← catalogue

Colomba: Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta

by Prosper Mérimée · Finnish · Gutenberg #48725 · 324,249 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Colomba: Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Colomba: Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta

Author: Prosper Mérimée

Translator: Kasimir Leino


        
Release date: April 17, 2015 [eBook #48725]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48725

Credits: Produced by Juha Kiuru


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK COLOMBA: KERTOMUS KORSIKAN OLOISTA 1810-LUVULTA ***

COLOMBA

Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta


Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE


Ranskasta suom. Kasimir Leino



Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,
Helsinki, 1907.
Kirjapaino-osakeyhtiö Sana.






ALKULAUSE.


Se voimakas kirjallinen liike, joka 1820-luvun alulla syntyi
Ranskassa ja kirjallisuushistoriassa tunnetaan romanttisen koulun
nimellä, loi useita tuoreita ja elinvoimaisia kiljailijakykyjä,
joiden luomat ja nimet ovat ainaiseksi jälkimaailman muistoon
jääneet. Tämän romanttisen koulun päävaatimukset tarkoittivat
vapautumista vanhoista klassillisista taidemuodoista ja uuden
suunnan luomista, joka enemmän ottaisi huomioon paikallisvärityksen,
kansan olot ja tavat, tekisi kuvattavien henkilöiden puhekielen
näiden yhteiskunnallista asemaa ja sivistyskantaa vastaavaksi j.n.e.
Vanhoillisten klassikkojen ja nuorten uudistusharrastajain välillä
alkoi ankara taistelu, jota kesti vuosikymmeniä.

Toisella puolen entisyyden yksipuolisia ihailijoita, joiden
jäljittelevät luomat todistivat heidän kyvyttömyyttänsä ja
alinomaista ihailua n.k. suuren vuosisadan klassikkoja kohtaan.
Toisella puolen joukko nuoria, innokkaita runoilijoita, jotka --
jättämällä vanhat omaan arvoonsa -- opettivat yleisölle, että uudet
ajat tuovat uusia taidetarpeita, uudet tarpeet uusia taidemuotoja ja
että uuden vuosisadan ei tarvinnut jäädä entisen kai'uksi, vaan oli
sille annettava oma, erityinen kirjallistaiteellinen leimansa.

Tämän nuoren, elinvoimaisen koulun varsinaisena johtajana mainitaan
tavallisesti sen taisteluhaluisin ja tuotteliain runoilija Victor
Hugo. Historiallisen näytelmärunouden alalla voidaankin Hugota pitää
uudistuksen lahjakkaimpana toteuttajana niiden kirjallistaiteellisten
vaatimusten perustuksella, jotka ylempänä olemme maininneet,
vaikka hän, luonteeltansa intohimoinen kun oli, usein tekeekin
itsensä syypääksi liioitteluihin. Romanttisen koulun voittoisan
lipun alle joutui sellaisiakin eteviä kykyjä jotka eivät voineet
yhtyä Hugon innoittelevaa, sanarunsasta ja deklamoivaa runomuotoa
ihailemaan, mutta harrastivat niitä terveellisiä, realistisia
vaatimuksia, jotka tähtäsivät paikallisvärityksen, kansantapojen,
henkilöiden suhteellisen puhekielen y.m.s. uudistusten juurruttamista
ranskalaiseen kirjallisuuteen. Mutta jos nämä vaatimukset, joiden
toteuttaminen loi perustuksen koko nykyiselle realistiselle
elämänkuvaukselle, olivat tärkeitä kertomarunouden alalla, eivät ne
suinkaan olleet vähempiarvoisia nykyaikaiselle draamallekaan.

Tämänkin alan tienviittoja ja uusaikaisen, paikallisväritystä
ja todellisempaa luonnekuvausta tähtäävän draamallisen muodon
ensimmäinen käyttäjä oli Prosper Mérimée, joka sitäpaitse on
ranskalaisen novellin varsinainen luoja ja vielä nytkin sen
voittamaton mestari. Tämän sijan myöntävät hänelle nimittäin kaikki
ranskalaisen kirjallisuuden tuntijat ja kirjallisuushistorioitsijat.

Kaikissa novelleissansa ilmenee Mérimée lyhyen kuvauksen mestarina
ja ihmisellisten intohimojen etevimpänä kuvaajana pysyen aina
objektiivisena ja korkealla, esityksen yläpuolella, seisovana
taiteilijana. "Hänen novellinsa ovat mestariteoksia", sanoo esim.
Edv. Engel Ranskan kirjallisuuden historiassansa; "onton paatoksen
ja liiallisen sanatulvan vihollisena, aiheiden keksinnässä rohkeana
ja henkilöiden sielutieteellisessä kehityksessä syvällisenä
taiteilijana kuuluu Mérimée niihin realisteihin, jotka eivät näe
tehtäväänsä rumuuden tosiperäisessä kuvaamisessa, vaan antavat aina
hienon, kaunotieteellisen tunteen johtaa itseänsä aihevalinnassa
ja esityksessä.[1] Tunnettu saksalainen kirjallisuushistorioitsija
Scherr taas sanoo teoksessansa Gesch. der Weltlitteratur (1895),
että nerokkaisuudessa ja muodon taiteellisessa täydellisyydessä
seisoo Mérimée 19:n vuosisadan ranskalaisten kirjailijain eturivissä;
novellikirjailijana on hän etevämpi noita kaikkia."

Aivan outo ei Mérimée enää maamme yleisölle ole. Hänen elämäkertansa
ja teoksensa on allekirjoittanut esittänyt suomenkielisessä,
laajahkossa teoksessa "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset"
(1895); sitä paitse on kokoelma hänen lyhempiä novellejansa
ilmestynyt tämän kertomuksen suomentajan kääntämänä nimellä "Helmiä",
joka sisälsi 6 tekijänsä lyhempää tunnetuinta ja etevintä uuteloa,
nim. Mateo Falcone, Etuvarustuksen valloitus, Arpapeli, Tamango,
Etruskilainen vaasi ja Arsène Gruillot.

Mestarillisimmat ja ehkä myöskin tunnetuimmat Mériméen pitemmistä
novelleista ovat kuitenkin Bizet'n säveltämän samannimisen operan
kautta meilläkin tunnetuksi tullut Carmen ja ennen kaikkia hänen
kuolematon uutelonsa Colomba, johon suomenkieliselläkin yleisöllä
nyt, 67 vuotta jälkeen sen ilmestymisen, vihdoinkin on tilaisuus
tutustua.

Colombassa ilmenevät tekijän tyylilliset lahjat ehkä loistavimpina ja
selvimpinä. Tyylillä ei tässä silloin suinkaan ymmärretä ainoastaan
kielellistä asua, jota myöskin olemme koettaneet tunnollisesti
noudattaa mikäli kahden erilaisen kielen rakenne ja käyttö sen
sallii, vaan etupäässä aiheen esitystapaa, rajujen intohimojen
asteittaista kehitystä, luonnon, kansantapojen ja ympäristönsä
hallitsemain luonteiden kuvausta. Tekijä, jolla valtioarkeoloogina
oli tilaisuutta matkustella kaikkialla valtakunnan etäisimmissäkin
osissa, on tässä ottanut kuvataksensa kaukana Välimeren saaressa,
suuren Napoleonin syntymämaassa Korsikassa viime vuosisadan
toisella kymmenellä vallitsevia hurjia kansantapoja ja omituisia
oloja, joille ryövärielämä ja sukukosto antaa mitä voimakkaimman
paikallisvärityksen.

Napoleonin lipun alla Waterloon taistelussa mukana ollut
korsikalainen upseeri, Orso della Rebbia, joka polveutuu saaren
vanhimmasta aatelista eli 11:llä vuosisadalla tapahtuneen
kansankapinan johtajista [n.k. korpraalisuvuista], palaa takaisin
syntymämaahansa satunnaisten matkatoveriensa erään englantilaisen
everstin ja hänen ihanan tyttärensä kanssa. Kuinka tämä sivistyneessä
Ranskassa toisiin oloihin kasvanut nuori upseeri kotikyläänsä
tultuaan vähitellen ja vastoin tahtoansa jälleen joutuu hurjien
korsikalaisten tapojen valtaan ja kuinka hän nuoren, intohimoisen,
kauniin sisarensa Colomban yllyttämänä ja kiihoittamana vihdoin
kietoutuu ikivanhan, hurjan sukukostotavan ylläpitäjien pauloihin,
kunnes hän lopulta, itseänsä puolustaessansa, ampuu kuoliaaksi
kilpailevan naapurisuvun Barricinien kaksi viimeistä miespuolista
edustajaa, kuvaa tekijä jännittävällä, tyynellä ja useimmiten
mestarillisen taiteellisella tavalla; nuori upseeri ei kuitenkaan
joudu vankeuteen, vaan sen sijaan -- naimisiin tuonoisen
englantilaisen neitosen kanssa, joka ihailee omituisuuksia ja
urhoollista sankaria. -- Vaikka itse kertomuksen juoni onkin
yksinkertainen, ovat sen tapahtumat sitä mutkallisempia ja
jännittävämpiä keskittyneisyydessään. Kaiken toiminnan varsinaisena
yllyttäjänä ja suuntaajana on Colomba, peräti korsikalainen luonne,
lannistumaton, intohimoinen ja lahjakas, mutta raju ja hurja neito,
jolla muiden ominaisuuksiensa ohella on runolaulajattaren eli
"itkijän" lahjat.

Colomban luettua voi ehkä suomalainen lukija yhtyä siihen, mitä V.
Vedel "Yleisessä kirjallisuuden historiassa" lausuu Mériméestä: "hän
ihaili energiaa (= joustavaa voimaa), jyrkkäleimaista luonnetta
ja rakasti kaukoperäistä, värikkään vierasta ja psyykillisesti
tavatonta". Röyhkeät rikokset ja pahuuden voiton kuvaa hän
ilman subjektiivista mielenliikutusta; koko hänen tyylinsä
luonne on tällaista maailmanmiehen malttia ja kylmäverisyyttä,
pöyristyttäviäkin kohtauksia kuvatessa. Näiden ominaisuuksiensa
kautta on Mérimée joutunut uusaikaisen, realistisen novellin
varsinaiseksi perustajaksi ja sellaisena maailmanmaineensa
saavuttanut. Siistityn ja siron muotonsa kautta miellyttivät hänen
elävät, jännittävät ja keksinnältänsä alkuperäiset kuvauksensa
etupäässä hienoaistista kirjallista yleisöä, jonka lempikirjailija
Mérimée jo eläessään oli ja yhäti edelleen on pysynyt.

Colomba ja Carmen ovat tietääksemme käännetyt kaikille sivistyneille
kielille. Ruotsiksi käännettiin se ensi kerran jo pari vuotta
ilmestymisensä jälkeen (1842) ja sittemmin (1877) käänsi Ed.
Bäckström uudelleen sekä Colomban että "Illen Venuksen". Tanskalainen
käännös Colombasta ilmestyi pari vuotta tekijän kuoleman jälkeen
(1872) ja uusi käännös julkaistiin siitä v. 1887. Erityisesti
on huomattava, että Mérimée etevimpänä tyylimestarina nyttemmin
kuuluu kaikissa Ranskan oppikouluissa luettaviksi säädettyihin
kirjailijoihin; hänen Colombaansa luetaan tietääksemme myöskin
useissa Saksan ja Pohjoismaiden oppilaitoksissa.

Päättäköön lukija itse tekijän kertomatyylin etevyydestä; "Helmien"
ja Colomban avulla hän sen jo jossakin määrin voi tehdä, vaikka
meidän samalla täytyy pyytää häntä muistamaan, ett'ei käännös koskaan
ole alkuperäisen veroinen. Mériméen teosten kielellinen asu ei anna
aihetta mihinkään rikkaampaan suomenkielen käyttöön; sen etevyys
on täsmällisyydessä, luontevuudessa ja säädyllisyydessä, josta hän
aniharvoin poikkeaa kansanomaista puhetapaakin jäljitellessään.
Näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei hän säädyllisimmänkään lukijan
hienotunteisuutta koskaan loukkaa.

       *       *       *       *       *

Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p. 1803 Pariisissa, missä hänen
isänsä J. Fr. Léonor Mérimée silloin eli taidemaalaajana; äiti Anna
Moreau oli onnistunut lastenmuotokuvaaja ja isoäiti, rva Leprince de
Beaumont taas oli tunnettu lastenkirjailijattarena. Ylioppilaaksi
tultuansa opiskeli hän oikeastansa lakitiedettä, vaikka hän samalla
ahkerasti harjoitti humanistisia tieteitä perehtyen vanhoihin
ja uusiin kieliin, historiaan, taidehistoriaan ja oman maansa
muinaistieteeseen. Kielistä hallitsi hän englannin ja espanjan
kielet parhaiten; vanhoilla päivillänsä opetteli hän myöskin venäjää
kääntäen ranskaksi Gogolin Revisorin ja joukon Pushkinin ynnä
Turgenjewin novelleja. Historian alalla on hän julkaissut useampia,
perinpohjaisia tutkimuksia Rooman, Espanjan, Venäjän ja Ranskan
historiasta; eräät näistä, kuten Histoire de don Pedro I ja Les faux
Démétrius käännettiin v. 1852 saksaksi. Mériméen tutkimus "Ukrainin
kasakoista" on tietääksemme ilmestynyt myöskin venäjäksi eikä hän
kaunokirjailijanakaan ole outo venäläiselle yleisölle.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen joutui Mérimée v. 1831 kreivi
d'Argout'n kabinettisihteeriksi ensin kauppa- ja sitten meriasiain
ministeristöön. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin nimitettiin hän L.
Vitet'n jälkeen valtion historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi
eli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta tehden
matkoja ympäri Ranskan valtakuntaa ja julkaisten näiden retkien
tuloksina joukon matkakertomuksia, joille selvä tyyli, esityksen
täsmällisyys ja asiallinen luotettavuus antavat pysyvän arvon;
hänen esityksensä ranskalaisesta rakennustaiteesta keskiajalla on
jäänyt myöhemmille tutkijoille perustaksi Ranskan keskiaikaisen
taidehistorian alalla.

Mérimée matkusteli paljo oman maan ulkopuolellakin. Englannissa
pistäysi hän tuon tuostakin tervehtimässä tuttaviansa, joihin
kuuluivat ajan etevimmät tiede- ja valtiomiehet, sellaiset kuin
Palmerston, Gladstone y.m. Samoin matkusteli hän jo nuorena
ylioppilaana Espanjassa, jonka oloja hän on kuvannut m.m. Carmenissa.
Täällä tutustui hän pikku kreivitär Eugénie Montijoon kanssa, joka
tuttavuus mainittakoon tässä, koska se aikaan sai käänteen hänen
elämässänsä. Kreivitär Eugéniestä tuli näet v. 1852 keisari Napoleon
III:n puoliso ja Mériméestâ ei ainoastaan hovin jokapäiväinen vieras,
huvittelija ja ylimyksellisen "lemmenhovin" sihteeri, vaan myöskin
valtiomies s.o. Ranskan senaatin jäsen, jona hän pysyi Napoleonin
kukistumiseen ja kuolemaansa saakka. Tuonen viikate korjasi hänet
muutamia viikkoja Sédanin taistelun jälkeen eli 23 p. syyskuuta 1870
Cannes'n kaupungissa etelä-Ranskassa.

Ihmisenä on tämä Ranskan "novellikirjailijain kuningas", kuten
häntä myöskin on kutsuttu, mitä huvittavimpia. Tosin ei hän
teoksissansa itse koskaan näyttäydy, mutta hänen laaja eri aikoina
julkaistu kirjeenvaihtonsa antaa kuvan mitä hienotunteisimmasta,
sivistyneimmästä, tietorikkaimmasta ja monipuolisimmasta miehestä,
jonka tuttavuussuhteet kaikkien Euroopan merkkimiesten kanssa tekevät
hänen kirjeensä tavallaan historiallisiksi lähdekokoelmiksi Napoleon
III:n ajoilta.

Viitaten yllämainittuun elämäkerralliseen teokseeni hänestä huomautan
vain lopuksi, että parhaimman kuvan Mériméestâ saa lukija epäilemättä
Aug. Filonin teoksesta "Mérimée et ses amis" ja siitä monografiasta,
joka saman miehen kirjoittamana tavataan sarjassa "Les grands
écrivains français" (= Ranskan suuret kirjailijat).

_Suomentaja_.




I.


    Pè far la to vendetta
    Sta sigur' vasta anche' ella.

          _Vocero du Niolo_.

Lokakuun ensimmäisinä päivinä v. 181- palasi irlantilainen eversti
sir Thomas Nevil, joka palveli huomattuna upseerina Englannin
armeijassa, tyttärensä kanssa Italiasta ja pysähtyi Marseilleen,
missä hän asettui Beauveaun hotelliin. Innostuneiden matkailijain
ainainen ihailu oli synnyttänyt toisissa vastakkaisen tunteen, niin
että useat turistit -- muista erottautuaksensa -- nykyään noudattivat
Horation mielilausetta: _nil admirari_.[2]

Tähän tyytymättömään matkailijaluokkaan kuului myöskin everstin ainoa
tytär, miss Lyydia. Rafaelin maalaama "Kirkastus" oli näyttänyt
hänestä vain keskinkertaiselta ja purkautuva Vesuvius tuskin
kummemmalta kuin tavalliset tehdasuunit Birminghamissa. Sanalla
sanoen: hän oli tehnyt sen suuren havainnon, että Italialta puuttui
sekä paikallisväritystä (_couleur locale_) että luonteenomaisuutta.
Selittäköön ken voi näiden sanojen merkitystä, jotka minä kyllä
ymmärsin vielä muutamia vuosia sitten, mutta joita nykyään en enää
ole kuullut käytettävän.

Miss Lyydia oli nimittäin iloinnut saavansa alppien toisella puolen
nähdä oloja, joita muut eivät olleet nähneet ennen häntä ja joista
hän sitten voisi keskustella "kunniallisten ihmisten kanssa", kuten
hra Jourdain sanoo. Mutta kun hänen omat maamiehensä olivat ehtineet
kaikkialle ennen häntä eikä mitään tuntematonta koko maassa löytynyt,
liittyi miss Lyydia päättäväisesti tyytymättömäin puolueeseen. Sillä
onpa todellakin ikävää, ett'ei voi missään puhua Italian ihmeistä
ilman että joku puuttuu puheeseen kysyen: "Tietysti tunnette te
Rafaelin taulun N:n palatsissa? Se on ihaninta koko Italiassa".
Sattumalta on juuri se jäänyt teiltä näkemättä. Ja koska kaiken
näkeminen vaatisi liian paljo aikaa, on yksinkertaisin keino päättää
moittia kaikkea.

Happamen huomion teki miss Lyydia vielä Beauveaun hotellisalissakin.
Hänellä oli mukanansa kaunis piirustus, joka kuvasi Segnin
kyklooppilaista eli pelasgilaista porttia, jota hän ei luullut
matkailija-piirustajain huomanneen. Mutta kun lady Frances Tenwich
tapasi hänet Marseillessa ja näytti hänelle luonnoskirjansa, niin
oli siinä -- erään sonetin ja kuivatun kukkasen välissä -- mainittu
portti kuvattuna ja terra Sienalla voimakkaasti väritettynä. Miss
Lyydia antoi Segnin portin kamarineitsyellensä ja kadotti kaiken
kunnioituksen pelasgilaista rakennustaidetta kohtaan.

Sama taipumus tyytymättömyyteen oli myöskin nti Lyydian isällä, joka
vaimonsa kuoltua aina katsoi maailmaa tyttärensä silmillä. Everstin
mielestä oli Italia syypää siihen, että hänen tyttärellänsä oli
ollut ikävä ja se taas oli hänestä ikävintä, mitä maailmassa olla
voi. Tosin ei hänellä ollut mitään muistuttamista maan tauluja ja
veistokuvia vastaan, mutta sen uskalsi hän vakuuttaa kenelle tahansa,
että metsästäminen oli siinä maassa kurjaa ja että Rooman lakealla
täytyi päivän paahtaessa matkustaa 10 lieutä, jos tahtoi ampua
muutamia vahingollisia, punaisia peltokanoja.

Marseilleen saavuttuansa kutsui hän seuraavana päivänä luoksensa
päivällisille entisen ajutanttinsa kapteeni Ellis'in, joka juuri oli
viettänyt kuusi viikkoa Korsikassa. Sangen hauskasti kertoi kapteeni
neiti Lyydialle erään ryövärijutun, jolla oli ainakin se ansio,
ett'ei se mitenkään muistuttanut niistä rosvoustarinoista, joilla
häntä oli koetettu huvittaa matkalla Roomasta Napoliin.

Jälkiruokaan tultua jäivät herrat kahden kesken Bordeaux-viinin
ääreen ja puhelivat metsästyksestä. Ja nyt sai eversti kuulla,
ett'ei missään voi olla parempaa tilaisuutta vaihtelevaan ja
saalisrunsaaseen metsästykseen kuin Korsikassa.

"Metsäsikoja näette siellä kosolta", kertoi kapteeni Ellis, "mutta
niitä täytyy oppia erottamaan kesyistä syöttösioista, jotka
muuten ovat ihmeteltävän samannäköisiä, sillä" -- vakuutti hän --
"syöttösian ampuja joutuu pian huonoihin väleihin sikopaimenten
kanssa. Hampaihin asti aseestettuina ilmestyvät nämä näet äkkiä
piilostansa _maquis_-pensastosta, haukkuvat teidät ja maksattavat
teillä elukan. Mutta onhan teillä siellä eräs harvinainen eläin,
jota ette tapaa muualla, nim. muhvelilammas, mainio metsänriista,
mutta vaikea saada ammutuksi. Sitäpaitse vilisee Korsikassa hirviä,
daamahirviä,[3] fasaaneja, peltokanoja ja lukemattomia muita
metsäneläimiä. Jos te siis todella rakastatte metsästystä, eversti,
niin matkustakaa Korsikaan; siellä on teillä, kuten eräs isäntäni
sanoi, tilaisuus ampua kaikkia mahdollisia eläviä aina rastahasta
ihmiseen saakka."

Teepöydässä ihastutti kapteeni jälleen neiti Lyydiaa kertomalla
erään vieläkin omituisemman sukukostojutun,[4] jonka jälkeen hän
nosti kuulijattarensa innostuksen ylimmillensä antamalla kuvauksen
Korsikan omituisen villistä luonnosta, sen asukkaiden eriävästä
luonteesta, vierasvaraisuudesta ja alkuperäisistä tavoista. Lopuksi
laski hän miss Lyydian jalkojen juureen pienen ja kauniin tikarin,
jonka muodossa ja kuparikahvassa ei ollut mitään merkillisempää, vaan
sitä vastoin aseen entisyydessä. Kapteeni Ellis oli näet saanut sen
eräältä kuuluisalta ryöväriltä, joka oli vakuuttanut upottaneensa sen
jo neljään lämpöiseen ihmisruumiiseen.

Miss Lyydia pisti aseen vyöllensä, laski sen illalla yöpöydällensä ja
paljasti sen kaksi kertaa tupestansa, ennenkuin meni levolle. Eversti
taas uneksi, että hän ampui erään muhvelin ja että omistaja vaati
häneltä siitä maksun, johon hän suostui vallan mielellään, sillä se
oli todellakin ihmeellinen eläin, joka hirvensarvinensa ja fasaanin
pyrstöä muistuttavine häntinensä kuitenkin oli villisian näköinen.

Syödessänsä seuraavana päivänä aamiaista kahden kesken tyttärensä
kanssa, virkahti hän: "Ellis kertoi, että Korsikassa olisi
erinomainen tilaisuus metsästää; ell'ei se olisi niin kaukana, tekisi
mieleni viettää siellä parisen viikkoa."

-- Aivan oikein, arveli neiti Lyydia, miks'emme matkustaisi
Korsikaan? Sillä aikaa kuin te metsästätte, piirustelen minä;
erityisesti huvittaisi minua saada luonnoskirjaani kuva siitä
luolasta, jossa kapteeni Ellis kertoi Bonaparten lueskelleen lasna
ollessansa.

Tämä oli ehkä ensi kerta, kun tytär hyväksyi isänsä ilmaiseman
mielihalun. Ilahtuen tästä odottamattomasta kannatuksesta piti
isä sentään viisaimpana olla hiukan vastustelevinansa täten
kiihoittaaksensa tyttärensä mieluista oikkua. Mutta turhaan huomautti
hän, kuinka villi maa Korsika oli ja kuinka vaikeaa naisen oli siellä
matkustella. Miss Lyydia ei peljännyt mitään: päinvastoin olisi
hänestä varsin hauskaa matkustella ratsain, ja yölepoa nuotiolla
hän odotti kuin ilojuhlaa; ell'ei isä tähän suostuisi, matkustaisi
hän Vähään Aasiaan. Sanalla sanoen, hänellä oli vastaus kaikkeen
valmiina. Kukaan englantilainen nainen ei ollut ennen käynyt
Korsikassa; siksipä oli hänen sinne ensimmäisenä riennettävä. Ja
kuinka hauskaa näyttää luonnoskirjaansa, kun jälleen oltiin kotona
Saint-James'in torin varrella.

-- Mutta miks'ette te näytä tuota erinomaista piirustusta, rakkaani?

-- Ah, eihän se ole minkään arvoinen. Se on vain harjoitelma, jonka
tekaisin eräästä kuuluisasta korsikalaisesta ryöväristä, joka oli
meidän oppaanamme.

-- Kuinka? Oletteko te käynyt Korsikassa? j.n.e.

Kun höyrylaivaliikettä ei vielä ollut Ranskan ja Korsikan välillä,
oli matkustavaisten käytettävä purjealusta päästäksensä tuolle
oudolle saarelle, jonne miss Lyydia oli päättänyt tehdä löytöretken.

Samana päivänä kirjoitti eversti Pariisiin epuuttaen
huoneistotilauksensa, jonka hän hyvissä ajoin oli heille varannut,
ja teki sopimuksen erään korsikalaisen kuunari-aluksen[5] omistajan
kanssa, joka juuri aikoi purjehtia Ajaccioon.

Kuunarissa oli pari mukiin menevää suojaa. Eversti tuotti alukseen
ruokatavaroja ja omistaja taas vannoi, että eräs hänen vanhoista
matruuseistansa oli kelpo kokki, jonka lihaliemelle ei mikään vertoja
vetänyt. Niinikään vakuutti hän neidille sekä hyvää tuulta että
kaunista merimatkaa.

Tyttärensä tahdon mukaan sopi eversti laivurin kanssa, ett'ei tämä
ottaisi muita matkustajia ja perille tultua sivuuttaisi Korsikan
rannikot sillä tavoin, että he saisivat ihailla rantavuoristoa.




II.


Lähtöä varten määrättynä päivänä oli kaikki sälytetty kokoon
ja viety alukseen jo aamulla, vaikka määrä oli lähteä matkalle
vasta iltatuulella. Odotellessansa käveli eversti tyttärinensä
Canebierellä, kun laivuri yllätti hänet pyytäen lupaa saada ottaa
mukaan erään omaisensa, nim. vanhimman poikansa kummin pikkuserkun,
joka kiireisiä asioita varten palasi syntymämaahansa Korsikaan
eikä tiennyt muuta mahdollisuutta sinne päästä.

-- Se on erittäin kelpo sotilas, lisäsi

kapteeni Matei, ja palvelee upseerina kaartin jääkärijalkaväessä;
mies olisi jo kai everstinä, jos se _Toinen_ vain olisi vielä
keisarina.

-- No, koska se on sotilas, niin tulkoon, sanoi eversti lisäten:
niin, vallan mielelläni näen, että hän tulee kanssamme!

Mutta miss Lyydia huudahti väliin englannin kielellä:

-- Jalkaväen upseeri! (Hänen isänsä oli palvellut ratsuväessä, jonka
vuoksi tytär halveksi muuta aseväkeä)... Ehkä on mies ilman kasvatusta,
joka päälle päätteeksi tulee merikipeäksi ja turmelee meiltä koko
matkan hauskuuden!

Laivuri ei ymmärtänyt sanaakaan englannin kieltä, mutta näytti
kuitenkin käsittävän, mitä miss Lyydia sanoi myrtistäen kaunista
suutansa; hän alkoi nim. ylistää sukulaistansa kolmessa eri suhteessa
ja lopetti puheensa vakuuttaen, että nuori upseeri oli kaikin
puolin _comme il faut_, jonka takasi hänen sukuperänsä Kaporaalien
eli Korpraalien perheestä; eikä hän tulisi häiritsemään everstiä
mitenkään, sillä laivuri pitäisi huolen siitä, että upseeri saisi
sijansa jossakin sopukassa, missä hänen läsnä-oloansa tuskin
huomattaisiin.

Everstistä ja miss Lyydiasta oli omituista kuulla, että Korsikassa
löytyi sukuja, joissa isät ja pojat olivat korpraaleja, mutta kun he
tietysti otaksuivat näiden olevan jalkaväen korpraaleja, arvelivat
he nuoren miehenkin olevan jonkun köyhän raukan, jonka laivuri
ihmisrakkaudesta otti mukaansa. Jos nuorukainen sitä vastoin olisi
ollut oikea upseeri, niin olisi heidän täytynyt puhella ja aterioida
hänen kanssansa. Mutta korpraalista ei heidän tarvinnut välittää eikä
häiriytyä, olletikin kun tällä ei ollut miehistöä mukanansa eikä tämä
siis myöskään voinut -- pistin kiväärin nenässä -- saattaa ketään
sinne, mihin asianomaisen ehkä ei tee mieli seurata häntä.

-- Onko sukulaisenne altis meritaudille? kysyi neiti Nevil kuivasti.

-- Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin
kallio ... sekä maalla että merellä.

-- Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.

-- Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen
sitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.

Noin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei
noutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren
luona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan
asti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut,
tummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki
avomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi
olkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen
helposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat
katuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut
perheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.

Nähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä
valikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta ... siitä palveluksesta,
jonka eversti oli hänelle tehnyt.

-- Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies,
vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.

Ja niin astui hän laivapurteen.

-- Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori
mies italian kielellä kapteenille.

Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti
molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti
tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja
oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä
otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä,
että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen
istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei
millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.

-- Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti
eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä
upseereja.

Sitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.

-- Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?

Nuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti
pilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi
palvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle
7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.

-- Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta,
niin että...

-- Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.

-- Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.

Nuori korsikalainen puri huuliansa.

-- Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä,
rakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?

Ennenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi
nuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin
kielellä:

-- Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa.
Me Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa
kuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen
minä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut
vihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.

-- Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.

-- Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen
kursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin
"_shocking_", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa
persoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen
puhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka
vuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.

-- Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.

-- En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä
Ranskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.

Sen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:

-- Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin
puhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille
käyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.

-- Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti,
hänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni
laita.

-- Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta
laulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:

    S entrassi 'ndru paradisu santu, santu,
    e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]

Lyydia ymmärsi säkeet ... ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta
ja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen:
"_capisco_" s.o. ymmärrän.

-- Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.

-- En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin
sen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin
maamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin,
kuten laulussa sanotaan.

Sitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden
taskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa
sanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin
onnettoman vihollisensa käteen.

-- Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän
hyväntahtoisesti; mutta ... teidän palkkapuoliskonnehan ei salli
teidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.

Samalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun
käteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.

Nuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti
olevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen
kasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen
kädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.

-- Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun
antaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa
rahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin
epäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen
neuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät
heille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen.
Erotus ei tosin ole suuri, mutta...

-- Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta
sanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja
kaikki perheenne jäsenet ovat olleet.

Nämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja
hyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät
samaan kuoroon.

-- Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös
oli erinomainen ... ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää
todellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k.
korpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole
koskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100
nostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan,
valitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi
eli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä
kansantribuuneista.

-- Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi.
Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle
anteeksi, eikö totta?

Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.

-- Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni,
hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen
sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen
ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on
esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun
tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle
asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista
päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen,
jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja
vuoristossamme ... ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän
huokaisten.

Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della
Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä
nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen,
pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona,
nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset
anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka
saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka
laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka ... eikä hän muistanut
kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä.
Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei
hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä
korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan
tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia
huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian
avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.

-- Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä
englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä -- Espanjassa
näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon
tarkk'ampujaväkeenne.

-- Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori
luutnantti vakavasti.

-- En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä
Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo
pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän
olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja
ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta.
Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät
pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille,
mutta nämä vintiöt -- suokaa anteeksi, luutnantti -- nämä urhot,
piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, _en carré_,
kuten sotakielellä sanotaan ... eikä heitä millään tavoin voitu
lävistää. Neliskulman keskellä näin -- ja luulenpa näkeväni hänet
siinä vieläkin -- erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän
yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän
kahvilassa.

Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja,
ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari
ensimmäistä komppaniaani tuleen... Mutta sen sijaan, että nämä
olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani
sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat
täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä
satulassa... Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!

Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan,
vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan
sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani
asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä,
jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet
palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja
seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin,
yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin,
kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja
viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani
sanat: _Al capello bianca!_ Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani.
Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. -- Se
oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen,
jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

-- Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta
kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.
Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt
Vittoriakentän nurmen alla.

-- Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?

-- Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa
pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona
surullisena päivänä.

-- Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa
nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet.
Elääkö hän vielä?

-- Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.

-- Oliko hän mukana Waterloon luona?

-- Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla
taistelutantereella... Hän kuoli myöhemmin Korsikassa ... pari vuotta
sitten... Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en
ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin
valtameri, armon neiti?

-- Minusta on se liian sinervä ... eivätkä aallot täällä ole niin
suurenmoiset kuin valtamerellä.

-- Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa
luulen Korsikan teitä miellyttävän.

-- Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on
erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä
miellyttänyt.

-- Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani
kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata,
tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia ... ja ennen kaikkea Campo
Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan
veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin
selvänä on se muistossani säilynyt.

Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta
ylistysvirsiin.

-- Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni,
tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.

Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä
Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan
metsästyksestä ja sotatapahtumista.

Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa
vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia.
Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi.
Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja
Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä,
metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja
viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen
nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen
halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla
tehtyä tuttavuutta.

Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.




III.


Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus
eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.

Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon,
jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle
nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa
ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään.
Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen
korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän
ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja
kapusi kannelle.

Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi,
joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista
valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella
oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia
ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien
keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen
uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia
murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän
kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta.
Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman
ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä
mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:

"... Ei kanuunat, ei pistimet ... viel' urhon otsaa kalvaaks
saaneet... Kuin suvitaivas seijaana ... se välkkyi aina taistelussa;
... Kuin haukka ... kotkan ystävä ... hän seisoi liki lippua ...
ain' ystävilleen hunaja ... mut vihamiesten tullen hän ... kuin
valtameri läikehti. -- Kuin päivä ylväänä ... kuin kuuhut lauhana
... hän loisti maansa kunniana... Ei vainon nuolet urost' tätä ...
ikinä voineet lannistaa, ... mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon
uljaan takaa päin ... kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei
koskaan silmään katsoa ... ois rohjenneet he urhoa!... Ripusta yli
vuoteeni ... tuo risti kunnian ... jonk' olen itse ansainnut... Sen
nauhaa punaisemp' on paita mun... Mun pojalleni mailla kaukaisilla
... verinen paitani ja risti antakaa... Läpeä kaks hän näkee paidassa
... ne vaatii neljää salamurhaajalle... Mut kostettu en vielä ole
sillä!... Mun täytyy saada käsi ampujan ... ja silmä tähtääjän ... ja
sydän, jossa syntyi musta hanke..."

Äkkiä keskeytti matruusi laulunsa.

-- Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä
huomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille
kuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut
kannelle nauttimaan kuutamosta.

-- Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti
minua suuresti.

Matruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:

-- Minä en tahdo antaa kenellekään syytä _rimbeccoon_.

-- Kuinka? syytä mihin?

Kysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.

-- Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui
Orso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista
kuutamoa.

-- Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa
oppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä
sangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri
kauneimpaan värssyyn.

Matruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi
tiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä.
Nähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson
kuullen.

-- Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin
kääntyen. Oliko se joku _ballata?_ tai joku _voceró?_[8] Tämä neiti
ymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.

-- Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.

Ja samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt
Maariasta.

Miss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa
laulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon
tästä arvoituksesta.

Hänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis
ymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli
emäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil
ehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:

-- Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla
_rimbecco?_[9]

-- _Rimbecco?_ Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan,
sillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole
täyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut _rimbeccosta?_

-- Laivuri käytti sitä sanaa ... eilen Marseillessa, riensi miss
Lyydia vastaamaan.

-- Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.

-- Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan ... kenen ajoilta se
olikaan? Ah, niin ... luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa
muistellessamme.

-- Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä
rakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?

-- Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?

-- Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat ... ja sitä paitse
kävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta;
minkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei
hän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?

-- Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui
matruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä
häneltä niskat nurin.

-- Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai
Vannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.

-- Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle,
huudahti Orso.

-- Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.

-- Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla
puolisonsa käden kautta.

Onko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?

-- Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli
mustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.

-- Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä
annatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?

Miss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi
matruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.

-- Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.

-- Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku
hermostuttaa minua.

Samassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja
alkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä
tietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää
siksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. -- Kaunis
tyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki
kirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi,
jos purisivatkin.

Mahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen
kauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi
alas hyttiinsä.

Samoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.

Kun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja
vei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä:
Orson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että
luutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa
salamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana,
että Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän
sanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä
"tuoresta lihaa". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren
ymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran
aikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä
murhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta
huomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit,
asianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.

-- Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani
luotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen.
Jos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta
S:stä.[10]

Nämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä
miss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian
suhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen
englantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja
avomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat
vaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle
luutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain
voimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli
ainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti
näkymään.

Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä
kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa
tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis
kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että
sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella
luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro
vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.

Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu
huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja
hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan
nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika
kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä.
Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä
tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana
usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta
puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä
intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen
paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä.
Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen
verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.

Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän
valmistuksen jälkeen.

"Varjele itsesi ... minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat
vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa.
Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla,
mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt.
Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."

Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui
kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa
piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran
oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen
suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän
edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut
odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.

Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat
paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle
huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään
olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin
everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä
aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti
äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan
joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa;
mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia
asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet
mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä
keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa
kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin
tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle
kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki
sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.

Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein
(Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama
esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin
kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto,
joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla
Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että
yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla
taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on
kuollutta ja autiota.

Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla
Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion
lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden
takana alastomia vuoria.

Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä
näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita
rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat
kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema
on vakavan ja surullisen kaunista.

Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan,
yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä
kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja ... ja nämäkin aina
samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja,
jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua
tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei
täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun
suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja
katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä
riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia,
jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava
ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita
henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein
kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen
näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.




IV.


Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän
tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi
miss Lyydia itsensä -- jo pari päivää Korsikassa oltuaan -- syvästi
surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa,
jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat
täydelliseen yksinäisyyteen.

Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla
olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena.
Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa
ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen
päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit,
teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä
ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin
hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine
ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.

Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän
panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se
ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen
nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään
seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss
Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon
vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista,
jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan
tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa
tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada
hurja korsikalainen käännetyksi.

Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti
ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli
kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta.
Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen
syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja
laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä
sangen myöhään jutellen keskenänsä.

En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut
eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli
ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli
varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas
englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä;
hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia
tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli
tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi
mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi
rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon
lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita
kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni,
eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille
tyttärensä:

-- Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te
epäilemättä tunnette?

-- Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman
hämillänsä.

-- Olen, herra prefekti, vastasi Orso.

-- Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.

Tavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa
haukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas
tahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa,
jonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss
Lyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä,
sillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista
ja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan
seuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa
tarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.

-- Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi
hän miss Lyydialta.

Hiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan
aluksella, joka toi heidät Korsikaan.

-- Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen.
Mainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa?
kysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.

Miss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:

-- Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse
kysyä häneltä sitä.

Prefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan
myöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä,
sanoi hän:

-- Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti
olette jo unohtaneet Korsikan ... ja sen tavat.

-- Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.

-- Kuulutteko vielä armeijaan?

-- Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.

-- Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja
ehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.

Viimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.

Korsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat
Ranskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen
kansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi
heidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.

Hiukan ärsytettynä vastasi hän:

-- Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen
pitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?

-- Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin
vain muutamista tämän maan _tavoista_, joita kaikkia hallituksen mies
ei voi hyväksyä.

Prefekti lausui sanan "tavoista" erityisellä painolla ottaen niin
vakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen
nousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen
saapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.

Hänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:

-- Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin
tulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta
mieheltä.

-- Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän
varsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.

Eversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin
ja heikensi äänensä:

-- Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä
luulen ymmärtäneeni hänet.

-- Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta
jos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti
teidän itsenne lisäämä.

-- Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra
della Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen
näette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa
heidät nähtyäni.

-- Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko
hyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea...

-- Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan
tutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä
ja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä...
Elkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian
läheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.

-- Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss

Nevil, "ystävätär" kuului minusta paljon hauskemmalta.

-- No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että
koettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut
niistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne
kohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta
luonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle
paljokin kerrottu... Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.

-- Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso
käyden kuolon kalpeaksi.

-- Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa,
tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse
minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne
verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi
kaksintaisteluksi.

-- Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?

-- Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän
huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen
siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen
tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja
ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska
tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte
vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista,
jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo
sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä ...
englantilaiseen tapaan.

Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja
liikutettuna puristi.

-- Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto
herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin ...
valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille,
että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!

Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja
tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.

-- Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa
täsmällinen.

-- Kyllä, herra eversti.




V.


Kun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin
tuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla
ja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen
ratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.

Naista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna
kyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi
pistooli ja nauhasta riippuva "taskumatti"; kädessä piti hän pyssyä,
jonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies
oli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota
kantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla
ollessansa.

Naisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion
puoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten
oli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu
purppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla
kertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi
hän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset
toivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän
mustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä
ympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta
mahdollisimman yksinkertainen.

Miss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu
nainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin
sangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää.
Vastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia
pysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja
Orso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori
nainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle
kivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset
talliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan
naisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja
kun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon
puetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.

Pian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä.
Isäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen
sormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti
ylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan
liikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi
aivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.

-- Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio della
Rebbia? Minä olen Colomba.

-- Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä
hellästi.

Everstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, sillä
Englannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.

-- Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin
tänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon
ja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että...

Orso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:

-- Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut
nimeänsä ... (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil.
-- Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta
syödä päivällistä kanssanne ja ... sisareni kanssa...

-- Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas
herra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei
tässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka
katetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni,
jos hän liittyisi seuraamme.

Colomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja
kaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka
samalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia
esitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta
muuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi
ja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran
elämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen
käytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä
kömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun
ainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti
seuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä
ystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti
della Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin
vuode häntä varten.

Colomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen
kamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se
oli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.

Palattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo,
jotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.

-- Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän,
Orso Antonio?

-- Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä ... ja yhtä hyviä
kuin kauniitakin.

-- Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba
veljeensä kääntyen.

-- Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma,
lausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin
neljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.

Herrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä
ottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi,
kuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka
äkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.

-- Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.

Orso teki esteitä.

-- No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä
varten.

Colombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi
aseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen
Mantonkiväärin.

-- Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.

Hänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta,
mutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa
huvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt
käydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut
everstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin
aterialle ruvettaessa.

-- Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.

Ja hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja
korsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas
näytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa
sanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta
Colomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi
hänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja
outo surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui
katsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin
päästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti
katseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.

Keskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin
huonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne
muutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä
kanssa.

Päivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut
jonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella
avomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken
sisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä
viereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta
sanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella
toistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän
aikoi asettua.

Eversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil,
joka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut
kaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun
Dantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun
helvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi
lukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit,
jotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea
rakkautta käsittelevää kirjaa.

Sitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti
pystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet
silmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni
vuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa.
Ihmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa
pikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!

Kun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:

-- Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?

Orsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen,
että sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo
useita vuosisatoja sitten.

-- Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä
lukea Dantea.

-- Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba
toistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka
olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän
ensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja
tunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.

Miss Lyydia oli vallan hämmästynyt.

-- Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä
tapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta
kirjaa.

-- Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt
voivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain "Isä meitänsä".
Mutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar.
Jo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti
minulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja
pari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.

Colomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli
kuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi
kerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä
pyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti
häntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi
sisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää
kuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että
korsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi
maansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian
oikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin
pakotetuksi sanomaan sisarellensa:

-- No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.

Colomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa
ja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut,
jotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe,
kun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla
äänellä serenatan nimeltä

_Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen_.

Laaksossa kaukana vuorten takana ... minne aurinko paistaa vain
tunnin päivässä; ... niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki ...
jonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät
aina kiinni ... ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä
päivää ... kun aurinko paistoi ... yks ikkuna töllin jo avautui ...
ja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa... Hän kehräsi
laulaen suruisen laulun ... joka muiden ei laulujen kaltainen ollut...

Kevätpäivänä eräänä sormuskyyhky ... oli istunut oksalle läheisen
puun ... ja kuullut sen orvon laulun... Oi tyttönen, yksin et itkene
sa ... vei multakin ystävän haukka niin julma... Oi, lintunen,
näyttäös ryöväri tuo ... niin vaikka hän pilvissä asuis ... ma
korkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan
... tuo orvolle kaukomailta? -- Nimi veljesi virkkaos, tyttönen,
vain... Mun siipeni luoksensa kantaa!

-- Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen
sisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen
teeskennellylle leikillisyydellensä.

-- Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan
sen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle
ja annan säveltää sen.

Kunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi
kuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:

-- Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään
juuri söimme _à la crapaudine?_[12]

Miss Nevil nouti muistikirjansa ja katseli hämmästyneenä, kuinka
omituisella tavalla runonsepitsijä Colomba käytti paperia
kirjoittaessansa albumiin äskeisen laulunsa. Sen sijaan, että kukin
säe olisi ollut rivillänsä, kirjoitti hän ne samalle riville sikäli
kuin arkin laajuus sen salli; tällä tapaa kirjoitettuina eivät ne
enää olleet runosepustusten tavallisen määrittelyn mukaiset: "runo
on sarja eripituisia pikkurivejä, joiden molemmille puolin jätetään
reunaa". Sitäpaitse teki miss Lyydia muutamia hauskoja havaintoja
neiti Colomban hieman oikullisesta oikeinkirjoituksesta, jolle hän
ei voinut olla hymyilemättä, vaikka se nolasikin Orson veljellistä
turhamielisyyttä.

Kun levon hetki oli tullut, vetäytyivät molemmat nuoret tytöt
kamariinsa. Riisuessaan yltänsä kaulakoristuksensa, korva- ja
rannerenkaansa, tarkasteli hän seuralaistansa, joka hamosensa alta
veti esille pitkän, vaan muodoltansa sangen oudon tikarin. Sen kätki
Colomba huolellisesti ja melkein salaa pöydälle heitetyn mezzaronsa
alle, jonka jälkeen hän polvistui ja luki hurskaan rukouksen. Pari
minuuttia myöhemmin oli hän vuoteessansa. Hitaasti riisuutuen kuten
kaikki englantilaiset naiset ja, luonteeltansa utelias kun oli,
lähestyi miss Lyydia pöytää ja nosti -- muka neulaa etsiessänsä
-- mezzaroa, jolloin hän huomasi pitkänlaisen tikarin, jonka pää
oli huoliteltu hopealla ja raakunkuorisilla koristeilla. Tikari
oli huomattavan merkillistä työtä, nähtävästi vanhanaikainen ja
kokoilijoille kallisarvoinen ase.

-- Onko täällä tapana, kysyi hän hymyillen, että neitoset kantavat
tällaisen pikku aseen kureliivissänsä?

-- Se on välttämätöntä, vastasi Colomba huokaisten, täällä kun on
niin paljo pahoja ihmisiä!

-- Ja olisiko teillä tosiaankin rohkeutta pistää sillä tällä tavoin?

Ja samassa oli hän iskevinänsä tikarilla niinkuin teaatterissa
pistetään ... ylhäältä alaspäin.

-- Kyllä, jos tarvis vaatii, sanoi Colomba vienolla ja sointuvalla
äänellänsä, vaikka ainoastaan puolustaessa itseäni tai ystäviäni.
Mutta ei sitä niin pidetä... Noin voisitte te itse haavoittua, jos
henkilö, jota aiotte pistää, väistyisi äkkiä syrjään.

Nousten istuallensa jatkoi hän:

-- Katsokaas, näin teidän on iskettävä. Silloin on isku murhaava,
on minulle vakuutettu. Onnelliset ne ihmiset, jotka eivät tarvitse
tällaisia aseita.

Colomba huo'ahti, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.
Kauniimpaa, jalompaa ja neitseellisempää päätä ei voinut löytyä!
Parempaa mallia ei itse Feidias olisi voinut toivoa veistäessänsä
Minervaa.




VI.


Noudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo
alussa _in medias res_.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba
ja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle
muutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi,
jos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.

Lukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut
salamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole,
kuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka
eivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat
ne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein
sangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan
tavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan
enää tiedä vainon alkuperäistä syytä.

Se suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita
muita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät
että joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään
Barricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli
lävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden
suvun välillä "vainon verta", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta.
Vastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut
muita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä
ankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin
kuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei
kummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta
edustajaa.

Viime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina
palveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden
kanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä
korsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut
miekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt
huonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa,
olisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: "korsikalainen minäkin olen".

Vieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut
maamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty,
lausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin
toisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset
nim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa
meille seuraava käänne.

Italiassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä
ystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen
harvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan
kerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet
sanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään
ainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläen _en étiquette_, kuten
saarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli
sotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi
jouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri
mitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan
toisistansa.

Eräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä,
että kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten
kuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali
N. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat
kerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas
sanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan
palattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului
ansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.

Koskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä
viittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän
tätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti
enemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja
Barricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.

Kun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja
näyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali
N. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion
vaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin
toivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet
olivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten
kukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena
virastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. "sadan
päivän" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn
jälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin
virkasinetin ja -rahaston.

Sen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti
della Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan
vetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien
syytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot,
jotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa,
milloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään
haljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven,
joka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät
everstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat
kylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria
Pietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat
della Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin
nimitettiin Barricinien kätyrejä.

Everstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että
hän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti
kävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava
yleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista
määräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa
hautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä
odottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä
oli itsellensä valinnut -- ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti
puolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui
santarmeihin, "että voima puolustaisi lakia", kuten hän sanoi.

Hautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken
aikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista
jäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa
vainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä,
kääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja
santarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja
käski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja
uhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki
näyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat
useat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen
poskellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen:
"Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!" "Laukauksia tietysti peljäten"
kuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi
takaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä
liikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa
kulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti
eräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa
huutamalla: "eläköön keisari!" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi
häneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin
härän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän
ilkityön estetyksi.

Tietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti
prefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen,
jossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu
ja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia
oli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut
perinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset
aseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat
rangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.

Tällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti
kirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle
viskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse
olemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli
kuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta
raukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa;
ainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.

Asianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen
tässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti
keksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa
everstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla
käytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden
kuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta
päättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.

Silloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen,
jonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten
polttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu
vaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä
halutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein
sekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä
kirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti
asiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle
viskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa
oli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi
esittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. "Jos vain
saan varman tiedon väärentäjästä", sanoi hän kirjeensä lopussa,
"rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla."

Selvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille
jätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja
ja _vice versa_ (= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin
uhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta
syylliset olivat etsittävät.

Näiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas
tässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:

Elokuun 2 p. vuonna 18 ... oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin
kanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä
kuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä
ammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen
päässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti
sen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin
viinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä
seisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti
Pietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse
oli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti
hänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille,
jota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.

Jättäen kantamuksensa juoksi Pietrin vaimo mainitulle autiolle tielle
ja näki eversti della Rebbian makaavan verissänsä ... kahden luodin
lävistämänä, mutta vielä hengittäen. Hänen vieressänsä lepäsi hänen
ladattu pyssynsä asennossa, joka todisti hänen juuri asettuneen
vastarintaan edestäpäin ahdistavaa vihamiestä vastaan, kun toinen
samalla iski häntä takaapäin. Koristen taisteli hän kuolemaa vastaan
voimatta kuitenkaan saada sanaa suustansa; lääkärit selittivät
myöhemmin, että tämä oli seuraus haavoista, jotka olivat lävistäneet
hänen keuhkonsa. Veri, joka pulppusi hiljalleen kuin punainen puro,
tukahdutti hänet. Turhaan koetti Pietrin vaimo nostaa häntä istualle
ja tehdä hänelle kysymyksiä. Sen vaimo kyllä näki, että eversti
tahtoi puhua, mutta tämän oli mahdoton tehdä itseänsä ymmärretyksi.
Huomattuansa, että haavoitettu koetti pistää kätensä povitaskuunsa,
ehätti hän vetämään sieltä esille lompakon, jonka hän avattuna
ojensi haavoitetulle. Eversti otti lyijykynän lompakosta ja koetti
kirjoittaa. Todistaja näkikin hänen vaivalla saavan paperille useita
kirjaimia, mutta kun hän ei osannut lukea, ei hän myöskään niiden
merkitystä ymmärtänyt. Tästä ponnistuksesta voipuneena laski eversti
lompakon Pietrin vaimon käteen ja puristi sitä lujasti katsoen
samalla häntä niin omituisella tavalla kuin olisi hän tahtonut saada
sanotuksi: "tämä on tärkeä ... siinä seisoo murhaajani nimi..."

Pietrin vaimo lähti juoksemaan kylään päin ja tapasi tiellä vouti
Barricinin ja hänen poikansa Vincentellon. Silloin oli jo melkein yö
käsissä. Vaimo kertoi heille näkemänsä. Kylävouti otti lompakon ja
riensi kotiinsa sitoakseen virkavyön yllensä ja kutsuakseen avuksi
sihteerin ja santarmit. Jäätyänsä kahden kesken nuoren Vincentellon
kanssa ehdotti Madeleine Pietri hänelle, että hän rientäisi everstiä
auttamaan siltä varalta, että tämä ehkä olisi vielä hengissä. Mutta
Vincentello vastasi, että jos hän lähestyisi miestä, joka oli ollut
hänen sukunsa verivihollinen, joutuisi hän epäilemättä syytöksen
alaiseksi murhasta. Hiukan myöhemmin saapui kylävouti paikalle,
tapasi everstin kuolleena, korjasi ruumiin ja teki laillisen
ilmoituksen asiasta.

Huolimatta tällaisessa tilaisuudessa luonnollisesta
hämmästystilastansa oli Barricini kiirehtinyt sinetöimään everstin
lompakon ja toimeenpanemaan kaikki tutkistelut, mitä hän suinkin
voi; mutta mitään huomattavampaa ei näiden avulla ilmi saatu.
Tutkintatuomarin saavuttua avattiin lompakko ja nähtiin eräällä veren
tahraamalla lehdellä muutamia tosin vapisevalla kädellä piirrettyjä,
mutta sentään selvästi luettavia kirjaimia. Eversti oli kirjoittanut
siihen: Agosti... Tuomarin mielestä oli selvää, että eversti oli
tahtonut murhamiehenänsä ilmi antaa Agostinin. Colomba della Rebbia,
jonka oikeus oli kutsunut todistajaksi, pyysi kuitenkin saada
tarkemmin tutkia lompakkoa. Selailtuansa sitä kotvasen, osoitti hän
kädellänsä kylävoutia huudahtaen: "tuo tuossa on isäni murhaaja!"

Sitten kertoi hän suruntilaansa nähden hämmästyttävän täsmällisesti
ja selvästi, että hänen isänsä oli muutamia päiviä ennen tapausta
saanut kirjeen Orsolta ja polttanut sen, mutta sitä ennen oli hän
kirjoittanut lompakkoon poikansa osoitteen, tämä kun oli siirtynyt
toiseen linnaväkeen. Kun tätä osoitetta ei enää löytynyt lompakosta,
veti Colomba siitä sen johtopäätöksen, että vouti oli reväissyt
pois muistokirjasta osoite-lehden, joka epäilemättä oli sama, mille
hänen isänsä oli kirjoittanut murhamiehensä nimen. Tämän nimen
sijaan oli vouti -- Colomban luulon mukaan -- piirtänyt Agostinin
nimen. Tuomarikin huomasi nyt, että eräs lehti todellakin puuttui
siitä vihkosesta, johon nimi oli kirjoitettu, mutta samalla havaitsi
hän toisistakin samassa lompakossa olevista vihkosista niinikään
puuttuvan lehtiä; todistajat selittivät tämän havainnon johdosta,
että everstin tapana oli reväistä lehti lompakostansa aina, kun
hän sytytti sikaarinsa. Mikään ei siis ollut luultavampaa kuin
että hän epähuomiossa oli polttanut osoitteen, jonka hän juuri
oli kopioinut. Sitä paitse näytettiin toteen, että vouti, Pietran
vaimolta lompakon saatuansa, ei voinut sitä pimeän vuoksi lukea ja
että hän hetkeksikään seisahtumatta oli rientänyt virastoonsa, minne
santarmieversti oli seurannut häntä; perille tultua oli tämä nähnyt
hänen sytyttävän lampun, pistävän lompakon kirjekuoreen ja sinetöivän
sen todistajan läsnäollessa.

Kun santarmieversti oli päättänyt todistuksensa, heittäysi
Colomba haltioissansa tämän jalkoihin, rukoillen tätä kaiken sen
nimessä, mitä hänelle pyhää oli, vakuuttamaan hänelle, ett'ei hän
ollut jättänyt voutia hetkeksikään yksin. Hiukan mietittyänsä
myönsi prikaatipäällikkö, huomattavasti liikutettuna nuoren tytön
mielenpurkauksesta, että hän oli poistunut noutamaan vierashuoneesta
suurta paperiarkkia, mutta ei ollut poissa kokonaista minuuttiakaan;
sitä paitse oli vouti koko ajan puhunut hänelle, sillä aikaa kun hän
haparoi paperiarkkia eräästä laatikosta. Lopuksi todisti hän, että
verinen lompakko hänen palatessansa oli samalla paikalla pöytää,
mihin vouti sisään tullessansa oli sen laskenut.

Hra Barricini antoi todistuksensa mahdollisimman tyynesti. Hän
antoi neiti della Rebbialle anteeksi hänen mielenpurkauksensa ja
suostui kohta todistamaan syyttömyytensä. Hän vakuutti pysyneensä
koko päivän kotonansa; toinen hänen pojistansa, Vincentello, oli
ollut hänen kanssansa virkatalon edustalla silloin, kun rikos
tapahtui; Orlanduccio taas, joka sinä päivänä sairasti kuumetautia,
ei ollut liikahtanutkaan vuoteeltansa. Hän tuotti esille kaikki
talossansa löytyvät pyssyt näyttäen, ettei ainoallakaan niistä oltu
äskettäin ammuttu. Sitten lisäsi hän heti käsittäneensä lompakon
tärkeyden, jonka vuoksi hän sen sinetöi ja uskoi sen apulaisensa
käsiin aavistaen, että hän, joka ei ollut vainajan ystäviä, voitiin
muuten saattaa epäilyksen alaiseksi. Vihdoin muistutti hän Agostinin
uhanneen murhalla rangaista sen, joka oli kirjoittanut tuonoisen
kirjeen hänen nimissänsä ja arveli, että tuo onneton oli luultavasti
epäillyt siitä eversti della Rebbiaa ja pannut sen vuoksi uhkauksensa
täytäntöön. Ryöväritapojen historiassa eivät tällaisesta syystä
aiheutuvat kostot olleet esimerkkiä vailla.

Viisi päivää eversti della Rebbian kuoleman jälkeen sai Agostini,
jonka eräs poliisiosasto oli yllättänyt, kuolemansa epätoivoisen
taistelun temmellyksessä. Hänen taskustansa löytyi kirje Colombalta,
joka tässä rukoili ryöväriä ilmaisemaan, oliko hän syyllinen siihen
murhaan, josta häntä epäiltiin, vai ei. Kun ryöväri ei mitään
vastannut, päättivät useat, ett'ei hän uskaltanut myöntää nuorelle
tytölle olevansa tämän isän murhaaja.

Ihmiset, jotka väittivät hyvin tuntevansa Agostinin luonteen,
kuiskivat kuitenkin, että jos tämä olisi murhannut everstin, niin
olisi hän sitä tekoansa vain kehunut. Eräs toinen ryöväri, nimeltä
Brandolaccio, oli jättänyt Colomballe selityskirjeen, jossa hän
kunniansa kautta vakuutti toverinsa syyttömyyttä; mutta ainoa
todistus, minkä hän voi esittää, oli se, ett'ei Agostini koskaan
ollut puhunut epäilyksistänsä everstin suhteen.

Seurauksena oli, että Barricinit jätettiin rauhaan; tutkintotuomari
kiitteli voutia pilviin saakka ja tämä taas kruunasi kauniin
menettelynsä sillä, että luopui kaikista vaatimuksistansa siihen
koskeen, josta riita hänen ja eversti della Rebbian välillä yhäti oli
ratkaisematta.

Maan tavan mukaan sepitti Colomba _ballatan_ isävainajansa
ruumisarkun luo kertyneen ihmisjoukon läsnäollessa. Siinä päästi hän
ilmoille koko vihansa Barricineja kohtaan suorastaan syyttäen heitä
murhasta ja uhaten kostaa heille veljensä kautta. Juuri tämän sangen
yleisesti tunnetun ballatan oli laivamatruusi laulanut miss Lyydian
kuullen.

Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta oli Orso, joka silloin palveli
pohjois-Ranskassa, pyytänyt lomaa, jota hänelle kuitenkaan ei
myönnetty. Sisarensa kirjeen johdosta oli hän alussa luullut
Barricineja syypäiksi murhaan, mutta piakkoin sai hän kopiot kaikista
tutkintopöytäkirjoista ja tuomarin erityinen kirje hänelle sai hänet
melkein vakuutetuksi siitä, että Agostini yksin oli syyllinen.

Joka kolmas vuosi kirjoitti Colomba hänelle, aina uusien
epäilyksensä, jotka hänen mielestänsä olivat todistuksia. Vastoin
tahtoansa tunsi hän korsikalaisen verensä kiehuvan ja toisinaan hän
melkein jo uskoi sisarensa epäilykset tosiksi. Kuitenkin toisti hän
aina, kun sisarensa kirjeisiin vastasi, ett'ei tämän epäluuloihin
ollut mitään perusteellisempaa aihetta, jonka vuoksi niihin ei
ollut vähääkään uskomista. Vihdoin hän suorastaan kielsi sisarensa
kajoamasta sen koommin koko asiaan. Mutta turhaan. Näin kului kaksi
vuotta, jonka jälkeen hänet asetettiin puolelle palkalle.

Silloin päätti hän matkustaa kotisaarellensa takaisin, mutta ei
suinkaan aikeissa kostaa syyttömille ihmisille, vaan naittaaksensa
pois sisarensa ja myydäksensä vähäiset tiluksensa, jos ne vain olivat
sen arvoiset, että hän niistä saadulla pääomalla voi asua mantereella.




VII.


Herättikö sisaren tulo Orsossa syntymäkodin muistot elävämmiksi vai
kärsikö hän hiukan sivistyneiden ystäviensä edessä Colomban puvun ja
metsäläistapojen vuoksi, en tiedä sanoa. Mutta jo seuraavana päivänä
ilmaisi hän aikeensa olevan jättää Ajaccio ja palata Pietraneraan.
Everstiltä otti hän kuitenkin lupauksen, että tämä Bastiaan tultuansa
ottaisi asuntonsa hänen matalassa majassansa luvaten taata hänelle
runsaan saaliin metsäriistaa.

Päivää ennen lähtöänsä ehdotti Orso, ett'ei mentäisikään metsälle,
vaan tehtäisiin kävelymatka lahdelman rannikkoa pitkin. Tarjoten
käsivartensa miss Lyydialle, voi hän jutella tämän kanssa vallan
vapaasti, sillä Colomba oli jäänyt kaupunkiin ostoksiansa
toimittamaan ja eversti taas jätti heidät alinomaa ampuaksensa
kalalokkeja ohikulkijain suureksi kummastukseksi, sillä nämä eivät
voineet käsittää, että kukaan voi haaskata ruutiansa moiselle
saaliille.

Nuoret seurasivat kreikkalaiseen kappeliin johtavaa tietä, jolta
oli mitä kaunein näköala merenlahdelmalle. Sitä eivät he sentään
huomanneetkaan.

-- Miss Lyydia, sanoi Orso pitkän vaitiolon jälkeen, joka jo oli
ehtinyt käydä tuskalliseksi. Sanokaapa suoraan, mitä te arvelette
sisarestani?

-- Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten
hymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on
tosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.

-- Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri
villiytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat
ajatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi
tunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan
kotikorpeeni.

-- Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.
Siinä on teille seurattava esimerkki.

-- Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä.
Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta
katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.

-- Mitä hän siis teiltä odottaa?

-- Ei mitään, ei ... korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako
arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä
metsästettäessä.

-- Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne,
vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä
mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.

-- Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle
isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin
nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti
pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka
on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin
rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa;
sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin
pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään
partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään
minut kuiluun.

Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä
kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki
yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.

-- Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta.
Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on
nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille... Ja nähkääs, miss
Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei
heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba -- noudattaen
ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi
puolustaa -- eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle,
joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.

-- Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui
miss Nevil.

-- En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen...
Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä
minut eilen teki niin surulliseksi?

-- En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten
huonojen tuulten vallassa... Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte
te paljo rakastettavampi.

-- Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja
onnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja
anteeksi antavaisesti!... Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä,
kun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: "Paljo riistaa
olette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on
sentään parempi metsämies kuin te."

-- No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin
välttämätöntä olla etevä metsästäjä?

-- Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian
pelkurina murhaamaan Orlanduccion?

-- Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia.
Korsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi
että vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.

-- Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim.
luvanneet sisarelleni.

-- Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme
pitäisi.

-- Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille
intialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön
johtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?

-- Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman
päivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaan
_bruccion_,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.

-- Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi
hillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te
olette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette
ollut minun suojelusenkelini, mutta nyt...

-- Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä
kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne
suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän
käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.

-- Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella
on hiukan osanottoa minua kohtaan...

-- Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna,
koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta.
Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen,
jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka
kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa
vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan
arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen
omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja -- opin
ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!... Se on egyptiläinen
koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo
omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva
ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä
merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas
on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua
eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen,
joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko,
että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä
kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi --
us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen.
Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on
teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on
voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en
ole mikään huono saarnaaja?

-- Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että...

-- Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea
lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse
surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.

Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä
vastaan:

-- Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa
kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.




VIII.


Poislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin
ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa
matkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana
oli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että
tämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.

Jäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun
jälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa
liian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti
Nevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa
oli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä
heräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi
neiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä
ainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.

Suuresti hän sen vuoksi hämmästyi, kun everstin kanssa aamukahvia
juodessansa näki miss Lyydian astuvan sisään Colomban seurassa. Hän
oli noussut ylös jo klo 5 aamulla ja englantilaiselle neitoselle,
olletikin miss Nevilelle, oli tämä sellainen ponnistus, että se
herätti Orsossa toiveita.

-- Kuinka ikävää, että teitä on häiritty näin varhain, sanoi hän.
Huolimatta varoituksistani on sisareni epäilemättä herättänyt teidät
... ja siitä voitte syystä kyllä sadatella meitä. Ehkä toivoitte
minut jo _hirtetyksi_ vai --?

-- En suinkaan, sanoi miss Lyydia aivan hiljaa ja italian
kielellä, nähtävästi sen vuoksi, ett'ei eversti häntä ymmärtäisi.
Mutta te näytitte eilen murjottavan viattomien pilapuheitteni
johdosta enkä minä suinkaan tahdo, että te viette huonon muiston
palvelijattarestanne. Te korsikalaiset olette hirveää väkeä! Hyvästi
siis ... ja toivoakseni -- pikaisiin näkemiin!

Miss Lyydia ojensi hänelle kätensä. Orso voi vastata ainoastaan
huokauksella. Colomba lähestyi häntä ja vietyänsä hänet erään ikkunan
syvennykseen näytti hän jotakin esinettä mezzaronsa alla ja puhutteli
häntä matalalla äänellä.

-- Sisareni, sanoi Orso miss Lyydiaan kääntyen, haluaisi antaa teille
omituisen lahjan, neiti. Mutta meillä korsikalaisilla ei ole paljo
mitään lahjoittaa lukuunottamatta ystävyyttä, jota aikakaan ei voi
hävittää. Sisareni sanoo huomanneensa teidän katselleen uteliaasti
tätä tikaria Se on ikivanha sukumuisto. Luultavasti kantoi sitä
aikoinansa joku niistä korpraaleista, joita minun on kiittäminen
tuttavuudestanne. Colomban mielestä oli se niin kallisarvoinen, että
hän halusi saada minulta luvan lahjoittaa sen teille; minä taas
en tiedä oikein, pitääkö minun antaa siihen suostumukseni, sillä
pelkäänpä teidän nauravan meille.

-- Ase on mainio, sanoi miss Lyydia, mutta koska se on sukumuisto, en
minä voi sitä vastaanottaa.

-- Ei tämä olekaan isäni tikari, huudahti Colomba vilkkaasti. Tämän
on eräs äitini esi-isistä saanut kuningas Teodorilta. Jos neiti siis
tästä huolii, olisi se meistä sangen hauskaa.

Kokoilijasta ovat kuningas Teodorin aikuiset muinaismuistot
sanomattoman paljo kallisarvoisemmat kuin mahtavimmalle
nykyaikaiselle hallitsijalle kuuluneet esineet. Tarjous oli kovin
houkutteleva ja miss Lyydia oli jo näkevinänsä, minkä vaikutuksen tuo
ase tekisi levätessään kiilloitetulla pöydällä ... heidän asunnossaan
Saint Jamesin palatsissa.

-- Mutta, rakas neiti Colomba, sanoi hän ottaen tikarin
empien, vaikka suostuvan näköisenä, enhän minä voi ... enkä
uskaltaisikaan laskea teitä matkalle ... noin aseetonna, lisäsi hän
miellyttävimmästi Colomballe hymyillen.

-- Onhan veljeni mukana, vastasi Colomba ylpeillen, ja hänellä on
isänne antama hyvä pyssy. Latasitteko jo pyssyn, Orso?

Miss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä
yhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja
pistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota
antajalle.

Vihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti
Lyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset
huulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta
kohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli
ja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan
vahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.

Tuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä
metsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn
kierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten
aseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon
tunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä
perikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä
ja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai
halusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei
nauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?

Miss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen
taas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän
täyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä.
Puoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät
kaukana ... lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein
käänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden
taakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit
viljelykset.

Katsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.

-- Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja
mitä on minun hänestä ajateltava?... Ja miksi ajattelisinkaan enää
häntä?... Matkatuttavuus vain!... Mitä varten tulinkaan tänne
Korsikaan?... Enhän minä tätä saarta rakasta ... en vähääkään... Ei,
ei, se on mahdotonta!... Entäs Colomba ... voceratrice!... Minusta
tulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!

Samassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman
aseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.

"Colomba Lontoossa! ... tanssimassa Almackin palatsissa!... Hyvä
Jumala, mikä salonkileijona, ... ihan näytettävä otus!... Hänellä
voisi olla ehkä mainio menestys?... Orso rakastaa minua, siitä
olen varma... Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois
seikkailu-uraltansa... Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa
isänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen
Konradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho... Hänestä olen
olen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen
räätäli!"

Hän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta.
En yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua... Sata kertaa
vakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei
ole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.




IX.


Tällä välin jatkoi Orso matkaansa Colomban kanssa. Nopea kulku esti
heitä alussa puhumasta mitään toisillensa. Mutta kun liian jyrkät
törmät pakoittivat heitä ajamaan käyden, vaihtoivat he muutamia
sanoja ystävistänsä, joista he juuri olivat eronneet. Colomba puhui
innostuksella miss Lyydian kauneudesta, hänen vaaleista kiharoistansa
ja sirosta käytöksestänsä. Sitten kysyi hän oliko eversti Nevil
todellakin niin rikas kuin hän näytti olevan ... ja oliko miss Lyydia
hänen ainoa lapsensa.

-- Sepä olisi siis mainio naimakauppa, sanoi hän. Eversti Nevil
näyttää olevan teille sangen ystävällinen...

Kun Orso ei vastannut mitään, jatkoi hän:

-- Meidänkin perheemme on ennen ollut rikas ... ja on vielä
varakkaampia koko saarella. Kaikki nuo _signori_[15] ovat äpäriä.
Tosiylimyksiä ovat vain korpraaleista johtuvat suvut ... ja
tiedättehän, Orso, että johdatte sukunne Korsikan ensimmäisistä
korpraaleista. Perheemme on, kuten tiedätte, kotoisin toiselta
puolen vuoristoa,[16] vaikka kansalaissodat pakottivat sukumme
asettumaan tälle puolen saarta. Jos minä olisin teidän sijassanne,
Orso, en viivyttelisi hetkeäkään pyytääkseni miss Lyydian kättä hänen
isältänsä... (Orso kohautti olkapäitänsä). Hänen myötäjäisillänsä
ostaisin minä Falsettan metsäpalstat ja viini-lehdot laaksossa
kotimme luona. Sitten rakentaisin minä kauniin kivirakennuksen ja
korottaisin yhdellä kerroksella sen vanhan tornin, jossa Sambucuccio
teki lopun maurilaisjoukosta kreivi Henri le bel Misseren aikana.[17]

-- Colomba, sinä olet hupsu, vastasi Orso kiirehtien ratsuansa.

-- Te olette mies, Ors' Anton', ja ymmärrätte tietysti paremmin kuin
nainen, mitä teidän on tehtävä. Mutta tahtoisinpa mielelläni tietää,
mitä esteitä tuo englantilainen eversti voisi keksiä sukuliitolle...
Löytyyköhän Englannissa korpraaleja?...

Jotenkin pitkän taipaleen tehtyänsä saapuivat veli ja sisar
näin puhellen pieneen kylään lähellä Bocognanoa ja pysähtyivät
siihen syödäkseen päivällistä. Siihen he sitten yöpyivätkin erään
perhetuttavan luo. Tämä otti heidät vastaan sillä korsikalaisella
vieraanvaraisuudella, jota ei voi arvostella, ell'ei ole sitä
kokenut. Seuraavana päivänä saattoi isäntä, joka oli ollut rouva
della Rebbian kummi-isä, heitä lieu'n matkan päähän kotoansa.

-- Katsokaapas noita metsiä ja pensahistoja, sanoi hän Orsolle eron
hetkellä, niissä voisi mies, jonkun onnettoman työn tehtyänsä,
viettää kymmenkunnan vuotta kaikessa rauhassa, sillä siellä eivät
santarmit eivätkä poliisit häntä löytäisi. Nämä metsät ulottuvat
aina Vizzavonaan saakka ja jos teillä on ystäviä Bocognanossa tahi
sen ympäristössä, ei siellä ole mitään hätää. Kas, mikä kaunis
pyssy teillä on tuossa, Ors' Anton', se mahtaa kantaa kauas. Pyhän
Neitsyen veren nimessä, kuinka suuri kuula siihen mahtuu! Sillä voisi
nähtävästi tappaa parempiakin otuksia kuin metsäsikoja.

Orso vastasi kylmästi pyssyn olevan englantilaista tekoa ja kantavan
_lyijyä_ sangen kauvas. Sitten syleiltiin toisiansa ja kumpikin
jatkoi matkaansa omalle tahollensa.

Matkustajamme olivat saapuneet jo jokseenkin lähelle Pietraneraa,
kun huomasivat edessä olevan vuorisolan luona 7 tai 8 pyssyillä
varustettua miestä, joista eräät istuivat maantien kivillä, toiset
loikoivat nurmikolla tiepuolessa ja muutamat seisoivat ikäänkuin
tähystäen heihin päin. Miesten hevoset kävivät laitumella vähän
matkan päässä.

Colomba tarkasti heitä hetkisen kiikarilla, jonka hän otti eräästä
suuresta nahkataskusta, jommoisia kaikilla korsikalaisilla aina on
muutamia satulassansa matkalla oltaessa. -- Meidän väkeä! huudahti
hän iloisella äänellä. Pieruccio on siis hyvin täyttänyt tehtävänsä.

-- Mitä väkeä?

-- Paimeniamme, vastasi Colomba. Toissailtana lähetin minä Ajacciosta
Pieruccion käskyllä, että hän kokoisi nuo kunnon miehet saattamaan
teitä kotiin. Teidän ei näet sovi palata Pietraneraan ilman
saattuetta ... sillä teidän tulee muistaa, että Barricinit ovat
mahdollisia millaisiin hankkeihin hyvänsä.

-- Colomba, sanoi Orso ankarasti, minä olen jo monta kertaa kieltänyt
sinua puhumasta minulle Barricineista ja perättömistä epäilyksistäsi.
Minä en todellakaan tee itseäni naurettavaksi palaamalla kotiin
tuollaisen lurjusjoukon saattamana enkä pidä siitä, että olet koonnut
heidät tähän minulle siitä mainitsematta.

-- Te olette unohtanut syntymämaanne tavat, veljeni. Sen vuoksi
täytyy minun teitä vartioida, koska te epäviisaasti saatatte itsenne
vaaran alaiseksi. Velvollisuuteni oli toimia niinkuin olen tehnyt.

Samassa huomasivat paimenet heidät, juoksivat hevostensa luo ja
tulivat pian täyttä laukkaa heitä vastaan.

-- Evviva Ors' Anton'! huusi eräs valkeapartainen, roteva vanhus,
joka helteestä huolimatta oli pukeutunut vuohen nahkaa paksummasta
korsikalaisesta kankaasta tehtyyn paslikilla varustettuun kauhtanaan.
Isänne täydellinen kuva te olette, vaikka häntä kookkaampi ja
vantterampi. Voi, mikä kaunis pyssy! Tuollaisesta aseesta puhutaan
vielä Pietranerassa, Ors' Anton'!

-- Evviva Ors' Anton'! toisti koko paimenkuoro. Tiesimmehän, että
kerran palaa hän kotiansa!

-- Voi, hyvä Ors' Anton', lausui eräs pitkä ruskeaihoinen
roikale, kuinka iloiseksi tulisikaan isänne, jos nyt olisi teitä
vastaanottamassa. Se rakas eversti! ... tiedättekös, jos hän olisi
uskonut minua ... ja antanut minun selvittää asiat Giudicen kanssa,
niin... Mutta se kelpo ukko ei uskonut minua; ... nyt hän kyllä
tietää minun oikeassa olleen.

-- Hyvä, sanoi vanhus, Giudice ei mitään menetä, jos odottaakin.

-- Evviva Ors' Anton'!

Ja huudahdusta säesti tusina pyssynlaukausta.

Orso kävi sangen huonolle tuulelle tämän sikin sokin huutavan
ratsujoukon keskelle joutuessansa, jossa itsekullakin oli kiire
kättelemään häntä. Jonkun aikaa kätteli hän siinä voimatta saada
ääntänsä kuuluville.

Ottaen sitten sen muodon, joka hänellä oli komppaniansa etunenässä,
kun hän jakeli moitteitansa, sai hän vihdoin sanotuksi:

-- Ystäväni, kiitän teitä siitä ystävyydestä, jota osoitatte minulle
ja olette osoittaneet isälleni. Mutta minä vaadin teiltä, ett'ette
tule minua neuvomaan. Tiedän varsin hyvin, mitä minun on tehtävä.

-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa!... huusivat paimenet.
Tiedättehän, että voitte luottaa meihin, Ors' Anton'!

-- Aivan oikein, teihin luotan. Mutta nyt en tarvitse teistä
ainoaakaan, sillä mikään vaara ei uhkaa meitä. Tehkää siis aluksi
puolikäänne ja rientäkää karjanne luo. Tien Pietraneraan minä tunnen
enkä oppaita kaipaa.

-- Elkää ensinkään peljätkö, lausui vanhus. Tänään eivät he uskalla
näyttäytyäkään. Kyllä hiiri läpensä löytää, kun kissa lähestyy.

-- Kissa voit olla itse, vanha valkoparta, sanoi Orso. Mikä on nimesi?

-- Mitä? Ettekö te tunne minua, Ors' Anton', minua, joka olen pitänyt
teitä niin usein mukanani vihaisen muulini seljässä? Ettekö te tunne
Polo Griffoa! ... kelpo mies, tietäkääs, jonka ruumis ja sielu
kuuluu della Rebbian suvulle. Lähettäkää sana vain ... ja jos teidän
karkeakuulainen kiväärinne äännähtää, niin ei tämä musketti, joka jo
on yhtä vanha kuin minäkin, ole vaikeneva. Luottakaa siihen, Ors'
Anton'.

-- Hyvä, hyvä. Mutta kaikkien perkeleiden nimessä, menkää nyt
tiehenne ja antakaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.

Paimenet poistuivat vihdoin ratsastaen hyvää nelistä Pietroneran
kylää kohti. Tuon tuostakin pysähtyivät he kuitenkin kaikille mäen
kukkuloille ikäänkuin tutkistellaksensa, näkyikö ehkä salaväijyjiä
jossakin; koko ajan pysyivät he kyllin lähellä Orsoa ja hänen
sisartansa voidaksen saavuttaa näitä, jos tarvis vaati.

-- Kyllä minä hänet tunnen, sanoi vanha Polo Griffo seuralaisillensa,
kyllä minä hänet tunnen. Hän ei sano, mitä aikoo tehdä, mutta hän sen
tekee kuitenkin. Isänsä selvä kuva hän on. Hyvä mies, sanopas, ett'et
sinä mitään pahaa tahdo kenellekään!... Vaikka olet tehnyt lupauksesi
pyhälle Negalle![18] Oivallista!... Mutta minäpäs en antaisi yhtä
viikunaa voudin nahasta, minä. Ennen kuin kuukausi on kulunut voitte
tehdä siitä nahkasäkin.

Tämän esijoukon ilmoittamana saapui siis della Rebbia-suvun
jälkeläinen kotikyläänsä ja ajoi sen läpi vanhojen esi-isiensä
korpraalein ikivanhaan kotitaloon. Rebbialaiset, jotka pitkän aikaa
olivat kaivanneet johtajaa, olivat joukolla saapuneet vastaanottamaan
Orsoa ja puolueettomatkin kyläläiset seisoivat kaikki porteillansa
nähdäkseen hänet. Barricinilaiset sitä vastoin pysyivät majoissansa
tähystellen tulijoita ikkunaluukkujensa raosta.

Pietraneran kylä on sangen säännöttömästi rakennettu, kuten kaikki
Korsikan linnakylät; jos tahdotte nähdä oikean kadun, on teidän
matkustettava Cargeseen, jonka hra de Marboeuf on aikoinansa
rakennuttanut. Talot Pietranerassa ovat rakennetut hajallensa ja
ilman mitään suunnitelmaa pienen kukkulan vierteelle tahi oikeammin
vuoren rapputasangolle.

Melkein kylän keskikohdalla kohoaa suuri, vihreä rautatammi ja
sen luona on vesisäiliö graniitista, johon puuränni johtaa veden
lähimmästä lähteestä.

Tämä yleishyödyllinen muistomerkki on rakennettu della Rebbia ja
Barricini-sukujen kustannuksella, mutta suuresti erehdytte, jos
pidätte sitä todistuksena näiden perheiden keskinäisestä sovusta. Se
on näet päinvastoin keskinäisen kateuden tuote.

Kun eversti della Rebbia kerran lähetti kunnanneuvostolle
pienen rahasumman ottaaksensa osaa säiliörakennukseen, kiiruhti
asianajaja Barricini tarjoamaan samankokoisen lahjan; tätä
anteliaisuus-kilpailua saa Pietranera kiittää vesijohdostansa.
Vihreän rautatammen ja vesisäiliön ympärillä on tyhjä paikka, jota
kutsutaan toriksi; siihen kokoutuvat joutilaat iltaisin. Joskus
lyödään siinä korttia ja kerran vuodessa, nim. karnevaalin aikana,
tanssitaan siinä.

Torin molemmissa päissä kohoaa pari graniitista ja liuskakivestä
tehtyä rakennusta, jotka ovat enemmän huomattavat korkeutensa kuin
laajuutensa vuoksi. Ne ovat della Rebbian ja Barricini-sukujen
vihamieliset linnatornit. Rakennustavaltansa ovat ne yhtä
yksitoikkoisia, korkeudeltansa myöskin samanlaisia ja selvästi
huomaa, että nämä perheet ovat aina pitäneet kilpailua vireillä
rikastumatta kumpikaan toisensa kustannuksella.

Ehkä on asianmukaista antaa lyhyt selitys siitä, mitä tornilla
tässä tapauksessa ymmärretään. Se on neliskulmainen, noin 40 jalkaa
korkea tornirakennus, jota muualla maailmassa nimitettäisiin
vain kyyhkyislakaksi. Noin kahdeksan jalkaa korkealla maasta on
ovi torniin, jonne päästään sangen jyrkkiä portaita myöten. Oven
yläpuolella on akkuna ja jonkunlainen parveke, jonka permannossa
on ampumareikä, mistä kutsumaton vieras vaaratta voidaan tuhota
kuoliaaksi. Akkunan ja oven välillä nähdään pari töykeästi veistettyä
vaakunaa. Toinen näistä on aikoinansa esittänyt Genovan ristiä,
vaikka se nykyään jo on mennyt niin pilalle, ett'ei siitä voi saada
selkoa muut kuin muinaistutkijat. Toisessa taas nähdään sen suvun
vaakunat, jonka hallussa tornirakennus on. Täydentääksemme kuvauksen
koristuksista on meidän mainittava muutamat kuulanjäljet vaakunoissa
ja akkunanpielissä.

Tästä voinee lukija jo muodostaa mielessänsä kuvan keskiaikaisesta
herraskartanosta Korsikassa. Lisätkäämme vain, että asuntorakennus
jollakin tavoin aina liittyy torniin ja että asuntorakennuksesta
useimmassa tapauksessa voitiin päästä suoraan torniin.

Della Rebbian torni ja kivitalo oli pohjoispuolella Pietraneran
toria; eteläpuolella taas sijaitsi Barricinin talo torninensa.
Pohjoisesta tornista graniittikaivolle saakka ulottui della Rebbian
kävelypuisto; vastakkainen puoli taas kuului Barricineille. Everstin
puolison hautajaisista saakka ei toisen perheen jäsenen koskaan oltu
nähty kävelevän sillä puolen toria, joka hiljaisen sopimuksen nojalla
ei hänelle kuulunut. Oikaistakseen matkaa aikoi Orso ratsastaa
voudin talon ohitse, mutta silloin huomautti Colomba häntä tästä
pyytäen, että kierrettäisiin toista katukujaa, jota he voivat päästä
kotitalollensa tarvitsematta ajaa torin poikki.

-- Mitä turhia! Onhan tori kaikkia varten, sanoi Orso, ja kannusti
ratsuansa.

-- Rohkea mies, sanoi Colomba aivan hiljaa. Isäni, hän on kostava
kuolemasi!

Torille tultua asettui Colomba veljensä ja Barricinien talon välille
pitäen koko ajan silmällä vihamiesten talon akkunoita. Hän huomasi ne
äskettäin suljetuiksi ja varustetuiksi n.k. archereilla. Archereiksi
kutsutaan ampumareikien tapaisia, kapeita aukkoja, jotka sisäpuolelta
voidaan sulkea paksuilla lankkutelkimillä. Näin varustaudutaan
silloin, kun odotetaan hyökkäystä ja näiden varustusten suojasta
voidaan hyökkääjiä ampua vallan salaa.

-- Voi raukkoja, huudahti Colomba. Katsokaas, veljeni, Barricinit
alkavat jo puolustautua ja varustavat itsensä; mutta kerran täytyy
heidänkin tulla ulos talostansa!

Orson meno torin eteläpuolen poikki herätti suurta huomiota
Pietranerassa ja pidettiin sitä yltiöpäisyyttä lähenevän
rohkeuden todistuksena. Vihreän tammen alle illalla kokoutuneiden
puolueettomain keskuudessa oli siinä keskustelun ainetta
loppumattomiin.

-- Onneksi eivät Barricinin pojat ole vielä palanneet kotiinsa, sanoi
joku, sillä nämä eivät ole niin pitkämielisiä kuin heidän isänsä
asianajaja on. Luultavasti eivät he olisi sallineet vihamiehensä
tulla heidän alueellensa rankaisematta uskalikkoa teostansa.

-- Muistakaa minun sanoneeni, naapuri, lisäsi eräs vanhus, joka oli
linnan oraakeli, että Colomballa on jotakin mielessänsä. Sen näin
hänen kasvojensa ilmeestä tänään. Tunnen ruudin hajua ilmassa. Pian
on Pietranerassa "tuoresta lihaa" ... ja sangen huokeasta!




X.


Orso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt
oikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim.
jättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä
sotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa
keisarillisten lippujen mukana.

Mantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua,
mutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana
järjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla
kuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.

Orson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran
ajoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja
metsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä
palleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi
hänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä
hänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina
kutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.

-- Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne ...
kolme päivää arestia... Komppanianne on viisi metriä liian kaukana
reservistä ... viisi päivää arestia. -- Te esiinnytte leirilakissa
klo 12 ja viisi minuuttia ... siitä saatte te viikon arestia...

Yhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtui
Quatre-Bras'issa.

-- Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.

Nämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä
Pietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita
oli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät
hänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä
tulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus
ja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen
kotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä
ja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko
halveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi,
kaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan
aikaansaaden hänessä syvän masennuksen.

Illallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn,
suureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä
tavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen
Colomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle
vai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä
pysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä
poistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa
hyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli
häntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.

Pää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän
parin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien
täällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen
Barricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide
Pietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi
kostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.

Mutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa
murhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia,
mutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua
maamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti
hän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen
aatetta: "Elämä on taistelua!" Mutta siitä olen minä suoriutuva
voittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen
lausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta
leposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.

Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät
Colomba ja palvelustyttö ovelle.

-- Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.

-- Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.

-- Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.

Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba
ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni
tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä
hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli
lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä
loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja
niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän
Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun
fasaanin.

-- Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän
puolestamme. Kuinka hän voi?

-- Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla
varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia
pensaston laidassa.

-- Oletkos sinä syönyt illallistakaan?

-- En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.

-- No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?

-- Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa.
Vesilintujakin olisi jo ... mutta kun ei ole ruutia.

-- Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää
sitä säästäen, sillä ruuti on kallista.

-- Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat
hyväntekeväisyyttä?

-- Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla
kielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.

-- Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit
lähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon?
Ell'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä
kohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.

-- Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla
asuvat.[19]

-- Anna heille vain leipää, jos haluat ... sitä ei voi kieltää
keneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä
ampumavaroilla.

-- Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja
kaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta,
että ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin
kiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte
samalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten
puolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?

Tyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti
vuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän
silmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.

-- Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen
johdosta pakeni hän pensahiston peittoon?

-- Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän
tappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa,
kun hän palveli armeijassa.

Orso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta
kamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä,
saattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:

-- Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!




XI.


Orso ei saanut pitkään aikaan unta ja heräsi sen vuoksi seuraavana
aamuna myöhään, olletikin Korsikan tapoihin nähden. Tuskin oli hän
noussut ylös, niin sattuivat hänen silmänsä vihollistensa taloon,
joka nyt oli varustettu n.k. archereilla. Hän laskeusi alas ja kysyi
sisartansa.

-- Neiti Colomba on kyökissä valamassa kuulia, vastasi palvelustyttö
Saveria.

Hän ei siis voinut astua täällä askeltakaan saamatta aina muistutusta
sodasta.

Colomban tapasi hän istumasta rahilla juuri valettujen kuulain
keskellä; hän leikkeli lyijypalasia.

-- Mitä hittoa sinä täällä teet? kysyi Orso.

-- Teillä ei ollut kuulia everstin pyssyä varten, vastasi hän
vienolla äänellänsä; sattumalta löysin minä sopivan kuulavormun ja
vielä tänään on teillä 24 lyijykuulaa, veljeni.

-- Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.

-- Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te
olette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.

-- Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat.
Mutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu ... muutamia
päiviä sitten?

-- Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?

-- Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan...
Eikö täällä ole miestä sitä kantamaan?

-- En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös
hihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen
käsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa
auttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.

Yksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensi
Orso auttamaan häntä.

-- Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän.
Antanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta
puolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.

Puhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia
hameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.

-- Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne
heti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni
varten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä
vielä surupukua.

Ja sitten suuteli hän veljensä kättä.

-- Mitä joutavaa lapsen rakkautta? Käydä surupuvussa näin kauvan!

-- Minä olen sen vannonut, sanoi Colomba varmalla äänellä, enkä riisu
surupukuani, ennenkuin...

Samalla katsahti hän ikkunasta Barricinien taloon päin.

-- Ja milloin aiot sinä mennä naimisiin? kysyi Orso estäen häntä
lausettansa lopettamasta.

-- Minä en suostu muihin miehiin kuin sellaiseen, joka suorittaa
kolme urotyötä...

Ja sitten katsoi hän taas surullisena vihamiehen asuntoa kohti.

-- Minua kummastuttaa, Colomba, ett'ei noin kaunis tyttö jo ole
naimisissa. Kas niin, sanopas minulle, kuka sinua täällä kosiskelee.
Kai saanen kohta kuulla serenaadeja ... ja niiden täytyykin olla
kauniita miellyttääkseen niin suurta runoilijatarta kuin sinä olet.

-- Kukapa huolisi köyhästä orpotytöstä?... Ja sitä paitse pitää sen
miehen, joka saa minut luopumaan surupuvustani, antaa surupuvun aihe
naisille tuolla vastapäätä.

-- Tuo alkaa jo olla hulluutta, ajatteli Orso itseksensä.

Mutta muuten ei hän vastannut mitään päästäkseen tästä
keskusteluaineesta.

-- Orso, sanoi Colomba hyväilevästi, minullakin on teille jotakin
lahjoitettavaa. Tuo puku, joka teillä on yllänne, on liian hyvä
käyttää täällä maalla. Kaunis pitkätakkinne olisi repaleina parissa
päivässä, jos käytätte sitä maquis-pensastossa. Sen voitte te pukea
yllenne, kun miss Nevil saapuu tänne.

Avaten erään kaapin otti hän sieltä täydellisen metsästyspuvun.

-- Minä olen ommellut teille samettitakin ... ja tälläisen päähineen,
jota meikäläiset hienot herrat käyttävät. Sen olen valmistanut teille
jo aikoja sitten. Tahdotteko koettaa näitä?

Ja Colomba auttoi veljensä ylle vihreästä sametista tehdyn väljän
takin, jonka selkäpuolessa oli summattoman suuri tasku.

Sitten asetti hän Orson päähän mustasta sametista ommellun suipon
lakin, joka oli koristettu mustilla helmillä ja tummalla silkillä ja
päättyi jonkunlaiseen tupsuun.

-- Kas tässä isän patruunavyö, sanoi hän, ja takkinne taskussa on
teillä hänen tikarinsa. Lisäksi noudan minä teille pistoolin.

-- Olenpa minä kuin mikäkin ryöväri Ambigue-teaatterissa, sanoi Orso
katsahtaen Saverian ojentamaan pikku peiliin.

-- Noin olette te erittäin hyvin puettu, Ors' Anton', arveli vanha
palvelijatar, parempaa tupsulakkia ei löydy Bocognanossa eikä
Bastelicassakaan.

Orso söi aamiaista tässä uudessa puvussansa ja mainitsi aterioidessa,
että hänen kirstussansa löytyi joukko kirjoja; sitä paitse oli
hänen tarkoituksensa tilata lisää Ranskasta ja Italiasta ja luettaa
sisarellensa paljo kirjallisuutta.

-- Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka
mantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.

-- Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen
varsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te
suostutte olemaan opettajani.

Kului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan
Barricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden,
jolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti
hänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin
sisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin
hänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.

Eräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei
palannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä.
Muuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.

-- Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.

-- Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle
käsivartensa.

-- Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat
mukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.

-- Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?

Mitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui
vahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin
poistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata
myöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan
heidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen,
lähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa
pysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista;
silloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa
heiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää
kaikin puolin tyydyttävästi.

-- Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso
paikallasi.

Noin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä
tien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja
kuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli
pystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa
ja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee
pakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia
ohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku
on väkivallalla murhattu.

Useiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen

niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu
tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa
päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä
_amas_ tahi sanotaan sitä sen tai sen _muchioksi_.

Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun
oksan, jonka heitti risukasaan.

-- Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen
sielunsa puolesta, veljeni!

Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon
kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso
tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.

Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina,
mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten
korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät
juhlalliset lupauksensa.

Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa
kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä
tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle.
Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.

-- Orso, tämä on isävainajanne paita.

Hän laski sen syliinsä.

-- Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.

Samassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.

-- Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti
häntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?

Hän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui
kamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.

Orso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää
luotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai
hän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen
toisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja
painautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä
jonkun kummituksen ilmestyessä.

Colomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa
ja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei
voinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.

En yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka
risteilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa.
Kotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää
päätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui
nopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin
tietämättä minne mennä.

Vähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän
tyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa
ja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta,
sen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen
väärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä
kuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta.
Kun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja
näyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa,
karkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa,
Pariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän
sisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä
oli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä
kipeämmiksi.

Yksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen
taistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin
jommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla.
Sen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa,
että kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha
ei ollut epäkunniallista.

Tämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja
tunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet
vihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa.
Tyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti
surunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata
tämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa
kuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän
voi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä
sellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota
ihanaa impeä.

Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli
loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku
tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä
istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut
laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista
tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun
pojalleni mailla kaukaisilla... Verinen paitani ja risti antakaa..."

-- Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.

-- Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. -- Se on vain
eräs neiti Colomban tekemä laulu.

-- Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla
äänellä.

Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan,
minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut,
ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen
jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.

Orso häpesi kiivastumistansa.

-- Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.

Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen
sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.

-- Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.

-- Tiedättehän, herra, että enolleni...

-- Eikös enosi ole ryöväri?

-- Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.

-- Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet...

-- Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien
eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.

-- Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun
kustannuksellasi ja söisi evääsi?

-- Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät
ovat enolleni.

-- Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään
eväät... Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?

-- Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä,
nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli
terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle.
Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua
lukemaan ja kuulustelee katkismusta... Sen tekevät he enoni
pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.

Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea
suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti
juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä
pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan
hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten
päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen
käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka
täytti koko seudun.

-- Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.
Vai ettekö tunne minua?

-- En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.

-- Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen!
Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut
vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää
Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona
onnettomana päivänä?

-- Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?

-- Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi,
hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä
tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö,
liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra
luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa
liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti
Colomba?

-- Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse
lahjoitti hän peitteen äidille.

-- Mitä hän siis meistä tahtoo?

-- Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata
raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska
Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.

-- Ne laiskurit!... No, saadaan nähdä. -- Kursastelematta, hra
luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet
yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina,
joka nyttemmin on virkaheittona.

-- Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.

-- Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole
siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava,
tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy
ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin ...
toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta
sellaisen tiedot hänellä on.

-- Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen
ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa
kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi,
Brandolaccio.

-- Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.

-- Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni
Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin
minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata
kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin
kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan
veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt.
Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?

-- Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?

-- Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua
piikivipyssyyn.[20]

-- Ja mitä te sillä tarkoitatte?

-- Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.

Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä
palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin
paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten
kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.

Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa
ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän
esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea
poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi
hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka
hän ojensi veljensä tyttärelle.

-- Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin
ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran
kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on
elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.

Tähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt
ranskaksi:

-- Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään
hauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin
hullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen,
mutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa.
Kaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on
päälle päätteeksi santarmin vaimo.

-- Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.

-- Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, että _maximo debetur
pueris reverentia_. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku
tyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.

-- Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo
sulhanenkin katsottuna.

-- Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.

-- Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren
pohatoista näin: "minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän
poikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin", niin ei hän
paljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.

-- Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä.
Toverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.

-- Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi
Brandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi
siihen viiden frangin rahoja.

-- Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.

-- Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle
niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin
rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies,
hra luutnantti.

-- Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri,
että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä
raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me
näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa
väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?

-- Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?

-- Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella,
kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori -- näin
nimittävät he minua kaikkialla -- suokaa anteeksi ja antakaa minulle
vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan
totta, enempää en ole voinut saada kokoon. -- Mitä tämä merkitsee,
sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako?
-- Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on
minun mahdoton antaa. -- Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut
sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. -- Silloin antoi
hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa
vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan,
muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi
Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo
hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se,
että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä...
Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin
kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen
korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. -- Häh? pidätkö
sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten
miestä erääseen tuttuun paikkaan.

Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän
rahat määrättyyn paikkaan? -- Juuri tänään, vastasi hän. -- Hyvä,
vie ne sinne vaan. -- Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja
muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti
ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin
lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä
miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin
varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut.
Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs
hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä
laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden
kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. -- Ja nyt
korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste
epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen
kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten
yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä
takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.

-- Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää
pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?

-- Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus
muistutti minua Virgilion säkeistä:

    -- -- -- Liquefacto tempora plumbo
    diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.

_Liquefacto!_ Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää
nopeutensa tautta ... ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut
balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai
valhetta?

Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta
kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio
taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti
heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.

-- Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton,
sanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä
viivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään
kuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette
te lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin
ihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan
tarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa,
prefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja
prefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa
Corteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle
kerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän
Barricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello
on aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa
kohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa
varuillanne heidän suhteensa, sanon minä.

-- Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä.
Ell'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.

Ryöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen
mäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme.
Mutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.

-- Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi
Brandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu
mitään ... toisin sanoen ... kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta
teenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.

Orso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.

-- Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi,
mies.

-- Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen
rahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia
otan minä tosin vastaan, mutta muuta en ... en ollenkaan mitään muuta.

-- Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän
laatuun. Mutta niinkuin tahdot... Hyvästi!

Pistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän
kaupunkiin päin.

-- Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme
toisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa
Virgilion tutkimista.

Neljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset
toverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin
jaksoi. Se oli Brandolaccio.

-- Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä,
todellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse
kujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti
Colomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!




XII.


Orso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen
poissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin
tavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä
puhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa
tyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa
ryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja
uskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja
hänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.

-- Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on
mies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.

-- Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveli
Orso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan.
Ensimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin.
Eivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muut
maquis-pensastossa piileksijät.

Ilon välähdys näkyi Colomban otsalla.

-- Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin
kunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman
ennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.

Seurasi lyhyt äänettömyys.

-- Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo
kuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin,
hän kuoli vilutautiin.

-- Mikä Pietri se oli?

-- Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme
kuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua
peijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi
tulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus,
jota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän
on.

-- Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että
sisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.

-- Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla
tavallaan. Tapa laulaa _ballata_ kuolleen muistoksi on esi-isiltä
peritty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana
perintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko
saaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa
tässä tilaisuudessa.

-- Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen
maailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen
olut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua
haluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet
kohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän
... se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.

-- Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko
paikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.

-- Tuhma tapa!

-- Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa
vain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna
olen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta
minun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni... Pyysittehän
Ajacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni
tuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille
tavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille
poloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä
surussansa?

-- No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo
miettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.

-- En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten,
kun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se
minulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä
mieleni käskee.

Kaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut
huomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso
myöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.

Vainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon
suurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita
kynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi
leskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki
pysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet,
avopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa.
Jokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa,
nyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi
sitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.

Silloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden
vainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:

"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?" kysyi esim. eräs kummisetä. "Eikös
hän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi
et voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi
ehtinyt synnyttää pojan?"

Pietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä
puristaen:

"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi
olisi kostanut ilkityön!"

Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan
surutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen
tietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu
väkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.

Colomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa
miettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa
taaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja
alkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:

"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on
kärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä
eikä kylmän uhoa. -- Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä
rakasta lapiotasi... Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla...
Sunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus
saakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi... Olen
nähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi
luulin minä sen kuoleutuneen... Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse
... ja katso, juuresta versoi nuori vesa... Vesa varttui tammeksi
sekin ... varttui ja siimestä runsaasti soi... Levähdä, Maddale,
suojassa nuoren tammen ... ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on."

Tässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä,
jotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä
yhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria
kyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.

Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin
vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa
usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä
lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun
hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen
poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen
valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden
silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.

Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta
joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut
pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso
ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle,
tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen
valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä
niinkuin Pietrin poikakin.

Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita
outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille
osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään
heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden
käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan
sentään puhutellut heitä.

Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta
puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä
luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli
kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen,
ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta
vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian
väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli
teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla
näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa
seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen
polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean
rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.

Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen
ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus
sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä
kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi,
asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin
tänne kuulemaan ballatan esitystä.

Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa
syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä
kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille
epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut
luotansa.

Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan
vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa
synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja
aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän
taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:

"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri
ilkkuen..."

Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten
mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.

"Ja haukka hän valveusi taas ... ja siipensä auki löi ... ja huuhtoi
hurmeessa terävän nokan... Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat
nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies... On kyyneleet heiltä jo
ehtyneet... Ja orpo tyttönen sua ei itke... Ja miksi hän itkis?... Sa
nukahdithan keskipäivällä ... sun oman perhees keskellä ... ja aikaa
sait myös valmistautua ... etehen käydä Kaikkivaltiaan.

"Mut orpo itkee isävainajaa ... jonk' kurjat tappoi salamurhaajat...
kavalin iskuin takaapäin he löit ... ja levon löys hän vihreen nurmen
alla... Mut veren vuotaneen hän säilytti ... tuon viattoman jalon
hurmehen ... ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt
kuin tappava myrkky... Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen
hurme on huuhtonut ... viattomain verten viime jäljet."

Tämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron
kasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset
hänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä
kylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat
sen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan
saaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää
kylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä
pyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen
molemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua
nuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.

Orso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti
hänet ulos tuvasta.

-- Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä,
ja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.

Pari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan
hihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.




XIII.


Colomba oli niin hengästynyt ja voipunut, ett'ei hän tässä tilassansa
saanut sanaa suustansa. Nojaten päänsä Orson olkapäähän piti
hän tämän toista kättä omiensa välissä. Vaikka hän sisällisesti
paheksuikin sisarensa valituslaulun loppusäkeitä, oli hän sentään
liian liikutettu julki lausuakseen yhtään moitteen sanaa. Äänetönnä
odotti hän tämän hermokohtauksen päätöstä, jonka valtaan hänen
sisarensa oli joutunut, kun samassa heidän ovellensa kolkutettiin.
Pian sen jälkeen astui Saveria sisään aivan peljästyneenä ilmoittaen
-- herra prefektin. Sen kuultuansa nousi Colomba ylös ikäänkuin
häveten heikkouttansa ja pysyttelihe seisoallaan nojautuen tuoliin,
mutta silminnähtävästi vapisi hänen kätensä.

Prefekti aloitti keskustelun pyytelemällä anteeksi, jos hänen
vieraskäyntinsä sattui sopimattomaan aikaan, surkutteli neiti
Colombaa, puhui liiallisten mielenliikutusten vaarallisuudesta,
moitti tätä peijais-viettotapaa, olletikin kun valitus-runoojattaren
kyky teki tilaisuuden sitä kiusallisemmaksi läsnäolijoille, ja
liitti sopivalla tavalla lopuksi lievän moitteen ballatan viimeisten
säkeiden tarkoitusperästä.

Muuttaen sitten äänensä, jatkoi hän:

-- Herra della Rebbia, teidän englantilaiset tuttavanne lähettivät
teille paljo terveisiä minun kauttani; neiti Nevil pyysi minun
vakuuttamaan puolestansa parhainta ystävyyttä teidän arvoisalle
sisarellenne. Sitäpaitse antoi hän minulle kirjeen teille.

-- Kirje minulle neiti Nevileltä? kummasteli Orso.

-- Niin, vaikka se onnettomuudeksi ei ole nyt mukanani; mutta viiden
minuutin kuluttua lähetän minä sen teille. Hänen isänsä ei ole ollut
terve. Pelkäsimme jo kerran, että hän oli saanut kauhean vilutaudin.
Vaan onneksi meni kohtaus ohitse ja hänen tilastansa voitte pian itse
lausua mielipiteenne, sillä ennen pitkää on eversti täällä, ell'en
erehdy.

-- Miss Nevil oli tietysti kovin levoton?

-- Onneksi ei hän tiennyt vaarasta, ennen kuin se oli jo ohitse.
Hra della Rebbia, neiti Nevil on jutellut minulle paljo teistä ja
arvoisasta sisarestanne.

Orso kumarsi.

-- Hän pitää sangen paljo teistä molemmista. Suloisen ulkokuoren ja
keveän perustelutavan alle osaa hän kätkeä mitä terävimmän älyn.

-- Hän on todellakin ihastuttava nainen, myönsi Orso.

-- Minä tulinkin tänne melkeinpä yksinomattain hänen pyynnöstänsä,
hra della Rebbia. Kukaan ei tunne paremmin kuin minä erästä juttua,
jota minun ei suinkaan tekisi mieli johtaa mieleenne. Kun hra
Barricini vielä toistaiseksi on Pietraneran kylävoutina ja minä tämän
läänin kuvernöörinä, niin lienee minun tarpeetonta sanoa, minkä
verran annan arvoa eräille epäilyksille, joita ajattelemattomat
ihmiset ovat, ell'en vallan erehdy, teillekin kuiskineet; nämä olette
te loukattuna torjuneet, kuten teidän asemassanne olevalta ja
teidän laiseltanne luonteelta voikin odottaa.

-- Colomba, sanoi Orso liikahtaen äkkiä tuolillansa, sinä näytät
kovin väsyneeltä. Sinun pitäisi mennä nukkumaan.

Colomba pudisti päätänsä eittävästi. Hän oli voittanut takaisin
tyyneytensä ja kiinnitti tuliset katseensa prefektiin.

-- Hra Barricini, jatkoi tämä, toivoisi kovin, että tämä
vihamielisyys ... tai kuinka sanoisin: tämä epävarma tila, jossa
te elätte keskenänne, päättyisi. Minä puolestani olisin iloinen
nähdessäni teidän rakentavan keskenänne sellaiset sovinnolliset
suhteet, joissa toisiansa arvostamaan luotujen naapurusten tuleekin
elää...

-- Hra kuvernööri, keskeytti Orso hänet liikutetulla äänellä, minä
en ole syyttänyt koskaan hra Barricinia isäni murhasta, mutta hän
on tehnyt itsensä syypääksi erääseen toiseen tekoon, joka tekee
kaikki suhteet meidän välillämme ainaisesti mahdottomiksi. Hän on
näet tuonut esille erään tunnetun ryövärin nimessä kirjoitetun
uhkauskirjeen ... ja ainakin hiljaisuudessa väittänyt isääni sen
kyhääjäksi. Luultavasti on tämä kirje ollutkin välillisesti syypää
hänen kuolemaansa.

Hra kuvernööri mietti hetken, ennenkuin jatkoi:

-- Jos arvoisa isänne niin uskoi, joka vilkkaan luonteensa
kiihoittamana oli laillisessa oikeusriidassakin hra Barricinin
kanssa, on se vielä anteeksi annettavissa. Mutta teidän puolelta
ei tuollainen sokeus ole sallittu. Muistakaahan toki, ett'ei
Barricinilla ollut mitään hyötyä tuon kirjeen julkisuuteen
saattamisesta... Hänen luonteestansa en viitsi keskustella teidän
kanssanne, ettekä te häntä edes tunnekaan... Teillä on vain
ennakkoluuloja häntä vastaan eikö totta?... Mutta ajatelkaahan toki,
että laintunteva mies...

-- Mutta, hra kuvernööri, sanoi Orso nousten ylös, suvaitkaa muistaa,
että joka ei ota uskoakseen Barricinia tuon väärennetyn kirjeen
laatijaksi, samalla syyttää siitä isävainajaani. Hänen kunniansa taas
on minunkin kunniani, niin että...

-- Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu eversti della Rebbian
kunniallisuudesta kuin minä, jatkoi kuvernööri, mutta tuon kirjeen
laatijahan on nyttemmin saatu ilmi, hra luutnantti.

-- Kuka siis? huudahti Colomba astuen prefektiä kohti.

-- Eräs hirtehinen, joka on tehnyt itsensä syypääksi useampiin
rikoksiin, vieläpä sellaisiin, joita te korsikalaiset ette anna
anteeksi, eräs varas nimeltä Tomaso Bianchi ... on äskettäin Bastian
linnassa tunnustanut olevansa tuon katalan kirjeen tekijä.

-- Mies on minulle vallan outo, sanoi Orso. Ja missä tarkoituksessa
olisi hän sen tehnyt?

-- Tämän kylän miehiä hän on, sanoi Colomba, ja meidän entisen
myllärimme veli. Hän on ilkeämielinen valehtelija, jota ei kannata
uskoa.

-- Saattepa vielä nähdä, mikä hyöty hänellä on jutusta ollut, jatkoi
kuvernööri. Mylläri, josta arvoisa sisarenne mainitsi ja jonka nimi
muistaakseni oli Teodor, oli vuokrannut everstiltä myllyn siinä
koskessa, jonka omistusoikeudesta hra Barricini oli alkanut jutun
arvoisaa isävainajaanne vastaan. Everstillä, joka aina oli antelias
luonteeltansa, ei liene ollut mitään etua koko myllystä. Tomaso taas
otaksui, että jos hra Barricini saisi kosken haltuunsa, joutuisi
hän maksamaan tälle melkoista suuremman vuokrasumman, koskapa hra
Barricini tiettävästi on jotenkin ahne. Veljensä etujen takia
väärensi Tomaso siis kirjeen ryöväri Agostinin nimeen, siinä koko
juttu. Niinkuin tiedätte ovat sukusiteet Korsikassa niin voimakkaat,
että ne toisinaan vievät suorastaan rikoksiin... Olkaa hyvä ja
lukekaa tämä kirje, jonka yleinen syyttäjä kirjoitti minulle... Siitä
saatte todistuksen siihen, mitä tässä olen teille kertonut.

Orso silmäili nopeasti kirjeen läpi, joka antoi yksityiskohtaisen
selonteon Tomason tunnustuksista ... ja Colomba seurasi samalla
hänkin kirjeen sisällystä veljensä olan yli.

Luettuansa sen loppuun, huudahti hän:

-- Orlanduccio Barricini matkusti Bastiaan joku kuukausi sitten, kun
tieto veljeni tulosta oli levinnyt Pietranerassa. Hän kai tapasi
Tomason ja -- osti tämän valheen.

-- Arvoisa neiti, sanoi prefekti kärsimättömästi, kaikki selitätte
te vihamieliseen suuntaan. Luuletteko totuuden tulevan ilmi sillä
tavoin? Te olette sen sijaan kylmäverisempi, hra della Rebbia;
sanokaa, mitä te tästä arvelette? Luuletteko tekin, kuten sisarenne,
että mies, jolla on verrattain helppo rangaistus kärsittävänä,
ottaa ilomielellä niskoillensa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja
sitoutuu tähän vallan tuntemattoman henkilön takia?

Orso luki uudelleen yleisen syyttäjän kirjeen punniten jokaista sanaa
erityisen tarkkaavasti, sillä nähtyänsä asianajaja Barricinin, tunsi
hän käyvän vielä vaikeammaksi vakiutua siitä, että tämä oli syytön
väärennykseen. Kuitenkin huomasi hän vihdoin täytyvänsä myöntää, että
selitys oli hänestä riittävä.

Colomba sitä vastoin huudahti rajusti:

-- Tomaso Bianchi on petturi. Olen varma siitä, että hän joko
vapautetaan tai pääsee pakenemaan vankeudesta.

Prefekti kohautti olkapäitänsä.

-- Minä olen antanut teille, hra della Rebbia, ne tiedot, jotka olen
asianomaisilta viranomaisilta saanut. Nyt vetäydyn minä pois ja annan
teidän itsenne miettiä asiaa. Toivon, että käytätte selvää järkeänne
ja että se voittaa taistelussa sisarenne epäilyksiä vastaan.

Pyydettyänsä muutamin sanoin anteeksi Colomban käytöstä, uudisti Orso
äskeiset sanansa, että hän nim. uskoi Tomason yksin olevan syypään
rikokseen.

Prefekti oli noussut ylös aikeessa poistua.

-- Ell'ei olisi niin myöhäistä, sanoi hän, ehdottaisin, että tulette
kanssani noutamaan luotani neiti Nevilen kirjeen. Myöskin voisitte
samalla sanoa hra Barricinille, sen mitä juuri olette vakuuttanut
minulle, niin olisi kaikki hyvin.

-- Orso della Rebbia ei ikinä ole astuva Barricinin kynnyksen yli!
huusi Colomba tuimasti.

-- Neiti näkyy olevan perheen _tintinajo_[24] (= kellokas), lausui
prefekti leikillisesti.

-- Hra prefekti, sanoi Colomba päättävästi, teitä on petetty.
Asianajaja Barricinia te ette tunne. Hän on mitä viekkain ja
petollisin ihminen. Minä rukoilen teitä, ett'ette taivuta veljeäni
tekoon, joka kerrassaan häpäisisi hänet.

-- Colomba, tiuskaisi Orso, kiihkosi tekee sinut mielettömäksi.

-- Orso, Orso, sen lippaan nimessä, jonka teille näytin, pyydän teitä
kuulemaan minua. Teidän ja Barricinien välillä on verta; ettehän te
mene heidän luoksensa?

-- Sisko hyvä!

-- Ettehän, rakas veljeni, ettehän mene? Muuten täytyy minun jättää
tämä talo ... enkä minä takaisin palaja... Orso, säälikää minua...

Samassa heittäysi hän polvilleen veljensä eteen.

-- Minä joudun aivan epätoivoon nähdessäni nti della Rebbian noin
mielettömänä. Mutta te saatte hänet vakuutetuksi mielipiteestänne,
siitä olen varma, hra luutnantti.

Prefekti avasi oven, vaan pysähtyi ikäänkuin olisi odottanut, että
Orso seuraisi häntä.

-- Minä en voi jättää häntä nyt, sanoi Orso, mutta huomenna minä
kyllä...

-- Minä matkustan pois jo varhain aamulla -- -- --

-- Veljeni, odottakaa edes huomis-aamuun, huudahti Colomba ristien
kätensä. Sallikaa minun käydä vielä läpi isäni paperit... Sitähän te
ette voine kieltää minulta?

-- Olkoon menneeksi!... Vielä tänä iltana saat sinä ne nähdä,
mutta sen koommin et sinä saa minua kiusata tuolla mielettömällä
vihallasi... Tuhannesti anteeksi, hra prefekti ... Minä tunnen
itsekin voivani hieman pahoin ... Jättäkäämme mieluummin tuo asia
huomiseksi.

-- Uni tuopi uuden neuvon, sanoi prefekti poistuessansa, huomenna
olette te toivoakseni päässyt kaikesta eperoimisesta. Jääkää hyvästi!

-- Saveria, ota lyhty ja saata hra prefekti asuntoonsa, käski
Colomba. Hän antaa sinulle samalla kirjeen, jonka tuot Orso-herralle.

Sitten lisäsi hän vielä pari sanaa, joita eivät kuulleet muut kuin
palvelustyttö.

-- Colomba, lausui Orso prefektin mentyä, sinä olet tuottanut minulle
paljo ikävyyksiä. Kuinka voit sinä kieltäytyä uskomasta sitä, mikä on
silminnähtävästi totta?

-- Te olette antanut minulle harkinta-aikaa huomiseksi, vastasi tämä.
Pitkä aika se ei ole, mutta sittenkin säilytän minä vielä toivoni.

Ottaen samalla avainkimpun juoksi hän suoraa päätä yläkertaan. Siellä
kuulusti hän availevan pöytälaatikoita ja penkovan sen salalaatikon
sisällystä, johon eversti della Rebbia aikoinansa oli kätkenyt
tärkeät paperinsa.




XIV.


Saveria viipyi kauvan poissa ja Orson kärsimättömyys oli jo ehtinyt
ylimmillensä, kun hän vihdoinkin palasi kirjeen ja pikku Chilinan
kanssa, joka juuri oli herätetty ensi unestansa ja vielä hieroi
silmiänsä.

-- Lapsi kulta, mikä sinut tänne saattoi näin myöhällä? kysyi Orso.

-- Neiti oli kutsunut minua, vastasi Chilina.

-- Mitä pirua hän tuolla poloisella tekee? mietti Orso; mutta hän
kiirehti avaamaan miss Lyydian kirjeen ja ryhtyi lukemaan. Sillä
välin meni Chilina yläkertaan Colomban puheille.

    "Isäni on ollut hieman kipeä, kirjoitti miss Nevil, ja muutenkin
    on hän niin laiska kirjoittamaan, että minun täytyy toimittaa
    hänelle kirjurin virkaa. Häneltä kastui näet jalat meren
    rannikolla sinä samana päivänä, jolloin hän olisi voinut ihailla
    maisema-näköalaa kanssamme; eikä tässä teidän viehättävässä
    saaressanne tarvita muuta, niin on vilutauti jo ovella. Minä
    olen täältä asti jo näkevinäni teidän hahmonne tätä lukiessanne;
    te tavoittelette epäilemättä tikarianne, mutta toivottavasti ei
    teillä ole sitä enää. No niin, isäni on siis sairastanut hieman
    vilutautia ja kuumetta, minua taas on ahdistanut pelko sen
    johdosta. Prefekti, joka yhäti mielestäni on sangen rakastettava
    mies, toi luoksemme miellyttävän lääkärin, joka parissa päivässä
    pelasti meidät pulasta. Kohtaus ei uudistunut ja isäni tahtoisi
    jo jälleen lähteä metsästämään, mutta sen huvin olen minä häneltä
    vielä kieltänyt. --

    Millaiselta näytti teidän vuoristolinnanne kotiin palattuanne?
    Oliko pohjoinen torni vielä paikoillansa?... Näkyykö kummituksia?
    Kyselen teiltä näitä asioita sen vuoksi, että isäni muistaa
    teidän ta'anneen hänelle runsaan saaliin daama-eläimiä,
    metsäsikoja ja muhveleja ... vai kuinka tuon ihmeellisen elävän
    nimi kuului?... Noustuamme Bastiassa laivaan on tarkoituksemme
    saapua Pietraneraan ja pyytää vierasvaraisuuttanne; toivon,
    ett'ei della Rebbian linna, jonka kerroitte olevan niin perin
    vanhan ja ränsistyneen, kuitenkaan yllemme suistu.

    Vaikka prefekti onkin niin miellyttävä mies, ett'ei meiltä
    hänen seurassansa koskaan puutu puheenainetta, _by the by_,[25]
    luulen sentään panneeni hänen päänsä pyörälle. Puhelimme kerran
    teidän jalosukuisuudestannekin: Bastian lakimiehet olivat
    lähettäneet hänelle muutamia tietoja eräästä telkimien ta'a
    suljetusta veitikasta, jonka tunnustukset ovat sellaiset,
    että ne kai karkoittavat tähänastiset epäilyksenne; teidän
    vihamielisyytenne (naapurianne kohtaan), joka toisinaan on saanut
    minut levottomaksi, lakannee näistä tiedon saatuanne. Ette voi
    kuvailla, kuinka tämä minua ilahduttaa!

    Kun te lähditte täältä kauniin runolaulajattaren kanssa, pyssy
    kädessä ja synkkänä katsannolta, näytitte te minusta tavallista
    enemmän ... jopa liiankin ... korsikalaiselta. _Basta!_ Olen
    kirjoittanut teille jo näistä asioista niin laajaperäisesti vain
    sen vuoksi, että minulla on täällä ikävä.

    Sen pahempi, on prefekti jo lähdössä. Me lähetämme teille
    sanan, kun rupeamme hommautumaan täältä vuoristoanne kohti ja
    erityisesti kirjoitan minä neiti Colomballe pyytääkseni häneltä
    yhden bruccion, _ma solenne_. Sillä välin voitte sanoa hänelle
    puolestani tuhansia helliä terveisiä. Hänen antamaansa tikaria
    käytän minä usein aukileikatessani romaanin lehtiä, jonka onneksi
    otin mukaani; mutta tuo hirmuinen teräsase pitää tätä arvottomana
    käyttönä ja viiltelee kirjaraukkani säälimättömällä tavalla.

    Hyvästi nyt, hra luutnantti; isäni lähettää teille _his best
    love_. Ottakaa varteen prefektin puheet, sillä hän on neuvokas
    järkimies ja tekee tuon mutkan Pietraneraan luullakseni
    ainoastaan teidän vuoksenne. Muuten matkustaa hän Corteen
    laskemaan erään julkisen rakennuksen peruskiveä. Kuvittelen tuon
    juhlallisuuden suuremmoiseksi ja valitan suuresti, ett'en voi
    olla siellä mukana. Herrasmies koruompeluksilla varustetussa
    virkapuvussa, silkkisukissa ja valkea nauha yllänsä käsittelee
    muurarin lastaa ... ja pitää puheen, jonka jälkeen juhlallisuus
    päättyy tuhanten huutaessa: eläköön kuningas!

    Olettepas te ollut aika tuhma-Jussi, saadessanne minut
    kirjoittamaan neljä kokonaista sivua. Mutta minun on täällä
    ikävä, pyydän vielä kerran huomauttaa teille, ja sen vuoksi
    näen mielelläni, että tekin vastaatte minulle laajaperäisessä
    kirjeessä.

    Muuten on minusta hieman omituista, ett'ette ole vieläkään
    ilmoittanut minulle onnellista saapumistanne linnaanne
    Pietranerassa.

                                                Lyydia.

    J. K. Pyydän teitä vielä kerran kuuntelemaan prefektin sanoja ja
    tekemään niinkuin hän sanoo. Me olemme täällä yhdessä miettineet,
    miten teidän tässä on meneteltävä ... ja minua se erityisesti
    ilahduttaisi."

Orso luki kirjeen kolmeen, neljään kertaan säestäen mielessänsä
jokaisen luennan lukemattomilla selityksillä; sitten kirjoitti
hän pitkän vastauksen ja käski Saverian toimittamaan sen eräälle
kyläläiselle, joka vielä samana yönä lähti Ajaccioon. Sisarensa
kanssa ei hän enää aikonut antautua minkäänlaisiin keskusteluihin
Barricinien todellisista tahi valheellisista ilkitöistä, sillä
miss Lyydian kirje oli saattanut hänet näkemään kaiken ruusuisessa
valaistuksessa. Epäilyksiä ei hänellä enää ollut eikä myöskään
vihamielisyyden tunteita.

Jonkun aikaa odotteli hän, että Colomba tulisi alas yläkerrasta,
mutta kun tätä ei näkynyt tulevaksi, meni hän levolle keveämmällä
sydämellä kuin mitä hänellä oli pitkään aikaan ollut.

Kun Colomba oli toimittanut Chilinan matkaan annettuansa hänelle
salaiset määräykset, vietti hän suurimman osan yöstä lukemalla
isänsä vanhoja papereja. Hiukan ennen päivän koittoa viskattiin
muutamia pikkukiviä ikkunaan, jonka merkin kuultuansa hän juoksi alas
puutarhaan, avasi erään salaportin ja saattoi taloon kaksi sangen
epäilyttävän näköistä miestä. Hänen ensimäinen huolensa oli saattaa
heidät keittiöön ja toimittaa heille siellä ruokaa.

Mitä miehiä nämä olivat, sen saamme pian tietää.




XV.


Noin klo 6 aamulla kolkutti eräs prefektin palvelija della Rebbian
talon ovelle. Colomballe, joka tuli avaamaan, sanoi hän prefektin
olevan lähtö-aikeissa, ja odottavan saavansa sitä ennen tavata hra
della Rebbiaa. Empimättä vastasi Colomba, että hänen veljensä oli
langennut rappusissa ja nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut astua
askeltakaan. Sen vuoksi pyysi hän hra prefektin suomaan anteeksi,
ett'ei hän voinut tulla sinne, mutta olisi hän sangen kiitollinen,
jos prefekti suvaitsisi nähdä vaivan pistäytyä täällä. Heti viestin
poistuttua tuli Orso alas huoneestansa ja kysyi eikö prefekti ollut
lähettänyt ketään häntä noutamaan.

-- Hän pyysi teitä odottamaan häntä täällä, vastasi Colomba
vakuuttavasti.

Puoli tuntia kului eikä mitään elonmerkkiä näkynyt Barricinien
talossa. Orsolle juolahti mieleen kysyä Colombalta, oliko hän
löytänyt mitään erikoista, johon tämä vastasi antavansa selityksen
niin pian kuin prefekti saapuu. Muuten näytti hän tyyneltä, mutta
ihon väri ja katse ilmaisivat kuumeentapaista levottomuutta.

Vihdoinkin avausi Barricinien talon ovi ja ensimmäisenä tuli sieltä
ulos prefekti matkapuvussaan; häntä seurasi kylävouti molempien
poikiensa keralla. Pietraneran asukkaat, jotka jo päivän koittaessa
olivat laittautuneet tähystys-sijoillensa katsellaksensa läänin
ensimäisen virkamiehen lähtöä, hämmästyivät suuresti nähdessänsä,
että tämä kolmen Barricinin seurassa tuli suoraan torin poikki ja
hävisi della Rebbian taloon.

-- Siellä tehdään sopuisa rauha, huusivat kylän politikoitsijat.

-- Sanoinhan minä teille, lisäsi eräs vanhus, että Ors' Antonio on
elänyt liian kauvan mantereella ottaaksensa asiat sydämen kannalta.

-- Huomatkaa sentään, vastasi eräs rebbialainen, että Barricinit
etsivät häntä ... ja pyytävät tietysti anteeksi.

-- Tietysti on prefekti narrannut heidät kaikki tyyni, arveli ukko;
nykyajan ihmiset ovat kaikki vailla miehuutta eivätkä nuoret miehet
enää välitä isänsä verestä enempää kuin -- äpärät!

Prefekti hämmästyi kovin nähdessänsä Orson seisoallansa ja kävelevän
vallan vaivatta. Parilla sanalla ilmaisi Colomba valheensa pyytäen
sitä anteeksi:

-- Jos te olisitte asunut jossakin muualla, olisi veljeni vastannut
käyntiinne jo eilen, sanoi hän.

Orso pyyteli niinikään useampia kertoja anteeksi väittäen, ett'ei hän
ollut tiennyt mitään tästä naurettavasta valheesta, josta hän oli
aivan suutuksissansa. Prefekti ja ukko Barricini näyttivät uskovan
hänen vakuutustensa vilpittömyyttä, jotka oikeiksi todisti sekä hänen
hämmentynyt esiytymisensä että nuhteensa Colomballe; mutta kylävoudin
pojat eivät näyttäneet tyytyvän näihin selityksiin.

-- Hän pitää meitä pilkkanansa, sanoi Orlanduccio niin kovalla
äänellä että talonväenkin piti se kuuleman.

-- Jos minun sisareni tekisi minulle moisen kepposen, lisäsi
Vincentello, niin kyllä minä ottaisin häneltä halun tehdä sitä
toistamiseen.

Nämä sanat ja se ääni, millä ne lausuttiin, eivät miellyttäneet
Orsoa, jonka hyväntahtoisuutta ne loukkasivat. Hän heitti molempiin
Barricineihin silmäyksiä, joissa ei enää äskeistä hyväntahtoisuutta
ollut.

Kun kaikki muut tällä välin olivat istuutuneet, paitse Colomba, joka
seisoi kyökin ovella, koroitti prefekti äänensä ja lausui ensin
muutamia jokapäiväisyyksiä maan ennakkoluuloista, muistuttaen sitten
läsnäolijoille, että useimmat ikivanhat vihamielisyydet perustuivat
vain väärinkäsityksiin. Kääntyen sitten kylävoutiin sanoi hän,
ett'ei hra della Rebbia ollut koskaan uskonut Barricinin perheen
suoranaisesti tahi epäsuorasti vaikuttaneen siihen valitettavaan
tapahtumaan, jonka uhriksi hänen isänsä oli joutunut. Tosin oli hän
säilyttänyt joitakin epäilyksiä yksityiskohtien johdosta, jotka
aiheutuivat molempien perheiden välisestä oikeusjutusta, mutta
näihin oli syynä niin hyvin hra Orson monivuotinen poissaolo kuin
ne tiedonannot, jotka hän oli kotiseudultansa saanut. Nyt, kun
uusia asioita oli äskettäin ilmi tullut, katsoi hän olevansa täysin
tyydytetty ja halusi ystävällisiä suhteita ja hyvää naapuruutta hra
Barricinin ja hänen molempien poikiensa kanssa.

Orso kumarsi hajamielisenä. Hra Barricini sopersi muutamia sanoja,
joita kukaan ei voinut kuulla, ja nuoret Barricinit katselivat
katto-orsia. Jatkaen puhettansa kääntyi prefekti Orson puoleen
antaaksensa Barricinien puolesta hänelle yhtäläisen selvityksen, kun
Colomba samassa veti muutamia papereita esiliinansa alta ja astui
juhlallisena rauhaa hierovien riitapuolten väliin sanoen:

-- Tosin näkisin erittäin mielelläni, että sota kahden naapuriperheen
välillä päättyisi. Mutta että rauhanteko olisi vilpitön, ovat
keskinäiset suhteet selvitettävät eikä mitään epäilyksen alaista saa
välillemme jäädä. Hra prefekti, Tomaso Bianchin tekemä tunnustus
tuntui minusta heti epäilyttävältä, koska hän tiettävästi on
huonomaineinen mies. Mainitsin jo teille, että nuori Barricini ehkä
on tavannut hänet Bastian vankilassa...

-- Se ei ole totta, keskeytti Orlanduccio, Tomaso Bianchia en minä
ole ikinä nähnyt.

Colomba heitti häneen halveksivan katseen ja jatkoi sitten
näennäisesti aivan tyyneenä:

-- Te olette selittänyt, mitä etuja Tomasolla oli uhata hra
Barricinia yleisesti peljätyn ryövärin nimessä, ja huomauttanut hänen
halunneen varata veljellensä Teodorille sen myllyn, jonka isäni oli
vuokrannut hänelle vähäistä maksua vastaan?

-- Sehän on päivänselvää, sanoi prefekti.

-- Sellaiseen kurjaan nähden, mikä Bianchi näyttää olevan, riittää se
selitykseksi, sanoi Orso erehtyen sisarensa maltillisen ulkomuodon
suhteen.

-- Väärennetty kirje, jatkoi Colomba, jonka silmät alkoivat loistaa
vilkkaammin, on päivätty 11 p. heinäkuuta. Silloin oli Tomaso
veljensä myllärin luona.

-- Aivan niin, sanoi kylävouti hieman levottomasti.

-- Mitä hyötyä olisi Tomaso Bianchilla siis tuosta ollut? huudahti
Colomba voitonriemulla. Hänen veljensä vuokra-aika oli jo mennyt
umpeen; isäni oli sanonut hänet irti jo 1 p. heinäkuuta. Kas, tässä
isäni päiväkirja, johon irtisanominen on merkitty ... ja tässä kirje
eräältä asiamieheltämme Ajacciossa, joka oli hankkinut meille uuden
mylläri-ehdokkaan.

Näin sanoessaan antoi hän prefektille paperit, jotka olivat hänellä
kädessä.

Seurasi yleinen hämmästys. Kylävouti kalpeni huomattavasti. Orso
rypisti kulmiansa ja lähestyi ottaaksensa selkoa papereista, joita
prefekti luki tarkkaavasti tutkien.

-- Meitä pidetään täällä pilkkanaan! huudahti Orlanduccio
toistamiseen nousten vihaisena tuoliltansa. Menkäämme tiehemme
täältä, minne meidän ei olisi ensinkään pitänyt tulla!

Hetken kuluttua oli hra Barricini jo ehtinyt saada takaisin
kylmäverisyytensä. Hän pyysi saada tutkia noita papereita, jotka
prefekti ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta. Nostaen sitten vihreät
silmälasit otsallensa, silmäili hän niitä sangen välinpitämättömänä,
sillä aikaa kuin Colomba tarkasti häntä naarastiikerin katseilla,
joka näkee daamahirven lähestyvän pesäluolassa olevia penikoitansa.

-- Mutta, sanoi hra Barricini laskien silmälasinsa nenälleen ja
antaen paperit prefektille takaisin, onhan Tomaso tuntien eversti
vainajan hyväntahtoisuuden, voinut ajatella ... ja niin on hänen
täytynyt ajatella ... että eversti peruuttaisi irtisanomista koskevan
päätöksensä... Jäihän mylly hänen omaksensa, niin että...

-- Myllyn vuokrasin minä sittemmin hänelle, sanoi Colomba
halveksivasti. Isäni oli jo silloin kuollut ja sen vuoksi olin minä
pakotettu pitämään huolta talon suojateista.

-- Tomaso on kuitenkin itse tunnustanut kirjoittaneensa tuon kirjeen,
sanoi prefekti, sehän on selvää.

-- Selvää on minusta tässä se, keskeytti Orso, että koko tämä juttu
on täynnä selittämättömiä hävyttömyyksiä.

-- Vielä täytyy minun vastustaa eräitä noiden herrain väitteitä,
sanoi Colomba. Samassa avasi hän kyökin oven ja heti astuivat sieltä
saliin Brandolaccio ja teoloogi koiransa Bruscon kanssa. Molemmat
ryövärit olivat aseettomia; ainakaan ei heillä sellaisia näkynyt.
Patruunavyö heillä tosin oli yllänsä, mutta siihen tavallisesti
kuuluva täydennys -- pistooli -- puuttui. Saliin tultuansa ottivat he
kunnioittaen lakit päästänsä.

Voitte aavistaa, millaisen vaikutuksen heidän äkillinen
ilmestymisensä aikaansai! Kylävouti oli horjahtaa kumoon ja hänen
molemmat poikansa asettuivat rohkeina hänen eteensä haparoiden
tikaria taskustansa. Prefekti yritti ovelle päin, mutta Orso kiristi
Brandolacciota kaulasta ärjäisten:

-- Mitä sinulla on täällä tekemistä, lurjus?

-- Tämä on sala-ansa! huudahti kylävouti koettaen avata oven, jonka
Saveria ryövärein käskystä oli vääntänyt lukkoon, kuten myöhemmin
saatiin tietää.

-- Hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio, elkää minua peljätkö. En minä
ole niin suuri piru, miksi minut on mustattu. Mitään pahoja aikeita
ei meillä ole. Palvelijanne, hra prefekti, ... hieman malttia, hra
luutnantti, tehän vallan kuristatte minut!...

Me tulimme tänne kutsuttuina todistajina. No, puhu sinä pastori,
jolla on kieli paremmassa kantimessa.

-- Hra prefekti, aloitti teoloogi, minulla ei ole ollut kunnia
tutustua teihin tätä ennen. Nimeni on Giocanto Castriconi, mutta
paremmin tunnetaan minut nimellä: pastori ... kas, te tunnette minut
sillä nimellä! Niin, neiti della Rebbia, jota minulla myöskään ei ole
ollut kunnia ennen tavata, on pyytänyt minulta tietoja eräästä Tomaso
Bianchista, jonka kanssa minä, kolme viikkoa sitten, istuin Bastian
vankilassa. Kas tässä, mitä minä hänestä tiedän...

-- Elkää vaivatko itseänne, sanoi prefekti, teidänlaiseltanne
mieheltä minä en tahdo mitään tietoja. Hra della Rebbia, toivoakseni
ette te ole mitenkään osallinen tähän katalaan salajuoneen. Mutta
oletteko myöskin isäntä talossanne? Käskekää siinä tapauksessa avata
tämä ovi. Sisarenne saa ehkä vielä vastata oikeudessa suhteistansa
ryöväreihin.

-- Hra prefekti, suvaitkaa kuulla, mitä tuolla miehellä on
sanottavaa. Te olette täällä jakamassa oikeutta kaikille ja
velvollisuutenne on koettaa saada totuutta ilmi. Puhukaa, Giocanto
Castriconi.

-- Elkää kuunnelko häntä, huusivat kaikki kolme Barricinia kuorossa.

-- Jos kaikki puhuvat yht'aikaa, sanoi ryöväri hymyillen, niin
on mahdoton kuunnella ketään. Niin, vankeudessa oli minulla
huonetoverina, vaan ei ystävänä, kysymyksessä oleva Tomaso Bianchi.
Hra Orlanduccio kävi usein hänen puheillansa ja...

-- Se ei ole totta, huusivat veljekset yht'aikaa.

-- Kaksi kieltoa on sama kuin myönnytys, huomautti Castriconi
kylmästi. Tomasolla oli aina rahaa; hän söi ja joi mitä parhaiten.
Minäkin olen aina pitänyt hyvästä ruo'asta (se on pienimpiä vikojani)
ja huolimatta vastenmielisyydestäni tuota vintiötä kohtaan,
suostuin minä sentään syömään monta päivällistä hänen kanssansa.
Kiitollisuudesta ehdotin hänelle, että salaa pakenisimme yhdessä...
Eräs hempu ... jota kohtaan olin ollut vähän ystävällisempi ... oli
neuvonut minulle keinon siihen... Mutta minä en tahdo epäillyksi
saattaa ketään, ymmärrättekö? Tomaso kieltäysikin sanoen olevansa
varma asiastansa, koska asianajaja Barricini oli suositellut häntä
kaikille tuomareille, ja vakuutti pääsevänsä vankilasta valkeana kuin
lumi ja ... vieläpä rahat taskussa. Minä puolestani luulin terveyteni
kaipaavan vapaampaa ilmaa. _Dixi_.

-- Kaikki tuon miehen puheet ovat pelkkää valhetta, sanoi Orlanduccio
päättävästi. Jos olisimme avonaisella salolla ja pyssy kädessä
molemmilla, niin ei tuo lurjus sanojansa toistaisi.

-- Nyt te teette tuhmuuden, huusi Brandolaccio, elkää haastako riitaa
pastorin kanssa, Orlanduccio.

-- Sallitteko minun vihdoinkin poistua, hra della Rebhia? kysyi
prefekti polkien jalkaa levottomuudesta.

-- Avatkaa ovi, Saveria, huusi Orso, avatkaa ovi tai vie teidät
perkele!

-- Silmänräpäys vielä, sanoi Brandolaccio. Meidän on täältä ensin
pujahdettava tiehemme ... jonnekin päin. Hra prefekti, kun yhteisten
tuttavien luona yhdytään, on tapana myöntää erotessa toisillensa
puolen tunnin aselepo...

Prefekti heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.

-- Palvelijanne, hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio. Joudu, Brusco,
jatkoi hän koiraansa puhutellen ja kätensä vaakasuoraan asentoon
nostaen, teepäs juhlahyppy hra prefektille!

Koira teki käskyn mukaan, ryövärit poistuivat keittiöön, ottivat
siellä aseensa ja pakenivat puutarhan kautta, mutta vasta kun ulkoa
kuului heidän kimeä vihellyksensä, avausi salin ovi kuin taikaiskusta.

-- Hra Barricini, sanoi Orso pidätetyllä kiivastuksella, mielestäni
olette te tuon kirjeen väärentänyt. Vielä tänään jätän minä yleiselle
syyttäjälle syytöskirjeen sekä väärennyksestä että seurustelusta
Bianchin kanssa. Mutta ehkä on minun tehtävä vielä kolmaskin
kauheampi syytös teitä kohtaan.

-- Ja minä puolestani, sanoi kylävouti, syytän teitä, hra della
Rebbia, sala-ansan virittämisestä ja kanssakäymisestä ryövärein
kanssa. Sillä välin suvainnee hra prefekti suositella teitä
santarmeille.

-- Prefekti tietää tehdä velvollisuutensa, sanoi tämä ankarasti. Hän
on pitävä huolen siitä, ett'ei Pietranerassa yleistä turvallisuutta
häiritä. Tämän sanon minä teille kaikille.

Kylävouti ja Vincentello olivat jo poistuneet salista ja Orlanduccio
seurasi heitä takaperin, kun Orso hänelle kuiskasi:

-- Isänne on ukkorahjus, jonka voin murjoa korvapuustilla. Mutta
teidät vaadin minä tilille ... ja veljenne.

Vastaukseksi paljasti Orlanduccio äkkiä tikarinsa ja karkasi hurjana
Orson kimppuun; mutta ennenkuin hän ehti käyttää asettansa, tarttui
Colomba hänen käsivarteensa ja väänsi sitä voimakkaasti, samalla kun
Orso, lyöden nyrkillä häntä kasvoihin, pakotti hänet peräytymään
muutamia askelia ja horjahtamaan oven pieltä vastaan. Tikari lensi
Orlanduccion kädestä, mutta samalla astui Vincentello sisään ase
kädessä, jolloin Colomba tempasi pyssyn nurkasta näyttäen tulijalle,
että voitto oli ehdottomasti hänen.

Prefektikin ehätti samassa taistelevien väliin.

-- Näkemiin asti, Ors' Anton', huusi Orlanduccio ja avasi rajusti
oven, jonka hän sulki jälkeensä saadakseen aikaa paeta tiehensä.

Orso ja prefekti pysyivät neljännestunnin ajan aivan sanattomina,
kumpikin omalla puolellansa salia. Voitonylpeys otsallansa katseli
Colomba heitä kumpaakin vuorotellen nojautuneena pyssyyn, joka oli
voiton ratkaissut.

-- Oi, mikä maa ja mitkä hurjat tavat, huudahti prefekti nousten
rajusti istualta. Te teitte väärin, hra della Rebbia, ja minä
vaadin teiltä kunniasananne, ett'ette ryhdy minkäänlaisiin
väkivaltaisuuksiin, vaan odotatte siksi, kunnes oikeus on ratkaissut
tämän kirotun jutun.

-- Siinä olette oikeassa, hra prefekti, ett'ei minun olisi pitänyt
satuttaa kättäni tuohon kurjaan. Mutta kun minä kerran tulin
lyöneeksi, niin en myöskään kieltäydy antamasta hänelle sitä
hyvitystä, jota hän voi vaatia.

-- Mitä vielä! Ei hän antau kaksintaisteluun kanssanne!... Mutta jos
hän murhaa teidät salaa, niin... Ainakin olette te antanut hänelle
kyllin aihetta siihen.

-- Mepä osaamme puolustautua, sanoi Colomba.

-- Orlanduccio näyttää minusta uljaalta mieheltä ja minä ennustan
parasta hänestä, hra prefekti. Arvelematta paljasti hän tikarinsa,
mutta ehkäpä olisin minä tehnyt hänen sijassansa aivan samalla
tavoin. Onneksi oli sisarellani lujemmat kädet kuin salonkinaisilla.

-- Mutta te ette saa suostua kaksintaisteluun! Minä kiellän sen,
huusi prefekti.

-- Suokaa minun huomauttaa, hra prefekti, ett'en kunnian asioissa
hyväksy muuta käskijää kuin omantuntoni.

-- Mutta minäpä vakuutan teille, ett'ei siitä taistelusta tule mitään!

-- Tosin voitte te vangita minut, hra prefekti, jos minä antaun
vangittavaksi. Mutta jos sen teette, ette te sillä muuta voi kuin
lykätä hieman tuonnemmaksi nyttemmin välttämättömän asian. Olettehan
te itse kunnian mies, hra prefekti, ja tiedätte hyvin kyllä, ett'ei
tällaista tapausta muuten voi ratkaista.

-- Jos te käytte vangitsemaan veljeäni, sanoi Colomba, niin puoli
kylää asettuu hänen puolellensa; ja silloin saamme me nähdä kauniin
ottelun.

-- Niin, minä varoitan teitä ennakolta, hra prefekti, ja pyydän teitä
uskomaan, ett'en minä turhia kerskaa, sanoi Orso. Minä sanon sen
teille jo ennakolta, että jos hra Barricini väärinkäyttää valtaansa
kylävoutina ja ryhtyy vangitsemaan minua, niin minä puolustaudun.

-- Tästä päivästä alkaen, sanoi prefekti, on hra Barricini erotettu
virastansa ... toistaiseksi. Toivoakseni puhdistaa hän itsensä. Mutta
teidän kohtalonne ei ole minulle yhdentekevä, hra della Rebbia.
Toistaiseksi en pyydä teiltä muuta kuin että pysytte levollisena,
kunnes palajan Cortesta. Minä viivyn poissa ainoastaan kolme päivää.
Silloin palaan minä takais

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48725