Gutenberg · e01.org
Cover of Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 48905

Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä

by Jack London · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2015
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    I

    AURINGON POIKA.

    1.

    Willi-Vaw oli ankkurissa rantasärkkäin ja ulkosärkkäin välisessä väylässä. Viimeksimainituilta kuului heikon mainingin kohina, mutta niiden suojaama vesi oli sadan yardin leveydeltä rannan korallihiekalle asti sileää kuin lasi. Kapeassa ja matalassa väylässä oli aluksen ankkuriketjua ulkona sadan jalan verran.

    Ruosteisena kiemurteli höllällä oleva ketju jättiläiskäärmeen lailla elävää korallipohjaa pitkin useasti itsensä yli kulkien ja päättyen lopulta jouten lojuvaan ankkuriin. Iso kariturska pistäytyi ruskean täplikkäänä vuoroin korallien suojaan ja sieltä pois. Muita kaloja, oudonmuotoisia ja -värisiä, uiskenteli välinpitämättömästi kalahainkin kavalasti ohi uidessa, silloin turskat nopeasti pujahtivat piiloonsa.

    Keulakannella oli toistakymmentä mustaa miestä teakpuisen reelingin raaputtamistouhussa. Ne olivat siihen työhön kömpelöitä kuin apinat. Olivatkin hyvin apinamaisia, aivan kuin jotakin isoa esihistoriallista apinalajia. Niiden silmissä oli apinan surumielinen ilme, ja puvuttomina ne olivat alastomampia kuin mikään apina. Mutta koristeltuja ne olivat enemmän kuin apinat konsanaan. Lävistetyistä korvista roikkui lyhyitä savipiippuja, kilpikonnankuorirenkaita, puunkappaleita, ruosteisia nauloja ja tyhjiä kiväärin patruunia.

    Winchester-pyssyn kaliberin suuruinen reikä oli pienin niiden korvissa; suurimmat olivat tuumia läpimitalleen, ja joka korvassa oli kolmesta puoleen tusinaan reikiä. Nenän läpi oli pujotettu siloitetusta luusta tai kivettyneestä simpukankuoresta tehtyjä puikkoja. Erään rinnalla riippui valkoinen ovenripa, toisella kahvikupin korva ja kolmannen rinnalla herätyskellon messinkiratas.

    He pakisivat omituisella falsettiäänellä eivätkä yhteensä tehneet enempää työtä kuin yksi valkoinen merimies.

    Perässä, aurinkokaton alla, oli kaksi valkoista miestä. Kummallakin oli yllään kuuden pennyn aluspaita ja miehustalla kangaskappale.

    Vyössä revolveri ja tupakkamassi. Hiki oli heidän pintaansa muodostanut myriadeja vesihelmiä. Siellä täällä oli hikivirtoja, jotka tipahtelivat kuumalle kannelle ja haihtuivat miltei heti.

    Laiha, tummasilmäinen mies pyyhki otsaltaan sormiinsa hikeä ja pudisti sitä kädestään väsyneesti kiroten. Uupuneena ja toivottomana hän katseli merelle päin yli ulkoriuttojen ja sitten rannikon palmujen latvoihin.

    "Kello on jo kahdeksan, puolipäiväksi tulee helvetin kuuma", hän valitti. "Tulisi edes se siunattu tuuli. Eihän täältä päästä ollenkaan lähtemään."

    Toinen, solakka saksalainen, jolla oli oppineen kookas otsa ja veltostuneen heikko leuka, ei välittänyt vastata. Hän tiputteli kiniinijauhetta savukepaperiin. Pyöritteli sitä puolensataa graania suppiloon ja kaatoi kurkkuunsa nieleksien sen ilman vettä.

    "Olisipa vähän whiskyä", sanoi edellinen mies huohottaen, noin neljännestunnin väliajan jälkeen.

    Ja sama aika kului, ennenkuin saksalainen vastasi välinpitämättömänä:

    "Olen kuumeessa ja ihan lopussa. Jätänpä sinut, Griffiths, kun päästään Sydneyhin. Enkä lähde enää tropiikkiin. Olisipa minun ollut tiedettävä tämä, kun kontrahdin kirjoitin."

    "Eipä ole sinusta ollut paljoa perämieheksi", vastasi Griffiths, liian kuumissaan voidakseen puhua kiivaasti. "Kun kuulivat Guvutun rannalla, että olin ottanut sinut, nauroivat kaikki. 'Mitä, Jacobsenin?' sanoivat. 'Et voi piilottaa pisaraakaan, et viinaa etkä karbolihappoa, jota hän ei nuuskisi käsiinsä.' Ja kyllä oletkin maineesi ansainnut. Enpä ole itse saanut ryyppyäkään, sinä kun kiskoit naamaasi koko varaston."

    "Jos olisit kuumeessa niinkuin minä, niin ymmärtäisit", vikisi perämies.

    "Enpä minä sitä itke", vastasi Griffiths. "Jospa vain jumala lähettäisi ryypyn, tai tuulen, tai mitä tahansa. Huomenna se tulee minun kuumekohtaukseni."

    Perämies tarjosi hänelle kiniiniä. Pyöritellen itselleen viidenkymmenen graanin annoksen hän heitti sen suuhunsa ja nieli kuiviltaan.

    "Herra jumala!" hän huokasi. "Minä uneksin maasta, jossa ei olisi kiniiniä. Helvetillistä ainetta! Olen sitä aikoinani nieleskellyt tonnimääriä."

    Taas tähyili hän taivaalta tuulen merkkejä. Tavalliset purjetuulen pilvet olivat näkymättömissä, ja aurinko, vielä alhaalla meridiaaniin kiipeämismatkallaan, muutti kaikki pilvet hehkuvaksi pronssiksi. Sen kuuman ihan näki samoin kuin tunsi nahassaan, ja turhaan Griffiths etsi helpotusta rannalle päin tähyämällä. Valkoinen ranta häikäisi pistävästi hänen silmiään. Palmut, aivan liikkumattomina, kuvastuivat latteina taajan viidakon virkistämätöntä vihreää vasten ja näyttivät korttikuvilta. Pienet mustat pojat, jotka leikkivät alastomina auringon ja hiekan hehkussa, ärsyttivät aurinkokipeää miestä. Hän tunsi helpotusta, kun eräs niistä juostessaan kompastui haaleaan veteen.

    Keulasta kuuluva huudahdus saattoi miehet katsomaan merelle päin.

    Läheisen niemekkeen takaa tuli neljännesmailin päässä pitkä musta kanootti näkyviin.

    "Gooma-poikia lahden takaa", arvasi perämies.

    Muuan mustista tuli perään päin, astellen kuumaa kantta pitkin kuin se ei olisi polttanut ensinkään. Tämäkin ärsytti Griffithsiä, ja hän sulki silmänsä. Mutta hetipä ne taas avautuivat.

    "Valko herra olla gooma-poika kanssa", sanoi musta.

    Molemmat miehet olivat samassa jalkeilla ja tuijottivat kanoottiin päin. Perässä näkivät he valkoisen miehen pettämättömän sombrero-hatun. Nopea hätäännys näkyi perämiehen kasvoilla.

    "Se on Grief", sanoi hän.

    Griffiths katsoi kauan, sitten pääsi häneltä kiukkuinen kirous.

    "Mitä se täällä tekee?" kysyi hän perämieheltä, pistävältä mereltä ja taivaalta, auringon säälimättömältä helteeltä ja koko tulikuumalta, liikkumattomalta kaikkeudelta, johon hänen kohtalonsa oli kytkeytynyt.

    Perämies nauraa hihitti. "Sanoinhan, ettet siitä pääse", sanoi hän.

    Mutta Griffiths ei kuunnellut.

    "Ja niin rikas kuin onkin, tulee hän tänne kuin verojen ryöstäjä."

    Hän purki sisuaan, miltei raivosta suunniltaan. "Hänellä on lastittain rahaa, hän on täynnään rahaa, hän halkeaa rahaansa.

    Hänhän myi Yringa-plantaasinsa kolmestasadastatuhannesta punnasta.

    Bell kertoi ollessamme viime kerran päissämme Guvutulla. Miljoonia ja miljoonia hänellä on, ja kuin Shylock hän velkoo minulta summaa, jolla voisi piippunsa sytyttää." Hän käännähti perämieheen päin. "Sanoithan sinä. Mutta sano taaskin. Mitä sinä taas sanoitkaan hänestä?"

    "Minä sanoin, että huonosti tunnet hänet, jos luulet pääseväsi Salomonin-saarilta hänelle maksamatta. Tämä Grief on piru itse, mutta hän on suora mies. Minä tiedän. Minähän sanoin, että hän saattaa heittää tuhannen menemään huvikseen, mutta tappelee kuuspennisestä kuin haikala ruosteisesta rasiasta. Minä sanon, että tiedän.

    Antoihan hän 'Balakulansa' Queenslandin lähetysasemalle, kun ne menettivät 'Evening Starinsa' San Cristobalissa -- ja 'Balakula' oli kolmentuhannen punnan laiva, jos se oli penninkään arvoinen.

    Ja pieksihän hän Strothersin pyörryksiin kahden punnan ja kymmenen shillingin erotuksen takia, kun Strothers vielä yritti sysätä sitä hänen tiliinsä."

    "Iskeköön jumala minut sokeaksi", kirosi Griffiths voimattomassa raivossa... Perämies jatkoi esittelyään:

    "Minä sanon, että vain suora mies voi hänet voittaa, mutta eipä ole Salomoneilla sitä miestä, joka sen tekisi. Meikäläiset eivät hänelle mahda mitään. Olemme siksi mädät läpeensä. Sinulta jäi kaksitoistasataa guineaa maksamatta hänelle. Maksa, niin että pääset hänestä rauhaan."

    Mutta Griffiths puri hampaansa yhteen ja veti ohuet huulensa tiukasti niiden päälle. "Minä näytän hänelle", mutisi hän -- enemmän itselleen ja auringon hehkuvalle tulipalolle kuin perämiehelle. Hän kääntyi ja oli lähteä alas, mutta kääntyi takaisin taas. "Kuule, Jacobsen. Hän ei ennätä tänne neljännestuntiin. Oletko sinä minun mieheni? Pysytkö sakissa?"

    "Totta kai. Olenhan juonut sinun whiskysi. Mitä aiot tehdä?"

    "En aio tappaa häntä, jos se ei ole tarpeellista. Mutta minä en maksa. Ymmärrätkö?"

    Jacobsen kohautti olkapäitään, tyynesti mukautuen kohtaloonsa, ja Griffiths meni kannen alle.

    2.

    Jacobsen seurasi silmin kanootin tuloa matalain särkkäin takaa. Se poikkesi niiden aukosta sisään. Griffiths tuli kannen alta oikeassa peukalossa ja etusormessaan musteen tahroja. Viidentoista minuutin kuluttua tuli kanootti laivan viereen. Sombrero-päinen mies nousi.

    "Halloo, Griffiths", sanoi hän. "Halloo, Jacobsen." Käsi laivan laidalla sanoi hän miehilleen: "Pojat, seis nyt."

    Hänen heittäytyessään ylös yli laidan ja astuessaan kannelle näkyi hänen näennäisesti painavassa ruumiissaan kissamaisen notkeuden ilmaus. Kuten toisetkin oli hän vähissä vaatteissa. Halpa aluspaita ja valkoinen vaate lonkilla eivät peittäneet kaunisrakenteista ruumista näkymästä. Hänellä oli vankat lihakset, mutta ei hän ollut mikään lihasrykelmä. Ne olivat pehmeästi kaartuvat, ja liikkuessaan liukuivat ne pehmeästi ja solevasti joustavan, päivettyneen pinnan alla. Hehkuvat auringot olivat paahtaneet hänen kasvonsakin tummiksi kuin espanjalaisen. Keltaiset viikset tuntuivat olevan vieraassa ympäristössä, ja kirkkaansiniset silmät panivat niihin katsojan vavahtamaan.

    Oli vaikea uskoa, että tämän miehen pinta oli kerran ollut vaalea.

    "Mistä teidät tuuli toi?" kysyi Griffiths käsiä puristettaessa. "Luulin teidän olevan Santa Cruzissa."

    "Minä olin siellä", vastasi äskentullut. "Mutta purjehdimme nopeasti. Wonder on tuolla Gooman poukamassa tuulta odottamassa. Bushmannit kertoivat täällä olevan kuunarin, ja minä pistäysin katsomaan. Mitäs kuuluu?"

    "Eipä paljoa. Kopra-kasat miltei tyhjät eikä puolta tusinaa norsunluupähkinöitä. Naiset ovat kaikki kuumeessa, eivätkä miehet saa niitä raahatuksi takaisin suolle. Sairasta väkeä. Pyytäisin ryypyille, mutta perämies on ennättänyt juoda jo viimeisenkin pullon.

    Tulisi vain tuulta."

    Grief katseli tiukan huolettomasti kumpaakin ja nauroi.

    "Minulle tämä tyven teki hyvää", sanoi hän. "Pääsinhän teitä tapaamaan. Päällysmieheni kaivoi esille sen teidän pienen lappunne, ja minä otin sen mukaan."

    Perämies hiipi hiljaa pois jättäen laivurin katsomaan kiusaajaansa silmiin.

    "Ikävä kyllä, Grief, hiton ikävä", sanoi Griffiths, "mutta minulla ei ole sitä rahaa nyt. Saatte antaa minulle vähän aikaa vielä."

    Grief nojasi kajuutan ovenpieltä vasten, kasvoillaan kiusaantuneen hämmästyksen merkit.

    "Sehän on helvetti", sanoi hän. "Kuinka ihmiset oppivat täällä Salomoneilla valehtelemaan. Ei ole totuutta heissä. Sekin kapteeni Jensen. Olisin voinut vannoa, että hän on rehellinen mies. Vain viisi päivää sitten hän sanoi minulle -- tahdotteko tietää mitä hän sanoi?"

    Griffiths nuoleksi huuliaan. "Antakaa tulla."

    "Niin, hän kertoi teidän myyneen -- myyneen kaiken pois ja tekevän lähtöä Uusille-Hebrideille."

    "Helvetin vale", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.

    "Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut kaksi asemaa teiltä -- Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille seitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista, tynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja koprasta."

    Griffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja Grief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.

    "Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön ostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?"

    Griffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen henkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen suunsa vinoon.

    "Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä tiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä olen myynyt ja teen juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?"

    Grief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt päättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.

    "Ei täällä ole lakia", julisti Griffiths etunsa. "Tulagi on sadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja olen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä ole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun lantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää se piippuunne."

    Tuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. "Ette kai tarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa, Griffiths?"

    "Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat.

    Tuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin lähden, tai jää kanoottinne alle."

    "Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää." Grief tavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja veti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. "Mutta ehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää teidän piippuunne.

    Polttakaa pois vaan."

    "Mitä siinä on?"

    "Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.

    Tämä voidaan panna täytäntöön missä vain."

    Griffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.

    Otsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä, hän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:

    "Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen.

    Minun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen sanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja oikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa sinne ja teemme välit selviksi."

    Hän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski vieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva tuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.

    "Vetäkää ankkuri kireälle", sanoi hän perämiehelle. "Nostakaa purjeet ja olkaa valmiit lähtöön."

    "Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun yrittämisestä", sanoi Griffiths ylimielisesti.

    Istahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän ääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta.

    Pöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia sekä kulunut lokikirja.

    "Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun sairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut moraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle nyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat toisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä pidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta varsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt."

    Grief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki isoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä huutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten kiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa torakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja kantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan näin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen kätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden vierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.

    "Älkääpäs liikahtako nyt", komensi hän.

    Grief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen vasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa riippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen, vuoteella olevan revolverin.

    "Hoh!" irvisteli Griffiths. "Kaikki te olette Salomonin-saarilla saanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos aluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän tehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja."

    Toinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.

    "Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin ampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo lokikirja, sanon minä."

    Sairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti kuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun. Sen alla oli paperiarkki, jolle oli jotakin kirjoitettu.

    "Lukekaa se", komensi Griffiths. "Lukekaa ääneen."

    Grief totteli; mutta hänen lukiessaan alkoivat hänen vasemman kätensä sormet hyvin hitaasti ja kärsivällisesti hiipiä pieluksen alla olevaa asetta kohti.

    "Willi-Vaw-aluksella Bombi Bightissä, Annan saarella, Salomoneilla", hän luki. "Tietäkööt kaikki tämän kautta, että minä täten kuittaan, saatuani täyden arvon, kaikki saatavat, mitä Harrison J. Griffiths on minulle ollut velkaa, ja on hän tänään maksanut minulle kaksitoistasataa puntaa sterlinkiä."

    "Tuo kuitti kädessäni", irvisteli Griffiths, "ei teidän amiraliteetintuomionne ole sen paperin arvoinen, mille se on kirjoitettu. Kirjoittakaa alle."

    "Ei siitä mitään hyvää lähde, Griffiths", sanoi Grief. "Pakonalaisena allekirjoitettu paperi ei ole lain edessä pätevä."

    "Mikä teitä sitten estää kirjoittamasta?"

    "Oh, eipä mikään, säästäisin vain teiltä kiusoja olemalla kirjoittamatta."

    Griefin sormet olivat päässeet revolveriin asti, ja hänen puhuessaan sekä leikkiessään oikealla kädellä kynällä alkoi vasen käsi hiljaa ja huomaamattomasti vetää sitä lähemmä. Kun hänen kätensä vihdoin tarttui siihen, pitkä keskisormi liipasimella ja etusormi sylinterin ympärillä, ihmetteli hän, kuinka voisi onnistua vasemman käden pika-ammunnassa.

    "Älkää minusta huoliko", ivaili Griffiths. "Muistakaa vain, että Jacobsen todistaa nähneensä minun maksavan teille rahat. Kirjoittakaa siis, kirjoittakaa täysi kuittaus ja alle David Grief ja päivämäärä."

    Kannelta kuului purjenuora-pyöryköiden kolina ja reivinuorain ratina purjeita vasten. Kajuutassakin tuntui, kuinka Willi-Vaw kallistui, kääntyi tuuleen ja nousi pystyyn. David Grief yhä viivytteli.

    Keulasta kuului halkaisijan koukkujen kilke, pieni alus kallistui taas, ja kajuutan seinän takaa kuului veden solina.

    "Joutukaa nyt, ankkuri on nostettu", huusi Griffiths.

    Pyssyn suu oli suoraan Griefiä kohti ojennettuna neljän jalan päässä, kun hän päätti toimia. Pyssy heilahti Griffithsin pitäessä tasapainoa vihurin epätasaisesti heilautellessa alusta. Grief käytti sitä hyväkseen, oli kirjoittavinaan, ja samassa räjähti toimintaan kuin kissa. Samalla kuin hän kumartui alas ja lennähti eteenpäin, lensi hänen vasen kätensä pöydän alitse esiin, ja niin tarkka oli sormen painallus liipasimeen, että luoti lähti juuri revolverin suun kohotessa eteenpäin. Mutta eipä ollut hidas Griffithskään. Hänen aseensa suu tipahti kyyristyneen miehen mukaisesti, ja yht'aikaa laukesivat pyssy ja revolveri.

    Grief tunsi luodin raapaisevan hartiaansa ja tiesi itse ampuneensa ohi. Hänen vauhtinsa toi hänet Griffithsin eteen, ennenkuin toista laukausta ennätettiin ampua, ja hän sulki tämän syliinsä puristaen molemmat pyssyä pitelevät kädet itseään vasten. Revolveri oli yhä hänen kädessään, ja hän ohjasi sen suun toisen vatsaa vasten.

    Kiukuissaan hän jo kohotti hanaa, kun kiukkunsa laantuikin ja hän hillitsi itsensä. Ulkoa kuului hänen gooma-poikiensa suuttuneita huutoja.

    Kaikki kävi sekunnissa. Pysähtymättä hän kohotti Griffithsin syliinsä ja kiiti tämä mukanaan kannelle. Hän tuli häikäisevään päivänpaisteeseen. Musta mies seisoi irvistellen peräsinrattaan ääressä, ja Willi-Vaw kallistui tuulessa ja kiiti eteenpäin. Hänen Gooma-kanoottinsa oli jäämässä nopeasti jäljelle. Grief käänsi päänsä. Keskilaidalta juoksi perämies revolveri kädessä häntä kohti.

    Kahdella loikkauksella, sylissään yhäkin avuton Griffiths, Grief hyppäsi mereen.

    Toisiinsa kietoutuneina miehet menivät veden alle; mutta Grief, nostaen polvensa nopeasti toisen rintaa vasten, irroitti syleilyn ja painoi toista alas. Molemmat jalat Griffithsin hartioilla hän potkaisi tämän vielä syvemmälle ja kohosi itse pinnalle. Tuskin oli hänen päänsä pistänyt esille vedestä, kun läiskäys veden pinnassa ja toinen jalan päässä hänen päästään ilmaisi, että Jacobsen osasi käyttää revolveria. Ei ollut aikaa ampua kolmatta laukausta, sillä täytettyään keuhkonsa ilmalla sukelsi Grief jälleen. Veden alla hän ui, kunnes näki yllään kanootin ja poreita synnyttävät melat. Kun hän nousi siihen, käänsi Willi-Vaw tuuleen.

    "Washee-washee!" huusi Grief pojilleen. "Pojat, nyt pian rantaan."

    Kaikessa häpeämättömyydessään hän käänsi selkänsä taistelulle ja kiiti suojaa hakemaan. Willi-Vawin täytyi ensin ottaa kapteeninsa ylös, ja siinä se menetti aikaa. Kanootti kiiti täyttä vauhtia päin rantaa, ja sen väki kaapaisi kivakasti yli sannan kohti puiden suojaa. Mutta ennenkuin he ennättivät sinne, pöllähti santa heidän edessään kolmasti. Sitten he sukelsivat viidakon kätköön.

    Grief seurasi silmillään tarkasti, kuinka Willi-Vaw laski ulos väylästä ja sitten hellittäen purjeet lähti etelää kohti. Ja sen kadotessa niemen taa oli latvapurje kohotettu. Muuan hänen gooma-pojistaan, lähes viidenkymmenen ikäinen mies, jonka pinta oli täynnä hirveitä ihotautien ja tappeluiden haavoja ja arpia, katsoi häntä silmiin ja irvisti.

    "Helkkari", selitti mies, "vieras kapteeni teille kiukku".

    Grief nauroi ja johti joukkonsa rantaan kanootille.

    3.

    Kuinka monta miljoonaa David Griefillä oli, sitä ei kukaan Salomonin-saarilla tietänyt, sillä hänen omaisuuttaan oli kaikkialla pitkin eteläistä Tyyntämerta. Samoalta Uuteen-Guineaan ja pohjoiseen päiväntasaajalle asti oli hänen plantaasejaan. Hänellä oli helmenpyyntilupia Paumotu-saarilla. Vaikka hänen nimeään ei näkynytkään, oli hän se saksalainen yhtiö, joka kävi kauppaa ranskalaisilla Marquesas-saarilla. Kauppa-asemia hänellä oli joka saariryhmällä, ja niiden väliä kulkivat hänen lukuisat laivansa.

    Hän omisti asemia niin kaukaisia ja pieniä, että pienimmät kuunarit ja jahdit kävivät niiden yksinäisten asiamiesten luona vain kerran vuodessa.

    Sydneyssä, Castlereagh-kadun varrella, olivat hänen konttorinsa erään talon kolmannessa kerroksessa. Mutta harvoinpa hän siellä oli. Mieluimmin hän näet kierteli saarilla etsien uusia rahansijoituspaikkoja, tarkastellen ja ravistellen hereille vanhoja sekä eläen seikkailuja ja hauskuuksia tuhansissa oudoissa tilanteissa. Hän osti suuren Gavonne-höyryn hylyn pilahinnalla ja onnistui saamaan sen ylös -- mahdottomana pidetty temppu, joka teki puhdasta neljännesmiljoonan. Lusiadeille hän istutti ensimmäisen kumipuun kaupantekotarkoituksessa, ja Bora-Boralta hän poisti etelämeri-puuvillan ja pani iloiset saarelaiset työhön kaakaota viljelemään.

    Hän se otti haltuunsa hylätyn Lallu-Ka'n saaren ja vei sinne polyneesialaisia Ontong-Javan korallisaarelta sekä istutti neljätuhatta acrea kookospuita. Tahitin sotaiset heimot hän lepytti ja sieppasi suuren osan Hikihun fosfaattisaaresta.

    Omat laivat hankkivat hänelle värvättyä sopimustyöväkeä, kuljettivat Santa Cruzin poikia Uusille-Hebrideille, uushebridiläisiä Bankeille ja Malaitan ihmissyöjiä Uuden-Georgian plantaaseille. Tongasta Gilberteille ja kaukaisille Lusiadeille hänen pestauslaivansa "kampasivat" saaria työväkeä hakien. Hänen aluksensa kyntivät kaikkia valtameriä. Kolme hänen höyrylaivaansa suoritti säännöllisiä vuoroja saarten välillä, mutta niissä hän ei juuri välittänyt matkustella, vaan mieluummin käytti vapaampaa ja alkuperäisempää purjealusta.

    Vähintään neljänkymmenen ikäinen hän oli, mutta näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Rannallamaleksijat muistivat vielä hänen tulonsa saarille parikymmentä vuotta sitten, jolloin keltaiset viiksenhaivenet työntyivät silkkisinä hänen huulestaan. Toisin kuin muut valkoiset miehet hän oli tropiikissa siitä syystä, että hän piti siitä. Hänen ihonsa suojaavat pigmentit olivat mainiot. Hän oli syntynyt aurinkoon. Yksi kymmenentuhannen joukossa hän oli, mitä tuli auringonpaahteen kestämiseen. Näkymättömät ja nopeat valonsäteet eivät häneen pystyneet. Muut valkoiset miehet olivat onnettomia.

    Aurinko pisti läpi heidän ihonsa, raadellen ja tuhoten kudoksia ja hermoja, kunnes heidän ruumiinsa ja sielunsa oli sairas; ja silloin he heittivät kymmenet käskyt hiiteen, vajosivat petomaisuuteen, joivat itsensä aikaiseen hautaan tai mellastivat niin pirullisesti, että sotalaivoja täytyi lähettää heitä kurissa pitämään. Mutta David Grief oli oikea auringon poika ja menestyi kaikissa toimissaan. Hän vain ruskettui vuosien vieriessä, mutta hänen ihonsa ruskeassa hohti kultainen vivahdus kuin polyneesialaisten pinnassa.

    Hänen siniset silmänsä säilyttivät sinensä, hänen viiksensä pysyivät keltaisina, ja kasvojen piirteet olivat sellaiset kuin ne olivat olleet vuosisatoja hänen englantilaisessa rodussaan. Ja englantilainen hän oli vereltään, mutta ne, jotka luulivat tietävänsä, väittivät, että hän ainakin oli Amerikasta syntyisin. Eikä hän toisten lailla tullut Etelämereltä hakemaan rahoja omaan "kotilieteen ja satulaan", vaan toi ne mukanaan. Paumotu-saarille oli tullut.

    Pienoisella kuunarijahdilla, sen isäntänä ja omistajana hän tuli nuorukaisena romanttisia seikkailuja etsimään tropiikin aurinkoisilta teiltä. Ja tuli hirmumyrskyssä, jonka jättiläisaallot heittivät hänet jahteineen päivineen kookosviidakkoon kolmensadan yardin päähän rannasta. Kuusi kuukautta myöhemmin pelasti hänet helmenpyytäjäkutteri. Mutta aurinko oli mennyt hänen veriinsä. Tahitissa hän ei noussutkaan laivaan kotiin lähteäkseen, vaan osti kuunarin, täytti sen kauppatavaralla ja rihkamalla sekä lähti risteilemään vaaralliselle Arkipelagille.

    Ja samalla kuin kultainen kullanvälke imeytyi hänen pintaansa, virtasi se ulos hänen sormenpäistään. Kosketuksellaan hän loi kultaa. Mutta hän pelasi peliä, ei kullan takia, vaan pelin.

    Se oli miesten peliä, raakaa leikkiä ja kiivasta kisailua seikkailijain kanssa, jotka olivat hänen omaa vertaan ja puolen Euroopan verta ja muun maailman verta, ja se oli hurjaa peliä; mutta sen yläpuolella oli hänen ihastuksensa kaikkeen, mikä muodostaa etelämereläisen merenkulkijan elämän: särkkäin tuoksu; eläväin korallien loppumattomat ihmeet peilikirkkaissa laguuneissa; roihuavat auringonnousut räikeine väreineen, jotka säännötön taituruus oli esille loihtinut; palmutupsuiset saarennot turkoosisyvyyksien yllä; purjetuulen vilvoittava viini; aaltoilevan meren vyörynä; kannen kohoilu hänen jalkainsa alla ja yllään pingoitettu kangas; kukkakiehkuraiset ja kullanvälkkeiset Polyneesian miehet ja neidot, puolittain lapsia ja puolittain jumalia; jopa Melaneesian ulvovat villit, päänpyytäjät ja ihmissyöjät, puolipirut ja täyspedot.

    Ja niin tämä auringon suosikkipoika, monien miljoonaan mies, pelkästä yltäkylläisen voimansa ja elämänilonsa pakosta pelasi peliään Harrison J. Griffithsin kanssa mitättömistä lanteista. Tämä oli hänen intohimonsa, päähänpistonsa, hänen itsensä ja hänen aurinkoisen voimansa ilmaus; leikki, pila, jossa henki oli pelin riemun panttina.

    4.

    Aikaisin aamulla kulki Wonder lähellä Guadalcanarin rantaa.

    Se liikkui hitaasti rantatuulen nukahtavan huokunan vetämänä.

    Idästä nousevat pilvet lupasivat kaakkoispasaadin nousua vanhoine vihureineen ja sadekuuroineen. Edellä, samaa rantaväylää, purjehti pieni alus. Se ei ollut Willi-Vaw, ja Wonderin kapteeni Ward ilmoitti merilasejaan laskiessaan sen nimeksi Kauri.

    Grief, joka juuri nousi alhaalta, huokasi: "Olisipa se ollut Willi-Vaw."

    "Ette tahtoisi myöntää hävinneenne", nauroi toverillisesti Denby, päällysmies.

    "Enpä tietenkään." Grief pysähtyi ja nauroi herttaisesti. "Sainpa tuntea, mikä raakalainen se Griffiths on, ja kieropa se osasi olla eilen. 'Kirjoita', sanoi, 'kirjoita täysi kuittaus ja päivämäärä'.

    Ja Jacobsen, se pieni rotta, oli sen perhanan puolella. Puhdasta merirosvousta, ihan kuin Bully Hayesin päivinä."

    "Jollette olisi isäntäni, niin tahtoisinpa hieman valistaa teitä", sanoi kapteeni Ward.

    "Sylkekää suustanne mitä mielessänne on", kehoitti Grief.

    "Niin rikkaan kuin teidän on hullua panna sellaisten verojen takia henkensä vaaraan. Miksikä te siihen rupesitte?"

    "Totta puhuen, en minä tiedä, kapteeni. Tekee vain mieli. Ja voitteko te ilmoittaa parempaa tekojenne vaikutinta?"

    "Kyllä te päästänne pääsette jonakin kauniina päivänä", mörisi kapteeni vastaukseksi astuessaan kompassin luo ja katsoi ilmansuunnan Guadalcanaria peittävistä pilvistä juuri esille pistäytyvään niemeen.

    Maatuuli ponnisteli viimeiset voimansa, ja Wonder, liukuen nopeasti edelleen, pääsi Kaurin rinnalle ja alkoi pyrkiä edelle.

    Tervehdyksiä lenteli edestakaisin, sitten David Grief huusi:

    "Onko nähty Willi-Vawia?"

    Kapteeni paljasjaloin ja hattureuhka päässä, haalistuneet lava-lava-housut nuoranpätkällä köytettyinä ja tupakkasylkiä yli laidan roiskautellen vastasi:

    "Nähty on. Griffiths oli ankkurissa Savo'ssa viime yönä, otti sikoja ja jamssijuurta ja täytti vesisäiliöitään. Näytti olevan pitkälle matkalle lähdössä, mutt'ei sanonut. Haluaisitteko tavata?"

    "Kyllä. Mutta jos tapaatte ennen, niin älkää sanoko, että olette nähnyt."

    Kapteeni nyökäytti päätään mietiskellen ja käveli omaa kanttaan eteenpäin pysyäkseen nopeamman aluksen rinnalla. Huusi sitten:

    "Kuulkaas! Jacobsen sanoi, että tänä iltana tulevat Gaberalle. Ovat siellä yötä ja ottavat makeita perunoita."

    "Gaberallahan on ainoat johtotulet Salomoninsaarilla", sanoi Grief, kun olivat päässeet ohi. "Niinkö, kapteeni?"

    Kapteeni nyökkäsi.

    "Ja juuri niemen tällä puolen on kehno ankkuripaikka?"

    "Ei ole ankkuripaikkaa. Pelkkiä koralliriuttoja ja matalikkoja sekä hitonmoinen aallokko. Siihenhän Molly pirstautui kolme vuotta sitten."

    Grief katseli hetken eteensä ilmeettömin silmin, kuin tutkien jotakin sisäistä ilmestystä. Sitten siristyivät hänen silmänsä ja keltaiset viikset kohosivat hymyyn.

    "Me menemme ankkuriin Gaberaan", sanoi hän. "Ajakaa lähelle sitä pientä tämänpuoleista poukamaa. Ohimennen jätätte minut veneessä vesille. Kuusi poikaa ja pyssyt. Palaan ennen aamua."

    Kapteenin kasvot ilmaisivat epäluuloa, joka läheni moitetta.

    "Pieni pila vain", selitti Grief kuin puolusteleiva koulupoika, jonka vanhempi on tavannut koirankurin teosta.

    Kapteeni Ward mörisi jotakin, mutta Denby oli valmiina.

    "Otatteko minut mukaan?"

    Grief nyökkäsi suostumukseksi.

    "Ottakaa myös kirveitä ja vesureita", sanoi hän. "Sekä muutamia kirkkaita lyhtyjä. Ja katsokaa, että niissä on öljyä."

    5.

    Tuntia ennen auringonlaskua Wonder sivuutti pienen poukaman.

    Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot alkoivat kohoilla. Riutta kuohui jo valkeana, mutta tuulen yllä oli vesi vain tummunut. Kun kuunari kohosi päin ja otti tuulen halkaisijan taa, työntyi vene ulos. Siihen hyppäsivät vyöhousuiset Santa Cruzin pojat kullakin kädessään pyssy.

    Denby, lyhdyt kädessä, hyppäsi perään. Grief pysähtyi laivan laidalle.

    "Antakaa pimeä yö, kippari", hän pyysi.

    "Saatte", vastasi kapteeni. "Ei tule kuuta eikä pilviä. Mutta tuuliaisia tulee."

    Ennustus kohotti Griefin kasvoille riemun, joka kultasi päivänpaahtaman pinnan. Hän hyppäsi Denbyn rinnalle.

    "Heittäkää irti", käski kapteeni. "Vetäkää isopurje kireälle, pyörä ympäri. Noin. Sitä suuntaa nyt!"

    Wonderin purjeet täyttyivät, ja se lähti kiertämään Gaberaan, veneen kiitäessä kuuden airon vetämänä ja Griefin perää pitäessä rantaa kohti. Taitavasti hän ohjasi ahdasta, mutkittelevaa väylää pitkin, jota isompi alus ei olisikaan voinut kulkea, kunnes särkät ja matalikot olivat meren puolella ja he laskivat tyynenä loiskuttelevalle rannalle.

    Seuraava tunti tehtiin työtä. Liikuskellen metsäkookosten ja viidakkopensaikon keskellä Grief valitsi puita.

    "Kaataa tämä puu, tämä puu", neuvoi hän mustia. "Ei kaataa se puu", sanoi hän päätään pudistaen.

    Lopuksi oli hyvä leikkaus viidakosta avattu. Rannalle oli jätetty pitkä palmu. Aukeaman perällä oli toinen. Pimeä levisi jo, kun lyhdyt sytytettiin ja kiinnitettiin näihin kahteen puuhun.

    "Tuo ulommainen on liian korkealla." David Grief tarkasteli sitä kriitillisesti. "Laskekaa kymmenen jalkaa, Denby."

    6.

    Willi-Vaw halkoi aaltoja "luu hampaissa", sillä haihtuvan aallokon maininki oli vielä tuntuva. Mustat merimiehet kohottivat isoapurjetta, joka oli ollut pienennettynä vihurien puskeillessa.

    Jacobsen, joka johti sitä hommaa, käski heittämään nostoköydet kannelle ja olemaan valmiina, meni sitten keulaan alalaidan puolelle, Griffithsin viereen. Miehet tuijottivat jännitetyin silmin pimeyteen, korvat tarkkoina kuullakseen näkymättömän rannikon kuohuja. Tämän äänen mukaan he ohjasivat.

    Tuuli helpotti, pilviverho keveni, ja tähtien valossa häämötti viidakkoinen ranta. Edessä, alapuolella näkyi hammaspykäläinen kallioniemi. Miehet tuijottivat siihen.

    "Amboy-niemi", sanoi Griffiths. "Vettä kyllin. Mene sinä rattaan ääreen, Jacobsen, kunnes saamme suunnan. Anna kääntyä."

    Juosten perälle, paljain säärin, veden tippuessa vähistä vaatteista, perämies vapautti mustan peräsimestä.

    "Mikä suunta?" kysyi Griffiths.

    "Etelä, puoli länteen."

    "Anna mennä lounaiseen. Joko on?"

    "Oikein on."

    Griffiths vertasi Amboy-niemen muuttunutta asentoa Willi-Vawin suuntaan.

    "Vielä puoli-länteen."

    "Puoli-länteen - on."

    "Pidä siinä."

    "Siinä on." Jacobsen luovutti rattaan raakalaiselle. "Pitää tämä suunta", hän varoitti. "Jos ei hyvä, minä lyö poikki pää."

    Hän meni jälleen keulaan, toisen rinnalle, ja taas taajeni pilvikatto, tähtien loisto sammui ja uusi tuulenpuuska puhalsi.

    "Pidä silmällä isoapurjetta", huusi Griffiths perämiehen korvaan, samalla tarkaten aluksensa liikkeitä. Se kallistui, alalaita ryyppäsi vettä hänen tutkiessaan tuulen voimaa ja harkitessaan sen helpotusta.

    Haalea merivesi, siellä täällä fosforivälkkeisenä, huuhteli hänen nilkkojaan ja polviaan. Tuuli vinkui kiivaasti, ja vantit sekä harusköydet vastasivat kuorossa Willi-Vawin kallistuessa yhä enemmän ja syöksähtäessä eteenpäin.

    "Alas isopurje", huusi Griffiths juosten piikkiköyden luo ja heittäen sivuun sitä pitelevän mustan sekä irroittaen sen.

    Jacobsen suoritti saman tempun harusköydessä. Isopurje tuli ratisten alas, ja kiljuen hyökkäsivät mustat läpättävän kankaan kimppuun.

    Perämies, tavattuaan yhden laiskoittelemasta pimeässä, iski häntä nyrkillä naamaan ja ajoi hänet työhön.

    Tuulenpuuska oli yhä voimassaan, ja pikku purjein kiiti Willi-Vaw eteenpäin. Taas seisoi kaksi miestä keulassa koettaen turhaan nähdä läpi vaakasuorassa vihmovan sateen.

    "Kyllä ollaan tolalla", sanoi Griffiths. "Tämä sade ei kestä kauan. Pidämme tämän suunnan, kunnes tulet näkyvät. Ankkuriketjua kolmetoista syltä. Tällaisena yönä paras vetää esille neljäkymmentä.

    Sitten isopurje kiinni. Sitä ei tarvita."

    Puolen tunnin kuluttua palkitsi kahden tulen pilkahdus hänen väsyneiden silmäinsä työn.

    "Tuolla ne ovat, Jacobsen. Minä käyn rattaaseen. Ota alas keulapurje ja ole valmiina laskemaan. Pane neekerit hyppäämään."

    Perällä, rattaan kädensijat kourissaan, Griffiths ohjasi suuntaansa, kunnes tulet olivat kohdallaan, jolloin hän käänsi jyrkästi ja ohjasi niitä päin. Hän kuuli aallokon kuohun, mutta luuli sen kuuluvan kauempaa -- kuten oli määräkin, Gaberalta.

    Hän kuuli perämiehen kauhistuneen huudon ja kieputti ratasta voimainsa takaa, kun Willi-Vaw törmäsi. Samassa isomasto rasahti poikki. Viisi hurjaa minuuttia. Kaikkien kädet pitivät lujasti kiinni laivanrungon kohotessa ja jysähdellessä koralliriuttoihin ja lämpöisten aaltojen huuhdellessa heitä. Rouskuen ja ryskyen Willi-Vaw työntyi yli särkkäin ja pysähtyi verrattain tyyneen salmeen niiden takana.

    Griffiths istahti kajuutan katolle, pää rintaa vasten painuneena, hiljaisen vihan ja katkeruuden kuohuttaessa hänen mieltään. Kerran hän kohotti katseensa ja tuijotti kahta tulta, jotka olivat toistensa yllä ja aivan linjassa.

    "Tuossa ne ovat eikä tämä ole Gabera", sanoi hän. "Mutta mikä helvetti tämä sitten on?"

    Vaikka mainingin kuohut vielä kävivätkin ja heittelivät pärskyjään, nukahti kuitenkin tuuli ja tähdet syttyivät. Rannalta kuului airojen loisketta.

    "Mitä täällä on tapahtunut -- maanjäristyskö?" kysyi Griffiths. "Pohjahan on ihan muuttunut. Satoja kertoja olen tähän laskenut ankkuriin kolmentoista sylen syvällä. Tekö siellä, Wilson?"

    Vene laski laivan viereen, ja mies nousi yli laidan. Himmeässä valossa Griffiths näki automaattisen Colt-pistoolin suun kasvojensa edessä ja David Griefin sitä pitelemässä.

    "Ei, ette te tässä ole koskaan ankkuroinut", nauroi Grief. "Gabera on tuon niemen takana, ja sinne menen heti, kun olen saanut teiltä ne kaksitoistasataa puntaa. Ei väliä kuitista. Tässä on velkakirjanne, saatte sen takaisin."

    "Tekö tämän teitte?" kiljaisi Griffiths hyökäten pystyyn äkillisen raivon vallassa. "Te laitoitte nuo valelyhdyt. Te olette saanut minut haaksirikkoon, ja..."

    "Pysykää alallanne!" Griefin ääni oli kylmä ja uhkaava. "Minä pyytäisin vaivata teitä maksamaan ne kaksitoistasataa, olkaa hyvä."

    Griffithsin valtasi raskas voimattomuus. Häntä inhotti -- häntä inhottivat nämä auringon maat, ja aurinkokipeä hän oli, häntä inhotti kaikkien ponnistustansa turhuus, häntä inhotti tuo sinisilmäinen, kultapintainen voittaja, joka oli hänet nolannut hänen omilla keinoillaan.

    "Jacobsen", sanoi hän, "avaa kassa-arkkuni ja maksa tälle -- tälle verenimijälle -- kaksitoistasataa puntaa".

    II.

    ALOYSIUS PANKBURNIN SISU.

    1.

    Niin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu odotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin odottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei David Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin.

    Se tapahtui pienellä Berthe-höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan jäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän ensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt herrasmies ryyppäämässä yksinäistä "cocktailiaan" pienessä välikannen baarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta tuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa yksikseen ryyppäillen.

    Nyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja Grief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki hyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä, kaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman kirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä kallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien hermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen alkoholistin pettämättömät merkit.

    Aterian jälkeen hän näki Pankburnin kannella, missä tämä kaiteeseen nojaten ja jonkun matkan päässä lähekkäin istuvan miehen ja naisen hämäriin hahmoihin tuijotellen itki päihtyneen tavoin.

    "Ei mitään itkemistä", sanoi Grief ystävällisesti.

    Pankburn katsoi häneen vuodattaen syvän itsesäälin kyyneleitä.

    "Kovaa tämä on", nyyhki hän. "Kovaa, kovaa. Tuo mies on taloudenhoitajani. Maksan hänelle hyvän palkan. Ja noin hän sitä ansaitsee."

    "No miks'ette sitä lopeta?" neuvoi Grief.

    "En voi. Tuo nainen voisi sulkea whiskyni lukon taa. Hän on hoitajattareni."

    "Erottakaa hänet sitten ja juokaa päänne poikki."

    "En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan ryyppyyn."

    Tämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin harrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei hänellä ollut tällaista muistissaan.

    "Heidät palkattiin pitämään minusta huolta", vollotti Pankburn, "estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät, helluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni kuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin mukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain annan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten saa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon heidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas."

    Hän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän jäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti tuikea ilme.

    "Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin niille viisikymmentätuhatta -- sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat.

    Eivät tiedä. Mutta minä tiedän." Hän tapaili taskuaan ja veti esille esineen, joka välähteli himmeässä valaistuksessa. "Eivät tiedä tämän merkitystä. Mutta minä tiedän." Hän katsahti Griefiin äkkiä epäillen. "Mitäs arvelette? Mitä?"

    David Grief kuvitteli, kuinka tuo alkoholistituhokas pistäisi kuoliaaksi sangen rakastettavan parin vaskinaulalla -- sillä vanha laivanaula oli hänen kädessään.

    "Äitini luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä lahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen, ostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta he eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä tiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette -- te tule ryypylle. Lähtöryyppy."

    2.

    Seuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa merkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen saaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen rannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja tapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää pelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan.

    Hän nyrkkeili kapakassa Berthen lämmittäjän kanssa ja sai päin naamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen ja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta Mariposan rikistä mereen. Osti kutteri Toeraun mielettömän kalliista hinnasta.

    Mutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken tavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä, paratiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että santarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme kertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä, ja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa maksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.

    Sitten Mariposa purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä olivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään oli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan seteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena, että tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen lähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään Etelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin, koskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa eikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.

    Muutamana iltana vähän myöhemmin David Grief, lojuessaan Kittiwaken peräkansikatoksen alla silmäillen Papeeten lehden laihoja palstoja, äkkiä kavahti pystyyn ja hieraisi silmiään. Uskomatonta, mutta totta!

    Etelämeren vanha romanttisuus ei siis vielä ollut kuollut!

    Hän luki: "Halutaan maksaa puoli osuutta viiden miljoonan frangin aarrekätköön matkasta tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle ja saaliin kuljetuksesta. Kysykää Hullua Lavinan luona."

    Grief katsoi kelloaan. Vasta kahdeksan.

    "Herra Carlsen", sanoi hän hehkuvaan piippuun päin. "Kutsukaa valasveneen miehistö. Menen maihin."

    Norjalaisen perämiehen karhea ääni kuului keulasta päin, ja pian lakkasi puoli tusinaa rapa-saarelaista laulamasta sekä laittoi veneen kuntoon.

    "Tulin katsomaan sitä Hullua, herraksi sitä kai sanotaan", sanoi David Grief Lavinalle.

    Hän näki nopean harrastuksen emännän silmissä, kun tämä käänsi päänsä ja sanoi jotakin alkuasukkaalle läpi kahden huoneen ja keittiön.

    Muutaman minuutin päästä kömpi värillinen tyttö esille ja pudisti päätään. Lavinan pettymys oli ilmeinen.

    "Te olette Kittiwakella", sanoi hän. "Minä kerron hänelle, että te kävitte kysymässä."

    "Se on siis hän?" kysyi Grief.

    Lavina nyökkäsi.

    "Toivon, että voisitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, kapteeni Grief.

    Minä olen vain hyväluontoinen nainen. En tiedä. Mutta hänestä voi pitää, ja ehkäpä hän puhuu totta, en tiedä. Te kyllä ymmärrätte. Ette ole niin pehmeä hupsu kuin minä. Sekoitanko cocktailin?"

    3.

    Taas kuunarinsa kannella ja lepotuolissa torkkuillessaan kolmen kuukauden vanhaa aikakauskirjaa selaillen kuuli David Grief huohottavaa, sekavaa ääntä laidan takaa. Hän avasi silmänsä.

    Chileläisestä risteilijästä, neljännesmailin päästä, kuului kahdeksan helähdystä. Puoliyö. Laidan takaa kuului loiskahdus ja sama ääni taas. Se oli kuin sammakon kurnutusta, johon sekoittui itsekseen itkevän ja avaruuksille surujaan kertovan miehen nyyhkytystä.

    David Grief hypähti alalaidan ääreen. Vellottu vedenpinta väreili fosforivaloisena. Kumartuen alaspäin sai Grief kätensä miehen kainalokuoppaan, ja vetäen ja kiskoen ja nopeasti otteita siirtäen hän kiersi kannelle Aloysius Pankburnin alastoman olemuksen.

    "Ei ollut lanttiakaan", selitti tämä. "Täytyi uida, enkä löytänyt portaitanne. Hullua kylläkin. Antakaa anteeksi. Jos annatte vaatteen vyötäisilleni ja hyvän ryypyn, tunnen taas itseni. Olen herra Hullu, ja te olette kapteeni Grief, joka kävitte minua kysymässä. Ei, en ole päissäni. Eikä vilustakaan. Ei tämä ole värisemistä. Lavina antoi minulle vain kaksi ryyppyä tänään. Olen kauhujen rajalla vain, siinä koko juttu, ja aloin jo nähdä pikku äijiä, kun en löytänyt portaitanne. Jos viette minut kannen alle, olen hyvin kiitollinen. Te yksin vastasitte ilmoitukseeni."

    Hän värisi surkeasti lämpimässä yössä, ja hytissä piti Grief huolta siitä, että jo ennenkuin hän sai pyytämänsä pyyhkeenkään, hänellä oli kädessään lasi puolillaan whiskyä.

    "No, antakaa kuulua", sanoi Grief saatuaan vieraansa paitaan ja housuihin. "Mitä ilmoituksenne merkitsee? Minä kuuntelen."

    Pankburn katsahti whiskypulloon, mutta Grief pudisti päätään.

    "All right, kapteeni, vaikka vakuutankin kaiken jäljelläolevan kunniani kautta, etten ole päissäni -- en rahtuakaan. Siis, minä kerron teille, se on totta, ja minä kerron lyhyeen, sillä tiedän teidät toimen ja tarmon mieheksi. Myös on kemianne hyvä. Teille ei alkoholi ole koskaan ollut miljoona matoa kalvamassa joka solua. Ette ole ollut helvetissä. Minä olen siellä nyt. Kärventymässä. Kuulkaa siis.

    "Äitini on elossa. Englantilainen. Olen syntynyt Austraaliassa.

    Opiskellut Yorkissa ja Yalessa. Olen maisteri ja luonnontieteiden tohtori, mutta nyt olen retku. Juoppo. Olen ollut atleetti.

    Olen sukeltanut satakymmenen jalkaa. Minulla on ollut monta amatööriennätystä. Olen kala. Opin heittoveto-uinnin [= krooli] ensimmäisten joukossa cavilleilta. Olen uinut aallokossa kolmekymmentä mailia. Toinenkin rekordi on. Olen niellyt whiskyä enemmän kuin kukaan ikäiseni mies. Olen valmis varastamaan teiltä kuuspennisen saadakseni ryypyn. Ja lopuksi: puhun teille totta.

    "Isäni oli amerikkalainen. Annapolista. Meriupseeri. Sisällissodassa.

    V. 1866 hän oli Suvaneen luutnanttina. Kapteeni oli Paul Shirley.

    Laiva otti hiiliä eräällä Tyynenmeren saarella, jota en välitä mainita. Se on nyt erään vallan suojeluksessa. Silloin ei ollut, ja jääköön mainitsematta. Rouvalla, erään yleisen laitoksen kapakkapöydän takana isäni näki kolme kuparinaulaa -- laivanauloja."

    David Grief hymyili tyynesti: "Voin sanoa teille sen hiiliaseman ja myöhemmin tulleen suojelusvaltion nimet."

    "Ja naulat?" sanoi Pankburn yhtä tyynesti. "Ne ovat minun hallussani nyt."

    "Varmaankin. Ne olivat saksalaisen Oscarin kapakassa. Pinu-Pini'ssä.

    Johnny Black toi ne sinne kuunaristaan sinä iltana kuin kuoli.

    Hän tuli juuri lännestä päin pitkältä matkalta. Oli pyydellyt merimakkaroita ja tehnyt santelipuukauppaa. Koko rannikko tuntee tarinan."

    Pankburn pudisti päätään. "Jatkakaa", pyysi hän.

    "Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti", selitti Grief. "Kerron vain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä, kotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli kuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa.

    Lähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin tullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu tuli tunnetuksi."

    "Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin", puuttui puheeseen Pankburn, "niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana, siirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin rahana kylläkin, amerikkalaiseen Flirt-nimiseen kuunariin. Oli määrä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa."

    "Vanha juttu", jatkoi Grief. "Ei ollut muuta alusta satamassa.

    Upseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja he pitivätkin kaupungin. Rohjas Salced suoritti nopean marssin Quitoon. Vallankumous oli kukistettu, ja Ecuadorin ainoa risteilijä lähetettiin ajamaan takaa Flirtiä. Saavuttivat sen Banks-ryhmän ja Uusien-Hebridien välillä. Kapteeni oli kuollut edellisenä päivänä -- mustanveden kuume."

    "Entä perämies?" tiukkasi Pankburn.

    "Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä Banksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut merenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä lakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat kolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä se saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt kaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen.

    Toinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli risteilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa Pinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän ei koskaan kertonut."

    Pankburn katsoi hartaasti pulloa. "Vain kahden sormen verran", vikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät säkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.

    "Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat", sanoi hän. "Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta, ennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen henkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä, Torstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella, teki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti ne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan, mutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan juuri sillä rannalla, missä sanoitte Flirtin perämiehen tapetun.

    Mutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä vankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli saanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille.

    Tämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä -- syöpä. Isäni, Perryn kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin.

    Ja isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla on tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat oli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste päässäni. Mitäs arvelette?"

    "Merkillistä", aprikoi Grief. "Miks'ei isänne itse niitä hakenut?"

    "Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta, hullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron.

    Hänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin.

    Minut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa, toisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt olen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa -- joukon miljoonia

    • mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun

    takia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota muuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut kuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot.

    Jätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että ne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli selkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on holhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka hän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään Lavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? -- kun ajattelette janoani."

    "Missä saari on?"

    "Kaukana."

    "Nimi?"

    "Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa.

    Te purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä, ilmoitan, en ennen."

    Grief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.

    "Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin", sanoi hän.

    Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen, sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.

    "Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."

    "Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"

    Pankburn katsoi pulloa.

    "Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."

    "Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."

    "Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen Barbour-saareksi."

    "Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän.

    Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka varsin hyvä silloin, kun Flirt iski naulat puuhun ja kiinalainen niistä kauppaa teki. Höyrylaiva Castor, joka värväsi työläisiä Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä ja sikoja -- siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi olikaan?"

    Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja selaili sen lehtiä:

    "Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia ja petollisia -- melaneesialaisia -- ihmissyöjiä. Valaan pyydystäjä Western tuhottu -- se sen nimi oli. Kareja, niemiä, ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin. "Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."

    "Lähdettekö?" tiukkasi toinen kiihkeästi.

    Grief nyökäytti päätään: "Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi ollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me lähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman käskyvaltani alainen."

    Vieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.

    "Se merkitsee: ei ryyppyäkään!"

    "Kova laki", vikisi Pankburn.

    "Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei tule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä -- kovaa työtä, merimiehen työtä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki, mutta te syötte ja nukutte tällä puolella."

    "Täytyy suostua." Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen. "Kunhan ei olisi kuolemaksi?"

    David Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:

    "Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa."

    Pankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden puuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.

    "Jos en otakaan", sanoi hän, -- mutta himon voittamana tarttui kiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.

    4.

    On pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle Korallimerelle -- 150:nneltä läntiseltä pituusasteelta 150:nnelle itäiselle -- korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta Kittiwake ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David Griefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi katsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin.

    Sitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen, jonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan kuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita asioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi Ontong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa ja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä mutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius Pankburnista.

    Tämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin perällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää köysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin töitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas.

    Kivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita lihaksiaan. Kun Kittiwake oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö puhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle, lähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.

    "Silmäilkää itseänne", sanoi Grief. "Olette kaksin verroin miehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään, ette ole kuollut, ja myrkky on kokolailla haihtunut ruumiistanne. Työ sen tekee. Se voittaa sairaanhoitajattaret ja taloudenhoitajat. Täss' on, jos janottaa. Imaiskaa tuosta."

    Muutamalla paksuselkäisen veitsensä iskulla Grief lohkaisi kolmikulmaisen kappaleen juotavasta kookospähkinästä. Ohut raikas neste, hieman maidonkarvainen ja poreileva, kuohui reunoille.

    Kumartuen otti Pankburn tuon luonnonkupin ja kumosi sen sisällyksen kurkkuunsa. Hän joi useita sellaisia joka päivä. Musta stuuartti, kuusikymmenvuotias uushebridiläinen, ja hänen yhdentoista-ikäinen apulaisensa Lack-saarilta pitivät huolta siitä, ettei varasto päässyt loppumaan.

    Pankburn ei vastustanut kovan työn teettämistä. Hän ahnehti työtä, ei koskaan välttänyt sitä ja aina ennätti alkuasukasmerimiesten edellä komennusta täyttämään. Mutta sankarillisesti oli hänen kärsittäväkin sinä aikana, jolloin ajoi alkoholia ruumiistaan. Vielä sittenkin, kun myrkyn viime tippa oli erinnyt, pysyi himo kuin päähän iskeytyneenä.

    Jopa hän kunniasanallaan päästessään maihin Apiassa aikoi lopettaa kapakkain liikkeen kaatamalla naamaansa niiden varastot. Ja niin löysi David Grief hänet kello 2 aamulla Tivolista Charley Robertsin ulosheittämänä häiritsevän käytöksen takia. Aloysius kertoi entiseen tapaansa tähdille surujaan. Samalla hän laulun tahdissa heitteli korallinkappaleilla Charley Robertsin ikkunoita rikki osaten ihmeteltävän hyvin. David Grief otti hänet mukaansa, mutta ei ottanut käsitelläkseen ennen seuraavaa aamua. Se tapahtui Kittiwaken kannella, eikä se ollut lastentarhaleikkiä. Grief löi häntä paljain rystysin ja nyrkein -- antoi hänelle pahimman selkäsaunan, minkä hän elämässään oli saanut.

    "Sielusi terveydeksi, Pankburn", noin hän iskujaan säesti. "Äitisi iloksi. Jälkeentulevaistesi siunaukseksi. Koko maailmalle hyödyksi, ja kaikkeudelle ja kaikelle tulevalle ihmiskunnalle. Ja nyt alamme alusta taas, että läksyt kalloon tarttuisivat. Saat tässä sielusi terveydeksi; tässä äitisi takia; tässä vielä aavistamattomain lastesi hyväksi, joiden äitiä olet heidän tähtensä rakastava, ja rakkauden takia, joka on oleva ominaisuutenasi, kun minä sinut koulustani lasken. Ja nyt, niele lääkkeesi. Tätä riittää. Mutta se oli vasta alkua. Monta muuta järkisyytä on, joita nyt käyn selittämään."

    Ruskeat merimiehet ja mustat laivapalvelijat sekä kokki katselivat irvistellen. Eikä pistänyt heidän päähänsä tutkistella valkoisten miesten salaperäisiä tapoja ja käsittämättömiä menoja. Perämies Carlsen oli täydelleen isäntänsä menettelyn kannalla, ja Albright, päällysmies, vain kiersi viiksiään hymyillen. He olivat meren miehiä.

    Elivät karkeaa elämää. Ja alkoholikysymykseen suhtautumisessa he olivat käyneet kurssin, jota tohtorikouluissa ei opeteta.

    "Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!" komensi Grief lopettaessaan. "Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä", lisäsi hän käsiään silmäillen.

    "Olettepa te siisti", sanoi hän Pankburnille. "Taas olette kaiken turmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä höyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla rannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa tänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa siitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla.

    Sitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin siisti kuin uusi."

    Aloysius Pankburn pudisti päätään.

    "Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani.

    Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."

    "Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy aluksella."

    "Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi minua pidättää."

    "Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen, vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright, tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa hänelle ryyppy -- pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."

    5.

    Lopun aikaa, minkä Kittiwake oli Apiassa, kilkutti Aloysius Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:

    "Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi.

    Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."

    Grief riemuitsi.

    "Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten, ehkä..."

    Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:

    "Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."

    Grief nyökäytti päätään.

    "Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän itseäni edelleen."

    Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.

    Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."

    Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.

    "Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se tapahtui ainaiseksi".

    6.

    Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta, tuli Kittiwaken näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko.

    Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti Kittiwake kapeaan ja syvään vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti, ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston" tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.

    Sen päivän he pysyivät Kittiwakella ja odottivat vielä seuraavaan iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen viidakkoon.

    "Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.

    Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei saisi lainaksi pikku venettä.

    "Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette, herra Carlsen?"

    Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.

    Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä hiljaisuus vallitsi.

    "Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä niitä", kuiskasi Albright.

    Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa.

    Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon.

    Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan.

    Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.

    Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja.

    Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.

    "Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."

    Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.

    "Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."

    Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."

    Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset.

    Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä, mutta selvästi tunnettava.

    "Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois.

    Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan.

    Pennyjä yksin halutaan."

    Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.

    "Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä. "Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.

    He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! -- Poika! -- Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."

    7.

    Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä.

    Ja niin saattoi ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.

    "Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun toinen laatikko sahattiin kahtia.

    Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."

    Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi, oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa, kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä penny-aarteesta.

    Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli tuhansin dollarein.

    Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä.

    Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin.

    Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän valistunut.

    "Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta", sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."

    "Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei kauppasieluni siedä."

    "Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs sanotte?"

    "Hyvä on."

    Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä. "Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."

    Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä Kittiwaken keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää, että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.

    "Poika! -- Juomapähkinä", sanoi Pankburn.

    "Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"

    "Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja minulle makseta. Näytän niille."

    Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.

    "Hohoi! -- Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.

    Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella rapa-merimiehen tarttui köyteensä.

    III.

    FUATINON PIRUT.

    1.

    Etelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja kuttereistaan piti David Grief enimmin Rattlerista. Se oli jahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli tullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San Diegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä ja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja närkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja valmistajainsa ylpeys.

    Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua, se oli yhä sama vanha Rattler, joka kykeni kiitämään samalla ihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he uskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin kaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.

    Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä ihastusta alukseensa.

    "Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.

    "On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä. "Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.

    Meillä Raiatealla on sen nimenä Fanauao."

    "Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen nimen antoi?"

    Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief tarkisti myös katsettaan.

    "Maata", sanoi Taute.

    "Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan kapteenille."

    Rattler liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.

    "Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä sitoi rattaansa kiinni.

    Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä.

    Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni, perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista Motuaron kanssa.

    "Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä romanttista kuin valkoiset."

    "Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"

    "Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.

    "Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"

    "Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan -- sitä pientä töpykkää.

    Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa

    • hollantilainen."

    "Saksalainen", oikaisi Grief.

    "Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä, jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä puhki levy tai pari."

    "Jatkahan juttua", pyysi Brown.

    "Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä.

    Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen, kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru.

    Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme pentua -- ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten fonografi ja miljoonan verran levyjä."

    "Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.

    "Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari ja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat -- parhaita kauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet."

    "Varo itseäsi, nuori mies", uhkasi kapteeni Glass perämiestään. "Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on romanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin.

    Lemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren historia viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita.

    Minä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut samoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin..."

    Hänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen.

    Käänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan laidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja märän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen hiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki ikimetsän naurun jälki.

    "Herra jumala", henkäisi Brown. "Ahtiko siellä..."

    "Metsänpeikko", sanoi Glass.

    "Mauriri", sanoi Grief. "Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen nimensä on minun, minun nimeni hänen."

    Laidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta, ja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle kolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla eikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän oli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. "Mutta surumielinen vetehinen", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean luonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet levällään.

    "David", sanoi David Grief.

    "Mauriri, Suuri Veli", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä luvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla nimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown saattoi vain arvailla.

    "Pitkä uintimatka, talofa", sanoi Grief toisen istuessa vettä valuen.

    "Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin vartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan pimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on asiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi.

    Hän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan."

    "Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?" kysyi Grief tavan mukaan pudistettuaan päätään ja huoattuaan.

    "Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi anteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta hän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme, Suuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja Pilsach, ja muut."

    "Pilsachkin", huudahti Grief.

    "Tautiko tuli?" "Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa sitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet.

    Veneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa väylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan.

    Paikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä niitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne puhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme ymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat heidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja ovat iloissaan."

    "Entä miehet?" keskeytti Grief.

    "Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan sitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat toisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla ja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi muuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä taro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos valitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon ja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme vanhaa.

    "Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti Naumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin tapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja vielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea mies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat pelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa kaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä puutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit taistelemaan.

    "Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä annoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne valkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja pyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet huomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat tapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet sekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä tulit."

    "Minä tulen veneeseen mukanasi", sanoi Grief. "Ei niin, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme pelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun näkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori mies veneessä."

    Ja niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut, mutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle.

    Lastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen soutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen pimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat vallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.

    2.

    Jos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista Salomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan leikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten Ukuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea saari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua hawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan kärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian ja Mikroneesian väliin.

    Ja tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden mailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli puhalsi, ja Rattler liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla, joka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli olisi ollut kolminkertainenkin.

    Fuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin luonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta.

    Sen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä kraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen hevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen aukkoa kohti kulki Rattler. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja tarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan kannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain välttämättömyyteen alistuva ilme.

    "Nyt se tulee", sanoi hän. "Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se käy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni sekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode.

    Paljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief, että pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja antaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee, ja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain puomia pitää silmällä."

    Hän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen sekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat hänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat lasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.

    "Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään", lausui hän muikeasti irvistäen. "Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas.

    Minä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa..."

    Ääni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan vuoteelle ja isännän astuessa johtoon. Rattler oli juuri salmen suulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan korkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta, kiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin salmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan sulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut.

    Tässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief voi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan jyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen häiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa, hän keikautti Rattlerin tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta.

    Vähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia rikkonut.

    Hänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi mailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat, joilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua huippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi jalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille -- vehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei kuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta törmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä ilma, joka oli raskasta keltakukkaisen cassi'n tuoksusta.

    Keveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen Rattler pyrki satamaan.

    Kutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla.

    Elämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa hehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä rantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen mustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt liikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin päässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä.

    Vuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä kolmensadankaan sylen päästä -- kuten tulivuoren kraaterista sopi odottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia nousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat aistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän, mitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta rantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.

    Sillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin ja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief kantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta kuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen pyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja hän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.

    Toisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa huopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.

    "Puolessa tunnissa olen all right", sanoi hän heikosti.

    "Hyvä on", sanoi Grief. "Paikka on kuollut, ja minä menen maihin tapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta."

    "Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki", varoitti kapteeni. "Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana."

    Grief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle päästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti kättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.

    "Taloja", sanoi hän.

    He ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: "iorana", ja hän tiesi heidän olevan Seurasaarilta.

    "Huahine", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief kysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat: "Huahine."

    "Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä ajattelette? Eikö se ole Valetta?"

    Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.

    "Valetta se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa lyhyempi. Tämä se on."

    "Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille, niin älkää aloittako mellakkaa."

    Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella.

    Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen, sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut", ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä, ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia.

    Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar.

    Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta osoittamaan.

    "Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut.

    Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun valkoiset veljesi ovat piruja."

    "Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä..."

    Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin Valettasta, mutta vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen halkinaisten huulten höpinä merkitsi.

    "Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä, vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen sinut. Pelasta."

    Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.

    "Tunnen sinut", sanoi Grief. "Sinä olit kokkina Papeeten ranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin Jänishuuleksi."

    Mies nyökkäsi innokkaasti. "Olen nyt Valettan kokki", höpisi hän ja suunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. "Tunnen sinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut Kittiwakella.

    Näin sinut Mariposan laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat minut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat minut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta, loput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat vankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä.

    Tappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista.

    Ne..."

    Mutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta pyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja Tahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki ahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen juttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.

    Ampuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief juoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun käänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.

    "Suuri Veli", huusi mies. "Tulin myöhään. Olivat jo ottaneet sinun kuunarisi. Tule. Sillä nyt ne etsivät sinua."

    Hän lähti kulkemaan ylöspäin polkua pitkin. "Missä Brown on?" kysyi Grief. "Isolla Kalliolla. Kerron sitten. Tule!" "Entä venemieheni?"

    'Mauriri oli hengästynyt. "Ne ovat vieraassa kuunarissa naisten kanssa. Niitä ne eivät tapa. Tarvitsevat merimiehiä. Mutta sinut tappavat. Kuule!" Vesiltä kuului murtuneen tenorin ääni laulavan ranskalaista metsästyslaulua. "Saapuvat juuri rannalle. Ovat ottaneet kuunarisi -- näin itse. Tule!"

    3.

    Vaikkakaan David Grief ei ollut arka hengestään eikä nahastaan, ei hän ollut turhan itsepintainen. Hän tiesi, milloin tapella ja milloin juosta, ja että nyt oli aika juosta, sitä hän ei rahtuakaan epäillyt.

    Ylös polkua, ohi sen vanhan miehen, ohi kyyryissään istuvan Mataaran hän seurasi Mauriria. Ja kintereillä seurasi Jänishuuli kuin koira.

    Jäljeltäpäin kuului takaa-ajajain huutoja; mutta Mauriri johti hurjaa vauhtia. Leveä polku kapeni, käännähti oikealle ja nousi ylöspäin.

    Viimeinen ruokomaja sivuutettiin, ja taajojen cassi-viidakkojen sekä suurten kultavaapsahais-parvien läpi kohosi tie jyrkästi, muuttuen sitten vuohipoluksi. Osoittaen ylöspäin vulkaanisen kallion paljaita hartioita kohti Mauriri viittauksella näytti, missä polku kulki avopaikan poikki.

    "Tuon takana olemme turvassa, Suuri Veli", sanoi hän. "Valkoiset perkeleet eivät koskaan uskalla sinne, sillä me voimme vyöryttää sieltä isoja kiviä tulijoita vastaan, eikä muuta polkua ole. Tähän he aina pysähtyvät ja ampuvat meidän mennessämme tuolla yli kallion. -- Odota ja tule nopeasti kun tulet", varoitti Mauriri lopuksi.

    Hän lennähti päivänvaloon, ja samassa kuului useita pyssynlaukauksia.

    Luoteja sateli hänen ympärillään, ja kivitomua pöllähteli, mutta hän pääsi vahingoittumattomana yli. Grief seurasi, ja niin läheltä sipaisi luoti, että sen paine tuntui hänen poskellaan. Ei sattunut Jänishuuleenkaan, vaikka tämä kulki hitaammin yli avokohdan.

    Lopun päivää he makasivat ylempäin kukkuloiden laavalla, missä taroa Ja papaiaa kasvaa pengermillä. Siellä myös Grief laati suunnitelmansa ja tutustui tilanteeseen.

    "Olipa huono onni se, että juuri tänä yönä nuo valkoiset pirut saivat päähänsä mennä kalastamaan. Oli pimeä, kun tulimme salmesta. He olivat veneissä ja kanooteissa. Pyssyt niillä on aina mukanaan. Yhden raiatea-miehen ampuivat. Brown oli hyvin urhea. Me pyrimme niiden ohi lahden perälle, mutta ne pääsivät väliin ja me ajauduimme Ison Kallion ja kylän välimaille. Me pelastimme pyssyt ja ampumavarat, mutta veneen ne saivat. Pääsivät siten perille sinun tulostasi. Brown on tällä puolen Ison Kallion, pyssyt ja ampumavarat mukanaan."

    "Mutta miks'ei hän mennyt yli Ison Kallion minua varoittamaan, kun tulin?" arvosteli Grief.

    "Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin, sillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni luoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja raiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja koko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi, ja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi viidakon, mutta sinä olit jo maissa."

    "Sinä ammuit sen laukauksen?"

    "Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä ampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani."

    "Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli", käski Grief Valettan kokkia.

    Tämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan oli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä Valettalla. Vanha Dupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut perämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta.

    Näiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden muukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.

    "Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden puhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään kuulevan", selitti Jänishuuli.

    Valetta purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja raakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen, tuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan palatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä oli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä kuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre Gollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin ja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani myrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään sinne. Puolet merimiehistä kuoli.

    "Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?" vikisi Jänishuuli. "Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin sieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli laidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne kaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä ne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli yksi heistä."

    Sitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin pitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja, ja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki.

    Noumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan laskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli päässyt puhuttelemaan.

    "Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut", sopotti hän, "sillä ne arvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää, vaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne."

    Vuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: "Makaa täällä ja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien nyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona."

    4.

    "Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli", kuiskasi Mauriri.

    Laavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja pistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri edellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin puolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan pohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he nähdä tulen, joka oli Rattlerin merkkinä, ja sen kannelta kuului välimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu fonografi.

    Uimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua ja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi taas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten kaikuivat "Oi johda, tähti kirkas" virren sävelet.

    "Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle", kuiskasi Mauriri. "Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!"

    Puoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne todistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot olivat vallanneet kapean kannaksen.

    Toisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen rantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle, jota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle sakaralle.

    "Odota tässä, minä menen Brownin luo", sanoi Mauriri. "Aamulla palaan."

    "Minä tulen mukaasi, veli", sanoi Grief.

    Mauriri nauroi pimeässä.

    "Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies, ja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä.

    Sitäpaitsi -- ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko?

    Täällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten ja voit nukkuakin. Nyt menen."

    Ja korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla dynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan vasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison Kallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut siitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja vaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä kirkkaalla päivälläkään.

    Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn yksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli satajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja voi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan hyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten toiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä päästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän tasapainonsa.

    Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti ruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen hänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti täydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.

    5.

    Ison Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa.

    Hyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan kymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle.

    Kuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa, olivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin ylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit yrittivät merelle. Valetta johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen fuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas turvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta.

    Pyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu dynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli alla, pudisti Mauriri päätään.

    "Ne ovat veljiämme, emme voi ampua."

    Valettan keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä myös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi yhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä Naumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.

    "Se on itse pääpiru", kuiskasi Mauriri, "ja hänen silmänsä ovat siniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme voisi ampua häntä."

    Heikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka edistyi hitaasti.

    "Puhutteko englanninkieltä?" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti pyssynsä ylöspäin ja katsoi.

    "Kyllä. Mitä haluatte?"

    "Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne", varoitti Grief. Hän puhalsi päreeseen ja kuiskasi: "Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta perään."

    Rattlerilta paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota vasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin naiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen miehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja pudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas valtoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua.

    Dynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja juoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta luoti vain repäisi särön laivan laidasta, Rattlerista käsin kiihtyi tuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi kurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.

    "Sytytyslanka oli liian pitkä", sanoi hän, "toiste tiedän paremmin".

    Kului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä Rattlerilta ampujat pitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua, Grief uskalsi kurkistaa. Valetta, jonka etukansi ja reuna olivat poissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja huahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri Rattlerille, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat venettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti etelärantaa kohti.

    Niemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown oli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit lakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät ampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä Rattlerin miehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden painaessa kuunaria lahteen takaisin. Valettasta ei näkynyt merkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.

    Nyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen tarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla. Rattlerin pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset palaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet kurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä kannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen kertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen takaisin Isolle Kalliolle.

    Asema oli siis muuttumaton, paitsi että Valetta oli menetetty.

    6.

    Ison Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut ruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen seurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona valoja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen tutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.

    "Onpa tämä omituinen asema", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa kaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä tarjoutuvan. "Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja Raoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja meidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme."

    "Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät", sanoi Mauriri, kun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. "Suuri Veli, tänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten miesten työtä."

    He ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka saattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion niemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan päähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan veneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä olevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.

    "Odota tässä", kuiskasi Mauriri, "ja pidä näitä leilejä".

    Samassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä katoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä vedenpintaan hänen viereensä.

    "Kas tässä. Juo."

    Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.

    "Pohjastako pulppuaa?"

    "Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla.

    Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle, että tunnet sen kylmyyden."

    Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä niitä yhden kerrallaan.

    "Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.

    "Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme niiden veljiä."

    "Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."

    "Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."

    7.

    Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.

    "Täytyy uskaltaa", sanoi Grief. "Tänä iltana menen vettä noutamaan Mautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa."

    Kolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja karkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka heidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön miehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat mitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen janosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu liian ahtaalta paisuvalle kielelle.

    Grief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen he sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen asti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro sukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief merikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun melskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista vesitaakkaansa.

    Ruokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen rinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren kuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä, mikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin simpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan joitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran fregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti vartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.

    Vedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta sadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi hänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja jumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä harrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi hän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille virrensäveliä Rattlerin kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi sanoilla "Oi, murheen, riemun tuolla puolen", sai hänet raivoon. Se näytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat sitä yhtenään.

    Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain poissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen ukulelen ja kitaran soittoa ja huahine-naisten hula- ja himine lauluja.

    Mutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän hurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:

    Oi, murheen, riemun tuolla puolen
    mä kohta oon.
    Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen'
    mun päättyy, Herrassa kun kuolen.
    Siell' kohta oon,
    mä kohta oon.

    Silloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa raivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti.

    Vastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten kajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown ampui, kunnes virsi loppui.

    Sinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen vettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta; sen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen hyökkäyksen.

    8.

    Erään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan, tuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.

    Brown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi juuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut onnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan, ja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä dynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden uimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet paikalle.

    "Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne", sanoi Brown. "Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä nääntymistä me olemme."

    "Tuokaa hänet tänne", sanoi Grief.

    "Ja sitten me tapamme hänet", sanoi Vuohi-Mies.

    Grief pudisti päätään.

    "Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele", pani Vuohi-Mies vastaan.

    "Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa sanaamme."

    "Se on tuhma tapa."

    "Se on kuitenkin meidän tapamme", vastasi Grief painavasti, kääntäen haikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen ja nuuskivan nenän. "Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee.

    Ole sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne.

    Kas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista tuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö mitään. Keittäkää kaikki."

    Ja yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli leiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä erehdystä, että olisi kättään tarjonnut.

    "Halloo", sanoi hän. "Olen kuullut teistä."

    "Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään", vastasi Grief.

    "Samapa tuo", kuului vastaus. "Ensin luulin olevani tekemisissä tavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään."

    "Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa", irvisteli Grief. "Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä ymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi."

    Raoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän hillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja ja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen, jonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka, kaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen luonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman liian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että ne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua.

    Voimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief niiden ilmaiseman vajavuuden.

    "Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä", sanoi Raoul kumartaen. "Sata vuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista."

    Nyt oli Griefin vuoro kumartaa: "Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden valtakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten olisimme saattaneet ohjata."

    "Roskaa kaikki", sanoi Raoul istahtaen. "Jatkakaa ateriaanne. Älkää häiriintykö."

    "Ettekö tekisi seuraa?" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti, suostui sitten. "Olen hikinen, saanko peseytyä?" Grief nyökkäsi ja käski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta ei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis vesi vuoti maahan.

    "Koirani on janoinen", sanoi Raoul.

    Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.

    Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää mitään.

    "Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet pyydystämään."

    Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.

    "Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon. "Maistuisivatpa nyt Rattlerin säilykkeet, mutta tämä roska..." Hän heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."

    Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi hän merkitsevästi.

    "Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni enkä aio hellittää."

    "Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi Raoul.

    "Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta te olette -- kuinka sanoisin -- anakronistinen ilmiö, ajastanne myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino välttää sitä, mikä on tuleva."

    Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.

    9.

    "Nyt me näemme nälkää, veli", sanoi Grief, "mutta on parempi näin kuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään täällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä enää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä sinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa seurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion."

    Tehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen tien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa oikealla Griefistä ja Maurirista.

    Ensi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden raiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä viidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä mitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi Rattler yrittäen merelle.

    Kuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset venettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja heille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita kääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.

    Rattlerin kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa raiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan Raoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti köytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella perämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla oli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.

    "Hyvää huomenta, herra David Grief", huusi Raoul.

    "Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä saarelta", murisi Grief synkeästi.

    "Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella."

    Kuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin sysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä keskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.

    "Heitä, Suuri Veli!" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. "Minä olen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina leikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni.

    Älä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi."

    Grief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää langan.

    "Heitä!" kehoitti Vuohi-Mies.

    Vieläkin Grief viivytteli.

    "Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja siellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen henkeä vastaan?"

    "Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme kaikki kannella olevat", huusi Raoul. "Minäpä voitin sinut, David Grief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi kiinni!"

    Viime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja jota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta silloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi rukoilevasti ylös.

    "Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä ja niitä on kajuutta täynnään", huusi kapteeni Glass.

    Hirtehinen, joka oli sidottu kuningattareen, käännähti puoliksi uhatakseen kapteenia pyssyllään, kun Tehaa piilopaikastaan laukaisi.

    Pyssy putosi miehen kädestä, ja kasvoillaan ällistynyt ilme hän vaipui kannelle kaataen mukanaan vanhan kuningattaren.

    "Hei, käännös!" huusi Grief.

    Kapteeni Glass ja kanakkimies käänsivät peräsimen, ja Rattlerin keula törmäsi päin kalliota. Keskilaivalla Raoul yhä rinnusteli Naumoon kanssa. Hänen veljensä juoksi keulasta häntä auttamaan, eivätkä Tehaan eikä Vuohi-Miehen laukaukset häneen osuneet. Kun Raoulin veli asetti pyssyn suun Naumoon kylkeä kohti, sytytti Grief päreestä sytytyslangan. Ja juuri kun hän molemmin käsin heitti alas ison dynamiittikäärön, kuului pyssyn laukaus. Naumoo kaatui kannelle samalla kertaa kuin dynamiitti putosi. Tällä kertaa oli sytytyslanka kohdallaan. Räjähdys tapahtui sinä hetkenä, jolloin dynamiitti putosi kannelle, ja se osa kantta katosi vieden mennessään Naumoon, Raoulin ja hänen veljensä.

    Kuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta sukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass otti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän hirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen.

    Miehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan, upposi Rattler tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät raakapuut.

    Alas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki Mataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta ja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän kapteeni Glassin uppoamassa -- tämä kun ei osannut uida. Ja silloin kuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti ja laahasi uppoavan miehen raakapuille.

    Viisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain mustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti tilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi.

    Mutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita, puoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he kävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka rosvot hukkuivat kuin koiranpennut.

    Kymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen ja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet, määräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass ja Mataara pitelivät kiinni.

    "Vanha Rattler-parka", valitti kapteeni.

    "Ei sinnepäinkään", sanoi Grief. "Viikon kuluessa me sen nostamme, panemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme." Ja kuningattarelle hän sanoi: "Kuinka voit, sisareni?"

    "Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä päivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka ovat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme ja iloitsemme Isossa Talossa."

    "Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit", sanoi kapteeni Glass. "Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan."

    IV.

    LEIKINLASKU NEW GIBBONILLA.

    1.

    "Milteipä pelkään viedä teitä New Gibbonille", sanoi David Grief. "Vasta kun te ja brittiläiset annoitte minulle vapaat kädet ja jätitte paikan rauhaan, voitiin saavuttaa tuloksia."

    Wallenstein, saksalainen asiamies Bougainvillestä, kaatoi kurkkuunsa pitkän kulauksen soodawhiskyä ja hymyili.

    "Me kohotamme teille lakkiamme, herra Grief", sanoi hän hyvällä englanninkielellä. "Ihmeitä te olette tehnyt tuolla pirunsaarella.

    Emmekä me halua siihen sekaantua. Sillä pirunsaari se on, ja vanha Koho on itse pääpiru. Me emme koskaan tulleet hänen kanssaan toimeen.

    Valehtelija hän on eikä ole typerä. Musta Napoleon, päitä katkova, ihmissyöjä Talleyrand. Muistanpa, kun kuusi vuotta sitten tulin sinne brittiläisellä risteilijällä. Neekerit livistivät pensaikkoon tietysti, mutta tapasimmepa muutamia, jotka eivät päässeet. Yksi niistä oli hänen viimeinen vaimonsa. Oli ollut kaksi päivää ja kaksi yötä käsivarrestaan riippumassa auringonpaisteessa. Ja kaulaansa myöten raikkaaseen virtaan upotettuina oli kolme muuta naista. Niiden luut oli ruhjottu ja nivelet katkottu. Kuuluvat siten käyvän mureiksi syödä. Olivat vielä hengissä. Ihmeteltävä elinvoima. Vanhin pysyi hengissä lähes kymmenen päivää. Niin, sellaista on Kohon ruokahalu.

    Villipeto hän on. Sitä vain emme käsitä, kuinka te hänet rauhoititte."

    "Enpä sanoisi juuri sitä, että hän on rauhoittunut", vastasi Grief. "Vaikka hän väliin tuleekin ja syö kesynä kädestämme."

    "Niin paljoa emme me risteilijöillämme saavuttaneet. Eivät saksalaiset eivätkä englantilaiset koskaan saaneet häntä käsiinsä. Te olitte ensimmäinen."

    "En ollut; McTavish oli ensimmäinen", selitti Grief.

    "Ahaa, muistanpa, se on pieni kuiva skottilainen." Wallenstein maisteli whiskyään. "Metelinpaikkaajaksihan ne häntä sanovat, eikö niin?"

    Grief nyökkäsi.

    "Kerrotaan että te maksatte hänelle palkan, joka on suurempi kuin minun tai täkäläisten brittien?"

    "Pelkäänpä niin olevan asian", myönsi Grief. "Mutta, loukkaamatta ketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on.

    Suorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On nyt Malaitalla plantaasia perustamassa."

    "Ensimmäistä?"

    "Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät pitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa aidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan siellä." Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. "Bangalon [engl. bungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit.

    Oikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin sivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on joensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä."

    Wonder kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti.

    Laiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä.

    Monsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin paksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana.

    Epätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä, ja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin läpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä purkautui pilvi rankkasateeksi.

    Tämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen mailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului Salomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian vaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen yhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa vain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.

    Todellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan.

    Entisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse.

    Santelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet sen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet yhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari Dorset meni kaikkine miehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs saksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta siitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko sopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä Britannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä.

    Neljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren rauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt karkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän rauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina piiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille.

    Kun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut ruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.

    New Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja puolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla ankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma -- ainakin oli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten voimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan heimosta liittoon.

    Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä valkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa elämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut pitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja, olivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut saksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset lähetystalot.

    Seurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku skotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja tyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi Malaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille.

    Hän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan, ja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan päällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan.

    Jokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen Kohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli mies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan.

    Sillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut puhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli mennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä, missä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten viljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin järjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan kaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi pitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa hehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa, jonka pohkeen Lee-Enfield -kiväärin luoti oli puhkaissut.

    2.

    "Tunsinpa pojan Hawajilla", sanoi Grief, "sokeritilan johtajan, joka käytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa".

    He istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New Gibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian poikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty viimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut.

    Hän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella kädellään.

    "Ja murti useammat kuin yhdet leuat", lausui hän irvistäen.

    Grief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.

    "Ei kertonut sitä", selitti Grief. "Vakuutti onnistuvansa aina ensi yrityksellä."

    "Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä hedelmälaivalla", alkoi kapteeni Ward. "Äijä käytti tilkitysnuijaa ja teräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti, se on varma."

    "Mutta minulla on pihdit", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan suuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. "Tulkaapas pitämään sitä asemillaan", pyysi toimessa oleva.

    Grief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta.

    Tämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä vasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa kuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä.

    Hänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka juuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi avustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin, niin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.

    Kukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös portaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät olleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet reiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo ammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta niiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat olkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen oikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu.

    Vatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja ihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen areka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen, isoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen arpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka oli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu osoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis olivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet ja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja pälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.

    Hän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi luonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa oli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille paljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi leuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja vihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli nauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin päätään pidellen ja hirveästi voihkien.

    "Taitaa pyörtyä", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. "Kapteeni Ward, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth; värisettehän kuin lehti."

    "Minäkin taidan ottaa", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan.

    Hänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi hänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. "Halloo, mikäs tämä on?"

    "Halloo, Koho!" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut kättä tarjottava.

    Kohon tambo, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli sellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen miehen lihaan. Worth ja Wonderin kapteeni Ward tervehtivät myös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen tambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen ollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa tilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen, ja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten.

    Worthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen sisähuoneisiin.

    "Koho", sanoi Grief esittäen saksalaisen, "tämä herra Bougainvillestä

    • hitto vie -- suuri herra paljon".

    Koho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili silmissään ikäväin muistojen välkähdys.

    "Älkää antako kättä, Wallenstein", varoitti Grief. "Tambo, tiedättehän." Sitten Koholle: "Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää ottaa uusi Mary, vaimo, eh?"

    "Minä vanha jo", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen. "Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli kai-kai [= ruoka]. Minä kuolla kohta." Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli taapäin painunut pitkän ryypyn takia. "Minä huoli rommi."

    Grief pudisti päätään. "Tambo se musta mies."

    "Hän musta mies, ei tambo", vastasi Koho osoittaen voihkivaa työläistä.

    "Hän mies sairas", selitti Grief.

    "Minä mies sairas."

    "Sinä mies valehdella", nauroi Grief. "Rommi tambo, aina tambo. Nyt, Koho, puhua tämä suuri herra kanssa."

    Wallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan valtion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa, ja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa.

    Sitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta rannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava Koholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa, piipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa -- kaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili ikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä ja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä ottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille.

    Ja vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei sattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun Grief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.

    "Minä mennä kuunari", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.

    "Suuri on mahtavien alennus", nauroi Grief. "Ajatellapa, että tämä oli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken elämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt hän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä."

    3.

    Viimeisen kerran Wonderin päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta.

    Hän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita vietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui istumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.

    "Kyllä minä pian kuolla", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan nautinnot olivat hyljänneet hänet. "Minä ei huoli Mary. Minä ei huoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian." Pitkä ja ikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää huolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen tuskia. "Vatsa paljon sairas." Taas hän odotti, odotti, että Denby ehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: "Minä tahto rommi."

    Denby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut häneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista oli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa alkoholia.

    Pahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään hän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari Dorsetin. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan yhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt.

    Kun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista viljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen.

    Seurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä juomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin ja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja sellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä alkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt sitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa sihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita, koko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne.

    Ja vanhuutensa ikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet ja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä elähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä -- kaikenlaisten pullojen -- sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia auringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä hummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema oli hävitetty.

    Denby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle pastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia kapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran puraissut Dorsetista löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi hänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti hirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen nesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että valkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät niitä antamasta.

    "Rommi hyvä tavara", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja vanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.

    Ja silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi Kohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia.

    Oli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki, kuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä.

    Denby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja pani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän paikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan oven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta hirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja palasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja vanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista itsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat tulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti pakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia alas.

    Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut.

    Mutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että hänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun ilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet karsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.

    "Minä mene nyt", sanoi hän. "Kutsu vene otta minä."

    4.

    Nähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti Wallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista pistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo ja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli whiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä sekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.

    Akkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin.

    Ukko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi mielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan pistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa, ei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:

    "Minä tahto rommi. Rommi hyvä."

    Wallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä juolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden pullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun pistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen pöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja oli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli syljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha päällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja näkyi, että sitä oli liikutettu.

    Koho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin, että halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti vieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi sen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa päällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.

    Muutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli Wallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa, mutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli pyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein nojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään ja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:

    "Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!"

    Wallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän hevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään, joka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden välitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat tulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa kohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.

    Parakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat tulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta mustaa lasta. Sen pää oli poissa.

    "Keittäjä on tuolla sisällä", sanoi hän Worthille. "Hänen päänsä on mennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava."

    "Tämä on minun syyni", sanoi Wallenstein. "Vanha Koho sen teki. Mutta minä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia."

    "Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.

    Kun hän vaan ei tapaisi häntä."

    Johtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin parakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät sinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa selässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren apulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä pää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan työmailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he laittoivat paarit vainajalle.

    Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.

    "Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne, mies. Älkää olko hullu."

    "Mutta annatteko hänen paeta?" huusi saksalainen hurjana.

    "Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on kahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa heinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen nuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja täynnään -- tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja muuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat siellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme miestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja sotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät hyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa."

    Palatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki ääneensä.

    "Suu kiinni sinä", huusi Worth. "Mikä melu tämä?"

    "Se mies Koho tappa kaksi mies", vastasi musta ja vetäisi sormellaan kuvaavasti kaulaansa.

    "Se on tappanut lehmätkin", sanoi Grief. "Ette saa maitoa vähään aikaan. Lähetän joitakin Ugista."

    Wallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti sinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä väänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla, jotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.

    Seuraavana aamuna nähtiin Wonderin mastonhuipusta, että viidakko oli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi savupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien retkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon.

    Joen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui suurten sotarumpujen jymy -- ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja, tulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.

    "Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa", selitti Grief aseman johtajalle. "Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne hyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä uutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen eristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä viidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia.

    Lähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua sinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish tulee Vandalla ja sillä pääset takaisin Wonderille. Kapteeni Ward selviää kyllä nyt ilman sinua."

    "Aioin itse esittää sitä", vastasi Denby. "En aavistanut tällaista saattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni syyllisenä."

    "Vastuussa olen minäkin", keskeytti Wallenstein.

    "Mutta minä aloitin", sanoi päällysmies.

    "Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin."

    "Ja Koho päätti", sanoi Grief.

    "Joka tapauksessa jään minäkin", sanoi saksalainen.

    "Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani", sanoi Grief.

    "Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä olen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä."

    5.

    Guvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle lähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti Wonderilla Santa Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön brittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan Penduffrynin takamaita.

    Kolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin puhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan tyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä rantaa. Grief tunsi sen Vandaksi. Se oli nähtävästi juuri tullut Tulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden kimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä auttaakseen hänet kannelle.

    "Mikäs on?" kysyi Grief. "Etkö ole vielä lähtenyt?"

    McTavish nyökkäsi. "Jo palannut. Kaikki hyvin aluksella."

    "Entäs New Gibbonilla?"

    "Mikäli minä näin, puuttui maisemasta joitakin röyhelöitä."

    Hän oli kuin kylmä liekki, pieni kuin Koho, naama kuiva, mahonginvärinen, ja siinä pienet, ilmeettömät, siniset silmät, jotka olivat enemmän näverinkärkien kuin skottilaismiehen silmäin näköiset.

    Peloton ja innostumaton mies, johon eivät taudit, ei ilmanala eivätkä mielialat pystyneet; hän oli laiha ja katkera ja kuolettava kuin käärme. Grief huomasi, etteivät uutiset voineet olla hyviä.

    "Sylkäise ulos mitä tiedät", sanoi hän. "Mitä on tapahtunut?"

    "Kirous ja kuolema, kun ei osata olla leikkimättä pakananeekerien kanssa", kuului vastaus. "Kallista lystiä. Tule alas, Grief. Paras kun saat ensin pitkän lasin käteesi."

    "Miten sinä asiat selvitit?" kysyi isäntä heidän päästyään kajuuttaan.

    Pieni skottilainen pudisti päätään. "Ei siellä ollut mitään selvitettävää. Riippuu siitä, miten asiaa katsotaan. Voisi sanoa, että kaikki oli selvitetty, täysin selvitetty, ennenkuin sinne saavuinkaan."

    "Entä plantaasi, mies? Plantaasi?"

    "Ei ole mitään plantaasia. Vuosien työ mennyt hukkaan. Siinä ollaan taas, mistä aloitimme, mistä lähetyssaarnaajat aloittivat, mistä saksalaiset aloittivat -- ja mihin he lopettivat. Ei ole kiveä kiven päällä laiturissa. Talot ovat mustana tuhkana. Joka puu on poikki hakattu, ja villisiat kaivavat jamssijuuria ja makeita perunoita. Ja ne Uuden Georgian pojat, hyvää sakkia kymmenen kymmentä, ja hyvät rahat maksoivat. Ei yhtään ole jäljellä sitä tarinaa kertomassa."

    "Entä Worth? Ja Denby? Ja Wallenstein?"

    "Selko on tehtävä niistäkin. Katsohan."

    McTavish veti esille riisimatosta tehdyn säkin ja tyhjensi sen sisällyksen lattialle. David Grief kauhistui, sillä hänen edessään oli kolmen hänen New Gibbonille jättämänsä miehen päät. Wallensteinin keltaiset viikset olivat menettäneet ylpeän kaarteensa ja retkottivat ylähuulen päällä.

    "En tiedä, kuinka kaikki on käynyt", jatkoi skottilainen kuivasti. "Mutta pelkäänpä niiden lähteneen viidakkoon sen vanhan saatanan jäljessä." "Ja missä on Koho?" kysyi Grief. "Viidakossa ja päissään kuin pääpiru. Siksi sainkin nämä päät. Hän oli niin päissään, ettei seisoallaan pysynyt. Selässään retkottivat häntä pois kylästä, kun ryntäsin sinne. Ja jos vapautat minut noista päistä, olen kiitollinen." Hän vaikeni huokaisten. "Kaipa haluaisivat oikeat hautajaiset ja päästä maahan. Mutta minun mielestäni tulisi niistä mainiot näyte-esineet. Jokainen hyvä museo maksaisi niistä satasen kappaleelta. Ota toinen ryyppy.

    Hieman kalpea. -- Älä tätä nyt tunnollesi ota, vaan päätä antaa tiukat ohjeet, ettei näiden neekerien kanssa saa laskea leikkiä. Siitä koituu aina meteliä, ja se tulee hiton kalliiksi."

    V.

    PIENI TILINTEKO SWITHIN HALLIN KANSSA.

    1.

    Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään, heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti kannelle.

    "Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee, niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen yli purjehtineet -- tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen unohtanut läksyni."

    "Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen. "Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."

    "Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä sen vian täytyy olla -- lieneekö haka päässyt irti."

    Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen, Toby-Sedän, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan solmua.

    "Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."

    Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli hollantilaismallinen Toby-Setä hitain, turvallisin ja varmin kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan Tobyn puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.

    2.

    Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna.

    Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas, pidettiin Toby-Setää tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen.

    Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi 29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön esimiehenä.

    "Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."

    Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari -- pohja putoo."

    "Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."

    Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.

    "Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin.

    Löyhkäävän tukahduttava ilma -- mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee aamiaisestaan."

    Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta Toby-Setä all right. Se menee läpi mistä vaan."

    Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari laski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti käsiään.

    "Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti.

    Hauska asema -- eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."

    Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella, missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin kohoiluin.

    "Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."

    Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.

    Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja Toby-Setä teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.

    "No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten jälkeen."

    "Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian, saatte nähdä."

    Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja Toby-Setä paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli, ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin.

    Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.

    "Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin.

    Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään enää -- ja valmistautukaa kääntämään."

    Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi Toby-Setä pohjoiseen kohti myrskyä.

    "Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme.

    Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä, kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas.

    Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."

    "Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."

    Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin, patsaiksi meren ylle.

    "Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua.

    Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös kahdeksan soiton aikaan."

    Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen kuunarin. Toby-Sedän painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen, pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: Emily L. N:o 3.

    "Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä vesillä asiaa, sitä en käsitä."

    "Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "Sophie Sutherland ja Herman olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä selviää, ettei ollakaan perillä."

    3.

    Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli Toby-Sedän miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.

    "Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella", huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan. "Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa tehtävä tässä on..."

    "Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.

    Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.

    "Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."

    "Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta näkyy kookospalmuja -- jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."

    Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka kohosivat merestä.

    "Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten.

    Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen kulmaan joudutaan."

    Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin lähellä, ja vaikka Toby-Setä olikin hidas purjehtija, kohosi matala maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut osoittivat koralliriutan piirin.

    "Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä... Näyttää olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla väylää... Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."

    He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.

    "Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.

    Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.

    "Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."

    "Niin oli aatokseni", myönsi Snow.

    "Ja tuossa on aukko kuten tuleekin..."

    "Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä on tuulimylly saarella, on tämä -- Swithin Hallin saari. Mutta ei voi olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."

    "Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi Grief.

    Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta rosvousta. Ostin Sydneyssä Cascaden hylyn kotoa saaduilla perintörahoilla."

    "Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"

    "Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin.

    Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki Swithin Hall -- oli silloin Honolulussa -- muuta kuin meni suoraa päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta vain hylky ja kone jäi minulle Cascadesta. Se oli ollut arvokkaassa silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria puhdasta."

    Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.

    "Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin Toby-Sedälle."

    "Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.

    "Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."

    Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen tuulimylly.

    "Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte karhuta".

    Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä puristuivat.

    "En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa.

    Toivonpa hänen olevan kotona."

    "Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen. "Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."

    "Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan purjehtivat Gilberteiltä -- ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin lienee tullut."

    "Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä.

    Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"

    "Yhdeksän syltä."

    "Antaa mennä, Snow."

    Toby-Setä pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston purjenuoran kimppuun.

    4.

    Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi perämiehensä kanssa maihin.

    "Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka kaukana olekaan. Haistakaahan."

    Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan, sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.

    "Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"

    Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä sekä Forelia.

    Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään, kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.

    "Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita.

    Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"

    Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin.

    Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta, espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja, alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja teki mykänmerkkejä.

    "Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies. "Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"

    "Nukkuvan prinsessan. S--sht! Nyt tulee joku."

    "Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.

    Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."

    Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän ojensi kätensä.

    "Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää, kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."

    "Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän kättä lyödessään.

    "Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä koskaan ovat saarellani käyneet."

    "Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief. "Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."

    "Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.

    "Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota sitten vain kookospuiden nousua vedestä."

    "Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.

    "Anstey -- Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla Toby-Sedällä Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."

    Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden todellisen taustan.

    "Mitäs te minun kokilleni teette -- omanneko mennyt ja veisitte tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan kutsua teidät -- päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy.

    Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira -- sukellusjoukon mukana -- simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."

    5.

    Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa perämies odotti häntä.

    "Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella", sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"

    Snow pudisti päätään.

    "Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten

    • Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne --

    oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia, joilla on revolverit vyössä -- merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa, Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.

    "Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten: nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa.

    On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"

    "En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni sitä ajatella."

    "Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."

    "Mitä aiotte tehdä?"

    "Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."

    6.

    Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille.

    Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti, että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.

    Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan, teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan meren eri äärillä.

    "Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä. "Oletko ollut laivoillani?"

    Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka asettui perätuhdolle.

    "Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."

    "Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."

    Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä -- laiskoja sikoja.

    Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ irti."

    "Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.

    "Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on sukellettava."

    "Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla katsomaan?"

    Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa.

    Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa, luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun.

    Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä.

    Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.

    Palattuaan Toby-Sedälle Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi.

    Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.

    "Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika.

    Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."

    "Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen. "Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."

    Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.

    "Arvaanpa!" hän huudahti.

    "Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että Emily L. oli näiden kuunari?"

    "Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."

    "Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia.

    Outoja ovat näillä vesillä."

    Taaskin Snow vihelsi.

    "Ja Emily L. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa heidät käsiinsä simpukkoineen."

    "Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."

    "Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan.

    Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."

    7.

    Viikko kului, jonka lopussa Toby-Setä taas oli merikunnossa. Sillä aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.

    "Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita pituusastetta."

    Hall kieltäytyi nauraen.

    "Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."

    "Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen leveysastetta pitkin".

    Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi.

    Ihmetteli komeaa saalista.

    "Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti olevan täysi -- siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."

    Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla yli siitä.

    "Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.

    "Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me lähdemme aamun koitossa."

    "Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief näki tyytyväisen vilahduksen.

    "Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen heltyvän."

    Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja tarinoiden.

    "Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan. "Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"

    "Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall huolettomasti.

    "Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä yhteen.

    "Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta vastaavat."

    "Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja miestenne sekä sukeltajain ajan?"

    "Viisituhatta kai siihen menee."

    "Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."

    "Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"

    "Niin, minä vain tässä..." Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa. "Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta dollaria -- tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette raataneet kovin."

    Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:

    "Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"

    Grief sytytti sammuneen sikarinsa.

    "Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman -- tuota noin -- hieman nolo -- teille. Nähkääs, minä koetan olla kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja kulunne."

    Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.

    "Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä tiedän, että te olette Swithin Hall?"

    Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."

    "Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?

    Tiedättekö senkin?"

    "En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."

    "Se ei kuulu teille."

    "Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän kyllä saan nimenne tietää."

    "Mikä sen nimi sitten on?"

    "Emily L."

    "Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."

    "Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne minun aarteilleni?"

    "Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."

    "Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"

    "Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"

    "Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte Emily L:n hinnaksi?"

    "Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi pohjan."

    "On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide, kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja saatan hänet luoksenne."

    "Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi kapteeni Raffy, kun vene saapui Toby-Sedän kylkeen. "Mutta varokaa Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä -- te olette tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."

    "Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow.

    Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne -- kapteeni Raffy. Minä menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."

    8.

    David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö.

    Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy oli kytketty kajuutan pöytään.

    Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:

    Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista
    helmistä (arviolta) ............................ 100,000 doll.

    Summa 100,000 doll.

    Swithin Hall maksava:

    Herbert Snowille, "Cascaden" lastista
    helmissä (arviolta) ............................. 60,000 doll.
    Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ............. 7,500 "
    Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500 "
    Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä
    (arv.) ........................................... 1,100 "
    Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ............ 480 "
    Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi
    Swithin Hallin venettä ........................... 9 "
    Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän
    laatikossa (arv.) ............................... 23,411 "

    Summa 100,000 doll.

    Kuitataan.

    Grief pysähtyi ja lisäsi alle:

    Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin
    "Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian
    pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David
    Griefin konttorista Sydneyssä.

    Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven ja asteli veneensä luo rantaan.

    VI.

    YÖ GOBOTOLLA.

    1.

    Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin, valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston postikeskus.

    Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla, voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita.

    Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.

    Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin tehtävänä on johtaa tarjoilua.

    Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon.

    Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.

    Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja -- janoa.

    Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen; sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett, Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.

    Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet pysäytettiin rannalle.

    Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä, sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät korkeampaa kastia.

    2.

    Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle.

    Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey, liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni Stapler, työläisten pestauslaivasta Merrystä; Darby Shryleton, plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.

    Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat, mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan, valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän korvennettuihin mahoihinsa.

    Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka merkitsi laivan saapumista.

    "David Grief", sanoi Peter Gee.

    "Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta.

    Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."

    Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.

    "Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti McMurtrey säveästi.

    Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.

    "Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut. "Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."

    "Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on valkoisempi kuin kukaan valkea mies".

    Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa.

    Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen.

    Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.

    Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti, että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa.

    Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä sitä johdin."

    Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun: "Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen mainitsitte?"

    "Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee. "Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."

    "Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on helppo."

    "Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan, Peter?"

    "Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte, kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."

    "Minusta bridge on parempi", vastasi Peter. "Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei sireeniä. Se tuli likelle rantaa -- isot jäävät kauemmaksi. Sitten on väylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia, joka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan uskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti Fidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä tai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki hyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut yrittää joku hurjapää nuorukainen.

    Mutta minä en sellaista tunne eikä kukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien Gungalla, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon.

    Kolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella.

    Hän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän ilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on ollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin David Grief olisi tulossa! Tunnen Gungan kapteenin Donovanin ja tiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi laivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta sisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön viisikymmentä puntaa vetoa."

    Deacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.

    "Vastauksen saitte", nauroi ystävällisesti McMurtrey. "Ja minä panen hänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin."

    "Bridgeä! Kuka rupeaa?" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. "Käykää tänne, Peter."

    "Te muut saatte pelata", sanoi Deacon. "Me pelaamme hänen kanssaan pikettiä."

    "Minä pelaan bridgeä mieluummin", sanoi Peter Gee suopeasti.

    "Ettekö pelaa pikettiä?"

    Helmenostaja nyökäytti päätään.

    "No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin ankkureita."

    "Oh, vai niin..." alkoi McMurtrey.

    "Te voitte pelata bridgeä", keskeytti Deacon. "Me pelaamme pikettiä."

    Vastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.

    "Yksi kerta vain", sanoi hän nostaessaan.

    "Paljonko?" kysyi Deacon.

    Peter Gee kohautti olkapäitään. "Kuinka tahdotte."

    "Sata ylös -- viisi puntaa peli."

    Peter Gee suostui.

    "Kaksinkertaisella panoksella kymmenen, tietysti."

    "All right."

    Toisen pöydän ääressä pelattiin bridgeä. Kapteeni Stapler, joka ei ollut kortinlyöjä, katseli ja täytteli pitkiä skottilaislaseja, jotka olivat kunkin oikealla puolella. McMurtrey seurasi huonosti salatulla tarkkuudella pikettipöydän tapahtumia. Muitakin englantilaisia huoletti tuon austraalialaisen käytös, ja kaikki he pelkäsivät hänen tekevän jotakin varomatonta. Että hän kiihotti itseään tuota puoliveristä vastaan ja että räjähdys voi tulla milloin tahansa, se oli kaikille selvillä.

    "Toivonpa Peterin häviävän", sanoi McMurtrey matalalla äänellä.

    "Ei häviä, jos on hiukankin onnea", vastasi Andrews. "Hän on piketissä ihan tietäjä. Olen kokenut."

    Deaconin ärtyisyys osoitti Peter Geen olevan voitolla.

    Austraalialainen käytteli lasiaan taajaan. Oli menettänyt ensi pelin ja oli juuri menettämässä toisen, kun ovi avautui ja David Grief astui sisään.

    "Guvutussa ryyppäävät ryyppyjen välilläkin", hän lausui, ennenkuin tervehti isäntääkään. "Halloo, Mac! Laivurillani on tuolla veneessä silkkipaita, kravatti ja tenniskengät, kaikki täydelliset, mutta hän pyytää, että lähettäisitte hänelle housut. Minun ovat liian pienet, mutta teidän sopivat. Halloo, Eddy! Kuinka voi ngari ngari?

    Liikkeelläkö, Jack? Ihme tapahtunut. Ei kukaan kuumeessa eikä kukaan huomattavan humalassa." Hän huoahti. "Mutta onpa yö vasta alulla.

    Halloo, Peter! Saitteko sen ison ryöpyn niskaanne tuntia jälkeen lähtönne? Me saimme heittää toisen ankkurin."

    Sill'aikaa kuin hänet esiteltiin Deaconille, lähetti McMurtrey pojan viemään housuja, ja kun kapteeni Donovan hetken kuluttua astui sisään, oli hän moitteettomassa valkoisen miehen asussa -- Goboton mittojen mukaan.

    Deacon menetti toisen pelin, ja sisunpurkaus julisti sen maailmalle.

    Peter Gee sytytti savukkeen ja oli rauhallinen.

    "Mitä? -- vai te luovutte pelistä, kun olette voitolla?" ärsytti Deacon.

    Grief kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja McMurtrey tulkitsi muristen tyytymättömyyttään.

    "Johan se tuli täyteen", sanoi Peter Gee.

    "Kolme siihen kuuluu. Minun työni. Tulkaa."

    Peter Gee tuli, ja kolmas peli alkoi.

    "Pentu -- sietää opetuksen", mutisi McMurtrey Griefille. "Lopetetaan, pojat. Tekeepä mieleni pitää silmällä tuota nulikkaa. Jos hän käy kovin koppavaksi, heitän hänet rannalle -- huolimatta yhtiön ohjeista."

    "Kuka hän on?" tiedusteli Grief.

    "Jäi viime höyrystä. Yhtiön määräys on kohdella häntä hyvin. Katselee plantaasin paikkaa rahoja sijoittaakseen. -- Kymmenentuhannen punnan paperi sillä on yhtiöltä. Päässään näkyy olevan 'Austraalia valkoisille'! Luulee saavansa olla törkeä, kun on pintansa valkea ja isänsä oli ylisyyttäjä. Siksi nokkii Peteriä, joka taas viimeisenä rettelöön antautuu, kuten tiedätte. Piru vieköön yhtiön. En minä ole ruvennut tähän toimeen imettääkseni sen pankkitileillä varustettuja pentuja. Täyttäkää lasinne, Grief. Tuo mies on tuhannen tulimmainen."

    "Ehkä vain nuori", huomautti Grief.

    "Ei kestä päihtymystään -- se on selvä." Isäntä osoitti ilmein inhoaan. "Jos se kohottaa kätensä Peteriä vastaan, niin minä pieksän hänet."

    Helmenostaja levitti kortit pöydälle ja nojasi taaksepäin. Oli voittanut kolmannen pelin. Silmäsi Eddy Littleen ja sanoi:

    "Olen valmis tulemaan bridgeen."

    "En minä toki peliä karttaisi", intoili Deacon.

    "Vai niin. Minä en nyt välitä", sanoi Peter Gee yhtä tyynenä kuin tavallisesti.

    "Tulkaa vain peliin", penäsi Deacon. "Vielä kerta. Ette voi viedä rahojani noin. Olen menettänyt viisitoista puntaa. Kaksinkertainen tai loppu!"

    McMurtrey aikoi keskeyttää, mutta Grief pidätti häntä silmin.

    "Mutta vain sillä ehdolla, että se on viimeinen", sanoi Peter Gee kokoillen kortteja. "Minun työni kai. Siis viisitoista puntaa. Joko maksatte minulle kolmekymmentä tai tulee tasapeli?"

    "Niin on, poikaseni. Joko menee tasan tai minä maksan kolmekymmentä."

    "Jokos kiihdytään", muistutti Grief vetäen esille tuolin.

    Toiset olivat myös sen pöydän ympärillä, ja Deaconia kohtasi taas kova onni. Selvää oli myös, ettei hän sitä tyynesti kestänyt. Hän kiroili, noitui ja manasi järkähtämätöntä pelikumppaniaan. Vihdoin Peter Gee lopetti, ennenkuin Deaconilla vielä oli viittäkymmentä pistettä. Tämä tuijotti sanattomana vastapelaajaansa.

    "Taisi tulla pietti", sanoi Grief.

    "Kaksinkertainen", myönsi Peter Gee.

    "Ei sitä tarvitse minulle opettaa", kähisi Deacon. "Olen opiskellut laskuoppia. Olen teille maksava viisikymmentäviisi puntaa. Tuoss' on." Se tapa, millä hän heitti yhdeksän viiden punnan seteliä pöydälle, oli jo loukkaus itsessään. Peter Gee oli sitäkin tyynempi, ei osoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä.

    "Teillä on pirunmoinen onni, mutta te ette osaa korttia pelata, sen sanon", jatkoi Deacon. "Kyllä minä voisin teille pelaamista opettaa."

    Puolirotuinen hymyili ja nyökkäsi myöntävästi kääriessään rahat kokoon.

    "On muuan pelilaji, kasino -- olettekohan siitä koskaan kuullut puhuttavan -- lasten leikkiä."

    "Olen nähnyt sitä pelattavan", mutisi puolirotuinen ystävällisesti.

    "Vai niin", kahahti Deacon. "Ehkäpä luulette osaavanne sitä pelatakin?"

    "Ei, enpä tietenkään. Ei taida olla päätä siihen."

    "Se on miesten peliä, kasino", sanoi Grief innostuen. "Minä pidän siitä paljon."

    Deacon ei ollut häntä huomaavinaan.

    "Minä pelaan teitä vastaan kymmenen guineaa peli -- kolmekymmentäyksi pistettä", haastoi Deacon Peter Geelle. "Ja näytän, kuinka vähän te kortinpelistä tiedätte. Tul' pois!"

    "Ei kiitos", vastasi puoliverinen. "Odottavat tuolla bridgeen."

    "Niin, tulkaa nyt mukaan", pyysi Eddy Little hartaasti. "Tulkaa että päästään alkuun."

    "Vai pelkäätte pikku kasinoa", irvisteli Deacon. "Kai oli rahamäärä liian korkea. Minä suostun pelaamaan pennyistä -- tai lanteista -- jos haluatte."

    Tuon miehen käytös oli loukkaus heitä kaikkia vastaan. McMurtrey ei voinut pidättäytyä kauempaa, vaan sanoi: "Lopettakaa jo, Deacon. Kun hän ei tahdo pelata, niin jättäkää hänet rauhaan."

    Deacon kääntyi raivoisana isäntäänsä vastaan; mutta ennenkuin hän ennätti purkaa kiukkuaan, astui Grief esiin ja sanoi: "Haluaisin pelata kasinoa kanssanne."

    "Mitä tiedätte siitä?"

    "Oh, en paljoa, mutta haluaisin opetella."

    "Hyvä, mutta minä en aio antaa opetusta penneillä tänä yönä."

    "Se on all right", vastasi Grief. "Kyllä minä voin pelata miltei mistä summasta tahansa -- järjen rajoissa tietysti."

    Deacon yritti iskeä tämän tunkeilijan maahan yhdellä iskulla. "Pelaan sata puntaa pelin, jos teille sopii."

    Grief loisti riemusta. "Mainiota, aloitetaan."

    Deacon hätkähti. Hän oli luullut murskaavansa gobotolais-kauppiaan heti tuollaisella esityksellä.

    "Luetaanko tasalaskut?" kysyi Grief.

    Andrews oli tuonut hänelle uuden pakan.

    "Ei tietenkään", vastasi Deacon. "Noloa peliä se."

    "Sepä hyvä, en minäkään pidä nolosta pelistä."

    "Vai ette, no sittenpä sanon jotakin. Pelataan viisisataa puntaa peli."

    Taas sai Deacon kömmähtää, sillä Grief kortteja sekoittaen sanoi: "Suostutaan. Padat ensin ulos, tietysti, sitten pikku ja iso kasino ja ässät bridgen arvojärjestyksessä. Niinkö?"

    "Olettepa te leikkisiä täällä", nauroi Deacon, mutta nauru oli väkinäistä. "Mistä minä tiedän, saanko rahat?"

    "Yhtä vähän minä tiedän teistä. Mac, kuinka suuri on luottoni täällä?"

    "Niin suuri kuin ikinä haluatte", vastasi yhtiön edustaja.

    "Te vastaatte siitä mieskohtaisesta?" tiukkasi Deacon.

    "Varmasti", vastasi McMurtrey. "Luottakaa siihen. Yhtiö hyväksyy hänen papereitansa teidän talletustodisteenne määrään ja yli sen."

    "Ottakaa", sanoi Grief, asettaen kortit Deaconin eteen. Tämä viivytteli vielä ja katsoi epäröiden toisten kasvoihin. Kaikki nyökäyttivät päitään.

    "Te olette kaikki minulle tuntemattomia", väitti Deacon. "Mistä minä tiedän? Paperille kirjoitettu ei aina ole rahaa."

    Silloin Peter Gee veti lehtiön taskustaan ja lainasi McMurtreyltä säiliökynän. Sanoi: "Minä en ole ostanut vielä, niin että tilini on koskematon. Minä siirrän sen teille, Grief. Viisitoistatuhatta.

    Tuossa."

    Deacon silmäsi pape

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä
    Author
    Jack London
    Release date
    May 9, 2015 [eBook #48905]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    AURINGON POIKA
    
    Seikkailuja Etelämerellä
    
    
    Kirj.
    
    JACK LONDON
    
    
    Suomennos
    
    
    
    Otava, Helsinki, 1919.
    
    
    
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
       I. Auringon poika.
      II. Aloysius Pankburnin sisu.
     III. Fuatinon pirut.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä
    
    Author: Jack London
    
    
            
    Release date: May 9, 2015 [eBook #48905]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48905
    
    Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #48905. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 48905
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.