← catalogue

Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa

by Charles Kingsley · Finnish · Gutenberg #49025 · 1,037,998 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hypatia, eli Uusia vihollisia vanhassa hahmossa

Author: Charles Kingsley

Translator: O. E. Lampén


        
Release date: May 23, 2015 [eBook #49025]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/49025

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HYPATIA, ELI UUSIA VIHOLLISIA VANHASSA HAHMOSSA ***

HYPATIA

eli

Uusia vihollisia vanhassa hahmossa


Kirj.

CHARLES KINGSLEY


Englannin kielestä suomensi

O. E. Lampén



WSOY, Porvoo, 1908.






SISÄLLYS:

 Johdatus.

ENSIMMÄINEN OSA.

  1. Laura.
  2. Kuoleva maailma.
  3. Gootit.
  4. Mirjam.
  5. Päivä Aleksandriassa.
  6. Uusi Diogenes.
  7. Ne, joista pahennus tulee.
  8. Itätuuli.
  9. Jänne katkeaa.
 10. Kohtaus.
 11. Jälleen Laurassa.
 12. Ilolehto.
 13. Kuilun pohjalla.
 14. Tenhottarien kallio.
 15. Nephelokokkygia.

TOINEN OSA.

  1. Venus ja Pallas.
  2. Valon välähdys.
  3. Prefektiä koetellaan.
  4. Juutalaiset kristityitä vastaan.
  5. Hän taipuu saadakseen hallita.
  6. Ritarillinen piispa.
  7. Pandemonium.
  8. Nemesis.
  9. Kadonneita lampaita.
 10. Hypatia etsii ennusta.
 11. Mirjamin juoni.
 12. Tuhlaajapoika palaa.
 13. Naisen rakkaus.
 14. Nemesis.
 15. Kukin omaan paikkaansa.




JOHDATUS.


Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää
paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka
nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on
esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi,
yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä
käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain --
toisinaan samassa henkilössäkin -- mitä peittelemättömimmin ja
voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa.
Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei
uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.

Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista
vaikeampi. -- Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä
sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon
vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä.
Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi
ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.

Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta
taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja
jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä.
Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja
siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse
Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.

Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei
vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa
yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo",
joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten
sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia
yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan
ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko
valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella
istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka
ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän,
joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen
tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän
ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja
ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma
ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle
ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.

Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen
kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä
rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet
rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät
olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton
vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana
aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja
järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille,
se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän
mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien
maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä
luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla
valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan
orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa
ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät
nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus
vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla,
joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle
vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.

Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa
taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa
ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden
hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan
ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja
hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla
valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa
evankeliumia.

Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat
kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta
julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä
ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja
erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti
"uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta,
joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi
kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen
himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen
antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista
harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat,
väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä
itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla --
mikä juuri kumosi heidän väitteensä -- kaikesta tästä huolimatta
oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen
puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa
painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että
se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen
kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat
suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan,
sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan
kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan
ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen",
taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".

Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta
silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys,
taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja
vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden
nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan
oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli
suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti
itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin
kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet
suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten
Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja
kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja
uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa
myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli
tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten
koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se
lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa
omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen
tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut
lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden
sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni
eivät he siinä olleetkaan väärässä.

Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen
vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila
vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen
yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut
neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa,
oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista
ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin
jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt
kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset
jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan,
alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi.
Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain
alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat
paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan
tulolähteet ja merkitys niistä riippui.

Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan
vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja
etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat
omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään.
Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat
(on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä),
joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat,
kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.

Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen
ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon
miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi
selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan
asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia
noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän
laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen
lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa;
erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena
tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä
totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman
aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille -- siinä
oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä
auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on
synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä
myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien
välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan
kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään
heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä,
sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin
vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana.
Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä
sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei
ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat
eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla
nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi,
joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää
vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian,
fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä
kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti
kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä
Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä
oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien
välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja
siveysoppien perusteet.

Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä
myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan
sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla
täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon
olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka
sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja
saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.

Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla.
Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat
tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan
kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa
parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt
goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti,
samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat
saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit
laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot,
joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se
ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat
verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää,
lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen
kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan,
perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän,
jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat,
käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka
samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista
kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.

Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen
sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty
Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen
siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta
oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta
nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas
Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen
ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön;
apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman
heikkouden; _casus belli_ oli pian keksitty -- --. Miten järjetön
olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät
suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan,
etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! -- Koko tuo takasinpidätetty
tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä
päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat
jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän
kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse
Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut
ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet
eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin
sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä
yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei
hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan,
missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet
vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville
Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman
hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin
kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien
jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille
suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat
etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien
yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä
muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien
Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat
harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle
Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut
alkunsa.

Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla
muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen
Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä
pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia
tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti
tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne
uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan
meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen
ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen
kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain
sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa,
taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka
uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä
tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja
hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä
auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala,
huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan
avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut
Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon
hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä
että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta
terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.

Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään
työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja
vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri
tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden
jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät
todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat
olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja
kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan.
Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia,
sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat,
kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan
valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo
kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi
kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi
maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo
yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten
alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden
käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä
Aatamin esimerkin mukaan -- samalla tavalla kuin "se vanha Aatami"
jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään -- lykkäsivät
synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja
velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut.
Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit,
antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen
luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen
kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat
kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin
laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan
maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman
vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren
veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei
voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat
sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen
vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville
juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan
alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata
vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen
kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät
uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten
valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon
elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan
toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja
ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.

Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli
kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo
omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle
ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli
fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten
totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden
erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt
Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa,
taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden
kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen.
Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista
teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se
antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen
kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja
käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän
velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina
haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin
heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme
tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet
meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi
perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin,
jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi.
He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden
merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen
filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen
astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin
-- kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän
seuraavissa luvuissa.

Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut
päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta,
sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä
kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä
taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi
kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut
filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin
viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja
Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua
tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa
toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan
kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan
viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi
esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille
Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään,
niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi
ollut olemassa.

En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat
ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen
pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin
yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen
kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät -- läpeensä
luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig
XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen
kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään
jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua
ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon
viimeistä kamppailua.






ENSIMMÄINEN OSA.




1 Luku.

LAURA.


Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman
matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi
keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta
etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana,
rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen
pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka
pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka
pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas
kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa
kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia
luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja
puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin
työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili
niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput
oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta,
hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.

Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää,
nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana -- kuin erämaan nuori
Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota
nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka
lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat
välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa
ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä
ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja
kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta,
voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille
ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.

Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen
keskellä.

Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa
aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään
huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen
jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita
luostarille, josta hän tuli.

Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, -- vain matalia,
kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä
kivilouhoksesta tai rauniolta -- kävi se yhä niukemmaksi apotti
Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin
Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen,
oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.

Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky...
hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner
tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita
työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin
jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli
työnsä ääreen murhattu.

Apotti, hänen hengellinen isänsä -- eikä hän muuta isää tuntenutkaan,
sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan
miehen koppiin -- oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa
entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä.
Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden
runsaus siellä oli liian houkutteleva... Hän vain pistäytyisi
siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin
kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö
hän toistamiseen saisi siellä käydä.

Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin
viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa
ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä
yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja
nuori on utelias, ja perkele on, -- ainakin oli se viidennellä
vuosisadalla -- hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon
oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän
hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin
ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne
turhuutta näkisi..." mutta siitä huolimatta hän näki.

Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman
suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina,
nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan
kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja
voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä
kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat
silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.

Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä
merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät
vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli
ymmärtänyt -- miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä
salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä,
nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi?
Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä.
Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina
puhumaan hänelle... Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!...

Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja
viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas
häneen, -- häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän
entisen loistonsa jätteitä... Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.

Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien
vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi
holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä
erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja,
pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja
jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin
puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien
maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia,
päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia.
Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään
ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli
myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina
ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään
ihmistungoksessa.

Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi
tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien
juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta
tietämättä... Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää?
Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin
he syntyivätkään... Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän
kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he
olivat kaikki helvetissä... jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista,
jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen,
jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja
harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin
-- vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi,
kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia,
kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä -- miten heille
täytyi käydä... Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä
ikuisesti -- ikuisesti -- tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla.
Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi --
ja uskon silmillä voikin sen tehdä -- voisi hän katsella miten
he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien
keskellä kärventyneinä ja palaneina... ikuisessa tuskassa, jonka
ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut
kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan... Hän muisti
miltä se tuntui... He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin
mitä hän oli tuntenut... ja ikuisesti... Hän kuulisi heidän turhaan
huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat... Vain kerran
oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka
krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta,
jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta
kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut
kiusaavana hänen korvissaan... Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä
helvetin tulikidasta kaikui... ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? --
Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen
takia... Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?

Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle
alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan.
Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut
sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan
kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen
puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa
isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle
totuuden kokonaisuudessaan -- sammumattoman halunsa oppia tuntemaan
tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma?
Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta,
siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei
voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki
sielut helvettiin -- oliko se todella niin paha kuin miksi munkit
sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät
sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei!
hänen täytyi päästä näkemään.

Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja
epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen
edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella
hänen kotinsa oli.

Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka
oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia
kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä,
keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään
haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja
sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen
olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja
pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren
juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä
maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen
valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki
muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan
mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi
kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että
omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa
raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään
pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli
joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun,
ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan
kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa
yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka
mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia
ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan
munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa
varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti
aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan
pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista
ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten
mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin
käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan.
Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja
neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan
huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä
toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli
uneksinut... Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he
olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja
Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja
mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta
maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen
velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta,
taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon,
yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot
ja surut... Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban
erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille
määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma,
josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin
tämä kertomus on loppunut.

"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle
Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.

"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."

"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä
löysit nuo puut?"

"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."

"Temppelin! Mitä siellä näit?"

Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.

"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."

"Minä -- minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin --."

"Ja mitä näit sinä? Naisia?"

Filammon vaikeni.

"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö
he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin
paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä
lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen
avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen
portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"

"Ne olivat vain seinille maalattuja."

"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt.
"Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä
koskaan, ellet valehtele -- jota en sinusta usko -- nähnyt ainoankaan
Eevan tyttären kasvoja?"

"Ehkä -- ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen
mieltänsä keventänyt -- "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne
kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."

"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"

"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä
vesille, ja rannalla -- ei aivan lähellä... oli kaksi olentoa...
pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen
verho... ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi
kasvonsa pois; mutta minä... minä en voinut sille mitään, että ne
näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt...
siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja
hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää
Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi
pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa... Ja sitten... ja sitten...
nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset... ja minä
ajattelin, että ne ehkä olivat..."

Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja
häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja
lopulta vaikeni.

"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! -- voi
saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin,
lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."

"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos
et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä
vapaaksi! -- Minun täytyy itse nähdä -- minun täytyy itse kokea mikä
tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja
mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos
tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin
-- lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista
lähenen. Mutta minun täytyy -- minun täytyy saada nähdä emäkirkko
Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat
palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä
tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä... Ei niin, että
työtä täällä halveksisin -- ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen
-- oi, en koskaan -- mutta minä halajan taisteluun. Salli minun
mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että
kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet
maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun
huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin
voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi
jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen
pappinsa ole vielä paenneet sitä..."

Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä
sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän
häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta
alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten
vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt... Ja miksikäs ei? Pitkän
toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet
Pambon apotikseen -- isäkseen -- viisaimpana ja kokeneimpana heidän
joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin
voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin
uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella
täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä
kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia?
Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit... Ja he tapasivat
sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai
espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.

Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa
laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän
polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti
maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.

Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain
salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja
lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa.
Kuiskailtiin -- niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit
yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat -- että hän
oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta
kaupungista -- ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa
yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies,
joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo
häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä
hän ei sitä koskaan ansainnut. -- Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat.
Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun
Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti
kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt
Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme
kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon
kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse
ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen
mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin
hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten
kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa
katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa
jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa
viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja
arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä
toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo
mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.

Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla
äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin
vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet
painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota
he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen
ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi
yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen
sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa
vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä
minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia
syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän
olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi
aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi
kuvata.

Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:

"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle
tulee... Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa
irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule
puhumaan Aufuguksen kanssa."

Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun
apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut
eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle... Peittelemättä ja
intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin.
Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa
juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan
ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi,
älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli
hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen
sanoihin:

"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman
humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa
ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen
täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen
heitä saastuttamatta -- miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse
patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."

Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen
otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.

"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."

"Minä tahdon käännyttää maailman!"

"Ensin täytyy sinun tuntea se. Kerronko sinulle minkälainen se
maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä
istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen
kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja
vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän
tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti.
Minä olin Arsenius... Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä
koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret
kalpenemaan ja vaikenemaan. _Vanitas vanitatum omnia vanitas!_ Ja
hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse
minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."

"Byzantin keisarin?"

"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä
tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä.
Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan
isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman
sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan
heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta
valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin
miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien
harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi;
miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien
ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien
aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen
armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen
masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä
vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman
kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan -- vilppiä ja
itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä
hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista
aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."

"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä
pystyssä."

"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy
ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä
ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet,
sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä
ennen kokenut. -- 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden;
ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä
kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut.
Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne -- pohjoisten raakalaisten
synkät laumat -- tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon
pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta
lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin
rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni,
kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei
varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet
olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin
toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta,
sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes
ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen
perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin
tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät
rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi
valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla
toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin,
jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat
alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien
tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee.
Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"

"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket
ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää
minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut
siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."

"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä
patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja
toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta
tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa
kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee
sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua
nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi.
Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai
hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin
olet elänyt -- Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta
naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat,
nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule,
apotti odottaa meitä portilla."

Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin
kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.

"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi
sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja
ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle.
Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä
tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien
kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy
Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka
munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja
olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."

Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle.
Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan
kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä
venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja
kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.

"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä
kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos
se on Hengestä -- miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"

Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen
illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä
kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata
valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka
rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa
olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.




2 Luku.

KUOLEVA MAAILMA.


Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli
rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen
yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut
vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut
niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston
pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä
ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta.
Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui
sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen
yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi
kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita,
kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja
runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet.
Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen
kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja
kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka
sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista
laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä
Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty
taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä
suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka
Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta
käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri
osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta
vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen
takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse
välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain
vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien
fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä,
jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui
kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka
aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta
moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä
takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli,
kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta
jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa
olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai
museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet
yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen
aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut
mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui
noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön
suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta.
Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen
vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta
jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja
juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas
vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon
muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko
hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin
vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat
hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut
jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset
kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja
aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen
kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman
ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen
täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti
täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä,
sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti
käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä
näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi
totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista
vakavuutta, koko hänen asennossaan -- joka muuten näytti jostain
astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta -- liiaksi punnittua
arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen
majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme
olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli
hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston
ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren
huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu
itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit
mykkiä, lehtikujat vaikenevat... Ja sittenkin -- ken väittää, että
vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi
koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät
he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota.
Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa.
Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet
Hypatiaa." -- -- --

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat... Uskoa
epäilyksistä huolimatta... Toivoa toivottomuudessakin... Osottautua
olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta
niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja
kuolleiksi... Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia
ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa,
vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka
ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet... voittaakseni ehkä...
ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena
jumalaisten sankarien joukkoon -- kohota kuolemattomien jumalien,
noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin,
ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein
löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen
sanomattomaan loistoon!" -- -- --

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä
niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen,
kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan
barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta
tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni
edessä -- ainakin oli hän kuukausi sitten -- ja tuossa hän taas
on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on
ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut
pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. --
Minua hullua -- hullua! -- filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin
ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän
kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli
kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä --
tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä
vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat
hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän
ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen
lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat
jännitetystä ajatustyöstä...

... "Nyt se selvisi... Ei, taas se pääsi käsistä -- se kumoaa itse
itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta,
niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän
sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan.
Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään
nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi.
Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle
ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien
yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain
voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia
jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy
meidän kantaa kahleitamme -- kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme
olla ymmärtäväisiä -- ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita
järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on
sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin,
ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja
häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta
oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me
voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja
Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja
maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa
matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien
arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten,
jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani
kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin
ympärillä, ja öisin -- tiedän sen todeksi -- kuluttavan aikansa
arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa
jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima
kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi --
toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää --
mutta jos vihaamaan voisin alentua -- niin vihaisin häntä -- vihaisin
--!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin
huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti
kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla
vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui
sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät
äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten
hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies,
puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan
kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan
alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin
rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän
palvelee... Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne
vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja
huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. -- Mutta arvoisa isännehän on poistunut!
Hän on toden totta liian kaino -- vaikka se on kyllä kunniallista
-- kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo
arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne.
Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt
poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten
ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio
valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita
tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä.
On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin
ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä,
ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa
asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia... Tunnustan itsenikin
syylliseksi. _Video meliora proboque, deteriora sequor_. Älkää
sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme
emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa.
Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin
täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia
pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan
epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt
lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja
huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä
siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin!
Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani
hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut
seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää
heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle
prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä
väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät
Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän,
ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon
suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään
jalosukuisuutta riittämään asti -- kehuu näet polveutuvansa jostain
ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta -- ja olipa niin ja
näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen
roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja
jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta
tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme
tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla -- mutta
eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä
pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet,
mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen
tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään,
ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis
laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle --
miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin
ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä,
maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään
yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen
oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit,
armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne
hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin
yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset
asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä
ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin
mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät
ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin -- kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi,
mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään
riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja
kristillisyys --"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja
kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen
korkeasta sisarestaan --"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla
kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä
edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta
yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko -- toisella puolen
rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen
kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen
lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten
hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan?
Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on
ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti
vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa,
odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja
sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät
matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien
lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa,
jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea
virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen
kuluessa kerätystä viisaudesta -- miksi, kysyn minä, yksikään
noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa
kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin
hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne,
jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän
jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen
se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat
käyttivät.]

"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla -- ja arvattavasti
onkin -- puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa --
tarkotan yhteisessä -- uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä
vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa
uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän
soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen
täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa
minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"

"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"

"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on
maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu
lupaan teille vaikutusvallan -- ja runsaasti suosiota, mitä jo
todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin
puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä
kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua
kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun
meneteltävä?"

"Olen jo sen sanonut."

"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat
käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos
kirjoittaa tässä minulle -- hitto hänet vieköön; ei edes anna
minun viikkokautta rauhassa metsästellä! -- hän kirjoittaa, että
juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt,
tässä on itse kirje -- vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias.
Katsokaa, enhän tiedä -- enkä välitäkään tietää, -- vaikka asia
olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki
juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin
huomiooni."

"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa
niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin
Konstantinopeliin!"

"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette
syyttömyytenne?"

"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"

"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne.
Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten
suosimisesta."

"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla
ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän
hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle
rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja
sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä
polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt..."

"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen
sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi.
Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian
rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen
hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee
Aleksandriaa?"

"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."

"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä
käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille,
että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän.
Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä
kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te
myönnätte -- te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien
vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte
kirjeeseen."

"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla
rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne
miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa,
että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."

"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto,
jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan
eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana,
voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että
hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä
järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."

"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä
tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että
silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi
ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan
on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."

"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.

Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti
vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä
Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli
itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja
lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä
hän oli täydellisesti vakuutettu -- "Tyytyköön kukin päivä
surullensa".

Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli
herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita
katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista
Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa
suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai
tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja
kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten
komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija
näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan
joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä
suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja
rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian
miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei
kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti
kävi tuon pakanallisen naisen -- eli kuten moni hurskas nunna
sanoi, pakanallisen noidan -- luona ennenkuin hän otti virastossaan
kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa
rukouksensa lukemassa.

"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen
-- tuota marttyyri -- lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä
tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida
virastoon mennessämme."

Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen,
mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään
ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän
kysäsi vetelästi:

"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja
niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin -- teidän
teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."

"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi
juutalaisen noustessa ajopeleihin.

"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni
keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä
filosofilta vaaditaan."

"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi
harmaa kavio koko joukossa."

"Kyllä... hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten
kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain
muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein
henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia
ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."

"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"

"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen.
Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin
hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee,
metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien
perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa
pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee
vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja;
kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä
hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja
juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen
selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta
vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista
kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa
kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun
heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän
ylhäisyyttänne."

"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman
mitään matkatavaraa."

"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan
Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia -- nähkääs.
Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan
niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet
jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon
pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa.
Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina
Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan
romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia
poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan
niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen
prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä
etuoikeudesta saatte kiittää minua."

"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin
valinnut omanne."

"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan
sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli
Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä
torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin
pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen -- rabbiinit
panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa,
kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu
lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä
menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon,
ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi
saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka
minulla myönnettänee olevan."

"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä
ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen
paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle,
maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut
minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton
murhataksenne kaikki kristityt."

"Vai niin -- ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että
siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."

"Kautta kuolemattomien -- pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"

"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun.
Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko
muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä
tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn
-- ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee
jotain vaivannäköä -- mitä se minun mielestäni ei ansaitse -- niin
on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin
kysästä rabbiinilta."

"Voi te ihmisistä laiskin! -- ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa
Kyrillolle vastaus!"

"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte
nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan
mitään."

"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on
virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään
kiirettä."

"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."

"Noin viikon kuluttua siis."

"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."

"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi
auttaa'!"

"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha
koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja
menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti
sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se
on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden
summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu
Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu
Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta,
vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."

"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama
onkaan tuolla pitkällä miehellä -- diakooni, esilukija vai mikä hän
lienee."

"Kas niin -- nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät
ajatukset ja lempeän naaman!"

"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan
tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla -- kuten me --
Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.

"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."

"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen
nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."

"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"

"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan
tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja.
Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen
pitäisi olla!"

Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:

"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."

"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan
kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän
luoksemme tulevan."

"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"

"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme...
kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua
varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja
miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua
niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa -- nuo egyptiläiset
kuvakabinetit -- nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki
esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee
palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on
olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen
verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan
Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman
mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen
hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."

Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä
etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan
avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin
likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään.
Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme
hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden
hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti
koristetuissa vaunuissa.

"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael -- hyvä
vehnälaivoillekin."

"Joko ne ovat lähteneet?"

"Jo -- miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte
ja loput valmistautuvat tänään matkalle."

"Vai niin -- hm --. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"

"Heraklianuksesta? Kautta -- pyhimysten; mitä minun vehnälaivani
kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"

"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee
kapinoimaan... Mutta johan olemmekin ovellanne."

"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.

"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."

"Hyvä jumalat -- Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään
ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle -- puhukaa
hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot
kuulleet sanojanne."

"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael
huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien
läpi.

Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen
sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven,
heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa
Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden
ilme.

"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"

"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen
rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla
tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden
perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole
minun asiani."

Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla --
roomalaisilla etenkin -- virtaili petoeläimen verta suonissaan -- ja
se puhkesi esiin.

"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka -- orja -- sinä otat
itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä
kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin
kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"

Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että
isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen
suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä
huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen
vastatessaan:

"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen
maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään
jotain vastoin tahtoansa."

"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi
raivoisasti käsiään yhteen.

"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen.
"Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari
on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia
juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa
sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on
silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne
ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan
tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua
ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii,
kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan
sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."

Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes
kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun
orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin
filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen
asemasta viiniä ja pikareja.

"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi.
"Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi
teidät tuntemaan!"

"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä
onkin tärkeä -- pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin
kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan
[vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa
lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen
siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen,
keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan
pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."

"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."

"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte -- jätämme
pois sen ruman sanan -- ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."

Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.

"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan.
Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen
katsahti juutalaiseen.

"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja
konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää,
taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa
kristitty) -- kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä --"

"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni
lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut
lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai
kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi
-- kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat
itselleen aikaa -- ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja
kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole
filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää
ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai
ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen
salaisuutensa -- ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja
haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia
kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."

"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."

"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon
helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista
orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle
kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän
jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja
saadaksenne ennustajan lahjat... Hyvien neuvojen jumalattarelle,
isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"

"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa
ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma!
Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne
peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa
pari vuotta sitten; hän oli niin komea -- sanoivat hänen vasta
kolmeatoista tavottelevan -- ja alusta alkaen on hän valanut sappea
jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille
työtä. Tuota noin -- mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"

"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."

"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"

"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä
palvelusten korvaukseksi."

"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."

"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin
kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."

"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa
niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"

"Purppuran."

Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken
häntä katsellen.

"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut
teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä
tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä
varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."

"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"

"Jo neljäkymmentä tuhatta, kerrotaan. Ja nuo donatistilaisroistot
ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi
kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään
teräkseen."

"Hyvä, saatte mennä... Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty",
hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa
niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm
-- tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan...
Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua
tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka
päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani
Pulkerian siveyttä vastaan."

... "Heraklian Rooman keisarina... ja minä herra ja valtijas meren
tällä puolen... ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten
kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun... ei enää
Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin... Eipä hulluimpaa...
Mutta toisekseen... siitä olisi niin paljon vaivaa!"

Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.




3 Luku.

GOOTIT.


Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä.
Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän
perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes
rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla,
minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen
näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet
viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät
tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä.
Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan
tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon,
tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin
suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän
seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa
tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä,
mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian
kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla
korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja
vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan
olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo
hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina
seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa
rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan
huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia
pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä
erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien
kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu
salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä
salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen
ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät --
niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa
kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset
sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko
kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän
halusi nähdä maailman... se voi olla lihallista. Mutta sittekin;
hän halusi käännyttää maailman... eikö se ollut henkistä? Eikö
hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä
marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien
kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet --
hän aavisti, että se sen tekisi -- kunniakkaasti ja turvallisesti
pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut,
ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa...
Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen
edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty!
Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen
tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia
rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut
kasvot!

Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava
pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin
puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä
olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa
kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä,
johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja
vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan
kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu,
joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon
sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin
päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa
silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen.
Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus
sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän
huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta
kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten
pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! -- ne supattivat, hymyilivät,
tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan
ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain
muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei
itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta
viettelystä... Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden
säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli
huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa
päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui
hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen
henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen
vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.

Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja
ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten
muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta
asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken
kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena
hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä
hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa
tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen
puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt
pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli
sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin
joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat
ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista
vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi
oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten
pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle
sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen
sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena
kyljelleen.

Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän
uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri... ei se
olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle
rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon... muisti krokodiilit...
pyörsi taas takaisin... muisti sisilisko-silmät... krokodiilit hän
ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?... ja päättävästi
läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin.
Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti
sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle.
Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä
se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun
eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.

Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat
vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat,
vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät
ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat
valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi
ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja
taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli
runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan
tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä,
joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan
sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon
kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut
pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka
koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena
harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia.
Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä,
mutta, meille sen ei tarvitse olla.

"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika",
jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli
karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää
nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."

"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman
valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."

Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin
jalkineihin -- aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi
pantu sekasin hänen päälleen -- ja kaulassaan toistakymmentä
kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi
naurahtaen pois puhujasta.

"Asgaard -- Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin
tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle
olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."

Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille
kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä
pudistamalla.

"Kysy häneltä kreikaksi, mies."

"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."

"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen
puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."

"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi
vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."

"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun --
mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit -- ja
kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä
kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."

Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän
ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.

Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä
vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi
siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet
olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti
ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet,
paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen,
pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa
pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta,
mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon
oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli
huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja
jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä
säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen
ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat,
luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon.
Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet
hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan
murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen
munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui
lumouksesta ja vastasi:

"Asgaard? Mikä Asgaard on?"

Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.

"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti
ja vakavasti neidolle.

"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle
kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja
tutkivista silmistä.

Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut
paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.

"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä.
Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta
ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki
tulee."

Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista
niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista
vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä
kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita
gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään
jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta.
Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian
Etiopiassa -- Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt.
Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi
halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja
hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat
kärventyivät.

"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden
keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.

"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä
varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.

Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian
ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja
koiranpäillä varustettuja naisia.

"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.

"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi.
"Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."

-- -- Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja
jossa ilma on höyheniä täynnä... Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä
tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien,
missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä
maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja
sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat -- ja -- ja -- ja putouksien
yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin
hirmuisen paljon perkeleitä... ja Asgaard... niin siitä ei kukaan
tiennyt mitään...

Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia
heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski
nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä
nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei
enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.

"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen
sellaisista asioista tietäisi!"

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen
käskynhaltija?" Smid kysäsi.

"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä
ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja
hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi
liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."

"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu
ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti
itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen
Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät
kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja
arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid!
Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard
oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."

"Miksi?" Wulf kysyi.

"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja
Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin
roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää
luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja
sillä hyvä."

"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan,
ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä
munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.

"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske
hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä --"

"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!"
vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi
vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja
ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani
karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö
näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"

Amaali nousi.

"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia
haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme,
emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta.
Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä
koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa
ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua
tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne,
missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune
tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, --
vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin
missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme
Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa
päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon
vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia.
Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia
nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi,
että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin;
lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen;
kutsukaamme vandaalit Espanjasta -- he kaikki lienevät jo saaneet
kyllikseen kirotusta Ataulfista -- Minä olen varottava heitä, kokoova
armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus
ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja
munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? --taikka panemme johonkin
muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua
kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn
omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."

"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.

"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!"
Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka
kuin tämä."

Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.

"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"

"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan
pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se
juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät?
Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi,
kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti
asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman
kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille
uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia
tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö
ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"

"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."

"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä
pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan,
mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten
lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken
sen uroille laulaa?"

"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."

Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi,
hiljakseen ja unisesti:

    "Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
    Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
    On lyhyt elon tie -- se lepohon kun vie,
        Nukkuos rinnallani!"

"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.

"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik
kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien
palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä
etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja
laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen
kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota
Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä
Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te
vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme
Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille
simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"

"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla
käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri
kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille
annettu?"

"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!"
huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.

"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"

"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään
Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse
meitä johtamaan?"

"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme
liikkeelle."

"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan,
hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä
tarvitse olla."

"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden
koskien ohi."

"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia
keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti
oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella
Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut
lopussa.

Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan
ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän
tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja
oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta
ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.

Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta
turhaan.

"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä
pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein
Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien
Valkyyrien, ne ovat kellellään! -- ja Smid alla!"

Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat
Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta
kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla
punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui
entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka
oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.

Katselijat ällistyivät perin pohjin. He olivat pitäneet aivan
luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun
vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat
syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät
olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen
toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet
hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka
osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.

Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen -- kai
nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan
aseensa lyöntiin... Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti
kasvoihin... Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt
nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden
teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä
estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle
paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin
Filammonkin.

"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on
häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja
mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", -- ja hän kävi
Filammon paran kimppuun.

Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä
uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä
ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät
keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai
egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille
ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.

Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa -- jos tyytymisellä on mitään
tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset
yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että
kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen
äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen
maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan
hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti
entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle
tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi
naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut
mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän
sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran
oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta
parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään -- ja tämä
kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia
menettelynsä hedelmät.

Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä
jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta
kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:

"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"

"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja
mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"

Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja
tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.

"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.

"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"

Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen
Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre
selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:

"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta --
vaikka se onkin safraninvärinen!"

Gootit peräytyivät... Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut
enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei
ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle
naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin
silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen
pelko kuvastui, -- ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.

Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun
Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki
Wulfin, Ovidan pojan.

"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni.
Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet
surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan
muukaan saa sitä tehdä."

"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen
päivään!"

"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut
päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän
on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me
teemme hänestä soturin palkinnoksi."

Ja hän nosti munkin jaloilleen.

"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"

Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut
kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi
voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.

"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa
hänet meille!"

"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita
ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy
alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen
verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä
vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee
hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja
hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin
käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."

"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin
soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän
kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme,
sitä parempi."

Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille
annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja
kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta
satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia,
kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä
yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet
kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte
keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat
sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat
puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin
ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja
osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen
kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies,
ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:

"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on
kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme
vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"




4 Luku.

MIRJAM.


Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan
hänen huoneeseensa.

"Se vanha juutalaisnainen, neiti -- se akka, joka viime aikoina on
niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta -- pilkisti eilisiltana
sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki
sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä --"

"No, mitä hänestä?"

"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että
minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni -- kai teilläkin on?"

"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien
salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että
Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet
luokseni!"

Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta
mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän
palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon
takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat
niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi
koettelemasta taikakalunsa voimaa.

Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen,
kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut
katsettaan Hypatian kasvoilta.

Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja
teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja
aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion
puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä,
sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien
välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut
kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi
sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka
tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista
vaikutusta.

Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen
syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.

"Keneltä tämä on?"

"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen
neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha
juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."

"Ylhäisten?" --

Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille
kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin... "Merkillistä,
että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista
salaperäisyyttä vaati?"

Hän kutsui sisään orjattaren:

"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.

Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.

Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi
hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen
kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että
hän käsitti syytä siihen.

"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta
nyt kirjeeseen."

"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen
lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." -- --

"Orjani! Eikä mitään nimeä!"

"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen
lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin
uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat
jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa --
ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa
myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja
Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen
alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi
Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi
filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on
Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares
ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa;
Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian
karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa
tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista
saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. _Fonanta sunetoisin_.
Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen,
mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?..."

Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä
olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi
riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen
kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä
Theon istui kirjojensa ääressä.

"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut
lähettää katalan juutalaisakan kautta!" -- Ja hän levitti kirjeen
isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus
kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja
katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen
vastenmielisesti.

"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne
sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"

"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän
tarjoaa sinulle --"

"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan.
Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen
muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen,
jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi
ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan
rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja
palkinto, minkä hän minulle tarjoo -- minulle, puhtaalle, vapaalle
neidolle -- on -- hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi
kera?"

"Mutta lapseni -- lapseni -- kokonainen valtakunta --"

"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua
itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän
punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa
vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa -- mukautua
hänen oikkuihinsa -- kantaa hänen lapsiaan -- kuluttaa itseni
vaimon vastenmielisissä tehtävissä -- ei enää voida kunnioittaa
itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei
kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama
todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas,
sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain
noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne
sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut
häntä liiaksi -- minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä
itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin -- kuvittelin, -- että
hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien
jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen
koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten
alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle
paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa,
sopivaa sanansaattajaansa!"

"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, -- minun tähteni, Hypatia;
-- oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, -- sääli harmaita hiuksia!"

Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti
hänen polviaan.

Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen
ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten.
Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille
hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.

"Ajattele ylpeyttäni -- minun mainettani oman maineesi vuoksi --
ajattele minua... Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!"
vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"

"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni
nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja
alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."

"Mutta -- mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan
keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta
ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen
haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi
saisitkaan aikaan!... Muista Julianusta!"

Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus
välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana.
Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä.
Temppelejä -- uhreja -- pappeja -- kouluja -- museoita! Mitä hän
saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän
vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu
kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja
kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena
pakanallisen Aleksandrian satamia -- Mutta hinta!

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen
poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa
sisällisestä taistelusta.

Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi
sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien
varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden,
viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka
päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat
ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja
hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia
jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti,
että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian
heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.

Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli
jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.

"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi -- taiteen, tieteen
ja tiedon ja filosofian vuoksi -- Olkoon niin. Jos jumalat uhria
vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto
ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen
ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää
kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"

"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen
ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua
kovin julmana isänä; mutta --".

"Säästä minua isä -- olen sinua säästänyt."

Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.

"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa -- vaikka ehdollisesti. Ja
siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu --
Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja,
voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään
vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos
hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen
minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."

"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut
häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla
julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun
kerran --"

"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että
uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos
hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni
vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko --
kuten luulenkin -- niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä
suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita
hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"

Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen
sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä
Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan
pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten
tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo
määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä
yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla
vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti
kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman
Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä
edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja
rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja
loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte.
Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut,
ettei pahaa ollut olemassa -- että paha oli vain hyvän alhaisempi
muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei
voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja
salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa
paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran,
mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen
alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään
tuon haaran -- ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja
korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen
mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa
ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?...

Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä
puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi
itseuhrinsa kautta sieluansa. -- -- -- Mutta eikö tämä juuri lisäisi
uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta -- tuota ainakin
hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi
selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä
oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa
häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he
sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus,
jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat?
-- Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus -- joku
nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän
ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina,
toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? -- Ja hänelle oli
tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä.
Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla
hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli!
Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin... Mirjam oli
mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.

Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam
vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa,
avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen
niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata
muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut
keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun
korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He
loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä
kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.

"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"

"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot
taskuunsa...

"Milloin luulette sen akan palaavan?"

"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."

"Lukenut ne?"

"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi
sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua.
Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän
silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."

"Minkä vuoksi?"

"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän
onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he
tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia
vaatii teitä kääntymään pakanaksi."

"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"

"Mistä vain haluatte."

"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"

Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.

"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin
häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."

"Tuo sitte akka sisään. Pian!"

"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia,
joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.

"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä
apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu
tuossa valmiina."

"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme",
Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille
tehdä."

"Ahaa, vieläkö sen muistatte? Kai muistatte myöskin, miten ne
barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi
ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan
noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän
on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin!
Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"

Orestes luki -- ja hänen naamansa piteni.

"Olen voittanut, vai?"

"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"

"Olen siis voittanut?"

Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:

"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista;
ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja,
tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia
vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen
loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa
polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin
niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa
suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka
hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota
nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut
olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain
uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi -- --"

Ja siihen loppui kirje.

"Mitä nyt tehdä?"

"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."

"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja -- ja -- minne
minun sieluni joutuu?"

"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.

"Tarkotatte -- -- tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette
käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi?
Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla;
sen sanon suoraan!"

"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."

"Miten -- mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"

"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei
ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta
pilkkuun täytettäisi."

"En uskalla -- tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä
on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut
loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."

"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi
voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko
asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule
tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin.
Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne
se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja
uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä
roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen
kauneuteensa tulee -- niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella,
juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa
kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."

"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta
tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai
häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen
neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen
haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja
autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."

Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan.
Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt
ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään
antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo
avustettava."

"Suoraa puhetta!"

"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän
sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja
ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta... Ymmärrättekö?"

"Taas selvää puhetta!"

"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin,
ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa,
ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla,
alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä,
hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt
mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."

"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni!
Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein!
Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi?
Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet
heti paikalla!"

"Korkea-arvoisin majesteetti -- se ei onnistu. Ette näy tuntevan
sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen
vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole
minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."

"Miten niin?"

"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun
aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli
marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa
puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä
ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."

"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma,
johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö
tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle
naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"

"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä
tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte
te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä
että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä
ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien
kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa
tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina
hetkinään tunnustaa!"

"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"

"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua
hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte -- en
tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta
hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien
ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan
kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään --
on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi.
Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on
vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä
kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä,
toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin
kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon
menneeksi."

"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi
olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä,
ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."

"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää
nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte
päivällistä kanssani huomenna?"

Rafael poistui kumarrellen.

Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen
katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi
hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun
Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen
käsivarteensa.

"Uskaltaako se narri?"

"Kuka ja mitä?"

"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi
kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta?
Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"

"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain
sydämensä sopukasta, eikä uskalla."

"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen!
Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat
koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"

"Helvetin tulta!"

"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"

"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin,
mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu
päästä sinne omia teitään."

"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko
ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin
korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta
--"

"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa
niitä käyttää, hä?"

"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"

"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää
vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää
ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär
konsanaan."

"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä
ylpeillä."

Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä
Rafaeliin virkkoi:

"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.

"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi
sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."

"Miksipä en -- miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja
juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"

"Mikä komea opaali!"

"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea
sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se,
sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä
tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."

"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"

"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi
väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja
nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi,
mutta minä pidän siitä. Ja -- Rafael Aben-Ezra -- elä naura minulle
äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä
välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin.
Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi.
Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja
minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen
käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä
kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin
sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti
paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane
vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta
keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."

"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.

"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän,
ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja
voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla
kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on
tuleva -- kautta neljän pääenkelin -- sinusta on tuleva!"

Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen
Rafaelin yksikseen.

"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän
tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun
nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita
herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi
lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa
lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä
ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille
palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä
joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä
pois? -- -- -- Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin
kotiini pääsen!... Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai
jokin sellainen ensi asemalta... ja ajaja, joka äsken on syönyt
sipulia... Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja,
ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten
Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden
edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja
kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen
Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei
salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee
minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä... Minä en
tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi
pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on,
vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä
ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella
olisi toimittamisen arvoista -- ellei elämä haudan tuolla puolen
osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin... Milloinhan tämä
kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin -- tai jonkun muun
kunhan vaan en naisen!"




5 Luku.

PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.


Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He
sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt
olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin,
nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta
nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat.
Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan.
Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet
kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa
keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja
meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman
kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka
kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen
muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät
korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset --
kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan,
ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä.
Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina
kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä
neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja
lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan
keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että
muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos
pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta;
mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain
kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja
kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei
hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen
ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.

"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle
johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille
hyvästi?"

"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin
sinut ja sinä olet minun mieheni."

Filammon pysähtyi empien.

"Olen munkki ja Jumalan mies."

"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."

"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat
rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi,
että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa
kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne
luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän
puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"

"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut,
meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta
kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"

"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on
maksu!"

Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin
päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen
taakseen marmooriseinään.

"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet
ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja
tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät
paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen
keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain
gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."

"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa
ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan
välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa
tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.

"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa
pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt",
murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt -- ja mitäpä
muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja
käykäämme ryypyille!"

Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin
jäädä -- ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän
kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja
tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa
kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa
lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta
Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.

"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut
niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas
pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"

"Aivan pienenä poikasena, muistelen -- tuota luulen --"

"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.

"Suuri talo Ateenassa -- ja hirmuinen taistelu siellä -- ja tulo
Egyptiin laivassa."

"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! -- Tytöt, kuka
sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"

"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme
sen leikillä", ehätti muuan joukosta.

"Minun näköiseni -- sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle
jotain sanomista -- sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen
kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli
valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.

"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain.
Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään
muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle
hyödyksi. Minä asun" -- hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka
painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen
pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.

"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et
kai aijo kääntyä nunnaksi?"

"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä
maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin
ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan
pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä
paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat
nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja,
pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään
pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään
tietä patriarkan talolle.

"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki
kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen
mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla
tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi
tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen;
koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto
on. Oletko munkki?"

"Olen."

"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin
jonkun heistä tapaat."

"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on
munkkeja vastaan, mies hyvä?"

"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä
sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä
kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja,
oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan
osaa kapina-ja murhailveilyihin -- niin silloin olet mies parempi
kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka
maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut
taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen",
jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja
tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko
munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan
minä heitä miehenä ja aviomiehenä... sillä kaunottarien -- tai
heidän vastakohtiensa -- suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin
olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät
he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven
aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan
kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki
ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien
ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä
filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava
samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia
niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää
puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa
loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"

"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi
filosofiassa?"

"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan
viisas -- nimi on munkille yhdentekevä -- joka öisin teki työnsä
että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä
sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että
saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen
tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta
korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että
minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä,
herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa
vatsaansa -- "langennut tähti -- langennut -- niin sanoakseni, jos
filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman
sikojen sekaan -- ja aivan itse sikopahnaan. -- Mutta minä näytän
sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo
saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat
minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"

Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään
päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.

Filammon seurasi häntä puoleksi halveksien, puoleksi ihmetellen
että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa
olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku
oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle
outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen
vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut
aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta
sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja
pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin,
täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja
samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän
kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän
rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet
tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä
takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota
kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä
komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan
ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan
edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.

Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä
ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen
ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla...
Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili
syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä
suuremmoinen panoraama tekisi häneen.

"Kas siinä! -- katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! --
meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi
sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi
nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa
teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet,
kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on
yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon
monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa,
jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat
tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse
nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita
obeliskeja sen edustalla!"

Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista
toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan.
[Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]

"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi
pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö
kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta?
Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen
veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset
eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin,
pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon
temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu?
Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona
tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö
louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka
peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa,
sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua,
sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia
aikaansaamaan?"

"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet",
Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin
mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään
suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja
mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan
ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton
vaihtelevaisuus -- aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta
doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen,
mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa
jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä,
joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten
ulkopiirteitten vaikutusta -- tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys
jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske
ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin
valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen --
kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä... Tämä siis
oli se maailma... Eikö se ollut kaunis?... Eikö niiden ihmisten,
jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla -- jos ei juuri
suuria... niin... hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan
heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli
jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se
ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle -- niin,
tuleville sukupolvillekin... Ja tuossa on meri ja sen takana --
uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä... hänen mielikuvituksensa
lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut --
kadotetut?... Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän
osalleen?

Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä
arkkipiispan asunnolle.

"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten
kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.

Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun
seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.

"Mitä, onko tämä kirkko?"

"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu.
Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan,
mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. -- Tännepäin, alas tuota katua
oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen
sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija -- Hypatian
luentosali, minun arvottomuuteni koulu... Ja tässä", pysähtyen kadun
toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun
suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta
Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja
kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset... Voit laskea korisi maahan."

Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle
teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.

"Mutta missä on arkkipiispan talo?"

"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet
neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien
turmelemia."

"Mutta pitkältikö sinne on?"

"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."

"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."

"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo
kerran kuljit."

Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä
seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä
pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia
syrjään?"

"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa,
huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on
tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu
tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen
menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin -- poliitillisesti eli
käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että
sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti
eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan -- siten nimittäin, että sinä
nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi
tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja
kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta
toivomaan joksikin tulevasi."

Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.

Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja
niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt
pakoon.

"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja
näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."

"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä
paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet
pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen
korillisen hedelmiä."

He läksivät nyt yhdessä matkalle.

Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt
itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka
hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on,
että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä
mietteistä heräten kysäsi:

"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"

"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa
Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."

"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.

Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti,
kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa
kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä
käsi pidätti hänet.

"Ai, ai, jo muistan!... Siitähän sovittiin... Kukako on Atheene?
Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten
kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti... Et kai ymmärrä."

Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen
pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen
olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän
voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan
ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen
omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä
veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä
merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi
kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja
vastasi:

"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota
yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen... Aha! -- Täällä
on jotain näkemistä ja portit ovat auki."

Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.

"Onko tämä patriarkan talo?"

"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa
pienessä likaisessa huoneessa -- tietää siis mikä hänelle sopii.
Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni -- jos sellaisia
ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on
taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen
kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä
sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi,
muuttaisi huomenna -- mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin
palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten
täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin
mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit,
joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla
on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään -- etenkin
perääntyvistä -- oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä
melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada
virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä;
sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.

"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"

"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi
muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä
kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja
viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."

"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä
aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi,
mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään
oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani
hänenkin selkänsä kirvelemään."

"Sehän oli selvä ennustus."

"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt
ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."

"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs
suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.

"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!
Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"

Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi
väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei
Filammonin oppaineen mukanaan.

"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen
tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan
välillä. "Mistä tämä meteli?"

"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan.
Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin
panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä
kunnollisten kristittyjen lailla."

"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita
filosofi --"

Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä
tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.

Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään
kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti
väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat
rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet
näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui.
Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja
kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.

Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin
palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja
ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa,
sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat
kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi
ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja
heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein
loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.

"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin
arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"

Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli
väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi
katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja
säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.

Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa,
ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi
hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi
neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset
ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä
kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja
niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että
päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli
jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan
ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.

Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen,
jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa
papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös
suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden
ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava,
että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen
mahtavimman miehen sisäänkutsua.

Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi
jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.

"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein
puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän
itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja
hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen,
povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen
koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin
käsiin?"

"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon
epämiellyttävämpi ääni.

"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle
vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen
tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta
sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista
pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."

"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen,
loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"

"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu
näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen
kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan,
jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää
niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa
yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin
väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin
syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä
viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin
itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"

"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.

"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän
sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee
heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän
kertaa prefekti?"

Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi
läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti
olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen
asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti
tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen,
joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden
istuimella.

Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut
kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren
miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti
jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea
parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt
leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa,
hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät
silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa -- kaikki osoittivat
että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa
pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin,
jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan,
että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta
katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:

"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.
Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.
Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella
minua."

"Minä tottelen."

"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"

Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin
kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli
totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa.
Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän
seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi
ärjäissyt: "Seis!"

"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka
hän ehkä kuuli."

Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän
olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten
tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.

"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt
tänään?"

"Näin murhan --"

"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma
on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos
sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten
Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna
kostotyössä."

"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."

"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt
tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin
kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin
olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä -- naisia, jotka
itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin
he eivät itsekkään usko. -- Sekin, Pietari, on Herkules-töiden
luettelossa".

Samassa astui sisään eräs diakoni.

"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette
luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin
kautta, peläten --"

"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme
hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen
ja esitä hänet parabolaaneille... Kuka heistä olisi paras hänen
opettajakseen?"

"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."

Kyrillos pudisti nauraen päätään.

"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani... Kuule,
Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin
oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan,
teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta
parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies.
Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten --
Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö
Kyrillos sen tekemään -- sitte puoli tuntia sairashuonetilien
tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita
varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus.
Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään,
Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja
elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"

Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä
tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka,
vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi
ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten
kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.

Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa.
Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä
harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki
Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta
satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista
satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi
joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa,
ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa
ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan
viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain
tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä,
ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän
keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä
päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja
vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan,
puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja -- kuumetaudeilla oli
näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija -- ja lohduttaen
kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit
menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä
kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin
hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että
hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli
todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta,
että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi
heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja
vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Mutta päivän vaikutelmat rupesivat kiusaamaan häntä unina. Hän
uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli
heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia
ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen
samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa
ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla -- ja muuta samaan
suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin
askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista
selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun
kristityt! Tuli on irti! Apuun!"

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän
oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan
päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin
kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin
kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten
kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle.
Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.

Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi
silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään
tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen
henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän
varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka
kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas
katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät
hänen perässään.

Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut
paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista
ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta
jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun
suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran,
hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.

"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle
katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit
käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä
tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko
keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa
menetellään!

"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin
olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon
ajatteli.

Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli
takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi
Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.

"Asestettu joukkue on kadun päässä!"

"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen
ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja
koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman
nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää
pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.

Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään;
parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen
jalkojensa juuresta huutavan hänelle:

"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen
kristitty, valhettelematta olen kristitty!"

Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen,
joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.

"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa",
nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja
rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani,
ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat
uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja
nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle
sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"

Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys
oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi
häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat
huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua,
erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka
kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi
taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa
ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan
toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän
tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä
takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua
muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle.
Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan
mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi
läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen,
huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti
Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi
hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään
ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa
kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään
ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle.
Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja
ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen
tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen
käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi
murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen
jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja
yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan
roiston seurassa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.

Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin
sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon
oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä.
Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne
vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus.
Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina
valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he
sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi
heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä
kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä
rivissä -- vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla -- Pietari
esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen
vuoksi heti luistavasti puhumaan:

"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me
jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä
on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi
hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."

"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa,
"ja tässä on hänen rikostoverinsa."

Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen
marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.

Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän
oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut
kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko
asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen
sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota
koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta
pelastanut.

Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut
jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon
vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa
häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin
teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan --
kuulemaan, oliko hän loukkaantunut -- ja --. Voi voi, Filammon! Vain
neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti
naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta
naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa
heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi
toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti
toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin
kirkko palaa! -- Eteenpäin!

Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita
kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja
parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin
katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko
juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta
eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.

Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui
eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja
miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa
keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen.
Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske:
"Henkivartijat!"

"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.

"Sotureja -- roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.

Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt -- ei
hän itsekään tiennyt miksi -- kun näki tuon taipumattoman näköisen
miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin
likelle, kuin suinkin uskalsi... Nämä siis olivat Rooman sotureja
-- maailman valloittajia -- miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä
lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen
tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin
häilyviä... Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista
kasvoihin!

Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista,
joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri,
tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä
uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:

"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa
sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"

"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana
välttää liikoja sanoja.

"Sen parempi."

"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."

"Puolustakaa sitte itseänne. -- Käännös perinpäin, miehet. Ne vain
vähän räyhäävät."

Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja
rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie
taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.

Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!"
Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun
"olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa
tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin
kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä,
jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän
räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta -- jonka hän oli
kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi -- ja Aleksanterin
kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen,
kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta
ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä
järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa
kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. -- -- Hän vihasi
noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet,
tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka
sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista
äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän
kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen
vähäpätöiseksi.

Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä -- hän oli näet nuori
eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi -- kun väkijoukon pysäytti eräs
nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin
kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä
muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m.
y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä
ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta
muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien
sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja
huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa
rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes
henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään
suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn
siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen,
että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se
oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas
se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja
jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä --
itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli -- jok'ainoalla kadulla
heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit
varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja
väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes
toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten
tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.

Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta
"juutalaiset ovat kimpussamme!" -- jolloin muutamat, turhasta
hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin,
otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön
-- saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti
toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli
vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt
tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä,
-- vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta,
niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, --
ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden
uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan
talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja
valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita
ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista.
Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän
kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä,
ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.

Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja
Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti
puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa
kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan!
Soturithan siellä tulivatkin!

"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi
ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän
torkkuessa!"

Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin
sotureita. Vastaus kuului:

"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme
kanakoppinne tuleen!"

Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen,
ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien
sananmiesten kans

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/49025