin harvasanainen kuin puhelias.
Olipa hänellä jalo halu sivistykseenkin, se on kirjain lukemiseen,
vaikk'ei hän suurta lukua pitänyt kirjan sisällyksestä. Yhtä kaikki
olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut ja aapiskirjat ja
rukouskirjat, -- kaikkia hän luki yhtä tarkasti; jos olisi hänen
kouraansa pistetty kemia, niin ei hän olisi hyljännyt sitäkään. Ei
häntä miellyttänyt se, mitä hän luki, vaan itse lukeminen, elikkä,
paremmin sanoen, lukemisen toimi; siinä näet muka kirjaimista aina
syntyy jonkunlainen sana, joka toisinaan merkitsee hiis ties mitä. Tätä
lukemista enimmäkseen toimitettiin makaavassa asemassa, eteisessä,
vuoteella, jonka patja oli siitä syystä vanunut ja litistynyt
pannukakuksi. Paitsi lukemisen halua oli hänessä vielä kaksi omituista
puolta: ensiksi makasi hän riisumatta, aina sama päällysnuttu yllä;
toiseksi oli hänellä mukana aina joku omituiselta haiseva ilma, joka
muistutti asuttua huonetta, niin ett'ei hänen huolinut muuta kuin
asettaa vaan vuoteensa johonkin, vaikkapa semmoiseenkin huoneesen,
missä ei siihen asti ollut ihmisiä asunut, ja siirtää sinne sinellinsä
ja muut tavaransa, niin tuntui kuin olisi siinä huoneessa asunut
ihmisiä jo kymmenen vuotta. Tshitshikow, varsin hienotunteinen ja
muutamissa kohdin kiukkuinenkin mies, vedettyään nenäänsä ilmaa aamun
tuimaan, irvisteli vaan ja päätänsä puisteli, virkkaen:

-- "Hiis ties sinua; hikoiletko sinä, vai mitä: kävisit edes saunassa".

Siihen ei Pekko vastannut tavallisesti mitään, vaan koetti samalla
ryhtyä johonkin toimeen, mennen muka isäntänsä frakkia harjaamaan tahi
muuten vaan korjaamaan jotakin. Mitä lienee Pekko ajatellutkaan, vaiti
ollessansa? Kukaties hän arveli itsekseen: "Kyll' olet hyvä sinäkin";
sata kertaa puhut yhtä asiaa... Ja kukapas sen oikein tietää, mitä
herran maa-orja ajattelee. Ja niin pitkältä nyt täksi kertaa Pekosta.

Kuski Selifan oli kokonaan toisenlainen. Vaan tekijätä suuresti
kainostaa puhua lukijoille näin paljo alhaisista ihmisistä,
kokemuksestaankin tietäen, kuinka vastenmielisesti he tutustuvat
alhaisten säätyjen kanssa. Semmoinen se vaan on Venäjän mies: sanomaton
halu on hänellä tutustua jokaisen kanssa, joka on yhtäkin arvoa
ylempänä häntä, ja lakkituttavuus kreivin tai ruhtinaan kanssa on
hänelle parempi kaikkea ystävyyttä. Pelkääpä tekijä sankarinsakin
puolesta, joka on ainoastaan kollegian-neuvos. Hovineuvokset kukaties
tutustuvat hänen kanssaan, mutta ne, jotka jo ovat kiivenneet
kenralin-virkoihin, ne kenties heittävät tuommoisen halveksivan
katseen, jommoisen ihminen ylpeästi heittää kaikkeen, mikä on häntä
alempana, taikka -- mikä vielä pahempi on -- kokonaan osoittavat
välinpitämättömyyttä, tekijälle niin masentavaista. Vaan niin
surullista kuin kaikki tämä onkin, täytyy kumminkin palata sankariimme.

Ja niinpä, kuten jo sanottiin, hän antoi tarpeemnukaiset käskyt jo
illalla; heräsi aamulla hyvin varhain, pesihe, pyyhki ruumiinsa märällä
pesusienellä kantapäästä kiireesen asti -- tämä tapahtui ainoastaan
sunnuntaisin, ja silloin sattui olemaan sunnuntai -- ajoi partansa
sileäksi, että posket olivat sileät ja kiiltävät kuin atlasi, ja
puettuaan päälleen frakin puolukan karvaisesta valkosäkenisestä
kankaasta ja sen päälle suuret karhunnahkaiset turkit, läksi alas
portaita, ravintolan passarin kannatellessa häntä milloin puolelta
milloin toiselta, ja nousi viimein vaunuihinsa. Jyristen ajoivat vaunut
ravintolan portista kadulle. Ohi kulkeva pappi nosti hattunsa, joukko
poikia, likaiset paidat päällä, ojensivat hänelle käsiänsä, huutaen:
"pari penniä, hyvä herra, orpo raukalle!" Kuski, huomattuaan kuinka
yhdellä heistä oli erinomainen halu kiivetä vaunujen taakse, huiskasi
häntä ruoskalla, ja nytpä vaunut kolisemaan katujen kiviä myöten.
Hauskaa oli jo kaukaa nähdä kirjavata tullipuuta, joka ilmoitti, että
kadun kivistä niinkuin muustakin tuskasta pian tulee loppu.
Kolautettuaan vielä muutamia kertoja päätänsä vaunujen perään, läksi
Tshitshikow kiitämään pitkin pehmoista maantietä.

Tuskin oli kaupunki jäänyt jäljelle, niin jo ilmaantui, kuten meillä
laita on, jonkin joutavaa molemmille puolin tietä: mättäitä, kuusia,
pikku männyn tylleröitä, vanhain honkain kärvettyneitä runkoja,
kanervia ynnä muuta romua. Tulipa vastaan kylä ja tämän tuvat supi
suorassa linjassa, rakennukseltaan kuni vanhat puut pinossa, harmaat
katot päällä ja eturäystäät varustetut puisilla leikkauskoristeilla,
muistuttaen kirjotuilla päillä kaunistettuja pyyhkeitä. Porttien edessä
lavitsoilla istui, kuten konsanaankin, talonpoikia, lammasturkit
päällä. Pulleakasvoisia akkoja, rinnat sidottuina, kurkisteli
ylä-akkunoista; alaisista katsoa mullotteli vasikka tai ojenteli
sokeata kärsäänsä sika; sanalla sanoen -- tavallisia näkyjä.

Kuljettuaan viidennentoista virstan tolpan ohi, muisti hän, että
täällähän pitäisi olla Manilow'in kylä, tämän oman puheen mukaan, mutta
menipä kuudeskintoista virsta, eikä kylää vieläkään näkynyt, ja tokkopa
oikealle tolalle olisivat osanneetkaan, elleivät olisi kohdanneet kahta
talonpoikaa. Näiltä nyt kysäistiin, kaukanako muka on Samanilovkan
kylä. Talonpojat ottivat lakit päästään, ja toinen heistä, viisaampi
näöltään ja parta vaajana leuassa, vastasi:

-- "Manilovka kukaties, eikä Samanilovka".

-- "No niin Manilovka".

-- "Manilovkako? No se nyt on sillä viisiä, että kun vielä kulkee
virstan, niin siinä se sitten on, meinaten: siitä suoraan oikealle".

-- "Oikealle, niinkö?"

-- "Oikealle", vastasi talonpoika. "Siinä sitten on tie Manilovkaan,
mutta Samanilovkaa täällä ei ole. Semmoinen sillä on nimi, meinaten: se
on nimeltään Manilovka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole ensinkään.
Suoraan siellä sitten mäellä on kivinen rakennus, kahdenkertainen, se
on herraskartano, meinaten: siinä justiin itse hovinherra asuu. Niin,
siinä se sitten onkin Manilowka, mutta Samanilovkaa täällä ei ole
ensinkään minkään näköistä, eikä ole ollutkaan".

Lähdettiin tuosta etsimään Manilovkaa. Kahden virstan päässä
käännyttiin kyläraitille, mutta kulkivatpa sitä virstan, toisen ja
kolmannenkin, eikä vieläkään näkynyt kahdenkertaista kivirakennusta.
Tuossapa nyt Tshitshikow muistikin, että kun tuttava kutsuu toista
luokseen maalle viidentoista virstan päähän, niin on sinne varmaankin
kolmekymmentä. Manilovkan kylän asema ei ollut omiansa vetämään
huomiota puoleensa. Kartano seisoi ypö-yksinään ylängöllä, joka oli
avoin kaikille tuulille, mille vaan päähän pistää ruveta puhaltamaan.
Mäen rinnettä verhosi niitetty nurmikko. Siinä oli englantilaiseen
malliin parissa kolmessa ryhmässä syrenejä ja keltaisia akasioita;
viisi kuusi koivua koettivat siellä täällä kohotella pienilehtisiä,
laihoja latvojaan. Kahden koivun alla oli lehtimaja, varustettu
litteällä vehreällä kupolilla, puisilla sinertävillä pylväillä ja
tänkaltaisella kirjoituksella: "_yksinäisten mietetten temppeli_".
Alempana oli lampi, pinnaltaan täynnä vihreätä vesiruohoa, joka
ylimalkain ei ole outo asia venäläisten tilan-omistajain
englantilaisissa puistoissa.

Ylängön juurella ja osaksi rinteelläkin näkyi pitkin päin ja poikki
puolin harmaita, pyöreistä hirsistä tehtyjä tupia, joita sankarimme,
ties mistä syystä, heti rupesi lukemaan ja sai niitä luetuksi kolmatta
sataa. Ei ollut niitten välissä missään puuta eikä pensasta eikä muuta
ruohoa: pyöreä hirsi se vaan katseli kaikkialta. Näkyä oli
elähyttämässä kaksi akkaa, jotka kuvankauniista nostetuin liepein ja
varustettuina kaikilta haaroin, kaalasivat polvia myöten lammessa,
hinaten kahdesta kapulasta vähäistä rikkinäistä rantanuottaa, jossa
näkyi kaksi takertunutta äyriäistä ja välkähtelevä ahven. Akat olivat
nähtävästi riidassa ja toruilivat jostakin keskenään. Tuonnempana
siinsi jonkinmoisessa ikävän-sinervässä valossa honkametsä. Miten
lienee ilmakaan osannut tulla niin mukava ja sopiva: ei se ollut kirkas
eikä synkkä, vaan tuommoista vaalean harmaata väriä, jommoista näkee
ainoastaan linnue-väen vanhoissa univormuissa. Kuvan täydellisyydestä
ei puuttunut kukkoakaan, vaihtelevan ilman ennustajaa, joka siitä
huolimatta, että päänsä oli koverrettu melkein aivoihin asti muitten
kukkojen nokkain voimalla kaikenlaisten lemmenasiain tähden, piti
varsin suurta ääntä ja räpytteli siipiäänkin, revityitä ja repaleisia
kuin vanhat rievut.

Pihaa lähestyessään huomasi Tshitshikow kuistilla itse isännän, joka
seisoi viheriässä aamunutussa, varjostaen kädellään silmiään päivän
varjon tapaan, tarkemmin nähdäkseen läheneviä vaunuja. Mitä likemmäs
vaunut tulivat, sitä iloisemmaksi hänen silmänsä kävivät ja sitä
leveämmäksi hänen hymynsä.

-- "Pavel Ivanovitsh!" huusi hän, nähdessään Tshitshikow'in astuvan
alas vaunuista. "Viimeinkin olette muistaneet meitä".

Tuttavukset antoivat toistensa suuta erittäin palavasti, ja Manilow
saattoi vieraansa sisään. Vaikka se aika, joka heiltä menee astuessaan
porstuan, eteisen ja ruokasalin kautta, on jotenkin lyhyt, niin
koetammepa kumminkin, emmeköhän sillä välin ennättäisi sanoa jotakin
talon isännästä. Vaan tässä täytyy tekijän tunnustaa, että tämmöinen
yritys on sangen vaikea. Paljoa helpompi on kuvata suuria luonteita: ei
tarvitse muuta kuin käyttele vaan sivellintä kankaalla minkä jaksat,
laita mustat, säihkyvät silmät, tuuheat kulmakarvat, arpi keskelle
otsaa, heitä heilauta olan yli musta tahi tulipunainen vaippa, -- siinä
on muotokuva valmis. Mutta juuri kaikki nuo herrasmiehet, joita on
maailmassa paljon, jotka ulkonäöltään ovat niin paljo toistensa
näköiset ja kumminkin, kun heitä tarkemmin katselee, osoittavat niin
monta saavuttamatonta omituisuutta, -- nämä ne ovat kauhean vaikeita
kuvata. Tässä täytyy kovasti jännittää huomiota, ennenkuin saat eteesi
kaikki hienot, melkein näkymättömät piirteet, ja yleensä tulee hyvin
syvälle pakoittaa semmoistakin katsetta, joka jo on teroittunut
kokemuksessa.

Jumala yksin tietää, mitä luonnetta Manilow oikeastaan oli. Löytyy
muuan laji ihmisiä, joita tunnetaan nimellä: _semmoisia ja tämmöisiä,
ei tie ole sitä eikä tätä, ei niitä kysytä kylässä, eikä kaivata
kaupungissa_. Niihin kenties sopii lukea Manilow'iakin. Ulkonäöltään
oli hän pulska mies. Hänen kasvojensa piirteistä ei puuttunut
miellyttäväisyyttä, mutta tämä miellyttäväisyys oli ikäänkuin
sokeroittu liian makeaksi. Hänen liikkeissään ja ryhdissään oli
jotakin, joka haki suosiota ja tuttavuutta. Hän hymyili mehevästi; hän
oli valkoverinen, sinisilmäinen. Ensimmäisenä hetkenä, hänen kanssaan
puhellessasi, et malta olla sanomatta:

-- "Miellyttävä ja kelpo mies!"

Seuraavana hetkenä et sitten sano mitään, vaan kolmantena virkat:

-- "Hiis ties, mitä tuo on!"

Ja niinpä poistut kauemmas. Ellet poistu, niin tuntuu sinusta kauhean
ikävältä.

Et häneltä saa yhtään pontevaa, et edes närkästäkään sanaa, jommoisen
saat kuulla melkein jokaiselta, kun vaan kosket hänen arkaa kohtaansa.
Jokaisella on aina arka kohtansa: yhden arkana kohtana ovat
jäniskoirat; toinen luulee olevansa erinomainen soitannon rakastaja ja
ihmeellisesti tuntee kaikki syvät kohdat siinä; kolmas on mestari kelpo
aterioissa; neljäs on mestari olemaan edes tuumaakaan ylempänä sitä,
mitä hän oikeastaan on; viides on vähempi vaatimuksilleen, hän nukkuu
ja haaveksii, mitenkä muka hänen onnistuisi yleisessä kävelypaikassa
kulkea kerran ja toisen flygeli-adjutantin rinnalla, niin että sen
näkisivät ystävät ja tuttavat ja tuntemattomatkin; kuudes on
lahjoitettu semmoisella kädellä, joka tuntee ylenluonnollista halua
taivuttaa jonkun ruutu-ässän tai kakkosen kulmaa, sillä välin kuin
seitsemännen käsi pyrkien pyrkii järjestyksen tekoon, päästä nimittäin
lähemmäs kestikievarin isännän tahi kyytimiehen personaa, sanalla
sanoen, jokaisella on omat puolensa, mutta Manilow'illa ei ollut niin
mitään.

Kotonaan hän puhui varsin vähän, enimmäkseen hän vaan mietiskeli ja
tuumaili, mutta mitä hän mietiskeli -- ties taivas. Taloudesta hän ei
suuria välittänyt, ei hän edes milloinkaan käynyt peltojansa
katsomassa, talous meni menojansa niinkuin itsestään. Kun vouti sanoi:

-- "Herra, nyt pitäisi tehdä se ja se".

-- "Niin; ei olisi hullummaksi", vastasi isäntä, polttaen piippuansa.

Tähän piipun polttoon tottui hän jo armeijassa palvellessaan, jossa
häntä pidettiin siivoimpana, kohteliaimpana ja sivistyneimpänä
upserina.

-- "Niin, niin, ei olisi hullummaksi", toisteli hän. Kun hänen luokseen
tuli talonpoika ja, raavittuaan niskaansa, puhui:

-- "Herra, päästäs minua työn ansiolle, rahaa hankkimaan veroksi".

-- "Mene, mene", vastasi isäntä, eikä hänen mieleensäkään johtunut,
että talonpoika menee juomateille.

Toisinaan hän, katsellen kuistiltansa pihalle ja lammelle, puheli,
kuinka muka olisi hyvä, jos äkkiä tehtäisiin maan-alainen käytävä
kartanosta tahi jos lammen yli rakennettaisiin kivinen silta, jossa
olisi molemmin puolin kauppapuoteja, ja niissä istuisi kauppiaita,
myöden kaikenlaista talonpojalle tarpeellista rihkamakalua. Tällöin
hänen silmänsä kävivät sanomattoman makeiksi, ja kasvoilla asui suuri
tyytyväisyys. Nämä aikeet ne kumminkin olivat ja pysyivät pelkkinä
sanoina. Hänen omassa kamarissaan oli muuan kirja, jossa oli kulma
käännettynä 14:nellä sivulla, ja tätä kirjaa hän luki lakkaamatta jo
kolmatta vuotta. Aina hänen talossaan puuttui jotakin. Vierashuoneessa
oli erittäin kauniit huonekalut, päällystetyt komealla silkkikankaalla,
ja olivat varmaankin maksaneet melkoisen summan. Mutta kahteen
nojatuoliin tätä kangasta ei ollut riittänyt, ja nämä oli päällystetty
pelkällä niinimatolla. Isäntä se kumminkin jo useampain vuosien
kuluessa aina tapasi varoittaa vieraitansa:

-- "Älkää istuko noihin nojatuoleihin, ne eivät ole vielä valmiita".

Yhdessä huoneessa ei ollut huonekaluja ensinkään, vaikka jo
ensimmäisinä päivinä häitten jälkeen oli ollut heillä puhetta:

-- "Kultaseni, huomenna pitäisi toimittaa tähän huoneesen edes
väliaikaisesti huonekalut".

Illalla kannettiin pöytään erinomaisen uljas kynttiläjalka tummasta
pronssista ja siinä oli kolme sulotarta muinaiseen malliin ja upea
perlamuttinen kilpi, ja tämän pulskan kynttiläjalan viereen pantiin
tavallinen, vaskinen ja kampura, vino ja kokonaan talissa, vaikk'ei
tätä huomannut isäntä eikä emäntä eikä palvelijat.

Hänen vaimonsa ... vaan ylimalkain he olivat varsin tyytyväisiä
toisiinsa. He olivat tosin olleet jo yhdeksättä vuotta naimisissa, vaan
yhä vielä he toisillensa tarjosivat milloin omena-palasen, milloin
konfehtin, milloin pähkinän, virkkaen liikuttavan hellällä, rakkautta
osoittavalla äänellä:

-- "Avaa, kulta, suukkosi, niin minä pistän tämän palasen".

Sanomattakin on selvä, että suukkonen avattiin tässä tilaisuudessa
varsin viehättävästi. Syntymäpäiviksi valmisteltiin lahjoja,
esimerkiksi helmillä kirjattu koteloinen hammasharjaa varten. Ja varsin
usein, heidän sohvalla istuessaan, jätti toinen aivan äkkiä, ihan
tietämättömistä syistä piippunsa ja toinen työnsä, jos semmoinen sattui
silloin käsillä olemaan, ja niin suudeltiin semmoinen hiukeneva ja
pitkällinen suutelo, että sen aikana olisi vallan hyvin ennättänyt
polttaa pienen olki-sikarin. Lyhyesti, he olivat, kuten sanotaan,
onnellisia. Sopisi kyllä muistuttaa, että talossa on muitakin toimia
kuin pitkälliset suutelot ja syntymäpäivälahjat, ja saattaisi kyllä
tehdä montakin erillaista kysymystä. Minkätähden esimerkiksi ruo'at
valmistetaan typerästi ja tolkuttomasti? minkätähden on aitta joteinkin
tyhjä? minkätähden emäntäpiika varastelee? minkätähden rengit ovat
siivottomia ja juomareita? minkätähden koko palvelusväki makaa
armottoman paljon ja toimittaa tyhjää koko muun ajan? Kaikki nämät
asiat ovat kumminkin halpaa laatua, ja Manilow'in rouva oli saanut
hyvän kasvatuksen, mutta hyvä kasvatus saadaan tietysti pensioneissa,
mutta pensioneissa on kolme esinettä inhimillisten hyväin avujen
pohjana ja pontena, nimittäin franskan kieli, välttämätön
perhe-elämässä, piano, hauskain hetkien hankkimista varten
aviomiehille, ja vihdoin taloudellinen puoli: kukkaroiden ja salaisten
lahjain valmistaminen. On kyllä itse opetustavassa tehty kaikenlaisia
parannuksia ja muutoksia, semminkin näinä aikoina, ja tähän kaikkeen
vaikuttaa itse pensionin-pitäjäin ymmärrys ja kyky. Muutamissa
pensioneissa laita on semmoinen, että ensin on piano, sitten franskan
kieli ja sitten vasta taloudellinen puoli. Toisissa taas käy niinkin
päin, että ensin on taloudellinen puoli, s.o. salaisten lahjain
valmistaminen, sitten franskan kieli ja sitten vasta piano. Opetustavat
ovat monenlaiset. Ei liene liikaa mainita vielä, että Manilow'in
rouva ... mutta minuapa, toden totta, suuresti peloittaa puhua
rouvas-väestä, ja sitä paitsi on minun jo aika palata sankareihimme,
jotka jo ovat seisoneet muutaman minutin vieraskamarin oven suussa,
pyytäen toistaan astumaan edeltä.

-- "Olkaa hyvä, älkää minusta huoliko, kyllä minä astun perässä".

-- "Ei suinkaan, Pavel Ivanovitsh, te olette vieras", puheli Manilow,
osoittaen kädellään ovea.

-- "Älkää olko millännekään, minä pyydän, älkää olko millännekään,
tehkää hyvin, astukaa", pyyteli Tshitshikow.

-- "E-hei, en minä salli, että niin miellyttävä, sivistynyt vieras
kulkee minun perässäni".

-- "Miksikä sivistynyt?... Olkaa hyvä".

-- "Ei, suvaitkaa vaan astua".

-- "Vaan miksi niin?"

-- "No näettekös siksi niin", virkkoi Manilow, mehevästi myhähtäen.

Vihdoin ystävykset astuivat yht'aikaa kupeet edeltä ja vähän litistivät
toisiaan.

-- "Sallikaa esitelläni teille vaimoni!" sanoi Manilow. "Kultaseni!
Pavel Ivanovitsh!"

Tshitshikow huomasi tosiaankin rouvas-ihmisen, joka oli vähällä ollut
jäädä häneltä kokonaan huomaamatta, hänen kumarrellessaan oven suussa
Manilow'in kanssa. Rouva oli sangen sievä, puettu hyvällä aistilla.
Hyvästi istui hänen yllään silkkinen vaalea kapotti. Vähäinen hento
käsi viskasi jotakin kiireesti pöydälle ja puristi batistisen, kulmilta
korko-ompeluilla varustetun nenäliinan. Hän kohottihe sohvalta, jossa
oli istunut, ja Tshitshikow suuteli hänen kättänsä mielihyvällä. Rouva
virkkoi -- kielikin hänellä vähän sorahteli -- että heidän on erittäin
iloista nähdä häntä ja ettei ollut päivääkään, jolloin hänen miehensä
ei olisi muistellut häntä.

-- "Niin", liitti Manilow, "lakkaamattapa vaimoni aina kyseli ja
kyseli: 'missäs se sinun ystäväsi viipyy?' 'Malta, kultani, kyllä hän
tulee!' Ja nytpä viimein teittekin meille sen kunnian. Toitte meille
todellakin nautinnon, keväisen päivän toitte meille, sydämmen
nimipäivät toitte..."

Tshitshikow, kuultuaan, että jo hamaan sydämmen nimipäivään oli
saavuttu, kävi oikein hämille ja vastasi kainosti, ett'eihän hänellä
ole mahtavaa nimeä, ei edes arvoa korkeata.

-- "Teill' on kaikki tyyni", keskeytti Manilow yhä mehevästi myhäillen.
"Teill' on kaikki tyyni, teill' on enemmänkin".

-- "Miltä näyttää teistä meidän kaupunki?" kysäsi rouva. "Onko teidän
ollut hauska?"

-- "Erittäin hauska kaupunki, oikein miellyttävä kaupunki", vastasi
Tshitshikow. "Aika on kulunut peräti hupaisesti, seurahan siellä on
erinomaisen kohtelias".

-- "Mitäs sanotte meidän kuvernöristä?" kysyi rouva.

-- "Niin, eikös se ole kaikkein kunnioitettavin ja miellyttävin mies?"
kysäsi Manilow.

-- "On totisesti", sanoi Tshitshikow; "kaikkein kunnioitettavin mies.
Ja kuinka syvälle hän on tunkeutunut virkaansa; kuinka hän sen
käsittää! Enemmän pitäisi olla moisia miehiä".

-- "Ja kuinka hyvin hän osaa, katsokaas, ottaa vastaan jokaista ja
osoittaa kohteliaisuutta käytöksissään", liitti Manilow myhäillen ja
mielihyvissään sirristi silmänsäkin, niinkuin kissa, jota hiljalleen
kutkutetaan korvan takaa.

-- "Erittäin hauska ja kohtelias mies", jatkoi Tshitshikow, "ja
mimmoinen taituri! kukas olisi semmoista voinut uskoa: niin kauniisti
neuloskelee kaikenlaisia kotikoristeita! Hän näytti minulle oman
tekemänsä kukkaron, -- harva rouvas-ihminenkään osaa kirjailla niin
taitavasti".

-- "Entäs varakuvernöri, eikös se ole oikein suloinen mies?" sanoi
Manilow ja sirristi jälleen vähän silmiänsä.

-- "Kunnon mies, kunnon mies kauttaaltaan", vastasi Tshitshikow.

-- "Mutta sallikaas, mitäs sanotte polisimestarista. Eikös se ole
varsin miellyttävä mies?"

-- "Erinomaisen miellyttävä mies, ja niin viisas, niin paljon lukenut
mies! Me löimme hänen luonaan whistiä prokuratorin ja presidentin
kanssa hamaan päivänkoittoon asti. Peräti, peräti kelpo mies".

-- "Mutta mitäs sanotte polisimestarin rouvasta?" lisäsi emäntä. "Eikös
se ole oikein armas rouva?"

-- "Oi, hän on ylevimpiä naisia, mitä minä tunnen", vastasi
Tshitshikow.

Sen jälkeen ei unohdettu presidenttiä eikä postimestariakaan, ja sillä
tavoin otettiin esille melkein kaikki kaupungin virkamiehet, jotka
kaikki olivat kaikkein kunnollisimpia ihmisiä.

-- "Ainako te maalla aikaanne vietätte?" kysyi vihdoin Tshitshikowkin
vuoroansa.

-- "Enimmästä päästä maalla", vastasi Manilow. "Joskus kumminkin käymme
kaupungissa, saadaksemme seurustella sivistyneitten ihmisten kanssa.
Ihminen metsistyy, katsokaas, jos aina korvessa asuu".

-- "Totta kyllä, totta kyllä", vastasi Tshitshikow.

-- "Aivan toista", vastasi Manilow, "aivan toista olisi, jos olisi
kunnon naapureita, jos vaikkapa esimerkiksi olisi semmoinen mies, jonka
kanssa, niinkuin nyt puhumisen katsannossa, saisi keskustella
ystävällisyydestä, hyvästä kohtelemisesta, seurata jotakin semmoista
tutkimista tieteellisyyden katsannossa, jotta tuntuisi sielussa ja
sydämmessä semmoinen niinkuin liikutus, jotta niin sanoakseni niinkuin
jonkunlainen lämmin höyryileminen..."

Tässä tahtoi Manilow lausua jotakin lisää, mutta, huomattuaan vähän
takertuneensa, tokaisi vaan kädellään ilmaan ja jatkoi: "silloin
tietysti maa-elämä ja yksinäisyys saattaisivat tarjota monta huvitusta.
Vaan eihän ole ketään, ei niin ketään. Joskus tuossa joutessaan vain
lukee 'Isänmaan Poikaa'." [Laajalti levinnyt kirjallinen lehti
Venäjällä. Suomentajan muistutus.]

Tshitshikow oli aivan yhtä mieltä, lisäten, ett'ei mitään sen
hauskempaa saata ollakaan kuin elää yksinäisyydessä, nauttia luonnon
ihanuutta ja lueskella joskus jotakin kirjaa.

-- "Niin, mutta", lisäsi Manilow, "kun ei kumminkaan ole ystävätä,
jonka kanssa voisi jakaa kaikki..."

-- "Niin, se on totta, totta se on totisesti!" keskeytti Tshitshikow.
"Mitä maksaisivatkaan silloin kaikki maailman aarteet! '_Älköön sulla
olko rahoja, vaan olkoon hyviä ihmisiä, joitten kanssa saatat
seurustella_', sanoi eräs muinas-ajan viisas".

-- "Ja tiedättenkös, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, ja nyt hänen
kasvoillaan asui ei ainoastaan makeus, vaan äitelyys, aivan kuin
lääkkeessä, jonka sukkela lääkäri on tehnyt armottoman makeaksi,
potilastansa miellyttääkseen. "Silloin tuntuu jotakin niinkuin siinä
katsannossa että hengellistä nautintoa... Niinkuin esimerkiksi nyt, kun
minulle on suotu onni, niin sanoakseni harvinainen onni, puhua teidän
kanssanne ja nauttia teidän armaista puheistanne..."

-- "No mutta mitäs armautta?... Mitätön ihminenhän minä olen, en mitään
muuta", vastani Tshitshikow.

-- "Oi, Pavel Ivanovitsh! sallikaa minun olla vilpitön: mielelläni
antaisin puolet kaikkea omaisuuttani, jos minulla olisi edes osa teidän
ansioitanne!..."

-- "Päin vastoin, minäpä juuri pitäisin suurimpana..."

Ties mihinkä tämä molemmanpuolinen tunteitten vuodattelu olisi
päättynytkään, ell'ei palvelija olisi tullut ilmoittamaan, että pöytä
oli katettu.

-- "Pyydän nöyrimmästi!" sanoi Manilow. "Älkää panko pahaksenne,
joll'ei meillä ole senkaltaisia päivällisiä kuin parketeilla ja
pääkaupungissa; meillä on vaan, Venäjän tavan mukaan, kaalia, vaan
hetaasta sydämmestä. Pyydän nöyrimmästi!"

Nyt kesti vielä jonkun aikaa väittelyä siitä, kuka muka ensimmäisenä
menisi. Tshitshikow se vihdoin astui ruokasaliin kuve edellä.

Ruokasalissa oli jo odottamassa Manilow'in kaksi poikaa, kumpikin siinä
iässä, jossa lapsia jo pannaan pöytään istumaan, vaikka vielä korkeilla
tuoleilla. Heidän vieressään seisoi opettaja, joka kumarsi kohteliaasti
ja suu hymyssä. Emäntä kävi liemimaljan luokse; vieras asetettiin
isännän ja emännän väliin; palvelija sitoi lasten kaulaan salvetit.

-- "Suloisia lapsia!" virkkoi Tshitshikow katsahdettuansa heihin.
"Kuinka vanhoja he ovat?"

-- "Vanhempi on kahdeksannella, nuorempi täytti vasta eilen kuusi
vuotta", vastasi rouva.

-- "Themistoklus!" sanoi Manilow, kääntyen vanhempaan, joka koetti
pelastaa salvetin poimuihin joutunutta leukaansa. Tshitshikow kohautti
hieman silmäkulmaansa, kuultuaan tuommoisen osaksi kreikkalaisen nimen,
johon Manilow ties mistä syystä oli pannut päätteeksi _us_, vaan pian
hän jälleen kiiruhti asettamaan kasvonsa entiseen asentoon.

-- "Themistoklus! Sanopas, mikä on paras kaupunki Franskanmaalla?"

Nyt kiinnitti opettaja Themistoklukseen kaiken huomionsa ja näytti
aikovan hypätä pojan silmistä sisään, mutta rauhoittui kokonaan ja
nyykäytti päätään, kun Themistoklus vastasi: "Parisi".

-- "Entäs mikäs kaupunki meillä on paras?" kysyi taas Manilow.

Opettaja teroitti jälleen huomionsa.

-- "Pietari", vastasi Themistoklus.

-- "Entäs vielä toinen?"

-- "Moskova."

-- "Kas niin, kiltti poikahan sinä olet!" sanoi Tshitshikow. "Mutta
kuulkaapas", jatkoi hän, kääntyen vähän hämmästyneen näköisenä
Manilow'ien puoleen. "Minun täytyy sanoa: että tämä lapsi on vielä
osoittava suurta kykyä".

-- "Niin, te ette vielä tunne häntä!" vastasi Manilow. "Hän on
tavattoman teräväjärkinen. Tuo nuorempi tuossa Alkides ei ole niin
nopea älyltään, vaan tämä, jos mitä milloin huomaa, hyönteisen tai muun
kovakuoriaisen, niin silmät paikallaan vilkkumaan; perähän juoksee
paikalla ja kiinnittää heti huomionsa. Minä toivon hänestä
valtiomiestä. Themistoklus!" jatkoi hän uudestaan kääntyen poikaansa,
"tuleeko sinusta ulkomaan lähettiläs?"

-- "Tulee", vastasi Themistoklus jauhaen leipää ja käännellen päätä
oikealle ja vasemmalle.

Takana seisova palvelija pyyhkäsi samassa ulkomaan lähettilään nenää ja
hyvinpä siinä tekikin, sillä muuten olisi liemi saanut melkoisen,
asiaan kuulumattoman, tipan lisäksensä. Keskustelun aluksi puhuttiin
pöydässä rauhallisen elämän hauskuudesta; emäntä keskeytti välistä
muistutuksillansa kaupungin teaterista ja näyttelijöistä. Opettaja
katseli puhuvia suurella tarkkuudella ja heti kuin huomasi muitten
yrittävän hymyillä, aukasi suunsa ja nauroi sydämmensä pohjasta. Hän
oli nähtävästi kiitollinen mies ja tahtoi täten palkita isännän hyvää
kohtelua. Kerran kumminkin hänen näkönsä synkkeni ja hän kopautti
ankarasti pöytään, luoden silmänsä vastapäätä istuviin lapsiin. Tämä
olikin tarpeellista, sillä Themistoklus oli puraissut Alkidesta
korvaan, ja Alkides, pantuaan silmät kiinni ja suun auki, oli
parahtamaisillaan surkean surkeaan itkuun; mutta hoksattuaan, että
siitä kukaties menettäisi yhden ruokalajin, asetti suunsa entiselleen
ja alkoi kyynel-silmin kaluta lampaan luuta, niin että posket rasvasta
kiilsivät.

Emäntä se usein kääntyi Tshitshikow'in puoleen, sanoen:

-- "Ettehän te syö yhtään; te otitte liian vähän".

Siihen vastasi Tshitshikow joka kerran:

-- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia; minä olen kylläinen. Miellyttävä
keskustelu on parempi parahinta ruokaa".

Noustiin sitten pöydästä. Manilow, sanomattoman tyytyväisenä, otti
vierasta toisella kädellään hartioista ja yritti saattaa hänet sillä
tapaa vierashuoneesen, mutta vieraspa yhtäkkiä, hyvin tärkeällä
äänellä, ilmoitti aikovansa puhua isännän kanssa hyvin tähdellisestä
asiasta.

-- "Sallikaa minun siinä tapauksessa pyytää teitä omaan kamariini",
sanoi Manilow ja johdatti vieraansa vähäiseen huoneesen, jonka ikkuna
antoi sinervää metsää kohti. "Tässä minun loukkoni", liitti hän.

-- "Hauska kamari", virkkoi Tshitshikow, katsahdettuaan ympärillensä.

Kamari ei ollutkaan hauskuuttansa vailla: seinät oli maalattu jollakin
sinervällä, harmaasen vivahtavalla maalilla; neljä tuolia, nojatuoli,
pöytä ja siinä kirja, varustettu merkillä, josta meidän oli jo
tilaisuus mainita; muutamia kirjoitettuja papereita; enimmän kaikesta
oli kumminkin tupakkaa. Sitä oli jos jossakin muodossa: kartusissa ja
tupakkarasiassa ja muutoin vaan kasoina pöydällä. Kumpaisellakin
akkunalaudalla oli piipusta kopistettuja tuhkaläjiä, huolellisesti
asetettuja varsin kauniisin riveihin. Huomattava on, että tämä
asetteleminen oli välistä isännän ajanviettona.

-- "Sallikaa minun tarjota teille tämä nojatuoli", sanoi Manilow.
"Tässä on mukavampi".

-- "Sallikaa minun istua tuolille".

-- "Sallikaa minun olla sallimatta sitä teille", sanoi Manilow
myhäillen. "Tämä nojatuoli on minulla nimen-omaan vieraita varten:
miellytti tai ei, mutta siihen vaan pitää istua".

Tshitshikow istui.

-- "Sallikaa minun tarjota teille piippua".

-- "En polta", virkkoi Tshitshikow kohteliaasti ja ikäänkuin
säälitellen.

-- "Miks' ette?" kysäsi Manilow kohteliaasti ja ikäänkuin säälitellen
hänkin.

-- "En ole tottunut; vähän peloittaa; sanovat, näette, että tupakka
kuivattaa".

-- "Sallikaa minun sanoa teille, että tämä on sulaa ennakkoluuloa.
Minäpä luulen päinvastoin, että piipun polttaminen on paljoa
terveellisempää kuin nuuskaaminen. Meillä oli rykmentissä luutnantti,
erinomaisen kunnollinen ja sivistynyt mies, ja hänellä oli piippu
lakkaamatta hampaissa, ei ainoastaan pöydässä, vaan, älkää pahaksi
panko, kaikissa muissakin paikoin. Ja nyt hän on jo viidennellä
kymmenellä, mutta kumminkin on, Jumalan kiitos, tähän asti ollut niin
terve, ettei sen paremmalla terveydellä mitään tee".

Tshitshikow virkkoi, että semmoisia tapauksia kyllä sattuu ja että
luonnossa on paljo asioita, joita ei suurinkaan nero voi käsittää.

-- "Vaan sallikaa ensin pieni pyyntö..." lausui hän sitten, ja hänen
äänessään kuului jotakin omituista, melkeinpä kummallista, ja samassa
hän, ties mistä syystä, katsahti taaksensa. Manilow katsahti taaksensa
hänkin, ties mistä syystä.

-- "Onko siitä jo kauankin, kuin suvaitsitte antaa henkiluettelonne?"
kysyi Tshitshikow. [Hengille-panoja on Venäjällä pidetty ylen harvaan,
niin että on saattanut kulua useampia kymmeniä vuosia kahden
hengille-panon välillä. Suoment. muist.]

-- "Onhan siitä jo; en muistakaan enää, kuinka kauan".

-- "Onkos teillä siitä saakka kuollut paljo talonpoikia?"

-- "Sitä minä en saata sanoa; siitä pitäisi ehkä kysyä voudilta. Hei,
sinä siellä! kutsu vouti! Hänen on määrä olla tänään täällä".

Vouti tuli. Tämä oli noin neljänkymmenen iässä, ajoi partaansa, kävi
sertukki-takissa ja vietti nähtävästikin hyvin rauhallista elämää,
sillä hänen kasvoillaan asui turpea täyteläisyys, sillä välin kuin
kellertävä iho ja pienet silmät osoittivat miehen hyvinkin tuntevan
höyhenpatjoja ja höyhenpieluksia. Ensi silmäykseltä jo näki, että hän
oli kulkenut ratansa niinkuin herras-kartanojen voudit konsanaankin:
oli ensinnä ollut vaan pelkkänä luvun- ja kirjoituksentaitavana
passaripoikana, nainut sitten jonkun Agatan, rouvan lemmikin
emäntä-piian, tullut sittemmin isäntä-rengiksi, ja vihdoin voudiksi. Ja
voudiksi tultuaan teki hän kuten muutkin voudit: piti seuraa ja
tuttavuutta niitten kanssa, ketkä kylässä rikkaimpia olivat, lisäsi
köyhemmille veronmaksua, heräsi kellon käydessä yhdeksättä, odotti
samovarin kiehumista ja joi teetä.

-- "Kuules, kuinka monta talonpoikaa meiltä on kuollut sitten viimeisen
henkiluettelon?"

-- "Niin, kuinkako monta? Kyllä niitä on kuollut monta", sanoi vouti ja
samassa miestä nikautti, jonka vuoksi hän nosti kätensä suun eteen
niinkuin kilven.

-- "Niin, suoraan sanoen, sitä juuri minäkin", toisti Manilow, "monta
niitä on kuollut!" Sitten kääntyi hän Tshitshikow'in puoleen ja lisäsi
vielä: "niin, monta kyllä".

-- "Mutta kuinka monta?" kysyi Tshitshikow.

-- "Niin, kuinka monta?" toisti Manilow.

-- "No, tuota ... kukas sen ties, kuinka monta: eihän niitä kukaan ole
lukenut".

-- "Tietysti", sanoi Manilow, kääntyen Tshitshikow'iin, "sitä minäkin
arvelen, että kuolevaisuus on ollut suuri; ei ole ensinkään tietoa,
kuinka monta on kuollut".

-- "Olepas hyvä ja laske ne", sanoi Tshitshikow, "ja tee tarkka
nimiluettelo jokaisesta".

-- "Niin, nimiluettelo jokaisesta", sanoi Manilow.

-- "Kyllä!" sanoi vouti ja läksi pois.

-- "Mitäs te sillä teette?" kysyi Manilow voudin mentyä.

Tämä kysymys näkyi saattaneen vieraan pulaan. Hänen kasvoillensa
ilmaantui jotakin ponnistelevaa, josta hän oikein punastui, --
ikäänkuin olisi ponnistellut sanoaksensa jotakin, mikä ei tahdo ottaa
sanoihin sukeutuaksensa. Ja kylläpä Manilow saikin kuulla niin
kummallisia ja tavattomia asioita, ett'ei ihmiskorva mokomia ollut
vielä koskaan kuullut.

-- "Te kysytte, mitä minä sillä teen? Näettekös, minä tahtoisin ostaa
talonpoikia..." vastasi Tshitshikow ja pysähtyi kesken puhettansa.

-- "Vaan sallikaa kysyäni", sanoi Manilow, "mitenkä te tahdotte ostaa
heitä: maan mukana vaiko muuanne siirrettäviksi, se on: ilman maata?"

-- "Niin, tuota, en minä juuri itse talonpoikia", puhui Tshitshikow,
"minä tahdon ostaa kuolleita..."

-- "Mitenkä te sanoitte? Minä, suokaa anteeksi, kuulen huononlaisesti,
olinpa kuulevinani kovin hassua..."

-- "Aikomukseni on ostaa kuolleita, jotka henkikirjoissa kumminkin
olisivat elävien luvussa", sanoi Tshitshikow.

Manilow'ilta putosi piippu lattialle; suu häneltä meni auki ja siinä
tilassa se pysyi useampia minuteja. Ystävykset, jotka olivat
keskustelleet ystävyyden tuottamasta hauskasta elämästä, olivat kauan
aikaa liikahtamatta, katsoa tuijottaen toisiansa silmiin, niinkuin ne
muotokuvat, joita ennen vanhaan oli tapana ripustaa vastatusten
kummallekin puolen isoa peiliä. Vihdoinkin nosti Manilow piipun
lattialta ja katsahti alhaalta päin hänen kasvoihinsa, eikö muka hänen
huulillaan näkyisi jotakin ivallista naurua, eikö hän muka laskenutkin
vaan leikkiä; mutta semmoista ei niissä näkynyt; hänen kasvonsa olivat
päin vastoin totisemmat entistänsä. Sitten iski hänen mieleensä, entäs
jos vieras äkkiä on tullut höperöksi, ja hirmustuen loi häneen tarkan
katseen; mutta vieraan silmät olivat aivan kirkkaat; ei ollut niissä
outoa, levotonta tulta, joka vilkkuu silmissä mielettömän; kaikki oli
oikealla ladulla ja järjestyksessä. Manilow se mietti ja aprikoi, miten
nyt olla, kuten eleä, mutta sen parempaa ei hän kumminkaan keksinyt
kuin päästi suuhun jääneen savun ulos peräti hienona virtana.

-- "No niin, mitä nyt tulee näihin todellisuudessa kuolleisin, vaan
laillisen muodon puolesta vielä hengissä oleviin, -- saatatteko te
siirtää ne minulle tai luovuttaa, mitenkä parhaaksi näette?"

Mutta Manilow se oli niin hämillänsä, ettei muuta osannut kuin katsoa
häneen.

-- "Asia näkyy olevan vastenmielinen teille, vai kuinka?..." virkkoi
Tshitshikow.

-- "Minulleko?... Ei, ei mitenkään", puheli Manilow, "vaan minä en voi
käsittää ... älkää pahaksi panko ... minä tietysti en ole voinut saada
senkaltaista loistavaa kasvatusta, joka, niin sanoakseni, näkyy teidän
jok'ainoassa liikkeessänne; minulla ei ole kaunopuheliaisuuden korkeata
lahjaa... Kukaties tässä ... teidän vast'ikään lausumassanne asian
esille tuomisessa ... on jotakin kätkettyä... Kukaties suvaitsitte
lausua sillä muotoa noin vaan puheen kaunistukseksi?"

-- "En", vastasi Tshitshikow, "en, kyllä minä tarkoitan niitä juuri
semmoisina kuin ovat, se on: niitä sieluja, jotka jo ovat kuolleet".

Manilow'in valtasi täydellinen ällistys. Hän tunsi, että nyt olisi
jotakin tehtävä, nyt pitäisi kysyä jotakin, mutta mitä kysyä -- piru
sen ties. Lopuksi hän jälleen päästi savun, tällä kertaa ei kumminkaan
suun, vaan nenän kautta.

-- "Kas niin, ellei mikään estä, niin saatamme Jumalan nimeen ryhtyä
tekemään kauppakirjaa", sanoi Tshitshikow.

-- "Kauppakirjaa kuolleista sieluista, niinkö?"

-- "Eihän toki!" vastasi Tshitshikow. "Kauppakirjan mukaan olkoot ne
hengissä, niinkuin ovat henkiluetteloissakin. Minulla on tapana tyyten
tarkoin noudattaa sivili-lakia; tosin olen siitä saanut kärsiä
palveluksessani, mutta, suokaa anteeksi, velvollisuus on minulle pyhä
asia, laki -- minä olen mykkä lain edessä".

Viimeiset sanat olivat Manilow'in mielestä varsin kauniit. Itse asian
perille ei hän päässyt sittenkään, vaan rupesi, vastauksen asemesta,
imemään piippuansa niin ankarasti, että tämä vihdoin rupesi fagottina
ulvomaan. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut imeä siitä mielipidettä
näin tavattoman asianhaaran johdosta; mutta piippu se vaan ulvoi
ulvomistaan.

-- "Kenties teillä on jonkinlaisia epäilyksiä?"

-- "Mitä joutavia, ei ensinkään. Minä en puhu siinä katsannossa, että
minulla olisi niinkuin, toisin sanoakseni, semmoinen kritillinen
arvostelu teistä. Vaan, sallikaa kysyäni, onko tämä yritys, elikkä,
sanoakseni niinkuin tarkemmin, komerssi, -- onkohan tämä komerssi
yhtäpitäväisessä katsannossa lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa?"

Näin sanottuaan Manilow liikautti päätänsä ja iski sangen tärkeän
katseen Tshitshikow'iin, osoittaen kaikissa kasvojensa piirteissä ja
yhteen puristuneissa huulissa senkaltaista syvä-aatteisuutta, ett'ei
mointa kenties ole ihmiskasvoissa vielä nähtykään, elleihän jonkun
peräti viisaan ministerin kasvoissa ja niissäkin vaan kaikkein
pulmallisimpain kysymysten hetkenä.

Mutta Tshitshikow se vastasi vaan, että tällainen yritys elikkä
komerssi on oleva yhtäpitävä lain ja asetusten ja Venäjän valtiollisten
tuumain ja hanketten kanssa. Hän lisäsi vielä hetken perästä, että
kruunu tulee tästä voitollekin, koskapa saa lailliset henkirahat.

-- "Teidän mielestänne siis?..."

-- "Minun mielestäni kaikki käy hyvin".

-- "No sitten on toinen asia: minulla ei ole mitään sitä vastaan",
sanoi Manilow ja pääsi kokonansa rauhaan.

-- "Nyt on meidän vaan sopiminen hinnasta..."

-- "Mitenkä, hinnasta?" kysäsi taas Manilow ja pysähtyi. "Luulettekos
te, että minä rupean ottamaan maksua ihmisistä, jotka jossakin
katsannossa ovat lopettaneet olemisensa? Jos teihin on tullut
tuommoinen, niin sanoakseni, fantastillinen halu, niin minä puolestani
annan ne teille ilman mitään korvauksen katsantoa ja otan
kauppakirjankin päälleni".

Ankaran muistutuksen ansaitsisi näitten tapausten kirjoittaja, jos hän
jättäisi sanomatta, että mielihyvä kokonaan valtasi vieraan näitten
Manilow'in sanain perästä. Kaikesta järkevyydestään ja maltistaan
huolimatta hän oli vähällä hypähtää ylös niinkuin pukki, joka, kuten
tiettyä, tekee tämmöisiä hyppyjä ainoastaan kaikkein kuumimmissa ilon
puuskissa. Hän liikahti nojatuolissansa niin kiivaasti, että istuimen
villainen päällyskangas halkesi. Manilowkin katsahti häneen vähän
kummastuneena. Kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa lausui nyt
Tshitshikow niin paljon kiitoksia, että toinen kävi aivan hämille,
punastui kokonaan, pyöritteli vaan kieltävästi päätänsä ja vihdoinkin
sai sanoneeksi, että tämähän ei ole mitäkään, että hän tahtoisi edes
jollakin todistaa sydämmessä asuvaa myötätuntoisuutta, sielujen
magnetismia; mutta kuolleet sieluthan ovat jossakin katsannossa pelkkää
roskaa.

-- "Eikä niinkään roskaa", lausui Tshitshikow, puristaen hänen
kättänsä. Tässä hän huokasi sangen syvään. Hän oli näköjänsä alttiina
vuodattelemaan sydämmen tunteita, ja lausui viimein seuraavat sanat
painavasti ja tunteliaasti.

-- "Jospa tietäisitte, kuinka suuren palveluksen olette tuolla päältä
nähden pelkällä roskalla tehneet miehelle kodittomalle, heimottomalle!
Niin, ja todellakin, mitä kaikkea olenkaan ma kärsinyt? kuin mikä
laivanhylky ikään keskellä raivoavia aaltoja!... Mitä ahdistusta, mitä
vainoa olen saanut kestää, mitä kurjuutta kokea, -- ja mistä syystä?
Siitä, että totuutta harrastin, että oli oma-tuntoni puhdas, että
ojensin auttavaa kättäni köyhälle leskelle, orvolle osattomalle!" Ja
Tshitshikow oikein pyyhkäsi nenäliinallaan silmästä kiertyneen
kyyneleen.

Manilow oli kokonaan liikutettu. Kauan aikaa puristelivat ystävykset
toistensa kättä ja kauan katsoivat toisiansa silmiin, joissa kyyneleet
kiilsivät. Manilow ei tahtonut millään muotoa päästää irti sankarimme
kättä, vaan puristelemistaan puristeli sitä niin innokkaasti, ett'ei
toinen enää tiennyt, miten saada sitä pois. Vihdoinkin hän hiljalleen
nykäisi kätensä irti ja sanoi, että olisi hyvä asia, jos saisi
kauppakirjan pikemmin valmiiksi ja jos hän itse pistäytyisi kaupunkiin.
Sen jälkeen otti hän hattunsa ja alkoi jättää hyvästi.

-- "Kuinka? Aiotteko lähteä jo?" kysyi Manilow, äkkiä toipuen ja
melkein säikähtäneenä.

Samassa astui huoneesen rouva Manilow.

-- "Lisinka", sanoi Manilow vähän surkean näköisenä, "Pavel Ivanovitsh
lähtee jo pois".

-- "Pavel Ivanovitsh on kyllästynyt meihin", vastasi rouva.

-- "Rouva hyvä, täällä", lausui Tshitshikow, "täällä näin", hän pani
käden sydämmelleen, "niin juuri, täällä on säilyvä tämä aika, nämät
suloiset hetket, jotka olen teidän luonanne viettänyt, ja, uskokaa
minua, ei olisi minulle maailmassa suurempaa autuutta kuin elää teidän
kanssanne, elleihän yhdessä talossa, niin kumminkin aivan likityksin".

-- "Mutta tiedättekös mitä, Pavel Ivanovitsh?" sanoi Manilow, joka
ihastui moiseen ajatukseen. "Eikös tosiaankin olisi hauska elää noin
yhdessä, yhden katon alla tahi jonkun jalavan siimeksessä keskustella
jotakin niinkuin filosofillisessa katsannossa, tunkeutua syvälle..."

-- "Oi, sehän olisi sulaa autuutta!" sanoi Tshitshikow huoaten. "Voikaa
hyvin, rouva!" jatkoi hän, suudellen emännän kättä. "Hyvästi, ystävä!
Älkää unohtako pyyntöäni!"

"Olkaa varma", vastasi Manilow. "Min' en ota teiltä jäähyväisiä kuin
kahdeksi päiväksi". Kaikki astuivat ruokasaliin.

-- "Hyvästi nyt, pienoset kultuset!" sanoi Tshitshikow, nähtyään
Alkideen ja Themistokluksen, jotka hääräsivät puisen, nenättömän ja
kädettömän husarin kimpussa. "Hyvästi, lapsukaiset. Älkää pahaksi
panko, ett'en tuonut teille tuomisia, sillä enhän, totta puhuen,
tiennyt, että teitä oli maailmassakaan, mutta ensi kerran tullessani
tuon varmaankin. Sinulle minä tuon miekan. Tahdotko miekkaa?" --

"Tahdon", vastasi Themistoklus.

-- "Ja sinulle tuodaan rumpu. Eikö niin, rumpuhan sinulle tuodaan?"
jatkoi Tshitshikow, kumartuen Alkideen puoleen.

-- "Jumpu!" vastasi Alkides kuiskaten ja luoden silmät maahan.

-- "Niin, rumpuhan pojalle tuodaan. Oikein hyvä rumpu, semmoinen, joka
panee noin trrr ... ram, tararam, tam ... tam ... trrr ... ram. Hyvästi
kultamuruseni, hyvästi!" Vieras suuteli sitten häntä otsalle ja kääntyi
Manilow'in ja hänen rouvansa puoleen hymyillen, niinkuin tavallisesti
hymyillään vanhemmille, kun tahdotaan ilmoittaa heille heidän lastensa
viattomuutta.

-- "Jääkääs tosiaankin, Pavel Ivanovitsh!" sanoi Manilow, kun kaikki jo
olivat astuneet kuistille. "Katsokaa noita pilviä".

-- "Pikkuisia hattaroita vaan", vastasi Tshitshikow.

-- "Mutta osaatteko te tietäkään Sobakevitsh'in luokse?"

-- "Sitäpä juuri tahtoisin tiedustaa teiltä".

-- "Sallikaa, niin selitän kuskillenne".

Manilow ilmoitti sitten asian kuskille samalla ystävällisyydellä ja
oikeinpa kerran teitittikin häntä.

Kuski, kuultuaan, että ensin on kulkeminen kahden tienhaaran ohi ja
vasta kolmannelle käännyttävä, virkkoi:

-- "Kyllä koetetaan treffata, hyvä herra".

Niin läksi Tshitshikow, ja kauan aikaa vielä isäntäväki, nousten
varpailleen, kumarteli ja viuhtoi hänelle nenäliinoillaan.

Manilow seisoi kauan aikaa kuistilla, silmillään saattaen yhä
kauemmaksi poistuvia vaunuja, ja vielä silloinkin, kuin ei vaunuja enää
näkynytkään, seisoi hän yhä paikallansa, piippua polttaen. Viimein
astui hän kamariinsa, istui tuolille ja rupesi miettimään, iloiten
itseksensä, että oli vieraallensa tehnyt vähäisen mielihyvän. Siitä
hänen ajatuksensa sitten vähitellen siirtyivät muihin esineihin ja
joutuivat vihdoin taivas ties minne. Hän ajatteli ystävysten suloista
elämätä, hän ajatteli, kuinka hauska olisi elellä aikojansa kera hyvän
ystävän jonkun virran rannalla; sitten kohosi hänelle silta tämän joen
yli ja sillalle suunnattoman suuri talo, jossa oli niin korkea torni,
että siitä näki itse Moskovankin; ja herttaistahan olisi siellä
ylhäällä juoda illalla teetä ulko-ilmassa ja keskustella kaikenlaisista
hupaisista asioista. Sitten tulevat he Tshitshikow'in kanssa suureen
seuraan, ajaen sinne pulskissa vaunuissa, ja seurassa ovat kaikki
lumotut erittäin miellyttävästä kohtelemisesta; ja sitten itse
esivalta, saatuansa kuulla senkaltaisesta ystävyydestä heidän
välillänsä, koroittaa heidät kenraleiksi, ja niin edespäin, ja viimein
tuli jo semmoista, ett'ei hän itsekään saanut enää selvää millään
muotoa. Tshitshikow'in kummallinen pyyntö se keskeytti äkkiä kaikki
hänen mietteensä. -- Miten lie ollutkaan, vaan tämä asia ei ottanut
kypsyäkseen hänen päässään: hän käänteli sitä ja väänteli, mutta selvää
ei vaan tullut, ja istumistaan hän istui piippua polttaen, jota kesti
hamaan illalliseen asti.




III LUKU.


Tshitshikow se sitä vastoin istui tyytyväisenä vaunuissansa ja oli jo
pitkälle kulkenut valtatietä myöten. Edellisestä luvusta jo tiedämme,
mikä hänen halunsa ja taipumustensa pää-esine oli, ja siksipä onkin
luonnollista, että hän pian vaipui siihen kaikesta sielustansa ja
mielestänsä. Hänen kasvoillaan vaihteli alinomaa ehdotuksia,
suunnitelmia, hankkeita, ja ne olivat nähtävästi varsin miellyttäviä,
sillä alinomaa seurasi niitä tyytyväinen myhäys.

Näihin ajatuksiin uupuneena ei hän huomannut ensinkään, mitenkä hänen
kuskinsa, jolla oli kyllä syytä olla tyytyväinen Manilow'in
palvelusväen kohteluun, puheli varsin viisaasti papurikolle,
oikeanpuoliselle sivuhevoselle. Tämä papurikko oli erinomaisen viekas
hevonen ja oli vaan vetävinään, sillä välin kuin keskimmäinen raudikko
ja vasemmanpuolinen punainen hevonen -- jota sanottiin assessoriksi,
koskapa oli ennen ollut jonkun assessorin oma -- ponnistelivat kaikesta
sydämmestänsä, niin että heidän silmistäänkin näki, kuinka hyvillään he
tuosta olivat.

-- "Kyll' olet viekas! mutta kyll' olen minäkin!" puheli Selifan,
kohoten ja heläyttäen laiskuria ruoskalla. "Tee tehtäväs, sinä senkin
sukkapekko Saksanmaalta! Katsos raudikkoa, se on kelpo hevonen se,
täyttää velvollisuutensa, siksipä annankin mä silloin tällöin sille
liian vakkasen, sillä se on kelpo hepo, ja assessori on kelpo hepo
kanssa... Niin, niin, mitä siinä korviasi lepsutat? Kuuntele sinä,
pässi, kun sinulle puhutaan! En minä sinua pahaan neuvo, moukka. Näes,
näes taas!" Ja hän löi papurikkoa ruoskalla. "Ähä, pakana!"

Sitten kiljasi hän kaikille: "Hei, veli kullat!" ja iski kaikkia
kolmea, ei kumminkaan rankaisemisen tarkoituksessa, vaan osoittaaksensa
ainoastaan tyytyväisyyttänsä heihin. Tämän tyytyväisyyden puuskan
perästä käänsi hän puheensa jälleen papurikkoon:

-- "Luuletko sinä, ett'en minä näe ja hoksaa, mitä sinä teet? Äläst'!
Ole sinä vaan rehellinen, jos tahdot olla kunniallisen ihmisen
kirjoissa. Tuolla hovissa, näetkös, missä nyt oltiin, siinä on kelpo
ihmisiä. Ja kun on kelpo ihminen, niin minä mielelläni puhelen ja
keskustelen sen kanssa; niin, kelpo ihmisen kanssa me aina rakennamme
tuttavuutta ja ystävyyttä; niinkuin esimerkiksi juoda kupponen teetä,
tai haukata, -- miks'ei, kernaasti, jos on kelpo ihminen. Kelpo
ihmiselle antaa jokainen kunnian ja arvon. Meidän herraa, näetkös,
kunnioittaa jokainen, sillä hän on, kuuletkos sinä, keisariakin
palvellut; hän on kollehtian neuvos..."

Tällä tapaa joutui Selifan puhellessaan vihdoin kaukaisille aloille.
Jos Tshitshikow olisi kuunnellut, niin olisi hän saanut tietää
kaikenlaisia pikku seikkoja omasta itsestäänkin; mutta hän oli niin
syvälle vaipunut omaan ajatukseensa, että heräsi vasta silloin kuin
kajahti ankara ukkosen jyräys. Hän katsahti ympärilleen: taivas oli
umpeensa pilvessä, ja pölyiselle maantielle alkoi pirskahdella sateen
pisaroita. Ukkonen jyrähti toisen kerran ankarammin ja lähempää, ja
äkkiä alkoi sataa kuin saavista valaen. Ensinnä, tullen vinoon, pieksi
se vaunujen pesää oikealta puolen, sitten toiselta, muutti sitten
suuntansa ja supi suorana rummutti vaunujen päällystää. Vihdoin rupesi
vettä pirskahtelemaan hänen kasvoillensa. Hän veti kiinni nahkaiset
uutimet, varustetut kahdella semmoisella pikkuisella pyöreällä
akkunalla, joista sopii katsella tien viereisiä näkyjä, ja käski
Selifan'in ajaa nopeammin.

Selifan, häirittynä hänkin kesken puhettansa, huomasi, ett'ei tässä
käynyt vitkaileminen, vetää laahasi istuin-penkin alta esiin
jonkunlaisen repalemekon harmaasta verasta, pisti sen hihoihin,
sieppasi ohjakset kouraansa ja kiljasi kolmi-valjakolleen, joka
paraillaan hiljaksensa veteli jalkojaan, tuntien suloista väsähtymistä
Selifan'in opettavaisesta puheesta. Mutta Selifan ei kuolemaksensakaan
voinut muistaa, kaksiko vai kolmeko tienhaaraa jo oli mennyt.
Ajateltuansa ja muisteltuansa vähäsen tietä, arvasi hän, että nyt oli
jo kuljettu monenkin tienhaaran ohi. Mutta koska Venäläinen
ratkaisevana hetkenä aina keksii keinoja, niinpä Selifankin, pitkittä
puheitta, käänsi ensimmäisestä tienristeyksestä oikeaan ja kiljaisten:
"Hei, kaikki mun hevoseni!" läksi ajamaan täyttä laukkaa, vähät siitä,
minne tie vie.

Mutta sade uhkasi olla pitkällinen. Teitten tomu muuttui ennen pitkää
loaksi, ja vetäminen kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi hevosille.
Tshitshikow rupesi jo käymään levottomaksi, kun ei Sobakevitsh'in kylää
vielä näkynyt. Hänen laskunsa mukaan olisi heidän jo aikaa sitten
pitänyt saapua sinne. Hän tähysteli ympärilleen, vaan ulkona oli
pilkkosen pimeä.

-- "Selifan!" sanoi hän viimein, kurottautuen vaunuista.

-- "Mitä, herra?" vastasi Selifan.

-- "Katsopas, eikös kylää jo näy?"

-- "Ei näy, ei niin missään". Ja tämän sanottuaan rupesi Selifan,
ruoskaansa heilutellen, laulamaan, taikka ei oikeastaan laulamaankaan,
vaan jotakin pitkän pitkää se oli, ett'ei loppuakaan tahtonut tulla.
Siinä oli jos jotakin: kaikki käsky- ja kehoitus-huudot, joilla hevosia
kestitetään koko avarassa Venäjän maassa, äärestä niin toiseen; siinä
oli kaikenlaiset laatusanat ilman mitään valikoimista, minkä sylki
suuhun toi. Tätä tehden joutui hän niin pitkälle, että rupesi
nimittelemään hevosiansa hantelsmanneiksi.

Mutta yhä selvemmin ja selvemmin alkoi Tshitshikow huomata, että vaunut
heilahtelivat puolelta toiselle ja antoivat hänelle sangen kovia
kolauksia. Tästä hän ymmärsi, että nyt oli käännytty tien viereen ja
kuljettiin karhittua peltoa. Nähtävästi oli Selifankin huomannut sen,
mutt'ei ollut tietääkseenkään.

-- "Mitäs tietä sinä ajat, lurjus?" kysyi Tshitshikow.

-- "No mitäs tehdä, hyvä herra, kun ilma on semmoinen; niin pimeä,
ettei ruoskaa kädessään eroita!" Ja samalla kallistuivat vaunut niin,
että Tshitshikow'in täytyi pitää kiinni laidoista molemmin käsin. Nyt
vasta huomasi hän Selifan'in olevan toisella kymmenellä.

-- "Pidä kiinni, pidä kiinni, muutoin kaadat!" huusi hän kuskillensa.

-- "Ettäkö minä kaataisin? En suinkaan!" puheli Selifan. "Eihän se ole
hyvä, kun kaataa, sen minä kyllä tiedän; en minä kaada, en".

Hän rupesi nyt kääntämään vaunuja hiljalleen toisaalle, käänteli,
käänteli ja vihdoin käänsi ne kokonaan kyljelleen. Tshitshikow
luiskahti käsin ja jaloin saveen. Selifan pysäytti kumminkin hevoset,
vaikka kyllä ne olisivat pysähtyneet itsestänsäkin, peräti uuvuksissa
kun olivat. Tämmöinen arvaamaton tapaus saattoi miehen kokonaan
hämmästyksiin. Sillä välin kuin herra piehtaroi savessa, koettaen
päästä siitä ylös, astui Selifan alas kuskilaudalta, asettui vaunujen
eteen, pani molemmat kädet puuskaan ja sanoi, hetken aikaa
mietittyänsä:

-- "Kattos tuota, kuin keikahti!"

-- "Päissäsihän sinä olet kuin suutari!" sanoi Tshitshikow.

-- "Ettäkös olisin päissäni? En suinkaan, pois se! Kyllähän minä sen
ymmärrän, että päihtyminen on semmoinen paha asia. Tapasin vaan
tuttavan ja sitten me puheltiin, sillä kelpo ihmisen kanssa sopii
puhella, mitäs pahaa siinä? -- puheltiin ja haukattiin. Haukkaaminen ei
ole mikään paha asia; kelpo ihmisen kanssa sopii kyllä haukata".

-- "Mitäs minä sinulle viimeksi sanoin, kun olit juovuksissa? Etkö
muista, mitä?" sanoi Tshitshikow.

-- "Ettenkö muistaisi? Muistan, kuinkas minä en sitä muistaisi. Minä
tiedän, että päihtyminen on paha asia. Satuin pakinoille kelpo ihmisen
kanssa, sillä..."

-- "Minä annan sinua selkään aika lailla, sitten saat pakinoita ja
kelpo ihmisiä".

-- "Mitenkä vaan paraiten tykkäätte ja suvaitsette, armollinen herra",
vastasi Selifan, altiina mihin hyvänsä. "Jos niinkuin selkään, niin
sopii selkäänkin; en minä pane vastaan, en. Miks'eikäs selkäänkin, kun
asia vaatii? Sitähän varten on hovinherran tahto. Ja selkään pitää
antaa kanssa, ett'ei tule talonpoika vallattomaksi; järjestys ja hyvä
kunto kaikissa asioissa. Jos niinkuin syystä, niin sopii selkäänkin;
miks'eikäs selkäänkin?"

Tämmöiseen puheesen ei herra osannut vastata yhtään mitään. Vihdoin
näkyi itse kohtalo päättäneen armahtaa heitä. Kaukaa kajahti koiran
haukunta. Ihastuneena käski Tshitshikow kiiruhtaa hevosia. Venäläisellä
ajurilla on hyvä vainu pimeässäkin; siitäpä syystä sattuukin, että hän
välistä silmät ummessa laskee täyttä vauhtia ja johonkin paikkaan
päätyy kumminkin. Selifan, vaikka nyt oli pilkkosen pimeä, ohjasi
hevoset niin suorastaan kylää kohti, että vasta silloin pysähtyi kuin
vaunujen aisat kolahtivat laipioon, jolloin ei enää ollut mahdollista
päästä kauemmas. Tiheän sadeharson läpi eroitti Tshitshikow vaan
jotakin katon tapaista. Hän lähetti Selifan'in hakemaan porttia,
ja sitä olisi kyllä kestänyt hakea, ell'ei Venäjällä olisi
portinvartijoita, kelpo koiria, jotka ilmoittivat hänen tulonsa niin
heleästi, että hänen täytyi tukkia korvansa käsillään. Valo välähti
yhdessä huoneessa ja lähetti usmaisen juovan laipioon, osoittaen
matkamiehellemme, missä portti oli. Selifan rupesi kolkuttamaan, ja
pian aukeni sivu-portti. Siitä kurkisti joku olento, sarkatakki päällä,
ja vieraat kuulivat käheän ämmän-äänen kysyvän:

-- "Kuka siellä? Mitäs se semmoinen meno on?"

-- "Matkamiehiä ollaan, päästäkää sisään yöksi", virkkoi Tshitshikow.

-- "Eikös ja vaan?" puhui ämmä. "Onkos tämä laitaa, näin myöhään! Ei
tämä ole mikään kestikievari; rouva täällä asuu".

-- "No, mutta mitäs tehdä, muori kulta? Tieltä eksyttiin, näethän.
Eihän sitä keskelläkään aroa saata yötä olla tämmöiseen aikaan!"

-- "Totisesti nyt on sangen pimeä aika, ei ole yhtään kelpo aika",
lisäsi Selifan.

-- "Suu kiinni, pöllö!" sanoi Tshitshikow.

-- "Kukas te olette?" kysyi muija.

-- "Aatelismies olen, muori hyvä".

Sana _aatelismies_ saattoi muijan vähän arvelemaan.

-- "Malttakaas, niin sanon rouvalle", virkkoi hän ja palasi parin
minutin kuluttua lyhty kädessä. Portti avattiin. Tuli välähti
toisessakin akkunassa. Vaunut, ajettuaan pihaan, pysähtyivät vähäisen
talon eteen, jota pimeässä oli vaikea tarkkaan nähdä. Toinen puoli vaan
oli valaistu ikkunoista tulevalla valolla, joka suoraan lankesi myöskin
rakennuksen edessä olevaan vesiropakkoon. Rapisten pieksi sade puista
kattoa, ja lotisten juoksi vesi tynnyriin, joka oli pantu räystään
alle.

Koirat ne sillä välin pitivät ääntä kaikella mahdollisella tavalla.
Yksi oli nostanut kuononsa ylöspäin ja veteli virttään niin kestävästi
ja niin uutterasti, kuin olisi hänellä siitä ollut ties kuinkakin hyvä
palkka; toinen mätti tiheään, mutta heidän välillään porokellona soida
helisi arvatenkin pentukoiran kimeä diskantti-ääni, ja kaiken
täytteeksi kuului karkea baasi, kenties joku vanha vaari, aimo
luppakorva, sillä se pärisi, niinkuin pärisee lauluseurassa toinen
baasi, koska konsertti on parhaimmassa vauhdissa; tenorit ne kohoovat
varpaillensa, ponnistellen ja pohtaen saada ulos korkeata nuottia, ja
kaikki tyyni pyrkii ylös korkeuteen niskat kekassa, mutta toinen baasi,
kätkien partaisen leukansa kaulaliinaan, kyyristyneenä ja hyyristyneenä
melkein maahan saakka, päästelee pärinäänsä, niin että helisee ja
tärähtelee akkunain ruudut.

Jo koirien haukunnastakin, nimittäin noin monenlaisesta musikantista,
päättäen olisi sopinut arvata kylä melkoisen suureksi; mutta meidän
sankarimme, läpimärkä ja viluissaan kun oli, ei ajatellut muuta kuin
vuodetta. Tuskin olivat vaunut pysähtyneetkään, niin jo hyppäsi hän
kuistille, horjahti ja oli kaatua. Kuistille tuli nyt toinen
vaimo-ihminen, nuorempi äsköistä, vaan hyvin äsköisen näköinen. Hän
saattoi vieraan sisään. Tshitshikow heitti ympärillensä pikimmältään
pari silmäystä: kamarin seinät oli verhottu vanhoilla, juovikkailla
papereilla; sinne tänne oli ripustettu jonkunlaisia linnunkuvia;
akkunain välissä vanhan-aikuisia vähäisiä peilejä, tummissa puitteissa,
ja nämä varustetut koristeilla, kiertyneiden lehtien muotoon; jokaisen
peilin taakse oli pistetty joko kirje tai vanha korttipakka tahi sukka;
seinäkello ja sen numerotaululla kukkia maalattuina ... muuta oli
mahdoton nähdä. Hän tunsi, kuinka hänen silmäluomensa pyrkivät
tarttumaan toisiinsa, niinkuin joku olisi voidellut ne hunajalla.

Hetkisen kuluttua tuli huoneesen emäntä, vanhanpuoleinen eukko,
yömyssyn tapainen päässä, villahuivi kaulassa, yksi noita muori-kultia,
vähäisiä tilan-omistajia, jotka aina valittavat ja vaikeroivat
katovuosia ja tappioita ja käyvät pää kallellaan, mutta sillä välin
kokoilevat rahoja viirukkaihin pussosiin, joita sijoitetaan piironkien
laatikkoihin. Yhteen pussoseen kootaan hopearuplat, toiseen
puoliruplat, kolmanteen 25-kopekan rahat, vaikka päältä nähden luulisi,
ett'ei piirongeissa muuta olekaan kuin liinavaatteita ja yökohtuja ja
lankakeriä ja ratkottu saloppi, jonka määrä on muuttua leningiksi, jos
vanha sattuisi tavalla tai toisella kärvettymään, kun pyhiksi
paistetaan kakkuja ja muita piiraisia, tahi muutoin kulumaan. Mutta
eipäs vaan kärvety vanha leninki eikä muutoinkaan kulu: muori on
tarkka, ja saloppi saa ratkottuna olla pitkät ajat, ja tulee vihdoin,
testamentin mukaan, orpanan tyttärelle monen muun romun ja roskan
kanssa.

Tshitshikow pyysi anteeksi, että oli tällä äkkinäisellä tulollansa
tehnyt häiriötä.

-- "Ei tee mitään! Ei tee mitään!" puheli emäntä. "Mutta toipas vaan
teidät Jumala aika ilmalla tänne! Semmoinen myrsky ja rankka-ilma...
Pitäisihän teidän syödäkin näin matkasta tultua, mutta eihän tässä
öiseen aikaan saata mitään valmistaa".

Emännän sanat keskeytti kauhea sihistys, niin että vieras oli vähällä
säikähtää: sihistys oli semmoinen, niinkuin olisi koko huone tullut
täyteen käärmeitä. Katsahdettuansa ylös, hän kumminkin rauhoittui,
havaiten, että seinäkellolle oli tullut lyömisen halu. Sihistystä
seurasi pärinä ja sitten vasta, ponnistaen kaikki voimansa, sai kello
lyöneeksi kaksi semmoisella äänellä niinkuin joku olisi kepillä
kolhinut särkynyttä saviastiaa. Sen jälkeen rupesi lerkku taas
tyyneesti naksuttelemaan oikealle ja vasemmalle.

Tshitshikow kiitti emäntää, sanoen, ett'ei hän tarvitse mitään, ett'ei
emäntä puuhaisi yhtään mitään ja ett'ei hän pyydä mitään muuta kuin
vuodetta. Hän tahtoi vaan tietää, mihin tienoihin hän oli joutunut ja
pitkäkö matka täältä oli Sobakevitsh'in kartanoon. Muori vastasi,
ett'ei hän mointa nimeä ole kuullutkaan ja ett'ei semmoista
tilan-omistajaa ole olemassakaan.

-- "Tunnette te ainakin Manilow'in?" kysyi Tshitshikow.

-- "Kukas se Manilow sitten on?"

-- "TiIan-omistaja se on, rouva hyvä".

-- "En ole kuullut, ei täällä semmoista tilan-omistajaa ole".

-- "Mimmoisiakos täällä on?"

-- "Bobrow, Swinjin, Kanapatjew, Harpakin, Trepakin, Pleshakow".

-- "Rikkaitako ovat vai köyhiä?"

-- "Ei, hyvä ystävä, täällä kovin rikkaita ole. Kellä on kaksikymmentä,
kellä kolmekin kymmentä sielua; mutta niinkuin sata sielua ja niin,
niin semmoisia ei ole".

Tshitshikow huomasi tulleensa kauas sydänmaille.

-- "Kuinkas pitkältä täältä edes kaupunkiin on?"

-- "Mahtuneeko tää matka kuuteenkaan kymmeneen virstaan! Onhan tuo nyt
ikävä nähdä, ettei ole mitä panisi teille syödä! Tahtoisitte kenties
teetä, hyvä vieras?"

-- "Kiitoksia, hyvä rouva. En tahdo muuta kuin vuodetta".

-- "No niin, kyllä maar tuommoisen matkan perästä uni hyvää tekee.
Käyhän tuohon sohvalle, hyvä ystävä. Fetinja, kuule! Tuo tänne patja,
pieluksia ja peite. Sitä Herran ilmaa! Jyriseekin näet niin että ...
kyllä minulla paloi kynttilä pyhäin kuvain edessä koko pitkoisen yön.
Mutta, hyvät ihmiset! Niinhän sinulla on, kuin karjulla, selkä ja kylki
ihan liassa! Missäs sinä tuolla lailla olet rypenyt?"

-- "Jumalan kiitos, että siitä rypemällä pääsi! Kiitän vaan, että ovat
kylkiluuni eheät".

-- "Herrajesta, mitä puhutkaan! Kai sinun selkääsi pitäisi hieroa,
vai?"

-- "Suuri kiitos! Älkää huoliko mistään. Käskekää vaan piikanne kuivata
vaatteeni".

-- "Fetinja, kuule!" sanoi emäntä sille vaimoihmiselle, joka äsken oli
ollut kuistilla kynttilä kädessä ja nyt oli ennättänyt tuoda patjan ja
pöyhötellessään sitä päästänyt huoneesen oikean höyhenisen
vedenpaisumuksen. "Ota sinä herran takki ja alusvaatteet ja kuivaa ne
ensin valkean ääressä, niinkuin ennen tehtiin herra vainajan aikana,
hiero ne sitten ja piekse puhtaiksi".

-- "Kyllä, rouva", sanoi Fetinja, levittäen patjan päälle lakanata ja
pannen tyynyjä.

-- "No tuoss' on nyt sulle vuode", sanoi emäntä. "Hyvää yötä nyt vaan,
hyvä ystävä. Etköhän sinä vielä tarvitse jotakin? Kukaties sinä,
veikkonen, olet tottunut siihen, että joku ennen nukkumistasi syyhyttää
kantapäitäsi. Ukko vainaja ennen vanhaan ei saanut unta muutoin millään
muotoa".

Vaan vierasta ei haluttanut kantapäittenkään syyhyttäminen. Emäntä meni
pois, ja vieras riisuihe heti kohta, antaen Fetinjalle kaikki
riisumansa päällys- sekä alusvaatteet, jonka jälkeen Fetinja,
toivotettuansa hänkin puolestaan hyvää yötä, vei nämät märät ruumiin
varustukset pois. Tshitshikow, yksikseen jäätyänsä, katsahti
mielihyvällä vuoteesensa, joka ulottui melkein lakeen asti. Fetinja oli
nähtävästi aivan erinomainen patjain pöyhöttäjä. Hän asetti vuoteen
viereen tuolin ja kiipesi siitä tilallensa, joka vajosi hänen allansa
milt'ei hamaan lattiaan asti. Piiriänsä alemmaksi pullistuneet höyhenet
ne lehahtivat ympäri huonetta. Sammutettuansa kynttilän, hän veti
ylleen kattunaisen peitteen ja, käytyänsä rinkelin moiseen kippuraan,
nukkui samassa.

Aamulla hän heräsi myöhänlaiseen. Aurinko paistoi akkunasta häntä
suoraan silmiin, ja kärpäset, jotka eilen illalla olivat maanneet
rauhassa seinillä ja laessa, kääntyivät nyt joka mies häneen:
yksi istahti hänen huulellensa, toinen korvan lehdelle, kolmas
koetteli eiköhän tuota sopisi istahtaa ihan silmään; yksi oli
varomattomuudessaan istahtanut liian lähelle vieraan sierainta, ja sen
vetäisi hän unimielissään nenäänsä, josta seurasi ankara aivastus, ja
tämä se oli syynä hänen heräjämiseensäkin. Luotuaan silmäyksen
ympärillensä hän huomasi, ett'ei kaikissa kuvissa ollut pelkkiä
lintuja; oli siellä Kutusow'in muotokuva ja öljyväreillä maalattu ukko
univormussa, jossa olivat punaiset hihansuut, niinkuin tapana oli
Paavali keisarin aikana. Kellot päästivät jälleen sihinän ja löivät
kymmenen; ovesta pilkistivät naisen kasvot, mutta katosivat samassa,
sillä Tshitshikow oli, paremmin nukkuaksensa, riisunut päältään
kaikki tyyni.

Nuo kasvot näyttivät hänestä vähän tutuilta. Hän rupesi johdattelemaan
niitä mieleensä ja muisti ne viimein emännän kasvoiksi. Hän pani paidan
päälleen; muut vaatteet olivat jo, kuivattuina ja puhdistettuina,
vuoteen vieressä. Pukeuttuansa, hän astui peilin eteen ja aivasti
jälleen niin kovaa, että juuri siihen aikaan akkunan alle tullut
kalkkona -- akkuna näet oli matalalla maasta -- rupesi äkkiä
pälpättämään jotakin hyvin nopeasti omalla kummallisella kielellään. Se
tahtoi kai sanoa niin paljon kuin: "terveeksi!" johon Tshitshikow
vastasi: "mene hiiteen!"

Käytyänsä akkunaan, hän alkoi tarkastella näkö-aloja edessään. Akkuna
antoi melkein suoraa päätä kana-koppeliin; ainakin oli sen edessä oleva
piha täpötäynnä siipikarjaa ja muita elukoita. Kanoja ja kalkkonia oli
aivan lukemattomia laumoja; niitten välissä tepasteli kukko
määränperäisin askelin harjaansa puistellen ja pannen päänsä
kallelleen, ikäänkuin mitä kuunnellen. Sika perheineen ilmaantui sekin
sinne; siinä se, tonkien rikkatunkiota, pisti ohi mennen poskeensa
kananpojan ja olematta milläänkään yhä edelleen syödä ahmasi arbusin
kuoria. Tämän vähäisen pihan elikkä kanatarhan ympärille oli tehty
laipio, ja sen toisella puolen näkyi avarat kaalismaat, joissa kasvoi
kaalia, sipulia, perunoita, punajuuria ynnä muuta sellaista, taloudelle
tarpeellista. Kaalismaassa kasvoi siellä täällä omenapuita ja muita
hedelmäpuita, verkoilla verhottuja, suojaksi harakoilta ja varpusilta,
joita viimeksi mainittuja lenteli kuni pilviä paikasta toiseen. Samaa
tarkoitusta varten seisoi myös pitkäin seipäitten päässä muutamia
linnunpelotuksia, kädet levällään; yhdellä niistä oli päässä itse
emännän myssy. Kaalismaitten takana oli kylä, jonka talot tosin olivat
hajallaan, muodostamatta säännöllisiä katuja, vaan kumminkin
Tshitshikow'in mielestä osoittivat asujantensa varallisuutta, koskapa
olivat korjatuita niinkuin sopii: katoilla olivat joka paikassa uudet
malot; kallistuneita portteja ei näkynyt missään. Huomasipa hän
akkunaansa päin aukeavissa kattovajoissa missä uudet vararattaat, missä
kahdetkin.

-- "Onhan muorilla kylä jommoinenkin!" virkkoi hän ja päätti samassa
ruveta emännän kanssa pakinoille ja tutustua hänen kanssaan lähemmältä.
Hän katsahti oven raosta siihen huoneesen, josta emäntä äsken oli
pistänyt päätänsä sisään, ja näki hänen istuvan teepöydän ääressä.
Tshitshikow astui hänen luoksensa iloisen ja lempeän näköisenä.

-- "Hyvää huomenta, ystävä hyvä! Kuinka olette maanneet?" kysyi emäntä,
kohottautuen sijaltaan. Hänellä oli nyt yllään parempi puku kuin eilen:
tumma leninki eikä enää yömyssyä; kaulassa oli sentään nytkin jotakin
sidottuna.

-- "Hyvin, hyvin", puheli Tshitshikow, istuen nojatuoliin. "Entäs te,
rouva?"

-- "Huonosti, veikkonen, huonosti".

-- "Kuinka niin?"

-- "En saa unta. Ristiluuta mulla aina kivistelee ja jalkaa kanssa,
tästä luun päältä, niin näet särkeekin, että..."

-- "Kyllä se ohi menee, menee se; vähätelkää te semmoiselle!"

-- "Suokoon Jumala, että se menisi ohitse! Olen minä sitä voidellut
sian ihralla ja olen tärpätilläkin hautonut. Mitäs suvaitsette teen
kanssa? Pullossa on hedelmäviinaa".

-- "Ei ole hullummaksi! Ryypätään, rouva kulta, sitäkin".

Lukija on luullakseni jo huomannut, että Tshitshikow, lempeän näköinen
vaikka olikin, kumminkin puhui vapaammin nyt kuin Manilow'in kanssa
eikä kursaillut ensinkään. Täytyy sanoa, että jos meillä Venäjällä
ollaankin jossakin katsannossa vielä takapajulla ulkomaalaisten
rinnalla, niin olemme me sen sijaan jättäneet heidät kauaksi jälkeemme
käyttäytymisen taidossa. Mahdoton on luetella meidän käytöksemme
kaikkia vivahduksia ja hienouksia. Franskalainen tai Saksalainen ei
saata iki pitkinä päivinä hoksata ja käsittää kaikkia sen omituisuuksia
ja eroituksia. Hän puhuu melkein samalla äänellä ja samalla tavalla
sekä miljonain omistajan että vähäisen rihkamakauppiaan kanssa, vaikka
tietysti hänkin sydämmessään tarpeeksi liehakoitsee edellistä. Meillä
on toisin: meillä on semmoisia taitureita, jotka kahdensadan sielun
isännälle puhuvat aivan toisin kuin sille, jolla on kolmesataa sielua;
ja semmoisen kanssa, jolla niitä on kolmesataa, haastelevat taaskin
toisella tapaa kuin viidensadan sielun omistajan kanssa; ja tämän
kanssa yhä vieläkin toisella muotoa kuin sen kanssa, joka on
kahdeksansadan omistaja; sanalla sanoen, nouse vaikka miljonaan
astikka, niin ei tule värin vivahduksista puutetta. Otaksutaanpa
esimerkiksi kanslia -- ei täällä, vaan yhdeksän meren takana --; ja
kansliaan otaksutaan kanslian päällikkö. Olkaa hyvä ja katselkaa häntä,
koska istuu hän alamaistensa keskessä, -- totta tosiaan, ette uskalla
pelkästä pelosta sanaakaan hiiskahtaa! Ylpeys ja ylevyys ja ties mitä
vaan ei asukaan hänen kasvoillansa! Ota suoraa päätä sivellin ja
maalaa: Prometeo, ihan ilmeinen Prometeo! Katsanto on kotkan katsanto,
ja käynti niin tyyntä ja tasaista... Mutta tuskin on tämä kotka astunut
huoneestansa ja lähenee ylipäällikön kabinettia, niin peltopyynä hän
juosta piipottaa, paperi kainalossa, piipottaa minkä ennättää. Kun
seurassa ja iltahuveissa ovat kaikki vähävirkaisia, niin Prometeo on ja
pysyy Prometeona; mutta annas, että on joku edes hiukan ylempi häntä,
niin Prometeossa on tapahtunut semmoinen muodonmuutos, ett'ei
Ovidiokaan mointa olisi voinut keksiä: kärpänenhän se on, kärpästäkin
pienempi, hiekkajyväseksi supistunut! "Eihän tuo olekaan Ivan
Petrovitsh", arvelette te, katsellessanne häntä. "Ivan Petrovitsh on
isompi kasvultaan, mutta tämähän on pieni mies ja laiha mies; Ivan
Petrovitsh puhuu korkealla ja karkealla äänellä eikä naura milloinkaan;
mutta tämä, hiis sitä ties, piipittää kuin lintu ja yhä naureskelee".
Te astutte lähemmäksi ja kas -- Ivan Petrovitsh se on sittenkin! "Vai
niin vainen!" arvelette te itseksenne.

Vaan palatkaamme toimiviin henkiin.

Tshitshikow oli, niinkuin jo näimme, päättänyt olla yhtään
kursailematta, ja siksipä hän, otettuaan kupin teetä ja kaadettuaan
siihen hedelmäviinaa, rupesi puhelemaan tällä tapaa.

-- "Teillähän on soma kylä. Montako sielua?"

-- "Onhan niitä, hyvä ystävä, vähää vailla 80", sanoi emäntä, "mutta
mitäs siitä, kun on kovat ajat. Tuoss' oli menneenäkin vuonna semmoinen
kato, että älä Herra saata".

-- "Talonpojat näyttävät kumminkin niin tukevilta ja tuvat lujilta.
Sallikaas kysyäni teidän sukunimeänne. Olen niin hajamielinen ... tulin
öiseen aikaan..."

-- "Korobotshka, kollegisihteerskä".

-- "Suur' kiitos. Entä nimi ja isännimi?"

-- "Nastasja Petrovna".

-- "Vai Nastasja Petrovna? Se on hyvä nimi se, Nastasja Petrovna.
Minulla on täti, äitini sisar, myöskin Nastasja Petrovna".

-- "Entäs teidän nimenne?" kysyi rouva. "Te olette kai assessori?"

-- "En ole", vastasi Tshitshikow, naurahtaen. "En ole assessori;
muutoin vain matkustelen omissa asioissani".

-- "Vai niin, te ostelette siis! No voi sentään, kun tulin myöneeksi
meteni kauppamiehille niin helposta! Sinä, veikkonen, olisit kai
ostanut mettä?"

-- "Enkä olisikaan ostanut mettä".

-- "Mitäs sitten? Hamppujako? Mutta eihän minulla ole hamppujakaan enää
kuin pikkuruisen! Liekö puoltakaan puutaa".

-- "Ei, hyvä ystävä! Toisen sorttista tavaraa me tahdomme. Sanokaas,
onko teiltä kuollut talonpoikia?"

-- "Voi veikkonen, kahdeksantoistakymmentä henkeä!" huokasi eukko. "Ja
kaikki niin tukevaa kansaa, työväkeä. Kyllähän sen koommin on uutta
väkeä syntynyt, mutta mitäs niistä? Pientä ja mitätöntä. Mutta
assessori tuli kuin tulikin; maksa tänne, sanoi, joka sielusta. Niin
näes, maksa pois kuolleista, mikä elävistäkin. Viime viikolla paloi
minulta seppä, taitava semmoinen, lukkosepän työt osasi ja kaikki".

-- "Olikos teillä tulipalo?"

-- "Suojellut on sentään hyvä Jumala semmoiselta vaaralta; tulipalo
olisi ollut vielä pahempi. Ei, hyvä ystävä, itse hän paloi. Sisuksissa
näet hänellä syttyi palo; oli ryypännyt mies liiemmäksi. Sininen valkea
vaan kävi miehestä ja niin kärvettyi ja musteni kuin sysi. Semmoinen
mestari! Nyt en pääse minnekään, kun ei ole hevosen kengittäjää".

-- "Niin oli Jumalan tahto, hyvä ystävä", sanoi Tshitshikow ja huokasi.
"Mitä Jumala viisaudessansa tekee, sitä ei käy ihmisen vastustaminen...
Antakaas ne minulle, Nastasja Petrovna!"

-- "Mitkä niin?"

-- "Juuri nuo, jotka ovat kuolleet".

-- "Millä viisiä?"

-- "No muutoin vaan, taikka, sama se, myökää ne minulle. Minä annan
teille rahat niistä".

-- "Mutta mitenkäs tämä nyt on? Enhän minä oikein ymmärrä. Rupeatko
sinä kaivamaan niitä maasta, vai?"

Tshitshikow huomasi eukon harpanneen lopen kauas ja näki
välttämättömäksi selittää hänelle asian. Muutamilla sanoilla selvitti
hän, että sielujen siirros tai myönti tapahtuu vaan paperilla ja että
ne kirjoitetaan niinkuin olisivat hengissä.

-- "Mutta mitä sinä niillä teet?" kysyi eukko, katsoa tuijottaen
häneen.

-- "Se on minun asiani".

-- "Mutta kuolleitahan ne ovat".

-- "No kukas niitä eläviksi sanoo? Siitäpä teillä onkin tappiota, että
ne ovat kuolleet; teidänhän pitää maksaa niistä henkirahat, mutta minä
teidät päästän kaikista puuhista ja maksuista. Ymmärrättenkös? Enkä
ainoastaan päästä maksuista, vaan vieläpä annan teille viisitoista
ruplaa. No, onko selvä nyt?"

-- "Enpä tosiaankaan tiedä", lausui eukko verkalleen. "Enhän minä ole
milloinkaan myönyt kuolleita".

-- "Sitä minäkin. Ihmehän olisi ollutkin, jos olisitte niitä
myöskennelleet. Vai luuletteko, että niistä on todellakin jotakin
hyötyä?"

-- "No enhän minä sitä luule. Mitäs hyötyä niistä voisi olla? Ei niistä
ole hyötyä mitään. Se se vaan on vähän niinkuin vaikeata, että ne ovat
jo kuolleita".

-- "Tuollapa muijalla on kova pää, näen mä", arveli Tshitshikow
itsekseen. "Kuulkaapas nyt! Ajatelkaahan te toki: itseännehän te
köyhdytätte, kun maksatte henkirahoja kuolleittenkin edestä!..."

-- "Älä, hyvä ystävä, puhukaan!" keskeytti emäntä. "Tässä kaksi viikkoa
takaperin maksoin päälle puolentoista sadan ja piti vielä assessoriakin
voidella..."

-- "Sepä se! Mutta ottakaas nyt huomataksenne se, ett'ei enää ole
tarvis assessoriakaan voidella, sillä minä se nyt maksan heidän
edestänsä, minä ettekä te; minä otan kaikki verot päälleni; vieläpä
teen kauppakirjankin omalla kulungillani; ymmärrättenkös te sitä?"

Eukko ajattelemaan. Asia näytti hänestä kyllä vähän niinkuin
edulliselta, mutta kovin se nyt vaan oli outoa ja uutta, ja siksipä hän
rupesi pelkäilemään, kunhan vaan kauppias ei häntä jollakin tavoin
pettäisi: tulihan näet mies tiesi mistä ja vielä öiseen aikaan.

-- "No mitäs sanotte, rouva kulta? Tehty kuin tehty, vai?" kysäsi
Tshitshikow.

-- "Ei, hyvä ystävä, minulle vielä milloinkaan ole sattunut tämmöistä
vainajain kauppaa. Eläviä ihmisiä kyllä ovat multa saaneet. Tässä
toissakin vuonna sai Protopopow kaksi tyttöä, sadasta ruplasta
kumpaisenkin, ja oli hyvin kiitollinen: semmoisiksi näet varttuivat
työntekijöiksi, oikein salvettejakin kutovat itse".

-- "Ei nyt ole puhe elävistä, olkoot Herran huomassa! minä kysyin
kuolleista".

-- "Minua tosiaankin vähän peloittaa näin ensi alussa, ett'en miten
tulisi tappiolle. Sinä, hyvä ystävä, kuka ties petkutat minua ... ne
tuota noin ... ne kenties enemmänkin maksavat".

-- "Kuulkaapas, rouva hyvä ... no, mutta olettepas te! Mitäs niillä
voisi olla hintaa? Ajatelkaa toki: tomuahan se on. Ymmärrättekö te? Se
on sanalla sanoen tomua. Ottakaa te kaikkein joutavin, viho viimeinen
kappale, esimerkiksi vaikka repaleinen riepu, niin onhan silläkin joku
hinta: ostetaanhan se edes paperitehtaasen; mutta mihinkäs näistä
olisi? No sanokaas nyt itse, mihinkäs niistä olisi!"

-- "No niinpä kyllä. Eihän niistä ole niin mihinkään, ja sehän se minua
vaan arveluttaakin, että ne ovat jo kuolleet".

-- "Voi pölkkypäätä sentään!" arveli itsekseen Tshitshikow, jolta jo
maltti rupesi loppumaan. "Menepäs nyt tuommoisen kanssa kauppoja
tekemään! Ihan hien kierii otsalleni, pahuksen ämmä". Hän otti
nenäliinan taskustaan ja rupesi pyhkimään hikeä, jota todellakin
helmeili otsalla.

Turhaanpa Tshitshikow sentään kiivastui. Onhan niitä kunnioitettavia
miehiä ja valtiomiehiäkin, jotka kuitenkin kaikitenkin ovat täydellinen
Korobotshka. Kun mitä kerran on saanut päähänsä istutetuksi, niin ei
siinä auta keinot ei mitkään; tuo hänelle todistuksia vaikka kuinka
monta hyvänsä, ja päivänselkeitä jok'ainoa, niin takaisin hän poukahtaa
siitä, niinkuin pallo poukahtaa takaisin seinästä.

Tshitshikow päätti koettaa saada muijaa oikealle tolalle jotakin
sivutietä.

-- "Rouva hyvä", sanoi hän, "joko te ette tahdo ymmärtää minun sanojani
taikka muutoin vaan puhutte, jotakin puhuaksenne... Minä annan teille
rahaa: viisitoista ruplaa seteleissä, -- ymmärrättenkö? Rahaahan se on.
Niitä ette löydä kadulta. Sanokaas suoraan, mitä saitte medestänne".

-- "Kaksitoista ruplaa puudalta".

-- "Jo teitte syntiä pikkuruisen, hyvä ystävä. Kahtatoista ette
saaneet".

-- "Sain, niin totta kuin elän".

-- "No katsokaas! Jos saittenkin, niin mettähän se oli. Te kokoelette
sitä, kukaties, vuoden päivät, huolien ja ahkeroiden; siinä piti
puuhata, siinä käydä siellä täällä, siinä piti mehiläisiä hoitaa,
syöttää niitä kellarissa koko talvi, mutta kuolleet sielut eivät ole
tämän mailman asioita. Siinä ette te puolestanne puuhanneet ettekä
hommanneet ensinkään; Jumalan tahdostahan he jättivät tämän mailman,
tuottaen talollenne tappiota. Siellä te saitte vaivoistanne,
puuhistanne kaksitoista ruplaa, tässä saatte ihan ilmaiseksi, ettekä
kahtatoista, vaan viisitoista, ettekä hopeassa, vaan kaikki sinisissä
seteleissä".

Nyt oli Tshitshikow melkein varma, ett'ei ämmä enää voi vastustaa näin
vakuuttavia todistuksia.

-- "En minä tiedä", vastasi emäntä, "mitäs minä kokematon leski! Taitaa
olla paras, kun odottelen vielä kotvasen, kukaties tulee tässä
kauppiaita, ja ennätän tiedustella hintoja".

-- "Hyi häpeä, häpeä, rouva hyvä! niin vainenkin, hyi häpeä! Mitäs te
puhuttekaan? ajatelkaas nyt itse! Kukas niitä rupeaa ostelemaan? Mitäs
niillä kukaan tekee?"

-- "Entäs jos niitä joskus niinkuin tulisi talossa tarvis..." vastasi
eukko, mutta tähän keskeyttikin puheensa ja suu auki sekä kauhulla
katseli vierasta, mitä muka tämä siihen sanoo.

-- "Kuolleita tarvis, niinkö? kylläpä te nyt päläytitte! Varpusiako ne
öisin pelotteleisivat kaalimaistanne vai mitä?"

-- "Herrajesta! Mitä hirmuja sinä puhutkaan!" virkkoi eukko, silmiänsä
ristien.

-- "Mikäs toimi ja ammatti niille sitte annettaisiin? Ja sitä paitsi,
jääväthän luut ja haudat ja kaikki teidän omiksenne: kauppa tehdään
vaan paperilla. No mitäs sanotte? Mitäs arvelette? Vastatkaahan edes!"

Eukko jälleen miettimään.

-- "Mitäs te mietitte, Nastasja Petrovna?"

-- "Enhän minä vieläkään oikein tiedä, mitä tehdä. Eikös passaisi ostaa
hamppuja minulta?"

-- "No hamppuja! Herrainen aika, minä pyydän teiltä jotakin aivan
toista ja te työnnätte minulle hamppuja! Hampuille tulee aika
niillekin; toisten, kun tulen, niin ostan hamputkin. No kuinkas olisi,
Nastasja Petrovna?"

-- "Kovin se vaan on kummallista tavaraa, eihän semmoista tavaraa ole
milloinkaan ollut!"

Nyt loppui Tshitshikow'ilta viimeinenkin maltti. Hän vimmastui,
sieppasi tuolin, löi sen maahan ja käski muorin mennä hitoille.

Hittoa säikähti emäntä sanomattomasti.

-- "Älä, veikkonen, mainitsekaan sitä! Olkoon Herran rauhassa!"
huudahti hän, kalveten. "Toissakin yönä, niin koko yön näin unta siitä.
Pistihän näet päähän panna kortteja iltarukouksen jälkeen, mutta Jumala
kaiketikin rangaistukseksi lähetti hänet unissa luokseni. Kovin oli
raato ruma; sarvetkin pitemmät kuin härällä".

-- "Ihme sentään, ettei niitä kummittele teille oikein kymmenittäin.
Pelkästä kristillisestä rakkaudesta minä tahdon auttaa lähimmäistäni;
tuossa, arvelin, tuossahan on köyhä leski, puuhaa ja ponnistelee ja
kärsii puutetta ... juoskaa järveen kylinenne päivinenne!"

-- "Hyvät ihmiset, kuinka sinä riitelet!" virkkoi ämmä, pelolla
katsellen häntä.

-- "No loppuuhan tässä sanavaratkin! Totta toisen kerran niinkuin mikä,
en mä niin pahasti sano, niinkuin mikä kartanokoira, joka heinätukolla
makaa: ei syö itse eikä anna muille! Minulla oli jo aikomus ostaa
teiltä kaikenlaisia maan tuotteita, sillä minulla on kruunun
hankintoja..." Tässä hän pisti valheeksi, noin ohi mennen, tarkemmin
tuota punnitsematta, mutta seuraus oli odottamaton. Kruunun hankinnat
vaikuttivat valtavasti Nastasja Petrovnaan. Hänen äänensä se ainakin
muuttui melkein rukoilevaksi.

-- "No mitäs sinä niin kovasti suutuit? Jos minä sen olisin tietänyt,
että sinä olet niin äkäinen, niin enhän minä olisi vastaan pannutkaan".

-- "Vielä tässä suuttumaan rupeaisi! Asia ei maksa hölyn pölyäkään ja
minä mokoman tähden vielä äkään kävisin!"

-- "No niin, kyllä minä annan ne, jos tahdot, viidestätoista ruplasta!
Mutta sen minä sanon, että jos niinkuin mitä hankintoja, niinkuin
ruisjauhoja tahi tattarijauhoja tahi suurimoita tahi lihoja, niin älä
suinkaan unohda minua".

-- "En unohda, rouva hyvä, en unohda", puhui Tshitshikow, pyyhkien
kädellään hikeä, joka virtana valui pitkin hänen kasvojansa. Hän
tiedusteli eukolta, oliko hänellä kaupungissa asiamiestä tahi tuttavaa,
jonka hän valtuuttaisi tekemään kauppakirjan ynnä mitä muuta tarvitaan.

-- "Onhan toki! Onhan siellä provastin, Kyrillo isän, poika
virkamiehenä", vastasi Korobotshka.

Tshitshikow pyysi häntä kirjoittamaan tälle virkamiehelle valtuukirjan
ja otti itse sepittääksensä sen, jottei tulisi liikoja vaivoja
rouvalle.

-- "Kyllähän se olisi hyvä", ajatteli sillä välin itsekseen
Korobotshka, "jos hän rupeaisi ottamaan minulta kruunulle jauhoja ja
lihoja. Pitäisi vähän hyvitellä miestä: taikinaa jäi vielä eiliseltä;
annas kun käsken Fetinjan paistaa litteitä. Mitäs jos pyöräyttäisi
piirakankin munan kanssa: hyvin ne meillä semmoisia pyöräyttelevät eikä
niihin mene paljoa aikaakaan".

Emäntä meni ulos panemaan toimeen aikomustansa, joka tarkoitti piirakan
pyöräyttämistä, ja kaiketikin täydentämään sitä muilla kotoisen
keitto- ja paistotaidon tuotteilla. Tshitshikow puolestaan meni
vierashuoneesen, jossa oli maannut yön, ottamaan lippaastansa tarpeen
mukaisia papereita. Vierashuoneessa oli jo aikaa sitten kaikki
korjattu: upeat patjat oli viety pois, ja sohvan edessä oli liinalla
katettu pöytä. Pantuaan lippaansa pöydälle, täytyi Tshitshikow'in
levähtää vähäsen, sillä hän tunsi olevansa hiessä koko mies; kaikki
mikä hänellä oli päällään, paidasta aina sukkiin saakka, oli märkänä.

-- "Kylläpä koetteli miestä saakelin ämmä!" virkkoi hän, kotvan aikaa
levättyänsä, ja avasi lippaan.

Tekijä on vakuutettu siitä, että lukijoissa löytyy niinkin uteliaita,
jotka tahtovat saada tietää, millainen tämä lipas oli rakennukseltaan
ja sisukseltaan. No niin, sopiihan tyydyttää uteliaisuutta. Kas
tämmöinen se oli sisästä: aivan keskessä oli saippuakuppi, sen takana
kuusi tai seitsemän kapeata solaa partaveitsille, sitten neliömäiset
aukot hiekka- ja muste-astiaa varten ja niitten välissä koverrettu
syvennys kynille, lakalle ynnä muille semmoisille pitemmille esineille;
sitten kaikenlaisia sekä kannellisia että kannettomia karsinoita
lyhyemmille esineille, ja ne olivat täynnä käyntikortteja, hääkortteja,
hautajaiskortteja ynnä muuta, mitä oli pantu muistoksi. Koko
ylälaatikko solineen karsinoineen oli nostettava pois, ja sen alapuoli
oli täynnä papereita, koko-arkeissa; niitten alla oli pieni
rahalaatikko, joka salaisella tavalla aukeni lippaan syrjästä. Lippaan
isännällä oli tapana avata tätä laatikkoa niin nopeasti ja sulkea sitä
jälleen samassa silmänräpäyksessä, ett'ei saata varmaan sanoa, kuinka
paljo rahaa siellä oli. Tshitshikow ryhtyi heti kohta työhön. Hän
teroitti kynän ja alkoi kirjoittaa.

Emäntä tuli sisään.

-- "Sinullapa, veikkonen, korea lipas on", sanoi emäntä, istuen hänen
viereensä: "Moskovastako se on ostettu?"

-- "Moskovasta", vastasi Tshitshikow, jatkaen kirjoittamista.

-- "Sitä minäkin: sieltä saa aina niin hyvää työtä. Tässä toissa vuonna
toi sisareni sieltä lämpimät kengät lapsille: kelpo kengät olivatkin,
kestävät yhä vielä. Herrainen aika, kuinka sinulla on paljon
karttapaperia!" jatkoi hän, vilaisten vieraan lippaasen. "Saisit tuosta
antaa arkin minullekin! Minulla näet ei ole: sattuu yks kaks
pyyntökirja pantavaksi oikeuteen, niin mihinkäs sen kirjoittaa?"

Tshitshikow selitti hänelle, ett'ei nämä paperit ole sitä laatua:
näihin kirjoitetaan ainoastaan kauppakirjoja eikä pyyntöasioita.
Rauhoittaaksensa eukkoa, Tshitshikow antoi kumminkin hänelle
jonkunlaisen arkin, ruplan maksavan. Kirjoitettuaan kirjeen, antoi hän
sen emännälle allekirjoitettavaksi ja pyysi luettelon kuolleista
talonpojista. Emännälläpä ei ollutkaan minkäänlaisia luetteloja eikä
listoja; hän tiesi ulkoa melkein kaikki. Hän rupesi luettelemaan niitä
vieraallensa. Muutamilla oli Tshitshikow'in mielestä kovin kummalliset
nimet ja vielä oudommat liikanimet, niin että hän joka kerta kuin uusi
nimi lausuttiin, ensinnäkin pysähtyi ja sitten vasta rupesi
kirjoittamaan. Vallankin kuului hassulta nimi Pietari Savelinpoika
Kaukana-Kaukalo, niin ett'ei hän malttanut olla sanomatta: "onpas sillä
pituutta!" Toinen oli liikanimeltään Lehmän Tiili. Kolmas taas oli
pitkittä puheitta Pyörä-Iivana. Kirjoitustansa lopettaessaan
Tshitshikow veti pari kertaa ilmaa nenäänsä ja tunsi varsin viehättävän
hajun: jotakin voissa paistettua.

-- "Pyydän nöyrimmästi haukkaamaan", sanoi emäntä. Tshitshikow katsahti
taakseen ja näki, että pöydällä oli jo sieniä, piirakaisia, nopeaisia,
litteäisiä ja kakkuja jos jonkinlaisia: sipuli-kakkuja, unikko-kakkuja,
maito-kakkuja ja kuore-kakkuja ja ties mitä kakkuja.

-- "Munapiirakkaa!" virkkoi emäntä.

Tshitshikow siirtyi munapiirakan ääreen ja syötyään yhteen menoon vähän
enemmän kuin puolet siitä, kehaisi sitä. Ma'ukasta piirakka oli jo
itsestäänkin ja maistoi sitäkin ma'ukkaammalta kaiken puuhan ja vehkeen
perästä emännän kanssa.

-- "Entäs litteitä?" sanoi emäntä.

Vastaukseksi tähän kääräsi Tshitshikow kolme litteätä yhteen, kastoi
ne voinsulaan, pisti suuhunsa ja pyyhkäsi huulet ja kädet salvettiin.
Tehtyänsä samalla muotoa vielä pari kolme kertaa, pyysi hän emännän
käskemään, että hänen hevosensa valjastettaisiin. Nastasja Petrovna
lähetti samassa Fetinjan viemään tätä sanaa ja käski hänen samalla
tuoda vielä lämpöisiä litteitä.

-- "Teillä on varsin hyviä litteitä", sanoi Tshitshikow, käyden vasta
tuotujen lämpöisten kimppuun.

-- "Niin, kyllä minulla niitä hyvin paistetaan", virkkoi emäntä; "paha
vaan, ett'ei tullut vuodentulo hyvä, jauhot eivät ole oikein niinkuin
ekstafiiniä... Mihinkäs te, hyvä ystävä, nyt jo kiiruhdatte?" lisäsi
hän, nähtyään Tshitshikow'in ottaneen jo lakin kouraansa. "Eihän vielä
ole hevosetkaan valjaissa".

-- "Kyllä ne pian joutuvat. Kyllä ne minulla pian valjastetaan".

-- "Älkäähän nyt sitten vaan unohtako, kun hankintoja tulee".

-- "En minä unohda, en minä unohda", puhui Tshitshikow, astuen
eteiseen.

-- "Entäs sian-ihraa, ostatteko sitä?" kysyi emäntä, astuen hänen
jäljestänsä.

-- "Kuinkas sitten? Kyllä sitäkin ostetaan, mutta perästä päin".

-- "Pääsiäisen aikana saan minä sian-ihraakin".

-- "Ostetaan, rouva hyvä, ostetaan, kaikenlaista ostetaan, sian-ihraa
kanssa ostetaan".

-- "Ja kukaties, jos niinkuin linnun höyheniä tulisi tarvis. Vilpun
paaston aikana minä saan linnunkin höyheniä".

-- "Vai niin, vai niin", puheli Tshitshikow.

-- "No katsos nyt, veikkonen, eiväthän olekaan hevoset vielä
valjaissa", sanoi emäntä, kun oli tultu kuistille.

-- "Kyllä ne joutuvat, kyllä ne joutuvat. Selittäkää vaan, mitenkä
tästä pääsee valtatielle".

-- "Mitenkäkö pääsee?" vastasi emäntä. "Taitaa se selittäminen käydä
vaikeaksi, kun on niin monta tienristeystä. Mitäs, jos annan sulle
tytön mukaasi? On kai sulla kuskilaudalla tilaa tytön istua?"

-- "Kuinkas muutoin!"

-- "No ehkä mä annan sulle tytön. Kyllä se tiet tietää. Mutta katso
vaan, älä viekään tyttöä kokonaan! Kauppamiehet ne kerran veivät
minulta tytön".

Tshitshikow vakuutti, ett'ei hän vie tyttöä pois, ja Korobotshka
rauhoittui. Hän rupesi jo tarkastelemaan mitä pihalla oli: loi silmänsä
emäntäpiikaan, joka oli kantamassa kellarista vedellä täytettyä
puu-astiaa, katsahti tarkasti talonpoikaan, joka oli ilmaunut portille,
ja niin vähitellen vaipui kokonaan taloudelliseen elämään.

Mutta miksipäs niin kauan puhelemmekaan Korobotshkasta? Korobotshkat ja
Manilow'it ja taloudelliset elämät ja taloudettomat elämät --
jättäkäämme ne! Muutoin -- maailmahan on ihmeellisesti järjestetty --
se, mikä iloista oli, muuttuu äkkiä surulliseksi, jos vaan viivähdät
siinä kauan, ja silloin pistää päähän taivas ties mitä kaikkea.
Saattaapa tämmöinenkin ajatus tulla: Mitäs te nyt liioittelette?
Tokkohan Korobotshka tosiaankaan seisoo niin alhaisella asteella
ihmiskunnan edistymisen äärettömiä portaita? Tokkohan tuo juopa
tosiaankaan on niin suuri, jonka toisella puolen on hän ja toisella
hänen sisarensa saavuttamattomissa ylimystalon seinäin sisässä? Ja
valurautaiset portaat ne tuoksuavat hyvältä ja niissä kasarivasket
välkkyvät, niissä pöyhkeilee punapuu, ja muhkeat matot koreilevat. Ja
tuo sisar se haukottelee kesken jääneen kirjan ääressä, odotellen
ylhäistä terävä-älyistä seuraa, missä saapi hän tilaisuuden
loistahdella älyllänsä ja lausua ulkoaopituita ajatuksia, ajatuksia,
jotka muodin lakien mukaan kokonaisen viikon ovat kaupungissa
puheen-aineena, ajatuksia, ei siitä, mitä tapahtuu hänen talossaan ja
tiluksillaan, sekavilla ja rappioisilla -- sillä hän ei ymmärrä
talouden asioita -- vaan ajatuksia siitä, mikä valtiollinen muutos muka
on tekeillä Franskanmaalla ja mihinkä suuntaan kääntyy uuden-aikainen
katolisuus. Mutta jättäkäämme, jättäkäämme nuo! Miksi puhelisimme
siitä? Mutta miksikäs sitten kesken ajattelemattomia, iloisia,
huolettomia hetkiä äkkiä aivan itsestään sävähtää väre outo ja
ihmeellinen? Ei ole vielä nauru ennättänyt kokonaan poistua kasvoilta,
niin jo muuttuu ihminen toiseksi aivan samain ihmisten seurassa, ja
uusi valo kirkastaa hänen kasvonsa...

-- "Kas tuossahan ovat, tuossahan ovat jo vaunut!" huudahti
Tshitshikow, nähtyään viimeinkin vaunujensa ajavan kuistin eteen.
"Mitäs olet nahjustellut niin kauan, pöllö? Vai eikö ole vielä eiliset
humalat hellinneet päästäsi?"

Selifan ei vastannut tähän mitään.

-- "Hyvästi nyt, rouva hyvä! Entäs se tyttö? Missäs se on?"

-- "Palageja, kuule!" huusi emäntä lähellä kuistia seisovalle tytölle,
joka oli noin yksitoista vuotta vanha, yllään kotikutoinen hame ja
jalat paljaina, vaikka ensi alussa olisi luullut niitä saappaiksi, niin
sakeassa tuoreessa savessa ne olivat. "Mene näyttämään herralle tietä".

Selifan auttoi tyttöä kuskilaudalle. Tyttö pani toisen jalkansa
vaunujen pää-astuimelle ja tahrasi sen saveen, ja sitten vasta kiipesi
ylös ja asettui Selifan'in viereen. Hänen perästään pani Tshitshikowkin
jalkansa astuimelle, kallisti vaunut vähän oikealle -- hän näet oli
raskaanpuoleinen mies -- ja asettui viimein istumaan.

-- "Kas niin, nyt on hyvä! Voikaa hyvin, rouva!"

Hevoset läksivät liikkeelle.

Selifan oli koko matkan äreänä ja sen ohella erittäin huolellinen
ammatissaan, niinkuin hänen laitansa oli aina, kun oli jotakin pahaa
tehnyt tahi ollut humalassa. Hevoset olivat sanomattoman puhtaiksi
siivotut. Yhden hevosen länget, jotka siihen asti aina olivat olleet
rikkinäiset, niin että tappuroita oli pilkistellyt nahan alta, olivat
nyt taitavasti paikatut. Hän ei puhunut koko matkalla sanaakaan,
iskihän vaan silloin tällöin ruoskallaan eikä pitänyt yhtään
kehoitus- ja varoitus-puheita hevosille, vaikka papurikon tietysti teki
mieli saada kuulla jotakin opettavaista, sillä silloin asuivat ohjakset
tavallisesti hyvin höllällä puheliaan ajurin kourassa ja ruoska se vaan
muodon vuoksi pastieraili selkiä myöten. Vaan tällä kertaa ei kuulunut
äreiltä huulilta muuta kuin yksitoikkoisia, epäystävällisiä
huudahduksia: "Niin, niin, sinä sen lehmä, mitä sinä ällistelet!" eikä
muuta mitään. Raudikko ja assessorikin olivat tyytymättömiä, kun eivät
edes kertaakaan kuulleet "velikultia" eikä "veikkosia". Papurikko tunsi
varsin ilkeitä iskuja täyteläisiin ja leveihin osihinsa. "Kattos tuota,
kun nyt huitoo", arveli se itsekseen, korviansa hörkistellen. "Kyllä
maar sekin tietää, minne iskee! Eipäs lyökään suoraan selkään, vaan
niin valitseekin arjemman paikan, milloin korvaan naksauttaa, milloin
heläyttää mahan alle".

-- "Oikealleko, vai?" kysyä ärähti Selifan vieressään istuvalta
tytöltä, osoittaen ruoskanvarrella sateesta mustunutta tietä,
heleänvehreiden, virkistyneitten ketojen välissä.

-- "Ei, ei, kyllä minä sanon", vastasi tyttö.

-- "No minnes nyt?" kysyi taas Selifan, kun oli tultu lähemmäs.

-- "Tuonne noin", sanoi tyttö, viitaten kädellään.

-- "Olet sinäkin!" virkkoi Selifan. "Sehän se oikealle onkin. Ei tiedä
vielä mikä oikea on, mikä vasen!"

Ilma oli tosin varsin kaunis, mutta maa oli niin kovin lionnut, että
lika tarttui vaunujen pyöräin ympärille kuin mikä huopavanne, ja tämä
teki vaunut raskaiksi vetää; maan laatukin oli peräti savista ja
tahmeata. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, ett'eivät he
päässeet kyläraiteilta ennen puolta-päivää. Ilman tytön apua olisi
vaikeaksi käynyt tämäkin, sillä teitä oli hajaantunut joka haaralle,
niinkuin säkistä päästettyjä äyriäisiä, ja Selifan'in olisi siinä
tapauksessa täytynyt ajella pitkiä ajoja vasten tahtoansakin. Kotvasen
kuluttua osoitti tyttö kädellään kaukaa siintävää rakennusta.

-- "Tuoll' on maantie", sanoi hän.

-- "Entäs rakennus?" kysyi Selifan.

-- "Ravintola", vastasi tyttö.

-- "No nyt löydän tien itsekin", virkkoi Selifan. "Mene tippura-tiehes,
sinä!"

Hän pysäytti hevoset ja auttoi hänet alas, jupisten itsekseen: "Senkin
savisorkka!"

Tshitshikov antoi hänelle puolen-kopekan rahan, ja tyttö läksi kotia
päin, mielissään jo siitäkin, että oli saanut istua kuskilaudalla.




IV LUKU.


Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen
hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin
vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän
kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä
vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika
kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi
päivälliseksi ylihuomenna, -- jotka eivät ryhdy tämmöiseen
päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, -- jotka
nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja
lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat
eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset
herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa,
seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua
makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei
olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien
kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään
kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin
että syrjässäkin oleva saa ruokahalun -- kas näillä herroilla vasta on
kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet
omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä
panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin
tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen
vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista
vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään
rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman
parannuksia.

Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean,
vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn
puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain
näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan
kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja
katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä
vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.

Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen,
Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka,
kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin,
hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita
jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti
teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt
honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja
kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa
sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka
näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen
pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja
hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että
se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.

-- "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella
seisovan ämmän puoleen.

-- "On".

-- "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"

-- "Pippurijuuren ja kerman kanssa".

-- "Tuo tänne!"

Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se
oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli
kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten
kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa
pöydälle suoraan.

Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa,
tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja
kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko
vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko
paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut
pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; -- sanalla sanoen, ei
jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä
arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai
tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit,
Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.

-- "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla
muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on
"fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee
keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan
maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan
maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta
syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.

Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli
enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa.
Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat
pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui
maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän
lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen
attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät
vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä,
länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä
ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi
pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja
samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui
Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä
miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja
avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten
sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa.
Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu
on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi
kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla
muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa
keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja
molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että
eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on
niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään
mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti
kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen,
solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset
kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä;
terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.

-- "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti.
"Sinäkö täällä?"

Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä
prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin
tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut
antanut siihen mitään aihetta.

-- "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta
jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua:
kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole
maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä
olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin
sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että
toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista
romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun
siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa.
"Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun
puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä,
kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä
tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan
mennyt neljä juoksuria, vaan -- kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän
minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä..." Tshitshikow katsahti ja
huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään.
Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut
harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä
ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin
kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä
tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin,
olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta
paraillaan miehen taskussa".

-- "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta
saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".

-- "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi
itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt.
Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin
olisinpa remauttanut koko pankin".

-- "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.

-- "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.
Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"

-- "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".

-- "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla
voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä
tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä!
Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin
ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse
kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole
milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin
edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin!
Nytkin vielä, kun muistuu mieleen ... hitto vieköön! minä tarkoitan:
sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä
kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit,
jok'ikinen mies ... neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita
kaupungissa ... ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan ...
ratsumestari Potselujew ... kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset
noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas
veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti
Kuvshinnikow... Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii
sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi
meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan
saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa --
santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus;
mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo
erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi,
veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista ... mitä on kuvernörin
sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot,
mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä
saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko?
Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!... Meidän jälkeemme
tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan -- ei niin
pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni.
Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa
sampanjaa".

-- "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.

-- "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.

-- "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".

-- "Lyödäänpäs veto!"

-- "Miksikä vetoa?"

-- "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".

-- "Enkä pane".

-- "Pane nyt vaan, koetapas".

-- "Enkä koetakaan".

-- "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta!
minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi
luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte
niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin
prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa,
jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin
faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua,
Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan
sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä,
rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos,
tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän
oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties
mistä, minä taas asun täällä... Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä
joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen
pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran.
Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset
kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös,
millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? -- Me olimme hänen
kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli
semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä
vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!'
Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui
hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa
semmoista... Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa.
Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia
oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden -- hyvä
oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä
olet matkalla?"

-- "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.

-- "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"

-- "Ei sovi; minulla on asioita".

-- "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuli
Ivanovitsh!"

-- "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"

-- "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"

-- "No Sobakevitsh'in luokse".

Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan
nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki
valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri
kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan,
ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"

-- "No mitäs naurettavaa siinä on?" kysyi Tshitshikow, vähän
tyytymätönnä tuommoiseen nauruun.

Mutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:
"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!"

-- "Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani",
virkkoi Tshitshikow.

-- "Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen!
kitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä
petyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin
bon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin!
Mennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että...
Ponomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa,
sanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.'
Viekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te',
sanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!'
Nauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in
kanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen,
unohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en
anna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä.
Kuules, Polykarpus!" huusi Nosdrew, "tuopa tänne pentu! Semmoista
pentua!" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. "Varastettua
tavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä
jo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin
Hvostirew'ilta..."

Tshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista
tammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.

-- "Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?" sanoi ämmä, tullen hänen
luokseen.

-- "En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!
Millaista sinulla on?"

-- "Anisi-viinaa", vastasi ämmä.

-- "Anna sitten anisi-viinaa", sanoi Nosdrew.

-- "Anna sitten minulle kanssa", virkkoi vaaleaverinen.

-- "Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow
istui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku
teatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia
tuulimyllynä".

Hän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.

-- "Ahaa, annas tänne!" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan
sisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin,
päällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi
kumminkin. "Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!"

Polykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi
nuuskia maata.

-- "Kas tämä on pentu, tämä", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja
nostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.

-- "Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin", sanoi
Nosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; "et ole
edes yrittänytkään kammata sitä?"

-- "Kyllä minä sitä kampasin".

-- "Mistäs kirput sitten?"

-- "Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut".

-- "Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt;
olet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt,
Tshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas".

-- "No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on
kelpo rotua", vastasi Tshitshikow.

-- "Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!"

Tshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: "Jaa-a, kyllä siitä
tulee hyvä koira".

-- "Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!"

Tshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa
kuonosta ja sanoi:

-- "Hyvä vainu!"

-- "Oikea doggi", jatkoi Nosdrew. "Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa
sitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie
pois se!"

Polykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.

-- "Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä
meille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä
hurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in
luokse".

-- "Mitäpäs", arveli Tshitshikovv itsekseen, "jos tosiaankin pistäyn
Nosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen,
ja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy
olevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. -- No
mennään sitten", sanoi hän, "mutta sillä ehdolla, ett'es rupea
pidättelemään, aikani on kallis".

-- "No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin
suutelen sinua siitä". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta.
"Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin".

-- "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen;
"minun pitää lähteä kotia".

-- "Joutavia, joutavia; en päästä!"

-- "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä
tämän herran vaunuihin".

-- "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"

Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi
silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan
avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän
kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän
ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa
viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun
mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys;
he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi
sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan
toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan
kapsahtavat.

-- "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa
jotakin, pani hänelle lakin päähän ja -- valkoverinen läksi heidän
mukaansa.

-- "Entäs ryypystä; hyvä herra..." sanoi ämmä.

-- "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä
ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".

-- "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.

-- "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.

-- "Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä
kyllin".

-- "Ei tämä oikein riittäisi", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat
kiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan.
Ämmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen
hinnan.

Matkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten
vaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä
saattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla.
Perässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat,
joita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus
koiranpennun kanssa.

Koska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne
voisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta
parempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei
ole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.

Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia
ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi,
ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat
kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on
aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei
aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat
-- luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi
ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten
kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa
väkeä.

Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli
ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin
ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun
hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta,
jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta
sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa
kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain
päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä;
silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän
pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli
erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta
näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen,
hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja
siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän
maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja
erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa
ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta
hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja
niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan
kasvoi uusi ja parempi. Ja -- se se oli kummista kumminta ja saattaa
tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa -- jonkun ajan kuluttua seurusteli
hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet,
ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut
millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.

Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin
aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina
ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein
täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu
kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän
itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain,
taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa
hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista;
niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi
viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois,
lausuen: "jo tulee, jo tulee!"

Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen
mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan
jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne
ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa,
aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä
kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti
rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja,
niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna
ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä
lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai
kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei
sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia,
kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän
vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä,
oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea
lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli
monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä.
Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin
matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että
ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä
tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, -- kaikki oli vaihdon
alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla;
siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus
luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen
ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea
semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä,
suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen
pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia,
pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita,
poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin
kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti:
usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle
kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja
hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen
päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa
hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.

Semmoinen oli Nosdrew!

Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi
märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään!
Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa
niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme.
Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat
kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule
ihmistäkään enää samaksi.

Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon
eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta.
Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa
seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia
oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta
talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä.
Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi
laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua,
päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello
viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä
kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli
hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään
näytettävänä.

Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa
papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään
erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta
ruplaa.

-- "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se
maksa yhtäkään tuhatta".

-- "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.

-- "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.

-- "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.

Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.

Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut
hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon
mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi
olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän
mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan
sudenpoikaa kahleissa.

-- "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä
tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä
tulee täydellinen peto".

Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin
suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä.
Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta
epäilystänsä.

-- "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan
erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja
kuono -- jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman
pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu
piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia
ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita,
mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä,
puna-täpläisiä, mustakorvaisia... Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja
käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa
kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän
keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa
pystyyn häntänsä -- joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, -- syöksivät
vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani
käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä
Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään
vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin,
katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia,
että oikein hämmästytti, -- kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan
krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan,
pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä
narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.

Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui
päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.

-- "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.

Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa
pajaakin.

-- "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on
jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla
käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".

-- "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.

-- "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja,
kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan
minun maani rajaa".

Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä.
Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain
välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän
jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat
varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei
siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta,
tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta.
Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin,
nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.

-- "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen,
se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta
siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana,
kaikki sekin on minun".

-- "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos
sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".

-- "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.

-- "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"

-- "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja
kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".

-- "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"

-- "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla
markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä
välin osti metsän".

-- "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen
päätänsä.

Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät
omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä
tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita.
Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen
kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon
kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille
turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari
Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew
se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli
jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut
jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi",
ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun
valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta
uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan
kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja,
puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia,
säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun
varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten
tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna
oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän
kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" -- tämä sana se
hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.

Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden
tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä;
ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat
pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi
vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti,
mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin
riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne
ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: -- anna
soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku
tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei
ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle
ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja
kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista
sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen
parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti
suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain
mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia,
joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen
vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään
vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista
että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin
lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle.
Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt
itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan
Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän
samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle
pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan
kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä
voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen
konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin
nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.

Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu,
mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut
millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon
läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan
vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan
olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo
tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen.
Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava,
rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti,
niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut
länkiä hevosen kaulaan.

-- "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.

-- "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä
minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".

-- "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".

-- "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee
pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin,
veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä
sinä minua estele!"

-- "Menköön vaimo...! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"

-- "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin
hyvä, että ... uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä
sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies,
ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani
ja mielestäni".

-- "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi Tshitshikow
Nosdrew'ille.

-- "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä",
ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse,
ämmä!"

-- "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä
panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja
niin armas ja hyväilee minua ... että oikein itku pääsee minulta. Hän
kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, -- no pitää kertoa ... niin,
oikein totta, hän on niin herttainen".

-- "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on
lakkisi".

-- "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita
hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua
itseäni ... niin, hän on niin herttainen".

-- "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"

-- "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata
jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".

Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta,
että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos
portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se
ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.

-- "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen
poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin
oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta
eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä
ämmä".

He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi
isännän käsissä korttipakan -- ties mistä se oli ilmautunut.

-- "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä
ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi
auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa
ruplaa".

Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin
vastikään muistaen jonkun asian: -- "Niin, muistaissani! Onhan minulla
pyyntökin sinulle".

-- "Mikä niin?"

-- "Lupaa ensin täyttää se".

-- "Mutta mikä pyyntö se on?"

-- "No lupaahan!"

-- "Olkoon menneeksi!"

-- "Miehen sana?"

-- "Miehen sana".

-- "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut
sitten viime hengille-panon?"

-- "On niinkin. Mitäs siitä?"

-- "Siirrä ne minun niinelleni".

-- "Mitä sinä niillä teet?"

-- "Tarvitsen".

-- "Mihinkä?"

-- "Tarvitsenhan vaan ... se on minun asiani se ... sanalla sanoen,
minä tarvitsen niitä".

-- "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan,
mitä?"

-- "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"

-- "No mitäs sinä niillä teet?"

-- "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella
koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".

-- "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee
sitä, ennenkuin sanot".

-- "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet
niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää
miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".

-- "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin
sanot, mihin sinä niitä tarvitset".

-- "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen
mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen
yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi
toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.

-- "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua
loppuunkaan. "Älä valehtele!"

Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin
huonon tekosyyn.

-- "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen,
"mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida,
mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt
on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään.
He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa
sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa,
niin..."

-- "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.

-- "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan
vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.

-- "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".

-- "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi
oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"

-- "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus -- salli
minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun
päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".

Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi
säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes
suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän
juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin
oli kokonaan loukattu.

-- "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä
sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon
sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".

-- "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos
sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene
hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin
myö".

-- "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän
sinä niistä kallista hintaa anna".

-- "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa,
kultaa ja kalliita kiviä, vai?"

-- "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".

-- "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikä
Juutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".

-- "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään
visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta
vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".

-- "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow,
todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.

-- "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä
saat sen neljästä".

-- "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".

-- "Kuulehan toki -- sinä et ymmärrä: -- minä en vaadi tällä haavaa
kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".

-- "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".

-- "Osta sitten ruskea tamma".

-- "Ei ole tarvis tammaakaan".

-- "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä
sinulta kaksituhatta ruplaa".

-- "Enkä tarvitse minä hevosia".

-- "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä
kolminkertaisen hinnan".

-- "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta
voitosta".

-- "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin
voittaisit".

Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta
hevosesta että ruskeasta tammasta.

-- "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin -- ihan pintaa karmii.
Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset;
kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää;
käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan
kajoo".

-- "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".

-- "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules,
jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat
aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä -- niin totta kuin minä
olen rehellinen mies -- itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa,
mutta sinä saat ne 900:lla".

-- "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikantti
Saksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".

-- "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat
oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas
katsomaan vielä kerta!"

Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä
toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan
ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi
hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough
sotaan läksi.

-- "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki
kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja
kolmesataa ruplaa väliä".

-- "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"

-- "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun
maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat
vaunut".

-- "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti,
käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja
kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä
kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät
vaikka kuinka mytyssä.

-- "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".

-- "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.

-- "Miks'et huoli?"

-- "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".

-- "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella
niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana ... tuommoinen
tosiaankin... Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".

-- "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse:
mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia
minulle?"

-- "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen
himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen
kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".

-- "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden
vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa
kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät
hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan
näköinen.

-- "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole
mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat
voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän,
ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos,
noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin
kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin:
petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"

Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. Mutta
Tshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.

-- "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"

-- "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään
halukas kortin lyöntiin".

-- "Miks'et ole halukas?"

Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".

-- "Räpäle sinä olet!"

-- "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".

-- "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo
kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään.
Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa ... ei
sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus
sinä olet!"

-- "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen,
ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet
semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".

-- "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt
et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin
petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua.
Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen
hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".

Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään
muotoa.

-- "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.

Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras
kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä
mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo
jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski.
Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne
hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:

-- "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".

Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli
suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli
tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän
torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut
asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin
pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi
uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle... "Nosdrew on joutava mies,
Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle
hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään!
Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin
huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka
purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä
raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja
viekää Nosdrew mukananne!"

Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen
aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski
Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki
kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.

Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli
maannut.

-- "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.

-- "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa
unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta,
että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et
arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja
Kuvshinnikow".

-- "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit
pieksijäiset valveillasi".

-- "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin
ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt
pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin
lurjusta".

Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin
tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa
näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu
nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan
poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla
ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä
ja harppien teekupistansa -- semmoisena hän oli erittäin hyvä malli
maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja
käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.

-- "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö
tahdo pelata sieluista?"

-- "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt,
niin ostan kernaasti".

-- "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään
kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen
vaan!"

-- "En; johan minä olen sanonut".

-- "Entäs vaihtokauppa?"

-- "Ei!"

-- "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun
kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois
henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"

-- "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".

-- "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään
uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa
sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa
minulle jotakin etukäteen".

-- "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos
koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja
vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".

-- "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".

-- "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"

-- "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".

-- "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata,
niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen
sinetin kellonperiisi".

-- "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.

-- "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.

-- "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".

-- "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".

-- "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen
nappulaa.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoi
Tshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen
toista.

-- "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteli
Tshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.

-- "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen
hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin
nappulan.

-- "Enpä ole minä pitkään... Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs
se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.

-- "Mikä niin?"

-- "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein
nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se
oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.

-- "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on
mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa
yht'aikaa".

-- "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan;
kyllä minä sen panen takaisin, panen".

-- "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"

-- "Mikä toinen?"

-- "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".

-- "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"

-- "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan
kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija
oikeastaan on!"

-- "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä
keksimään!"

-- "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".

-- "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko
minä tehnyt vääryyttä?"

-- "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma,
ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".

-- "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli
on alotettu".

-- "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen
tulee".

-- "Sen sinä valehtelet".

-- "Itse sinä valehtelet".

-- "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää
lopettaa peli".

-- "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan
ääreen sekoitti nappulat.

Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen
peräytyi pari askelta.

-- "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se
mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen
paikoilleen".

-- "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".

-- "Vai et rupea vainen?"

-- "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"

-- "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen
yhä lähemmäksi.

-- "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi
vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin
alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä
Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme
pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla
häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui
Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.

-- "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista
itseänsä irti.

Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä
palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi
tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".

-- "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta
ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan
käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli
mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.

-- "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen
kuin tulessa.

-- "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".

-- "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi
joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle
ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi
kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa
liikkuvan, ääntä saamatta.

-- "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen
piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt
rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.

-- "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa
huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön:
"Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin
hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä
käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on
hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen
päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen
tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin;
eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön
suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on
pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin
kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa,
haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan
onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.

Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön
luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään
valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin
armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat
Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka
hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä,
puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä
piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään,
mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja
hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.

Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa
kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan
huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki
katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi
sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.

Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä,
jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi
surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.

-- "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras,
katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi
kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä
hankalasta asemastaan.

-- "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?"
kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.

-- "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment.
muist.]

-- "Mitä suvaitsette?"

-- "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te
olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".

-- "Mitä turhia? Mikä juttu?"

-- "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle
Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa
tilassa".

-- "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes
nähnytkään!"

-- "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen
upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".

Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän
vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse
kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset
kestävät.




V LUKU.


Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin
viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut
näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä
hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan
häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä
kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.

-- "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"

Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja
tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä?
Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä
paitsi ollut leikkiä ensinkään.

-- "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että
jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä
Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies,
mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes
perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"

Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.

-- "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä
mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin
sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta
ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen
muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka
ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja
amissioni".

Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei
ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla
tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia
kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä
sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä
pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti
pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli
muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta
nyt ei ollut kuin heiniä vaan -- paha asia! Kaikki olivat
tyytymättömiä.

Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia,
käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja
toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset
kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain
naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.

-- "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä
oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"

Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen
toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja
vastasi:

-- "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi
jätit oppiin, vai?"

Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten
hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.

Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla
tupsahtanut kummallekin puolen.

Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus
kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista
iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina
hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat
pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen
valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna
pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen
hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen.
Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi
niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi
jääneillä huulilla, kyynelet silmissä -- kaikki tuo oli hänessä niin
armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään
huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.

-- "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.

Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset
peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin
vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan
uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon
käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa
uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan,
-- kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.

Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli
kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa
autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä
heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko;
kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat
päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen
peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta
-- lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli
kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle
tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet
paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin
naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt
sateli heiltä neuvoja:

-- "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; ja
Simo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"

Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen
selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan
kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan
kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut
apua Simo sedästä vähääkään.

-- "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo
setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"

Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen
hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle
markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan
painui melkein maahan asti.

-- "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä,
läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se
siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"

Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt
mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että
Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu
poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja
Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo
semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä
nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää
hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.

Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin
tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt
puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään.
Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot
kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli
taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee,
Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.

Kaikkialla elämässä, kaikkialla -- olkoon sitten kesken sen koleita,
karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken
yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, --
kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan
toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se
edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin
kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu
tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on
kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää
loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja
säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen
kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten
rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä
vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse
kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä
kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta
kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa
Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, --
oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään
on alkanut elämänsä, -- niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt,
liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän
järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen,
unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta,
unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa
on.

Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa
harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta
hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen
tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.

-- "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten.
"Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää,
että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi
kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä
mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on
kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin
vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun
naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla
ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, -- ja roskaa hänestä tuleekin!
Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät!
Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen
kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on
hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen
sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa
ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii
katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis
on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän
rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen,
että hiis ties mikä se onkaan!"

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

-- "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on!
Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen
tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon
pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa,
että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan
hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan,
kunnon mies löytänyt onnensa".

Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi
hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä
välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut
eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa
kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen
haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.

Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-,
toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi
siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi
talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen,
aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen
aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut
turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden
rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni
kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan
pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä
säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle,
sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois
sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään
asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja
tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi
pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit,
vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää
iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä
ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli
lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta,
ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla
sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän
jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.

Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet
kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä
miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista
Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment.
muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja
huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika,
silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja
valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen
soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä.
Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen
pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse
isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!"
ja saattoi vieraansa sisään.

Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä
hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi
oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut
pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa
ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva,
niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin
tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto
ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja,
niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi
tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran -- nenä tuli, iski toisen --
huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta,
riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja
merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti
päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt
ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei
hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin
kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän
kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen
tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin
varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan
tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:

-- "Häiritsinkö minä teitä miten?"

Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä
tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh
nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja
katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni
uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä
oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja
silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä
sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset,
että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli -- ties
mistä syystä ja mitä varten -- saanut sijansa Bagration, laiha ja
harmaapäinen, pikkusia lip

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49404