← catalogue

Jumalat janoavat: Romaani

by Anatole France · Finnish · Gutenberg #48968 · 473,890 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jumalat janoavat: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jumalat janoavat: Romaani

Author: Anatole France

Translator: L. Onerva


        
Release date: May 15, 2015 [eBook #48968]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48968

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAT JANOAVAT: ROMAANI ***

JUMALAT JANOAVAT

Romaani


Kirj.

ANATOLE FRANCE


Suom. L. Onerva

Alkuperäinen teos: Les Deux ont soif.



Otava, Helsinki, 1918.






I.


Taidemaalari Évariste Gamelin, Davidin oppilas, Pont-Neuf-piirin eli
aikaisemmin Henrik IV:n piirin jäsen, oli aikaisin aamulla lähtenyt
Barnabiittikirkkoon, joka jo kolme vuotta, 21 p:stä toukokuuta v.
1790 lähtien, oli ollut piirin yhteisenä kokouspaikkana. Tämä kirkko
oli ahtaalla ja pimeällä paikalla lähellä Oikeuspalatsin aitausta.
Ajan rappeuttamasta ja ihmiskäden runtelemasta julkipuolesta, jota
koristi kaksi klassillista pylväsriviä, nurinkäännetyt olkakivet ja
_pot à feu'_t, oli kaikki uskonnolliset vertauskuvat lyöty rikki, ja
sisäänkäytävän päällä oli mustin kirjaimin tasavallan tunnuslause:
"Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys tai Kuolema." Évariste Gamelin astui
sisälle kirkkoon: nämä samat holvit, jotka ennen olivat kuulleet
Pyhän-Paavalin neuvoston pappien kapeahihaisissa kuorimekoissa
laulavan pyhää messua, näkivät nyt punalakkisten isänmaanystäväin
kokoontuvan suojaansa valitsemaan kunnallisia virkamiehiä ja
neuvottelemaan piirin asioista. Pyhimykset oli heitetty pois
seinäkomeroistaan, ja niiden sijalle oli asetettu Brutuksen,
Jean-Jacques'in ja Le Peltier'n rintakuvia. Tyhjäksi ryöstetylle
alttarille oli pystytetty ihmisoikeuksien taulu.

Tässä kirkkoholvissa pidettiin yleisiä kokouksia kaksi kertaa
viikossa kello viidestä iltapäivällä kello yhteentoista illalla.
Saarnastuolia, joka oli koristettu kolmivärisellä kansallislipulla,
käytettiin puhujalavana. Vastapäätä, "epistolan puolella",
kohosi karkeatekoinen naisten ja lasten olinpaikaksi tarkoitettu
lava, sillä näitä viimeksimainittuja oli myöskin aina runsaasti
saapuvilla kokouksissa. Tuona aamuna istui Place de Thionvillen
puuseppä, kansalainen Dupont vanhempi, eräs valvontavaliokunnan
kahdestatoista jäsenestä, punaisessa lakissa ja lyhytliepeisessä
_carmagnole_-takissa erään kirjoituspöydän ääressä, saarnastuolin
juurella. Pöydällä oli pullo ja laseja, mustetolppo ja paperivihko,
joka sisälsi konventille aiotun anomuksen kahdenkymmenenkahden
arvottoman jäsenen erottamisesta.

Évariste Gamelin tarttui kynään ja kirjoitti nimensä alle.

-- Tiesinhän minä, sanoi käsityöläisvirkamies, -- että sinä tulisit
antamaan nimesi, kansalainen Gamelin. Sinä olet puhdasverinen. Mutta
piiri ei ole lämmennyt asialle; siltä puuttuu ryhtiä. Olen ehdottanut
valvontavaliokunnalle, ettei se antaisi kansalaistodistuksia muille
kuin niille, jotka kirjoittavat anomuksen alle.

-- Minä olen valmis, sanoi Gamelin, -- kirjoittamaan alle vaikka
verelläni liittolaispetturien tuomion. He ovat tahtoneet Marat'n
kuolemaa: kuolkoot siis!

-- Välinpitämättömyys juuri vie meidät turmioon, vastasi Dupont
vanhempi. -- Meidän piiriimme kuuluu yhdeksänsataa äänioikeutettua
jäsentä, ja heistä saapuu kokouksiin tuskin viittäkymmentä. Eilen
meitä oli vain kaksikymmentäkahdeksan.

-- Siinä tapauksessa täytyy, huudahti Gamelin, -- sakon uhalla
pakottaa kansalaiset tulemaan!

-- Hm, mutisi puuseppä rypistäen silmäkulmiaan, -- jos he saapuisivat
kaikki, jäisivät isänmaanystävät vähemmistöön... Kansalainen Gamelin,
etkö tahdo ottaa pientä lasia viiniä kaikkien oikeiden sanskulottien
terveydeksi?...

Kirkon seinälle, "evankeliumin puolelle", oli suurin kirjaimin
kirjoitettu seuraavat sanat: _Siviilivaliokunta, Valvontavaliokunta,
Hyväntekeväisyysvaliokunta_, ja kunkin sanan alla näkyi musta
käsi, jonka etusormi osoitti kuoriin päin. Muutaman askelen päässä
siitä oli entisen sakariston ovi ja sen päällä seuraava kirjoitus:
_Sotilasvaliokunta_. Gamelin työnsi oven auki ja näki sakaristossa
valiokunnan sihteerin par'aikaa kirjoittelemassa jotakin ison pöydän
ääressä, joka oli yltä päältä kuormitettu kirjoilla, papereilla,
teräsharkoilla, patruunilla ja salpietaripitoisilla muranäytteillä.

-- Terve, kansalainen Trubert. Miten jaksat?

-- Minä?... Minä jaksan erinomaisesti.

Sotilasvaliokunnan sihteeri Fortuné Trubert antoi aina
muuttumattomasti tämän saman vastauksen kaikille, jotka huolehtivat
hänen terveydestään, vähemmän antaakseen tietoja voinnistaan kuin
katkaistakseen lyhyeen kaikki keskustelut tästä aiheesta. Hän oli
vasta kaksikymmentäkahdeksan-vuotias, mutta kuiva kuin kapakala,
melkein kaljupäinen ja köyryselkäinen, ja hänen poskipäillään hehkui
kaksi punaista täplää. Hän oli optikko Quai des Orfèvres'in varrelta
ja omisti hyvin vanhan liikkeen, jonka hän v. 91 oli luovuttanut
eräälle monivuotiselle apulaiselleen voidakseen itse kokonaan käyttää
aikansa kunnallisiin tehtäviin. Suloiselta äidiltään, joka oli
kuollut kaksikymmentä-vuotiaana ja jota muutamat korttelin vanhukset
vielä liikuttuneina muistelivat, hän oli perinyt kauniit, lempeät
ja intohimoiset silmänsä, kalpeutensa ja kainoutensa. Isältään,
kuninkaan hovioptikolta, joka myös oli kuollut samaan tautiin jo
ennen kolmattakymmentä ikävuottaan, hän oli saanut rehellisen ja
ahkeran mielenlaatunsa.

Keskeyttämättä kirjoitustaan hän kysyi:

-- Ja sinä, kansalainen, kuinka sinä voit?

-- Hyvin. Mitä uutta?

-- Ei minkäänlaista. Kuten näet, on kaikki täällä hyvin rauhallista.

-- Ja millainen on tilanne?

-- Yhäti samanlainen.

Tilanne oli mitä hirvittävin. Tasavallan paras armeija
saarrettuna Mainzissa, Valenciennes piiritystilassa, Fontenay
vendéelaisten vallassa, Lyon kapinassa, Cévennit samoin, rajat
auki espanjalaisille, kaksi kolmattaosaa maasta vihollisten tai
kapinallisten hallussa ja itävaltalaiset kanuunat uhkaamassa
Pariisia, jossa ei ollut rahaa eikä leipää.

Fortuné Trubert kirjoitteli tyynesti eteenpäin. Kaikki piirit
olivat kunnan määräyksestä velvoitetut värväämään yhteensä
kaksitoistatuhatta sotamiestä Vendéehen lähetettäviksi, hän
valmisteli sen vuoksi ohjeita värväyslistojen laatimista ja
aseistamistoimenpiteitä varten sen sotilasmäärän kokoamiseksi, joka
Pont-Neuf-piirin, s.o. entisen Henrik IV:n piirin, tuli hankkia.
Kaikki sotilaskiväärit oli luovutettava rekryyteille. Piirin
kansalliskaarti saisi aseistautua metsästyspyssyillä ja keihäillä.

-- Tuon sinulle tässä, sanoi Gamelin, -- luettelon niistä
kirkonkelloista, jotka on lähetettävä Luxembourg'iin kanuunoiksi
valettaviksi.

Évariste Gamelin oli kirjoitettu piirin aktiiviseksi jäseneksi,
vaikka hän ei omistanutkaan yhtään souta. Laki myönsi yleensä
tämän etuoikeuden ainoastaan niille kansalaisille, jotka olivat
kyllin rikkaita maksaakseen kolmea työpäivää vastaavan rahaveron,
ja asianomaiselta vaadittiin kokonaista kymmenen työpäivää,
ennenkuin hän valitsijamiehestä saattoi päästä vaalikelpoiseksi.
Mutta Pont-Neuf-piiri, joka asetti tasa-arvoisuuden yli kaiken ja
muutenkin oli arka itsemääräämisoikeudestaan, piti äänioikeutettuna
ja vaalikelpoisena jokaista kansalaista, joka oli omilla varoillaan
kustantanut itselleen kansalliskaartilaisen puvun. Näin oli
laita myös Gamelinin, joka oli toimiva kansalainen piirissään ja
sotilasvaliokunnan jäsen.

Fortuné Trubert laski kynän kädestään.

-- Kansalainen Évariste, mene konventtiin ja pyydä, että meille
annetaan määräys tutkia maaperä kellareissa ja erottaa pois mura
ja muurilaasti saadaksemme salpietaria. Ei riitä, että meillä on
kanuunoita, meillä täytyy myös olla ruutia.

Muuan pieni kyttyräselkäinen mies, kynä korvan takana ja paperi
kädessä, astui nyt entiseen sakaristoon. Se oli kansalainen
Beauvisage valvontavaliokunnasta.

-- Kansalaiset, hän sanoi, -- olemme saaneet huonoja uutisia: Custine
on tyhjentänyt Landaun.

-- Custine on kavaltaja! huudahti Gamelin.

-- Hänet on mestattava, sanoi Beauvisage.

Vähän hengästyneellä äänellään ja tyynenä kuten tavallisesti alkoi
Trubert selittää:

-- Konventti ei turhan tähden asettanut yhteishyvänvaliokuntaa. Se on
tutkiva Custinen käyttäytymistä. Jos hän on kykenemätön tai petturi,
on hänen sijaansa asetettava sellainen kenraali, joka on päättänyt
voittaa ja _ça ira!_

Hän selaili papereita ja silmäili niitä väsynein katsein:

-- Jotta kaikki sotilaamme täyttäisivät velvollisuutensa empimättä
ja horjumatta, heidän täytyy olla varmat siitä, että heidän
kotiinjääneiden omaistensa asema on turvattu. Jos siis sinäkin,
kansalainen Gamelin, olet samaa mieltä, täytyy sinun ensi
kokouksessa kannattaa minun ehdotustani, sitä nimittäin, että
hyväntekeväisyysvaliokunta yhdessä sotilasvaliokunnan kanssa ryhtyisi
toimenpiteisiin niiden hätääkärsivien perheiden avustamiseksi, joilla
on joku omainen armeijassa.

Hän hymyili ja hyräili:

-- _Ça ira! Ça ira!_

Tämä vaatimaton piirivaliokunnan sihteeri, joka maalaamattoman
puupöytänsä ääressä teki työtä kaksitoista, jopa neljäkintoista
tuntia päivässä, ei huomannut laisinkaan sitä suhteettomuutta,
mikä oli olemassa tuon äärettömän suuren tehtävän ja hänen pienten
keinojensa välillä, siinä määrin hän tunsi omikseen kaikkien
isänmaanystävien yhteiset ponnistukset, siinä määrin hän tunsi
olevansa yhtä kansakunnan kanssa, siinä määrin sulautui hänen
elämänsä suuren kansan elämään. Hän oli niitä, jotka jokaisen
tappionkin jälkeen intomielin ja kärsivällisinä tekivät työtä tuon
mahdottoman ja varman voiton hyväksi. Sentähden heidän täytyi
voittaa. Nämä mitättömät, tuntemattomat miehet, jotka olivat
syösseet kuningasvallan, kumonneet koko vanhan maailmanjärjestyksen,
tuollainen Trubert, pieni kaukoputkien rakentaja, tuollainen Évariste
Gamelin, huomaamaton maalari, eivät odottaneet minkäänlaista sääliä
vihollisiltaan. Heillä ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta
kuin voitto tai kuolema. Siitä heidän hehkuva intonsa ja heidän
järkkymätön tyyneytensä.




II.


Tultuaan ulos Barnabiittikirkosta Évariste Gamelin lähti kävelemään
Place Dauphinelle päin, joka erään valloittamattoman kaupungin
kunniaksi oli ristitty Place de Thionvilleksi.

Tämä tori, joka sijaitsi Pariisin vilkasliikkeisimmässä
kaupunginosassa, oli viimeisen vuosisadan kuluessa paljon menettänyt
kauniista ulkonäöstään. Ne tyylikkäät, punaisesta tiilestä kyhätyt
ja valkoisilla kivivöillä koristetut talot, jotka Henrik IV:n aikana
oli rakennettu torin kolmelle sivustalle korkeita virkamiehiä
varten, olivat vaihtaneet ylhäiset liuskakivikattonsa kahteen tai
kolmeen kurjaan, rapattuun kerrokseen, tai ne oli myös hävitetty
pois maata myöten ja korvattu hyvin vähän edustavilla, huonosti
kalkituilla taloilla, joten tällä paikalla nyt näkyi ainoastaan
epäsäännöllisiä, köyhiä ja likaisia julkisivuja täynnä lukemattomia
pieniä, erimuotoisia ikkunoita, joita kukkaruukut, lintuhäkit ja
kuivamaan ripustetut vaatteet elähdyttivät. Näissä taloissa asui
suuri joukko käsityöläisiä, kultaseppiä, kaivertajia, kelloseppiä,
optikkoja, kirjanpainajia, liinaompelijattaria, muotiompelijattaria,
pesijättäriä, ja muutamia vanhoja lakimiehiä, jotka olivat säästyneet
siltä myrskyltä, joka lakaisi pois kuninkaallisen oikeuslaitoksen.

Oli aamu ja oli kevät. Aamunraikkaat auringonsäteet, huumaavat
kuin makea viini, leikittelivät talojen seinillä ja hiipivät
hyväillen ullakkojen komeroihin. Kaikki ikkunansuojukset oli
vedetty ylös ja niiden alta pisti esiin emännöitsijöiden pörröisiä
päitä. Vallankumoustribunaalin sihteeri, joka oli lähtenyt kotoaan
mennäkseen toimeensa, taputteli ohimennessään poskelle muutamia
lapsia, jotka leikkivät puiden alla. Pont-Neufillä kuului huudettavan
kurjan Dumouriez'n petosta.

Évariste Gamelin asui Quai de l'Horlogen lähellä eräässä Henrik IV:n
aikuisessa talossa, joka vieläkin olisi ollut sangen mukiinmenevän
näköinen ilman sitä pientä tiilipeittoista ullakkokerrosta, joka
siihen oli lisätty viimeistä edellisen tyrannin aikana. Tämä
jollekulle vanhalle parlamentin jäsenelle kuulunut hotelli oli tehty
soveliaaksi porvaris- ja käsityöläisperheille lyömällä siihen lujasti
väliseiniä ja aitauksia. Täten esimerkiksi kansalainen Remacle,
portinvahti ja räätäli, oli saanut asuakseen sekä korkeuden että
leveyden puolesta kovin typistetyn välikerran, jossa hänet lasiovesta
saattoi nähdä istuvan työpöydällään jalat ristissä ja päälaki kiinni
katossa neulomassa kansalliskaartin univormua, sill'aikaa kun
naiskansalainen Remacle, jonka uunilla ei ollut muuta savutorvea kuin
porraskäytävä, myrkytti muilta vuokralaisilta ilman paistinkäryllään
ja pikku Joséphine, heidän tyttärensä, yltä päältä siirapin
tahrimana, mutta kauniina kuin päivä istui oven kynnyksellä ja
leikki Moutonin, puusepän, koiran kanssa. Naiskansalainen Remaelen,
joka sekä povensa ja lantioittensa että sydämensä puolesta oli
laaja ja ylitsevuotavaisen runsas, luultiin lahjoittavan suosiotaan
naapurilleen, kansalainen Dupont vanhemmalle, joka oli eräs
valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä. Ainakin epäili hänen
miehensä sitä vahvasti, ja Remacle-puolisot täyttivät usein koko
talon riita- ja sovintokohtaustensa metelillä. Ylemmässä kerroksessa
asui kansalainen Chaperon -- kultaseppä, jolla oli myymälä Quai de
l'Horlogen varrella --, lisäksi eräs nuori lääkärinkokelas, eräs
asianajaja, eräs kullantakoja ja useita Oikeuspalatsin virkamiehiä.

Évariste Gamelin nousi vanhoja portaita ylös aina neljänteen ja
viimeiseen kerrokseen asti, jossa oli hänen työpajansa sekä hänen
äitinsä huone. Siihen päättyivät nelikulmaisilla kivilaatoilla
reunustetut puuportaat, jotka jatkoivat ensimmäisten kerrosten
leveätä kivistä porraskäytävää. Seinää vasten asetetut tikapuut
johtivat ullakolle, josta par'aikaa laskeutui alas muuan vanhahko,
pyylevä, punakka ja kukoistavakasvoinen mies vaivalloisesti koettaen
pysyttää sylissään suunnattoman suurta kääröä samalla hyräillen:
_Palvelijain, palvelijain, kadotin, kadotin..._

Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää
Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä
kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti
häntä.

-- Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, --
paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue
de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä
olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin,
tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen
lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja
ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut
välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja
tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n
nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue
de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä
lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli
kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen,
jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään
muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux
des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen
koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä
pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia
porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai
de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja
antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä
Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki,
purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli
pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla
ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän
myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille
katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä
roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen
kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä
levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta
huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan;
virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina
kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa
taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen
köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen
äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina:
"Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja... ei
minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain
paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia
hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti
maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin
siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon
lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia,
käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla
paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä
kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta
siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää
itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä
eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut
kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä
nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että
ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat
hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä,
että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten
antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen
vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden
jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan
Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden
lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa
hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut
elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan
ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita
vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko
yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana
itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan
päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten
erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat
jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen
ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja,
julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja
innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä,
avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi
ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen
taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan,
Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille.
Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset
herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet
maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka
olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat
saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen
hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä
uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet
maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in
maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze,
Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin
vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia
sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar,
Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa
taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa
mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi
suuren maalauksensa _Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa_. Sen
yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot
ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine
kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin
laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu
palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa
ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin
keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla
paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki
tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla
eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen
pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista
yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä
hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi
hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas.
Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti
suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin,
jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko
tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut
pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä
allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis
verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka
muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti
polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi
Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt
yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin
omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien
myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli
isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden,
rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria
ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin
näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä
oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa.
Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään
kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset
polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan
päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka
vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta
Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella.
Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita
riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai
pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792,
jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita,
jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat
huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!"
ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse
tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa
kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin
vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt
armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla
läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen
hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin
huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi
pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen
paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin
varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de
Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli
köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän
taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä
tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan
myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön
hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli
karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

-- Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen
paksua, mustaa ja taikinaista limppua, -- miten kallista leipä
on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei
vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon,
että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.

Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku
lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa,
ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.

-- Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, --
tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja
rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä
köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan
vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen
vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien
ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset
vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia
isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä
loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta
jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan
elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa
ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin
varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista
varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä
myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen
vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon
mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa,
ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut
ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja.
Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan
tasavallan perikadosta.

Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti
kiinnitetty kokardi putosi myssystä.

-- Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki
muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet
suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut
Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.

-- En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.

Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli
täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen
posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista
haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.

Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi
silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti
herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä
terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa,
joka oli maksanut niin paljon.

Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui
hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, -- syö!

Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin
uskonnollisen käskyn.

Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti
uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti
sanoi:

-- Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki
mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan
epätoivoiseksi.

-- Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. --
Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!
Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.

Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui,
ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi
nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää,
jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä
vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka
tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue
päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n
myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän
oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra
Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin,
joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti
käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut
ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin,
valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen
välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut
hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan,
tukkalaitteestaan ja vartalostaan.

Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä
tapahtumia elämänsä varrelta:

-- Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä
olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään
Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut
jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä
olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän
eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun
pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt
vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa,
rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle
kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita
minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä.
Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas.
Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä.
Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä,
niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat
antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta
yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi.
Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla
ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien
kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin
auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle
vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et
voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä
silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi
hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja
siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista
pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.

Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen
kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut
samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan.
Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista
ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä
puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen
lempeytensä.

Äiti jatkoi:

-- Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi
mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani
puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet
aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän
huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa
sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä
poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun
toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et
koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat
olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on
vallankumouksen syy.

Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja
jatkoi:

-- Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän
suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät
väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua
de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän
tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en
myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi
liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi,
ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin
ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin
minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan
uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden,
sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä
maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin
olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.

Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei
enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja
_carmagnole_-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava
entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.

Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen,
kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka
peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen,
että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja
hampaat pistivät esiin niiden välistä.

Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän
tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli
vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.

-- Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin
muotokuvan tämän palattua kotiin.

Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen
nyt aivan heti.

Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut
tehdä mitään ilman mallia.

Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun
tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä
vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin
murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti
maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista
hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän
oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa
Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.

Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa,
valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään
hymyyn:

-- Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; -- se on Jules
Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia,
oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon
pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan
ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin
paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.




III.


Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen,
kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja
kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä
suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli _Maalaavan
Amorin_ kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta
vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti
porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä
korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti
"sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan;
Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti
oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla
oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä
holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin
oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin
mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta.
Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia,
Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, _Opastuksia
aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita_, joista
jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä
taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in _Kävelyretki_
keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli
levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia,
ilmapalloja, _Virginien kylpy_ ja antiikin mukaan maalattuja
ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta
ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden
kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville
ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman
hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin
ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät
otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä
olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku
punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä
ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias
asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä
_Maalaavan Amorin_ edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään
kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien
muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja
Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan
assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin
hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat
olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa
kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin
kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta,
rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla;
siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa;
sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain;
niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin;
englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät
rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen
isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan
väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista
ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena;
kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän
tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka
paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan
maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti
selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän
tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi,
että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään
itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän
vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan
esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi
ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän
vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen
muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla
aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden,
jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden
nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän
alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi
ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä
saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja
huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta
sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa
aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän
tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja
hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine
nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen
faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli
ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat
koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui
paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin
mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean
vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa
liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen
katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä
tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän
takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin,
oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva
ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu
kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän
vaatimattomaan ulkokuoreen.

-- Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, -- käykäähän hetkiseksi
odottamaan: hän tulee kyllä pian.

Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.

-- Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?

Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen
rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.

-- Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte,
että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette,
ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu
vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut
Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo
nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista
tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan
uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa
paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli
koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia,
naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja,
jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä
isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on
kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja
nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien
mukaan.

-- Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, -- ne
ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen
antiikkia kuten tekin.

-- No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, -- jos olisitte koristanut
tämän hunnun _à la grecque_, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla
tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan
spartattaren arvoinen... ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän
mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.

Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.

Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat
Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän
henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä
sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen
Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja
vetäytyi äkkiä takaisin.

Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste
oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine
kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella
ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta
käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja
varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti
tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka
nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä
hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä
vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut
miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui
intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea,
joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli
siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut
kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä
kilpailijattaria.

Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä.
Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren
sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa
sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain
sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti
tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi
pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien
esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma
siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet.
"Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat
kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on
sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan
puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan,
täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja
valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen
ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä
siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin
vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä
tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta
olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron
erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä
herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle
ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin
hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi
antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille.
Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria
rahasummia. _Maalaava Amor_ tuotti hyvin, rahanvälityskauppa
vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan
liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle
kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika
Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa
tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä
tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja
jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian.
Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä
isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä,
joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne
ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut
koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa
vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen
päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä,
pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja
asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita
viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen
houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen
itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin,
ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista
sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen
tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun
ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden
salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista
tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän
hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen
paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että
kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään,
eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta,
myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan.
Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa,
olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle
köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä,
kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen,
tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä
tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että
toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa
oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta.
Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen
suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen
lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei
tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän
eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen
luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin
oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä
toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa
minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi
supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut
vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen
Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

-- Kansalainen Évariste, hän sanoi, -- jollei tämä huntu miellytä
teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin
malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen,
mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

-- Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan:
kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia
tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja
samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

-- Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, -- tulee luopua
kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta,
huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät
tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista
hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä
totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä.
Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan
vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna
hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat
luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän
lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen,
kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on
vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä,
roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas
Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.

-- Tunnetteko hänet, kansalainen?

Élodie nyökkäsi myöntävästi.

-- Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on
perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta
Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja.
Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli
Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti
kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana.
Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska
emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja
nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille
maalareille.

Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.

-- Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös
osaatte ra...

-- Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja
kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin
kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu,
jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.

Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.

-- No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, -- onko teillä jotakin
uutta minulle tänään?

-- Kenties, sanoi maalari.

Ja hän esitti keksintönsä:

-- Meidän pelikorttimme ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten
tapojemme kanssa. Nimet kuningas ja sotamies loukkaavat
isänmaanystävän korvaa. Olen keksinyt ja valmistanut uuden
vallankumouksellisen korttipelin, jossa kuninkaan, rouvan
ja sotamiehen sijalla on Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys;
raippakimpuilla ympäröidyn ässän nimi on Laki. Sanotaan risti-Vapaus,
pata-Tasa-arvoisuus, ruutu-Veljeys, hertta-Laki... Luulen myös, että
nämä kortit ovat vauhdikkaasti piirretyt, aion antaa Desmahis'n tehdä
niistä vaskipiirroksia ja ottaa niille patentin.

Ja ottaen esiin pahvikotelostaan muutamia vesivärillä luonnosteltuja
henkilökuvia taiteilija ojensi ne kuvakauppiaalle.

Kansalainen Blaise kieltäytyi niitä ottamasta kääntäen päänsä pois.

-- Nuori ystäväni, menkää noiden kanssa konventtiin, niin se ehkä
suo teille kunnian olla läsnä jossakin istunnossaan. Mutta älkää
toivokokaan ansaitsevanne yhtään kolikkoa uudella keksinnöllänne,
joka ei ole uusi. Olette ehtinyt liian myöhään jalkeille. Teidän
vallankumouksellinen korttipelinne on jo kolmas, joka minulle
tuodaan. Toverinne Dugourc tarjosi minulle viime viikolla
pikettipeliä, jossa oli neljä hengetärtä, neljä Vapautta, neljä
Tasa-arvoisuutta. Minulle on myös ehdotettu erästä toista peliä,
jossa oli filosofeja ja sotapäälliköitä, Cato, Rousseau, Hannibal
ja mitä kaikkia siinä olikaan!... Ja näillä korteilla oli
teidän kortteihinne nähden, ystäväiseni, se etu, että ne olivat
karkeasti piirustetut ja veitsellä puuhun kaiverretut. Miten
vähän te muuten tunnettekin ihmisiä, jos todella uskotte, että
pelurit tulevat käyttämään kortteja, jotka on piirustettu Davidin
tyyliin tai kaiverrettu Bartolozzin malliin! Lisäksi on typerää
luulla, että tarvitaan niin monimutkaisia toimenpiteitä jos mieli
sovelluttaa uusia aatteita vanhoihin korttipakkoihin. Kunnon
sanskulotit korjaavat ihan itsestään niiden kansalaisvastaisen
värityksen huutamalla lyödessään esiin kuninkaan: "Tyranni!" tai
yksinkertaisesti: "Suuri sika!" He käyttävät edelleen vanhoja
likaisia korttejaan eivätkä osta koskaan uusia. Parhaiten menevät
korttipakat kaupaksi Palais-Égalitén peliluolissa: neuvon teitä siis
menemään sinne ja tarjoamaan pelipankin hoitajalle ja pelipukareille
teidän vapauden jumalattarianne, Tasa-arvoisuuksianne, teidän...
miten te sanoittekaan... hertta-Lakejanne, ja tulkaa sitten
kertomaan minulle, miten teidät otettiin vastaan!

Kansalainen Blaise istuutui myymäläpöydälle, naputteli sormillaan
nankiinihousujaan poistaakseen niistä muutamia nuuskan murenia
ja jatkoi sitten, katsellen Gameliniä lempeän säälivästi:
-- Sallikaa minun antaa teille eräs neuvo, kansalainen: jos
tahdotte ansaita elatuksenne, niin heittäkää hiiteen kaikki nuo
isänmaalliset korttinne, nuo vallankumoukselliset vertauskuvanne,
nuo Herkuleenne, lohikäärmeenne, rikosta vainoavat raivottarenne,
nuo vapaudenhengettärenne, ja maalatkaa minulle kauniita tyttöjä.
Kansalaisten uudistamiskiihko laimenee vähitellen, mutta miehet
tulevat aina rakastamaan naisia. Maalatkaa minulle oikein ruusuisia
naisolentoja, joilla on pienet somat jalat ja pienet, sievät kätöset.
Ja pankaa päähänne se seikka, ettei ketään enää huvita Vallankumous
eikä kukaan enää tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

Mutta silloin kuohahti Évariste Gamelinin sisu:

-- Mitä! Ei kuulla puhuttavan vallankumouksesta! Mutta vapauden
vakiinnuttaminen, armeijamme voitot, tyrannien rangaistus, kaikki
nämä ovat asioita, jotka tulevat hämmästyttämään kaikkein etäisintä
jälkimaailmaa. Kuinka ne eivät hurmaisi meitä! Sanskulotti Jeesuksen
lahko on pysynyt pystyssä jo melkein kahdeksantoista vuosisataa ja
te luulette, että vapauden usko syöstäisiin tuskin neljän vuoden
kuluttua!

Mutta Jean Blaise vastasi ylimielisen näköisenä:

-- Te elätte unelmissa, ja minä todellisessa elämässä. Uskokaa
minua, ystäväiseni, vallankumous ikävystyttää: se on kestänyt
liian kauan. Viisi vuotta on jo kestänyt innostusta, viisi vuotta
yhtämittaisia syleilyjä, verilöylyjä, puheita, marseljeeseja,
hätämerkkejä, ylimyksiä lyhtypatsaissa, ihmispäitä keihäiden nenissä,
naisia hajareisin kanuunain päällä, punamyssyin koristettuja
vapaudenpuita, valkopukuisia tyttöjä ja ukkoja kukkasvaunuissa,
vangitsemisia, giljotiinimestauksia, säännösteltyjä muona-annoksia,
ilmoituslehtiä, kokardeja, töyhtöjä, sapeleita, _carmagnole_-takkeja.
loppumattomiin! Pian ei kukaan enää ymmärrä tästä kaikesta mitään.
Me olemme jo liian monesti nähneet, miten te olette vieneet suuret
miehenne Capitoliumille ainoastaan syöstäksenne heidät alas Tarpeian
kalliolta; niin on käynyt Neckerin, Mirabeaun, LaFayetten, Baillyn,
Pétionin, Manuelin ja monen muun. Kuka takaa, ettette valmista samaa
kohtaloa uusille sankareillenne?... Ei voi olla enää varma mistään.

-- Nimittäkää ne, kansalainen Blaise, nimittäkää nuo sankarit,
joita uhraamaan me valmistumme! sanoi Gamelin äänellä, joka neuvoi
vaskipiirrosten kauppiasta olemaan varovainen.

-- Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi
sydämellä. -- Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin
te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste
Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä
mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista
mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat
tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni
jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa.
Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän
vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle;
olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä
kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen.
Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni.
Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa
ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri
tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää
maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.

Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen
pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.

-- Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin
hampain, --auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota
samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja
levottomuutta sen puolustajien sieluihin... Terveeksi, kansalainen
Blaise!

Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa
kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa,
katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla
helottaviin neilikkoihin.

Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen.
Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman
vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa
itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö
nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan,
oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että
ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys
ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n
suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia
sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan
alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät
kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan
kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.

Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.

Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla
raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria;
kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut
salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen
maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.

Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai
itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään
pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille
koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti
vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi
uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän
tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä
sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa
akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis
tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse
tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että
yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta,
kahdestakymmenestä sousta kappale."

Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän
kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui
erään lasimestarin yläpuolella.

Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti
Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka
ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen
ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina
ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin
kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin
päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle
tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike
luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka
löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat
rikkaiksi.

Yö alkoi lähetä. Gamelin ei viitsinyt enää odottaa toveriaan, vaan
sanoi hyvästit lasimestarin vaimolle. Kulkiessaan Pont-Neufin
yli hän näki, että Quai des Morfondus'ltä ratsasti joukko
kansalliskaartilaisia, jotka hajaannuttaen väkijoukkoa, ankarasti
kalistellen sapeleitaan ja soihdut käsissä saattoivat eräitä kärryjä.
Ne kuljettivat hitaasti mestauslavalle muuatta miestä, jonka nimeä
ei kukaan tiennyt, erästä vanhaan hallitusjärjestelmään kuuluvaa,
ensimmäistä, jonka uusi vallankumousoikeus oli tuominnut. Vartijoiden
hattujen lomitse saattoi epämääräisesti nähdä hänet, miten hän
istui kädet selän taa köytettyinä paljain, tärisevin päin, kasvot
taaksepäin kääntyneinä. Pyöveli seisoi hänen vieressään nojaten häkin
kaiteeseen. Pysähtelevät ohikulkijat sanoivat toisilleen, että siinä
varmaankin vietiin jotakuta kansan verenimijää, ja katselivat häntä
välinpitämättömästi. Gamelin, joka oli käynyt lähemmäksi, tunsi
katselijain joukossa Desmahis'n, joka väkisin koetti työntyä halki
väkijoukon ja katkaista kulkueen. Hän huusi häntä nimeltä ja löi
häntä kädellään olkapäälle; Desmahis käänsi päätään. Hän oli kaunis
ja voimakas nuorukainen. Joku oli äskettäin sanonut akatemiassa,
että hänellä oli Bacchuksen pää Herkuleen ruumiissa. Hänen ystävänsä
nimittivät häntä "Barbaroux'ksi", sentähden että hän niin suuresti
muistutti tätä kansanedustajaa.

-- Tule, sanoi Gamelin hänelle, -- minulla on sinulle jotakin tärkeää
sanottavaa.

-- Jätä minut! tiuskahti Desmahis kuivasti.

Ja hän mumisi joitakin epäselviä sanoja etsien tilaisuutta päästä
tunkeutumaan väkijoukon läpi:

-- Seurasin juuri erästä taivaallista naista, jolla oli olkihattu
päässä -- joku muotiompelijatar, -- vaalea palmikko selässä: tuo
kirottu kärry hukutti minut jäljiltä... Hän ennätti toiselle puolen,
hän on varmaankin jo sillan toisessa päässä!

Gamelin yritti pitää häntä kiinni takin liepeestä vakuuttaen, että
asia oli kovin tärkeä.

Mutta Desmahis oli jo tunkeutunut hevosten, vartijoiden, sapelien ja
tulisoihtujen keskelle ja kiiruhti ompelijaneitosen jälkeen.




IV.


Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen
hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli
hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin
L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan
lehtikujan varrella puupenkillä _Lillen kaunottaren_ huvimajan
ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä
asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon
hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet
yhteen, ei hän ollut käynyt _Maalaavassa Amorissa_. Kokonaisen
viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka
yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän
oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa
hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen
Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti
päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös
pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen
saattoi hyväksyä.

Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis
pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi
ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen
työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että
hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän
oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman
vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden
hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja
romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa
hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja
jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja
voittamaan hänet.

Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja
kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien
rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten
maalaisvaistoja. _Lillen kaunottaren_ maja, jonka omisti muuan
sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut
taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys
yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei
olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä
varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa
kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus:
"Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja
-- juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa
pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia.
Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat,
tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten
luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä,
sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean
Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän,
täynnä filosofiaa.

Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi
odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin
kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen
vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen
ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati,
sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen
takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen
molemmat niin suuresti _l'ancien régimen_ keikareita ja hienohelmoja,
että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että
ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään
vallankumoukset voi muuttaa.

Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta
muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein
maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän
oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen
tombolapeli. [_Tombola_: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa
tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa
antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden"
kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia,
sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti
sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai
oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli
"kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".

Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti
huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun
hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti
viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka
päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja
huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä
työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet
vanhuutensa turvatuksi.

Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä
surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä
syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti
leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan.
Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain
pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt
lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin
kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli
nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät
ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi...

Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi
tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun
läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat
yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan
yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen
keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja
sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut
jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli
vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain
laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi
oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.

Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi
itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli
mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että
maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti
ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.

-- Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, -- ja puhella kanssanne. En
ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä,
se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se
olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne
ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata _Maalaavaan
Amoriin_, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus
miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että
teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti
vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei
enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle
vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään
erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille.
Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä...
eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja
huvituksiaan.

Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste
seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä
käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana.
Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.

-- Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste!
Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän
niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä... ja vähän itsestänikin,
jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia,
kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten
hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle
äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä
tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui
isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä
porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan
kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman
hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli,
vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:

-- Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus,
jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja
saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta
vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka
oli minulle kallis.

Évariste katsoi häneen hellästi:

-- Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan
yhdentekevä? Voinko uskoa?

Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä
niin luottavaa ystävyyttä.

Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin
pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset
kohosivat hänen povestaan.

-- Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä
tule pettymään sydämeni suhteen.

-- Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte
tietää...

Hän epäröi.

Élodie painoi katseensa alas.

Hän jatkoi hiljemmin:

--... että minä rakastan teitä?

Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta.
Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma,
karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän
ajatteli:

"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen... ja hän pelkää
vielä kenties pahoittavansa mieltäni!..."

Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:

-- Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?

He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste
silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:

-- Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin,
rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.

Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan
riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki
kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin
jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.

Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen
vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa
ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun
hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen
tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti
hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella,
ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste
pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti
päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä
syleilyssä.

He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman.
Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä
ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui
sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän
mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi,
antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet
hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin,
joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin
korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä
enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt
vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden
korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan
kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin
tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen
kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen
ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin
majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.

Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta
hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo
äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.

Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset
istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden
alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen
muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa
tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen
välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin
poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua,
tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen
viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan
huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli
täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta!
Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat
täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja.
Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä
oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä,
santarmeja, husaareja -- täten lähestyi hitaasti kansalaisten
kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele
otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta
hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä
katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä
kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia,
etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin
kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon
satatuhantiseen sorinaan:

-- Eläköön Marat!

Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon
hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa
tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli
nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla
innostuksella.

Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume
veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan
palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti
hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion
menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän
riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan
hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan;
hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan
ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman
ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon
kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään
ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin
jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen
suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn
miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan
kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle
uskolliset kuolemaan asti."

Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki
ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:

-- Kuolemaan asti!...




V.


Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa
Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.

Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden
ajan tavanneet toisensa joka päivä joko _Maalaavassa Amorissa_ tai
ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin
tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan
ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että
kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa
joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen
mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin
täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin,
kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut
tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta
eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi
totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla
suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen
kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän
toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa
epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi
eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua
tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.

Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen
käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:

-- Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään,
Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi
sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata
itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen
vain ollut heikko ja herkkäuskoinen... Ota myös huomioon, ystäväni,
ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla
ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut
muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä
olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen
ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille
lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa
minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä,
jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja
ikipäiviksi sinulle, Évariste.

Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa
olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä
tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että
hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että
hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä
Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun
hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella,
joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän
muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle."
Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut
itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden
ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin
mikä oli välttämätöntä.

-- Ah, hän huokasi, -- minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas
Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?...

Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen
aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa
nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis
kuulemaan Élodien tunnustuksia.

Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.

Silloin Élodie kertoi koruttomasti:

-- Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös
hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi
jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista
huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän
oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten
suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan.
Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään...
Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä
luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen.
En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä
oli huikentelevainen... En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan
ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän
on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän
on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!

Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa;
hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa
rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut
rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta
Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen
sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan
elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli
tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös
rakastetustaan.

Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:

-- Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset
luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin
saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden
koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo,
itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja
petolliseksi.

Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu
vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:

-- Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?

-- Sinä et tunne häntä.

-- Sano hänen nimensä!

Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli
myös päättänyt olla siihen vastaamatta.

Hän alkoi perustella kantaansa.

-- Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo
sanonut liiankin paljon.

Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:

-- Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä
lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon... muukalaisen kuvan.
En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada
kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon
miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.

Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti
itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä,
että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä
ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla
toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta
viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä
ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis
uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt,
hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden
uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen
joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle
kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta
eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia,
kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut,
oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä,
ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen
hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt
käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla
aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä
kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä
Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät
täynnä kyyneliä.

Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi
hän:

-- Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.

Hän korjasi nopeasti:

--... poissa Ranskasta.

-- Emigrantti! huudahti Gamelin.

Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja
murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten
intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti
jakobiinisen värityksen.

Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri
eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti
katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja
vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan
povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden
naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen
naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset
virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli
nykyään sanskulottirakuuna ja erään _l'ancien régimeen_ kuuluvan
naisen salarakastelija.

-- Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä
Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan
aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. -- Ja hän hylkäsi sinut
halpamaisesti?

Élodie nyökkäsi.

Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:

-- Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava
puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet!
Varmasti olen tunteva hänet!

Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja
pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi
rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi,
että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että
hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli
hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia,
jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä
viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.

He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä.
Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden
että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta
hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä
taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.

Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja
kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä,
mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä
oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa
piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta
ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin,
suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten
joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut
kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden
kahdenkymmenenyhden poissulkemista.

Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin
lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään
_carmagnole_-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori
sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä
päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti
Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:

-- Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!

Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti
huudahti:

-- Tule pois, Évariste!

Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä
tungoksessa.

He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista
rakkautta.

       *       *       *       *       *

Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut
Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi
ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut
sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän
silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin
rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien
kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän
täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen
aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää;
ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat
tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.

Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello
kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja
onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka
tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja
rasvaiselle lihaliemelle.

-- Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. --
Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt
vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei
mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.

-- Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko
Brotteaux. -- Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna
ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan,
jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli
myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä
kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi
nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja
maukasta ydinluuta.

-- Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen
Gamelin, -- ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti
yhtä ja samaa luuta?

-- Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. -- Hän oli köyhä,
vaikka olikin profeetta.

Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä
niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa
mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja
kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa
puolesta.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux
äsken katkennutta puheenlankaa:

-- Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin.
Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä
tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon
enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme.
Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä
hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet,
joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä
hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan.
Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä
tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin
suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme
yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme,
valheesta meidän onnemme.

Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki _Benedicitensä_,
pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä
seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen
Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi,
mitä kohteliaisuus vaati.




VI.


Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin
heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla
seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven
edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri
jalalla polttelivat piippuaan.

Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit
ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli
pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat
saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset,
seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin
sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian
hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät
toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä
erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan,
vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä.
Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille,
niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän;
ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat
ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat
raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai
hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi,
alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä,
että häntä itseään työnnettiin.

Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat
piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen
köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian
lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun
keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni.
Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja
niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.

Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa;
siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin
herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken
pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät
irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä
korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli
lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö
naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili
tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä,
jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin
rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita _Ça
ira_-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista,
jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin
sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa
tulevaiseen onneen ja oikeuteen.

Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti
seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski
lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta
tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori
selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:

-- Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!

Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että
monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin
tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman
askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului
murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset
tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties
joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä
mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun
aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli
unohtunut johonkin läheiseen kellariin. -- Sinnekö niitä pantiin?

-- Niitä heitettiin kaikkialle!

-- Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena
päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.

Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa,
jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.

Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta
äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen
Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius
pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.

Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden
Téniers'in siveltimen arvoiseksi.

-- Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, -- ovat paljon
hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat
niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt
flaamilaisesta koulusta.

Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli
omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian,
jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni
kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.

-- Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, -- ja se,
mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in,
Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia
kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on
niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin
ja Fragonard tekevät.

Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:

-- _Vallankumoustribunaalin tiedonanto!_... Luettelo
kuolemaantuomituista!

-- Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. -- Tarvitaan yksi
jokaiseen kaupunkiin... Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen
kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta
tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien
tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa!
Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on
tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä,
petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus
istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!...
Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!

-- Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä
giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. --Luonto, tuo ainoa
valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista
minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin
se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien
olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan
kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus,
siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä
ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden
pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin
turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä,
ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt
parantamaan.

-- Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, -- ovat inhimillisiä ja
tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta
välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava
kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan
kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi,
ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna
käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut
lain miekkaan.

Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko
myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia,
muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät
jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen
tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea
ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.

Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen
huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se
oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa,
silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.

-- Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan
kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä
takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.

-- Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on
armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia.
Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen
ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka
oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi
puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa... Hän kirjoittaa, että
minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin
antaa ruokaa Paulille -- hänen nimensä on Paul -- kun en voi hankkia
ruokaa itsellenikään?

-- Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, -- täällä saamme vielä
jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä.
Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen
murenan voita.

-- Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, -- sitä en ole nähnyt
kolmeen kuukauteen!

Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta
lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle
piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat
kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille
naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu
Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin,
leivistä, joita oli heitetty makkeihin... Kuningasmieliset,
rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin
näännyttää nälkään Pariisin väestöä.

Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö
alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän
kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä
oli varastettu kukkaro.

Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä
pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin
hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa,
näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta
olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat
katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet
nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin
ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen
mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas
olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä
alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä,
jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että
juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti
oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"

Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon
esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n
edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä
suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin
kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka
tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore
muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan,
teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka
mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita,
ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön,
voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.

Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä
mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana,
"sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta
Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän
sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään
kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään
ollut hänen lähellään.

Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti
varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli
ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden
suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta,
ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien
toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.

Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin
löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja
solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.

-- Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, -- minä kiitän teitä siitä,
että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin
sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin
munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet.
Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on
lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo
saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään
Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä
itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun
on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin
kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.

-- Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren
pitkää mustaa lievenuttua, -- teidän pukunne todistaa riittävästi,
että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä
pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa
ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti
alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.

-- En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin
nuorallatanssija, vastasi munkki.

-- Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni
tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä
vaaroista, joihin voitte joutua.

-- Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua
pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään
vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan
eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin
asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on
sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä
elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini,
jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi,
jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin,
minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat;
minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat
rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon
istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä
erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja
saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen
muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois
sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille,
jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista
pysyväisyyttä.

-- Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä,
sanoi toinen, -- ja minä olin muinoin publikaani.

-- Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, -- että
voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.

-- Isäni, olette liian kohtelias.

-- Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, -- ettekö ihaile tätä hyvää
kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli
valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet
ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat
ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.

-- Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, -- että nämä ihmiset
innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin
pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen
puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän
itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä
siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä,
uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä...
Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä
ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen
omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin
lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja
ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.

Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa
ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.

-- Hyve, hän sanoi, -- on luonnollinen ihmiselle: Jumala on
istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.

Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle
ehtymätön nautinnon lähde.

-- Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin
vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen,
jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre
ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä,
että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista
kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman
kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä
on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten?
Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka
hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!

-- Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, -- ettekö häpeä puhua tuolla
tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon
synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään
Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on
kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei
usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista
käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että
tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla
heille jumalankieltämistä... Toivon joka tapauksessa, kansalainen
Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen,
te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.

-- Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta,
vastasi Brotteaux. -- Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten
kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä
teidät rikoksiin.

Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi
järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin
keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista
nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat
koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.

-- Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, -- jolla oli koko lailla kykyä,
etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa
siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen
Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse
meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka
yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä;
mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs
keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti
yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän
ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä
maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja
vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä,
ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun
siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit,
jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden
rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja
ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät
häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii
julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin
harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle
palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan
rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia,
joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille
hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi.
Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin
vähäpätöinen herra.

-- Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, -- älkää puhuko mitään
luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.

-- Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!

-- Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa
ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä
suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten
odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut
minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin
voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin
pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta
aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua
palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta
kuin...

Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon
etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo
avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan
kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden
kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli
leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka
kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä,
että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei
hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului
niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.

Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana
päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo
jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen
parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin
mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin
liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän,
sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa
mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin
rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle
mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli
käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi
raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen
isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla.
Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo
parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää
erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan
loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux
luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä
katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien
hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua.
Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan
Brotteaux'lla oli useampia.

Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen
korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut
iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen
ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan
kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin
hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste
Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä
loistelevan kullatun lyhteen.

Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä;
leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä
ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita
suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi
väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka
olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että
uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja
laahustavin askelin.

Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin
istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin
kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi
ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään,
ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.

Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen,
luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia
ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen
hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan
taa.

Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja
parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.

-- Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt
pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että
kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän
leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.

Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.




VII.


Ikivanhaa sananpartta käyttäen oli kansalainen leskirouva Gamelin
sanonut: "Me syömme niin paljon kastanjoita, että pian muutumme
itsekin samanlaisiksi." Tuona päivänä, heinäkuun kolmantenatoista,
hän ja hänen poikansa olivat päivällisekseen syöneet kastanjalientä.
Juuri kun he lopettelivat tätä karua ateriaa, aukaisi muuan hieno
nainen oven ja täytti äkkiä koko ateljeen loistollaan ja hyvillä
tuoksuillaan. Évariste tunsi hänet kansalainen Rochemaureksi.
Luullen hänen erehtyneen ovessa ja etsivän kansalainen Brotteaux'ta,
entistä ystäväänsä, hän oli jo vähällä lähteä ohjaamaan häntä
"entisen" vinttikomeroon tai huutaa Brotteaux'ta alas säästääkseen
tuolta hienolta naiselta vaivan kömpiä ylös myllyntikapuita pitkin;
mutta ilmeni kuitenkin heti, että hänellä olikin asiaa Évariste
Gamelinille, sillä hän sanoi olevansa erittäin iloinen tavatessaan
hänet ja saadessaan olla hänen nöyrin palvelijansa.

He eivät olleet aivan outoja toisilleen. He olivat nähneet toisensa
usean kerran Davidin ateljeessa, piirin kokouksissa, jakobiinien
klubissa Vénuan ravintolassa: naiskansalainen Rochemaure oli
kiinnittänyt Gameliniin huomiota hänen kauneutensa, nuoruutensa ja
mielenkiintoisen ulkomuotonsa vuoksi.

Naiskansalainen Rochemauren hattu oli yltä päältä nauhoitettu
kuin sorea ruokopilli, ja sitä koristavat töyhdöt vetivät vertoja
itse juhlapukuisen lähettilään päähineelle. Peruukin, ihomaalin,
kauneustäplien ja myskivoiteiden keinotekoisen kuoren allakin oli
hänen hipiänsä vielä säilynyt raikkaana: nämä kirpeät, muodin
vaatimat tehostukset ilmaisivat vain sitä elämän kiihkoa ja kuumetta,
joka poltti ihmisiä näinä hirmun päivinä, epävarman huomisen
kynnyksellä. Hänen leveäkäänteinen ja pitkäliepeinen liivinsä, jossa
välkkyi valtavat teräsnapit, oli verenpunainen, ja hän vaikutti
samalla kertaa niin ylhäiseltä ja vallankumoukselliselta, että oli
vaikea päättää, kantoiko hän uhrien vai pyövelin värejä. Hänen
mukanaan oli nuori rakuunasotilas.

Pitkä helmiäissauva kädessään hän kulki ympäri ateljeeta korkeana,
kauniina, rehevänä, paisuvin povin, ja lähentäen tavan takaa
kultalornettinsa harmaitten silmiensä eteen hän tarkasteli maalarin
töitä, hymyillen, intoillen, antaen taiteilijan kauneuden tulistaa
itsensä ihailuun ja imarrellen saadakseen itse imarteluja.

-- Mitä tuo kuvaa, kysyi naiskansalainen, -- tuo suurenmoinen ja
liikuttava maalaus, tuo lempeä ja kaunis nainen nuoren sairaan
vierellä?

Gamelin vastasi, että sen piti esittää _Orestesta, jota hänen
sisarensa Elektra vaalii_, ja että jos hän olisi voinut suorittaa sen
loppuun, olisi siitä kenties tullut hänen vähiten huono teoksensa.

-- Aihe, hän jatkoi, -- on otettu Euripideen _Oresteesta_. Olin
lukenut tuosta murhenäytelmästä vanhan käännöksen mukaan erään
kohtauksen, joka kerrassaan ihastutti minut, sen, missä nuori
Elektra tukee veljeään tuskan vuoteella, pyyhkii vaahtoa hänen
suupielistään, hivelee syrjään silmille valahtaneita hiuksia ja
pyytää tätä rakastettua veljeä kuuntelemaan, mitä hänellä on
sanottavana, sill'aikaa kun Raivottaret vaikenevat... Lukiessani
tämän käännöksen useampaan kertaan alkoi minusta tuntua kuin olisivat
nuo kreikkalaiset hahmot uineet jonkinlaisessa usvassa, niin etten
voinut niitä oikein erottaa. Kuvittelin mielessäni alkutekstiä paljon
voimakkaammaksi ja täyssointuisemmaksi. Tunsin vastustamatonta halua
saada siitä oikean käsityksen ja sentähden menin professori Gailin
luo, joka siihen aikaan luennoi kreikkaa Collège de Francessa,
(tämä tapahtui vuonna 91) ja pyysin häntä selittämään minulle tuon
kohtauksen sana sanalta. Hän tulkitsikin sen minulle pyyntöni
mukaisesti ja minä sain silloin huomata, että nuo muinaisajan ihmiset
ovat paljon yksinkertaisempia ja tuttavallisempia kuin mitä yleensä
kuvitellaan. Niinpä sanoo Elektra Oresteelle: "Rakastettu veljeni,
miten olen iloinen, että olet nukkunut! Tahdotko, että autan sinut
istumaan?" Ja Orestes vastaa: "Niin, auta minua, ota minut hoivaasi
ja pyyhi pois suuni ja silmäini ympärille kertynyt vaahto ja lima.
Paina rintasi vasten rintaani ja siirrä pois kasvoiltani sikkaraiset
hiukseni, sillä ne pimittävät katseeni..." Tämän nuoren ja raikkaan
runouden ja näiden voimakkaiden ja naiivien ilmaisumuotojen lumoissa
luonnehdin tuon taulun, jonka näette edessänne, kansalainen.

Maalari, joka tavallisesti puhui omista töistään niin kainosti ja
arkatunteisesti, ei tahtonut ollenkaan lopettaa päästessään puhumaan
tästä. Rohkaistuneena siitä pienestä hyväksymisen nyökkäyksestä,
jonka kansalainen Rochemaure antoi hänelle lornettinsa takaa, hän
jatkoi:

-- Hennequin on mestarillisesti kuvannut Oresteen raivoa. Mutta
Orestes liikuttaa meitä vielä enemmän murheessaan kuin raivossaan.
Ajatelkaamme hänen kohtaloaan! Pojan rakkaudesta, kuuliaisuudesta
pyhiä käskyjä kohtaan teki hän tuon rikoksen, josta jumalat vielä
voivat hänet vapauttaa, mutta jota ihmiset eivät milloinkaan anna
anteeksi. Kostaakseen loukatun oikeuden hän kielsi luonnon, teki
itsensä epäinhimilliseksi, repi sydämen rinnastaan. Ja hän on ylpeä
vielä tuon kauhistavan ja hyveellisen tihutyönsäkin taakan alla...
Sitä juuri olen tahtonut tuoda esille tuossa veljen ja sisaren
yhteisryhmässä.

Hän astui maalauksen eteen ja katseli sitä hyvillään.

-- Muutamat kohdat, sanoi hän, -- ovat jo melkein valmiit,
esimerkiksi Oresteen pää ja käsivarsi.

-- Se on vallan ihastuttava... Ja Orestes on teidän näköisenne,
kansalainen Gamelin.

-- Todellako? virkahti maalari vakavan hymyn valahtaessa hänen
kasvoilleen.

Naiskansalainen Rochemaure istuutui tuolille, jonka Gamelin tarjosi
hänelle. Nuori rakuuna jäi seisomaan hänen viereensä käsi tuolin
selkämyksellä. Tästä asennosta jo saattoi nähdä, että vallankumous
oli tapahtunut, sillä _l'ancien régimen_ aikana ei mies koskaan
olisi missään seurassa edes sormellaan koskettanut kenenkään naisen
istuinta, sillä hänet oli tällöin kasvatettu kohteliaisuuden
pakkovöihin, usein sangen ankariinkin, ja hän oli muutenkin sitä
mieltä, että seuraelämässä noudatettu pidättyväisyys oli omiaan
antamaan aivan erikoisen arvon salaiselle antautumiselle ja että
voidakseen jättää kunnioituksen oli sitä ensin osoitettava.

Louise Masché de Rochemaure, kuninkaallisen hovijahtimestarin
tytär, erään _procureurin_ leski ja kahdenkymmenen vuoden aikana
rahamies Brotteaux des Ilettes'in uskollinen ystävätär, oli myös
kääntänyt kelkkansa uusien periaatteittensa mukaan. Heinäkuussa 1790
oli hänet nähty kuokka kädessä Mars-kentällä. Hänen luontaisesti
selväpiirteinen taipumuksensa vallassaolijain puoleen oli johtanut
hänet helposti feuillantista girondistiksi ja vuoripuoluelaiseksi,
jota vastoin jonkinlainen sovittelemisen henki, liittoutumisen
kiihko ja juonittelemisen halu vieläkin kiinnitti hänet ylimyksiin
ja vastavallankumouksellisiin. Hän oli muuten henkilö, joka nähtiin
kaikkialla: konserteissa, teattereissa, muotiravintoloissa,
pelisaleissa ja salongeissa, sanomalehtien toimistoissa, komiteojen
kokouksissa. Vallankumous toi hänen elämäänsä uutuutta, huvituksia,
hymyilyjä, iloja, liikeasioita, hedelmällisiä aloitteita. Ja
vaikka hän täten herkeämättä punoi poliittisia juonia ja vehkeili
lemmenasioissa, soitti harppua, maalaili maisemia, lauloi romansseja,
tanssi kreikkalaisia tansseja, antoi illallisia, otti vastaan
kauniita naisia, sellaisia kuin kreivitär Beaufort ja näyttelijätär
Descoings, pelasi yöt läpeensä _trenteet-un-_ ja bridgepelejä
ja antoi rulettipallojen kieriä, niin oli hänellä vielä aikaa
harjoittaa hyväntekeväisyyttä ystäviään kohtaan. Ollen utelias,
toimelias, riidanhaluinen ja rivo, suuri miestuntija, mutta vieras
kansanjoukkojen sielulle ymmärtäen yhtä vähän niitä mielipiteitä,
joita hän kannatti, kuin niitä, joita hänen tuli vastustaa,
käsittämättä hiventäkään kaikesta siitä, mitä par'aikaa Ranskassa
tapahtui, hän oli yritteliäs ja erittäin rohkea, oikea uskalikko,
sentähden että hän ei tuntenut vaaraa ja etenkin sentähden, että
hänellä oli niin rajaton luottamus omaan viehätysvoimaansa.

Hänen seurassaan oleva sotilas oli parhaassa nuoruuden
kukoistuksessaan. Hänen keruubinpäätään varjosti tulipunaisella
tupsulla koristettu, pantterinnahalla päällystetty vaskikypärä,
josta valui hänen olalleen pitkä ja hirvittävä leijonanharja. Hänen
punaiset liivinsä olivat lyhyet ja kaihtoivat kauniisti lantioita,
jotta eivät peittäisi niiden siroa kaarta. Vyöllään oli hänellä
valtava, välkähtelevällä kotkannokkakahvalla varustettu miekka.
Vaaleansiniset, läpälliset polvihousut soljuivat ihomyötäisesti hänen
soreita jalkalihaksiaan pitkin ja tummemman siniset korkoneulomukset
kirjailivat runsaita korukuvioita hänen reiteensä. Hän oli aivan
kuin tanssija, jonka joku Davidin puhdastyylinen oppilas oli
pukenut esiintymään sotaisassa ja keikarimaisessa osassa, _Akilles
Skyroksessa_- tai _Aleksanterin häät_- kuvaelmaa varten.

Gamelin muisteli hämärästi nähneensä hänet jossakin ennen. Ja aivan
oikein, tämä olikin sama sotilas, jonka hän pari viikkoa sitten oli
nähnyt pitämässä puhetta kansalle Kansallisteatterin parvekkeelta.

Naiskansalainen Rochemaure esitteli hänet:

-- Kansalainen Henry, vallankumousvaliokunnan jäsen Ihmisoikeuksien
piiristä.

Naiskansalainen Rochemaure riiputti nuorukaista aina hameissaan
rakkaudenkuvastimena ja elävänä todistuskappaleena kansallisesta
mielenlaadustaan.

Onniteltuaan Gameliniä tämän suurista lahjoista naiskansalainen
kysyi sitten, suostuisiko maalari mahdollisesti piirustamaan
ilmoituskilven eräälle muotimyyjättärelle, joka erikoisesti oli hänen
suosiossaan. Hänen tulisi tietysti valita jokin sopiva aihe; nainen,
joka koettelee koruliinaa kuvastimen edessä, esimerkiksi, tai nuori
työläistyttö, joka kantaa hatturasiaa käsivarrellaan.

Tämänlaatuisen pikkutyön suorittajiksi oli hänelle suositeltu
Fragonard'in poikaa, nuorta Ducis'ta sekä myös muuatta Prudhommea,
mutta hän kääntyi sittenkin mieluummin kansalainen Évariste Gamelinin
puoleen. Kuitenkaan ei tästä asiasta tullut sen selvempää, ja saattoi
huomata, että hän oli tuonut esiin tämän tilauksen vain päästäkseen
puheisiin. Itse asiassa hän olikin tullut aivan toisesta syystä.
Hän pyysi kansalainen Gameliniltä pientä ystävyyden palvelusta:
tietäen, että Gamelin tunsi kansalainen Marat'n, pyysi hän, että tämä
esittäisi hänet Kansan ystävälle, jonka kanssa hän halusi keskustella.

Gamelin vastasi olevansa aivan liian mitätön henkilö esittämään häntä
Marat'lle ja että hän sitäpaitsi ei tarvinnut mitään välittäjää siinä
asiassa, sillä Marat, vaikkakin hänellä oli äärettömästi työtä, ei
ollut niin vaikeasti tavattavissa kuin yleensä luultiin.

Ja Gamelin lisäsi:

-- Hän ottaa teidät vastaan, kansalainen, jos olette onneton,
sillä hänen suuri sydämensä tekee hänet vastaanottavaiseksi ja
myötätuntoiseksi kaikille vastoinkäymisille ja kärsimyksille. Hän
ottaa teidät vastaan, jos teillä on jokin valtion parasta tarkoittava
tiedonanto omallatunnollanne, sillä hän on pyhittänyt elämänsä
petturien paljastamiseen.

Naiskansalainen Rochemaure vastasi, että hän olisi erittäin
onnellinen saadessaan Marat'ssa tervehtiä kuuluisaa kansalaista,
joka oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joka kykeni sille
tekemään vieläkin suurempia, minkä vuoksi hän juuri toivoi voivansa
saattaa tämän lainsäätäjän eräiden oikeamielisten henkilöiden,
eräiden onnen suosimien ihmisystäväin yhteyteen, joilla oli tilaisuus
hankkia hänelle uusia keinoja hänen hehkuvan ihmisyysrakkautensa
toteuttamiseksi.

-- On hyvin toivottavaa, lisäsi hän, -- että saadaan rikkaatkin
uhraamaan yhteisen hyvän alttarilla.

Totta olikin, että naiskansalainen oli luvannut pankkiiri
Morhardtille toimittaa hänet yhteisille päivällisille Marat'n kanssa.

Morhardt, sveitsiläinen niinkuin Kansan ystäväkin, oli solminut
liiton useiden konventin edustajien, kuten Julien de Toulousen,
Delaunay d'Angers'n ja entisen kapusiinimunkin Chabot'n kanssa
keinotellakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeilla. Peli oli
sangen yksinkertainen: koetettiin levittämällä epäedullisia huhuja
saada näiden osakkeiden arvo laskemaan 650 livreen, ostaa niitä
mahdollisimman paljon sillä hinnalla ja sitten nostaa jälleen niiden
arvo 4 000:een tai 5 000:een livreen rauhoittavilla tiedonannoilla.
Mutta Chabot'n, Julienin ja Delaunayn puuha oli jo paljastettu.
Lacroix'ta, Fabre d'Églantinia ja yksinpä Dantoniakin epäiltiin.
Pörssikeinottelujen välittäjä, parooni de Batz, etsi paraillaan
itselleen uusia rikostovereita konventista ja oli ehdottanut
Morhardtille, että tämä pyrkisi Marat'n tuttavuuteen.

Tämä vastavallankumouksellisten pörssikeinottelijain sotasuunnitelma
ei ollut niinkään ihmeellinen kuin miltä se alussa saattoi näyttää.
Tällaiset ihmiset pyrkivät aina liittoutumaan niiden kanssa, jotka
kulloinkin olivat vallassa, ja kansansuosionsa, kynänsä ja luonteensa
vuoksi oli Marat peloittava voima. Girondistien valta oli lopussa;
dantonilaisten leirin oli myrsky myös lyönyt hajalle, eivätkä he enää
olleet hallituksessa. Robespierre, kansan epäjumala, oli tuskallisen
rehellinen, epäileväinen, eikä päästänyt ketään lähelleen. Oli
tärkeätä saada Marat verkkoihin, virittää hänet hyväntahtoiseksi
sen päivän varalle, jolloin hänestä tulisi diktaattori; ja kaikki
merkit viittasivat siihen suuntaan, että hänestä todella oli
tuleva sellainen: hänen kansansuosionsa, hänen kunnianhimonsa,
hänen taipumuksensa turvautua mahtikeinoihin. Ja kentiespä vielä,
kaiken lopuksi, Marat palauttaisi järjestyksen, vakiinnuttaisi
raha-asiat ja yleisen hyvinvoinnin. Useasti hän oli jo noussut
niitä hurmahenkiä vastaan, jotka isänmaallisuudessaan menivät häntä
itseään pitemmälle; nyt hän oli jonkin aikaa vastustanut demagogeja
melkein yhtä paljon kuin maltillisia. Ensin yllytettyään kansaa
hirttämään tavarainkeinottelijat omiin ryöstettyihin puoteihinsa
kehoitti hän nyt kansalaisia levollisuuteen ja varovaisuuteen, hän
oli muuttumaisillaan hallituskelpoiseksi mieheksi.

Huolimatta eräistä huhuista, joita levitettiin hänestä
niinkuin kaikista muistakin vallankumousmiehistä, eivät nämä
kullankalastelijat uskoneet voivansa häntä lahjoa, mutta he
tiesivät hänet turhamaiseksi ja herkkäuskoiseksi. He toivoivat
voittavansa hänet imarteluilla ja etenkin eräänlaisella alentuvalla
tuttavallisuudella, jota he puolestaan pitivät kaiken imartelun
huippuna. He suunnittelevat voivansa hänen avullaan huokua kylmää ja
kuumaa kaikkien niiden arvopaperien yli, joita he tahtoivat ostaa
ja myydä, ja saada hänet palvelemaan heidän etujaan luullessaan
valvovansa vain valtion parasta.

Ollen luonteeltaan oikea parittaja, vaikkakin vielä rakkaus-iässä,
naiskansalainen Rochemaure oli ottanut tehtäväkseen välittää
lainsäätäjäsanomalehtimiehen ja pankkiirin tuttavuuden, ja
lennokkaassa mielikuvituksessaan hän oli jo näkevinään tuon
kellarikerrosten miehen, kädet vielä syyskuun verestä punaisina,
palvelemassa rahamiesten puoluetta, jonka kätyri hän oli. Niin,
Marat'n herkkyys ja avomielisyys oli syöksevä hänet keskelle
rahavehkeilyjä, juuri tuohon keinottelijain, tavaranvaihtajain,
hankkijain, ulkomaalaisten vakoilijain, pelipankin pitäjäin ja
kevytmielisten hienohelmain maailmaan, jota naiskansalainen
Rochemaure niin suuresti rakasti.

Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli
saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue
des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari
vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.

Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen
syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen
Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle
palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän
ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?

Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä
äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli
pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta,
Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi
laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat
kansalaisten innostusta.

-- Oi, huudahti hän, -- kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta
Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!... Roux! Leclerc! Te
olette oikeita kansan ystäviä!

Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut
häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen
sinisen takkinsa.

-- Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure
äiti Gamelinille. -- Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa
puolesta.

Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan
eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä
hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus
on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen,
sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin
helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille,
joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä
kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä
kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla
toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja
ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten
katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne
olivat mielettömän kalliita...

Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin
hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten,
jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika
jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt
sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä
ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja
vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa
kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli
hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.

Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin
tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä
kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi.
Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin
tauluja.

-- Sillä, sanoi hän hymyillen, -- Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se
on piilossa.

Mikä vielä parempaa: kun taide ei nykyään ollut arvossa, oli hän
hankkiva Évaristelle paikan Morhardtin tai Perregaux-veljesten luona
tai kirjanpitäjän viran jonkun armeijan hankitsijan luona.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tällainen toimi ei ehkä
sittenkään soveltunut Évaristen luontoiselle miehelle; ja hetkisen
tuumittuaan hän ilmaisi pienellä eleellä, että nyt oli keksinyt
oikean:

-- Vallankumoustribunaaliin täytyy vielä nimittää useita valamiehiä.
Valamiehen, tuomarin tehtävä sopii pojallenne. Minä olen paljon
tekemisissä yhteishyvänvaliokunnan jäsenien kanssa; minä tunnen
Robespierre vanhemman; hänen veljensä illastaa hyvin usein luonani.
Minä puhun hänelle. Toimitan niin, että asiasta puhutaan myös
Montanéelle, Dumas'lle, Fouquier'lle.

Liikutettuna ja kiitollisena naiskansalainen painoi äkkiä sormen
suulleen: Évariste astui jälleen ateljeehen.

Hän laskeutui naiskansalainen Rochemauren kanssa alas pimeitä
portaita, joiden tiilikivin reunustettuja puuaskelmia peitti vuosien
vanha lika.

Pont-Neufillä, jolle kerran pronssihevosta kantanut, nyt
kansallisvärein liputettu jalusta loi laskevassa auringossa yhä
pidentyvän varjon, seisoi joukko kansanmiehiä ja -naisia pikku
ryhmissä kuunnellen hiljaisella äänellä puhuvain kansalaisten
supatusta. Hämmästyneessä kansanjoukossa vallitsi äänettömyys,
jota vain silloin tällöin huokaukset ja suuttumuksen huudahdukset
keskeyttivät. Monet lähtivät nopein askelin Rue de Thionvillelle,
entiselle Rue Dauphinelle päin; Gamelin, joka myös oli pujottautunut
yhteen tuollaiseen ihmisryhmään, sai kuulla, että Marat oli juuri
murhattu.

Vähitellen tämä uutinen varmistui ja asiasta saatiin
yksityiskohtaisia tietoja: hänet oli murhannut kylpyammeessa eräs
nainen, joka oli saapunut Caenista varta vasten suorittamaan tämän
murhan.

Toiset luulivat, että hän oli paennut; mutta useimmat sanoivat, että
hänet oli vangittu.

Siinä seisoivat nyt kaikki niinkuin lauma ilman paimenta.

He ajattelivat:

"Marat, tuo tunteellinen, inhimillinen, hyväntahtoinen Marat ei
ole enää meitä johtamassa, hän, joka ei missään asiassa erehtynyt,
joka aavisti edeltäpäin kaikki, joka uskalsi kaikki paljastaa!...
Mitä nyt teemme? Mitä meistä nyt tulee? Me olemme kadottaneet
neuvonantajamme, puolustajamme, ystävämme."

He tiesivät, miltä taholta tämä isku tuli ja kuka oli ohjannut tämän
naisen käsivartta. He huokailivat:

-- Marat'n ovat lyöneet kuoliaaksi samat rikolliset kädet, jotka
tahtovat meidätkin hävittää maan pinnalta. Hänen murhansa on merkki
siitä, että nyt alkaa kaikkien isänmaanystäväin joukkoteurastus.

Kierteli ristiriitaisia kertomuksia tämän traagillisen kuoleman
yksityiskohdista ja uhrin viimeisistä sanoista: kyseltiin
murhaajasta, josta ei tiedetty muuta, kuin että hän oli nuori
nainen ja liittolaispetturien lähettämä. Kynsiään ja hampaitaan
näyttäen naiskansalaiset huusivat rikolliselle kuolemantuomiota. Ja
pitäen giljotiinia liian lempeänä rangaistuksena he vaativat, että
tuo hirviö oli ruoskittava, heitettävä rattaiden alle, revittävä
kappaleiksi hevosten välissä, ja keksivät vielä lisäksi uusia
kidutustapoja.

Muutamat aseistetut kansalliskaartilaiset raahasivat
piirihallitukseen erästä päättäväisen näköistä mieshenkilöä. Hänen
vaatteensa olivat riekaleina, ja verivirrat valuivat hänen kalpeilta
kasvoiltaan. Hänet oli yllätetty itse teosta hänen lausuessaan, että
Marat oli ansainnutkin kohtalonsa kiihottamalla ihmisiä lakkaamatta
ryöstämiseen ja murhaamiseen. Ja vain hädin tuskin olivat sotilaat
saaneet hänet pelastetuksi kansan raivolta. Häntä osoitettiin
sormella murhaajan myötärikolliseksi, ja kuoleman uhkaukset
seurasivat häntä koko ajan kintereillä.

Gamelin seisoi paikallaan aivan tuskan murtamana. Kitsaasti esiin
pusertuvat kyynelet kuivuivat takaisin hänen hehkuviin silmäteriinsä.
Pojan suruun sekaantui lisäksi levottomuus isänmaan kohtalosta ja
sydäntäsärkevä sääli kansaa kohtaan.

Hän ajatteli:

"Le Peltier'n, Bourdonin jälkeen Marat!... Siinä näkee
isänmaanystävien kohtalon: Mars-kentällä, Pariisissa, Nancyssa,
kaikkialla heitä murhataan, kaikki he menevät kohti perikatoaan."
Ja hän ajatteli kavaltaja Wimpfeniä, joka vielä tuossa tuonoin
kuudenkymmenen tuhannen kuningasmielisen etunenässä marssi
Pariisia vastaan ja joka, elleivät urheat isänmaanystävät olisi
pysähdyttäneet häntä Vernonissa, olisi hukuttanut vereen ja tuleen
tuon sankarillisen ja tuhon omaksi tuomitun kaupungin.

Ja kuinka paljon olikaan vielä olemassa vaaroja, rikollisia
suunnitelmia, kavalluksia, jotka Marat'n viisaus ja valppaus yksin
olisi voinut saada selville ja tehdä tyhjäksi! Kuka osaisi nyt enää
hänen jälkeensä paljastaa Custinen, joka virui joutilaana Caesarin
leirissä ja kieltäytyi antamasta apua piiritetylle Valenciennes'ille,
tai Bironin, joka tikkua ristiin panematta lojui Basse-Vendéessa
jättäen Laumurin viholliselle ja Nantes'in piiritystilaan, tai
Dillonin, joka petti isänmaataan Argonnessa?...

Mutta hänen ympärillään kasvoi hetki hetkeltä tuo kaamea huuto ja
melu:

-- Marat on kuollut! Ylimykset ovat tappaneet hänet!

Kun Gamelin sydän täynnä surua, vihaa ja rakkautta lähti osoittamaan
vapaudenmarttyyrille viimeistä kunnioitustaan, niin tuli häntä
vastaan vanha, limousinilaispäähineeseen puettu maalaiseukko, joka
lähestyi häntä ja kysyi, oliko tuo herra Marat, joka oli murhattu,
mahdollisesti kirkkoherra Mara Saint-Pierre-de-Queyroix'sta.




VIII.


Eräänä tyynenä ja kirkkaana iltana, päivää ennen juhlaa käveli
Élodie Évaristen käsivarteen nojaten Liiton kentällä. Työmiehet
lopettelivat vielä kaikessa kiireessä työtään pystyttäen pylväitä,
kuvapatsaita, temppeleitä, vuoria ja alttareita. Jättiläismäisiä
vertauskuvia -- kansanomainen Herkules, joka heiluttaa nuijaansa,
Luonto, joka ravitsee maailmankaikkeutta ehtymättömistä rinnoistaan
-- nähtiin yht'äkkiä kohoavan tässä nälän ja kauhun riuduttamassa
pääkaupungissa, jossa koko ajan kuulosteltiin, eikö jo Meaux'n
tieltä päin kuuluisi itävaltalaisten tykkien jyrinää. Vendée korvasi
tappionsa Nantes'in edustalla rohkeilla voitoilla. Rautainen ja
liekkinen vihan ketju ympäröi tätä suurta vallankumouskaupunkia.
Ja kuitenkin se otti vastaan suurenmoisella loistolla, kuten
ainakin laajan valtakunnan hallitsijatar, niiden ensimmäisten
kokousten edustajat, jotka olivat tunnustaneet uuden hallitusmuodon.
Federalismi oli voitettu; yksi, jakamaton tasavalta oli voittava
kaikki vihollisensa.

Évariste osoitti kädellään väkirikasta kenttää:

-- Täällä juuri 17 p:nä heinäkuuta 91 tuo kurja Bailly ammutti kansaa
isänmaan alttarin juurella. Krenatööri Passavant, tuon verilöylyn
todistaja, palasi silloin kotiin, repi rikki nuttunsa ja huudahti:
"Olen vannonut kuolevani yhdessä vapauden kanssa; sitä ei ole enää:
minä kuolen!" Ja hän ampui luodin otsaansa.

Sillä välin tarkastelivat rauhalliset porvarit ja taiteilijat juhlan
valmistuksia, ja heidän kasvonsa kuvastivat elämänrakkautta, mutta
yhtä synkkää kuin itse elämäkin: suurimmatkin tapahtumat muuttuivat
heidän henkisessä näköpiirissään yhtä pieniksi kuin he itsekin ja
yhtä mitättömiksi. Jokainen pariskunta käveli siinä kantaen sylissään
perillistään tai taluttaen kädestä ja juoksuttaen edellään lapsia,
jotka eivät olleet yhtään kauniimpia kuin vanhemmatkaan ja joilla
ei näyttänyt olevan edellytyksiä tulla onnellisemmiksikaan, mutta
jotka myös kerran puolestaan tulisivat antamaan elämän toisille,
ilon ja kauneuden puolesta yhtä keskinkertaisille lapsille. Mutta
väliin sukeltautui väkijoukosta myös esiin joku kaunis ja solakka
nuori tyttö, joka herätti nuorukaisissa hehkuvia aistikuvitelmia ja
vanhuksissa kaipuuta suloiseen nuoruusaikaan.

Sotakoulun kohdalla Évariste näytti Élodielle muutamia egyptiläisiä
kuvapatsaita, jotka David oli piirustanut Augustuksen ajalta
periytyväin roomalaisten esikuvien mukaan. He kuulivat silloin erään
vanhan puuteroidun pariisilaisen huudahtavan:

-- Luulisi aivan olevansa Niilin rannoilla! Näinä kolmena viimeisenä
päivänä, joina Élodie ei ollut yhtään tavannut ystäväänsä, oli
_Maalaavassa Amorissa_ tapahtunut vakavia asioita. Kansalainen
Blaise oli ilmiannettu varmuusvaliokunnalle kavalluksista
tavaranhankinnassa. Onneksi kuvakauppias oli piirissään tunnettu:
Piques-piirin valvontavaliokunta oli yleiselle varmuusvaliokunnalle
mennyt takuuseen hänen kansallisesta mielenlaadustaan kokonaan
puhdistaen hänet epäluulonalaisuudesta.

Kerrottuaan suuresti liikuttuneena tämän tapahtuman Élodie jatkoi:

-- Me olemme nyt taas rauhassa, mutta kovin me säikähdimme. Ei paljon
puuttunut, etteivät pistäneet isääni vankeuteen. Jos vaarallista
tilaa olisi kestänyt vielä joitakin tunteja kauemmin, olisin tullut
pyytämään, että sinä, Évariste, olisit mennyt puhumaan hyvää hänen
puolestaan vaikutusvaltaisille ystävillesi.

Évariste ei vastannut. Ja Élodie ei ollenkaan aavistanut, mitä tämän
vaikenemisen alla piili.

He kulkivat käsi kädessä pitkin Seinen rantoja. He tunnustivat
toisilleen keskinäistä mieltymystään Julien ja Saint Preux'n
lauseparsin: tuo hyvä Jean-Jacques lahjoitti heille keinot maalata ja
koristaa rakkauttaan.

Kunnallishallitus oli saanut aikaan tuon ihmeen: loihtinut päiväksi
ylellisyyden hohteen nälkiintyneen kaupungin ylitse. Invaliditorille
pitkin joen rantaa oli järjestetty markkinat: siellä myytiin kojuissa
sianmakkaroita ja lihamakkaroita, laakerinlehdillä koristettuja
siankinkkuja, Nanterren torttuja, piparkakkuja, ohukaisia, neljän
naulan painoisia leipiä, limonadia ja viiniä. Lisäksi oli sellaisia
myymälöitä, joissa myytiin isänmaallisia lauluja, kokardeja,
kolmivärinauhoja, kukkaroita, messinkiketjuja ja kaikenlaista pientä
korurihkamaa. Pysähtyen erään vaatimattoman kultasepän näytekaapin
eteen Évariste valitsi sieltä itselleen hopeasormuksen, joka oli
somistettu Marat'n liinaankäärittyä päätä esittävällä kohokuvalla. Ja
hän pujotti sen Élodien sormeen.

       *       *       *       *       *

Samana iltana Gamelin meni Rue de l'Arbre-Secille, naiskansalainen
Rochemauren luo, joka oli pyytänyt häntä tulemaan tärkeän asian
vuoksi. Hän tapasi rouva Rochemauren sänkykamarista, missä tämä
makaili keimailevassa kotipuvussa leposohvallaan.

Aivan kuin naiskansalaisen asento, joka ilmaisi hekumallista
riutumusta, niin kaikki hänen ympärilläänkin todisti hänen
sulouttaan, leikitteleviä elämän tapojaan ja lahjojaan: harppu
puoleksiavatun klaveerin vieressä, kitara nojatuolissa, kirjailukehys
siihen jännitettyine silkkikankaineen, hiukan hahmoteltu
miniatyyrimaalaus pöydällä, papereita, kirjoja, epäjärjestyksessä
oleva kirjasto, jossa näkyi ilmeisesti yhtä tiedonjanoisen kuin
hyväilynhaluisenkin käden hävityksen jäljet. Hän ojensi kätensä
suudeltavaksi ja sanoi:

-- Terve teille, kansalainen valamies!... Juuri tänään antoi
Robespierre vanhempi minulle teidän puolestanne suosituskirjeen
presidentti Hermanille. Kirje oli erittäin hyvin kokoonpantu
ja kuului jotenkin tähän tapaan: "Kiinnitän huomiotanne
kansalainen Gameliniin, jota on suositeltava sekä lahjojensa että
isänmaanrakkautensa puolesta. Katson velvollisuudekseni saattaa
tietoonne isäänmaanystävän, jolla on vallankumoukselliset periaatteet
ja joka myös järkähtämättä toimii niiden mukaan. Varmastikaan
ette laiminlyöne tilaisuutta olla hyödyksi tasavaltalaiselle..."
Kiireimmiten vein tämän kirjeen presidentti Hermanille, joka otti
minut vastaan erinomaisen kohteliaasti ja heti allekirjoitti
nimityksenne. Asia on selvä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi Gamelin:

-- Kansalainen, vaikkakaan minulla ei ole edes leipäpalastakaan
äidilleni annettavana, niin vannon kunniani kautta, että en ota
vastaan valamiehen tehtävää muun vuoksi kuin palvellakseni tasavaltaa
ja kostaakseni kaikille sen vihollisille.

Naiskansalaisen mielestä hänen kiitoksensa oli liian kylmä ja hänen
kohteliaisuutensa liian ankara. Hän alkoi epäillä Gameliniltä
puuttuvan tahdikkaisuutta. Mutta hän rakasti nuoruutta siksi paljon,
että hän saattoi antaa sille anteeksi eräänlaisen karuuden. Gamelin
oli kaunis: hän tahtoi nähdä hänessä ansioita. "Häntä täytyy vähän
sivistää", hän ajatteli. Ja hän kutsui hänet illanviettoihinsa:
hänellä oli vastaanotto joka ilta, teatterin jälkeen.

-- Te tulette tapaamaan minun luonani henkeviä ja lahjakkaita
miehiä: Ellevioun, Talman, kansalainen Vigéen, joka käyttelee
loppusointuja aivan erinomaisen taiturimaisesti. Kansalainen François
on lukenut meille _Pamelansa_, jota juuri parhaillaan harjoitellaan
Kansallisteatterissa. Sen tyyli on hieno ja puhdas niinkuin kaikki,
mikä lähtee kansalainen François'n kynästä. Kappale on vallan
liikuttava: se sai meidät kyynelöimään. Nuori naiskansalainen Lange
on esittävä Pamélan osaa.

-- Luotan aivan teidän arvostelukykyynne, kansalainen, vastasi
Gamelin. -- Mutta Kansallisteatteri on sangen vähän kansallinen. Ja
on ikävää kansalainen François'lle, että hänen teoksensa esitetään
noilla samoilla näyttämöpalkeilla, jotka Layan kurja runous on
tahrannut. Ei ole vielä joutunut unohduksiin _L'ami des Lois'_n
häväistysjuttu.

-- Kansalainen Gamelin, Layasta saatte sanoa mitä tahansa: hän ei
kuulu ystäviini.

Naiskansalainen Rochemaure ei suinkaan ollut vain pelkästä
hyvyydestä käyttänyt vaikutusvaltaansa hankkiakseen Gamelinille
noin kadehdittavan aseman: sillä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän
mahdollisesti vielä tulisi tekemään tämän hyväksi, hän toivoi
kiinnittävänsä Gamelinin lujasti itseensä ja siten takaavansa
itselleen tärkeän tuen oikeudessa, jonka kanssa hän kenties jonakin
kauniina päivänä tulisi tekemisiin, sillä hän lähetti paljon kirjeitä
sekä maaseudulle että ulkomaille, ja sellainen kirjeenvaihto oli
siihen aikaan epäluuloa herättävää.

-- Käyttekö usein teatterissa, kansalainen Gamelin?

Samassa astui huoneeseen rakuuna Henry, kauniimpana kuin Adonis.
Hänen vyöltään riippui kaksi valtavaa pistoolia.

Hän suuteli kauniin naiskansalaisen kättä, ja tämä sanoi hänelle:

-- Täällä on kansalainen Évariste Gamelin, jonka vuoksi olen
kuluttanut koko päivän varmuusvaliokunnassa ja joka ei osaa olla
siitä edes kiitollinen. Torukaa häntä vähän!

-- Ah, kansalainen, huudahti sotilas, -- olette siis juuri nähnyt
lainlaatijamme Tuileries'ssa? Mikä nöyryyttävä näky! Eihän toki
pitäisi vapaan kansan edustajain asettua oleilemaan hirmuvaltiaan
suojissa! Samat kynttiläkruunut, jotka vielä tuonoin helottivat
Capetingin salaliittojen ja Antoinetten hekumallisten hurjistelujen
yllä, valaisevat nyt lainsäätäjiemme yöllisiä kokouksia. Tuo ajatus
aivan värisyttää.

-- Ystäväiseni, onnitelkaa kansalainen Gameliniä, vastasi rouva
de Rochemaure, -- hänet on nimitetty vallankumoustribunaalin
valamieheksi.

-- Onneksi olkoon, kansalainen! sanoi Henry. -- Olen iloinen
nähdessäni sinun luontoisesi miehen pääsevän tällaiseen
virantoimitukseen. Mutta totta puhuen luotan sangen vähän
tämäntapaiseen menetelmälliseen oikeudenkäyttöön, jonka konventin
maltilliset ainekset ovat saaneet voimaan, tuohon säyseään
Nemesikseen, joka säästää salaliittolaisia, säälii pettureita, tuskin
uskaltaa iskeä federalisteihin ja joka pelkää vaatia itävallatarta
syytettyjen penkkiin. Ei, tuollainen vallankumousoikeus ei voi
pelastaa tasavaltaa. Ne henkilöt ovat hyvin rikollisia, jotka tässä
epätoivoisessa asemassa, missä me olemme, ovat ehkäisseet kansan
oikeudentunnon luonnollisia ilmaisuja.

-- Henry, sanoi naiskansalainen Rochemaure, -- ojentakaa minulle tuo
pullo...

       *       *       *       *       *

Kotiin palatessaan Gamelin tapasi äitinsä ja Brotteaux-ukon pikettiä
pelaamassa savuavan talikynttilän valossa. Naiskansalainen kuului
aivan häpeämättömästi huutavan: "kuningas kolmantena!"

Saatuaan tietää, että hänen poikansa nyt oli valamies, hän syleili
häntä sydämellisesti, sillä hän piti sitä suurena kunniana molemmille
ja toivoi samalla, että he tästä lähin saisivat ruokaa joka päivä.

-- Minä olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla valamiehen äiti, hän
sanoi. -- Oikeus on hyvä asia ja tärkein kaikista: ilman oikeutta
sorrettaisiin heikkoja joka hetki. Ja minä uskon aivan, että sinä
olet tuomitseva oikein, Évariste poikani: sillä lapsesta alkaen olet
ollut oikeudenmukainen ja hyvänsuopa joka asiassa. Et voinut koskaan
kärsiä vääryyttä, vaan vastustit aina väkivaltaa voimiesi mukaan.
Sinä säälit onnettomia, ja se juuri on tuomarin kaunein koristus...
Mutta, sanohan minulle, Évariste, mikä puku teillä on tuossa suuressa
tribunaalissa?

Gamelin vastasi hänelle, että varsinaisilla tuomareilla oli
mustasulkainen hattu, mutta että valamiehillä ei ollut mitään
erityistä ja yhdenmukaista virkapukua, vaan he olivat tavallisissa
pukimissaan.

-- Olisi sentään parempi, tuumaili siihen äiti, -- että heillä olisi
peruukki ja virkapuku; he näyttäisivät siten kunnianarvoisemmilta.
Vaikka sinunkin asusi useimmiten on huolimaton, niin olet kuitenkin
kaunis, ja huonokin puku näyttää hyvältä sinun ylläsi, mutta
useimmat ihmiset tarvitsevat jonkinlaista koristusta näyttääkseen
arvokkaammilta: parempi olisi, jos valamiehilläkin olisi virkapuku ja
peruukki.

Äiti Gamelin oli kuullut kehuttavan, että valamiehen toimesta
oikeudessa maksettiin jonkinlaista palkkaakin; hän ei malttanut
olla kysymättä, oliko siitä niin paljon tuloja, että niillä saattoi
kunniallisesti elää, sillä juryn jäsenen, hän tuumi, täytyi voida
hiukan esiintyäkin.

Hän sai mielihyväkseen tietää, että valamiehet saivat kahdeksantoista
livren suuruisen hyvityksen jokaisesta istunnosta ja että valtion
turvallisuutta vastaan tähdättyjen rikosten runsas lukumäärä pakotti
heidät pitämään istuntoja hyvin usein.

Ukko Brotteaux löi kokoon kortit, nousi ja sanoi Gamelinille:

-- Kansalainen, teillä on nyt korkea ja peloittava tuomarin virka.
Minä onnittelen teitä siitä, että saatte omistaa omantuntonne valon
sellaisen oikeusistuimen palvelukseen, joka kenties on varmempi ja
vähemmän erehdyksille altis kuin mikään muu, sentähden että se ei
koetakaan etsiä pahaa ja hyvää sinään, niiden oman itsensä vuoksi,
vaan ainoastaan sikäli kuin ne suhtautuvat kouraantuntuviin etuihin
ja määrättyihin tunnesuuntiin. Teidän on valittava vihan ja rakkauden
välillä, jonka vaalin voi tehdä välittömän vaistomaisesti, ei
totuuden ja erehdyksen välillä, joita ihmisen heikon ymmärryksen on
mahdoton erottaa toisistaan. Tuomitessanne sydäntenne ailahdusten
mukaan te ette joudu erehtymisen vaaraan, sillä langetettu päätös
on hyvä, sikäli kuin se tyydyttää niitä intohimoja, jotka ovat
teidän pyhä lakinne. Mutta samapa tuo, ja jos minä olisin teidän
presidenttinne, tekisin samoin kuin Bridoie, antaisin arpanappulain
määrätä toimintani. Oikeusasioissa se on joka tapauksessa varminta.




IX.


Évariste Gamelinin piti astua virkaansa 14 p:nä syyskuuta,
tribunaalin uudestijärjestelyn jälkeen: se oli tästä lähin
jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin niistä kuului viisitoista
valamiestä. Vankilat olivat tulvillaan, yleinen syyttäjä teki
työtä kahdeksantoista tuntia päivässä. Armeijan tappioiden,
maaseutukapinain, salahankkeiden, juonien, petosten vastapainoksi
konventti asetti hirmuvallan. Jumalat janosivat.

Uuden valamiehen ensimmäinen tehtävä oli tehdä kohteliaisuuskäynti
presidentti Hermanin luona, joka kokonaan voitti hänen suosionsa
herttaisella käytöksellään ja miellyttävällä puhetavallaan. Ollen
Robespierren maanmies ja ystävä ja asioista yhtä mieltä hänen
kanssaan Herman osoitti kaikissa toimissaan herkkää ja hyveellistä
mielenlaatua. Inhimilliset tunteet, jotka liian kauan olivat olleet
vieraita tuomarien sydämille ja jotka ovat Dupatyn ja Beccarian
tapaisten miesten ikuinen kunnia, täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Hän iloitsi karkeiden tapojen lieventymisestä, joka oikeuslaitoksessa
oli ilmennyt kidutuksen ja häpeällisten tai julmien rangaistuksien
poistamisessa. Hän oli onnellinen nähdessään kuolemanrangaistuksen,
joka ennen oli tuiki tavallinen ja jota vielä äskettäin käytettiin
pienimmistäkin rikkomuksista, käyvän harvinaisemmaksi ja rajoittuvan
vain suuriin rikoksiin. Omasta puolestaan olisi hän, samoin kuin
Robespierrekin, mielellään poistanut sen kokonaan, mikäli ei ollut
kysymys valtion turvallisuudesta. Mutta hän olisi luullut pettävänsä
valtiota, jos hän ei olisi rangaissut kuolemalla niitä rikkomuksia,
joita tehtiin kansallista kaikkivaltaa vastaan.

Kaikki hänen virkatoverinsa ajattelivat samoin: vanha monarkkinen
usko valtioaatteeseen elähdytti vallankumoustribunaalia. Kahdeksan
vuosisataa kestänyt yksinvalta oli kasvattanut sen virkailijat, ja
se tuomitsi vapauden vihollisia jumalallisen oikeuden periaatteita
seuraten.

Évariste Gamelin kävi myös samana päivänä esittämässä itsensä
yleiselle syyttäjälle, kansalainen Fouquier'lle, joka otti hänet
vastaan työhuoneessaan, missä hän parhaillaan työskenteli notaarinsa
kanssa. Hän oli voimakasrakenteinen, karkeaääninen mies, jolla oli
kissan silmät ja jonka rokonarpiset, lyijynharmaat kasvot kantoivat
sen kuluttavan hävityksen leimaa, jonka istumatapoihin ja umpinaiseen
kamariin kytketty elämä saa aikaan ulkoilmaan ja voimakkaisiin
ruumiinliikkeisiin luoduissa ihmisissä. Asiapaperipinkat kohosivat
hänen ympärillään niinkuin hautamuurit, ja kaikesta päättäen
hän lisäksi rakasti tätä hirvittävää paperimäärää, joka näytti
tahtovan tukehduttaa hänet. Hän puhui niinkuin ainakin ahkera ja
velvollisuudentuntoinen virkamies, jonka henkinen näköpiiri ei ulotu
virkatehtävien ulkopuolelle. Hänen kuuma hengityksensä hajahti
konjakille, jota hän joi kestääkseen pystyssä ja joka ei laisinkaan
näyttänyt menevän hänen päähänsä, niin selvän kirkasta oli hänen
tasainen ja keskinkertainen puhelunsa.

Hän asui pienessä huoneistossa Oikeuspalatsissa nuoren vaimonsa
kanssa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksosparin. Tämä nuori vaimo,
täti Henriette ja palvelijatar Pélagie muodostivat koko hänen
huonekuntansa. Hän oli ystävällinen ja hyvä näitä naisia kohtaan.
Sanalla sanoen hän oli erinomainen perheenisä ja virkamies, jolla ei
ollut liiaksi ajatuksia eikä yhtään mielikuvitusta.

Gamelin ei voinut olla mielipahakseen toteamatta, miten suuresti
nämä uuden hallituksen virkamiehet hengeltään ja tavoiltaan
muistuttivat vanhan hallituksen aikaisia. Monta olikin siltä ajalta
periytynyttä: Herman oli ollut asianajoviskaalina Artois'ssa;
Fouquier oli Châtelet'n entinen lainvalvoja. He olivat säilyttäneet
vanhan luonteensa. Mutta Évariste Gamelin uskoi vallankumoukselliseen
uudestisyntymiseen.

Yleisen syyttäjän luota lähdettyään Gamelin kulki Oikeuspalatsin
suuren käytävän läpi ja pysähteli puotien eteen, joissa kaikenlaisia
esineitä oli taidokkaasti näytteillä. Naiskansalainen Ténot'n
myymäläpöydällä hän selaili eräitä historiallisia, poliittisia ja
filosofisia teoksia, sellaisia kuin _Orjuuden kahleet, Tutkielma
itsevaltiudesta, Kuningattarien rikokset_. "Tuopa hyvä" hän ajatteli,
"ne ovat tasavaltalaisia kirjoitelmia!" Ja hän kysyi myyjättäreltä,
saiko hän paljonkin näitä kirjoja kaupaksi. Tämä pudisti päätään:

-- Ei ole menekkiä muulla kuin lauluilla ja romansseilla.

Ja vetäen esiin erään pikku niteen pöytälaatikosta hän lisäsi:

-- Kas tässä teille jotakin hyvää.

Évariste luki otsikon: _Nunna paitasillaan_.

Viereisen myymälän edessä hän näki Philippe Desmahis'n, joka komeana
ja hempeänä naiskansalainen Saint-Jorren hajuvesien, ihovoiteiden ja
tuoksupussien keskellä vakuutteli kauniille myyjättärelle rakkauttaan
luvaten piirustaa hänen muotokuvansa ja pyytäen häneltä pientä
kahdenkeskistä keskustelua illalla Tuileries'n puistossa. Hän oli
kerrassaan kaunis. Vakuuttava voima tulvi hänen huuliltaan ja sädehti
hänen silmistään. Naiskansalainen Saint-Jorre kuunteli häntä vaieten
ja, valmiina uskomaan, loi alas katseensa.

       *       *       *       *       *

Tutustuakseen lähemmin niihin hirvittäviin virkatoimiin, jotka nyt
kuuluivat hänelle, päätti tuo uusi valamies eräänä päivänä yleisön
joukossa kuunnella oikeudenkäyntiä. Hän kiipesi ylös portaita, joissa
istui ääretön ihmisjoukko aivan kuin jossakin amfiteatterissa, ja
astui sisälle Pariisin parlamentin entiseen saliin.

Se oli tupaten täynnä väkeä, sillä oli esillä erään kenraalin juttu,
jota kaikki tahtoivat nähdä tuomittavan. Sillä, kuten Brotteaux-ukko
sanoi, "konventti asetti syytteeseen, hänen brittiläisen
majesteettinsa hallituksen esimerkkiä seuraten, voitetut kenraalit
petollisten puutteessa, jotka viimeksimainitut eivät lainkaan
antautuneet tutkittaviksi. Ei suinkaan siksi", Brotteaux lisäsi,
"että voitettu kenraali aina välttämättä olisi ollut syyllinen, sillä
jokainen taistelu tuo pakostakin mukanaan ainakin yhden sellaisen.
Mutta ei mikään ole niin omiaan tehostamaan toisten rohkeutta kuin
se, että joku kenraali tuomitaan kuolemaan..."

Syytettyjen penkillä oli jo istunut monta tuollaista huoletonta ja
itsepäistä sotilasta, joilla oli linnun aivot härän kallossa. Tämä
nyt vuorossa oleva ei tiennyt niistä piirityksistä ja taisteluista,
joita hän oli johtanut, juuri enempää kuin ne tuomaritkaan, jotka
kuulustelivat häntä. Sekä syytös että puolustus hukkuivat sekaviin
todisteluihin joukkojen todellisista voimista, tarkoituksista,
ampumavaroista, marsseista ja vastamarsseista. Ja kansalaisrahvas,
joka seurasi näitä hämäriä ja loppumattomia kinasteluja, näki tuon
paksukalloisen sotilaan takana vain turvattoman, rikkirevityn,
tuhansille surmaniskuille alttiin isänmaan, ja huudahduksin ja
silmäyksin se yllytti penkillään tyyninä istuvia valamiehiä
langettamaan musertavan tuomionsa kuin nuijaniskun tasavallan
vihollisten yli.

Évariste tunsi myös elävästi, että tuon kurjan hahmossa oli
muserrettava ne kaksi kauheaa hirviötä, jotka runtelivat
isänmaata: kapina ja tappio. Kysymys oli kylläkin siitä, oliko tuo
sotilashenkilö syytön vai syyllinen! Mutta kun Vendée alkoi jälleen
rohkaistua, kun Toulon antautui viholliselle, kun Reinin-armeija
peräytyi Mainzin voittajia, kun pohjoinen armeija, joka oli
vetäytynyt takaisin Caesarin leiriin, minä hetkenä hyvänsä saattoi
joutua Valenciennes'issa valtikoivien keisarillisten, englantilaisten
ja hollantilaisten saaliiksi, niin ainoa, mikä oli nyt tärkeää, oli
opettaa kenraaleja voittamaan tai kuolemaan! Nähdessään edessään
tuon heikon ja hölmistyneen sotaherran, joka oikeussalissa sekaantui
selityksissään aivan kuin hän oli sekaantunut laskelmissaan tuolla
pohjoisella sotakentällä, Gamelin lähti nopeasti ulos salista, jotta
ei yhtyisi yleisön huutoon: "Kuolemaan!"

       *       *       *       *       *

Piirihallituksen kokouksessa esitti puheenjohtaja Olivier
onnentoivotuksensa uudelle valamiehelle ja otti häneltä barnabiittien
vanhalla pääalttarilla, joka nyt oli muutettu isänmaan alttariksi,
juhlallisen valan siitä, että hän ihmisyyden pyhässä nimessä tästä
lähin oli tukehduttava sielussaan kaiken inhimillisen heikkouden.

Gamelin kohotti kätensä ottaen valansa todistajaksi Marat'n, tuon
vapaudenmarttyyrin korkean henkiolennon, jonka patsas juuri oli
asetettu pystyyn erästä entisen kirkon pilaria vastaan, vastapäätä
Peltier'tä.

Kuului muutamia kättentaputuksia ja sekavaa äänten sorinaa. Kokouksen
osanottajien kesken vallitsi kiihtymys. Kirkon pääkäytävän ovella
seisoi joukko keihäillä varustettuja piirinjäseniä äänekkäästi ja
tuimasti keskustellen.

-- On vasten tasavallan tapoja, sanoi puheenjohtaja, -- kantaa aseita
vapaiden miesten kokouksessa.

Ja hän antoi käskyn, että pyssyt ja keihäät heti oli riisuttava ja
vietävä entiseen sakaristoon.

Muuan vilkassilmäinen ja paksuhuulinen kyttyräselkä, kansalainen
Beauvisage valvontavaliokunnasta, nousi saarnastuoliin, josta nyt oli
tehty puhujalava ja jonka katonhuippua koristi punainen lakki.

-- Kenraalit pettävät meitä, hän sanoi, -- ja luovuttavat
armeijamme viholliselle. Keisarilliset kaartelevat erinäisillä
ratsujoukoilla Péronnea ja Saint-Quentiniä, Toulon on jätetty
englantilaisille, jotka laskevat siellä maihin neljätoistatuhatta
miestä. Tasavallan viholliset punovat juoniaan itse konventin
helmassakin. Pääkaupungissa on suunniteltu lukemattomia salaliittoja
itävallattaren vapauttamiseksi. Juuri par'aikaa huhutaan, että
nuori Capet on paennut Le Templesta ja kannettu riemusaatossa
Saint-Cloud'hun: häntä varten aiotaan jälleen pystyttää maahan
tyrannien valtaistuin. Elintarpeiden kallistuminen ja assignaattien
arvon laskeminen ovat seurauksena niistä vehkeilyistä, joita
ulkomaalaiset kätyrit harjoittavat meidän kodeissamme, aivan meidän
silmäimme alla. Yhteisen hyvän nimessä kehoitan kansalaistamme
valamiestä olemaan säälimätön salavehkeilijöitä ja pettureita kohtaan.

Hänen astuessaan alas puhujalavalta kuului kokoontuneiden joukosta
huutoja: "Alas vallankumousoikeus! Alas maltilliset!"

Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de
Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä
valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä,
mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n
asiassa.

Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi
lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla
äänellä:

-- Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan
omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi
ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua
tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen
tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.

Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten
kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont
vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille
anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.

-- Minä ymmärrän, hän sanoi, -- niin, jopa hyväksynkin
valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi:
saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen
tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan
viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa
eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa
itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon
tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen
kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti
pelastaakseen tyttö Cordayn pään?

Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin
suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa,
kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä
kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät
punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat
tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.

-- Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä,
mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, -- ei voida epäillä
vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia
ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen
asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla,
että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia
erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen
meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen
Montané on erotettu virastaan ja vangittu?... Eikö voida valvoa
yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis
konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre,
Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille
pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden
taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan
puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa
sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa
ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin
kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä
hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa
äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras
turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden
sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa
rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n
kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla,
hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia
Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi
heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu
julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt
velvollisuutensa.

Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat
huutaen "eläköön tasavalta!"

Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen
kättään:

-- Kiitos. Kuinka jaksat?

-- Minä, erinomaisesti, erinomaisesti! vastasi Trubert päästäen
pienen nikotuksen ja sylkäisten verta nenäliinaansa. -- Tasavallalla
on paljon vihollisia, ulkoisia ja sisäisiä; ja meidän piirimme
osalla on niitä aikamoinen joukko. Valtakuntia ei luoda huudolla ja
hälinällä, vaan raudalla ja laeilla... Hyvästi, Gamelin; minun on
kirjoitettava muutamia kirjeitä.

Ja hän katosi entiseen sakaristoon, nenäliina suun edessä.

       *       *       *       *       *

Kansalainen leskirouva Gamelin, jonka kokardi nyt oli paremmin
kiinnitetty myssyyn, oli muutenkin yks kaks saanut olemukseensa
sellaisen porvarillisen arvokkuuden, tasavaltalaisen ylpeyden ja
kunnioitusta herättävän käytöstavan, joka soveltuu valantehneen
jurymiehen äidille. Oikeuden kunnioitus, jossa hänet oli kasvatettu,
se ihailu, jota hän lapsesta saakka oli tuntenut tuomarinpukua ja
virkaviittaa kohtaan, se pyhä pelko ja vavistus, joka hänet oli
aina vallannut katsellessaan noita miehiä, joille Jumala itse oli
luovuttanut maanpäällisen vallan elämän ja kuoleman ylitse, nämä
tunteet tekivät hänelle nyt tämän pojan, jota hän äsken vielä
oli pitänyt melkein lapsena, korkeaksi, kunnianarvoiseksi ja
pyhäksi. Yksinkertaisuudessaan hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen
vallankumouksenkin aikana yhtä varmasti kuin konventin lainsäätäjät
uskoivat valtion pysyväisyyteen eri hallitusmuotojen vaihdellessa, ja
vallankumousoikeus näytti hänestä yhtä majesteetilliselta kuin kaikki
entisetkin tuomiovallat, joita hän oli oppinut pitämään arvossa.

Kansalainen Brotteaux osoitti nuorta tuomaria kohtaan hämmästyksen
sekaista mielenkiintoa ja hieman väkinäistä kunnioitusta. Kuten
naiskansalainen Gamelinkin hän uskoi oikeuden pysyväisyyteen eri
hallitusmuodoista riippumatta; mutta, aivan päinvastoin kuin tuo
kunnon nainen, hän halveksi vallankumoustribunaaleja yhtä paljon kuin
kaikkia vanhan hallituksen tuomioistuimia. Uskaltamatta avoimesti
ilmaista mielipidettään ja voimatta myöskään vaieta hän lasketteli
kaikenlaisia väitteitä, joista Gamelin ymmärsi juuri sen verran,
etteivät ne ainakaan todistaneet oikeaa kansallista mielenlaatua.

-- Tuon korkean oikeuden, jossa tekin pian tulette istumaan, hän
tälle kerrankin sanoi, -- on Ranskan senaatti perustanut tasavallan
etuja valvomaan; ja epäilemättä olikin erittäin hyveellisesti
ajateltu lainsäätäjien puolelta asettaa tuomareita vihollisilleen.
Minä ymmärrän tämän ajatuksen ylevyyden, mutta minä en usko sitä
erittäin valtioviisaaksi. Olisi ollut heille edullisempaa, siltä
minusta tuntuu, toimittaa salaa pois tieltä kaikkein leppymättömimmät
viholliset ja voittaa muut lahjoilla tai lupauksilla. Oikeusistuin
iskee hitaasti ja se peloittaa enemmän kuin se todellisuudessa
tekee pahaa: sillä on etenkin esikuvallaan kauhistava vaikutus.
Siitä johtuu se epäkohta, että se yhdistää sovintoon kaikki ne,
joita se peloittaa, ja luo täten erilaisten etujen ja vastakkaisien
intohimojen kokoomuksesta kokonaisen suuren puolueen, joka pystyy
yhteiseen ja voimakkaaseen toimintaan. Te kylvätte pelkoa: pelko
synnyttää sankareita enemmän kuin rohkeus; kunpa ette vain,
kansalainen Gamelin, saisi eräänä päivänä nähdä pelon synnyttämäin
ihmeiden nousevan vastaanne!

Kaivertaja Desmahis, joka sillä viikolla oli rakastunut erääseen
Palais-Égalitén tyttöön, jättiläiskokoiseen, tummaan Floraan, oli
kuitenkin varastanut itselleen viisi vapaata minuuttia onnitellakseen
toveriaan ja sanoakseen hänelle, että tuollainen nimitys tuotti
suurta kunniaa kaunotaiteille.

Yksinpä Élodiekin, joka vaistomaisesti inhosi kaikkea
vallankumouksellista ja sitä paitsi pelkäsi julkisia virkoja,
koska ne olivat hänen kaikkein pahimpia kilpailijoitaan rakastajan
sydämestä, niin, lempeä Élodiekin joutui tuon elämän ja kuoleman
asioita ratkaisemaan kutsutun virkamiehen arvovallan lumoihin.
Sitä paitsi sai Évaristen nimitys valamieheksi hänen lähimmässä
ympäristössään aikaan eräitä miellyttäviä muutoksia, joista hänen
täytyi tuntea itsensä iloiseksi. Kansalainen Jean Blaise lähti Place
de Thionvillen ateljeehen varta vasten tapaamaan valamiestä ja sulki
hänet syliinsä ylitsevuotavassa hellyyden puuskassa.

Niinkuin kaikki vastavallankumoukselliset tunsi hänkin jonkinlaista
kunnioitusta Tasavallan hallintoviranomaisia kohtaan ja
etenkin sen jälkeen kun häntä oli syytetty petoksesta armeijan
tavaranhankinnassa, herätti vallankumousoikeus hänessä kunnioituksen
sekaista pelkoa. Hän tiesi olevansa liian huomattu ja liian
moneen liikeyritykseen sotkeutunut henkilö voidakseen nauttia
häiriytymättömästä turvallisuudentunteesta: kansalainen Gamelin oli
hänen mielestään mies, jonka kanssa oli paras pysytellä hyvissä
väleissä.

Hän ojensi kätensä maalari-tuomarille, ollen sydämellinen ja
isänmaallinen, suosiollinen taiteille ja vapaudelle. Gamelin puristi
jalomielisesti tätä auliisti tarjottua kättä.

-- Kansalainen Êvariste Gamelin, sanoi Jean Blaise, -- minä vetoan
teidän ystävyyteenne ja teidän lahjoihinne. Ryöstän teidät huomenna
mukaani maalle pariksi päiväksi: siellä te piirustatte ja meillä on
tilaisuus keskustella yhdessä.

Kuvakauppiaalla oli tapana useana kerran vuodessa tehdä tällainen
parin kolmen päivän retki maalle maalarien kanssa, jotka hänen
osviittojaan seuraten maalasivat maisemia ja raunioita. Ollen
erittäin taitava keksimään sellaista, mikä saattoi miellyttää
yleisöä, hän toi aina näiltä retkiltä sopivia luonnoksia, joista
taiteilijain työpajoissa ja älykkäiden kaivertajain käsissä
kypsytettyinä tehtiin kupari- tai väripainoksia, jotka hän sitten myi
suurella voitolla. Näitten luonnosten mukaan hän myös valmistutti
ovenpäällisiä ja seinämaalauksia, joita myytiin yhtä paljon ja
enemmänkin kuin Hubert Robert'in koristeellisia teoksia.

Tällä kertaa hän tahtoi ottaa kansalainen Gamelininkin mukaansa
maalaamaan maalaisaiheita luonnon mukaan, niin suuresti oli valamies
hänen silmissään nostanut maalarinkin arvoa. Kahden muun taiteilijan
piti myös tulla matkaan, kaivertaja Desmahis'n, joka piirusti hyvin,
ja Philippe Dubois'n, jonka nimi oli vielä tuntematon, mutta joka
maalasi mainiosti Robert'in tyyliin. Naiskansalainen Élodien ja
hänen toverinsa naiskansalainen Hasard'in piti kuten ennenkin olla
taiteilijain matkassa. Jean Blaise, joka erinomaisesti osasi etujensa
valvontaan yhdistää huvituksen, oli tälle retkelle myös kutsunut
naiskansalainen Théveninin, Vaudevilleteatterin näyttelijättären,
jota yleensä luultiin hänen rakastajattarekseen.




X.


Lauantaina kello seitsemän aamulla tuli kansalainen Blaise
mustassa, kolmikulmaisessa hatussa, helakanpunaisissa liiveissä,
nahkaisissa polvihousuissa, keltaisissa kaulussaappaissa ja kopautti
ratsupiiskansa varrella ateljeen ovelle. Kansalainen leskirouva
Gamelin hoiti par'aikaa säädyllistä keskustelua kansalainen
Brotteaux'n kanssa, ja Évariste sitoi pienen peilinpalasen edessä
korkeaa valkeaa kaulaliinaansa.

-- Onnellista matkaa, herra Blaise! sanoi naiskansalainen Gamelin. --
Mutta koska te aiotte maalata maisemia, niin ottakaa mukaanne myös
herra Brotteaux, joka on maalari.

-- Sopiihan se, sanoi Jean Blaise. -- Kansalainen Brotteaux, tulkaa
mukaamme.

Kun Brotteaux oli päässyt varmuuteen siitä, ettei hänestä
olisi mitään haittaa, hän suostui ehdotukseen, sillä hän oli
seuraarakastava mies ja piti huvituksista.

Naiskansalainen Élodie oli myös noussut nuo neljä kerrosta
antaakseen pienen aamusyleilyn leski Gamelinille, jota hän nimitti
äitikullakseen. Hän oli aivan valkoisissa ja tuoksui lavendelille.

Vanhat kuomukattoiset, kahden hevosen vetämät vaunut odottivat
torilla. Rose Thévenin istui etupaikalla Julienne Hasard'in kanssa.
Élodie asetti näyttelijättären oikealle puolelle, istuutui itse
vasemmalle ja istutti kapean Juliennen heidän molempain väliin.
Brotteaux asettui taakse vastapäätä naiskansalainen Théveniniä,
Philippe Dubois vastapäätä naiskansalainen Hasard'ia, Évariste
vastapäätä Élodieta. Mitä taas Philippe Desmahis'hin tulee, niin
näkyi hänen atleettinen yläruumiinsa korkealla ajurin penkillä,
ajurin vasemmalla puolen, jota hän hämmästytti kertoilemalla hänelle,
että eräässä Amerikan valtiossa kasvoi puussa silavamakkaroita ja
metvursteja.

Kansalainen Blaise, joka oli erinomainen ratsastaja, oli noussut
hevosen selkään ja lasketti täyttä ravia muiden edellä, jott'eivät
vaunut pääsisi tomuttamaan häntä.

Sitä myöten kuin vaunujen pyörät loittonivat etukaupungin katuja,
unohtivat matkailijat jokapäiväiset huolensa; ja nähdessään
ympärillään ketoja, puita ja taivasta he kävivät mieleltään
leppoisiksi ja hymyileviksi. Élodie haaveili, että hän oli luotu
kasvattamaan kananpoikasia Évaristen rinnalla, joka jonkin kylän
rauhantuomarina asuisi metsän reunassa, virran partaalla. Jalavat
tien varrella vilisivät sivuitse. Kyläteille ajettaessa hyökkäsivät
talojen vahtikoirat vinoittain vaunuja vastaan ja haukkuivat hevosten
jaloissa, jota vastoin suuri espanjalainen lintukoira, joka oli
maannut poikittain tiellä, vastahakoisesti laittautui syrjään;
kanat lensivät joka suuntaan ja suoraan tien ylikin päästäkseen
pakoon; hanhet etääntyivät hitaasti kiinteänä ryhmänä. Likaiset
lapset katsoa töllistelivät vaunuja. Aamu oli lämmin, taivas
kirkas. Kuivuuttaan halkeileva maa odotti sadetta. He nousivat alas
vaunuista Villejuifin kohdalla. Kauppalan läpi kulkiessaan Desmahis
pistäytyi hedelmäkauppaan ostaakseen kirsikoita, joita hän aikoi
tarjota seurassaan oleville naiskansalaisille. Myyjätär oli sievä:
Desmahis'ta ei näkynyt eikä kuulunut. Philippe Dubois huusi häntä
liikanimeltä, jota hänen ystävänsä yleisesti käyttivät:

-- Hei! Barbaroux... Barbaroux!

Tuon kirotun nimen kuullessaan höristivät ohikulkijat korviaan, ja
kaikkiin ikkunoihin ilmestyi kasvoja. Ja kun muutamat sanskulotit
näkivät nuoren, kauniin miehen tulevan hedelmämyymälästä liivit
auki, pitsiröyhelö hulmuten jättiläismäisellä rinnalla, kirsikkakori
olalla, takki kepin kärjessä, niin he luulivat häntä todellakin
tuoksi pannaan julistetuksi girondistiksi ja kävivät kovakouraisesti
häneen käsiksi ja olisivat hänen kiukustuneista vastalauseistaan
huolimatta vieneet hänet kunnallishallitukseen, elleivät vanha
Brotteaux, Gamelin ja nuo kolme nuorta naista olisi todistaneet,
että tämän kansalaisen nimi oli Philippe Desmahis ja että hän oli
ammatiltaan kaivertaja ja hyvä jakobiini. Vielä oli epäluulonalaisen
näytettävä kansalaiskorttinsa, joka hänellä onneksi sattumalta
oli mukanaan, sillä muuten hän oli kovin huolimaton tuollaisissa
asioissa. Täten hänen onnistui päästä isänmaallisten kyläläisten
kynsistä ilman pahoja vaurioita; ainoastaan toinen pitsikalvosin
oli reväisty pois, joka vahinko oli verraten mitätön. Ne
kansalliskaartilaiset, jotka olivat häntä kovakouraisimmin pidelleet,
esittivät hänelle anteeksipyynnönkin ja ehdottivat, että hänet
kannettaisiin riemusaatossa kunnallishallitukseen.

Päästyään jupakasta vapaaksi katsahti naiskansalaisten Élodien,
Rosen ja Juliennen piirittämä Desmahis katkerasti hymyillen Philippe
Dubois'han, josta hän ei pitänyt ja jota hän epäili tahallisesta
koirankujeesta. Ollen päätä pitempi hän loi korkeudestaan häneen
musertavan silmäyksen ja sanoi:

-- Dubois, jos vielä kerrankin nimität minua Barbaroux'ksi, niin
nimitän minä sinua Brissot'ksi; hän on pieni, paksu ja naurettavan
näköinen äijän kanttura, jolla on rasvattu tukka, öljyinen iho
ja niljaiset kädet. Kukaan ei epäile ettetkö sinä juuri ole tuo
häpeämätön Brissot, kansan vihollinen; ja inhon ja kauhun valtaamina
tulevat tasavaltalaiset heti sinut nähtyään hirttämään sinut
lähimpään lyhtypylvääseen... Ymmärrätkö?

Kansalainen Blaise, joka juuri tuli juottamasta hevostaan, vakuutti,
että hän oli selvittänyt tämän jutun, vaikkakin kaikille oli
ilmeistä, että se oli selvinnyt ilman häntä.

Noustiin jälleen vaunuihin. Tiellä kertoili Desmahis taas
hevosmiehelle, että tälle Longjumeaun tasangolle oli ennen muinoin
pudonnut useita kuun asukkaita, jotka ulkomuodoltaan ja väriltään
muistuttivat sammakoita, mutta olivat muuten paljon kookkaampia.
Philippe Dubois ja Gamelin puhuivat taiteestaan. Dubois, joka oli
Regnault'in oppilas, oli käynyt Roomassa. Hän oli nähnyt Rafaelin
seinäverhomaalaukset, jotka hän asetti kaikkien mestariteosten
yläpuolelle. Hän ihaili Correggion väritystä, Annibale Carraccin
keksimiskykyä ja Domenichinon piirustusta, mutta mitä tyyliin tuli,
ei hän tiennyt mitään, jota olisi voinut verrata Pompeo Battonin
tauluihin. Hän oli Roomassa seurustellut herra Ménageot'n ja rouva
Lebrunin kanssa, jotka molemmat olivat puhuneet vallankumousta
vastaan: sentähden hän ei myöskään maininnut heistä mitään. Mutta
hän kehui Angelica Kauffmannia, jolla oli puhdas maku ja joka tunsi
antiikkia.

Gamelin valitteli sitä, että ranskalaisen maalaustaiteen myöhäistä
kukoistusta, joka ei ulottunut Lesueurin, Clauden ja Poussinin
aikaa kauemmaksi vastaten italialaisen ja flaamilaisen koulun
rappeutumiskautta, oli seurannut niin nopea ja jyrkkä alasmeno.
Syynä siihen hän piti yleisiä tapoja ja akatemiaa, joka oli
niiden ilmaisumuoto. Mutta akatemia oli juuri saatu onnellisesti
tukahdetuksi, ja uusia periaatteita seuraten David ja hänen koulunsa
par'aikaa loivat uutta, vapaan kansan arvoista taidetta. Nuorempien
maalareiden joukossa Gamelin kadehtimatta asetti ensimmäiselle
sijalle Hennequinin ja Topino-Lebrunin. Philippe Dubois piti
Regnault'ia, opettajaansa, Davidia parempana ja pani toivonsa
maalaustaiteessa nuoreen Gérard'iin.

Élodie onnitteli naiskansalainen Théveniniä hänen punaisesta,
samettisesta poimuhatustaan ja valkoisesta puvustaan. Ja
näyttelijätär kiitteli molempain seuralaistensa pukuja sekä neuvoi
heille keinoja, millä ne voisi saada vieläkin hienommiksi: hänen
mielestään oli koristeita vähennettävä.

-- Ei koskaan ole kyllin yksinkertaisessa puvussa, hän sanoi. -- Sen
oppii teatterissa, jossa vaatetuksen tulee päästää näkyviin kaikki
ruumiin asenteet. Siinä on sen oikea kauneus, ja muuta se ei tarvitse.

-- Aivan niin, kultaseni, vastasi Élodie. -- Mutta mikään ei
pukuasioissa ole kalliimpaa kuin yksinkertaisuus. Eikä se, että me
käytämme yllämme kaikenlaista korurihkamaa, aina riipu huonosta
mausta; välistä se myös johtuu säästäväisyydestä.

He puhelivat sitten suurella harrastuksella syksyn muodeista,
sileistä mekkohameista, lyhyistä vartaloista.

-- Niin monet naiset tekevät itsensä rumemmiksi seuratessaan muotia!
sanoi Thévenin. -- Pitäisi pukea itsensä vartalonsa mukaisesti.

-- Ainoastaan ruumiin ympäri vapaasti kiedotut ja poimutetut kankaat
ovat kauniita, sanoi Gamelin. -- Kaikki leikattu ja neulottu on
hirveätä.

Nämä ajatukset, jotka olisivat paremmin soveltuneet johonkin
Winckelmannin kirjaan kuin pariisittarien kanssa puhelevan nuoren
miehen suuhun, otettiin vastaan halveksivalla välinpitämättömyydellä.

-- Täksi talveksi suunnitellaan vanulla sisustettuja,
silkkipeittoisia kappoja _à la laponne_ ja pyöreäksi leikattuja
Zuleima-kappoja, joihin kuuluu turkkilaismalliset liivit.

-- Nuo ovat vain hätäapukeinoja, sanoi Thévenin. -- Niitä myydään
valmiina. Minulla on muuan pikku ompelijatar, joka neuloo kuin enkeli
ja joka ei ole kallis: minä lähetän hänet teille, rakas ystävä.

Ja sanat lentelivät keveinä ja innokkaina levitellen ja kohotellen
silmien eteen kaikenlaisia hienoja kudoksia, raitaisia silkkejä,
sileitä pekingsilkkejä, siciliennesilkkejä, harsoja ja nankingeja.

Ja vanha Brotteaux, joka kuunteli heitä, ajatteli surumielisin
hekumantuntein noiden hurmaa vain muotojen verhoksi heitettyjä yhden
muotikauden huntuja, jotka kestävät vain jonkin vuoden ja syntyvät
alati uudestaan kuin kedon kukkaset. Ja hänen katseensa, joka
noista kolmesta nuoresta naisesta siirtyi peltojen ruiskukkasiin ja
unikkoihin, himmentyi kyyneleiseen hymyyn.

He saapuivat Orangis'hin yhdeksän aikana ja pysähtyivät Kellon
majataloon, jossa Poitrine-puolisot tarjosivat ravintoa ja hoivaa
ihmisille ja eläimille. Kansalainen Blaise, joka oli jo ehtinyt
siistiä asunsa, tarjosi kätensä naiskansalaisille. Tilattuaan
päivällisen kello kahdeksitoista he lähtivät, edellään pikkuinen
kylän poika, joka kantoi heidän maalirasioitaan, salkkujaan,
telineitään ja päivänvarjojaan, kulkemaan jalan ketojen poikki
Orges-ja Yvette-virtojen yhtymäkohdalle, tuolle ihanalle paikalle,
josta voi nähdä koko Longjumeaun viheriöivän tasangon Seine-virran ja
Saint-Genevièven metsien kehyksessä.

Jean Blaise, joka johti tuota pientä taiteilijaryhmää, ylläpiti
entisen rahamiehen kanssa hupaista keskustelua, jossa vilahteli sikin
sokin mitä erilaisimpia henkilöitä, Verboquet Jalomielinen, Catherine
Cuissot, kirjojenkaupustelijatar, Chaudronin neitoset, poppamies
Galichet ja myös Cadet-Roussellen ja madame Angot'n nykyaikaisemmat
hahmot.

Évariste, joka nähdessään elonkorjaajain sitovan lyhteitä oli
leimahtanut äkilliseen luonnonrakkauteen, tunsi kyynelten nousevan
silmiinsä; sopusoinnun ja rakkauden unelmat täyttivät hänen
sydämensä. Desmahis puhalteli naiskansalaisten hiuksiin voikukkien
siivekkäitä siemeniä. Koska kaikki kolme kaupunkilaisten tavoin
pitivät kukkavihoista, he kokosivat niityltä peitsiruohoja, joiden
kukat kiertävät vartta tiheänä tähkänä, pehmeän-sinipunervin
kellokiehkuroin koreilevia kellokukkia, tuoksuvan rautayrtin
hentoja korsia, seljapensaan oksia, minttuja, villiresedoita,
pyörtänökärsämöitä, kaikkia syyskesän kasvikuntaan kuuluvia kukkia.
Ja kun Jean-Jacques oli tehnyt kasvitieteen muotiasiaksi kaupungin
tyttöjen keskuudessa, tiesivät kaikki kolme, mikä minkin kukan
nimi oli ja mitä mikin merkitsi. Kun kuivuuden riuduttamat hennot
terälehdet varisivat Élodien käsissä ja putosivat sateena hänen
jalkoihinsa, hän huokasi:

-- Kukatkin kuihtuvat jo!

Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena
kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin
kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in
tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita,
kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia.
Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n
ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui
jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää.
Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka
oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat
lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat
hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle
nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja.
Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin
sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia
heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi,
sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi
että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä
harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.

Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea
rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän
kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei
piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta
hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla.
Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken
suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään
aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva
ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen,
vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut
Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei
hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa
enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen
Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti
häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa
hänen lumoustansa.

Harjoiteltiin parhaillaan _Les Visitandines_ näytelmää, ja Rose
iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan.
Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.

-- Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.

Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty
Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.

-- Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen
taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.

-- Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, -- ovat
ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan
herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.

-- Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, -- ettekö siis voi
kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat
teitä?...

Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi,
ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.

Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen
mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.

-- Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun
akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä
jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään,
jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin
enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen
nauharuusu tukassasi.

Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä,
puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen
v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux
muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut
korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta
seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että
hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja
että tämä oli maailman kohteliain isäntä.

-- Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, -- ja voinpa
sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään
seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli
rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä,
niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin
kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat
meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän
noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä
he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista
poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman
ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja
viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka
on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les
Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli,
joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden
kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää,
herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset
periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä
sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän
olevan.

Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän
tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä
loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa
nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen
mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja
yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana,
eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen
auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat
ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä
paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä
nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.

-- Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, -- kaikki tietävät, että te
ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston
myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa
kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä... Voi, he olivat
varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne
oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet
kansallisnäyttelijättäret?

-- Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, -- ja
tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen
kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin
kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa,
jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan
kauniiksi.

Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui
ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat
tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen
asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja
jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa
olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut
hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli
talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten
oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä
maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä
seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta
sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin
kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä,
karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen
puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita
jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset
kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät
hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.

Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena
luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön
leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:

-- La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!

Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun,
josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä
väkevää hammasriviä... Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen
reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.

Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa
paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon
enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun
saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä
ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo
istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan
kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet
kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen
silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä,
hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.

Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla
ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään
seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen,
Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan
Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt
ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli
ollut aivan punainen omenista.

Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut
valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi
valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi
myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei
uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan,
niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli
annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.

Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa,
Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti
vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja
kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli
lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen
Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.

Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli
kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen
tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän
lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine
keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli,
leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli
aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:

-- Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman
kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin
ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta,
Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi
leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin
sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.

-- Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.

-- Ei, vastasi Évariste; -- se päättyi Wertherin väkivaltaiseen
kuolemaan.

He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta
ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu
ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen
nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän.
Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla
kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat
miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat su

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48968