← catalogue

Kuolleista herännyt: Seikkailukertomus eli etsijän tarina

by Maiju Lassila · Finnish · Gutenberg #48979 · 365,695 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kuolleista herännyt: Seikkailukertomus eli etsijän tarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuolleista herännyt: Seikkailukertomus eli etsijän tarina

Author: Maiju Lassila


        
Release date: May 17, 2015 [eBook #48979]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48979

Credits: Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEISTA HERÄNNYT: SEIKKAILUKERTOMUS ELI ETSIJÄN TARINA ***

KUOLLEISTA HERÄNNYT

Seikkailukertomus eli etsijän tarina


Kirj.

MAIJU LASSILA



Otava, Helsinki, 1916.






I.


Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina
päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat
käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren
laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään
ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla
ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden
hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan
mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja
sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen
höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen
kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan
reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta,
sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen
raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen
mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan
ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi
nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo
sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua
hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa
painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja
Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut
jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten
kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina
kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä
ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja
kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen
satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi
vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien
joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä
harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös
sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli,
että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on
jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka
vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli
jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli
kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin
edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä
elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi
sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut
korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä
usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin
hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka
paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet
einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin
suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen
ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen
tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt,
oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa
syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin
ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja
puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja
koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena
talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta.
Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman
liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin
ainoastaan poliisin välityksellä.

       *       *       *       *       *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää
mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran
viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta
putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa
kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli
Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä
passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa
kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä
poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin
sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita
se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan
käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli,
tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut
konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius,
Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen,
tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt
odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen
jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus
sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty
ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että
rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka
Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta,
punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta
painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

       *       *       *       *       *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos
Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla
lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen
Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä
kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa
koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko,
kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli
siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien
aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten
hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä
miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen
lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina -- tietysti juomarahan
toivossa -- ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili
tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä
kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin
kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain
kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka... Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se
Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen
myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään
kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi
konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin
ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä
johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan
mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean
silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle
aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan
näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki
salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi.
Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi
rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien
tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen
Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon
lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg
luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä
kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä
kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin,
suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman
seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan
saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen
arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja
silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista
uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui
tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui
niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin
puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan
juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut
ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen
Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli
pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä
mennä suoraan sitä tapaamaan.

Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.
Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.

"Nuutinen!... Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.

Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa
taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä
ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi
hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.

Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi
ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin
moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei
ollut huomaavinaankaan.

"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.

"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki
arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi
umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:

"Elä sinä ylpeile, Nuutinen... Häh... Nuuuu-tinen."

Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän
nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn
siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna,
kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä
putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli
rauhallisesti:

"Ka... Nuutinenko sinä olet?"

Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan
Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä
harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:

"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi
harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli
jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia
loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi
Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat
häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä
painostaan peräsi:

"Paljonko on nyt?"

Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen
vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:

"Sama kuin ennen."

Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan
Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi
poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön
tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista
tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen
painatuttaa nuo sormimerkit.

Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni
alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta
kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.

"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti,
tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.

"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi
kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:

"Ei se sormiasi syö."

Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa
epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta
väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja
äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:

"Nyt saat mennä!"

Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin
tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki
otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen
eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:

"Ei sine saa teelle lurkki!"

Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.

       *       *       *       *       *

Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta
Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse
asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin
siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin
se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin
poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.

Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille
puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän
puheli tosissaan, erosta heltyneenä:

"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua
silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa,
aina kantaa".

Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä,
äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan
äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi
painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi,
puhellen samalla puolustuksekseen:

"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää
kanneksia."

Jönni heltyi lopen.

"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:

"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."

He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä
rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:

"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari
tahtoi sormet paperin päälle?"

Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:

"Noo... Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä... Se poliisilaitoskin
yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan
selittämään.

Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli
varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.

Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen
alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset
kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille
lopuksi Nuutisesta:

"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."




II.


Kauppaneuvos Lundbergin, eli Lumperin ukon, ja poliisi Nuutisen lisäksi
oli Jönnillä kolmaskin vanha tuttu ulkopuolella ammattikunnan. Se oli
jätkien kesken tunnettu Makkara-Liisan nimellä. Hän oli torimatami,
makkarakauppias. Häneltä ostivat jätkät aina makkaransa. Hän oli
lihava, pyylevä muija, oikea emäntä matamiksi.

Mutta hänen ja Jönnin välillä oli iäti ollut kinaa, josta ei tiennyt,
oliko se rakkautta vaiko vihaa. Jönni kun hänelle päästi aina väliin
jonkun jätkäsukkeluuden, niin hän siitä harmistui ja haukkui Jönniä, ja
niin oli heidän välillään pysynyt vireillä tuo omituinen "suhde" ties
herra jo kuinka monet vuodet. Toiset jätkät kun sitten vielä leikkiä
laskeakseen Liisalle vihjasivat, että Jönni on hänen sulhasensa, niin
hän siitä joskus ihan myrtyi.

Mutta Jönni oli tunnettu siitä, että hän oli, kuten virressä lauletaan,
"hidas vihaan" eikä halukas vaivaamaan itseään muistossa pitämisellä.
Nytkin hän poliisikamarista pääsynsä jälkeen niihin ukko Lundbergin
lahjoittamiin herrastamineihin, silinteriin ja rokkiin puettuna
jätkytteli Liisan myöntipöydän luo makkaraa ostamaan. Ei Liisa ollut
häntä koskaan moisessa puvussa nähnyt ja niinpä oitis siinä toisille
jätkille Jönniä haukkuakseen tuosta näystä ihan vihoissaan ja tosissaan
äkäili:

"Kehnoakohan se nyt kujeilee!"

Mutta Jönni kotiutui, lausui jo Liisalle jätkäkohteliaisuudenkin, sen
lihavuudesta, imarrellen:

"Sinä, Liisa, sitä olet oikea emäakka... Ihan kuin ruustinna."

Vilpittömänä imarteluna hän sen leikin lojautti, mutta Liisa suuttui
siitä silmittömäksi. Hän siinä toisten jätkien kuullen haukkui Jönniä
nyt suut ja sieraimet täyteen, riidellen:

"Mikäs sinä sitten luulet olevasi Herran edessä... Jos taivaallisista
asioista kerran puhe tulee", kiivastui hän alkamaan ihan
raamatullisesta alusta, kuohtui ja haukkumalla kinasi äkäisesti:

"Jätkä sinä olet, etkä mikään ihminen", haukkui hän, aherti myyntiä
vihaisesti, myrtyi ja lisäili ynseästi:

"Ei jätkällä ole ylösnousemustakaan, sillä jätkällä ei ole sielua."

Ja miten olikaan, niin hän tuli tällä kertaa haukkuneeksi Jönniä niin
pahasti, että Jönni alkoi jo pahastua. Hän jo alkoi sanoa vastaan,
hidasteli ja aivan kuin torasi:

"Kehnoako sinä Liisa tuolla tavalla leikittelet! Kiellät koko
olemuksen!"

Mutta Liisa vain kiihtyi ja haukkui:

"Sonni sinä olet!... Simpsonni ja härkä sinä olet", pisteli hän jo
vihan vallassa, ärtyisästi, sillä Jönnin Simpson-nimelläkin.

Ja niinpä he erosivatkin nyt suorastaan vihamielisinä,
aavistamattakaan, että heidän välillensä oli kohtalo pian punova
lemmenpaulan.

Mutta jo seuraavana päivänä ehti hidasajatuksinen Jönni muistelemaan
Liisan riitaa, ja häntä ihmetytti se. Ja kun hän silloin istuksi ja
ruokki taas pululintujaan leivänmurusilla ja siihen osui tulemaan
Hankku jätkä ja kysäisi että "pulujako sinä, Jönni, syötät?" niin Jönni
sen myönnettyään arveli:

"Ja sitä minä tässä mietin, että mistähän se Makkara-Liisa minuun eilen
niin pahasti torautui, että kielsi ylösnousemuksenkin ja sielun."

       *       *       *       *       *

Hankku jätkä oli Jönnin paras ystävä. Se oli kahdestikin pelastanut
Jönnin varmasta kuolemasta. Jönni oli juovuspäissään horjahtanut
sataman laiturilta mereen, ja Hankku oli silloin oman henkensä uhalla
vetänyt hänet kuiville. Siitä oli Jönni tullut hänelle kiitolliseksi
kuten altis lapsi, ja heidän ystävyytensä oli vilpitön.

"Sinä, Hankku, olet kahdesti vetänyt minut kuivalle telakalle", puheli
hän siitä aina satamamiehen vertauksella, eikä hän ollut koskaan
jättänyt Hankkua kuivin suin, jos hänellä itsellään sattui ryyppy
olemaan.

Ja siitä ukko Lundbergin lahjoittamasta arpalipusta hän oli jo jutellut
toisille jätkille, ja he olivat sen johdosta nyt johtuneet puhumaan jo
rikkaudesta. Oli helteinen satamapäivä. He istuksivat rannassa
tavaraläjän reunassa laatikoilla ja tavarapakoilla ja pohtivat
rikkauden arvoa. Ei Jönni luottanut erin onneensa, mutta viehättyi
kuitenkin rikkaudesta ja puheli:

"Miljuneerina se olisi jo lysti elää."

Sen myönsivät toiset ja he ihastuivat niin, että jo milteipä kadehtivat
Jönniä sen tulevan suuren voiton, kahdenkymmenentuhannen vuoksi. Joku
jo tiesi ilmoittaa rohkaisevan:

"Lotterissahan se kuuluu tää rikas Härkmannikin ensimäisen miljuunansa
voittaneen."

Ja se innostutti Jönniä.

"Minä eläisin miljuunalla jo ihan kehvelisti", viehättyi hän
kehaisemaan. Ja kun hän sitten itsensä hyvätuuliseksi ryypiskeltyänsä
johtui taas Hankulle siitä sen pelastustyöstä puhelemaan, niin hän
lupasi:

"Mutta jos lotterissa onnistaa, niin et tarvitse sinäkään, Hankku,
kuivin suin kitua."

Ja Hankku uskoi sen. Hänestä tuntui, kuin olisivat jo nuo ryypyt
varmat, aivan suussa. Hän aivan esteli:

"Mitä sinä minusta rupeaisit juottamaan... Pane vain rahat pankkiin ja
anna kasvaa korkoa."

Mutta hän oli hyvillään, kun Jönni sittenkin lupasi ja aivan kuin
vannoi jakavansa tasan.

"Mikä kerran lotterissa tulee, niin antaa sen myös mennä", hän aivan
tenäten ja jykevästi vahvisti, ja he tulivat yhäkin läheisemmiksi
ystävyksiksi.

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tapahtui odottamattomia.

Sillä se Lundbergin ukon lahjoittama Jönnin arpalippu oli nyt voittanut
kahdentuhannen markan pankkitalletustodistuksen. Pösön eukko, joka oli
sanomalehdestä asian tarkastanut, oli ilmoittanut sen Jönnille.

Mutta silloin alkoi Jönni epäillä koko juttua. Hän ei jaksanut uskoa,
että hänestä olisi tullut mies, jolla on kaksituhatta markkaa. Hän
alkoi epäillä ukko Lundbergia, luuli sen tehneen hänestä pilaa koko
tuolla arpalippuasialla. Hän hautoi asiaa vaitiololla, kävi aivan
epäluuloisen näköiseksi. Varsinkin kun se ukko Lundberg oli semmoinen
kitupiikki.

Ja lopulta se epäluulo vaivasi häntä niin, että hän ei voinut olla
menemättä Lundbergin konttoriin asiaa peräämään. Varovasti pysähtyi hän
siellä miltei ovipieleen, vaikka aina ennen oli rohkeasti kuten omaan
liikkeeseen tullut, yskähteli ja mulkoili epäluuloisena, kuten aina se,
joka varoo ettei häntä enää petettäisi.

Sillä sitä hän todellakin aivan huomaamattansa varoi ja oli varuillaan
ja siksi yskähteli ja mulkoili. Konttoriväkikin sen huomasi.

"Mitäs se Jönni nyt noin mulkoilee?" tervehti häntä sen johdosta jo
konttoristi, työssään tilikirjoineen ahkerasti puuhaten.

Ja silloin Jönni yhäkin epäluuloisempana varoen ilmoitteli:

"Sitä minä tässä vain että ... eiköhän se teidän patruuna minua
jutkauttanut?"

Ja kun konttoristi peräsi asiaa, niin hän selitti:

"Kun se antoi arpalipun ja se nyt voitti kaksituhatta markkaa... Niin
kyllä kai se häjyyksissään sen eikä oikeassa pelissä?"

Ja ne saivat hänelle moneen kertaan vakuuttaa ja selittää, että asia on
oikea, että arpa on voittanut ja hänellä on kaksituhatta markkaa ja
että asia ei siis ole kuria ja narria. Vielä poistuessaankin hän
epäluuloisena jäähyväisiksensä puheli:

"Jos tuo sitten lie..."

Ja yhäkin puoli-epäluuloisena silmäyksiä muljautellen hän lisäsi:

"Minä vain sitä epäröin, että kurillaankohan tuo kauppaneuvos
jymäytti... Sillä ei se kai tosissaan jätkämiehelle kahdentuhannen
laakia lykännyt."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt hän jo uskoi. Oli saanut ne kaksituhattansa pankista ja
puheli itsekseen:

"Uskoo tään jo nyt?"

Ja oitis alkoi hän aivan tietämättään pullistua. Hän oli menossa
satamaan, etsimään ammattikuntaansa, sillä hän aikoi sitä kestitä. Oli
toriaika.

Ja silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa
ja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt
kiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä
mitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi
käskevästi:

"Mittaa tuo!"

Markka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran
saatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta,
tekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.

Liisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten
hoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt
joutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon
rahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan
lopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:

"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!"

Sillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä
riidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili,
harmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle
Jönnille aivan kiukuissaan rähähti:

"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?"

"Ka", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen
tuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:

"Jos sitten tämä on sopivampi... Ja jämptimpi."

Liisan harmi syveni.

"Et sillä vielä lennä... Rikkauksillasi et taivaaseen lennä. Ei sitä
niin ylettömästi ole", riiteli hän tappiostaan ja Jönnin ylpeydestä
harmistuneena. Ja touhuten rahan vaihtoon lähtöä hän tyynenä
muljoilevalle Jönnille ynseästi jatkoi, torasi uhittelevaa:

"On niitä nyt suurempiakin rikkaita nähty, mutta eivät ne rahan päältä
ylpisty. Mutta jätkästä tulee jo tuhannen takia öykkäri."

Hidaspuheinen Jönni ei nyt olisi viitsinytkään hänen kanssaan
tavallisesta asiasta suoranaisesti riitasille ruveta. Raha paisutti.
Sen sijaan hän riiteli kautta rantain, kuin toisesta asiasta toraten.
Kun näet Liisa viipyi rahanvaihtomatkalla, niin hän palattua sille ihan
kuin tosi harmissa torasi:

"Se on kehnoa", riiteli hän, "että ei saa kontanttiaan rikotuksi, vaan
pitää odottaa ja aikaa hukata!"

Se oli sitä heidän välillään jo vuosikausia jatkuneen omituisen kinan
jatkoa. Molemmilla oli nyt jo tosi torat käsillä:

"Kuolla sitä rikkaankin pitää!" rähähti Liisa jo, taas siihen asiaan
johtuen -- ties miten.

Mutta Jönnikin oli pisteliäällä päällä. Makkaraa rikkaan miehen eleillä
taskuunsa työntäen hän siitä Liisan kuolemapuheesta johtui häntä
pistelemään makkarakaupalla, sillä, että Liisa möi härän lihasta ja
härän suolista tehtyä n.s. härkämakkaraa, jota itse valmisti.

"Se on rikkaan kuolema toista", alkoi hän verkkaan ja jatkaa jätkytti:

"Makkarakauppa, Liisa veikkonen, on vasta pikku kauppaa. Niin että
siinä kaupassa on porvari ainoastaan se joka syö, vaan ei se joka myö."

Liisa oli harmista haleta. Kasvot vihasta punaisina hän rähähti
kiivaasti:

"Luuletkos sinä sitten ylösnousemisessa tuhansien auttavan!"

Ja niin erosivat he nyt aivan vihamiehinä. Vielä Jönnin poistuttuakin
Liisa siinä makkaroitaan läjään kasaillessaan Jönnin ylpeydestä ja
tuhatmarkkasmahtavuudesta harmistuneena itsekseen ääneen ynseili:

"Lossaa olla... Vaikka ei vielä rikas eikä mikään, niin jo lossaa!"

Mutta sitten alkoi hän ajatella ja muistella. Hän oli kuullut Jönnillä
olevan arpalipun, joka voi voittaa kaksikymmentätuhatta, ja oitis alkoi
nyt mieli muuttua. Ensin hän tuli uteliaaksi, lähti peräämään asiaa
toiselta, läheiseltä torieukolta, jonka piti tietää Jönnin asiat. Hän
urkki asian viekkaasti, kierrellen, tekeytyi ja ynseili eukolle:

"Ylpeilee Jönni jätkä rikkauksillaan, vaikka ei ole miehellä markkaa
taskussa."

Ja eukko tarttui koukkuun. Oli väärin kuullut Jönnin voittaneen ei
kaksi, vaan kaksikymmentä tuhatta ja ilmoitti tuon liioitellun
tietonsa. Mutta Liisa masentui tappiostaan, kävi sitten kateelliseksi
ja ynseili halveksien:

"No ei hän sillä vielä miljoonia keri."

Kateellisuuttansa peittääksensä hän niin ynseästi vihoitteli ja
halveksui. Mutta kohta alkoi mieli muuttua. Hän muisti jo kuinka jätkät
olivat häntä aina piruuttaneet Jönnillä, sanoneet sen morsiameksi, ja
kuinka Jönni oli siihen aina hymyillyt, niin että suu venyi aivan yli
naaman.

Ja eikös ollakaan, niin hän alkoi nyt lauhtua Jönnille ja arvella, että
jospa tuo nyt niin kävisikin. Ei tuo kaksikymmentätuhatta olisi
pahitteeksi, ja Jönni oli hyväluontoinen mies. Sitä asiaa hän siinä
kauppapuuhissaan jo vakavana hautoi.

       *       *       *       *       *

Mutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja
makkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se
oli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa
hänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja
oli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli
ihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko
pöytänä, pari pölkkyä istuimina -- siinä huonekalusto.

Mutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt
kestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä
jätkää.

Niin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo
humaltumisen alussa.

"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari", kehuivat miehet. He
humaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin
Simpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille --
niin herroille kuin jätkillekin -- omituista laskettelua raamatun
pyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko
Noaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä
ja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo
arveli:

"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies."

Puhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan
perillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli
jo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:

"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin
että siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!"

Jönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan
Makkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen
sielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi
sukkeluudeksi, arveli:

"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi
ukolla jo muija."

Ei hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen
riitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana.
Viinoja oli jo päässä. Hän lisäsi:

"Siinä eukossa on läjä akkaa."

Ja he innostuivat kuin pienoiset, ryypiksivät, tekivät Liisasta pilaa
ja sulttaanista vieläkin enemmän. Huone-vainaja oli savua sakeana.
Jönnin humaltuneessa päässä elähtelivät jo oudot ajatukset,
jätkämäisinä tosin, s.o. verkkaisina ja hitaina kuten makuulta
herätessään sorkkiaan oikoileva laiska jätkä. Hänen mieltänsä alkoi
kiinnittää se sulttaanin vaimojen paljous, profeetta Muhametin oppi,
josta hän vasta nyt ensi kertaa kuuli. Sitä sulttaanin emäntäpaljoutta
hän jo siinä ihasteli, lausua lätkäytti toisille:

"Mutta on siinä silloin todellakin jo miehellä muijaa. Kun on
kolmetuhatta... Sappermentti!"

Ja he innostuivat ja ihastuivat sitä mukaa kuin kemut jatkuivat. He
puhuivat Turkin sulttaanin kustannuksella monta rasvaista viisautta ja
nauttivat siitä, että saivat tuon ison herran kustannuksella hänestä
nyt niin lasketella. He nauttivat siitä kuten aina viattomat lapset,
jopa niin, että heille itselleen oli jo itse asiassa tulla surku tuota
sulttaani parkaa, jonka nyt täytyi niin kovasti heidän hampaissaan
kärsiä. Välillä he toki aina, varsinkin ryypätessä, muistivat ylistää
Jönniä. Hankku puheli nytkin silmää lipaten:

"Jönnistä voi vielä vääntyä miljoonamies."

Se todistettiin todeksi. Tosin juomapuheilla, ilolla, hälyllä. Hankku
jatkoi:

"Ja silloin sitä jo kelpaa elää! Voi ihan Turkin sulttaanin tavoin
rehkimään ruveta."

Näin jatkui yli puoliyön. Jönniä alkoi juominen jo väsyttää. Kaikki
sekoittui päässä. Hän alkoi jo torkkua ja painui nukuksiin. Hankku koki
repiä häntä hereille, tolkuttaen:

"Jönni!... Elä hiivatissa, Jönni!... Nukutko sinä jo?"

Ja Jönni virkosikin vielä puoleksi, nosti päätä, koki päästä tajuihinsa
ja tapaili:

"Sitä minä vain siitä Nuutisesta... Kun se paperille... puumerkin."

Mutta siinä hän jo lopen väsyi ja nukahti. Seuruekin oli tyyten
väsynyt. Ken hiipi ulos ja huilaili kadulla, ken sisälle nukahti. Jönni
kuorsasi jo sikeänä kuin hirsi. Alussa hän yritti nähdä unia
Muhametista, mutta sekin loppui alkuunsa, ja pian hän nukkui saman
Simpsonin voimalla, jonka voimalla hän hereillä ollessansa --
edellyttäen että ruokaa riitti -- söi.




III.


Nyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä
välillä.

Ja nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä
kauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana,
rokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät
jätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin,
pääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus
niin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain
mulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: "Mitäs Jönni
nyt?"

Mutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän
rohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:

"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan", pyyhkäisi
suunsa hihalla ja selitti:

"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!"

Mutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi
kaimansa Jönnin onnesta.

"Se oli hyvä lotti... yksi hyvä lotti", vastaili hän tilikirjojensa
äärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää,
niin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne
juovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle,
ostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.

"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti",
tiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli
kymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä
taskussa. Hän kehaisi:

"Mutta nyt minulla jo on miljoona... Ja enemmänkin on!"

"Sappernaakeli!" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta
ajatellessa huudahdus, ja hän lisäili:

"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!"

Ei hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.

Mutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja
selitti:

"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso
kivimuuri... Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa."

Jönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei
tiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa
hän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään
ja ennusti:

"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos
sinä vaan spekuleeraat ja et juo."

Hän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut
paperin puhki katsoa ja vahvisti:

"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja
et juo. Yksi miljoona sinulla on."

Jönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.

"Vai mitä, Jönni?" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.

Ja silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun
ei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin
hän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen
vastaili:

"Ka sitä minä tässä vain arvelin... Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin
talosta puhui... että siinä talossa se on tiili toisensa päällä."

Mutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä.
Hän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai
vallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin
hän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin
hän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut,
mutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän
ei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä,
sitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo
kitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi
häneltä ryyppyjä tiukkaamaan.

Ja niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui
Riekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:

"Pistoovaatko, Jönni? Häh?"

Mutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan
ja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta
päästäksensä:

"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin... sattui hallissa Pollarin
Jori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti
Polarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?"

Ja niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa
tukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi
raskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden
vuoksi puhua siitä, arvellen:

"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten
kutsuttukin."

       *       *       *       *       *

Ja nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt
oli hän -- tosin vieläkin väärin -- kuullut muiltakin, että Jönni muka
on todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen
sattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan
kahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että
hänellä on kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä
Jönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo
avata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo
saanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä
oli hän uneksinut oikeasta kaupasta.

Ja niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt
taas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse,
niin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni
näytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:

"Sanoo... Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo."

Hän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova,
viekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta
Jönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi
arvannut, vaan oudosteli:

"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?"

Mutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän
yhäkin hymyilevämmin mairitteli:

"Mhyy... Vai mitä se Liisa..."

Luuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen
kuhertelevan:

"Mutta Jönni se vain sanoo... Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään
ja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo."

Mutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan
lempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan
kuherrukseen vastaukseksi puheli:

"Sinä, Liisa, vain räpiset."

Mutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt
niin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti
satamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla
ruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä
sitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi
että: "Kyyhkysiäkö sinä ruokit?" niin hän vain vastaili että:

"Eipä tässä mitä."

Ja ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:

"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä
oli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä."

Mutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:

"Se on akkaväen tapa semmoinen... Että suu on aina niinkuin
viekoitteleva veräjä."

Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan
Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut
lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku
raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:

"Onhan siinä muijaa... Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"

Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja
hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui
hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella,
pulujensyottöpuuhissaan puhellen:

"Onhan siinä Liisassa akkaa... Kokonainen valtakunta!"

       *       *       *       *       *

Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä
puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin
läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin
aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.

Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin
puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa
mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei
se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.

Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan,
ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja
vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne
miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja
ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa,
häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa,
niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.

Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki
hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla
siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.

       *       *       *       *       *

Ja nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan
paraillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja
pelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin
huomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin
uusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni
aavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan
näyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa
valkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina
vilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.

Ja äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko
miehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja
ajatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän
tiennyt mistä alkaa sille puhua.

Mutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa.
Jönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä
puheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo
alkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa.
Peruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan
Hankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.

       *       *       *       *       *

Ja silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison
perunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten,
ja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin
eikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista
juopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:

"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää... Kun on
kolmetuhatta."

Hän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä
kaikkea pureksien jatkaa jötkötti:

"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan... Ja pitää olla leveä sänky... jos
mieli kaikki muijat viereensä latoa."

Ja hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois
pullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän
sen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka
suussa kavalasti arvella jysäyttäen:

"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko."

Ja hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi
sen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti.
Estääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja
viina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä
haukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:

"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi,
mutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana."

Sen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta
sopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.

       *       *       *       *       *

Mutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen
juuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa
kiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet
johtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin
kun hän sen pelasti.

Ja silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä
houkuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo
vetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:

"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi
huollettavana."

Ja hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa
tirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on
tyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:

"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy."

Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä
harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.

"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi
Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.

Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi.
Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun
ansion epäsi, kieltäen:

"Kukas sinun käski vetää!"

Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi
ynseän:

"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."

Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle
Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti
puolusti:

"Elä helkkarissa, Jönni!... Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta
miestä!"

Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä,
että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon
tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin
Hankkua vastaan puheli, alkaen:

"Sinä vain loriset."

Ja saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:

"Ei jätkää maksa merestä vetää."

Ja ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin
jatkoi:

"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että:
lykkyä tykö... Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!"

Hankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä
hän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:

"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!... Eihän sinulla ole enää
sieluakaan!".

Mutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut
Hankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle,
koppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan
ilkkuvaa:

"Ann', anna mennä vaan!... Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano
vain että lykkatil!"

Ja sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan
pelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään
kadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen
ilkkui:

"Lykkatil!... Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!"




IV.


Kiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili
asioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva
maatila.

Ja olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen
puolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli
ilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti
kolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin
ostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.

Ja niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten
varattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo
kaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa,
valehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.

Varsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain
sanottu, että "metsä on hyvä", mutta Naukkarinen innokkaana ja
taitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään
arviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:

"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan
hinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää
satatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään."

Hän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli
vakavana, mietiksien asiaa --. varsinkin juuri sitä metsäasiaa --
jykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan
tuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut
käsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän
viattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:

"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos,
rikastui."

Ihan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo
kavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja
imien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:

"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina
Rovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan."

Se meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän,
puhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen
ääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi,
valehteli:

"Senkin Tiippanaisen talon osti... Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta,
mutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa."

       *       *       *       *       *

Ja silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja
miljoonat.

"Ka", puheli hän jo, jatkaen:

"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa...
Niinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille."

Niin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen
antoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.

"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt
jo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.

"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia", kehaisi hän.

Mutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi
käsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo
niissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi:

"Miten? Niin että sanoiko se komersrootti, että ainoastaan
kaksikymmentätuhatta kontanttia?"

Ja saatuaan myöntävän vastauksen hän tuntui aivanpa vain painuvan
entistäkin jykevämmäksi, istui, vaikeni. Hänestä tuntui, kuin olisi hän
jo menettänyt ne miljoonat, jotka juur'ikään niin lähellä helisivät.
Käsirahatkin, viisikymmentä markkaa, tuntuivat menneen turhaan, kuten
veteen viskatut.

Naukkarinen koki vielä yksin puhella puhetta vireille, mutta alkoi
lopulta siihen väsyä ja toivoi jo Jönnin lähtevän, että pääsisi hänestä
eroon.

Niin jatkui Jönnin pitkä ja jymeä äänettömyys hyvät ajat. Lopulta
Naukkarinen ikäänkuin häntä puheeseen, poislähtöönkin herättääkseen
äkkiä muun puheensa lopuksi kysäisi:

"No?... Mitäs nyt arvelette kaupasta?"

Ja Jönni heräsikin siihen, tajusi tilansa, mutta salasi raha-asiansa ja
vastaili:

"Eipä tässä erikoista."

Sitä sanoessaan hän virkistyi poislähtöpuuhiinkin ja samalla lopetti,
arvellen:

"Arvelin vain sitä, että ei se olisi hätäkään elää ja rikastua, jos
olisi kylliksi sitä kontanttia."

       *       *       *       *       *

Mutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli
alkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli
ryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä
Jönnille puhumaan.

Ei tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se
että morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä
kaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla
Jönniä taivuttamaan.

Mutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan
räätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että
sukulaiseksi olisi tullut jätkä.

"Mitä sinä nyt jätkälle!" torui hän ja halveksui siitä Jönnille
menosta.

Mutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:

"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!... Sielu se silläkin
on!"

Ja myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille
asiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen,
ynseili:

"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla
on kukkaro aina nurin."

Sillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset
kaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden
keittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja
riidellen jatkoi:

"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!... Vanha toriakka, joka on
jo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!"

Ihan hän halveksui itseään, tuli itselleen ja olemukselleen
katkeraksikin, sieppasi äkeästi makkarakattilan tulelta, kaataakseen
siitä keittoveden pois, ja sitä vihaansa ynseänä ja katkerana
halveksuen jatkoi:

"Kuku tässä enää tai kalise, niin et sillä viserryksellä enää jätkää
parempaa paulaasi puno."

Nukurin Kaisa myönteli sen todeksi, imeksi nysästä savuja ja lopulta
aivan ynsäsi:

"Ja kunhan on mies."

       *       *       *       *       *

Ja niinpä puhuikin hän nyt jo Liisan puolesta kautta rantain Jönnille
asiasta. Oli tullut sen asuntoon, juuri Jönnin murkinoidessa, tupakoi
ja kehui kavalasti Liisaa. Jönni ei alussa arvannut mitään. Aika
menikin pureksiessa.

"Onhan se Liisa leveä laitos", myönteli hän toki, suu muonaa täynnä.
Kaisasta se tuntui hyvältä enteeltä. Hän alkoi puhella yhä rohkeammin.
Lopulta hän jo, sakeat savut imaistuaan, miltei järkiään meni asiaan,
arvellen:

"Ja menisi tuo sinullakin, Jönni, jo akka... Kun on rikkauttakin
siunannut, niin menisi."

Jönni murti ruokaa yhä ahnaammin, hitaasti tosin. Mutta kun Kaisa yhä
vain jatkoi, niin hän jo aterian lopulla alkoi aavistaa asiassa olevan
rakkauden vireillä ja peräsi:

"Niin että mitä sinä, Kaisa, sillä oikeastaan meinaat? Kun sitä Liisaa
nyt noin tunnustat?" Kaisasta tuntui asia silloin jo olevan niin
hyvällä tolalla, Jönni siksi valmis, että hän voi ruveta jo suorastaan
muka estelemään.

"En mä hänestä mitään", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili
viekasta:

"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!...
Naimisiin meno... jos on ollakseen, niin olkoon!"

Ja silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun,
työnsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun
hitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:

"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään
silloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla,
jo vähän toisenlaiset kotkotukset."

Ja kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien
kesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja
silloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen
neuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns
Lundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.

       *       *       *       *       *

Niin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut
päätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut
suorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.

Ja kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä,
maireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi
taas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa
alkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä
leikkisänä, maireasti hymyillen:

"Niin... Sa-anoo vain Jönni... että ota tuosta tuhatmarkkasista --
sa-anoo...!"

Mutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä
kun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen
hän äkkiä puheli:

"Sano vain, Liisa, suoraan että..."

Että mennään naimisiin -- aikoi hän sanoa, mutta hoksasikin siinä olla
varova, käänsi puheen äkkiä toiseksi, kysäisten:

"Niin että kuinkas paljon sinulla on sitä kontanttia?"

Liisa aivan kainosteli köyhyyttänsä. Mutta laskien Jönnin rahat
kaksituhatta kymmenkertaiseksi sai hän, niihin omat kaksituhattansa
lisäämällä, sievoisen summan, selittäen:

"Paljonkos niitä nyt minulla on!"

Aivan hänen äänensä aleni. Hän lisäsi:

"Sinun rahojesi kanssa tulisi kuitenkin hyvästi kaksikymmentäkaksi
tuhatta."

Ja se varmisti Jönnissä sen väärän luulon, että Liisalla on
kaksikymmentätuhatta. Tyytyväisenä hän siis nyt kuin Liisaa
lohduttaakseen puheli:

"No... Kontanttiahan se on jo sekin."

Ja ilman sen enempiä oli siinä kauppa päätetty. Jönni nyt jo aivan
varoitti:

"Mutta sinä, Liisa, et saa nyt enää huikennella ja olla toisen perään."

Ja Liisa aivan kimpaantui ja vannoi:

"Kun kerran tälle iälle olen jo kiusaukset kiertänyt, niin elä luule,
että nyt lankean."

Hän aivan ylpistyi siveellisyydestänsä ja kehui, tenäsi:

"En ole horjahtanut... Yli neljäkymmentä vuotta olen jo Herran avulla
tanakasti seissyt kaikkia viettelyksiä vastaan."

Jönnikin siitä jo sai halun todistaa siveellisyydestään. Yhä lähtöä
puuhaten hän puheli:

"Mutta enpä sitä minäkään horju."

Hän kuraisi vyöremelin tiukemma ja lisäsi:

"Leskeksikin jos milloin jään, niitä siitä saat olla huoleti, että
toista en enää sinun virkaasi hoitamaan ota!"

Ja hän aivan heltyi, kuten aina rakkauden asiassa. Kun Liisa siinä
hymyili ja hempeili ja puheli sitä ainaista "sanoo", niin hän
ruokakuppejaan korjaillessaan puheli:

"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset."

Hän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut
pesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui
jatkamaan, runoillen:

"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme
pesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa."

Ja Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa
lasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän
vastaili heltyneenä, tapaillen:

"Niin... Sanoo... Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt..."

Ja niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean
kaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan --
siitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta.
Mutta silloin riiteli hänelle taas sisar:

"Senkö pahusta sinä siitä ostat!"

Ja harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:

"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi
kaikki herkut."

Ja Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja
siksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta
nahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli
kahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.

Sillä Jönni ei ollut hänelle puhunut mitään talonostopuuhistaan.
Aikoipa suorastaan yllättää Liisan: tehdä kaupat ja puhua asiasta vasta
sitten kun voitot ovat jo varmat.

Eikä Liisakaan arvannut nyt vielä puhua Jönnille omista
osto-asioistansa, ja niin valmistuivat nyt kahdet kaupat.

Mutta Jönni alkoi jo varustaa taloutta. Hän osti sängyn, oikein kahden
hengen sängyn, jopa hyvän. Maksoi sata markkaa. Osti myös yhtä ja
toista muuta semmoista, jota tarvitaan kahden lempivän elämässä.

Mutta Liisan ja Pösön nahkakaupan kauppaa välitti taas Naukkarinen, ja
Liisa oli maksanut hänelle jo käsirahat, viisikymmentä markkaa, ja
hänestä tuntui, kuin hän jo olisi ison kauppiaan ja porvarin emäntä, ja
hän suorastaan jo rakasti Jönniä.




V.


Oli kulunut joku päivä.

Nyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä
näinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta
tulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä
suututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.

Ja nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille,
juuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti
Jönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä
hetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon
pääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki
talonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.

       *       *       *       *       *

Ja niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti
tosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa
ollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan
juonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:

"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun
tietosi ollut oikea."

Kintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:

"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava... Niin että elä luule,
että se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen
jälissä juoksemaan."

Hän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän
sen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti
perillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää
asiaa ja lisäili:

"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä... Et tiedä, että sulttaanilta
vaatii sitä usko."

Hän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin
harmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan
ylettömäksi pääsemästä hillitä.

"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!" pääsi häneltä lopulta kuitenkin
äkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:

"Sinä vain kalastat uskolla."

Se oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja
jatkoi halveksuvaa:

"Minä olen jo uskon hylännyt... Niin että kun ihminen kerran kuolee ja
luut lahovat, niin ei se enää ylös nouse."

Hän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa
puoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni
harmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:

"Koetahan!... Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!"

Ja ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä
kiirehtiessään jatkoi:

"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua... Voi esimerkiksi juopon miehen
eteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies."

Ja hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki
siinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:

"Koetahan eikö kummittele!"

Se oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku
siitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän
jo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:

"Sinä, Jönni, sorrat!"

Ihan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja
jatkoi:

"Sinä olet jo oikea porvari... Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!
Ja kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun."

Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.

Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi
ylösnousemiseen.

"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain
maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja
sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.

Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä
vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan
raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:

"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin
porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."

Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko
uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun
Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän
mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja
kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.

       *       *       *       *       *

Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä
suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin
mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä
vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni
oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun
lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi
lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.

Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:

"Hankku siinä... Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui
oitis ja jatkoi:

"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun
kokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin
sulttaanin."

Ja niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa,
peräsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä
epäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:

"En minä mikään mormooni ole."

Ja Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:

"Minä vain vakuuden vuoksi."

Ja alkaen rauhoittua hän selitti:

"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly...
Kun sitä -- löylyä tarkoitan -- lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja
huomaamatta se myös haihtuu."

Ja taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi,
ja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:

"Minä olen ankara etsimään."

Valitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana
jatkoi:

"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun
ei ole sattunut sopivaa löytämään."

Hän muisteli niitä asioitansa ja selitti:

"Ensin -- nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli
heiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen
Änkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti,
niin eihän siitä mitä tullut."

Eikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja
samoin ilmoitti Jönnikin:

"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut."

Viaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän
oli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan
ostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät
maamatkat Punturin taloon.

       *       *       *       *       *

Ja täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä
Pitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet
pitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja
laiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa
kuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli
lapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut,
elätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän
aherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita,
hankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin,
olematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten
Jönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa
teoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa
aivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.

Ja niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja
laihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi
lyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:

"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon
metrillä mitaten."

"Ka, onhan tätä", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja
Jönni jo kysyi:

"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?"

Ja Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja
ilmoitti:

"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi."

Ja niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin
eräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän
ostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö
nimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille
yhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja
pullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä.
Naukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita
sadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon
samaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät,
oikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön
osoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:

"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin
lotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla
kaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin
myötävänä."

Sitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan
rahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui
uudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:

"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen
tällä haavaa yksinomaan rikkauden perään." Rikkautta etsimässä, hän
tarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen
kuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki
täällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili
noita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa
sieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan
runolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:

"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa", alkoi hän. Mutta ei siitä
sen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin
toisin puhuen lisäsi:

"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että... mikä
turulla tulee, sen pitää myös turulla mennä." Toreja, niitä Helsingin
toreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä
ja niiden elämästä runoili.

Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli
jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän
veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin
miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa,
niin hän äkkiä puheli:

"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan... Sitä jo silloin
eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni
puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia
niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän
miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.

Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti,
eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän
kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että
he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä
seikkailuansa.

Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli
Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui
muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään
huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan
osui lausumaan:

"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."

Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa
laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta
iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:

"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."

       *       *       *       *       *

Mutta suollamme kertomusta edelleen.

Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville
tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos
Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka
painosti kiinnityslainan lisänä.

Ja niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla
tilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen
hintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista
kohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän
toivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse
hintaa.

Mutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut
eikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain
viivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että
Lundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei
Lundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen
itaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti
vaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa
nauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla
liioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin
pitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli
maakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne
todellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta
silti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.

Ei siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen
pukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.

       *       *       *       *       *

Ja nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen
omituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät,
silinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi
tupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos
Lundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin
kansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin
arkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.

Niin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt
puhelun arvellen aluksi:

"On tässä iso tupa."

"Ka", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:

"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään."

Ja niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa
asiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:

"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?"

Hinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella,
milteipä kiellellä.

"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole... Paitsi minkä tää akkaväki on
ruvennut vähän siitä puhumaan", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta
kun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:

"Kukas tää vieras on?"

Ja Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan
vaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos
Jöns Lundbergiin. Hän kysäisi:

"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?"

Tietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:

"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan... Korvakuulolta nimittäin."

"No", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa
olevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin
ajatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä
töksähti sen johdosta tuohon "no" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin
toisesta asiasta puhellen:

"Mutta mitäpä niistä... Kauppaneuvoksista ja muista... Samoja
kuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme."

Mutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on
kauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen
kauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei
todellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä
väkevämmin ja puheli:

"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua."

Emäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi
imaisi savut ja lisäsi:

"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan
loistaa."

Jönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä
ja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa,
jota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo
kehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui
maalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:

"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia
puretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät."

"Ka", ymmärsi Punturi "kauppaneuvoksen" puhuvan omista laivoistaan ja
lasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:

"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on."

Ja talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan
liikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia,
niin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.




VI.


Oli päästy kauppa-asiassa jo niin pitkälle, että Punturi näytti
Jönnille tilan maita, varsinkin metsiä. Hän kierrätteli parhaimmissa
hirsimetsissä ja koki kavalasti kehua.

"Herran avulla on tässä eletty", tekeytyi hän aivan hurskaaksi ja
jatkoi:

"Ja sikäli on metsäkin säästynyt, niin että ei ole maa paljas."

Ei Jönni tietysti metsistä suuria ymmärtänyt, mutta tekeytyi sittenkin
asiantuntijaksi, ettei Punturi voisi pettää. Herkästi kuten lapsi uskoi
hän Punturin kaikki puheet, varsinkin kun mies tuntui hurskaalta.
Asiantuntijana esiintyäkseen hän myönteli:

"Onhan tässä puun puolta."

Ja se rohkaisi Punturia. Nyt hän uskalsi jo kehua, valehdellen:

"Ka tuonne satatuhatta runkoa voi olla. Kun tarkkaan lukee."

Sillä kyllä hän itse tiesi, että asia ei ollut tosi, mutta hyvällä
omallatunnolla hän voi selitykseksi lisätä:

"Ei ole tullut luetetuksi... Kun ei ole erin myöntihaluakaan ollut."

Mutta Jönni pani sen satatuhatta visusti mieleensä, vaikka kyllä näön
vuoksi kiisti vastaan, kehaisten:

"Metsäkaupoissa minua ei petetä."

Eikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:

"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko
nähtävänä."

Ja epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:

"Ja toisekseen niin... Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään
muutaman puunrungon takia... Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon
lisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta."

Niin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen
maatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät
katsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:

"Eikö mentäisi koskea katsomaan?... Se kun on tässä likellä."

Tietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla.
Koskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä
syntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea
nähnyt.

"No jopa on vettä!" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:

"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli
parikymmentä tuhatta hevosvoimaa on." Jönni ihastui lopen. Vaikka hän
ei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan
tässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei
Punturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää
vastaan, ynseillen:

"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään."

Ja tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:

"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä,
mutta ei pääse eroon koko tavarasta."

"Ka... Se on miten kellekin lykästää ja sattuu", arveli siihen Punturi,
ja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.

Ja olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli
epäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei
siitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin.
Siinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan
paremmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.

Ja samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä
oli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta
Punturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan
itsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan,
ne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen
omituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi
halusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.

Mutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin
pilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä
hyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia.
Punturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa
pettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen
vaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:

"Menen vieläkin siihen titteliasiaan... Kun sanotte, että... luusta ja
lihasta se on kauppaneuvoskin tehty."

Sitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle
itsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä:
"Mitä ne tittelit!"

Hän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä
tittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen
tavoin jatkoksi huudahti:

"Tittelit pois!"

Ja juuri silloin astui sisään agronoomi Paapuri. Punturi aikoi hänet
esitellä Jönnille ja alottikin jo, yrittäen:

"Jos minä saisin esitellä."

Mutta Jönni, joka ei olisi esittelyistä mitään ymmärtänytkään, osuikin
silloin asian pakoittamana poistumaan tuvasta, ulkona käymään, ja niin
jäi esittely kesken. Sillä välin puheli Punturi agronoomille asioista:

"Kauppaneuvos Lumperi on Helsingistä. Tuli tähän talon ostoa
hieromaan... Vaikka ei tässä erin haluakaan ole."

Mutta Jönnin humaltuvaan päähän oli jäänyt öhöttämään se jätkämäinen,
mitään merkitsemätön huudahdus: "tittelit pois!" Ulkona se huudahdus
paisui siellä päässä paisumistaan, kuten humala, paisui aivan
riemukkaaksi ajatukseksi, ja semmoisena hihkaisuhaluisena hän nyt
palasi takaisin, hymyili leveästi, kuten aina moista hihkaisemaan
aikova humaltunut. Punturi ryhtyi nyt uudestaan esittelemisyritykseensä
ja alkoikin jo, mutta ei päässyt loppuun. Sillä kun agronoomi
varustautui Jönniä tuon esittelyn mukaan tervehtimään, niin humaltunut
Jönni älysi hänen aikovan tervehtiä, löi ilman sen enempiä vankasti
kättä tervehdykseksi, ja päässä kun oli se paisunut huudahdus, niin
toisti samalla tuon juuri agronoomin tulon edellä hihkaisemansa:

"Tittelit pois!"

Hänen naamansa oli yhtenä hymynä. Agronoomi oli oudostua. Mutta Jönni
tenäsi toistamiseen humaltuvan umpimähkäistä:

"Minä sanon aina ja heti suoraan että: tittelit pois!"

Se tuli ihan tiukasti.

Ja silloin agronoomi hoksasi siinä olevan toden tekeillä: hän uskoi
kauppaneuvos Lundbergin sittenkin, ilman mitään kursailuja, esittelevän
itsensä nyt hänen kanssansa sinuksi. Aivan hän siitä kunniasta
kainostui ja tapaili:

"Olen iloinen kunniasta... Minun nimeni on Sulo."

Mutta kun hän oli nuorempi mies ja lisäksi arvoltaan vähempi kuin rikas
kauppaneuvos, niin hän heti vaatimattomasti lisäsi:

"Ehkä minä, nuorempana miehenä, saan kuitenkin setää sanoa sedäksi.
Eikä suorastaan ristimänimeltä kutsua."

Mutta Jönni oli jo välinpitämätön kaikesta ja vastaili:

"Sano! Sano vain! Sano sedäksi tai enoksi, mutta pääasia vain että:
tittelit pois!" lasketteli hän taaskin samaisen reilun jätkämäisyyden.
Agronoomi jopa ihastuikin "kauppaneuvoksen" reilusta vaatimattomuudesta
ja oitis lyöttäytyi sen ystäväksi. He ryypiskelivät jo siinä yhdessä,
ja Jönni oli jo unohtaa talonkaupatkin. Alussa agronoomi tietysti
hieman kainosteli. Sillä vaikka olikin jo heitetty tittelit pois, juotu
veljenmaljat, niin sittenkin hän vanhan kauppaneuvoksen suhteen
ujosteli. Hän alkoi puhua varovasti. Hän oli talonpojan poika ja koki
siis aina esiintyä hienosti sivistyneenä herrana, oppineena ja
semmoisena. Siinä mielessä hän nytkin alkoi puheen kysäisten Jönniltä:

"Setä siis on affeerimatkoilla? Talon ostossa?"

Jönni piti jykevästi pulloa silmällä.

"Mitäpäs näistä ahveereista", yritti hän vastata, mutta kun hän siinä
keskeytti, niin Punturi hänen puolestaan jatkoi:

"Sitä kun kellä on rahaa, niin sen pitää reistata."

Niin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo
kaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja
hurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:

"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö
palstatiloina, ainakin koko hinnan... Viisikymmentätuhatta." Ei hän
uskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän "kauppaneuvoksen" sitä
uskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen
"kauppaneuvoksen" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä
lisäsikin, valehteli:

"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen
puutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa."

Jönni pani kaikki visusti mieleensä.

"Ei se palstoittaminen kannata", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli
taas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän
taas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin
Liisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi
ikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:

"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha
lymyää."

Häntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:

"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei
myöjä pitkälle potki... Tahi ostaa toiselta."

Omien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi
ja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo
uhittelevan, alkavan hintaa polkea.

"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran
tavara nähty", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi
sotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista:

"Nämä ajathan, nämä nyt ovat epävarmoja", alkoi hän oppineen eleillä ja
lisäili:

"On sentään ilahduttavaa, että setä vielä näissäkin konjunktuureissa
uskaltaa yrittää ja spekuleerata."

Jönni ei siitä erikoisia ymmärtänyt ja vielä vähemmin välitti koko
puheesta. Hän eli omia elojaan. Agronoomi johteli puhetta, rohkaistui,
otti ryypyn, toisen, ilostuikin. Nyt hän jo alkoi puhua politiikasta,
kysäisten äkkiä Jönniltä:

"Mutta à propos! Mitä mieltä setä muutoin on näistä meidän nykyisistä
poliittisista oloistamme? Ja sanokaamme koko politiikasta yleensä?"

Ja Jönni oli nyt valmis vastaamaan vaikka mihin.

"Politiikka on aina politiikkaa", lasketteli hän vastauksen, ja kun
päässä yhä oli sopiva määrä viinaa ja hän luuli taas yritettävän häntä
puijata ja hintaa kiskoa, niin hän kerskasi:

"Mutta minua ei politiikassa petetä."

Hän istui selkä ojona kuin lankku ja todistaakseen, miten taitava hän
on politiikassa, alkoi hän kertoa siitä, kuinka Hankku jätkäkään ei
ollut onnistunut häneltä kieräilyllään ryyppyjä puijaamaan. Hän puheli:

"Hankku siinä lähtiessä..."

Toiset tietysti luulivat Hankun olevan jonkun merkkimiehen. Jönni
jatkoi:

"Rupesi kärttämään ja aikoi vain omaan suuhunsa kuitata, mutta minä
sanoin: elä politikoi!"

Hän huudahti sen "elä politikoi!" taas kuten sen "tittelit pois!" Ja
kuulijatkin älysivät siinä olevan puheen oikeasta politiikasta eikä
Hankun viinavaanimisista, kun Jönni jatkoi, puhua mäikäili:

"Rupesi puheilla sotkemaan asiaan Turkin valtakunnankin olot, mutta
minä iskin vain siihenkin että: elä politikoi! Eivät ne Turkin
valtakunnan olot kuitenkaan tähän sovellu."

Sen myönsi agronoomikin, selittäen:

"Turkki on vasta viime aikoina päässyt perustuslailliseen
valtiomuotoon, niin että on suorastaan hullunkurista sotkea sen
poliittiset olot meikäläisiin."

Sen myönsi Punturikin, ja viinasta voimistunut Jönni
tuli yhä rohkeammaksi siinä hänen pettämistään koskevassa
varovaisuus-asiassansa. Siinä mielessä hän kerskasi:

"Jos minua kauppapolitiikassakin ruvetaan pettämään, niin minä sanon
niinkuin Hankullekin, että ei se ole Turkin sulttaanin politiikassakaan
niin."

Ja agronoomi joutui jo aivan tiedoissa alakynteen. Hän puheli:

"Minä, suoraan sanoen, en niitä eri maitten kauppa- ja
talouspoliittisia oloja tarkemmin tunne. Minun spesiaalialaani kun
kuuluvat, kuten setä tietää, etupäässä agronoomiala, agrikultuuri ja
sen sivuhaarat."

Ja niin oli nyt Jönni aseman herra. Agronoomi käsitti, että niin suuren
liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin täytyi pakostakin olla
selvillä eri maiden kauppapoliittisista oloista.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli
hetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi
erosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt
puhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.

Siitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen
silmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan
ilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:

"Minulla olisi iso koski myötävänä... Etkö sinä sattuisi tietämään
ostajaa?"

Ja se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli "kauppaneuvoksen"
tarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän
oli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin
hän ilmoitti sen ostajaksi.

"Sedän pitää niille tarjota", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan
niin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui
jo ihan omalta.

"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo
parikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?... Oikeaa konivoimaa?" peräsi hän
jo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen
ja vastaili:

"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan...
Lasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin."

Jönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti.
Kauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa
näkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään
kauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta
koskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti
Punturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:

"No olkoon menneeksi, Punturi!... Minä maksan viisikymmentätuhatta,
niin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä
päälle."

Se oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin
hän vastaili:

"Ka... Mitä tää eukko sanonee."

Ja emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän
ilmoitteli nöyrästi:

"Mitäpä tästä minusta."

Mutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:

"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä
siinä minua enää... Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran
kodin taivaassa."

Ja niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on
ensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan
rasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt,
mutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin
siis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin
huolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten
miesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:

"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt
metsineen päivineen... niin maineen kuin vesineenkin?"

"Ka", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:

"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?"

Senkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:

"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan,
sillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan
vaivaisia syntisiä."

"En minä siitä vedestä välitäkään... Minä tyydyn siihen, mikä alempana
lirisee", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti
oikaisten:

"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa... Sillä
antaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."

Ja niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta
herkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli
mennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:

"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan... Poutaa on ollut ajallansa
ja ajallansa on taas pihauttanut vettä."

Oli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.

"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas
heittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia", puheli
jo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin
mieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt
herkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:

"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa
edes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha."




VII.


Oikeastaan Jönni oli hyvilläänkin siitä, että kaupan lopullinen
päättäminen lykkäytyi muutamiksi päiviksi, varsinkin kun hän taas
muisti, että hänellä ei ollut vielä niitä käteisiä, kahtakymmentä
tuhatta.

Ja nyt hän muisti sen Antti Pitkäsen neuvoman tamperelaisen metsäyhtiön
ja oitis huomasi voivansa raha-asioistakin selvitä ilman niitä Liisan
tuhansia. Hän päätti näet myödä metsän yhtiölle heti kun tila on
ostettu, ja nythän se oikeastaan oli jo ostettu. Kauppakirjan
allekirjoittaminen oli enää ainoastaan muodollinen asia.

Ja niinpä päätti hän nyt tällä välin pistäytyä kaikessa hiljaisuudessa
Tampereella myömässä metsän. Vieläkin enemmän veti häntä sinne halu
myödä tuo niin tavattoman kallis Pauhukoski sille agronoomin neuvomalle
yhtiölle. Agronoomillakin osui virkamatka nyt Tampereen kautta, ja hän
pyysi saada tulla matkaan.

"Sedän ei pidä pahastua, että minä näin seuraan pyrin", pyyteli hän
toki anteeksi. Jönni vastaili omaan tapaansa, ja niin tuli heistä
matkatoverukset.

Mutta Punturi lähti kiirehtimään tarpeellisia papereja. Samalla
matkalla hän päätti käydä vaimonsa syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa
päättämässä talonkaupat. Tilan hinnasta karttuneella ylijäämällä,
niillä käteisenä maksettavilla kahdellakymmenellätuhannella, hän näet
oli päättänyt ostaa kaupunkitalon vapautuakseen siten maanviljelijän
monista puuhista ja huolista.

"Ei se hääviä ole. Kitua ja yrittää näissä nykyisissä talontöissä",
puheli hän vaimollensa, kuin sovitellen. Yhäkin näet oli mieli
liikutettu kaupan vuoksi, sillä sittenkin oli tuo esi-isien peru ollut
rakas. Nyt, sen jo myötyänsä, tunsivat he sen arvon entistä syvemmin,
ja siitä omituinen, jopa alakuloinen mieliala ja tämä sovitteleva,
nöyrtynyt puhe. Vaimo puuhasi askareitaan hiljaisena, mieli omituisena.
Hänenkin povensa ääni käski lausumaan vuorostaan miehelle sovittavan
sanan, ja niinpä hän, kuin itsekseen nurkuen ja nöyrtyen, siinä
puuhaansa syventyneenä puheli:

"Mitäpäs näistä, ajallisista... Paistaahan se Herran päivä, meni minne
meni."

Ja niin oli talossa kuin joku entisyyden hautajaisten jälkeinen
hiljainen, juhlaisa hetki.

       *       *       *       *       *

Mutta Jönni ajaa könötti nyt agronoomin kanssa Tamperetta kohti. He
ajoivat kestikievarikyydillä, ja jo ensimäisessä kievarissa Jönni
yritti siinä agronoomin nähden maksaa kyydin tuhatmarkkasella, sillä
toinen niistä oli vielä eheä.

Mutta kyytimies oudostui, sylkäisi, pyyhkäisi sitten suunsa ja oudosti
katsahtaa muljauttaen kysäisi:

"Eikö ole pienempää?"

"No etkös sinä siitä saa?" oli Jönni suuttuvinaan, mutta kyytimieskin
oli oikea kyytimies ja vastaili nysä ikenessä, ilkeyksissään:

"Saataisiin, mutta ei iletä ainutta ottaa."

Hän aivan nautti siitä viisaasta pistoksestansa. Oli kerrankin saanut
herroja pistää aivan häijysti. Mutta Jönni ei sitä erin älynnyt.
Oli hyvilläänkin, kun sai siten tilaisuuden näyttää vielä
viisisatasensakin, ja kun ei kyytimies siitäkään saanut urakkaa, niin
hän jo hoksasi käyttää asiaa hyväksensä, tiuskaisten:

"No ole sitten ilman! Kun ei raha kelpaa!"

Mutta agronoomi riensi avuksi, maksoi omistansa. Ja jos hän olisikin
ennen epäillyt sitä, että Jönni on kauppaneuvos Jöns Lundberg,
niin ainakaan ei nyt, nähtyään miten isoja rahoja Jönnillä on
pikkuasioissakin liikkeellä. He ajoivat taas kyytikärryissä edelleen,
vetäjänä laiha koni. Kuorma tuntui olevan moiselle liika raskas, ja
kyytimies pani sen tämän ylettömän jykevän jätkän eikä hevosen syyksi
ja oli sen vuoksi ynseäkin Jönnille, vaikka vaikeni, salasi ynseytensä.
Jo pitkin matkaa oli palvelushaluinen agronoomi kokenut puhua yhdestä
jos toisestakin hienosta asiasta, kuten aina tekee mies, joka kokee
peittää isänsä hajua. Nyt hän jatkoi. Hän puhui sivistyksestä, puhellen
muun muassa:

"Olemme vielä hyvin paljon jälellä siinäkin asiassa... Kulttuurissa
nimittäin."

Jönnin sotki lopullisesti se hänelle outo "kulttuuri" sana. Hän peräsi:

"Niin että mitä sinä sillä tarkoitat?" Sitä "kulttuuri" sanaa hän
tahtoi tiedustaa, mitä se merkitsee. Mutta agronoomi ei aavistanut
sitä, luuli hänen tiedustavan asiaa kokonaisuudessaan ja selitteli,
tapaillen:

"Tarkoitan vain sitä, että meiltä... kuinkahan sanoisin... Että meiltä
puuttuu vielä sangen paljon yhtä ja toista."

"Kontanttia meiltä puuttuu", tarttui siihen Jönni jätkän tukevuudella
ja jatkoi:

"Mutta jos meillä on kontanttia mitä läjäyttää pöytään, niin heltiää
vaikka mitä!"

Ja agronoomi tajusi, että ei hänen sovi ruveta kiistämään upporikasta
setää vastaan. Hän alkoi siis sovittaa ajatuskantaansa Jönnin äskeisten
iskusanojen mukaiseksi, myönnellen:

"Myönnän kyllä, että setä on oikeassa. Sillä rikkaushan se on sittenkin
kaiken kulttuurin pohja ja tuki."

Ja hän altistui niin, että alkoi aivan nurkua suomalaisen kansan
saamattomuutta.

"Tällä meidän kansalla", puheli ja selitteli hän, "tällä meidän
kansalla ei ole, kuten esimerkiksi englantilaisilla, affeerikykyä.
Kykyä ansaita ja rikastua", selitteli hän aivan käsin ja elein. Ja
Jönnikin nyt yhtyi siihen, ynseillen jätkämäisesti:

"Senkö kykyä tässä on! Rikastumisesta kun on puhe!"

Ja hän todisti sen ihan tuoreella esimerkillä, kehaisten:

"Suomalainen ei kykene tuhatmarkkasta rikkomaankaan. Mitä sitten jos
pitäisi se koota ja ansaita!"

Agronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s.
merkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt
jatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi
sovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi
kuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään
välittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän
oli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi
hiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla:
longottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin
henkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.

"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän", puheli hän,
"myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa
kuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien
ääreen... Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät."

Jönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä
pitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa
salaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:

"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.
Kulttuuria kuten kaikkeakin."

Jönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä
miettimään.

"Vai mitä?" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.

Ja silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan
hautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta
havahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän
vastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman
hautomansa asian, puhellen:

"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani
on, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä
mikä?"

Hän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt
hän vielä lisäsi:

"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa,
vaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua."

Eikä agronoomi siitä pahastunut. Rikkaan helsinkiläisen lausumana se
tuntui ihailtavalta kansanvaltaisuudelta. Siinä ei ollut ylpeyttä.
Läheiset esi-isät heräsivät agronoomissa. Hänestä tuntui -- oikeastaan
ainakin -- hyvältä, kun oli saanut tuntea niistä nyt tuulahduksen, niin
huolellisesti kuin hän ulkonaisesti niiden hajuja peittelikin. Hän
hymyili, innostui jo yhtymään "kauppaneuvoksen" kansanomaiseen leikkiin
sillä semmoiseksi hän sen ymmärsi -- leikinlaskulla kehoittaen:

"No mitäpäs siinä sitten! Setä ottaa ja raapaisee!"

Mutta Jönni vastaili laiskasti:

"Joutaa kupisuttaa! Ei sitä terve ihminen viitsi vaivata itseään vähien
vaivojen takia. Ennen sen kärsii!"

Sillä nyt, kun Punturin viinojen humalat alkoivat selvetä, oli häntä
alkanut väsyttää, niin että hänet oli vallannut jätkille ajoittain
ominainen laiskuuden tauti.

Mutta kyytimies oli alkanut Jönnin äskeisestä kupisuttamispuheesta
aavistella, että tuo herra ei ole ihan ylhäisiä, varsinkin kun sen
housut ja kengät eivät ole sopusoinnussa muun puvun, vaan itsensä
miehen kanssa, ja hän tuli yhä penseämmäksi sen ylettömän raskauden
vuoksi ja vaikeni mieli ilkeänä.

Mutta eräässä ylämäessä hän jo purkautui. Kun konille oli kuorma ylen
raskas, laskeutui hän itse kärrin vierelle kävelemään. Koni nyhti
kuormaa selkä ojona. Vastaan ajoi toinen, kyydistä palaava mies,
huomasi näyn ja puheli kyytimiehelle:

"Huonostipa se sinun ruuna nyt nyhtää."

Ja silloin vastasi mies, Jönnin raskautta, isoa kokoa ilkeästi
tarkoittaen:

"Ka... Kun on kuormassa kokonainen valtakunta eläimineen."

Hän pisti niillä eläimillä myrkyllisesti niitä Jönnin kupisuttajia ja
oli olevinaan viaton. Mutta agronoomi huomasi molemmat yhdistetyt
pistokset ja ollen rikkaalle sedälle altis alkoi torua kyytimiestä,
puhellen:

"Sinun, mies, pitäisi tietää, mitä kestikievariasetus matkustajien
kohtelusta säätää." Mies ei ollut kuulevinaankaan. Käveli vain nysä
ikenessä, ilkeänä. Agronoomi puheli nyt Jönnille:

"On, näkyy, pahasuinen mies."

Ja nyt älysi ja huomasi Jönnikin, että mies oli sillä valtakunnalla
tarkoittanut hänen jykevää, isoa olemustansa. Mutta ei hän siitä
tietysti pahastunut. Ylpistyikin ja kehaisi äänekkäästi:

"Aja sinä vain, mies. Sillä kellä on rahaa, sen kannattaa olla
olemukseltaankin iso."

Ja agronoomikin siitä nyt tajusi, millä ponnella voi puhua oikea iso
pohatta, ja nyt jos koskaan hän oli valmis myöntämään, että
kulttuurikin on lujalla pohjalla ainoastaan silloin, kun perustuksena
on varallisuus, taloudellinen hyvinvointi.




VIII.


Tampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille
koskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle
sedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin
Helsingistä.

Ja yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis
hänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon
puhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen
ukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat
nyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen
katupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä
karut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin,
liioitteluja, kuten housuistakin.

Mutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa
metsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin
sovitella:

"Siinä on metsä!" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:

"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen."

Mutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää,
koska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo
vetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä
huomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista
yksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän
metsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa
sokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin
kielteisesti:

"Runkopuuta... Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan."

Jönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli
sitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:

"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?"

Ja itse hän selitti, lisäten:

"Puu kuin puu!"

"Puu kuin puu!" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:

"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa
ei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on
jokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!"

"Niinhän se pitääkin!" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta
taas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin
ja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on
satatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan,
jopa ehkä ylikin.

Mutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.
Neljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.

"Ostakaa huntturiltaan!... Mitä se lukien paranee!" ynseili hän ja
lisäili:

"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on."

Mutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa,
mutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä
arvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain
hintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:

"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät."

Sukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja
selittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:

"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole."

Siinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo
hyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä
puolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä
pettää.

"Tottapahan sitten näkyy!" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:

"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään."

Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa
miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa
käsirahoina osan hinnasta.

Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö
puolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja
joutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta
sopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki,
näki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa,
ihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta
huudahti tervehdykseksi jätkämäisen:

"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!"

Hänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu
vieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:

"Niinpähän taas satuttiin."

Ja Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:

"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman."

Hän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista
vertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän
todellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.

Ja nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän
myytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina.
Hän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan
kauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan.
Hän alkoi:

"Olisi talo myötävänä... Jos hänet palstoittaisi."

Ja taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.
Hän neuvoi erään n.s. "liikkeen", joka välitti maatilojen kauppaa.
Jönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:

"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä."

Ja kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta
sanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:

"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa."

Ja liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja
valtakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan
valmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike
kaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on
valmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa
myömään.

Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies
Pekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia.
Hän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin
talon -- hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat -- ja niinpä päätti käydä
sille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni
Lumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen
selkkauksen.

Sillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella
hotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet
sieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan
Ala-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä
sitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan
arvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri
heitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen
nimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän
tiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole "Punturin talo",
jota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan
"Isolohkon emätila", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.

Pekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt
myömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan
omistajalle samalla.

       *       *       *       *       *

Koskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin
Jönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi.
Oudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä
oikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina
jätkää.

Mutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä
väännälti:

"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?"

Ja oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat
seisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.

"Jahah!" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:

"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa."

Ja aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta
nojatuolia istuimeksi, viittoen:

"Suvaitkaa."

Ja kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle
eteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen
epäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta
riisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui
erehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:

"Suokaa anteeksi!... Se oli epähuomio!"

Ja sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen
naulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt
korvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit,
kumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille
ja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella,
selittäen:

"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset
juutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista
koko miehen."

"Jaa", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä
pöydällä olevia papereja selitteli:

"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus... jopa useinkin
alhaistakin moraalia."

Hän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan
olemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin
arvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:

"Moraalia", tapaili hän, jatkaen: "Sillä niinsanottu ylempi eli
korkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan
suuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina
pääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla."

Jönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis
olikin. Se vieraskielinen "moraali" sana näet vei pois sen, minkä muut
sanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.

Mutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja
kohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja
hintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on
turhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:

"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata,
sillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että
sitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri
lailla."

"Jaa", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos
Lundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän
liike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan
asiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:

"Se on liike-elämässä niin että... kuhunkin asiaan ja henkilöön on
suhtaannuttava objektiivisesti... sen laadun ja sen semmoisen mukaan,
eikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla
subjektiivisille tunteilleen valtaa."

       *       *       *       *       *

Ja niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.

"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa
ilmoittaa", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja
Jönni ilmoitti nyt:

"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa."

"Jassoo!" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat
tiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen
Gesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan.
Kahilainen hoksasi Jönnin, "kauppaneuvoksen", nyt ostaneen kosken
tuolta yhtiöltä ja puheli:

"Olette siis äsken ostanut sen?"

Jönni myönsi, selitti:

"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi
nyt mennä. Koko hyvä."

Kahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti
ennen, peräten:

"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?"

"Jaa", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos
Lundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään
omaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:

"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi
markaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi
Pauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa... jopa ylikin."

Mutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:

"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi
kulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata... uusia
tehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on
otettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle."

Jönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat.
Mutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli
ynseillen:

"Huonot ajat!"

Sillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:

"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista
yleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat
huomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä."

Ja kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun
konttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi
poskeensa ja sitä menoaan jatkoi:

"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin,
mutta huonoa aikaa en ole nähnyt... En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa.
Sillä aika kuin aika."

Kahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili
vastaukseksi:

"Jaa. Se on totta."

Sillä todellakin hän nyt taas huomasi "kauppaneuvoksen" sanoissa
piilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää
kaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki
selittää:

"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen
lannistaa ajan... sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai
toiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina
edulliseksi."

Mutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo
ennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli
arvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta
maa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan:

"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen."

Niin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin
hankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne
saada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää.
Kaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä
päivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea
kauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt
luovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin
anteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.




IX.


Koskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla
Jönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen
kutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.

Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi
sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta
Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä
kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi
avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut
huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa
rahat ja voi ostoksensa maksaa.

Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli
puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan
sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja
puolusti Jönniä.

"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi
tupreat sauhut ja lisäili:

"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret... Se vain
että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista... Herrat taas syövät
rasvaista ja puhuvat laihaa... Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.

"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä
merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa
alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli
miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:

"Luojan luomiahan ne ovat nekin... Se on Hän armossaan säätänyt niin,
että niitäkin pitää olla."

Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:

"Sillä... Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin
ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."

Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:

"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."

Ja niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja
Liisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä
kiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti
räätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:

"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä... Kun hänellä kerran kontanttia
jo on."

       *       *       *       *       *

Mutta jatkamme..

Koskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan
uutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi
aivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.

Sillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt
hänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi
kehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:

"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa."

Niitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:

"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin
vastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla
ei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista
itseltään... politiikalta pää poikki."

Hän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.

"Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi
huomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:

"Niinpä se taitaa olla."

Ja edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:

"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa."

Ja sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä
läheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua
miljoonillaan. Hän alkoi kerskata:

"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän."

Uskoi sen! Hän jatkoi:

"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta... Tai oikeastaan ei
ollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo
pyöritän miljoonia."

Ja kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan,
niin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:

"Ei veikkonen!"

Ja hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:

"Ei siinä syrjäasioita tarvita... viisautta eikä muutakaan. Sillä jos
on vain miehellä oikea politiikka, niin se..."

Hän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:

"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain
syödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se
on kauppaneuvos valmis."

Ja lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin
tarttui se henki. "Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taas
siinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon
isänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä
vapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän
jätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui
ja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia
puhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä --
mutta siellä aina ja kaikkialla -- missä vain tiedetään seinän olevan
kylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt
Jönnille todisti:

"Minä luotan sedän auktoriteettiin... Minä uskon kaikki sedän sanat,
sillä setä on viisas mies."

Ja vaikka tuo vieras "auktoriteetti" sana olikin pahana hierimenä
hutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi
kohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:

"Ka... Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja
arvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka
on aina ainoastaan pukunsa arvoinen."

       *       *       *       *       *

Ja samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos
Lundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:

"Ja setäkö on vielä poikamies?"

Jönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:

"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti."

Hänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se
aavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista
tuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin
odottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.

Hän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä
hän ilmoitti:

"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja
rupean vielä itse puhemieheksi", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli
hänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat
hänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei
ollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen
kunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli
hänellä ollut kosijoita jos kuin monet.

Mutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat
kaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden
tuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi
hoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.

"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja", kehui hän jo Jönnille.
Aluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli
kehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan
omaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja
yhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:

"Onko se minkälainen akka?"

Ja hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.

"Terve leski", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: "Tuommoinen pullea
ja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla
lihavuudella pilattu."

Ja asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin
kosijoihinkin, päättäen:

"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista
puute."

Mutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:

"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä
voi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa." Ja paljon
muutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä
kertoa ja loruilla.

Mutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan
ja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi
selvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian
suoraan.

Ja emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan
saavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua
kauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona
entisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku
voimakas virta.

       *       *       *       *       *

Oikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.

Ja niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan
eräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu,
virastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut
naimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.

Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti.
Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten
rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman
tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia,
s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 %
veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia,
mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty,
mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset
siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän
pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin
paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän
Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan
tuntenut.

Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi
olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:

"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti
antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen"
kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:

"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"

"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti
Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan
humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.

Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä
kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista
raha-ajoista, puheli:

"Nyt on kovin... niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole
missään."

Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:

"Se kolahtaa vain köyhään."

Ja hän kehaisi:

"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn
panna."

Siitä se alkoi. Eversti huomasi "kauppaneuvoksen" ilmoittavan itsellään
olevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis
lainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.

"Minä voisin lainata sedältä... Minä maksaisin isomman koron kuin
pankki", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat
Jönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies
tuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin
miljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.

Ja humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän
taipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin
sotaherralle.

"Paljonko sinä tarvitseisit?" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan
neljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:

"Minulla olisi vaikka miljoona... Pari päivää kun vain odotetaan, niin
että saadaan puumerkit paperin päälle."

Ja niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa
ja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja
ylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului.
Alettiin jo sopia ja tinkiä koroista.

"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle", alkoi eversti sen asian itse,
mutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.

"Seitsemän tai sitten: sapaas!" tenäsi hän. Eversti koki pitää
puoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä
liike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä
tuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:

"Jos setä suvaitsee."

Hän selitteli:

"Hoitokustannukset noin paljon... Korko noin monta prosenttia...
Kuoletus... prosenttia, sanokaamme neljä... Omat menot vielä...
prosenttia... no puoli... Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa,
setä."

Mutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön
vuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät
nyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:

"Eiköhän tuo jo vältä."

Mutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja
tenäsi:

"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa...
Muutoin sitä ei tunneta."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli jo selvitty.

Oikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun
leskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne
Kourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä
ennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin,
ainakin tutustumassa.

"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että
sedän ei tarvitse turhia ujostella", neuvoi ja rohkaisi agronoomi
Jönniä.

Eikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka
häntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo
voimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat
viinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se
kaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä
agronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:

"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista."

Siitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja
sitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:

"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen
taskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten
silmissä kiiltää."

Sen myönsi agronoomikin, puhellen:

"Se on niin että raha on kaiken perustus... Tai oikeastaan raha ja
yleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet... kuten talousopissa kaikkia
rahanvastineita nimitetään", syventyi hän taas tieteelliseksi.

Mutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää
kynsistään "kauppaneuvosta", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo,
että Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen
itsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan
Kourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne "kauppaneuvos"-sedän
omilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui,
ja sovittiin vain lähtöajasta.

       *       *       *       *       *

Mutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen
yhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa
lähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan
paidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus
veti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.

Ja Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan.
Alussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota,
sillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti
puettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin
he kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli
silinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja
omintakeista.

Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän
kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli
silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä
ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis
Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi
kysyen:

"Mistäs isäntä on kotoisin?"

Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen
kuultuaan riensi oitis kysymään:

"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika
Milkko?... Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä
ole sen koommin kuulunut."

Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:

"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."

Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta
vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin
paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat
jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari
Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva.
Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti
ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:

"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"

Jönni myönsi olevansa jätkä.

"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla
rykiä", puheli hän viattomasti.

Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa
oikein ja puheli:

"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla
vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän
kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja
tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:

"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."

       *       *       *       *       *

He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit
juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa
Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo
remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha
jätkä taas vapauteensa.

"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:

"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan
löytämään."

Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan.
Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä
jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden
morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien
morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin
päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai
vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:

"Minä neuvon rikkaan."

Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi:

"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."

Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.

Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa
akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti
on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin
olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua
Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.

"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan
välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin
välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä
kiitollisuudesta.

Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla
pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka
tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo
kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut
kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi
tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo
riideltykin ja oltu vähällä tapella.

Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin.
Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä
kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti
silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen.
He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä
miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että
määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat
toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi
silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.

Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja
virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti
Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.




X.


Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa
kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli
ja puheli:

"Suokaa anteeksi, että rohkenin... Mutta minulla olisi tarjona
maatila."

Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.

"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta
omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta",
lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä
korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta
omistajan rahapulan vuoksi.

"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta,
kumarteli ja anoi:

"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:

"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa... Suokaa anteeksi."

Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän
olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni
ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi
hän nyt hyötyä -- omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa
maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa
tilaansa, valehteli aluksi:

"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:

"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi... Ei minua kaupassa petetä."

"Suokaa anteeksi!... Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva
Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi
"kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi
morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin
kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin
tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään
valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.

"Suokaa anteeksi... Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle
niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin
aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:

"Minua ei nyrjäytetä!" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:

"Minä käyn omallani kauppaa."

"Suokaa anteeksi." Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli
aivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että
myöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä
hyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin -- s.o. itselleen --, oli
todellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä,
ja sadatteli siis myöjää -- itseänsä:

"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään
lähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!"

"Suokaa anteeksi."

Mutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä
satakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin
oli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta
jäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.

Niin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla
ensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan -- Jönnin --
puolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat
metsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon
samaisen tilansa.

"Minulla on kaikki kuin hyllyllä", kehaisi hän rahoistaan Pekurille,
sopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että
hänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä
huiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä
liikemiehillä.

"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies", kehui hän Pekurille
jäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä
pistäysi hotellissa "kauppaneuvos"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi
sille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli
niillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä
miehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:

"Pekuri tässä kävi ja yritti." Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta
ei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:

"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa."

Ja siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut,
osti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta
mitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:

"Jaa mitä, setä?"

Mutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se
eilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille
suuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli
veltosti:

"Eipä tässä mitä."

Haukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:

"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle",
kehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.

Ja Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli
toinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista
saalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä
sadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin
monta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.

"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan
isänmaamme pelastaa", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:

"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin
muistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden
tavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus
riepoitammekin, emmekä aina vain kasaa."

Ja he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle
tavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle
Jönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin
kanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä -- ei voinut,
koska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin
hän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin
asian.

       *       *       *       *       *

Ja yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla
ansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista
tuntui, kuin hän käyttäisi "kauppaneuvoksen" vieraanvaraisuutta liiaksi
hyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.

"Sedältä menee paljon rahaa", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla
miljoonamiehen päällä ja kehaisi:

"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa... Ettei
taapeli nouse liika korkeaksi."

Ja niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä.
Agronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni,
joka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:

"Ei veikkonen."

Ja hän ylpeili:

"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava...
Ennenkuin kykenee sen menettämään."

Ja taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen
silmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei
surrut, puheli:

"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa... Ensin kadottaa, sillä muutoin
ei olisi etsimistä."

Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:

"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Sillä hän jättää
silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut
on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian
viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin
lapsena puhella:

"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo
väsytti. Hän tapaili, jatkoi:

"Siellä olivat ne viina-altaat... Kun se ylkä sitä tarvitsi."

Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen -- mihin,
samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:

"Mutta minä en horju... Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen,
mutta en horju."

Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan
ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman
väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä
maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.

"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.

Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei
tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon
emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa,
oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta
oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa
hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten,
jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli
kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin
sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä
ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän
vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää
raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.

       *       *       *       *       *

Sillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies,
kosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä
tiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan
satatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.

Ja juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia
satatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten
puolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa
Tiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen
asian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei
siellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli
konttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:

"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle
satatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät."

Hän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin
semmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui,
niin tuli sanoneeksi.

Ja tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi
Antin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin
lahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:

"Minulla on."

Hän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja
tuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:

"Ja vielä olisi lainata... Vaikka miten paljon."

Ja silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut
konttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän
ryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:

"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle."

Mutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan
rikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:

"Minä takaan, että se on rikas." Se muutti asian. Jönni jo puheli:

"Kyllä rikkaalle sopii lainata." Hän päätti lainata Rumpuliinille
niistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui
asiastansa ja puheli:

"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä
kykene." Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi
määrätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti
Pitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he
luulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli
Rumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja
siten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen
kilpakosijan.

Mutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä
ja puheli sille humalaisia.

"Minulla on aina oikea talouspolitiikka", johtui hän agronoomin puheita
muistellessaan ilmoittelemaan.

"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. -- Vaan otan siitä prosentin
aikanaan."

Ja Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun
vielä häntä veltosti. Hän mukaili:

"Ka... Eihän se siellä enää auta."

Eipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:

"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan
vieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan
muista sitäkin köyhää."

Hän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli
totuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:

"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan
ainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa... Ettei sielu
siihen kiintyisi", selitti hän ja lisäsi:

"Sillä henki pitää olla vapaa... Miljoona maailmalla liikkeessä, että
henki on vapaa."

Ja heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan
päässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.




XI.


Eversti Porhola oli tällä välin sopinut velkojiensa kanssa, saanut
akordin. Tietysti velkojat luottivat asiaan, kun kuulivat sen takana
olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin.

Ja niinpä ajoi hän nyt Jönnin kanssa komeissa vaunuissansa
tehtaillensa, kyyditsi Jönniä morsiamen luo. Eversti koki olla hänelle
mieliksi, jutteli siinä vaunuissa ajaessaan jo elämästään,
sotaretkistään. Hän oli nuorena luutnanttina ollut Turkin sodassa ja
puheli siitä. Jönni johtui niistä turkkilaisista pubeista muistamaan ne
Turkin sulttaanin avioasiat ja kinansa niistä Hankun kanssa. Hän tuli
uteliaaksi, halusi selvyyttä. Hän alkoi jo, puheli:

"Siitä se Turkin sulttaanista Hankkukin kinasi."

Mutta kun hän epäili sen valehdelleen sen vaimopaljouden, niin hän
varovaisuussyistä keskeytti ja käänsi epääväksi:

"Mutta minä sanoin hänelle, ettet sinä tunne sulttaanin oloja."

"Jaa kuinka?" tarttui eversti, ja Jönni selitti:

"Niistä sen sulttaanin eukkoasioista se vain siinä kinasi ja oli
tuntevinaan ne."

Ja eversti innostui, selitteli:

"Jaa!... Ne ovat omituisia. Ne haaremiasiat."

Luuli hän Jönnin ne tuntevan ja jatkoi:

"Kolmetuhatta vaimoa täytyy olla."

"Sappermentti!"

Nyt hän uskoi.

"Mutta mitähän tuo niin monella tekee?" ihmetteli hän herttaisesti.
Eversti koki selittää:

"Jaa... Se on... uskonnollinen traditsiooni ja... sanokaamme ehkä,
kuinka sanoisin, hovietiketti ja... Niin, hovietiketti", loppui
häneltäkin ränsistyneen everstin henkinen varasto. Jönni ymmälle:

"Jaa etiketti?" puheli hän, mutta eversti alkoi selitellä haaremin
oloja, kuvaili sen loistoa, ylellisyyttä, kalleutta.

"Seinillä", puheli hän, "seinillä gobeliinit... kalliit venetsialaiset
peilit... Sanalla sanoen Luxus... die Pracht: ylellisyys ja loisto."
Jönni syventyi sitä ihmeissään miettimään kuin jykevä kangas. Ei hän
siitä mitään erin selvää käsittänyt. Kuunteli vain ja oli kuin ymmällä.
Eversti jatkoi, selitteli, että se kaikki on turhaa varojen tuhlausta.

"Köyhä valtakunta", moitti hän tuhlausta ja selitti:

"Meidän täytyisi oppia elämään varojemme mukaan. Vähätpä siitä, mitä
etiketti vaatii. Vai mitä, setä?" käänsi hän siinä äkkiä kysymykseksi.

Ja silloin heräsi Jönni niistä jykevistä ajatuksistaan ja vastaili:

"Ka sitäpä minä tässä vain arvelin, että on se sulttaani jyry ukko. Kun
sillä on semmoinen etiketti ja niin monta muijaa."

Ei hän jaksanut sitä muijapaljoutta käsittää ja jatkoi:

"Siinä pitää ukolla olla jo leipääkin monta kakkua päivässä, jos mieli
moinen muijaliuta leivässä pitää."

"Jaa... jaa", myönteli ränsistynyt eversti. Mutta kuinka ollakaan, niin
Jönni kävi kateelliseksi sulttaanille sen onnesta ja hekumasta ja siinä
mielessä hän nyt puheli:

"Se ukko on osannut etsiä! Niin että ei tarvitse tyhjin suin olla ja
rannalla ruikuttaa. Kun on osannut oikein vuovata."

Ja hänen kävi kateeksi sekin, että sulttaanin kannattaa niin
loistavasti elää. Hän kadehti sitä kuin lapsi ja puheli:

"Sillä miehellä on miljoonamiehen luonto." Ja kun eversti sen myönsi,
niin Jönni yhäkin syventyen kateudessansa kehaisi nyt itseänsä:

"Mutta niin on minullakin ollut. Miljoonamiehen luonto jo lapsesta
pitäen." Hän puheli sitä innolla ja antaumuksella, selittäen:

"Lapsesta pitäen en ole surkeillut rahaa ripottaessani miljoonamiehen
hurskaudella, vaan olen elänyt aina niin komeasti kuin kukkaro
kannattaa ja sanonut, että joka ei kylvä, sillä ei ole mitä niittää."

"Jaa", tapaili tihrasi eversti ja selitti:

"Se on totta... Että rahan pitää antaa aina olla liikkeessä."

Ja niin ajoivat he vaunuissa Kourun lesken maille. He olivat sopineet
niin, että Jönni tuo everstille rahat kotiin määrättynä päivänä, ottaa
velkakirjan, ja niin on asia valmis.

       *       *       *       *       *

Kourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli
pesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta
helsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut
luoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti
Riipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään
sopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon
rikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.

Ja nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja
aavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen
sulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.

Mutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan
matkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti
palvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen,
emäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni
tervehdykseksi peräsi:

"Tässäkö se asuu se Kourun leski?"

"Minähän se olen", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:

"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia
vähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä
talossa."

"Terve tuloa!" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo
uteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:

"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja
tuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä."

Mutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa
kaikki selittänyt.

"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!" puolusti hän Jönniä ja puuhaili
jo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle:

"Ken on verassa, se on velassa. Kenen housut taas sarkaa, sillä ei
rahasta arkaa."

Tunsi hän nykyajan. Miten moni isäntä olikaan näilläkin seuduin verassa
komeillessaan kontunsa ja kaikkensa kuitannut.

"Ei se elämä ole meille silkissä ja sametissa tanssimista", jatkoi hän
neiti Riipiölle vakavana. Ilmankos ajoikin mies nyt semmoisten isojen
herrojen kuin everstien seurassa. Sitä se saituus tekee. Niin hän
puheli.

       *       *       *       *       *

Mutta sillä välin oli Jönni tarkastellut ja silmäillyt taloa ja sen
aloja ja oli välillä puhettakin yritetty, vaikka morsian kyllä
ujosteli. Nyt oli päivällinen valmis. Jönni istutettiin yksin syömään.
Morsian ja muut vain palvelivat.

Ja Jönni söi nyt tavallisella jättiläismäisellä ruokahalulla. Olikin
nämä kaksi päivää elänyt pelkällä juopottelulla, niin että kyllä nyt
ruoka maistui.

Varsinkin näin kovin herkullinen ateria. Hän alkoi ja aivan
peloittavalla otteella, ja pian tyhjeni lautasellinen, toinenkin.
Ensimäisenä hän hautasi maukkaat kinkkuleikkeleet, pitäen samalla jo
toista leikkelelautasta silmällä, syrjäsilmäyksin, kuten härkä
puskettavaksi aikomaansa, ja varustautui jo kosimaan. Kun morsian siinä
nöyränä ja kainona aherti ja palveli, niin hän mietti vain puheen
alkua, johdantoa. Ahnas syöminen tahtoi kyllä sotkea, mutta suurella
ponnistuksella sai hän kuitenkin johdannon alkupäästä kiinni. Pitäen
nyt makkaraleikkelelautasta silmällä hän näet yhtäkkiä ilmoitti:

"Oli se se profeetta Muhamettikin oikea jymyprofeetta! Kun teki
semmoisen uskon!"

Historialliseksi keskusteluksi sen emäntä käsitti ja oppimattomuuttaan
ujoillen vastaili:

"Niin... Kerrotaanhan siitä historiassa... Vaikka eipä tuota
meikäläisen aika anna myöten historiaankaan sen syvemmin perehtyä."

Hän puuhaili ruokakaapista astioita. Jönni ahtoi suunsa jälleen
täyteen, nielaisi ja nyt uutta herkkua härkämäisesti silmällä pitäen
jatkoi:

"Minulle taas on se historia niin selvä, että kun Hankku aikoinaan
vänäsi, että se on usko, joka panee Turkin sulttaanin pitämään monta
emäntää, niin minä hänelle suoraan sanoin, että se ei ole usko, vaan
se, että sulttaanin, jolla on miljoonia, kannattaa niin elää."

Ja taas ahdettuaan ja taas nielaistuaan hän lisäsi:

"Sillä jos sitä uskon nimissä semmoista yrittäisi, niin siitä joutuisi
sulttaanikin pian käpälistään kiinni."

"Eihän se anna Herra itseään pilkata", myönteli siihen emäntä
vaatimattomasti. Ja yhä ruokaa vajottaen lisäili Jönni:

"Niin että minä sanoin Hankulle silloin että ei se sinun
historiantaitosi lyö yhteen." Ja muistaen everstin puheesta kaksi sanaa
hän nyt ruokaa ahmien toi ilmi oman, oikean tietonsa, ilmoittaen:

"Sulttaanilla on siinä vain etiketti. Luksus ja etiketti siinä on eikä
usko." Morsian nöyrtyi jo sulhasen vieraskielisten sivistyssanojen
vuoksi yhäkin. Ei niitä hänenmoinen tiennytkään, ei ymmärtänyt.
Vähäiseksi hän nyt itsensä tunsi.

Silloin neiti Riipiö taas tuli uteliaana ja katkaisi Jönnin
kosintapuheet hetkiseksi.

       *       *       *       *       *

Mutta vain hetkiseksi. Oitis hänen poistuttuansa ryhtyi Jönni
jatkamaan. Nyt hän lähti jo asiaa läheisemmältä otteella, ilmoittaen
rutosti:

"Ja on sitä siellä Helsingin torillakin sitä väkeä... Kun on toisinaan
tori mustanaan ja toista tulee ja toista menee, niin että se on
kuhina."

Ja saatuaan taas ruokapaljoudet alas nielaistuksi hän asiaa yhä läheten
jatkoi:

"Niin että on siinä ollut ämmäväellä puuhaa. Saada semmoinen
kansanpaljous aikaan!"

Aivan hän tosissaan sitä ihmetteli. Emäntäkin nyt yhtyi, puhellen
ujona:

"Onhan siellä Helsingissä väkeä. Kun täältä maaltakin kaikki vain sinne
rientävät, niin että et kohta palvelusväkeä saa!"

Mutta ei Jönni siitä puheesta suuria huolinut. Hän ei hellittänyt enää
otteestansa, vaan suu täynnä jatkoi:

"Mutta niinhän se on alussa säädettykin, että sitä pitää lisääntyä ja
täyttää maata. Muutoin ei olisi esimerkiksi keisarilla kylliksi
sotamiehiä eikä savotoissa työväkeä."

Emännästä se Jönnin alistuminen tuntui hurskaudelta.

"Ka... Ne ovat Herran säätämiä. Ne asiat", vastaili hän yhtä hurskaasti
ja nöyrästi. Jönnin mieli heltyi taas kuten aina rakkauden asiassa. Hän
jo puheli:

"Ja niin sen pitää ollakin!" Suun hän vain nieli tyhjäksi ja jatkoi
aivan runollisesti:

"Sillä jos kerran pulukyyhkysetkin tekevät pesän vaikka vanhaan
kenkärajaan, niin ei se ole silloin mies eikä mikään, jos ei -- ainakin
rahan lellipojaksi päästyään -- kerran elämässään kuherra ja täytä
sydämensä aivoituksia."

Hän oli unohtaa jo ruuan herkullisuudenkin ja lisäsi:

"Sillä me emme tiedä, milloin se kuolema kolkuttaa... Niin että jos me
emme ajoissa toteuta sydämemme aikomuksia ja tyydy vaikka kenkärajaan,
niin ne meidän sydämemme aivoitukset pannaan käyttämättöminä
kenkärajaan. Ja silloin se on jo myöhä."

Emäntä oli sisällisesti aivan itkeä. Niin se nyt puhe hellytti. Hän
tapaili:

"Ka... Etsikkomme aikahan meidän kaikkien täytyy tuntea... Ennenkuin
kirves pannaan puun juurelle."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt huomasi Jönni, että hänen on paras lopettaa aterioiminen,
sillä kaikki astiat olivat jo kertaan tyhjennetyt. Hän nousi,
varustautui loppuotteeseen aivan syöneen voimilla, pyyhkäisi suunsa ja
äkkiä alkoi:

"Sitähän minä tässä oikeastaan asiaa lähdin... Kun se agronoomi siitä
puhui."

Emäntä arvasi, aivan nöyrtyi. Jönni jatkoi:

"Sillä tehtävähän se kuitenkin on. Sekin teko!"

Mutta sitten hän äkkiä kysäisikin:

"Niin että puoli miljoonaako sinulla on?"

Emäntä myönteli, puhellen:

"Perunkirjoituksen mukaan, niinhän niitä pitäisi olla... Ja ainahan tuo
Herra armossaan antanee, ja lie siunannut ja antanut korkojenkin siihen
lisäksi karttua."

Sen myönsi Jönnikin nyt, vieläpä lisäsi:

"Vaikka oikeastaan se Herra ensin tahtoo nähdäkseen miehen pankkikirjan
ja siunaa sitten suuremmat korot sille, jolla on isompia summia
pankissa."

Sen hän tiesi. Tukevasti, aivan iskien hän lisäsi:

"Sillä se on viisas ukko. Se yläilmojen ukko." Ja nyt alkoi hän puhua
omista rikkauksistaan, ilmoittaen:

"Minä jo ensimäisessä metsäkaupassa tienasin tuonne ylikin
kaksisataatuhatta ja nyt tässä koskikaupassakin nyhtäsin puhtaaksi
miljoonan."

Hän uskoi sen kaiken todeksi ja kehaisi:

"Ja alkaessa ei ollut muuta kuin kaksi kättä ja niissä viisi näppiä
kummassakin. Kunnes sitten lotterissa työnsi lykyn."

Oli häntä siis onnistanut, siunannut. Hän tunnustikin sen, puhellen:

"Sillä kun se todellakin rupeaa siunaamaan, niin se siunaa
surkeilematta. Sillä Herrakaan ei siunaa ihan omistaan, vaan toisen
taskusta toiselle. Niin että Herran siunaus on niinkuin kaksiteräinen
miekka."

Ei emäntä jaksanut nyt mitään syvällisiä tutkia ja käsittää, vaan
myönteli nöyrästi:

"Kunpa vain osaisimme itsekukin sen miekan alle oikein ja taidolla
asettua. Niin ei olisi itkua eikä kipua meillä."




XII.


He olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi
kihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti
vanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla
tyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset,
isä ja äiti, ehtisi tulla.

Ja Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää
ensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja
vahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja
niin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden
morsiamensa, peräten:

"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin... Että kyllä kai se
puumerkki pitää?"

Ja morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin.
Mieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista
sanasen sanoi.

"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän,
puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi
hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan
jo runoili:

"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä
mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei
hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:

"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen
ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo
mennä."

Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa,
puhellen:

"Minä en koskaan kahdelle hymyile."

Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin
omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen
elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut
Simpson, joka löysi kimalaispesän.

       *       *       *       *       *

Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä
vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa
he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai
toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille
sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat.
Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli
muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus
huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä
oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen
joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt
pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä
viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He
harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka
kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö
huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut
pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.

Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo
kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:

"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä
lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun
rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat
hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja
nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo
nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen
alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:

"Se tuhlaajapoika", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen
suurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan
elämää paheksuen ja lisäsi:

"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika." Sen myönsivät
huijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään
siivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä
tehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista
puhellen siitä:

"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa
liikutti." Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi
ryypyistä heltyneenä, ja selitti:

"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa
tupruuttamista... Jos sen liika aikaiseen alkaa."

"Ei ole... Ei ole", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon
rähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:

"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai
pankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi
joutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä."

Ja samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene
tuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen
seurassa, vaan myö entisetkin naisensa:

"Se Liisa joutaa nyt mennä", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa
kauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät
isoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla
millä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja
hänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.

Mutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten
tuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan
myönnistä:

"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita...
Vähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa."

Hän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin
tuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta,
turisten:

"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa... Tahi ne
lentävät... Käsistä pois... Käsistä pois!" hihkaisi jo jätkämäisyyden,
kuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!

       *       *       *       *       *

Ja samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä.
Hän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa
ajaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten
limonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla.
Kun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi,
talletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi
käsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten
mainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana
hän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa
erikoisissa huoneissansa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja
juotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.

Ja niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni
humaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo
rikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle
valmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.

Ja silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan,
kädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui
umpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.

Niin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle,
horjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi
istua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui
nuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin
Sipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo
pöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.

"Olisi voinut humalainen juoda!" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon
taskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti.
Jönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen
tunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi
ottanut.

       *       *       *       *       *

Ja nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai
käsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi
lattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen
myrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.

Ja oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki
kauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.

"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!"

Sipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta
varomattomuudella.

"Mistäs minä sen arvasin!" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin
herätellä ja repiä, mutta se vain örisi.

"Ei se enää virkoa", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella
kylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.

Mutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo
istumaan. Älytön hän vielä oli.

"Sinäkö se joit myrkyn?" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei
älynnyt. Katsoi vain tyhmästi.

"Myrkyn joit!" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan
huutaen.

"Häh?" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä
tyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin
lujemmin korvaan:

"Joit myrkyn!"

"Häh?"

"Myrkyn joit... Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä... Rikkihappoa!" huusi
Sipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon
ja tulivat peräämään mikä on hätänä.

"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee", selitti vapiseva emäntä.

Ja silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan
Sipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He
riensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.

Ja nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen
myrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä
tunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He
kokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat
varmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan,
linnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon
pullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä
jotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut
erehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.

"Oliko se piru myrkkyä?" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.

"Oli. Sinä kuolet nyt", vakuutti Rouvari.

Ja silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:

"Voi p--kele!"

Humala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa
polttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:

"Nyt otti paholainen!"

Hän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse
asiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin
tottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet
päivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja
hätäilivät. Koko talo oli nurin.

Mutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään
lääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti
voinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä
ajamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode
kärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin
menemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.

       *       *       *       *       *

He olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta,
kun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä
enää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin
poikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä
lupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin
vastausta.

Mutta Pinturi epäröi:

"Kuka se sitten kulungeista vastaa?" peräsi hän varovasti. Ei tietty
onko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.

Mutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:

"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki",
selitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli
miehelleen:

"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla."

Niin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen.
Lääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen
pullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti
tiedemiehen kuivuudella:

"Ei siitä sitten enää eläjää tule."

Häntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta
nähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin
käsittävänsä, puhellen:

"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti."

Hän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa -- ei piimää -- niin paljon
kuin se juo.

"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta",
puheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.

Ja nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen
toivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli
tietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin
jätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:

"Jassoo! Se olikin vain jätkä!"

Viis hän siitä. Hän puheli väelle:

"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies."

Ja silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo
peräsi Jönniltä: "Onko sinulla rahoja?"

Oli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt
ottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin.
Poistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:

"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät
pian. Varsinkin näin kesäkuumalla."

Ja kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen
maaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille
mitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman,
kymmenen markkaa, ja niin joutui asia.

Mutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna
menevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten
itseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli
ottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.

Mutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman
syytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian
muistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen
myrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi
lähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli
luvannut kaivaa ilman mitään.

       *       *       *       *       *

Lääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua.
Sen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri
sanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei
tiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.

Mutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti
asia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi
palasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:

"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule..."

Ja silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto.
Hänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja
raivosi:.

"Senkö helvettiin minä sitten joudun!"

Turhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni
ei kuunnellutkaan.

"Voi sun paholainen!" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä
oli menehtyä.

"Onhan se toki ylösnousemus", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui
siitä yhäti ja karjui:

"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!... Kun olet ruumiskirstussa
kerran haudanpohjaan vajotettu!"

Ne kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta
itsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja
houkuteltuna ryyppäsi maitoa.

"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa... Tai ainakin
lievittää", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.

Ja se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi
nyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin
kun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut
sitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda
koko ison talon maidot.

Ja sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone.
Alkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas
emäntä:

"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos... koko miehen."

Mutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:

"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa... Sillä
tuleehan siitä palkka... Kun sillä on kerran rahoja."

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle
tieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on
myrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.

Nimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä,
joka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta.
Se alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin
olleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman
rikkihappopullonsa ja arveli:

"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli
niiden nimet.

Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli
niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma
todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei
tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista
entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin
tehdä rikos.

Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän
telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja
kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen
vangitsemista varten.

Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman
syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan
kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä
jaksanut keksiä.

Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen
selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä,
umpimähkäisesti:

"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"

Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:

"Soh, koni!... Ann' tipahtaa vain! En putoa!"

Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan
synkeänä kotiansa kohti.

Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin
varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa:
Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä
murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat
anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta.
Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä
oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan.
Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien
kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava
ilmoitus:

"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen
tunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään
tuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki
murtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa."

Ja nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi
Hytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt
korttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs
vekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän
välillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.

       *       *       *       *       *

Se oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni,
lopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä,
jopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja
kun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki
herättää häntä synnintuntoon.

Ja Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:

"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä."

Näitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman
vakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena,
ääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni
huohotti vaikeasti ja jatkoi:

"Se on suuri asia, se kuolema... Kun se alkaa meille ovissa kolista."

Emännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa,
puhellen kuin menehtyneenä:

"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa... On tuota Hänen avullaan
voitettu elämässäkin monet maalliset vaivat."

Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:

"Ne ovat vähäisiä... ne elämän vaivat... tämän suuren vaivan rinnalla."

Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman
suuruudesta:

"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden
rinnalla."

Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut
ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut
ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:

"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa
soimata ja sanoa, että: Jönni!... Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan
haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin
sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.

       *       *       *       *       *

Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän
kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti.
Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä
olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä
Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.

Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta,
mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus
olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan -- vai muutenko
lie osunut -- muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli
kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli
tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei
tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille
50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin
rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.

Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain
yhä vaivasi ja nuhteli häntä.

Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän
testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja
muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä
kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin.
Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo
hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis
ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin
kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran
sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.

       *       *       *       *       *

Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin
lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje
pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt
hän jo peräsi:

"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"

Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:

"Ei yli yön kestä... Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:

"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu -- sanoin minä
-- elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."

Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä
seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:

"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole
niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin
sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se
vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."

Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:

"Ka... Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin
pyhänä ja kunniassa pitää."

Ja samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta,
kehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä
ylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän
selitti:

"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta
sitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että:
Jönni! Jönni hoi!"

Hän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä
väsytti. Alkoi unettaa.

"Se on jo kuoleman rauhaa", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen
maitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa
lisäsikin unen suloisuutta.

Alkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää.
Emännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön
kaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He
veisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui
Jönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.

Niin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin
sikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:

"Onpa se todellakin sitkeähenkinen... Kuten tohtori sanoi. Kun näin
kauan kestää."

Mutta Pinturi selitti vakaana:

"Jätkämies... Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne
ensi iskusta tipahda."

Mutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se
joka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että
Jönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on
siis jo ohi.

"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa... Se on jo ohi",
rauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.

"Repikää vain mies hereille!" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä.
Jönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi
oudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:

"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit... Myrkkypullo on
löydetty täytenä."

Jönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn
reunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi.
Hän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:

"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä
miltään myrkyltä."

Kaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille
osanotolla:

"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut."

"Mutta Herra toki pelasti", lisäsi siihen hurskas emäntä.

Mutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli
kupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se
jumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen
olevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan,
suinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:

"Huonotekoinen se on koko roju... Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla
eikä hokkisalvoimella." Hän muisti jo hinnankin, puheli: "Neljäkymmentä
markkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi
viisikymmentä."

Mutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen
siinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:

"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten."

Häntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:

"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa
elämää varten rakensi."

Ihan hän mittasi arkun ja ilmoitti:

"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!"

Häntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:

"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään... Siellä
toisessa elämässä."

Kunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan
kauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla.
Mutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.

"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää
arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin
työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen,
paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:

"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."

Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:

"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"

Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:

"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti
pääset."

Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli
sovitellen:

"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä
majaa... Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."

Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa.
Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja
niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä
se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle
maailman miljoonat, rikkaus ja onni.

Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin
vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä
ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä
arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt
johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä.
Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus",
jo ajomiehellekin äkkiä puheli:

"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku... se kuolema."

Mies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän
hidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:

"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä
katsot."

Ajomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:

"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi... Istua siinä oman iäisen
majasi kannella... Kuin jos olisit jo sisälle päässyt."

Ja syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:

"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi... Täältä erota!"

Mutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:

"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi."

Hänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:

"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen
kuin on miljoona taskussa."

Ja kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin
hän puheli:

"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin
vasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä
pystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka
lujana."

Hän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:

"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat
niin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen... Muutoin
pitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi
niinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää
vasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei
ihmissielulle sovi semmoinen... Kahtaanne-kulku."

"Ka", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:

"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan
vielä järjestetty... Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa."

Ja niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti.
Matkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli
menossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat
nyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan
tilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja
puheli:

"On siinä kokonainen Noaakin arkki."

Ja sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on
menossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:

"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut... Minä olen menossa sille
haudan tiluuseen."

"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni,
tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika
jatkoi:

"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."

"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:

"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia... Naukku suussa on
viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin --
syntistä elämää, ja Jönni myönsi:

"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen
alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:

"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja
kolise... Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja
kuuntelee suuren tuomarin sanoja."

Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui
miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle.
Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa,
ruumiskirstunsa, rahaksi.

Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman
todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.

"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi
puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää... jos olisi tarvis
ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon
todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja
vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin
toveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan
toverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he
kymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja
tilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä
piti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa
sanat: "_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää
Rauhassa ylösnousemiseensa asti_."




XIII.


Niillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön
osakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan
pankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona.
Asia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.

Mutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä
kauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns
Lundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut
ymmärtää mitään ja kirosi:

"Kuka saatana se on joka puhuu?"

Ja toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin
tukevasti ja riiteli:

"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään
koskea."

Ei hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi.
Soitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja
sieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään,
eivätkä myökään.

Ja nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan
poissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa.
Telefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä
ymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja
sai vastaukseksi:

"Kauppaneuvos Lundberg."

Agronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan
vastaili:

"Jahah!... Tämä on agronoomi Paapuri... Hyvä päivää, setä!"

"Mikä saatanan setä?" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:

"No eikö setä muista?... Kun täällä Tampereella... yhdessä juotiin
ja... minä hankin sedälle morsiamen?"

"Häh?" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:

"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu."

"Mikä saatanan Paapuri?..."

Ja hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian
poliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta
oli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.

       *       *       *       *       *

Mutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan
lopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta.
Nyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia
sotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä
korkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat
asioista yhtiön konttoriin.

Ja nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille
aiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi
kävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt
oleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei
tiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan
liikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta
jo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari
oli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin
jätkiä, Jönnin.

Ja silloin alkoi Punturi siunailla.

"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!" manaili hän
harmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon
ostoasiassa.

"Niin pimittipähän kehno älyn", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja
vihasta sekavana, ja emäntä puheli:

"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos... Kun söikin
kuin paras jätkä!"

Agronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:

"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti."

Ja samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin
pimeys ja lopulta vannoi:

"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset
kiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!"

Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia
joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he
tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät
viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei
jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.

       *       *       *       *       *

Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon
pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä
tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin
päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.

Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis
riemastuneena:

"Täällä on nyt se veijari!"

Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen
ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:

"Sinä saatanan lurjus!... Mutta minä sinut pehmitän!"

Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään
tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen
huusi vielä jälestä:

"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."

Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla
päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi
silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin
nopean, kimakan kirkaisun:

"Hunsvotti!"

Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja
sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä
poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä.
Mieli masentui.

Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen
ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo
täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen,
ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:

"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi
on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen
kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli
tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin
nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan
tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."

Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.

"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa
erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman
osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta
myönteli:

"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."

Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan
kuin tuota ukkoa pilkaten li

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48979