← catalogue

Viisi viikkoa ilmapallossa

by Jules Verne · Finnish · Gutenberg #49189 · 467,767 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Viisi viikkoa ilmapallossa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viisi viikkoa ilmapallossa

Author: Jules Verne

Translator: Samuli Suomalainen


        
Release date: June 10, 2015 [eBook #49189]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49189

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA ***

VIISI VIIKKOA ILMAPALLOSSA

Kolmen englantilaisen löytöretkiä Afrikassa
Tohtori Fergussonin muistiinpanoista


Kirj.

JULES VERNE


71:nnestä alkuperäisestä painoksesta
suomensi Samuli S.


Franskan Akatemian palkitsema teos.



Otava, Helsinki, 1903.

K. Malmström'in Kirjapaino, Kuopio, 1903.






     _Franskan opetus-asiain ministerin hyväksymä.
     Otettu koulu- ja kansankirjastoihin.
     Parisin kaupungin valitsema palkintokirjoiksi_.




ENSIMMÄINEN LUKU

Innostavan puheen päätössanat. -- Tohtori Samuel Fergussonin
esittäjäiset. -- "Excelsior". -- Tohtorin muotokuva, täysikokoa. --
Voitettu fatalisti. -- Päivälliset _Traveller's club'issa_. --
Monilukuiset maljat.


_The Royal Geographical Society of London_ (Lontoon Kuninkaallinen
Maantieteellinen Seura) piti 14 p:nä tammikuuta 1862 istuntoa
huoneustossaan, Waterloo place 3. Esimies, sir Francis M... piti Seuran
monilukuisille jäsenille puheen, tiedoksi antaen erään tärkeän seikan.
Puhetta keskeytettiin tuon tuostakin kätten taputuksilla.

Tämä mehukas palanen kaunopuheliaisuutta päättyi vihdoin muutamiin
korkealentoisiin lauseisin, joissa isänmaallisuus innostellen
hulvahteli.

-- Englanti on aina astunut kansain etunenässä -- ainahan ne kansat
toistensa etunenässä astuvat -- retkeilijäinsä rohkeuteen nähden,
maantieteellisten löytöjen alalla. (_Äänekkäitä myöntymyksiä_.) Tohtori
Samuel Fergusson, yksi sen mainehikkaita poikia, ei ole syntyperästänsä
syrjäytyvä. (_Kaikilta haaroin_: Ei! ei!) Jos tämä yritys onnistuu
(_onnistuit se!_), on se täydentävä ja toisiinsa sitova afrikalaisen
kartologian hajanaiset tiedot (_innokkaita mieltymyshuutoja_); ja jos
se karille käy (_ei koskaan! ei koskaan!_), on se ainakin luettava
uskaliaimpain yritysten joukkoon, mitä ihmisnero milloinkaan on
keksinyt. (_Mitä kiihkeimpiä tömistyksiä_.)

-- Eläköön! eläköön! -- huusivat läsnäolijat, näitten kiihoittavain
sanain sähköttäminä.

-- Eläköön pelvoton Fergusson! -- äänsi muuan kokouksen puheliaimmista
jäsenistä.

Innostuneita huutoja kajahteli kajahtelemistaan. Fergussonin nimi oli
kaikkien suussa. Koko istuntosali joutui siitä haltioihinsa.

Ja kumminkin siellä oli läsnä koko joukko noita, aikoinaan reippaita,
vaikka nyt jo vanhettuneita, väsähtyneitä, pelvottomia matkustajia,
kuumaveristä väkeä, jotka olivat vaellelleet kaikissa viidessä
maan-osassa. Kaikki he, suuremmissa tai vähemmissä määrin,
ruumiillisesti tai henkisesti, olivat pelastuneet ken haaksirikoista,
ken tulipaloista, ken Indiaanien tomahawkeilta, ken villien
sotatapparoilta, ken kidutuspylväistä, ken Polynesian ihmissyöjäin
hampaista! Mutta nyt, sir Francis M...:n puheen aikana, heilläkin sydän
sykähteli, ja varma on, ett'ei Lontoon Kuninkaallisen Maantieteellisen
Seuran istunnoissa ollut miesmuistiin pidetty näin loistavaa puhetta.

Mutta innostus ei Englannissa pysähdy pelkkiin sanoihin. Se lyö rahaa
nopeammin kuin "The Royal Mint'in" (valtion rahapajan) kone. Heti
paikalla nostettiin kysymys siitä, miten suurella summalla Seura ottaa
avustaakseen tohtori Fergussonia, ja summa nousi 2500 puntaan (= 62.500
Suomen markkaan). Summan suuruus oli yrityksen tärkeyden mukainen.

Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia
virallisesti esitetä Seuralle.

-- Tohtori on Seuran käskettävissä, -- vastasi sir Francis M...

-- Astukoon sisään! -- huudettiin, -- astukoon sisään! Onhan hauska
omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.

-- Kunhan ei vaan, -- virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, --
kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!

-- Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! -- huudahti muuan
äreä ääni.

-- Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, -- vastasi muuan lystikäs jäsen
tässä vakavassa Seurassa.

-- Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, -- virkkoi sir Francis M...
tyyneesti.

Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa,
osoittamatta vähintäkään hämmästystä.

Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja
muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi
miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet
säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin
ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät
silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen
kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja
jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän
konsanaankin.

Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin
epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.

Eläköön-huutoja ja kättentaputuksia kesti yhä edelleen, kunnes tohtori
Fergusson miellyttävällä viittauksella pyysi saada äänenvuoroa. Hän
astui hänelle määrätyn istuimen ääreen, nosti sitten järkähtämätönnä,
tarmokkain katsein, oikean kätensä etusormen taivasta kohti, avasi
suunsa ja lausui tämän ainoan sanan:

-- Excelsior! (Ylemmäs!)

Kun herrat Bright ja Cobden aikoinaan tekivät kuuluisia
interpellationejansa parlamentissa, kun lord Palmerston ennen vanhaan
vaati ylimääräisiä varoja Englannin kallioitten linnoittamiseksi, eivät
heidän puheensa milloinkaan saavuttaneet niin repäisevää menestystä.
Sir Francis M...:n puhe oli menettänyt sen rinnalla koko loistonsa.
Tohtori esiintyi nyt kerrassaan ylevänä, suurena, vähin sanoin oikeaan
osaavana. Hän oli sanonut kohdalleen:

-- Excelsior!

Vanha sotalaivan kapteeni, tehtyään jo sydämessään sulat sovinnot tämän
oudon miehen kanssa, vaati, että _Proceedinys of the Royal Geographical
Society of London_ (Seuran Tiedon-annot) julkaisisivat tohtori
Fergussonin puheen sanasta sanaan.

Mutta ken oli tämä tohtori, ja millaiseen uhkayritykseen hän nyt oli
antaumassa?

Fergusson oli uljaan merikapteenin poika, joka pienestä pitäin oli
ollut isänsä kanssa merimatkoilla, tottuen jo aikaisin merielämän
vaaroihin ja seikkailuihin. Tässä kelpo pojassa, joka ei milloinkaan
ollut tiennyt, mitä pelko onkaan, ilmeni jo aikaisin vilkas äly,
etsijän oveluus, huomattava taipumus tieteellisiin töihin. Hän oli
lapsesta saakka ollut harvinaisen taitava selviämään pulista ja
pälkähistä. Ei hän ollut joutunut neuvottomaksi milloinkaan, ei edes
esimmäistä kahveliakaan käyttäessään, missä lapset tavallisesti hiukan
kömmeltyvät.

Ennen pitkää alkoivat häntä innostaa kertomukset uljaista yrityksistä
ja merimatkoista. Kiihkeästi hän seurasi löytöretkiä, joita tehtiin
19:nen vuosisadan alkupuoliskolla. Hän uneksi sellaista kunniaa, jota
olivat osakseen saaneet Mungo-Parkit, Brucet, Cailliét, Levaillantit,
eikä, luullakseni, Robinson Crusoe eli Aleksander Selkirk ollut hänen
mielestänsä yhtään himmeämpi maineelleen kuin muutkaan. Kuinka hauskoja
hetkiä hänellä olikaan ollut Robinsonin kanssa tuolla Juan Fernandezin
saarella! Useissa kohdin tuon haaksirikkoisen merimiehen mietteet
olivat hänen mielestään kohdallaan semmoisinansa; vuoroin hän pohti
hänen aikeitaan ja yrityksiään; välisti hän olisi tehnyt toisin,
paremminkin kenties, ainakin yhtä hyvin! Mutta se on varma, ett'ei hän
milloinkaan olisi lähtenyt pois tuosta herttaisesta saaresta, jossa hän
oli ollut niin onnellinen kuin kuningas alamaisia vailla ... ei, vaikka
hänestä olisi luvattu tehdä meriministeri!

Isä, lukenut mies itsekin, koetti kaikin tavoin kehittää poikansa
vilkasta älyä vakavilla opinnoilla hydrografiassa, fysikassa ja
mekanikassa, hankkien hänelle myös tietoja kasvi-, lääke- ja
tähtitieteen alalla.

Kapteenin kuollessa oli Samuel Fergusson vasta kahdenkolmatta vuoden
vanha, mutta oli jo ennättänyt tehdä matkan maan ympäri. Nyt hän astui
Englannin indialaisen armeijan insinöörikuntaan ja otti urheasti osaa
useampaan taisteluun, mutta tämä sotamiehen elämä ei häntä
miellyttänyt: käskijän toimesta hän varsin vähän välitti, eikä
käskettävänäkään oleminen ollut hänestä hauskaa. Hän otti eronsa ja
läksi, puoleksi metsämiehenä, puoleksi kasvien tutkijana, retkeilemään
pohjoiseen, kulki siten poikki Indian niemen Kalkuttasta Suratiin
saakka. Se oli vaan tuommoinen harrastajan huviretki.

Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni
Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista
sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.

Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti,
löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle
retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.

Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset
eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja
kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa
tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat
pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu;
hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä
yöstä tahansa.

Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina
1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen
Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia
havainnoita.

Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut _Daily Telegraphin_
toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen
penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen
päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä
tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen
yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä
Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes
_The Royal Polytechnic Institution'in_ (Kunink. Polyteknillisen
Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.

Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan
probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut,
maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on
tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos
tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet,
kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.

Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän
kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä
oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen,
löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.

Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut
Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin
vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja,
niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli
asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri,
mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää
päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven
kauneudesta.

Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään
useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin
nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä
luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista
laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.

-- En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. -- Niin hänen oli tapa
sanoa usein.

Ei siis kummastelle kukaan, että hän niin kylmäverisesti vastaan-otti
Kuninkaallisen Seuran kättentaputukset. Hänessä ei ollut halpamaista
ylpeyttä, ja vielä vähemmin hän oli turhamainen. Seuran esimiehelle
tekemänsä ehdotus oli hänen mielestään varsin yksinkertainen, eikä hän
siis huomannut sen suunnattoman valtavaa vaikutustakaan.

Istunnon jälkeen saatettiin tohtori _Traveller's Club'iin_, Pall Mali
kadun varrella. Siellä pidettiin uhkeat juhlat hänen kunniakseen.
Kaikki, mitä tarjottiin, oli määrälleen ja mitalleen kunniavieraan
arvon mukaista, niinpä sampikin illallispöydässä ei ollut täyttä
kolmeakaan tuumaa lyhempi kuin itse Samuel Fergusson.

Monilukuisia maljoja juotiin kuuluisain Afrikassa-kävijäin muistoksi
ja onneksi. Ja se tapahtui oikeaan englantilaiseen tapaan:
aakkosjärjestyksessä. Ja niin tuli juoduksi kokonaista 130 maljaa.
Viimeksi esitettiin malja tohtorille Samuel Fergussonille, jonka
yritys, ennen kuulumaton, oli yhdeksi kokonaiseksi sitova näitten
retkeilijäin työt ja täydentävä afrikalaisten löytöjen suuren sarjan.




TOINEN LUKU

_Daily Telegraphin_ kirjoitus. -- Tieteellisten aikakauslehtien kiista.


Seuraavana päivänä, numerossaan tammikuun 15:ltä, julkaisi _Daily
Telegraph_ seuraavan kirjoituksen:

"Afrika on vihdoinkin paljastava suunnattomain kätköjensä salaisuuden.
Uuden-aikainen Oidipos on selittävä sen arvoituksen, jonka perille
kuudentoista vuosisadan oppineet eivät ole päässeet. Niilin lähteitten
etsimistä, _fontes Nili quœrere_, pidettiin ennen muinoin mielettömänä
yrityksenä, pilventakaisena utukuvana.

"Tohtori Barth kulki Denhamin ja Clappertonin raivaamaa tietä hamaan
Sudaniin saakka; tohtori Livingstone uudisti monta kertaa pelvottomia
tutkimusretkiänsä Hyvän Toivon niemestä alkaen aina Zambezin
vesistöille asti; kapteenit Burke ja Speke pääsivät Suurien järvien
rannoille, -- ja näin on nykyaikaisella sivistyksellä nyt kolme tietä
avoinna. Niitten yhtymäkohta, jonne ei vielä yhdenkään matkustajan ole
onnistunut päästä, sijaitsee itse Afrikan sydämessä. Sitä kohti ovat
kaikki voimat jännitettävät.

"Näitten tieteen uljaitten etuvartijain töihin on rohkealla
yrityksellään tuova täydennyksen tohtori Samuel Fergusson, jonka
kauniista tutkimusretkistä lukijamme usein ovat saaneet tietoja.

"Mainittu pelvoton löytöretkeilijä aikoo kulkea Afrikan yli
ilmapallossa idästä länteen. Mikäli tietoomme on tullut, on tämän
hämmästyttävän retken lähtökohtana oleva Zanzibarin saari. Missä kohdin
retki päättynee, sen tietää Sallimus yksin.

"Tämän tieteellisen löytöretken ehdotus tehtiin eilen virallisesti
Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, joka yrityksen
kannattamiseksi määräsi 2500 puntaa.

"Me aiomme antaa lukijoillemme tarkkoja tietoja tästä retkestä, jolla
maantieteen aikakauskirjoissa ei vertaista ole."

Kirjoitus herätti, kuten kyllä arvaa, suunnatonta huomiota. Ensi alussa
nousi kovia epäilyksen myrskyjä. Koko tohtori Fergusson, väitettiin, ei
ole muuta kuin onnenonkija, oikeata amerikkalaista Barnumin keksintöä.
Ensin hän muka on toiminut Yhdysvalloissa ja tullut sieltä Britannian
saarille "affäärejä" tekemään.

Ivallinen vastaus Daily Telegraphin kirjoitukseen oli luettavana
helmikuun numerossa Geneven Maantieteellisen Seuran "Bulletins'ejä". Se
teki sukkelaa pilaa Lontoon Kuninkaallisesta Seurasta, Traveller's
Clubista ja sadunomaisen pitkästä sammesta.

Mutta silloin herra Petermann tukki kerrassaan suun tältä
geneveläiseltä aikakauslehdeltä Gothassa ilmestyvissä
"Mittheilungen'eissaan" (Tiedon-annoissa). Herra Petermann tunsi
personallisesti tohtori Fergussonin ja meni takaukseen uljaan ystävänsä
järkähtämättömästä rohkeudesta.

Ei aikaakaan, niin ei epäilyksillä enää ollut sijaa pienintäkään.
Matkan varustuksiin ryhdyttiin Lontoossa; Lyonin silkkitehtaissa
teetettiin ilmapalloa varten niin tärkeät päällyskankaat; Englannin
hallitus antoi tohtorin käytettäväksi "Resolute" nimisen
kuljetus-höyrylaivan, kapteeni Pennet.

Piakkoin alkoi julkisuudessa kuulua rohkaisevia ääniä, onnitteluja.
Parisin Maantieteellinen Seura julkaisi Bulletins'iensä joka numerossa
tarkkoja tietoja yrityksen yksityiskohdista; Malte-Brunin "Nouvelles
Annales" painatti huomattavan kirjoituksen tästä asiasta; "Zeitschrift
für allgemeine Erdkunde" nimisessä aikakauslehdessä osoitti tohtori
W. Koner sitovalla tavalla, kuinka puheen-alainen tarkoitus todella on
saavutettavissa, mitä menestymisen mahdollisuuksia sillä on, mitä
vastuksia se saa kestää, ja kuinka äärettömän monta etua tällaisella
halki ilmain tehtävällä retkellä on puolellaan. Lähtökohtaa vain
kirjoittaja ei hyväksynyt. Hänen mielestään olisi siinä kohden
sopivampi eräs pieni, Masuah niminen satama Abessiniassa, josta James
Brucekin vuonna 1768 oli lähtenyt liikkeelle, Niilin lähteille
pyrkiessään.

"North American Review" oli hieman harmissaan siitä, että juuri
Englannin osaksi niin suuri kunnia on tulemassa. Se otti leikin
kannalta koko tohtorin yrityksen, arvellen, että eikö tohtorin sopisi
tulla tuhahtaa Amerikkaan asti, kun kerran niin hyvään vauhtiin pääsee.

Sanalla sanoen, ei ollut sitä sanomalehteä eikä aikakauskirjaa, ei
tieteellistä, ei jumaluus-opillistakaan, joka ei olisi pohtinut tätä
kysymystä puolelta ja toiselta.

Suuria vetoja lyötiin Lontoossa ja koko Englannissa seuraavista
seikoista: 1:ksi) onko tohtori Fergussonia olemassa todella vai eikö;
2:ksi) tuleeko koko matkasta mitään vai eikö tule; 3:ksi) onnistuuko se
vai eikö; 4:ksi) palajaako hän vai jääkö sille tielle. Suuria summia
pantiin vetoon, aivan kuin Derbyn kilpa-ajoissa.

Ja niinpä kaikkien, uskovaisten ja uskomattomain, tyhmäin sekä
viisasten, silmät olivat kiinnitettyinä tohtori Fergussoniin. Hän oli
päivän leijona, aavistamattakaan, millainen harjakaula hänestä oli
tullut. Mielellänsä hän antoi tarkkoja tietoja retkistänsä. Hän oli
luonnollisin ihminen maailmassa eikä lainkaan sellainen saavuttamaton
kuin moni muu hänen asemassaan. Jo siinä yksikin karaistu seikkailija
tuli tarjoutumaan osalliseksi hänen yrityksensä vaaroihin sekä
kunniaan, mutta hän hylkäsi tarjoukset, syytä sen lähemmin
selvittämättä.

Monilukuiset ohjattavain ilmalaivain keksijät esittivät hänelle
koneitansa, mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Jos ken tiedusti, oliko
hän tässä suhteessa itse keksinyt jotain, ei hän ruvennut lähempiin
selityksiin. Hän ryhtyi vain entistä innokkaammin varustelemaan
matkaansa.




KOLMAS LUKU.

Tohtorin ystävä. -- Mistä saakka heidän ystävyytensä oli alkanut. --
Dick Kennedy Lontoossa. -- Ehdotus, jota ennen ei ole tehty, mutta joka
ei mieltä tyynnytä. -- Sananlasku, joka ei juuri lohduta. -- Muutama
piirre Afrikan martyrologiasta. -- Ilmapallon edut. -- Tohtori
Fergussonin salaisuus.


Tohtori Fergussonilla oli ystävä, ei kumminkaan hänen toinen minänsä,
_alter ego_, sillä eihän ystävyyttä saata olla olemassa kahden ihan
yhtäläisen olennon välillä.

Mutta jos heillä olikin erillaisia ominaisuuksia, omia taipumuksia
kummallakin, jospa olivatkin eri temperamenttia niin toinen kuin
toinenkin, niin yksi sydän oli sittenkin Dick Kennedyllä ja Samuel
Fergussonilla, eikä siitä ollut haittaa lainkaan. Päinvastoin.

Dick Kennedy oli Skotlantilainen sanan täydessä merkityksessä:
avomielinen, päättäväinen, itsepäinen. Hän asui lähellä Edinburgia,
pienessä Leithin kaupungissa, joka oikeastaan oli tuon vanhan _Auld
Reekiën_ (Vanhan Savupesän)[2] esikaupunki. Välistä hän kalasteli,
mutta ennen kaikkea hän oli innokas metsämies. Hänen tarkkuudestaan
luodikolla ampumisessa kerrottiin merkillisiä asioita: hän osaa kyllä
ampua luodin kahtia veitsen kärkeen, mutta ei siinä kyllä; hän ampuu
sen kahteen niin yhtä suureen palaseen, ett'ei punnitessa huomaa
erotusta ensinkään.

Kooltaan Dick Kennedy oli 2 tuumaa neljättä kyynärää (= 183 cm),
liikkeet vapaat ja miellyttävät; voimia kuin Herkuleella; iho päivän
paahtama; silmät mustat ja vilkkaat; koko olennossa luonnollista,
päättävää rohkeutta ja samalla jotain hyvää ja ehjää, -- sellaisena
esiintyi eduksensa Skotlantilainen.

Ystävykset olivat tutustuneet toisiinsa Indiassa, saman rykmentin
palveluksessa. Dickin pyydystellessä tiikereitä ja norsuja, pyydysteli
Samuel kasveja ja hyönteisiä. Kumpikin saattoi sanoa olevansa
perehtynyt asiaansa, ja tohtorinkin saaliiksi tuli monasti harvinainen
kasvi, jonka hankkiminen kysyi yhtä paljon vaivaa kuin parin
norsunhampaankin saanti.

Siitä saakka kuin he olivat palanneet Englantiin, olivat he usein
olleet toisistaan erillään, tohtorin viipyessä kaukaisilla retkillä,
mutta kotia palattuansa tohtori aina meni ystävänsä luokse, ei
itselleen mitään vaatimaan, vaan tarjoamaan omaa itseänsä seuraksi
ystävälleen Skotlantilaiselle viikon tai parin päiviksi.

Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen
katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana,
Kennedy tyyneenä, rauhallisena.

Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan
uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen
ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä,
arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan
matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy
kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi
tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta
ansaitaksensa jo liiaksikin.

Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi
sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten
ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään
muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.

-- Mitä hautoneekaan taas? -- kyseli Kennedy itseltään, ystävän
lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.

Eräänä aamuna hän sai sen tietää _Daily Telegraphista_.

-- Hyvä isä! -- huudahti hän. -- Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla!
Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on
miettinyt kaksi pitkää vuotta!

Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui
niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.

Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo
kaikki lienee juttuja vaan.

-- Vai juttuja vainen! -- huudahti Dick Kennedy. -- Kyllä minä tunnen
hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt
lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule
mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin
kuuhun hän vielä lähtee!

Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna,
General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.

Kolmen neljännestunnin perästä hän tuli ajurinvaunuissa tohtorin talon
edustalle, Soho square, Greek street. Hän kiirehti portaita ylös ja löi
viisi iskua oveen ja löikin niin, että kuului.

Fergusson itse avasi oven.

-- Dick? -- virkkoi hän, liiaksi hämmästymättä.

-- Dick kyllä, -- vastasi toinen.

-- Kuinka, ystävä hyvä? sinäkö Lontoossa, talvisen metsästyksen aikaan?

-- Ni-in.

-- Ja mitäs tänne läksit?

-- Tekemään tyhjäksi kauhean suunnatonta hullun-yritystä.

-- Hullun-yritystäkö? -- kysäisi tohtori.

-- Onko siinä perää, mitä tässä lukee? -- vastasi Kennedy, vetäen
esille yhden numeron _Daily Telegraphia_.

-- Vai niin! sitäkö sinä? Ne sanomalehdet ne ovat sellaisia
suupaltteja. Mutta painahan puuta, Dick.

-- En. Onko sinulla toden perästä aikomus lähteä tuolle retkelle?

-- On kyllä. Varustukset ovat jo hyvällä alulla ja minä olen...

-- Missä ne on ne sun varustuksesi? Minä lyön ne palasiksi, murskaksi
murennan!

Kunnon Skotlantilainen joutui ihan vihan vimmaan.

-- Älähän hätäile, ystävä hyvä, -- puhui tohtori. -- Minä käsitän sun
suuttumuksesi. Sinä olet pahoillasi siitä, ett'en ole antanut sinulle
tietoja uusista aikeistani.

-- Kauniita aikeita!

-- Minulla on ollut niin paljo työtä, -- jatkoi Samuel, keskeytyksestä
välittämättä, -- ett'en ole ennättänyt. Mutta ole rauhassa; en minä
olisi lähtenyt, kirjoittamatta sinulle...

-- Minä annan palttua...

-- Sillä minulla on aikomus ottaa sinut mukaan.

Skotlantilainen hypähti niin, että kauriskin olisi kadehtinut.

-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Sinä tahdot siis, että kytkisivät meidät
kumpaisenkin Bedlamin hulluinhuoneesen!

-- Olen ollut aivan varma sinusta, Dick; olen valinnut juuri sinut ja
hyljännyt monta muuta.

Kennedy oli hetken aikaa kuin huumauksissaan.

-- Jos otat kuunnellaksesi minua kymmenisen minuttia, -- virkkoi
tohtori levollisesti, -- niin kiität minua.

-- Kuules, puhutko sinä oikein täyttä totta?

-- Puhun.

-- Mutta jos en minä lähde mukaan?

-- Lähdet kyllä.

-- Mutta jospa en lähde sittenkään?

-- Sitten lähden yksinäni.

-- Istutaanpas, -- sanoi metsästäjä, -- ja haastellaan tyyneesti.
Kosk'et sinä todellakaan laske leikkiä, niin kannattaahan tästä
keskustella.

-- Keskustellaan aamiaispöydässä, ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan, rakas Dick.

Ystävykset istuivat pienen pöydän ääreen vastatusten, kasallinen
voileipiä ja suunnaton teekeittiö edessään.

-- Kuules nyt, rakas Samuel! -- puhui metsästäjä. -- Sinun aikeesihan
on mieletön, sula mahdottomuus; ei siinä ole pontta eikä perää.

-- Perästä kuuluu, kun on koetettu.

-- Mutta sitä ei saa ruveta koettamaankaan, ei yrittämäänkään.

-- Miks'ei, jos sais kysyä?

-- Entäs vaarat, entäs esteet kaikenlaiset?

-- Esteet, -- vastasi Fergusson vakavasti, -- esteet on keksitty vain
ehkäistäviksi, ja mitä taas vaaroihin tulee, niin ken saattaa
kerskailla siitä, ett'ei häntä vaarat uhkaa? Vaaroja on elämässä
kaikkialla: saattaa olla vaarallista istahtaa oman pöytänsä ääreen tai
panna hattunsa pöydälle. Ja sitä paitsi on parasta pitää se, kuin
tapahtuva on, jo tapahtuneena ja nähdä tulevissa vain nykyisyyttä,
sillä tulevaisuus ei ole muuta kuin palanen hiukan loitolla olevaa
nykyisyyttä.

-- Kas niin, -- virkkoi Kennedy, olkapäätään kohauttaen. -- Fatalisti
sinä olet kuin oletkin!

-- Niin olen, mutta tämän sanan hyvässä merkityksessä. Älkäämme ennalta
pohtiko, mitä kaikkea muka kohtalo on meille määrännyt. Emme koskaan
saa unohtaa sattuvaa sananlaskua: ei puuhun hirtettävä veteen huku!

Mitäpä tähän osasi vastata! Kennedy se kumminkin löi lautaan kokonaisen
sarjallisen todistuksia, joita on helppo arvata, mutta joita tässä
kävisi pitkäksi luetella.

-- Mutta, -- virkkoi hän hetken kuluttua, -- jos sinä tahdot
välttämättömästi kulkea Afrikan halki, jos et muuten luule olevasi
onnellinen, niin miks'et mene tavallista tietä?

-- Miksikö en? -- vastasi tohtori, vilkastuen; -- siks' että kaikki
tähän-astiset yritykset ovat jääneet kesken. Siks' että Murgo-Parkista,
joka murhattiin Nigerin varsilla, Vogeliin asti, joka joutui tuhon
omaksi Wadaissa, -- Oudneysta, joka kuoli Murmurissa, Clappertonista,
joka kuoli Sakatussa, Maizaniin asti, joka hakattiin palasiksi, --
Tuaregien tappamasta majori Laingista, hampurilaiseen Roscheriin, joka
sai surmansa alussa vuoden 1860, -- pitkin aikaa on monilukuisia uhreja
merkitty Afrikan martyrologian kirjoihin! Siks' että on mahdoton kestää
taistelussa elementtejä, nälkää, janoa, kuumetta, metsänpetoja ja vielä
petomaisempia alkuasukkaita vastaan. Siks' että mitä ei saa tehdyksi
yhdellä tavalla, siihen on ryhdyttävä toisesta päästä! Ja vihdoin siks'
että mistä ei lävitse pääse, siitä on kuljettava sivuitse tahi päästävä
ylitse.

-- Jospa ei olisi muuta kuin päästä ylitse, mutta kulkea ylitse!

-- No niin! -- puhui tohtori aivan kylmäverisesti, -- mitäs minä
empisin? Ymmärräthän, että minä olen pitänyt varani, jott'ei minun
palloni pääse putoamaan maahan, ja jos sittenkin niin kävisi, niin
joutuisinhan vain samallaisiin oloihin kuin muutkin retkeilijät, mutta
minun palloni ei petä, sitä ei tarvitse luulla.

-- Päinvastoin, se on hyvinkin luultava.

-- Ei ole, rakas Dick. Toivoakseni minun ei tarvitse erota siitä,
ennenkuin olen saapunut Afrikan länsirannalle. Sen kanssa on kaikki
mahdollista, ilman sitä minä olen kaikkien niitten vaarain ja
vastuksien alainen, jotka sellaista retkeilijää luonnollisestikin
kohtaavat; sen kanssa ei minua ahdista ei helle, ei tulvat, ei myrskyt,
ei samum, ei epäterveellinen ilmasto, ei metsänpedot. Jos minun on
liian kuuma, silloin kohoan korkeammalle; jos on vilu, laskeun alemmas;
tulee vuori vastaan, minä purjehdin sen päällitse; tulee kuilu, kuljen
yli; sattuu virta, siitä poikki; raju-ilma, minä väistän sen;
vuorivirta, minä pyhkäisen sen pinnoitse kuin lintu! Minä kuljen
väsymättä; minä pysähdyn, vaikk'en lepoa tarvitsekaan! Minä
liihoittelen uusien kaupunkien ylitse! Minä lennän myrskyn siivin,
milloin ylä-ilmoissa, milloin parikymmentä metriä lähellä maanpintaa,
ja maailman suurimmasta kartastosta aukenee eteeni Afrikan lehti
täydessä laajuudessaan!

Kunnon Kennedyn mieli rupesi vilkastumaan, vaikka tämä hänen eteensä
loihdittu kuva hieman pyörryttikin häntä. Hän katseli Samuelia ihaillen
ja samalla peljätenkin; hän tunsi jo leijailevansa avaruudessa.

-- Maltas nyt, rakas ystävä, maltas pikkuisen. Sinä olet niinmuodoin
keksinyt keinon, jolla palloa ohjataan?

-- En. Se on tuulen pieksämistä.

-- Mutta sittenhän sinä joudut...

-- Minne sallimus saattaa, mutta idästä länteen kumminkin.

-- Kuinka niin?

-- Käyttämällä hyväkseni pasaadituulia, jotka aina puhaltavat yhtäänne.

-- Niin vainenkin, -- puheli Kennedy, mietiskellen, -- pasaadituulia...
tietysti ... tarpeen tullessa sopii ... siinä on jotain...

-- Vai jotain? Ei, ystävä hyvä; siinä on kaikki. Englannin hallitus on
antanut käytettäväkseni kuljetuslaivan, ja siitäkin on suostuttu, että
kolme, neljä laivaa tulee risteilemään Afrikan länsirannalla niihin
aikoihin, jolloin otaksun palajavani retkeltäni. Kolmen kuukauden
kuluttua viimeistäänkin olen Zanzibarissa; siellä pallo täytetään, ja
sieltä me sitten lähdemme.

-- Me, -- virkkoi Dick.

-- Olisiko sinulla sitten vieläkin jotain sanomista? Puhu, ystäväni
Kennedy!

-- Jotainko? Minulla on tuhat vastaväitettä. Sanos muun muassa yksi
asia: jos sinä aiot nähdä seutuja, jos aiot pallollasi laskeutua
mielesi mukaan, niin sehän on mahdollista vain kaasua menettämällä;
tähän asti ei ole muita keinoja keksitty, ja sepä se juuri on estänyt
pitkiä ilmamatkoja tekemästä.

-- Rakas Dick, minä sanon sinulle yhden ainoan asian: min'en menetä
kaasua rahtuistakaan, en ainoatakaan atomia.

-- Ja pallo laskeutuu mielesi mukaan?

-- Laskeutuu.

-- Mitenkä se käy päinsä?

-- Se on minun salaisuuteni, ystävä Dick. Luota minuun, ja olkoon minun
tunnussanani sinunkin: "Excelsior!"

-- Olkoon menneeksi "Excelsior!" -- vastasi metsämies, vaikk'ei osannut
sanaakaan latinaa.

Mutta Dick Kennedy päätti sittenkin kaikilla mahdollisilla keinoin
estää ystäväänsä lähtemästä. Hän oli olevinaan yhtä mieltä hänen
kanssaan ja tyytyi vaan pitämään asiain kulkua silmällä. Samuel
puolestaan ryhtyi varustuksiansa valvomaan.




NELJÄS LUKU

Tutkimuksia Afrikassa.


Se ilmaviiva, jota myöten tohtori Fergusson aikoi kulkea, ei ollut
vedetty sattumoisin. Hän oli vakavasti tutkinut lähtökohtaa, eikä
ollutkaan syyttä suotta päättänyt nousta ilmaan Zanzibarin saarelta,
joka sijaitsee lähellä Afrikan itärantaa, 6:nella asteella eteläistä
leveyttä, toisin sanoen 430 maantieteellistä peninkulmaa (795
kilometriä) päiväntasaajan eteläpuolella.

Tältä saarelta oli äskettäin lähtenyt se retkikunta, jonka määränä oli
kulkea Suurten järvien kautta etsimään Niilin lähteitä.

Kohdallaan lienee tässä tehdä selvää, mitkä entiset tutkimukset tohtori
Fergussonilla oli aikomus yhdistää. Tutkimusretkistä ovat tärkeimmät:
tohtori Barthin v. 1849 ja luutnanttien Burtonin ja Speken v. 1858.

Tohtori Barth, Hampurista, oli hankkinut maanmiehellensä Overwegille ja
itselleen luvan liittyä Sudaniin lähetettyyn Englantilaisen
Richardsonin retkikuntaan.

Tämä laaja seutu sijaitsee 15:nen ja 10:nen asteen välillä pohjoista
leveyttä. Sinne pyrkijän täytyy siis kulkea päälle 1500 peninkulmaa
(noin 2800 km)[3] Afrikan sisämaihin.

Siihen saakka tämä seutu oli ollut tunnettuna ainoastaan Denhamin,
Clappertonin ja Oudneyn retkistä, 1822-1824. Richardson, Barth ja
Overweg, aikoen tunkeutua kauemmas, saapuvat Tunisiaan ja Tripoliin,
kuten heidän edelläkävijänsäkin, ja ennättävät Murzukiin, Fezzanin
pääkaupunkiin.

Sieltä lähtien he eivät kulje suoraan etelään, vaan kääntyvät länteen
Ghatia kohti, saatuansa, vaikk'ei ilman vaikeuksia, oppaiksensa
maan-asukkaita, Tuaregeja. Kestettyänsä lukemattomia rosvojen
hyökkäyksiä, ahdistuksia, jopa aseellistakin vastarintaa, heidän
karavaaninsa saapuu vihdoin Asbenin avaraan keitaasen. Siellä tohtori
Barth eroaa seuralaisistaan, poikkeaa Aghadesin kaupunkiin ja liittyy
jälleen retkikuntaan, joka sitten saapuu Damergun maakuntaan. Siellä
nämä kolme matkustajaa hajaantuvat eri haaroille, ja Barth lähtee Kanon
kaupunkiin päin, jonne hän vihdoin pääseekin, monta kovaa koettuansa ja
melkoisia lunnaita suoritettuansa.

Kovasta kuumeesta huolimatta, hän lähtee sieltä maaliskuun 7:nä, yksi
ainoa palvelija mukanaan, määränänsä Tshad järvi, jonne vielä on 650
kilometriä. Hän etenee nyt itään päin ja tulee Zuricolan kaupunkiin
laajassa Bornun valtakunnassa, joka on ydinkohta keskisessä Afrikassa.
Siellä hän saa tiedon, että Richardson on, väsymyksestä ja puutteista
nääntyneenä, kuollut. Hän saapuu sitten Bornun pääkaupunkiin, Kuukaan,
järven rannalla, ja vihdoin huhtikuun 14:na, siis 12 ja puoli kuukautta
Tripolista lähdettyänsä, Ngornun kaupunkiin.

Seuraavana vuonna maaliskuussa tapaamme hänet Overwegin seurassa
löytöretkillä Adamauan kuningaskunnassa järven eteläpuolella. Sieltä
hän vihdoin saapuu Jolan kaupunkiin, vähän etelämpänä 9:nettä astetta
pohjoista leveyttä. Se oli äärimmäinen kohta etelässä, johon tämä uljas
retkeilijä pääsi.

Palattuansa viiden kuukauden perästä Kuukaan, hän lähtee itää kohti
ja saavuttaa vihdoin retkensä itäisimmän kohdan, Masenjan kaupungin,
17° 20' itään Greemvichistä.

Seuraavana vuonna 1852 marraskuussa, toisenkin matkatoverinsa,
Overwegin, kuoltua, hän tunkeutuu länteen käsin, käy Sokotossa, kulkee
Niger virran poikki ja saapuu Timbuktun kaupunkiin, jossa on pakotettu
viipymään kokonaista kahdeksan kuukautta, alttiina sheikin
ahdistuksille, huonolle kohtelulle ja kaikenlaiselle kurjuudelle. Mutta
kristittyä ei ajan pitkään suvaita kaupungissa; Fullanit uhkaavat
surmata hänet. Silloin hän lähtee Timbuktusta maaliskuussa 1854,
pakenee rajalle ja viettää siellä kolmeneljättä vuorokautta,
kaikinpuolista puutetta kärsien, kunnes marraskuussa saapuu Kanon
kaupungin kautta Kuukaan, josta lähtee kulkemaan Denhamin jälkiä.
Vihdoin hän palajaa Tripoliin elokuun lopulla 1855 ja sieltä Lontoosen
6:na syyskuuta, kumppaleistaan yksin jäljelle jääneenä.

Tällainen oli uljaan Barthin retkeily.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti kirjaansa, että Barth oli
pysähtynyt 4:nelle asteelle pohjoista leveyttä ja 17:nelle asteelle
itäistä pituutta.

Katsokaamme nyt, mitä luutnantit Burton ja Speke saivat aikaan
Itä-Afrikassa.

Niiliä ylös oli kulkenut useampiakin retkikuntia, mutta ei ollut
yhdenkään onnistunut päästä tämän virran salaperäisille lähteille.
Saksalaisen lääkärin Ferdinand Wernen kertomuksen mukaan muuan
Mehemed-Alin suojelema retkikunta tunkeusi v. 1840 Gondokoroon asti,
4:nen ja 5:nen asteen välillä pohjoista leveyttä.

Savoijalainen Brun-Rollet, joka oli nimitetty Sardinian konsuliksi
Itä-Sudaniin, läksi v. 1855 Kartumista Jakub nimisenä kauppamiehenä
ostelemaan gunimia ja norsunluuta ja pääsi Beleniaan saakka, 4:nen
asteen toiselle puolelle, mutta palasi sairaana Kartumiin ja kuoli
siellä 1857.

Ei lääkintölaitoksen ylipäällikkö Egyptissä, tohtori Peneykään, joka
pienellä höyrylaivalla pääsi astetta etelämmäs Gondokoroa ja palasi
Kartumiin, jossa kuoli nääntymyksistä, -- ei venetialainen Miani,
joka kiersi putoukset Gondokoron eteläpuolella, päästen 2:selle
leveys-asteelle, -- ei maltalainen kauppias Andrea Debono, joka
tunkeusi vielä kauemmas ylös Niiliä myöten, -- ei kenkään heistä
saavuttanut tuota saavuttamatonta kohtaa.

Guillaume Lejean tuli v. 1859 Franskan hallituksen lähettämänä Punaisen
meren yli Kartumiin, astui siellä laivaan, mukanaan yksikolmatta henkeä
laivaväkeä ja kaksikymmentä sotamiestä, kulkeaksensa ylös Niiliä, mutta
hän ei päässyt Gondokoroa kauemmas, jouduttuaan tuhansiin vaaroihin
keskellä neekereitä, jotka olivat ilmikapinassa.

Mutta ainapa vaan tuolta kovan onnen rajapyykiltä ovat matkustajat
kääntyneet takaisin. Keisari Neronin lähettiläät etenivät ennen muinoin
9:nelle leveyspiirille: kahdeksantoista vuosisadan ponnistuksilla ei
siis päästy kuin 5 tai 6 astetta kauemmas, s.o. 550-670 kilometriä!

Moni matkustaja on koettanut päästä Niilin lähteille Afrikan itärannan
puolelta.

Niinpä vuosina 1768-1772 Skotlantilainen Bruce läksi Masuahista,
Abyssinian satamasta, kulki Tigreen yli, kävi Aksumin raunioilla, näki
Niilin lähteet siellä, missä niitä ei ollutkaan, eikä saavuttanut
mitään vakavaa tulosta retkellänsä.

Vuonna 1844 tohtori Krapf, anglikaanisen kirkon lähetyssaarnaaja,
perusti lähetys-aseman Monbaziin, Zanguebarin rannalla, ja löysi,
yhdessä pastori Rebmannin kanssa, 560 kilometrin päässä rannasta kaksi
vuorta, nimittäin Kilimandsharon ja Kenian, joilla myöhemmin kävivät
Heuglin ja Thornton.

Vuonna 1845 Franskalainen Maizan nousi yksinänsä maihin Bagamajossa,
Zanzibarin vastapäätä, ja saapui Dejela-Mhoraan, jossa heimonpäällikkö
kidutti hänet hirvittävällä tavalla kuolijaksi.

Vuonna 1859 elokuussa pääsi muuan nuori hampurilainen Roscher
arabialaisten kauppiaitten karavaanissa Njassan järvelle saakka, jossa
hänet, hänen maatessansa, murhattiin.

Vuonna 1857 läksi kaksi upseeria bengalilaisesta armeijasta, luutnantit
Burton ja Speke, Lontoon Maantieteellisen Seuran lähettäminä, tutkimaan
Suurten järvien alueita. He suuntasivat kulkunsa Zanzibarista suoraan
länteen.

Neljä kuukautta kestettyään sanomattomia vaivoja, sittenkuin heidän
tavaransa oli ryöstetty ja kantajat heiltä murhattu, he vihdoin
saapuivat Kazehiin, kauppiaitten ja karavaanien yhtymäkohtaan. He
olivat nyt keskellä Kuunvuorien seutua. Sieltä he keräsivät varsin
kallis-arvoisia tietoja maan-asukasten tavoista, hallituksesta,
uskonnosta sekä eläin- ja kasvikunnasta ja käänsivät sitten kulkunsa
ensimmäistä Suurta järveä, Tanganajikaa kohti, 3:nen ja 8:nen asteen
välillä eteläistä leveyttä. Sinne he saapuivat 14:nä helmikuussa 1858,
kohdattuaan rannoilla useampia heimoja, enimmäkseen ihmissyöjiä.

He palasivat kesäkuun 20:na Kazehiin. Burton oli matkan vaivoista niin
nääntynyt, että jäi sinne useammaksi kuukaudeksi sairastamaan. Sillä
välin vaelsi Speke lähes 600 km pohjoiseen päin aina Ukereuen järvelle
saakka, jonka hän sai näkyviinsä elokuun 3:na, mutta ainoastaan sen
eteläpään, 2° 30' eteläistä leveyttä.

Hän palasi Kazehiin elokuun 25:nä ja läksi yhdessä Burtonin kanssa
Zanzibariin, saapuen sinne maaliskuussa seuraavana vuonna. Nämä uljaat
retkeilijät palasivat sitten Lontoosen. Parisin Maantieteellinen Seura
antoi heille silloin vuotuisen kunniapalkintonsa.

Tohtori Fergusson merkitsi huolellisesti, ett'eivät he olleet päässeet
kauemmas 2:netta astetta eteläistä leveyttä eikä 29:nettä astetta
itäistä pituutta.

Nyt oli siis Burtonin ja Speken sekä Barthin tutkimukset yhdistettävä,
toisin sanoen oli kuljettava suunnaton ala, joka täyttää kolmattatoista
astetta.




VIIDES LUKU

Kennedyn unelmia. -- Personallisia pronomineja monikon nominativissa ja
genitivissä. -- Dickin viittauksia. -- Kävelyretki Afrikan kartalla. --
Minkä verran alaa on harpin kärkien välillä. -- Todellisia retkikuntia.
-- Speke ja Grant. -- Krapf, Decken, Heuglin.


Tohtori Fergusson joudutti tehokkaasti lähtönsä valmistuksia. Itse hän
johti ilmapallonsa rakentamista, teettäen tavallisuudesta poikkeavia
muodostuksia, joita hän kumminkin piti aivan salassa.

Jo aikaa sitten hän oli ruvennut tutkimaan arabiankieltä ja erillaisia
sen puolen murteita. Hyvän kieliaistinsa avulla hän edistyikin varsin
nopeasti.

Hänen ystävänsä, metsästäjä, ei luopunut hänestä hetkeksikään, peljäten
kaiketi, että toinen lähtee tiehensä, sanaakaan hänelle sanomatta.
Kennedy piti siinä tarkoituksessa hänelle varsin vakuuttavia puheita,
joilla ei ollut yhtään vakuuttavaa vaikutusta Samuel Fergussoniin, ja
puhkesi väliin pateetillisiin rukouksiinkin, joista toinen tunsi sangen
vähän liikutusta. Dick huomasi ystävän liukuvan häneltä ihan sormien
välistä.

Skotlantilais-parkaa kävi todellakin sääli. Pintaa hänellä kauhusta
karmi joka kerta kuin hän loi silmänsä taivaan kupua kohti; maatessaan
hän tunsi päätä viepoittavaa huojuntaa, ja öisin hän aina oli
putoavinansa jostain hirmuisen korkealta.

Meidän täytyy lisätä, että hän näitten kauheain painajaisten alla
kerran, mitäpä kaksi, pudota romahti vuoteestaan lattialle. Siinä hän
sai aika kuhmun otsaansa, ja sen hän ensi työkseen näytti
Fergussonille.

-- Niin, niin, -- virkkoi hän säveästi, -- kolme jalkaa korkealta vaan,
ja sittenkin tämmöinen makkara! Aatteles sitä paikkaa!

Tämä viittaus, haikeamielisyyttä täynnään, ei tehnyt tohtoriin mitään
vaikutusta.

-- Emme me putoa, -- virkkoi hän.

-- Mutta jos pudotaan?

-- Eikä pudota.

Se oli selvää puhetta se, eikä Kennedyllä ollut siihen mitään
sanomista.

Mikä Dickiä varsinkin pyrki saattamaan epätoivoon, oli se, että toinen
näkyi unohtaneen olemattomiin koko hänen oman personallisuutensa:
Samuel näkyy pitävän ihan peruuttamattomana tosiasiana sitä, että Dick
Kennedystä tulee hänelle matkakumppali. Siinä ei muka epäilemistäkään.

Samuel käytti sietämättömän väärällä tavalla personallista pronominia
monikon nominativissa:

-- "Me" pääsemme ... "me" olemme valmiit silloin ja silloin ... "me"
lähdemme silloin ja silloin.

Entäs genitivissä sitten:

-- "Meidän" pallomme ... "meidän" gondolimme ..., "meidän" nousumme...

Dickiä puistutti, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä mukaan. Hän
ei vaan hennonnut kovin paljoa vastustella ystäväänsä. Myönnettäköön
sekin, että hän, oikein itsekään tietämättänsä miksi, oli kaikessa
hiljaisuudessa tuottanut Edinburgista valikoiman vaatteita ja
parhaimmat metsästyspyssynsä.

Eräänä päivänä hän tuli siihen vakaumukseen, että, jos oikein hyvin
käy, niin saattaa onnistumisen mahdollisuuksia olla yksi tuhannesta.
Silloin hän oli suostuvinaan tohtorin aikeisin, mutta koetti saada
matkaa siirretyksi tuonnemmas ja keksi sitä varten verukkeita jos minkä
kaltaisia. Hän myönsi, että kyllähän tällainen retki on varsin
hyödyllinen ja tarkoituksen-mukainen... Mutta ... onkohan tuo Niilin
lähteitten selville saaminen oikeastaan tarpeellista?... Onkohan noista
ponnistuksista todellakin hyötyä ihmiskunnalle?... Ja ... kun oikein
tarkoin miettii ... jos nuo Afrikan raa'at heimot tulevat sivistyksestä
osallisiksi ... ovatkohan ne sen onnellisempia silti?... Ja onkohan se
niin varmaa, ett'ei sivistystä ole ollut olemassa siellä ennenkuin
Europassa?... Kenties... Ja mitäs sitä nyt oikeastaan hätäilee
vielä?... Afrikan poikki päästään joskus kyllä, jopa vähemmälläkin
onnenkaupalla... Kuukauden perästä, kuuden kuukauden kuluttua, vuoden
päästä viimeistäänkin joku retkeilijä sinne aivan varmaan saapuu.

Seuraus tällaisista viittauksista oli aivan päinvastainen kuin oli
aiottu, ja tohtori se kuohahteli maltitonna.

-- Tahdotko sinä sitten, kovan onnen mies, tahdotko sinä, väärä ystävä,
että joku toinen saisi tämän kunnian? Pitäiskö minun kavaltaa koko
menneisyyteni, peräytyä turhanpäiväisten vastuksien edestä ja
pelkurimaisilla epäröimisillä palkita kaikki se, mitä minun hyväkseni
ovat tehneet sekä Englannin hallitus että Lontoon Kuninkaallinen Seura?

-- Mutta... -- virkkoi Kennedy, joka jo oli kovasti perehtynyt tämän
avukon käyttämiseen.

-- Mutta, -- keskeytti tohtori, -- etkö sinä tiedä, että tämän retken
on määrä kilpailla muitten, jo olemassa olevain, yritysten kanssa? Etkö
sinä tiedä, että uudet tutkijat par'aikaa lähenevät Afrikan keskustaa?

-- Jos vaikka...

-- Kuuntele minua, Dick, ja luo silmäsi tähän karttaan.

Dick loi nureksimatta.

-- Lähdepäs nyt ylöspäin Niiliä myöten, -- sanoi Fergusson.

-- Lähdetään, -- vastasi Skotlantilainen nöyrästi.

-- Tule Gondokoroon asti.

-- Tultiin.

Ja Kennedy ajatteli, kuinka onkaan mukava tuommoinen matka -- kartalla.

-- Panes nyt, -- jatkoi tohtori, -- panes nyt tämän harpin toinen pää
tuohon Gondokoroon, jonka kautta rohkeimmatkaan töin tuskin ovat
päässeet kulkemaan.

-- Jo panin.

-- Hae nyt rannalta Zanzibarin saari, 6:nella asteella eteläistä
leveyttä.

-- Täss' on.

-- Lähde nyt kulkemaan tätä leveyspiiriä pitkin Kazehiin saakka.

-- Siell' ollaan.

-- Nouses nyt 33:tta pituuspiiriä myöten aina Ukereuen järven
eteläpäähän, siihen kohtaan, missä luutnantti Speke pysähtyi.

-- Jo tultiin! Pikkuisen vielä, niin minä pulahdan järveen.

-- Kas niin. Tiedätkös sinä, mitä rannoilla asuvain heimojen puheista
sopii otaksua?

-- Mitäpäs minä...

-- Sitä, että tämä järvi, jonka eteläpää sijaitsee 2° 30' eteläistä
leveyttä, ulottuu puolikolmatta astetta päiväntasaajan toiselle
puolelle.

-- Soo-o!

-- Ja järven pohjoispäästä lähtee virta, joka ehdottomasti yhdistyy
Niiliin, elleihän ole Niili itse.

-- Sehän on merkillistä.

-- Panehan nyt harpin toinen pää tuohon Ukereuen järven pohjoispäähän.

-- Pantiin, ystävä hyvä.

-- Kuinka monta astetta on nyt harpin haarain välissä?

-- Tuskin kahtakaan.

-- Ja tiedätkös, Dick, miten pitkä matka se on?

-- En ensinkään.

-- Tuskin 220 kilometriä, toisin sanoen ei mitään.

-- Eipä juuri.

-- Tiedätkös, mitä tällä haavaa on tekeillä?

-- En suuriks' surmiksenikaan.

-- Kuulehan siis! Maantieteellinen Seura on havainnut peräti tärkeäksi,
että tämä järvi, jonka Speke oli vilaukselta nähnyt, saataisiin
tutkituksi. Seuran toimenpiteitten kautta on luutnantti, nykyjään
kapteeni Speke liittynyt yhteen kapteeni Grantin kanssa, joka palvelee
indialaisessa armeijassa. Heidän johtonsa alla on nyt monilukuinen ja
runsailla raha-avustuksilla varustettu retkikunta. Heidän määränsä on
kulkea Ukereuen järvelle saakka ja siitä Gondokoroon asti. Varoja on
heillä kuudettatuhatta puntaa, ja Kapin kuvernööri on antanut heidän
käytettäväkseen hottentottilaisia sotamiehiä. Matkalle he läksivät
lopulla lokakuuta vuonna 1860. Sillä välin sai Englantilainen John
Patherick, Englannin konsuli Kartumissa, ulkomaitten ministeriöstä
seitsemänsataa puntaa. Hänen tulee toimittaa Kartumissa höyrylaiva,
varustaa se runsailla muonavaroilla ja lähteä sillä Gondokoroon,
vastaan-ottamaan sinne saapuvaa Speken karavaania.

-- Hyvin harkittu, -- arveli Kennedy.

-- Huomaat nyt, että meidän täytyy kiirehtiä, jos mieli päästä osalle
näistä tutkimustöistä. Mutta ei siinä kaikki. Sillä välin kuin toiselta
puolen niin varmoin askelin astutaan Niilin lähteitä etsimään, samoaa
muitakin matkustajia Afrikan sydämeen.

-- Jalkaisinko? -- kysäisi Kennedy.

-- Jalkaisin, -- vastasi tohtori, salaviittauksesta välittämättä. --
Tohtori Krapf aikoo tunkeutua länteen Djob virtaa myöten, joka
sijaitsee päiväntasaajan eteläpuolella. Paroni Decken on lähtenyt
Monbazista, nähnyt Kenian ja Kilimandsharon vuoret ja kulkee Afrikan
keskustaa kohti.

-- Ja jalkaisin vaan?

-- Jalkaisin vaan tai muulin seljässä.

-- Se on minusta yhdentekevä, -- virkkoi Kennedy.

-- Ja vihdoin, -- jatkoi tohtori, -- Heuglin, Itävallan sijaiskonsuli
Kartumissa, on varustanut ylen tärkeän retkikunnan. Sen lähinnä
tehtävänä on lähteä hakemaan Vogelia, joka v. 1853 oli lähetetty
Sudaniin tohtori Barthin apulaiseksi. Hän läksi vuonna 1856 Bornusta,
päättäen saada tutkituiksi Tshad järven ja Darfurin väliset
tuntemattomat seudut. Mutta siitä pitäin ei ole miestä näkynyt. Huhu
tiesi hänen tulleen mestatuksi Wadain kuninkaan käskystä; mutta toinen
huhu kertoi hänen olevan vaan vankina Warassa. Kaikki toivo ei
niinmuodoin ole mennyt. On muodostettu komitea, Sachsen-Coburg-Gothan
hallitseva prinssi esimiehenä ja ystäväni Petermann sihteerinä.
Kansallisella keräyksellä on hankittu varoja retkikunnan kannattamista
varten. Heuglin läksi liikkeelle Masuahista kesäkuussa, ja samalla kuin
hänen tehtävänänsä on haeskella Vogelia, on hänen tutkiminen koko
Niilin ja Tshadin välinen seutu, toisin sanoen yhdistää kapteeni Speken
ja tohtori Barthin tutkimukset. Ja silloin on Afrika käyty idästä
länteen.[4]

-- No niin! -- lausui Skotlantilainen, -- koska tämä kaikki käy niin
mainiosti lukkoon, niin mitäs meillä on siellä tekemistä?

Tohtori Fergusson ei vastannut mitään; olkapäitään vaan kohautti.




KUUDES LUKU

Verraton palvelija. -- Hän erottaa Jupiterin kuut. -- Dickin ja Joen
kinastus. -- Epäilys ja usko. -- Punnitus. -- Joe saa puolicrownin.


Tohtori Fergussonilla oli palvelija, aina altis toimimaan, kun Joen
nimi mainittiin, erinomainen mies. Hän oli kiintynyt herraansa
rajattomalla uskollisuudella ja kunnioituksella. Hän arvasi isäntänsä
tahdon jo puolistakin sanoista, jotka aina lausuttiin järkevästi. Se
oli Caleb,[5] joka ei ollut jöröjukka, vaan myötäänsä mainiolla
tuulella. Hiukan parempi vielä, niin mies olisi ollut pilalla.
Fergusson jätti hänen huostaansa kaikki jokapäiväisen elämän huolet, ja
oikein hän siinä tekikin. Harvinainen, rehellinen Joe! Palvelija, joka
tilaa teille päivällisen, ja jolla on sama maku kuin teilläkin; joka
pakkaa teidän matkalaukkunne ja muistaa panna sukkia ja paitoja; jolla
on hallussaan teidän avaimenne ja teidän salaisuutenne eikä käytä
väärin kumpiakaan!

Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen
mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä
määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi
tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli
kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän
määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli
mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka
olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa
muuttanut.

Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin
oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä.
Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli
retkeltään palannutkin -- uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä
kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä
mukaan hänkin.

Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli
älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä
voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat
koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan.
Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja,
-- se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.

Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden
veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja
ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti
omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena
hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli
kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan
tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.

Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas
kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä,
oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea,
erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista
tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen
enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin
kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla
käyttää silmiänsä.

Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä
kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija
lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman
molemmanpuolisia myönnytyksiä.

Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä
ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi
olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani,
ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.

-- No niin, mr Kennedy?[6] -- virkkoi välisti Joe.

-- Mitäs nyt, poikaseni?

-- Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä
kuuhun.

-- Sinä tarkoitat: Kuunvuorien seutuun, ja sehän ei kovin kaukana ole;
vaikka vaarallista se on sekin.

-- Vaarallista, niinkö? Sellaisenko miehen kanssa kuin tohtori
Fergusson?

-- Enhän minä tahtoisi sinun tuulentupiasi hajoittaa, Joe parka, mutta
hänen yrityksensä on suoraan sanoen mielettömän mietteitä; lähdöstä ei
tule mitään.

-- Vai niin soo? Ette siis ole nähnyt hänen ilmapalloansa Mittchellin
tehtaassa Boroughissa?[7]

-- Eikä tee mielikään.

-- Sitten teiltä jää paljo kaunista näkemättä, mr Kennedy. Se vast'on
nätti kapine! Se se sitten korea kupu! Entäs gondoli! Siinä meidän
vasta tulee lysti olla!

-- Aiot siis todellakin mennä mukaan?

-- Minäkö? -- vastasi Joe vakaumuksella, -- minä menen hänen mukaansa,
minne hän vaan tahtoo! Sitä tässä nyt vielä oltiin vailla, että minä
päästäisin hänet menemään yksin, kun yhdessä on jo vaellettu halki
avaran maailman! Ja kukapa häntä kannattelisi, kun hän on väsynyt? Kuka
hänet lujalla kädellään auttaisi hyppäämään kuilun yli? Kuka häntä
hoitaisi, jos hän kääntyisi sairaaksi? E-hei, mr Kennedy! Joe on aina
oleva paikallansa tohtori Fergussonin luona elikkä, paremmin sanoen,
ympärillä.

-- Kelpo poika!

-- Sitä paitsi, tulettehan tekin mukaan, -- virkkoi Joe.

-- Epäilemättä, -- vastasi Kennedy. -- Minä nimittäin seuraan teitä,
estääkseni viimeisiin asti Samuelia tekemästä mointa hupsuntyötä! Minä
seuraan häntä hamaan Zanzibariin asti, jotta sielläkin vielä ystävän
käsi pääsisi ehkäisemään mielettömän aikeen toteutumista.

-- Te ette ehkäise yhtään mitään, mr Kennedy, älkää pahaksi panko. Ei
minun isäntäni ole mikään yltiöpää; hän miettii tyyten, ennenkuin
toimiin ryhtyy, ja kun hän kerran minkä päättää, niin siitä ei häntä
hittokaan saa luopumaan.

-- Perästä kuuluu.

-- Turhia toiveita! Eikä teidän lähtönne sitä paitsi tuulen pieksämistä
olisi. Niin innokkaalle metsästäjälle kuin te, on Afrika merkillinen
maa, ja niinpä ei teillä ole miltään puolelta syytä katua matkaanne.

-- Eipä suinkaan, varsinkaan, jos tuo visapää viimeinkin tulee
järkiinsä.

-- Mutta asiasta toiseen! -- virkkoi Joe. -- Tiedättehän te, että
tänään on se punnitus?

-- Mikä punnitus?

-- Niinpä niinkin: tohtori, te ja minä, me punnitaan kaikki kolme.

-- Niinkuin jockeyt.

-- Niinkuin jockeyt, mutta olkaa rauhassa, ei teitä ruveta
laihduttamaan, vaikka painaisittekin liian paljon. Teidät otetaan
mukaan sellaisena kuin olette.

-- Min' en mene punnittavaksi, -- sanoi Skotlantilainen päättävästi.

-- Mutta, mister, se taitaa olla tarpeellista hänen konettansa varten.

-- Tulee se toimeen ilmankin.

-- Jopas nyt! Mutta jos laskut ei pidä kutiaan, niin nousematta meiltä
jää.

-- Enhän minä, tonttu olkoon, sen parempaa tahdokaan!

-- Saadaanpas nähdä, mr Kennedy: tohtori tulee heti kohta hakemaan
meitä.

-- Min'en lähde.

-- Ettehän toki tahtone tehdä hänelle sitä mielipahaa?

-- Teen kuin teenkin.

-- No niin, -- virkkoi Joe nauraen. -- Näin te puhutte nyt, kun tohtori
ei ole saapuvilla, mutta kun hän seisoo teidän edessänne kasvoista
kasvoihin ja sanoo: "Dick", (älkää pahaksi panko) "Dick, minun pitää
saada tietää täsmälleen, kuinka paljon sinä painat", silloin te
lähdette kuin lähdettekin.

-- En lähde.

Samassa tuli tohtori työhuoneesensa, jossa tätä keskustelua oli
pidetty, ja katsahti Kennedyyn, joka ei näkynyt olevan kovinkaan
hyvällä tuulella.

-- Dick! -- virkkoi tohtori; -- tulepas Joen kanssa; minun pitää saada
tietää, kuinka paljon te painatte kumpikin.

-- Mutta...

-- Saat pitää hatun päässäsi. Tule.

Ja Kennedy läksi.

He menivät kolmisin Mittchellin tehtaasen, jossa seisoi jo varalta niin
sanottu pikavaaka. Tohtorin täytyi todellakin tietää matkatoveriensa
painot, osataksensa sovittaa ilmapallonsa kantavuuden. Hän asetti
Dickin seisomaan, vaakalaudalle. Toinen kävi siihen vastustelematta,
puhuen puoliääneen:

-- Oli menneeksi, oli menneeksi; eihän tällä ole mitään merkitystä.

-- Sata viisikymmentäkolme naulaa,[8] -- lausui tohtori, merkiten sen
muistikirjaansa.

-- Olenko minä liian raskas?

-- Ette suinkaan, mr Kennedy, -- pisti Joe väliin, -- ja minähän sitä
paitsi olen köykäinen; se tasoittaa, se.

Näin sanoessaan, Joe asettui riemumielin metsästäjän sijalle, ja oli
innoissaan vähällä kaataa koko vaa'an kumoon.

-- Sata kaksikymmentä naulaa, -- merkitsi tohtori.

-- Sepä se! -- virkkoi Joe, myhähtäen mielihyvissään. Miksikä hän
myhähti? Ei hän tiennyt itsekään.

-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Fergusson.

Hän kirjoitti oman nimensä kohdalle 135 naulaa.

-- Kolmisin me painamme yhteensä noin 400 naulaa, -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, tohtori! -- virkkoi Joe. -- Jos tarvitaan, niin kyllä minä
otan laihtuakseni parisen kymmentä naulaa: olen jonkun aikaa syömättä.

-- Tarpeetonta, poikaseni, -- vastasi tohtori. -- Saat syödä ihan
ehdoltasi. Ja täss' on sulle puoli-crown:[9] pane pohjalastia, minkä
miellyttää.




SEITSEMÄS LUKU

Mittaus-opillisia numeroita. -- Pallon tilavuus. -- Kaksinkertainen
pallo. -- Päällys. -- Gondoli. -- Salaperäinen laitos. -- Ruokatarpeet.
-- Lopullinen summa.


Tohtori Fergusson oli jo kauan aikaa askaroinut matkansa
erikoisseikkain valmistelemisessa. Sanomattakin on selvä, että pallo,
tuo merkillinen kulkuneuvo, joka oli häntä kantava kautta ilmain, oli
hänen alituisen huolenpitonsa esineenä.

Ensinnäkin, jott'ei pallo tulisi koolleen kovin suureksi, hän päätti
täyttää sen vetykaasulla, joka on 14 ja puoli kertaa keveämpi ilmaa.
Tämä kaasu, jota on helppo valmistaa, on antanut parhaimmat tulokset
ilmapalloilla tehdyissä kokeiluissa.

Tarkoilla laskuilla oli tohtori saanut selville, että pallolla tulee
olemaan neljäntuhannen naulan kuormitus. Oli siis laskettava, kuinka
paljon voimaa pallolla pitää olla, kantaakseen tätä painoa, toisin
sanoen pallon tilavuus.

Neljäntuhannen naulan painoa vastaa 44'847 kuutiojalan tila ilmaa,[10]
toisin sanoen: 44'847 kuutiojalkaa ilmaa painaa noin 4000 naulaa.

Jos nyt pallon tilavuus tehdään 44'847 kuutiojalan suuruiseksi, ja tämä
tila täytetään ilman asemesta vetykaasulla, joka, ollen 14 ja puoli
kertaa keveämpi ilmaa, painaa ainoastaan 276 naulaa, niin jää
tasapainon voittamiseksi 3724 naulaa. Tämä erotus pallon sisältämän
kaasun ja ympärillä olevan ilman painossa -- siinä juuri ilmapallon
kohoamis-voima.

Jos palloon pannaan äskenmainittu määrä 44'847 kuutiojalkaa kaasua,
niin täyttyy se kokonaan, mutta näin ei saa tapahtua, sillä sitä myöten
kuin pallo nousee yhä ohuempiin ilmakerroksiin, pyrkii pallossa oleva
kaasukin laajenemaan ja saattaisi pian halaista pallon kehyksen.
Siksipä täytetään pallosta vain kaksi kolmas-osaa.

Mutta tohtori -- erääsen laitokseen nähden, jonka hän yksin tunsi, --
oli päättänyt täyttää pallonsa vaan puolilleen ja, koska sen oli määrä
vetää 44'847 kuutiojalkaa kaasua, tehdä sen melkein kahta vertaa
tilavammaksi.

Hän oli valinnut pallollensa pitkullaisen muodon, joka on havaittu
sopivimmaksi. Vaakasuora läpimitta oli oleva 50 ja pystysuora 75
jalkaa.[11] Siitä oli tuleva niinmuodoin sferoidi, tilavuudelleen
pyöreissä luvuissa 90 tuhatta kuutiojalkaa.

Jos tohtori Fergusson olisi saattanut käyttää kahta palloa, olisi hänen
retkensä onnistuminen ollut sitä varmempaa, sillä jos toinen sattuisi
ilmassa oltaessa halkeamaan, niin saattaisi, pohjalastia vähentämällä,
pysyä ainakin toisen avulla ylhäällä. Kahden pallon hoitaminen kävisi
kumminkin peräti vaikeaksi, niiden nousuvoima kun on aina pysytettävä
yhtäläisenä.

Kauan aikaa tätä seikkaa mietittyänsä, Fergusson viimein keksi
nerokkaan sovittelun, joka teki mahdolliseksi yhdistää kahden pallon
edut ja välttää niiden tuottamat haitat: hän rakennuttaa kaksi
erikokoista palloa ja panee ne sisäkkäin. Ulkopuolinen pallo saa sen
koon kuin edellä on mainittu. Sisäpuolinen pallo on oleva noin 45
jalkaa poikkipuolin ja 68 jalkaa pitkinpäin. Viimeksi mainittu on siis
tilavuudelleen oleva vain 67'000 kuutiojalkaa; se on asuva sitä
ympäröivässä aineessa; erityisen läpän kautta on palloilla oleva yhteys
keskenään.

Tästä laitoksesta oli oleva se etu, että jos tarvitsee laskeumista
varten vähentää kaasua, niin sitä päästetään ulos isommasta pallosta,
ja vaikkapa se pitäisi kokonaankin tyhjentää, niin on pienempi vielä
koskematonna; silloin saattaa irroittaa ulommaisen päällyksen pois,
turhanpäiten painamasta, jolloin toinen, jäljelle jäänyt, pallo ei ole
niin tuulen heiteltävänä kuin puolilleen täytetyt pallot tavallisesti
ovat.

Ja jos niinkin sattuisi, että ulkopuolinen pallo repeää, niin on toinen
varalta jäljellä.

Kumpikin pallo tehtiin lyonilaisesta, ristiinkudotusta, guttaperkalla
imetetystä taftasta. Tällainen gummihartsinen kangas on täydellisesti
ilmanpitävä; siihen ei pysty hapot eikä kaasut. Pallon yläpäähän
pantiin tafta kaksinkertaisena, sillä kohdalla kun on kovin puristus
kestettävänä.

Tämä päällys saattaa pitää kaasua kuinka kauan hyvänsä. Ykdeksän
neliöjalkaa taftaa painoi puoli naulaa. Kun nyt ulommaisen pallon
pinta-ala oli noin 11'600 neliöjalkaa, niin painoi sen päällys lähes
650 naulaa. Sisimmäisen pallon päällys, pinta-alalleen 9200
neliöjalkaa, ei painanut kuin 510 naulaa, päällykset siis yhteensä 1160
naulaa.

Gondolia kannattava verkko tehtiin erittäin lujista hamppuköysistä;
molemmat läpät valmistettiin mitä suurimmalla huolella, niistä kun
kokonaan oli riippuva pallon hoito.

Gondoli, muodolleen pyöreä ja viisitoista jalkaa läpimitassa, punottiin
pajuista, lujitettiin ohuilla rautavanteilla ja varustettiin
alapuolella kimmoavilla jousilla, täräysten lieventämiseksi. Gondoli
verkkoineen ei painanut kuin 280 naulaa.

Sitä paitsi teetti tohtori neljä läkkilaatikkoa, seinät kahden linjan
(5 millimetrin) paksuisia; laatikoitten välillä kulki hanoilla
varustettuja putkia. Tästä laitoksesta nousi letku, noin 2 tuumaa (5
cm) läpimitassa, päättyen kahteen eri pitkään haaraan, niistä suurempi
25 ja pienempi vaan 15 jalkaa pitkä.

Läkkilaatikot sijoitettiin gondoliin siten, että ottivat niin vähän
tilaa kuin suinkin mahdollista. Letku, joka oli tuleva käytäntöön vasta
myöhemmin, kääräistiin erilleen. Samoin myös erittäin vahva Bunsenin
sähköpatteri. Tämä kone oli niin nerokkaasti kokoonpantu, ett'ei se
painanut kuin kuusisataa naulaa, siihen lukien 25 gallonia (112 litraa)
vettä erityisessä laatikossa.

Matkalle oli otettava seuraavat instrumentit: kaksi barometria, kaksi
termometriä, kaksi kompassia, sekstantti, kaksi kronometriä,
keinotekoinen horisontti ja altazimuti kaukaisten ja saavuttamattomain
esineitten mittaamista varten. Greenwichin tähtitorni oli tarjoutunut
tohtorin käytettäväksi. Tämä ei kumminkaan aikonut tehdä fysillisiä
kokeita; hän tahtoi vaan aina olla selvillä matkansa suunnasta ja
tärkeitten jokien, vuorten ja kaupunkien asemasta.

Hän varustihe kolmella, tarkoin koetetulla rauta-ankkurilla sekä
keveillä ja samassa lujilla silkkisillä nuoraportailla, joitten pituus
oli 50 jalkaa.

Hän laski myös tarkoin elintarpeitten painavuuden. Mukaan oli otettava
teetä, kahvia, korppuja, suolalihaa ja pemmikania, erästä valmistetta,
joka sisältää runsaasti ravintoaineita, mutta ottaa vähän tilaa. Paitsi
riittävää määrää viinaa, oli mukaan otettava kaksi laatikollista vettä,
22 gallonia (99 litraa) kummassakin.

Näitten eri tarpeitten kuluminen oli vähitellen keventävä ilmapallon
kantamaa painoa. Huomattava nimittäin on, että pallon tasapaino ilmassa
on äärettömän herkkä: melkein mitätön painon vähennys saattaa vaikuttaa
peräti tuntuvia siirtymisiä.

Eikä unohtanut tohtori telttaakaan, joka oli kattava yhden osan
gondolia, eikä peitteitä, ainoita makuutarpeita matkalla, eikä
metsästäjän pyssyjä eikä kruuti- ja luotivarastoa.

Tässä yhteenveto hänen laskuistaan:

    Fergusson ................. 135 naulaa
    Kennedy ................... 153   "
    Joe ....................... 120   "
    Ensimmäinen pallo ......... 650   "
    Toinen pallo .............. 510   "
    Gondoli verkkoineen ....... 280   "
    Ankkurit, instrumentit,
    pyssyt, peitteet, teltta, . 190   "
    erillaiset esineet
    Liha, pemmikani, korput,
    tee, kahvi, viina ......... 386   "
    Vesi ...................... 400   "
    Kalusto ................... 700   "
    Vedyn paino ............... 276   "
    Pohjalasti ................ 200   "
                      Yhteensä 4000 naulaa

Siinä luettelo siitä neljäntuhannen naulan painosta, jonka tohtori
Fergusson aikoi kohottaa ilmoihin. Pohjalastia ei tarvinnut kuin
kaksisataa naulaa, "odottamattomain tapausten varalta", sanoi hän,
arvellen, että hänen keksimänsä laitos on tekevä sen tarpeettomaksi.




KAHDEKSAS LUKU

Joen merkitys. -- "Resoluten" päällikkö. -- Kennedyn arsenaali. --
Sijoitukset. -- Jäähyväis-päivälliset. -- Lähtö helmikuun 21:nä. --
Tohtorin tieteelliset esitelmät. -- Duveyrier, Livingstone. --
Ilmapurjehduksen yksityisseikkoja. -- Kennedy saatettu vaikenemaan.


Helmikuun 10:nä olivat varustukset melkein päättyneet. Pallot olivat
aivan valmiit ja sisäkkäin. Tehtiin koetus puristetulla ilmalla, ja
havaittiin ne erittäin lujiksi.

Joen riemulla ei ollut ääriä ensinkään. Myötäänsä hän kulki Greek
streetin ja Mittchellin tehtaan väliä, aina touhussa, mutta aina
hilpeällä mielellä, kernaasti kertoillen heidän matkastansa, vaikk'ei
häneltä tiedusteltukaan, ylpeänä ennen kaikkea siitä, että pääsee
herransa mukaan. Luulenpa kuin luulenkin, että ilmapallon näyttäminen,
tohtorin aatetten ja aikomusten selitteleminen, tilaisuuden hankkiminen
näkemään häntä avonaisessa akkunassa tahi ulkona kadulla, -- että se
tuotti tuolle kunnon pojalle muutamia puolicrowneja. Ja kenpä häntä
siitä moittisi! Olihan hänellä oikeus käyttää hiukan hyödykseen
aikalaistensa ihmettelyä ja uteliaisuutta.

Helmikuun 16:na _Resolute_ kävi ankkuriin Greenwichin kohdalle. Se oli
kahdeksansadan tonnin vetoinen propellilaiva, nopeakulkuinen ja oli
käynyt viemässä muonavaroja sir James Rossin retkikunnalle
polariseuduissa. Kapteeni Pennet kuului olevan miellyttävä mies, jossa
tohtorin matka herätti erittäin suurta intressiä, ja joka tohtoria
kohtaan oli jo kauan aikaa tuntenut kunnioitusta. Tämä Pennet oli
enemmän tiedemies kuin soturi, vaikka hänen laivassaan olikin neljä
vanhan-aikuista tykkiä. Pahaa ne eivät kumminkaan olleet tehneet vielä
kellenkään; niitten oli yksinomaisena määränä pitää pauhua vain
kaikkein rauhallisimmassa tarkoituksessa.

_Resoluten_ ruoma oli laitettu sellaiseksi, että ilmapallon saattoi
sijoittaa siihen, ja helmikuun 18:nä pallo vietiinkin laivaan, mitä
suurinta varovaisuutta noudattaen. Se laskettiin peräosaan, suojaan
kaikilta sattumuksilta. Gondoli esineineen, ankkurit, köydet,
ruokatarpeet, vesiarkut, jotka oli määrä täyttää Zanzibarissa, kaikki
ne lastattiin laivaan Fergussonin oman valvonnan alla.

Niinikään otettiin laivaan kymmenen tonnia rikkihappoa ja kymmenen
tonnia romurautaa vetykaasun valmistamista varten. Siinä oli jo
enemmänkin kuin tarvittiin, mutta täytyihän olla mahdollisten
vahinkojenkin vara. Kaasunkehitys-laitos, johon kuului kolmekymmentä
tynnyriä, pantiin ruoman pohjalle.

Nämä lähtöhankkeet päättyivät 18:na helmikuuta illalla. Kaksi mukavasti
sisustettua hyttiä oli valmiina tohtori Fergussonia ja hänen ystäväänsä
Kennedyä varten. Viimeksimainittu, joka yhä vannoi, ett'ei hän lähde,
nousi laivaan, mukanaan kokonainen arsenaali ampuma-aseita: kaksi
mainion tarkkaa, takaa-ladattavaa kaksipiippuista pyssyä ja verraton
karhiini, Purdey Moore et Dickson'in tehtaasta Edinburgissa:
moisella luikulla Kennedy häikäilemättä lennättää kauriin silmään
luodin kahdentuhannen askelen päästä. Lisäksi oli hänellä kaksi
kuusipiippuista Coltin revolveria odottamattomain sattumusten varalta.
Kruutisarvet, patronat, lyijyt ja luodit, riittävissä määrin kaikkia,
eivät painaneet yli sen kuin tohtori oli määrännyt.

Kolme retkelle-lähtijää nousivat laivaan helmikuun 19:nä. Kapteeni ja
upseerit ottivat heidät vastaan suurella kunnioituksella. Tohtori oli
kylmä kuin ainakin, mielessään vaan retki; Dick oli hieman levoton,
mutta ei näyttänyt olevansa niitä miehiäkään; Joe kulki keikutellen ja
kompia ja sanansutkauksia lasketellen. Hänestä tulikin oikea
huvimestari matrossien kajutassa, jossa hänellekin oli varustettu oma
koju.

Helmikuun 20:na piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura suuret
jäähyväis-päivälliset tohtori Fergussonille ja Kennedylle. Kapteeni
Pennet upseereineen oli läsnä tällä aterialla, jossa vallitsi ilo ja
vilkkaus, ja jossa maljoja juotiin yksi toistaan mielistelevämpi, ja
terveyttä ja pitkää ikää toivotettiin niin runsaasti, että kukin
läsnäolija saattoi olla vakuutettu elävänsä ainakin sata vuotta. Sir
Francis M..., juhlassakin esimiehenä, johti puheita hillityllä
liikutuksella, mutta täynnä arvokkaisuutta.

Dick kävi kovin hämille, kun hänenkin osallensa tuli aimo palanen näitä
maljan-ääreisiä onnitteluja. Sittenkuin oli juotu "pelvottoman
Fergussonin, Englannin kunnian, onneksi", piti myöskin juotaman "yhtä
uljasmieliselle Kennedylle, hänen rohkealle matkatoverilleen".

Dick punastui korviaan myöten, mutta sitä pidettiin vaatimattomuuden
merkkinä. Kättentaputukset kajahtivat kahta äänekkäämmin. Dick punastui
entistä enemmän.

Jälkiruuan aikana saapui kuningattaren lähettiläs: kuningatar lähettää
tervehdyksensä molemmille matkustajille ja toivottaa heidän
yrityksellensä menestystä.

Ja tähän piti taas juoda maljoja "Hänen Herttaiselle Majesteetillensa".

Puolen-yön aikana, liikuttavain jäähyväisten ja lämpimäin
kädenpuristusten perästä, läsnäolijat hajaantuivat.

_Resoluten_ venheet olivat odottamassa Westminsterin sillan luona.
Kapteeni vieraineen ja upseereineen astui venheisin, ja nopeasti ne
läksivät viiltämään alas Thames jokea Greenwichiin päin.

Kello yhden aikana makasivat laivalla kaikki.

Huomenissa, helmikuun 21:nä, kello kolme aamulla alkoivat kattilat
kihistä; kello viisi nostettiin ankkuri, ja propellinsa työntämänä
läksi _Resolute_ painamaan Thamesin suuta kohti.

Sanomattakin on selvä, että keskustelujen aineena laivassa oli
yksinomaa tohtori Fergussonin retki. Jo pelkästään hänen personansa ja
äänensä herätti sellaista luottamusta, ett'ei vähän ajan perästä
kukaan, paitsi Skotlantilaista, rahtustakaan epäillyt hänen hankkeensa
onnistumista.

Pitkäin joutohetkien aikana piti tohtori upseereille täydellisen
luentosarjan maantieteessä. Viimeisten neljänkymmenen vuoden
löytöretket Afrikassa alkoivat innostaa näitä nuoria miehiä. Fergusson
kertoi heille Barthin, Burtonin, Speken, Grantin retkistä. Hän kuvaili
heidän eteensä tämän salaperäisen tienoon, jonne tiede nyt pyrkii
tunkeutumaan joka puolelta. Pohjoisessa oli nuori Duveyrier käynyt
tutkimassa Saharaa ja tuonut Parisiin mukanansa Tuaregien päällikön.
Franskan hallituksen toimesta valmisteltiin par'aikaa kahta
retkikuntaa, joista toinen lähtee pohjoisesta päin, toinen lännestä,
jonka jälkeen he yhtyvät Timbuktussa. Etelässä uupumaton Livingstone
eteni yhä päiväntasaajaa kohti ja oli, vuodesta 1862 alkaen, kulkemassa
Mackensien kanssa ylös Rovoonia virtaa. Ennenkuin yhdeksästoista
vuosisata päättyy, lausui tohtori Fergusson, on Afrika varmaankin
paljastava ne salaisuudet, joita se on helmassansa kätkenyt
kuusituhatta ajast'aikaa.

Kuulijain mielenkiinto kohosi kiihkeimmilleen varsinkin silloin kuin
hän rupesi kertomaan heille retkensä valmistusten yksityisseikoista.
Heidän teki mielensä tarkastaa, pitävätkö hänen laskunsa paikkaansa; he
väittelivät keskenään, ja mielellänsä tohtori otti osaa heidän
väittelyihinsä.

Yleensä he hämmästyivät sitä, että hän ottaa verraten vähäisen määrän
ruokavaroja. Eräänä päivänä muuan nuori upseeri tiedusteli tätä seikkaa
tohtorilta.

-- Ja sekö kummastuttaa teitä? -- kysäisi tohtori.

-- Kummastuttaa niinkin.

-- Mutta kuinka kauan te sitten luulette matkani kestävän?
Kuukausmääriä, niinkö? Suuri erehdys. Jos sitä kovin kauan kestäisi,
niin me olisimme hukassa, me emme pääsisi perille. Eihän Zanzibarista
Senegalin rannalle ole kuin 6500 kilometriä, sanokaamme vaikka 7000.
Jos nyt lukee 38 km tunnissa -- mikä ei vielä vastaa junainkaan
nopeutta meillä, -- niin ennättäisi Afrikan poikki seitsemässä
vuorokaudessa, kulkien yöt päivät.

-- Silloinhan te ette ennättäisi nähdä mitään, ette tehdä
maantieteellisiä havainnoita ettekä tutkia seutuja.

-- Mutta, -- vastasi tohtori, -- koska pallo on minun vallassani, koska
minä nousen ja lasken mieleni mukaan, niin minä pysähdyn, milloin
hyväksi näen, varsinkin milloin liian kovat ilmavirrat uhkaavat temmata
minut mukaansa.

-- Ja niitä teidän tiellenne kyllä sattuu, -- virkkoi kapteeni Pennet.
-- On orkaaneja, jotka kulkevat 450:kin kilometriä tunnissa.

-- Sepä se, -- vastasi tohtori. -- Moisella vauhdilla pääsisi Afrikan
poikki kahdessatoista tunnissa: heräisi Zanzibarissa ja laskisi levolle
Saint-Louisissa.

-- Mutta, -- arveli muuan upseeri, -- saattaako pallo seurata mukana
sellaisessa vauhdissa?

-- On niinkin sattunut.

-- Ja pallo kesti?

-- Vallan hyvin. Se tapahtui Napoleonin kruunauksen aikaan, v. 1804.
Ilmassa-purjehtija Garnerin laski Parisissa kello yksitoista illalla
pallon, johon oli kultaisilla kirjaimilla merkitty: "Parisi, 25 p.
frimaire kuuta v. XIII, jolloin Hänen Pyhyytensä Pio VII kruunasi
keisari Napoleonin". Seuraavana aamuna kello 5 Roman asukkaat näkivät
saman pallon leijuvan Vatikanin yli campagnalla ja laskevan vihdoin
Braccianon järveen. Niinmuodoin, hyvät herrat, pallo kestää sellaisen
vauhdin.

-- Pallo kyllä, entäs ihminen? -- uskalsi Kennedy virkkaa.

-- Ihminen myöskin, sillä liikkumatonhan pallo on sitä ympäröivään
ilmaan nähden, toisin sanoen: eihän se ole pallo, joka eteenpäin
kiitää, vaan itse ilmakehys sen ympärillä; saatte huoleti sytyttää
kynttilän gondolissa: liekki ei lävähdäkään. Jos Garnerinin pallossa
olisi ollut mukana purjehtija, ei hän olisi tuosta vauhdista kärsinyt
vähääkään. Enkä minä sitä paitsi aio koetella sellaista vauhtia, vaan
milloin minun sopii yöksi tarttua kiinni puuhun tai johonkin muuhun
esineesen, en ole suinkaan käyttämättä tilaisuutta hyödykseni. Mitä
taas ruokavaroihin tulee, niin onhan meillä niitä kahdeksi kuukaudeksi,
ja mikäpäs estäisi meidän taitavaa metsästäjäämme hankkimasta meille
metsänriistaa riittävästi, maissa käydessämme!

-- Niitä mestarilaukauksia, mr Kennedy! -- huudahti muuan nuori
midshipman, kateellisin silmin katsellen Skotlantilaista.

-- Puhumattakaan siitä, -- lisäsi toinen, -- että tähän huviin liittyy
vielä suuri kunnia.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi metsästäjä, -- teidän mielistelynne ovat
hyvin liikuttavia ... mutta ohitse ne minusta menevät.

-- Mitenkä? -- huudettiin joka puolelta, -- ettekö sitten mene mukaan?

-- En mene.

-- Ettekö aio seurata tohtori Fergussonia?

-- En ainoastaan ole seuraamatta häntä, vaan minä läksin tänne,
pysäyttääkseni hänet vielä viimeisessä silmänräpäyksessä.

Kaikkien katseet kääntyivät tohtoriin.

-- Älkää kuunnelko häntä, -- virkkoi tohtori tyyneesen tapaansa. --
Siitä asiasta ei maksa kiistellä hänen kanssaan; hän tietää kyllä
lähtevänsä.

-- Pyhän Patrikin kautta! -- huudahti Kennedy, -- minä vannon...

-- Älä vanno, ystävä Dick; sinut on mitattu ja punnittu, sinut,
niinkuin sinun kruutisi ja pyssysi ja luotisikin; emme siis puhu siitä
sen enempää.

Ja todellakin: siitä hetkestä, hamaan siihen asti kuin tultiin
Zanzibariin, ei Dick avannut suutansakaan. Ei hän puhunut tästä asiasta
eikä mistään muustakaan. Hän vaipui äänettömäksi.




YHDEKSÄS LUKU

Capin ympäri. -- Kokassa. -- Joen esitelmä kosmografiassa. --
Ohjattavat pallot. -- Ilmavirtain etsimisestä. -- _Heureka_.


_Resolute_ kulki nopeasti Hyvän Toivon nientä kohti. Ilma pysyi
kauniina, vaikka merellä kävi kova aallokko.

Maaliskuun 30:nä, seitsemänkolmatta päivää Lontoosta lähdön jälkeen,
kohosi taivaanrannassa näkyviin Pöytävuori, Capin kaupunki, joka
sijaitsee kukkulaisen amfiteatterin juurella, näkyi jo merikiikareihin,
ja pian laski _Resolute_ ankkurinsa sen satamaan. Sinne ei kapteeni
pysähtynyt muuta kuin hiiliä ottamaan, mikä oli yhden päivän asia.
Huomenna käännyttiin jälleen etelää kohti. Nyt oli kierrettävä Afrikan
eteläisin niemi ja laskettava Mozambikin salmeen.

Joe ei ollut ensimmäisellä merimatkallaan. Pian hän oli täälläkin kuin
kotonaan. Kaikki pitivät tuosta avomielisestä ja hilpeäluontoisesta
miehestä. Suuri osa hänen isäntänsä mainetta heijasteli hänestäkin.
Häntä kuunneltiin kuin mitä oraakelia, eikä hän erehtynyt sen enempää
kuin muutkaan ennustajat.

Sillä välin kuin tohtori piti esitelmiänsä upseereille, istui Joe
kokassa ja luennoitsi historiasta omalla tavallaan, ja sitä tapaahan ne
ovat noudattaneet suurimmatkin historioitsijat kaikkina aikoina.

Keskusteltiin tietysti ilmapurjehduksesta. Joella oli ensi alussa työ
ja tekeminen, saadessaan noita härkäpäitä käsittämään tämän hankkeen
merkitystä, mutta siitä kerran selville päästyä, yltyi merimiesten
mielikuvitus Joen kertomuksista niin, ett'eivät he enää pitäneet
mahdottomana mitään.

Häikäisevän puhelias kertoja vakuutteli, että tämän matkan perästä
tehdään monta muuta. Tämä on vasta ensimmäinen numero kokonaisessa
sarjassa ihan yli-inhimillisiä yrityksiä.

-- Nähkääs, hyvät ystävät, kun kerran on päässyt tällaisen reissaamisen
makuun, niin ei muut meiningit enää kelpaakaan. Ja niinpä sitä ensi
kerralla ei kuljetakaan poikkipuolin, vaan pusketaan suoraan yhä
ylöspäin.

-- Jaa kuuhunko, vai? -- kysäisi yksi kuulijoista ihmeissään.

-- Vai kuuhun! -- arveli Joe; -- ei maar; se on liian tavallista;
kaikkihan ne nykyjään kuuhun kulkevat. Sitä paitsi, siellä ei ole
vettä; sitä pitäisi raahata sinne mukaan suunnattomat määrät, ja
ilmaakin pitäisi viedä lasipurkeissa, jos mieli hiukankaan hengittää.

-- Mahtaiskohan siellä olla katajaviinaa? -- kysäisi muuan, joka
suuresti harrasti tätä juomaa.

-- Ei tippaakaan, poikaseni. Ei; kuusta me viis. Me lähdetään noihin
ihaniin tähtiin, suloisiin planettoihin, joista isäntä niin usein on
puhunut. Ensi aluksi pistäytään tervehtimässä Saturnoa...

-- Niin sitäkö, jolla on se rengas? -- kysyi puosmanni.

-- Vihkimäsormus justiin. Ties vaan, minne siltä muija lie saanut!

-- Ettäkö ihan niin korkealle? -- virkkoi muuan typertynyt kokkipoika.
-- Kyll'on koko hiivatti, se teidän isäntä!

-- Hiivattiko! On se vähän parempikin.

-- Entäs Saturnon jälkeen? -- tiedusti muuan kaikkein maltittomimpia.

-- Jaa senkö? No sitten käydään Jupiterissa. Se se vasta hassu maa:
vuorokaus ei kestä siellä kuin yhdeksän ja puoli tuntia; laiskurien
luvattu maa. Mutta vuoden pituus on sen sijaan kaksitoista ajast'aikaa,
ja sehän on vallan edullista niille, joilla ei ole enää kuin kuusi
kuukautta tallusteltavana tässä matoisessa maailmassa. Se jatkaa ikää,
nähkääs.

-- Kaksiko toista vuotta! -- huudahti kokkipoika.

-- Jaa-a, poikaseni. Siinä maassa sinä tähän aikaan vielä imeä
jollittaisit, ja tuo mies tuossa, jolla on jo kuudeskymmen meneillään,
olisi siellä puolen viidettä vanha paitaressu.

-- Se ei pidä kutiaan, -- huusi koko kokkapuoli yhdestä suusta.

-- Puhdas tosi, -- sanoi Joe vakavasti. -- Mutta minkäs minä sille? Kun
sitä vaan elelee ikänsä kaiken eikä opi mitään, niin typeränä pysyy
kuin pässi. Pistäytykääs Jupiterissa, niin saatte nähdä.

Ja hänelle naurettiin, mutta puoleksi uskottiinkin, ja hän jutteli
heille, kuinka Neptunossa varsinkin merimiehiä suositaan, ja kuinka
Mars tähdessä sotamiehet ovat olevinaan niin suuria herroja, että
lopulti ihan vihaksi pistää. Mitä taas tulee Merkurioon, niin se se on
vihoviimeinen paikka: ei kuin varkaita vaan ja kauppamiehiä, ja niin
toistensa näköisiä, ett'ei tahdo osata erottaa kuka on mikä. Ja
Veneristä hän vihdoin loi heidän eteensä oikein ihastuttavan kuvan.[12]

-- Ja kun me tullaan takaisin tuolta reissulta, niin sitten meidät
koristetaan Etelän ristillä, joka kimaltelee siellä hyvin korkealla
Pilvien Pitäjän napinlävessä.

-- Ja sen te olette hyvin ansainneetkin, -- sanoivat merimiehet.

Ja näin ne kuluivat hilpeissä haasteluissa nuo pitkät puhteet Resoluten
kokassa. Ja sillä välin tohtorin opettavaiset keskustelut jatkuivat
jatkumistaan.

Eräänä päivänä nostettiin kysymys ohjattavista ilmapalloista, ja
tiedusteltiin tohtorin mielipidettä tästä asiasta.

-- En usko, -- sanoi hän, -- ohjattavain ilmapallojen mahdollisuutta.
Minä tunnen kaikki, mitä tässä tarkoituksessa on koetettu ja ehdotettu,
mutta käytännöllistä tulosta ei ole koskaan saavutettu. Arvaatte kyllä,
että minä olen tätä asiata miettinyt, se kun on juuri minulle niin ylen
tärkeä, mutta min'en ole kyennyt kysymystä ratkaisemaan millään
nykyisen mekanikan tarjoamilla keinoin. Pitäisi keksiä aivan
erinomaisen voimakas ja samalla äärettömän keveä mootori. Sitä paitsi
on tähän saakka koetettu saada ohjatuksi gondolia eikä palloa. Ja se on
ollut erehdystä.

-- Mutta -- väitettiin -- ilmapallon ja laivan välillä on sentään
paljon yhtäläistä, ja laivaahan käy ohjaaminen mielensä mukaan.

-- Yhtäläisyyttä, -- vastasi tohtori, -- on peräti vähän tai ei
ensinkään. Ilma on verrattavasti ohuempaa kuin vesi, johon laiva ei
vajoo kuin puoliväliin, jota vastoin ilmapallo ui kokonaan ilmassa ja
pysyy liikkumattomana ympärillä olevan aineen suhteen.

-- Teidän mielestänne siis aerostatinen tiede on sanonut viimeisen
sanansa.

-- Ei suinkaan! ei suinkaan! Täytyy keksiä toisia keinoja, ja kosk'ei
ole opittu palloa ohjaamaan, täytyy pysytellä edullisten ilmavirtain
piirissä. Mitä korkeammalle nousee, sitä tasaisemmiksi ilmavirrat
käyvät, yhä liikkuen yhteen suuntaan. Ei niitten tiellä ole laaksoja
eikä vuoria, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi, ja siinähän,
niinkuin tiedätte, on pääsyy tuulien vaihteluun ja niitten suunnan
muuttelemiseen. Kun kerran näistä vyöhykkeistä on selvillä, niin ei
tarvitse muuta kuin saattaa pallo siihen virtaan, mikä milloinkin on
edullista.

-- Mutta sittenhän, -- virkkoi kapteeni Pennet, -- sittenhän täytyisi
myötäänsä nousta ja laskea. Ja se se vaikeinta, hyvä tohtori.

-- Miksikä niin, kapteeni hyvä?

-- Käsittäkää minut oikein: se on oleva vaikeata ja hankalaa ainoastaan
pitemmillä retkillä eikä pienillä huvimatkoilla ilmassa.

-- Ja mistä syystä, jos suvaitsette?

-- Ettehän te voi kohota muutoin kuin vähentämällä painolastia ettekä
laskea muutoin kuin menettämällä kaasua, ja näin ollen teiltä loppuu
pian sekä kaasut että painolastit.

-- Siinäpä se asian ydin onkin, rakas kapteeni! Siinä ainoa vaikeus,
jonka voittamiseen tieteen tulee pyrkiä. Ei ole päämääränä pallon
ohjaaminen, vaan pallon kohottaminen ja laskeminen, niin ett'ei kaasu
vähene, kaasu, joka on sen voima, sen veri, sen sielu, jos niin sopii
sanoa.

-- Te olette oikeassa, hyvä tohtori. Mutta tätä kysymystä ei ole vielä
ratkaistu; se keino on vielä keksimättä.

-- Suokaa anteeksi, se on keksitty.

-- Kuka sen on keksinyt.

-- Minä.

-- Tekö?

-- Enhän minä toki muutoin olisi uskaltanut lähteä yrittämään Afrikan
poikki ilmapallolla. Neljänkolmatta tunnin kuluttua ei minulla olisi
kaasua yhtään.

-- Mutta ettehän tästä puhunut mitään Englannissa?

-- En. En tahtonut aiheuttaa asiasta yleistä keskustelua. Se olisi
ollut mielestäni hyödytöntä. Minä tein valmistavia kokeita salassa ja
olen varsin tyytyväinen. Sen enempiin toimiin ei minun tarvinnut
ryhtyä.

-- No niin! Saako udella salaisuuttanne?

-- Se on pian selitetty; se onkin varsin yksinkertainen asia.

Kuulijakunnan tarkkaavaisuus oli kohonnut korkeimmilleen, ja tohtori
alkoi tyyneesti seuraavaan tapaan.




KYMMENES LUKU

Entisiä kokeita. -- Tohtorin viisi arkkua. -- Hormi. -- Uuni. --
Käyttämistapa. -- Varma menestys.


"On usein, hyvät herrat, koeteltu keksiä keinoja, joilla pääsisi
kohoamaan ja laskemaan, kaasua tai pohjalastia vähentämättä.
Franskalainen ilmassa-purjehtija Meunier luuli saavuttavansa tämän
puristamalla ilmaa pallon etuosassa. Belgialainen, tohtori von Hecke
koetti siipien ja leyhyttimien avulla saada aikoin kohtisuoraa
liikettä, mutta se olisi useimmissa tapauksissa ollut riittämätöntä.
Käytännölliset tulokset näistä kokeista olivat kaikkea merkitystä
vailla.

"Minä päätin ryhtyä tähän asiaan suoremmin. Ensinnäkin jätän
pohjalastin kokonaan syrjään. Se saattaa olla tarpeen ainoastaan
pakkotilassa, esimerkiksi, jos koneistoni sattuisi särkymään tai minun
täytyisi silmänräpäyksessä kohota ylös jonkun odottamattoman esteen
tieltä.

"Minun keinoni, jolla saan pallon kohoamaan tai laskemaan, on
yksinkertaisesti vain kaasun ohentaminen tai tihentäminen, muuttamalla
pallossa olevan kaasun lämpötilaa. Ja tämän tarkoitukseni perille minä
pääsen näin:

"Laivaan tuotiin, niinkuin huomasitte, gondolin mukana useampia
arkkuja, joitten merkitystä ette tunne. Näitä arkkuja on viisi.

"Ensimmäisessä arkussa on noin 115 litraa vettä, johon minä lisään
muutaman pisaran rikkihappoa, enentääkseni sähkön johtumista siinä.
Tämän veden minä jaan alkuaineksiinsa voimakkaalla Bunsenin patterilla.
Vedessä, niinkuin tiedätte, on kaksi volymia vetyä ja yksi volymi
happea.

"Viimeksi mainittu nousee, patterin vaikutuksesta, positivisen polin
kohdalla toiseen arkkuun. Kolmas arkku, tämän yläpuolella ja kaksi
kertaa tilavampi, vastaan ottaa negativisen polin kohdalta vedyn.

"Kaksisuisten hanain kautta nämät kaksi arkkua ovat yhteydessä
neljännen arkun kanssa, jonka nimi on seoksen arkku. Siinä nämä kaksi
vedestä hajonnutta kaasua yhtyvät. Tämä seoksen arkku vetää noin
puolitoista kuutiometriä.

"Tämän arkun yläosassa on platinasta tehty, hanalla varustettu putki.

"Huomaattehan jo, hyvät herrat: apparaatini on vain puhallusputki, jota
minä lyhyyden vuoksi sanon hormiksi, happi- ja vetykaasua varten. Se
kehittää enemmän lämpöä kuin sepän ahjo.

"Ryhdyn nyt selittämään apparaatini toista osaa.

"Ilmapalloni on hermeetisesti suljettu. Sen alaosasta lähtee kaksi
rinnakkaista putkea, jotenkin lähellä toisiaan. Toisen alkupää on
vetykaasun ylimmissä kerroksissa, toisen keskellä alimpia kerroksia.

"Näissä putkissa on aina vähän matkan päässä toisistaan lujia
kautshukki-niveleitä, jotka antavat perää pallon heilahdellessa.

"Ne jatkuvat kumpikin gondoliin asti, päättyen sylinderimäiseen,
rautaiseen arkkuun, jonka nimi on lämpöarkku. Sen kumpaisessakin päässä
on luja laatta, samasta metallista tehty.

"Pallon alaosasta lähtevä putki menee tähän sylinderiin pohjalaatan
kautta, muodostaen sen sisässä ruuvimaisen letkun, jonka päällekkäiset
renkaat ulottuvat melkein yli koko arkun korkeuden. Ennenkuin letku
lähtee sylinderistä ulos, menee se pieneen suippoon eli kooniin, jonka
kupumainen kovera asema on alaspäin.

"Tämän koonin kärjestä jatkuu nyt toinen putki, joka, niinkuin jo
sanoin, päättyy pallon ylimmäisiin kaasukerroksiin.

"Pienen suipon pohjakupu on tehty platinasta, jott'ei sulaisi hormin
vaikutuksesta, sillä tämä sijaitsee rautaisen sylinderin pohjalla,
keskellä ruuvimaista letkua, ja sen liekin pää koskettaa hiukan tätä
kupua.

"Tiedättehän, hyvät herrat, mitä on kaloriferi eli putkiuuni, jolla
huoneita lämmitetään. Tiedätte myös, mitenkä se vaikuttaa. Huoneen ilma
kulkee uunin putkien kautta ja tulee ulos lämminneenä. Minun vast'ikään
selittämäni laitos, ei, suoraan sanoen, ole muuta kuin kaloriferi.

"Ja kuinkas siinä nyt käy? Kun hormi on sytytetty, lämpenee vety
ruuvimaisessa letkussa ja suipossa ja nousee putkea myöten ilmapallon
yläkerroksiin. Alempi osa letkua tyhjenee ja imee kaasua pallon
alemmista kerroksista; tämä lämpenee, nousee ylös ja saa myötäänsä
uutta vetyä sijaansa. Putkissa ja letkussa kulkee siis erittäin nopea
virtaus; pallosta lähtenyt kaasu palajaa lämminneenä sinne takaisin.

"Kaasun volymi lisääntyy jok'ainoalta lämpöasteelta 1/480:lla
osallansa. Jos minä kohotan lämpömäärän 18:lla asteella,[13] niin
laajenee vety ilmapallossa 18/480:llä eli 45 kuutiometrillä. Se lykkää
siis edestään 45 kuutiometriä ilmaa, ja siten kasvaa pallon
kohoamisvoima 72 kilolla. Sen saavuttamiseksi pitäisi siis vähentää
sama määrä pohjalastia. Jos minä nostan lämpömäärän 180:lla
asteella,[14] niin kaasun volymi tulee 180/480 entistänsä suuremmaksi;
se lykkää silloin tieltään 450 kuutiometriä ilmaa, ja pallon nousuvoima
kasvaa 720 kilolla.

"Huomaatte siis, hyvät herrat, kuinka helppo minun on saada melkoisia
muutoksia aikaan tasapainossa. Ilmapallon volymi on laskettu niin, että
se ilmamäärä, minkä pallo, puolilleen täytettynä, lykkää tieltänsä,
painaa juuri yhtä paljon kuin pallon päällys ynnä gondoli
matkustajineen ja kaikkine esineineen. Puolillaan se leijaa ilmassa
kokonaan tasapainossa: ei nouse eikä laske.

"Päästäkseni nousemaan, minä sytytän hormin ja korotan kaasun
lämpötilan korkeammaksi ympärillä olevaa lämpöä. Tämän lisälämmön
vaikutuksesta kaasu ohenee ja laajenee ja paisuttaa pallon entistä
suuremmaksi, ja pallo nousee sitä ylemmäs, mitä enemmän minä ohennan
kaasua.

"Laskeutuminen saadaan aikoin tietysti siten, että hormin synnyttämä
lämpö vähenee, ja kaasu pääsee jäähtymään. Nouseminen on siis oleva
paljoa nopeampaa kuin laskeuminen. Mutta tämähän on varsin onnellinen
seikka: minulla ei ole milloinkaan oleva syytä laskeutumaan nopeasti;
pikainen nouseminen sitä vastoin on oleva tarpeellista esteitten
väistämiseksi. Vaarathan ovat alhaalla eikä yläilmoissa.

"Sitä paitsi, kuten jo olen sanonut, on minulla mukana joku määrä
pohjalastia, jota vähentämällä pääsen nousemaan vieläkin nopeammin, jos
tarvitaan. Venttili pallon yläosassa on yksinomaa hätäventtili.
Pallossa on aina oleva sama määrä kaasua. Lämmön muutokset, jotka minä
saan aikaan kaasussa, riittävät sinänsä vaikuttamaan pallon nousemista
ja laskemista.

"Ja nyt, hyvät herrat, lopuksi vielä eräs yksityisseikka.

"Vedyn ja hapen palaminen hormin päässä synnyttää pelkkää vesihöyryä.
Sen vuoksi olen varustanut rautaisen sylinderin alapohjan
pääsyventtilillä, joka aukenee vähintäin kahden atmosferin painosta.
Saavutettuaan siis tämän ponnistusvoiman, lähtee höyry itsestään ulos.

"Ja tässä nyt tarkkoja numeroita.

"Sadan kahdentoista litran määrä vettä, alkuaineksiinsa hajoitettuna,
antaa 90 kiloa happea ja 12 kiloa vetyä. Tämä vastaa atmosferin
puristuksessa 50 kuutiometriä edellistä ja 100 kuutiometriä
jälkimmäistä, yhteensä 150 kuutiometriä seosta.

"Hormin hana, kokonaan avattuna, käyttää 720 dm3 tunnissa, palaen
vähintänsä 6 kertaa niin kovalla liekillä kuin suuret katulyhdyt.
Keskimäärin, ja pysyäkseni jotenkin alhaalla, en tule polttaneeksi kuin
240 kuutiometriä tunnissa. 112:lla litralla vettä saatan siis purjehtia
ilmassa 630 tuntia, toisin sanoen hiukan enemmän kuin 26 vuorokautta.

"Mutta koska minun sopii laskea maahan milloin tahdon ja uudistaa
vesivarastoani, niin saattaa matkani aika jatkua äärettömiin.

"Siinä nyt salaisuuteni, hyvät herrat. Se on yksinkertainen eikä saata,
enempää kuin muutkaan yksinkertaiset asiat, olla onnistumatta. Kaasun
oheneminen ja tiheytyminen, -- siinä minun keinoni. Ei se vaadi
hankalia leyhyttimiä eikä mekanillista mootoria. Kalofireri, joka saa
aikoin muutoksia lämpötilassa, hormi, joka uunia lämmittää, eiväthän ne
ole hankalia eivätkä painaviakaan. Minun on luullakseni onnistunut
yhdistää kaikki vakavat ehdot asian menestymiselle."

Tähän päätti tohtori Fergusson puheensa, ja kuulijat taputtivat hänelle
hartaasti käsiään. Ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kaikki oli
ennalta harkittu, visusti punnittu.

-- No niin, -- virkkoi kapteeni; -- saattaa se sentään olla
vaarallista.

-- Mitäpä siitä! -- vastasi tohtori; -- kunhan vaan on sovelias
käytettäväksi.




YHDESTOISTA LUKU

Tulo Zanzibariin. -- Englannin konsuli. -- Maan-asukasten
vastenmielisyys. -- Kumbenin saari. -- Sateen hankkijat. -- Pallon
täyttäminen. -- Lähtö huhtikuun 18:na. -- Viimeiset jäähyväiset. --
"_Victoria_".


Kestävä myötäinen tuuli oli jouduttanut _Resoluten_ matkaa päämäärää
kohti. Mozambikin salmesta kuljettiin varsin tyyneellä ilmalla.
Merimatka oli hyvä enne ilmamatkalle. Jokainen toivoi jo pian päästävän
perille, ja jokaisen teki mieli olla apuna tohtori Fergussonin
lopullisissa valmistuksissa.

Vihdoin, huhtikuun 15:nä, saatiin näkyviin Zanzibarin kaupunki, joka
sijaitsee samannimisellä saarella. Kello 11 aamupäivällä laskettiin
ankkuri sen satamassa.

Zanzibarin saari on Mascatin imanin eli sulttanin, Franskan ja
Englannin liittolaisen, aluetta ja on kieltämättä kauniin hänen
siirtomaistaan. Satamassa käy suuret määrät laivoja naapuriseuduista.

Afrikan manteresta erottaa saarta salmi, joka leveimmältä kohdaltaan on
ylinnä 55 kilometriä.

Zanzibar käy vilkasta kauppaa gummilla, norsunluulla ja semminkin
mustilla ihmisillä, sillä siellä pidetään suuria orjamarkkinoita. Sinne
kerääntyy tätä ihmistavaraa saaliina sodista, jota sisämaan ruhtinaat
lakkaamatta käyvät keskenään. Tämä kauppa kukoistaa pitkin
etelärannikkoa aina Niilin leveys-asteille saakka, ja G. Lejean on
nähnyt sitä harjoitettavan julkisesti Franskan lipun suojeluksen alla.

Heti kuin _Resolute_ oli saapunut satamaan, tuli Zanzibarissa oleva
Englannin konsuli laivaan, tarjoutuen avustamaan tohtoria, jonka
hankkeista Europan sanomalehdet olivat jo kuukauden päivät antaneet
tarkkoja selityksiä. Mutta tähän saakka hän oli kuulunut epäuskoisten
taajoihin riveihin.

-- Minä olen epäillyt, -- lausui hän, ojentaen kättä Samuel
Fergussonille, -- mutta nyt en epäile enää.

Hän avasi oman kotinsa ovet tohtorille, Dick Kennedylle ja tietysti
uljaalle Joellekin.

Konsuli ilmoitti saaneensa muutamia kirjeitä kapteeni Spekeltä. Nälkä
ja pahat säät olivat tuottaneet kauheita kärsimyksiä kapteenille, ja
hänen seuralaisilleen, kunnes he viimeinkin olivat saapuneet Ugogon
maahan. Heidän kulkunsa oli ollut sanomattoman vaikeata, ja nyt he
olivat sitä mieltä, ett'ei heiltä pitkään aikaan ole odottaminen mitään
tiedon-antoja.

-- Moisten vaarain ja puuttetten alaisiksi ei meidän tarvitse joutua,
-- virkkoi tohtori.

Kolmen matkamiehen tavarat siirrettiin konsulin taloon. Päätettiin
nostaa pallo Zanzibarin rannalle. Siihen oli sopiva paikka
signaaliriu'un lähellä, erään suunnattoman laitoksen juurella, jossa
oli oleva suojaa itätuulilta. Tämä laitos, ylössuin käännetyn tynnyrin
muotoinen, -- Heidelbergin kuuluisa oluttynnyri oli tämän rinnalla
mitätön pytty vain -- toimitti linnantornin virkaa: sen yläpäässä oli
vartijoina belutshilaisia keihäsmiehiä, laiskaa ja kirkuvaa linnuetta.

Mutta siitä hetkestä saakka kuin pallo oli kannettu maihin, oli konsuli
huomannut maan-asukasten aikovan panna kaikin voimin koko yritystä
vastaan. Ei ole mitään niin sokeata kuin hurja fanatismi. Tieto siitä,
että tänne on saapunut muuan kristitty, joka aikoo nousta yläilmoihin,
oli saanut mielet kuohuksiin. Neekerit, Arabialaisiakin kiihkeämmät,
olivat tässä hankkeessa näkevinään vihamielisiä yrityksiä heidän
uskontoansa vastaan. Nyt sitä aiotaan, niin he kuvailivat mielessään,
käydä auringon ja kuun kimppuun. Ja näitähän taivaankappaleita
afrikalaiset heimot pitävät jumalallisessa kunniassa. Päätettiin siis
vastustaa tällaisia pyhyyttä solvaavia hankkeita.

Konsuli, saatuaan tästä tiedon, keskusteli tohtorin ja kapteeni
Pennetin kanssa. Jälkimmäinen ei tahtonut välittää uhkauksista, mutta
tohtori sai hänet kuulemaan järkevää puhetta.

-- Lopulti me kumminkin saamme aikeemme perille, -- sanoi hän, -- itse
imanin linnueestakin saamme apua, jos tarvitaan, mutta, kapteeni hyvä,
vahinko ei tule kello kaulassa, yksi ainoa paha kolaus saattaisi tehdä
pallolle sellaisen vaurion, että koko yritys olisi auttamattomasti
hukassa. Täytyy siis toimia hyvin varovasti.

-- Mutta mitäs tehdä? Jos laskemme maihin Afrikan rannalle, niin samat
on meillä edessä haitat sielläkin! Minkäs tässä tekee?

-- Asia on kyllä autettavissa, -- vastasi konsuli. -- Katsokaas noita
saaria tuolla sataman ulkopuolella. Laskekaa pallo maihin johonkin
niistä ja asettakaa laivamiehet vartijoiksi, silloin ei ole teillä
mitään vaaraa peljättävänä.

-- Sehän mainiota! -- virkkoi tohtori, -- ja siellä saamme kaikessa
rauhassa valmistukset loppuun.

Kapteeni suostui. _Resolute_ läheni Kumbenin saarta. Huhtikuun 16:na
aamulla vietiin pallo turvaan, keskelle metsän-aukiota, pitkäin puitten
väliin.

Kaksi 24 metrin pituista mastopuuta lyötiin maahan jonkun matkan päähän
toisistaan. Päihin oli kiinnitetty kinungit eli plokit, joitten kautta
palloa kävi vetäminen köydestä ylös. Ensi alussa se oli aivan tyhjä.
Sisäpallo oli kiinnitetty ulkopuolisen yläosaan, jotenka pallot saatiin
yht'aikaa ylös molemmat. Kumpaisenkin pallon alasuuhun kiinnitettiin
torvi, jota myöten vetykaasun oli määrä nousta niihin.

Huhtikuun 17:s kului pantaessa kuntoon kaasunvalmistuslaitosta. Siihen
kuului kolmekymmentä tynnyriä, joissa romuraudan liukeneminen
miedonnetussa rikkihapossa synnytti vetyä. Tämä vety, kuljettuaan ensin
puhdistuslaitosten kautta, kerääntyi keskisäiliöön ja siitä sitten
johtoputkia myöten palloihin. Tällä tavoin tuli kumpaankin palloon
säädetty määrä kaasua, johon tarvittiin 8400 litraa rikkihappoa, noin
7 tonia rautaa ja 4400 litraa vettä.

Pallon täyttäminen alkoi seuraavana aamuna kello kolmen tienoissa ja
kesti lähes 8 tuntia. Huomenissa huojui pallo sirosti verkkoverhossaan
gondolinsa yläpuolella, johon oli pidäkkeeksi pantu koko joukko
hiekkasäkkejä. Ohennuslaitos asetettiin suurella huolella gondoliin, ja
pallosta lähtevät putket kiinnitettiin sylinderimäiseen rauta-arkkuun.

Ankkurit, köydet, instrumentit, peitteet, teltta, elintarpeet, aseet,
-- kaikki sijoitettiin määrätyille paikoilleen; vesitynnyrit
täytettiin. Sata kiloa pohjalastia viidessäkymmenessä säkissä pantiin
gondolin pohjalle, niin kumminkin, että olivat aina käsillä.

Nämä valmistukset päättyivät klo 5:n maissa. Vartijat pitivät
yhtämittaa vahtia saaren ympärillä, ja _Resoluten_ venheitä souteli
koko ajan salmessa.

Neekerit ne yhä edelleen osoittivat vihaansa kirkumisilla ja
irvistyksillä, hyppien ja heiluen. Velhot häärivät hurjistuneitten
joukossa, yllytellen kiihkoa; muutamat yltiöpäät koettivat uimalla
päästä saareen, mutta heidät häädettiin helposti pois.

Silloin alkoivat loitsut ja taikatemput. Sateentekijät, jotka väittävät
vallitsevansa pilviä, manasivat rajumyrskyjä ja "kivisateita"[15]
avukseen. Sitä varten kerättiin kattilaan kaikkien erillaisten puitten
lehtiä ja pantiin ne kiehumaan hiljaisella tulella, sillä välin kuin
velhot teurastivat lampaan, pistämällä pitkän äimän elukan sydämeen.
Mutta kaikista menoista huolimatta taivas pysyi vain kirkkaana, ja
hukkaan meni uhrilammas ja ilmaiseksi irvistykset.

Neekerit aloittivat silloin hurjat juomingit, päihdyttäen itseänsä
"tembo" nimisellä, kokospähkinöistä laitetulla väkevällä viinalla tai
erittäin juovuttavalla oluella, nimeltä "togva". Heidän laulunsa,
huomattavaa melodiaa vailla, mutta varsin tarkkarytminen, kajastelivat
vielä myöhään yöhönkin.

Kello kuuden tienoissa illalla kokoontuivat matkustajat viimeisille
yhteisille päivällisille kapteenin ja upseereiden pöytään. Kennedy,
jolta ei kukaan enää kysellyt mitään, jupisi partaansa jotain, mitä ei
kukaan ymmärtänyt. Fergussonia hän ei päästänyt näkyvistään.

Päivällisillä oli peräti alakuloista. Ratkaisevan silmänräpäyksen
läheneminen herätti kaikissa tuskallisia mietteitä. Millainen onkaan
näitten uljaitten matkamiesten kohtalo oleva? Kohdannevatko enää
milloinkaan ystäviänsä? Istunevatko enää koskaan kotilieden ääressä?
Jos kulkuneuvo pettää, miten heidän käy villien heimojen luona noissa
aavoissa seuduin, erämaissa äärettömissä?

Tällaisia kysymyksiä oli noussut ennenkin, silloin tällöin,
kiinnittämättä kumminkaan sen suurempaa huomiota puoleensa. Nyt ne
valtasivat kaikkien kiihoittuneen mielikuvituksen. Tohtori Fergusson,
kylmänä ja huoletonna, kuten konsanaankin, koetti puhella milloin
mistäkin, mutta ei sittenkään tämä tarttuva apeus ottanut hajotakseen.

Koska peljättiin jonkunlaisia mielen-osoituksia tohtoria ja hänen
seuralaisiansa vastaan, nukkuivat kaikki kolme yönsä _Resolutella_.
Kello kuusi aamulla he jättivät hyttinsä ja siirtyivät Kumbenin
saarelle.

Pallo huojueli hiljalleen itätuulen heijailemana. Hiekkasäkkien
asemasta oli nyt kaksikymmentä laivamiestä pitelemässä palloa kiinni.
Kapteeni Pennet upsereineen olivat läsnä tämän juhlallisen lähdön
hetkellä.

Nyt astui Kennedy suoraan tohtorin luokse ja otti häntä kädestä,
sanoen:

-- Sinä lähdet siis todellakin, Samuel?

-- Lähden, rakas Dick.

-- Olenhan tehnyt kaiken voitavani, estääkseni sinua lähtemästä?

-- Olet.

-- Siis on omatuntoni siihen nähden rauhassa, ja minä lähden mukaan.

-- Siitä olin varma, -- virkkoi tohtori, ja hetkisen liikutuksen ilme
elähti hänessä.

Viimeisten jäähyväisten hetki lähestyi. Kapteeni ja upseerit syleilivät
sydämellisesti näitä rohkeita matkustajia, unohtamatta Joetakaan,
riemuitsevaa miestä. Jokainen läsnäolijoista tahtoi puolestaan puristaa
tohtori Fergussonin kättä.

Kello yhdeksän astuivat kolme matkakumppalia gondoliin. Tohtori sytytti
horminsa, saadakseen aikaan nopean kuumenemisen. Pallo, oltuaan maassa
täydellisessä tasapainossa, alkoi moniaan minutin perästä kohota.
Merimiesten täytyi hieman hellittää köysiä. Gondoli nousi viisi, kuusi
metriä.

-- Hyvät ystävät! -- huudahti tohtori kahden ystävänsä keskestä, ottaen
hatun päästään, -- antakaamme meidän ilmalaivalle onnea tuottava nimi!
Olkoon sen nimenä _Victoria!_

Voimakkaat huudot vastasivat:

-- Eläköön kuningatar! Eläköön Englanti!

Pallon nousuvoima se kasvoi kasvamistaan. Fergusson, Kennedy ja Joe
viittasivat vielä viimeisiä jäähyväisiä ystävilleen.

-- Köydet irti! -- huusi tohtori.

_Victoria_ kohosi nopeasti ylä-ilmoihin, ja _Resoluten_ neljä tykkiä
alkoivat jymäytellä kunnialaukauksia.




KAHDESTOISTA LUKU

Matka salmen yli. -- Mrima. -- Dickin puheliaisuus ja Joen ehdotus. --
Kahvi-resepti. -- Uzaramo. -- Onneton Maizan. -- Dutumin vuori. --
Tohtorin kartat. -- Yötä nopali-puussa.


Ilma oli kirkas, tuuli kohtalainen. _Victoria_ nousi melkein
kohtisuoraan ylös 450 metriä. Sen osoitti barometrin nousu: 45 mm.[16]

Tässä korkeudessa alkoi tuntuvampi ilmavirta kuljettaa palloa lounaista
kohden. Mikä suurenmoinen näköala aukeni nyt matkustajain silmäin
eteen! Zanzibarin saari esiintyi kokonaisuudessaan silmän nähdä ja
siinsi tummempana pilkkuna suunnattoman suurella kartalla; maat
näyttivät monivärisiltä kuosikuvilta; suuret puuryhmät tiesivät metsiä
ja rikeikköjä.

Ihmiset näyttivät pieniltä kuin hyönteiset. Eläköönhuudot ja kirkumiset
kuolehtuivat vähitellen ilmaan; tykkien paukaukset vain värähtelivät
pallon alimmissa onteloissa.

-- Kaunista tämä on, on vainenkin! -- huudahti Joe, ensimmäisenä
katkaisten äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut. Tohtorilla oli tekemistä, tarkastellessaan
barometrin eläyksiä ja merkitsemällä eri vaiheita pallon nousussa.

Kennedy katseli, eikä tahtonut hänellä riittää silmää, nähdäkseen
kaikkea.

Auringon säteet edistivät hormin vaikutusta; kaasun oheneminen
lisääntyi, ja _Victoria_ nousi 750 metrin korkeuteen.

_Resolute_ näytti nyt enää pieneltä ruuhelta, ja Afrikan ranta kuulsi
lännessä suunnattomana, vaahtoisana juovana.

-- Ettehän te puhu mitäkään! -- virkkoi Joe.

-- Me katselemme vaan, -- vastasi tohtori, ojentaen kiikariansa
mannerta kohti.

-- Minunpa tekisi mieli haastella.

-- Oli menneeksi, Joe! Puhu minkä miellyttää.

Ja Joe puhkesi kokonaiseen tulvaan kaikenlaisia äänenmukaisia
huudahduksia. Ohhoh ja ahhah ja hei -- semmoista kuului häneltä
myötäänsä.

Meren yli kuljettaissa, näki tohtori parhaaksi pysytellä näin
korkealla. Hänen sopi täten nähdä rantaa laajemmalti. Lämpömittari ja
ilmapuntari, jotka riippuivat avonaisen teltan sisäpuolella, olivat
lakkaamatta hänen silmäinsä alla. Toinen barometri oli ripustettu
teltan ulkopuolelle, käytettäväksi vahtivuorojen aikana yöllä.

Kahden tunnin kuluttua oli _Victoria_, kulkien noin 15 kilometriä
tunnissa, saapunut mannermaan kohdalle. Tohtori päätti lähestyä maata
ja vähensi horminsa liekkiä. Pian oli pallo laskeunut 90 metrin päähän
maasta.

Nyt oltiin Mriman kohdalla. Se on nimenä tällä osalla Afrikan
itä-rantaa. Taajat rivit mangliapuita olivat sen suojana merta vasten.
Pakoveden aikana näkee niitten paksut juuret, Indian valtameren
jäytämät. Hietasärkät, jotka ennen aikaan olivat muodostaneet
rantajuovan, ryhmäilivät taivaanrannassa, ja luoteessa kohotti Ngurun
vuori korkeata huippuansa.

_Victoria_ kulki erään kylän ylitse, joka tohtorin kartan mukaan oli
Kaolen kylä. Koko väestö oli kokoontunut kedolle, ja siellä ne
kirkuivat vihasta ja pelvosta. Nuolia sinkosi turhaan tätä ilmojen
kummitusta kohti, joka majesteetillisesti leijui kaiken tuon
voimattoman riehunnan yläpuolella.

Tuuli kuljetti palloa etelään päin, mutta se ei tehnyt tohtoria
levottomaksi. Siten hän päinvastoin pääsi seuraamaan kapteenien
Burtonin ja Speken kulkemaa tietä.

Kennedyn kieli oli nyt käynyt yhtä ketteräksi kuin Joenkin. He
kestitsivät toisiansa ihmettelyn huudahduksilla.

-- Palttua minä omnibus-vaunuille! -- virkkoi yksi.

-- Palttua minä höyrylaivoille! -- toisti toinen.

-- Palttua minä rautateille, -- vahvisti Kennedy; -- niitä myöten
kulkee maat ja manteret, näkemättä yhtään mitään!

-- Ilmapallo, se se on poikaa! -- vakuutti Joe; -- siinä kulkee niin,
ett'ei tiedäkään, ja luonto se noin vaan levittelekse silmäin edessä!

-- Mikä ihana kuva! Mikä lumoava näky! On kuin näkis unta rippumatossa!

-- Oisko ruveta murkinoimaan? -- virkkoi Joe, jota raikas ilma jo
hyvinkin hiukaisi.

-- Se oli hyvä ajatus, poikaseni!

-- Hui hai! Pian on murkina pyöräytetty: korppuja ja lihasäilykkeitä.

-- Ja kahvia minkä vaan mieli tekee, -- lisäsi tohtori. -- Saat lainata
hiukan kuumuutta minun hormistani. Riittää sitä siinä. Ja näin ei
meidän tarvitse peljätä tulipaloa.

-- Se olisikin kauheata, -- arveli Kennedy. -- On niinkuin olisi meillä
kruutikellari tuossa päämme päällä.

-- Ei ihan niin, -- vastasi Fergusson, -- mutta vaikkapa kaasu
syttyisikin, niin se palaisi verkalleen, ja me laskisimme maahan, mikä
olisi varsin harmillista. Mutta olkaamme rauhassa: pallo on suljettu
hermeetisesti.

-- Ruualle siis! -- virkkoi Kennedy.

-- Kas tässä, hyvät herrat! -- sanoi Joe. -- Ja haukatessani minä
keitän teille kahvia, josta ei liene kiitokset kaukana.

-- Tosiasia on se, -- kertoi tohtori, -- että Joella, tuhansien hyväin
avujen ohella, on merkillinen taito keittää tätä herkullista juomaa.
Hän sekoittaa siihen erillaisia tuotteita, joita hän ei ole milloinkaan
tahtonut ilmoittaa.

-- No niin, tohtori hyvä, koska nyt ollaan täällä näin korkealla, niin
saatanhan ilmoittaa teille reseptini. Se on vain sekoitus yhtäsuurista
osista mokkaa, bourbonia ja rio-nunezia.

Tuokion kuluttua ilmestyi kolme höyryävää kuppia, ja siihen päättyi
ravitseva murkina, jota oli höystänyt pöytäkumppalien hilpeä mieliala.
Senjälkeen ryhtyi kukin omaan tarkastus-tehtäväänsä.

Seutu näytti olevan erinomaisen hedelmällistä. Kapeita polkuja kierteli
sinne tänne, pujahdellen tuuheisin lehtoihin. Kuljettiin lihavuutta
tiukkuvien peltojen yli, joissa kasvoi tupakkaa, maisia, ohraa; siellä
täällä näkyi laajoja riisivainioita, korret suorina ja purppuraisessa
kukassa. Näkyi lampaita ja vuohia korkeissa, pylväitten päälle
rakennetuissa karsinoissa, siten turvassa leopardien hampailta.
Monilukuisissa kylissä sai _Victorian_ ilmeneminen huutoja ja
hämmästystä aikaan, ja tohtori Fergusson pysyttelihe, varovaisesti
kyllä, ulkopuolella nuolten kantamaa. Asukkaat kerääntyivät lähekkäin
rakennettujen majojensa ympärille, kauan aikaa lähetellen ylös
voimattomia sadatuksiansa.

Puolenpäivän tienoissa huomasi tohtori, karttaa tutkittuansa, että nyt
oltiin Uzaramon maan kohdalla.[17] Ikäänkuin leikitellen leijui
_Victoria_ kokosmetsäin, melonitarhojen ja pumpulipensastojen yli. Joen
mielestä tämä tämmöinen rehevä kasvullisuus oli niinkuin ollakin pitää,
koska tämä kerran Afrikaa on. Kennedy näki jäniksiä ja peltopyitä,
jotka olivat vain pyssynlaukausta vailla, mutta turhaan olisi kruutia
kulunut, saalis kun olisi sittenkin jäänyt maalle maan hyväksi.

_Victoria_ kulki nyt 22:n kilometrin nopeudella tunnissa ja oli
saapunut Tundan kylän kohdalle, 88° 20' itäistä pituutta.

-- Juuri täällä, -- kertoi tohtori, -- sairastuivat Burton ja Speke
kovaan kuumeesen ja luulivat retkensä jo jäävän sikseen. He olivat
silloin vasta vähän matkan päässä merenrannasta ja olivat kumminkin
ennättäneet kokea kovaa ja kärsiä puutteita ihan nääntymykseen asti.

Näissä seuduin raivoaa todellakin alituinen malaria. Tohtorin täytyi,
välttääkseen sitä, kohota korkeammalle, ylemmäs niitä miasmoja, joita
polttavan auringon säteet nostavat tästä vesiperäisestä maasta.

Välisti nähtiin karavaani levähtämässä jonkun "kraalin" (kylän)
kohdalla, odotellen illan viileyttä, päästäkseen taas jatkamaan
matkaansa. Nämä kraalit ovat laajoja aloja, aitain ja dshunglien
keskessä, joissa kauppamiehet hakevat suojaa ei ainoastaan rajuilta
pedoilta, vaan myöskin senpuoleisten rosvojoukkojen hyökkäyksiltä.

Pallosta nähtiin, kuinka maan-asukkaat läksivät juoksemaan eri
haaroille, huomattuansa _Victorian_. Kennedy tahtoi nähdä heitä
lähemmälti, mutta tohtori pani kerrassaan vastaan.

-- Päälliköt tuolla ovat varustetut musketeilla, ja pallo olisi heidän
luodeilleen varsin mukava pilkku.

-- Panisiko luodinreikä pallon vajoamaan? -- kysäisi Joe.

-- Ei heti, mutta vähitellen repeäisi reikä suuremmaksi ja päästäisi
kaiken kaasun ulos.

-- Sitten on paras pysytellä kunnioittavan matkan päässä noista
pahuksista. Mitähän ne mahtavat ajatellakaan, nähdessään meidän näin
leijailevan ilmassa? Ihan varmaan niiden tekee mieli kumartaa meitä
jumalinaan.

-- Kumarrelkoot vaan, mutta loitompaa, -- vastasi tohtori. --
Katsokaas, nyt muuttaa maa jo muotoansa. Kyliä on yhä harvemmassa;
mangometsät ovat loppuneet; niiden kasvuraja on tällä leveyspiirillä.
Maa alkaa käydä mäkiseksi. Niistä päättäen ei ole vuoriseutu kaukana.

-- Olenpa todellakin näkevinäni -- virkkoi Kennedy -- kunnaita tällä
puolen.

-- Lännessä ... ne ovat ensimmäisiä Urizaran harjuja, Dutumi vuori
kaiketikin. Sen takana saamme toivoakseni suojaa yöksi. Pannaanpas
hormi toimimaan tehokkaammin: meidän täytyy pysytellä 150-200 metrin
korkeudessa.

-- On se sentään verraton vehe tuo teidän vehe, -- puheli Joe; -- ja
niin on näet helppo käsitelläkin: hanaa väänsi vaan, niin jo elähti!

-- Täälläpä tuntuu oikein hyvältä, -- virkkoi Kennedy, pallon noustua
ylemmäs, -- auringon säteet tuolla alempana heiastelivatkin punaisesta
hiekasta niin, että jo alkoi vihaksi pistää.

-- Voi mainioita puita! -- huudahti Joe. -- Luonnollistahan tämä on,
mutta kyllä ovat uhkeita! Parikymmentä tuollaista, niin siinähän koko
salo!

-- Ne ovat baobabpuita, -- selitti tohtori Fergusson. -- Katsokaas
tuossa yksi, jonka tyvi saattaa olla noin 30 metriä ympäri mitaten.
Kenties tämän samaisen puun juurella sai surmansa Franskalainen Maizan
vuonna 1845, sillä me olemme juuri Deje-la-Mhoran kylän kohdalla, jonne
hän oli uskaltanut yksinään. Tämän seudun päällikkö otti hänet kiinni
ja sitoi baobabiin, ja siinä tämä julma neekeri vähitellen silpoi
häneltä jäsenet, sotalaulujen raikuessa, viilteli sitten hänen
kaulaansa, taukosi hetkeksi hiomaan tylsynyttä veistään ja sitten
pikemmin nykäisi irti kuin leikkasi onnettomalta pään! Mies parka oli
kuudenkolmatta vanha!

-- Eikö Franska kostanut mointa julmaa tekoa? -- kysyi Kennedy.

-- Franska vaati hyvitystä. Zanzibarin sahib teki, mitä suinkin voi,
saadakseen murhamiehen käsiinsä, mutta turhaan.

-- Minua ei haluttaisi pysähdellä matkan varrella, -- arveli Joe. --
Olis ihan vissiin viisainta nousta vielä ylemmäs, uskokaa minua,
tohtori.

-- Kyllä, Joe; sitä suuremmasta syystä, kun Dutumin vuori kohoilee
edessämme. Elleivät laskuni petä, niin kuljemme sen yli ennen kello
seitsemää illalla.

-- Emmekö matkusta öiseen aikaan? -- kysyi metsästäjä.

-- Emme, mikäli mahdollista on. Varovaisuutta ja valppautta noudattaen,
ei siinäkään mitään vaaraa olisi, mutta eihän siinä kyllin, että kulkee
Afrikan ylitse; pitäähän sitä nähdäkin.

-- Tähän asti ei meillä ole ollut valittamisen syytä, tohtori.
Viljavinta ja hedelmällisintä maata koko maailmassa eikä suinkaan
mikään korpi ja erämaa. Juttuja laskettelevat ne maantiedon
kirjoittajat!

-- Älä hätäile Joe; perästä kuuluu.

Puolivälissä seitsemän illalla oli _Victoria_ Dutumin vuoren edessä.
Sen yli päästäksensä, täytyi pallon nousta enemmän kuin 900 metrin
korkeuteen, ja sitä varten ei tohtorin tarvinnut lisätä lämpöä kuin
18:lla asteella.[18] Olisi sopinut sanoa pallon olevan hänellä käden
kääntämissä. Kennedy ilmoitti hänelle, milloin mikin este oli edessä,
ja pallo kiiti aivan lähitse vuoren huipun yli.

Kello kahdeksan se laskeutui vuoren toisella rinteellä, joka ei ollut
niin jyrkkä. Ankkurit heitettiin gondolista, ja yksi niistä tarttui
suunnattoman nopalipuun oksiin. Joe laskihe köyttä myöten alas ja
kiinnitti ankkurin suurella huolella. Hänelle viskattiin silkkiset
nuoraportaat, ja niitä myöten hän kiipesi kerkeästi ylös jälleen. Pallo
pysyi melkein liikkumatta, suojassa kun oli itätuulelta.

Illallinen valmistettiin, ja hyvän loven tekikin eväihin ilmamatkan
kiihoittama ruokahalu.

-- Minkähän verran lienemme kulkeneet tänään? -- kysyi Kennedy, niellen
arveluttavan suuria paloja.

Mitattuansa kartaltaan, tohtori huomasi pallon kulkeneen kaksi
leveys-astetta eli 220 km.

Päätettiin jakaa yö kolmeen vartioon, niin että yksi erältänsä pitäisi
muitten turvallisuudesta huolta. Tohtori otti valvoakseen kello
yhdeksästä, Kennedy puoliyöstä ja Joe kello kolmelta aamua.

Ja niinpä Kennedy ja Joe kietoutuivat vaippoihinsa, asettuivat telttaan
ja nukkuivat rauhassa sill'aikaa kuin tohtori Fergusson piti vahtia.




KOLMASTOISTA LUKU

Ilma muuttuu. -- Kennedyn kuume. -- Tohtorin rohdot. -- Maamatka. --
Imengen jokilaakso. -- Eubehon vuori. -- 1800 metrin korkeudessa. --
Päivä lepoa.


Yö kului levollisesti, mutta lauantai-aamuna Kennedy, herättyänsä,
valitti väsymystä ja vilunpuistutuksia. Ilma muuttui. Taivas peittyi
paksuihin pilviin ja näytti hankkivan uutta vedenpaisumusta.
Alakuloista seutua tämä Zungomeron maa: siellä sataa myötäänsä, paitsi
kenties parin viikon aikana tammikuun keskivaiheilla.

Ankara sade yllättikin pian matkamiehet. Heidän allansa muodostui
silmänräpäyksessä vuolaita vuorivirtoja, "nullah" nimisiä, kerrassaan
turmellen tiet, jotka muutoinkin ovat vaikeat kulkea, niitten varsilla
kun kasvaa okaisia pensaita ja jättiläismäisiä lianeja. Tuntui aivan
selvästi rikkivedyn höyryjä, joista kapteeni Burton puhuu
muistelmissaan.

-- Hän sanoo, -- alkoi tohtori, -- ja oikeassa hän on, että luulisi
täällä olevan raadon joka pensaan takana.

-- Ilkeätä seutua kerrassaan, -- vahvisti Joe, -- ja näyttääpä siltä
kuin mr Kennedy ei olisi oikein ramussaan täällä vietetyn yön perästä.

-- Enkä olekaan, -- vastasi metsästäjä; -- minussa on kova kuume.

-- Eikä kummakaan, ystävä Dick. Me olemme joutuneet seutuun, joka on
epäterveellisimpiä koko Afrikassa, mutta emmepä aio täällä viipyäkään.
Matkaan!

Vikkelä Joe irroitti ankkurin ja nousi taas nuoratikkoja myöten
gondoliin. Tohtori ohensi kaasua, ja _Victoria_ läksi liikkeelle,
navakan tuulen kiidättämänä.

Moniaita majoja näkyi tässä ruttoperäisessä usmassa. Seudun ulkonäkö
muuttui. Afrikassa sattuu usein, että pienet, terveydelle vahingolliset
alat ovat rajakkain erittäin terveellisten seutujen kanssa.

Kennedy oli ilmeisesti sairas, ja kuume runteli hänen lujaa
ruumistansa.

-- Ei tässä sentään olisi tilaisuutta ruveta sairastamaan, -- virkkoi
hän, kietoutuen vaippaansa ja asettuen telttaan.

-- Malttia hiukkanen vaan, ystävä Dick, -- vastasi tohtori Fergusson,
-- heti kohta olet terve.

-- Tervekö! Kuules, Samuel! Jos sinulla on matka-aptekissasi jotain
rohtoa, joka nostaa minut jälleen pystyyn, niin määrää heti paikalla.
Minä nielaisen ne silmät ummessa.

-- On minulla parempaakin, Dick. Saat sellaista kuumelääkettä, joka ei
maksa mitään.

-- Millaista se sitten on?

-- Varsin yksinkertaista. Noustaan vaan ylemmäs näitä pilviä, ulommas
tätä ruttoperäistä ilmaa. Maltahan kymmenen minuttia vaan, kunnes kaasu
on ohennut.

Ei kulunut kymmentäkään minuttia, niin olivat matkailijat päässeet
kosteasta vyöhykkeestä.

-- Hetkisen kuluttua tunnet, mitä puhdas ilma ja päivänpaiste saa
aikaan.

-- Sepä rohtoa se, -- virkkoi Joe. -- Ihmeellistä!

-- Ei ensinkään! Varsin luonnollista.

-- Niinpä niinkin. Sitä en epäile.

-- Minä lähetän Dickin raittiisen ilmastoon. Niinhän Europassa aina
tehdään.

-- Mutta tämä pallohan on oikea paratiisi, -- virkkoi Kennedy, ollen jo
koko joukon parempi.

-- Sitä kohti se ainakin vie, -- vastasi Joe vakavasti.

Omituista oli nähdä tällä haavaa paksuja pilviparvia gondolin
alapuolella; niitä vyöryi toistensa päälle ja kasaantui mahtavissa
valonvaihteissa, heiastellen auringon säteitä. _Victoria_ nousi 1200
metrin korkeuteen. Lämpömittari oli hiukan laskenut. Maata ei näkynyt
enää. Noin sadan kilometrin päässä kohotteli Rubehon vuori kimaltelevaa
huippuansa. Siinä oli Ugogon maan raj'a, 36° 20' itäistä pituutta.
Tuuli puhalsi 35 km nopeudella tunnissa, mutta matkustajat eivät tätä
nopeutta tunteneet, eivät edes mitään nykäystäkään. Oli kuin eivät
liikkuisikaan.

Kolmen tunnin perästä oli tohtorin ennustus käynyt toteen. Kennedy ei
tuntenut enää vilunväreitä ja murkinoitsi hyvällä ruokahalulla.

-- Kinini ei ole tämän rinnalla mitään, -- virkkoi hän mielissään.

-- Jaa-a, -- vakuutti Joe, -- tänne minä muutan kuin muutankin
vanhoilla päivilläni.

Kello kymmenen tienoissa aamulla ilma kirkastui. Pilvet hajaantuivat;
maa tuli näkyviin. _Victoria_ laski hiljalleen alas. Tohtori Fergusson
koetti päästä sellaiseen ilmavirtaan, joka kulkisi koilliseen, ja
sellaisen hän kohtasikin 180 m päässä maasta. Seutu kävi epätasaiseksi,
jopa vuoriseksikin. Zungomeron maa alkoi kadota itään viimeisine
kokospuineen, joita tällä leveyspiirillä kasvaa.

Vähän ajan perästä alkoi vuorenselänteitä näkyä yhä tarkempina
piirteineen. Muutamia huippuja kohosi siellä täällä. Täytyi yhtämittaa
varoa teräviä suippoja, joita näkyi kohoilevan odottamatta.

-- Ihan ollaan keskellä tyrskyjä, -- sanoi Kennedy.

-- Ole rauhassa, Dick; emme me niihin kolahda.

-- Verratonta reissaamista kerrassaan, -- arveli Joe. Ja merkillisen
ovelasti tohtori ohjailikin palloansa.

-- Jos meidän pitäisi matkustaa maitse tämän alavan seudun kautta, --
sanoi hän, -- niin saisimme kahlata epäterveellisessä rämeikössä. Siitä
pitäin kuin Zanzibarista läksimme, olisivat jo puolet vetojuhdista
nääntyneet. Me olisimme pelkkiä haahmoja vaan, epätoivoa rinta täynnä.
Me olisimme alituisissa rettelöissä oppaitten ja kantajain kanssa,
heidän rajattoman raa'an kohtelunsa alaisia. Päiväs-aikaan kostea,
sietämätön, tukeuttava ilma; öisin usein tavaton kylmyys ja eräänlaiset
kärpäset, jotka pistävät paksuimmankin kankaan läpi niin kipeästi, että
on hulluksi tulla! Puhumattakaan sitten metsänpedoista ja hurjista
raakalaisheimoista!

-- Ei maksa yrittää, ei sitä vartenkaan! -- arveli Joe vilpittömästi.

-- Min'en liioittele, -- vastasi tohtori Fergusson, -- sillä kun lukee
näihin seutuihin uskaltaneitten matkustajain kertomuksia, niin kyyneliä
kiertyy silmään.

Kello yhdentoista paikoilla kuljettiin Imengen jokilaakson ylitse.
Hajanaiset heimot näillä ylängöillä ne turhaan uhkailivat aseillansa
_Victoriaa_. Se saapui vihdoin viimeisille pengerryksille tällä puolen
Rubehon vuorta.

Matkustajat saivat tarkan selon tämän maan orografillisesta
rakenteesta. Näitten kolmen vuorenhaaran välillä, joista Dutumi
muodostaa ensimmäisen pengerryksen, kulkee pohjoisesta etelään laajoja
laaksoja. Selänteet ovat muodostuneet pyöreäpäisistä suipoista, ja
niitten välillä on paateroita ja röykkiöitä tuhkatiheässä. Jyrkimmät
rinteet viettävät Zanzibariin päin; läntiset rinteet ovat vain kaltevia
ylänköjä. Notkot ovat mustaa ja hedelmällistä multaa, jossa rehottaa
upea kasvullisuus. Useampia jokia juoksee itäänkäsin, laskien Kinganin
järveen, jonka rannoilla kasvaa suunnattoman pitkiä sykomoreja,
tamarindeja, kurpitseja ja palmuja.

-- Huomio! -- lausui tohtori Fergusson. -- Me lähenemme Rubehon vuorta,
jonka nimi merkitsee: "Tuulten kulku". Paras on kulkea sen teräväin
särmäin yli jotenkin korkealta. Jos karttani on tarkka, täytyy meidän
kohota yli 1500 metrin.

-- Tuleeko meidän useinkin nousta niin korkealle?

-- Harvoin. Afrikassa vuoristot ovat matalampia kuin Europassa ja
Aasiassa. Mutta _Victoria_ osaa kaikissa tapauksissa päästä niitten
ylitse.

Vähän ajan perästä kaasu oheni lämmön vaikutuksesta, ja pallo alkoi
huomattavasti nousta. Vedyn laajenemisesta ei ollut mitään vaaraa,
sillä nythän se täytti vasta kolme neljännestä pallon avaraa sisustaa.
Barometri laski lähes 20 cm; se tiesi noin 1800 jalkaa nousua.

-- Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? -- kysäisi Joe.

-- Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin
korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin
verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia
vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio,
rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi...

-- Ja putosivat maahan? -- kysäisi Kennedy kerkeästi.

-- Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä
aivan!

-- Niin no, hyvät herrat, -- virkkoi Joe, -- teillä on valta tehdä
samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä
mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla,
vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.

Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti
vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet
näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä
ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet
ropakoita.

Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa.
Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla
laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto
todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.

Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille
autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä
vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä
pohjoisin pisin.

Kotvasen kuluttua _Victoria_ laskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen
rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin
tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit
heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.

Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti
horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa,
joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.

-- Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, -- virkkoi Fergusson, -- toinen
itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi
muutamia viipaleita antilopin paistia.

-- Metsälle! -- huudahti Kennedy.

Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään
oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään
oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä
saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.

-- Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! -- huusi Joe.

-- Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen
täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja
olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos
hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva
teille palajamisen merkkinä.

-- Selvä on, -- vastasi metsästäjä.




NELJÄSTOISTA LUKU

Gummipuu-metsä. -- Sininen antilopi. -- Palajamisen merkki. --
Odottamaton hyökkäys. -- Karjenje. -- Yö ylä-ilmoissa. -- Mabunguru. --
Jihue-la-Mkoa. -- Vesivarasto. -- Tulo Kazehiin.


Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea,
näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten
ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa
tomussa.

Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään.
Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties
mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe
kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.

-- Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei
tässä kovin mukava olekaan kävellä, -- virkkoi hän, kompastellen
kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.

Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä
täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan,
puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.

Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli
kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa
vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä
kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen
alta.

Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä
liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi
katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan
alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.

Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli
lumivalkoiset.

-- Kelpo laukaus! -- huudahti metsästäjä. -- Tämä on varsin harvinaista
antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että
sen saattaa täyttää.

-- Ettäkö vainenkin?

-- Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.

-- Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.

-- Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy
kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!

-- Kokonaanko! Ei maar, mr Dick. Me otamme siitä kaikki ravitsevaiset
hyvät puolet, mitä siinä on, ja, jos sallitte, niin leikkaan ja
viiltelen tässä yhtä hyvin kuin arvoisain teurastajain oltermanni
Lontoossa konsanaankin.

-- Tee niin, ystäväni. Ja tiedäthän, ett'en minä, niinkuin metsästäjä
ainakin, ole huonompi saalista nylkemään kuin kaatamaankaan.

-- Siitä olen varma, mr Dick, ja rakentakaas nyt, älkää pahaks panko,
kolmen kiven kiuas; kuivia puita tässä on yltäkyllin. Minä pyydän
sitten vain saada käyttää teidän kuumia hiiliänne.

-- Sitä ei tarvitse kauan odottaa, -- vastasi Kennedy.

Hän ryhtyi heti laittamaan kiuastansa, ja muutaman minutin perästä
valkea siinä jo palaa leimusi.

Joe oli leikellyt antilopista kymmenkunnan kylkiviipaletta ja
mehukkaimpia paloja lanteista, ja pian ne olivat muuttuneet maukkaiksi
halstaripaisteiksi.

-- Tästä tulee ystävä Samuel hyvilleen, -- virkkoi metsästäjä.

-- Tiedättekös, mr Kennedy, mitä minä tässä mietin?

-- Työtäsi kaiketi, biffejäsi.

-- Kaikkea muuta. Minä ajattelen, että minkähän näköisiä me ollaan, jos
emme palloa enää paikoillaan tapaakaan!

-- Oli sekin ajatus! Tohtoriko jättäisi meidät muka?

-- Eikä. Mutta jos ankkuri olisi pettänyt?

-- Mahdotonta. Mutta mikäpäs häntä sittenkään estäisi laskemasta alas?
Hänhän hallitsee niin täydelleen palloansa.

-- Entäs jos tuuli kantais hänet pois, eikä hän pääsisikään meidän
luoksemme?

-- Lakkaa nyt jo kuvittelemasta; ei tuo ole ensinkään hauskaa.

-- Niin, niin, mister; kaikki, mikä maailmassa tapahtuu, on
luonnollista. Ja koska tapahtua saattaa mitä hyvänsä, niin sopiihan
ajatellakin, että mitä hyvänsä...

Samassa kajahti laukaus.

-- Kuulitteko? -- virkkoi Joe.

-- Se on minun karbiinini. Minä tunnen paukauksesta.

-- Meille merkki!

-- Meitä uhkaa joku vaara!

-- Meitä taikka häntä, -- arveli Joe.

-- Matkaan!

Metsästäjät sieppasivat kiiruimman kaupassa saaliinsa ja läksivät
takaisin, oppainaan Kennedyn tänne tullessa karsimat oksat. Rikeiköltä
he eivät voineet nähdä palloa. Kaukana siitä eivät kaiketikaan olleet.

Kuului toinen laukaus,

-- Kiire on, -- virkkoi Joe.

-- Niin, ja taas laukaus.

-- Tuo on niinkuin puolustautumista.

-- Joutuun!

He juoksivat, minkä suinkin jaksoivat. Ennätettyään metsän laitaan, he
näkivät ensinnäkin _Victorian_ olevan paikoillaan. Tohtori istui
gondolissa.

-- Mitäs tämä on? -- kysäisi Kennedy.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti Joe.

-- Mitä niin?

-- Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.

Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa,
jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja
kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan.
Ilmeinen vaara uhkasi.

-- Tohtori on hukassa! -- huudahti Joe.

-- Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita
mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!

Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului
gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli
kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi
retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä
maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.

-- Mutta! -- huudahti Joe pysähtyen, -- mikäs hitto sitä pitelee
kiinni, tuota konnaa?

-- Vähät siitä, -- vastasi Kennedy; -- juostaan, juostaan!

-- Kuulkaas nyt! -- huusi Joe, räjähtäen nauramaan. -- Hännästään,
hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.

-- Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, -- vastasi Kennedy, syösten keskelle
kirkuvia eläimiä.

Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita,
koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki
tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa
vailla.

Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti
ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua
siihen. Hetkisen kuluttua _Victoria_ kohosi jälleen ja läksi
kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.

-- Sepä oli piiritys se! -- virkkoi Joe.

-- Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, -- sanoi Dick
tohtorille.

-- Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, -- vastasi tämä.

-- Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.

-- Eikä läheltäkään, -- arveli Joe.

-- Oli miten oli, -- sanoi Fergusson, -- tästä apinain hyökkäyksestä
olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden
alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi
minut vienytkään.

-- Mitäs minä sanoin, mr Kennedy?

-- Oikeassa olit, Joe, mutta se ei estänyt sinua kumminkaan
valmistamasta antilopin biffiä, joitten näky kiihotti minussa heti
ruokahalua.

-- Ei ihme, -- sanoi tohtori, -- sillä antilopin liha on herkkua.

-- Sopii koettaa, tohtori; pöytä on katettu.

-- Totta maarian, -- virkkoi Dick, -- noissa viipaleissa on
metsänriistan tuore tuoksu, jota ei ole halveksiminen.

-- Jaa-a! Antilbpin lihaa minä aina tahtoisin syödä päiväini loppuun
asti, -- puhui Joe, suu täynnä ruokaa, -- varsinkin, kun palan
paineeksi saa härpätä lasillisen grogia.

Joella oli pian valmiina tuo juoma, ja mielihyvällä sitä nautittiin.

-- Tähän asti kaikki hyvin, -- virkkoi Joe.

-- Vallan hyvin, -- vahvisti Dick.

-- No niin, mr Kennedy, vieläkö kadutte sitä, että läksitte mukaan?

-- Olisinpa mielinyt nähdä sen, joka olisi ruvennut minua estelemään!
-- vastasi metsämies, kasvot tuikeina.

Nyt oli kello neljä iltapäivällä. _Victoria_ oli kohdannut nopeamman
ilmavirran. Maa yleni vähitellen, ja pian osoitti barometri oltavan 450
m ylempänä merenpintaa. Tohtorin täytyi ylläpitää jotenkin voimakasta
kaasun ohenemista, jonka vuoksi hormi oli yhtämittaa käynnissä.

Kello seitsemän tienoissa _Victoria_ liiteli Kanjemen jokilaakson
kohdalla. Tohtori tunsi tämän tuoksi 20 kilometrin laajuiseksi
uutismaaksi. Tuollahan sen monet kylät baobabien ja melonipuitten
suojassa. Siellä asuu yksi Ugogon maan sulttaneja. Sivistys siellä
kenties ei ole kokonaan takapajulla, sillä harvoin siellä enää
myöskennellään oman perheen jäseniä. Ihmiset ja elukat siellä kumminkin
vielä elävät yhdessä pyöreissä, heinäruon näköisissä majoissa.

Kanjemen perästä alkoi maa olla autiota, louhikkoista, mutta tunnin
kuluttua tuli taas näkyviin hedelmällinen alanko, jossa jälleen rehevä
kasvullisuus vallitsi. Oltiin lähellä Mdaburua. Tuuli tyyntyi sitä
mukaa kuin ilta joutui, ja ilma näytti uupuvan uneen. Tohtori haeskeli
ilmavirtoja ylempää sekä alempaa, mutta turhaan. Nähdessään luonnon
olevan näin tyyneen, hän päätti olla yötä ylhäällä ilmassa ja kohosi
varmemmaksi vakuudeksi 300 metrin korkeuteen. _Victoria_ oli
asemillaan.

Tuli yö, hiljainen, tähtikirkas.

Dick ja Joe oikaisivat itsensä rauhallisille sijoilleen ja vaipuivat
sikeään uneen. Tohtori oli vartiossa, johon puoliyön aikana astui
Skotlantilainen.

-- Herätä minut, -- sanoi tohtori, -- jos huomaat vähintäkin outoa.
Ennen kaikkea pidä silmällä barometriä. Siinä meillä ojennusnuora.

Yö oli kylmä. Erotus päivän ja yön lämpötilassa oli 15° C. Pimeän
tultua aloittivat yöllisen konserttinsa eläimet, jotka jano tai nälkä
oli ajanut tyyssijoilta. Sammakot kurnuttivat sopraanoansa; sitä säesti
shakaalien ulvonta, jalopeurain basson kannatellessa tämän elävän
orkestrin akkordeja.

Käytyään aamuvartioon, tohtori Fergusson katsoi kompassia ja huomasi
tuulen suunnan muuttuneen yöllä. _Victoria_ oli siirtynyt parin
tunnin kuluessa puoli sataa kilometriä koillista kohti, kulkien nyt
Mabungurun kohdalla. Tämä on louhista seutua, täynnään kiiltopintaisia
syeniti-lohkareita ja jyrkkärinteisiä kallioita; kaikkialla
suippomaisia massoja; siellä täällä suuret joukot puhvelien ja norsujen
valkoisia luita. Puita oli vähän; mutta idässä näkyi tiheitä metsiä ja
niitten helmassa muutamia kyliä.

Kello seitsemän aikaan tuli näkyviin pyöreä, lähes parin kolmen
kilometrin laaja vuori, muodoltaan kuin suunnaton kilpikonna.

-- Hyvällä ollaankin tiellä, -- sanoi tohtori Fergusson. -- Kas tuossa
Jihue-la-Mkoa, johon pysähdymme vähäksi aikaa. Minun pitää täydentää
vesivarastoa hormin syöttämistä varten. Koetetaanpa tarttua kiinni
johonkin.

-- Vähän on puita täällä, -- huomautti Skotlantilainen.

-- Koetetaan kumminkin. Joe, heitä ankkurit.

Pallo vähensi nousuvoimaansa ja läheni verkalleen maata; ankkurit
laahasivat, kunnes yhden haarukka tarttui kallion halkeamaan, ja
_Victoria_ pysähtyi.

Kartat osoittivat Jihue-la-Mkoan läntisellä puolella suuria lampia. Joe
laskeutui maahan yksinänsä, mukanaan noin 50 litraa vetävä tynnyri, ja
palasi vajaan tunnin kuluttua. Muuta merkillistä hän ei ollut nähnyt,
kuin suunnattomia norsun-hautoja. Vähällä hän oli itsekin joutua yhteen
sellaiseen, jossa näkyi puoleksi kaluttu luuranko.

Hän toi mukanaan eräänlaisia mispeleitä. Tohtori tunsi ne "mbenbu" puun
hedelmiksi, joita kasvaa viljalti näissä tienoin, ja joita apinat
syövät ahnaasti. Fergusson oli jo jonkinmoisella mallittomuudella
odotellut Joeta, sillä vähäinenkin viipyminen näissä vieraita
vierovassa maassa pelotti häntä.

Vesitynnyri saatiin helposti gondoliin, tämä kun oli melkein maan
tasalla. Joe irroitti ankkurin ja heilahti ketterästi gondoliin. Hormin
liekki suurennettiin, ja _Victoria_ kohosi ylös.

Nyt oltiin parin sadan kilometrin päässä Kazehista, joka on tärkeä
asutus Keski-Afrikassa. Ilmavirta kun kävi kaakosta, toivoivat he
ennättävänsä sinne päiväs-aikaan. Kuljettiinkin 25 kilometrin vauhdilla
tunnissa. Pallon hoito alkoi nyt tulla varsin vaikeaksi. Kovin
korkealle ei käynyt kohoaminen, ohentamatta kaasua suurissa määrin: maa
oli täällä itsekin jo noin 900 m ylempänä merenpintaa. Tohtori koetti,
mikäli mahdollista, olla lisäämättä kaasun ohennusta ja pysyttelihe
taitavasti erään varsin jyrkän rinteen kohdalla. Ja niin kiidettiin
Tembo ja Tura-Wells nimisten kyläin ylitse. Viimeksi mainittu kuuluu
Unjamvezin maahan, rehevään seutuun, jossa puut kasvavat tavattoman
pitkiksi, muun muassa kaktus-kasvitkin suunnattoman kookkaiksi.

Kello kahden tienoissa, kauniilla säällä, polttavan auringon alla
liihoitteli _Victoria_ Kazehin kaupungin kohdalla, 650 km päässä
merenrannasta.

-- Me läksimme Zanzibarista kello 9 aamulla, -- sanoi tohtori,
katsellen muistiinpanojansa, -- ja kahdessa päivässä olemme, poiketen
puoleen ja toiseen, ennättäneet yli 900 km. Kapteenit Burton ja Speke
viipyivät samalla matkalla puolen viidettä kuukautta!




VIIDESTOISTA LUKU

Kazeh. -- Meluisat markkinat. -- _Victorian_ ilmauminen. -- Wangangat.
-- Kuun pojat. -- Tohtorin kävelyretki. -- Väestö. -- Kuninkaallinen
tembe. -- Sulttanin vaimot. -- Kuninkaallinen päihtymys. -- Joeta
kumarretaan. -- Mitenkä kuussa tanssitaan. -- Käännös. -- Kaksi kuuta
taivaalla. -- Jumalien suuruuden epävarmuus.


Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki.
Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei
sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee
majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja
huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä
kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.

Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana
yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä
elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.

He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa
gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa
ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden
vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille
kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä
ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä
pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.

Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja,
laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita,
viileitä siimeistöjä, -- siinä Kazeh.

Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä,
kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia
ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.

Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu:
kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien
mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin,
karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä
paimen-symfoniassa.

Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin
epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita,
sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia;
siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa
sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi. _Victoria_ näkyi yläilmoissa.
Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati
pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat,
kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, -- kaikki katosivat tembeihin
(kartanoihin) ja mökkeihin.

-- Rakas ystävä Samuel! -- virkkoi Kennedy, -- jos me yhä edelleen
saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi
kauppaliittoja tämän väen kanssa.

-- Ja tässähän, -- arveli Joe, -- tässähän olis kaupat hyvin selvät.
Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua
kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.

-- No niin! -- sanoi tohtori. -- Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään,
mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.

-- Luuletteko niin, tohtori?

-- Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian
lähelle. _Victorialla_ ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole
turvassa luodeilta eikä nuolilta.

-- Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten
Afrikalaisten kanssa?

-- Jos käy laatuun, niin miks'ei? -- vastasi tohtori. -- Kazehissa
oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä
villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni
ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan
yrittää.

Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti _Victoria_
ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.

Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti
väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja",
joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He
kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista
heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja,
täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, -- kaikki tuo epäsiistiä,
niinkuin opinmiehillä konsanaankin.

Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja
lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja
kädet kurottautuivat taivasta kohti.

-- Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, -- sanoi tohtori Fergusson.
-- Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.

-- Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, -- virkkoi Joe.

-- Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.

-- Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.

Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu
vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta
aivan oudolla kielellä.

Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle
umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin
samalla kielellä.

Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori
sai pian selvän, että _Victoriaa_ pidetään suorastaan taivaan kuuna
omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen
lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata
tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.

Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran
tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien
itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi,
ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan
rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.

Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut
monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt
Kuun poikia saapumaan luoksensa.

Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.

-- Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? -- kysyi metsästäjä.

-- Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on
tyyni, ei tuulen henkäystäkään; _Victorialla_ ei ole vähintäkään
vaaraa.

-- Mutta mitäs sinä aiot tehdä?

-- Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä
selviän.

Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:

-- Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut
meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!

Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja
koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.

-- Hyvät ystävät, -- puhui tohtori seuralaisilleen, -- meidän on oltava
varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin
äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa
pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen
ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta
jääköön nuoraportaitten juurelle.

-- Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? -- kysäisi
Kennedy.

-- Mitenkä, tohtori? -- huudahti Joe. -- Ettekö ota minua mukaan
perille asti?

-- En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren,
Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko
suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin
paikallanne, niinkuin olen määrännyt.

-- Koskas niin tahdot... -- virkkoi metsästäjä.

-- Pidä huolta kaasun ohennuksesta.

-- Pidän kyllä.

Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.

-- Kas, kas! -- virkkoi Joe. -- Minun mielestäni he ovat hiukan
vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.

Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään.
Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista
oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein
arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan
piiriin hänen ympärillensä.

Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja
uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista
tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes
kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla
vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.

Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään,
pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.

Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä
tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko
saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä
Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin
verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki
näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat
koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset
tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut
välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti
sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.

Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja
suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta
tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa
pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä
piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa
riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä
räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia,
euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä
sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.

Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi
siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen
häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen
majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä
heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila
pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä
korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi
nyrkeillään olkansa takaa.

Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat
tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät
solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään
kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä
iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman
veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen
viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.

Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan
kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan
toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia,
ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo
oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää
saaneet häntä pystyyn.

Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana
kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai
tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei
useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja
tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.

Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla
kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos,
suunnaten kulkunsa _Victoriaa_ kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.

Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten
juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen
hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii.
Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei
yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka
eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille
varsin miellyttävästi.

-- Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on
koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.

Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään
"mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran
tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa
tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli
kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut
sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen
viehättäväksi hymyksi.

Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen
ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.

-- Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.
Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.

Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja
kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin
käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin
ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes
häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä
kuussa käy.

Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti
jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät
unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja
niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä
on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi
Joe tohtorin.

Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja
päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria,
ahdistaen ja uhkaillen häntä.

Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani
pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä
käsissä?

Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen.
Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina
matkaan milloin hyvänsä.

Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä
remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän
kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.

-- Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, -- virkkoi tohtori. -- Älä
koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!

-- Mutta mitäs tämä merkitsee? -- kysyi Joe, nousten gondoliin.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Kennedy, karhini kädessä.

-- Katsokaa! -- vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.

-- Mitäs siellä?.

-- Mitäkö? Kuu!

Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona
tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja -- _Victoria!_

Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita,
pettureita, vääriä jumalia!

Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen
käänne asioissa.

Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään
saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua.
Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.

Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi
puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen
maahan.

Joe sieppasi kirveen.

-- Joko mä? -- kysyi hän.

-- Malta! -- vastasi tohtori.

-- Mutta tuo neekeri?

-- Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin.
Katkaista ennättää aina.

Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri
irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain
väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä,
läksi ylä-ilmoihin.

Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan
pyrähtäneen avaruuteen.

-- Eläköön! -- huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.

-- Hyvin hän pysyy, -- virkkoi Kennedy; -- pieni huvimatka ei tee
hänelle haittaa.

-- Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? -- kysäisi Joe.

-- Hyi sinua! -- vastasi tohtori. -- Lasketaan hänet hiljalleen maahan.
Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä,
nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.

-- Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! -- arveli Joe.

_Victoria_ oli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla
voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan
tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä.
Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin
perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi
liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä
neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin
päin. _Victoria_ kohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.




KUUDESTOISTA LUKU

Hirmumyrskyn oireita. -- Kuun maa. -- Afrikan mantereen tulevaisuus.
-- Viimeisten päiväin kone. -- Maisema auringon laskun aikaan. --
Kasvi- ja eläinkunta. -- Hirmumyrsky. -- Tulivyöhyke. -- Tähtitaivas.


-- Sellaista se on, -- virkkoi Joe, -- kun luvatta ottaa ollakseen Kuun
poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan
piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne
joutunut jollain viisiä häpeään?

-- Niin vainenkin, -- jatkoi metsästäjä, -- millainen mies se Kazehin
suittani oli?

-- Vanha, puolikuollut juoppo, -- vastasi tohtori. -- Vahinko ei ole
suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että
kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole
kovinkaan pyrkiminen.

-- Sitä hullumpaa! -- arveli Joe. -- Minusta se oli hyvinkin lystiä.
Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni
myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin
punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.

Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä
öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle
kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli
kiidätti _Victoriaa_ pohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa
maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.

Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä
pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen
alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa.
Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja.
Ihmeteltävä näky.

-- Olemme keskellä Kuun maita, -- sanoi tohtori Fergusson, -- ja tämän
nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin,
että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin
verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa
missään.

-- Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, -- virkkoi Joe, --
niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän
noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?

-- Ja kukapas osaa sanoa, -- vastasi tohtori, -- ett'ei tämä maa vielä
joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties
siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään
asukkaitansa.

-- Luuletko niin? -- kysyi Kennedy.

-- Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun
kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä.
Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan,
kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy,
tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa
Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa
lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan,
nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta
vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat
vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna
vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima,
-- kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä.
Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni
kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta
vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on
teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen
määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä,
missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla
ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille
ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen
syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot
puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan
olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka
ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa,
elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa
tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.

-- Jaa-a! -- arveli Joe, -- sitä olis hauska nähdä!

-- Nousit liian varhain, poikaseni.

-- Sitä paitsi, -- virkkoi Kennedy, -- kyllä vainenkin se on oleva
ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen!
Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen
itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu
sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen
miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!

-- Ja siihen minä lisään, -- sanoi Joe, -- ett'ei Amerikkalaiset
suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!

-- Saattaa olla, -- vastasi tohtori. -- Nehän ovat suuria
kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja
tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella
sitä.

Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta,
kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset
puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, -- kaikki sai osansa
tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi
suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt,
läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat
loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin:
suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille
luonnollisiksi valleiksi.

Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen
laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja
vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana,
tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista.
Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt
yli koko läntisen osan seutua.

Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti
kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät
jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi
jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä
helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä,
ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.

-- Mikä metsästysmaa! -- huudahti Kennedy innoissaan; -- työnnä kuula
metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö
sopisi hiukan yrittää?

-- Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo
mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on
kuin suunnaton sähköpatteri.

-- Se on aivan totta, tohtori, -- virkkoi Joe. -- Helle on ihan
tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.

-- Ilma on sähköä täynnä, -- vastasi tohtori. -- Jok'ainoa elävä on
herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja
minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin
suurissa määrin kuin nyt.

-- No niin, -- sanoi metsästäjä; -- eikös siinä tapauksessa olisi paras
laskeutua maahan?

-- Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota
korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi
minua syrjään.

-- Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta
saakka?

-- Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, -- vastasi Fergusson, -- niin
siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin
päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan.
Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa
Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän
asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta
päiväntasaajan toiselle puolelle.

-- Katsos! -- huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, -- katsos noita
virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja
katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!

-- Tukehtuuhan ne! -- virkkoi Joe. -- Kyllä tämä sittenkin on nättiä
kulkua... Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan
matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee
yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!

-- Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää
käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä
matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä
palasina.

-- Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon
sitomaan, -- arveli Joe. -- Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa
ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.

Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi
ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi
vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on
menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin
puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.

Kello yhdeksän aikaan illalla oli _Victoria_ liikkumatta Msenen
kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan.
Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin
säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä
tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja
suunnattomia euforbioita.

-- Ihan tässä tukehtuu, -- virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada
keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. -- Emmehän me enää
liikukaan. Eikö laskeuta maahan?

-- Entäs myrsky? -- sanoi tohtori jotenkin levotonna.

-- Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on
edessä?

-- Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin
korkealla.

-- Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän
pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko
yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.

-- Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.

-- Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! -- arveli Joe. -- Se ois vienyt
meidät kauas myrskyn käsistä.

-- Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara.
Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät
pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon.
Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan,
saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.

-- Mitäs me siis teemme?

-- Täytyy pidättää _Victoriaa_ maan ja taivaan uhkaamain vaarain
keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja
pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.

-- Valvotaan yhdessä, -- virkkoi metsämies.

-- Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä
herätän teidät, jos tarvis vaatii.

-- Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte
levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?

-- Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me
olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin
olemme huomenna aivan samalla paikalla.

-- Hyvää yötä sitten, tohtori.

-- Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.

Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään
valvomaan avaruudessa.

Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä
yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin
runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama,
viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti
kauhea pamaus taivaan avaruudet.

-- Ylös! -- huusi Fergusson.

Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.

-- Laskeutuuko pallo?

-- Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet
tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.

Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.

Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten
voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi
parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka
välähtelivät paksujen sadepisarain alla.

-- Myöhästyimme, -- virkkoi tohtori. -- Nyt meidän täytyy kulkea
tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.

-- Maahan! maahan! -- toisti jälleen Kennedy.

-- Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa
piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.

-- Jo noustaan, tohtori!

-- Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä
tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas
on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu
myötäänsä.

Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se
kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta
ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.

Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja
pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan
liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat
päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon
ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla,
painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan
perästä alkoi rankka raesade piestä _Victoriaa._ Tämä nousi vaan
nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se
oli täydessä tulessa.

-- Jumala armahtakoon meitä! -- lausui tohtori Fergusson. -- Me olemme
nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit
kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva
huimaa.

Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen
tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian
fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta
nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut
raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt
leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli
sidottu gondoliin.

Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle
tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön,
kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin
pilviin.

Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.
Kello oli nyt yksitoista illalla.

-- Jumalan kiitos! -- sanoi hän; -- nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt
vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.

-- Se oli kamalaa, -- virkkoi Kennedy.

-- Niin, niin, -- arveli Joe; -- mutta olihan siitä vaihetustakin
matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn
korkeammalta kannalta. Se oli somaa!




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuunvuoret. -- Vehreä valtameri.


Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta.
Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun
välkähtelyjä.

Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään
vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan
poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui
hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän
haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin
tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat
Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä
korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen
muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla
yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.

-- Nyt, -- sanoi tohtori, -- nyt ollaan tutkimattomassa seudussa.
Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä
kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten
olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen
luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta
epäilystä.

-- Kuljemmeko me niitten ylitse? -- kysyi Kennedy.

-- Emme, jos Jumala suo. Toivon kohtaavani sellaisen tuulen, joka vie
minut suoraan päiväntasaajaa kohti. Tarpeen tullen jään odottamaankin,
ja _Victoria_ saa tehdä laivan lailla: käydä ankkuriin vastatuulessa.

Pianpa tohtorin ennustukset toteutuivatkin. Koeteltuaan eri korkeuksia,
läksi _Victoria_ kohtalaisella nopeudella kulkemaan koilliseen.

-- Nyt on meillä hyvä suunta, -- sanoi tohtori, tarkastellen
kompassiansa; -- me kuljemme, tuskin kuuttakymmentäkään metriä
korkealla. Kaikki asianhaarat ovat edulliset uuden seudun tutkimiselle.
Kapteeni Speke, lähtiessään etsimään Ukereuen järveä, kulki idemmäs,
suorassa viivassa Kazehista.

-- Kuljemmeko kauankin tätä suuntaa? -- kysyi Kennedy.

-- Kenties. Meillähän on tarkoituksena päästä Niilin lähteitten
seutuun, ja matkaa on toistatuhatta kilometriä siihen äärimmäiseen
kohtaan, jonne pohjoisesta päin tulleet tutkijat ovat tunkeuneet.

-- Eikös ensinkään käydä maissa, -- kysäisi Joe, -- jotta sais edes
jalkojansa oikaista?

-- Kyllä. Pitäähän meidän sitä paitsi säästää eväitä, ja matkan
varrella saat sinä, uljas Dick, hankkia meille tuoretta lihaa.

-- Milloin vaan suvaitset, rakas ystävä.

-- Vettä pitää meidän niinikään saada lisää. Ties, jos tässä vielä
jouduttanee vedettömiin maihin. Ei varassa vaaraa.

Puolenpäivän aikaan oli _Victorian_ asema 29° 15' itäistä pituutta ja
3° 15' eteläistä leveyttä.

Ne heimot, joita asuu päiväntasaajan tienoissa, näyttävät olevan hiukan
sivistyneempiä. Heillä on hallitsijoina itsevaltiaita, joitten
despotismi on rajaton. Tiheimmässä näitä heimoja asuu Karagwahin
maakunnassa.

Päätettiin laskeutua maahan missä ensinnä sopiva tilaisuus ilmaantuu.
Pysäys oli kestävä jonkun aikaa, sillä pallokin oli huolellisesti
tarkastettava. Hormin liekki vähennettiin. Ankkurit heitettiin ulos, ja
pian ne alkoivat vetää pitkin suunnattoman prerian korkeata heinikkoa.
Ylhäältä katsottuna tuo preria näytti nurmikolta, mutta ruoho tässä
nurmikossa oli kolmatta metriä pitkää.

_Victoria_ liihoitteli jättiläismäisenä perhosena näitten ruohojen yli,
niitä taivuttamatta. Estettä ei missään. Se oli yhtä ainoata vehreätä,
tyrskytöntä valtamerta, tuo ruohikko.

-- Kyllä me saamme tällä tapaa kulkea kauan aikaa, -- virkkoi Kennedy;
-- ei yhtään puuta, mihin tarttua kiinni. Taitaa jäädä metsälle
menemättä.

-- Maltahan toki, rakas ystävä. Et sinä kumminkaan osaisi metsästellä
tuossa, missä ruoho on pitempi sinua itseäsi. Kyllä meille vielä sopiva
paikka löytyy.

Todellakin ihanata kulkua, oikeata purjehdusta tällä merellä, niin
vehreällä, melkein läpikuultavalla, jossa tuuli synnytti vienoja
väreitä. Gondoli oli nimensä mukainen: se näytti halkovan laineita; se
vaan erotusta, että mitä loistavimman värisiä lintuja tuon tuostakin
pyrähteli kirkuen lentoon korkeasta ruohikosta; ankkurit ne upposivat
tähän kukkajärveen, jättäen kuni alus jälkeensä vanaveden, joka pian
täytti vakonsa jälleen.

Äkkiä tuntui pallossa ankara nykäys. Ankkuri oli kaiketi käynyt kiinni
jonkin kätkössä olleen kallion halkeamaan.

-- Kiin'ollaan! -- virkkoi Joe.

-- Niin ollaan! Heitä portaat, -- käski metsästäjä. Tuskin oli nämä
sanat lausuttu, kun kimeä kiljaus kajahti ilmassa. Se sai aikaan
seuraavia katkonnaisia huudahteluja matkustajain keskuudessa.

-- Mitäs tämä on?

-- Omituinen ääni!

-- Maltas! Mehän kuljemme eteenpäin!

-- Ankkuri helti!

-- Ei hellinnyt; -- vastasi Joe, vetäen köydestä, -- lujassa istuu!

-- Sitten kulkee kallio mukana.

Ruoho näkyi liikahtavan laajalta alalta, ja kohta sen jälkeen kohosi
siitä näkyviin joku pitkä, kiertelevä esine.

-- Käärme! -- huudahti Joe.

-- Käärme! -- toisti Kennedy, siepaten karbiininsa.

-- Ei olekaan! -- virkkoi tohtori. -- Se on norsun kärsä

-- Norsuko, Samuel!

Ja samassa Kennedy tähtäsi.

-- Älähän vielä Dick, älähän vielä.

-- Norsu hinaa meitä, totta tosiaankin!

-- Ja oikeata suuntaa, Joe, oikeata suuntaa.

Norsu juoksi jotenkin kiivasta vauhtia. Se saapui pian avonaiselle
paikalle, jossa se tuli kokonaan näkyviin. Mahtavasta koosta huomasi
tohtori sen urosnorsuksi erinomaista rotua. Sillä oli kaksi vaaleata,
kauniisti kaareutuvaa torahammasta, kumpikin lähes 2,5 m pitkä.
Ankkurin haarat olivat lujasti tarttuneet niitten väliin.

Turhaan koetteli eläin kärsällänsä irtaantua nuorasta, joka kiinnitti
sitä gondoliin.

-- Eteenpäin! Ann' soittaa! -- huusi Joe riemuissansa, kiihoitellen,
minkä suinkin osasi, tätä kummallista kuljettajaa. -- Kas tässä taas
uudensorttinen reissutapa. Viis nyt enää hevosista! Norsu se olla
pitää.

-- Mutta minnekäs se meidät vie? -- kysäisi Kennedy, käännellen
pyssyänsä, joka poltti hänen hyppysiään.

-- Sinne se vie, minne tahdomme päästäkin, rakas Dick. Vielä hiukan
malttia!

-- Whiggamore! Whiggamore! niinkuin talonpojat Skotlannissa sanovat, --
huusi ihastunut Joe. -- Eteenpäin! Ann' pyyhkäisee!

Norsu alkoi nelistää kiivaasti, heitellen kärsäänsä puoleen ja toiseen
ja loikatessaan nykien palloa ankarasti. Tohtori seisoi kirves kädessä,
valmiina hakkaamaan köyden poikki, milloin tarvis vaatii.

-- Mutta, -- virkkoi hän, -- ankkurista emme luova, ennenkuin
viimeisessä hädässä.

Tätä menoa kesti lähes puolentoista tuntia. Eläin ei näkynyt väsyvän
ensinkään. Nämä merkilliset paksunahkaiset saattavat katkaista aimo
taipaleita, joutuen yhdessä ainoassa päivässä tavattoman pitkäin
matkain päähän, niinkuin valaskalatkin, joitten kaltaisia ne ovatkin
sekä koon että nopeuden puolesta.

-- Ihanhan, -- virkkoi Joe, -- ihanhan tämä on, niinkuin olis keihäs
isketty valaskalan niskaan, ja meidän käy justiin kuin valaanpyytäjäin.

Mutta maaperä muuttui, ja silloin täytyi tohtorinkin saada kulkutapa
toisellaiseksi.

Tiheä kamaldori-metsä näkyi neljän viiden kilometrin päässä pohjoiseen.
Siellä täytyy pallon päästä kuljettajastaan.

Kennedyn toimeksi annettiin pysäyttää norsu. Hän ojensi karbiininsa,
mutta ampuma-asema oli epäedullinen. Ensimmäinen, päähän tähdätty luoti
litistyi; norsu ei ollut siitä millänsäkään; pamaus pani sen vaan
jouduttamaan juoksuansa, jonka nopeus oli nyt kuin nelistävän hevosen.

-- Pakana! -- ärjäisi Kennedy.

-- Silläpä on kova pää! -- arveli Joe.

-- Koetetaanpa suippoluodeilla hartiain väliin, -- virkkoi Dick,
huolellisesti ladaten karbiininsa ja lauaisten.

Eläin päästi kauhean huudon, mutta riensi edelleen.

-- Jahkas minä, -- lausui Joe, siepaten pyssyn hänkin, -- jahkas minä
tulen avuksi; ei tästä leikistä muutoin loppua tule.

Kaksi luotia kävi eläimen kylkeen.

Norsu pysähtyi, kohotti kärsänsä ja läksi sitten voimainsa takaa
juoksemaan metsää kohti, suurta päätään heitellen ja veren virratessa
haavoista.

-- Jatketaanpa tulta, mr Dick.

-- Ja yhtämittaista, -- liitti tohtori; -- ei ole enää kuin puolisataa
metriä metsään.

Kymmenen laukausta kajahti vielä. Norsu teki huiman hyppäyksen; gondoli
ja pallo rasahtivat kamalasti ... olisi luullut, että kaikki tyyni
repesi rikki; täräyksessä kirposi kirveskin tohtorin kädestä ja putosi
maahan.

Tila alkoi käydä kamalaksi. Lujasti kiinnitettyä ankkurin köyttä oli
mahdoton päästää auki, eivätkä siihen pystyneet matkamiesten
puukotkaan. Metsä tuli yhä lähemmäs, kunnes eläin sattui nostamaan
päänsä ja sai samassa luodin silmäänsä. Se pysähtyi, horjahti, polvet
notkahtivat, ja kylki kääntyi metsästäjää kohti.

-- Nyt luoti sydämeen, -- sanoi hän, ladaten pyssyänsä viimeistä
kertaa.

Norsu päästi surkean kuolinhuudon, nousi hetkiseksi pystyyn, kärsäänsä
heiluttaen ja kaatui sitten koko painollaan toisen torahampaansa
päälle, joka katkesi. Norsu oli kuollut.

-- Hammas katkesi! -- huudahti Kennedy. -- Englannissa olisi siitä
maksettu 35 guineaa sadalta naulalta (noin 20 mk kilolta).

-- Ettäkö? -- virkkoi Joe, laskeuten köyttä myöten maahan.

-- Turhia huolia, rakas Dick! -- lausui tohtori. -- Emmehän toki
tulleet tänne norsunluun kauppiaina! Vai rikastuaksemmeko tänne
läksimme?

Joe tarkasti ankkuria. Se oli lujasti kiinni ehjässä hampaassa. Samuel
ja Dick laskeutuivat hekin maahan; pallo, kaasua puolillaan, leijui
kaatuneen eläimen yläpuolella.

-- Kaunis eläin! -- huudahti Kennedy. -- Kyllä on kokoa! En moista ole
koskaan Indiassakaan nähnyt.

-- Eikä kummakaan, hyvä ystävä. Keski-Afrikan norsut ovat kaikkein
kauniimmat. Anderssonit ja Cummingit ovat niin paljon pyydystäneet
niitä Kapmaan seuduissa, että ne siirtyvät nyt päiväntasaajaa kohti. Me
saamme niitä vielä useinkin nähdä suurissa laumoissa.

-- Mutta kunnes se tapahtuu, -- virkkoi Joe, -- niin eihöhän meidän
passaisi maistaa tätä? Minä otan laittaakseni mehukkaan aterian, jonka
tämä tässä saa pistouvata. Mr Kennedy menee metsästämään tunniksi tai
pariksi. Tohtori tarkastaa _Victorian_, ja sill'aikaa minä kokitan.

-- Hyvin harkittu, -- vastasi tohtori. -- Tee niin.

-- Ja minä, -- sanoi metsästäjä, -- otan kahden tunnin loman, jonka Joe
on suvainnut myöntää minulle.

-- Lähde vaan, ystävä hyvä, mutta muista olla varovainen. Älä mene
liian kauas.

-- Ole huoleti.

Ja Dick läksi pyssy olalla metsään.

Joe ryhtyi toimiin. Hän kaivoi maahan runsaan puolen metrin syvyisen
haudan ja täytti sen kuivilla oksilla, joita oli maassa, norsujen
raivaamissa aukoissa, missä norsujen jälkiä näki useissa kohdin.
Täytetyn kuopan päälle hän laittoi vielä yhtä korkean rovion ja pisti
sen tuleen.

Sitten hän astui norsun luokse, joka oli korkeintaan parinkymmenen
metrin päässä metsänlaidasta, irroitti vikkelästi kärsän, joka oli yli
puolen metriä paksu juuresta, valitsi siitä herkullisimmat palat ja
liitti niihin vielä hohkaisen sorkan. Nämä ovat todellakin parhaita
paloja norsussa, samoin kuin bisonissa kyttyrä, karhussa kämmen tai
metsäsiassa pää.

Kun rovio oli palanut sekä pinnalta että kuopan pohjaa myöten, raivasi
hän tuhat ja hiilet pois, jolloin siinä oli varsin kova kuumuus. Sitten
hän kääräisi lihapalat raikkaasti tuoksuaviin lehtiin, pani ne haudan
pohjalle ja peitti kuumalla tuhalla. Lopuksi hän laittoi uuden rovion
tämän päälle, ja kun se oli palanut loppuun, oli liha kypsää.

Senjälkeen hän nosti lihat haudasta, asetti herkulliset palaset
vehreille lehdille ja kattoi päivällispöydän ihanalle nurmikolle, kävi
gondolista korppuja, viinaa, kahvia ja ammensi raitista ja kirkasta
vettä läheisestä purosta.

Mieluista oli katsella tätä ateriaa, mutta, arveli Joe, olematta silti
sen ylpeämpi, vielä mieluisampi sitä on syödä.

-- Hauska matka kerrassaan: ei siinä väsy, eikä siinä ole vaaroja, --
puheli hän. -- Ateriat aikoinaan! Vuode aina valmiina! Vielä vai tässä
mitä muuta? Ja tuo mr Kennedy kun ei olis tahtonut tulla mukaan
ensinkään!

Tohtori Fergusson puolestaan tarkasti pallonsa mitä huolellisimmin. Se
ei näkynyt saaneen mitään vammaa myrskyssä. Tafta ja gummi olivat
säilyneet merkillisen hyvin. Ottaen lukuun maan korkeuden ja pallon
nousuvoiman, tohtori huomasi mielihyväkseen, että kaasumäärä oli
pysynyt entisellään; päällys oli ilmanpitävä, kuten ennenkin.

Vasta viisi päivää sitten olivat matkamiehet lähteneet Zanzibarista;
pemmikani oli vielä koskematta; korppuja ja lihasäilykkeitä oli vielä
pitkäksi aikaa; ei tarvinnut uudistaa kuin vesivarastot.

Putket olivat hyvässä kunnossa; gumminivelten avulla ne taipuivat,
vaikka palloa olisi käännellyt mihin suuntaan hyvänsä.

Tarkastuksen päätettyänsä rupesi tohtori järjestämään muistiinpanojaan.
Hän teki varsin onnistuneen piirroksen tästä seudusta: avara preria
perällä, kamaldori-metsä edessä ja pallo suunnattoman norsun kohdalla
ilmassa.

Kahden tunnin perästä Kennedy palasi, tuoden tullessaan vyöllisen
lihavia peltopyitä ja oryksin takakoiven. (Oryksit ovat erästä
kaurislajia, joka kuuluu ketterimpiin antilopeihin). Joe otti
pitääkseen huolta tästä muonavaraston lisäyksestä.

-- Pöytä on katettu! -- julisti hän niin heleällä äänellä kuin suinkin
osasi.

Ja matkustajat istahtivat vehreälle nurmikolle. Norsun sorkka ja kärsä
saivat ylistyksiä osakseen. Juotiin Englannin onneksi, niinkuin tapa
on, ja tämä ihana seutu sai nyt ensi kertaa tuta hienojen havannain
tuoksua.

Kennedy söi ja joi neljän miehen verot ja haasteli lakkaamatta. Hän oli
hurmaunut ja esitti täyttä totta ystävällensä tohtorille, että
asetuttaisiin asumaan tähän metsään, rakennettaisiin siihen lehdistä
maja ja pantaisiin pohja ja perustus afrikalaisten Robinsonien
dynastialle.

Ehdotus jäi huomioon ottamatta, vaikka Joe tarjoutuikin suorittamaan
siinä Perjantain osan.

Seutu näytti niin rauhalliselta ja asumattomalta, että tohtori päätti
olla yötä maassa. Joe rakensi ympärille nuotiopiirin, mikä on
välttämätön varokeino petoja vastaan. Ympärillä hiiviskelikin hyenoita,
kuguareja ja shakaleja, norsunlihan hajua vainuten. Kennedyn piti
useampia kertoja lauaista karbiininsa liian rohkeita kuokkavieraita
kohti, mutta yö kului sen suuremmitta kohtauksitta.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Karagwah. -- Ukereuen järvi. -- Yötä saaressa. -- Päiväntasaaja. --
Järven poikki. -- Vesiputoukset. -- Maisema. -- Niilin lähteet. --
Bengan saari -- Andrea Debonon kirjoitus. -- Englannin lippu.


Huomenissa kello viideltä ruvettiin jälleen hankkiutumaan matkalle. Joe
oli kaikeksi onneksi löytänyt kirveen ja katkaisi sillä norsulta
hampaat. _Victoria_ päästettiin irti ja läksi viemään matkamiehiä
koillista kohti 33 kilometrin nopeudella.

Tohtori oli edellisenä iltana huolellisesti laskenut pallon aseman
tähtien korkeuden mukaan. He olivat nyt 2° 40' päiväntasaajan
alapuolella, s.o. 160 maantieteellisen peninkulman (= 300 km) päässä
siitä. Kuljettiin useampain kyläin ylitse, välittämättä huudoista ja
kirkumisista, joita _Victoria_ väestössä herätti. Vihdoin, Tengan
tienoilla, kohdattiin ensimmäiset haarat Karagwahin vuoriseljännettä,
jotka Fergussonin mielipiteen mukaan lähtevät Kuunvuorista. Vanha
tarina, joka tietää Niilin lähteiden olevan näissä vuorissa, oli
suunnilleen oikeassa, koskapa ne koskettavat Ukereuen järveä, jota on
otaksuttu Niilin lähtökohdaksi.

Kuljettuansa yli Kafuro nimisen laajan alueen, jossa oleskelee
sikäläisiä kauppamiehiä suurissa määrin, huomasi tohtori vihdoin
taivaanrannassa tuon niin paljon etsiskellyn järven, johon kapteeni
Speke oli saapunut 3:na elokuuta 1858.

Samuel Fergusson tunsi liikutusta: olihan hän saapumaisillansa yhteen
matkansa tärkeimmistä kohdista. Silmä yhä kiikarissa, hän ei jättänyt
tarkastamatta ainoatakaan kohtaa tässä mystillisessä seudussa. Ja
tällaista hän siinä huomasi:

Maaperä hänen alapuolellansa kauttaaltansa kuihdutettua; muutamia
alankoja vain viljelyksessä. Maanlaatu, jossa oli keskikorkuisia mäkiä,
kävi järveä kohti yhä tasaisemmaksi; riisipeltojen sijaan alkoi tulla
ohravainioita. Siellä kasvoi ratamoja, joista valmistetaan seudun
viiniä, ja "mvani" nimisiä metsäkasveja, joitten hedelmiä käytetään
kahvin verosta. Puolensataa pyöreätä mökkiä, kukkivine olkikattoineen,
-- siinä Karagwahin pääkaupunki.

Selvään näkyi hämmästyneitä ihmisiä, kaunista rotua, tummankeltaisia
iholtaan. Tavattoman lihavia naisia liikkui vainioilla, ja tohtori
hämmästytti kumppaleitaan kertomalla, että tähän lihavuuteen, jota
pidetään suuressa arvossa, on syynä pakollinen piimän nauttiminen.

Puolenpäivän aikana oli _Victorian_ asema 1° 45' eteläistä leveyttä.
Tunnin perästä pallo oli saapunut järven kohdalle.

Kapteeni Speke oli antanut tälle järvelle nimeksi Njanza Victoria.[19]
Tällä kohtaa sen leveys oli 150 km. Sen eteläpäässä oli kapteeni
löytänyt joukon saaria, jotka hän nimitti Bengalin arkipelagiksi. Hän
jatkoi tutkimuksiansa hamaan Muanzaan, järven itärannalla, jossa
sikäläinen sulttani osoitti hänelle ystävällisyyttä. Hän otti tästä
osasta järveä kolmiomittaukset, mutta kosk'ei hänellä ollut
käytettävänänsä venhettä, ei hän päässyt kulkemaan järven yli eikä
käymään Ukereuen suurella saarella. Tämä saari, jossa hallitsee kolme
sulttania, on tiheästi asuttu. Matalan veden aikana se muodostaa vain
niemimaan.

_Victoria_ saapui tälle järvelle paljoa pohjoisemmassa, tohtorin
suureksi mielipahaksi, hänen kun oli mielensä tehnyt saada määrätyksi
järven sisemmätkin rajapiirteet. Rannat, joissa kasvaa okaista
viidakkoa ja tiheätä rikeikköä, peittyivät sanan täydessä merkityksessä
suunnattomain ja tiheäin moskitoparvien ruskean harson taakse. Seutu
näytti asumattomalta ja mahdottomaltakin asua. Virtahepoja loikoi
laumottain kaislistoissa tai sukelteli järven kuultavaan veteen. Länttä
kohti aukeni järveä laaja selkä; sitä olisi sopinut sanoa mereksi.
Järven vastakkaiset rannat ovat niin kaukana toisistaan, että
kulkuyhdistys niitten välillä käy vaikeaksi; sitä paitsi raivoaa näissä
korkeissa ja laajoissa vesistöissä usein ankaria myrskyjä.

Tohtorin oli vaikea ohjata pallon kulkua. Hän pelkäsi joutuvansa liian
kauas itään, mutta kaikeksi onneksi alkoi ilmavirta viedä häntä
pohjoista kohti, ja niinpä _Victoria_ kello kuusi illalla saapui erään
pienen, aution saaren kohdalle, 0° 30' leveyttä ja 32° 51' pituutta,
neljänkymmenen kilometrin päässä rannasta.

Matkustajain sopi nyt tarttua ankkurillaan kiinni puuhun, ja kun
illemmalla tuulikin tyyntyi, olivat he levollisesti yhdessä kohdin.
Maahan laskeumista ei ollut ajatteleminenkaan, sillä täällä, niinkuin
Njanzankin rannoilla, suunnattomat parvet moskitoja peittivät maan
paksuna pilvenä. Joe, joka oli pistäytynyt puussa, palasi gondoliin
täynnä moskitojen puremia, mutta siitä hän ei ollut millänsäkään. Sehän
on, arveli hän, moskitojen puolesta vallan luonnollista.

Tohtori ei kumminkaan ollut niin suuri optimisti, vaan laski köyttä
niin pitkältä kuin laatuun kävi, päästäkseen näistä armottomista
itikoista, joitten ilkeä surina alkoi jo kuulua yhä lähempänä.

Tohtorin laskujen mukaan oli järven korkeus meren pinnasta sellainen
kuin kapteeni Speke oli ilmoittanut, nimittäin 1100 metriä.

-- Kas nyt sitä ollaan saaressakin, -- virkkoi Joe, raapien itseänsä
armottomasti.

-- Pian sen käväisisi ylt'ympärikin, -- arveli metsästäjä, -- mutta
eihän siinä, paitsi noita armaita kämäräisiä, näy yhtään elävää
olentoa.

-- Nämä saaret, -- puhui tohtori, -- joita järvessä on niin viljalti,
eivät oikeastaan ole muuta kuin pohjaan vajonneitten mäkien huippuja.
Hyvä toki, että juuri saaressa saimme yösijan, sillä järven rannoilla
asuu julmia heimoja. Pankaa maata te, koskapa taivas lupaa meille
rauhallista yötä.

-- Etkös sinä aio tehdä samoin, Samuel?

-- En; en saisi unta silmääni. Ajatukset ajavat unen pois. Huomenna,
hyvät ystävät, jos tuuli on myötäinen, kuljemme suoraan pohjoista kohti
ja löydämme kenties Niilin lähteet, saamme selville tuon upiumpean
salaisuuden. Näin lähellä tuon suuren virran lähteitä on minun mahdoton
nukkua.

Kennedy ja Joe, joille tieteelliset tutkimukset eivät niin suurta
huolta tuottaneet, nukkuivat piankin sikeään uneen, tohtorin
suojeluksen alla.

Keskiviikkona, huhtikuun 23:na, _Victoria_ nosti ankkurinsa. Taivas oli
harmaissaan. Yö ei hevin mielinyt hellitä järven vesiltä, jotka oli
kiedottu sakeaan usmaan. Vihdoin kumminkin raikas tuuli puhalsi pois
tämän harson. Heiluttuaan ensin kotvan aikaa puoleen ja toiseen, läksi
_Victoria_ vihdoin kulkemaan suoraan pohjoista kohti.

Tohtori Fergusson taputti riemuissaan käsiänsä.

-- Hyvällä ollaan tiellä! -- huudahti hän. -- Tänään saamme nähdä
Niilin, tänään tai emme milloinkaan! Hyvät ystävät! Nyt kuljetaan
päiväntasaajan poikki. Nyt siirrytään meidän pallopuoliskoon.

-- Ohoh! -- virkkoi Joe. -- Ihanko se päiväntasaaja on justiin tässä?

-- Juuri tässä, poikaseni.

-- Siinä tapauksessa, älkää pahaksi panko, pitäisi minun mielestäni
vähän niinkuin huiskauttaa.

-- Olkoon menneeksi lasi groggia! -- vastasi tohtori nauraen. -- Sinun
tapasi oppia kosmografiaa ei ole hulluimpia.

Ja tällä tapaa vietettiin _Victoriassa_ linjan yli kulkua.

Pallo joutui joutumistaan eteenpäin. Lännessä näkyi matala ja
tasaisenläntä rannikko; perällä kohosivat Ugandan ja Usogan ylängöt.
Tuulen nopeus nousi hyvin korkealle: kuudettakymmentä kilometriä
tunnissa.

Njanzalla pauhasivat vaahtopäiset aallot. Muutamista suvantojen
mainingeista päättäen oli järvi varmaankin sangen syvä.

-- Tämä järvi -- sanoi tohtori -- on korkean asemansa kautta
nähtävästikin Itä-Afrikan jokien luonnollinen vesisäiliö. Taivas korvaa
sille sateessa sen, minkä se menettää jo'issa tapahtuvan haihtumisen
kautta. Minä pidän varmana, että tässä juuri on Niilin lähde.

-- Pianhan se saadaan nähdä, -- virkkoi Kennedy.

Kello yhdeksän tienoissa alkoi läntinen ranta lähetä. Se näytti
asumattomalta ja metsäiseltä. Tuuli kääntyi hiukan itään, ja silloin
tuli toinenkin ranta näkyviin. Se kaartelihe, kunnes vihdoin päättyi
tylsään kulmaan, asemana 2° 40' pohjoista leveyttä. Korkeat vuoret
kohottelivat alastomia huippujansa tällä rannalla Njanza järveä, mutta
niitten välillä muodostui syvä ja avara aukko, johon vedet kuohuillen
purkautuivat.

Yhä pitäen huolta pallonsa kulusta, tohtori tarkasteli seutua ahnain
silmin.

-- Katsokaas! -- huudahti hän. -- Katsokaas, hyvät ystävät!
Arabialaisten kertomukset olivat sittenkin tosia. Ne ovat puhuneet
joesta, jota myöten Ukereuen järvi purkaa vetensä pohjoiseen, ja tämä
joki on olemassa, ja me seuraamme sitä, ja sen juoksu on yhtä nopeata
kuin meidän kulkummekin! Ja tuo vesipisara, joka tuossa jalkaimme alla
kiitää, yhtyy varmaan välimeren aaltoihin! Tämä on Niili!

-- Niili se on! -- toisti Kennedy, Fergussonin innostuksen valtaamana.

-- Eläköön Niili! -- huudahti Joe, joka mielissään ollessaan oli valmis
huutamaan eläköötä mille hyvänsä.

Suunnattomat kalliot ympäröivät siellä täällä tämän salaperäisen virran
uomaa. Vesi vaahtoili; tuon tuostakin muodostui vuolaita paikkoja ja
koskia, jotka vahvistivat tohtorin otaksumisia. Ympäröiviltä vuorilta
syöksyi monilukuisia virtoja, vaahtoellen juoksussaan; silmä olisi pian
lukenut niitä satasen. Maasta pulppuili yksinäisiä suonia, ne juoksivat
ristiin rastiin, yhtyivät, kilpailivat nopeudessa ja vihdoin kaikki
valuivat tähän alkavaan jokeen, joka pian muodostui virraksi,
suljettuaan ne kaikki syliinsä.

-- Niili se on kuin onkin, -- puheli tohtori varmuudella. -- Sen nimen,
niinkuin sen juoksunkin alkuperä, on innostuttanut tiedemiehiä. Sitä on
johdettu kreikan- ja koptin- ja sanskritinkielestä.[20] Mutta vähät
siitä, koskapa sen on vihdoinkin täytynyt ilmi saattaa lähteittensä
salaisuudet.

-- Mutta, -- sanoi metsästäjä, -- mistäs sen tietää, että tämä ja
pohjoisesta tulleitten tutkijain löytämä virta on sama?

-- Siitä saamme, -- vastasi tohtori, -- aivan varmat, vastustamattomat,
kieltämättömät todistukset, jos vaan tuuli on tunninkaan ajan vielä
myötäinen.

Vuoret alkoivat hälvetä, ja näkyviin tuli monilukuisia kyliä, sesami-,
durrah- ja sokeriruoko-vainioita. Asukkaat näillä seuduin näyttivät
kiihkoisilta, äreiltä; heissä vallitsi enemmän viha kuin taikausko;
pallolla kulkijoissa he vainusivat pikemmin muukalaisia kuin jumalia.
Heidän mielestänsä ken Niilin lähteelle saapuu, se aikoo heiltä jotain
varastaa. _Victorian_ täytyi pysytellä musketin kantaman ulkopuolella.

-- Tässä käy maahanlasku vaikeaksi, -- virkkoi Skotlantilainen.

-- Entä sitten? -- tokaisi Joe; -- näille maan-asukkaillehan siitä
suurempi vahinkoa: eivät saa seurustella meidän kanssamme.

-- Minun täytyisi kumminkin laskeutua maahan, -- sanoi tohtori, --
vaikkapa vain neljännestunniksi, sillä muutoinhan ei meillä ole mitään
todistuksia löydöistämme.

-- Onko se aivan välttämätöntä, Samuel?

-- Aivan välttämätöntä, ja me laskeudumme, vaikkapa täytyisi käyttää
ampuma-aseitakin.

-- Se sopii, -- virkkoi Kennedy, hyväillen karbiiniansa.

-- Min' olen valmis, tohtori, milloin vaan tahdotte, -- sanoi Joe,
varustautuen taistelemaan.

-- Eipä olisi ensi kertaa, -- sanoi tohtori, -- kun tieteen täytyy
käyttää aseita. Niinhän kävi eräälle franskalaiselle oppineelle, joka
oli mittaamassa maan meridiania Espanjan vuoristoissa.

-- Ole huoleti, Samuel; luottaos vaan kahteen henkivartijaasi.

-- Joko nyt, tohtori?

-- Ei vielä. Meidän täytyy nousta ylemmäskin, saadaksemme ehjän kuvan
tästä maasta.

Vetykaasu oheni, eikä kulunut kymmentäkään minuttia, niin jo
liihoitteli _Victoria_ 750 metrin korkeudessa.

Sieltä he näkivät tiheän verkon jokia, jotka laskivat suureen virtaan.
Enin osa tuli lännestä, monilukuisten mäkien välitse, hedelmällisten
vainioitten poikki.

-- Tästä ei ole enää kuin 160 km Gondokoroon, -- sanoi tohtori, mitaten
kartaltansa, -- eikä kymmentäkään km siihen kohtaan, johon pohjoisesta
tulleet retkeilijät ovat päässeet. Nyt lähenemme varovasti maata.

_Victoria_ laski seitsemättä sataa metriä.

-- Nyt, ystävät, olkaa valmiit kaiken varalta.

-- Valmiit ollaan, -- vastasivat Dick ja Joe.

-- Hyvä!

_Victoria_ kulki samaa suuntaa kuin virta, tuskin kolmeakaan kymmentä
metriä korkealla. Niili oli tällä kohtaa 100 m leveä. Meluten hääräili
kansa kylissä. Toisen asteen kohdalla virta muodostaa noin 3 m korkean
vesiputouksen ja on siis venekululle sopimaton.

-- Kas tuossa Debonon mainitsema vesiputous, -- huudahti tohtori.

Virta leveni tästä alkaen. Ahmimalla katseli tohtori monilukuisia
saaria siinä. Hän haeskeli nähtävästikin jotain tunnusmerkkiä, mutta
turhaan.

Muutamia neekereitä tuli veneessä pallon kohdalle, mutta laukaus
Kennedyn pyssystä, vahingoittamatta ketään, pakotti heidät kiiruimman
kaupassa rientämään rantaan.

-- Onnea matkalle! -- toivotteli Joe; -- en minä heidän sijassaan enää
toista kertaa yrittäisi. Pintaa minulla karmisi, kun tuossa tuommoinen
hirviö ampua jysäytteleisi.

Tohtori sieppasi kiikarinsa ja ojensi sen erästä saarta kohti keskellä
virtaa.

-- Neljä puuta! -- huudahti hän; -- näettehän, tuolla! Neljä yksinäistä
puuta kasvoi todellakin saaren korkeimmalla kohdalla.

-- Se on Bengan saari! -- lisäsi hän. -- Juuri se!

-- Entä sitten? -- kysäisi Dick.

-- Siinä käymme maihin, jos Jumala suo.

-- Mutta siinä näkyy olevan asukkaita, tohtori!

-- Joe on oikeassa. Ellen erehdy, on tuolla parikymmentä musta-ihoista
koolla.

-- Me ajamme ne pakoon. Se on helposti tehty, -- vastasi Fergusson.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi metsästäjä.

Aurinko oli nyt zenitissä. _Victoria_ läheni saarta.

Neekerit, Makado heimoa, pitivät ankaraa melua. Yksi heistä alkoi
heiluttaa kaarnasta tehtyä päähinettään. Kennedy tähtäsi siihen,
laukaisi, ja päähine särkyi säpäleiksi.

Seurauksena oli yleinen pako. Neekerit syöksivät virtaan ja uivat
maihin. Kummaltakin rannalta alkoi nyt tulla luoteja rakeina, ja nuolia
vinkui tuiskuna, mutta ne eivät ylettyneet palloon asti. Ankkuri
tarttui kiinni kallion halkeamaan. Joe laski köyttä myöten alas.

-- Portaat! -- huusi tohtori. -- Tule mukaan, Kennedy! -- Mitä sinä
aiot?

-- Lähdetään maahan; minä tarvitsen todistajaa.

-- Täss' olen.

-- Joe, pidä tarkkaa vahtia.

-- Olkaa huoleti, tohtori; saatte luottaa minuun.

-- Tule, Dick! -- sanoi tohtori, astuen jalkansa maahan.

Hän vei ystävänsä muutamien saaren niemestä pistäväin kallioitten
luokse. Siellä hän haeskeli kotvan aikaa, penkoen pensastossa kätensä
veriin.

Äkkiä hän tarttui Kennedyn käsivarteen.

-- Katsos! -- sanoi hän.

-- Kirjaimia! -- huudahti Kennedy.

Ja todellakin! Kalliossa näkyi kaksi kiveen hakattua kirjainta. Siinä
luki selvään:

      A.D.

-- A.D., -- toisti tohtori, -- Andrea Debono! Sen matkustajan
nimimerkki, joka pääsi kaikkein kauemmaksi ylös Niiliä.

-- Se on päivän selvä, ystävä Samuel.

-- Oletko vakuutettu siitä nyt?

-- Niili tämä on! Kuka saattaisi sitä enää epäillä?

Tohtori katsahti vielä viimeisen kerran näihin kallisarvoisiin
alkukirjaimiin, ja merkitsi kirjaansa tarkalleen niiden muodon ja
mitat.

-- Ja nyt palloon! -- virkkoi hän.

-- Ja joutuun, sillä tuolla on muutamia neekereitä tulemassa takaisin
virran poikki.

-- Vähät me enää heistä! Jos tuuli veisi meitä vielä moniaan tunnin
pohjoista kohti, niin saapuisimme Gondokoroon, jossa saisimme puristaa
maanmiestemme kättä.

Kymmenen minuttia senjälkeen kohosi _Victoria_ majesteetillisesti ylös.
Menestyksen merkiksi levitti tohtori lipun, jossa oli Englannin
vaakuna.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Niili. -- Vapiseva Vuori. -- Kotimaan muistoja. -- Arabialaisten
kertomuksia. -- Njam-njam. -- Joen älykäs mielipide. -- _Victoria_
luovii. -- Pallomatkoja. -- Rouva Blanchard.


-- Mikä suunta meillä on? -- kysyi Kennedy, nähdessään tohtorin
tarkastelevan kompassia.

-- Pohjoisluode.

-- Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!

-- Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä
kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt
löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.

_Victoria_ joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.

-- Vielä viimeinen silmäys, -- lausui tohtori, -- tähän
saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan
löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo
heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.

-- Siis, -- virkkoi Kennedy, -- meidän löytömme osoittavat todeksi sen,
mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?

-- Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta
kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle.
Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän
taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut
sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko!
Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika
ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa
oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.

-- Vieläkin näkyy koskia, -- huomautti Joe.

-- Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki
olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!

-- Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, -- sanoi metsästäjä.

-- Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän
seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin
valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista
hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä
oli voitettavina.

Tuuli alkoi kuljettaa _Victoriaa_ luoteista kohti. Välttääksensä
Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.

-- Hyvät ystävät, -- lausui tohtori seuralaisilleen, -- nyt me
aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme
parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole
rohkeutta puuttuva?

-- Ei koskaan! -- huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.

-- Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!

Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja
hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat
sen loivia rinteitä.

Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista
tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.

Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa
tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne
niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen
kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui
tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe
oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli
ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä
hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel
Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.

Kello kymmenen illalla kävi _Victoria_ ankkuriin vastapäätä Vapisevaa
Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa
valvoessa.

Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli
edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki
mitä parhaimmalle tuulelle.

Seutu, jonka kautta he nyt kulkivat, oli alalleen valtavan suuri,
Kuunvuorista Darfurin vuoriin, siis likipitäin yhtä suuri kuin Europpa.

-- Nyt kuljemme kaiketikin siinä osassa maata, jonka otaksutaan olevan
Usogan kuningaskuntaa. Geografit ovat väittäneet, että Keski-Afrikassa
on laaja alanko, suunnaton sisäjärvi. Saadaan nähdä, onko siinä perää.

-- Millä tavoin siihen luuloon on tultu? -- kysyi Kennedy.

-- Arabialaisten tarinain nojalla. Arabialaiset kertoilevat

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49189