← catalogue

Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

by Kai Donner · Finnish · Gutenberg #49142 · 423,342 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914

Author: Kai Donner


        
Release date: June 5, 2015 [eBook #49142]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49142

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIPERIAN SAMOJEDIEN KESKUUDESSA VUOSINA 1911-13 JA 1914 ***

SIPERIAN SAMOJEDIEN KESKUUDESSA VUOSINA 1911-1913 JA 1914

Kirj.

Kai Donner



Otava, Helsinki, 1915.






SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Johdanto.
 Itäänpäin.
 Tomskiin.
 Narym ja Tymskoe.
 Narymin samojedit.
 Retkeilyjä Obilla.
 Tym-joella.
 Krasnojarskissa ja Ket-joella.
 Ketin samojedien uskonto.
 Jeniseitä pitkin.
 Jeniseiltä Tasille.
 Asumattomien tundrain halki Obille.
 Häviävien heimojen keskuudessa.




ESIPUHE


Aina lapsuudestani saakka olin tuntenut vastustamatonta halua päästä
Aasiaan. Isäni, Otto Donner, oli aikoinaan hänkin toivonut ja odottanut
samaa -- mutta mahdollisuuden tarjoutuessa oli matkan toteuttaminen
liian myöhäistä. Olin perinyt hänen tyydyttämättömän halunsa ja
pienestä pitäen olin kuullut puhuttavan matkailijoista ja matkoista.
Oli siis aivan luonnollista, että tieni ennemmin tai myöhemmin oli
johtava Itämaille.

Seuraavassa olen yrittänyt luoda kuvauksen ensimäisistä
Aasian-matkoistani, elämästäni pohjoisen Siperian samojedien
keskuudessa. Tämän ohella olen katsonut asiakseni kertoa itse maasta ja
kansasta, oloista, tavoista, uskonnollisista käsityksistä y.m. Selostus
omista matkoistani ja kokemuksistani lienee jossain määrin
subjektiivinen, mutta muussa olen mahdollisuuden mukaan pyrkinyt
tasapuolisuuteen. Aineiston rikkaudesta ja vaikutelmien moninaisuudesta
johtuu, että minun useinkin on ollut pakko rajoittua pelkkiin
viittauksiin.

Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä viranomaisia, oppineita
seuroja ja yksityisiä, jotka monella muotoa ovat minua avustaneet sekä
ennen matkaani että myös sen kestäessä. Erikoinen syy on minulla
mainita Suomalais-ugrilainen seura ja sen johtokunta sekä herrat
Nagnibeda ja Berdnikov Tomskissa ja Krasnojarskissa. Professorit A.C.
Haddon Cambridgessä, K. Nielsen Kristianiassa, H. Paasonen, E.N. Setälä
ja Edv. Westermarck ynnä dosentit K.F. Karjalainen, G.J. Ramstedt ja
U.T. Sirelius Helsingissä sekä tohtori Helge Backlund Pietarissa ovat
työtäni opetuksillaan ja hyvillä neuvoillaan suuresti edistäneet.
Akateemikot S. Oldenburg, W. Radloff ja K. Sahlemann sekä dosentti A.D.
Rudnev ovat hankkineet minulle välttämättömiä suosituskirjeitä, joista
olen paljon hyötynyt. Sitäpaitsi on minun täten kiitettävä niitä
Yliopistomme klinikkain johtajia, jotka ovat antaneet minulle
tilaisuuden sairaaloissaan hankkia ne lääkeopilliset tiedot, jotka niin
suuressa määrässä ovat helpottaneet tutkimuksiani alkuasukasten
keskuudessa. Mielihyvällä olen seurannut professori F. Nansenin minulle
ennen lähtöäni antamaa neuvoa, että karttaisin "eurooppalaisia" ja
mikäli mahdollista eläisin ainoastaan alkuasukkaiden parissa. Tämän
lisäksi lausun vielä kiitokseni kaikille niille vanhoille ja uusille
ystäville, ulkomaalaisille, maanmiehille ja samojedeille, jotka tavalla
tai toisella ovat minua auttaneet pitkän matkani varrella. Isäni muisto
ynnä hänen työnsä ja pyrkimyksensä ovat olleet minulle hyvänä tukena,
ja, M.A. Castrénin vaivoista ja vastuksista rikas tutkijatoimi on
kannustanut minua tekemään parhaani.

Lopuksi on minun mainittava, että Pohjolan pitkä talviyö on estänyt
minua ottamasta valokuvia matkustellessani Jeniseitä pitkin sekä
pohjoisilla tundroilla.

Framnäs, Bromarf, elokuulla 1915.

_Kai Donner_.




JOHDANTO


1830- ja 40-luvuilla oli kuuluisa maanmiehemme M.A. Castrén m.m. lähes
viiden vuoden aikana oleskellut Siperiassa tutkimassa lukuisia silloin
vielä melkein kokonaan tuntemattomia kansoja. Hänen uraa-uurtavien
tutkimustensa pääesineenä olivat samojedilaiset kielet. Tämän työn
suorittamiseksi hän uhrasi parhaat vuotensa, terveytensä ja elämänsä.
Tuloksia hän ei itse edes ehtinyt saattaa painoon, vaan ne tulivat
muiden toimesta julkisuuteen. Mutta vaikka hänen työnsä monessa
suhteessa ei lopullisesti valmistunut, on siitä huolimatta hänen
keräilemänsä uuden ja tärkeän sekä erittäin luotettavan ainehiston
nojalla voitu työtä jatkaa. Castrén todisti, ja samaan tulokseen ovat
useimmat myöhemmätkin tutkijat tulleet, että samojedit kielellisessä
suhteessa lähinnä liittyvät suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

Samojedit, joita Castrén ensimäisenä tutki ja joille hän ensimäisenä
antoi oikean paikan kansojen suuressa perhekunnassa, ovat
lukumäärältään vähäiset; heitä on korkeintaan noin 18,000 henkeä,
vaikka heidän asuinpaikkoihinsa kuuluu laajoja alueita kahdessa
maanosassa ja he itsekin yli 40 murteen jakamina erottautuvat
toisistansa. Lukuisimmat heistä ovat jurakit, jotka oleskelevat
Arhangelskin ja Jenisei-joen välisillä tundroilla ja yksinomaan
harjoittavat poronhoitoa sekä metsästystä ja kalastusta. Heitä idempänä
elävät samoin paimentolaisina Jenisei- ja Avam samojedit, jotka ovat
vähäiset lukumäärältään ja sukupuuttoon kuolemaisillaan. Obin ja
Jenisein välisillä tundroilla sekä Tomskin kuvernementin pohjoisissa
metsäseuduissa ja Tobolskin ja Jeniseinkin kuvernementtien siihen
rajoittuvissa osissa asustavat n.s. ostjakki-samojedit, joiden luku ei
nouse yli 3,000:n, vaikka heillä tavattavien murteiden lukumäärä on
vähintään 20. Paljoa etelämpänä, korkeiden Sajaanin-vuorten pohjoisilla
rinteillä, asuu lopuksi muinoin niin mahtavan kamassi-heimon
vähäpätöinen jäännös, joka sekin heimo ennen pitkää tulee häviämään tai
tatarilaistumaan.

Niinkuin äsken huomautin, katsotaan samojedien kielen lähinnä olevan
sukua suomalais-ugrilaisille, ja yhdessä nämä kielet muodostavat n.s.
uralilaisen ryhmän. Siitä huolimatta samojedeja ei voi sanoa
suomalaisten serkuiksi tai pikkuserkuiksi, sillä ensiksikin on enemmän
kuin luultavaa, että kansat fyysillisesti eivät kuulu samaan ryhmään,
ja lisäksi eroavat kielet toisistansa vielä enemmän kuin esimerkiksi
ruotsi Ja kreikka.

Castrén, samoin kuin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä, on lisäksi
yrittänyt todistaa sukulaisuussuhteiden olemassaolon uralilaisten ja
mongolilais-turkkilaisten l. altailaisten kielten välillä. Sellainen
väite on kuitenkin toistaiseksi aivan todistamaton ja kysymyksen
ratkaisu on yhtä vaikea kuin kysymys suomalais-ugrilaisten ja
indoeurooppalaisten kielten keskinäisestä sukulaisuudesta. Useimmat
altailaiset sanat samojedissa voidaan todistaa tai käsittää
lainasanoiksi ja tämä onkin peräti luonnollista, kun muistaa, että
kumpaankin kieliryhmään kuuluvat kansat hamasta muinaisuudesta saakka
ovat olleet ja edelleen vielä tänäkin päivänä ovat yhteydessä toistensa
kanssa.

Jos kerran katsotaan samojedien sukulaisuus suomalais-ugrilaisten
kielten kanssa todistetuksi, täytyy samalla luopua Castrénin teoriasta,
jonka mukaan näiden kansojen alkukoti olisi sijainnut Altai-vuorilla.
Vakuuttavalla tavalla on todistettu (m.m. eräiden näissä kielissä
tavattujen yhteisten puulajeja merkitsevien nimien avulla)
suomalais-ugrilaisen alkukansan asuneen jossain keskisen Uralin
länsipuolella tai jokseenkin etäällä pohjoisessa Permin kaupungin
tienoilla. On luonnollisesti otaksuttava, että he jo silloin, siis noin
2-3 tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, liikkuivat laajoilla
alueilla, koskapa he harjoittivat sekä kalastusta että metsästystä.
Mutta siinä tapauksessa, että nämä kansat aikoinaan ovat lähteneet
yllämainituilta paikkakunnilta, on myöskin epäilemätöntä, että
samojedit ovat eläneet niitä lähellä olevilla seuduilla. On kuitenkin
tällä haavaa mahdotonta ratkaista millä puolen Uralia he ovat asuneet.
Noina kaukaisina, historiantakaisina aikoina he tulivat altailaisten
kansojen kanssa kosketuksiin, ja nämä tunkivat heidät vähitellen yhä
enemmän pohjoista kohti ja hajoittivat heidät eri ilmansuunnille. On
samoin mahdotonta lähimainkaan määritellä, milloin he saapuivat
nykyisille asuinpaikoilleen, mutta ensimäisten meillä saatavissa
olevien tiedonantojen mukaan he jo noin v. 1000 asuivat karuilla
tundroillansa. Senjälkeen he ovat olleet tuomitut siellä elämään
kurjissa olosuhteissa ja vähitellen katoamaan sen uuden vaaran
johdosta, joka päivä päivältä tunkeutuu lähemmäksi heitä, vaaran, josta
me ylpeilemme, mutta jota he eivät kestä, ja jota me tavallisesti
olemme tottuneet nimittämään länsimaiseksi kulttuuriksi.

Senjälkeen kuin suomalais-ugrilaiset kansat, etupäässä
Suomalais-ugrilaisen seuran lähettämien stipendiaattien toimesta, ovat
kielellisesti tulleet jokseenkin perinpohjin tutkituiksi, on jo kauan
kuulunut mainitun seuran hartaimpiin toivomuksiin, että joku ottaisi
pitääkseen huolta samojedeista, kansamme kaukaisimmista sukulaisista.
Olikin sentähden aivan luonnollista, että tämän kirjoittaja suuntasi
matkansa samojedien luo kootakseen heidän keskuudestaan mitä
mahdollisesti vielä oli jäljellä. Tutkimusten esine ei ollut
kiitollinen yksinomaan tuon niin pitkäksi venyneen sukulaisuuden
kannalta, vaan senkin takia, että niin vähän oli tehty ja niin paljon
voitettavana oleskelulla primitiivisen kansan keskuudessa maailman
tuntemattomimmilla seuduilla.




ITÄÄNPÄIN TOMSKIIN


Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä
elokuussa v. 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan, Aasian
pohjoisiin erämaihin. Oleskeltuani jonkun aikaa Pietarissa,
hankkiakseni Venäjällä niin tarpeelliset viralliset todistukset ja
suositukset, alotin syyskuussa matkani itää kohti. Astuin siihen kerran
viikossa lähtevään pikajunaan, joka nopeimmin välittää liikennettä
molempien maanosien välillä. Minulla oli aikaisemmin ollut erinäisiä
runollisia käsityksiä itämaisista retkeilyistä, mutta viisi päivää
kestävän junamatkani aikana tulin, aluksi ainakin, pakotetuksi
luopumaan kaikesta romantiikasta siinä suhteessa. Lähin ympäristö, juna
nimittäin, hävitti useimmat mielikuvat. Kaikki nykyajan mukavuudet
olivat matkustavaisten käytettävinä ja kylpyamme yhtä hyvin kuin piano
tarjosi virkistystä räytyneelle ruumiille ja alakuloiselle sielulle.
Viereisessä osastossa istui liikemiehen näköinen amerikkalainen, joka
naputteli kirjoituskonettaan. Enimmät matkustajat olivat ulkomaalaisia,
harmaaseen puettuja, piippua polttavia englantilaisia, sinipukuisia,
sikaaria imeviä saksalaisia, hiljaisia ja vaiteliaita skandinaaveja,
kerskailevia ja rähiseviä italialaisia. Siellä täällä tunsi kiinalaisen
hajun, ja seurakunnan tekivät täysilukuiseksi muutamat upseerit, joilla
oli matkassaan enemmän tai vähemmän nuoret ja enemmän tai vähemmän
oikeat rouvansa.

Tässä junassa, jossa palveluskunta puhui saksaa, ja noiden ihmisten
keskuudessa, joista aniharva puhui venättä, jota kieltä en silloin
ymmärtänytkään, minä vietin viisi vuorokautta matkalla itää kohti. Se
mikä kulki eteenpäin ja jossa minä oleskelin, kuului Eurooppaan, ja se
joka pysyi liikkumatonna paikallaan, kuului Venäjään ja myöhemmin
Aasiaan. Sivuutimme Vologdan, Vjatkan ja Permin näkemättä muuta kuin
soita ja metsiä, jotka tosin olivat raiskatut ja hoitoa vailla, mutta
sittenkin loistivat kullan- ja verenkarvaisissa syysväreissä. Niiden
lomassa näkyi laajoja tasankoja pienempine ja suurempine kylineen
siellä täällä. Joskus ajoimme liejuisten, autiorantaisten jokien yli.

Uralia odotamme kolmisen päivää. Sitä ei kukaan meistä ole nähnyt,
mutta kartalla olemme sen huomanneet suureksi ja mahtavaksi.
Tullessamme sinne emme siitä tiedä, sillä näköala ei vastaa kuvaa,
jonka olemme siitä luoneet. Näemme tosin kuusimetsien peittämiä
kukkuloita ja ihailemme laaksoja, joiden pohjassa joet ja purot
kiemurtelevat, mutta mahtavia vuoria ei näy. Juna ei edes kulje
tunnelien läpi, ja meille jää tuo merkillinen ilmiö melkein
selittämättömäksi. Muualla kuuluu kyllä tämäkin vuorijono kohoavan
korkealle pilvien yläpuolelle, mutta rautatielinjan varrella saamme
tyytyä vain tarkaslelemaan vuorista löydettyjä jalokiviä. Nämäkin tosin
saattavat olla väärennettyjä, ja senvuoksi voi hyvällä syyllä sanoa,
että rautatiematka Uralin poikki loistavalla tavalla todistaa, että
junanikkunasta avautuva näköala ei ole kovinkaan laaja.

Seuraavana aamuna heräämme Siperiassa jätettyämme taaksemme vanhan
Euroopan. Ensimäiset vaikutelmani Aasiasta ovat, että kaikki tuntuu ja
näyttää niin rajattoman suurelta. Aava aro leviää radan molemmin puolin
ja avarat pellot sekä laajat suomaat ulottuvat joka taholle. Maalaiset
korjaavat viimeisiä satojaan ja siellä täällä näkyy vetojuhtien
joukossa pyöreiden kirgiisien ajamia laihoja (ne ovat kenties aina
laihoja) kameleja. Nuo itämaalaiset vilahdukset herättävät minussa
iloa, mutta joudun taas pahalle tuulelle, kun Siperia päivemmällä
tervehtii meitä suurilla lumikinoksilla ja purevalla itätuulella.
Suomessa oli vallinnut kesä, Pietariin oli syksy saapunut ja täällä jo
alkava talvi tekee tuloaan. Samalla leveysasteella on siis muutamien
harvojen päivien kuluessa ilmatieteellinen vuosipuolisko sivuuttanut
meidät.

Vielä samana iltana tulee näkyviin Irtysh, Siperian kaunein joki, ja
sen rannoilla huomaamme satojen lyhtyjen loiston, näemme valaistuksen,
joka osoittaa missä Omsk, maan suurin kaupunki ja kaikkien
tanskalaisten voikauppiaiden keskus, sijaitsee. Seuraavana päivänä
sivuutamme liejuisen ja likaisen joen, joka verkalleen juoksee
matalien, metsättömien rantojen välissä, joilla leviävät laajat,
korkeaa keltaista ruohoa kasvavat suomaat. Tämä se on tuo niin tärkeä
Ob. Sen oikealla rannalla on ääretön joukko yksikerroksisia puutaloja,
jotka muodostavat Novo-Nikolajevskin kaupungin. Tämä on neljässä
vuodessa kasvanut pienestä kylästä yhteiskunnaksi, jossa on 80,000
asukasta.

On jo melkein pimeä, kun minun on pakko siirtää tavarani ja muuttaa
junaa Taigan (tajgá = aarniometsä) asemalla, josta sivurata johtaa
Tomskiin. Minun täytyy istua monta tuntia asemalla odottamassa keskellä
yötä lähtevää junaa. Sillävälin kuulen muilta matkustavaisilta
seuraavan jutun. He kertovat Tomskin kaupunginduuman kieltäytyneen
maksamasta lahjuksiin 100,000 ruplaa ratainsinööreille, jotka siitä
syystä eivät katsoneet voivansa johtaa päärataa kaupungin kautta. En
voi vannoa, että kertomus on tosi; tiedän vain sen, että sain neljä
tuntia istua eräässä paikallisjunassa päästäkseni suorittunaan nuo
jäljellä olevat 82 virstaa.

Seuraavana aamuna varhain saavuin Tomskin asemalle, joka merkitsee
jotakin aivan toista kuin samanniminen kaupunki. Kaupungin isät ovat
nähtävästi olleet odottamattoman kaukonäköisiä yhteiskuntansa
kehitysmahdollisuuksien suhteen, sillä tuo asema on rakennettu neljän
kilometrin päähän niiltä seuduilta, missä ensimäiset talot ja kadut
sijaitsevat. Lumisohjossa ja -myrskyssä ajoin tavaroineni
paremmanpuoleiseen hotelliin, jonka nimenä oli Rossija ja joka vielä
klo 5 aamulla oli aivan hereillään. Sillä mennessäni saliin ruokaa
etsimään, hankittuani itselleni huoneen, huomasin soittokunnan juuri
vastikään alottaneen ohjelmansa ja varieteenaisten äskettäin ryhtyneen
näyttämään taiteellista alastomuuttaan. Vaikka en oikeastaan ollut
tyytymätön katsellessani unkarilaisen tanssijattaren tulista
taituruutta, niin ympäristö kuitenkin pyrki tympäisemään minua. Palasin
huoneeseeni huomattuani, että yleisö erikoisen innokkaasti käytti
lattiaa meno- ja paluupiletillä varustetun ruuan säilytyspaikkana.
Huoneestani ei minulla ollut myöskään mitään iloa ja sänkyni saattoi
minut kiroilemaan niin uninen kuin olinkin. Siinä ei ollut tyynyjä, ei
lakanoita eikä peitettä, mutta lutikoita viljalti. Tämä oli kuitenkin
kaupungin parhaita majataloja. Vedin esille omat tamineeni ja sain
niinmuodoin vielä vähän aikaa nukkua eurooppalaisella tavalla.

Pitkän ja jokseenkin yksitoikkoisen matkan jälkeen olin siis tullut
Siperian kimaltelevaan Pariisiin, millä nimellä Castrén kutsuu
kaupunkia. Siperialaiset nimittävät sitä Aasian Ateenaksi. Ei kumpikaan
nimi ole kovinkaan sattuva, niinkuin myöhemmin sain nähdä.

Tullessani Tomskiin oli laiva jo lähtenyt viimeiselle matkalleen ja
ohut jääkuori oli peittänyt Tom-joen, joka virtaa kaupungin läpi. Siitä
syystä olin pakotettu jäämään sinne talvikeliä odottamaan, koska
matkustaminen pohjoista kohti on mahdollinen ainoastaan jokien vesillä
tai niitä kahlehtivilla jäillä. Teitä ei näet ole laisinkaan.

Minulle ei suinkaan ollut vahingoksi se, että tulin pakotetuksi
viipymään. Kuukauden kuluessa oli minulla tilaisuus oppia venättä ja
lisäksi sain tutustua hauskoihin, ystävällisiin ihmisiin sekä, mikä oli
tärkeämpää, sellaisiin, joilla oli hyvinkin laajat ja perinpohjaiset
tiedot siitä maailmasta, jossa minä lähimpinä vuosina tulisin
työskentelemään. Nämä henkilöt olivat minulle monessa suhteessa
hyödyksi. Muistan erikoisesti silloisen Tomskin arkkipiispan, isä
Makarijn, nykyisen Moskovan metropoliitan, jonka luona minä usein kävin
tutkimassa hänen samojedilaisia muistiinpanojaan. Sitäpaitsi sain
tutustua kansatieteilijä Adrianovin (nykyään karkoitettu Minussinskin
piiriin) ja iäkkään tutkijan Potaninin kokoelmiin. Mutta ensimäisenä
kaikista täytyy minun mainita salaneuvos Björn Aminoff, joka melkein
isällisellä hyväntahtoisuudella ja ystävällisyydellä teki kaiken
voitavansa saadakseen oleskeluni Tomskissa mahdollisimman hyödylliseksi
ja hauskaksi. Hänen ja hänen rouvansa minua kohtaan osoittama
ystävällisyys oli niin suuri, että liioittelematta voin sanoa vasta
heidän kauttansa oppineeni ymmärtämään mitä maanmiehen sana saattaa
merkitä vieraalla maalla. Juuri ennen lähtöäni sain minä häneltä,
muusta puhumattakaan, vastaanottaa erinomaisen lämpimät
lampaannahkahousut, joita tosin en voinut palauttaa. Oleskellessani
Ket-joella olin näet joksikin ajaksi jättänyt ne jonnekin nurkkaan, ja
kun sittemmin jälleen aioin vetää ne ylleni, huomasin niissä pesän,
jossa oli seitsemän hiirenpoikaa vanhempineen. Tämä kesäsiirtola teki
niiden käyttämisen mahdottomaksi.

Tomskin kaupunki, jossa minä hitaasti edistyvän ja myöhäisen talven
takia sain oleskella kuukauden päivät, on verrattain suuri, asukkaita
siinä on yli 100,000 ja se on samannimisen kuvernementin pääkaupunki.
Se on rakennettu Tom-joen oikealle rannalle ja sijaitsee 100 virstaa
Siperian suurimmasta joesta Obista. Itse kaupunki on tilavasti
suunniteltu ja harvaan sekä pengermäisesti rakennettu. Pitkin matalaa
rantaa asuvat tataarit, joita on monta kymmentä tuhatta ja jotka
enimmäkseen ovat rakentaneet itselleen yksikerroksisia puutaloja.
Siellä täällä kohoaa joku vihreäkattoinen metshetti, jonka tornista
kultainen puolikuu loistaa. Kauempana sijaitsevat laiturit, makasiinit
ja työväenasunnot. Rantakaupungin yläpuolella on kukkuloita, joista
korkein, Voskresenskaja gora, aikoinaan oli linnoitettu ja viimeisen
tataarikaanin, Kutshumin, turvapaikka. Kukkulat ja niiden väliset
laaksot muodostavat kaupungin keskustan, cityn; kivisiä taloja on
runsaasti ja kadut ovat verrattain hyvin kivetyt. Useimmat viralliset
rakennuksetkin ovat kivestä ja hohtavan valkoiset eivätkä tavanmukaisen
vaaleanpunaiset. Keskellä suurinta toria kohoaa mahtava tuomiokirkko ja
sen läheisyydessä ovat yliopistorakennukset vihertävien ja tuuheiden
puistojen ympäröiminä. Kesäiseen aikaan kadut ovat kuivat ja pölyiset
ja tavallaan erinomaiset, mutta syksyllä, talven tullessa, ne olivat,
muualta tulleen mielestä, hämmästyttävässä kunnossa. Kura ja lieju
peitti kaikki paikat ja loitommalla oli lantaakin. Katuristeyksiin oli
asetettu siltojen tapaisia lautoja ja niitä pitkin ihmiset saattoivat
suurinta varovaisuutta noudattaen liikkua. Kuulin kerrottavan -- juttu
on itsessään hyvin todennäköinen -- että läänin herra pari vuotta
sitten oli vaunuineen tarttunut eräälle sivukadulle, josta hän ei
päässyt minnekään. Sotilaat pelastivat kuvernöörin, mutta hevoset ja
ajopelit saatiin esille vasta pitkällisten kaivaustöiden jälkeen.
Maantiet ovat luonnollisesti ihan kurjassa kunnossa ja niihin soveltuu
täsmälleen raamatunlause: "Turha on orhi voitoksi, eikä sen suuri
väkevyys pelasta." Mutta kaikki ei ole kaupungin viranomaisten viaksi
laskettava, sillä maaperä jo tekee hyvin vaikeaksi teitten
kunnossapitämisen ilman erikoisen hyvää kivitystä. Valaistuksen suhteen
on muistutettava, että se aina loppuu n.s. virallisen kuutamon tultua,
joka tarkoittaa, että kuun siihen aikaan pitäisi loistaa, vaikka se ei
sitä tee. Senpätähden kaupungissa usein vallitsee egyptiläinen pimeys,
joka muistuttaa sota-aikojen Helsinkiä ja jossa muukalaisen on
kerrassaan mahdoton löytää tietänsä.

Ulkonaisessa suhteessa Tomsk ei huomattavasti eroa muista
samankokoisista venäläisistä metropoleista, mutta sittenkin on olemassa
jonkinlainen ero. Siperian henkisenä keskuksena sillä on huomattava
merkityksensä ja tämän johdosta se kohoaa muita maanosan kaupunkeja
korkeammalle tasolle. Paikkakunnalla on oma yliopistonsa ja teknillinen
korkeakoulunsa sekä muitakin korkeampia kasvatuslaitoksia. Yliopistossa
on lääketieteellinen ja juridinen tiedekunta sekä yli 1,000 oppilasta.
Filosofista tiedekuntaa on jo kauan suunniteltu, mutta vahvistusta ei
ole saatu. Kirjasto on hyvin arvokas, etupäässä kreivi Stroganovin
lahjoituksen johdosta. Se sisältää suuret määrät kaunokirjallisuutta ja
m.m. osan Voltairen kirjastoa, kirjoja, joissa monessa tavataan hänen
omakätisiä ja tähän saakka julkaisemattomia muistiinpanojaan.
Kaupungissa työskentelee monta tieteellistä seuraa, mutta sopivia
henkilöitä ja rahojakin kaivataan kipeästi. Siperian tutkimukselle
olisi erittäin tärkeätä saada Tomskiin perustetuksi täydellinen
yliopisto, joka opettajiensa ja oppilaittensa avulla pystyisi johtamaan
senlaatuisia tutkimuksia ja sivistystyötä ylimalkaan. Jos Siperiasta
koskaan toivotaan jotakin parempaa kuin mitä se nyt on ja jos mieli
sivistyksen siellä voittaa vakinaista jalansijaa, on välttämätöntä
saada sellainen laitos perustetuksi. Joskin siellä tulisi vallitsemaan
vapaamielinen henki, niin tämä sittenkin luultavasti olisi
suositeltavampaa kuin että karkoitetut ja pakkotyöhön tuomitut valtion
kustannuksella sitä ja sosialismia levittävät, niinkuin entinen
kenraalikuvernööri Anutshin kuuluu lausuneen.

Nähtävyyksiä ei Tomskissa ole paljon. Merkillisimpiä sellaisia on eräs
vanha ränsistynyt puutalo, jota asukkaat pitävät suuressa arvossa.
Talossa sanotaan keisari Aleksanteri I:n asuneen -- kuolemansa jälkeen.
Kerrotaan näet keisarin väsyneenä kaikkiin hallitustöihinsä vetäytyneen
asumaan kauas pääkaupungistansa elääkseen loppuikänsä rauhassa ja
syrjässä ihmisistä ja tapahtumista, virallisesti kuolleena. Mainitaan
hänen pari kertaa vuodessa vastaanottaneen hovikuriireja ja muutamat
ylhäiset henkilötkin kuuluvat käyneen häntä tapaamassa. Olkoon miten
tahansa, tuntemattoman erakon hauta on Tomskissa ja kansa kunnioittaa
häntä pyhänä miehenä. Joskin kertomus ei ole muuta kuin juttu, niin on
kuitenkin varottava epäilemästä asiaa Tomskissa. Sillä sikäläiset
ihmiset eivät pidä siitä, että heidän kaunista tarinaansa koetetaan
repiä rikki.




NARYM JA TYMSKOE


Marraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole
talvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari
osoitti -40° C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja
purot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin
peittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset
saattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana
talvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia
täynnä kaloja -- sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita --
noita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset
rikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja
olivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan
odotetulle matkalleni.

Paroni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen
varaston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin
600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen
reen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja
laitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta.
Etupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä
narymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat
peräkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja
muine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi
jonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan.
Niin, "loistolta" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha
ja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet
pyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni,
ikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli
keinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle
olin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen
aasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja
suojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40
asteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä
tarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla,
spriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on
erinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä
varten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat,
parranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein
kahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut
itselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä
revolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin
tarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa
tunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.

Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin
virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in -- avoimen kirjeen, joka
tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään
postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä
matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi
suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen
muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi
vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena
matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa
epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs
tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta
onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa,
jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin
ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan
nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka
oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan
varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän
seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään
yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme
varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä
lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista
torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat
kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat
jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla.
Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän
minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis
polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä
kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin
vastoin.

Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta
kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan
autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan
leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää
esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui,
tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen,
vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka
keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni.
Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä
ihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä
oli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä
muistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui
omalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä
lehdoissa.

Nykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja
lähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta
100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää
poloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee,
sitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat
venäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa
kehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin
rakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen
samojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co:n
mallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa
tyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt -- "Emo Aasian arvossapidettyyn
maahan" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein
uskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia.
Mutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen
varrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä
tehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja
koiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun
kävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.

Tällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin
pysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin
kyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni
muodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä
tien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden
hätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille
narymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta
täyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää.
Tottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi
kiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain
hävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien
soiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi
kasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat
hevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille
on, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja
metsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä
hiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja
kaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee,
sitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi
muuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra)
kasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät
muodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin
joskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja
jyrkät ne ovat.

Vihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin
Narymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat
kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet
korkean mäen harjalle, sivuutimme "esikaupungin", jota sattuvasti
sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin
siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella
keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden
vinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa.
Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden
kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä
muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen,
meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta
pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että
se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi
vähitellen huuhtoo pois -- vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan
jokeen -- vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista
rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään
puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa
sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan
unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin
niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan
vuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka
he pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin
tuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen
kaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta
erämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet
hiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä
lähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden
samoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa.
Myöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön
luona, josta tulen seuraavassa puhumaan.

Olin oleskellut Narymissa ainoastaan vuorokauden ja käynyt pristavin,
tämän 200,000 km3:n laajuisen valtakunnan korkeimman virkamiehen,
luona. Kun minä seuraavana aamuna kaikessa rauhassa kievarissa luin
ensimäistä postiani, koputti joku ovelleni ja minulle aivan tuntematon
herra astui sisään sekä kysyi selvällä ruotsin kielellä:

"Oletteko Suomesta, puhutteko ruotsia tai suomea?"

Aluksi olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa, mutta
vastattuani kysymykseen sain tietää hänen nimensä ja tarinansa. Hän oli
Työ-lehden entinen toimittaja Santeri Jacobsson Viipurista, joka pari
vuotta aikaisemmin äkkiä oli vangittu syntymäkaupungissaan, viety
Pietariin ja pitemmän aikaa linnassa istuttuaan karkoitettu Narymiin
viiden vuoden ajaksi. On selvää, että hän tunsi mitä suurinta iloa
saadessaan yhtäkkiä tavata suoraan kotimaasta tulleen henkilön, jonka
kanssa saattoi puhua omalla kielellään. Hänelle oli tietenkin hauskaa
kuulla kotimaan tapahtumista ja ihmisistä, ja minulle oli hyödyllistä
häneltä tiedustella Siperian oloja. Hänen puheistaan sain sitäpaitsi
jonkinlaisen käsityksen siitä elämästä, jota karkoitetun on pakko
viettää, hänen kun alinomaa täytyy kokea sokean ja typerän virkavallan
mielivaltaa ja monenlaatuisia rahallisia vaikeuksia. Jokaiselta heiltä
vaaditaan paljon voimaa ja jokaisen täytyy omata luja usko ihanteihin,
jos mielii sellaisessa ympäristössä säilyttää henkisen joustavuutensa.

Harjoitettuani muutaman päivän kuluessa arkistotutkimuksia kaupungissa
ja käytyäni vielä erinäisten paikkakunnan merkittävimpien henkilöiden,
kuten rovastin ja pormestarin luona, matkustin sieltä Tymskoeen. Kylä
sijaitsee 120 km alempana Obin varrella ja on nyttemmin asessori
Svinhufvudin karkoituksen johdosta tullut Suomessakin tunnetuksi.
Matkalla sinne sivuutin Kargasok nimisen kylän, jossa minua vielä
odotti hauskanlainen yllätys. Siellä näin erään puodin ovella kyltin,
johon oli venäläisillä kirjaimilla maalattu K.J. Nordqvist.
Astuttuani sisälle asiaa tiedustelemaan tapasin ryhdikkään
vanhanpuoleisen miehen, puodin omistajan Karl Nordqvintin, joka hänkin
osoittautui maanmieheksi. Hänen isänsä, josta Castrén mainitsee
matkakertomuksissaan, oli ollut tämän luokkatoverina Oulussa, josta hän
sittemmin oli joutunut kellosepäksi Tomskiin. Karl N., joka puhui
saksaa, ei ollut koskaan käynyt Suomessa, vaan oli koko ikänsä elänyt
Siperiassa. Ainoa minkä hän muisti oli "good dag" ja "var so good" ja
sitäpaitsi oli hänellä tallella suomalainen almanakka, muistaakseni
vuodelta 1883. Hän puhui minulle aikovansa vieläkin matkustaa
kotimaahan, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kun minä seuraavana
kesänä menin häntä tervehtimään, oli hän saman päivän aamuna muuttanut
manan majoille.

Ilman erikoisia seikkailuja saavuin onnellisesti Tymskoeen, joka
sijaitsi korkealla harjanteella komean setripuumetsän ympäröimänä.

Asetuin asumaan kestikievariin ja saatuani selville, että ympäristössä
oli runsaasti samojedeja, päätin jäädä kylään pitemmäksi aikaa. Toivoin
näet parhaiten oppivani venättä ja tutustuvani oloihin sekä sen lisäksi
voivani harjoittaa samojedilaistutkimuksia oleskellessani ympäristössä,
jossa kumpaakin kieltä puhuttiin. Näin ollen tuli ensimäiseksi
toimenpiteekseni siedettävän asunnon hankkiminen. Yritys näyttäytyi
kuitenkin verrattain vaikeaksi, kaikki ihmiset kun olivat hieman
epäluuloisia muukalaista kohtaan, joka ei taitanut kieltä eikä ollut
oikeauskoinen ja jonka tehtävä ja työ näytti sekä käsittämättömältä
että myös epäilyttävältä. Useimmilla oli vain yksi huone ja minä olisin
mielelläni halunnut sellaisen yksinomaan itseäni varten, koska pelkäsin
heidän uteliaisuutensa ja liiallisen tuttavallisuutensa tulevan minua
häiritsemään. Tiedusteltuani turhaan eri tahoilla onnistuin lopulta
löytämään vanhan hyväntahtoisen pariskunnan, joka jätti käytettäväkseni
tilavan huoneen. He osoittivat sitäpaitsi omaavansa jonkinlaista
ymmärtämystä opintojeni suhteen, koska he aikaisemmin olivat pitäneet
luonansa erästä mustapartaista tohtoria, nimeltä Uuno Davydovitsh,
jonka myöhemmin tunsin toht. U.T. Sireliukseksi. Hän oli asunut heillä
muutamia päiviä. Talo, johon muutin, oli siperialaistenkin olojen
mukaan sangen tilava, mutta se oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toinen
kerros oli tällä haavaa tyhjänä. Alakerrassa oli kaksi huonetta,
toisessa asui isäntäväki ja toinen oli vieraita varten, sekä iso kyökki
ja pieni kamari, jossa minun aikanani asui viinaanmenevä ja räyhäävä,
mutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen
siperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman
yksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein
löin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja
täynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut.
Ikkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia.
Nurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä
oleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu
minun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja
ihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi
sylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla
nauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen
rinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan
mukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa
annetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän
läheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän
etäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja
keisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita
tataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli
liimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri
muna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli
kirjoitettu: "Kristus on ylösnoussut". Edelleen oli siellä kuvia
Betlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova
kuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli
puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja
mieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja
kuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia
värjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden
verrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari
tuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli
monen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli
pari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia.
Huone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun
olivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja
nopeasti liikkuvia pilkkuja -- ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin
samaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen
vierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti
olen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne
muuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.

Isäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen
kauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen
verrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä
harjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan
vieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja.
Sittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä
hävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä
rikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä
ja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä,
että hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti
syntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet
korkeammalle kuin kylän muitten asukasten -- yksi pojista opiskeli
lääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja -- arvellen tämän
osittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja
rasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei
varmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista
ihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän
varasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän
askaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa
luokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun
toisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella
tapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua
häirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt
maailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä
pyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin
minäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni
kohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla
ja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja
mustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan
juovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.

Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun
vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla
tavallaan ovat sangen tyypillisiä.

Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla
perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa
ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen
komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat
verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että
kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa
asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle
ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa.
Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se
alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla
rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa
kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan
maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät
mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu
enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta
väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa
rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä
asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja
yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille
turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat
jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat
tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on
tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki,
jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana
kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä
kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien
luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin
täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää
velkaiseksi.

Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän
köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin
kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä
huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa.
Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja
alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin
omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan
pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka
saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen
kuin missäkin hulluinhuoneessa.

Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa
erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle,
riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja
venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden
epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se
nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole
erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä
määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen
johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain
paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti
erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska
tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä
kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja
nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen
kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä
onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin
ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on
omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin
ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit
eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja
sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon
käytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat
pian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka
usein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa
he niin suuresti halveksivat.

Tässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta
päästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa,
mielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta
poikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät.
Monin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän
samojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat
kaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia -- joko he kyllä hyvin
taisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen
tai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai
puhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin
samalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä
sitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina
sainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka
eivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja
estivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli
ottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat
kenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta
kielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen
kanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin
hänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan.
Sieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon.
Seuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei
ainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi,
vaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja
lukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja
läsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani
monen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti
onnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden
luottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman,
Kolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi
kielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani
tuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan.
Mies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties
terävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid.
Hänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui
ruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi
minun johdollani venäläiset kirjaimet a:sta m:ään, muutamia suomalaisia
sävelmiä sekä "perkele" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin
pitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan
hänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi
jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian
oivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli
mahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän
kanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei
ole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin
Tymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman
sanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista
tavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen
avaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti
olla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin
arkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni,
ja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle
erikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin
selittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin
kannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan
miten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan:

"Ahaa", lausui hän riemuisasti, "siinäpä sen näette. Samojedit uskovat
polveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin
huomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja
tiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja."

Alunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä.
Hänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien
kielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään
hiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut
valokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja
hän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi
tuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei
pitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja
onnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin
järjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli
sunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla
ryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään
työtä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me
yhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä
ja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni
käytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin
lentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.

Hullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin
kieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada
taivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada
häneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten "sinun hevosesi" kuuluu
samojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin
"minun hevoseni". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten "minun jokeni"
kuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että
ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset
tuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen
tuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan
koskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen
kärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön
kielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota
kerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi
venäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan
mitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla
sanat "man" (minä) ja "manne", jolla on hyvin ruma merkitys.

Tymskoessa oleskelin keskitalvella, joten minulla oli tilaisuus siellä
seurata venäläisten joulunviettotapaa. Oman yksityisjouluni olin jo
aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa viettänyt hankkimalla itselleni
pienen kuusen, jonka latvaan olin kiinnittänyt yksinäisen kynttilän,
mikä sekin loihti esiin tuttuja kotimaan tunnelmia ja kuvia.
Venäläisten juhla oli laajempi ja se kohdistui enemmän syömiseen
ja juomiseen kuin kirkollisten pyhien uskonnollisen puolen
esilletuomiseen. Tymskoessa, niinkuin monesti muuallakin, sain sen
vaikutuksen, että venäläiset kaikesta näennäisestä uskonnollisuudestaan
huolimatta itse asiassa ovat todellista uskontoa vailla. Tämä seikka
tuli kenties selvimmin näkyviin juuri Tymskoessa, jossa, niinkuin olen
maininnut, pappi aina oli juovuksissa ja hänen vaimonsa harjoitti samaa
ammattia kuin Meretrix ennen muinoin. Nämä joulujuhlat tuntuivat
minusta kaikkine maallisine huolineen sangen yksitoikkoisilta ja
senvuoksi huvittivat minua paljon enemmän näkemäni monet sangen
primitiiviset häät. Juhlallinen toimitus kirkossa, jolloin morsiuspari
koristetaan hopeisilla kruunuilla, jotka tavallisesti ovat liian suuret
ja painuvat alas korville, sekä pariskunnan vaellus kirkon läpi
vahakynttilä toisessa kädessä ja toinen käsi papin kourassa, vaikuttaa
sangen omituiselta, joskus juhlalliselta, toisinaan naurettavalta,
riippuen asianhaaroista. Häävieraiden kokoonnuttua morsiamen kotiin
alkaa suurenmoinen juhla, jossa laulu toisensa jälkeen kajahutetaan ja
välillä vuoron perään juodaan viinaa ja syödään mitä erilaisimpia
ruokalajeja. Mieliala kohoaa ja laulu, juominen ja tanssi käyvät yhä
vilkkaammiksi. Mutta morsiuspari pysyy juhlallisena ja heidän on pakko
vain katsella tuota iloa, kunnes aika on kulunut niin myöhäiseen, että
he poistuvat häähuoneeseen. Sinne heidät jätetään joksikin aikaa
rauhaan, sillä välin kuin vieraat yhä vilkkaammalla mielellä
odottavat tapahtumien jatkoa. Jonkun ajan kuluttua astuukin morsian
paitasillaan heidän piiriinsä. Hän näyttää kokoontuneille vieraille
neitseellisyytensä todistusta ja tarjoilee heille viiniä tarjottimella,
jolle kaikkien tulee jättää rahoja vastanaineiden hyväksi. Joskus voi
sattua, että tuo ylen tärkeä hääpaita jätetään muiden huostaan ja
silloin marsalkat järjestävät riemuisan ja meluavan kulkueen, joka
musiikin johdolla käy koko kylän näyttämässä vaatekappaletta kaikille,
jotka sitä haluavat tarkastaa. Minutkin herätettiin pari kertaa
keskellä yötä katsomaan moista vaatetta, joka kuitenkin kuulemma
jokseenkin usein on vain marjamehulla värjätty. Jos kaikki on päättynyt
onnellisesti, kantavat marsalkat seuraavana päivänä punaisia nauhoja
vaatteissaan ja juhlaa jatkuu monta vuorokautta. Jollei, niin
juhliminen lopetetaan heti.

Häissä, niinkuin muissakin juhlissa, tarjoillaan ensiksi aina teetä
samovaareista -- jotka minun määritelmäni mukaan ovat kojeita, joissa
vesi kiehuu niin kuumaksi, ettei sitä voi juoda sekä viinaa, joka hyvin
tehokkaasti sekoittautuu tuon lämpimän veden kanssa. Sitä odotellessa
istutaan pitkin seiniä ja pidetään yllä n.s. siperialaista keskustelua,
joksi setripuunsiementen pureksimista sanotaan. Varakkaammissa taloissa
tarjotaan vieraille kirjavanlaista ja runsasta voileipäpöytää, johon
kuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta,
kaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m.
Varsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista
yleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset,
sekä n.s. pelmeni -- taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja
lihapyöryköitä --, jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta
silti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia.
Kaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään
teellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle
tuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.

Ahkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja
kalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen
aiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai
muista "akuuttisista" sairauksista, saavutin minä varsin pian
huomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa
ja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen
yksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien
kanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat
laisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon
samojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät
vierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo
ruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain
siitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut
itseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka
suuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta
siitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi
hänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä
alati muistutti.

Tymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet
vallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin
piirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon
tai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua
heidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään,
puhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan,
kertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka
olinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten
vähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle
hieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun
niin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta;
isäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin
niin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin
pitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän
vieraanvaraisuuttansa.




NARYMIN SAMOJEDIT


Voisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia
helposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia
jonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei
ole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että
maaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään
viljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi
kulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén
m.m. seuraavaa: "Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen
samojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman
mahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan
ihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on
kenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen
syytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa
tullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat
nuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko
maapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen
luonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja,
jotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät
kaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että
hyvinvoinnin lisääntymisen." Ja hän jatkaa: "Niin epäsuotuisan luonnon
ympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta
osaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä
suloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi
jättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin
sammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen
tapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat,
koirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien
sisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä
ainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin
mielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun
huomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina
jurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat
pahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset." Tämän kuvauksen
kirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole
parantuneet -- pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään
ole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on
levinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle
jäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin
hyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä
vähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.

Mutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin
vältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä
elämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai
erikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse
kaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat
tai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat
heidän perikatonsa syiksi.

Niinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa
Obilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat
miltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua,
ovat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet
luopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella
vastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja
virolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä,
ja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän
asuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen
kalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka
selittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat
onnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän
kielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat
sukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen
sivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa
määrässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus
ja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset,
eikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien
poronnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin
venäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea
ja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta
saadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa.
Tuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein
kokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä
jurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja
yksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia,
niinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole,
ja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen
kamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että
täytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta.
Mutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee
huoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden
kuluessa havainnut +42° C ja -25° C.

Muutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt.
Vaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan
heistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa,
joka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä
vapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä
he jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla
huolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat
venäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai saadakseen käyttää heidän
hevosiaan. Ohimennen on minun mainittava, että siperialaiset lehmät
talvisaikaan ani harvoin antavat maitoa -- tiedän erään narymilaisen
miehen, jolla oli 50 lehmää, mutta joka tammikuussa oli ilman maitoa
siitä yksinkertaisesta syystä, että lehmät niinkuin hevosetkin pitkin
talvea kuljeksivat kinoksissa ja oleskelevat pakkasessa sekä että
niiden ainoana ravintona on eräs karkea heinälaji. Kesäisin viedään
hevoset johonkin saareen laitumelle, koska niitä silloin, teitä kun ei
ole, ei tarvita. Heinää on suuret määrät Obin rantaniityillä, jotka
keväisin ovat tulvaveden peitossa, mutta syksyllä kasvavat mitä
rehevintä ruohoa. Siitä syystä asukkaat voivat koota itselleen
rajattomat määrät heinää, ja onkin hyvin ymmärrettävää, että piirissä
asuvat venäläiset pitävät paljon karjaa, jollei muun niin ainakin lihan
takia.

Näillä seutuvilla metsästys ei ole erikoisen tuottavaa, metsät kun ovat
haaskatut ja venäläiset kun ovat ryhtyneet myrkyllä ja muilla
uusmuotisilla tavoilla riistaa hävittämään. Kalastus on vielä tavallaan
samojedien hallussa, mutta voidakseen maksaa loppumattomia velkojaan
täytyy heidän vuokrata hiekkasärkkänsä kauppiaille, jotka kyllä pitävät
huolen siitä, että kaikki ansio pannaan viinaan tai hävitetään muulla
yhtä turmiollisella tavalla. Siten syntyy tuo sangen merkillinen
asiaintila, että samojedit, nuo hiekkasärkkien oikeat ja varsinaiset
omistajat, huonon taloudellisen tilansa parantamiseksi pakotetaan kesän
ajaksi ryhtymään venäläisten palvelukseen ja harjoittamaan kalastusta
toisen laskuun samoilla paikoilla, missä he oikeutta myöten itse
voisivat isäntinä esiintyä. Asiat saattavat edelleen kehittyä niin
huonoon suuntaan, että he tämän orjuutensa aikana turhien ostoksien,
juopottelun ja muun johdosta voivat joutua sellaisiin monimutkaisiin
liikesuhteisiin herrojensa kanssa, että heidän on pakko talveksikin
antautua rengeiksi tai palkkalaisiksi. Tästä onkin seurauksena, että
samojedi vuosi vuodelta vaipuu yhä syvemmälle, vaikka hän vallan hyvin
tietää itselleen tehdyn vääryyttä ja vielä selvemmin tajuaa, että se
viina, jota hänelle tarjotaan, yksinomaan tarkoittaa hänen
tuhoamistansa ja hänen saattamistansa mitä häpeällisempään
riippuvaisuuteen. Ilettävintä mitä olen nähnyt on katsella tuollaista
raukkaa, kun hän joskus julmien laskelmien perustalla on ilmaiseksi
saanut tulivesikestityksen ja humaltuneena virittää irvistelevien
pyöveleittensä edessä ylistyslaulujaan jalolle hyväntekijälleen, joka
on hänelle antanut ryyppyjä, elättänyt häntä ja hänen perhettään sekä
antanut hänelle lämpimiä vaatteita. "Siinä sen näette", sanoi minulle
tuollaisen kohtauksen jälkeen eräs arvossa pidetty kauppias, "siinä
näette mitä me teemme noiden koirien ja piru-parkojen takia. Me annamme
heille kaikkea mitä voimme ja lainaamme heille mahdollisuuden mukaan,
ja kuitenkin he haukkuvat meitä ja yrittävät uskotella ihmisille, että
me vain nyljemme ja petkutamme heitä." Varmaa on, että venäläiset
täydellä todella uskovat olevansa samojedien jaloja hyväntekijöitä sekä
auttavansa heitä nälkäkuolemasta. Jossain määrin totuutta on kyllä
siinä väitteessä, että saattaa olla melkein yhdentekevää annetaanko
näille samojedeille oikeudenmukainen maksu vaiko ainoastaan pieni osa
siitä, sillä he kyllä joka tapauksessa hävittävät kaiken minkä saavat.
Mutta tuollainen väite ei sittenkään kelpaa puolustukseksi rosvoille ja
ryöväreille, jommoisia venäläiset kauppiaat todellisuudessa ovat, ei
ainoastaan alkuasukkaita, vaan monessa suhteessa myös köyhempiä
venäläisiä kohtaan.

Moni samojedi on kuitenkin onnistunut jossain määrin säilyttämään
taloudellisen itsenäisyytensä sekä vetäytynyt kauempana oleviin
syrjäseutuihin. Moni ansaitsee toimeentulonsa valmistamalla haapioita,
yhdestä puusta koverrettuja haaparuuhia, joita he itse niinkuin
venäläisetkin yleisimmin käyttävät, vaikka jälkimäiset eivät
osaa niitä tehdä. Suurella taidolla he veistävät suksia, puisia
astioita, valmistavat tuohisia koppia ja kontteja, joita myyvät
venäläisille. Välttämättömimmän ravintonsa he hankkivat itselleen
kalastamalla puroissa ja järvissä, joiden rikkauksia ei vielä kukaan
"eurooppalainen" ole koskenut tai hävittänyt. Syksyllä ja kevättalvella
he ansaitsevat suuria summia keräilemällä setripuunpähkinöitä. Niistä
maksetaan 1-3 ruplaa puudasta, ja yksin Narymin piiristä niitä viedään
vuosittain yli 100,000 ruplan arvosta. Suurin osa niistä lähetetään
Uralille ja Etelä-Siperiaan, jossa niitä pureskellaan samalla tavalla
kuin Euroopan-Venäjällä auringonkukan siemeniä. Tässä kenties onkin
silmäänpistävin erotun eri puolilla Uralia asuvain väestöjen välillä.
Venäläiselle näkyy ainainen pureskeleminen olevan yhtä välttämätöntä
kuin kumin imeminen amerikkalaiselle. Onkohan se hermostumista vai
kasvatuksen puutetta?

Vähäinen osa samojedeja on mitä suurimmalla vaivalla onnistunut
omaksumaan uuden kulttuurin ja kohoamaan yläpuolelle muita. Ivankinan
kylässä he ovat esim. perustaneet oman koulunsa ja lisäksi vielä
ensimäisen Narymin piirissä toimivan osuuskaupan, joka on
kehittymäisillään suureksi liikkeeksi. Ovatpa he vielä hankkineet
itselleen hevosia ja lehmiä, mutta se taitaa johtua siitä, että niin
monella heistä on venäläiset vaimot, jotka kuitenkin ympäristön
itsepäisyyden takia ovat kielellisesti samojedilaistuneet. Muuten
samojedin kielen taito on perin harvinainen venäläisten keskuudessa.
Minun tietääkseni on vain kolme henkilöä, jotka osaavat sitä puhua, ja
he ovat oppineet sen lapsuudessaan. Samojedin kieli on näet hyvin
vaikeata ja lisäksi sitä halveksitaan siinä määrin, ettei kukaan halua
sitä oppia. Mutta ne naiset, jotka sen ovat opetelleet, ovat tehneet
sen niin perinpohjaisesti, että ovat oman äidinkielensä unohtaneet.

Varsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä,
Vasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja),
Parabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen
jossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat
ominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä
suhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo
venäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta
siitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja
harhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa
he alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli
koirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia
valmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja
paikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua
kalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien
yhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät
etunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä
koskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista
omat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen
kilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra
muodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa
keskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu
pyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja
varastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri
tahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan
lumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja
keittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin
sovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen
jäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet
suurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja
puisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä
talviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset
sitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta
ja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään
Tym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.

Ennen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään
saaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin,
joita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he
kuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun
loppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja
kelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin
valmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta
varten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä
ei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista
uomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen
rantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut
keittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein
rakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten.
Kalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja
muilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan
myymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa
määrässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että
luulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän
aikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan
ravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he
eivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin
ihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä
minulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat
monta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia
ruuansulatusvaivoja.

Syksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi
sanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin
korjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he
jäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin
juhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he
uudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä
kohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan.
Jokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa
yksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona
elämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka
kullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin.
Jälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein
käymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen
kesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu
jonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy
vähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin
erämaan rauhaan.

Tymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden
varsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin
olemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen
vaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa
suhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat
omistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin
heiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään
tarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät
kauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin
paikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja
suhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa
tai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat
venäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat
itseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä
kirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän
saaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle.
Samalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa
toiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille
paljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin.
Kaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä
selittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa
nyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan.
Ihan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut
vieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja
ja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset
kauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen
töittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja
onnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua
epärehellisyyttään.

Valaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa
vallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja
korkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että
Narymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin
erilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava
parhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja
minun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on
valittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja
olleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta,
jonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa.
Sellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja
koko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten
ja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta
kaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella
mahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy
sivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla
toimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja
miellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa
tietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka
osoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä
sopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää
heidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan
on lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa
hänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa
virkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja
ansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi.
Siten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut
virassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana
päivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka
vaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä
ollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta
karttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys,
jumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan
tutkimattakin. Totta on varmaan, että "tsaari on kaukana ja Jumala
korkealla". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa
huostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi,
-- monia muita esimerkkejä mainitsematta.

Vaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on
omat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien
asetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka
ratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä
itseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen
matkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta,
joka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri
kansallisuuksia varten.

Niissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan
valkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja
hallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa
alueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu
ilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai
asettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin
venäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa.
Maahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina
helposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai
vastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on,
kuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin
suureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on
näyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja
riistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että
viranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on
tyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole
mitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei
katso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin,
ja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on
vilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa
samojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka
luvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on
tavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on
tapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet
samojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun
samojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin
ei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä
puolella oikeus on. Tämä "perustuslakitaistelu" kehittyy kuitenkin
vähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa
perään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että
alkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita,
joita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja
hyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat
voitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi
mahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja
entistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat
pakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä
ryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä
voikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät
vain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties
vuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä
seutuja.

Mutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä,
nim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki
poikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa
heitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä
itse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia,
ja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin
suuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien
on monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa
muodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä
käsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto
ei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää
oppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi
tapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan
kirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren
määrän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa,
joille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla.
Samojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin
moni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan
kuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri
määrä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa.
Tietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä
kääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman
pyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen.
Eikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa
perkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, "sillä kaikkihan ne ovat
ihmiskädestä lähteneitä", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja
muuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei
koskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään
kieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa
melkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien
puutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan
taudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän
kääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän
ihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella
parantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä
luottamuksella -- mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien
praktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja
samojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja
ja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin
sanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa
määrätyllä paikalla kirkossa tai kylässä -- yksinkertaisesti yhtaikaa
siunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei
hän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun
tietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin
olen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden
liiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja
vähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin
aivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta
uskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja
heidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan
papit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä
syvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei
myöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen
puute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen
tulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien
esitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin
lähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että
parhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä.
He näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä
voi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä,
jolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia
olosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin,
mihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia
laitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan,
ei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä
selvimmän vararikon.

Muutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä
uskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä
onnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet
samalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet
entisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua
itselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat
tulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa
minkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on
tuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta
ovat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä
siveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.

Edelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua
epätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei
kenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa.
Palaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin,
ehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat,
minkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes
muodostuu.




RETKEILYJÄ OBILLA


Pitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut
itselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt
jonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini
Olashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän
enimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin
lähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein
osaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi
halusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään
tutkimaani kansaa.

Talvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä
turvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me
pitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin
oli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja
lumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa
päistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita
aaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.

Suuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei
jokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle
mielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja
minun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan
tervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin
ominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni
selittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina
selosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa
heimoa ja että minä siis olin "kum" (ihminen) enkä mikään muukalainen.
Ylimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili
joku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani --
valitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun
ulkonäköni takia.

Obilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta
voisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset
viime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja
kansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet
samojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet
kauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä
ovat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on
täytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on
tapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin
merkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää
yhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu
aivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä
mahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.

Vaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja
muistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin
minä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli
onnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa
jurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se
seikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet
halkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta
jokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan
melkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien
murteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä
kaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että
toistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä
toistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät
keskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen
Tymskoen samojedit, joilla "jaa" sanana on "a", kun sitävastoin
ylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä
merkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen
jaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen
keskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.

Näkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen
maininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja
paljoa pienempiä -- enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla
oli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä,
niinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti
sijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt
noita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö
oli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä
joku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt
mitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen
hyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä
pystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku
uskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä
sekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi
onkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.

Näillä "sivistyneillä" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo
vakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden
äärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa
venäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin
jumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan
yhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että
nim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin
pakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään
kotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan
onnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta
ennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen
rakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen
monta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien
koskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä
aamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie
oli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se
kiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että
tien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä
pyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville
tuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme
perille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi -- temppeli oli
täynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien
asuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla
jalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia
aittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala,
puusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot
olivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät
antoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin
turkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä
aseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja
joutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla
niiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista.
Edessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa
huomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni
venäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti
puista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli
sisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja
kantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia
esineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan
vuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui
vaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin
omituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine
puineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan
hyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon
itsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi
johonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan
hänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden
pyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen
joulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan
toivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein
samassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan
hankkimassa jotakin hyvää.

Jonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä
kertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen
komealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä
päivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian
runsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme
läheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin
tunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla
kaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen.
Heidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua
kosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa
suuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he
lähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin
kylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin
tuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle
tavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän
ymmärrettyään, että minä en ollut mikään "kasakka", rupesi keskustelu
sujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin,
ehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan
Narymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan
tunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät
telttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli
kannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia
viitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu
ihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden
halki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä
monessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän
tiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat
iskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä
toisistansa seisoviin puihin.

Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä
taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta
tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän.
Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja
näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät
halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi,
ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi
aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet
oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa
talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa.
Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet,
ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen
palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä
alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla
haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole
kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut
vaimonsa.

Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko
vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja
hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan
kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli
vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja
huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli.
Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota
soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien
yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun
sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa
omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva
hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen
kuulijakunta.

Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka
suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien
asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden,
että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja
siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin
takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista.
Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen
huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta
oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan
gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää
mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä
iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.

Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät
taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee
nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita
lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti
itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa,
ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista
astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se,
että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.

Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä
piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan
lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.

Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista
majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut
kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja
tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat
venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa.
Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset
luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita
huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin
jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja
savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin
jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä
tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan
-55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa
lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi
alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin
haarajoelle asumaan.

Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta,
työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista
tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä
ja tasaisia teitä -- lukuisia vesistöjä pitkin.

Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu
siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta,
painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin
kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin
pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut
minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta
maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui
joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden
tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi
hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat.
Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista
vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden,
että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain
puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin
erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan
välttää sentapaisia olosuhteita.

Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen,
kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan.
Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin
kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi
minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata -- mikä ei ole
tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme,
siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin
ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla
etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista
maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja
yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja
yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla
suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä
lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin
saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta,
heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut
niiden keväistä iloa häiritä.

Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita
rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli
muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli
mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin
paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla
tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten
rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan
kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto
voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä.
Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa
voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta
luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa
en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus,
joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman
kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu
mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen
joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei
mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan,
ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä
alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja
liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja
suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka
muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät
eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät
taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja
uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen
rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin
vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.

Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko
seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa
pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja
aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen
runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään
täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin
vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan
tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.

Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni
leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani --
yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien -- olin menettää henkeni. En
ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky
pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen.
Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä
toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään
jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata
missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta
tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui
kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos
hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani
pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden
pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti
liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon
aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn
jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin
näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin
kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta
erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen
menettelytavan -- pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki
hetkeltä halkeilivat yhä enemmän -- ajoin hevosen veteen ja itse
jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi
hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka
kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin
siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani.
Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä
että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut
ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa -- joita yrityksiä Tymskoen
niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella
oli seurannut -- ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka
jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin
viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä
jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei
vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti
enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan
aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen.
Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta
pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.

Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle
kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin
omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti
tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin
opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta.
Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun
veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin
sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja
aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea
pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani
varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha
kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli
hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia
ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen
eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs
ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten
varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan
alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen
varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan
varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa
olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska
siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja
nopeammin kuin talvisaikana.




TYM-JOELLA


Kun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja
hyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty,
tuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä,
että joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan
tulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä.
Kokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen
ruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät
laivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä.
Alkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme
ajelehtia myötävirtaa ja -tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle.
Minä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni
sivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa
jälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä
intoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka
kerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin
heidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän
matkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat
nauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo
muutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän
kolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani,
jollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli
nukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen
hetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista
tasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi
pitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja
soimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian
valui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli
minun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen,
jotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan,
ennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua
tupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään
ehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta,
jonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä
palohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli
minulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja
vesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja
sitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää
vaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä
heräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua
pilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa.
Ennenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle,
olivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä
kului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän
varastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja
vihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena
heidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys,
vaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia
eväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja
tuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen
oli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen
vähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin
onnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä
hanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.

Tym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka
lähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin
kuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen
etäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä
ympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat,
setripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu
on tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista
vesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään
kauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään
kauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin
puoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen
eriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan,
levotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden
setripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan
hiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua
heräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi
kunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan
myöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne
vaikenemaan.

Keväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme
sauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja
sääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80
virstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä
suurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä
eikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että
minulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään
kilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme
olivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme
tiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät
särpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa
hämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen
kokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan,
kun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja
lintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen
lepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin
pysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme
eteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle
nimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan
korviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen
"laivaston" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla
kivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla
piilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät
ruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään
sangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme
päättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan
viimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa
ihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa
matkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet
löytämään vain yhden ainoan perheen.

Tuo liikkuva leiri, jossa koirat -- samojedeilla on näet aina koirat
mukanaan -- pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä
päivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta
puodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen
vielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa
vailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin
Obille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista
minulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa
lyhykäisyydessä kuvata.

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat
olivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen
toisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen,
koirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut
kalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen
veneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen
isäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa
ilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä
samojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut
voidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat
tiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat
sopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista
kilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita
kaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä
tavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi
kulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä
välin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen
kauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla.
Jokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin
voivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja
pöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut
kultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät,
kamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja
kaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa
maksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi
hankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.

Rannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena
oli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät
minkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat,
samojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli
ominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja
lörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki
sielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi
touhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja
korttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat
paraiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin.
Venäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa
nylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä
siinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa
markkinoilla myytäväksi.

Markkinain aikana samojediruhtinas kantoi veroa, joka rahassa
laskettuna nousi suunnilleen 10 ruplaan henkeä kohti. Toiset maksoivat
sen turkiksissa, toiset käteisessä rahassa, mutta toiset eivät olisi
sitä laisinkaan voineet suorittaa, jolleivät kauppiaat olisi
tarvittavaa määrää etukäteen lainanneet. Muutamat eivät kyenneet
maksamaan yhtään mitään ja senvuoksi täytyi heidän asiansa tulla
ratkaistuksi samojedilaisen tuomioistuimen edessä. Kaikilla veroa
maksavilla täysikasvuisilla miehillä oli oikeus olla läsnä, ja pian he
kokoontuivatkin erään ison puun luo. Ruhtinaan saavuttua istuutuivat
kaikki puoliympyrään maahan, ruhtinas keskellä ja hänen edessään
laatikko, jossa oli papereita ja heimon suuri sinetti. Ensiksi
kysyttiin syylliseltä miksi hän ei ollut maksanut veroaan. Jollei
katsottu hänellä olevan minkäänlaisia päteviä syitä, ottivat miehet
lakit päästään ja heittivät ne maahan merkiksi siitä, että pitivät
häntä syyllisenä ja rangaistavana. Heti sellaisen tuomion langettua
otettiin siten tuomittu kiinni, paita ja housut revittiin häneltä pois
ja hänet asetettiin vatsalleen maahan rangaistustaan kärsimään. Mitä
hirvein mellakka syntyi, kun tuomiota ryhdyttiin toimeenpanemaan.
Erikoisilla tätä tilaisuutta varten valmistetuilla raipoilla alettiin
uhria kurittaa. Lyömistä jatkettiin, kunnes uhri oli vannonut
maksavansa veronsa ja luvannut tehdä parannuksen. Mutta ennenkuin
sellainen lupaus oli saatu, olivat samojedit usein ehtineet ruoskia
miehen ihan verille ja riekaleiksi ja hänen vaimonsa oli tullut kuin
hulluksi miehen hätähuudoista ja tunkeutunut paikalle yrittäen
haukkumasanoilla ja lyönneillä, puremalla ja repimällä ajaa koko
seurakunnan pakosalle. Sellainenkin yritys oli rangaistava, ja nainen
sai alistua samaan kohteluun, sillä erotuksella vain, että häntä ei
riisuttu alastomaksi, mutta vaatteet kasteltiin vedellä, jotta lyönnit
paremmin tuntuisivat.

Raipparangaistus on ainoa, jota samojedit käyttävät, mutta jos joku
heistä esim. humalassa on tappanut toisen tai muuten tehnyt jonkun
suuremman rikoksen, saattaa rangaistus siitä huolimatta olla aivan
tarpeeksi kauhistuttava. On näet usein tapahtunut, että rikoksentekijä
on kerrassaan ruoskittu tai kolhittu kuoliaaksi, heikontunut kun hän on
saattanut olla aikaisemmasta hurjasta takaa-ajosta erämaissa, mistä hän
yksinomaan nälän pakottamana on palannut ihmisten ilmoille. Nuo kamalat
murhenäytelmät ovat onneksi sangen harvinaisia. Näin kerran sellaisen
alkuvalmistukset, ja vaikutelmani siitä olivat sentapaiset, että minä
en niitä koskaan unohda. Kun on ollut kysymys murhasta tai taposta,
ovat venäläiset viranomaiset viime aikoina ottaneet asian
käsiteltäväkseen ja silloin on syyllinen tavallisesti tuomittu
elinkautiseen vankeuteen. Se merkitsee kuolemanrangaistusta
paimentolaiselle, sillä hän ei jaksa linnassa-oloa kestää, vaan kuolee
ennen pitkää. En sentakia tiedä sanoa kumpi noista rangaistuksista
lopulta on inhimillisempi, molemmat ovat kauheita.

Mutta vieläkin julmempia kohtauksia saattaa sattua noilla ulkonaisesti
niin iloisilla markkinapaikoilla. En tarkoita niitä murhenäytelmiä,
joissa edesvastuuttomat ja sydämettömät kauppiaat johdattavat
alkuasukkaat taloudelliseen perikatoon, enkä myöskään tarkoita sitä
elämää, jota juopuneet miehet ja naiset pitävät hoippuessaan huutaen ja
kirkuen paikasta toiseen. Tarkoitan niitä tilaisuuksia, joiden pitäisi
luonnon järjestyksen mukaan voida muodostua ihmiselämän kauneimmiksi ja
parhaiksi hetkiksi, nimittäin hääjuhlia. Mutta valitettavasti niitä ei
saada näissä erämaissa vietetyksi siihen tapaan kuin sivistyneempien
ihmisten keskuudessa. Asianlaita on kerrassaan toinen. Samojedien
keskuudessa, niinkuin useimmilla alkuperäisillä kansoilla, ei näet
naista pidetä miehen vertaisena, vaan ainoastaan tarpeellisena ja
hyödyllisenä työvoimana ja sitäpaitsi miehen omaisuutena samalla
tavalla kuin poroa tai koiraa. Naista ei samojedi koskaan saa
vaimokseen rakkauden voimalla, niinkuin meillä useimmiten tapahtuu,
vaan yksinomaan ostamalla. Kysymättä naisen mielipidettä hän ostaa
hänet yksinkertaisesti omistajalta, siis isältä tai äidiltä, ja tytöllä
ei juuri koskaan ole asian suhteen mitään sanomista. Sama tapa
vallitsee yhä vieläkin m.m. Jeniseiskin kuvernementin venäläisten
talonpoikain keskuudessa, eikä senvuoksi ole ihmeteltävää, että se
tavataan paljoa alhaisemmalla asteella elävillä samojedeilla. Tytön
hinta vaihtelee ja on suorastaan riippuvainen oravien runsaudesta. Kuta
enemmän niitä on metsässä, sitä kalliimmaksi tulee morsian, ja hyvinä
vuosina vaimon hinta voi kohota 500 oravannahkaan sekä muutamaan
litraan viinaa kaupanpäälliseksi. Huonoina vuosina saattaa tapahtua,
että tytön hankintaan tarvitaan vain 200 nahkaa, kenties vielä
vähemmänkin. Se mikä saattaa asian niin monimutkaiseksi ja
tuskalliseksi on, että Tymin samojedeilla vallitsee naisten puute,
toisin sanoen että heillä on enemmän miehiä kuin naisia, joten siis
vaimon hankkiminen käy hankalaksi, poikamiessäätyä kun ei laisinkaan
ole. Tästä aiheutuu, että samojedit yhä enemmän ovat tulleet
pakotetuiksi myymään tyttärensä aivan nuorina. 12-13 vuoden vanhat
lapset ovat kysyttyä kauppatavaraa, joka voidaan koska tahansa myydä.
Sellaisia häitä on ilkeä nähdä, ja kerrassaan järkyttävää on kuulla
nuorten morsianten sydäntäsärkeviä hätähuutoja, kun heidät väkivallalla
laahataan pois omaistensa joukosta ja väkivallalla pakotetaan
alottamaan avioelämää, johon he eivät ole kypsyneet ja joka johtaa
siihen, että he ainakin ruumiillisesti joutuvat aivan turmioon.
Sivistyneissä yhteiskunnissa tapahtuu kenties paljoa järkyttävämpiä
asioita, mutta tuntuu siltä kuin ihminen ei samassa määrässä
loukkaantuisi siitä riettaudesta, mikä tapahtuu olosuhteissa, joissa
ihmiset kuitenkin käsittävät ja oivaltavat mitä tehdään ja ymmärtävät
asiain nurinkurisuuden. Mutta neitseellisen erämaan ympäröimänä on kuin
tuntisi paljon voimakkaammin ja kauhistuisi paljon syvemmin kaikkea
luonnotonta ja luonnonvastaista. Sivistyksen vankiloissa rikos
luonnonlakeja vastaan tuntuu vähemmän törkeältä, siellä kun
luonnottomuus jossain määrin painaa leimansa kaikkeen.

Samojedilaiset häät ovat muuten mahdollisimman yksinkertaisia juhlia.
Kun sulhanen on maksanut sovitun hinnan, voidaan sanoa kaikki
varsinaiset juhlamenot suoritetuiksi. Mutta hyvin usein, kuten
erikoisesti markkinoilla, muodostuvat häät suuriksi kemuiksi, joiden
ohjelmaan kuuluu, samalla tavalla kuin meilläkin, etupäässä syöminen ja
juominen. Erotus on vain kvalitatiivinen. Kestitys on jokseenkin
samanlaista kuin venäläisillä, sillä erotuksella vain, että kala ja
kalatuotteet, kuten mäti ja raani, ovat pääasiallisena ruokana. Juomana
käytetään viinaa ja teetä, joita vuorotellen juodaan ja jotka nopeasti
vaikuttavat monella tavalla vapauttavasti. Juhlan loppupuolella osa
vieraista nukkuu, mutta toiset ryhtyvät riitaan ja rähinään, joka
saattaa päättyä tappeluun ja muuhun välttämättömään pahaan.

Markkinain jälkeen kauppiaat lähtivät Tymskoeen ja minä jäin yksin
jäljelle voidakseni mahdollisimman kauan seurustella joen lähteillä
asuvien samojedien kanssa. Näinä päivinä sain mitä selvimpiä
todistuksia sille aikaisemmalle arvelulleni, että joella asuvat
samojedit kielellisessä suhteessa hyvin huomattavasti ovat eronneet
toisistaan. Väestö on harvaa ja jurtat ovat miltei säännöllisesti
toista sataa virstaa toisistansa. Senvuoksi onkin luonnollista, että
eri perhekunnat eivät paljoakaan seurustele keskenään. Siitä taas
johtuu, että melkein jokaisella perheellä on oma murteensa ja oma
erikoinen sanavarastonsa. Ei saata oikeastaan puhua toisistaan
eroavista murteista, sillä varsinaisia rajoja ei ole, mutta kieli on
niin erilaista ja niin vaihtelevaa, se muodostuu siinä määrin
yksilölliseksi, että melkein on pakko tutkia jokaisen eri henkilön
kieltä. Mutta se on mahdottomuus ja sentähden on pakko rajoittaa
tutkimusalaansa. Yleistäminen on niinikään vaikeaa ja senvuoksi täytyy
aina muistaa tästä asiasta johtuvat puutteellisuudet. Tuntien nämä
tosiseikat jää kysymyksenalaiseksi, miten suurta hyötyä erikoisen
tarkasta ja täsmällisestä transskriptsionista saattaa tieteelle olla.

Napaasissa oleskeluni jälkeen tein pieniä veneretkiä eri tahoille.
Kävin m.m. tervehtimässä ainoata joella asuvaa venäläistä, n.s.
starovjeriä l. vanhauskolaista, joka perheensä kanssa oli muuttanut
erämaahan saadakseen olla rauhassa viranomaisilta ja päästäkseen
suorittamasta asevelvollisuuttaan. Hän oli rakentanut itselleen pienen
talon ja oli rikastumassa alkuasukkaiden kanssa harjoittamallaan
kaupalla. Jokea pitkin kulkevien venäläisten kanssa hän ei halunnut
olla missään tekemisissä eivätkä hekään hänestä välittäneet. Hänhän ei
ollut oikeauskoinen, hänellä oli pyhimyskuvien asemesta rautainen risti
seinällä eikä hän sitäpaitsi uskonut kirkon oppeihin. Hän ei juonut
viinaa eikä tupakoinut, jota kaikkea hänen uskontonsa kielsi häntä
tekemästä. Hän ei myöskään saanut syödä toisten ihmisten kanssa eikä
edes käyttää samoja astioita. Kaiken sellaisen hän katsoi synniksi.
Mutta pahan myyminen ja kaupitteleminen muille ei ollut syntiä. Me
ostimme häneltä esim. tupakkaa, mutta meidän oli marssittava pihalle
sitä polttamaan. Hänen olisi muussa tapauksessa ollut pakko hyvin
hankalilla toimituksilla karkoittaa saastaiset tupakansavut talostaan.

Paluuni Tymiltä tapahtui paljoa nopeammin kuin matkani sinne. Virta oli
edelleen vuolas eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin antaa veneen
omin neuvoin soljua eteenpäin. Kullakin oli omat vahtivuoronsa ja niin
me saatoimme kulkea yötä päivää. Jurttain kohdalla pysähdyimme, sillä
nyttemmin olivat asukkaat palanneet kotia ja me saatoimme tutustua
alkavaan kesäelämään. Useimmat olivat kylläkin rakentaneet itselleen
kunnolliset mökit, mutta siitä huolimatta he kaikki asuivat vedestä
kohoaville hiekkasärkille pystytetyissä tuohisissa kodissa.

Kevät oli vastikään muuttunut takatalveksi, lumi oli tehnyt maiseman
valkoiseksi ja karkoittanut sääsket, tuon Siperian pahimman vitsauksen,
joka tekee muuten niin lyhyen ja ihanan kesän sietämättömäksi
helvetiksi. Matkallani pohjoista kohti olin ensi kerran päässyt
tutustumaan niihin ja tajuamaan niiden suuren merkityksen. Olin
aikaisemmin tullut tuntemaan Lapin hyttyset ja arvellut, etteivät ne
mahda Siperiassa olla sen pahempia. Kuvittelin voivani pitää ne
loitolla pikiöljyn ja muiden samantapaisten, ulkonäköä turmelevien
keinojen avulla. Aluksi en välittänytkään ryhtyä varokeinoihin, mutta
lopulta oli minunkin alistuttava toimimaan niinkuin kaikki muut.
Täytyi, niinkuin raamatussa sanotaan, pukeutua säkkiin ja tuhkaan.
Voidakseen nukkua, syödä, juoda tai toimittaa kaikkein luonnollisimmat
tarpeensa oli pakko vetäytyä ohuesta kankaasta tehtyyn verhoon, joka
pingotettiin sopivaan paikkaan, jollei tehnyt mieli hakea suojaa
leiritulen savusta. Voidakseni yleensä oleskella ulkona vapaassa
luonnossa täytyi minun pitää verkkoa pääni päällä ja kintaita käsissä.
Jos kävi välttämättömäksi soutaa, niin tuommoisista suojelusvälineistä
aiheutuva kuumuus tuli liian rasittavaksi ja silloin sytytettiin
ämpäriin vartavasten kootut lahonneet puut palamaan, niin että savu ja
tuhka tuprusivat yli koko aluksen. Sääsket ja melkein yhtä lukuisasti
vesillä lentävät paarmat pysyivät kylläkin loitompana, mutta tuhkasta
tulimme kovin likaisiksi ja rasittuneista silmistä valui alati vettä.
Samaa menettelyä käytetään tuohikodissa, jonkatähden joskus oli aivan
mahdotonta sellaisessa ympäristössä tehdä mitään muistiinpanoja.
Luonnollisena seurauksena ainaisesta oleskelusta savupilvissä olivat
vetiset, vuotavat ja punaiset silmät sekä viheliäinen mieliala. Minä
saatoin kuitenkin joskus ottaa virkistävän kylvyn joen viileissä
aalloissa, mutta samojedit, jotka näkyvät karttavan vettä enemmän kuin
mitään muuta, kävivät päivä päivältä yhä kurjemman näköisiksi.

Hauskaa vaihtelua tarjoutui lähellä Napaasia tavatessani Tymin
samojedien ylimmäisen papin nimeltä Kotshijaader. Hän kuului harvoihin
nykyään elossa oleviin n.s. suuriin shamaaneihin ja hänen
hoidettavanaan oli seitsenkasvoisen ylijumalan kuuluisa temppeli.
Harvoin olen tavannut herttaisempaa ja kunnollisempaa alkuasukasta kuin
tuo samojedipiispa oli. Oleskellessani hänen luonaan huomasin miten hän
oli kokonaan vailla shamaanien niin tavallista humbugia, eikä hän
papillisissa toimituksissaankaan käyttänyt niitä monia taikatemppuja,
joilla muut koettavat läsnäoleviin vaikuttaa. Hän käsitteli noitarumpua
ihmeteltävällä vakavuudella, ja vaikuttavalla hartaudella hän luki
rukouksensa isien jumalille. Häneltä sain kaikki täydelliseen
shamaaninpukuun kuuluvat esineet, jotka hän luovutti minulle
varsin mielellään, koska ne muka olivat käyneet tarkoitukseensa
kelpaamattomiksi, niitä kun oli käytetty parantamaan sairasta, joka
kuitenkin rukouksista ja uhreista huolimatta oli kuollut. Niiden
joukossa oli mielenkiintoinen lakki, johon oli kiinnitetty raudasta
tehty risti. Hämmästyneenä kyselin häneltä syytä miksi semmoinen esine
oli kiinnitetty tuohon pyhään päähineeseen. Hän vastasi minulle sen
tapahtuneen halusta pettää kristittyjen jumalaa näinä huonoina aikoina.
Kantamalla ristiä lakissaan hän arveli kristittyjen jumalan luulevan,
että hänkin kuului hänen laumaansa, ja siitä syystä jättävän hänet
rauhaan.

Tässä yhteydessä minun on mainittava, että useimmat näillä seuduilla
elävät ja toimivat shamaanit kuuluvat vähemmän arvossapidettyjen
joukkoon. He eivät luota erikoisen paljon sanan ja rukouksen voimaan,
vaan koettavat etupäässä pelotuksilla karkoittaa esim. sairauden henget
ihmisestä ja sitäpaitsi he vaativat toimituksistaan kohtuuttoman
korkeata maksua. Muistan erityisesti erään vanhan ukon, joka aina
kerskaili mahdillaan ja kehui olevansa hyvin tuttavallisissa suhteissa
henkimaailman kanssa. Hän oli kerran puijannut minulta 10 ruplaa ja
siitä syystä minä odotin sopivaa hetkeä kostaakseni hänelle ja samalla
kohottaakseni omaa mainettani alkuasukasten keskuudessa. Eräänä aamuna
minulle kerrottiin, että hän illalla aikoi antaa pienen näytännön, ja
samassa minäkin päätin toimia. Kutsuin hänet luokseni ja varoitin häntä
illalla manaamasta henkiänsä -- minun kotijumalani muka saapuvat
tilaisuuteen ja tekevät hänelle pahaa. Hän luuli minun laskevan
leikkiä. Tarjosin hänelle viinaa, johon olin kaatanut voimakkaan
annoksen cascara sagradaa -- risiiniöljyhän ei näihin tepsinyt -- ja
uskottelin hänelle sen olevan konjakkia, jota sekoitus muuten värin
puolesta muistuttikin. Pahaa aavistamatta hän joi hyvällä halulla
petolliset ryyppyni. Kokoontuessamme illalla hänen noitumistansa
kuuntelemaan odotin jännittyneenä mitä siitä tulisi. Ukko alotti
kaikessa rauhassa ja ennätti soitella ja veisata aika kauan, ennenkuin
cascara ehti päästä vaikuttamaan. Vihdoin viimein hänen luontonsa ei
sallinut enempää, hän lakkasi äkkiä laulamasta ja riensi ulos kodasta.
Vähän ajan kuluttua hän palasi, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän
jälleen syöksyi ulos. Tällä kertaa hän viipyi kauan poissa ja
palatessaan hän tunnusti olevansa kykenemätön jatkamaan. Voittoni oli
suuri ja miehen kunnioitus minua kohtaan vielä suurempi.

Vaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä
opintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi
saada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun
puettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi
pahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja
sitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että
venäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui
toimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet,
että kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin
meistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen
väärinkäsitystään.

Tymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia
tutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia.
Näiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään
viekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin
tungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset
mittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa
selvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta
samojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää,
olivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti
tunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena
isänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun
vallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden.
Tämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian
hyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla
tutkittavakseni.

Mutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi
aivan mahdottomaksi saada samojedeja -- miespuolisia nimittäin --
riisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja,
tarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli
kaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä
ennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen
usein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita,
mutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia,
oli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa -- jota muuten
tuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä
tarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten
uskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka
sattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on
joutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista
silmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille
henkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on
minun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti
toimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista
tarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa
suojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se
kuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista
nähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä
suksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen
asian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan
aivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että
"naturalia non sunt turpia".

Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin
kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti
n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis
myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat
siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden,
ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene
peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin
retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa
herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia:
Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka
sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin
sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla
toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt -- sivujen pituus
vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä -- olivat varmaankin linnoituksen
sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa
on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50
vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat
puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät
puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään.
Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä
oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin
suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät
tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja
muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen
vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan,
jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin
maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat
silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta,
sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella
heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää
oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus
saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista
vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin
Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken
maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat
luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot,
joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä.
Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille
veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin
vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein
hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä
lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat
kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin
sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään
sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä
niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei
luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita
samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan
ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia
suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin
hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä
asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän
vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen
lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä
poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he
silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin.
-- Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä
muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia.
Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee
kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi
kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt
pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua.
Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna
henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että
sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä
unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He
kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka
olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä
täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni.
Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån
Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain
palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen
tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi
rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.

Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani
pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt
noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui
nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö
oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin
keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut
tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä
päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti
palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen
palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut
istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea
soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi
ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata
uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme
samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen
vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia
kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan
siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä.
Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he
nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja
todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin
tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.

Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset
miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin
usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.

Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin
lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov
Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän
laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja
suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on
haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus
tulevaisuudessa kaivetaan esiin.




KRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA


Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa
Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä
oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin
ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa
opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen
ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se
ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä
kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä
eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä
ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään
kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin
ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta
seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani
huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut
itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut
ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja
viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut
olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän
jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä
koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi
raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa
ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos
näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen
juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui
vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin
neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi
mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.

Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja
koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän
vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan
halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää
kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni
itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit.
Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta
pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä
asuvista samojedeista.

Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja
Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin
suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin
samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se
olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja
huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen
huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan,
jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on
melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin
hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan
kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala
itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä
kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan
punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on
saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi
virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä
reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi
vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja
jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta
täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät
uinuvia rikkauksia -- metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja
vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin
omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin
kauniilla paikalla.

Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on
rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon
henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan
saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta
Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh
Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla
harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että
tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli
vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana
saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.

Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella
ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin
joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen
eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia
suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta
samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli
niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei
merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten
olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä
papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä
häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille
suositeltiin.

"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.

"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä
hämmästyneenä.

"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin
kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua,
vuotta aikaisemmin Kievissä.)

"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä,
hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen
kysymystensä johdosta.

Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun
ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen
hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin
minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. -- Syynä siihen, että
kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia,
oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli
matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja
matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin
viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri
äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt
tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin
tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli
kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.

Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää
kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin
eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja
yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille
saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden
olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli
löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen
sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin
tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa
huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat
ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen
Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä
senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan
vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.

       *       *       *       *       *

Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä
välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion
omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym
ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin
kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä
varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka
sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä
purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias
kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli
30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin
varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne
oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli
nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat
niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa
matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.

Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen
lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan
etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin
Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni
miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta
myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut
asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen
vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua
luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori
vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta
kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan
ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja
hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä
vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein
viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni
niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista
matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut
hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella,
että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin
tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan
puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja
rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä
kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että
Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka
kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi
elämään satakin vuotta.

Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat
paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi
minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten
tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua
yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella
sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin
samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies
ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö.
Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin
hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut
samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut
kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli
täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen,
silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti
kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään
samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta
kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli
muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja
lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei
herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.

Näiden kahden teologin seurassa -- toinen heistä oli melkein
shamaani ja toinen melkein pappi -- lähdin samoilemaan jokea pitkin
Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta
siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.

Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja
kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin
kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa
yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat
ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja
neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati
lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää
minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan
yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen,
vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui
minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois.
Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle,
missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä
on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän
minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja
siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa
taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja
vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan
olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en
koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin
suruttomasta elämästä.

Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään
ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein
kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon,
ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.

Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne
johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta
samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin
vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi
ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa
virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin
voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja
minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli
pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti,
vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas
makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa -- vapauttajaa. Heitä
oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä.
Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla,
lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli
kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei
voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän
keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta
vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen
yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut
Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin
tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat
huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti
näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että
muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan
tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät
rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt
paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet
sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen
itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet
pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut
kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.

Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut
nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan
kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta
osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi
meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut
viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan
sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä
vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään
olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa
kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo
toinen miehistäni kielimestarina.

Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on,
että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja
Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin
välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää
muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin
ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei
tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä
voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne
saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan
laajentamista varten.

Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen,
silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka
oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja
ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä
helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä
oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa
yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja
pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät
hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin
me pyydystelimme suuret määrät.

Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja
hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat
aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä
terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin
heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja
kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he
osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti
samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia
kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet
näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli
heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka
oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden
luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet
purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä
satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa,
ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä
primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli
pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he
olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa
ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet
itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat
mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja
monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka
oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet
käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa
tyytyväiset.

Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme
venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita
silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa --
minulla ei ollut siitä aavistustakaan --, läksivät sinne tuttuansa
tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella
hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun
sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei
miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja
minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin
vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni
makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne
saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan
lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi
sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni
ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan
valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista
ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin
nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin,
kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella.
Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni
heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta
samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs
heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan
ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun
asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he
minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin
minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli
kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin,
että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa,
minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin.
Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen
tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset"
muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen
vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme
matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän
vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa,
että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on
pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja
sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia
itselleen uusi.

Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta,
oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet
venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin
suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi
viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.

Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa
ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin
kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen
sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin
luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja
häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun
rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi
ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia
ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella
asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin
toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu
tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä
on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi
kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia
lainoja.

Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa
muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä
asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä
kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat
ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen
venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista
kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa.
Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he
tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka
tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. -- Syksy oli
jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen
matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on
tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui
kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen,
tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille
yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti
niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten
alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai
pyssyllään pudotti lennosta linnun.

Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät
käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he
kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin
turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia
vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt
tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen
tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan
samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja
soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin
onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä
muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien
esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut
kuuluisaksi rumuudestaan.

Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme
aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen
meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi
itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä
olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti
erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut
edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella
alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut
juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä
tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin
ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä,
joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi
niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä
kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä
varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten,
oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja
kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä
paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt
siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot
ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta
sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein
arimpia ruumiinosiani.

Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin,
ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He
olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain
hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla
oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain
läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä
merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku
oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon
lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja
pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat
valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan
saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla
varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen
metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.

Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja
porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme
antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme
koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin
tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia
tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja
nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni.
Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani
kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua
oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin
valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa
katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän
jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan
sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta
majesteettirikoksesta.

Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa
rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat
sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan.
Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja
poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu
juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän
tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin
tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien
asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa,
jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat
seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän
sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin
sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta
kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka
ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei
laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja
matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja
tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua
erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat
samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja
jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka
pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin
samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä
koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja
pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta
kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia
tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska
ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä.
Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat
poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.

Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen
veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen
alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he
vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti
löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen
tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella
liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo
seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa
korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.

Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat
omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan
eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän
luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme
itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti
silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun
henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt
seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi
palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja
miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen
shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli
kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin,
kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin
milloinkaan unohtaa.

Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä
valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut
tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa
päivän tuloa.

Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin
kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja
ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä
kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt
saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa
(pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli
muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha
herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla
oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin
letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema
näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa,
joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä
miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita,
mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät
välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin
pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme
suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden
tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli
vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu
vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut
laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä
pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat
tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään
heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi
voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti
käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat
vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin,
jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos
heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet,
sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti
mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä
perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun
pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä
kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen,
vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei
tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä
syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja,
kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin
jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.

Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut
miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan,
nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo
kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia
vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta
päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä
kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.

Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli
kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon
voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja
Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa
kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä
alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa
palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta
tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin
edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista
juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis
puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.

       *       *       *       *       *

Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja
mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli
lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi
nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen,
joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa
vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka
paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus
vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en
mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt
työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei
ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus.
Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään
mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella
vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin
vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan
johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että
minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen
vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan
päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja
meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän
aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.

Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään,
jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis
hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin
kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme
hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua,
kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti
vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa
vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni
kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta
minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani
oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa
pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani
paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi
myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat
suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään
sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä
huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin
samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja
minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun
nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet
kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he
vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi
imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.

Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja
niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut
teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja
jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti
kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti
kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa
olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan
savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen
lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.

Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme
illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin.
Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani
Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta
pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä
menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja
sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn
korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.

Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä
olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa
asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen
kanssa.

Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja.
Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja
ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni
kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen,
joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni
ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin
vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani
akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin
suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen
luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä
parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka
alkavat: "Terve, rakas kummi!"

Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta
huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia,
voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia.
Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä,
ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja
parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden
olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin
talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään.
Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä
koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti
näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti
eroavan edellisestä.




KETIN SAMOJEDIEN USKONTO


Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta
hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen
olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä
vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen
maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä.
Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen
ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri
menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin
isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja
tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa
itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista
pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös
nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän
pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen
kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla
asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja
pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien
kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien
ystäviemme kanssa.

Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi
maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen
välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun
kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla
tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa
paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen
pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.

Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin
iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin
pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään
sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla
niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina
mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden
rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko
luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet
vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin
taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni
jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä
muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana
täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä
lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan
nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä
tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen
kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä
hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen
mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien
tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä
jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla
on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi
ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he
tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen
tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi.
Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa,
olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.

Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen
hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan
kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo
valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui
esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle.
Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia
vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana
olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas
mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien,
sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä
olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli,
niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli,
työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä
kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut,
ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin
kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia,
suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti
silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki
heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet
saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja
maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran
se aika kyllä tulee.

Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki
tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa
tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat
ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän
esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till
gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).

Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana
hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän
teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja
hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen
taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten
hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu
taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein
saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin
tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa
rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan
poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin
taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä
luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot
manalasta ja siellä asuvista hengistä.

Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman
korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin
konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat
jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen
vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin
ihmisen henki vapautuu kuolemassa.

Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin
luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä
edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti
sanotaan kotijumaliksi.

Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä
pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta
jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti.
Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun
veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman
osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole
tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen
kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan
taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. -- Veden haltia, jota
ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan
saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja
estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja
heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen.
Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä
näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin
keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä
kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu
jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta.
Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49142