← catalogue

Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov · Finnish · Gutenberg #48764 · 1,266,559 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

Author: Ivan Aleksandrovich Goncharov

Translator: Ilmari Kianto


        
Release date: April 22, 2015 [eBook #48764]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48764

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERRA OBLOMOV: ROMAANI MAAORJUUDEN AJOILTA ***

HERRA OBLOMOV

Romaani maaorjuuden ajoilta


Kirj.

I. A. GONTSHAROV


Venäjänkielestä suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto


WSOY, Porvoo, 1908.






I

ALKUSANOIKSI.


Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka
"Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut
ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.

Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin"
puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis
olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin
tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet
pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia
optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.

Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.

Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman
jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee
sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä
että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen,
oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä
niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle
ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa
pistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin
-- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä,
ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan.
Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta
sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.

Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden
merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä
tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin
palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja
ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa
missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä
tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu
valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä
määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine
ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen,
jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen
venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa,
missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen
virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä
ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen
lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko
elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.

Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".

Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle
venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina
vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla
lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin
rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta
kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen
herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että
Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille
on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja
kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi
siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä
ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka
kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin
paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai
työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä
laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh?
Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se
kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini,
jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja
kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni
lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät
ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole
tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta,
etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin
toimiin puuttunut."

Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään
moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita,
jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden
etuoikeudella kruunata.

Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto,
slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö,
pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden
kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä
raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista
mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole
muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka
olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta
kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto,
alituinen mailman marttyyripainajainen.

"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä
olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko
Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.

Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni
suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei
ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna,
mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee
vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja
vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus
niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän
hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään
nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien
ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva
jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään
oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin
ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien
syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" -- salainen viisaus.

Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista
sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei
ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme
tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme
vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin
kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen
alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti
muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.

Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden
kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri
kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä
määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.

Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.

_I. C.-K_.






ENSI OSA.




1.


Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista
taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät
kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa
Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen
vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen
mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti
harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä
haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei
ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen
ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa
asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin.
Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden
tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta
sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen
ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti
ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään,
jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin
tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin
varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja
herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi
ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan,
niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset
sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä,
ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole
mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden
ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa
keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen
ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta
hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista
hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen
ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä
samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan,
mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa
sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin
tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä
ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki,
mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä
harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi
tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen
tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen
kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen
ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty
persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään
eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut
tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä
ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen
hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat
aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka
tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja
vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen
kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi
siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen
kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia
ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin
tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se
kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä
hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat
pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa
solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä
hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi
työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin
sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen,
eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka
on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille,
vaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun
hän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain
makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo
tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen
virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli
kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei
mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen
virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä
huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet
aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen
kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta,
kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita
verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien
lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet,
mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä
suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla
varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada
järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa
kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit,
vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää.
Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu
oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä
korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin
kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt:
"kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja
noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija,
vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi
kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään
katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja
siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin
imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet
esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi
ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita
muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut
pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä
illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi
jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua
piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi
näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla
ettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä,
virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää
jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa
sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin
sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut,
olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli
ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot
viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän
mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva
kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen
varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut
kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen
kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä
sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut
tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on,
minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa:
kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja
muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä
vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet,
niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti
kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä
pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin
huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet
jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen
ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään
suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen
maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti
ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja
muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään
valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan
epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten
hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka
suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov
ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti _nousta ylös_, peseytyä
sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi,
kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin
kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan
kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän
hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja
teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla
syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä
että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui
vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi
alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta --
yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä
olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla
ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy
tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä..."

-- Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin
virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa
ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa.
Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän
tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka
kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä
harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa
oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä,
tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita
karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen
tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa
ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli
kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina
sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja
harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä
puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan
puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut
yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja
livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä
pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään
muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta
herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne
vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat
jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat
jossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä
ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät
ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa.
Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä
sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen
nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat
hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki
palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden
päivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina
murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin
niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja
herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja
olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden
kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt
häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää,
vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat
heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja
kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä,
oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli
huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja
ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen
kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä
kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias
niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän
piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli
lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät
tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut
syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan.
Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

-- Tehän minua huusitte!

-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa!
vastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa
että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen
tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy
tästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan
kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." -- Hoi
Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa
kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut
taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen,
pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä
kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti
Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän
omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa
metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa,
jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova
tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta
ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä
seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani --
siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata
mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen
sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi
Sakariias.

-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen,
vai et muka muista?

-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi
Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja
kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso,
onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole
vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä
korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on
särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.
-- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.

-- Ei ne ole niitä, ei niitä!

-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös
ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti
käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen
huuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti
Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen:
"Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin
toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa
paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov
ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen
suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa
uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan
sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti
Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai
kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen
nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien
ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään
näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin
vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä
asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias
hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin
nurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti --
teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa
nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta.
Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi
toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän.
-- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne
nurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi
tehdä.

-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi
loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani
koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein
jok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä
pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi
siivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?

-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh
osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti
myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua
lautasta leipäkannikoineen.

-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen
kohteliaasti ottaen pois lautasen.

-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja
hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan
kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...

-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?

-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan
kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä
voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan
esimerkiksi silloin...

-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi,
mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin
huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä
olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi
ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja
latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät
sinua lainkaan liikuta."

-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää
koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias
välinpitämättömästi.

-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti
koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa
myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas
sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen
täplä.

-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän
luonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?

-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.

-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin
juoksentelevat öisin?

-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita
niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen
levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän
uppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa
tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista,
jos ei luteita löytyisi!"

-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin
kaikki häviävät, opetti Oblomov.

-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat
takaisin, arveli Sakariias.

-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.

-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.

-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat
puhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin
seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. --
Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein
suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa
piikatyttö...

-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias
äkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii
viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään
samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat
lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan
kuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä
ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja
vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta
talvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne
tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa!
Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse
ajatellessa niin itaraa elämää.

-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh:
-- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi
Sakariias.

-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota
teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä
siivoan.

-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä
ennemmin taas omaan pöksääsi.

-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka
täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme.
Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata
akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene
tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa
keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen
asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan
loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta,
mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan
itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä
vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta
semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan
ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa
välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että
yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa
kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken
kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- "kello on kohta
yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" --
Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä
murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä
tähden te ette nouse ylös?

-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten
noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän
edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään
rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia
papereita.

-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa
samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti
tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä
saatavansa.

-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole
antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet,
vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että
huomenna, huomenna sitten katsotaan.

-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi
enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia
huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle.
Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis
kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

-- Valmista on.

-- No nyt siis...

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te
vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä
täytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme.
Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä
minulle.

-- Ne kun pommittavat minua myös.

-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet
muuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä
toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen
perästä...

-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo
kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas...
"Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät
käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle
muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan
sinä taas tulit. Muista se!

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle
ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta!
Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja
järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin
ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi --
kuuletko.

-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian
järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän
talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran
ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...

-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo
kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

-- No, mitäs he siihen sanovat?

-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois,
me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin
huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka
viettää häitänsä.

-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä
onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä
talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan
käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä
paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, --
lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän
vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan
kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka
olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten
huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä
kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa
katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo
siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän
neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon
kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen
tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös,
se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?..."

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.




2.


Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori
mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin.
Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu
hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen
kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen.
Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä
pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman
batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja,
sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää
hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä
kylmästä! sanoi tämä.

-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov
katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain
pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat
hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan
tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän
tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov,
kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.

-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa
liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin
pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli
herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh:
-- mutta miksi se on niin väljä takaa?

-- Tämä on näet "Reitfrack" -- ratsastustakki.

-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?

-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten
tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa
Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on
saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää
huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

-- Vai niin! sanoi Oblomov.

-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, --
kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta.
Mitenkäs _te_ sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

-- Minäkö? ... en mitenkään!

-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka
Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi
ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin
pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...

-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä
sitten teen?

-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen
hevosensa?

-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi
itsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi
hän sitten.

-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?

-- Sanokaa pois.

-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi
Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

-- Olkoon menneeksi.

-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko
siitä jo kauvankin?

-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on
rakastunut Dáshenkkaan.

-- Kuka on Dáshenkka?

-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko
kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me
Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen.
Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta
nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...

-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni
päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut
kaksi onnettomuutta...

-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä;
sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja _hän_ myös, hän ...Lyydi-kultani!
lisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa?
Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen.
Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat
rakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu
tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

-- Enpä luule.

-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin
viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...

-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta
enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut
häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --

    "Ma turhaan koetan häntä unhoitella
    Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin..."

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin,
mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita
vaatteitaan.

-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka
paikassa! sanoi hän.

-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita
Mikon kukkakimppuun. _Au revoir!_

-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte
minullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.

-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän
vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen
teidät?

-- En minä, mitä minä siellä teen?

-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja
mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi
Oblomov.

-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne
puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa
kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja
Bach", "Leonardo da Vinci"...

-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla
penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin
taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on
päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa
sunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen
joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen
hauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy
tietysti olla _au courant_ kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan
kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla
työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja
sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa
kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään
aikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin
venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera
tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast...
Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen
kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään
ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka
pitävät _bals champétres_. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa,
soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy
joutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä
edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän
kanssanne eräistä asioista...

-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa.
-- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte
niistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.

-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

-- Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin
valettu hansikkaaseen.

-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

-- No nehän ovat uusmuotiset _lacets!_ Näettekö kuinka mukavasti ne
pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää
nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on
valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon
teillekin parin koetteeksi?

-- Hyvä, tuokaa vain!

-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän
etsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin
korvin.

-- En eroita, mitä siinä seisoo.

-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole
kirjoitettu. Tämän _hän_ minulle lahjoitti viime pääsiäisenä --
pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on
vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä
maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä!"
ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän
pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen
kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa
käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin ... hänhän
on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja
soutelemassa -- kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa
samana päivänä -- voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen
seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia
turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata
paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken
ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras
astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin
puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia
reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen
itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja
huulilla miettiväinen hymy.

-- Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin
vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule
niin likelle, älä tule -- sinä tulet kylmästä!

-- Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. -- Jo kauvan minä
olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen
virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas
läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua
kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna
minulle omiin asioihini.

-- Vai menet sinä vielä virastoon? -- miten sinä näin myöhään sinne
olet menossa? kysyi Oblomov: -- ennenhän sinä lähdit saapastelemaan
jo kello kymmeneltä...

-- Ennen -- niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne
_ajan_.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

-- Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: -- Sinä olet osaston päällikkö!
Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

-- Pääsiäiseltä, sanoi hän. -- Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta!
Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen
kansliassa -- ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan
vieraantunut.

-- Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. --
Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet
yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi
tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

-- Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna
olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" -- luulen että sen
esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä
tietysti kahtena vuonna peräkkäin...

-- Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi
kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

-- Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla
on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin.
Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi
kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen,
kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on
määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

-- Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

-- Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme
erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla... Niin,
sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde
mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan...

-- Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa
rypistäen; -- ja minulla on paljon työtä...

-- Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, -- kun päiväkin sattui niin kaunis.
Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

-- No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

-- Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu
kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan
"sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää
sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi
kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän
komissiooni on suljettu... Paljon on tapahtunut uutta!

-- Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

-- Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

-- Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov
vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

-- Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia
"velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein
kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

-- No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on!
lausui Oblomov.

-- Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen
miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän
jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei
hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen
"virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän
virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua...

-- Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

-- Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja
150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita
palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

-- Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan:
-- Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin
italialaisella solistilla!

-- Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo
Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä
kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä
arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, --
lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; -- tuonoin lausui ministeri
minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

-- Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. -- Kunhan vain
ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista
viiteen ja vielä kotonakin -- voi mies-rukkaa!

-- Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi
Sudbinski.

-- Mitä tahansa muuta, -- lukisit, kirjoittaisit...

-- No sitähän minä nytkin vain teen: -- luen ja kirjoitan.

-- Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit...

-- Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään
kirjoja kirjoittele.

-- Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi
Oblomov huoaten. -- Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon
tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti... Mutta
sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

-- Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan
levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten
toimittaa matkustusmääräyksen. -- Silloin saan kantaa kyytirahaa
viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja
lisäksi virkavaivoista...

-- Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.
Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

-- Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, -- sillä syksyllä
menen naimisiin.

-- Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov
osanottavasti.

-- Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat
kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran
minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

-- En voi muistaa. Onko kauniskin?

-- Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän
luokseen päivälliselle!...

Oblomov joutui vähän hämilleen.

-- Niin, kiitos vain, mutta...

-- Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

-- Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. -- Se
sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet
hyvän naimakaupan, vai miten?

-- Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen
tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa
meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös
kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

-- Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov
hiukan kadehtivasti.

-- Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa
nähdä...

-- Tietenkin, sehän on selvää. -- No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja
Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

-- Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun
entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan
Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty
"hänen ylhäisyytensä".

-- Hän on kunnon mies, -- sanoi Oblomov.

-- Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee...

-- Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti
Oblomov.

-- Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, --
eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita
tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista... Kaikki hän tekee
hyvin, mitä suinkin voipi.

-- Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee
paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän
siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan.
Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

-- Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin -- virkkoi
Sudbinski: -- hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään
hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki:
Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi
rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille,
ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies,
tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon
Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa
tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan
maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä
kopeikkaa helpommalla, ja hei vain -- hetipaikalla tekee hän siitä
ilmiannon...

Ovikello kilisi jälleen.

-- Jää hyvästi, sanoi virkamies: -- minä olen tässä lörpötellyt, ja
ne minua siellä ehkä tarvitsevat...

-- Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. -- Minä juuri-ikään muistin
että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on
sattunut näet kaksi onnettomuutta...

-- Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä
päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä,
korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea
että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja
maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet... Meillä ne tätä vielä
kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan
oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan --
mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he
elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät
juuri mitään... Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista
viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan -- voi
onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että
hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään
saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili
sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella
asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville...

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka
hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko
herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä
ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti
puettu.

-- Päivää, Ilja Iljitsh.

-- Ka, päivää, Pjonkin -- älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te
tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

-- Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, -- yhä te olette sama
parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

-- Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. -- Odottakaahan, niin
paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani -- minä vaivaan
aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään
huolia! -- Mutta mistä te nyt tulette?

-- Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö
aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun
artikkeliani?

-- En ole.

-- Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

-- Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

-- Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä,
jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta
tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? -- siinähän
on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista
kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän
kirjallisuudessamme.

-- Onko teillä paljonkin työtä?

-- Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten
sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt
muutaman kertomuksen...

-- Mistä niin?

-- Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita
vasten hampaita...

-- Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi
Oblomov.

-- Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. --
Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän
loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin
lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä
hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui
matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli
niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin
käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä
muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan.
Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa
ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies
tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät
porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea
mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki
siveettömästi -- niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu
rangaistus...

-- Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne
niinkuin _fatum_ muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti
Oblomov kysyen.

-- Juuri niin, kivahti Pjonkin. -- Teillä on paljon ryhtiä, Ilja
Iljitsh, -- teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu,
minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen
menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa.
Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen
elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan
ankaria, laillisia toimenpiteitä... Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole
vallan uusi?

-- Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: -- minä kun lueskelen
niin vähän...

-- Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, -- puheli Pjonkin.
-- Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On
näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen
runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen
naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se
on vielä salaisuus...

-- Mitä siinä sitten oikeastaan on?

-- Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja
kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä,
kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä
kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen
ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki
luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret,
saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki ... ja
hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella... Olen
kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen
äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare...

-- Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov
hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin
tainnut kiivetä liian korkealle.

-- No, lukekaa itse, niin näette, -- lisäsi hän, nyt jo ilman
uhmailevaa äkkipikaisuutta.

-- Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

-- Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään
ja puhellaan jokapaikassa...

-- Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei
olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on
heidän kutsumuksensa.

-- No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

-- Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi
Oblomov. -- Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?
Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä...

-- Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se
on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo
ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi,
olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on
kuin elävältä painettu.

-- Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa
kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua.
Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä
eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi.
Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia
ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään!
Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä",
vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys...

-- Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista,
jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen
vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse ...
siihenhän sisältyy kaikki!

-- Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena:
-- kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri,
mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää
ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä?
jatkoi Oblomov miltei sähisten, -- te arvelette kai ettei aate
kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain
rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle
häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä,
jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa.
Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä
kuin itseänne. -- Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta
teidän edessänne päätäni kumarran ... puhui hän vaipuen jälleen
rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. -- Mutta he kuvaavat vain pelkän
varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, -- ja ihmisen he
unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se
teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet?
Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä:
älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

-- Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista,
satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että
kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen
ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia -- ei meillä nyt ole aikaa
lauluihin...

-- Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: --
häntä te rakastakaa...

-- Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka
varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen --
kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta
kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. -- Ei, heidät on rangaistava ja
syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta...

-- Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen
liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: -- se
merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on
elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta
kuitenkin yhä ihminen, se on -- sama kuin te itse. Syöstävä pois?
Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon
helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin
silmin.

-- Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin
hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle,
vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja
paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

-- Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

-- Minä ... niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

-- Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä
sen teille tuon ... kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

-- Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

-- Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. --
Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin
esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut.
Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä.
Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en
havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon
hauskempi. Lähdettehän...

-- En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan
ja kääriytyen peittoon, -- minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole
kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä
minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän... Minulle on sattunut
pari onnettomuutta...

-- En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me
kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun
kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis
näkemiin asti!

-- Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata?
Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää
se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa
sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa
järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua,
kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin
liikkua... Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas,
ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee
juhlapäivä, saapuu suvi -- mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka
pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste
oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa
että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut
itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa... Vaan kirje
tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön
vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen,
odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies,
joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis
eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma
iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä,
selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät
häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset -- Ivan Vasilitshiksi, kolmannet --
Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla:
jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi
taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun
hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee --
niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies
sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle
mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään
riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia,
edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan -- niitä ei hänessä
ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä
milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa,
mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut.
Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä
minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,-- siispä olihan nähnyt
ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän
sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa,
vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata
ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä
käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa
sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa
heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai
muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina
vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he
rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa
eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta
etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat
kerjäläiselle almun -- niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta
jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat -- niin hänkin vain
haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa,
sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta
peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan
että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin.
Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein
tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä
virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis
kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista
ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata.
Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa
sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan
ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä
paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti
olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan
ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa
eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta
katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen
kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta
tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa
on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, -- sivukulkijan,
joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana
hänen kunnianosoitustaan -- ja tekee myös kumarruksen; kentiesi
myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen
tiedustamaan vainajan nimeä -- ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, -- tai miten
häntä nyt haluttaneekin nimitellä -- on jonkunlainen vajanainen,
epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen
epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla
tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan
terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita,
joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän ...
olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja
pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon
voisi tarttua kiinni -- joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai
luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai
suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin
miehekseen -- eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

-- Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: -- oletteko se te, Aleksejev?
Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää
lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

-- Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän
tykönne tänään, sanoi Aleksejev: -- vaan Ovtshinin tapasi minut
kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

-- Mihin sitten?

-- Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei
Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh
Kolimjagin.

-- Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

-- Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

-- Hm, vai päivälliselle ... toisti Oblomov yksikantaan.

-- Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että
te vuokraisitte vaunut jostakin.

-- Mutta mitä minä siellä teen?

-- Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on
Vapunpäivä?

-- Istukaahan, niin tuumitaan tässä ... virkkoi Oblomov.

-- Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

-- Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

-- Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan
varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle.
Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

-- Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

-- No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten
erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti
vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä,
käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani
sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen
vihellellen -- ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä
peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

-- Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

-- Miten niin?

-- Kun yhä makaatte?

-- Pitäisikö sitten jo nousta?

-- Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

-- Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään...

-- Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme
päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville...

-- Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä
sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää
tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

-- Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä
sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset
eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa!
Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin
melkein kokonaan alaslaskettu.

-- Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan
Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa
teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev
sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa
hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

-- Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai
jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

-- Miksikä te kysytte?

-- No että joutuisimme sinne Katariinanhoville...

-- Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville!
Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. -- Eikö teillä ole
kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä,
täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä
katselette?

-- Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla,
minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

-- No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen
paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi,
syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä... Vaan
minä olen unhoittanut ... enhän minä voisikkaan mihinkään mennä.
Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

-- Ah, jos niin on asianlaita ... niin minä mielelläni ... kuten
tahdotte ... sopersi Aleksejev.

-- Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov
vilkkaasti.

-- Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät
suurina.

-- Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä
niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen
mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin
säikähtyneen näköinen.

-- Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

-- Minkälaisia ne ovat?

-- Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on
kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin...
Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä
ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

-- Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen
sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa,
myönteli Aleksejev: -- kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon
lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio
asunto ... mitäs te tästä maksattekaan?

-- Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: -- ja
varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko
talo on niin erinomaisen rauhallinen -- yhden ainoan kerran vain ovat
sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi
paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut -- eikä se
kuitenkaan putoa alas.

-- Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää
kekallaan kohden kattoa.

-- Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli
Oblomov itsekseen.

-- Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi
Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

-- Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen
koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen
viimeksi suorittanut...

Molemmat rupesivat miettimään.

-- Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä
Aleksejev, -- muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

-- En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, -- ei tee mieleni
koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

-- Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen,
virkkoi Aleksejev: -- ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta
hauskaa...

-- Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään
muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, --
mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän
teille kirjeen ... mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo
Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten
alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista
vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

-- Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

-- Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä
te tarvitsette? En minä lukea osaa.

-- Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

-- Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi
Sakariias: -- mutta senjälkeen en ole nähnyt.

-- Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. -- En
suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen
minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri
onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

-- Näin te aina minun syykseni...

-- No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov.
Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli
kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli
tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne,
meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh..."

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä
jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun
perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti.
Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu
Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät
vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan
on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö
olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä
myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa
sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö
olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi
entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä
erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä
kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten
olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun
ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny.
Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien
takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa
kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin
ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin
tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.'
Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja
itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että
'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki
toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny
mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa,
kaikki menevät laivatöihin Volkalle -- niin tuhmaksi on nykykansa
täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä
myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen
minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä
ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa
ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän
mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja
kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä
vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja
hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin
ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö
varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus:
"Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij
Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä."
Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan
kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun
tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. -- Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi
hän: -- kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo
menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja
hän säpsähti ja rupesi miettimään.

-- Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän
tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin
jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen
Aleksejeviin. -- Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

-- Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: --
muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta ... se on
huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain
kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

-- Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: -- ei
pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

-- Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että
lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän
ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin
hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta
vähemmän!

-- Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: -- kaksi tuhatta ruplaa
-- ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on
saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen
asemesta.

-- Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. -- Kerrassaan
rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa
niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän
katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

-- Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä...Mutta
mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

-- Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen
kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun
lohdutuskeinon vielä keksii.

-- Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä
ratkaista, tiesi Aleksejev.

-- Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh
hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev
oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä
varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin
muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

-- Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: -- hän on kyllä
kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii.
Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi...

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa.
Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja
vähällä nousten vuoteestaan:

-- Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin,
vähääkään vitkastelematta... Ensiksikin...

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto
että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi
nuolennopeudella alas pankoltaan.




3.


-- Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän
etehisessä.

-- Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen
Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli
kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla
oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret
ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella
häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi
selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja
harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta
hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän
koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään
jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei
Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi
halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan,
valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla -- ikäänkuin
se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka
ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin
sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka
väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä
olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja
melkein aina vihaisesti -- jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan
takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut
pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään
läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä
suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia
kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin -- aivan kuin olisi hän
tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä
aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin
kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai
sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi
hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui
kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä
neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta
vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan,
pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä
eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta
korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli
taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki,
selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin
pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan --
sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön
ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan
toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli
yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli
se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei
voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä
suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen:
ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja,
ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki
kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki,
niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse
suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa
perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten
riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa
käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka
itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa
pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan
halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia.
Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa
lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan
kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan
Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo
sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät
tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan
polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset
voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa.
Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei
nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä
vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan
oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin,
ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä,
kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden
herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien
kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä
monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien
näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei
ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei
tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki
yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin,
jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti
poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui
vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei
hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi
Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle
kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin
hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin
ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa
virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla
terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita
että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa
nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään
salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan.
Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä
ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään,
niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan.
Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita
alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi
ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo
siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän
ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä
oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta
tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä
perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin
pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen
omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei
ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä
ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti
omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja
mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä
pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta
ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen
kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita
vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut
olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine
viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin
hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran
osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan
liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa
lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää.
Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri
hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden:
syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät
täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei
ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen.
Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään
osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä
kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien
kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia
henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa
eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan
ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku
virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille
tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä
meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu
ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai
kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle
muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu
saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin
selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle
mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen
kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin
ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina
laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon
muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen
esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran
välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja
ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä
joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta
kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan,
kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli
hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin
voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä
tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi
itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja
unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia
ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi
kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen
niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja
pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme
vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin
olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua,
puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli
hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä
tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja
mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen
tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne
vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät
yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov
tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä
puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni
kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat
molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen,
mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa
ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla
ei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen
hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet
heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut
hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja
koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin
-- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti
rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä
syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se
henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä
hyvänsä.




4.


-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi
karvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata
rötkötät kuin mikäkin pölkky?

-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov
vetäen peittoa korviinsa.

-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota,
ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta
herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä
pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne
suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti
sinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet,
vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten
haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti
silmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut
kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! --
karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin
ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja
seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää
-- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.

-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä
hänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna
minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti
Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi
väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja
vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana
istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä
pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja
lopuksi hankasi häntä harjalla.

-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi
aikaa pois...

-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen
Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili
Oblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette
täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin
juuri kaikesta teille sanoa...

-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti
Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka
palvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti
Aleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.

-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri
samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen
esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan
Alekseitshiksi.

-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta
suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli
Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan
sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti
samalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut
ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin,
mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt,
pitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä
on aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa
se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi
nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden
perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku
veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei
siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi:
"Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt
maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi
minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse
rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en
olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille
vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi
sikaari, veli Oblomov.

-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen
hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa
asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä
hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä
mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev
röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin
laatikosta.

-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia
ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset
sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla,
muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin,
mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden
savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo
tahdo palaakkaan.

-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui
Oblomov haukotellen.

-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti
saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää,
millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua
kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan
selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin
häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et
sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää
hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta
ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein
kuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.

-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan
englantilaisesta makasiinista.

-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin
paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn
ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen
punertavan kymmenenruplan setelin.

-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on
kymmenen.

-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä
jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti
taskuunsa.

-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja
kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä
viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules,
Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin
yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri
nahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...

-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun
kanssasi neuvotella eräästä asiasta...

-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...

-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.
Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...

-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi
Tarantjev yrittäen lähtemään.

-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.
Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden
rakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?
Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...

-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...

-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise
äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta.
Sinä olet käytännöllinen mies...

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan
mielessänsä.

-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän
ottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi
samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.

-- Tuleekos samppanjaa?

-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...

-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle
tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä
neuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka
hänen sukulaiseltaan.

-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.

-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...

-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...

-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat
kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen
kaupunginosaan...

-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien
talvella juoksentelevan?

-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on
niiden kanssa tekemistä?

-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään
siellä asu.

-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa
ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi
lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää
vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa
istuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin
menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov
kärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.

-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran
olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen
hattuaan ja mennen ovelle.

-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. --
Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä
ovat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä
on, ja kaikki...

-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi
olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin
olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä
lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä
tarpeen...

-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat
sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla
ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse,
ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta
ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin
kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja.
Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa
sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule
sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin
haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle
on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

-- Puolitoista tuhatta.

-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja
millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan
halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä
sinut sinne toimitan...

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev.
-- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa
helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa.
Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja
saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev:
-- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität
ottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan
etikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet
itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa
on pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee
nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla
narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran
ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on
valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja
se on sillä päätetty...

-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas
sinne Viipurin puolelle...

-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan.
-- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit
johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne
Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan
vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen
keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä
nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä
sinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja
huomenna tässä muutetaan niin että helähtää...

-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on
vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten
voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta,
ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...

-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt
heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...

Hän yritti lähtemään.

-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti
hänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja
lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä
minun pitää tehdä.

-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. --
Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle
toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et
sinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!

-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän
pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun
paperin.

-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh
läpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...

-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui
Tarantjev.

-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

-- Kuinkas muuten!

-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

-- Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

-- Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

-- Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun
hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä
vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi
kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia -- minkälaisen
asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä
koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta,
naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi...

-- No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, -- sano nyt minulle vain,
mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

-- En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

-- Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä...

-- No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen
jälleen hatun päähänsä.

-- Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että
minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja
sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten
portteria...

-- Anna lisää rahaa -- sanoi Tarantjev.

-- Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

-- Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen
harmistuneena hänen käteensä.

-- Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto -- se on sitä kuin minä sinulle
nyt sanon -- alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: --
ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia
se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet -- hallat, talonpoikia muka
karannut... Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että
meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella
sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, -- vaan sinun maillasi
on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla... Ja Shumilovin pellot ovat
ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis
sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia
keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt
huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät
verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi
vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi
sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on
nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän
siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

-- Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: -- hänhän mainitsee
ispravnikan vastauksenkin kirjeessään -- ja niin luonnollisesti...

-- Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan
kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso
nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: -- tuossa istua
kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos
hän luonnollisesti? -- Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa,
se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita
luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä
että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt.
Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta:
"että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

-- Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

-- Aja hänet pois heti paikalla!

-- Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne
talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en
siellä ole ollut.

-- Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi
ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa
toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

-- Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?
Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti
Oblomov kovasti tyytymättömänä. -- Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,
vaan pysyn kultaisella keskitiellä...

-- Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä
olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja
ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla.
Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi
pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen... Annappas
koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja
kuulla, mikä mies minä olen!

-- Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin
sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt
järjestettäisiin ... -- muistutti Oblomov.

-- Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta?
sanoi taas Tarantjev. -- Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat?
Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa
maatilallesi?

-- Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov:
-- annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin,
jotka siellä aijon panna toimeen... Mutta tiedätkö mitä, Mihei
Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. -- Matkustappa sinä sinne.
Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut... En minä
säästäisi kuluja...

-- Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä
äänellä. -- Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa
muokkaamaan...

-- Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. --
Todentotta en ymmärrä.

-- No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi
puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan
kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi
ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita
esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon
osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa
armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua
uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut
on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen
äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä
sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka
näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, --
kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa..."

Oblomov naurahti.

-- Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään
lapsia? sanoi hän.

-- Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen
lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä
tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"...
Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet
samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään
vähän voidetta..., hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä
myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

-- Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: -- minä olen usein
hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

-- Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten
teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja
kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten
oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku
pietarilainen vieraslahja ... esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä
tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi
rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka
tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä
löylyttäisin! -- Milloinka sinne lähtee posti?

-- Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

-- Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä
huomennakin, huomautti Oblomov. -- Vaan kuulehan, veli Mihei
Andreitsh, lisäsi hän sitten; -- suorita nyt loppuun asti
"laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin
tai jotain lintua...

-- Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

-- Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos
sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa
niin "luonnollisesti" ... lisäsi hän koettaen salata hymyään: -- ja
sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh...

-- Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev:
-- ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen
jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian
kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on
nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun...
Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet
ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa...

-- Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi
Oblomov: -- hän se kaiken korjaisi...

-- Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev:
-- vai se kirottu saksakko, se viekas konna!...

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys
kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen,
saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto,
petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes
kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään
yhdenlaiset.

-- Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: --
minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi,
varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen...

-- Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla.
-- Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan
tietää että hän on -- saksalainen.

-- Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen
yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli
hänestä mitään hävyttömyyksiä...

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

-- Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän:
-- niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui
silmänräpäyksessä.

-- Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni
ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä -- siinä kaikki, mitä
minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri
palvelus! puheli hän.

-- Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella
Tarantjev. -- Mistä syystä?

-- Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että
hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

-- Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa
kouluja käynyt?...

-- Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten
olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään
portteria tai samppanjaa... sanoi Oblomov.

-- Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä
sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi... Kumma
paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen
työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun
paperipalan.

-- Ei se tämä ollut! sähisi hän. -- Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

-- Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä!
virkkoi Oblomov: -- enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän
sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle
niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni...

-- Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. -- Odotahan, niin
hän tekee sinulle vieläkin enemmän -- tottele sinä vain häntä!

-- Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

-- Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun
saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään,
mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen,
kaikenlaisiin maankulkijoihin...

-- Kuule, Mihei Andreitsh ... yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

-- Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi
ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala
sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt... Eikös niin vain
ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän
kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä
pystyssä nuuskimaan...

-- Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen
isänsä sinulle on tehnyt?

-- Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui
Tarantjev heilauttaen kättään. -- Oma isäni ei suinkaan suotta
neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se
mies oli, joka ihmiset tunsi!

-- Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista?
kysyi Ilja Iljitsh.

-- Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä
ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan
yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän
yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

-- Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran
sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän
hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne
hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla
on poikaa vastaan valittamista?

-- Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä
tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän
pian kiipeää -- hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus ... ja
aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea
kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? -- Venäläinen
mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun
häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä
tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! -- kaikki käy
kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin,
niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä
-- hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin
mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! -- pitkitti
Tarantjev. -- Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä
ulkomailla?

-- Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

-- Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä
on tarkoitus? -- Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko
häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai
oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan?
Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos
koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua
käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin)
käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään?
Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö
saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä
läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne
matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on
se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä
rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin... Hänellä on jonkinlaisia
osakkeita... Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä
niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

-- Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu
totta? kinasi Tarantjev.

-- No, jättäkäämme tämä asia, -- keskeytti hänet Ilja Iljitsh. --
Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä
Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet
ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman.
Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä...

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas
takaisin.

-- Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne
tullessani aamulla -- alotti hän, ja kaikki karkeus hänen
käytöksestään oli nyt kadonnut. -- Se on näet sillä tavalla että
minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin.
Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani
hiukan kulunut...

-- Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden
vaatimuksen kuullessaan. -- Eihän minun frakkini sinun päällesi
mahdukkaan...

-- Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. -- Koetinhan
kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle
tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi
Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

-- Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on
palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

-- Sakariias! huusi nyt Oblomov.

-- Ääh -- lempoako ne siellä...! kuului etehisestä yhdessä sen
rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

-- No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

-- Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä
Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen
täytyy näet huomenna mennä häihin...

-- En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

-- Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee?
huudahti Tarantjev. -- Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä
kuritushuoneeseen?

-- Kylläpä sinä ... vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen!
virkkoi Oblomov. -- Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan
anna tänne se frakki!

-- Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. -- Tuokoon hän ensin
takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä
kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään
pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli...
Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja:
kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa... Mutta frakkia en anna!

-- Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa!
päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten
Sakariiasta nyrkillään.

-- Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon --
kuuletkos? lisäsi hän.

-- No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan
ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

-- Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella:
-- äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista
alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli
siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole
käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta
häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä
syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat:
tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä
käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä
raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

-- Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. -- Minä
teroittaisin teille kynänkin...

-- Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne
jonnekkin ...äänsi Oblomov. -- Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni,
ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

-- Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

-- Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin
työssänne... Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät
tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi
aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon
oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena
vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.




5.


Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja
arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista
vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan
kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun
palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen
tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle
sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta
lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut
viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan
tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui
toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman
asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä
parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että
hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi
kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia
harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta
itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön -- -- tietysti ennen
kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena
hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa
seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin
kaukaisessa perspektiivissä -- kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat
kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan
perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois,
nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat
tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja
kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen
ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan
mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä -- samalla
paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän
piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta
jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina
jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa
uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys -- nämät olivat hänelle samoja
käsitteitä; -- toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä
ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat
häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten,
lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen
vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja
tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten
ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle
kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena
laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon,
kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa
muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka
uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta
ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen
velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos
esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai
itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat
olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina
päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen
tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys
ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa,
mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri
sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä
poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi
vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella _tärkeä_ ja _hyvin
tärkeä_, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja,
tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja,
kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin
pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja".
Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen
tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on
ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan
toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti
kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään
kolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään
"ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa
vieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki
tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati
huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut
kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja
sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä
hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut
hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja
kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten
parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan
heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja
mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä
määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin
aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi
hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä
pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä
palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet
huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin
ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan
peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen
herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui
siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa
aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät
hyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta
itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä
suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa
päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei
hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat
häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen
toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa
kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei
koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos
asiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi
vieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli
välttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut
ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä
erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin
päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi
kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella
äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi,
kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti,
ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi
joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun
tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän
ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen
hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja
vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi
hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut
vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä
hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan
Astrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä
ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu
Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy
että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki
olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle
oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei
hän _voi_ mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti
säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että
päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta
sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva
nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan
meni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut
todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja
Oblomovia vaivaa _sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen
vasemmanpuolisessa kammiossa_ (Hypertrophia cordis cum diletatione
ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa
(hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja
koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy,
johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni
näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä
tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa
käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä
rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta
tulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo
jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan
lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan
uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin
onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori,
vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin,
silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja
niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki
muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös
kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään
aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä
ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu
ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä
monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle
elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman
sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä
himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia
hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä
useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine
lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan
ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa
tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia
tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen
ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän
piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa
tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden
hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi,
vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat
yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain
vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä
pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi
osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat
"tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään
tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina
on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se
sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin,
sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan,
katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät
että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan
kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni
hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja
neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä,
tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien
vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen.
Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta
ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin --
keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan
kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän
yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten
laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin
tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa
saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki
napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi
nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun
aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen
päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat
ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja
rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen
ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz
matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij
Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi
Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa,
mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma
jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista
ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään
päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen
arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut
hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja
vaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli
vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa
makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään
pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen
sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään
yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa
täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista.
Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä
peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen,
ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä
istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista
päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa
pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja
paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi
yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta
tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää
mitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan
pitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi
tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä
mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy
joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä
ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille
toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille
muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla
päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.




6.


Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako,
kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti _sattuu_ hänen käsiinsä, niin saattaa
hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä
kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen,
ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy
ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen
pääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt,
mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään
tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen
vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei
milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin
viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen
Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet
lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai
seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti
paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten
ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta
kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta
istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat,
koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla
ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas
meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi
kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä
uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin
oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään
kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä
vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta
silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota
nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi,
niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi
läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten
katseli häneen.

-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä
tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen
rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen
paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli
kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä
kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista
ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä
nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja
iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin
saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä
hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton.
Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän
niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai
oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden
päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee
työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti,
kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia
päiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt
huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen
nukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä,
taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä
tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat
päivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä
jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman
mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei
onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin
totuuksiin...

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään
vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin
kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa
hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat,
jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on
intoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja
verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita
puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat
järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä
kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain
työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin
paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen
ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta
hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja
tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa,
niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia
kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle,
jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka
viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin
liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa
juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen
polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet
hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan
tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov
ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja
ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki
jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin
vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä
jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt,
niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla
tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan
nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän
sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta,
niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan
jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli
sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat
lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä
pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden
asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen
luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli
viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs.
Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen
päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään,
kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien
enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia
tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia
asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia
yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita
totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi
ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä
tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä
juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan
eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin
voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä
suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan
kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis
tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän
lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi
miettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä.
"Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään
niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä
tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille
hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville
ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän
löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei
ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla
ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa
tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen
että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän
käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään
kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut
suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan
hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt
tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita
mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa
isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä
vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään
ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan
kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin
nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan
ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin,
sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan
hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot
kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi
siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja
kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään,
vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin:
ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme
sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin
vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon
tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja
illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa
ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle
kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin
taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita
tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja
myös kyyneleet silmissä lausui: -- Se on Jumalan tahto ja Jumalan
kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on
saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät
ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan
kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja
Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän
asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi
senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan
uutta ja tuntematonta, niin -- se tuntui hänestä kerrassaan
sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin
elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut
vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja,
kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista
paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien
uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan,
kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten
pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän
kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy
rientää niin että päätä huimaa, koska on -- kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se,
ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt,
eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen.
Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä
oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän
käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan
että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä
työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten
mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien
hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa,
jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja
asemoitus -- kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään;
jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista
suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt
edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen,
taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen
tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen,
milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on
saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin,
yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi,
odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään -- ja
mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta
ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on
_itse_ omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen
toimeenpanija...

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan
heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan
säästämättä voimiaan -- siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy
raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle
riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan
vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin
toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi
haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako
etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja
etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras
suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään.
Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa
syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä
tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä
työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas -- arvattavasti siihen
mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella...

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat
pitkin hänen pehmeitä poskiaan...

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta
ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan
levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille
hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria
ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot,
senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen
vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa
pullistuksiin... Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja
silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman
liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään,
nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja
katseli hurmaantuneena ympärilleen... Tuossa, kas tuossa se nyt
toteutuu ... hän tekee oikean sankarin työn ... ja silloin, hyvä
Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia
saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!...

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän
kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat
lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja
myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista
mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja
hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä
jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin
katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun
nelikerroksisen rakennuksen taakse...

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut
auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset
mielenliikutukset ja mielikuvat! -- Rakastaapa hän väliin kuvitella
itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei
ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse.
Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota
vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan
Euroopan kimppuun ... taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä,
mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia
kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja
jalomielisyyden uljaita urotöitä...

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai
nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat,
kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous
seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan:
"katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja
Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden,
kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen
kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten
vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi
rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan
hirmumyrskyn...

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon,
tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä
mailmassa tapahtuneekin -- ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten
ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä
elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja
ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde -- niin tokkopa sillä
nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä
tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa
nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa
sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän
sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille,
ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä
oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri
niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä
voikkaan elää.




7.


Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään
suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille",
noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset
herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin
vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen
painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton
uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi
oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän
herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen
ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän
valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä
isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa
rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin
tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona
epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu
oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias
aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä
peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti
omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan,
minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh
unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa
olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin
palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut --
ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain
riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös
tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt
varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu
metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille
on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla
oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia
suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan.
Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi
niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka
ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra
niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä
ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä,
puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa
että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin
kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on
semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei
sille missään saata olla mieliksi ja että -- sanalla sanoen -- olisi
paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta
vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä
peritystä ikivanhasta tavasta -- että oli haukuskeltava herraansa,
missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan
herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä,
päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi
seuraavaan tapaan: -- Se minun herrani se yhä hännystelee sitä
leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: --
eilettäinkin se sille reivin kirjoitti...

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se
hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli,
ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää
kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu
väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei
hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä
koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja
vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen
vain näön vuoksi -- eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään.
Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi,
mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat
peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli
avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta
vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri
kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen
puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan,
niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle
pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai
aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan
pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen
neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin
pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa
päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi
askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan.
Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee
myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla
pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin
katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä
ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se
seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät
lattiaan -- ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän
kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän
kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin
mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan,
milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan
aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen
puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää,
taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan
rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet,
jotka vaativat varovaista pitelemistä -- ja tämä kaikki kuuluu
Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten
käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja.
Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä
lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa
kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin
intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna
kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja
järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla
eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään,
joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin
Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota
romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät
kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy
ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti
kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista
suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet
otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti
koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin
paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa -- sillä hänhän oli saanut
kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään
kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä,
mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa
rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja
vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten
ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut
paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat
helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun
tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan -- niin oli
se jo säpäleinä.

-- Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville.
-- Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun
vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki
remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan
paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse
sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen
alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien
kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne
vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan
tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen
latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin
oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin
voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen
rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän
samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne
vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä
ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä
olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi -- ei kuitenkaan joka päivä -- ne paikat
lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti
ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä
pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois
kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan
paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään
piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä
enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin
yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja
vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että
koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä
ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen
vanhoihin perustuslakeihinsa -- sitä ei mikään mahti mailmassa olisi
saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai
viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän
nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta
jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo
itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään
ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä
muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen
kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen
tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä
muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään
luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin
tehdä -- hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai
velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt
ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia
tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi
ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän
oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa
tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin
koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle,
osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa
on sen niskaan karata -- eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön
herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi
riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias
välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa
kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan
hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo
tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan
vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan
kaikkea kohtaan, mikä kuului -- ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan
ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä,
mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin
hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt
ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat,
erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista
kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon
karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja
Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli
oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman
kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia.
Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta
kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen
koko mailmassa -- ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli
Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani
kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla
käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen
sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa
lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen
Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana
katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä
pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan:
"Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta
herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen!
Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona,
katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun
tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki
tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella -- ikäänkuin antaen heidän
tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen
herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui
tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja
tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi
rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja
porttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut
tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki
ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen
anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään
sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi
hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin
mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä,
talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti
hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni"
tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen
ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen
ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen.
Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa.
Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti
mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä
toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista
sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan
toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä
molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen
uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo
puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan
koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä
enää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin
väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä
lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin
ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla
vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään
Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo
vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän
salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään
Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt.
Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty
Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään
jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena,
mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston
täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia.
Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä
riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään
muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan
lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi
vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja
lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä,
milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa.
Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä
rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä
kannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä
kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin
seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...!
Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen
luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin
pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet
kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli
Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa
hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja
portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän
niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä
taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista
toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä
takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli
häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien
toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut
pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä
sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään.
Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta
ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä
jalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi
tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei
olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua,
häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen
edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.




8.


Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei
Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten
odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut,
että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei
kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh
maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten,
ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti
Sakariias tunkeliaasti.

-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. --
Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...

-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli
Sakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä!
murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon
luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan
paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta
onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin
ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi
silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se
oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä
häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse
Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!"
päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta..."

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu
lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa
pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä:
kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan
haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön
näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan
kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat
kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista
uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia
vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden,
keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta
ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa
rakennuspuuhiin ... siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva!
Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen
sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen
pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman
huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat
sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan
ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan
vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille,
pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää
kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja
päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita.
Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään
likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi
ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan
kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti
niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä
mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden
koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä
siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän
ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa,
laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden
takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja
ympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä
kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse
ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu
lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä
parvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki
istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa,
piikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät
hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen
kaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen
sydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin
yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät
kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää
ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias,
joka on ylennetty "majordomukseksi", -- vanha Sakariias, jolla on
hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja
asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai
kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu
myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä
muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään
nukkumaan...

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli
niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä
pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään
päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja
hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan
synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja
lapsia...

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen
hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa
tunn

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48764