← catalogue

Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809

by Henrik af Trolle · Finnish · Gutenberg #48935 · 665,181 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809

Author: Henrik af Trolle

Translator: Lauri Pelkonen


        
Release date: May 11, 2015 [eBook #48935]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48935

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRUUNU JA OKAITA: ROMANTILLINEN KERTOMUS SUOMALAIS-VENÄLÄISESTÄ SODASTA 1808-1809 ***

KRUUNU JA OKAITA

Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809


Kirj.

H. af TROLLE

Suomentanut Lauri P.



Helsingissä 1886,
G. W. Edlund'in kustannuksella.

Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.






SISÄLTÖ:

Johdanto

     I. Maanpakolainen
    II. Kasvot ikkunassa
   III. Paras kaikista suosituslauseista
    IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua
     V. Neiti Brahelinnassa
    VI. Kunnianpäivä Siikajoella
   VII. Kullan voima. Vehkeilyjä
  VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies
    IX. Sanansaattaja
     X. Esteitä matkalla
    XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva
        ja rekatti valloittavat sen takaisin
   XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä
  XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua
   XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa
        saada aikoihin
    XV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yöllä
   XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle
  XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa
        ja jättää tämän murheenlaakson
 XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on,
        ett'ei kenkään ota kruunuasi
   XIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä.
        Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan
    XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö.
        Kruunu ja Okaita.




JOHDANTO.


Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli
Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja
vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut
sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja _Ruotsin_ kanssa. Sodan punainen
liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin
ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa
kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000
miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin
ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman
kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos
Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen
taas vetäytynyt takaisin -- jo ennen Blücheriä -- ja kulkenut
Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna
ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä
tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin
joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä,
jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä
valitessa.

Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin
sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän
yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista,
kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä
ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä
sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja
Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin
viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen
oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, _kunnes Napoleon
kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta_, ei kaikista valtioistansa enää
ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä
pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri,
kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei
tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti
hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon
hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen
alkuunpaneminen.

Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti
keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista _Tilsitissä_, joka
kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien
keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset
asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan
ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen
keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista,
jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän
antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä
maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin _ranskalais-venäläiseksi
ystävyyden liitoksi!_ Maa, joka suurella vallankumouksellansa
tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät
toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä
se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi;
keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä
katkerin vihollisuus.

Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi
_salaista_ välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska
ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan
ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin
olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin
ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin
olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan,
ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko
keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja
_Ruotsia_ vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa
_Suomen_ Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko
maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen
Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä
tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla
sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen
Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se
menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen
tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään
kurjuuteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti,
kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan
kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan,
asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti
englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta
englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa,
pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan
rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä
teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten
Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki
Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti
mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa;
tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja
pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen
sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin
linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa
Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.

Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin
välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin
Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät
suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa
Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja
käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa
julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska
kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa
Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan
vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa,
johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la
Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja
Seelantiin.

Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema
sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet
tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen
aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika
useihin historiallisiin selvityksiin.




ENSIMÄINEN LUKU.

Maanpakolainen.


Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen
läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa
asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani
oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen
onnettomaan sotaan Suomessa 1741--1742, että myöskin tuohon paljon
kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja
kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja
arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden
näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä
liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän
vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja
ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle
tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä
maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi
maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen
nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista
oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa
Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja
kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen
rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva,
Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja
1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali
Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän
upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa
kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: _Taavetti Koiskinen_.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli
viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla,
jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin
luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston
tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja
miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen
rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en
voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan
ja niistä minä _en koskaan_ luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa
rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi
täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan
käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen,
jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen
tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" --

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa,
rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen
niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta",
lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä
kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista
lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen
kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon
hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja
myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että
olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka
hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista
armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan
tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja
Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän
pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan
eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin
viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä
suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se
vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen
häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka
häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat
kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen
onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota
hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo
vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää
tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan
paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän
huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja
valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin
palaavan ja kysyy _häntä_", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa
jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän
täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon
hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen
rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin.
Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole --
_poikaa_!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä
enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan.
Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen
kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan
mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista
kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty!
Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut
maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa
poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja,
suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten
rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren
vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa
sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä
voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen
ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja
kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen
ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat
oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan
hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi
tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja
älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan
ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli
hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin
tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja
vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin,
joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja
mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli
hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla
palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan
joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että
yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous
ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän
katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli
suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko
Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta
aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja
kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten
joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän
yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi
tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen
eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli
kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten.
Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia
henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra
Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri
Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä
oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut
vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu
selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli
tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle
sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi
ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana
rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen
luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen
kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa,
antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava
hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin
ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin
suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän
helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle,
hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin:
kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman
lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut
mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo
maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja
vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja
kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu
hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon
korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa,
jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä.
Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat,
tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja
loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus
ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän
kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi
estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan
rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen
pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä
rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin
taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä
antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn
tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät
loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan
rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä
tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen
sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä
Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon
upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä
vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja
selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit
kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen
nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät
kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin
mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja
rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa
matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas,
mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin,
kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten
hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa;
Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat
Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli
tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick,
Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että
he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von
Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen
kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan
tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka
etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja
häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän
voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli
syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli
kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki
kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa
nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin.
Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi
parantaa. --

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja
sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. _Yksin_ tulen minä taas vaimoni luo
antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja
unhotamme että meillä on ollut -- poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi
rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä
uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää
häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran
surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se
oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli
rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun
poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan
velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän,
sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni
sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä".
Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita,
jotka saivat _hänen_ luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä,
sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita
sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen
ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi
tuomioni _ikuiseksi maanpakolaisuudeksi_."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni,
joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri
ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään
ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen... "Sinä olet
tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En
tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle
armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä
rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava
näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä
yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo,
josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä.
Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten
jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä
ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle
hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta
pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen
palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd
onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset
matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti
Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat
pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa
ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän
oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut.
Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja
poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat
matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin
kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten.
Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin
ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä
kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää
juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo
muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan
muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen,
näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän
vanhentunut. --

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen
sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi.
Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu
ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle
nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi.
Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla;
urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus
hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon
minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli
Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina
Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla
äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt
saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä
ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi
pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle
tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus,
välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu
hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään
hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet
alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena
aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia,
että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti
Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole
koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut
häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä
aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen,
"mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen
sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt
tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun
ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen
ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä
kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi",
vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri _etsiä_ kuolemaa,
kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja
hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun
pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja
ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa,
mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata
sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa,
johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena.
"Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin
punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa,
vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja
voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan
teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä
sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja
anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi
isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin
kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi.
Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän
on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla
Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen
metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on
paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi
nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat
seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon
rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja
lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät
muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille
luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen
viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä
niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen
synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi
maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan
enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi,
vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani
kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan
sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja
'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen,
saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse --
muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit
sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän
perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka
ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä
poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä.
Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet
kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään
asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi
murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies.
"Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää
valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni.
Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja
syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan
päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan
auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi
yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen
osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

"_Meidän kotomme_!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän
liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu
pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa.
Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen
viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se
raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen
poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui
Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään... "Kiiruhda nyt
emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se
takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen,
jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja
tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria
Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä,
korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä
silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä,
niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte
poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa
palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja
terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas
poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli
mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi
nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut
oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen
tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty
ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää
niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen
teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin
hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn
mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä
ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä
rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta,
tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut
rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden
elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä
näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin.
Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta
hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja
poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot
olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi
matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi
vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan
ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän
tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen
oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin
suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä
maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului
pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön
ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään.
Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona
loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä
y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä
pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä
loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja
lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla
sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän
loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa
kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata
sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja
käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa
lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan,
jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot
teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä
lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä
kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon
kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja
ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla
ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen,
joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne
alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme
puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta
nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa
ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja
meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen
oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä
minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille,
asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen
hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä
olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi
tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti
piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut,
tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia,
teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa
tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi
muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja
Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän.
"Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan
hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden
jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä.
Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä
juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita
kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja
onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet
juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja
antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi
hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja
ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli
tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon
hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen
asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi
pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja
jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän
vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä
kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin
uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja
kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle
olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä
katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies
oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon
säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja
metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä
joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "_hyvästi_" kuului
heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi!
hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli
joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin,
ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä
huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.
"Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua
nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta.
Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on
tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "_Häntä_
säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää
meidän yhdessä kärsiä ja -- toivoa!"




TOINEN LUKU

Kasvot ikkunassa.


Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten
kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut
usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin
Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan
jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen
ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut,
vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu
tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan,
ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi
tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu
tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät
Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut
mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän
aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla
valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat
himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään
sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat
päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi
_Buxhövden_ ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti,
kreivi _Tutschkov_, kreivi _Kamenski_ ja ruhtinas _Bagration_, jotka
kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa
Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies
ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan
isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan
valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa
yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin
antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan,
että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden
tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan
sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti
myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa
Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina
pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan
ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen
suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun
halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti
af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt
Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa.
Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli
pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta
paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas
osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja
Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi
kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000
miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla
keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille.
Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä
kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä
Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien
vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon
hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto,
joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin
johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja
kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle.
Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita
saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat
valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin
yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan
rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla
vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli.
Odotettiin vaan kuninkaan käskyä -- mutta turhaan. 16,000 venäläistä
oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi
Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin
johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä
pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi
ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa
upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset
olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut
johtajana Taavetti eli Jonathan. -- -- --

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja
lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa
huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen
mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet
valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja
kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta
vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia,
joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet,
vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin
kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen
puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja
rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.

Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi
näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen
voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät,
ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja
osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan
oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt
valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi
suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka
häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen
surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi.
Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat
hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.

Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli
jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän
oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja
seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän
näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista
taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että
hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen
perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa
upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta
vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää,
Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen,
kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis
Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä
tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat
maailmaa.

Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan
sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte
tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut
kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja
tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän
hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki
tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta.
"Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä.
Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."

"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole
enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha
hänelle!"

Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin
äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat
aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa
tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli
kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.

Niin oli vuosia tullut ja mennyt. _Aika_, tuo suuri lääkäri oli
vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema
kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon
kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.

Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.
Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse
Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.

"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa
halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja
näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea,
jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain
lähdemme."

"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi
Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun
te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja
moskovalaiset suinpäin pakenivat."

"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää",
vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä
taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa
istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina
Kemistä mereen asti."

"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi
panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui
kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha
ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi
sen kestävyyttä?"

"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen
valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin.
"Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun
70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään
heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat
raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on
uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä
käteni väsy miekan käyttämisestä."

"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on
moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui
kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"

"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen
puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi
vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä
hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä
suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät
kaikki."

"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän
olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen,
mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"

Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli
tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää
ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun,
luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin
pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.

"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä
leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen
tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin
ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma.
Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku
venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi
jotakin."

Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään
näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului
joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien
pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi
kirkkaassa kuutamossa.

"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee
hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota
entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto
ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea
matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät
ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."

"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen
pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa
sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta
varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti
kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."

"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta
luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä
joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo
tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen
muonasäiliöihin avoinna."

Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen
ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot
kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään
ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi
hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He
yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen _näky_ antoi aihetta moniin
kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan
kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden
kanssa.

Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja
Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan
kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä
Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui
kirkkoherra:

"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut
luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen
ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa
tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen
tavoin pesen minä käteni."

"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi
Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan
Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja
vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen,
joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko
puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne
olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."

Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi,
muuta ei hän voinut sanoa.

Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä.
Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos
vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja",
sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja
heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä
ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon
vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät
jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja
olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen
istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke
päästäkseni pienistä vammoista."

Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella
satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen
jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset
jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi
kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan
hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen
vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt
enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan
vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri
lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan
ystäväänsä rekeen.

"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme
nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme",
lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa,
sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän
eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta
vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."

Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin,
tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan,
jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi
kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.

       *       *       *       *       *

Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen
kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen
ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella
tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka
oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi,
sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden
täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja
sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin
ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan
hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla
ystävällisillä sanoilla.

Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha,
vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä
ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa
vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi
kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja
miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean
otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun
merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli
tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja
saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta,
ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa
oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa
pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada
tahtonsa täytetyksi.

Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä
kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten
puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla
vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten,
ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu.
Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla
varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin
ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan
pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja
tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui
kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea
karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an
alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä
peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut
ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta
ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis
kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin
Suomen sotaväessä.

Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että
hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat
korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön
ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli
kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä
kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen,
samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta
valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko
näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi
puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät
loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.

Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa
ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties
kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi
kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan
Pohjola voipi tarjota.

"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti
ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka
hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan
sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän
maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta
ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja
afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta
ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."

Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä
muutamia minuutteja.

"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa,
jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle",
sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne
sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."

Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut
muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.

Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä
taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän
suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet
kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa
keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset.
Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä
ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota.
Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen
luoksensa.

"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen
matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."

"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään
eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta
kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa
ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet
hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset
viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän
kintereissänsä."

"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen
ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja
kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä
rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja
heidän miehensä?"

"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa
ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja
reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri
joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian
loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia
tunne."

"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että
ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi
hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon
kernaasti varastetuksi."

"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.

"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen
melkein vihaisena.

"Onhan meillä niitä, mutta..."

"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen
talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."

Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän
kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he
kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.

"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"

"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me
kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan
lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."

"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella
äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa
ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän
asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja
joutusasti ja voitto on meidän."

Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja
käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte
otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni
kestikievarihuoneesen.

Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse
kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään
pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen.
Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa,
tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille
aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos
isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä
ruotsiksi että suomeksi.

Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa
ja ruukun olutta.

"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi
erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni,
minulla on kiire."

"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin",
sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla
vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin.
Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"

"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi
isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"

"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän
'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta
on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään
aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista.
Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti
Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan
mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.

Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä,
purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.

"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan
ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu
ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne,
mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."

Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama
oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla,
ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin
sääriensä välistä.

"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän
sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme
nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me
hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin
ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"

"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne
pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä
äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen
pitää yksinäni."

"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään
kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me
otamme yhden heistä kumpikin".

"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni
vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko
Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä
vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse
sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on _Kustaa Ranck_, Kutajan
kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä
pistoolia että miekkaa."

"Minun nimeni on _Roth_, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin
rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin
tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja
siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne.
Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin
saavani olla mukana leikissä."

"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena
kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla
sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme
ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on
voitto varma."

"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi
vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä.
"Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että
teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos
olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä
ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."

Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan
vieraillensa, että pöytä oli katettu.

Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn
pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa
viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat
upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle
ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti
aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista,
sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne
luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa
kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne
heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.
Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.
Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen
upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis
ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck
kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien
talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa,
teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi
tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte
sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi
kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa
takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa
itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän
otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja
katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle
aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut
juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi
upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme
kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto
estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen
uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut
ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista
iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti
vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi
venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän
miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti,
niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka
hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä,
ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta,
mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin
vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin
talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin
neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut
asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan
siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt
saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa
joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan.
Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka
vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue
läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä
hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin
ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua
teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja
piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck
matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi
Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva,
sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut.
Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja
suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha
Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui
ikkunasta näkemistänsä kasvoista.




KOLMAS LUKU.

Paras kaikista suosituslauseista.


Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin,
Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä
pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa
vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi
ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä
päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää
peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä
häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa
vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat
Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin
tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin
johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz,
jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi,
silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin
pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin.
Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella
estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja
seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja
niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä
Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi
Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta
tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä
vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle
toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa,
joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin
tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit
sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta.
Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka
venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi
hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla
mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli
mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä
kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha,
kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa
tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo
sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista
järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän,
jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen
Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista
puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko
Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon
viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus
meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi
kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden
mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu
todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen
vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä
arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra
kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne
täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali
ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen
kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen
sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen
ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä
tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on
kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. -- Selvästi näkyi, että hän oli
mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat
tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat.
Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö
kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti
esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin
_henkivartija-pataljoonassa_, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on
hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla.
"Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin
kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta
näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla
on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne
ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan
urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista
miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita
tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra
Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt
majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle.
Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on
hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä
mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta
kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän
huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä
rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen
hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit
tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs
vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka
ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä
saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi
kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa
kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui
Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut
sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en
uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja
kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin
ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni
vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa",
vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen
ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin
mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon
hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis
raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse
kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin
tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä.
Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä
enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan
vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen.
"Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta
myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte
meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa
hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa
keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta
korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme",
lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan
rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä
keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista
järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme
toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas
huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd.
Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon
kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa,
sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin
henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa
iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet
rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies,
kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä
majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli
esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet _korpraaliksi_
henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla.
Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin
oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta
huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät
huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi
kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin
Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut
huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä
seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi
vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän
vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen
satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän
vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on
Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut
aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien
varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte
kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan
käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun
tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta
olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin
väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä
vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä
yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa",
lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi
vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti
kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin
korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi
Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth
myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee.
Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin.
Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha
palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä
kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee
hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee
tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä
venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on
se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on,
jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna
lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina
paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun
mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän
pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua
hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka
kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää
minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän
puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on
vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta.
Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja
miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi
häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti
ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen
uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti
sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme
kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi
sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos
et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on
vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni
väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin
upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck
vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat
tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä,
jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri
joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli
kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös
ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli
sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti
seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt
hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua
ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin
rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän
lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä
vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin
päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui
maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti.
Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja
antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka
vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin
henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka
olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä
on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi.
"Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu
minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana
vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte
piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle",
huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan
ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia",
sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja
huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä
seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista
ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä
ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta
pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset
lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta
korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle
tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming
ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä
kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja
sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa
häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei
myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta,
ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän
onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt
pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui
kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin
palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä
olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän
vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte
liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti
hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat
ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni",
lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän
apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja
oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään",
vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten
rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on
luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa,
ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt
aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en
tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri
antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut",
vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen
marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat
kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan
toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin
varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen
kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus
uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee
johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen
luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä
uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä,
puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena
yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa
ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin
luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä
varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen
kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi
paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle
hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin
kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen
vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen
jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun
kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja
osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos
en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä
sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves..."

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä
olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä
olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä
menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään
vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse
tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi
ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck
tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja.
Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se
nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?"
lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista
ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian
tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan
antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa
asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte
olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee
toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen,
jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

    'Herrani!

    Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu
    huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla
    Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän
    todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika
    on määrätty kello 11:sta.

                               Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen.
Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas
minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu."
Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte,
olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän
salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä
korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte
häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase
hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin
sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon;
sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää
vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi
kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja
toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck
taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos
hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin
epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden,
että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän
kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat
rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren
joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa
ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut
kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan
oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta
vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming
Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi
syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet
vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni
Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus
tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen
ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota
alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut
sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä
minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi
oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään.
"Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään.
Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein
mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin
paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää
telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan
pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle
tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen
kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli
kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän
virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta
korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia.
"Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on
voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi
liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden
hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne
majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen _korpraalille_. Hän
tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja
ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat
paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten
mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta
myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä
semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää
virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta
kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne
onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä
Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän
tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut
vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava
sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth
ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen
saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa
kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli
Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen
ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat
olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia
repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa
palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa.
Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta
apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa
oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut
muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia
maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja
Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli
musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti
häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan
vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri
ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja
tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti
vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja,
jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi
tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä
hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään,
niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat
yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa
ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee
hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen
Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti
hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä
miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen
vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus
ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet
alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra
majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa,
että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani,
jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan
uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät
sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa
aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä,
niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti
hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko
sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä
taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin
tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien
käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä
huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan
olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi
vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se
ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä
haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs
toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta
huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri
ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut
kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää
vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa
uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis
täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta,
jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua
voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli
antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin
miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen,
"ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni
kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti
siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri.
"Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne
henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa
loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen
henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän
kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse
lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa
läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja
kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan
liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja
tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä
vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen
odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se
tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli
aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston
kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet
hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!"
jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän
ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin
takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia
supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti:
olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä
tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta
kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia
arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies
hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman
arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen
upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut.
Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon
salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin
puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä
tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa
hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla
on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot
Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja
vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen
lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on
minun vaikea saada päästäni."




NELJÄS LUKU.

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.


Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut
Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa
vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja
taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää
ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä.
Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä,
jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo
muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen
päiväksi, sillä silloin tuli leiriin _Wilho Mauritz Klingspor_
päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja
miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta,
joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan
tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään
tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön
lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla
osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani
seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta
Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä
Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet
itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä
pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa
maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä
aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli
alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja
vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui
kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään
mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä
asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan
miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää
kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata
teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä
peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan
Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin
erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali,
"ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt.
Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen.
Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin.
Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä
oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli
hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi
hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan
lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei
Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin
lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen
päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti
kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä
koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo,
joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme
nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi
Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen;
mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja
lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille
kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja,
minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki
Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli
vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle
sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi
vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa
ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia
merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita,
jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja,
eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien
salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin
luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat
vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan
käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä
linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan
synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on
harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta
malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka
uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon
kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen.
Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan
ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut
paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin.
Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen
iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä
katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen
puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja
elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä
leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma
mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa,
parooni X:lle.

"_Mon cher baron_ [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta",
kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä
tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä
rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien
kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

"_Ah charmant!_ [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi
kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se
käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi?
Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän
tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan
alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi
kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle,
panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle,
nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni
palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko
valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty!
Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi
niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon
jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus,
sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen.
Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin
keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on
aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.]
Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli
roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä
oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa,
avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas,
jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän
näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin
kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti
heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi
suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen,
että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi
kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka
vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn
teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan
unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua?
Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on
ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka
tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa
mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar
hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja
sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi
kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven
kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä.
Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti
surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka
oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä
päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei
suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut
ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen
järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät
hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten
liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja
Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli
kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat
onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen
sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung
Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet
kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut
niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen
hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa
ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita
sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita.
Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta
tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain
oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse
avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien
seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin
sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon
verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat
tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki
rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa
kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman
maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka
lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä,
katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan
luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata
surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen
hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä.
Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi
_kruunua_, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän
ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja
ilmoitti sanansaattajan tulleen -- Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti
tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta
jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat
voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani
vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan
moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti
huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck.
Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa.
Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman
vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli
kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi
hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja
puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja
vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden
jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu
muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän
vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi.
Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin
kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin
puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään
menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan
Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui
hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen?
Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan
tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli
kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei _totuuden_
sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän
majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä
varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja
lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on
minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat
tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko
sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään
Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels
ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; -- ja
Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin
meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme
viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa.
Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili
asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka
hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen
synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi,
olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla
toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten
asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei
tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko
sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi
kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi
kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä
tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman
vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava.
Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää
vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen
sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin
sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu
antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta
säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja
käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja
töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri
ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että
tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua,
jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti
80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään",
lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut
minulle apuansa. Tuo suuri peto -- Napoleon -- pitää muserrettaman,
kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin
pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna
Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin,
mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia
Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on -- kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta.
Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin
kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä,
kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa
olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli
Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä
on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin
mennäksensä taas sotanäyttämölle.




VIIDES LUKU.

Neiti Brahelinnassa.


Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan
kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan
liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan
sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu
Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa
kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä
käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen
itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli
tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden
voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa,
ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.

Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti
Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen
esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen
luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen,
saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan
asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta
ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan.
Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä
toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen
turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa
sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja
imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä
apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä
hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle
kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte
ilmoitti isällensä.

Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen
kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus,
sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat
tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi
Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä
varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille,
niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo
"Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö,
vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista
asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä
tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin
että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi
niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi
tulleelle muukalaiselle.

Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa,
oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei
vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja
mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo
oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi.
Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin
tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja
miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen
aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu
hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.

Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon
sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa,
jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä
näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu
valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse
hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli
keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa
oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki
hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla
sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä
nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli
28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.

Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta
hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli
pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään
heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla
mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat
todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa
koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja
ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus
oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan.
Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies
itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa,
vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden
hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen
nimensä häpeällä.

Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen,
vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen
miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka
muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli
vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin
muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja
valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan
heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän
muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen
vertaisensa.

Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen
toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti
yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa,
joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui
saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä
kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset
julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän
sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin
jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari
Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa
ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja
uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein
maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet
löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta
useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.

Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan
mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli
hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa
vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli
hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei
voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen
valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä
aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden
oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua,
tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin
vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää,
jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa
arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.

Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä
palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen
yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä
riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti
muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in"
nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä
useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.

Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren
työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut
kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen
tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje
oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:

    Jalosukuinen neiti!

    Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen
    tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos
    viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme
    niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta
    varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon,
    että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole
    mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg
    on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on
    joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle
    ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän
    toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen,
    tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen
    miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.

    Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana
    joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka
    teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät
    päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset
    ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät
    semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön
    alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen
    perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme
    hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet
    linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus
    pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä
    tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen
    veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu
    Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis
    helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi
    menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet
    mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja
    lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne.
    Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne
    ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette
    tehneet.

    Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja
    neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran
    etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän
    uskollinen

                                              _Buxhövden_.

Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.

"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni",
lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten
käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni
ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen,
kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa
omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan
Wiaporiin."

Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen
mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti
tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui
hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni
saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo,
huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen
ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi
vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle
yksityistä asiaa.

"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin
katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."

Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen
herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.

"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin
hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen
neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani
varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."

"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on
käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se
ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on
tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä,
ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja
juomaan pikari olutta."

"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla
vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni
on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni
Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut
idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun
tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille,
joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys
todellakin ankaraa."

"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti
miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa.
Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa
vuoden aikaa?"

"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat
päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut
aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin
paikkani, eikö niin?"

Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.

"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän
vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen
isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän
kuin hyödytätte sitä."

Ranck katsoi häneen kummastuneena.

"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän.
"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"

"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä
sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään.
Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat
loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon
verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja
yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni,
jota ei mikään voi kumota."

"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck,
"sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme
että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian
kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme.
Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen
ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala
on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa
itseänsä."

Neiti hymyili.

"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden
kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus",
lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on
luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."

"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että
pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan
ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän
vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset,
Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän
luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne
tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni
käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."

"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"

"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta",
vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä
muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja
muisti ei ole ikuinen."

"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen
kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte
te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka
lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"

Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin
voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.

"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän.
"Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että
olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada
tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan
entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en
ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään
yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea
kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin
Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali
Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden
runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki
sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun
esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun
tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa
auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.

"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli
suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat
ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon
työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen
joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut
useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan
sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut
päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja
El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö,
koristettu useilla arvomerkeillä."

Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.

"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi
kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä
evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"

"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti _Kaarlo Aukusti
Koiskisen_ haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia,
mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen
huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen
sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:

"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää
minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä,
rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan.
Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille,
lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa,
jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on
seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'

"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen
jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta
haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella
juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."

Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa
huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään
siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:

"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren
luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen
hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin
heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla,
että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua
kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään
myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin
ilmoituksestanne."

Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen
kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa
hillitäksensä mielenliikutustansa.

"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti
hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei
syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei
hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä
sanotte tästä, neitiseni?"

"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle
aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä,
tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa
oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu
enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli
siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti
toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa
jotakin omia etuja."

"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän
rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän
erehtyi."

"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa
olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli
miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui
kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi
tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai
lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"

"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä
ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua",
vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene,
niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi
päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en
liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."

"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö
on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään
minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan
terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun
palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja
jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."

Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän
hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät
vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.

"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi
kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet
nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi
häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä
luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa
tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä
voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen
kostajaksi."

Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin
vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja
Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito
vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.

"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt
ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän
lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja
sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin,
vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."

"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.

"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi
Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti
Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa,
mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat
maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."

"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa
itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi
Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."

Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:

"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa.
Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän
kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä
sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon
tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä
pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."

"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua
sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck.
"Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista,
tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos
hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät
vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos
huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."

"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja
tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi
Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin
kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen
Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille
erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa
lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä
valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä
auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän
aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen
asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.

"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että
Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme
kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän
vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä
tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin
kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen
petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä
säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän
täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin
saamme kaikki selville."

Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck
kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla
ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai
tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka
oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä
muutamien sukulaistensa luona Turussa.

"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.

"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen
sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa
häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa
Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen
valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän
maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa
Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti
mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu
Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka
näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."

Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan
hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden
kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä
erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen,
ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen
johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla
kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä
joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi
varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut
olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden
vehkeistä läksi hän huoneesensa.

"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli
Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä
kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen
Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus
vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös,
puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni
vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla
suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää
viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni
silmistäni."

Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän
kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan
ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli
Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna
ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan
nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.

"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen
kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."

"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo
surullisena.

"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta
jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta,
sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin
Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden
täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu
sitte itse matkalle. Aika on kallis."

Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja
viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle
antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti
neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti
levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja
vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.

Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja
kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen
emäntänsä:

"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani
uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä.
Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina
Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo
päätetty."

"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat
onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon
että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on,
kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin,
jonka suojana ja turvana se seisoo."

Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.

"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa,
etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan
Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna
sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset.
Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella
toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."

Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli
itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui
ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan
oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta
katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:

"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan
venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."




KUUDES LUKU.

Kunnianpäivä Siikajoella.


Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa,
ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat
lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla
varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin,
verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi
pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä
kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja
kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä
vaan taistella.

Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi
Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi.
Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän
osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja
hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von
Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa.
Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta
kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla:
meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien
siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.

Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin
matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin
Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että
vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz
työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän
ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi
ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia.
Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa
evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi
joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa
Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa
jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla
vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.

Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten
silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä
virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut.
Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua
vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella
poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon
kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä
katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja
palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida
kyllin kuvailla.

Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää
vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän
jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa
vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin
kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan.
Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset
kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja
hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita
erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten
voitiin taas muodostaa jääkäriketju.

Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos
mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri
uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan,
näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä
tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä
yksi pataljoona uusmaalaisiani!"

Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat
sanat ja huutaa:

"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on
sama tarkoitus voitettu."

Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.

"Eteenpäin, herra!" käskee hän.

Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii
uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.

"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus
porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.

Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän
sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen
ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli
vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa
käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän
Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä
laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä
sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana
kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan.
Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin.
Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja
uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään
vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.

Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut
pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen
hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa
joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan.
Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on
pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto;
silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja
tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän
näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.

Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa
takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen
sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia
kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy
hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta
vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta.
Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut
tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut
vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon.
Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!

Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla,
huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni,
ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat
pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä
suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa
vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja
luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa
käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja
jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään
ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi
eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan
tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.

Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee
hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin
suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan
vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:

"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"

Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun
rähätyksellä.

Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse
ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa
von Hertzen:

"Pajunetit alas, eteenpäin!"

Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä
edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan
hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin
kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt
vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta.
Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi
voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun
häpeällisestä peräytymisestä.

Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.

Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa
juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen
jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He
ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja
haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on
suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää
suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa
olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat
rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen
luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut
miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti
Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia
uhreja.

Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille,
joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle.
Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella
Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon
kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan
syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi,
mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja
esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään
ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.

Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen
oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat
venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay
hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen
takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja
tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen
voitto on voitettu.

Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon
ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne
päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella
on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on
vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja
kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa
luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa
kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla.
Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen
leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen
aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:

"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"

Ajutantti vastaa:

"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."

Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on
rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan
alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia
herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut
ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka
todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa
kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden
hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti
oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä
olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä
näky talven lumen ja kinosten seassa.

"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor
kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah,
mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi
kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee
kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä
ruoka-ateriaamme."

Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän?
Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen
ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna,
von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien
huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen
asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan
ylipäällikön luo.

Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme.
Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on
oltu kaukana siitä. --

"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.

"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän
joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz
säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän
käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä
tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja
Suomen täytyy tulla pelastetuksi."

Sotamarski katsoi yhdellä silmällään -- hän oli yksi silmänen --
puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi
oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia.
Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta
eroa päällikkyydestänsä.

"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä
hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski.
"Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana
siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä
vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa
järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä
toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan
päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän
täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan,
päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."

Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien
kasvoilla.

"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen
voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret
silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana
peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse
kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia
lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja
antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."

Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin
Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa
olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas
muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo
sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että
sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle
näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää
useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo:
'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin,
että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa
tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.'
Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen
kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs
kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka,
korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät,
terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun.
Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti
hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa
oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen
oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle
päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön!
miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle
sotamiestensä sokean luottamuksen.

_Sandelsin_ johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen
itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi.
Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja
sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä
pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se
on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan
aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä
ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän
ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa.
Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi
urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan
Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee
kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää
kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä,
nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut
venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko
vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen,
ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle",
lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon
parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy
peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen
täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen
voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle
ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri
Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna
kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä
yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset
toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä
tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan
Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä.
Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3
aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta
pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti
Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä.
Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan.
Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä
monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta
tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen
ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen
vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten
urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen
venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä
otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4
kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi
kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti
Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen
joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja
hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat
kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen
alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin
vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille
ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan
neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin
auttaa sitä Jumalakin.




SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.


Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.

Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan
johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen
onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka
majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti
kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä,
paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä
vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi
ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta
vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon
ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen.
Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren
rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta
amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen
sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja
sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku
siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin
komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.

Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin
aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin
puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut.
Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen
ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti
piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle
ylikenraalille neuvonantajaksi.

Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin
elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin
kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla
pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen
kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa
siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa.
Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten
vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset
olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien
kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään
ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten
herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden
puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä
omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset
kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa
lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton
pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa
ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä,
josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta
tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän
omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten
harjoitettuun kohteliaisuuteen.

Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta --
46 kanuunaa ja 16 mörsäriä --, oli vihollinen sanomattomilla
ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen
linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki
vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja
suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten
alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla
ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin
ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet
pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä
suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi
voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna
katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen
linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla
kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.

Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa
olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet
pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi
mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka
päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan
nimenomaisen käskyn: _viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta_.

Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin
ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse
että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen
Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen
kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen
kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä,
jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä
luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten
vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä
revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää
oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden
miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit
tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat
uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi
kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista,
joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista
puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä
ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.

"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä
Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla
kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään.
Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei
ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään
että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta
esiytyäksensä kurjana petturina."

"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui
Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan
erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat
vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan
neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he
suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on
varma."

"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck.
"Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä
mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli
vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu
mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa
linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia,
kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia
käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon
mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat
linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona
on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun.
Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."

Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava
joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan
olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja,
kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain,
kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät
ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet
houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa
taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä,
kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän
iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla,
että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan
päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi
kuulua kanuunain hävittävä jyske.

Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia,
narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia
muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten
ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli
uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku
loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli
tuntematoin vieras.

Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet
naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti
Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin
kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä,
rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi
kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu
kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla
käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä
pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.

Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä
ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari
mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä.
Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla
huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.

Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva,
jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat
miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän
hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin
luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin
jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa
Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.

Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä
kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov
Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka
ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä
on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van
Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet,
vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali
ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän
on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän
myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana
kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta
saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat
hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.

"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van
Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme
ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa
mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat
aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."

"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä",
vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi
Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat,
että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän
päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."

"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000
ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen
pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia
linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa
muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on
hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen
uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman
tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille
ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen,
muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."

Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti
tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä
tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun
huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.

"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni,
niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja
kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."

He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.

"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen
seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen
vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla.
Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku
korkeampiarvoinen henkilö."

Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi
puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia
kulettava mies.

"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi
kysytte sitä?"

Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia
sanoja isännälle.

"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras
raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa
tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."

Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja
punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden
valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa
ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!

Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen
syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi.
Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle
keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck
jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen
taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä
sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että
joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.

"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun
asiani?" kysyi van Suchtelen.

"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt
on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle
ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi.
Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän
on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä
kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille
piirityksen hirmuille."

"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on
miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin
linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000
miestä Wiaporin vallien edessä?"

"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita
saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla
haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti
Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin
valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä
hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis
jättämään linnoituksen."

Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti
menivät taas vierasten joukkoon.

Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen
ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.

"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo
Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun
poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus
ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä
täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin.
Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun
keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään
johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."




KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan korkeasti uskottu mies.


Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.

Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli
ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali
Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että
myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut
useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä
sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä
kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha
Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten
Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä
Stedingkiltä -- ruotsalainen lähettiläs Pietarissa --, niin ei
linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan,
ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin
päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja
kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja
ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka
kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700
miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto
2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti,
ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja
pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä
koettanut anastaa.

Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte
Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin
vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita.
Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka
17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella
heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä
häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin
kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla;
sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.

Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa,
jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen
estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna
pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä
väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.

Nyt muutama sana itse linnoituksesta.

Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle,
joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja
Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein
kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin
päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään
merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin
varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla
toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä
vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan
ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle _Ehrensvärdille_,
joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen
hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka
hi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48935