← catalogue

Mustalaistytön ennustus: Romaani Pärttylinyön ajoilta

by Prosper Mérimée · Finnish · Gutenberg #48957 · 444,201 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Mustalaistytön ennustus: Romaani Pärttylinyön ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mustalaistytön ennustus: Romaani Pärttylinyön ajoilta

Author: Prosper Mérimée

Translator: Lauri Hirvensalo


        
Release date: May 14, 2015 [eBook #48957]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48957

Credits: Produced by Juha Kiuru


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTALAISTYTÖN ENNUSTUS: ROMAANI PÄRTTYLINYÖN AJOILTA ***

MUSTALAISTYTÖN ENNUSTUS

Romaani Pärttylinyön ajoilta


Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE
Ranskan Akatemian jäsen

Suomentanut
LAURI A. HIRVENSALO


Alkuperäinen teos: Chronique du règne de Charles IX.



Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.
Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.






SISÄLTÖ:

 Tekijän alkusanat.
     I. Saksalaiset ratsumiehet.
    II. Seuraavana päivänä.
   III. Nuoret hovimiehet.
    IV. Kääntynyt.
     V. Saarna.
    YI. Puoluepäällikkö.
   VII. Puoluepäällikkö (jatkoa).
  VIII. Keskustelu kirjailijan ja lukijan välillä.
    IX. Hansikas.
     X. Metsästys.
    XI. Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.
   XII. Silmäinkääntäjä.
  XIII. Häväistys.
   XIV. Kohtaus.
    XV. Pimeässä.
   XVI. Lupaus.
  XVII. Yksityinen vastaanotto.
 XVIII. Katekumeeni.
   XIX. Harmaaveli.
    XX. Kevytaseinen ratsuväki.
   XXI. Viimeinen yritys.
  XXII. Elokuun 24 päivä.
 XXIII. Kaksi munkkia.
  XXIV. La Rochellen piiritys.
   XXV. La Noue.
  XXVI. Uloshyökkäys.
 XXVII. Sairaalassa.
 Viiteselitykset.




TEKIJÄN ALKUSANAT.


Luin äskettäin koko joukon muistiinpanoja ja lentolehtisiä XVI:n
vuosisadan lopulta. Olen koettanut laatia poiminnon lukemastani, ja
tässä se poiminto nyt on.

Historiassa minä pidän ainoastaan lyhyistä tarinoista ja
anekdooteista, ja niistä pidän paraimpina sellaisia, joissa
kuvittelen näkeväni todellisen kuvauksen kyseessä olevan aikakauden
tavoista ja luonteista. Tämä maku ei ole erikoisen hieno; mutta
täytyy häpeäkseni tunnustaa, että mielelläni antaisin koko
Thucydideen Aspasian tai jonkun Perikleen orjan oikeaperäisistä
muistiinpanoista, sillä muistelmat, jotka ovat kirjailijan ja hänen
lukijansa välisiä tuttavallisia keskusteluja, ne yksin pystyvät
täydentämään kuvan _ihmisestä_, kuvan, joka minua huvittaa ja joka
herättää mielenkiintoani. XVI:n vuosisadan _ranskalaisesta_ ei voi
esim. Mézeray'n teosten nojalla luoda itselleen oikeaa kuvaa, vaan
sen löytää Montluc'in, Brantôme'n d'Aubignén Tavannes'n La Nouen y.m.
teoksista.[1] Näiden sen aikaisten kirjailijoiden tyylistä oppii
siinä suhteessa yhtä paljon kuin heidän kertomuksistaan.

Luin esimerkiksi _l'Estoile'ssa_ seuraavan ytimekkään muistiinpanon:

"Neiti de Châteauneuf, yksi kuninkaan hempukoista ennen tämän
Puolan matkaa, oli lemmenpuuskassaan mennyt naimisiin firenzeläisen
Antinottin, Marseilles'n kaleriorjainpäällysmiehen kanssa; ja kun hän
huomasi miehensä viettävän irstailevaa elämää, surmasi hän tämän omin
käsin kuin mies."

Tämän ja niin monen muun jutelman avulla, joita Brantômen teokset
ovat täynnä, minä mielessäni laadin luonnekuvan, ja minä herätän
henkiin Henrik III:n hovinaisen.

Minusta tuntuu vähän omituiselta verrata sen ajan tapoja omiimme,
ja huomata jälkimmäisissä voimakkaiden intohimojen rappeutumista
tyyneyden ja ehkäpä onnenkin hyväksi. On sitten vaan osattava vastata
kysymykseen, olemmeko parempia kuin esi-isämme, eikä sitä ole yhtä
helppo ratkaista, sillä aikojen mukana ovat mielipiteet samanlaisista
teoista paljon muunnelleet.

Niinpä v. 1500 tienoilla ei salamurha eikä myrkyttäminen herättänyt
yhtä suurta kauhua ja kammoa kuin nykyään. Aatelismies surmasi
vihamiehensä salakavalasti; hän anoi armoa, sai sen, ja näyttäytyi
jälleen seuraelämässä ilman että kenenkään päähän olisi pälkähtänyt
katsoa häneen karsaasti. Vieläpä joskus puhuttiin murhaajasta, jos
tappo oli aiheutunut oikeasta kostosta, niinkuin nyt puhutaan hienon
maailman miehestä, joka kaksintaistelussa surmaa häntä kovasti
loukanneen heittiön.

Mielestäni on niin ollen ilmeistä, ettei XVI:n vuosisadan
ihmisten tekoja ja toimia voi arvostella meidän XIX:n vuosisadan
ajatustavan ja käsityskannan mukaan. Minkä korkealle kehittynyt
sivistys tuomitsee rikokseksi, sitä voi vähemmän kehittyneeltä
sivistyskannalta katsoa vain rohkeuden osoitukseksi, ja
raakalaisuuden tilassa se ehkä olisi kiitettäväkin teko. Arvostelun,
jonka voi sovittaa _samaan_ tekoon, täytyy luonnollisestikin
muunnella myöskin sen _maan mukaan_, missä teko tapahtuu, sillä
kansalla ja kansalla on yhtä suuri ero kuin maalla ja maalla.[2]

Mehemet-Ali, jonka kanssa mamelukkien beit kilpailivat Egyptissä
vallasta, kutsuu eräänä päivänä tämän sotaväen ylimmät päälliköt
juhlaan palatsiinsa. Kun he ovat tulleet sisälle, niin ovet
sulkeutuvat. Heidän ollessa paraikaa aterialla, albanialaiset ampuvat
heidät väijyksistä kuoliaaksi, ja siitä hetkestä saakka Mehemet-Ali
hallitsee yksin Egyptissä.

No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta
arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta
miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta
kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä,
jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä
se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat
moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana:
Ma, per Dio, utilita![3]

Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut
albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän
olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä
vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi _itse asiassa_
ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta _siveellisessä suhteessa_
sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme.
Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä
valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja
sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut
Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää;
ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua
ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi
tehonneet mamelukkien mieleen.[4]

Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla
vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin
XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen
otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään
kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se
piti muukalaisina ja vihollisina.

Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin
espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin
porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.

Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa
1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen
puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä
ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä
lukiessani.

Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn?
Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena
äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?

Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta
näihin kysymyksiin.

He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja
ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa,
kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.

Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät
häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen
elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan,
niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän
tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin
kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.

Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla
toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä
epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.

Noin vuotta ennen Pärttylinyötä oli -- niin sanotaan -- jo
suunniteltu verilöylyä. Suunnitelma oli seuraava: Pré-aux-Clercs'ille
oli määrä rakentaa puutorni; sinne olisi asetettu Guisen herttua
katolilaisten aatelismiesten ja sotilaiden kera, ja amiraali Coligny
olisi ollut tekevinään sitä vastaan hyökkäyksen protestanttien kera,
ikäänkuin näyttääkseen kuninkaalle havainnollisen kuvan linnoituksen
piirityksestä. Kun tällaiset turnajaiset olisi kerran saatu alkuun,
niin piti katolilaisten, sovitun merkin saadessaan, tarttua
aseisiinsa ja surmata vihollisensa, ennenkuin nämä ehtivät toipua
hämmästyksestään ja asettua vastarintaan. Lisätään vielä, kertomuksen
kaunistamiseksi, että eräs Kaarle IX:n suosikki, jonka nimi oli
Lignerolles, olisi varomattomuudessaan paljastanut koko salahankkeen,
sanoessaan kuninkaalle, joka puhui kovia sanoja protestanttisille
ylimyksille: _"Ah, Sire, odottakaa vielä. Meillä on linnoitus, jolla
kostamme kaikille protestanteille"._ Pyydän vaan ottamaan huomioon,
ettei tästä linnoituksesta ollut vielä yhtään lankkua pystyssä.
Kaiken lisäksi kuningas piti huolen siitä että tämä lörpöttelijä
tapettiin. Tämä suunnitelma oli -- niin sanotaan, -- kansleri
Birague'n keksintöä, jonka suuhun kuitenkin pannaan seuraavat sanat,
jotka ilmaisevat aivan toisenlaisia aikeita: "että hän muka tarvitsi,
vapauttaakseen kuninkaan hänen vihollisistaan, ainoastaan muutamia
kokkeja". Tämä jälkimmäinen keino oli paljon käytännöllisempi kuin
edellinen, jonka sen päättömyys teki melkein mahdottomaksi toteuttaa
käytännössä. Todellakin, kuinka eivät protestanttien epäluulot
olisi heränneet tämän pikku kahakan valmisteluista, jossa molemmat,
äskettäin vielä keskenään vihamieliset puolueet olisi siten saatettu
keskenään käsikähmään. Ja olisihan sitäpaitsi ollut -- jos mieli
helpolla suoriutua hugenoteista -- huono keino yhdistää heidät
joukoksi ja aseistaa heidät. On aivan ilmeistä, että jos silloin
olisi salaa suunniteltu heidän kaikkien tuhoamista, niin olisi ollut
paljon edullisempaa yllättää heidät kukin erikseen ja aseettomina.

Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu siitä, että verilöyly ei
ollut edeltäpäin harkittu, enkä voi käsittää, kuinka päinvastaisen
käsityskannan ovat voineet omaksua kirjailijat, jotka kuitenkin ovat
yhtä mieltä siitä, että Katariina[5] tosin kyllä oli hyvin ilkeä
nainen, mutta kuitenkin yksi vuosisatansa terävimpiä poliitikkoja.

Jättäkäämme hetkiseksi moraali syrjään, ja tarkastakaamme tätä
luuloteltua suunnitelmaa hyödyn kannalta katsottuna. No siis, minä
pidän kiinni siitä, ettei se ollut hoville hyödyksi, varsinkaan
kun se pantiin täytäntöön niin kömpelösti, että täytyy sen
suunnittelijoita pitää ihmisistä kaikkein päättömimpinä.

On siis tarkastettava, olisiko kuninkaan arvovalta otaksuttavasti
voittanut tai kärsinyt sen täytäntöönpanosta, ja oliko hänen etujensa
mukaista sallia sen tapahtua.

Ranska oli jakautunut kolmeen puolueeseen: protestantteihin, joiden
päällikkönä oli prinssi Condé'n kuolemasta saakka ollut amiraali
Coligny, kuninkaan puolueeseen, joka oli heikoin, ja Guise'in
puolueeseen eli sen ajan ultrarojalisteihin.

On päivän selvää, että kuninkaan, joka sai pelätä yhtä paljon
Guiseja kuin protestanttejakin, tuli koettaa säilyttää arvovaltansa,
pitämällä nämä kaksi puoluetta keskenään eripuraisina. Nujertaa
niistä toinen, olisi olisi ollut samaa kuin heittäytyä toisen
armoille.

Tasapainopolitiikka oli jo silloin hyvin tunnettu ja paljon käytetty.
Ludvig XI oli jo sanonut: "Pitää jakaa voidakseen hallita".

Tutkiskelkaamme nyt, oliko Kaarle IX uskonkiihkoinen; sillä
ylenpalttinen uskoninto olisi voinut saada hänet menettelemään
tavalla, joka olisi ollut ristiriidassa hänen etujensa ja
intressiensä kanssa. Mutta kaikki päinvastoin osoittaa, että
joskaan hän ei ollut vapaa-ajattelija, niin ei hän ollut
uskonkiihkoilijakaan. Hänen äitinsä muuten, joka häntä kaikessa
johti, ei olisikaan epäröinyt uhrata uskonnollisia arkailujaan, jos
hänellä nim. niitä oli, vallanhimolleen.[6]

Mutta otaksukaamme, että Kaarle tai hänen äitinsä, tahi jos niin
tahtoo sanoa, hänen hallituksensa, olisivat päättäneet vastoin
kaikkia politiikan sääntöjä hävittää protestantit Ranskasta, niin on
todennäköisintä, että he, kerran tehtyään tämän päätöksen, olisivat
asiaa kypsyneesti harkiten koettaneet keksiä sopivimmat keinot,
ollakseen varmat yrityksen onnistumisesta. Sillä hetihän huomaa, että
kaikkein varminta oli verilöylyn alottaminen kaikissa kuningaskunnan
kaupungeissa samalla kertaa, jotta protestantit, ylivoimaisten[7]
vihollisten käydessä kaikkialla heidän kimppuunsa, eivät voisi
missään ryhtyä vastarintaan. Yksi ainoa päivä olisi ollut kylliksi
heidän tuhoamisekseen. Sillä tavallahan Ahasveerus oli suunnitellut
juutalaisten teurastuksen toimeenpantavaksi.

Olemme kuitenkin lukeneet, että kuninkaan ensimäiset määräykset
protestanttien surmaamisesta ovat päivätyt 28 päivänä, siis neljä
päivää pärttylinyön jälkeen, ja sitten kun sanoma tästä suuresta
verilöylystä, kuninkaan käskykirjeitä nopeammin levinneenä, oli
hälyyttänyt kaikki tähän uskontoon lukeutuvat.

Ennenkaikkea olisi ollut tärkeätä vallata protestanttien tukipaikat.
Niinkauan kuin ne pysyivät heidän hallussaan, niinkauan ei kuninkaan
arvovalta ollut ehdottoman varma. Siten olisi -- jos otaksutaan
katolilaisten todella hautoneen salahankkeita, ollut epäilemättä
mitä tärkein toimenpide vallata La Rochelle elokuun 24 päivänä, ja
samoihin aikoihin olisi Etelä-Ranskassa pitänyt armeijan olla koossa
estämässä kaikki reformeerattujen yhtymisyritykset.

Mihinkään sellaiseen ei kuitenkaan oltu ryhdytty.

En voi myöntää oikeaksi ajatusta, että samat miehet olisivat
voineet olla rikoksen suunnittelijoina, rikoksen, jonka seuraukset
kävisivät niin tärkeiksi, ja panna sen niin huonosti täytäntöön.
Toimenpiteisiin oli todellakin ryhdytty niin huonosti, että muutaman
kuukauden kuluttua Pärttylinyöstä sota leimahti uudelleen liekkiin,
protestantit varmasti suoriutuivat siitä kaikella kunnialla, ja se
tuotti heille uusiakin etuoikeuksia.[8]

Entä vihdoin Colignyn murha, joka tapahtui kaksi päivää ennen
pärttylinyötä, eikö se lopulta kumoa sitä otaksumaa, että sellainen
salajuoni olisi ollut olemassa? Miksi tappaa päällikkö ennen yleistä
surmaamista? Eikö se ollut juuri omiaan pelästyttämään hugenotteja ja
saamaan heidät olemaan varuillaan?

Tiedän muutamien kirjailijoiden lukevan yksinomaan Guisen herttuan
syyksi amiraalia vastaan tehdyn murhayrityksen, mutta paitsi sitä
että yleinen mielipide syytti kuningasta tästä rikoksesta,[9] ja että
_murhaaja sai kuninkaalta palkinnon_, niin minä tekisin tästä vielä
yhden johtopäätöksen salaliittoa vastaan. Jos sellainen todellakin
olisi ollut olemassa, niin täytyi Guisen herttuan välttämättä olla
siinä osallisena, ja miksi hän ei olisi voinut viivyttää yksityistä
kostoaan pari päivää, saadakseen sen sitä varmemmaksi? Miksi siten
vaarantaa koko yrityksen menestyminen, ainoastaan toivossa saada
vihamiehensä kuolemaa kiirehdityksi kaksi päivää?

Niinpä siis kaikki tuntuu minusta osoittavan, ettei tämä suuri
verilöyly ollut ollenkaan seurauksena kuninkaan salaliitosta yhtä
kansanosaa vastaan. Pärttylinyö tuntuu minusta kansankapinan
aiheuttamalta, joka ei voinut olla ennakolta valmisteltu, ja joka
yhtäkkiä pantiin toimeen.

Tahdon kaikessa nöyryydessä esittää selitykseni ongelmasta.

Coligny oli kolme kertaa kohdellut hallitsijaansa vertaisenaan: siinä
oli kylliksi aihetta olla vihattu. Kun Johanna d'Albret oli kuollut,
oli Coligny, molemmat nuoret prinssit, Navarran kuningas ja Condén
prinssi kun olivat liian nuoret voidakseen olla vaikutusvaltaisia,
todenteolla protestanttisen puolueen ainoa johtaja. Jos hän olisi
poissa, niin molemmatkin prinssit, keskellä vihollisen leiriä ollen
ja niin sanoaksemme vankeina, olisivat olleet kuninkaan vallassa.
Siis Colignyn kuolema oli tarpeen Kaarlen vallan varmistamiseksi,
joka hallitsijana ei ehkä ollut unhoittanut Alban herttuan lausetta:
_"Yksi lohi merkitsee enemmän kuin kymmenentuhatta sammakkoa"._

Mutta jos kuningas olisi saanut yhdellä iskulla raivatuksi tieltään
sekä amiraalin että Guisen herttuan, niin hänestä ilmeisesti olisi
tullut ehdoton valtijas.

Se siis piti hänen tehdä: murhauttaa amiraali; tai, jos niin
tahdotaan sanoa, antaa siitä vihjaus Guisen herttualle, sitten
syyttää tätä prinssiä murhaajaksi ja julistaa hänet jätettäväksi
hugenottien kostolle alttiiksi. Tiedetään Guisen herttuan, olipa hän
sitten syyllinen Maurevelin yritykseen tai ei, poistuneen Parisista
kaikessa kiireessä, ja että reformeeratut, näennäisesti kuninkaan
suojeluksen alaisina, uhkailivat kovasti Lothringin suvun prinssejä.

Parisin väestö oli tänä aikakautena hirveän kiihkoista. Porvaristo,
järjestettynä sotilaalliseen tapaan, muodosti jonkinlaisen
kansalliskaartin, joka voi tarttua aseisiin hälyytyskellon ensi äänen
kuullessaan. Yhtä pidetty kun Guisen herttua oli parisilaisten kesken
niin isänsä muiston kuin omien ansioittensakin vuoksi, yhtä vihattuja
olivat hugenotit, jotka heitä olivat kaksi kertaa piirittäneet.
Suosio, jota nämä viimeksi mainitut nauttivat hovissa, kun yksi
kuninkaan sisarista meni avioliittoon heidän uskontunnustukseensa
kuuluvan prinssin kanssa, kiihdytti heidän ylpeytensä ja heidän
vihollistensa vihan kaksinkertaiseksi. Sanalla sanoen: ei tarvinnut
muuta, kuin jokin päällikkö asettui näiden kiihkoilijain etunenään ja
huusi heille "iskekää!" niin he jo riensivät surmaamaan kerettiläisiä
maanmiehiään.

Hovista karkoitettuna, kuninkaan ja protestanttien uhkailemana
herttuan täytyi turvautua kansaan. Hän kokoaa kansalliskaartin
päälliköt, puhuu heille kerettiläisten muka suunnittelemasta
salahankkeesta, koettaa heitä houkutella tuhoamaan nämä, ennenkuin
sitä yritettäisiin panna täytäntöön, ja _ainoastaan_ silloin
valmistellaan joukkomurhaa. Kun suunnitelman laatimisen ja sen
täytäntöönpanon välillä kului ainoastaan muutamia tunteja, niin
helposti voi selittää sen salaperäisyyden, jota salajuonen suhteen
noudatettiin, sekä että niin monet ihmiset saivat niin hyvin
säilyttäneeksi salaisuuden, mikä seikka muuten tuntuisi hyvin
ihmeelliseltä, sillä "Parisissa leviävät uskotut salaisuudet hyvin
nopeasti".[10]

On vaikea ratkaista, mikä osa kuninkaalla oli verilöylyyn; joskaan
hän ei sitä hyväksynyt, niin hän ainakin varmasti antoi sen tapahtua.
Kun murhia ja väkivallantöitä oli jatkunut kaksi päivää, niin
hän paheksui kaikkea ja tahtoi lopettaa surmaamisen.[11] Mutta
kansajoukon intohimot oli päästetty valloilleen, eikä se suinkaan
saa vähästä verestä kylläkseen. Se vaati yli kuusikymmentä tuhatta
uhria. Hallitsijan oli pakko mennä virran mukana, joka oli häntä
voimakkaampi. Hän peruutti armahdusmääräyksensä ja antoi pian toisia,
ulottaaksensa murhaamisen yli koko Ranskan valtakunnan. Sellainen on
minun mielipiteeni Pärttylin yöstä, ja esittäessäni sen sanon lordi
Byronin kera:

    "I only say, suppose this supposition".[12]

             Don Juan, cant. I. IIXXXV.
                                         1829.




I.

Saksalaiset ratsumiehet.


    The black bands come over,
      The Alps and their snow,
    With Bourbon the rover
      They passed the broad Po.[13]

    _Lord Byron:_ The deformed transformed.

Ei kaukana Étampes'sta, kun Parisista päin tullaan, voi vieläkin
nähdä nelikulmaisen rakennuksen, jossa on suippokaariset ikkunat
ja jota koristavat muutamat kömpelöt veistokuvat. Oven yläpuolella
on seinäkomero, jossa oli ennen kivinen jumalanäidin kuva; mutta
vallankumouksessa sen osaksi tuli niin monen pyhän miehen ja naisen
kohtalo, ja sen särki juhlallisesti Larcy'n vallankumousklubin
puheenjohtaja. Sittemmin sen paikalle on asetettu uusi madonnan
kuva, joka todellisuudessa on vain kipsiä, mutta joka muutamien
silkkiriekaleiden ja lasihelmien avulla on vielä sangen muhkean
näköinen ja antaa Claude Giraut'n kapakalle kunnianarvoisan ulkonäön.

Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän
rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia;
mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat
täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja.
Sanojen: _Eläköön herra prinssi!_[14] vieressä saattoi lukea:
_Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille!_ Vähän kauemmaksi
oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja,
pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen
alle kirjoituksen: _Gaspard de Châtillon_. Protestantit näyttivät
kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän
päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan
nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita
oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin,
todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän
säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka
näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi.
Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas
osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he
sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan
ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen
ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä
pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli
tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan
pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.

Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden
kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä
sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä.
Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua,
kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.

_Kultaisen Leijonan_ ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän
vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi
saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä _reître_[15]
ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle
puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi.
Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten
käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä
toiselta puolen oli -- ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu
-- mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine.
Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen
ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet
Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne
varusväeksi.

Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset
kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat
ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään
ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä
tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan
ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu
maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän
tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria
koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään
korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla
tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten
maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan
joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.

Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui
saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin
viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho,
harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä
alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen
viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja
jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista
kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin
käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut
penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän
tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle
mennessään.

Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen
sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen
puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen
toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.

Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä
naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä.
Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta,
eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset
näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään
jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut
damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli
sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu,
jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita;
mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa
ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat
lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa.
Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja
soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä
tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.

Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi,
juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen
valmistumista.

Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten
kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies
pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän
ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa
hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen
suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa
kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä,
sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita
tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja
katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään
tyytyväisen näköisenä. -- Kaunis hevonen, jolla ratsastatte,
herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja,
mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui,
purskahtamaan nauruun.

Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän
kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja
laskeutui maahan kenenkään auttamatta.

Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti
suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa,
etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:

-- Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin
huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten -- joilta pyhä Kristoffer
vääntäköön niskat nurin -- seura ei ole ollenkaan miellyttävää
hyville kristityille kuten teille ja minulle.

Nuori mies hymyili katkerasti.

-- Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.

-- Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon
isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin
ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki
armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de
Châtillon, senkin paholaisen amiraali.

-- Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies.
Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi
helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin
sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota
hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.

-- Kuinka! -- -- mitä! -- -- tekö hugenotti? -- -- protestantti!
-- -- mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi
askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin
etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata,
mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen
avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan,
niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:

-- Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla
on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista!
Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole
kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis
noille saitureille!

Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon
isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena
uskontunnustuksena.

-- Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi
kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu
mitään.

Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen
jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia
saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori
mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan
kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin
jäänyt ilman illallista.

Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia,
kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen
sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin
molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.

-- Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen
aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia
uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.

Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat
tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle
suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä
on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän
oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin,
jonka kapteeni paikalla täytti.

-- Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan
nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan
Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja
Arnay-le-Duc'in taisteluissa.

Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen
nimeään; hän vastasi:

-- Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa
kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä
isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard
de Mergy.

-- Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa
reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen
tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä
tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.

Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja
saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki
hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan
juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta
ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä
tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata
tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.

Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa,
eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.

-- Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin,
joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö
näe, että pullot ovat tyhjät?

Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään
kohti. Isäntä juoksi kellariin.

-- Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä
hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut
häneen.

-- Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.

-- Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se
olisi vieläkin tyhjempi.

Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat,
yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön
kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.

Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen
hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa
täynnä.

-- Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä
hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka.
Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin
piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?

-- Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on
hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista
hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.

-- Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa -- -- -- veljenne,
kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille...

Mergy näytti olevan hämillään.

-- Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta,
lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne
puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.

Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja
kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän
tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.

-- Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no
niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri
voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.

-- Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun
toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet
nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?

-- Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi
mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä
kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen
majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että
kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.

-- Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta
tunnustusta hänen ansioistaan.

-- Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän
puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin
surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä
minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää
leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin
koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja
pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että
käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut
sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.

-- Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen
protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).

-- Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.

-- Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen,
tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.

-- Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi
osaltaan yhtyä kiitoksiin.

-- Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni
lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi
silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän
luuli hymyksi.

-- Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan
sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta
sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.

-- Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa
myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa
kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta
saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on
vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme
hänen maljansa.

-- Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin
pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.

-- Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole
pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.

Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt
kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti
hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy
puuttui taas puheeseen:

-- Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?

-- Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari
ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.

-- Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti
kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.

-- Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki
palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko
uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen
kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki
hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen
ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei
hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan
ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan
minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! -- Saakeli soikoon!
kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan,
ja tunnettehan sananlaskun: _Herra varjelkoon meitä herra de
Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta_.
-- Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen
niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa
suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja
kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle...
tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan
eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä
toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun
sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.

-- Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin
ääriään myöten.

Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan
tapaan:

-- En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun
keksin sanoa amiraalille:

-- Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka
komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan
hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: -- Hyvä! Se on
hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa
hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:

-- No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää
ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta
kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin
että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.

-- Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi
Mergy. -- Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui
nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli
rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena
aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita
läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen
harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja
uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos
totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä
alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat
hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten
karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista
anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.

-- Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin
viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan
öisin.

-- Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää
vaikka häneltä itseltään.

-- Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se
oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin
kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille;
lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa
ja sanoi minulle: -- Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu
hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle
muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti
rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä
katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt.
-- Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla
kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen:
-- Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina
olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in
ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.

-- Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.

-- Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.

-- Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien
kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä
majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!

-- Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta,
he rupesivat niin pitämään hugenoteista.

-- Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä
kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle,
pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja
alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista
ehtoolliskalkeistaan.

Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki
majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta
kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.

-- Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen.
Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä
uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat.
Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin
pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja
kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin
hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä
pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan.
Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka
läpi ei protestantin luoti mene.

-- Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun
kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja
raudalta.

-- Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä
taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot
Alankomaissa valmistaa.

-- Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää,
ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun,
näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle
rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä
nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti
olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.

-- Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen
yksinään voineen pysäyttää luodin?

-- No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä
mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin
minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään
voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla
voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on
mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on
kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä
maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä
syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa
kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.

-- Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis
Mila, suokaa meille se huvi.

-- Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä
välin kun juomme pohjaan nämä pullot.

-- Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka
ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.

-- Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy
hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä
olen jo ihan rakastunut teihin.

Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti
hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että
vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän
alkoi seuraavaan tapaan:

-- Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?

-- En koskaan.

-- Entä te, kornetti?

-- En minäkään.

-- Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?

-- Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen
lähemmäksi.

-- No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?

-- Enemmän kuin sata kertaa.

-- Ja sen värikkäät ikkunaruudut?

-- Varmasti.

-- Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?

-- Niissä ikkunoissako? -- -- Luulen että vasemmanpuoleisessa
ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia,
jotka juoksevat hänen perässään.

-- Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta
miehestä ja niistä pienistä lapsista.

"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma,
joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä
aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen
ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki
putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä
vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."

Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:

"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi.
Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne
eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen
tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen,
jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi
jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet
nälkään.

"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä,
ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin,
yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut
polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset
nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan
kuin näkisin hänet vielä."

Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia
tuijotti.

-- Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.

-- En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän
miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.

-- Ja mitä hän sanoi pormestarille?

"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan
kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että
pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin
muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan
kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se
tarkoin, -- hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista,
jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut.
Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista
seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja
rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen
muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan
pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat,
jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja
saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi
eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin,
minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."

-- Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää
jaksa kävellä.

-- Mene siis itse hakemaan häntä, vastasi taikuri. Ja rotta samaa
tietä kaupunkiin takaisin, josta se viipymättä palasi tuoden mukanaan
valkean, niin vanhan, niin vanhan rotan, ettei se enää päässyt omin
voimin liikkeelle. Molemmatkin, nuorempi vetäen vanhaa hännästä,
menivät Weseriin ja hukkuivat kuten toverinsakin. Sillä tavalla
kaupunki pääsi niistä. Mutta kun muukalainen tuli kaupungintalolle
nostamaan luvattua palkkaansa, niin pormestari ja porvarit, jotka
arvelivat, ettei heidän enää tarvinnut rottien suhteen olla
ollenkaan peloissaan, ja kuvitellen mielessään että he voisivat
helposti pitää puolensa miestä vastaan, jolla ei ollut ketään
suojelijaa, olivat kylliksi hävyttömiä tarjotakseen hänelle kymmenen
tukaattia paamiensa sadan asemesta. Muukalainen rupesi väittämään
vastaan; hänen käskettiin mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Hän uhkasi, että he saisivat sen maksaa vielä kalliimmin, jos he
eivät täyttäisi sopimustaan sananmukaisesti. Porvarit purskahtivat
uhkauksen kuullessaan ihan ääneen nauramaan, ajoivat hänet ulos
kaupungintalosta, sanoen häntä _kauniiksi rotanpyytäjäksi_, jota
herjausta kaupungin lapset vaikuttivat seuratessaan häntä pitkin
katuja aina Uudelle Portille asti. Seuraavana perjantaina keskipäivän
aikaan ilmestyi muukalainen jälleen torille, mutta tällä kertaa
purppuranvärinen, omituinen kairalakki päässään. Hän otti pussistaan
huilun, joka oli ihan toisenlainen kuin edellinen, ja kun hän
alkoi sillä soittaa, niin kaikki kaupungin pojat, kuusivuotisista
viisitoistavuotisiin, seurasivat häntä ja menivät hänen mukanaan ulos
kaupungista."

-- Ja sallivatko Hamelnin asukkaat lapset ryöstää? kysyivät yhtaikaa
sekä Mergy että kapteeni.

"He seurasivat lapsia Koppenbergin vuoren juurelle asti, lähelle
luolaa, joka nyt on tukittu. Huilunpuhaltaja meni luolaan ja kaikki
lapset hänen perässään. Jonkin aikaa kuului hänen huilunsa ääni, se
heikkeni vähitellen; viimein ei kuulunut enää mitään. Lapset olivat
hävinneet näkyvistä, eikä heistä senperästä ole koskaan mitään
kuultu."

Mustalaisnainen lopetti, tutkiakseen kuulijainsa kasvonilmeistä,
minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli heihin tehnyt.

Ratsumies, joka oli ollut Hamelnissa, puuttui puheeseen ja sanoi:

-- Tämä kertomus on niin totta, että kun Hamelnissa puhutaan
jostain merkillisestä tapahtumasta, niin sanotaan: Tämä tapahtui
kaksikymmentä, kymmenen vuotta lastemme lähdön jälkeen. Falkensteinin
herra ryösti kaupunkiamme 60 vuoden kuluttua lastemme lähdöstä.

-- Mutta omituisinta on, että samaan aikaan ilmestyi, hyvin kauaksi
sieltä, Transsylvaniaan, lapsia, jotka puhuivat hyvin saksaa, eivätkä
voineet sanoa mistä he olivat tulleet. He menivät siellä naimisiin,
ja opettivat kielensä lapsilleen, josta johtuu, että Transsylvaniassa
puhutaan saksaa tänäkin päivänä.

-- Ja paholainen siis vei Hamelnin lapset sinne? sanoi Mergy
hymyillen.

-- Taivas olkoon todistajanani, että se on totta, huudahti kapteeni,
sillä minä olen ollut Transsylvaniassa ja tiedän hyvin, että siellä
puhutaan saksaa, kun taas koko ympäristön asukkaat solkkaavat
helvetillistä mongerrustaan.

Kapteenin todistus oli yhtä hyvä kuin moni muukin todiste, joita on
niin paljon.

-- Tahdotteko että povaan teille? kysyi Mila Mergyltä.

-- Mielelläni, vastasi Mergy, kietoen vasemman käsivartensa
mustalaisnaisen vyötäisille samalla kuin hän ojensi tälle oikean
kätensä avonaisena.

Mila tarkasteli melkein viiden minutin ajan mitään puhumatta,
pudistaen silloin tällöin päätään miettiväisen näköisenä.

-- No, kaunis lapsukaiseni, saanko rakastajattarekseni rakastamani
naisen?

Mila näpäytti häntä kädelle.

-- Onnea ja onnettomuutta, virkkoi hän; siniset silmät tekevät pahaa
ja hyvää. Pahinta on, että vuodatat omaa vertasi.

Kapteeni ja kornetti istuivat äänettöminä, molempiinkin näytti tämä
ennustuksen synkkä loppu samalla tavalla koskevan.

Syrjässä teki majatalonisäntä suuria ristinmerkkejä.

-- Uskon että olet todellinen noita, jos osaat sanoa minulle, mitä
heti kohta teen.

-- Sinä syleilet minua, kuiskasi mustalaisnainen hänen korvaansa.

-- Hän on noita, huudahti Mergy häntä syleillen. Hän puheli
yhä edelleen aivan hiljaa kauniin ennustajattarensa kanssa, ja
heidän hyvä yhteisymmärryksensä näytti käyvän joka hetki yhä
täydellisemmäksi.

Trudchen otti jonkinlaisen mandoliinin, jossa oli vielä melkein
kaikki kielet jäljellä, ja soitti aluksi saksalaisen marssin. Sitten,
nähdessään sotilaiden käyneen piiriin ympärilleen, hän lauloi omalla
kielellään sotalaulun, jonka loppukerron ratsumiehet veisasivat
täyttä kurkkua. Kapteeni, heidän esimerkkinsä innostamana, alkoi
laulaa hoilata äänellä, joka oli särkeä kaikki ikkunaruudut, vanhaa
hugenottilaulua, jonka sävel oli ainakin yhtä kömpelö kuin sen
sanatkin.

Viinin innostamina alkoivat kaikki ratsumiehet laulaa jokainen
eri säveltä. Lautasten ja pullojen sirpaleet peittivät lattian;
keittiöstä kajahtelivat kiroukset, naurunrähäkkä ja juomalaulut. Pian
kuitenkin antoi uni, Orleans'in viinin höyryjen avustamana, useimpien
tähän bakkanaalinäytökseen osaaottavien tuntea mahtiaan. Sotilaat
heittäytyivät pitkäkseen penkeille; asetettuaan kaksi vartijaa
ovelle, laahusti kornetti hoiperrellen vuoteelleen; kapteeni, joka
vielä osasi kulkea suoraan, nousi horjumatta ylös portaita isännän
huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen majatalon paraimpana.

Entä Mergy ja mustalaisnainen? Ennen kapteenin laulua he olivat
hävinneet niin toinen kuin toinenkin.




II.

Seuraavana päivänä.


      _Eräs kantaja_.
    Minä sanon että tahdon rahaa heti palkalla.

              _Molière, Sievistelevät hupsut_.

Oli jo kauan ollut täysi päivä, kun Mergy heräsi pää vielä vähän
pyörällä edellisen illan muistoista. Hänen vaatteensa olivat ympäri
huonetta huiskin haiskin, ja hänen pieni matkalaukkunsa oli avattuna
lattialla. Nousten istumaan hän katseli jonkinaikaa tätä sekamelskaa,
hieroen päätään ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan. Hänen kasvoillaan
kuvastui samalla-aikaa väsymystä, kummastusta ja levottomuutta.

Hänen huoneeseensa johtavilta kivisiltä portailta alkoi kuulua
raskaita askelia. Ovi aukeni tulijan viitsimättä edes ensin koputtaa,
ja sisään astui majatalon isäntä, naama vielä nyrpeämmän näköisenä
kuin edellisenä päivänä; mutta helposti saattoi hänen kasvoillaan
huomata nenäkkään ilmeen, joka oli tullut pelokkaan sijalle.

Hän loi silmäyksen ympäri huonetta ja teki ristinmerkin ikäänkuin
kauhistuneena sellaisen sekasorron näkemisestä.

-- Kas, kas, armollinen nuori herra, vielä vuoteessa? No, nyt ylös,
sillä meidän on selviteltävä laskumme?

Kammottavasti haukotellen Mergy pisti toisen jalkansa ulos vuoteesta.

-- Miksi kaikki tämä epäjärjestys? Miksi minun matkalaukkuni on
avattu? hän kysyi vähintään yhtä tyytymättömällä äänellä kuin millä
isäntä oli puhunut.

-- Miksikä, niin, miksikä? tämä vastasi; mistä minä sen tiedän?
Minä vähättelen teidän matkalaukuistanne. Te olette panneet taloni
paljon pahempaan epäjärjestykseen. Mutta kautta pyhän Eustakiuksen,
suojeluspyhäni, te saatte sen vielä maksaa.

Hänen näin puhuessaan Mergy veti jalkaansa helakanpunaiset
polvihousunsa, ja hänen niitä liikuttaessaan putosi hänen kukkaronsa
niiden avoimesta taskusta. Varmaankin sen pudotessaan synnyttämä ääni
kuulosti jollain tavoin oudolta, sillä hän otti kukkaron heti maasta
ja avasi sen.

-- Minulta on varastettu! hän huudahti kääntyen isäntään päin.

Kahdenkymmenen kulta-eky'n[17] asemesta, mitä hänellä piti olla
kukkarossaan, hän löysi vain kaksi.

Eustakius-isäntä kohautti olkapäitään ja hymyili halveksuvasti.

-- Minulta on varastettu! toisti Mergy, ottaen kiireesti vyönsä.
Minulla oli tässä kukkarossa kaksikymmentä kulta-eky'ä ja minä vaadin
ne takaisin: ne on otettu minulta teidän talossanne.

-- Partani kautta! Olenpa siitä oikein hyvilläni! huudahti isäntä
röyhkeästi: rakastelkaa vieläkin noita-akkoja ja varkaita! Mutta --
hän lisäsi hiljemmin, -- vakka kantensa valitsee. Kaikki nuo, jotka
ovat omansa Grève-torille,[18] kerettiläiset, noidat ja varkaat,
kulkevat käsi kädessä.

-- Mitä sanot, roisto? huusi Mergy, sitäkin enemmän vimmoissaan,
kun hän sisimmässään tunsi moitteen sattuvan; ja kuten jokainen,
joka huomaa syyn olevan itsessään, niin hänkin oli paikalla valmis
haastamaan riitaa.

-- Minä sanon, isäntä virkkoi korottaen ääntään ja pistäen kätensä
puuskaan, minä sanon, että te olette panneet kaikki mäsäksi
talossani, ja minä vaadin, että te maksatte kaikkityyni viimeistä
penniä myöten.

-- Minä maksan omasta puolestani enkä penninpyörähtävää enempää.
Missä kapteeni Corn... Hornstein on?

-- Minulta on juotu, jatkoi Eustache-isäntä, huutaen yhä kovemmin,
minulta on juotu yli kaksisataa pullollista hyvää vanhaa viiniä,
mutta niistä te saatte tehdä minulle tilin.

Mergy oli vihdoin saanut kokonaan pukeutuneeksi.

-- Missä kapteeni on? hän huusi jylisevällä äänellä.

-- Hän läksi enemmän kuin kaksi tuntia sitten, ja menköön hän hornan
tuuttiin kuten kaikki muutkin hugenotit odottamaan, kunnes poltamme
heidät kaikki!

Voimakas korvapuusti oli ainoa vastaus, minkä Mergy tällä hetkellä
voi keksiä.

Hämmästyksestä ja iskun voimasta majatalon isäntä horjahti pari
askelta taaksepäin. Hänen toisesta housuntaskustaan pisti näkyviin
suuren veitsen luinen pää; hän tarttui siihen. Varmasti olisi
tapahtunut suuri onnettomuus, jos hän olisi heittäytynyt ensimäisen
vihanpuuskansa valtaan. Mutta varovaisuus sai hänen raivonsa
talttumaan, se kun saattoi hänet huomaamaan, että Mergy ojensi
kätensä kohti vuoteensa pääpuolta, jossa riippui pitkä miekka. Isäntä
luopui heti epätasaisesta taistelusta ja syöksyi alas portaita
huutaen täyttä kurkkua:

-- Tappakaa! Ampukaa!

Taistelukentän herrana, mutta hyvin levottomana voittonsa
seurauksista, Mergy pani vyönsä soljen kiinni, pisti siihen
pistoolinsa, sulki matkalaukkunsa ja aikoi se kädessä mennä
valittamaan asiasta lähimmälle tuomarille. Hän avasi oven ja laski jo
jalkansa portaitten ensimäiselle astimelle, kun häntä vastaan tuli
odottamatta vihollisjoukko.

Isäntä asteli ensimäisenä vanha hilpori kädessään; kolme kokkipoikaa,
aseinaan paistinvartaat ja kepit, seurasivat hänen kintereillään:
muuan naapuri ruosteisine hakapyssyineen oli jälkijoukkona. Ei
kumpikaan puoli ollut odottanut kohtaavansa toisensa niin pian.
Ainoastaan viisi kuusi porrasta oli vihollispuolten välillä.

Mergy pudotti kädestään matkalaukkunsa ja tarttui toiseen
pistooliinsa. Tämä vihamielinen liike sai Eustache-isännän
ja hänen apurinsa huomaamaan, kuinka suuri virhe heillä oli
taistelujärjestyksessään. Kuten persialaiset Salamiin tappelussa,
niin hekin olivat lyöneet laimin valita sellaiset aseet, että
he olisivat voineet käyttää edukseen suurempaa lukumääräänsä.
Ainoa heidän joukostaan, jolla oli ampuma-ase, ei voinut sitä
käyttää haavoittamatta tovereitaan, jotka kulkivat hänen edellään,
kun taas hugenotin pistoolit, joilla saattoi ampua pitkin koko
rappusia, tuntuivat voivan varmaankin kaataa heidät kaikki yhdellä
laukauksella. Pistoolin hanan hiljainen naksahdus, joka kuului Mergyn
virittäessä aseensa, kaikui heidän korvissaan ja tuntui heistä
melkein yhtä pelottavalta kuin mitä aseen laukeaminenkin olisi
ollut. Vihollislauma teki siis käskemättä täyskäännöksen ja juoksi
keittiöön etsimään sieltä avarampaa ja edullisempaa taistelukenttää.
Sekasorrossa, jommoinen aina on seurauksena äkillisestä
peräytymisestä, isäntä sotki hilporinsa, koettaessaan sitä kääntää,
jalkoihinsa ja kaatui kumoon. Ylevämielisenä vihollisena Mergy piti
arvolleen alentavana käyttää aseitaan, ja hän tyytyi heittämään
pakenevien perään matkalaukkunsa, joka, pudoten heidän niskaansa
kuin kallionlohkare ja vierien porras portaalta yhä kiivaammin, teki
heidän hurjan pakonsa täydelliseksi. Rappuset tyhjenivät vihollisista
ja poikkinainen hilpori jäi jälelle voitonmerkiksi.

Mergy laskeusi nopeasti keittiöön, jossa vihollinen oli jo
järjestäytynyt yhteen riviin. Pyssyniekalla oli aseensa koholla ja
hän puhalteli palavaa sytytintään. Isäntä pysytteli, yltäpäältä
veressä -- sillä hän oli saanut nenäänsä kovan kolaukset kaatuessaan
-- ystäviensä takana, kuten haavoittunut Menelaos kreikkalaisten
rivien takana. Machaon tai Podalireen asemesta pyyhki hänen vaimonsa,
tukka pörröllään ja päähine toisella korvalla, hänen päätään
likaisella pyyhinliinalla.

Mergy teki arvelemalta päätöksensä. Hän meni suoraan pyssynpitäjää
kohti ja ojenti pistoolinsa suun hänen rintaansa kohti.

-- Heitä pois sytyttimesi tai olet kuoleman oma! hän huusi.

Sytytin putosi maahan ja polkien saappaallaan palavaa tutkainta
Mergy sammutti sen. Hetipaikalla kaikki toverukset laskivat yhtaikaa
aseensa.

-- Teidän minulta saamanne pieni ojennus, Mergy virkkoi isäntään päin
kääntyen, luultavastikin opettaa osoittamaan enemmän kohteliaisuutta
vieraita kohtaan; jos tahtoisin, niin voisin antaa paikkakunnan
tuomarin ottaa teiltä pois ravintolakylttinne, mutta minä en ole
pahansuopa. No siis, mitä minä olen velkaa puolestani?

Kun Eustache-isäntä huomasi, että Mergy oli pannut pistoolinsa pois
vireestä ja että hän pisti sen hänelle puhuessaan takaisin vyöhönsä,
niin hän sai taas hiukan rohkeutta, ja mutisi surullisesti, yhä
itseään pyyhkien:

-- Särkevät lautaset, pieksävät ihmisiä, lyövät hyvien kristittyjen
nenän mäsäksi, pitävät helvetillistä melua, enpä todellakaan tiedä
miten sen perästä enää voi kunniallista ihmistä hyvittää.

-- No no, virkkoi taas Mergy hymyillen. Mitä murjattuun nenäänne
tulee, niin siitä maksan teille sen minkä se minun mielestäni
ansaitsee. Särjetyistä lautasistanne puhukaa herroille saksalaisille
ratsumiehille, se on heidän asiansa. Nyt on vaan saatava tietää, mitä
olen velkaa eilisestä illallisestani.

Isäntä katsoi vaimoaan, kokkejaan ja naapuriaan, ikäänkuin olisi
heiltä tahtonut pyytää samalla kertaa sekä neuvoa että suojelusta.

-- Saksalaiset ratsumiehet, niin! hän sanoi ... ei ole hauskaa saada
heidän rahojaan; heidän kapteeninsa antoi minulle kolme livreä[19] ja
kornetti potkun.

Mergy otti toisen hänelle jääneistä kultaekyistä.

-- No, sanoi hän, erotaan pois ystävinä. Ja hän heitti rahan
Eustache-isännälle, joka, sen sijaan että olisi ojentanut kätensä
sitä ottaakseen, antoi ylenkatseellisesti sen pudota lattialle.

-- Yksi eky! hän huudahti, yksi eky sadasta säretystä pullosta, yksi
eky talon hävittämisestä, yksi eky ihmisten pieksämisestä.

-- Yksi eky, ei enempää mitään kuin yksi eky! puhkesi vaimo puhumaan
yhtä surkealla äänellä. Käyhän täällä katolisiakin aatelismiehiä,
jotka välistä pitävät vähän meteliä, mutta ne sentään tietävät, mitä
mikin maksaa.

Jos Mergy olisi ollut paremmin varoissaan, niin hän varmaankin olisi
pitänyt yllä puolueensa anteliaisuuden mainetta.

-- Hyvä on, hän virkkoi kuivasti, mutta niiltä katolisilta
aatelismiehiltä ei olekaan varastettu. Päättäkää nyt, hän lisäsi;
ottakaa tuo eky tai ette saa mitään. Ja hän astui askeleen kuin
ottaakseen sen taas takaisin.

Emäntä sieppasi sen silloin heti kouraansa.

-- Ja nyt tuokaa hevoseni; ja heitä sinä pois paistinvartaasi ja tuo
matkalaukkuni.

-- Teidän hevosenneko, armollinen herra! sanoi yksi isäntä Eustachen
palvelijoista irvistäen.

Surustaan huolimatta isäntä kohotti päätään ja hänen silmänsä
kiiluivat hetkisen häijystä ilosta.

-- Minä tuon sen itse teille, teidän armonne, minä tuon teille hyvän
hevosenne. Ja hän läksi ulos, pitäen yhä lautasliinaa nenäänsä
vasten. Mergy seurasi häntä.

Kuinka hän ällistyikään, kun hän sen kauniin raudikon asemasta, joka
hänellä oli ollut, näki pienen, vanhan, kirjavan hevosen, joka --
nähtävästikin kompastuessaan -- oli saanut haavan polveensa, ja jota
vielä rumensi leveä päässä oleva arpi! Hienon flanderinsamettisen
satulansa sijasta hän näki raudoitetun nahkasatulan, sanalla sanoen
sellaisen, jommoisia tavalliset sotamiehet käyttivät.

-- Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?

-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään
protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä
teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa;
varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.

-- Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei
se ole yli kahdenkymmenen.

-- Ei voi kieltää, etteikö se ole oikea sotahevonen, sanoi toinen;
katsokaahan minkälaisen sapeliniskun se on saanut päähänsä.

-- Miten pulskan näköinen se onkaan! Lisäsi taas toinen; musta ja
valkea, aivankuin jos sillä olisi ministerin viitta harteillaan.

Mergy meni talliin, jonka hän huomasi tyhjäksi.

-- Ja miksi te annoitte viedä minun hevoseni pois? hän huusi
vimmoissaan.

-- Herranen aika, armollinen herra, sanoi tallimies; torvensoittaja
sen vei, ja sanoi minulle, että se oli teidän keskenne sovittu
vaihtokauppa.

Mergy oli kiukusta pakahtumaisillaan, eikä hän kovassa onnessaan
tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä.

-- Minä haen kapteenin käsiini, ja hän saa näyttää sille roistolle,
joka minulta on varastanut.

-- Tietysti, sanoi isäntä, teidän jalosukuisuutenne tekee siinä ihan
oikein, sillä tuo kapteeni ... mikäs hänen nimensä taas olikaan ...
hän näytti sentään kovin kelpo mieheltä.

Ja Mergy oli jo sisimmässään tullut siihen päätökseen, että varkaus
oli tapahtunut ainakin kapteenin suostumuksella, jos ei suorastaan
hänen käskystään.

-- Voitte samalla kertaa saada takaisin -- isäntä lisäsi -- niin,
voitte saada takaisin kultaekynne siltä nuorelta neidiltä; varmaankin
hänelle tapahtui erehdys, hänen lähtiessä matkoihinsa aamunkoitteessa.

-- Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän
korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä
kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.

Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän
sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu
kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, -- mutta hevosen valtasi,
kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän
tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan,
ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan
kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli
taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa
potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä
kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä
ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan
ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa
tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi
heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän
heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan
antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän
asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa
kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä
kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin
matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua _Jehan
Petaquinista_,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin
jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!

Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena
puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen
lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia
ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty,
ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä
herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin.
Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa
oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut
mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin
vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi
tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä
kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.

Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään
kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen
lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen
lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin
hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet
murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi
kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin
se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan
suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin
kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen,
muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän
melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä
kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta,
jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän
raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että
paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa
jättämättä toista sijaan.

Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien
sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella
olevaan majataloon.




III.

Nuoret hovimiehet.


    _Jachimo:_ The ring is won.

    _Posthumus:_ The stone's too hard to come by.

    _Jachimo:_ Not a whit, Your lady being so easy.

    _Shakespeare:_ Cymbeline.[21]

Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat
suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen
siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan
Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli
itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan
kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat
häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti
jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran
vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako
hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli
hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää
oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten
uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta.
Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt _luopion_ nimeä hänen
kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan
Raamatun paikkaan: _Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin
repäise se pois_. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä
kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin
häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin
oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä
vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin
hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli,
että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi,
ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen
Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen
velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.

Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat
puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein
koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja
kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena
seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa
näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa,
jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä
säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria,
jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen
käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista
aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti
osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.

He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että
he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu
naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät
tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat
näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita
mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan
hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa
joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään
osaa toveriensa ilonpitoon.

-- Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden
puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen
neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta
kartusiaanimunkiksi?

Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä
nimellä kutsutun henkilön vastausta.

-- Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,
että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.
Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos
Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.

-- Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa
sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.

-- Ehkäpä ystävämme -- kolmas virkkoi -- ehkäpä ystävämme kapteeni
on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten
kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.

Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:

-- Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi
kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta -- hän lisäsi hiljempään,
de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut
takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa
ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.

-- Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän
on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.

Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään,
huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti
syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen
sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän
olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut
pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin
oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin
vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.

Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin
kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat
pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.

-- Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman
tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni
veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.

-- Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit
meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. --
Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.

-- Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.

-- No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi
syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta
saamme silloin kaksi.

-- Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin
asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä
perille...

-- Ne te voitte viedä huomenna.

-- Ne täytyy viedä tänään ja... Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan
nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun
täytyy mennä sitä hankkimaan.

-- No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki
kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä
päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne
lainaamaan rahaa juutalaisilta.

-- Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen
pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua
rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa
hyvä onni.

-- No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään _Maurin_
ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.

Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.

-- Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille.
Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän
mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.

Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki
ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de
Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat
vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä
kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.

-- Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä.
Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette
kalvinisti.

-- Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun
pitäisi olla.

-- Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli
sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he
puhuvat uskonnostaan.

-- Minusta ei pitäisi koskaan puhua leikkiä laskien sellaisesta
asiasta.

-- Hra de Mergy on oikeassa, sanoi parooni de Vaudreuil, ja teidät,
Béville, vielä paha perii, kun teette ilkeätä pilkkaa pyhistä
asioista.

-- Katsokaa vähän tuota pyhimysnaamaa, Béville sanoi Mergylle, hän
on meistä kaikista paatunein vapaa-ajattelija, ja kuitenkin hän
suvaitsee aika ajoin ripittää meitä.

-- Antakaa minun olla mikä olen, Béville, sanoi Vaudreuil. Jos
olenkin vapaa-ajattelija, niin se johtuu siitä, että lihani on niin
heikko, mutta ainakin annan arvon sille, mikä on arvossapidettävää.

-- Annanhan minäkin arvon monelle seikalle... Äidilleni esimerkiksi;
hän on ainoa kunniallinen nainen, mitä olen tuntenut. Mutta muuten,
hyvä ystävä, katolilaiset, hugenotit, paavilaiset, juutalaiset tai
turkkilaiset, kaikki on minusta yhdentekevää, heidän riidoistaan minä
välitän yhtä vähän kuin rikkonaisesta kannuksesta.

-- Jumalaton, mutisi Vaudreuil. Ja hän teki suulleen ristinmerkin,
piiloutuen paraansa mukaan joka kerran nenäliinansa taakse.

-- Tiedä, Bernard, sanoi kapteeni George, että meidän joukossamme et
tapaa ollenkaan sellaisia väittelijöitä kuin oli oppinut opettajamme
Théobald Wolfsteinius. Me hyvin vähän kannatamme jumaluusopillisia
keskusteluja, ja me käytämme aikamme parempiin, luojankiitos.

-- Ehkäpä, Mergy vastasi hieman terävästi, olisi ollut parempi
minulle, jos olisit tarkkaavaisesti kuunnellut sen arvoisan opettajan
oppineita keskusteluja, jonka nimen juuri mainitsit.

-- Heitetään tämä keskustelunaihe, pikku veikkoseni; myöhemmin
voin siitä mahdollisesti vielä puhua sinulle, tiedän mitä minusta
ajattelet... Yhdentekevää. Emme ole tässä puhuaksemme sellaisista
asioista. Luulen että olen kunnon mies, ja varmasti sinäkin saat sen
nähdä jonakuna päivänä. Lopetetaan nyt tämä, tänään me ajattelemme
vaan miten huvitteleisimme.

Hän siveli kädellään otsaansa ikäänkuin karkoittaakseen jonkin
tuskallisen ajatuksen.

-- Rakas veikko! sanoi Mergy aivan hiljaa puristaen hänen kättään.
Vastaukseksi George puristi veljensä kättä, ja molemmatkin
kiiruhtivat taas liittymään toveriensa seuraan, jotka olivat heistä
muutaman askeleen edellä.

Kulkiessaan Louvren editse, josta juuri tuli ulos joukko upeasti
puettuja henkilöitä, kapteeni ja hänen ystävänsä tervehtivät tai
syleilivät melkein kaikkia tapaamiaan ylimyksiä. Samalla he esittivät
heille nuoren Mergyn, joka tällä tavoin tuli hetkessä tuntemaan
loppumattoman joukon aikakauden kuuluisia henkilöitä. Samalla hän
sai kuulla myöskin heidän pilkkanimensä (sillä siihen aikaan oli
jokaisella huomattavalla miehellä sellainen) sekä häväistysjutut,
joita heistä kerrottiin.

-- Näettekö, hänelle sanottiin, tuota niin kalpeata ja
kellertäväihoista neuvostoherraa? Hän on herra _Petrus de finibus_,
ranskaksi Pierre Séguier, joka ajaa joka asiaa mihin ryhtyy, niin
tarmokkaasti ja taitavasti, että hän aina pääsee tarkoitustensa
perille. Tuolla on _pikku kapteeni Tuittupää_, Thoré de Montmorency;
tuolla on _Pullopiispa_,[23] joka istuu sangen suorana muulinsa
selässä, koska ei ole vielä syönyt päivällistään. -- Tuolla on yksi
teidän puolueenne sankareita, rohkea kreivi de La Rochefoucauld, jota
sanotaan _kaalinvihaajaksi_. Viime sodassa hän antoi ampua seulaksi
pahaisen kaalilavan, jota hän _huononäköisenä_ luuli sotilasryhmäksi.

Lyhemmässä ajassa kuin neljännestunnissa Mergy tiesi melkein kaikkien
hovinaisten rakastajien nimet, sekä kaksintaistelujen luvun, jonka
heidän kauneutensa oli aiheuttanut. Hän huomasi että naisen nauttima
arvonanto riippui siitä, kuinka monta kuolemaa hän oli aiheuttanut;
siten rouva de Courtavel, jonka vakituinen rakastaja oli surmannut
kilpailijoistaan kaksi, oli paljon suuremmassa maineessa kuin
kreivitär de Pomerande-parka, joka oli antanut aiheen vain yhteen
mitättömään kaksintaisteluun ja lievään haavaan.

Komeakasvuinen nainen, joka ratsasti ratsupalvelijan taluttamalla
valkoisella muulilla ja jota seurasi kaksi lakeijaa, kiinnitti
Mergyn huomion puoleensa, hänen pukunsa oli uusinta kuosia ja aivan
jäykkä koruompeleista. Mikäli voi päättää oli hän varmaankin kaunis.
Tiedetäänhän sen ajan naisten näyttäytyneen ulkosalla ainoastaan
kasvot naamion peitossa; tämän naamari oli mustaa samettia, näki tai
paremmin aavisti siitä vähästä mikä silmänaukosta näkyi, että hänellä
täytyi olla häikäisevän valkea iho ja tummansiniset silmät.

Hän hiljensi muulinsa käyntiä sivuuttaessaan nuoret miehet; ja
vieläpä hän näytti hieman tarkkaavammin katselevan Mergytä, jonka
kasvot tuntuivat hänestä oudoilta. Hänen ratsastaessaan ohi sai nähdä
kaikkien hattujen sulkatöyhtöjen lipovan maata, ja hän nyökäytti
sulavasti päätään vastatakseen moniin tervehdyksiin joita hän sai
osakseen ihailijain jonolta, jota pitkin hän ratsasti. Kun hän
oli jo kauvempana, niin keveä tuulen henki kohotti hänen pitkän
atlashameensa helmaa ja saattoi kuin välähdyksestä näkymään pienen
valkosamettisen kengän ja muutaman tuuman ruusunpunaista silkkisukkaa.

-- Kuka tämä nainen on, jota kaikki tervehtivät? Mergy kysyi
uteliaana.

-- Jo rakastuivat! Béville huudahti. Mutta niinhän hän aina tekee;
hugenotit ja paavilaiset, kaikki ovat rakastuneet kreivitär Diane de
Turgis'hin.

-- Hän on yksi hovin kaunottaria, George lisäsi, yksi vaarallisimpia
Circejä meille nuorille keikareille. Mutta pahuus vieköön, hän ei ole
mikään helposti valloitettava linnoitus.

-- Montako kaksintaistelua hän voi lukea aiheuttamikseen? Mergy kysyi
nauraen.

-- Oh! hän voi lukea ne kaksissakymmenissä, vastasi parooni
Vaudreuil; mutta parasta on se että hän itsekin on tahtonut
taistella; hän lähetti sääntöjen mukaisen kaksintaisteluhaasteen
eräälle hovinaiselle, joka oli lyönyt hänet laudalta.

-- Sepäs koko juttu! Mergy huudahti.

-- Hän ei olisi ensimäinen nainen, joka olisi taistellut meidän
aikanamme; hän lähetti kaikkien sääntöjen mukaisesti ja hyvään
muotoon laaditun taisteluvaatimuksen rouva Sainte-Foix'lle, haastaen
hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta, aseina miekka ja tikari, ja
paitasillaan, niinkuin ainakin _raffineeratut_[24] kaksintaistelijat
tekevät.

-- Olisin tahtonut olla toisen näiden todistajana saadakseni nähdä
heidät molemmatkin paitasillaan, sanoi herra de Rheincy.

-- Ja tapahtuiko kaksintaistelu? kysyi Mergy.

-- Ei, vastasi George, heidät saatiin sopimaan, sanoi Vaudreuil; hän
oli silloin Sainte-Foix'n rakastaja.

-- Hyi sentään, ei sen enempää kuin sinäkään, sanoi George hyvin
hillityllä äänellä.

-- Kreivitär Turgis on samallainen kuin Vaudreuil, sanoi Béville,
hän sotkee yhdeksi sekamelskaksi uskonnon ja ajan tavat: hän tahtoo
taistella kaksintaistelun, mikä on, luulemma kuolemansynti, ja hän
kuuntelee kaksi messua joka päivä.

-- Jätä minut rauhaan messuinesi! Vaudreuil huudahti.

-- Niin, kreivitär käy messua kuuntelemassa, virkkoi Rheincy jälleen,
mutta sen hän tekee voidakseen näyttää itseään ilman naamiota.

-- Senpävuoksi, luullakseni, niin monet naiset käyvätkin messussa,
huomautti Mergy kovasti mielissään, kun saattoi ivata uskontoa, jota
hän ei tunnustanut.

-- Ja protestanttien jumalanpalveluksissa, sanoi Béville. Kun saarna
on loppunut, niin tulet sammutetaan, ja sitten tapahtuu kauniita
asioita. Hitto sentään, sen vuoksi tahtoisin niin vietävän mielelläni
ruveta luterilaiseksi.

-- Ja te uskotte noita järjettömiä kertomuksia, Mergy virkkoi
halveksivalla äänellä.

-- Tokko uskon! Pikku Ferrand, jonka kaikki tunnemme, kävi
Orleans'issa protestanttien saarnaa kuuntelemassa saadakseen nähdä
erään notaarin vaimoa, komeata naista, totta totisesti! hän sai
nousemaan veden suuhuni, kun vain siitä puhuikin. Ainoastaan siellä
hän voi tätä nähdä; onneksi eräs hänen ystäviään, joka oli hugenotti,
oli hänelle sanonut tunnussanan; hän tuli jumalanpalvelukseen, ja
jätän teidän ajateltavaksenne tokko toverimme käytti aikansa hyvin.

-- Se on mahdotonta, Mergy vastasi kuivasti.

-- Mahdotonta! ja miksi?

-- Siksi ettei protestantti koskaan voi olla niin halpamainen, että
toisi paavilaisen mukanaan saarnaa kuulemaan.

Tämä vastaus sai toiset purskahtamaan äänekkääseen nauruun.

-- Kas, kas! sanoi parooni de Vaudreuil, te luulette että ihminen sen
vuoksi, että hän on hugenotti, ei voi olla varas, ei petturi eikä
rakkauden lähetti.

-- Hänhän on kuin kuusta pudonnut! huudahti Rheincy.

-- Jos minun, Béville virkkoi, olisi annettava rakkauden kirje
hugenotille, niin kääntyisin hänen sielun paimenensa puoleen.

-- Te arvatenkin, Mergy vastasi, olette tottuneet antamaan sellaisia
asioita pappienne toimitettavaksi?

-- Pappiemme ... sanoi Vaudreuil, vihanpunan kohotessa hänen
kasvoilleen.

-- Lopettakaa jo nuo ikävät väittelynne, keskeytti George, huomaten
"joka sanansutkauksen loukkaavan terävyyden", -- heitetään hiiteen
kaikkien uskonlahkojen mustatakit. Minä ehdotan, että sakotetaan
sitä, joka ensiksi päästää suustaan sanan hugenotti, paavilainen
protestantti tai katolilainen.

-- Hyväksytään! huusi Béville; hän tarjotkoon meille hyvää Cahors'in
viiniä ravintolassa, jossa syömme päivällistä.

Tuli hetkisen hiljaisuus.

-- Aina Lannoy paran kuolemasta saakka, hänen, joka kaatui
Orleans'in luona, ei rouva Turgis'lla ole ollut tiettyä rakastajaa,
sanoi George, joka ei tahtonut antaa ystäviensä jäädä heidän
jumaluusopillisiin mietelmiinsä.

-- Kuka uskaltaisi väittää, ettei jollain pariisittarella ole
rakastajaa? huudahti Béville; on ainakin varma että Comminges häntä
kovin hätyyttää.

-- Senpävuoksi pikku Navarette hellittikin otteensa, hän pelkäsi niin
peloittavan kilpailijaa.

-- Onko Comminges sitten mustasukkainen? kysyi kapteeni.

-- Mustasukkainen kuin tiikeri, Béville vastasi, ja hän väittää
tappavansa kaikki, jotka rohkenevat rakastaa kaunista kreivitärtä,
niin että tämän, jottei jäisi ilman rakastajaa, täytyisi ottaa siksi
Comminges.

-- Kuka sitten on tämä peloittava mies? kysyi Mergy, joka oli hyvin
utelias tietämään, voimatta itsekään selittää miksi, kaikki, mikä
läheltä tai kaukaa koski kreivitär de Turgis'ta.

-- Hän on, Rheincy vastasi, yksi kuuluisimpia _raffineerattujamme;_
ja te kun tulette maalta, niin mielelläni tahdon teille selittää
hienoa kielenkäyttöä. Raffineerattu on täydellinen hienon maailman
mies, mies, joka vaatii kaksintaisteluun, jos jonkin toisen viitta
hipaisee hänen omaansa, jos joku sylkee neljän askeleen päässä, tai
jokaisesta muusta yhtä laillisesta syystä.

-- Eräänäkin päivänä Comminges, Vaudreuil sanoi, meni erään miehen
kera Pre-aux-clercs'ille,[25] he riisuvat takkinsa ja paljastavat
miekkansa. -- Etkö ole Berny d'Auvergne? kysyi Comminges. -- En
suinkaan, toinen vastaa, nimeni on Villequier ja olen kotoisin
Normandiasta. -- Sen pahempi, tokaisee Comminges, olen pitänyt
sinua toisena, mutta kun kerran olen sinulle antanut haasteen, niin
taisteltava meidän on. Ja hän pistää tämän reippaasti kuoliaaksi.

Jokainen mainitsi jonkun piirteen Comminges'in kiivaudesta ja
riidanhaluisesta luonteesta. Ainehisto oli runsas, ja tätä
keskustelua riitti aina kaupungin ulkopuolelle More'in ravintolaan
saakka, joka sijaitsi puutarhan keskellä, lähellä paikkaa, missä
rakennettiin Tuilerian palatsia, joka oli aloitettu v. 1564. Useat
Georgen ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat aatelismiehet tapasivat
siellä toisensa, ja suurella joukolla istuuduttiin pöytään.

Mergy, joka istui parooni de Vaudreuilin vieressä, huomasi, että tämä
pöytään istuutuessaan teki ristinmerkin ja luki hiljaisella äänellä
ja silmät kiinni seuraavan omituisen rukouksen:

_Laus Deo, pax vivis, salutem defunctis, et beata viscera virginis
Mariae que portaverunt Aeterni Patris filiam!_[26]

-- Osaatteko latinaa, herra parooni? kysyi häneltä Mergy.

-- Te kuulitte rukoukseni?

-- Kyllä, mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä ymmärtänyt.

-- Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin
ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä
tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen
käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.

-- Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me
hugenotit emme voi sitä ymmärtää!

-- Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni
George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia
pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle
tuulelle.

Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää
hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan
siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu
riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.

-- Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.

-- Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat
kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.

-- Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.

Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät
kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan
odottaa äänettömänä ja puolueettomana.

-- Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi
kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan
rikkomista.

-- Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la
Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de
Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää
jotakin.

Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n
kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta
että Bévilleä.

-- Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.

-- Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.

-- No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen
sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat
hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs,
että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi
hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain
häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan
kuin ottaakseen sieltä kirjeen.

-- Sinä valehtelet!

Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen
vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.

-- Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin!
hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän
tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton,
ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen
miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.

Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat
päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.

-- Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka
oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee
viheliäisen naikkosen vuoksi?

-- Päähän heitetty pullo on korvapuustin veroinen, sanoi kylmästi
Béville. No, ystäväni, paljasta miekkasi!

-- Rehellistä peliä! rehellistä peliä! tehkää tilaa! huusi melkein
koko seurue.

-- Hoi, Janne, pane ovi kiinni, sanoi isäntä välinpitämättömästi;
jos sattuisivat vartiosotilaat tulemaan, niin se voisi näitä herroja
häiritä ja vahingoittaa liikettä.

-- Tappeletteko ruokasalissa kuin humalaiset sotamiehet? jatkoi
George, joka tahtoi voittaa aikaa; odottakaa edes huomiseen.

-- Huomiseen, olkoon niin, sanoi Rheincy. Ja hän teki liikkeen
ikäänkuin pistääkseen miekkansa takaisin tuppeen.

-- Hän pelkää, pikku ystävämme, sanoi Vaudreuil.

Heti paikalla Rheincy syöksyi, sysäten kaikki syrjään tieltään,
viholliseensa käsiksi. Molemmatkin kävivät raivoisasti toistensa
kimppuun, mutta Vaudreuil oli ehtinyt huolellisesti kääriä
lautasliinan vasemman käsivartensa ympärille, ja sillä hän sangen
taitavasti torjui vastustajansa iskut, kun taas Rheincy, joka oli
laiminlyönyt moisen varovaisuustoimenpiteen, sai vasempaan käteensä
haavan kohta alussa. Kuitenkin hän hellittämättä taisteli rohkeasti
kutsuen palvelijaansa ja pyytäen tältä tikariaan. Béville pysäytti
lakeijan, väittäen että kun ei Vaudreuil'lla ollut tikaria, niin
ei hänen vastustajallaankaan saanut sitä olla. Muutamat Rheincyn
ystävät väittivät vastaan; sangen sapekkaita sanoja vaihdettiin,
ja varmaankin kaksintaistelusta olisi kehittynyt yleinen tappelu,
jos ei Vaudreuil olisi sitä lopettanut kaatamalla vihollisensa
antamalla hänelle vaarallisen piston rintaan. Hän polkasi nopeasti
jalkansa Rheincyn miekalle estääkseen häntä tempaamasta sitä
uudelleen käteensä ja kohotti kätensä antaakseen hänelle surmaniskun.
Kaksintaistelun säännöt sallivat sen julmuuden.

-- Mitä! aseettoman vihollisenko aiotte surmata! huusi George, ja hän
tempasi Vaudreuil'ta pois hänen miekkansa.

Rheincyn haava ei ollut kuolettava, mutta hän menetti paljon verta.
Hänet sidottiin, niin hyvin kuin voitiin lautasliinoilla, jolloin hän
väkinäisesti nauraen sanoi hampaittensa välistä, ettei juttu ollut
vielä lopussa.

Pian ilmestyi paikalle munkki ja haavuri, jotka jonkun aikaa
riitelivät sairaasta. Haavuri pääsi kuitenkin voitolle, ja
kannettuaan potilaansa Seinen rannalle hän vei tämän veneellä
kotiinsa.

Palvelijain korjatessa pois verisiä liinoja ja pestessä
punertunutta kivilattiaa, asettivat toiset heistä uusia pulloja
pöytään. Pyyhittyään huolellisesti miekkansa Vaudreuil pisti sen
takaisin tuppeen, teki ristinmerkin, otti sitten järkähtämättömän
kylmäverisesti taskustaan kirjeen, vaati hiljaisuutta ja luki ensi
rivin, joka sai äänekästä naurunpurskahdusta osakseen:

_"Rakkaani, tämä ikävystyttävä Rheincy, joka aina juoksee
perässäni..."_

-- Lähdetään pois täältä, sanoi Mergy veljelleen Inhoten ja
kyllästyneenä. Kapteeni seurasi häntä. Kirje oli vetänyt kaikkien
huomion puoleensa, eikä heidän poistumistaan huomattu.




IV.

Kääntynyt.


    _Don Juan_

        Quoi! tu prend pour de bon argent
        ce que je viens de dire, et tu crois
        que ma bouhce était d'accord avec
        mon coeur?[27]

            _Molière:_ Le Festin de Pierre.

Kapteeni George palasi takaisin kaupunkiin veljensä kera ja vei hänet
asuntoonsa. Kävellessään he tuskin vaihtoivat sanaakaan; tapaus jonka
silminnäkijöinä he olivat juuri olleet, oli tehnyt heihin kiusallisen
vaikutuksen, ja sai heidät vaistomaisesti pysymään vaiti.

Tämä riita ja sitä seurannut häikäilemätön tappelu eivät siihen
aikaan olleet mitään tavatonta. Koko Ranskassa, sen toisesta
äärestä toiseen, aateliston luonnoton arkatuntoisuus aiheutti mitä
järkyttävimpiä tapauksia siihen määrään saakka, että kohtuullisen
laskelman mukaan Henrik III:n ja Henrik IV:n hallitusaikana
kaksintaisteluvimma maksoi useamman aatelismiehen hengen kuin
kymmenen vuotta kansalaissotaa.

Kapteenin asunto oli hienosti sisustettu. Mergyn silmät, jotka
olivat tottuneet suurempaan yksinkertaisuuteen, kiintyivät ensinnä
kukikkaisiin silkkiuutimiin ja kirkkaanvärisiin mattoihin. Hän astui
huoneeseen jota hänen veljensä nimitti _rukoushuoneekseen_, sana
pukuhuone kun ei vielä ollut tullut käytäntöön. Erittäin siroin
puunleikkauksin koristeltu tamminen rukousjakkara, italialaisen
taiteilijan maalaama madonnankuva ja suurella puksipuun oksalla
koristettu vihkivesimalja tuntuivat olevan sopusoinnussa huoneen
hurskaan tarkoitusperän kanssa, kun taas mustalla damastilla verhottu
leposohva, venetsialainen peili, naisen muotokuva, aseet ja soittimet
olivat todistuksena omistajan hieman maailmallisista tavoista.

Mergy loi halveksuvan silmäyksen vihkivesimaljaan ja puksipuunoksaan,
jotka johdattivat surullisesti hänen mieleensä veljensä uskosta
luopumisen. Pieni lakeija toi makeisia, sokeroituja hedelmiä ja
valkoista viiniä; tee ja kahvi eivät olleet vielä käytännössä, ja
yksinkertaisille esivanhemmillemme korvasi viini kaikki moiset hienot
juomat.

Mergy käänsi, lasi kädessään, yhä uudelleen katseensa madonnasta
vihkivesimaljaan, ja vihkivesimaljasta rukousjakkaraan. Hän huokasi
syvään, ja katsoen leposohvalla välinpitämättömästi loikovaa veljeään
hän virkkoi:

-- Sinä siis olet aito paavilainen. Mitä äitimme sanoisi, jos hän
olisi täällä?

Se ajatus näkyi tekevän kapteeniin tuskallisen vaikutuksen. Hän
rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja heilautti kättään ikäänkuin
pyytääkseen veljeään olemaan kajoamatta sellaiseen kysymykseen; mutta
tämä jatkoi säälimättömästi:

-- Onko mahdollista että sydämessäsi olet hylännyt sukumme uskon,
niinkuin olet tehnyt huulillasi?

-- Sukumme uskonko! Se ei ole koskaan ollut minun. Kuinka? minäkö
uskoisin honottavien pappiemme tekopyhiä saarnoja! -- minä!

-- Niinpä niin! ja parempi sitten on uskoa kiirastuleen, rippiin,
paavin erehtymättömyyteen! parempi on polvistua kapusiinimunkin
tomuisten sandaalien edessä. Tulee aika, jolloin et usko voivasi
syödä päivällistä lukematta parooni de Vaudreuil'n rukousta.

-- Kuulehan, Bernard, minä vihaan kaikkia väittelyitä, varsinkin
sellaisia, joissa on uskonnosta kysymys; mutta ennemmin tai myöhemmin
minun pitää selittää kantani sinulle. Ja kun nyt kerran olemme näin
pitkällä, niin saattakaamme asia päätökseen asti: tahdon puhua
sinulle aivan avoimesti.

-- Et siis usko kaikkiin paavilaisten järjettömiin juttuihin?

Kapteeni kohautti olkapäitään ja kilahdutti isoa kannustaan
laskiessaan toisen saappaansa koron putoamaan lattiaa vasten.

-- Paavilaiset! hugenotit! Taikauskoa molemmin puolin. En osaa
ollenkaan uskoa sitä, minkä järkeni osoittaa minulle mielettömäksi.
Meidän litaniamme ja teidän virtenne, samanlaista roskaa kaikki
tyyni. Kuitenkin, hän lisäsi hymyillen -- meidän kirkossamme saa
väliin kuulla hyvää musiikkia, kun taas teillä herkkä korva särkyy
siinä melussa.

-- Onpa se kaunis etu uskollasi, ja sepä se sitten hankkiikin
proselyyttejä.

-- Älä kutsu sitä minun uskokseni, sillä en usko siihen sen paremmin
kuin sinunkaan uskoosi. Siitä saakka kuin olen osannut ajatella omin
päin, siitä saakka kun olen osannut käyttää järkeäni...

-- Mutta...

-- Ei! Älä rupea pitämään saarnoja. Osaan kaikki ulkoa, mitä aiot
minulle sanoa. Onhan minullakin ollut toiveeni ja pelkoni. Luuletko
etten ole kynsin hampain ponnistellut säilyttääkseni lapsuuteni
onnekkaat harhauskot? Olen lukenut kaikki oppi-isämme etsiäkseni
sieltä lohdutusta epäilyksiini, jotka minua kammottivat, mutta ne
vain kasvoivat. Sanalla sanoen, en voinut enkä voi uskoa. Usko on
kallisarvoinen lahja, joka minulta on kielletty, mutta en mistään
hinnasta tahtoisi sitä riistää muilta.

-- Surkuttelen sinua.

-- Hyvä on, ja olethan oikeassa. Protestanttina en uskonut saarnaan;
katolilaisena en usko sen enempää messuun. Ja saakeli soikoon,
eivätkö meidän kansalaissotiemme julmuudet kykenisi juurineen
hävittämään lujintakin uskoa?

-- Ne julmuudet ovat vain ihmisten tekoja, ja ihmisten, jotka ovat
vääristelleet Jumalan sanan.

-- Se vastaus ei ollut sinun omasi; mutta sinun täytyy tyytyä siihen,
ettet vielä ole saanut minua vakuutetuksi. En voi ymmärtää teidän
Jumalaanne. Ja jos uskoisin, niin tekisin sen vain _toistaiseksi_,
kuten ystävämme Jodelle sanoo.

-- Kun molemmatkin uskonnot ovat sinulle niin yhdentekevät,
niin miksi sitten luovuit uskostasi ja tuotit niin suuren surun
omaisillesi ja ystävillesi?

-- Olen parikymmentä kertaa kirjoittanut isälleni selittääkseni
hänelle vaikutteeni ja puhdistautuakseni, mutta hän on heittänyt
kirjeeni tuleen, niitä edes avaamatta; hän on kohdellut minua
huonommin, kuin jos olisin tehnyt suuren rikoksen.

-- Äitini ja minä paheksuimme tätä liiallista ankaruutta; ja ilman
hänen käskyjään...

-- En tiedä mitä minusta lie ajateltu. Mutta siitä minä vähät!
Olipahan vaan muuan seikka, josta sain sen päähänpiston, jota aivan
varmaan en enää tekisi uudestaan, jos se nimittäin olisi kysymyksessä.

-- Oi! minä olen aina ajatellut että sinä sitä katuisit.

-- Minäkö sitä katuisin! En, sillä en usko että tein mitään huonoa
työtä. Kun sinä vielä olit koulunpenkillä ja opiskelit kreikkaa ja
latinaa, niin minä olin jo ottanut ylleni haarniskan ja valkean
olkavyön,[28] ja taistelin ensimmäisenä kansallis-sodassa. Teidän
prinssi Condé'nne, joka sai puolueenne tekemään niin monta virhettä,
teidän prinssi Condé'nne piti huolta teidän asioistanne, mikäli
rakkausjutuiltaan jouti. Eräs nainen rakasti minua, prinssi vaati
häntä minulta; minä kielsin, prinssistä tuli veriviholliseni. Siitä
pitäen hän teki parhaansa loukatakseen minua kaikin tavoin.

    "Ce petit prince si joli, Qui toujours baise sa mignonne."[29]

Hän osoitteli minua puolueensa uskonkiihkoilijoille, kuin mitäkin
vapaa-aatteista ja uskotonta hirviötä. Minulla oli vain yksi
rakastajatar, ja hänestä pidin minä kiinni. Uskottomuudesta puhuen...
minä jätin muut rauhaan ... miksi siis käydä minun kimppuuni?

-- En olisi koskaan voinut uskoa prinssin voivan ryhtyä niin rumaan
tekoon.

-- Hän on kuollut, ja te olette tehneet hänestä sankarin. Sellaista
on maailman meno. Hänellä oli hyviä ominaisuuksia, hän kuoli urhona,
olen antanut hänelle anteeksi. Mutta silloin hän oli mahtava, ja
köyhä aatelismies, kuten minä, olin hänen silmissään rikollinen, kun
uskalsin häntä vastustaa.

Kapteeni mittaili jonkun aikaa huoneen lattiaa, ja jatkoi sitten
äänellä, joka ilmaisi yhä kasvavaa mielenliikutusta:

-- Kaikki armeijan papit, kaikki sen tekopyhät olivat minulle
pian raivoissaan. Välitin yhtävähän heidän haukkumisistaan kuin
saarnoistaan. Eräs prinssin aatelismiehistä, hännystelläkseen häntä,
sanoi minua _raukaksi_ kaikkien päällikköjemme kuullen. Hän sai siitä
korvalleen, ja minä surmasin hänet. Armeijassamme tapahtui joka
päivä hyvinkin tusinanverran kaksintaisteluita, eivätkä kenraalimme
olleet niitä huomaavinaan. Mutta minuun nähden tehtiin poikkeus,
ja prinssi määräsi, että minun piti olla varoittavana esimerkkinä
koko armeijalle. Kaikkien ylimysten -- ja se minun täytyy myöntää --
amiraalin rukoukset hankkivat minulle armahduksen. Mutta prinssin
viha ei ollut tyydytetty. Jazeneuil'n taistelussa minä komensin
ratsuväkikomppaniaa; olin alusta alkaen ollut kahakassa mukana:
kahden pyssynluodin rikkoma haarniskani ja keihäänpiston lävistämä
vasen käsivarteni osoittivat, etten ollut säästänyt itseäni. Minulla
oli enää parikymmentä miestä ympärilläni, ja kokonainen pataljoona
kuninkaan sveitsiläisiä marssi vastaamme. Prinssi Condé käskee minua
hyökkäämään, pyydän häneltä kaksi komppaniaa saksalaisia ratsumiehiä...
ja hän sanoo minua pelkuriksi!

Mergy nousi ja tarttui veljensä käteen. Kapteeni jatkoi, silmät
vihasta säihkyen ja yhä jatkaen kävelemistään:

-- Hän sanoi minua pelkuriksi kaikkien kultavaruksisten
aatelismiesten kuullen, jotka muutamia kuukausia myöhemmin
hylkäsivät hänet Jarnacin luona ja jättivät surman suuhun. Uskoin,
että oli kuoltava, syöksyin sveitsiläisten kimppuun vannoen,
että jos sattuman kaupalla suoriutuisin leikistä hengissä, niin
en enää koskaan paljastaisi miekkaani niin vääryyttä haastavan
prinssin puolesta. Pahasti haavoituttuani ja pudottuani maahan
ratsuni selästä olin saamaisillani surman iskun, kun muudan Anjoun
herttuan aatelismiehistä, Béville, sama hupsu, jonka kanssa söimme
päivällistä, pelasti henkeni ja esitti minut herttualle. Minua
kohdeltiin hyvin. Janosin kostoa. Minua imarreltiin, pyydettiin
pyytämällä rupeamaan hyväntekijäni, Anjoun herttuan palvelukseen,
minulle toistettiin säe:

    Omne solum forti patria est, ut piscibus aequor.[30]

Näin harmikseni ja suuttumuksekseni protestanttien kutsuvan
muukalaisia isänmaahamme. Mutta miksi en sanoisi sinulle sitä ainoaa
syytä, joka minut sai tekemään lopullisen päätökseni. Tahdoin kostaa
ja rupesin katolilaiseksi siinä toivossa, että kohtaisin Condén
prinssin taistelukentällä ja saisin surmata hänet. Muuan kurja
pelkuri otti maksaakseen hänelle velkani. Se tapa, millä hän kaatui,
saattoi minut melkein unohtamaan vihani... Näin hänet verisenä,
sotilaitten häväistävänä; tempasin hänen ruumiinsa heidän käsistään
ja peitin sen viitallani. Olin ruvennut katolilaisten palvelukseen,
komensin erästä heidän ratsuväkieskadroonaansa, en voinut enää heitä
jättää. Onneksi uskon tehneeni entiselle puolueelleni muutamia
palveluksia; olen yrittänyt, mikäli vallassani oli, lieventää
uskonsodan vimmaa; minulle oli suotu onni pelastaa useita entisiä
ystäviäni.

-- Olivier de Basseville julistaa kaikkialla, että hänen on sinua
kiittäminen hengestään.

-- Olen siis katolilainen, George sanoi tyynemmällä äänellä. Se
uskonto on hyvinkin jonkin toisen veroinen sillä on niin helppo
tulla toimeen heidän tekopyhiensä kanssa. Katso tuota madonnankuvaa;
se on italialaisen kurtisaanin kuva, nuo teeskentelijät Ihailevat
hurskauttani ristiessään silmänsä tämän muka neitsyen edessä. Usko
minua, heistä suoriudun paljon helpommin kuin protestanttisista
papeistamme. Voin elää niinkuin tahdon, tekemättä hyvin helppoja
uhrauksia roskaväen mielipiteelle. No niin, pitää esim. käydä
messussa, menen sinne silloin tällöin katsomaan kauniita
naisia. Minulla pitää olla rippi-isä; saakeli, minulla on muuan
kunnon harmaaveli, vanha ratsumusketööri, jolta saan yhdellä
ekyltä rippitodistuksen, ja kaupan päälle hän vielä toimittaa
rakkauskirjeeni ripitettävilleen kaunottarille. Perhana vieköön!
eläköön messu!

Mergy ei voinut olla hymyilemättä.

-- Katsopas! jatkoi kapteeni, tuossa on messukirjani. Ja hän
heitti veljelleen samettikotelossa olevan, taidokkaasti sidotun
hopeahakasisen kirjan. Nuo "Hetket" ovat varmasti yhtä hyvät kuin
teidän rukouskirjanne.

Mergy luki kirjan selkämyksestä: _"Hetkiä hovissa"._

-- Hienoa työtä, hän sanoi ylenkatseellisesti ojentaen kirjan
takaisin veljelleen.

Kapteeni aukaisi sen ja antoi sen hymyillen hänelle takaisin. Mergy
luki silloin ensi sivulla: _Suuren Gargantuan, Pantagruel'in isän
perinkauhistuttava elämä, sepitti M. Alcofribas, Kvintessanssin_
tekijä.[31]

-- Siinä on vasta kirja! kapteeni huusi nauraen, panen enemmän arvoa
siihen kuin kaikkiin Geneven kirjaston jumaluusopillisiin teoksiin.

-- Sanotaan, että tämän kirjan tekijä oli perin tietorikas mies,
mutta hän ei ole käyttänyt oppiaan oikealla tavalla.

George kohautti olkapäitään.

-- Lue tämä kirja, Bernhard, ja sinä varmasti puhut siitä minulle
vielä jälkeenkinpäin.

Mergy otti kirjan, ja oltuaan hetkisen vaiti hän sanoi:

-- Olen pahoillani siitä että suuttumus, kylläkin oikeutettu, on
johdattanut sinut tekoon, jota jonain päivänä vielä varmasti tulet
katumaan.

Kapteeni painoi päänsä alas, ja hänen silmänsä, jotka olivat
kiintyneet hänen jalkainsa alla leviävään mattoon, tuntuivat tarkkaan
tutkivan sen kuvioita.

-- Mikä on tehty se on tehty, hän viimein virkkoi, tukahduttaen
huokauksen. Ehkäpä jonain päivänä taas palaan kuuntelemaan
protestanttista saarnaa, hän lisäsi iloisemmin. Mutta lopetetaan
tämä, ja lupaa ettet enää puhu minulle niin ikävistä asioista.

-- Toivon että oma harkintasi saa aikaan enemmän kuin minun puheeni
ja neuvoni.

-- Olkoon menneeksi! Puhutaanpa nyt sinun asioistasi. Missä aikeissa
sinä tulet hoviin?

-- Toivon itselläni olevan niin hyvät suositukset amiraalille, että
hän ottaa minut aatelismiestensä joukkoon sodassa, jota hän tulee
käymään Alankomaissa.

-- Huono suunnitelma. Aatelismiehen, joka tuntee rohkeutta
sydämessään ja miekan kupeellaan, ei pidä vapaasta tahdostaan ruveta
palvelijan asemaan. Tule vapaaehtoisena kuninkaan kaarteihin,
minun kevytaseisen ratsuväen komppaniaani esimerkiksi, jos niin
haluat. Saat ottaa osaa sotaretkeen, kuten me kaikkikin, amiraalin
päällikkyyden alaisena, mutta et ainakaan tarvitse olla kenenkään
käskyläisenä.

-- Minua ei ollenkaan haluta tulla kuninkaan kaartiin; tunnen aivan
vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Mielelläni tahtoisin olla sotilaana
sinun komppaniassasi, mutta isäni tahtoo, että otan osaa ensimmäiseen
sotaretkeeni amiraalin välittömien määräysten alaisena.

-- Siinäpä oikein taas tunnen teidät, herrat hugenotit. Te saarnaatte
yksimielisyyttä, ja te haudotte vanhoja vihoja pahemmin kuin me.

-- Kuinka niin?

-- No, kuningas on aina teidän silmissänne tyranni, _Ahab_, kuten
pappinne häntä nimittävät. Mitä sanonkaan? eihän hän ole edes
kuningas, vaan vallananastaja, ja _Ludvig XIII:n_ kuoleman jälkeen on
_Gaspard I_ Ranskan kuningas.[32]

-- Mitä huonoa pilaa!

-- Lopultakin on yhtä hyvä että olet vanhan Gaspard'in kuin
että olisit Guise'n palveluksessa; herra de Châtillon on suuri
sotapäällikkö, ja hänen johdollaan opit kyllä sotataitoa.

-- Hänen vihollisensakin pitävät häntä arvossa.

-- Eräs pistoolinlaukaus hänelle sentään ei ole minkään kunniaksi.

-- Hän on todistanut viattomuutensa, ja muuten hänen koko elämänsä on
ristiriidassa Poltrot'n kurjan salamurhan kanssa.

-- Tunnetko latinalaista sananpartta: Fecit cui profuit?[33] Ilman
sitä pistoolinlaukausta olisi Orleans ollut mennyttä.

-- Loppujen lisäksi se merkitsi vain yhtä miestä vähemmän
katolilaisten sotajoukossa.

-- Niin, mutta minkälaista miestä. Etkö ole sitten koskaan kuullut
seuraavaa kahta huonoa säettä, jotka hyvinkin ovat teidän virsienne
arvoiset:

    Autant que sont de Guisards demeurés
    Autant a-t-il en France de Mérés.[34]

-- Poikamaisia uhkauksia eikä mitään muuta. Jos olisi kerrottava
kaikki guiselaisten rikokset, niin siitä tulisi pitkä rekisteri.
Mutta arvaapas mitä minä tahtoisin tehdä palauttaakseni Ranskaan
rauhan, jos olisin kuningas. Minä panettaisin kaikki Guiset ja
Châtillon'it hyvään ja lujasti ommeltuun nahkasäkkiin, jonka suu
olisi sidottu kovasti kiinni, sitten minä heitättäisin heidät
järveen, sata naulaa rautaa painona siltä varalta ettei yksikään
pääsisi pelastumaan. Ja onpa vielä muutamia muitakin ihmisiä, jotka
tahtoisin pistää säkkiini.

-- Onpa onni, ettet ole Ranskan kuningas.

Keskustelu sai nyt iloisemman käänteen: niin hyvin valtiolliset
kuin uskonnollisetkin kysymykset jätettiin rauhaan, ja molemmat
veljekset kertoivat toisilleen kaikki pikku seikkailut, mihin he
olivat joutuneet sinä aikana, jona he olivat olleet erossa. Mergy
oli kylliksi suorasukainen kunnioittaakseen _Kultaisen Leijonan_
ravintolaa kertomuksellaan, hänen veljensä nauroi katketakseen
ja piti kovasti hauskaa hänen kahdeksantoista ekynsä ja hyvän
raudikkonsa menettämisen kustannuksella.

Läheisen kirkon kellot alkoivat kumahdella.

-- Hitto vieköön, kapteeni huudahti, mennäänpä tänä iltana messuun;
olen vakuutettu siitä, että se tulee sinua huvittamaan.

-- Kiitos vaan, mutta en vielä halua kääntyä katolilaiseksi.

-- Tule, hyvä ystävä, tänään on varmaankin veli Lubin'in saarnavuoro.
Hän on harmaaveli joka osaa tehdä uskonnon niin hauskaksi, että
hänellä on aina sankat joukot kuulijoita. Muuten mennee koko hovi
tänään Saint-Jacques-kirkkoon, kyllä sitä kannattaa olla katsomassa.

-- Ja onko rouva kreivitär de Turgis myös siellä, ja riisuuko hän
naamionsa?

-- Mutta tottakin, hän ei voi olla sinne tulematta. Jos tahdot pitää
varasi, niin älä unohda saarnan lopussa asettua kirkon ovelle ja
ojentaa hänelle vihkivettä. Siinä on vielä yksi katolisen kirkon
kauniita seremonioja. Voi kuinka monta kaunista kättä olenkaan
puristanut, kuinka monta rakkauskirjettä olenkaan niihin sujauttanut
ojentaessani vihkivettä!

-- En ymmärrä, mutta samainen vihkivesi minua niin inhottaa, etten
luule että mistään hinnasta pistäisin siihen sormiani.

Kapteeni keskeytti hänet purskahtamalla nauruun. Molemmatkin ottivat
viittansa ja läksivät Saint-Jacques-kirkkoon, jossa jo oli koolla
hieno ja lukuisa seura.




V.

Saarna


    "Bien fendu de gueule beau despêcheur d'Heures,
    beau desbrideur de messes, beau descrotteur de vigiles;
    pour tout dire sommairement: vrai moine si oncques
    en fut depuis que le monde moinant moina de moinerie."

                                         _Rabelais_.[35]

Kun kapteeni George ja hänen veljensä kulkivat halki kirkon
etsiäkseen mukavan paikan, joka olisi lähellä saarnaajaa, niin heidän
huomionsa kiintyi naurunremahduksiin, jotka kuuluivat sakastista;
he menivät sinne ja näkivät turpean miehen, jonka punoittavat
kasvot loistivat hilpeyttä; yllään oli hänellä Pyhän Fransiskuksen
munkkikunnan kaapu, ja hän oli hyvin vilkkaassa keskustelussa noin
puolentusinan nuoren, upeasti puetun miehen kanssa.

-- No, lapseni, kiirehtikää, naiset rupeavat käymään kärsimättömiksi,
antakaa minulle tekstini.

-- Puhukaa meille kepposista, joita nuo naiset tekevät miehilleen,
sanoi yksi nuorista miehistä, jonka George tunsi Bévilleksi.

-- Siitä aiheesta voisi puhua hyvinkin paljon, sen myönnän,
poikaseni, mutta mitäpä voisin sanoa, joka olisi yhtä hyvä, kuin
Pontoise'n papin saarna: "Minä heitän lakkini vasten sen kasvoja,
joka teistä on enimmin pettänyt miestään." Jonka perästä ei ollut
ainoatakaan naista koko kirkossa, joka ei olisi suojannut päätään
kädellään tai viitallaan, ikäänkuin iskua torjuakseen.

-- Voi! isä Lubin, sanoi toinen, olen tullut kuuntelemaan saarnaa
ainoastaan teidän vuoksenne, kertokaapa meille tänään jotain hauskaa,
puhukaa meille hiukan rakkauden synnistä, joka on niin kovin muodissa
nykyään.

-- Muodissako! niin, teidän keskuudessanne kyllä, hyvät herrat,
joilla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta, mutta minullahan sitä
on jo hyvästikin viisikymmentä. Minun ijälläni ei enää voi puhua
rakkaudesta. Olen unohtanut mitä se synti onkaan.

-- Älkää nyt joutavia, isä Lubin, te osaisitte jutella siitä nyt yhtä
hyvin kuin konsanaan, kyllä me teidät tunnemme.

-- Niin, puhukaapa irstaisuudesta, lisäsi Béville, kaikki naiset
varmaankin sanovat, että itsestänne saatte parhaan aiheen.

Fransiskaanimunkki vastasi tähän leikinlaskuun viekkaalla
silmäniskulla, jossa ilmeni ylpeyttä ja iloa siitä, että häntä
syytettiin nuorten ihmisten synnistä.

-- Ei, en tahdo saarnata siitä, koska hovimme kaunokaiset eivät
enää tahtoisi ripityttää itseään minulle, jos osottautuisin liian
ankaraksi siinä kohden ja suoraan puhuen, jos puhuisin siitä,
niin sillä vaan osottaisin kuinka voi tuomita itsensä ikiajoiksi,
minkävuoksi ... hetkisen mielihyvän vuoksi.

-- No niin!... Ahaa! tuossa on kapteeni. Kuulepas George, anna meille
saarnan teksti. Isä Lubin on lupautunut saarnaamaan ensimäisestä
aiheesta, jonka hänelle annamme.

-- Niin, sanoi munkki, mutta kiirehtikää, saakeli soikoon, sillä
minun pitäisi jo olla saarnastuolissa.

-- Hitto vieköön, isä Lubin, tehän olette yhtä hyvä kiroomaan kuin
kuningas.

-- Lyönpä vetoa, ettei hän kiroaisi saarnassaan, virkkoi Béville.

-- Miksi en, jos minua kerran niin haluttaisi? isä Lubin vastasi
häikäilemättömästi.

-- Lyön vetoa kymmenen pistoolia, ettette sitä uskaltaisi.

-- Kymmenen pistoolia! Olkoon menneeksi!

-- Béville, virkkoi kapteeni, minä tulen puolella mukaan vetoosi.

-- Ei, ei, tokasi tämä, tahdon yksinäni voittaa tältä kunnon
paterilta rahat, ja jos hän kiroaa, niin enpä lempo soikoon sure
kymmentä pistoliani, saarnamiehen kiroilemisesta kyllä kannattaa
maksaa kymmenen pistoolia.

-- Ja minä ilmoitan teille, että olen jo voittanut, sanoi isä Lubin,
aloitan saarnani kolmella kirouksella. Oih, te herrat aatelismiehet
luulette, että teille ainoastaan on kiroilemisen lahja annettu, koska
teillä on miekka kupeella ja sulkatöyhtö hatussa. Mutta saadaanpa
nähdä!

Niin jutellen hän läksi sakaristosta, ja vilauksessa hän oli
saarnastuolissa. Heti paikalla valtasi mitä syvin hiljaisuus kaikki
läsnäolijat.

Saarnamies silmäili saarnastuolissa ympärille pakkautunutta joukkoa
ikäänkuin etsiäkseen sitä, joka hänen kanssaan oli lyönyt vetoa,
ja kun hän oli huomannut tämän selkäänsä pilariin nojaten seisovan
aivan häntä vastapäätä, niin hän rypisti kulmakarvojaan, pisti kädet
puuskaan, ja alkoi vihan vallassa olevan miehen äänellä seuraavasti:

    Rakkaat veljet.

    Par la vertu! Par la mort! par le sang![36]

Hämmästyksen ja paheksumisen mumina keskeytti saarnaajan tai
pikemminkin täytti paussin, jonka hän tahallaan piti.

"... meidän Herramme vanhurskauden, kuoleman, ja veren kautta".

Harmaaveli jatkoi hyvin tekopyhällä nenä-äänellä, "me olemme
pelastetut ja lunastetut helvetistä".

Yleinen nauru keskeytti hänet toisen kerran. Béville otti kukkaronsa
vyöstään ja ravisteli sitä teeskennellen saarnaajaan edessä,
osoittaen siten myöntävänsä hävinneensä.

"Niinpä niin! Veljeni" -- jatkoi järkähtämätön veli Lubin, "olettepa
nyt kovin tyytyväisiä, eikö totta? _Olemme pelastetut ja helvetistä
lunastetut_. Kauniita sanoja, ajatelkaahan ei muuta kuin istutaan
vaan kädet ristissä ja iloitaan. Olemme päässeet tuosta ilkeästä
helvetin tulesta. Kiirastulesta puhuen, sehän on vaan kuin mikäkin
kynttilän polttama, joka paranee tusinan messun suitsutuksella. Ei
hätääkään, syökäämme, juokaamme, käykäämme porttojen tykönä".

"Voi mitä paatuneita syntisäkkejä te olettekaan! Siihen te vaan
luotatte! Mutta veli Lubinpa sanoo teille, että te teette laskunne
isäntää kuulematta.

"Te siis luulette, herrat kerettiläiset ja hugenotit, te siis
luulette että Vapahtajamme antoi itsensä ristiinnaulita pelastaakseen
teidät helvetin tulesta? Mikä tyhmyri! Niin, todellakin! sellaisen
roskaväen puolestahan hän kai vuodatti kalliin verensä! Sehän olisi
ollut, luvalla sanoen, samaa kuin jos olisi heittänyt _päärlyjä
sikojen eteen;_ mutta meidän herrammehan aivan päinvastoin, heitti
_siat päärlyjen_ eteen, sillä _päärlyt_ ovat meressä, ja meidän
Herramme heitti kaksituhatta _sikaa_ mereen. _Et ecce impeta abiit
totus grex praeceps in mare_.[37] Onnea matkalle, hyvät siat, ja
menkööt kaikki kerettiläiset samaa tietä".

Tässä puhuja yskäsi ja pysähtyi hetkiseksi katselemaan seurakuntaansa
ja nauttimaan siitä vaikutuksesta, jonka hänen kaunopuheisuutensa
teki uskovaisiin.

"Niin, herrat hugenotit, tehkää kääntymys ja kiiruhtakaa, muuten ...
vähät teistä! Te ette ole pelastetut ettekä helvetistä lunastetut:
lähtekää siis tiehenne saarnaani kuuntelemasta ja eläköön messu!

"Ja te, rakkaat veljeni katolilaiset, te hykertelette käsiänne
kieltänne lipoen ja ajatellen että olette jo paratiisin
esikartanoissa. Mutta jos totta puhutaan, niin pitempi matka on
hovista jossa elätte, paratiisiin, kuin (vaikka kulkisi oikotietäkin)
Saint-Lazaresta Saint-Denis'n portille.

"Herramme piina, kuolema ja veri ovat pelastaneet teidät ja
helvetistä lunastaneet... Niin kyllä, vapauttamalla teidät
perisynnistä, olkoon menneeksi; mutta Herra varjelkoon teitä, jos
saatana saa teidät uudelleen kynsiinsä! Ja minä sanon teille:
_Circuit quarens quem devoret_.[38]

"Oi rakkaat veljeni! Saatana on kerrassaan pirullinen miekkailija,
minä sanon teille täydessä totuudessa, että ankaria hyökkäyksiä hän
tekee meidän kimppuumme.

"Sillä niinpian kuin jätämme lapsenmekon ja saamme housut
jalkaamme, tarkoitan että kun olemme kylliksi varttuneet
tehdäksemme kuolemansyntiä, niin herra Saatana haastaa meidät
elämän Préaux-Clercs'ille. Aseet, jotka tuomme mukanamme, ovat
pyhät sakramentit: hänellä taas on kokonainen arsenaali: ne ovat
meidän syntimme, jotka ovat yhdellä haavaa sekä hyökkäys- että
puolustusaseita.

"On kuin näkisin hänen tulevan kaksintaistelupaikalle, _Ylensyöminen_
vatsansa ympärillä: se on hänen panssaripaitansa; _Laiskuus_ on
hänellä kannuksina; vyöllään on hänellä _Irstaus_, se on vaarallinen
miekka se, _Himo_ on hänen tikarinsa; _Ylpeyden_ hän pitää päässään
kuin sotilas kypäränsä; taskussaan on hänellä _Ahneus_ käytettäväksi
tarvittaessa; ja taas _Viha_ herjauksineen ynnä kaikki ne kuin siitä
seuraavat, on hänellä suussaan: josta havaitsette että hän on aseissa
hampaisiin saakka.

"Kun Jumala on antanut merkin, niin Saatana ei sano teille
ritarillisten kaksintaistelijain tavoin: Herrani, oletteko valmis?
vaan hän syöksyy kristityn kimppuun pää alas painettuna aivan
päistikkaa. Kristitty, joka huomaa että on saamaisillaan keskelle
vatsaansa _Ylensyömisen_ piston, torjuu sen _Paastolla_."

Tässä saarnaaja, tehdäkseen itsensä helpommin käsitettäväksi,
otti naulasta ristiinnaulitun kuvan ja alkoi sillä tehdä
miekkailuliikkeitä, iskien ja väistäen, kuten miekkailumestari tekee
floretillaan näyttääkseen vaikeata lyöntiä.

"Peräytyessään saatana antaa kristitylle ankaran _Vihan_ lyönnin,
sitten tehden _Ulkokultaisuuden_ valehyökkäyksen, hän antaa
kvarttinsa,[39] _Ylpeyden_ iskun. Kristitty ensin suojaa itsensä
_Kärsivällisyydellä_, sitten hän antaa _Ylpeydelle Nöyryyden_
vastaiskun. Ärtyneenä saatana antaa hänelle ensin _Irstaisuuden_
miekanpiston, mutta nähtyään sen menneen turhiin _Lihankidutuksen_
väistön kautta, syöksyy hän silmittömästi vastustajansa kimppuun,
yrittäen samalla kertaa _Laiskuuden_ jalkakampia ja _Himon_
tikarinpistoa, koettaessaan samalla syöstä _Ahneuden_ kristityn
sydämeen. Silloin pitää olla tarkka käsi, tarkka silmä. _Työllä_
suoriudutaan _Laiskuuden_ jalkakammista, _Himon_ tikarista
_Lähimmäisenrakkauden_ avulla (se on muuten hyvin vaikea vaisto,
veljeni); ja _Ahneuden_ piston voivat ainoastaan _Hyvät työt_ lyödä
syrjään.

"Mutta rakkaat veljet, kuinka monta on joukossanne, jota siten
terssissä[40] ja kvartissa ahdistetaan pistoilla ja lyönneillä ja
joka aina on valmiina väistämään kaikki vihamiehen hyökkäykset?
Useamman kuin yhden taistelijan olen nähnyt kaatuvan maahan, ja
silloin hän, jos ei heti paikalla turvaudu _Katumukseen_, on
mennyttä. Te luulette, te hoviväki, ja tätä viimeksimainittua keinoa
pitää käyttää ennemmin aikaiseen kuin myöhään, ettei _peccavi_[41]
ole pitkä lausua. Mutta voi kuinka moni kuoleva tahtookaan sanoa
peccavi, mutta ääni tyrehtyykin hänen saatua lausutuksi vain _pec!_
ja räiskis vaan, silloin vei paholainen sielun; menköön sitä hakemaan
kuka haluaa!"

Veli Lubin päästi vielä joksikin aikaa kaunopuheisuutensa
valloilleen ja kun hän lähti saarnatuolista, niin kauniin kielen
harrastaja olisi saattanut huomata, että hänen saarnansa joka oli
kestänyt vain tunnin, sisälsi mainitsemieni laisia hienoja ongelmia
kolmekymmentäseitsemän kappaletta samankaltaisia ja neronleimauksia
epäluvun. Katolilaiset niinkuin protestantitkin olivat yhtä
innokkaasti taputtaneet käsiään saarnamiehelle, joka jäi pitkäksi
aikaa saarnastuolin juurelle innokkaan joukon keskeen, joka tuli
kirkon kaikilta puolilta häntä onnittelemaan.

Saarnan kestäessä Mergy oli useita kertoja kysynyt, missä kreivitär
de Turgis oli, hänen veljensä oli tätä turhaan etsinyt silmillään.
Joko kaunis kreivitär ei ollut kirkossa, tai hän ehkä oli
piilottautunut ihailijoiltaan johonkin hämärään nurkkaukseen.

-- Toivoisinpa, Mergy virkkoi heidän mennessään ulos, toivoisinpa
että kaikki ne, jotka olivat tätä mieletöntä saarnaa kuuntelemassa,
saisivat hetikohta kuulla jonkun protestanttisen pappimme koruttomia
kehoitus- ja varoituspuheita.

-- Tuossa on kreivitär de Turgis, virkkoi kapteeni hänelle aivan
hiljaa, puristaen häntä käsivarresta.

Mergy käänsi päätään, ja näki läpi hämärän portaalin kulkevan,
nopeana kuin salama, erittäin upeasti puetun naisen, jota talutti
kädestä nuori vaaleaverinen, hoikka ja häiveröinen, veltonnäköinen
mies, jonka puku oli, ehkä tahallisesti, epäjärjestyksessä.
Väkijoukko avautui heidän edessään kiireesti ja ikäänkuin pelokkaana.
Tämä herrasmies oli juuri peloittava Comminges.

Mergy ehti hädin tuskin luoda silmäystäkään kreivittäreen. Hän
ei oikein voinut eroittaa tämän kasvonpiirteitä, ja kuitenkin ne
olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; mutta Comminges hänestä oli
tuntunut perin vastenmieliseltä, hänen osaamatta selittää miksi.
Häntä närkästytti nähdessään niin heikonnäköisen miehen, joka jo oli
saavuttanut sellaisen kuuluisuuden.

-- Jos kreivitär -- hän ajatteli, sattumalta rakastaisi jotakuta
tästä joukosta, niin tuo inhottava Comminges surmaisi tämän! Hän on
vannonut tappavansa kaikki, joita tuo komea nainen rakastaa. -- Hänen
kätensä tarttui vaistomaisesti miekankahvaan, mutta heti samassa
häntä harmitti kiihkonsa. -- Mitäpä se minua kuitenkaan liikuttaa? En
kadehdi sen valloitusta, jota tuskin edes olen nähnytkään. Kuitenkin
nämä ajatukset olivat jättäneet hänen mieleensä kiusallisen tunteen,
ja koko matkan kirkosta kapteenin asuntoon hän pysyi vaiti.

He tapasivat illallispöydän katettuna. Mergy söi vain vähän, ja
heti kun ruoka oli korjattu pois, tahtoi hän lähteä takaisin
majapaikkaansa. Kapteeni suostui laskemaan veljensä menemään,
mutta otti tältä lupauksen että hän seuraavana päivänä asettuisi
lopullisesti hänen luokseen asumaan.

Ei tarvinne mainita, että Mergy veljeltään sai rahaa, hevosen
y.m.s., ja päälle päätteeksi tuli tietämään hoviräätälin sekä ainoan
kauppiaan, jolta aatelismies, joka tahtoi päästä naisten suosioon,
saattoi ostaa hansikkaansa, pitsiröyhelönsä ja kenkänsä.

Vihdoinkin, kun yö jo oli pimennyt sysimustaksi, hän palasi
majapaikkaansa kahden veljensä lakeijan seuraamana, jotka olivat
aseistetut pistooleilla ja tikareilla; sillä Parisin kadut olivat
niihin aikoihin, kello 8 jälkeen illalla vaarallisemmat kuin mitä
Sevillan ja Granadan välinen tie on vielä tänä päivänä.[42]




VI.

Puoluepäällikkö.


    "Norfolkin Jukka, et korskastasi hyödy,
    Herrasi Riku on ostettu ja myöty."

                _Shakespeare_, Richard III.

Palatessaan vaatimattomaan majapaikkaansa Mergy silmäili surullisesti
huoneen kulunutta ja nuhrautunutta kalustusta. Kun hän mielessään
vertaili huoneensa muinoin kalkilla valkaistuja, nyt savuttuneita ja
mustuneita seiniä juuri jättämänsä huoneuston loistaviin silkkisiin
seinäverhoihin; kun hän muisteli kaunista maalattua madonnankuvaa ja
näki edessään seinällä vain vanhan pyhimyskuvan, niin hänen päähänsä
pisti sangen häijy aatos. Tuo ylellisyys, tuo hienous, naisten ja
kuninkaan suosio, sanalla sanoen niin monet toivottavat seikat
olivat maksaneet Georgelle yhden ainoan sanan vain, sanan joka oli
hyvin helppo lausua, sillä riitti kun se vaan tuli huulilta, sydämiä
ja munaskuita ei siinä tutkisteltu. Heti samassa hänen mieleensä
muistuivat useitten protestanttien nimet, jotka uskostaan luopumalla
olivat päässeet kunniasijoille; ja kun paholainen on valmis
käyttämään kaikkea aseenaan, niin Mergyn mieleen juohtui vertaus
tuhlaajapojasta, mutta myös se omituinen moraali, että kääntyneestä
hugenotista iloittaisiin enemmän kuin hartaasta katolilaisesta.

Nämä ajatukset, jotka yhä uudestaan kaikenlaisissa erilaisissa
muodoissa aivankuin vaistomaisesti tulivat hänen mieleensä,
kiusasivat häntä ja herättivät hänessä inhoa. Hän otti geneveläisen
raamatun, joka oli kuulunut hänen äidilleen, ja luki sitä jonkin
aikaa. Rauhallisemmalla mielellä hän laski kirjan kädestään, ja
ennenkuin hän sulki silmänsä, hän mielessään vannoi elävänsä ja
kuolevansa isiensä uskossa.

Mutta huolimatta raamatun luvusta ja valasta Mergyn unet
kuvastivat päivän tapahtumia. Hän uneksi purppuranpunaisista
silkkiuutimista, kultaisesta pöytäkalustosta, sitten kuvat
vaihtuivat, miekat välkkyivät ja veri vuoti yhteen viinin kanssa.
Sitten madonnankuva alkoi hänen mieltään askarruttaa, se astui
ulos kehyksestään ja tanssi hänen edessään. Hän koetti painaa
mieleensä sen kasvonpiirteitä, ja silloin vasta hän huomasi että
sillä oli kasvoillaan musta naamio. Mutta voi sen tummansinisiä
silmiä ja valkeata ihoa, joka näkyi kahtena kapeana juovana naamion
aukoista...! Naamion siteet laukesivat, ja näkyviin tulivat
taivaallisen ihanat kasvot, mutta niiden hahmopiirteet olivat
epämääräiset; ne olivat kuin nymfin kuvainen väreilevässä vedessä.
Vaistomaisesti hän loi silmänsä alas, ja kun hän ne jälleen kohotti,
niin hän näki enää vain kauhean Comminges'n, verinen miekka kädessä.

Mergy nousi varhain, kannatti veljensä luo keveät matkakapineensa,
ja, kieltäytyen lähtemästä hänen mukanaan katsomaan kaupungin
nähtävyyksiä, hän läksi yksin Châtillon-palatsiin ojentaakseen
amiraalille isänsä hänelle antaman kirjeen.

Palatsin pihan hän tapasi ahdinkoon asti täynnä palvelijoita ja
hevosia, joiden keskitse hänellä oli täysi työ raivata itselleen
tie laajaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä asepalvelijoita ja
hovipoikia, jotka, vaikkei heillä ollutkaan muita aseita kuin
miekkansa, yhtäkaikki muodostivat amiraalin ympärille mahtavan
suojelusvartion. Mustapukuinen ovenvartija vei, luodessaan silmäyksen
Mergyn pitsikaulukseen ja kultaketjuihin, jotka kapteeni oli tälle
lainannut, tämän mitään vastaväitteitä tekemättä heti saliin, jossa
hänen herransa oli.

Ylimyksiä, aatelismiehiä, protestanttisia pappeja, kaikkiaan yli
neljäkymmentä henkeä, kaikki paljain päin, seisoi kunnioittavassa
odotuksessa amiraalin ympärillä. Tämä oli hyvin yksinkertaisesti
puettu ja kokonaan mustissaan. Hän oli kookas varreltaan, mutta
hiukan kumara, ja hänen kaljulle otsalleen olivat sodan rasitukset
murtaneet useampia ryppyjä kuin vuodet. Pitkä valkoinen parta valui
rinnalle. Hänen poskensa, jotka jo luonnostaan olivat kuopallaan,
näyttivät sitä olevan vielä enemmän haavan vuoksi, jonka syvää
arpea hänen pitkät viiksensä eivät kyenneet kunnolla peittämään.
Montcontourin tappelussa oli pistoolinluoti lävistänyt hänen
poskensa ja murskannut useita hampaita. Hänen kasvojensa ilme oli
pikemminkin surullinen kuin ankara, ja sanottiin ettei sitten uljaan
Dandelot'n[43] kuoleman kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.
Hän seisoi nojaten kättään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja
pohjapiirroksia, joiden keskestä kohosi näkyviin tavattoman iso
nelitaitteinen raamattu. Hammastikut, joita oli hajallaan karttojen
ja paperien joukossa, johdattivat mieleen tottumuksen, josta häntä
usein pilkattiin. Pöydän päässä istuvalla kirjurilla näytti olevan
täysi työ kirjoittaessaan kirjeitä, jotka hän heti antoi amiraalin
allekirjoitettaviksi.

Nähdessään tämän suuren miehen, joka uskolaistensa silmissä oli
enemmän kuin kuningas, sillä hänessä oli samaan henkilöön yhtyneenä
sankari ja pyhimys, Mergy tunsi niin suuren kunnioituksen valtaavan
mielensä, että hän Coligny'tä lähestyessään ehdottomasti notkisti
toisen polvensa. Amiraali, hämmästyneenä ja harmissaan tästä
tavattomasta kunnioituksen ilmaisusta, antoi hänelle merkin nousta ja
otti hieman kiivaasti kirjeen, jonka nuori intomielinen mies hänelle
ojensi. Hän silmäsi kirjeen sinetissä olevaa vaakunaa.

-- Se on vanhalta ystävältäni parooni de Mergy'ltä, hän virkkoi, ja
te, nuori mies, muistutatte häntä siinä määrin, että teidän täytyy
olla hänen poikansa.

-- Teidän ylhäisyytenne, minun isäni olisi toivonut, ettei hänen
korkea ikänsä olisi estänyt häntä tulemasta itse julkilausumaan
teille kunnioituksensa tunteet.

-- Hyvät herrat, Coligny sanoi kirjeen luettuaan ja kääntyen häntä
ympäröivien puoleen, saan esittää teille parooni de Mergyn pojan,
joka on taivaltanut yli sadan lieun matkan yhtyäkseen meikäläisiin.
Näyttää siltä, ettei meillä tule olemaan puutetta vapaaehtoisista
Flanderin retkellä. Hyvät herrat, pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä
tätä nuorta miestä kohtaan, teillä kaikilla on mitä ylevin käsitys
hänen isästään.

Heti paikalla Mergy sai ojakseen parikymmentä syleilyä, ja yhtä moni
tarjosi hänelle palveluksiaan.

-- Joko olette ollut mukana sodassa, Bernard ystäväni? amiraali
kysyi. -- Oletteko koskaan kuullut pyssyjen pauketta?

Mergy vastasi punastuen, ettei hänellä vielä ole ollut onnea saada
taistella uskonsa puolesta.

-- Sanokaa itseänne pikemminkin onnelliseksi, nuori mies, kun ei
teidän ole ollut pakko vuodattaa omien kansalaistenne verta, sanoi
Coligny vakavasti; Jumalan kiitos, hän lisäsi huoaten, kansallissota
on lopussa, uskonto voi taas hengittää, ja, onnellisempana kuin
me, te paljastatte miekkanne ainoastaan kuninkaanne ja isänmaanne
vihollisia vastaan.

Sitten hän lausui, laskien kätensä nuoren miehen olalle:

-- Olen varma siitä, että te ette kiellä sitä sukua josta te
olette syntynyt. Isänne toivomuksen mukaan saatte ensin palvella
aatelismiesten joukossa; ja kun kohtaamme espanjalaiset, niin
vallatkaa heiltä sotalippu, ja heti teillä on kornetinpaikka
rykmentissäni.

-- Vannon teille, Mergy huudahti päättäväisellä äänellä, että ensi
kahakassa minusta tulee kornetti, tai sitten minun isälläni ei ole
enää poikaa.

-- Hyvä, reipas poikani, puhut kuin isäsikin puhui. Sitten hän kutsui
taloudenhoitajansa. -- Tässä on taloudenhoitajani, Samuel-mestari; ja
jos tarvitset rahaa, niin voit kääntyä hänen puoleensa.

Taloudenhoitaja kumarsi Mergylle, joka kiirehti kiittämään ja
kieltäytymään.

-- Isäni ja veljeni, hän virkkoi, varustavat kyllä minut runsaasti
kaikella mitä tarvitsen.

-- Veljenne...? kapteeni George Mergy, joka ensi sodan jälkeen luopui
uskostaan?

Mergy painoi surullisena päänsä alas. Hänen huulensa liikkuivat,
mutta ei voinut kuulla hänen vastaustaan.

-- Hän on oivallinen sotilas, amiraali jatkoi, mutta mitä rohkeus on
ilman jumalanpelkoa? Nuori mies, teillä on omaistenne keskuudessa
seurattava esikuva ja varottava esimerkki.

-- Koetan ottaa esimerkkiä veljeni mainehikkaista teoista ... enkä
hänen uskonmuutoksestaan.

-- No niin, Bernard, tulkaa usein käymään luonani, ja pitäkää minua
ystävänänne. Täällä te kylläkään ette ole missään hyvien tapojen
oppimiselle otollisessa paikassa, mutta toivon voivani temmata teidät
siitä pian pois viedäkseni teidät sinne, jossa voitte niittää kunniaa.

Mergy kumarsi kunnioittavasti ja vetäytyi takaisin amiraalia
ympäröivään piiriin.

-- Hyvät herrat, Coligny sanoi, ryhtyessään taas keskusteluun, jonka
Mergyn tulo oli keskeyttänyt, kaikilta suunnilta minulle saapuu hyviä
uutisia. Rouen'in murhamiehet ovat saaneet rangaistuksensa.

-- Mutta Toulouse'n eivät, sanoi vanha, synkän ja kiihkoisen näköinen
pappi.

-- Te erehdytte, hyvä herra. Olen juuri saanut siitä tiedon. Ja vielä
lisäksi, tasajakoinen[44] tuomioistuin on jo asetettu Toulouse'en.
Joka päivä hänen majesteettinsa soittaa meille, että oikeus on sama
kaikille.

Pappi pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.

Valkopartainen, mustaan samettiin puettu vanhus huudahti:

-- Hänen oikeutensa on yhä sama, niin kylläkin! Châtillon'it,
Montmorency't ja Guise't Kaarle ja hänen arvoisa äitinsä tahtoisivat
tuhota yhdellä iskulla.

-- Puhukaa kunnioittavammin kuninkaasta; herra de Bonisson, Coligny
sanoi ankarasti. Unohtakaamme, unohtakaamme vihdoinkin viimein nuo
vanhat vihat. Älköön voitako sanoa, että katolilaiset noudattavat
paremmin kuin me jumalallista käskyä unohtaa kärsityt loukkaukset.

-- Isäni luiden kautta! se on heille helpompaa kuin meille, Bonisson
mutisi. Kaksikymmentäkolme marttyyrikuoleman kärsinyttä omaistani
eivät niin helposti häivy muististani.

Näin hän puhui katkerasti, kun kovin raihnainen ja vastenmielisen
näköinen ukko perin kulunut harmaa vaippa yllään astui saliin,
pujottelihe läpi tungoksen ja antoi Colignylle sinetillä suljetun
paperin.

-- Kuka te olette? tämä virkkoi murtamatta sinettiä.

-- Eräs ystävänne, vanhus vastasi käheällä äänellä. Ja hän meni
samassa tiehensä.

-- Näin tämän ukon tänä aamuna tulevan Guisein palatsista, sanoi yksi
aatelismiehistä.

-- Hän on taikuri, sanoi toinen.

-- Myrkyttäjä, virkkoi kolmas.

-- Guisen herttua on hänet lähettänyt myrkyttämään herra Amiraalin.

-- Minut myrkyttämään, virkkoi Amiraali olkapäitään kohauttaen, minut
myrkyttämään kirjeellä!

-- Muistakaa Navarran kuningattaren hansikkaita![45] Bonisson
huudahti.

-- Uskon yhtä vähän hansikkaiden kuin kirjeenkään myrkkyyn; mutta
uskon ettei Guisen herttua voi ryhtyä niin raukkamaiseen tekoon.

Hän aikoi avata kirjeen, kun Bonnisson heittäytyi hänen päälleen ja
tarttui hänen käsiinsä huutaen:

-- Älkää murtako sen sinettiä, taikka saatte hengittää kuolettavaa
myrkkyä!

Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat amiraalin ympärille, joka koetti
vapautua Bonissonin otteesta.

-- Minä näen kirjeestä nousevan mustaa savua! huusi yksi ääni.

-- Heittäkää se pois! heittäkää se pois! kaikki huusivat yhteen
ääneen.

-- Päästäkää minut irti, senkin hupsut! sanoi amiraali koettaen
torjua heitä luotaan. Tässä voimankoetuksessa, joka hänellä oli
kestettävänä, paperi putosi lattialle.

-- Samuel, ystäväni! huudahti Bonisson, näyttäkää että olette hyvä
palvelija. Avatkaa tuo kirje, älkääkä antako sitä herrallenne
ennenkuin olette tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ole mitään
epäilyttävää.

Se tehtävä ei ollut taloudenhoitajalle ollenkaan mieluisa. Mergy
otti arvelematta kirjeen maasta ja mursi sinetin. Samassa hän
huomasi seisovansa mukavasti tyhjän kehän keskessä, jokainen kun oli
vetäytynyt taaksepäin ikäänkuin olisi odottanut pommin räjähtävän
keskellä huonetta, mutta kirjeestä ei lähtenyt mitään tuomiota
tuottavaa kaasua, kukaan ei edes aivastanut. Niin pelätyssä käärössä
ei ollut mitään muuta kuin sangen likainen paperi, jossa oli muutamia
rivejä kirjoitusta.

Samat henkilöt jotka olivat olleet ensimmäisinä vetäytymässä syrjään,
lähestyivät nyt ensimmäisinä häntä nauraen, niinpian kuin kaikki
vaaran mahdollisuus oli hävinnyt.

-- Mitä tämä häikäilemättömyys merkitsee? Coligny huusi vihoissaan,
tempautuen vihdoinkin irti Bonissonin puristuksesta, kuinka
uskalletaan mennä minulle osoitettuja kirjeitä avaamaan.

-- Herra amiraali, jos tässä kirjeessä olisi sattumalta ollut niin
äkisti vaikuttavaa myrkkyä että se olisi tappanut teidät ja olisitte
tulleet sitä vetäneeksi henkeenne, niin olisi ollut parempi että
minunlaiseni nuori mies olisi joutunut sen uhriksi, kuin te, jonka
olemassaolo on uskollemme niin suuriarvoinen.

Ihastuksen muminaa kuului hänen ympärillään. Coligny puristi hänen
kättään liikutettuna ja sanoi hänelle suopeasti hetken hiljaisuuden
perästä:

-- Kun kerran teit sen että avasit tämän kirjeen, niin lue meille
mitä siinä seisoo.

Mergy luki heti seuraavat sanat:

    "Taivas on lännessä veristen ruskojen peitossa. Tähdet ovat
    taivaan vahvuudelta näkymättömiin hävinneet, ja tulisia miekkoja
    on ilmoissa nähty. Täytyy olla sokea, jos ei ymmärrä mitä nämät
    merkit ennustavat. Garpard! vyötä miekkasi kupeellesi, kiinnitä
    kannukset jalkaasi, taikka muutaman päivän perästä närhit
    nokkivat lihaasi."

-- Hän tarkoittaa närhillä Guiseja, sanoi Bonisson; siinä on pantu
sen nimen sijaan samalla kirjaimella alkava linnun nimi.[46]

Amiraali kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, eikä kukaan
virkkanut mitään, mutta ennustus oli ilmeisestikin tehnyt vaikutuksen
saapuvilla olijoihin.

-- Kuinka paljon onkaan Parisissa sellaisia ihmisiä jotka uskovat
kaikkia tyhmyyksiä! sanoi Coligny kylmästi. Eikös Parisissa sanota
olevan lähes kymmenentuhatta lurjusta, joiden ainoana elinkeinona on
ennustaminen?

-- Varoitusta sellaisenaan ei pidä halveksua, sanoi muudan jalkaväen
päällikkö. Guisen herttua on sanonut sangen julkisesti, ettei hän
nuku rauhassa ennenkuin on pistänyt miekkansa vatsaanne.

-- On niin helppo murhamiehen tunkeutua tänne asti, lisäsi Bonisson.
Teidän sijassanne menisin Louvreen ainoastaan haarniska ylläni.

-- No no, toveri hyvä, amiraali vastasi, eivät salamurhaajat käy
meidänlaistemme vanhojen sotilaiden kimppuun. He pelkäävät pahemmin
meitä kuin me heitä.

Hän keskusteli jonkun aikaa Flanderin sodasta ja uskonasioista. Useat
henkilöt jättivät hänelle anomuskirjoja kuninkaalle annettavaksi; hän
otti ne nopeasti vastaan, lausuen jokaiselle anojalle ystävällisiä
sanoja. Kello löi kymmenen, ja hän pyysi hattunsa ja hansikkaansa
mennäkseen Louvreen. Muutamat läsnäolijoista ottivat häneltä silloin
jäähyväiset, mutta suuri joukko seurasi häntä ollakseen hänen
saattueenaan ja vartiostonaan samalla kertaa.




VII.

Puoluepäällikkö.

(Jatkoa).


Huomatessaan veljensä, kapteeni huusi hänelle jo kaukaa:

-- No! Oletko nähnyt Gaspard I:n? Kuinka hän otti sinut vastaan?

-- Niin ystävällisesti, etten sitä unohda milloinkaan!

-- Sepä kovin hauskaa.

-- Oi George! mikä mies!

-- Mikä mies! Mies joka on melkein samanlainen kuin joku toinenkin;
jolla on vähän enemmän kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä kuin
palvelijallani, puhumattakaan syntyperän erilaisuudesta. Hra de
Châtillon'in syntyperä on paljon tehnyt puolestaan hänen edukseen.

-- Hänen syntyperänsäkö hänelle on opettanut sotataidon, ja sekö
hänestä on tehnyt aikamme suurimman sotapäällikön?

-- Ei, tietenkään ei, mutta hänen ansionsa eivät ole voineet estää
häntä aina joutumasta häviölle. -- Mutta mitäs tyhjistä, jätetään
tuo. Tänään olet nähnyt amiraalin, se on oikein hyvä; kunnia sille
jolle kunnia tulee, ja niin piti käydäkin, että kävit ensiksi
osoittamassa kunnioitustasi herra de Châtillon'ille. Mutta nyt ...
tahdotko tulla huomenna metsästysretkelle? ja siellä minä esitän
sinut jollekulle, joka kyllä ansaitsee näkemisen vaivan; tarkoitan
Kaarlea, Ranskan kuningasta.

-- Minäkö tulisin mukaan kuninkaan metsästysretkelle!

-- Niinpä juuri, ja siellä sinä saat nähdä hovin kauneimmat naiset
ja hevoset. Madridin linnaan kokoonnutaan, ja meidän pitää olla
siellä hyvissä ajoin. Annan sinulle harmaantäplikkään hevoseni, ja
takaan ettei sinun tarvitse sitä kannustaa pysyäksesi aina koirien
kintereillä.

Palvelija antoi Mergylle kirjeen, jonka kuninkaan hovipoika oli juuri
tuonut, ja hän oli yhtä hämmästynyt kuin veljensäkin, kun näki, että
siinä oli kornetin valtakirja. Kuninkaan sinetti oli kiinnitetty
tähän kirjeeseen, joka sitäpaitsi oli laadittu erittäin siroon
huoliteltuun muotoon.

-- No mutta helkkari sentään! George huudahti, sepä suosio
tuli äkkiä! Mutta miten pirun tavalla Kaarle IX, joka ei tiedä
sinunlaistasi miestä maailmassa olevankaan, lähettää sinulle kornetin
valtakirjan?

-- Luulen, että minun on siitä kiittäminen herra amiraalia, Mergy
virkkoi. Ja hän kertoi silloin veljelleen salaperäisen kirjeen
tarinan, jonka hän oli niin urhoollisesti avannut. Kapteeni nauroi
makeasti seikkailun lopulle, ja pilkkasi häntä siitä säälimättä.




VIII.

Lukijan ja kirjan tekijän kaksinpuhelu.


Herra kirjailija, oi kuinka mainio tilaisuus teillä tässä onkaan
luoda kuvia! Ja mitä kuvia! Te olette aikeissa mennä Madridrin
linnaan hovin keskuuteen. Ja minkä hovin? Näytättehän sen meille,
tuon ranskalais-italialaisen hovin? Tutustuttakaa meidät, toiseen
toisensa perästä, kaikkiin niihin luonteisiin, jotka kohoavat yli
muitten. Kuinka paljon saammekaan oppia! ja kuinka mielenkiintoinen
täytyykään niin monen suuren henkilön keskuudessa vietetyn päivän
olla!

-- Voi arvoisa lukijani, mitä minulta pyydättekään? Toivoisin kovin
kykeneväni kirjoittamaan Ranskan historian; en tahtoisi sepittää
mitään taruja. Mutta sanokaapa minulle, miksi tahdotte minua
tutustuttamaan teitä ihmisiin, joilla ei ole määrä olla ollenkaan
mitään osaa romaanissani.

-- Mutta siinä te teette aivan väärin, ettette anna heidän näytellä
siinä mitään osaa. Mitä! Te muutatte minut vuoteen 1572, ja pyritte
sivuuttamaan niin monen huomattavan miehen kuvat! No niin, ei mitään
epäröimisiä eikä empimisiä. Alkakaa; minä annan teille ensimmäisen
lauseen: _Salongin ovi aukeni, ja näkyviin_...

-- Mutta, arvoisa lukija, Madridin linnassa ei ollut salonkia;
salongit tuota...

-- No niin! _Suuri sali oli täynnä väkeä ... j.n.e. jonka keskuudessa
huomattiin ... j.n.e._

-- Mitä siellä sitten pitäisi huomata?

-- No ensiksikin, Kaarle IX, hitto vieköön!

-- _Toiseksi?_

-- Seis nyt. Kuvatkaahan ensinnä hänen pukuaan, sitten saatte luoda
minulle kuvan hän ruumiillisesta ja vihdoin henkisestä olemuksestaan.
Kaikki romaanikirjoittajathan tekevät meidän päivinämme sillä tavalla.

-- Hänen pukunsako? Hän oli puettu metsästyspukuun, suuri
metsästystorvi kaulassa.

-- Olettepa kovin niukkasanainen.

-- Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee ... odottakaapas...
Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen
rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.

-- Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun
lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?

-- No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta
miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka
kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna.
Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli
alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret
silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän
puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu
_Pärttylin yötä_, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa
ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova
ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta
englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura
on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten
muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on
vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää
ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin
vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut
pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. -- Aivan varmasti te olette
nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette
katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut
esiintymisenne aivan varmaksi.

-- Entä Katariina di Medici?

-- Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut
häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä
kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan,
on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti
yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita
tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee
yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy
on sama, sanoopa hän sitten _Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta
vihatusta bearnittaresta?_ tai _Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa
napolilaiselle koiralleni!_

-- Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja.
Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista
ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.

-- Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin
missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? -- Tänä
kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat
tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.

-- Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille
Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies,
Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas
Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.

-- Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa
huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän
on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten.
Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen
keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä,
etenkin jos -- kuten toivon, -- ette ole metsästäjä.

-- Entä Margareetta?

-- Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.

-- Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de
Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld,
Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?

-- Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä
puhun teille ystävästäni Mergystä.

-- Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.

-- Pelkäänpä niin käyvän.




IX.

Hansikas.


Hovi oli Madridin linnassa. Leskikuningatar, odotti huoneessaan,
hovinaisensa ympärillään, että kuningas tulisi syömään aamiaista
hänen kanssaan ennen ratsaille nousemistaan; ja prinssien seuraamana
kuningas kulki hitaasti poikki huoneen, jossa olivat koolla kaikki
ne, joiden oli määrä seurata häntä metsästysretkelle. Hän kuunteli
hajamielisenä hovimiesten hänelle omistamia lauseita, ja vastasi
heille usein tylysti. Kun hän kulki ohi veljesparin, niin kapteeni
notkisti polvensa ja esitti uuden kornetin. Syvään kumartaen Mergy
kiitti hänen majesteettiaan kunniasta, jonka tämä juuri oli hänelle
osoittanut ennenkuin hän sen oli ansainnutkaan.

-- Ahaa, teistä siis isäni amiraali on puhunut minulle. Te olette
kapteeni Georgen veli?

-- Olen, sire.

-- Oletteko katolilainen, vai hugenotti?

-- Sire, olen protestantti.

-- Mitä siitä puhuin, sen sanoin vain uteliaisuudessani, sillä piru
minut periköön jos välitän niiden uskosta, jotka minua palvelevat
hyvin.

Sanottuaan nämä muistettavat sanat kuningas meni kuningattaren luo.

Jonkin hetken kuluttua tuli saliin joukko naisia, jotka näyttivät
panevan herrojen kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Puhun
ainoastaan yhdestä tämän hovin kaunottaresta, jossa niitä muuten
oli niin runsaasti -- tarkoitan kreivitär de Turgis'ta, joka tässä
kertomuksessa näyttelee suurta osaa. Hän oli puettu ratsastuspukuun,
joka oli samalla kertaa kevyt ja komea, eikä hän ollut vielä ottanut
naamiota kasvoilleen. Hänen loistavan valkean, mutta tasaisen
kalpean hipiänsä sai vielä enemmän pistämään silmään hänen pikimusta
tukkansa, hänen kauniisti kaareutuneitten kulmakarvainsa toiset päät
melkein koskettivat toisiaan ja ne antoivat hänen kasvoilleen kovan,
tai pikemminkin ylpeän ilmeen, silti vähintäkään vähentämättä hänen
piirteittensä kokonaisvaikutuksen suloa. Hänen suurissa sinisissä
silmissään saattoi aluksi huomata vain halveksuvan ylpeän ilmeen;
mutta vilkkaassa keskustelussa saattoi nähdä hänen silmäteriensä
suurenevan ja laajenevan kuin kissan silmien, hänen katseisiinsa
tuli tulta ja itserakkaimman narrinkin oli vaikeata jonkinkaan aikaa
vastustaa niiden taikamaista vaikutusta.

-- Kreivitär de Turgis! Kuinka kaunis hän on tänään? mumisi hoviväki.
Ja jokainen pyrki tunkeutumaan lähemmä nähdäkseen hänet paremmin.
Mergyn, joka sattui hänen tielleen, sai hänen kauneutensa niin
valtoihinsa, että hän jäi liikkumatonna paikoilleen, ja huomasi
väistää, tehdäkseen hänelle tilaa, vasta sitten, kun kreivittären
laajat silkkihihat hipaisivat hänen takkiaan.

Kreivitär huomasi hänen liikutuksensa, ehkäpä oli siitä
mielissäänkin, ja suvaitsi hetkiseksi luoda kauniit silmänsä Mergyn
silmiin, joka painoi ne heti alas polttavan punan kohotessa hänen
poskilleen. Kreivitär hymyili, ja ohi kulkiessaan pudotti toisen
hansikkaansa sankarimme jalkoihin, joka, seisten yhä vieläkin
liikkumatonna ja päästään pyörällä, ei älynnyt edes ottaa sitä
maasta. Heti kohta nuori, vaaleaverinen mies, (hän ei ollut kukaan
muu kuin Comminges) joka seisoi Mergyn takana, tyrkkäsi häntä
kovasti päästäkseen hänen eteensä, otti hansikkaan ja, suudeltuaan
sitä kunnioittavasti, antoi sen rouva de Turgis'lle takaisin.
Tämä, kiittämättä häntä siitä, kääntyi Mergy'hin, jota hän katseli
hetkisen, mutta musertavan ivallisesti, sitten virkkoi aivan ääneen,
huomatessaan hänen vieressään kapteeni Georgen:

-- Kapteeni, sanokaa minulle mistä tuo tomppeli on tullut?
Varmastikin hän on hugenotti, ainakin kohteliaisuudesta päättäen.

Yleinen nauru sai onnettoman, joka oli sen esineenä, lopullisesti
ymmälle.

-- Hän on veljeni, arvoisa rouva, George vastasi hiukan
hiljaisemmalla äänellä; hän on ollut Parisissa vasta kolme päivää,
eikä hän, kunniani kautta, ole sen kömpelömpi kuin mitä Launoy oli
ennenkuin te otitte huoleksenne hänen opettamisensa.

Kreivitär punastui hieman.

-- Kapteeni, tuo on ilkeätä pilaa. Älkää puhuko pahaa kuolleista. No
niin, antakaa minulle kätenne; minulla on teille jotain sanottavaa
erään naisen puolesta, joka ei ole teihin ollenkaan tyytyväinen.

Kapteeni tarttui kunnioittavasti hänen käteensä ja vei hänet
kaukaiseen ikkunakomeroon, mutta kävellessään kreivitär vielä kerran
kääntyi katsomaan Mergy'tä.

Ollessaan vielä kokonaan kauniin kreivittären lumoissa, jota hän
paloi halusta katsoa ja johon hän ei uskaltanut luoda silmiään,
Mergy tunsi itseään keveästi lyötävän olalle. Hän kääntyi ympäri ja
näki parooni de Vaudreuil'n joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet
syrjään voidakseen hänelle puhua -- kuten hän sanoi tarvitsematta
pelätä kenenkään tulevan keskeyttämään.

-- Hyvä ystäväni, parooni sanoi, olette vielä aivan outo täällä, ja
ehkä ette tiedä kuinka tulee olla ja elää?

Mergy katsoi häntä kummastuneen näköisenä.

-- Teidän veljenne ei ole nyt vapaana eikä voi antaa teille neuvoja;
jos sallitte, niin minä teen sen hänen asemastaan.

-- En tiedä, herra parooni, kuka...

-- Teitä on kovasti loukattu, ja nähdessäni teidät tässä miettivässä
asennossa luulen että epäilemättä ajattelette keinoja saadaksenne
kostaa.

-- Kostaa? Mergy kysyi, punastuen silmänvalkuaisiaan myöten.

-- Eikö tuo pikku Comminges tyrkännyt teitä vastikään kovasti. Koko
hovi on nähnyt tapauksen, ja se odottaa, että otatte sen hyvin
pahaksenne.

-- Mutta, Mergy virkkoi, eihän ole mitään tavatonta että salissa,
joka on täynnä väkeä, joku vahingossa sattui minua tyrkkäämään.

-- Herra de Mergy, minulla ei ole sitä kunniaa, että tuntisitte minut
hyvin, mutta veljenne on hyvä ystäväni, ja hän saattaa teille sanoa,
että koetan mikäli suinkin mahdollista täyttää sen jumalallisen
määräyksen, että loukkaukset on unohdettava. En tahtoisi sotkea
teitä ilkeään riitaan, mutta samalla uskon velvollisuuteni olevan
sanoa teille, ettei Comminges tyrkännyt teitä _erehdyksessä_. Hän
tyrkkäsi teitä, koska tahtoi teitä häväistä; ja vaikka hän ei olisi
teitä nykäissytkään, niin hän kuitenkin on loukannut teitä; sillä
ottaessaan maasta rouva de Turgis'n hansikkaan, hän anasti itselleen
oikeuden, joka kuului teille. Hansikas oli teidän edessänne,
_ergo_[47] teillä _yksin_ oli oikeus ottaa se maasta ja antaa
takaisin sen omistajalle. Mutta katsokaapas, kääntykääs, niin voitte
nähdä salin perällä Comminges'n joka osoittaa teitä sormellaan ja
pilkkaa teitä.

Käännyttyään Mergy huomasi Comminges'n, jolla oli viisi kuusi nuorta
miestä ympärillään, ja joille hän kertoi nauraen jotain, mitä nämä
näyttivät uteliaina kuuntelevan. Ei mikään osoittanut, että olisi
siinä ryhmässä ollut hänestä kysymys, mutta Mergy tunsi rakastettavan
neuvonantajansa sanojen johdosta kovasti sydäntyvänsä.

-- Tahdonpa mennä häntä puhuttelemaan metsästysretken perästä, ja
kyllä minä hänelle...

-- Ei! älkää koskaan lykätkö moisen hyvän päätöksen täytäntöönpanoa;
te muuten vihoitatte Jumalaakin paljon vähemmän, jos annatte
vihamiehellenne haasteen heti loukkauksen tapahduttua, kuin
jos tekisitte sen vasta sitten, kun teillä jo on ollut aikaa
harkita asiaa. Kiivastuksissanne, joka on ainoastaan heikkouden
synti, te määräätte, milloin ja missä kohtaatte vastustajanne
taistellaksenne hänen kanssaan; ja jos te sitten taistelette,
niin teette sen ainoastaan välttääksenne suurempaa, nimittäin
sanassaanpysymättömyyden syntiä. Mutta minähän unohdan, että puhun
protestantille. Oli miten oli, sopikaa heti kohtaamisesta hänen
kanssaan; minä saatan teidät heti puheisiin hänen kanssaan.

-- Toivon, ettei hän kieltäydy esittämästä minulle anteeksipyyntöään,
jonka hän on velvollinen minulle tekemään.

-- Mitä siihen tulee, niin älkää pettäkö itseänne, toveri hyvä.
Comminges ei ole koskaan sanonut: _olen ollut väärässä_. Muuten hän
on kovin hieno mies, joka antaa teille täyden hyvityksen.

Mergy ponnisti voimansa hillitäkseen mielenliikutuksensa ja
saadakseen kasvonsa välinpitämättömän näköisiksi.

-- Jos minua kerran on solvaistu, niin minun täytyy saada hyvitystä.
Ja olipa se millaista tahansa, niin kyllä minä osaan sen vaatia
itselleni.

-- Oivallista, kelpo ystäväni; ilolla näen urhoollisuutenne, sillä
teille ei ole tietymätöntä, että Comminges on meidän paraimpia
miekankäyttäjiämme. Hitto soikoon! siinä on aatelismies, joka osaa
käyttää aseita. Hän on Roomassa nauttinut Bromballan opetusta, eikä
pirukaan enää tahtoisi taistella hänen kanssaan.

Näin puhuessaan hän katsoi tarkkaavasti Mergyn hieman kalpeita
kasvoja; tämä kuitenkin näytti olevan enemmän kiihdyksissään
kärsimästään loukkauksesta kuin peloissaan sen seurauksista.

-- Olisin mielelläni todistajananne tässä jutussa, mutta paitsi sitä,
että käyn tänään ehtoollisella, niin on herra de Rheincy'n ja minun
väliseni asia vielä keskeneräinen, enkä voi taistella ketään muuta
kuin häntä vastaan.[48]

-- Olen teille kiitollinen, hyvä herra; pahimmassa tapauksessa voi
veljeni ruveta todistajaksi.

-- Kapteeni, jos kuka ymmärtää tämänlaatuiset asiat. Odotellessamme
menen hakemaan Comminges'n luoksenne, jotta saatte selittää hänelle
asianne.

Mergy kumarsi, ja seinään päin kääntyen hän rupesi mielessään
sommittelemaan taisteluhaasteensa sanamuotoa ja koetti saada
kasvoilleen senmukaisen ilmeen.

Kaksintaisteluvaatimuksen voi tehdä tavallaan sirosti ja hienosti,
minkä taidon saattaa, kuten niin monen muunkin, saavuttaa tottumuksen
kautta. Sankarillamme oli nyt ensimäinen _juttunsa_, ja niinpä hän
tunsikin asemansa hieman tukalaksi; mutta tällä hetkellä häntä ei
peloittanut niinkään paljon se, että voisi saada miekanpiston kuin
että hän voisi sanoa jonkin sanan, joka ei ollut aatelismiehen arvon
mukaista. Tuskin hän oli saanut päässään muovailluksi lujan, mutta
kohteliaan lauseen, kun parooni de Vaudreuil hänen kainaloonsa
tarttuessaan sai hänet unohtamaan sen samassa silmänräpäyksessä.

Comminges sanoi, hattu kädessään ja kumartaen nenäkkään kohteliaasti,
ytelän imelällä äänellä:

-- Tahdotte puhutella minua, herrani?

Suuttumus nostatti veret Mergyn poskille; hän vastasi oitis ja
lujemmalla äänellä kuin mitä hän olisi osannut toivoakaan:

-- Olette käyttäytynyt minua kohtaan sopimattomasti, ja minä toivon
saavani teiltä hyvitystä.

Vaudreuil nyökkäsi hyväntahtoisesti päätään. Comminges oikaisihe,
ja, pannen kätensä puuskaan, siihen aikaan hyvän maun tällaisissa
tapauksissa ehdottomasti vaatimaan asentoon, sanoi hyvin verkkaan ja
juhlallisesti:

-- Te olette hyökkäävänä puolena, hyvä herra ja minulla on
puolustajana oikeus valita aseet.

-- Mainitkaa vaan mitä pidätte sopivana.

Comminges näytti miettivän hetkisen.

-- Estoe[49] on hyvä ase, hän virkkoi, mutta haavat voivat rumentaa,
ja meidän ijällämme, hän lisäsi hymyillen, ei ollenkaan huvita
näyttäytyä rakastajattarelleen arpi keskellä naamaa. Pistomiekka
tekee sitävastoin vain pienen reiän, mutta se on kyllä aivan riittävä
(ja hän hymyili vieläkin). Valitsen siis pistomiekan ja tikarin.

-- Hyvä on, Mergy sanoi. Ja hän otti askeleen lähteäkseen pois.

-- Hetkinen vielä! Vaudreuil huudahti, te unohdatte sopia
kohtauspaikasta ja ajasta.

-- Pré-aux-Clercs'illä kaikkien hovimiesten on tapana tavata
toisensa; ja jos teillä ei ole jotain muuta paikkaa, josta
erikoisesti pidätte?...

-- Pré-de-Clercs'illä, olkoon menneeksi.

-- Mitä aikaan tulee, niin ... en nouse ennen kahdeksaa, syistä joita
minun ei tarvinne mainita ... ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. En
mene maata _kotonani tänä iltana_, voin olla Pré'llä vasta yhdeksän
maissa.

-- Kello yhdeksän siis.

Luodessaan silmänsä toisaalle Mergy huomasi sangen lähellä itseään
kreivitär de Turgis'n, joka oli jättänyt kapteenin keskustelemaan
erään toisen hovinaisen kanssa. Saattaa aavistaa, että sankarimme
tämän pahan jutun aiheuttajan nähdessään pakoitti kasvonsa vieläkin
arvokkaamman ja teeskennellyn huolimattoman näköisiksi.

-- Jo jonkin aikaa on ollut tapana taistella punaisiin housuihin
puettuna. Jos ei teillä satu olemaan sellaisia valmiina, niin lähetän
teille parin niitä. Niissä ei veri näy, ja se on siistimpää.

-- Minusta se on lapsellista, Comminges vastasi.

Mergy hymyili sangen väkinäisesti.

-- No niin, hyvät ystävät, virkkoi silloin parooni de Vaudreuil, nyt
ei enää muuta kuin sovitaan vaan sekundanteistanne ja kolmansista
miehistänne.[50]

-- Herra de Mergy on vasta tullut hoviin, Comminges virkkoi, ja
ehkäpä hänelle tuottaisi vaikeuksia _kolmannen miehen_ hankkiminen;
siispä minä, auliudesta häntä kohtaan, tyydyn vain yhteen todistajaan.

Mergy veti, vaikka vähän vaivaloisesti, huulensa hymyntapaiseen.

-- Eipä saattaisi olla kohteliaampi, parooni sanoi. Ja onpa
todellakin hauska olla tekemisissä niin mukautuvaisen aatelismiehen
kuin herra de Comminges'in kanssa.

-- Kun tarvitsette pistomiekkaa, joka on saman pituinen kuin
minunkin, Comminges taas puuttui puheeseen, niin suosittelen teille
Laurentia, Kultaisen Auringon omistajaa Ferronnerle-kadulta; hän on
kaupungin paras asekauppias. Sanokaa vaan hänelle että tulette minun
lähettämänäni, niin kyllä hän varustaa teidät hyvin.

Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi aivan tyynenä takaisin
nuorten miesten ryhmään, josta hän vastikään oli lähtenyt.

-- Onnittelen teitä herra Bernard, Vaudreuil virkkoi; te suoriuduitte
hyvin taisteluvaatimukseistanne. Toden perästä, oikein hyvin!
Comminges ei ole tottunut kuulemaan sellaista puhetta. Häntä
peljätään kuin kuolemaa, etenkin sen perästä kun hän surmasi suuren
Canillacin; sillä mitä Saint-Michel'iin tulee, jonka hän tappoi
kaksi kuukautta sitten, niin siitä hän ei saanut suurtakaan kunniaa.
Saint-Michel ei kuulunut taitavimpiin, kun taas Canillac oli jo
surmannut viisi kuusi aatelismiestä saamatta naarmuakaan. Hän
oli opiskellut Napolissa Borellin johdolla, ja sanotaan Lansacin
kuollessaan jättäneen hänelle perinnöksi salaisen piston, jolla hän
teki niin paljon pahaa. Mutta totta puhuen Canillac oli, Vaudreuil
jatkoi kuin itsekseen, ryöstänyt Auxenen kirkon ja heittänyt maahan
pyhät rippileivät; ei olekaan kumma että hän siitä sai rangaistuksen.

Mergy, jota mokomat yksityiskohdat olivat omiaan kaikkea muuta
kuin huvittamaan, arveli kuitenkin olevansa pakoitettu jatkamaan
keskustelua pelosta ettei vaan Vaudreuil'in päähän voisi pälkähtää
hänen rohkeuttaan loukkaava epäluulo.

-- Kaikeksi onneksi, hän virkkoi, en ole ryöstänyt ainoatakaan
kirkkoa enkä kuuna päivänä kajonnut pyhiin rippileipiin; minulla on
siis yksi vaara vähemmän.

-- Vielä minun pitää antaa teille yksi neuvo. Kun mittelette
miekkojanne Comminges'n kanssa, niin varokaa visusti erästä hänen
temppuaan, joka maksoi kapteeni Tomason hengen. Hän huudahti, että
hänen miekkansa kärki oli poikki. Tomaso kohotti silloin miekkansa
päänsä yläpuolelle, odottaen iskua; mutta Comminges'n miekka oli
aivan ehyt, sillä se tunkeutui jalkaa vaille kädensuojusta myöten
Tomason rintaan, jonka tämä tuli jättäneeksi suojattomaksi, kun ei
osannut odottaa pistoa. Mutta tehän käytätte pistinmiekkoja, ja
silloin on vähemmän vaaraa.

-- Koetan tehdä parhaani.

-- Ei, kuulkaapas vielä! Valitkaa tikari jossa on luja kädensuojus;
se on kovin hyvä iskua väistäessä. Näettehän tämän arven vasemmassa
kädessäni? sen sain kun eräänä päivänä läksin liikkeelle ilman
tikaria. Nuori Tallard ja minä olimme joutuneet riitaan, ja kun ei
minulla ollut tikaria, niin luulin jo menettäväni vasemman käteni.

-- Entä haavoittuiko hän? Mergy kysyi hajamielisen näköisenä.

-- Tapoin hänet, kiitos pyhälle Maurille, suojeluspyhimykselleni
tekemäni lupauksen. Varatkaa myöskin liinavaatetta ja nukkaa
mukaanne, se ei suinkaan ole pahemmaksi. Ei sitä aina kuole niin
siihen paikkaan. Tekisitte myös viisaasti, jos asettaisitte miekkanne
messun ajaksi alttarille. Mutta tehän olette protestantti. Vielä yksi
sana. Älkää pitäkö sitä kunniallenne käypänä, vaikka peräytyisittekin
jonkun askeleen; päinvastoin, pankaa hänet liikkumaan; kun hän ei
pääse hengähtämään, niin koettakaa saada hänet hengästymään, ja kun
saatte otollisen tilaisuuden, niin hyvä isku rintaan, ja mies on
maassa.

Hän olisi vielä kauvankin antanut yhtä hyviä neuvoja, jos ei
ilmoille kajahtava kova torventoitotus olisi ilmaissut että kuningas
nousi ratsaille. Kuningattaren huoneuston ovi avautui, ja heidän
majesteettinsa suuntasivat kulkunsa kohti rappusia.

Kapteeni George, joka juuri oli heittänyt hyvästi naiselleen, palasi
veljensä luo, ja sanoi tälle iloisesti, lyöden häntä olalle:

-- Kautta messun, sinä olet oikea onnenpoika! Katsoppas tätä sievää
poikaa, jolla on viikset kuin kissalla! hän kun vaan näyttäytyy,
niin kaikki naiset ihan hullaantuvat häneen. Tiedätkös kun
kaunis kreivitär äsken juuri puhui kanssani sinusta kokonaisen
neljännestunnin? No niin, rohkeutta vaan. Ratsasta metsästyksen
aikana aina hänen rinnallaan, ja ole niin kohtelias ja huomaavainen
kuin osaat. Mutta mikä piru sinua vaivaa? voisi sanoa että olet
sairas, naamasi on venähtänyt pitemmäksi kuin roviolla poltettavan
protestanttisen papin. Ei, perhana vieköön, iloinen sinun pitää olla!

-- Minua ei suurestikaan haluta lähteä mukaan metsästykseen, ja
tahtoisin...

-- Jos ette tule mukaan, niin Comminges luulee teidän pelkäävän
kohdata häntä.

-- Olkoon sitten, Mergy sanoi vieden kätensä polttavalle otsalleen.
Hän arveli että oli parempi odottaa metsästysretken päättymistä
ennenkuin hän uskoisi seikkailunsa veljelleen. Mikä häpeä! hän
ajatteli, jos rouva de Turgis luulisi minun pelkäävän ... jos hän
ajattelisi, että pian tapahtuvan kaksintaistelun ajatteleminen estää
minua nauttimasta metsästyksestä!




X.

Metsästys.


    Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija,
    kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia,
    mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet.
    Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit...

                     _Shakespeare_, Romeo ja Julia.

Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja
aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla.
Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat
leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle
suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.

Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään
miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo
oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen
ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä
kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä,
jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ,
yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.

Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien
leukavitjasia.

-- Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen,
mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa
lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä
nähtyään teidät Louvressa.

-- Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin
tylysti. Mikä se olikaan?

-- Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on
samanvärinen kuin teidän nauhanne?

-- Osaako hän ratsastaa?

-- Sen saatte itse päättää.

Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen
luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena
yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin
unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.

-- Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.

-- Minäkö, rouva kreivitär...? hyvin vähän, Mergy sopersi
vastaukseksi.

-- Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!

-- Se oli ensi kerta.

-- Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen
silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.

Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn
suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet
omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä,
tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata
Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.

Lähdettiin ulos linnasta. Hirvi ajettiin liikkeelle, ja se tunkeusi
metsään; koko metsästysseurue seurasi perässä, ja, voimatta olla sitä
jonkin verran ihmettelemättä, Mergy saattoi panna merkille kuinka
taitavasti rouva de Turgis ohjaili hevostaan ja kuinka urheasti hän
antoi sen hypätä yli kaikkien tielle sattuvien esteiden. Mergy sai
kiittää berberiläisen hevosensa hyvyyttä siitä ettei hänen tarvinnut
erota kreivittärestä; mutta hänen suureksi kiusakseen ja harmikseen
seurasi tätä myöskin kreivi de Comminges, joka oli yhtä hyvä
ratsastaja kuin hänkin; ja huolimatta vinhan nopeasta laukasta sekä
erikoisesta tarkkaavaisuudesta jolla hän piti silmällä metsästyksen
kulkua, kreivi puhutteli usein ratsastajatarta Mergyn hiljaisuudessa
kadehtiessa hänen ketteryyttään ja huolettomuuttaan sekä varsinkin
hänen kykyään puhua huvittavasti tyhjänpäiväisistä asioista, jotka
varmaankin, päättäen vastenmielisyydestä, jota ne hänessä herättivät,
huvittivat kreivitärtä. Muuten ei kumpikaan kilpailija pitänyt, jalon
kilpailun kannustamana, yhtään aitaa kylläksi korkeana, ei yhtään
ojaa kyllin leveänä heitä pysäyttämään, ja toisenkin kerran he olivat
vähällä taittaa niskansa.

Yhtäkkiä kreivitär erosi metsästäjien parvesta ja kääntyi
lehtokujaan, joka muodosti kulman sen kanssa mitä pitkin kuningas ja
hänen seurueensa olivat ratsastaneet.

-- Mitä te teette? Comminges huudahti, tehän joudutte pois jäljiltä;
ettekö kuule haukkua ja torvia tältä suunnalta?

-- No niin! menkää te toista lehtokujaa pitkin; kuka teitä estää?

Comminges ei vastannut mitään, vaan seurasi kreivitärtä. Mergy teki
samoin, ja kun he olivat painuneet metsään muutaman sadan askeleen
verran, niin kreivitär hiljensi hevosensa käyntiä. Comminges hänen
oikealla ja Mergy vasemmalla puolellaan tekivät myöskin heti samoin.

-- Teillä on hyvä sotaratsu, herra de Mergy, Comminges sanoi; siinä
ei näy hikipisaraakaan.

-- Se on berberiläinen, jonka muuan espanjalainen möi veljelleni.
Tuossa on jälellä merkki miekaniskusta, jonka se sai Montcontourissa.

-- Olette kai ollut mukana sodassa? kreivitär kysyi Mergyltä.

-- En, arvoisa rouva.

-- Ette siis ole kertaakaan saanut pyssynkuulaa?

-- En, rouva.

-- Ettekö miekaniskuakaan?

-- En sitäkään.

Mergy luuli huomaavansa että kreivitär hymyili. Comminges kohotteli
viiksiään kovin pilkallisen näköisenä.

-- Ei mikään niin pue nuorta aatelismiestä kuin kaunis haava; vai
mitä te siitä sanotte, rouva kreivitär?

-- Kyllä, jos se on oikealla tavalla saatu.

-- Mitä te oikealla tavalla saadulla tarkoitatte?

-- Niin, haava on kunniaksi, jos se on saatu taistelutantereella;
mutta kaksintaistelussa ei asianlaita ole enää sama; en tunne mitään
halveksittavampaa.

-- Herra de Mergy on, niin luulen, puhunut teille ennen ratsastusta.

-- Ei ole, kreivitär virkkoi kuivasti.

Mergy ohjasi hevosensa Comminges'n viereen.

"Hyvä herra", hän virkkoi tälle aivan hiljaa, "niinpiankuin olemme
jälleen tavanneet metsästysseurueen, niin voimme mennä korkeaan
vesakkoon, ja siellä minä toivoakseni voin näyttää, etten suinkaan
tahdo välttää kohtausta teidän kanssanne."

Comminges katsoi häntä ilmein, jossa kuvastui samalla kertaa sääliä
ja hyväätuulta.

-- Niinpä tietenkin, tahdon kyllä teitä uskoa, hän vastasi; mutta
mitä minulle tekemäänne ehdotukseen tulee, niin en voi siihen
suostua. Emmekä ole mitään moukkia, että tappelisimme aivan yksin;
ja ystävämme, joiden on määrä olla siinä mukana, eivät antaisi
milloinkaan anteeksi sitä, ellemme olisi odottaneet heitä.

-- Kuten teitä haluttaa, herra kreivi, Mergy sanoi. Ja hän palasi
taas rouva de Turgis'n rinnalle, jonka hevonen oli päässyt muutaman
askeleen edelle. Kreivitär ratsasti pää rinnalle painuneena, ja hän
näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. He tulivat kaikki kolme koko
ajan vaiti ollen, tienristeykseen, jossa heidän kulkemansa lehtokuja
päättyi.

-- Eikö se ole metsästystorvi, joka nyt kuuluu? Comminges kysyi.

-- Minusta se tuntuu tulevan vesakosta vasemmalta kupeeltamme.

-- Kyllä, kyllä se on torvi, ja vielä bolognalainen. Hitto olkoon
jos se ei ole ystäväni Pompignanin torvi. Ette voi uskoa, herra de
Mergy, mikä ero on bolognalaisella ja sellaisella torvella, jommoisia
viheliäiset Parisin käsityöläiset valmistavat.

-- Tämä kuuluu kaukaa.

-- Ja minkälainen kaiku siinä on! Kuinka se on täyteläinen! Sen
kuullessaan koirat unohtavat juosseensa kymmenen peninkulmaa.
Tietäkääs, totta puhuen ei missään muualla tehdä mitään kunnollista
kuin Italiassa ja Flanderissa. Mitä arvelette tästä valloonilaisesta
kauluksesta? Se sopii hyvästi metsästyspukuun; minulla on vaikka
miten paljon kauluksia ja röyhelöitä; joita pidetään tanssiaisissa;
mutta niin yksinkertainen kuin tämä kaulus onkin, niin luuletteko
että sitä osattaisi kirjailla Parisissa? ei ensinkään. Olen tilannut
sen Bredasta. Jos tahdotte, niin pyydän erään Flanderissa olevan
ystäväni lähettämään niitä teille... Mutta... (Hän keskeytti
lauseensa purskahtaen nauruun). Kuinka olenkaan hajamielinen! Herra
Jumala! en enää ajatellutkaan sitä!

Kreivitär pysäytti hevosensa.

-- Comminges, metsästäjät ovat edessänne, ja torventoitotuksesta
päättäen on hirvi viimeisillään.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, kaunis rouva.

-- Ettekö te tahdo olla mukana usuttamassa koiria sen kimppuun?

-- Tietystikin; muutenhan meidän maineemme metsästäjinä ja
ratsastajina on mennyttä.

-- No niin! täytyy pitää kiirettä.

-- Niin, hevoset ovat nyt saaneet jo hengähtää. Antakaa siis meille
lähtömerkki.

-- Minä, olen väsynyt, minä jään tänne. Herra de Mergy jää pitämään
minulle seuraa. No, lähtekää.

-- Mutta...

-- Pitääkö se teille sanoa kahdesti? Kannustakaa hevostanne.

Comminges jäi liikkumatonna palkalleen; hänen kasvoilleen kohosi
puna, ja hän katsoi vuoroin Mergy'tä vuoroin kreivitärtä raivostuneen
näköisenä.

-- Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi
katkerasti hymyillen.

Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni
kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen.
Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään
kilpailijansa tieltä.

-- Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra
de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?

-- Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi
hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin ... hän
ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin!
Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten
hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.

Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa
esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin
äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä,
kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen
silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa
lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.

Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.

-- Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette
minulle suonut.

-- Herra Bernard ... osaatteko käyttää aseita?

-- Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.

-- Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi ...
oikein hyvästi.

-- Aatelismieheksi sangen hyvin, ja miekkailunopettajaksi varmaankin
huonosti.

-- Mutta siinä maassa, jossa me asumme, käyttävät aatelismiehet
paremmin aseitaan kuin vartonaiset opettajat.

-- Tosiaankin, olen kuullut sanottavan, että heistä monet tuhlaavat
asesaleissa aikaa, jonka he voisivat käyttää paremmin muuhun.

-- _Paremminko?_

-- Niin, epäilemättä. Eikö ole parempi jutella naisten kanssa, hän
sanoi hymyillen, kuin hikoilla itsensä läpimäräksi miekkailusalissa.

-- Sanokaapas minulle, oletteko jo useinkin taistelleet?

-- En koskaan, Herrankiitos, arvoisa rouva. Mutta miksi nämä
kysymykset?

-- Painakaa kerta kaikkiaan mieleenne, ettei koskaan pidä
kysyä naiselta, miksi hän tekee niin tai niin; ainakin se on
hyvinkasvatettujen aatelismiesten tapaista.

-- Koen noudattaa sitä, sanoi Mergy hienosti hymyillen ja kumartuen
hevosensa kaulan puoleen.

-- Siis ... mitä te teette huomenna?

-- Huomennako?

-- Niin; älkää olko kummastuksissanne.

-- Arvoisa rouva...

-- Vastatkaa minulle, minä tiedän kaikki; vastatkaa minulle, hän
huudahti ojentaen kätensä Mergy'tä kohti kuningatarmaisin liikkein.
Kreivittären sormenpää hipaisi Mergyn hihaa ja sai hänet värähtämään.

-- Teen parhaani, hän sanoi viimein.

-- Pidän vastauksestanne, sen antaja ei ole pelkuri eikä
tappelupukari. Mutta tiedätte varmaan, että ensi kokeessanne tulette
tekemisiin hyvin pelättävän miehen kanssa.

-- Minkäs sille voi? Olen silloin varmaankin kovin ymmällä, niinkuin
olen nytkin, hän lisäsi hymyillen; en ole koskaan nähnyt muita kuin
pelkkiä talonpoikaisnaisia, ja ensi kokeessani hovissa joudun olemaan
kahden kesken Ranskan hovin kauneimman naisen kanssa.

-- Puhukaamme vakavasti. Comminges on tämän hovin, jossa on
niin runsaasti salamurhaajia, paras miekankäyttäjä. Hän on
raffineerattujen kuningas.

-- Niin sanotaan.

-- No niin, ettekö te ole yhtään levoton?

-- Sanon vielä kerran, että teen parhaani. Ei pidä koskaan vaipua
epätoivoon, kun on hyvä miekka ja ennen kaikkea Jumalan apu mihin
turvata.

-- Jumalan apu! kreivitär keskeytti halveksuvan näköisenä; ettekö te
ole hugenotti, herra de Mergy?

-- Olen, tämä vastasi vakavasti, kuten hänen aina oli tapana tehdä
kun häneltä sellaista kysyttiin.

-- Te olette siis vielä suuremmassa vaarassa kuin joku muu.

-- Ja miksi?

-- Panna alttiiksi henkensä, se ei ole mitään, mutta te panette
alttiiksi enemmän kuin henkenne -- sielunne.

-- Te päättelette, arvoisa rouva, oman uskontonne käsityskannan
mukaan; minun käsityskantani on lohdullisempi.

-- Te leikitte turmiollista leikkiä. Kokonainen ijäisyys kärsimyksiä
yhdellä arpapelin heitolla; ja teillä on kaikki mahdollisuudet hävitä!

-- Joka tapauksessa olisi asia sama; sillä jos kuolisin huomenna
_katolilaisena_, niin kuolisin _kuolemansynnissä_.

-- Nuo ovat kovia sanoja, ja ero on suuri, hän huudahti, hiukan
kiihdyksissään siitä että Mergy esitti vastaväitteen, joka oli
johdettu hänen omasta uskostaan; meidän opettajamme kyllä selittävät
teille...

-- Niin! epäilemättä, sillä hehän selittävät kaikki, arvoisa rouva;
he ottavat itselleen vapauden, rohkenevat muutella evankeliumia omien
houreittensa mukaan. Esimerkiksi...

-- Jättäkäämme tuo. Ei voi hetkeäkään puhella hugenotin kanssa hänen
rupeamatta heti toistamaan raamatun sanoja.

-- Sen teemme siksi että me sitä luemme, kun taas teidän pappinnekaan
eivät sitä tunne. Mutta vaihdetaan puheenaihetta. Luuletteko että
hirvi tällä hetkellä on jo saavutettu?

-- Olette siis kovin kiintynyt uskoonne?

-- Tehän aloitatte, rouva.

-- Te uskotte sen hyväksi?

-- Paljon enemmänkin, uskon sen olevan parhaimman, ainoan hyvän;
muuten muuttaisinkin uskoa.

-- Teidän veljenne kyllä muutti.

-- Hänellä oli erikoiset syynsä ruvetakseen katolilaiseksi; minulla
on omani pysyäkseni protestanttina.

-- Kaikki he ovat uppiniskaisia ja kuuroja järjen äänelle! kreivitär
huudahti vihastuneena.

-- Tänään vielä sataa, Mergy sanoi katsoen taivasta.

-- Herra de Mergy, se ystävyys, jota tunnen veljeänne kohtaan, ja se
vaara, johon antaudutte, herättävät mielenkiintoani teitä kohtaan.

Mergy kumarsi kunnioittavasti.

-- Te kerettiläiset, te ette usko ollenkaan pyhäinjäännöksiin?

Mergy hymyili.

-- Ja uskotteko saastuvanne niihin koskiessanne? kreivitär
jatkoi... Te kieltäytyisitte niitä kantamasta niinkuin meidän
roomalaiskatolilaisten on tapana tehdä.

-- Se tapa meistä meikäläisistä tuntuu ainakin hyödyttömältä.

-- Kuunnelkaahan. Muudan serkkuni sitoi kerran pyhäinjäännöksen
metsäkoiran kaulaan, sitten hän ampui sitä kahdentoista askeleen
päästä raehaulipanoksella.

-- Ja koira kuoli?

-- Siihen ei sattunut ainoatakaan haulia.

-- Sepäs suuremmoista! soisinpa totisesti itselläni olevan moisen
pyhäinjäännöksen.

-- Todellakin! -- -- ja te pitäisitte sitä?

-- Epäilemättä; -- -- kun kerran pyhäinjäännös varjeli koiran, niin
sitä suuremmalla syyllä. Mutta vielä eräs seikka, onko sitten varma
että kerettiläinen on koiran arvoinen ... katolilaisen omistaman
koiran, tietenkin.

Häntä kuuntelematta rouva de Turgis avasi ripeästi kiinteän pukunsa
ylhäältä ja otti poveltaan esiin pienen hyvin litteän rasian, joka
riippui mustassa nauhassa.

-- Kas niin, hän virkkoi, te olette luvannut minulle kantavanne sitä.
Voitte antaa sen minulle takaisin jonakin päivänä.

-- Jos vaan voin, niin varmasti.

-- Mutta kuulkaa, pidättehän sitä huolellisesti? Ei mitään
pyhyydenloukkausta! Pitäkää siitä oikein hyvä huoli!

-- Sehän on teiltä, arvoisa rouva.

Kreivitär antoi pyhäinjäännöksen Mergylle, joka sen otti ja ripusti
kaulaansa.

-- Katolilainen olisi kiittänyt kättä, joka hänelle antaa tämän pyhän
talismanin.

Mergy tarttui kreivittären käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.

-- Ei, ei, nyt on liian myöhä jo.

-- Ajatelkaahan sitä tarkoin; ehkei minulle suoda koskaan enää
sellaista onnea!

-- Ottakaa hansikkaani, rouva de Turgis sanoi ojentaen Mergylle
kätensä.

Ottaessaan hansikkaan Mergy luuli tuntevansa kreivittären keveästi
puristavan hänen kättään. Hän painoi tulisen suudelman tämän
kauniille valkoiselle kädelle.

-- Herra Bernard, kreivitär sanoi äänellä jossa ilmeni liikutusta,
oletteko loppuun saakka itsepäinen, ja eikö ole olemassa mitään
keinoa joka teihin tehoaisi? Käännyttehän lopulta katolilaiseksi,
minun vuokseni?

-- Mutta minä en sitä voi tietää, Mergy vastasi nauraen. Se nyt
ainakin on varmaa, ettei ainakaan kukaan muu kuin te saa minua
käännytetyksi.

-- Sanokaa minulle suoraan ... jos nainen ... joku ... joka olisi
osannut ... kreivitär pysähtyi.

-- Joka olisi osannut?...

-- Niin ... eikö ... rakkaus, esimerkiksi? Mutta olkaa suora puhukaa
minulle vakavasti.

-- Vakavastiko? Ja Mergy koetti tarttua taaskin hänen käteensä.

-- Niin eikö rakkaus, jota tuntisitte toiseen uskontoon lukeutuvaa
naista kohtaan, eikö se rakkaus saisi teitä kääntymään? Jumala
käyttää kaikenlaisia välikappaleita.

-- Ja te tahdotte että vastaan teille suoraan ja vakavasti?

-- Vaadin sitä.

Mergy painoi päänsä kumaraan ja epäröi. Itse asiassa hän koetti
keksiä karttelevaa vastausta. Rouva de Turgis ratsasti jonkin matkaa
hänen edelleen, eikä hän huolinut pyrkiä taas hänen rinnalleen.
Toiselta puolen taas hänen maatiaisomatuntonsa oli hirveän herkkä ja
arka, hän kun oli ollut hovissa vasta muutamia tunteja.

-- Nyt kuulen koiria usutettavan otuksen kimppuun, kreivitär äkkiä
huudahti, odottamatta vastausta joka oli niin vaikea antaa. Hän
sivalsi ratsuraipallaan hevostaan, ja lähti heti ratsastamaan täyttä
laukkaa; Mergy seurasi häntä, mutta saamatta häneltä osakseen
ainoatakaan katsetta tai sanaa.

Kädenkäänteessä he olivat saavuttaneet metsästysseurueen.

Hirvi oli ensin syöksynyt keskelle lammikkoa, josta sitä oli ollut
vähän vaikea saada karkoitetuksi. Useat ratsastajat olivat hypänneet
maahan, ja temmaten käteensä pitkät seipäät he olivat eläinparan
pakoittaneet uudelleen alkamaan juoksunsa. Mutta veden viileys oli
vienyt sen viimeisetkin voimat. Se nousi lammikosta läähättäen, kieli
riipuksissa ja juosten epäsäännöllisin hyppäyksin. Koirat sitävastoin
tuntuivat käyneen kahta kiihkeämmiksi. Vähän matkan päässä
lammikosta hirvi näytti, tuntiessaan että sille kävi mahdottomaksi
pelastautua pakenemalla, ponnistavan viimeiset voimansa, se asettui
selin paksuun tammeen ja ryhtyi urhoollisesti tappelemaan koirien
kanssa. Ensimmäiset, sen kimppuun käyneet singahtivat ilmaan vatsa
auki repäistynä; yhden hevosen ja sen ratsastajan otus töytäisi
nurinniskoin maahan. Käytyään varovaisemmiksi miehet, hevoset ja
koirat asettuivat laajaan kehään hirven ympärille, uskaltamatta
kuitenkaan mennä sen uhkaavan sarvikruunun ulottuville.

Kuningas hyppäsi reippaasti hevosen selästä, meni suoraan tammen
taakse metsästyspuukko kädessään, ja löi kädenselällään hirven
polvinivelen poikki. Hirvi päästi valittavan äänen ja kaatui heti
kumoon. Samassa silmänräpäyksessä oli parikymmentä koiraa sen
kimpussa. Niitä riippui kiinni sen kurkussa, turvassa ja kielessä,
eikä se päässyt liikahtamaankaan. Suuret kyyneleet valuivat sen
silmistä. -- Naiset tänne! huusi kuningas.

Naiset tulivat lähemmä; melkein kaikki he olivat laskeutuneet alas
ratsujensa selästä.

-- Kas siinä saat, senkin _parpaillot_, kuningas sanoi pistäen
upolleen puukkonsa hirven kupeeseen, ja hän käänsi terää haavassa
saadakseen sen suuremmaksi. Veri pursui koskena esiin ja ryvetti
kuninkaan kasvot, kädet ja vaatteet.

_Parpaillot_ oli haukkumasana jota katolilaiset usein käyttivät
merkitsemään kalvinisteja. Tämä sana sekä tapa millä se oli lausuttu
herättivät useissa vastenmielisyyttä, kun toiset taas ottivat sen
vastaan kättentaputuksin.

-- Kuningas on ihan kuin mikäkin teurastaja, sanoi verrattain
äänekkäästi ja inhoten amiraalin vävy, nuori Téligny.

Rakastavaiset sielut, jommoisia on erittäinkin hovissa, eivät
jättäneet toimittamatta mietelausetta hallitsijan korviin, joka ei
sitä unohtanut.

Nautittuaan kyllikseen hirven sisälmyksiä ahmivien koirien
tarjoamasta miellyttävästä näystä hovi läksi takaisin Parisiin.
Matkalla Mergy kertoi veljelleen kärsimästään loukkauksesta ja
taisteluhaasteesta, joka oli ollut siitä seurauksena. Kaikki neuvot
ja varoitukset jäivät turhiksi, ja kapteeni lupasi tulla seuraavana
päivänä hänen mukaansa.




XI.

Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.


    For one of us must yield his breath
    Ere from the field on foot we flee.[51]

         (The duel of Stuart and Wharton).

Huolimatta metsästyksen tuottamasta väsymyksestä Mergy vietti
suureksi osaksi unettoman yön. Polttava kuume saattoi hänet
heittelehtimään vuoteellaan ja kiihdytti epätoivoisesti hänen
mielikuvitustaan. Tuhannet seikat, joilla oli sangen vähän tekemistä
häntä odottavan tapauksen kanssa tai olivat sille ihan vieraitakin,
kiusasivat häntä ja rasittivat hänen aivojaan; useammin kuin yhden
kerran hän kuvitteli mielessään, että hänen tuntemansa kuumeenpuuska
oli ainoastaan kovan sairauden alkua, joka muutamassa hetkessä
puhkeisi ilmi ja kahlehtisi hänet vuoteeseen. Miten kävisi silloin
hänen kunniansa? mitä ihmiset sanoisivat? mitä sanoisivat etenkin
sekä rouva de Turgis että Comminges? Hän olisi antanut paljon, jos
olisi voinut kiirehtiä taistelun määrähetkeä.

Kaikeksi onneksi hän päivän koitteessa tunsi verensä tyyntyvän, ja
hän ajatteli vähemmän kiihoittuneena häntä odottavaa kohtausta.
Hän pukeutui tyyneesti, vieläpä jossain määrin tavallista
huolellisemminkin. Hän kuvaili mielessään, kuinka kaunis kreivitär
kiiruhtaisi tappelupaikalle ja tapaisi hänet siellä lievästi
haavoittuneena, sitoisi hänet omin käsin, eikä enää salaisi
rakkauttaan. Louvren kello, joka löi kahdeksan, herätti hänet
ajatuksistaan, ja melkein samassa George astui hänen huoneeseensa.

Kapteenin kasvoilla kuvastui syvä surumielisyys, ja saattoi nähdä
aivan selvään, ettei ollut viettänyt yötään paremmin hänkään.
Kuitenkin hän pakoittausi ottamaan kasvoilleen hyväntuulisen ilmeen
ja hymyilemään veljensä kättä puristaessaan.

-- Tuossa on miekka, hän virkkoi Mergy'lle, ja tikari, jossa on
kädensuojus, molemmatkin ovat Luno Toledolaisen tekoa. Koettele onko
miekan paino sinulle paras. Ja hän heitti Mergyn vuoteelle pitkän
miekan ja tikarin.

Mergy veti miekan huotrasta, taivutteli sitä, katsoi sen kärkeä ja
näytti olevan siihen tyytyväinen. Sitten hänen huomionsa kiintyi
tikariin; sen kädensuojuksen läpi oli pistetty lukematon joukko
pieniä reikiä, joiden oli määrä pysäyttää vihollisen miekan kärki ja
saada se tarttumaan kiinni niin, ettei se helposti päässyt lähtemään
irti.

-- Näin hyvillä aseilla luulen voivani puolustautua, hän virkkoi.
Sitten hän lisäsi hymyillen, näyttäen rouva de Turgis'n hänelle
antamaa pyhäinjäännöstä, jota hän oli pitänyt piilossa povellaan:
Tuossa on vielä talismani, joka suojelee paremmin miekanpistoilta
kuin mitä panssaripaita pystyisi tekemään.

-- Mistä olet saanut tuon lelun?

-- Koetappas arvata. Ja turhamainen halu näyttää naisten suosikilta,
sai hänet unohtamaan tällä hetkellä sekä Comminges'n että
taistelumiekan, joka oli paljaana hänen edessään.

-- Voisinpa lyödä vetoa siitä, että tuo kreivitär-hupsu on sen
sinulle antanut. Paholainen vieköön hänet, sekä hänet että hänen
rasiansa!

-- Tiedätkö että se on talismani, jonka hän antoi minulle nimenomaan
tänä päivänä käytettäväksi?

-- Parempi olisi ollut, jos hän olisi pitänyt hansikkaat käsissään,
eikä pyrkinyt näyttämään kaunista valkeata kättään.

-- Herra varjelkoon, Mergy sanoi lehahtaen tulipunaiseksi, uskomasta
mokomiin paavilaisten pyhäinjäännöksiin; mutta, jos minun on määrä
tänään päättää päiväni, niin tahdon hänen saavan tietää, että minulla
kaatuessani oli tämä pantti povellani.

-- Sitä narrimaisuutta! kapteeni huudahti kohauttaen olkapäitään.

-- Tuossa on kirje äidilleni, Mergy sanoi hiukan vapisevalla
äänellä. George otti sen sanaakaan virkkaamatta, ja mennen pöydän
luo hän avasi pienen raamatun, ja luki sitä voidakseen hillitä
mielenliikutustaan, kun taas hänen veljensä, lopetellessaan
pukeutumistaan, solmieli niitä lukemattomia nauhoja joita siihen
aikaan puvussa pidettiin.

Ensimäisellä sivulla, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kapteeni
luki seuraavat sanat: "Toukokuun 1 p. 1547 syntyi poikani Bernard.
Herra! Varjele häntä kaikesta pahasta! Herra taluta häntä sinun
tielläsi." Hän purasi kovasti huultaan ja heitti kirjan pöydälle.
Mergy, joka näki tämän liikkeen, luuli jonkun jumalattoman ajatuksen
juolahtaneen veljensä mieleen; hän otti raamatun käteensä vakavan
näköisenä, asetti sen kirjailtuun koteloon, ja lukitsi sen kaappiin
osoittaen kaikin tavoin pitävänsä sitä mitä suurimmassa arvossa.

-- Se on äitini raamattu, hän sanoi.

Kapteeni käveli huoneessaan edestakaisin, vastaamatta mitään.

-- Eikö olisi jo aika lähteä? Mergy kysyi, pistäen miekkavyönsä
soljen kiinni.

-- Ei vielä, ja meillähän on nyt aamiaisaika.

Molemmatkin istuutuivat pöytään, jolla oli useanlaisia leivoksia ja
suuri hopeakannu täynnä viiniä. Syödessään he keskustelivat kauvan ja
näköjään mielenkiinnolla tämän viinin ansioista verraten sitä muihin
lajeihin, joita kapteenin kellarissa oli, koettaen kumpikin näin
tyhjänpäiväisillä puheilla peittää todellisia ajatuksiaan.

Kapteeni nousi ensiksi pöydästä.

-- Lähdetään, hän sanoi käheällä äänellä. Hän painoi hatun silmilleen
ja laskeutui kiireesti rappusia alas.

He astuivat veneeseen ja kulkivat yli Seinen. Lautturi, joka
heidän kasvojensa ilmeestä arvasi syyn, minkä vuoksi he tulivat
Pré-aux-Clercs'ille, oli kovin touhuissaan ja kertoi heille, soutaen
kaiken aikaa voimiensa takaa, pienimpiä yksityiskohtia myöten,
kuinka kaksi aatelismiestä, joista toisen nimi oli kreivi de
Comminges, olivat viime kuussa osoittaneet sen kunnian, että olivat
vuokranneet hänen veneensä tapellakseen siinä molemmatkin mielin
määrin, tarvitsematta pelätä, että kukaan tulisi heitä keskeyttämään.
Herra de Comminges'n vastustaja, jonka nimeä hän mielikarvaudekseen
ei ollut saanut tietää, oli saanut miekan läpi ruumiinsa ja vielä
keikahtanut veneestä jokeen, josta hän, lautturi, ei ollut saanut
koskaan häntä ongituksi ylös.

Samalla hetkellä kun he tulivat rantaan, he näkivät veneen, jossa
istui kaksi miestä, tulevan poikki virran muutamia satoja askelia
alempana.

-- Tuolla ovat miehemme, sanoi kapteeni, jää sinä tähän; ja hän
juoksi venettä kohti, jossa Comminges ja varakreivi de Béville
istuivat.

-- Kas vaan! Sinä täällä! viimeksimainittu huudahti. Sinutko
Comminges tappaa vai veljesi? Näin sanoessaan hän syleili kapteenia
nauraen.

Kapteeni ja Comminges tervehtivät toisiaan arvokkaasti.

-- Herra kreivi, kapteeni sanoi Comminges'lle heti kun oli vapautunut
Bévillen syleilystä, luulen, että minun velvollisuuteni on tehdä
vielä yritys ehkäistäkseni riidan onnettomat seuraukset, riidan, joka
ei perustu kunnialle käypiin syihin. Olen varma siitä että ystäväni,
(hän osoitti Bévilleä) auttaa minua yrityksessäni.

Béville irvisti kieltävästi.

-- Veljeni on hyvin nuori, George jatkoi, hänellä ei ole kuuluisaa
nimeä eikä hän ole tottunut aseita käyttämään ja sen johdosta
hänen luonnollisestikin on pakko näyttää olevansa arkaluontoisempi
kuin joku toinen. Teidän maineenne, herra kreivi, sitävastoin on
vakiintunut, se kävisi vain entistään ehommaksi, jos tahtoisitte
tunnustaa herra de Bévillen ja minun kuulteni että te vahingossa...

Comminges keskeytti hänet purskahtamalla nauruun.

-- Lasketteko leikkiä, hyvä kapteeni, ja luuletteko, että minä olen
se mies, joka nousee rakastajattarensa vierestä niin varhain ...
kulkee yli Seinen ... tekee sen kaiken vain esittääkseen jollekin
piimäsuulle anteeksipyyntönsä.

-- Te unohdatte, herra kreivi, että henkilö, josta puhutte, on
veljeni, ja se on loukkaus...

-- Olipa vaikka isänne, niin mitä se minuun kuuluu? Minä vähät koko
suvusta.

-- No siis! hyvä herra, teidän luvallanne tulette tekemisiin koko
perheen kanssa. Ja kun minä olen vanhempi, niin saatte alkaa minusta.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, minun on, kaikkien
kaksintaistelun sääntöjen mukaan, pakko taistella ensiksi sen
henkilön kanssa, joka minulle on ensinnä antanut haasteen.
Veljellänne on _siirtämätön_ etuoikeus, kuten oikeuspalatsissa
sanotaan, olla ensimäisenä; kun olen suoriutunut hänestä, niin olen
käytettävänänne.

-- Se on aivan oikein! Béville huudahti, enkä minä puolestani salli
tässä mitään muuttelemisia.

Hämmästyneenä siitä, että puhelu oli venynyt niin pitkäksi, oli Mergy
lähestynyt hitain askelin. Hän tuli juuri parahiksi kuullakseen
veljensä syytävän Comminges'lle solvauksia vasten silmiä, nimittäen
häntä yksin raukaksikin, kun taas tämä vastasi järkähtämättömän
kylmäverisesti:

-- Herra veljenne jälkeen on teidän vuoronne.

Mergy tarttui veljensä käsivarteen.

-- George, näinkö sinä minua autat, hän virkkoi, ja tahtoisitko että
minä tekisin sinun puolestasi sen mitä sinun nyt pitäisi saada tehdä
puolestani? Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Comminges'n päin, olen
käytettävissänne. Voimme aloittaa milloin tahdotte.

-- Heti paikalla, tämä vastasi.

-- Oivallista, hyvä ystävä, Béville sanoi puristaen Mergyn kättä. Jos
ei minun tarvitse surukseni haudata sinua tänään tähän paikkaan, niin
sinä pääset vielä pitkälle, poikaseni.

Comminges riisui takkinsa ja päästi irti kenkiensä nauhat,
osoittaakseen sillä ettei hänen aikomuksensa ollut peräytyä
askeltakaan. Sellainen oli tapa ammattikaksintaistelijain kesken.
Mergy ja Béville tekivät samoin; kapteeni yksin ei ollut riisunut
edes viittaansakaan päältään.

-- Mitä sinä nyt, George ystäväni? Béville sanoi; etkö tiedä että
sinun on ruvettava mittelemään miekkaasi minun kanssani? Me emme ole
sellaisia todistajia, jotka seisovat käsivarret ristissä ystäviensä
taistellessa, me noudatamme andalusialaista tapaa.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

-- Luulet siis minun laskevan leikkiä! Lempo soikoon, minä vakuutan
sinulle että sinun on tapeltava minun kanssani. Piru minut periköön
jos et taistele!

-- Sinä olet hupsu ja houkka, kapteeni virkkoi kylmästi.

-- Hitto vieköön! Saat antaa minulle hyvitystä noista kahdesta
sanasta, tai sinä pakoitat minut tekemään jotain... Hän kohotti
miekkansa, joka vielä oli huotrassa kuin olisi hän aikonut sillä
lyödä Georgea.

-- Sinä tahdot niin, kapteeni sanoi, olkoon sitten. Käden käänteessä
hän oli paitahihasillaan.

Comminges heilautti miekkaansa erittäin sirosti ilmassa ja lennätti
yhdellä nykäyksellä huotran kahdenkymmenen askeleen päähän. Béville
yritti tehdä samoin, mutta huotra jäi miekan terän keskikohtaan
kiinni, jota pidettiin sekä kömpelyytenä että huonona enteenä.
Molemmatkin veljekset vetivät miekkansa vähemmän komeasti, mutta
hekin heittivät pois huotransa, jotka olisivat voineet olla heille
haitaksi. Kukin asettui vastapäätä vastustajaansa, paljastettu miekka
oikeassa ja tikari vasemmassa kädessä. Kaikki neljä säilää kilahtivat
yhtaikaa vastakkain.

Ensimäisenä, ja liikkeellä, jota italialaiset miekkailunopettajat
siihen aikaan kutsuivat _liscio di spada è cavare alla vita_,[52]
ja jolla sen tekijä osoitti etevämmyytensä, väistämällä vihollisen
miekan ja iskemällä sen pois hänen kädestään, löi George aseen
Bévillen kädestä ja painoi miekkansa kärjen hänen rintaansa vasten;
mutta sen sijaan että hän olisi lävistänyt tämän, hän laski kylmästi
aseensa.

-- Et sinä voi minulle mitään, hän virkkoi, lopetetaan nyt; älä odota
että minä kiivastun.

Béville oli kalvennut nähdessään Georgen miekan niin lähellä
rintaansa. Hieman häpeissään hän ojensi tälle kätensä, ja molemmatkin
pistettyään miekkansa maahan, eivät enää ajatelleet muuta kuin tämän
näytelmän molempien pääesittäjien katselemista.

Mergy oli rohkea ja kylmäverinen. Hän miekkaili sangen hyvin, ja hän
oli paljon voimakkaampi kuin Comminges, joka sitäpaitsi näytti olevan
väsynyt edellisen yön perästä. Jonkin aikaa hän tyytyi torjumaan
vihollisensa hyökkäykset äärimmäisen varovaisesti, peräytyen
tavallista kauemmaksi vastustajastaan, kun Comminges tuli liian
likelle, ja piti aina miekkansa kärjen hänen kasvojensa tasalla,
samalla kun hän suojeli rintaansa tikarillaan. Tämä odottamaton
vastarinta ärsytti Comminges'ia. Saattoi nähdä hänen kalpenevan.
Niin rohkeassa mielessä saattoi kalpeneminen merkitä vain mitä
raivokkainta vihaa. Hänen hyökkäyksensä kävivät kahta tiheämmäksi
ja kiivaammiksi. Kerran hyökätessään hän löi Mergyn miekan hyvin
taitavasti ylöspäin, ja suunnaten vastustajaansa ankaran iskun hän
olisi aivan varmasti lävistänyt tämän miekallaan, jollei muuan seikka
olisi tullut väliin, joka tuntui melkein ihmeeltä, ja joka käänsi
iskun suunnan toisaanne; miekan kärki sattui sileään kultaiseen
pyhäinjäännösrasiaan, josta se luisui pois ja kääntyi hiukan vinoon
suuntaan. Sen sijaan että se olisi tunkeutunut rintaan, se lävistikin
vain ihon ja kulkien viidennen kylkiluun suuntaan se tuli ulos
kahden tuuman päässä ensimäisestä haavasta. Ennenkuin Comminges sai
tempaisseeksi aseensa takaisin, löi Mergy häntä tikarillaan päähän
niin ankarasti, että hän siitä itsekin kadotti tasapainonsa ja
kaatui maahan. Comminges kaatui hänen päälleen, niin että todistajat
luulivat heidän kummankin kuolleen.

Mergy oli heti taas jaloillaan, ja ensi työkseen hän otti maasta
miekkansa, joka oli häneltä pudonnut hänen kaatuessaan. Comminges
ei liikahtanutkaan. Béville kohotti häntä. Hänen kasvonsa olivat
yltä päältä veressä, ja pyyhittyään ne nenäliinallaan Béville näki,
että tikari oli sattunut silmään ja että hänen ystävänsä oli kuollut
paikalla, kun terä oli epäilemättä tunkeutunut aivoihin saakka.

Mergy katsoa tuijotti ruumista.

-- Sinä olet haavoittunut, Bernard, kapteeni sanoi juosten hänen
luokseen.

-- Haavoittunutko? Mergy virkkoi; ja hän huomasi vasta silloin, että
hänen paitansa oli kokonaan veressä.

-- Ei se mitään, kapteeni sanoi, isku on luisunut syrjään. Hän
seisautti verenvuodon nenäliinallaan, ja pyysi Bévilleä antamaan
omansa saadakseen haavan kunnolla sidotuksi. Béville antoi
kannattamansa ruumiin vaipua takaisin nurmikolle, ja antoi heti
omansa sekä Comminges'in nenäliinan, jonka hän otti tämän nutun
taskusta.

-- Jumalauta! ystäväni, olipa se tikarinisku jotain! Onpa teillä
koko pirunmoinen käsi! Saakeli sentään, mitähän Parisin herrat
raffineeratut sanovat, kun saavat tänne maaseudulta teidän Iaisianne
veitikoita. Sanokaa minulle, olkaa niin ystävällinen, kuinka monta
kertaa olette jo ollut kaksintaistelussa?

-- Voi! tämä oli ensimäinen kerta, Mergy vastasi. Mutta Herran
nimessä, menkää auttamaan ystäväänne!

-- Piru vieköön! sillä tavalla kuin olette häntä pidelleet, ei hän
tarvitse apua; tikari on tunkeutunut aivoihin, ja isku oli niin hyvä
ja niin lujasti annettu että... Katsokaapas hänen kulmakarvojaan ja
poskeaan, tikarin kädensuoja on painanut siihen leimansa kuin sinetti
vahaan.

Mergyn kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja suuret kyyneleet valuivat
yksitellen hänen poskilleen.

Béville otti maasta tikarin ja tutki tarkkaan verta, jota sen uurteet
olivat täynnä.

-- Siinä on kapine, jolle Comminges'n nuoremman veljen pitää
uhrata komea vahakynttilä. Tämä sievä tikari tekee hänestä muhkean
omaisuuden perijän.

-- Lähdetään pois... Vie minut pois täältä, Mergy sanoi tukahtuneella
äänellä, tarttuen veljensä käsivarteen.

-- Älä ole milläsikään, George sanoi, auttaessaan häntä pukemaan
takkinsa ylleen. Lopultakaan ei tuo kuollut ansaitse liikoja
surkuttelemisia.

-- Comminges parka! Béville huudahti. Ja ajatella että sait surmasi
nuoren miehen kädestä, joka on ensi kerran kaksintaistelussa mukana,
sinä, joka olet taistellut lähes sata kertaa! Comminges parka!

Se oli hänen hautapuheensa loppu.

Luodessaan viimeisen katseen ystäväänsä Béville huomasi vainajan
kellon, joka sen ajan tavan mukaan oli ripustettuna hänen kaulaansa.

-- Piru vieköön! hän huudahti, sinä et enää tarvitse tietää mitä
kello nyt on. Hän otti kellon ja pisti sen taskuunsa, huomauttaen
että Comminges'n veli on muutenkin kylliksi rikas, ja että hän tahtoo
säilyttää muiston ystävästään.

Kun veljekset hankkiusivat lähtemään, niin hän huusi heille,
vetäessään kiireesti takkiaan päälleen.

-- Odottakaa! Hei, herra de Mergy, tehän unohdatte tikarinne! Älkää
sitä ainakaan hävittäkö. Hän pyyhki sen terän kuolleen paitaan ja
juoksi nuoren kaksintaistelijan kiinni.

-- Rauhoittukaa, hyvä ystävä, hän sanoi tälle astuen veneeseensä.
Älkää näyttäkö niin surkeata naamaa. Uskokaa minua, tehkää
niinku

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48957