← catalogue

Homo sum: Romaani

by Georg Ebers · Finnish · Gutenberg #48787 · 530,476 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Homo sum: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Homo sum: Romaani

Author: Georg Ebers

Translator: E. N. Setälä


        
Release date: April 25, 2015 [eBook #48787]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48787

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOMO SUM: ROMAANI ***

HOMO SUM

Romaani


Kirj.

GEORG EBERS


Saksan kielestä suomentanut Kuusikko. [Suurimmaksi osaksi
suomentanut E. N. Setälä.]



W. Churberg, Helsinki, 1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.






      Homo sum: humani nil a me alienum puto.

             _Terentius_, Heautontimerumenos, 77.




Tekijän esipuhe.


Valmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen,
veti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta
pitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten
kirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun
oli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja
seulominen, löysin (Cotelerion "_ecclesiae graecae monumenta_'ssa")
kertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta
omituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori
ja sen juurella oleva kosteikko Pharan.

Kun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin
silmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin,
niin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni
lähtenyt koko erämaanmatkallani.

Omituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan
tässä yksinkertaisessa tapauksessa.

Erästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään
puolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä
sulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta
hänen viattomuutensa tulee ilmi.

Oli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka
johtivat sellaiseen apathiaan (_apatheia_), sellaiseen tunteiden
lannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten
toimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi,
muodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui
tämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua
ahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin,
kertomuksen muodossa niitä ilmaista.

Koptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in
koptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan
tätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi.
Myöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta
tärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua
vieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten
vuosisatain tutkimisessa.

Ei olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia,
joissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista.
Terävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään
paljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin
kirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.

Vaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni
neljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin
kymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen
varmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen
valinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia
erakkoja (_egkekleismenoi_), myöskin kristillisiä anakoreetteja.
Siinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen
alkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.

Minun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta "ensimmäisestä
erakosta" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä
on pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän
on, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona,
aatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. -- Sankariani varten
en ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa
vaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään
mahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka
nyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka
esitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään
niin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.

Ne dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat
syttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina
Sinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.

Sitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen
hyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin
Justinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa
Kirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina.
Kirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi
[Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der
Bibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen
koettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka
Lepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota
nykyään nimitetään "Serbal'iksi", vaan ei munkkien Sinaita, on
pidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen
vuorena.

Senaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin
itämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni
syystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa
vielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita
palomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.

Mutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa
vain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli
pakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija
oppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään
muuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi
siirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja
luuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä
muodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä
olemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman
alan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian
kuohuva meri.

Kirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein
käytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon
minut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja
vieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien
portaiden korkeammille astimille.

Terention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77
säkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:

"_Homo sum: humani nil a me alienum puto_", jonka saattaa sanasta
sanaan kääntää:

"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana".

Mutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan
ja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää
olevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä
yhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:

"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa".

Leipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.

_Georg Ebers_.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä;
ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan,
jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon
luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei
mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä
tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.

Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä,
ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä
puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat
kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina
rajoittaa syvää rotkoa.

Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla,
ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa,
viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.

Kun Osiris -- niin kertoo vanha egyptiläinen taru -- syleili
erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän
vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän
kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei
tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan
neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle,
jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut
yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja,
ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.

Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa
monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän
vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää
varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat
ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä
varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen
tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät
iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän
helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu
vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas
kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen.
Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet
vohlat osaavat sitä tehdä.

Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä
yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen
luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden
paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi
vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.

Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna.
Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä
kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee
sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää
leikin kovasti määkien.

Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä,
voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas,
melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta
varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin
äkkiä keskeytti leikin.

Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille
vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan
hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä
tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen
suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.

Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt
hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta
myöten alas lähteelle.

Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä
jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka
istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta
ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä
sen synnytti.

Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.

Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi
tuolla tavalla.

Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja
paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi
kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren
nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.

Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan
päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään
muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka
hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella
palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.

Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan
olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä
pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla
paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen
ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno
utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut
mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa
olivat melkein ynseästi suljetut.

Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia
kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen
päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan
ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka
hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu,
sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.

Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä;
mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski
häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn
pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista,
ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan
nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat
hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:

"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"

Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi
tuimasti:

"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa
täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".

"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan,
ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.

Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä
silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja
vihaisena hän huusi:

"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".

Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa,
ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö,
ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman
teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin
täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla
liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä,
lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin
nauravan:

"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka
sinä olet?"

"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.

Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti
häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:

"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä
pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän
lähteestämme".

"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun
päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla
kurtistaen huultansa.

Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti
vaihtelevilla liikenteillä:

"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat
kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun
tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa
astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja
ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä
eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen
mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään
tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan
kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"

"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä,
ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä
kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".

"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin
nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta
miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu
tuolla ylhäällä?"

"Hän on minun isäni, ja sitä paitse..."

"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin
tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi
lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun
vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat
sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin
ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden
vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä
suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"

"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä
harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en
saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".

"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa
edes kuunnellakkaan".

"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi
kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä
kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".

Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan.
Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat
puristuneet nyrkkiin.

Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta
tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna
silmänsä järkähtämättömällä katseella.

Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin
huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle
tehnyt?"

"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet
syrjään veden äärestä.

"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole
Jumalasta, se on perkeleestä".

"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi
jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se
saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee
nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että
minä olen perkeleestä?"

"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas
Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun
silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun
sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata
kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että
pyörielin sinun kanssasi tanssissa..."

Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.

Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä
paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä,
miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät
ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"

"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä
olet, paatunut pakana".

"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!"
nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten
kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"

"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että
hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"

"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta
hyvyytensä".

"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole
milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka
saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni.
Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi?
Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä
toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen,
en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä
aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja
ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä
kädessä, joka minua usein hyväili -- se kai oli äitini -- loisteli
suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua.
Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin
hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka
tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa
hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt
itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut
senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä
vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät
seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten?
Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua
häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja
sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun
antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he
valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos
hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne
kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään,
hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja
kiihkeästi.

Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön
kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä,
milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä
ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.

Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka
rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota
hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi
tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja
murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja
sanoi:

"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en
sinulta sitä kiellä".

Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä
sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein
suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt.
Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan
menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja
Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.

Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen
taipumattoman kielensä.

Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui
vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän
ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.

Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.

Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.

Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin
pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän
piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.

Mirjam ei liikahtanut.

Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi
nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi
hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.

Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli
leimuaisi hänen silmissään.

Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä,
ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä
vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että
hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.

Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen
maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.

Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi
ainaisessa liikkeessä.

Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös,
huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita
myöten Hermas oli poistunut.

Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että
yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella
tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.

Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia
vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta
hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja
odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli
kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.

Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja
värähteli illan viileän vaikutuksesta.

Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.

Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan
janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät
jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.

Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle,
ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut
juomaan.

Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään
laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen
karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä
vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.

Muu lauma seurasi sitä.

Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä
paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä
kotiin päin.




TOINEN LUKU.


Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli
vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena
seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.

Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä
nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan
käden kuvertama luola.

Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa;
nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.

Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat
itselleen omistaneet suurimmat niistä.

Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin
oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä
valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä,
toisella poika.

Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan
asuja näyttänyt nukkuvan.

Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta
kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien
tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano
kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä
tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas
poikansa oli saanut unta.

Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin
sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?

"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas
nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva
vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen
tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät.
Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme,
ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu
ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen
Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa
tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka
olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan
vesiastian".

Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää,
kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.

Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei
kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan,
joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta
sisään.

Näin kului pitkällisiä hetkiä.

Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.

Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua
itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.

Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:
"Kuuletko, lapsi?"

"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.

"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani
polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".

Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.

"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian

kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:

"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli
kurpitsan kuori".

"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi
minulle omansa".

"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi
pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt
vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:

"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä
tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"

"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua
täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".

"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä
saastaiset henget pakenevat".

"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan.
Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja
valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat
silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".

"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen
Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta
hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla
kädellä.

Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen
vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja
poikansa tuskallisen voihkaamisen.

Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi
häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi:
"Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.

Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan
kanssansa.

Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi:
"Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa
olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun
matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän
sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy
ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa
ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset
purpuranväriset marjat..."

"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka
vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen
jalallani".

"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on
sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin
sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle
Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu,
ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä
silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".

"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän,
päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä
aikaa opetuksen antamiseen".

Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.

Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan
valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja
uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään
saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.

Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja
sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja
nousi haukotellen.

Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:
"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"

"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan
se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei
ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun
suudella Ristiinnaulitun kuvaa".

Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat
kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.

"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas
vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa
kauheasti".

Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli
yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen
takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä
ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.

"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi
tähden Herra armahti minua".

"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä
metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset,
siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen
vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän
pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja
takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:

"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!
Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"

"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.

"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.

"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.

"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti
mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä
hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin
avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin
ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää
vähäsen nukittaa".

"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.

"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi
häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat
enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman
suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli
kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys,
niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.

"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen,
"enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi
valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".

"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo
välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä
kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea
rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas
tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on
hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne
vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä.
Seuraa nyt minua".

"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista,
lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä
tahtoisin..."

"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa.
"Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta
minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka
minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin.
Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän.
Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan
kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin
turkkini".

Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni
ja vei hänet kanssansa ulos.

Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja
kiviharkkojen.

Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen
vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:

"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin
ei syntiä ensinkään olisi olemassa".

Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:

"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee
unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".

"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen
ruoskinut itseäni kovasti".

"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti
kasvatettu poikanulikka".

Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi
hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat,
että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän
huudahti:

"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"

"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla
niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi
silmänsä pois.

"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri
siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".

"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni,
niinkuin joku muukin".

"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja
vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito
Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on
tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"

"Minä en ole mikään pyhimys!"

"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia
ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota
Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää.
Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja
pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että
helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä,
kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"

"Minä en taida teeskellä".

"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta _rakastaa_ sinun pitää. Ja
totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan
ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa
itsensä luopumaan".

"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni
ajan", kysyi nuorukainen.

Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja
sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin
siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme.
Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on
siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua
silmiin".

"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi
teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".

Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei
uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"

"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi
vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut
rikas nuorukainen".

"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä
se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta
siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän
Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta
ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin
erittäin viehättävältä?"

Hermas viivytteli vastausta.

Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada
kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.

Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten
joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä
voi ymmärtää, niin se oli Paavali -- sen hän tiesi -- Paavali, jonka
siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka
hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin
oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.

Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli
kova ainoasti itseänsä kohtaan.

Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen
hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"

"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa
haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"

"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"

Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat
käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä
vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän
tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"

"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja
hänelle me kaunistamme sielujamme".

"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti.
"Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton
apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan
suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset
kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä
terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun
ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää
porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät
olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin
kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä,
kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin
parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla
ihmisten pelättinä!"

Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali
katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:

"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on
suvaittu kaupungin kristityille..."

"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä.
"Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua
elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä,
jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut
tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut
sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon
sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen
ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä
sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle
mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni
on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla
kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".

Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä
avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut
erinomainen loiste.

Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten.
Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta
ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän
kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden
kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.

"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä
tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä
taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa
maan päälle".

Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein
monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti,
kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän
sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti
kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut
enkelien yhdyslauluja.

Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen
tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan
hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat
tuntuneet loppumattoman pitkiltä.

Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten
sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan,
ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään
kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten
alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina,
ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa
vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?

Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan
ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se
kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy
olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja
kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja.
Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut
ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme.
Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri
lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".

Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen
saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa
mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle
päätänsä pudistaen:

"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta.
Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä
_kuvaa_, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"

Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän
ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada
kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän
oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he,
ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin
milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.

Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi
innokkaasti:

"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme,
yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa
persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme
ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo
arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja
tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme
sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi
elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja
joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja
valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää
lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla?
Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi,
on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava
olevansa Jumalassa".

Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.

"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan
kuin vaellan täällä maan päällä, _oma itseni_, enkä mikään muu.
Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä
alkaa".

"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen,
ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa
sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen
himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä
Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään
oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä
sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin
armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa
tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko.
Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin
siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo
tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen
lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan
lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin
taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin
minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta:
kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut
jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten
rakkaus -- kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen
suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren
pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja
niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää
vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet
kuoleva..."

"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas
huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään,
jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää!
Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt
juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä
olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan
en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä
seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".

"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.

"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin.
"Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he
paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni
olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa
huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä
tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa
kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin,
Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta
heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi,
kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he
seppelöivät".

"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä
sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa
ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava,
niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä
leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".

"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"

Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä
kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki
voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa
jyrkännettä myöten syvyyteen.

"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti
oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin,
niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä,
jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään
kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät
kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen
jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne
kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja
notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin
jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun
se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole
oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt
tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä
kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin
heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi
kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin!
Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"

Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui
kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan
Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon
heitossa.

Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi
ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä
käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa
koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven
etäälle eteensä.

Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä
saavuttamatta.

"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"

Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes
sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.

Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan
ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla
onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa
asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan
miehen käsivarsi alkoi väsyä.

Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut
viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.

Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.

Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän
huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä
Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen
monta seppelettä:

"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta,
minä osaan palmuun!"

Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti
ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen
tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut,
tärähti, ja Hermas riemuitsi:

"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole
kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"

Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla
vuorta myöten alas kosteikkoon.

Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.

Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi
tutustuminen aivan outoon maailmaan.

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän
tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut
jäsenensä.

Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti
tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri
hänen partaansa.

"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara
vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri,
minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä
olen ja pahempi kuin Saulus!"

Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon
ja alkoi rukoilla.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas
miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi
verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja
tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan
auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että
monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi
häntä piispa Agapiton johtamina.

Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen
hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen
taaksensa polvilleen.

Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja
hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa,
suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:

"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä
pyhää miestä".

Toivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.

Paavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: "Minä raukka, minä
raukka!"

Toivioretkeläiset ylistivät hänen nöyryyttänsä ja matkustivat
johtajansa kanssa pois.




KOLMAS LUKU.


Hermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.

Jo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli
kulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa
puron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja
korkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä
ylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja
huolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.

Jo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä,
joka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä
korkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän
tervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.

Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka
värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa
nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta
liesiltä.

"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen,
äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa,
hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole
missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".

Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut;
mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä
uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän
katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.

Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi
vuorelle päin.

Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa
yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja
mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen
jälkeen alas laaksoon.

Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään
kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu
kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla
ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun
saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.

Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla
Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet
hänen korkealle kohotettuja käsiään.

Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon
lähistöllä.

Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses
sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se
kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän
kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut
Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät
nimittää.

Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä
näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan
alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat
käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa,
auringolle, kuulle ja tähdille.

Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen,
kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli
vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa
kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja
Blemmyiläisten hyökkäyksistä.

Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa
omaisuudelleen.

Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla
tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät
vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa
vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.

Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta
kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut
jousella ampumisessa.

Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa
Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.

Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa,
osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli
kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja,
osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten
ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten
kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion
vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt
monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.

Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti
hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli
kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja
majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva
centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan
kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä
centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija,
jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan"
arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset
tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.

Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta
uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan
hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli
hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä
muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.

Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja
hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen
eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne
kääntyä.

Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä
hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän
luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli
yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.

Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle
astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin
alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä
oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka
sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.

Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt
miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt
rappusille.

Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli
kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea
korkealla ilmassa.

Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja
iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa
halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen,
puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota
sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja
jälleen "Sirona!"

Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa
tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme
pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi
pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen
takaperin:

"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään;
sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut
irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni
tuonain".

Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja
salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi,
avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.

Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja
säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei
saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä
hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi
hänelle:

"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"

Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa
puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili
hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.

Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain
poikainsa kanssa.

Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä
oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin
leveähartiainen.

Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja
katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti.
Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein
tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan,
kunnollisen miehen huulille.

Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa
kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin
silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja,
että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla
heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän
miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.

Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi
saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut
tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat
täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.

Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja
jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi,
Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.

Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli
rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo
aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä,
sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan,
Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden
esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän
kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta
asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen
kaavoillensa kilpapalkinnon.

Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä
piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat
graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä,
niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen
putouksen rannalta.

Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän
ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat
yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.

Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi
rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota
kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin
voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren
välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.

Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän
työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin
tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa
lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian
tehtaista.

Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli
kotoisessa elämässä harvapuheinen.

Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin
tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta
samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain
puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää
suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi,
niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään
ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat
lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"

Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin
taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa
lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti
hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin
Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti
hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon
lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella
hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi
ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä;
kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi
alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".

Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja
ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä
ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin
kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen
ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen
oli kauniimpaa kuin Syenen.

"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio
keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi,
jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota
muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa,
joka yhdistää Niilin Punaiseen mereen".

"Ja jos minun leijonani onnistuvat", Polykarpo lausui, "ja Zenodoto
tyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että
me viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä
suunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia
varten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista".

"Polykarpo ei toivo liikoja", Antonio lisäsi, "sillä
kuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota
suurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan
vuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme,
joita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille,
rakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen
veron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin
piirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä
kukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me".

"Eikä niin hyvääkään", huudahti Polykarpo, "sillä sinä olet itse
taiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole
milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin
siinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani
varten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa
katsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen,
taidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani".

"Leijonat tulevat ihastuttavia", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä
katsoen. "Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä
tehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren
graniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo
saada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä,
että kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja
kalliiksi".

"Koittakaamme siis", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa
oli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. "Koittakaamme siis
Jumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos
porvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten
emme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!"

Nuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen
hellästi huulilleen.

Pietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten
voimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: "Meidän täytyy
lisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo".

Polykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun
rouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan
ja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin
syöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta
täyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:

"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?"

"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen", nuorukainen
huudahti. "Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa
graniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se
minua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän
täytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi".

Dorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa
poikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä
mukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin
silmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä
ilohon.

"Malttia, malttia, tulenhan minä jo", hän virkkoi, vetäen pois
kätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan,
jotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia
ja rypyttömiä kasvojaan. "Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos
teillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä
kuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin
eivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja
ampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta
rakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla
kietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te
nauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä
vuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen
on ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa,
kun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!"

Dorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.

Polykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: "Eikö Sirona
ollut teidän luonanne?"

Kuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui
kuitenkin kysyessään.

Marthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: "Hän
näytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän
lähti pois".

"Sironako?" kysyi Polykarpo epäillen.

"Niin juuri, niin juuri!" Marthana vastasi nauraen. "Hänen täytyy
neuloa uudet vaatteet lasten nukelle".

"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?" sanoi Polykarpo moittivalla
äänellä.

"Kuinka tuntehikas sinä olet!" sanoi Marthana hiljaa. "Sirona on
ystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän
häneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo
sappinen centurioni minusta onkin, niin...".

Hän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen
ovelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.

Pietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti,
mutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti
veitikkamaisuus, kun hän sanoi:

"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?"

"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette", hän vastasi
iloisesti.

"Jos hanke ei onnistu", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, "niin nuot
saavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me".

"Mutta se onnistuu teille", Dorothea huudahti. "Vanha sotapäällikkö
ja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat".

Vilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä
miehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:

"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen.
Sillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me
tarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä".

"Odota", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja
huusi: "Jethro, Jethro!"

Se, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui,
ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen
olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi
mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.

Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän
pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut
tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.

"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton
tallissa".

Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja
järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin,
joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella
silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään
ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän
pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.

Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron
tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena
kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä _minä_ saan
tietää, saa myöskin Pietari kuulla".

Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin
synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti
puhua.

Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta,
ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi
nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi
sinua".

Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet
ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"

Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä
niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi
hänet kokonaan hämille.

Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen
huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen
saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka
haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole
viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun
luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän -- jotta
minä..."

"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti
rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas
vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä
nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".

Hermas punastui ja oikaisihen.

Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi
senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin,
ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista
tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään
kohtaan.

Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle,
jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa
aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme
hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin
työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika..."

"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen
otsasuonensa alkoivat paisua.

Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä
vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti
tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua,
että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi,
että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen
pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi
lepytellen:

"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä
työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"

Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".

"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua
sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän
nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista
rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon
katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota
meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina
puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten
minä seuraan sinua".

"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.

"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta
odota! Kenties on vanhus yksinään... Eikö? Hurskas Paavali on hänen
luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat
odottaa".

Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän
viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan
orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti
paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy
kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne,
sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen
tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran
lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle
kääreet järjestykseen. Tässä on avain".

"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi
näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta
erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse
oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa,
saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.

Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin
ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.

Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran
kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen
taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.

Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi
taloudenhoitajaan ja kysyi:

"Miten on Anubis orjan laita?"

"Hän on..." Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan
päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on
haavoittanut häntä sirpillä otsaan".

"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva
moittien. "Mitä te teitte tytölle?"

"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä
hän riehuu ja raivoo".

Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette
paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".

Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea
kääntyi puolisoonsa ja huudahti:

"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne
menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei
mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"

Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet
olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa
järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia
ruohonkorsia.

Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa
vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.

Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä
ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa
vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen
huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä
häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten
ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä
tylysti kiinni hartioista.

Mirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut
rohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen
liikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen
käden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: "Elä pelkää Mirjam.
Mitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki
anteeksi".

Hänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja
paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla
rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.

Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.

Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:

"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".

Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.

Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän
oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja
ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen
silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän
virkkoi:

"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua
vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin
kaikki teidän orjanne".

Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä
jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella
hän jatkoi:

"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä,
mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni
itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta
inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin
elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä
vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis
astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani,
mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri
syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja
vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin.
Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin -- kuinka
sitä nimittäisin? -- joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä
lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla,
silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi
loppunut".

"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä
olet hillitön ja huima, vaan et paha".

"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.

Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat
tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:

"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla,
on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan,
koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut
rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja
vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi
ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän
niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei
tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä
olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta
kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä
sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia
tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän
luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei
Pietari tahdo sinua rankaista".

Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva
kääntyi Jethron puoleen kysyen:

"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"

"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa
jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen
sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka
hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu,
tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten
Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".

Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä
sairaan luokse.

Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.

Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.

Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".

Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi:
"Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka
pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
nopeammin viikot vierivät!"

"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä
minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on
toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä
herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun
perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".

"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä
ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi,
"niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä,
mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle:
sinulta puuttuu työtä!"

"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla
olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en
suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa.
Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten
täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi
raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään
nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää,
jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".

"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili
ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania,
ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella
itseäsi miestäsi varten!"

"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos
hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan
ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti
sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".

"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea
häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä,
Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".




NELJÄS LUKU.


Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.

Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen,
joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen
jäsentensä nuorteutta.

Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat
matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta
mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut
vuorella?"

"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se
onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"

Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja
kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän
asettui tänne?"

"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen
ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa
yksinäni kirkkomatkalla".

"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"

"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan
evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo
kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin
rukoilevaiset eläimet".

Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi
Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa
nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta
elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.

Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka
auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.

Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja
ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi
itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään
ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa
johdatusta.

Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja
jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.

Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän
tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti
tuumasta toimeen.

Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin,
toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari
kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje
meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".

"Seuraa _sinä_ minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron
ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla
huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä,
käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö
paikan, missä me murramme kiveä?"

"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi
senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä
kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa
rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".

"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat
meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla
ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".

"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta
ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin
löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa.
Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun
täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se
repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia!
Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni.
Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se
lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna
ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet
pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut
tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni
nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen
myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa
tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin
niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä
ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden
patriarkan siunausta".

"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet
siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren
tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat,
kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti
kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se
ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"

Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin
tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa
luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka
pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole
kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista,
jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven
murroksella..."

Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet
nuorukaisen innolla huutaen:

"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta?
Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja
teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio,
vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla
muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman
ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen
tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on
jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista
harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja,
jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun
sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina,
silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon,
Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä _hän_ saapi aikaan, se
on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä
minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet
ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian
tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada
sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin
pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se
on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että
sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy
ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä
hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja
voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".

Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin
hän huudahti:

"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä
olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni
mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja
taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla
sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin
hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi
sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut
sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta'
ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan
puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä
jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle,
vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut
minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"

Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin
sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:

"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun
milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme;
mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei
saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole
tavallista halpaa lajia".

Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle,
hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.

Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat
lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä
luolassaan.

Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien
levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla
kuumuudella.

Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli
kovin janoissaan.

Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli
hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.

Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän
oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen
lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.

Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä
heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja
kuivuneilta huuliltaan.

Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi
hänen hartauttaan.

Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä
elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita,
pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja
taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi
itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään
eksynyt lapsi.

Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän
kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden
ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja
levottomuuteen.

Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat
sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin
nimeä.

Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä
olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten
kuluneet hetket.

Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista
juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin
lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan
ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä
makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen
nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano
rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita
sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos _kellä_, niin ainakin _hänellä_
oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti
kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi
sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka
tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti
alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla
hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa,
tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt
enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä
Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.

Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli
tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut,
takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen
sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi
kuin sinä juhlayönä.

Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista
kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin,
joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.

"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka
sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon
hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki
sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi
kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan
huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten
huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit
niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"

Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi
otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.

Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että
tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.

Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali
kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano!
Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa,
menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei
mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"

Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi:
"Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan
meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan
teitä!"

Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja
tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.

Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui
luolaan.

Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän
ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi,
missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.

Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen
sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:

"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan
uskollinen hoitaja".

Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen
ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen
maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu
enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on
jälleen paraneva!"

Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon
itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen
luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina
käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.

Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten
pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli
herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt
auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.

Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen,
jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä
yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin
kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan
maata hänen asuntoonsa.

Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo
valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa
saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan,
olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän
tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.

"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut
palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen
luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä
unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas
ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi
tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä
taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari
tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon
Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi
ruveta taisteluun".

Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään
rintahansa.

Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka
Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli
hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli
kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.




VIIDES LUKU.


Stephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.

Paavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.

Hän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin,
ett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.

Tuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan
ajatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:

"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan
sellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta
tänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin
Hermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole
tyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun
minä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa,
niin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani
hänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut
yksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa
eritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä
uskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä
paetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että
hänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi
kaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin
runsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä
taivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu
perikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden
tuskien lisäksi vielä tämä murhe".

"Sinä olet etsinyt hänelle tien", Paavali häntä keskeytti, "ja muuten
on kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua
hylkää, niin kauvan kuin olet sairaana".

"Eikö todellakaan?" kysyi sairas tuskallisesti. "Ja minkälaiset on
hänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä".

"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä", Paavali
virkkoi rauhoittaen. "Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie,
eikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä".

Stephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: "Ei
vähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä
oppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain
viitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi".

"Kiittäkäämme siis Jumalaa", Paavali huudahti, "sillä Hermas on jo
sillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä".

"Sinun ja minun", toisti sairas ajattelevaisesti. "Kumpikin meistä on
hakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä.
Tuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me
jo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan
ole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi
ja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet
kotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon
kärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään
tahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme
pitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua
lähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin
luokse vievällä tiellä".

"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä
oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin
luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin
äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos
sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin
ropakkoonsa".

"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti.
"Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka
sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut
samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen
syntyperää ja nimeä".

Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:

"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua.
Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan
sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta
maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää
esineen aatteen, sille jääpi..."

"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.

"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin",
Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein
ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet
yhdenmuotoiset!"

"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna
enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu
filosofien järjestelmihin..."

"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti.
"Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä:
grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia..."

"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.

"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään
oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut
erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa
jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää
athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti
meitä opettamassa".

"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti.
"Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita
tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"

"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän
taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää,
ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä
turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni.
Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa
ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen
kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta,
jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin
tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se
suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin
kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun
sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla
olollansa! -- Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon
menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin
rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja
rakas ja hyvä kuin enkeli".

"Jokaiselle lapselle on _oma_ äitinsä paras äiti", jupisi sairas.

"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti.
"Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen
sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi
ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää.
Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa
saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi
pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin
vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä
_dialektisissa_ väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria
koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään
järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän
koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli
mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin
aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa.
Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä
palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan
paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla
etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain
auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut
klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa
lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut,
se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä:
Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen
ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät
suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä
hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun
nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä
koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta.
Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".

"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on
usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi
karkoitetuiksi?"

"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali
huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman
viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä
välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja
Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".

Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:

"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta
tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan
ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin
silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita...!"

"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä
tehdään pieniä piirakoita..."

Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti:
"Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin
kadulla!"

Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi
kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja
sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos
minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"

"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän
iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus
olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt
maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin
minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla,
tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut
ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin
tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen
ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän
olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat
meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä,
aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta
ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä
oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän
yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten
oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän
syvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen
suustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä
yksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden
etsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta
ylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin
maailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän
Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin
minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja
ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla
äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!

"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut
lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä.
Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin
suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat
saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen
kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen
siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka
pojan olin vetänyt vedestä.

"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini
loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista
hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa;
minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni
naimisiin prefekti Pompejon kanssa.

"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon,
vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle,
koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon
porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla
ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin,
sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin
juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin
jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain
kreikattarien laulu ja hyppy.

"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun
kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul
meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.

"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme
sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan
valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin
Roinassakaan olisi voinut hankkia.

"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn
kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet
Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien
nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua,
oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista
ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että
tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.

"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan
tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut
sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.

"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,

"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä
hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä
syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme
aseet kädessä.

"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia
vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin
häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten
tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä
oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä
vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä
silmään."

"No mitä?" Stephano kysäisi.

"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia
tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut
syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä
olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä
lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista
jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä.
Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".

"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".

"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa,
vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut,
mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin
olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni.
Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin
Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta
riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta!
Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun,
ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon
palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen
velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne
puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä
minä hänen!' jupisin itsekseni.

"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja
näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi
mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti,
ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin
mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani,
ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni
huoneessa.

"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.

"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.

"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset
olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja
köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata
viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis
ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa
korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he
tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä
ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat
kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta
ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei
ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria
selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan
mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.

"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat
ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa
tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'

"'Rukoilin', vanhus vastasi.

"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari
päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!'
Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi
jälleen yksikseen huoneesen.

"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti
kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni.
Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin,
niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä
ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu,
kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".

"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.

"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet
minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen,
sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa.
He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi
veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle
Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni
oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat
minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani.
Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän
loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle
taivaan kaikkine riemuineen.

"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen
olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin
iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa
tulin kastetuksi.

"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe
sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin
kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin
tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen
alkoivat, auttaa veljiäni.

"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin
vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain
paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin
jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan
minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä
pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei
Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä,
kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien
vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".

"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin
lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui
tyytymättömänä:

"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy
minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt
menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".

Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan,
joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen
lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja
noutamaan.




KUUDES LUKU.


Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa,
sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta
orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.

Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä
kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.

Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan
kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen
palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle
kuvastin!"

Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun
metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran,
joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen
kuvastinta eläimen edessä:

"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän
seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin
meidän täytyy katsoa tähän!"

Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:

"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin
Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan
auringon alla. Anna tänne sandaalini!"

Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden
somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi
kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:

"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"

Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti
todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali
koskaan olisi polkenut.

Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi
muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin
rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.

Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen
puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja
molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty
punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja
jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat.
Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin
piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja
myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä
myötäviksi.

Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä
piha oli vielä synkän varjon peitossa.

Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.

Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo
ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa
ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen
auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli
häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.

Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi
isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.

Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän
ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin
olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen
huoneesen; sen tahdon".

Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä
tahdo".

Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin
hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"

"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo
useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä
näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon
pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi
tarpeellista".

"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti
uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.

"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän
meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa
myöhään kotiin".

Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä
lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.

Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös
häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.

Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä
eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä
verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän
peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla
aukealla.

Hän kauhistui väristen.

Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla
hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä,
jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä
hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona
ei ollut koskaan rakastanut häntä.

Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen
isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä,
mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies
kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.

Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin
tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta
heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja
mieltymyksen-osoituksiansa.

Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä,
mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä
ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli,
ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää
huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.

Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän
mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat
nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.

Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä
huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin
pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä
ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa
nähtävänä ja ihailtavana.

Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan
linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa
ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä
kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet
muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä
toiveita ja iloisuutta.

Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen
seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa
etunenässä kulki maitse Roomaan.

Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman
häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan
viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.

Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti
kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja
miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa,
kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä
hänen suosioonsa.

Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita
parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella
Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut
uskollisuutensa.

Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä
näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta
puolisostaan.

Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran
isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut
tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän
pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet
hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja
päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.

Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän
alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi
ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja
vastenmielistä.

Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan
näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen
silmää.

Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä
vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet
koskevat.

Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä
ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin,
väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin
Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun
Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti
Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.

Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä
ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä.
Mutta silloin -- kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen
-- Phoebicio teki hänelle sellaista -- sellaista, joka rautaisen
muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka
toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin
syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi,
niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa
itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies,
jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti
hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas
on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.

Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin;
mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva
lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon,
ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä
pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.

Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein
paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina
tunnottomaksi asti.

Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan
juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita
uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten
ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona
tiesi, missä hän oli ollut.

Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin
raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä,
kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut
rupeamaan Phoebicion vaimoksi.

Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä
häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän
puristi kätösensä nyrkkiin.

Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan
rintamuurille.

Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas
hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja
katsoi sitten pihalle.

Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren
Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin
huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.

Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen
hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus
siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei
uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman
tuuliin.

Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa
puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-

kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen
vaikea saada silmiään kuiviksi.

Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa,
sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen
vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan
väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.

Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.

Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä
puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä,
joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa
katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren
verensä liikkeesen.

Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä,
suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa
tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti
Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä
laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.

Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä
ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita,
kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.

"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi
ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa
isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini
olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi
ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on
vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka
on erittäin hyvää ja terveellistä".

Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä
huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon
voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle:
"Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".

Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen
niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen
viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.

Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi
kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.

Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.

Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon
tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä
orjien asuntoon.

Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla,
talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia
huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.

Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella
vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli,
kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti
silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.

Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti
taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven
taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti
hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan
päin.

Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.

Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt
lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja
vuohiansa.

Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä
olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan
sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka
sen synnytti.

Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja
se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.

Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta,
joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.

Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan,
joka oli vaipunut ihailemiseen.

Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen
ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon
valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä
ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa
taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus,
että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt
häntä pahaksi hengeksi.

Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous,
hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla
hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta
tuskasta ja vihasta.

Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan
silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin,
temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen
punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään
kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.

Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen
olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.

Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle
ja varoittaa häntä.

Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan
naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.

Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun
vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.

Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan
kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä
kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.

Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti
ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt
heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.

Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.

Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli
Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas
jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.

Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli
tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa
jälleen nähdä.

Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne
lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.

Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla
ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun
tielle.

Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka
harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan
läpi.

"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen
pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi
hänelle ruusun.

Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa
päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko
huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä
paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin
aljetaan siitä juttu".

Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta
Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies,
eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin
hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan,
piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka
eivät ensinkään koske minuun!"




SEITSEMÄS LUKU.


Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi
puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas
ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi
tuntea itsensä voimakkaammaksi.

Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka
Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla
sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.

Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella
varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari
oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli
kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:

"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin
pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä
välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies,
joka tuntee arvonsa".

Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen
sanoja.

Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra
kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi
kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".

Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin
saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu
sanaakaan.

Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli
näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa
kohti katselivat länteen päin.

Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen
meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien
rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi
jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen
taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja.
Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä
utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan
hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun
vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa
orvokinsinessä.

Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista
hiljaisuutta.

Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun
vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää
varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano
eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.

Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee
itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet
oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä
takaisin luolaan".

Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen
vuoteellensa.

Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.

"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on -- se oli;
sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me
saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä
epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine,
tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan
muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja
hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!..."

Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille
nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea
poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän
valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme,
ja minä osaan niitä löytää".

Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut
lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa,
sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja
katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt
itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen
isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin
maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku.
Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin
se jälleen täytetään".

Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi
vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen
hyvää makua:

"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".

Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua
ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian
viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä
mareotilaisena!"

"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo
hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".

"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:
"Sirona? Kuka on Sirona?"

Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät
erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan:
"Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa
asuvan centurionin puoliso".

"Kuinka sinä tulit _hänen_ luoksensa?" isä kysyi,

"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai
kuulla, että sinä olet haavoitettu..."

"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano
virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"

"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä
nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".

Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali
valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.

Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi
häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:

"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja
kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi
tullut Gallialaiselta".

Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi
täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja
jatkoi:

"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova
häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta
sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa,
ja tämä on eräs Gallialainen".

"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi
katkerilla ajatuksilla".

"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut,
mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin
öittesi levon".

"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä.
"GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja
oman lapsensa".

"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta
pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin
sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän
sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä
enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme,
ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen,
hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa,
enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon
kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui
lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä
siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja
sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas
lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin!
Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista,
Paavali?"

"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei
puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää;
mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".

Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi
vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.

Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle,
sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen
kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.

"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä,
olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät
kovin kalpealta ja valvoneelta".

"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella.
Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan
edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin
hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään,
sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen
silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen
sallinut sulkeutua.

Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan
hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.

Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka
hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi
mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita
kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että
hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin
valui viidestä haavasta.

Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen
luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.

Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen
korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui
siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.

"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano
virkkoi.

"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.

"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua.
"Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän
kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"

"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään
tuijottavin katsein.

Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet
vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan
viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti
tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa
janoaan.

Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen
poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi
hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"

Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän
melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen
korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut
naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle
kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et
kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini
on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo
paastonnut aina siitä -- siitä -- mutta sehän on saman tekevä. Ole
ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".

Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin,
nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi
sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin
avaruuteen, kertoa:

"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja
kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot
kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.

"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin
ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin
kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien
hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin
hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen
tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne
ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän
oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa
hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet
ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin
kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut
puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa
vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja
herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan,
mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen
kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä
povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei
mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden
sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja
millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!

"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle
Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki
vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti
käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen
katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän
ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan,
mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja
kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista
kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä
luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla
kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja
oli tältä kavaltanut paljon rahaa.

"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen,
sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta,
jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli
koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.

"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen
ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen
kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi
hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen
otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka
poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.

"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja
tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.

"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle
tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.

"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä
kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille,
joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli
tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet
keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.

"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä
virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti
omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa.
Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä
minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi
kuin kenenkään muun naisen'.

"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla
hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja
neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.

"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että
häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin
hän kokonaan luotti minuun.

"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen
viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka
oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä,
ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään
kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein
tuomarin eteen ja vankeuteen.

"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon
arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen
rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja
Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut
omasta syystänsä.

"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi
sitä, joka itse turmelee elämänsä!

"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi
järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.

"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa,
joka jäähdyttää hänen verensä.

"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt
enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi
papillisessa puvussa.

"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin
ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä
vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä,
jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen
uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja
pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa
menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja,
jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta.
Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä
ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka
hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin
oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.

"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi
ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin
Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä,
joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja
yhdeksästä hurskaasta' -- vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on
tehnyt _parannuksen_, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä!
Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka
viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä
kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja
yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta
saada kuolla hänen kanssansa.

"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia
kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.

"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta
vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava
uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan
kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt
tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan
luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja
valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat
syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi
täydelleen tyyneenä.

"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit
veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.

"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien
joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.

"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös,
astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen
kristitty'.

"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot
varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä
hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies,
katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä
ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun
nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.

"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo
minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena,
kristitty, kieltäypi uhraamasta'.

"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä
huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon
poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.

"Roomalainen teki tehtävänsä.

"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.

"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen
pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät
vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi
ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan
kuoleman.

"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä
uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja
rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.

"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui,
kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet
ylä-ilmoihin.

"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin
virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa
paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena
loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia
minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän
häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät
pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.

"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi
poikansa nimeä, Hermeiasta.

"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin
ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli
jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin
autuas.

"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän
pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.

"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas
on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta,
valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla
minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen... Oi sydämeni!
Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu...!"

Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden
valtaamana vuoteelleen.

Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen
kertomustansa.

Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut
polvilleen.

Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi
hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi
kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään
kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran
toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti
kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen
joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen
virkoamaan.

Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän
voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui
Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena
oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt
ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut
tätä poikaa kohtaan".

Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side
yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti
hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän
yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja
marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.

Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla
lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta
ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano
virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä
ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun
jo ilman sinun avuttasikin".

Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi
lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa
rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon
kirkossa rukoillaksensa.




KAHDEKSAS LUKU.


Oli ihana, virkistävä ilta.

Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja
loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei
ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää
huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se
saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.

Pääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan
silmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon
hiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin
selvällä päivälläkin.

Huoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia
lattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä,
vaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli
porvaria raikasta ilmaa nauttimaan.

Kirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä
laulua.

Sen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat
nauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia,
astuivat ulos.

Vanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja
paikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito,
samoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano,
sekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten
lastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.

Jo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä
sammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa
suihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka
liikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla
ja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja
pienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.

Ankarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan
myöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän
heti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan
nöyrästi:

"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt
kirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja
pakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että
Raithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän
lähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat
katselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko
sinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme
juhla-ajan?"

"Sen saat huomenna tietää", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi
nojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. "Tässä
huoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä
pyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje
ovet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua
ulos".

"Se on mahdotonta", vastasi toinen hänelle arvellen. "Minun vaimoni
on sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella,
pikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä
avain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio,
varhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon
noustessa tulevat työmiehet, ja jos..."

"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka
suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee
tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy
keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä
lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien
itse avaimen senaattorille".

Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon,
pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään
senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.

Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo
ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä
vähimmin tahdomme".

Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan
paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.

Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.

Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan
puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja
heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut
heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia
perheen täysikasvaneita lapsia varten.

Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat
kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he
kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.

Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin
murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut
lampaan paistin.

Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen
omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti
lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.

Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun
toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut
valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän
herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään
puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.

Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki
liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen
tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli
puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut
hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia
makeisia.

Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja
omaistensakin kanssa vaan vähän.

Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat
muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka
hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa
ajattelematta.

Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä
kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.

Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut
merkin siihen.

Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen
levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle
jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä
nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.

Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.

"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle
ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi
ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja
loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä
muihin orjiin.

Mutta Hermas ei tullut.

Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.

Odottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko
hänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime
iltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.

Hän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi
siellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa
vuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.

Hän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän
pihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä
kantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan
korvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja
monenlaisia muita kaluja.

Hän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan
luolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla "tuota nuorta
jumalaa", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö
oli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt
vuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat
viettivät yöllisiä uhrijuhlia.

Hänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas
tahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.

Hän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin,
kun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin,
vastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo
lähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle
hänen sopimatonta käytöstänsä.

Hänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana,
päänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta,
jos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä
tarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen
ylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.

Muut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: "En viihtynyt enää
sisällä; ateria kesti niin kauvan".

Pietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla
kuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä,
lausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä
salista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen,
joista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.

Sinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun
Dorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan
kanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain
lasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti
uinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin
hän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen
nimeänsä.

Pietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista
silmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.

Dorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa
ottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan
suustansa, niin Pietari lausui:

"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin
täytyy saada osasi taakasta".

"Anna minun vaan saada se", keskeytti tämä hänet innokkaasti. "Senpä
vuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän
helpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja.
Mutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme
on jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston
kokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää".

"Mimmoiset silmät hänellä on!" Pietari huudahti.

"Rumat, harmaat", Dorothea vastasi. "Eivätkä ne ole edes
tarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun
ja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen,
ennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin -- niin --
kuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä
tarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän
on nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona..."

Pietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi
kätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: "Sen asian laita ei
todellakaan ole oikein; -- mutta pitäisihän minun olla tottunut
siihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä
esittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua".

"Ja miksikä en?" Dorothea kysyi. "Jos istutat vesan puunrunkoon ja se
juurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee
runkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan
siunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa
tahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton
ihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun
sydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on
minunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin
sitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa".

Dorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea
väike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: "Jos
tuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin
hänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa,
että nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen
vuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten
kautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se,
joka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia
kunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies
saattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma
kotonsa".

"Meidän kotomme hyväksi", Dorothea lausui, "olet sinä rehellisesti
tehnytkin sen".

"_Meidän_ kotomme hyväksi", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä
koko painokkaalla soinnulla. "Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä,
ja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme
sanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia.
Molempien kautta on meille tänään huolta tuotettu".

"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?"

"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei
tarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä
minä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies;
mutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on
hän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä,
milt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä
mukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme
tätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä
rukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä
aikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan
sen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä
piirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei
synnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana".

"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa",
Dorothea rouva keskeytti häntä.

"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta",
vastasi Pietari, "ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei
ole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan
uskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi
kauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee
_hän_, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa
voimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä
enkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat
ovat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä
kirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi".

"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä",
Dorothea huudahti.

"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa
että myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on,
itse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista
Markusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä
jalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin,
sillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä
paikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin
pakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita
siellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla
saatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa
ymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he
yhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen,
koska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja
tasoittaa tietä perkeleelle".

"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut".

"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan.
"Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa
minunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito
oli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He
moittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää
pakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta,
mutta..."

"Mutta", Dorothea huudahti eloisasti, "nälkä on vaivaksi
kastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja
ovathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni,
jos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta
lohdutusta vailla".

"Ja kuitenkin", Pietari sanoi, "on neuvoskunta päättänyt, että
sinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään
neljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä.
Tästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin.
Ei kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää
vähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä.
Sen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin
meidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka
innokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka
ihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin
eläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki
tuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa..."

"Koettakaamme pikemmin", keskeytti hänen puolisonsa häntä, "heti
saada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään
muihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo
pakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen".

Senaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi
milt'ei kiivaasti: "Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole
halveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa
toimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi
niitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä
koettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että
Galliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?"

Dorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:

"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä
ajattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin
saattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen,
jota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin
kauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on
tehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä
takaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä
usein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman
iloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka
pienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että
hän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi
kieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan
olla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää
minun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin
hän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin,
mutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan,
niin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!"

"Mutta kuitenkin", Pietari sanoi, "poika häntä katselee ja Phoebicio
on sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi
happamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon,
että hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja,
heittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka
ole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi
niitä itse poimia".

Dorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: "Me
emme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen
puolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään
toista asuntoa".

"Ei sanaakaan enempää, vaimo", Pietari keskeytti häntä totisena,
viitaten epäävästi kädellään. "Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä,
että meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä?
Sanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa
ja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta,
ja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan.
Gallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he
eivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä.
Isäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut
Amalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne,
joiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin
minä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää
saaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja
Jumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa
ja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä
ja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin
kevytmielisiä tapoja".

Viimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys
loisti senaattorin silmistä.

Kuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi,
tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Kuinka hyvä kuitenkin
on, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin
me naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja.
Painitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita,
mutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te
ymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet
minulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette
kuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan
meidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta
tee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi,
että jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen
valmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan
suuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet,
mutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit
ilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten
toimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa
minua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti,
ja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään
joutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän
turvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät
esiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella
pojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten
heitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten
sisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion
koitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein
eikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin
täytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista
ajatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi.
Tuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika,
joka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty
kulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana
sinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua
omille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka
keskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt
aikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja
mestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä
eivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet.
Ihmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja
se oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä
huoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo
on, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni
levollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on
suureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan".

Surkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä
turhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään
ja kysyi:

"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon
menneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka
korkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo
huomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja
silloin minäkin tahdon olla siellä."




YHDEKSÄS LUKU.


Mirjam oli kuullut oikein.

Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut
pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata
vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut,
hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä
nautittuaan päässyt parempiin voimiin.

Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää
lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata
itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu
saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja
kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.

Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut
häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle
viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä
pulloja.

Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota
Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä
Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän
häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin
tuskallisesti vapisi.

Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki
hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä
rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi
vaikea puhua katkeamatonta lausetta.

Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat
jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.

Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä
kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli
ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten
Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön
verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi
kuluneille pihakiville.

Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.

"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä,
muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi
silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.

Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen
kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla
tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.

Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.

Se oli hän, varmaan se oli hän!

Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä
juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen
puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut
kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.

Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan
poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut
peräti toiseksi.

Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli
lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei,
vaan vielä etsisikin sitä.

Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse
kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa,
milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas
-- vaikka aina ujona -- meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri
senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.

Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima
vietteli häntä hänen luoksensa.

Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä
mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän
vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.

Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan
synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin,
että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti
päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa
perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä
peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut
hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä.
Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan
ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti
valaisi häntä.

"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.

Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan
ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä
tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.

Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se
olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"

Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä
sinua; tule likemmäksi".

Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan
etehen.

Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa
näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.

Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja
kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän
enemmän viiniä.

Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että
hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.

Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla,
ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet
luvattomista seikoista.

"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.

Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja
alakuloisena:

"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on
sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä
ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"

Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli
väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin
muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".

Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet
koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen
väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.

Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.

Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.

Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei
senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he
saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".

Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa
rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista
välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi
käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti
ikkunasta Gallialaisen huoneesen.

Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.

Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta
odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.

Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen
astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi
aivan varmaan.

Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle,
portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.

Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja
laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka
suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin
myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat
säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi
pienet kätensä nyrkkiin.

Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen
varjoon.

Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän
kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti
säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt
eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.

Jokin aavistus hänessä sanoi, että _Hermas_ oli sen kaatanut ja
heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana
poissa.

Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska,
jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä
kyyneleillä saisi sammuksiin.

Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.

"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun
ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää,
mitä he yhdessä toimittavat".

Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen
kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien
asuntoon päin.

Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse,
ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon
tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli
Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.

Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen
tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä
sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän
ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera
kadunpuoleiseen saliin.

Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.

Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni,
mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion
tuoneessa, jossa he molemmat olivat.

Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän
kuuli Sironan heleästi nauravan.

Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä
ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen
hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä
Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia
hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa
häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.

Hän nauroi taas!

Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?

Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?

Varmaankin, varmaankin!

Eikä Her

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48787