← catalogue

Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia

by Selma Lagerlöf · Finnish · Gutenberg #48799 · 521,718 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia

Author: Selma Lagerlöf

Translator: Kaarin Francke


        
Release date: April 26, 2015 [eBook #48799]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48799

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ SITEITÄ: KERTOMUKSIA ***

NÄKYMÄTTÖMIÄ SITEITÄ

Kertomuksia


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suom. Kaarin Francke


Suurten kertojain teoksia VI.



WSOY, Porvoo, 1905.






SISÄLLYS:

 Jouluvieras.
 Reorin satu.
 Waldemar Atterdag verottaa Visbytä.
 Rouva Paasto ja Pekka Pohjola.
 Mamselli Fredriikka.
 Kertomus kalastajan vaimosta.
 Äidin valokuva.
 Jutelma Halstanäsistä.
 Kukistunut kuningas.
 Ruben eno.
 Henkipatot.
 Jumalan rauha.
 Kivikumpu.
 Legenda linnunpesästä.
 Tale Thott.
 Hautakirjoitus.
 Veljekset.
 Köynnösruusustossa.
 Untuvainen.




JOULUVIERAS.


Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli
pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri
äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei
ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui
hänelle kovat ajat.

Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia
eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa
jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa
pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta
myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja
liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat
tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja
nuottikynänsä.

Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat
olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi
vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat
lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen
vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin
rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista
viululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä
huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa
taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli
hyvin sääli pikku Rusteria.

Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana
ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti.
Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut
pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi
vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.

Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan
kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta
majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja
asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä,
kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän
nuottien kirjoittamista.

"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt
hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun
yli täällä."

"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi
Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he
elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja
ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää,
sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.

Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa
varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja
epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen
valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja
panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin
olivat tähän nurkumatta alistuneet.

Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi
suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki,
laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen.
Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston
pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat
ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja
sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.

Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu
oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat
olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista
epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen
kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin
taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet.
Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.

On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää,
saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon
hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi,
erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla
tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi
kuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti
ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi
tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon
soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan.
Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun
rikkauden säteillessä siihen loistoaan.

Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja
kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa
pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli
houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt
istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!

Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun
kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka
hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.

Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi
sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli
parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.

Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti
mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen
otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä
ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten
häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle
varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire.
Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.

"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."

Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja
nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin
taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea
herran ilma.

Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai
että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he
tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä
tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he
sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.

Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä
ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön
ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut
teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu
oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman
häntä.

Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat
tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä
surullisin joulunaatto.

Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi
pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria
kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat
riitelivät.

Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä
asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia,
jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja
sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha
omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä
kotoansa.

Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi
soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli
lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä.
Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä
minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois
maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos
teillä on siihen voimaa!

Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän
on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän
vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä
tahdoimme välttää."

Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta
taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei
otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan
reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa
pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he
jokainen.

Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta
ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja
siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut
asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat
mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli
heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa
oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.

Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa
pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät
olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut
pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko
mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä
vastaan?

Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän
oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä
miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on
häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda
minua.

Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon,
koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi
hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se
on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan
kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua
ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien
piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt
matkansa päähän päässyt. --

Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että
hän ajoi kuoleman valtakuntaan.

Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei
kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että
olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut
kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone,
jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä
hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää
vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä
hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen
loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan,
sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä
ollut yhtään ystävää.

Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän
kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen
ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen
päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät
kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.

Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan
neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut
takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki
kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt
kotiin.

Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti
vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan
vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä
joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän
oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman
surunsa.

Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että
Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa
ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin
sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja
pakenivat keittiöön.

Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai",
hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on
huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan
turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."

Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei
ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei
majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan
eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa
heille.

Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja
reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat
opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on
a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta
nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.

Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.

"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat
hänelle aapisen.

Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat,
eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti
kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo
liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä,
lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.

Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä,
mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan.
Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin
kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin
pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja
hyrskähti itkuun.

Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.

"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan
lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette
itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"

"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.

"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se
olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja
kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset
soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu
ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."

Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä
räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen
sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin,
jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.

"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.

"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa
nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen
kauneuden.

Silloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. "Teidän tulee
tottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi
vuodeksi."

Liljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.

"Mistä on kysymys?" sanoi hän. "Mitä on tekeillä?"

"Ei sen kummempaa", virkkoi hänen vaimonsa, "Ruster on tullut
takaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi."

Liljekrona oli aivan hämmästyksissään. "Kuinka uskallat, kuinka sinä
uskallat? Onko hän luvannut lopettaa -- -- --"

"Ei", virkkoi vaimo, "Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen
täytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka
päivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut
tätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi
panna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten
keskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa
pelastaa yhden ihmisen."

Liljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka
ryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain
suuremmoista.

Sitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka
anoo anteeksi, ja huusi kovasti: "Tulkaa kaikki lapset suutelemaan
äidin kättä!"

He riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu
Liljekronan kodissa.




REORIN SATU.


Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin
pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana.
Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin
Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli
vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan,
voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria
hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun
luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri
vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten
kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman
vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä
pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä
ihmisten keskuudessa tapahtui.

Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän
tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla
laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan
sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki
tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen,
kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka
olkapäällään.

Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan
hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan.
Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat
kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä
suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta
niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet
lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan
ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon
siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten
perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli
heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien
korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin
tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet
pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut.
He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä,
tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa
ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille
vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne
tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit
vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet,
huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".

Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli
takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä
vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli
edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin,
perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi
ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen
oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset.
Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin
kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade
peittivät ne.

Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista
riemua henki koko metsä.

Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui
seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin
piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain,
joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat.
Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea
odotteleisi.

Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä
sinne, missä häntä odotettiin.

Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän
kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti
hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi
sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen
tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään.
Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman.
Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja
niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.

Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa.
Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset,
sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa
jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä,
hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien
lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia.
Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat
hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä
punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse
maahan, joka hehkui kuumana.

Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon
kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset
kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven
pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria
kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa
mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille
putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä
muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti
harmaita itiöpesäkkeitään.

Vaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien
kaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle,
ja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren
harmaakiviovi aukeni.

Nyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes
kenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi
sitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista
leviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella
vallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei
lintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki
täällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa
jännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän
ei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä
tarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut
hänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin
aavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.

Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut
piiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka
pakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän
älysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli
ainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän
nukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön
liehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet
kukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan
eroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä
paremmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen
vuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen
tytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.

Reor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että
tytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut
oikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.

Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin
ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa.
Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan
impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor,
oletko jaloimman lahjan arvoinen?"

Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa
tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että
tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin
varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti
silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti
takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.

Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru
sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan
ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla
nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja
painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli
vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa.
Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen
pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.

Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui
loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan
karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen
nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär,
oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.

Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä
hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli
valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä,
miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain
pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.

Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko
paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa
hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin
korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi,
ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön
äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän
seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean
käärmeen luikertavan kivijalan sisään.




VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.


Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu _Valdemar Atterdag
verottaa Visbytä_ oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä
rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri,
väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En
voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo,
otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin
keskiajan elämää.

Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä
näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, --
sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat
keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka
on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui
nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta,
ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen
viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon,
jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt
sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia
porvareita.

Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei
ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan
rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas
vedettynä.

Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse
ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja
kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.

"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä
se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä
vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan.
Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."

"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra?
Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta
kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut
ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta
tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta
enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat
Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat
kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä
perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat
minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."

Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun
merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä
miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole
pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa,
uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.

Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi
täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta
miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi
eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit
pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin
riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin
kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet
kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet
meille antanut."

Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia
niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa,
lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki
kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista
heidän on luopuminen.

"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella.
"Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa.
Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja
uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen
heidän joukkoonsa lähettänyt."

Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö
hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri
syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti
kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin
lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.

Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen
isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken,
mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu
kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa
vaipuu maahan.

Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna
palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen
rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden
takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut,
ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän
makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin
viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja
julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama,
joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö
oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut
kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä
sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko
perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään
nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän
oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit
kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut.
Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea
itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan
rikoksellisen?

Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä.
Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet
kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.

Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot
valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit
kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan
rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen
rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.

Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että
hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille
nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa
laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät!
Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise
syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"

Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee
kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo.
"Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon
meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen
palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille
hävitysretkille."

Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa
katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja
särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy
nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään
viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia
juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea
tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi
kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?

Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä
poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?
Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,
Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!

Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta
katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä,
minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat
kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan
Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat
papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan
kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen
ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki
kantavat kiviä!

Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin
kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole
raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden
synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.

Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja
häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan
häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo
kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi
kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin,
näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen
ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta,
ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä
sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta!
Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon,
muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.

Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin
kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja
tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset,
nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka
kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo
ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa
sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun
ylentää Jumalan avaruuksiin?

Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!

       *       *       *       *       *

Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja
kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään
auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.




ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.


I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin
pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat,
tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään.
Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti
katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken
käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä
oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne
olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista
tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa
perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi
katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen
yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus
taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit,
jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua
ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat
vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan
raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän
raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten
turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro
Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä
tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki,
kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun
sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa
sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli
Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä,
keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa
koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa
onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin
ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen
ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat
vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja
haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä
arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut
hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan,
näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen
lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja
pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon
hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa
kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka
toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla
tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia
hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin
itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille
viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea
siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita
huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja
hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan
katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan
takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan
kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin
suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa
Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse
vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet
mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine
hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että
jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä
puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari
sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi
ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella
teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki
nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei
Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt
viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen
viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan
pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin
vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli
tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa.
Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa
keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin
tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin
silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä
parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi
nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä
viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään
saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa.
Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin,
ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään
sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava
ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun
Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja
kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen,
silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin
oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin
mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän
setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän
siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät
viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika
suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa
monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja
siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan
Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?
Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. -- Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua
rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta
köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia.
Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla.
Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he
olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä
kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe
johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä,
seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan.
Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään
keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä
hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja
siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen
kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki,
mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua
moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha
-- vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he
kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta
ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet
sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna
antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on
kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä.
Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka
Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja
edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti
valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot
muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä
edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen
numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa
tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri
onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi
asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ,
raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on
toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja
naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti,
niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä.
Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla
onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien
takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan
paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena
vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan
rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan,
täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää
mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on
elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä
rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta,
ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja
apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin
moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät
hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä
huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?"
kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja
saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin
Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee
laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin
kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina.
Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä.
No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan
pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta
hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja
kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen
kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja
sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto,
kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään,
sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän
iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen
ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä
väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut
johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan.
Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla
kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää
vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään
tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia
noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli
kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa
hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin
kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi,
kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän
ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka
kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli
hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput
olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen
tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän
astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän
kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet
mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt
tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui
aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi
häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma.
Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan
raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla
kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat
keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja
sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja
sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue
vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että
tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa
pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään
vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja
pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä
koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista
talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän
häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset
tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä!
Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan
polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja
muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he
olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan
sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat
ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen,
ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä
hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten
suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä
kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut
tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa
miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. --

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen
veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista
riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa.
Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä
kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän
ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson
piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö
sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka
Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee
oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää
tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja
tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa
aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten
minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain
tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä
saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä
puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui
tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan
kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti.
Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri.
Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada
kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä
tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen
sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka
olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja
sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen,
ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa,
vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut
hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää
viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi
siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin,
etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka
Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut
hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut.
Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille
viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi
haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin
kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron
ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette,
että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni
teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.
Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin
huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä,
kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan
heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän
astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua
liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin
setelin ilman aikojani -- kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä
rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? --
En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että
kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson,
"mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella.
"Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli
sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet
satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden
viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö
kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli
poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia
hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te
keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen
kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika
valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu
koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli
poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat
hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain
tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut
puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on
inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä
lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi
halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui
likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa
häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri
toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien
taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa
ja tehdä vahinkoa isännällenne!"


II.

Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se
oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi
näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä
kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä
sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne
siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle
kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.

Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä
näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo.
Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä
keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä
kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.

Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten
kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen
ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät
esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi
aamupäivän rauhaa.

Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!
Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.

Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola,
vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta
sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat
rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta
kauppakaupungista.

Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän
oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.

Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni
pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja
yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he
kaikki olivat laulaneet.

    Nyt joulu ompi taas,
    Nyt joulu ompi taas,
    Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
    Mut' totta ei tuo,
    Mut' totta ei tuo,
    Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.

Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui
pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan
piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn,
sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on,
sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien
välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain
köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä
se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja
rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.

Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut
urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.

Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan
kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän
hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa
keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt
häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."

Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut.
Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi,
sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli
Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi
työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi.
Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän
lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan
ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin
kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.

Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa
teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka
oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää
hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä
tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä
siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja
rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan
enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin
kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää.
Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään
leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi,
että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli
aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.

Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata,
harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka
hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka
Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi.
Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti
hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.

Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä
työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka
näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?

Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea
jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin
hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa
halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut
heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin
veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja
nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat
olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille
ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet
"puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen,
huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa
ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla
valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä
tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia
kuin rotat ennen muinoin.

Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja
pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle
sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen
hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän
tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin
ja antaa Halfvorsonille selkään.

Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.
Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.

Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki
ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä
Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee
oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös
Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei
tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on
kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä
ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.

Mutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen
ja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia,
"että oikeus voittaisi maan päällä", kuten sanoivat.

Pekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he
astuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.

Silloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli
"Pitkä Pekka", piti Pohjolan Pekalle puheen.

"Tämä maa", alkoi hän, on "omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä
paistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola,
ja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja
makeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja
turmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on.
Ymmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?"

"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta", virkkoi Pekka Pohjola.

"Langalla minä tarkoitan oikeutta", sanoi Pitkä Pekka, synkän
totisesti. "Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki
romahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää
rankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä."

"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään
teistä", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.

"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta", virkkoi Pitkä Pekka. "Oikeus
on maan perivä."

"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen
Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi
Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.

"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.

"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa
aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska
et tahdo rangaistusta kauppiaalle."

Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja
sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.

"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.

Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola
oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin
koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin,
niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen,
itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja
kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola,
sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli
hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä
ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli
karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi
saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne
ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten
avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa
hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään
menneeksi mieheksi -- sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja
ikävänä, totisena ja uuraana.

Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan,
että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi
heidän edelleen.

Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan
Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa
valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut
vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan
koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka
kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle
herjaussanan singahuttaisi.

Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri
oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien
valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita
pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat.
Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja
laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan.
Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin
puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan
leppeämmin katukivitykseen.

Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle.
Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat
latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä,
oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.

Tämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä
epäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut
niin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa
olivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä,
julmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja
hieman halveksiakin.

Mutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä
raivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa
hänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu
paratiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua
ylös.

He seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa
oli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia
ja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja
hyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän
elämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta
täällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut
heidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.

"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?" kysyi Pitkä Pekka
miettiväisesti.

"Mehiläisiä", sukaisi siihen "Puukenkä Pekka", joka oli saanut
nimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin
puukenkien tekijä.

Vähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden
akkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä
kauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä.
Mutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui,
ettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he
nyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen
myymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät
kauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa
kunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi
hätäkellojen soittoa tarvis?

Juotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks
olivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat
heidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!

Samassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja
ääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja
lisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon
erään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?

Niinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin
palvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.

Tämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman
Matteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat
maitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!

He ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja "ätäts!"
peloittelevat tyttöjä.

Koko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat.
Hameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.

Samassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin
kiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.

Etäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo
pöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän
istui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei
nukkunutkaan.

"Hän on puusta", sanoi Puukenkä Pekka.

"Ei, vaan savesta", väitti Pullukka Pekka.

He astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat
veikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija
alkoi torua.

"Ei hän ole puusta, eikä savesta", sanoivat he, "pelkkää kiukkua,
pelkkää kiukkua vain."

Koko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt
viimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.

"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun
omaisuuttani", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. "Nyt tahdon
mennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei
se minulle onnistu, niin koettakaa te!"

Miehet suostuivat ehdotukseen. "Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä
ulkona odottelemme."

Pekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori
puotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla
ja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia
ei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen
menettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut
siitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin
vaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja
oli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän
oli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan
kaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt
hän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää
ajatteli rahojen kokoomista.

Pekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut
hyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua
hyväksi, kun sai asua täällä.

Edit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin
sairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen
keuhkotulehduksen perästä.

Pekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme
miestä ulkona odotellen.

Halfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että
Edit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä.
Voimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään
hengenvaaraa.

On ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi
taudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin
veljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin,
pieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan
seitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin
hankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää
Halfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu,
eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin
yksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.

Hän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää
hermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä.
Miten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan,
hyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle,
että hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää
kysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut
mitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään
vielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa
ryhtyisi.

Mutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä
sanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon
toinen vastasi: "Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!"

Pekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen
kanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi
vavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja
asettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut
pensasrivi hänen ja kadun välissä.

Edit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja
Halfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän
oli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän
häpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä,
samoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä,
että he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi
juosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja
puurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.

Näistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö
pakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka
ottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme
hoilasivat kauhealla äänellä.

Edit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman
hädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos
jonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä
niin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle
pengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten
seisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan
voimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä
hän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä.
Kohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.

Piiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena.
Hänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa
hänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen
vertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt.
Jos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä
olisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka
tapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua
heidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he
kaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen
mäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.

Mutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat
olleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset
heille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään
puodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä
esiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä
he olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet
luulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni
rauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat
he kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.

Nytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja
peloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että
jännittävää.

Eipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen.
Heillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän
maatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu
tarvittu mitään sankarimaisuutta.

Nyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita.
Kostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa
lyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun
päähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä
siksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä
olivat kuolemankielissä.

On kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus
täytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja
miten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet
etsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden
seppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin
kadehdittavalle.

Mutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen
takkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä
tahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt
enimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan.
Hän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi
heitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi
poikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai
hän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa
hän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin,
raipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla
kiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.

Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin
puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle.
"Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."

Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen
kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat
nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket
leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat
ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin
ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan
vankilaan.

Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan
ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa,
savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa
puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin
kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa,
silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta
piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä
peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!

Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut
suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä
ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli
hiljaa rantatorille päin.

Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa
viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä
keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat
nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat
mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku,
-- kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse,
puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin
katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista
ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.

Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään
tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän
näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha
puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia
holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita
upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset
maassa tuomien kohdalla.

Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas
ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä
vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt
kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt
ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli,
"mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen
muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa
oikeudesta.

Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä
soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta.
Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen
silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi
heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa
taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät
käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru
ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen
hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua
maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi,
silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos
he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja
heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat
kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.

Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa -- sillä hämärässä
ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa -- heidän suloiset, nuoret
kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän
oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma
omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta,
mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä
hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.

Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei
hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen
kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.

Ja nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään
viskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa
mieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka
Pohjolalle ja hänen tovereilleen.

Nuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin
melolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat
kiinnipitävät käsivarret.


III.

Tuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta
satujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt
tapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla
oli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta
ja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos
sanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan
kuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa
tuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan,
kuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen
paimenpoikaa.

Aluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja
sattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut
Pekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat
samat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin
helähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä
kaikui vanha piiritanssilaulu:

    Nyt joulu ompi taas,
    Nyt joulu ompi taas,
    ja jälestä joulun on pääsiäinen.
    Mut' totta ei tuo,
    Mut' totta ei tuo,
    Sill' jälestä joulun paasto viel' on.

Ja hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän
yli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan:
"tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon
juhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa
sellaisiin huvituksiin, houkkio?"

Silloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli
tullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena
ja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli
sama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut
pienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.

Muutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen
tehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka
halusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.

Pekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään
Halfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän
ei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö
pakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin
murheelliselta.

Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut.
Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät
olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa,
mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen
ilmeetön.

"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan",
sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden
miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin.
Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne.
Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat,
niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella
kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."

"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.

Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui
siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa
alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien
kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan
huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset
rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä
ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! -- Hän istui
nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin
ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo
teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin
häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen
surulliseksi.

Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja
kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen
erkanikin hänen luotaan.

Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota
hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella.
Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin
että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.

"He löysivät hänet maasta puolikuolleena -- verilätäköt hänen
ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän
ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin
huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut
nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa
kyynelillään." -- Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse.
Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi.
Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa,
vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja
palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".

Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän
ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi
ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele
otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson
oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän
rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella
heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin
muita ihmisiä.

Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli
muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla,
ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori
tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja
kaivannut häntä!

Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet
Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.

Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan
nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka
kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen
suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä
olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa
tätä hengeksi muuttunutta ainetta.

Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä
heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti!
Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä
lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.

Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä,
aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit
kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä
tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo:
"Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En
voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."

Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän
ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo
muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin
kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata
Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen,
että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu
oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas
rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät
hänen silmiinsä.

Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt
häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää
mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti,
kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa
muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka
tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka
alottikin aivan viattoman puheluaineen.

"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.

Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa
hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit.
"Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."

"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"

"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista.
Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit
tarkoittavaisesti.

"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola
ylpeästi.

Keskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen
ja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä
vastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa
kostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen
ymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.

Edit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli
tullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut
häntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli
pelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän
olikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää
toista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin
hänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea,
minkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään.
Taaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet.
Tämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin
pian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt
Halfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.

Siinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet
kutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti
häntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina.
Eihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana,
voinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne
saarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu
auttaisi, sanoakseen hänelle: "Katsokaa minua, Pekka Pohjola,
teidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun
kuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!"

Nuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana
viettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä,
aikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.

Mutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta
kuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin
kuulustella poikaa.

"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean
miehen kanssa?"

Pekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa
Editille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan.
Ensiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta
hankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka
häntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut
lyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut
toivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan.
Hän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen
loiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.

"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut
Halfvorsonin?" kysyi Edit hänen lopetettuaan.

Hän painoi päänsä yhä syvemmä. "Minä näin hänet kyllä", vastasi hän.
"Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin
luona. Puotipoika kertoi minulle kaikki."

"Miksi ette sitten kostanut?" liitti Edit.

Sekin vielä piti hänen tunnustaa. -- Hän tunsi itsessään Editin
tutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. "Kun
miehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään
Halfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.

"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut
rankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin
maata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli
kuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia
sievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja
tarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei
kuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä
koettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän
voinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden
kanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.

"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi
taimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja
minä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo.
Voi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja
lasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat
puolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan
palaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut
olla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa
vesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi
hän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja
minäkös juoksemaan."

"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?"

"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän
vihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja
sen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä,
voivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit
pois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun
hänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti
silminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja
niin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten
juosta lippasin tieheni."

"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?" Edit
kohottihen lepotuolissaan.

"En voinut häntä lyödä", virkkoi Pekka Pohjola.

Edit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka
Pohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa
katumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen
mies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin
tuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan
sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten
suurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle
surua.

"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka
Pohjola", alkoi hän ystävällisesti. "Sitäpä juuri tahdoin teiltä
pyytää. Nyt voin tyynenä kuolla."

Pekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen.
Hän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän
mahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen
raukkamaisuutensa hänelle anteeksi. -- Kun Edit sanoi kutsuneensa
hänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän
sanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa
oikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä,
tietysti oli sanottava ensi sana.

"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka
he sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä
kuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä
kaikki teidän kärsimyksenne."

"Tuskani eivät ole kovia", virkkoi sairas hymyillen rohkeille
tarjouksille.

"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin
vilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin
oravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain
niin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te
olisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta..."

Edit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan
hänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt
taaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä,
sillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään
tarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.

"Kaikkea muuta", sanoi Edit välinpitämättömästi, "ei niitä niin monta
olisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä."

Mutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä
heräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä.
Hän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä
työmies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon
syvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa
kylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko
hänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.

"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä", sanoi hän. "Istukaa
hetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet."

Pekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä,
jota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän
tunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti
häntä.

Se käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että
hänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa,
uhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja
luottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!

"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!" huudahti
Edit.

Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä
kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa
voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.

"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne.
Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin
kanssa, josta pitää."

Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken
aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen
onnesta.

Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän
itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen
hupakko se on se vermlantilaispoika!"

Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä
voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut
häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen
yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta
kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian
hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän
sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla
vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon
perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."

Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka
kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä
oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee.
Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä
omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun
hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut
hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla
kumminkin huimaavan onnelliselta.

"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.

"Ei", vastasi Pekka Pohjola.

Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä
pakenemasta.

"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli
hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut
hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen
kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He
ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai
verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa
minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja
onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta
pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää
minulta."

Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle,
murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi
juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja
kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.


IV.

Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun
jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme
kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi,
aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun
metsän.

Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole
neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä,
eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa
pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen
vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.

Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua
harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet
sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun
aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret
kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät
päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se
ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle,
se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu
alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli
se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä
kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä
aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä
rivi kuihtuvia puita.

Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä
ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden
välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa
vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten
houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä,
sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten
vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat
joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.

Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla
harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen.
Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin
puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä,
kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit
ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja
talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.

Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi
kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä
katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa
saksia ja veistä muistamattakaan.

Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden
ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne
ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat
liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja
vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt
ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.

Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa
kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa
ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää
tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään.
Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee
hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka
siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.

Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota
kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä
pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka
Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi
siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä
riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän
onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.

Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin
käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.

Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle
tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut
merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut,
kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään
kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja
poltti kuin tulessa.

Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan
luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen,
mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.

"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät
lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana,
jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt
ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla
ole ketään kehen turvata, paitsi minua."

Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä
minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen,
mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"

Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet
syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole
syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut
sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti
elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta,
että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti
minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota
tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa
hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."

"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt
tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."

Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan.
Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua",
hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä,
kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä
oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä
ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta;
pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata
paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen
paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita
sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan
niinkuin sinäkin."

Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä
myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin,
vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun
havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes
ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi
itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden
korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.

Hän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika,
vai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja
hänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan,
kauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa
heräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut
täällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut
kirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili.
Hän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti
ajatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi
oksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi
villimmin vilkaista takaa-ajajiaan.

Se oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että
harvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään
kasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä
sen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit
Halfvorsonin ruumissaatto.

Mutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin
oli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut
oikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle.
Hän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin
että hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa.
Ruumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä
hautausmaalla.

Hautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan
korkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa
rautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina
täällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit
itse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.

Hän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se
ainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa
siellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi
hänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren
rinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt -- ja siksi täytyi hänen odottaa
niin kauan.

Järki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola.
Elä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi!
Hän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota
jalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin
portti sinulle aukeaa!

Mutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän
oli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri
nukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä
siellä, missä oli.

Joutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan
juuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä
leikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen.
Pekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää
hautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee
sinne häntä hakemaan.

Tyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa.
Hän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen
hassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa
ei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen
tähtensä mitään omantunnon tuskia.

Hakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli
liian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi
hänet sieltä pois noutaa.

Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän
oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?"
kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet,
sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne.
Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa
heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat
hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.

Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä
voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa
ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan
yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa!
Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka
rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka
todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.

Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa
mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella,
miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos
hän tulisikin sinne elävänä.

Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten
muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin
tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan
mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä
villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin
hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi
suuri vääryys, jos hän kuolisi."

Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä
erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen?
Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä.
Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin
näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita
säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä
antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai
hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai
rakkautta.

Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!

Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki
oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko
hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden
viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit
turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin
surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?

Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä,
kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei
kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian
suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon
ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat
kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen
tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän
todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.

Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja
asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat
ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. -- Yhtäkkiä
hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten
kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin
selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli
pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.

Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet
olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että
yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin
hukkaan.

Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän
kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa
katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen,
samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.

Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana
ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen
kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen
olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä
repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat
kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.

"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä
täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan
täällä hautausmaalla?"

Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa
häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän
vähintäkään vaikutusta.

Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka
Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain
sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."

Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön
ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä
sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."

Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä
alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä
epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen
sanoistaan.

"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti
Edit.

Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.

Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen
mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.

Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne
ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen
kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä
kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin
olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli
hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen
luokseen ja suuteli häntä otsalle.

Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän
tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.

Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä
ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin.
Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka
käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.

Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti
hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja
hyväili häntä hänen itkiessään.

Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta
herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä
tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää.
En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."

Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä
eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen
kyyneleidensä vielä kauan virratessa.

"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.

Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän
alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen
uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.

"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt",
sanoi Edit.

Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä,
purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.

Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea
epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen
vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua
hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä
voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki
se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää
koskaan ollut pääsevä valtaansa.




MAMSELLI FREDRIIKA.


Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille
kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi
uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat
jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen
kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä
maata merkiten siihen uuden haudan paikan.

Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano.
Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta,
vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli
vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä -- sillä
hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut
lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.

Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli
noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara
tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara
ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi
harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari,
vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa
aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara
herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa
aamusaarnaan!

       *       *       *       *       *

Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa
kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta?
Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille
Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät
ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla
päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään,
vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine,
hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat
säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.

Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni,
kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma
Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat
lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla
loistivat ja valaisivat koko huoneen.

Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka
istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita.
Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui
suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui
ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä.
Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja
keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut,
kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat
kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan
kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.

Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan.
Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme
silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä
koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen
valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä
olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata
Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina,
tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.

"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi
leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.

Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin
paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja
hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"

"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on
vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se
on valmis."

Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli
oli tyhjänä.

       *       *       *       *       *

Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs
heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen
kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi
kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.

Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan
säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina
kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina.
He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja
kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.

"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka _hän_ on lahjoittanut köyhille,
valaisevat Herran huonetta."

"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa
köyhille vaatteita ja halkoja."

"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat
avanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet."

"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset
nostavat meidät ylös haudoistamme."

Niin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat
penkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin
käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Mutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski
ystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.

"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan."

Vanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan
sisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän
tunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli
ollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän
ainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän
mielellään tahtoi viime untaan nukkua.

Hän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella,
vaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei
ketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa,
liikkunut koko talossa.

"Muistatko sinä, Fredriikka", sanoi sisar, heidän istuessaan
vaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, "muistatko, miten
ennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja
ryöstäisi sinut mukaansa?"

"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina
kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."

Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi
laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja
loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut
niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet
lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut
mukana.

Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä
ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä,
penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka
eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan,
sillä väki siirtyi antaen heille tietä.

"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"

Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.

Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden
messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt
kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.

Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli,
harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen
ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen
ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman
joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä
silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä,
jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.

Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan
manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.

Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.

"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"

"En", vastasi Fredriikka mamselli. "Mitäpä muuta ilon aihetta minulla
olisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän
hyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen
iloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen."

"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän", liitti sisar.

Samalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta
selvästi.

"Sisareni", virkkoi ääni, "meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän
taitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan
tahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.

"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen
mamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä
tavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen
vanha mamselli kuollut.

"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään
sysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa.
Pilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja
nimemme tuli pilkkanimeksi.

"Mutta Jumala on armahtanut meitä.

"_Yhdelle_ meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän
koskaan puuttumatonta hyvyyttä.

"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä,
mitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään
kohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet,
mutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden
hoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen
valtavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille.
Hänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla
käsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei
sopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella
senkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat
sydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa
ovat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen
nimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on
hän vain vanha mamselli.

"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen
nimensä!"

Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon
hänen nimensä!"

"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä
saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"

"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt
sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta
ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut
sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt
nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun
yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia
onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on
ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."

Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu
metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen
muistonsa!"

Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka
pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.

"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö
sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"

"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja
valmiiksi."

"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi
hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.

Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä
ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.

       *       *       *       *       *

Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen.
Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa
katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin
tähysteli ritariansa.

Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti.
Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta
liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.

"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.

Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan
sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.

"Olen valmis", hän kuiskasi.

"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."

Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman
suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.

Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla
paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä
ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen
Jumalan ihanuuden ilmestymistä.

Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut
saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma,
kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin
uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän
todellakaan ei voinut sille mitään.

Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.

Mutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran
isänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös
kirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään
aikuisen sydäntä.

Pappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta,
rankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin
olisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.

Oi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!

Seuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja
kammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen
lapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.

Hänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut
rientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa
kirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.

       *       *       *       *       *

Ei mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta,
tapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja
kuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa
vuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin
kuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli
kuului nyt hänelle.

Jospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa
yhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman
henkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa
ja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät
häntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset
unohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin
olisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen
työnsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet
elämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen.
Rukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden
kirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.

Sillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.

Myrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään.
Hän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.

"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!" hän huokasi.

Mutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: "Kristuksen
rakkaus -- paras rakkaus -- Jumalan rauha -- iäinen valo!"

Ja tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon
muustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain
tiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen
ei unohdeta.

Vanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.

Hänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä
tietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä,
mutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut
muuttoretkensä.

Nyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus
unelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa
nähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat
joukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä
avoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa
hengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän
kaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.

Seuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa
maapalloa.

_Fredriikka Bremer oli kuollut_.




KERTOMUS KALASTAJAN VAIMOSTA.


Kalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla,
valkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu,
että olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden,
suorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä
verkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois
rivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli
sen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt
tupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät
muiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä.
Ikkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin
katon rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan
riittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa,
vaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän
tuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan,
karviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset
ahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat
ainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä
kauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja
koukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta
syyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet,
laiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean
rumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen
hämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.

Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden
sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi
kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi,
kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä
parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne
olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat
sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut
kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni
ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen
hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen
seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti
menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen
takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka
tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?

Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli
kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne
lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli
syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla
rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä
kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen,
hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin
tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään
yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan
syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.

Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä
iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä,
ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli
todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten
kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi
innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi
saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin
paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti
ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein,
kuin hänelle sopi.

Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä
skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva
oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä
ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen
kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja
hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja
vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan
samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä
sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä
kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton
halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi
sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain
suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.

Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä
ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä.
Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine
suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja
pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa
hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja
huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine
seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja
hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista
porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat
yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä
kautta herättävät kunnioitusta.

Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja
sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli
pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi
pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut
kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä
olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan
selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän
kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin.
Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa
valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria
ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he
siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että
kadottaisi mielitiettynsä.

Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua,
vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa
palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä
sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä
äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje,
mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.

Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän
vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin
ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään,
ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa
kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa,
joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän
ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä
korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut
vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla
ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta
odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän
antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä
seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei
hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat
rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa
juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.

Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin,
että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta
sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu
leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki
luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja
hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden
vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa,
kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista,
että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä
Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.

Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan
kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat
satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset
riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan,
vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että
hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.

"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on
käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi
eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka
käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."

"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä
istuttuamme näin kauan laivassa."

Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän
ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja
tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita
katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään
kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut
vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja
leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?

Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.

Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen
toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän
vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha
miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta
että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi
jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei
koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän
selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli
tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei
hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi
sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus
voinut sitä kokonaan sulattaa.

He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä
luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä
maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut
linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki
hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja.
Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille
valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.

"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän,
että sinne johti vain kapea polku.

Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin
hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin
hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon
kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi
viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä
Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.

"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet
terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"

Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen
äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän
osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja
ihastui uudelleen.

He laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi
uudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata,
tarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista
kenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi
vinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.

Börje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen
laidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei
ollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta.
Täällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä
paremmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties,
kukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.

Mutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut
sydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä
pienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia
kirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi
kulkea niidenkin sivu.

Silloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän
perukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa
silmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.

"Onko se nyt tämä?" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.

Börje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan
pienelle mökille päin.

"Odota", huusi Astrid hänelle, "meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin
astun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!" jatkoi hän uhkaavasti,
kun Börje kääntyi häneen päin. "Sinä olet pettänyt minua pahemmin
kuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?"

"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni", vastasi hän matalalla,
hapuilevalla äänellä.

"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi
kuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan
ahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja
kaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin
rakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit
ajatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla
oli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?"

"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?" sanoi Börje aivan
avuttomasti.

"En aio astua sinne."

"Lähdetkö kotiisi sitten?"

"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla
saattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua
onnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää.
Ken osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin."

"Jää!" pyysi Börje, "menettelin näin vain saadakseni sinut."

"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt."

"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä,
niin olisit silloin kyllä jäänyt."

Astrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta
silloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni,
kuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä
mieleltään kuin ulkonäöltään.

Hän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä
he väittelivät. "Niin", virkkoi hän, "tämäkö on se hieno miniä, jonka
olet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma."
Mutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle.
"Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut.
Tämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä
vain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun
mennä vieraiden luo."

Hän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta
veti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä
eteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen
hän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän
oli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja
houkutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti
eukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä
sellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana
valehdella.

Hän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä
oli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi
ihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt
prinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla
paikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys
hänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta
Börje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan.
Siellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. -- Mutta nyt
hän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen... Eikö Astridkin
sentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet
kalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti
esiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin,
että hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin
oli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan
valita itsellensä vaimoa omasta säädystään.

Vanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. "Katsos",
sanoi mummo muun muassa: "minähän en koskaan onnistuisi karistamaan
kerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua
viisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja
hyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat
lähteä huomenna. Sen kyllä saat."

"Missä hän nukkuu tämän yön?" kysäsi Astrid äkkiä.

"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän
ei tietenkään malta lähteä täältä."

"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle", sanoi Astrid.

"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee
toimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen."

Äiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja
lähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei
Astrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan
puheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan
viisaudella ja todellisella hyvyydellä.

Mutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut
miniänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli
opettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje
Nilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi -- ja
tämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ -- oli vanhus
nukahtanut viime lepoonsa.

"Tällä elämällä", arveli Börje Nilssonin vaimo, "oli tarkoitusta:
uskollinen huolehtiminen pojasta."

Omassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen
miehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli
lapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut
voinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin
näkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut
kalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään
omaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut
kalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä!
Jospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi
edes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi
paremmaksi!

Ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä
turhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen
nöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.




ÄIDIN VALOKUVA.


Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja
muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta
ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.

Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,
kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon
nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja
kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä
tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista
elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä
tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja
elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.

Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä
valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois
puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:
"sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"

Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on
mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti
yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"

Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut
hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli
aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa
ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen
ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,
muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen
paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä
ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva
varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai
kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt
avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.

Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.
Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla
tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui
merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi
hän palata kotiseudulleen.

Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!
Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin
ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.

Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon
karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja
äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla
oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä
naimisiin, Mattsson".

Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa
yhteiskunnassa he elivät. --

Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja
valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä
oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten
tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen
vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti
seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan
aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias
meni naimisiin.

Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja
suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä
kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla
rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine
rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes
olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä
ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja
silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt
Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva
kiipesi takaisin puitteisiinsa.

Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän
onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin
valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä
karmi ajatellessa mitä oli tulossa.

Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli
lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat
antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät
kaupunkiin kuulutusta ottamaan.

Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie
kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan
kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat
kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se
antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen
mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa
vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit
ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,
kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat
piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli
heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa
ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut
edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa
kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa
tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.

"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut
mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.
Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin
hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.

Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.
Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki
olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo
tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin
pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu
villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu
päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,
odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä
tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä
naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi
olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää
nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa
aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut
muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes
lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,
nurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman
sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,
jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua
vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo
naida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta
kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko
asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.
Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan
ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle
majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi
morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö
istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli
niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"

"Ei, tietystikään ei."

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli
kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille
huoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi
hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle
taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii
rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy
satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.
Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis
kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.
Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi
päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.
Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut
kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.
Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti
olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko
asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.

       *       *       *       *       *

Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän
perästä tuli suuri marraskuun myrsky.

Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin
ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.
Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he
ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he
aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli
jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa
pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan
enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja
sitten tuli kuolema.

Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen
oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,
sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä
hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain
olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä
tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin
naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,
koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea
päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi
sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.
"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun",
hän sanoi.

"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.
Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka
ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."




JUTELMA HALSTANÄSISTÄ.


Jossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään
Halstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi
maalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä
kasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen
täyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä
tallinpäädyssä.

Aivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine
ristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty
oravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri
rautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi
kaarnapeitteisiä mehiläispesiä.

Taloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita
vesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita
veräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä
kaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.

Siellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita,
joiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden
vanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä
silkkisaaleja ja "morsiuskoruja". Siellä oli vanhoja klaveerejä,
viuluja, kitaroita ja fagotteja.

Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja
kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä,
suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti
riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja
kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.

Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän
toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä
oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja
rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita
ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla
puusalvoilla varustetut ikkunat.

Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen
taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut
pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan
luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut
ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä
rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella
alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.

Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi
mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine,
ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa,
etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet
ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat
toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko
matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen
pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut
vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit
piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa
everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.

Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja
kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa.
Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja
varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen
tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen,
jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin
hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli
näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden
ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli
seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä
huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt
olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut
kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä
jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.

Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana
joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja
ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän
aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset
keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä
katkeamattomana juovana.

Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi
vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet
umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi
hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa
lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen
veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."

"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine
tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti
talostaan?"

"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei
ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin,
oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen.
Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että
niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla
vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas,
Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."

Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou
totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies
Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt
niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä.
Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja
sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti
rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen
kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja
olevan etevän naisen kanssa naimisissa.

Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi
näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen
tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden
kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan
sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.

Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi
kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin
tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari
pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet
puoleksi vajota maahan.

Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien
vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon
tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono
etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.

Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat
kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja
takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi
siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja
asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä,
jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja
niitä pidettiin rikkaruohoina.

Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin
oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä
paraiten viihtyivät.

Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin
hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut
päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin
maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai
samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta
tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut
syönyt missään maailmassa.

Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen
kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua
poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea
edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka
oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän
kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa
ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun
vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.

Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan
kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria,
punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne
punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja
nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.

Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti,
kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa
sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja
lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia
kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.

Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin
koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon
parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.

Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi
vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.

Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä
niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat
kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden
kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä
voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki
hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden
pehkojen suojassa.

Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä
nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli
hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies
sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen
pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.

Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen
tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin
rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa,
luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja
jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla
mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain
tyhmää unta.

Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta
metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas
tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa,
yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.

Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän
loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen
ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti!
Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen
paratiisinlapsi akkunansa alla.

Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli,
että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.

Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut
kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin
voi tulla varakas, vakaantunut mies.

Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad
vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli.
Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli
itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti
kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja
jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin
ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän
tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että
tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen
sielunpyyntiretkellä.

Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä
yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin
eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.

Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului
Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että
ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad
silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti
ratsastamaan täyttä laukkaa.

Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään
ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa,
jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan
ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas
kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.

Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa.
Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja
vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.

Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan
heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia
kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään
Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva
ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan,
vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.

Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.

Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän
sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen
mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut
nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten
vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka
olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.

Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti.
Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti
häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon
kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin
läheisyydessä.

Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä
varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole
unohtanut.

Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään
Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden
kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja
Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja
hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin
sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen,
ilman että kangas tärveltyisi.

Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä,
mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka
ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on
luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!

Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu,
ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli
siksi kuin sen tulla piti.

Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi
katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra
Jumala kumminkin voi unohtaa.

Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen,
samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen
raosta päätään everstille.

Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat
todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli
harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri
voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet
ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin
oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja
otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.

Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä
nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä
punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.

Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa
horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla
askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa
ja ovi lukossa.

Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen
mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan,
niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän
huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.

Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän
vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja
laskeusi levolle muitta mutkitta.

Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä
enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut
ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko
jutusta.

Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa
tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi,
joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet.
Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän
piirteensäkin.

"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää
päivääkään", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.

Ja nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. "Kerron tämän
vain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen
ihmisen palveluksestaan", hän sanoi.

Mutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut
ajaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi
tunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä,
sillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan
torpassa lähellä Ekebytä. "Veli muistaa kyllä sen jutun", hän virkkoi.

"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen,
kuin asuisin tuon miehen läheisyydessä", sanoi Beerencreutz.

Ja tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun
ei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen
kauempaa.

"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen
kerran", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. -- -- --

Seuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle
Halstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä
kauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä,
jolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen
vaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli
paksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.




KUKISTUNUT KUNINGAS.


    "Mitt var fantasiens rike,
    nu är jag en fallen kung."

                    Snoilsky.

    [Minun oli haaveen valtakunta,
    nyt olen kukistunut kuningas.]

Kivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He
melusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja
kaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.

Kasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko
jotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä
kiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja
huusivat: "Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko
tulipalo?" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.

Tyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät:
"Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko
hautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän
kaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?"

Joukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan,
sen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja
jonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone,
riittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä!
Kaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja
lavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.

Katupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat.
Kirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan
valkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti
viiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. "Mitä näkyy?"
kirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä
ja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. "Eikö yhtään ihmistä?" Näkyy
kisälli, joka kannoittaa kenkiä. "Eikö näy ketään muuta?" Suuria
mustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. "Eikö
näy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?" Mestarin tuoli on tyhjä.
Poika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on
tyhjä.

Joukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta.
Vanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin
ja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti
kyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa,
kissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja
tirskuivat, ihan avuttomina.

Valkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein
täysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti.
Se tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja
juoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset
koivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä
hernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni
täyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa
päästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon
keskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko
ajatteli: "Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee
kissasta ja kanoista, että isäntä on poissa."

Kuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta.
Portit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä
kallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. "Hän on karannut."
Ihmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. "Hän
on karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren
vaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa!
Kuka sitä olisi uskonut!"

Näin lauletaan eräässä laulussa: "Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja
metsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla." Laulu
on vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.

Tämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän
jättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä
oli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.

Nuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija
puuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta,
leikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä
luutturiepuun.

Seudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät,
mikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua
voimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä
vaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut
iho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen
hampaattomien ikenien yli.

Vaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana,
viehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän
pelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen,
jottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita,
kun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän
säpsähti.

Hän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden,
milloin toisen paikan siitä. Siinä oli "En voi kauemmin nähdä teitä
molempia". Ja toisessa paikassa: "Nyt olen päässyt selville, että
sinä ja Eriksson aiotte karata." Ja taas: "Elä tee niin, sillä kansan
pahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat
laillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies,
hän jaksaa kyllä elättää sinut." Ja loppupuolella: "Anna ihmisten
sanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko
mitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä."

Kuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään.
Joskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä
haittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli
aikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen
salaisimmat ajatuksensa?

Miten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania
ja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut
ajatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut
heidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa,
vihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian
siitä, joka ei vielä mitään ollut.

Vaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään.
Selkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli
muuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän
toivottomista oloista.

Hän muisteli kirjeen muita rivejä. "Ei ole tarkoitukseni saattaa
sinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle." Ja toisessa
paikassa: "Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse
vaiti, niin häpeä lankeaa minulle!"

Vaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä
näin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui
tuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian
hääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä,
halveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?

Suuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli
messinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus
miehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille.
"Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä
ulkona odottavat viedäksensä sinut pois."

Nainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten
askeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta.
Hän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan,
kuollaksensa.

Kahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He
kaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä
kuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot,
sitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän
oli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä
äsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki
suuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita,
tuskin harmaasta maasta eroittuvia.

Ne vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat
ylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät
kynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se
oli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi
täytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen,
niin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot
olivat niitä harmaita lintuja.

Muudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli
jo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan
lyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: "Sinä, Matti Lahtisen
vaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt
Jumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut."

Ei niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun
tilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän
tekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.

Vääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet!
He lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme
kyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!

Kielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä,
syöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu
liittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä
tähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin
muiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset.
Kotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten
hirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!

Sairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen
hoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa
vastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.

Karanneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi
puolustaa noita kelvottomia. "Minun mieheni", hän virkkoi, "on hyvä".
Naiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. "Hän on karannut. Hän ei ole
parempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi
sopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?"

Vaimoa vapisutti. Tuntui kuin häntä olisi laahattu pistävän pensaikon
läpi. Hänen miehensäkö syntisten joukossa! Hän punastui häpeästä,
mieli puhua, mutta oli vaiti. Hän pelkäsi. Hän ei rohjennut. Mutta
miksi Jumala vaikeni? Miksi Jumala salli sellaista tapahtua?

Jos hän ottaisi kirjeen ja lukisi ääneen, silloin tuo myrkkyvirta
roiskuen kääntyisi hänen päälleen. Kuoleman kauhu valtasi hänet. Hän
ei uskaltanut. Hän melkein toivoi että röyhkiä käsi tunkeutuisi hänen
taskuunsa ja vetäisisi kirjeen sieltä. Hänellä itsellään ei ollut
siihen uskallusta. Työhuoneesta kuului suutarin vasaran koputus. Eikö
kukaan kuullut, miten se nakutteli voitonriemuisena? Hän kyllä oli
kuullut kolkutuksen ja se oli ärsyttänyt häntä koko päivän. Mutta ei
kukaan naisista sitä älynnyt. Kaikkitietävä Jumala, eikö ole sinulla
yhtään palvelijaa, joka näkee sydämeen? Hän mielellään kyllä kestäisi
tuomionsa, kunhan vain pääsisi tunnustamasta. Hän tahtoi kuulla
jonkun sanovan: "Kenen viekoituksesta olet valehdellut Jumalalle?"
Hän kuulosti nuorten miesten askelten kopsetta painautuaksensa maahan
kuolemaan.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta myöhemmin joutui eräs miehestään eroitettu vaimo
naimisiin suutarin kanssa, joka oli ollut kisällinä hänen miehellään.
Vaimo ei ollut tahtonut ensin suostua, mutta hänen kävi kuten sen,
joka vetäistään venheen laidalle, kun on kerran koukkuun tarttunut.
Kalastaja antaa sen leikkiä. Hän antaa sen rimpuilla sinne tänne. Hän
antaa sen luulotella olevansa vapaa. Mutta kun se on aivan väsynyt
eikä enää mitään jaksa, silloin hän sen keveästi riuhtasee veneen
viereen, hinaa ylös ja kimmahuttaa veneen pohjaan, ennenkuin se
älyääkään, mistä on kysymys.

Karanneen miehen vaimo oli eroittanut kisällin ja aikonut elää yksin.
Hän halusi näyttää miehelleen, että hän oli viaton. Mutta missä
oli mies? Eikö hän välittänyt hänen uskollisuudestaan? Hän näki
puutetta. Lapset kävivät ryysyissä. Kuinka kauan luulikaan mies hänen
jaksavan odottaa? Hänen oli ikävä, kun hänellä ei ollut ketään, kehen
turvautua.

Eriksson edistyi hyvin. Hänellä oli puoti kaupungissa. Hänen
kenkävarastonsa oli peililasihyllyillä leveide

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48799