
Gutenberg · ebook 49169
Maamiesajoiltani
by Fritz Reuter · Finnish · public domain in the US
Maamiesajoiltani by Fritz Reuter is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #49169). Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen
MAAMIESAJOILTANI
Kirj.
Fritz Reuter
Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen
Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.
Östra Finland'in kirjapaino 1885.
Luku 1.
Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon partaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka rehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan ottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.
Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa saarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa.
Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella Anklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä suojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut se; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa hänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.
Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen tukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen oli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin milloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset kasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät joutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin -- arvattavasti rukoukseen.
Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa kanssa kuin tällä miehellä.
Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt, vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä, joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.
Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi viimeisellä vuoteellansa.
Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja kukkivien hedelmäpuiden.
Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli; eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle -- kovilla, hyvin kovilla ehdoilla -- sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla.
Ja hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä -- mutta sitä ei hän ollut: tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.
Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä hädästä.
Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan, ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.
Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet, eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä?
Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä lohdutellut?
Mennyt -- kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut.
Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen kerran on kestäminen.
Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen -- se oli hänen lapsensa -- ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.
Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut; olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen kuuluivat hänen luontoonsa.
Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle, mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin on laita, on suuri Jumalan siunaus.
Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä, ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.
Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen, tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi, ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen mailmaan.
Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi ja silitteli sen selkää kädellänsä.
"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". -- "Jaa, Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän ympärille.
Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada puhua hänelle pari sanaa. -- "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä, "heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte... -- yksi piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen -- kaksi taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää?
Ensimäinen kerta, toinen ja -- kolmas kerta. Kenen oli huuto?"
"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.
Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle; heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa rehennelläksensä.
Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla, mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla.
Hän ratsasti ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:
"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet?
Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille opettaneet, mutta maanviljelystä? --Pankruttia tekemään, sitä voivat he meille opettaa".
Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat.
Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut, ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:
"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? -- Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä kortteja selaillut. -- Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".
"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi myhkyräsauvansa kanssa.
"Se on se mies", sanoi Stolpen seppä, "jonka väki käy meillä penikulman päässä kerjäämässä".
"Joilla ei ole vaatetta yllä", huusi räätäli Brandt Jarmenista, "ja joiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä".
"Niin", lisäsi nauraen seppä, "se on se mies, joka on niin iloissaan siitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja, kun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua".
Avisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon omistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä pilkkapuheita: "Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte semmoista sanoa!"
"Niin", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut ratsastaen hänen kanssansa, "kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä!
Hyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken omaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen typityhjänä mailmaan mieron tielle!"
"Ah, Jumalani", sanoi avisioninpitäjä, "jospa siinä olisi kaikki!
Mutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä vuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä toiveita on enää miehellä?"
Murina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä kauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen seurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.
"Kuinka minä voin sitä tietää", sanoi hän häpeissään ja pahoilla mielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät sanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme päämme pussiin.
Avisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: "Herra Hawermann, teillä oli jotakin minulle sanottavaa?" -- "Niin -- niin", vastasi Hawermann ikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee tunnollensa, "niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut, jotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet". -- "Aivan kernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole rahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte niitä vähitellen." -- "Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen pikkusen rahoja". -- "No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut huudolle", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.
"Hawermann", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli paikalle tullut, "te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa, tulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä joku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi". -- "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä toimimista".
"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. -- Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".
"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon!
Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".
"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin, kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi!
Ja sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni -- --". Hän aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.
"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.
Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta, ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat, tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.
"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". -- "Ah, herra, antakaa minun olla". -- "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne".
- "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" -- "Et, anna olla, hän
nukkuu kyllä".
Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat, jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta.
- Tällä ostetaan risti haudalle. -- Tämä on hautajaisia varten.
- Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi".
Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas yksin lapsensa kanssa.
Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu.
Kuinka monesti oli se hänen mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä toivon herättänyt hyvästä vuodesta! -- Nyt oli hän päässyt huolista, päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi, seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja.
Hän kohotti lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma -- huh!"
"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" -- ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi, kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta onneansa.
Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan -- hiljainen isämeidän rukous -- kourallinen multaa -- ja sen kuva, joka vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? -- Jaa, sitte oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen silmäinsä eteen.
Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää vastaisuutta kohden.
Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella.
Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:
"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen viimeisen tautinsa aikana -- kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää pari taaleria hänen käteensä.
"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin päiväinne aikana? -- Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi tänne minulle!"
Hawermann seisoi syvissä mietteissä.
"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja -- kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".
Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää hänelle runsaasti korvattaman".
"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo, että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän äkkiä ja kääntyi pois, "minun lapseni pitää olla, niissä minä olen.
Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"
"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen, "niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".
"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä, kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. -- "Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". -- "Emme, Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina päivätyöhönsä.
Luku 2.
Yksi lapsi, hiukka-lapsi; kaksi lasta, leikki-lasta; kolme lasta, liika-lasta. -- Nuoret ja vanhat kaksoiset. -- Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää Kaarlo-veljellensä.
Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla.
Talo oli huonosti rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa, ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille: veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa.
Kaikki olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä, ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää, hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.
Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa, jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli, istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö pysyi koossa.
Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi.
Tätä nykyä ei se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.
Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän, sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa loistossaan.
"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei vielä osannut s:ää ääntää.
"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa itoitä", sanoi Liina, vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle tolalle.
Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa, ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina.
Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas toisiinsa ja tanssivat.
Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa, pudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina!
Kyllä nikkari sen parantaa". -- "Niin", sanoi Miina, hiljentäen poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.
Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava, kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt, täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse; jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa, ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun kuppi meni rikki.
Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki, ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen, verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset, suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä mahaa.
Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.
"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.
"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä -- "kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä, Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.
Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä pörröpäitä".
Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata hiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.
"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän eteenpäin.
Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia, sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua.
Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.
"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn. "Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria ulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla olla varalla -- ja levitti ne esille.
"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen.
Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille, sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"
Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:
"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"
"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.
"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"
"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. -- "Eikö sisareni ole kotona?"
"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"
"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" -- hän kääntyi pois päin akkunaa -- "eilen aamulla hautasin vaimoni".
"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" -- ja kyynelet vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- "Ystävä, vanha ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"
"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.
Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".
Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.
"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria; mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet sinä ne rehellisesti takaisin saava".
"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet -- sinä olet pöllöpää!
Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville: "Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" -- aivan kuin olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi, jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon puolitekoisen päähineen.
Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa, joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".
Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha, täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja velvollisuudesta.
Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo, minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku onnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?"
Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies, Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää päivää, lanko; tee hyvin ja istu".
"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen vaimonsa levottomana.
"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig, istu sinä kans, Bräsig".
Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha, pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa.
Hän oli noin neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum, takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". -- Joko syynä oli se, että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen.
Siihen oli syynä tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta, ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.
Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä siihen voi tehdä?"
Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.
"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa.
Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!
"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. -- Istukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum".
"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta saada voidaan".
"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.
"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan kiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin: se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen, hän on jesuviitti".
"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko.
Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin hänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten saisin taas paikan itselleni!"
"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa, mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös, siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös.
Ja jos sinä tulisitkin toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee -- sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman harjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun sanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa".
"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin;
Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle luotuisa paikka, Kaarloseni".
"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin herraan, kamarineuvokseen, tulee" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet samasta vadista samalla lusikalla -- "mitä herra kamarineuvokseen tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne.
Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"
"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".
"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä minulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".
"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun emäntä jo oli ulkona ovesta.
Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan.
Molempien kasvot osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. -- Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen luonteesen tulee.
Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa.
Ei mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus.
Ukko oli jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.
Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä, ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä.
Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille, ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas illallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.
Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?" kysäisi hän.
Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.
"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.
Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.
"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä kyllin itsestänsä".
Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin lasia: "Onko tuo minun oluttani?" kysyi hän.
"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys ihmisen heikolle vatsalle!"
"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.
Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.
Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.
"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.
"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".
"Onko se jo silitetty?"
Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.
"Hänenkin pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.
"Hyvä Jumala, mitä se on?" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja näki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden poimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä; mutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun korumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen ja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän kohotti myssynsä ilmaan: "Pahanpäiväinen penikka!" huusi hän ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.
Mutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: "Mitä se lapsen syy on?" ja itseksensä jupisi hän: "vanha naaras!" Ja isoäidin tuolin takana alkoi suuri poru, ja Miina itki: "En temmoitta enää tee! En temmoitta enää tee!"
"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "sen ovat pikku tytöt toimeen saaneet. -- Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet".
Mutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta edustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää kuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän kuullut, ja tätä hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi miehellensä: "Tule!"
"Äiti kulta, äiti kulta", rukoili nuori emäntä, "antakaa minulle myssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen".
"Ken on lypsämässä?" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos ovesta.
Nuori Jokkum sytytti taas piippunsa.
"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "vanha muori on oikeassa, minun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko kuukautena".
"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein leppyä".
"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa; minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.
"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella vaimoasi".
"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi nuori Jokkum.
"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille, että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. -- Ja sinä, Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä on näet kaikki kaikkena talossa.
Mutta" -- tässä veti hän esille taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy rientää väkeäni katsomaan".
"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa.
Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".
"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.
Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"
"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. -- Kukaan ihminen ei voi kärsiä niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan matkaa pois heidän tieltänsä".
"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen nahjuksen vaimona".
"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".
"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi, niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti sisareni sen miehen".
"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta.
Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari, sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään, ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. -- Silloin nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori.
- Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. -- Silloin
lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan.
- No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika
ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun, kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".
Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat kai molemmat vanhukset töyräällä?"
"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".
"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"
"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".
"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan, kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"
"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät; minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. -- Jaa, Kaarlo", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan, "paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".
"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.
"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi kukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun vastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat, mutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi nurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman Jokkuminsa suusta".
"Jumalan tähden", huudahti Hawermann, "miksi en jättänyt lasta Rassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa?
Tänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden".
"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla on jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä olla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo Pümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle naapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja siellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias Kurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo mieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi". Ja niin puhein meni hän.
"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä", sanoi Hawermann, palatessaan takasin sisarensa taloon, "niin pääsisin kyllä taas aidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä", lisäsi hän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden tunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet; "sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani tahdon minä yksin huolta pitää".
Illalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa edes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja jälkimäinen edellisen asemasta.
"Ei, Kaarloseni", sanoi sisar, "minun tähteni ei sinun tarvitse levoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että vanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin minulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas, ja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin kuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut.
Kun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi häntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä sisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista, niin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig minulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille ja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille".
"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?" kysyi veli.
"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja vanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin ja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin olemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa sisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori Balderjahnin -- niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset -- ne ahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä.
Rehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen vanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän on kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta molemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä, mitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla muorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee, kun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:
"Ken kaikki antaa lapsillensa,
Niin että itse on nälissänsä,
Se saakoon hyvästi selkähänsä.
"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan lähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen olenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä elämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko minä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla Jumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen kuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500 taaleria.
Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein pistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne, sillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei ole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna minä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en minä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös olla oma kassani.
Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi harmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta Jokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse hallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen hänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän pastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä oikeassa vai olenko minä väärässä?"
"Sinä olet oikeassa", sanoi Hawermann.
Sitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.
Luku 3.
Mimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli vääntämäisillään selkänsä. -- Kuinka Hawermann sai paikan; miten papinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai uuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä vararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.
Seuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia Pümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä;
Jokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta raha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut tullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei suinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään päähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin kyllä hauskasti elää.
"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta", sanoi Bräsig, "etteivät turmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler, minä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo, täytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!"
Kun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.
"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla pieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum vielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on, kaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!" sanoi hän ja kävi edelleen. "Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta vanhukset eivät raskitse palkata kattajia. -- Minä käyn täällä oikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä minä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi syötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni.
Ja mitä sydämeeni tulee, käyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että voisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen enempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä tahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja istua itse takana, piiska kädessä!"
"Kas", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, "tässä on heillä kuitenkin varsin kaunista nisua".
"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he aikoivat kylvää tähän? -- Ruista! -- Ja miksikä? -- siksikä että vanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista tässä".
"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?"
"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo minun peltoni".
"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina tänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?"
"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa ulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi Haunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle kaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on lankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni asti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow on ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni pellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja suoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla puolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz".
"Warnitz on kai niistä suurin?"
"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä enemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras; 140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki muu olisi samanlaista!
No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin hyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää kunnollista huolta Pümpelhagenista -- ja useinpa on hänellä ollut siellä jos jonkinlaisia pehtoreita! -- ja tilan osti hän päälle päätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko joukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää pyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan varsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa.
Mutta kamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka Rambowin herrat ovat vanhaa sukua -- sillä minun isäntäni kreivi kutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan vanha-sukuisten aatelisten kanssa -- on hän kuitenkin hyvin sävyisä herra ilman pitkittä mutkitta".
Hawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat hyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta kuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan nykyiseen tilaansa.
"Bräsig", sanoi hän, "oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?"
"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta -- pentele tiesi! -- minä luulen, meidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän, nimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse
- no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat.
- Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan
jonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin
- se oli semmoista sjuklanväristä verhoa -- ja aatteleppa, kun minä
aamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina polviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina sitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata lientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä hänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa takasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai, että punaset housut sopivat minulle paremmin? -- Kas, Kaarlo, tämä tässä vasemmalla kädellä on Gürlitz".
"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?" kysyi Hawermann.
"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti -- sillä sunnuntaisin käytti hän hattua -- levitti suunsa ammollensa ja katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus!
Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".
"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.
"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta, ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".
"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään tähän likiseutuun".
"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".
"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä, kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä kohtaan".
"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus -- ensin pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan!
Minä olin vikkelämpi sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt, sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa.
Hän pitää minusta paljon, ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa nähdä, että hän sen tekee".
He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori Bräsig?
"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja kamarineuvos tuntee myös minun. Ja -- huomasitko sitä? -- oikein säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle, kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään kamarijääkärin kanssa.
Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".
Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut.
Hän saattoi olla viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"
Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne...? Mutta", keskeytti hän puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa -- ettekö te kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona palveluksessa?"
"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".
"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän luonani?"
"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan --"
"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.
Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra kamarineuvos von Rambow, hänellä on ollut, mutta sillä hän ei enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut hänen Kankkulan kaivolle. Mitä siihen sanotte, herra kamarineuvos?"
Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa, hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin".
Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on pudonnut päistikkaa".
"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin", lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä nyt teidän pyyntöönne tulee -- Aksel juokseppa katsomaan, joko aamiainen on valmisna -- niin on teidän arvelunne on oikea: minun on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini -- niin, kuinka sitä sanoisin
- huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä
hänen sijaansa. -- Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".
Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa astumaan sisään.
"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"
Mutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois, kohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä, ikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti samassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn kuin linkkuveitsi: "Ah, kuinka se olisi mahdollista! -- Pyydän nöyrimmästi! -- Herra kamarineuvoksella on aina etusija!" Ja hänen kumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä ruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman nojon.
Kamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen kumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois sijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin loppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla jota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka kamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa.
Siihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli määrätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen lähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle tahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan, viisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan "surullisen elämäkerran", joka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja että hänellä oli "kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää", että eläin nuorempana "oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön jälkeen olla pitää", mutta että se sittemmin oli saanut patin jalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi rankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit kamarineuvokselle jäähyväiset.
"Bräsig", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, "minun putosi raskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja se on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa sielläkin kävisi yhtä hyvin!"
"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä -- älä pane pahaksi
- sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota
tarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin tyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?"
"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä hän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit olla varma, ettei hänkään sitä enää tee".
"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme pastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua hienolla aistilla".
"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen tyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään ihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen tehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena".
Kun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei jumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan, astuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin neljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli hänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet, ja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä iloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan olisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko hänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi silmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän sydämen.
"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa!
- Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin
toruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra
- niin, mikä on teidän nimenne? -- Minä olisin myöskin mennyt
mielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti rikki edellisenä sunnuntaina. -- Jumala nähköön, kaikki ihmiset pyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; -- ja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta se mies raukka on saanut kuumeen". Niin pyörivät sanat ulos hänen pienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot, joita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.
Bräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.
"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? -- No, istukaa, tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä -- aina hyvää -- herra pehtori tietää sen. -- Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti?
Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa, joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. -- Yht'äkkiä seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.
"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä?
Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! -- Mutta anna minun toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin rouvan perästä.
Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta, miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta, sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden.
Oman kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko, joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät, sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen.
Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä, hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan, niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".
Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. -- Hän tuli varsin liikutetuksi.
Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa, tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta: "Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään!
Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana, mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti jalkaa.
"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea ahmatti".
"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"
Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen miehestänsä puhetta oli, pastoriksensa, koska hän todellakin ruumiin ja sielun puolesta oli hänen omansa.
Pastori tuli käyden paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa, joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää; ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".
No, mikään enkeli ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa, joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo mies; ja jos hänestä voi nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa toimissa, niin saattoi kumminkin -- tietysti vasta sitte, kun rouva oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen -- nähdä hänen silmistään loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja ja tarjota avullista kättä.
Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? -- Hyvää päivää, herra pehtori!"
Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei mitään, ei mitään, Hawermann! -- Olkaa vaiti, Bräsig! -- Minä tahdon itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika onkin surullinen! -- niin, herra Hawermann, aivan surullinen! -- niin on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.
Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee, mielellämme tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän, "meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta, joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.
"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä -- --!"
Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa, nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle: "Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne kehtonsa -- sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän Bräsigiin päin kääntyen.
Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"
Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin: "Riikka! Riikka! Ei mitään kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella -- ah, Jumalani, tänään on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon putoo, ja niin edespäin -- niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria.
Tämä ei ole pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista, kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. -- Ja vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille, sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että se leipä, jonka jumalaton antaa...", tässä hän vähän veti henkeänsä ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"
"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se pieni tyttö tulee jo tänään tänne".
"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen huonerauhallensa ja minun lapselleni...!" Hän lähestyi pastoria ja pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:
"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.
"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta; hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä tahtoisin nyt saada sen asian selville".
"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei likimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella sinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä Reksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella pitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises Gürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni Warnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna mennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä pikemmin tulevaksi".
"Oikein", sanoi Hawermann, "niin pitää tehdä".
He tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen Jokkumiin kyyti-asiassa. -- "Sehän on selvä", huudahti rouva Nüssler.
- "Niin, sehän on selvä", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos
toimittamaan valjastamista.
"Kaarlo", sanoi Hawermannin sisar, "minun rakas veljeni, kuinka mielelläni, kuinka herttasen mielelläni...! Sinä tiedät asian laidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön, kotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin kuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on vaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi katsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei ole tarpeesen".
Vaunut vierivät portaiden eteen.
"Mitä vietäviä!" huudahti Bräsig, "nuori Jokkum, olethan pannut parhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!"
"Niin, herra", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, "kun vaan eheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat pahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat kuin hamppuloukut".
"Kristian", sanoi Bräsig, "sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja sitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon, että nuo ravistuneet pyörät turpoovat".
"No, siitäpä tulee oikea meriretki", sanoi Kristian. -- Kun Hawermann oli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa, tunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki väistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: "Mikä nyt on?" -- "Se!" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan "Tunnustusta", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli ainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki, löysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli käärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan.
- Ja niin lähdettiin.
Kristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen;
Gürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo siitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja taputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa tietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin ihmisiin. -- Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.
Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret, älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa.
Kun hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön, etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. -- "Miksikä?" sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa, tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.
Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös: "Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä, Hawermann on rehellinen mies".
"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta..."
"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. -- Näetkö?" kääntyi hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut?
Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann on rehellinen mies. Minä olen kerran ennen ilmottanut saantini; asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, -- Taavetti, kuinka se taas kuului?"
"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:
"Tunton' ei mua enää vaivaa,
Mooses ei voi valittaa,
Se ken antaa mulle hoivaa,
Se mun velast' vapahtaa".
"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä, mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa, sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun oli häntä elättäminen. -- Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin minä. -- Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".
"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".
"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen, "teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"
"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.
"Taivaan pyhät!" huudahti Mooses, "ei äyriäkään", ja hypähti ylös ja tiuskaisi pojallensa: "Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo kirja tänne". -- Sitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.
"Mooses", sanoi Hawermann, "antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän pitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin".
Mooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.
"Hawermann", sanoi hän vihdoin, "te olette kumminkin rehellinen mies!" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: "Mitä teen minä kirjalla? Vie pois kirja. -- Niin, mitäpä sille tekee?" lisäsi hän kääntyen Hawermanniin, "minä olen alkanut tyhjästä, te olette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette myös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole onnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te tunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte taas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies".
"Paikka", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, "on jo minulla, ja paikka on hyvä".
"Missä?" kysyi Mooses.
"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona".
"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä mies. -- Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann!
Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann, tehkää hyvin ja juokaa!"
Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi, ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi tyynesti kulkea elämänsä polkua.
Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa muiden ihmisten kanssa.
Luku 4.
Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä, molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta, Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä, ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.
Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut.
Pehtori tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. Hänellä ei ollut mitään osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa lammessa.
Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin.
"No niin", sanoi hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on maanviljelys täällä toisen-näköinen". -- Hän johti kulkunsa läpi puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. -- Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se, jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin luonnollista.
Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas edeltäpäin myyty!" huokasi hän.
"Hitto tiesi, miten lieneekään!" jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden, että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa!
- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun
aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". -- Hänellä oli vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan. oli Hawermann sanonut. -- "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet paremmiksi".
Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän itse sätkii?
Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän ja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein koko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli, että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu, merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut, joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa.
Ja sama lanka oli myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen vanhoille päivilleen.
Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti", sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".
Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne.
Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa; hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.
Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten, ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi, mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan.
Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta, kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä, ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut!
Jos minä tahdon naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa itselleni: minä olen liian vanha naimaan.
Ah, minun armollinen herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka kahdeksankolmatta vuotta on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli kolme varsinaista morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida yhtäkään! Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi veisaan!"
Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle ja komensi sieltä koko taloutta.
Nuori emäntä hyväilikin häntä niin hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi.
Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan, edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja antoi asiain mennä menoansa.
Mutta se suloisuus ja varallisuus, joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa", sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin, "kun vaan sydän on musta".
Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä?
Antaa asian mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä, ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa tehdessä vaaditaan.
Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset, joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten ilojensa rinnalla? Jumala nähköön!
Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon, ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta!
Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;" ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain, kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"
Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian kukkiva".
Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi, jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja narisematta, ilman kirinää ja pakkoa.
Kun hän yksinkertaisessa puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut, silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen: "sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin rankaistuksilla; mutta lapsien sielu...!
Sitä tarvitsee vaan viitata kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".
Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan, jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä, silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus; ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä.
Hän kävi nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä?
Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen, että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.
Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua.
Rykmentin soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.
Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta, juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin, kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan köyhyytensä todistuksen.
Minä tiedän kyllä, sen laita ei ole semmoinen, se näyttää vaan siltä.
Meillä on laita toinen: etäälle aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta, jonka rikkaus tarjoo.
Minä tiedän varsin hyvin, sen laita ei ole semmoinen, mutta se näyttää siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten leikitellessä.
Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle, ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä oli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut.
Tänään oli tässäkin muutos tapahtuva.
Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla vaunuilla kartanolle. -- "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.
Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa; heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa raitista maailmaa.
"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin luullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna rouvasväkeä varten?"
"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".
"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" -- tässä teki hän heikon yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- "et sinä kuitenkaan väliä pidä".
"Isä kulta, minä..." sanoi poika vähän hämillään.
"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa, herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".
Hawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista nähneeni Pümpelhagenissa".
Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla kirotulla ruosteella.
"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos. "Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä, "miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"
Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.
"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän", sanoi kamarineuvos.
"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi tarvinnut".
"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö, että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa 173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann, maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000 taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.
"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa, se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"
"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".
"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin sovin minä pastorin kanssa asiasta".
"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön.
Täällä viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista, sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.
"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo ennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".
Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.
"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi ruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin pelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja kolkosti.
Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".
"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän, ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa.
"Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava, rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka pulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi!
Te olette olleet ja pysyneet rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".
Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän tuhatta.
"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.
"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".
"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".
"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen suurimmassa pulassa".
"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann, "teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".
"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!" huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin hävyttömyyksiä".
"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen häntä pistänyt.
"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen käytöstänsä.
"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka, paksuposkinen mies?"
"On", sanoi kamarineuvos.
"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja hänen kanssansa aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa mihinkään asioihin.
Te olette minun todistajani, etten minä ole lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön saattanut; mutta nyt, kun te olette vaarassa, nyt katson minä sen velvollisuudekseni: se sama mies on syypää minun onnettomuuteeni", ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista, ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa tekemistä, hämmästyi.
"Niin", huudahti pehtori, "niin! se mies on kerran ajanut minun pois talostani ja kodistani, se mies on kerran tuottanut minulle ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"
Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.
"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.
Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".
Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa, tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos, ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois personallisuuden tieltä.
Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa vallinnut kuoleman hiljaisuus.
Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin.
Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta, ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa ja pirskotellaan laventelivedellä.
Ja kuinka siivottomalta näytti etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen, mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.
Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle, sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra kamarineuvos! -- semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä?
Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään antanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä välttämättömästi.
Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin läsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.
"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut, herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen penniin".
Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä, että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa.
Mutta kun tämä nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista!
Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä, sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja, hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. Kaksi suurta kiveä pani hän villain joukkoon!
Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä! sanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa, tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria, ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi vedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah, sitä mellua, minkä hän nosti!
Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3] kanssa -- hän on myöskin mies mokoma!" -- tässä viskasi hän taas kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- "näyttää semmoiselta kuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä -- tahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin.
Ja tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja herra Pömökkelskopp ja minä olemme kolme juutalaista, mutta voimme myöskin olla neljä, jos te molemmat herrat tahdotte käydä kolmesta.
Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia, antakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa".
Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä on rahan lainaaminen.
Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen vettä.
"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".
"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa: "Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"
Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen, tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa.
Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"
Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän rahaa!"
"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta, arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".
"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole vielä kasteltu".
"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti ulos huoneesta.
"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"
"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin tarjota teille vielä enemmän, mutta..."
"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori puheesen, "minä suostun tarjomukseen".
Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta, sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä?
Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.
Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.
"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta millaiselta se mies näyttää!"
Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon -- tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.
"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".
"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko sama asia".
"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa, olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on raamattua vastaan.
Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini enkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani noita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa.
Ja kas tuolla, Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä yli sinun turnipsimaasi".
"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".
"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä hienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo
- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra
kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären ja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä perintöprinssin kanssa".
"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä sanomaan, "minä menen suoraa tietä".
"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin!
Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo
- --"
Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".
"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle: hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt peltoruusuja enkä minä varsoja".
"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte meidän tavallisia ruiskukkia -- mutta" -- keskeytti hän itsensä -- "kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"
Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn palvelusta ryökynälle.
"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin, "se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"
"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee, tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia, unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa kaikenlaista".
"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö", sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".
"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".
Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan, kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko perhana hiiriä tappamaan.
Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He haastelivat toinen toisensa kanssa -- tietysti maanviljelystä koskevista asioista -- luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen, niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja -- Jumala nähköön -- kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!
Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No, mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"
"Ruskea", sanoi Hawermann.
"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja hienoa päätä!"
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton kolmesta tuommoisesta mustasta".
"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".
"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".
"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".
Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa -- juuri portin edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti
- pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin
tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän: "Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja -- teidän täytyy auttaa minua. Yhdeksänsataa taaleria täytyy minun maksaa, täytyy minun saada".
Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti: "Herra von Rambow, sitä en minä tee".
"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin välttämättömästi".
"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".
"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".
"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten kanssa".
"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille niin vieras?"
"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä, tekisin minä juuri teidän tähtenne. Asia itsestään on hyvin vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".
"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä pajupensasta.
"Teidän täytyy se hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".
"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"
"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa ohessa, jonka te kai tiedätte".
"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä", lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.
"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti, "minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".
Aksel ei häntä kuullut.
Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen, vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita tästä kaupasta koreat summat.
Näettekö, herra paroni, tuolla on Taavetti. -- Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule tänne, Taavetti. -- Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä, nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa, minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan sisään.
Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan sukkela.
Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa, häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.
Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on", sanoi hän, "ja hän antaa".
Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"
"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi", sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se teihin koskee? Jos hän nylkee notariuksen, mitä se minuun koskee?
"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla ei ole mitään tuntoa".
"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa, ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun sisään".
"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni tupaan.
"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.
Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin, en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi, ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.
Luku 5.
Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa, ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. -- Ompelukoulu pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.
Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä, milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa.
Tämmöisessä tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia, joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.
Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria, että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät, milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja piippu suussa.
Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä, ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä kädessä.
Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.
Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi, nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun!
Kaikki minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa; mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä; mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila, oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä puuttua.
Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi, niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.
Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli, käyden paikalle.
Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat, jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo, olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta, kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty suolakkeilla.
Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa, jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet tilkalaatikkoon.
Mutta silloin ei ollut millekään palveluspiialle terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti hänen ympäristöänsä.
Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan kaksi niiden sisäpuolella.
Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita raamatun jälkeen, kohtuudella; ja kun hän tänään nyt havaitsi nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä nousee vielä aikanansa perunan varsi!"
Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen, koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen kerjäläissauvan nojaan.
Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä hyvänpäiväisesti -- s.t.s. kun he kahdenkesken olivat -- juurikuin nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt -- Jumala varjelkoon!
Kaikki tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä: "Poku".
Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän pitäisi mennä pastorin luo".
"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin päälleni".
"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan meidän pappimme".
Hän äänsi samassa sanaa 'meidän' semmoisella painolla, ikäänkuin olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.
"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei sitä suvaitse"!
"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".
"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää, armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä, ja siten eroamme me heistä liiaksi".
Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi: "Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"
"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo tuolla takana on jo Pümpelhagenia".
"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja..."
"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies minä olisin!"
"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon, ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin!
Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli pellon.
"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata, jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".
"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää, munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"
Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat, Liina ja Miina Nüssler.
"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn; kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut, milloin sen olen ommellut!
Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. -- Miina, Miina, se sauma on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että langassa ei ole solmua. -- Nyt minun on meneminen panemaan perunat tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki hyvässä käymisessä.
Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?" silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa.
Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.
Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar.
Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin.
Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut; hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille lähtömarsin.
Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi, "aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen, puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän: "Niin, mitäpä sille voi tehdä!"
Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä, Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia.
Siinä oli saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta, maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa, vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"
"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".
Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua, astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa krenatöörin perässä.
Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla, ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen.
Hänen vaimonsa tuli vähän levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa, että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti, joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin hyvää aikeissa".
Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse hankkinut itselleen opettajattaren".
Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä, nuori Jokkum, hänellä on hermoja".
Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia, hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli paljo hermoja.
Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata "Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä, koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.
"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa.
Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet, arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.
Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".
"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"
Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi mitään tehdä, Bräsig".
"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "minä olen ennen sanonut sinulle, sinun pitää lähettää hän pois; nyt sanon minä: älä lähetä häntä pois! Minä olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä
- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta
aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan; sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".
Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin.
Tohtori Strumpf teki myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.
Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa, oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään, mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo.
Rouva Nüssler oli kovin pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja otti tämän asian toimittaaksensa.
Hän meni ylös ja lausui hyvin kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"
Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa mamselin kanssa maneetisessa raportissa.
"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"
Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti, tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.
"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella tavalla!"
Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.
"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.
Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.
"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".
"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".
Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.
Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".
Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään.
Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin.
Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan.
Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux.
Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"
Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri.
Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".
Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".
Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".
Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä katseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.
Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi, sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.
"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan, "lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri läpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta sisään.
"Saan kunnian" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei oikein tahtonut onnistua -- "tervehtiä herra pastoria ja pastoria rouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --". Pomukkelskopin rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat koturivarpusta.
Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen, mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"
"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja jumalattomain yli.
Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan.
Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja ilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä pienistä tytöistä.
Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"
Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria enemmän".
"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.
Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja monista lukemattomista punssilaseista.
Ja kun pehtori Bräsig tätä kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa sydämensä pohjasta.
Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä, kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan, lyödäänkö siellä myös pallia?"
Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he tekivät:
"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"
"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.
"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte, ettemme tiedä mitään paalista?"
"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta..." Hän ei kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta päin kuului myöskin pikaisia sanoja:
"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava..."
"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann..."
"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.
"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään silmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä: "Mikä on minun isäni?
Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. -- Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan huoneitten hautaantuvan tuhkaan.
Niin oli nyt Lovisankin sydämen laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.
Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa; hän oli hyvin hämmästynyt.
Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen: "Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta".
Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen, reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann hänen isänsä?"
"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.
"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon maatessa paarilla.
"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla, tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan sisään".
Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti 1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp 8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.
Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan.
Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista, saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.
"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen, "missä on minun vaimoni?"
"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.
"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.
Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia: "Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"
"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.
Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi, voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään pappilaan.
"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti tiehensä.
Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi hänelle asian laidan.
Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.
Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää, puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan, ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii.
Tulla sen täytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut, ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta taistelusta.
Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa; onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen ystävä.
Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan kuin kankuri.
"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan. "Mokoma jesuviitti!"
Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja huudahti: "Rouva kulta, miksikä sitä pitää sanoa, kun toinen toisen kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja toinen sanoo toista teiksi?"
"Ah, Bräsig..."
"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".
"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.
Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta sanaakaan.
Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä häneen.
"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa; vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"
"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra pastori".
"Miksikä juuri niitä?" kysyi pastori.
Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria, jotka syöksevät tulta?"
"Ihan totta", sanoi pastori.
"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"
"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".
"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"
"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä Bräsigin tarkotus oli.
"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".
"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana.
Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"
"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".
"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".
"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa.
Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä.
Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi -- takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia.
Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".
"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".
"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".
"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".
"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.
"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"
"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla jälkeen päivällisen, ei ennen, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!"
Ja niin puhein lähti hän.
Luku 6.
Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi tulla armolliseksi von Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän pitää Fritziä vintiönä.
Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset olivat tehneet hänelle.
Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s.
Hawermannin edessä, mutta hän korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia helluntaina.
Pomukkelskopp piti
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Maamiesajoiltani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Maamiesajoiltani
Author: Fritz Reuter
Translator: Nikodemus Hauvonen
Release date: June 8, 2015 [eBook #49169]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49169
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #49169. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.