← catalogue

Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina

by Arvi Järventaus · Finnish · Gutenberg #48671 · 399,192 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Risti ja noitarumpu: Olaus Sirman tarina

Author: Arvi Järventaus


        
Release date: April 9, 2015 [eBook #48671]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48671

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RISTI JA NOITARUMPU: OLAUS SIRMAN TARINA ***

RISTI JA NOITARUMPU

Olaus Sirman tarina


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Kirja, Helsinki, 1916.






ALKULAUSE


_Olaus Mathiae Sirma_, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen
lappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin
papiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan
ensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719,
jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen,
juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon
seurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä
isosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan,
jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen
vaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm.
Gezeliuksen "Lasten paras tavara"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein
200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt "päivän valon", maaten
siihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä.
Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin
kansan suussa pienissä "muisteluksissa", joita pimeinä talvi-iltoina
takkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä
muisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa "herr' Vuolevi" on
asustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan
silmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa,
joissa herr' Vuolevi "vaikutti", niin kirkossa kuin käräjätuvassa,
vieläpä "markkinasiljolla" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon
pohjukassa, Ruijassa.

_Tekijä_.




I


Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu
tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt
näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen
viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen
rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä,
raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset
petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa
latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli
verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän
kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut
alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin
vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli
herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta.
Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien
keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas
pää. -- Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen
laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset
ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.

Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa
touhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit
vilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien
lasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo
oli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden
edessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja
kuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut
runsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien
välillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja
pikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi
koiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa
kiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti.
Joukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään.
Toiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset
taas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen,
lyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti
rannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat
äkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu
sai ärhentäjän palaamaan takaisin...

Kaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon
suussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli
selvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet
lukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä
oli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia
miehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen
portailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja
aittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa
oli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies,
kädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä
kokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas
vedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon
ympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä
sekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. -- Kaikkialla oli
liikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit
olivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.

Puoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina.
Ja koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja
joenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä
kojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä
aivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui
pöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa
olikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan
moneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön
kirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka
kulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta.
Kirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen
norjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla
kiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen
kaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä.
Se oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä.
Kuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas
hukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja
kapustoja.

Suurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat
täynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa
eräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja
kauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan,
pöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan
verkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata
kyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille.
Orsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa
lannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa
oli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui
rihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja
ja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa
myymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa.
Erikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä
rasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta
riippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen.
Olipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen
maalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja
kirveistä, joita oli runsas valikoima.

Jos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin
varustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas
tinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin
nahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen
porontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja
kärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi
vaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä
hangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka
metsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin
oleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja
kalanihralla. -- Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa
joukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.

Päivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien
edustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset
puuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti
nuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä
oli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat
nuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi
terhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat
myyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet,
oli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen
kajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas
lappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun
toinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti
ilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi
paimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien
ympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja.
Heidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman
suuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden
ympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat
supatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen
tulen valossa kiiluvia koristeita.

Sakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla
kuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa
sinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä
täysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla.
Kauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti
pöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin
loimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat
erisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.

    -- Puodin Mummalta pudisti,
    Sirman jyvät siirsi pois,
    Joista olutt' olevasti
    Lappi laudi juoda sait.

lauloi mies kärisevällä äänellä.

Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka
nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille
yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle,
jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten
tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki
tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.

-- Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen
tuoppiaan yhdelle ja toiselle. -- Viina kallistuu, kallistuu, kuta
enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta... Helppoa,
helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!

Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa
tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:

-- Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin!
Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa... Eikö kukaan huoli? -- No,
lauletaanpa sitten taas:

    -- Kurkkuin kuivuutta surevat
    Kurmupeskeiss' kulkijat...

-- Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. -- Suru tulee,
kun viina loppuu ja kurkku kuivaa... suru ja ikävä mieli... voi
sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan
siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!... Kas tässä, pojat, tuoppi
taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on
punainen tähti pohjassa... näettehän, tuosta noin... Saksalaista
tavaraa... aina Englannista saakka... ei mitään kotona keitettyä...

Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti
kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.

-- Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi
nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän
pullon kauppiaan eteen.

-- Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi
pulloa täyttämään. -- Tämä vetää kaksi tuoppia... Kas siinä! Kolme
markkaa... ei penniäkään alle eikä päälle.

-- Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.

-- Joo, mutta se oli _äsken_ ja nyt on meillä _nyt_, vastasi
häikäilemätön viinasaksa. -- Tämä on eväsviinaa... saksalaista
tavaraa... punatähtipohjaisesta nassakasta.

-- Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi
ostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.

Pulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä
Viina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa
perästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.

Tuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia
katsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän
täytti mittansa ja rupesi laulamaan:

    -- Järvi kaunis Karungissa
    Lähestyy nyt lähemmäks'.
    Sinne Sirman jyvät jouduit
    Kahden puolen Karunkia,
    Maltaiksi kaikki muutuit.
    Husa siellä humalat keitti...

-- Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi
pikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen
oravannahkakimpun laulajan eteen.

-- Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain... En pisaraakaan enempää,
vastasi Ville.

-- Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu
kaupoissa.

Viina-Ville laski kimpun.

-- Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. --
Kaksi tuoppia vain... Oravalla on halpa hinta...

-- Mutta viinalla kallis...?

-- Kallis, kallis.

-- No, olkoon menneeksi!

Lappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun
nassakoiden väliin.

-- Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.

-- Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi
Ville silmää iskien.

Mittatuoppi täyttyi jälleen.

    -- Hyvä Maunu Martinpoika
    Potentaatti Pohjanmaalla,

lauleli Ville, mutta keskeytti samassa:

-- Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.

-- Ei ole.

-- Kumma, ettei hän ole vielä tullut... Eikä näy pappiakaan...
Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?

-- Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo
tunkeutuva uudistalokas. -- Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko
on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?

Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden.
Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon
hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli
taas tullut pieni välipää:

    -- Juokaat nyt vettä jyvät,
    joista olutt' tuli hyväst'...

Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen,
pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja
vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat
silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku,
kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän
eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen,
ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen.
Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan
ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn
lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä
oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean
ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi
omistajansa lappalaisen syntyperän.

Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori
Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".

Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan
kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.

Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka
oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui
harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain
kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi
talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja
Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä
ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen
vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan
pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu
Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu,
kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa
ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä
iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt
pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli
lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa
Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava
joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä
rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.

Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo
ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies,
osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime
Ruijanmatkastaan.

-- Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa
kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna
merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat
melkoisesti humalan vaikutuksesta.

Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon
päin ja horjahti vähän.

-- Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon.
-- Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi
hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti
uudelleen.

-- Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen
kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.

Joukko räjähti nauramaan.

Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa
kohden, puhkuen ja hammasta purren.

-- Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus
nousee! sanoi hän. -- Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun
persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja
piispaa. Nähkääs -- jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti
rintaansa -- minä olen konsistoriumi ja piispa.

Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava
vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.

-- Näe nyt... Planting... minkälaisia lampaita minulla on
hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä!
lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. --
Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! --
Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on
aivan liian hyvää tavaraa heille... Enkä minä sitä usein annakaan,
Planting, siitä saat olla varma... Mutta laki! -- Kas se on parasta
näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina
päähän nousee... sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen...
Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon...

-- Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias
vältellen. -- Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä
esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai
sellainenkin aika kerran tulee...

-- Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi
kuulla sellaista puhetta... Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin
markkina-aikana.

-- Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla,
uskalsi kauppias muistuttaa.

-- Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi
Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti
Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. -- Mutta herja...
sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!... Suojelee noitia ja
velhoja! -- Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä -- jatkoi hän
nauraen. -- Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut
Jukkasjärvellä kiinni noituudesta -- omasta ammatistaan? Valkealla
porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa... ja nyt
palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!

-- Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän
aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen
hänen kanssaan kaupat tehnyt.

-- Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. --
Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein...

Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen
miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin
taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi
tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta
ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli
kelpo lailla.

-- Onko sinulla... Planting... nyt... niitä koreita huivia? kysyi
hän häristellen silmiään. -- Minä vaimolleni ostaisin.

Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa
vaipuen hän sopersi:

-- Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon...

Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja
vastasi ystävällisesti:

-- Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.

Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen,
piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän
yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein:
käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen
hänen eteensä.

-- Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.

Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät
pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli
paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta.
Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja
päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli
talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.

Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri
Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä
tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä,
horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä
suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka
kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä
ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa
synkkeni.

-- Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen
puoleen. -- Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan.
Pitäisihän sinun jo minut tuntea...?

Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat,
räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen
Sirmaan hän äännähti purevasti:

-- Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi,
jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.

-- Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin
sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. -- Mutta nyt hän
taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?

-- Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.

-- Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. -- Ja
kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo
selvästi pisti esiin:

-- Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin,
on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on
mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut
kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa
kilisevät kahleet. -- Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?

Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja
kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia
porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki
odottavan, vahingoniloisen ilmeen.

-- Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui
nimismies mahtavasti. -- Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.

Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti.
-- Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani
vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun
esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua
velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun
velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta,
ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa... Mitäs siihen sanot?

-- Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi
nimismies pilkallisesti.

Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän.
Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei
siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt
astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti
häneen veristävin silmin:

-- Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.

-- Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää
toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!

Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän
ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:

-- Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin,
vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.

-- Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo,
mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa,
niin se olet sinä itse, Martinpoika!... Sinä lurjus! Sinä kadotuksen
viskaali!

Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka
vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.

-- Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi
nimismies vastaan. -- Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko
elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene
sinä, et totta tosiaan!

Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen
muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt
julmaan irvistykseen.

-- Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. -- Semmoisilla miehillä kuin
sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: -- ei ainakaan
näin kirkon vieressä, -- sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas
ja ryöväri!

Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni
tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.

Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:

-- Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! -- Ja kääntyen väkijoukon
puoleen hän huusi:

-- Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset
ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. -- Tästä
asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.

Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.

Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:

-- Vai käräjiin taas. No, eipä mitään... onhan meillä Martinpojan
kanssa entisiäkin asioita...

Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen
oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja
siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän
jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.

-- Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle
sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa,
tuumi kauppias.

-- Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. --
Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan
kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita
lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä
tiedän sen.

Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:

Tämän minä otan.

Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti,
mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra
Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi
päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan
horjahtelevin askelin pappilaa kohti.

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin
hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset.
Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku
ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan
päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän
valojuovan valkealle hangelle.

Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä
oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten
ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän
hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.

-- Aslak, Aslak, joikkaa... joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.

Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä
hyräilemään:

-- Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu...

Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma,
nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja
ryyppäsi.

-- Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.

-- Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.

-- Paa-au-lus Jou-nii... suu-uu-rii noi-taa... nun-nuta...

-- Hei miehet! huusi Sirma.

-- Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen
yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.

-- Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui
Sirma käskevästi.

-- Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! -- kehoitettiin
nuotiolta.

Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden,
varjostaen kädellä silmiään.

-- Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut
papin...

-- Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti
Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.

-- Maata pannaan... maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.

Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle...

Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä
kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:

    Heer-er... Vuo-le-vi...
    hyvä-ää... pap-pii
    voiaa... naa-naa.
    Rannassa... is-tuu...
    Ruijan viinaa juo...
    voi-aa naa-naa...
    hyvää... viinaa...

Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.




II


Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen
markkinapäivän aamuna.

Markkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan
alamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan
tuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen
virkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin
kuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan
joutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten
kiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko
heille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin
markkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään.
Olipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt
lappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä
se seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi
mielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset
joutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin
tietäjänsä, Jouni Vasara, "Paulus-Jouni", niinkuin häntä tavallisesti
kutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain
kynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä
selviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut
armoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä
tähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.

-- Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti
alakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. -- Ei kärsi esivalta
vanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.

-- Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni... Ei ollut
vanhan Staalo-Oulan kätevyyttä... Siinä oli mies, jota ei toinen
viekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen,
pujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa
suupielissä.

-- Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen
luonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan
kynsiin -- eikä pappien kiroihin. -- Muutaikse vaikka hukaksi, jos
vaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla
istuva harmaahapsi lapinäijä.

Silmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:

-- Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?

Vanha Niila, jota yleensä kutsuttiin "Kopara-Niilaksi", syystä
että hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa
purettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi
kämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja
vastasi:

-- Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla
uskoasi julki lausua -- papin pelosta.

-- Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli
vältellen. -- Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa
esivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli
ennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.

-- Pappia! ynähti Niila halveksivasti. -- Niinkuin tämä meidänkin
pappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin
Jouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta... Jos minä
jotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.

Vanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan
viereiseen tupaan.

Miehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:

-- Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?

-- Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan
joukosta. -- Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä
Niilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole
onnistunut.

-- Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja
pelkää, nauroi silmäpuoli.

Miesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen,
valkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:

-- Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on
hänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.

-- Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi
silmäpuoli lappalainen uteliaana.

-- Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi
lakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!

-- Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?

-- Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla
päällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.

-- En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa
niinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on
niin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. --
Ärhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.

Putkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:

-- Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi
pappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen,
missä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä
nousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin
povesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut
loppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja
tiuskaisee: "Olenkos minä mikä viinankauppias?" Ja kun Rasmus
selittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun...
Ja kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa
taakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö
vai jalalla pappi niitä jakoi... Pihalle saakka oli seurannut perässä
ja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli
tulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen
saakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se
on! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen
kanssaan.

-- On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin
tahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.

-- Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos
löisi takaisin. -- Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse
minkäänlainen...

-- Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle,
huomautti valkopeskinen. -- Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi
Kaarina-emäntä mitannut mielellään.

-- Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän
puoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs
asiassa?... Oikea asia.

Valkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni
tapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan
herra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen.

       *       *       *       *       *

Käräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan
ovenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei
ollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden
ihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän
takana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä.
Se oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa
pirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä
polvessa peräkkäin ennen häntä.

Vasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä
kertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika,
Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä
lappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä.
Ne olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja
Enontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka
istui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa
tuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä
seisoi nimismies Maunu Martinpoika.

Tuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä
tulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden
harjoittamisesta.

Kaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa,
kävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen
jälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:

-- Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!

Väkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven
kohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja
pääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka
hän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä,
vaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin
viidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan
leikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun
hän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka
vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului
hiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi
ihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina.
Sirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena
vankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän
katseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat,
olivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja
taistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.

Tuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista.
Johan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä
Jukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika,
noituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty
kuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää
metsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine
rumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.

Tuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman
näköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se
oli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja
oli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon
lepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli
muinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu
ja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri
eläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla
seisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja
ja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen
mahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle
kuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset.
Hänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden
molempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut,
loveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun
yläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi
leveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi
hänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja
sen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu
ja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon
haljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.

Tuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä
taikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.

Syytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:

-- Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.

Tuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn.
Häntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului
hätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä
vaikeni.

Tuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen
kapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.

Syytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin
miettien.

-- Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua
katsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän,
vilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. -- Ensin
estelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi -- pilanpäiten.
Juhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.

Lappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja
Törnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi
hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:

-- Herra puheenjohtaja!

-- Herra Olaus.

Sirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.

-- Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin
vakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu
velho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen
tietävät kaikki!

Paulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman
puoleen:

-- Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut
noidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä
tietävät.

-- Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. --
Tunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi
vielä pelastua!

Tuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen
hän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.

Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti
kotvasen ja vastasi sitten empimättä:

-- Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa
leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen
kanssa. -- Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta
minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä
kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta,
vallesmanni?

-- Totta on, murahti nimismies.

-- Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.

-- Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että
olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli
pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin
rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet
minut käsittivät. He voivat sen todistaa.

-- Joo! Ei vain vängännyt... lausui toinen kiinniottajista.

-- Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti
huvitettuna asiasta.

-- Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin
minulle luvattu palkkakin.

Ovensuusta kuului naurua.

-- Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi
tiukasti:

-- No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra
Olaus äsken väitti?

Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto,
jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli
toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna
liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin
suinkin.

-- Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin
rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän
epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.

-- Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi
vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua -- minua kun ei kukaan
oikea noita ollut neuvonut -- niin poltin toisen puolen siitä ja
toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.

Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä
halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo
pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän
esivallan käsiin sortuisi.

He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka
hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua,
ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei
ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei
kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki
saapuvilla olevat lappalaiset.

Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat
ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin,
joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia
suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut.
Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi
noin puolustaa itseään.

Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan
läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan...

Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan
kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.

-- Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.

Vanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.

-- Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään,
sanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. -- On kyllä
tämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet.
Yksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin
opettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten
menee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni
kenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua
viljottu... On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.

-- Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään,
yhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska
kyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten
joukossa ja räpytteli silmiään. -- Ennen ovat suuret tietäjät
loihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta
ei ole sellaisia tietäjiä enää... Kuolleet ovat... Viimeinen oli
Staalo-Oula ja se oli vielä mies... On tullut uusi usko, pakisi hän
rohkaistuneena.

Korkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin
oikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.

-- Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden
viimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi
epämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. -- Ei ole
noituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän
puheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä
ovat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia
menoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin.
Huvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä
heidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita,
että noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä
salassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja
kastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan
uudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä
sopivaa pakanallista nimeä, jonka "jabmekit", kuolleet omaiset, muka
tahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille
joka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean
oikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä.
Jokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja
siihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että
jollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut,
tarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois
juurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen
valkeus koskaan pääse paistamaan!

Sirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi
ja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:

-- Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva
esivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti
puolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii.
Mutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin
onhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa
tietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan
nimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella
kaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut
ja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho
turvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle
oikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan
edustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa,
jonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen
kruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä
tuolla tavoin väärinkäyttää.

Sirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat
sen osapuilleen ymmärtäneet -- Sirma oli näet puhunut suomeksi -- ei
se näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään
lihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain
siirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.

Nimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi
puheenvuoroa.

-- Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn
-- lausui hän harvaan -- johtuu aivan yksinkertaisesti hänen
vihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan
kunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään
edesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus
häneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän,
että korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.

-- Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä
syytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.

-- Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että
oikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.

Oikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa
poistumaan.

Vanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.

       *       *       *       *       *

Lappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin
keräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin
jutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja
lisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa
istumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta,
ja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi
Paulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle
suosiotaan.

-- Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. --
Burist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. -- Mutta
pidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.

-- Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi
nähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään
hyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään
pappilaa kohden. -- Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta
kalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme
on tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!

-- Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.

Vanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin
jonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota
lappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan
urkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan
lappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.

-- Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin
suutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös
mieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista
pitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.

-- Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista!
Sitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti
Jouni silmät salamoiden.

-- Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton,
varasi vanha Niila. -- Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin
kanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja
heittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja
muista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut
armotta.

-- Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. -- Neuvojasi seuraan,
sillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. -- Totta on, mitä
sanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen
välttää. -- Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset
ostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin
minua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.

-- Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan!
Käyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin
kyllin.

Jopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet
oikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä
teivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti
tyynenä ja arvokkaana.

-- Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin
on varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila
katsellen poistuvan Jounin jälkeen.

-- Eipä uskoisi... kelpo mies... todellakin... käynti kuin
kuninkaalla, säestivät miehet.




III


Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä,
kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein
mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan
pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina
vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä
puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla
esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä
pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat
saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa
rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin
herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan
käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille,
kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen
tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan
ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja
heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet
tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran
herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia
kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt
herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. -- Pois hälveni
epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä.
Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr'
Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi
joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin
oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.

Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi
kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti
raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain
Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.

-- Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan,
että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.

Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun
hän kertoi:

-- Niin, olihan se soma tapaus sekin... Nukun rauhassa kodassani
tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää
ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika... Yht'äkkiä karkaavat
koirat ulos vimmatusti haukkuen... "Kukahan siellä on liikkeellä?"
tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen,
joka vihaisena manaa koiria... "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu
pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr'
Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa
työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran
sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja
vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä
sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät
siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään
ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa...
Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa... Jopa
joutuu kirja minunkin käteeni... Otan sen, siristelen silmiäni,
koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin
rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".

Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.

-- No, mitenkäs kävi? huudettiin.

-- Arvannette tuon... Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi
sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän.
"Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä!
Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja
puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä
muuten kuin koettelemalla..."

Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.

-- Esivalta tulee! huudettiin samassa.

Käännyttiin katsomaan.

Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin
vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven
papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä,
päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän
huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle
tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien
saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna
ylti.

Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa,
joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.

Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.

Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin
väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin
se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin,
joita muuten tavallisesti halveksii.

-- Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni
ovelta.

Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin
mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi
lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä
huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen
väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle
tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos,
josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.

Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:

-- Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu
Martinpoika.

Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat
ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä
olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he
lausuivat valansa.

Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi
peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen
nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan
väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.

Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän
lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun
tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla
hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja
todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi,
"kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja
vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää
todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet
todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin
kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri
Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori
Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta
ja pahoinpitelystä.

Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.

Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut
lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän
silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.

Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti
saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko
tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän
todistuksen johdosta.

Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko
hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan
pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut
hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja
silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka
useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he
kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion
Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten
päällään seinään, silmät puoliummessa.

Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti
suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet
nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa
vastaamassa -- ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi
kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä?
Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä
näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan
rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta
ei! Käräjiin -- tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet
natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja
oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa
peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen
sävy:

-- Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja
loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden
vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan
perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut
näkyviin minua kohtaan ja usein -- se minun täytyy ikävällä mainita
-- varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän
niittyriidassammekin. -- Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain
toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt
on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen
johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden,
vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä
todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo
sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä,
että -- jollen olisi ollut vähän liikutettu -- _vino oneratus_,[6]
olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.

Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia
todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi
nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli
tunnustanut solvaukset sanoneensa.

Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun
sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua"
katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei
hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli
asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua
voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi
suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti.
Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos
tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili
Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.

-- Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään
kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui
vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.

-- Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja
nimismiehen -- tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä
sanaa vakavana.

-- Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän... niinkuin
viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen
anteeksipyytävästi Sirmaan.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti
punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha
raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin
lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!

-- No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen
tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta... jonka pikku
näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena,
lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.

-- Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.

-- No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne
joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti
koko juttu.

Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt
ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui
itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot
hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut
häntäkin huvittamaan.

-- Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.

-- Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting
tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.

Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan
kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.

Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:

-- Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin
päästä ja heitti sen maahan?

Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:

-- Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi
sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. --
Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.

Tuomari iski vasaralla pöytään.

-- Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. -- Ei saa puhua
sellaista, mikä ei asiaan kuulu.

-- Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä,
penäsi Planting.

-- Suu kiinni tahi saatte sakkoa!

-- Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?

Tuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean
häränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun
hän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan
sanasotaa, hän luopui kamppailusta.

-- Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta
hetkisen kuluttua.

-- Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.

Käskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa
kuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi
saattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt
nimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli
pudonnut maahan.

Samaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.

Tuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.

Väki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua
pajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä,
että herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät
taas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata
jutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat
mielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi
näyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut
nimismieskin...

-- Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.

Työnnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.

Asialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti
voitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina
tuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen
Sirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen
ylvästä, äänetöntä halveksumista.

-- Oikeus katsoo selville käyneen -- aloitti tuomari kuivalla, vähän
epävarmalla äänellä -- että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä
syypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen
vuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme
markkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä
yhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.

Vilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari
oli lopettanut. "Kumpi voitti?" "Miten kävi?" kyselivät lappalaiset
toisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun
menettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.

Nimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli
riitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä.
Kun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille
salaperäisen merkin.

Jouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:

-- Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.

Tuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.

-- Mitä se koskee? kysyi hän.

Jouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päällään
Sirmaa kohti:

-- Me olemme jo kauan saaneet kärsiä tämän pappimme sopimatonta
ja epäkristillistä elämää täällä ja olemme päättäneet saattaa
sen esivallan tietoon. Tämä herr' Vuolevi on meitä köyhiä ja
yksinkertaisia lappalaisia kiusannut kaikenlaisella jumalattomalla
menolla ja käytöksellä. Jos sinulla esimerkiksi on asiaa papille,
saat varustautua menemään hänen luokseen sydän kurkussa ja suurella
pelolla. Sillä saattaa käydä niin, että sinut ajetaan sieltä
pellolle kirouksilla ja manauksilla... Näin on todella käynytkin.
Monta monituista kertaa on köyhä lappalainen tullut papin huoneesta
heitetyksi ulos, niinkuin koira kodasta. Eikä siinä kyllin, vaan
hän on sen lisäksi papin omasta suusta saanut kuulla voimakkaita
kehoituksia mennä helvettiin, mikä on kokonaan sopimatonta papille
ja sielunpaimenelle, jonka tehtävänä ymmärtääkseni olisi opastaa
ihmisiä päinvastaiselle puolelle. Sillä helvettiinhän me osaamme
neuvomattakin, joten en luule sitä varten korkean esivallan meille
pappia lähettäneen. -- Tätä tällaista menoa on sattunut sekä pyhänä
että arkena, vieläpä suurina juhlapäivinäkin... Kauan olemme jo
tätä kärsineet, mutta nyt olemme päättäneet, että jollei korkea
esivalta anna meille toista pappia, taikka jollei parannusta ilmaannu
herr' Vuolevin elämässä, me lappalaiset siirrymme miehissä pois
tämän seurakunnan alueelta, vaikkapa Norjaan ja silloin jää meidän
armollinen kuninkaamme ilman hänelle tulevia veroja... Tämän tahdomme
esivallalle saattaa tiedoksi, jotta olomme täällä paranisi ja me
voisimme rauhassa elää.

Sirma, joka useamman kerran oli yrittänyt keskeyttää Jounin puhetta,
harppasi nyt tuomarin pöydän viereen ja huusi, musertaen katseellaan
Jounin:

-- Miten uskallat sinä, kirottu noita, tulla tänne oikeuspaikkaan
viheliäisiä valheitasi puhumaan? Kuka on sinut siihen valtuuttanut?

Tuomari oli käynyt aivan neuvottomaksi. Hän yritti myös saada
puheenvuoroa lyömällä vasaralla pöytään, niin että paukkui, mutta
hänet keskeytti joukosta kuuluva huuto:

-- Meidän puolestamme puhuu Jouni! Tyytymättömiä olemme herr'
Vuoleviin ja uuden papin tahdomme!

-- Hiljaa siellä! karjaisi Sirma. -- Ettekö tiedä, missä olette?
Luuletteko esivallan edessä saavanne näyttää hävytöntä luontoanne,
niinkuin minulle kotona ja pitäjällä? Huomatkaa, me emme ole nyt
pappilassa, jossa usein olette saaneet suutanne soittaa!... Minä
pyydän tuomaria nuhtelemaan näitä oppimattomia, tyhmiä raukkoja!

Nyt sai tuomarikin puheenvuoron ja iskien vasaralla pöytään voimansa
takaa hän karjaisi Paulus-Jounille:

-- Millä oikeudella tulet, mies, oikeuden istuntoa häiritsemään?
Millä oikeudella?

-- Vapaitten lapinmiesten oikeudella puhun esivallan edessä!

-- Vai niin! Mutta nyt puhut väärällä vuorolla! Puhuisit silloin kun
sinut siihen käsketään! Täällä ei saa jokainen pajattaa niinkuin
markkinoilla. Muista se!

-- Herra puheenjohtaja! lausui Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.

-- Koska tämä Jouni Paavalinpoika tässä törkeällä tavalla herjaa
minua, sallii kai korkea oikeus, että sanon muutaman sanan minäkin
puolestani.

Tuomari nyökäytti päätään.

-- Minun ei tarvitse puhua paljon. Sanon vain muutaman sanan. Eilinen
syytetty mainitsi, etteivät seurakuntalaiset saisi täällä rauhassa
elää. Minä myönnän, että hän puhuu siinä aivan totta. He eivät saa
rauhassa harjoittaa pakanallisia menojaan. He eivät saa rauhassa
haukkua ja soimata esivallan heille asettamaa sielunpaimenta eivätkä
kiroilla ja mellastaa kirkkomäellä juovuksissa. Siitä olen minä heitä
nuhdellut ja varoittanut, sekä minulle annetun kirkollisen vallan
nojalla rangaissut. En siis ihmettele, että pimeyden palvelijat,
taikurit ja velhot, tuntevat elämänsä rauhattomaksi ja uhkaavat
muuttaa pois seurakunnasta. Mutta minä sanon, että niin kauan
kuin minä tätä minulle uskottua pimeää seurakuntaa hoidan, tulen
edelleenkin kaikella tarmollani taistelemaan pakanuutta ja noitia
vastaan. Minä julistan tässä esivallan edessä, että jokainen seita,
jonka minä tapaan tuntureilla, on kaatuva näiden käsieni kautta,
ja jokainen noita, jonka minä yhytän työssään, on minun toimestani
matkaava etelään, josta hän ei ikinä palaa takaisin, niin totta kuin
minun kerran on seisottava Herran Jumalan edessä ja vastattava omasta
ja teidän puolestanne!

Sirma oli puhunut valtavalla innostuksella. Hänen silmänsä hehkuivat
voimaa ja kiivautta. Ei voinut Paulus-Jounikaan sitä katsetta kestää,
vaan painoi päänsä alas. Nimismies oli jo Sirman puhuessa hiipinyt
tiehensä, ja yksi ja toinen oli seurannut hänen esimerkkiään.

Tuomari katseli äänetöntä joukkoa ja lausui lujalla äänellä:

-- Ja minä sanon lopuksi kaikille tämän seurakunnan jäsenille, niin
lappalaisille kuin lantalaisillekin, että teidän tulee kaikella
kunnioituksella ja arvonannolla kohdella esivallan teille asettamaa
sielunpaimenta, kun hän hengellistä virkaansa teidän keskellänne
hoitaa ja virkavelvollisuuksiaan uskollisesti täyttää. Muuten
joudutte siitä vastaamaan oikeuden edessä. -- Jos teillä muuten on
valittamista pappinne viranhoidosta, niin sellainen asia ei kuulu
tänne, vaan se on konsistoriumin ratkaistava.

Tuomari julisti oikeuden istunnon tälle päivälle päättyneeksi ja
väkijoukko rupesi hajautumaan. Pian oli tupa tyhjä. Tuomari pappien
kanssa jäi vain jäljelle.

-- No olet sinä nyt taas saunassa ollut! nauroi Kempe Sirmalle.

Tämä huitaisi kädellään ja vastasi:

-- Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.

-- Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu
kerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on
minulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.

-- Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen
olisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.

-- Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että
olette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo,
vaan sen, mitä toteen näytetään.

-- No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!

-- Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja
taipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja
kostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. -- Vanha Tornaeus on
oikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä
kuin lasten, vuoroin vitsalla uhata... Todellakin suuria lapsia...

-- Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. -- Jopa tässä
leikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut
villitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika,
niin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen
väärentämätöntä Ruijan viinaa... ja toivon, ettei herroilla ole
mitään sitä vastaan.

-- Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.

Tuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan
pappilaa kohti.




IV


Korkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa,
on Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika.
Naapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia
lappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä
melkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi
peninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen
uudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.

Mutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren
jokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla.
Nimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka
on lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen
peninkulman taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien
vuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki
liikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä
kulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään
lähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin
kaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies
lähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle
rakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne
muodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo
näyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.

Käräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin
kanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo,
lihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät
lattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui
kumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen,
vilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.

Emäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti
reppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.

-- Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja
lisäsi kääntyen miehiin:

-- Nyt olisi ruoka valmis.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. -- Eiköhän
sinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma
herrasi?

-- Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. --
Vaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa
pettua... Eipä se juuri syötättänyt.

-- Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet
papilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen
asettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. -- Ei
taitaisi herr' Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää
Jounille.

-- Eipä kyllä. -- Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen
keskeltä poikki. -- Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin
sopulille... Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi...

-- Niinpä kyllä... Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa,
vaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha
niittyjuttumme esillä... Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli
vasta saanut sakkoa!

-- Niin... mitenkä meni se juttu nyt?

-- Lykättiin taas... ja tiesi, kuinka monennen kerran...

-- Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?

-- Kaikkihan ne ovat vielä tingassa... mutta Seitavuopiosta oli
tällä kertaa suurin riita... Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi
tekee sen heinän melkein joka vuosi... Mutta ensi käräjissä näytän,
miten käy... Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko
vain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin... Ja ensi kesänä aion
joutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!

-- Hyvä! huudahti Jouni. -- Minä tulen heinämieheksi, jos en mene
Ruijaan!

-- Se kyllä sopii... Mutta uskallatko papin niitylle?

-- No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. -- Ja sitä
paitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.

-- Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.

-- En mitään erityistä.

-- Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. -- Jouni
luulee olevansa papin emännän suosiossa.

Jouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:

-- Entäpä jos olisinkin?

-- Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. -- Mistäpä
Kaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?

-- Entäpä jos olisi?

-- Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.

-- Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.

-- No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun
pakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.

Jouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:

-- Ei pappi siitä tiedä...

-- Kas vaan! Aivan salaisia hommia... Enpä olisi uskonut, että
sinulla on potilaita pappilassakin!

Saara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:

-- Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?

-- Pitäisikö sanoa?

-- No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen
lieden luo.

Jouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan
kiintyneen viilipyttyynsä.

-- Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. --
Kaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä... koko poski
ihan paisuksissa. Satuin pappilaan -- pappi ei ollut silloin kotona
-- ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni.
"No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta", sanoin ja läksin
pois... Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi
perään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa
kysymään ja anteeksi pyytämään "Mitähän, jos en auttaisikaan
enää?" sanoin Tyttö rukoilemaan: "Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli
Kaarina-emännän kaunista muotoa!" Ja minä säälin -- sillä, katsoppas,
Saara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä
voi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät
sanani ja -- annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve
kuulin myöhemmin -- Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö
kiittämään... "Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset", sanoi
hän. "Apua oli... heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut",
sanoi.

-- Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. --
Mitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?

-- Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. -- Hyvä oli että
autoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin
ystävällinen...

-- Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on
sellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.

-- No älä nyt houri! torui Saara. -- Komea mieshän pappikin on.
Sellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole
monella.

-- Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.

-- Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?...
Hänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.

-- Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr' Vuolevilla
olisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!

-- Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti
emäntä pudistaen päätään. -- Pappi on sentään Jumalan palvelija.

-- Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on
kaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!

Emäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti
hyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen
Jounille sanoi hän:

-- Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia...
Juommepa terveydeksemme!

Hän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä
harvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta
pysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.

-- No, miks'et juo? Oikeaa tavaraa se on!

-- Oikeaa näkyy olevan... parasta lajia... Hän tuijotti yhä pikariin
kulmat rypyssä.

-- No, kumase sitten pois! -- Vai mitä kujeita sinulla on?

-- Älähän... tästä näkyy hauskoja asioita... -- Mitä houraat...?
Mitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on...

Pappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria
kädessään... Ajaa nulppohärällä... hihna on mennyt poron
takajalkojen väliin... koettaa saada sitä pois, mutta ei saa... Nyt
hyppää ahkiosta... selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös...
Sinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja
tyhjensi pikarin.

Nimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt
jälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin
suurin silmin.

-- Mitä se Jouni nyt höpsii...? Pappiko tänne...

-- Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. -- Minä menen tuonne tupaan
siksi aikaa.

-- Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies
puoleksi leikillään.

-- Itsepähän näet...

Samassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:

-- Pappi tuli... pololla ajoi!

-- No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.

Jouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.

-- Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka
piispa!... Tottapa sanoo asiansa.

Ovi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen
kengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti
päästään hän lausahti yksikantaan:

-- Iltaa!

-- Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.

Herra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi
syrjästä Jouniin.

-- Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän
terävästi.

-- Parempihan on ystävyys kuin viha... Eikö se Raamattukin niin opeta?

-- Kyllä... mutta se sanoo myös: "Älkää vetäkö iestä yhdessä
epäuskoisten kanssa..." ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen
erityinen taipumus.

-- Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta
minä kiellän huoneeltani sen kunnian!

Nimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.

Herra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.

-- En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle
pahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. -- Tulen
puhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.

Nimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä
pöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan
kupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.

-- Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.

-- Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? -- Seitavuopiokin...?

-- Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.

-- Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?

-- Minä näytän sen paikalla papille!

Nimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi,
kädessään paperi.

-- Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!

Tämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.

Paperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta
plakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin
talonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa
sellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan
niitä viljelykselle.

-- Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus
olkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, -- Ei tämä paperi
valtuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi
kuuluvat kirkolle ja papille!

-- Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut,
ennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen
raivauttanut, sen pidän, -- papista ja kirkosta välittämättä!

-- Sepähän nähdään!

-- Nähdään vaan! -- Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät
sinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!

-- Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan
ympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan!
huusi herra Olaus jalkaa polkien. -- Meillä on vielä laki Lapissakin,
vaikk'ei olekaan lainvalvojia!... Hän pyörähti yht'äkkiä Jouniin
päin ja kysyi tuimasti:

-- Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?

-- Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.

-- Mutta se on minun!

-- Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun
asiani, milloin Jounin kirkolle tuon.

-- Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä,
jolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin
tuotavaksi jouluna!

-- Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. --
Minä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!

Herra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:

-- Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!

Nimismies punastui raivosta.

-- Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän
nyrkkiä puiden. -- Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että
täällä kukaan liian suurta ääntä pitää.

Hän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:

-- Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.

-- Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?

-- Uskallan! Ulos ja heti paikalla!

Herra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa
ja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään
nimismieheen vihasta kirkkaan katseen.

Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.

Emäntä juoksi hätääntyneenä sisään. -- Ulosko ajoit papin, Maunu?
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. --
Navetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laski
pyrynä pihasta ulos.

-- Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan,
niinkuin olisi isokin herra...

-- Iso herrahan se onkin... ja sinä menet ajamaan ulos!

-- Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että
lappalainen minua kovin komentelee!

-- Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.

Nimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.

-- Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan
papin tulosta.

-- Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?

-- Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.

Nimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi
sitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:

-- Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?... Silloin ei ole paljon
kirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.

-- Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän Aatamin päivänä. Pääasia
on, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan
minua toista kertaa venteeseensä.

Nimismies mietti hetkisen.

-- Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.

Jouni repäisi silmänsä suuriksi.

-- Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut... mutta kävisikö se päinsä?

-- Miksi ei?... Mies on tipo tiessään... milloin Ruijassa...
milloin Ruotsissa... nimismies ei saa häntä käsiinsä... Ota sitten
ja tuo kirkolle!

-- Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin
epävarmuus.

-- Älä siitä huolehdi... minkäs tekee?... Kyllä minä voudille
selitykset annan...

-- Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja
nimismies puristi sitä nauraen.

-- Teemmepä papille pienet kepposet... hahhah!

-- Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi?
kysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten
keskustelua.

-- Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä
hymyssä:

-- Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä
hyvä.

-- Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?

-- Auttavat... varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.

Emäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.

-- Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui
nimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. --
Lankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla
ja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat
täydet siltä kulmalta.

Miehet lähtivät aittaan.

Emäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin,
korjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset
olivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja
työnsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti
päreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.

Hän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti
ulos.

Siellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja
punnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle.
Jouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn
heinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.




V


Vahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin
vaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä
aamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan
risukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta,
joka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä,
vuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä
aamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten
välke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli
virisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä,
herättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne
pitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella
lepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti
aaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka
venyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat
ylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt
oli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa
kohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla.
Rannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat
kinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä
kirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat
epämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi
sen vaaleaan, avaraan vaippaan.

Oli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen
tuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui
takan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa.
Keitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui
kattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa
riippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku,
jossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut
väistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu
uloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan.
Pappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa
talo koko laajassa seurakunnassa.

Nuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen
haaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen.
Pyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin
nostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat
varjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä
oli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli
surunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn
alta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille
muodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä
oli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli
kirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli
herra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.

Vähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita
kallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.

-- Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn
kallokkaan viereensä, lattialle.

Kaarina-emäntä havahtui unelmistaan.

-- Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. --
Muistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani...

-- Elävätkö sinun vanhempasi?

-- Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.

-- Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. -- Sitten on
sinulla ollut paljon hauskempi siellä... Kauniimmat vaatteet... ja
hupaisempi olo.

Kaarina naurahti.

-- Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.

-- Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on
aitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta,
aitassa käydessäni. Niin hieno ja soma... ja sellaiset hervat[8]...!

-- Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. --
Tämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua
käyttää keittäessäni? -- Ja entä sitten navetassa?

-- Etkö ole sitä koskaan pitänyt?

-- Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.

-- Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.

-- Vai olisit...? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän
vaipui muistoihinsa.

-- Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken
päästä havahtuen.

Tyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.

-- Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.

-- Vie ne nyt tupakamariin.

Tyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja
virkkoi hengästyneenä:

-- Paulus-Jouni ajoi pihaan!

Kaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin
omituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä
siksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään.
Portailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne
tupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä
hän vetäytyi karsinaloukkoon.

Ovi aukesi ja Jouni astui sisään.

-- Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. -- Jopa on papin emäntäkin
noussut.

Hän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.

-- Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.

-- Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo...
Onhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos
tahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en...

-- Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin
mustiin silmiin.

-- Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.

Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.

-- Tahdon tuohon viinaa... tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä
on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan
nyt maistan.

Kaarina näytti epäröivän.

Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren
hopearahan ja jatkoi:

-- En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.

Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän
mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen
mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin,
syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena.
Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille
viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti
poistumaan.

-- Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä
pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen....
Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? --
Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin...? Voi hyvä
Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja -- Kaarina
pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät
olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.

-- Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.

Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se
Olaus...?

-- Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa!
jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.

Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista.
Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä
hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa
istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi
kirkkaasti hänen kasvonsa.

-- Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä?
virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.

-- Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni
laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.

-- No, en... mutta voisin, jos tahtoisin... Ja tiedätkö, mikä siitä
olisi seurauksena?

-- Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!... Tässä on tämä.
Mene nyt heti paikalla!

Kaarina ojensi pullon Jounille.

Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:

-- Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana... helläsydäminen ja
lempeä...

Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.

-- Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän
loukkautuneena. -- On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut
rauhaan!

-- Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon
poveensa. -- Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.

Hän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen
hätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.

-- Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.

-- Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!

Kaarina tunsi suloista helpotusta.

-- Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. -- Kaikkeni
teen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.

-- Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.

-- Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa
tapauksessa kostan!

Jouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta
ulos.

Kaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta
vieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.

-- Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.

-- Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.

-- Mitä sanoit? -- Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.

-- Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.

-- Se oli hyvä! sanoi hän. -- Älä puhukaan herra Olaukselle mitään
siitä, että Jouni on käynyt täällä.

-- En tietysti, kun sinä käsket...

-- Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.

-- Ka eipä tietenkään...

Saatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus
oli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli
kumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen
miehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja
varsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän
lämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi
pöydällä.

-- Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus
katsahti hymyillen vaimoonsa.

-- Niin, sanoi hän. -- Katselin vähän päivän tekstiä... Sehän on
vanha tuttu paikka.

Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen
teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.

-- Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa
selaillen. -- Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin...
minäkin. -- Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan
Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale
lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen
minäkin, jonka äidinkieli on lappi? -- Mitä arvelet, Kaarina?

Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.

-- Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. -- Mutta mistä
varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on
pieni.

-- Totta, Kaarina. -- Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella
painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin
jonkin piispa Gezeliuksen kirjan... esimerkiksi hänen
katekismuksensa. Se olisi jotakin!

-- Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on
ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.

-- Niinpä niin! innostui herra Olaus. -- Ja kuinka tarpeellinen
sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on
vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään!
-- Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä
lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen
vapautuksestaan!

Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja
jäi tuijottamaan eteensä.

Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.

-- Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. -- Tarvitseisiko
sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja
annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että
hän kostaa sinulle. -- Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei
olisikaan.

-- Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei
se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään --?

Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:

-- Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan
Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! -- Noituuden
harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! -- Ei auta
sana yksinään.

-- Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset
saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri
hänelle?

-- Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa
aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä
on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua,
niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka
tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia
noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. -- Siellä
oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui
kuin kotonaan.

-- Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua,
että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui
Kaarina huolestuneella äänellä. -- Silloin kun ajoit hänet täältä
ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun
sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.

-- Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne
kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä
talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne
sillä tapaa elämöimään!

Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein
kiivaasti.

-- Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain,
että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset
ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.

-- Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen
sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi
kärsiä!

-- Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon
kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?

Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen
olkapäätään vasten.

-- No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? -- Tiedäthän,
että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee
palvelijoitaan. -- Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä
mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?

Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle.
Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa
mieltä oikeastaan painoi...?

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.

-- Ei mikään... Minua vain toisinaan niin peloittaa...

-- Mikä sinua peloittaa?

-- Kaikki täällä... tämä yksinäinen, jylhän karu luonto... nämä
salaperäiset ihmiset... kaikki... Paulus-Jouni... ja...

-- Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?

Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.

-- Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään...

-- Kenelle? -- Jounille.

-- Milloin?

-- Nyt... aamulla... tuli tänne... viinaa ostamaan... En
uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa
sinut.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin.

Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan
edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.

-- Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut
ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa,
puolittain lempeänä. -- Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon
olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni
vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.

-- Älä itke enää, Kaarina... oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin
ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. -- Vasta sanot minulle,
jos sellaista tapahtuu... Eikö niin?

-- Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.

Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.

-- No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. -- Sinulla on tietysti
ruoka jo valmiina?

-- On. Lähdinkin sinua käskemään.

Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan
hämärän.

-- Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.

Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.




VI


Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen
törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa,
joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen
yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja
matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan,
sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut
enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa
paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se
ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran
vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion
mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan
enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että
silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen
sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus.
Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia
pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli
toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin
hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku
kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa
sille, mikä oli pyhää.

Paitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan
siellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä
kirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta
savusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun
lapinkansa kirkolle saapui.

Nytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä
joku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa
seurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä
markkinoilla.

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli,
kuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä
viikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle
peittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli
kerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen,
ja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua
miestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa
katselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:

-- Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.

Toinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain
jännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.

Nyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi
pikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja
nauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon
äskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti.
Tuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että "nyt on pappi
irti, nyt on pappi irti". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa
kirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava
ja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana
ja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon
soiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä,
kun pappi saapui kirkon eteen.

-- Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus
pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Jumal' antakoon! Tässä lienevät...

-- Eihän tuvissa vain ole ketään?

-- Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö...

Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin
oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon
yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina,
katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten
puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa
paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan
epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä
tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti
joka värsyn loppusäkeen.

Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti.
Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset
sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein.
Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet
ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "_Ahtshe ja Barne ja
Bassevuoinga nammi_". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika
se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka
kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin,
kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt
niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja
mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. -- Herkät tunturilapset
joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä
särki lukkarin aloittama saarnavirsi.

Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni
muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat
penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä
hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin
tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat,
jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän
noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi
tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset
opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista.
Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat
lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian
tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta,
oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista -- kas
sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti
olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille
kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa
puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli
noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa
rintaa vain näkyvissä. -- Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien
kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.

Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen,
välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme
terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä
oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi
läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.

-- Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme
ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.

Hän lausui sanat melkein kiivaasti.

Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka
kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan.
Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin
varjelustaika pahoja silmiä vastaan.

Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan
päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan
sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä
kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän
puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan
kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät
apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan,
samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien
tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit
olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä
maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas
pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa
sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa
seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen
paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat
näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan
asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden
palvelijoita Jumalan Pojan häihin. -- Mutta miten ottaa Lapin rahvas
vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan
ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? -- Eivät he sitä tahdo
tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!

Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat
silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä
saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:

-- Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen
lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan
ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole
tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu
Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia
epäjumalanpalvelijoita. -- Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä?
Minä kysyn, ketkä? -- Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei
se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat
ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia
syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva?
Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi
kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja
pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa,
jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin
seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha
poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo
onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon...

-- Huu... hu-hu-huh... huu... oooih! kuului äkki vihlova, kimeä
huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen
päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat
puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis
nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat
kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa
voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia.
Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät
kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui
puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi
koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja
hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.

-- Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma
saarnatuolista.

Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli
hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli
rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.

Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti
kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät
sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu
kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen
kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden
hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin
takaisin.

Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio
pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää
virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen
tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet
tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää
heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon
otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset
saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä
maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion
kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja
herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta
oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän
panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle.
Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon
kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään,
kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa
käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä
he siitä välittivät.

Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä
kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi
antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo
muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän
viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka
väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas.
"Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma
saalis..." Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan
oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän
seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi
kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja
kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti
päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.

Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa
oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui
kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään
lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen.
Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi.
Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat
vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.

-- Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi
tosissaan.

Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia
nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli
olemaan tyytyväinen.

-- Lakit tänne! komensi hän.

-- Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.

-- Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin
että paukkuu!

Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella
suntiota vielä hetkisen.

-- Kuule... saat ryypyn... suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja...
pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.

Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän
ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.

-- Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. -- Luuletko, ettei
herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja... miten kävisi sitten minulle?
Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai
peijata meinaat, trolli!

Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti
tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä
lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin
ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.

Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti
nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään
kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen.
Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi
lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.

Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä
suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi
kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi
vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän
asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä
hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan
jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti
lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja
pyörsi tupaan.

Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon.
Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt
olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi,
että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus... Tulisipa nyt herr'
Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi
aloitti juuri rukousta esivallan edestä... "meidän rackan Cuningam
ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän
armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli
avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä,
mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin,
ja työnsi kirjan syrjään.

Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.
Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.

Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin...
Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak
Omman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.
-- Yritti pakoon, mutta sain kiinni... Siltä pitää herr' Vuolevin
määrätä suurempi maksu. Vastustelee usein... ja kiroilee...

Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että
lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.

Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.

-- Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.

-- Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.

-- Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä
kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari
antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.

-- Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin
lappalaisiin. -- Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa
jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava
kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen
Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei
millään! -- Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?

-- Onhan kuultu... monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova
pitkä, luiseva lappalainen.

-- Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo
yhden kerran saanut sakkoa!

-- Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?

-- Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi
silmiään.

-- Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?

-- Naa... Omman se oli... koko nassakka.

-- Mistä Omma viinaa oli saanut?

-- Ka, mistäpä mie... tiesi jo... Sen se vaan oli.

Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut,
päälaki jo aivan haalistunut.

-- Kenen tämä on? kysyi hän.

-- Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso
arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat
viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.

-- En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.

-- Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka
vanhakin.

Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.

-- Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon
muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.

-- Minun se on.

Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen
hakeakseen esiin määrätyn maksun.

-- Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?

-- En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.

-- Mitä te siellä teitte?

-- Na, satuttiin nukkumaan... uni petti... kirkkuun olisimme
tulleet.

Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.

-- Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti
herra Olaus ja lisäsi:

-- Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot.
Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte
kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. -- Ja nyt
saatte mennä!

Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi
ulos.

Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi
toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin
puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa
ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia
jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.

Herra Olaus pysähtyi joukkoon.

-- Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. -- Hän näyttää heti
toipuvan.

Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi
kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.

Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle.
Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa
samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja
ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli
roihuavaan tuleen.

-- Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle
toinen äskeisistä juomatovereista. -- Nyt saat mennä illalla
pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan
hyvä!

Miehet nauroivat makeasti.

Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.

-- Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te
toiset! kivahti hän. -- Millä oikeudella ahdistaa pappi minua
kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon
pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?... Se on herrojen
keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää
sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin
minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!

Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä
uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona
sivulle.

-- Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä
ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän
ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. -- Se oli jo kolmas, jonka
herr' Vuolevi tänään sai... Enpä välittäisi siitä yhtään muuten,
mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee
herr' Vuolevi lakeillani?... Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne
muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. -- Ja hän nauroi niin,
että valkoiset hampaat välkkyivät.

Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka
hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan
unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen,
karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei
olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se
oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli
hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen
vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen
menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen... yhtä kaikki? Aslak oli
taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja
toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma -- olihan
hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä
lunastamaan lakki pois?... Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni
menköön!... Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin
uhalla olla taipumaton?...

-- Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä
joku.

Aslak säpsähti.

-- Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja
tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän
aavisti sen.

-- Pierran vaimo se oli... Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin
saarnaa...

Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen
hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin
merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan...? Kaksi omituista sattumaa
samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten
pyörtyy Ingan äiti kirkossa... Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin
viha näytti tuhoisalta. -- Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua.
Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi... Hän taisteli
itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän
pääsi selvyyteen:

Hän päätti lunastaa lakin.

Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka
katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin
teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä
saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.

Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.




VII


Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja
kirjoitti.

Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen
talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki
pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin
ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen
savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana
varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi
kirjoitustaan.

Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu
paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa
komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden"
maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin
päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika
Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja
kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä
"nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää
kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön
nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden
aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa
kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin
oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut
niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä.
Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut
muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä.
Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut
nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän
tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että
herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana
päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli
astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän
takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat
kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi
häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän
ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti
vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä,
silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan
äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen
niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti
kesken.

Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo
hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti
kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen,
ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen
lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä
entiselleen.

Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat
toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin
jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä
vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta
saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus
korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! --
Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta
somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin
vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur
et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu
yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä
hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut
asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun
kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti
paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut
käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta
riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei
niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen
aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää
heiniä ja -- miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää
hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle,
jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli
uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa
raivanneensa.

Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä
tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun
lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta
silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen
sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun,
olikin hän osoittanut ovelle. -- Olisihan hänen jo pitänyt
Martinpoika tuntea...

Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena
edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki
mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään
käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan
asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa,
jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän
ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä
kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne
saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa,
kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli
ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja
hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista
olivat heinämaat... Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen
tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle.
Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi
kesänä viikatetta heiluttaa!

Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan
kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen
vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut
päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen
lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui
hiljaisella äänellä:

-- Buore äkked![9]

Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen
kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:

-- Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt...?

Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa
papinkauhtanaa.

-- Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville... lausui hän harvakseen.

-- Minkälaista sitten?

-- Läksin siitä Raunan lapsesta... Se on nyt kuollut

-- Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?

-- Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut...

-- Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi
pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.

Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.

-- Ei se minun syyni ollut!... Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia,
kun hän osaa lukea...

-- Paulus-Jounia...? Mitä? Hänkö sen kastoi?

Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti
kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:

-- Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus
siitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit
Kristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!
Sellaista pimeyttä...!

Hän repi epätoivoisena tukkaansa.

Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri
oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka
oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia... Mutta tämä olikin
Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.

-- Enhän minä -- puhui hän vapisevin äänin -- mutta kun nimismies
käski Jounin lukea sanat -- lapsi teki näet jo loppua -- en rohjennut
vastustellakaan... Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu
pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.

Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän
pysähtyi äkkiä tämän eteen.

-- On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän
tuimasti. -- Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu,
tiesi kuinka monet kerrat... Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11]
saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän
kesken? Olet tietysti siitä kuullut?

Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi
jotakin itsekseen.

-- Enpä muista kuulleeni...

-- Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. -- Kyllä
sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. -- Vaan
sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat
Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika... Kyllähän tuon olen
kuullut!

Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu
tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta
jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.

-- Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.

-- On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. -- Se on
Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta... Se olisi
nainut, tytön...

Sirma pysähtyi kävelystään.

-- Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle?
kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. --
Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka
tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja
kopeasti?

Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville
poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:

-- Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä
on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus --?

Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja
työnsi hänet ovesta ulos.

-- Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.

Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.

Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat!
ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä
tahtovat, kun olen lappalainen... Kirottua sentään, että pitää olla
yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä
syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut
syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?... Herättäisin enemmän
pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat
vielä kiinni vanhassa uskossaan... Ja se Paulus-Jouni! Se velho
ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on
minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni
kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini
alta. -- Menee hätäkasteita toimittamaan!... Se on jo enemmän kuin
mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin
olen osannut ajatellakaan."

Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle
hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori
lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.

Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan
rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan
tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän
luoksensa.

-- Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa
miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. -- Vain niin. Aslak
Omma on nöyrtynyt, näemmä.

Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti
pappiin.

-- Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?

-- Ei tullut tulluksi...

-- Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua,
vaikka käskyni tiesit. -- Vai mitä?

Ei vastausta.

-- Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!

-- Oliko niin kuin sanoin?

-- Taisi olla... Se tuli vähän vaivalloisesti.

-- Teillä oli siellä viinaa?

-- Olihan sitä vähän...

-- Kenellä sitä oli?

-- Minulla...

-- Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että
hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo,
Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!

Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.

-- Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu
hienossa hymyssä. -- Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä
noutamaan?

-- Niin tulin... lunastaisin sen takaisin...

-- Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos
olisit tullut sakaristoon.

Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan
pöydälle.

-- Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin
toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!

Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä
lähtöä.

-- Olisiko sinulla muuta asiaa?

-- Olisihan sitä vähän...

-- No, anna tulla vaan!

-- Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön
kanssa.

-- Pierranko tyttären? -- Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.

-- Pierra itse on pirtissä.

-- No, käske hänet tänne.

Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka
vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni
mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.

-- Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko
suostuvainen siihen?

-- Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan,
niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.

Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan
sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:

-- Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin
pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan
kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.

-- Niinpä tietysti... Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta
Sirma pidätti heidät.

-- Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.

-- Huonona on... En tiedä, paraneeko...

-- Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää
sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!

Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.

-- Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken
päästä.

Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten
pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.

-- Ettekö tiedä?

-- Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi
Päiviö vältellen. -- Hänellä on omat keinonsa[12].

-- Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.

-- Ka, tahdotpa tietysti... tietysti...

-- Eikö Aslak tiedä?

Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.

-- Luulenpa tietäväni...

Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.

-- Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.

-- Jukkasjärvelle sanoi ajavansa...

-- No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja
kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen
tapanne joka asiassa! -- Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon,
ettette uskalla mitään puhua hänestä?

Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:

-- Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota
kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden
puolella Kristus on. Muistakaa se!

-- Koetamme muistaa... Jää terveeksi!

-- Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.

Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen
pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin
koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki
ajatukset olivat sekaisin.

Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä
kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos
Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan
sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa,
he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla
ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä
puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen
Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja
Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa
täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies
tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen
Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi
kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." -- Nii
juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu.
Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei
niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa
kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi
heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti
vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista
toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin
maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan,
ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat
tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran
läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen
pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä
kirjoittaa."

Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.
Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja Jalosukuiselle
Herra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."

Nyt se oli valmis... Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta
piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen
paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta
herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet
eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä... Saarnaa välillä näille
pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa...
Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin
herrat sellaisesta?... On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja
Consistoriales teemme tiettäväksi"... mutta ajattelevatkohan nuo
arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti
mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee
"tehdä tiettäväksi"... Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta...
satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa... nälän
ja vilun kanssa taistelemista... jyriseviä saarnoja, jotka ovat,
ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä
evankeliumi...! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin... Oh,
työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen
vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa
sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää... Mikä kohtalon iva!
-- Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa
toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä
nöyristelee ja takana puraisee... O-thyi! Ole siinä sitten heidän
keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset
esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen
esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään... Turhaan saat vaivautua
Suonttavaaraan Martinpojan luo... Maunu Martinpoika... Talonpoika!...
tyhmeliini!... heittiö!... Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi
täytyy mennä kuitenkin.

Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui
välikamarin ovelle.

-- Kaarina! huusi hän pirttiin. -- Tulepas tänne!

Kaarina-emäntä tuli.

-- Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?

Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:

-- Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä
kostoon kiivaudellasi...

-- Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä
opetan niille, miten pappia on puhuteltava. -- Joko Pierra Kuhmunen
on tullut?

-- Äsken tuli. Istuu pirtissä.

-- Käske hänet tänne.

Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä
askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa
ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti
jääden ovensuuhun seisomaan.

-- Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja
naputellen piipunvarrella polveensa. -- Sinähän aiot Jukkasjärvelle,
kertoi lukkari...?

-- Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa... Aamulla lähden.

-- Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie
pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta
ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se
sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?

-- Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.

-- Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on
tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?

-- Arvannen tuon.

-- No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä
hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää.
Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen
vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.

Lappalainen näytti epäröivän.

-- Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun
pöydälle. -- Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut,
etteivät noidat mitään mahda kristityille.

-- Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on
paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.

-- Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. --
Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.

Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:

-- Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!

-- Mene tervennä!

Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki
mennessään.

Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja
tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan
sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö
kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat
revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin
avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat
epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois... Mutta
seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat,
ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät
käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia
kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko
ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat
selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten
leimu syttyi, tahi sammui.

Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen
lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin
puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika
ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi
maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä.
Mutta eihän ehdi niin pian, ei. -- Hyvä asia olisi myös, jos saisi
Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas
enemmän aseita noitaa vastaan...

Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut
ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.




VIII


Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti
kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä.
Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle,
oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi
kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja
kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin,
joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi
työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä
sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta
kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä
ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut
porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina
päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.

Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.

Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana
istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.

Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin
suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä
Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri
kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina
vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin,
kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan.
Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko
toimeen Martinpojalla!... Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä
hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin
vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia... Ja jos
ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi
vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää
livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti
koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen...
Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs
-- vaikka kuninkaaseen saakka...! Ja silloinhan nähtiin, oliko
Lapissa lakia vai ei!

Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi
täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin
kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa
kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä
hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen,
se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.

Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta
nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä... Nimismies oli
ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli
saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi.
"Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun
hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä
palkkajyviään... Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun
ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat
käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa...
Jumaliste! Sellainen summa...! Kuusi markkaa vielä Martinpojan
juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta... Mistä siepata
nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä
lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?

Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen
laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa
kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi
ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin
pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut
hänet ahkiosta.

Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä
lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän
läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti
ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä
pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan
verta vuotavaa nenäänsä.

Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi
yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan
vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon
hän lähti jatkamaan matkaa.

Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa
siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas
heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista
nulkkaa...

Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen
läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä
esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi
epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi
ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään
lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä
tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne
olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.

Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi,
mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö
totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun
matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.

-- Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen
etempänä seisovaan Jouniin.

-- Kodalle tietysti, murahti Päiviö.

-- Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on
sairaana?

Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.

-- Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi
saatoit.

-- Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani
tarvinne.

-- Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka
tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja
selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.

Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja
sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti
toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan
ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää
kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä
vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.

Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien
hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen
vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta
niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja
lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan,
milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi
sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.

-- Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata
siivosti juosta! Ääh... ä... häh!

Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin
tällöin vain vilkuen sivuille.

Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra
Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja
ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä
käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa... Eikä hän
voinut sille mitään, yksin kun oli... Mutta mitä? Jospa hän ainakin
voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan
töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta
hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan...

Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi
äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa.
Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin
korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden
äkkinäistä suunnan muutosta.

Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä
takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot
äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi
itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään
toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.

Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa,
joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä
keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli... Sitä parempi hänelle...
Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa... Ja syventyen
ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.




IX


Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra
Päiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja
yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka
vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää,
sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja
vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan
kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä
ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää
riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin
laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre,
jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla
asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen
paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita
säilytettiin.

Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko
kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan
ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian
tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.

Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta
asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja
kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä
riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta
riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon
tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa
ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo
hämmenteli kiehuvaa keitosta.

Perällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea
nainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli
väsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että
häntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti
ihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä
alkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja
voimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli
ruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut
silmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi
hän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin.
Ensimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä
omin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt
pahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli
tuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja
maannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina
tiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut
hänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta
parisen viikkoa.

Piritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin
muassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa,
missä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä
taikomaan?

Häntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä
ääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni
niin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta
sen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia
ja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti
kammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen
kirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.

Seinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui
istualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa,
vuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä
imettämään.

Vanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen
peskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen
impi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt
työhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi
koristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa
neulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva
monihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa.
Se oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin,
jota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista
markkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias,
leikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta
turkista hallin hiljaa muristessa.

Pierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä.
Hän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin
väsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli
saapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut,
ja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia
parantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.

-- Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa
kyyröttävälle rengilleen. -- Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli,
joka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.

Renki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä
miestään.

-- Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. -- Minusta se on niin
kamalaa... En kestä kuulla sen ääntä.

-- Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. -- Annetaan Jounin katsoa,
mistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane,
ennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.

-- Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua
olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti
keskeyttäen neulomisensa. -- Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä
mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!

-- Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen
rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.

-- Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä.
-- Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan
herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että
viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!

-- Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä
välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen
itserakkauttaan.

-- Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen
tuhat piipustaan. -- Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu
ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.

Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.

-- En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän
silmissä itsepintainen kiilto. -- Kun olin herr' Vuolevin koulussa,
sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa,
jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan
vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista
olemattomista jumalista... Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille
Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja
hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman
nimen.

-- Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman?
uhitteli Jouni.

-- Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen,
sille eivät manalaiset mitään mahda.

Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki
rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus
jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen
kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän
veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se
rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän
kuunteli tarkkaan... Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti
sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi
kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa,
mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa
säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka
ja Pirita.

Sormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin
rummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut
siihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan
ja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut
siihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt
verkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se
kiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon
pysähtyi nopeassa tahdissa täristen.

Kodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua.
Ainoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän
neuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.

Jounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat
tiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:

-- Pappi... pappi...

Pirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia
vasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi
kävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan.
Sydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia
viiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Hän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.

-- Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.

-- Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin,
kuule!... Minua pyörryttää... voi!... voi!

Mutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain
silmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin
otsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi
vihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan
Jouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät
kamalasti päässä.

    -- Puhu kannus, pyhä kannus,
    muistele arpa mulle,
    naa-naa, voiaa- naa...
    mistä räähkä vaimorukan
    panennainen, painajainen,
    naa-naa, voiaa-naa...,
    paniko papin paha silmä,
    mustan miehen myrkkykatse?...

kaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat
hartaasti:

    -- naa-naa, voiaa-naa...

Sormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään,
mutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.

Kukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht'äkkiä syöksähtivät
ulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.

Salaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä
kellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen
luskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan
ympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt
oviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti
ja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä
kiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula
neuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan
oikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi
kiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.

-- Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen
sormukseen.

-- Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.

-- Herra Jeesus! Pappi... pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan
taaksepäin.

Sirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun.
Yhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten
ja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä
rintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.

-- Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. --
Vasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistä
ammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,
Pierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!

Kaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja
Niila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt
ulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.

-- Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. --
Ulos minun kodastani, bärgalak!... Ulos! Muutoin...! Hän sieppasi
nuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä
ehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen
toiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi
vihlovasti.

Sirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti
sen takaisin nuotioon.

-- Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.

Mutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä,
hampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.

Sirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.
Samassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.

-- Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. -- Sukkelaan suksille
ja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!

-- Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. -- Sillä oli poro
rahkeissa ulkona... On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.

-- Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?

Niila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.

Pierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja
kyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.

Vihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.

-- Särit isäni rummun! murisi hän.

Ja kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti
palaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:

-- Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!

Lappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja
laskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.

Sirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä
villiintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja
ankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:

-- Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta
sinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa
ihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen
kannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi
kadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!

Pirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä
ympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht'äkkiä
kirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:

-- Pierra, älä anna Jounin!... Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois
noita, Pierra...

-- Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle
enää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.

-- Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se
tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää... ahkio
kulkee itsestään... ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu...

-- Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.

-- Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen
kauhistunein katsein ovea kohden. -- Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät
Pierran... se musta mies, jolla on sarvet päässä... voivoi!...
Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa... Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus,
auta!

Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat
hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.

Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta
käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton
ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän
vaipui horroksiin.

-- Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan,
puheli Sirma. -- Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden
ja viedä hänen sielunsa rauhan.

Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan
itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa
pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi
vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin.
Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja
kotansa -- ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.

Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua
anoen.

-- Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.
Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari...
Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.

-- Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut
pimeydestä, lausui pappi vakavana.

-- Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean
palvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.

Sirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen
katseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.

Virren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu
sävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.

    Kun Jumala on kanssan'
    en mitään pelkää mä.
    -- -- --

Sirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki
ulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen
ruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista
säveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä
säveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat
liikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi
kaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo.
Sen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle
rummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi
yksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä
suuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.

    -- -- --
    Ei Saatan' väkinensä
    voi mua kukistaa...

Pirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat
kalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin
tajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi
loppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:

-- Kiitos, herr' Vuolevi, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt,
kun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut
niin ihmeellisesti.

-- Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma.
-- Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget
mahda sinulle mitään.

Pirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas
olo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi
tullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.

Tarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon,
kehoitti Pirita Inkaa. -- Tietysti pappi on yötä tässä?

-- Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.

Inka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä,
joka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös
aterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.

Kun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän
nouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti
taljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja
niin oli yösija valmis.

Väki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä
papin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi
sitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi
vuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän
muisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden
tunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli
osannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran
hurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut
miehen kuin niskoittelevan poron! -- Olisivatpa konsistoriumin
arvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa... Eiköhän olisi täytynyt
heidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli
sentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet,
mitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä
Pierra nukkua kyyhötti taljallaan. "Siellä se mies nyt nukkuu",
hymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.

Hän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi
voimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan
saarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.

Nuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä
viimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen
viimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.

Savureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.




X


Kopara-Niilan kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää
peskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja
imeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja
toisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga,
veisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä
kelluvaan pataan.

-- Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi
Sigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli
puukkonsa terää.

-- Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.

-- Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseen
Niila. -- Taisit katsoa väärin kannusta?

-- Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. --
Mitenkä väärin?

-- Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis
arvannut pitää varaasi...

-- Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin
ja arpa osoitti syyksi papin. -- Arpa vastaa aina kysymykseen... jos
ollenkaan vastaa.

-- Niin taitaa olla... itsepähän tiedät.

-- Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen
kodan nurkasta Niilan rummun. -- Minä näytän sinulle, vastaako arpa
kysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi
paluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.

Niila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin
sinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan
kutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista
reunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon
oli pysähtynyt.

-- Sivu ajaa... jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen
liikkeitä.

-- Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa,
puheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. -- Katsopan nyt!

Sormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan
yli maahan.

Jouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.

-- Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin -- alas
kursuun!

-- Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja
ojentaen sen Jounille.

-- Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon
tupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja
leukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle
kotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:

    Puukko kirkas, välkkyvä,
    voiaa-nana-naa.
    Jos lasken sen irti,
    voiaa-nana-naa,
    se on niinkuin hukka
    ja tekee vaikka mitä.
    Voiaa-nana-naa...
    Ei estä sitä Jumala,
    eikä bärgalak!...

Jouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti,
mutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän
käänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin
toista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli
tulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan
kiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:

    Puukko kirkas, välkkyvä,
    kuule, kun käsken:
    Kun isken, niin uppoa!
    Kun sivallan, niin viiltele!
    voiaa-nana-naa...
    Verta vihamiehen juo!
    Voiaa-nana-naa...

Jouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi
yhä kiihkeämmin:

    Puukko kirkas välkkyvä,
    kuule, kun käsken:
    Riistä henki, tapa pappi!
    Vapauta laaja Lappi,
    voiaa-nana-naa,
    vallasta Vuolevi herran!

Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.

Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki,
joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt
hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja,
kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka
kodassa syntyi laulun lakattua.

Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet
herätti siitä emännän hiljainen ääni:

-- Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.

Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin
rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.

-- Niin, jatkoi tämä kovemmin. -- Noin vihki ennen isävainajakin
puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä
sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti... Se on juonut
monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.

Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli
tutkivasti sen kirjailtua terää.

-- On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin
kodan perälle. -- Mutta tokko on juonut papin verta?

Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena
söi edessään olevasta pahkakupista.

-- Aiotko tappaa papin? kysyi hän.

-- Aion.

Se tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti
hätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän
jälleen jännettä punomaan.

Renki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.

-- Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. --
Taitaa tulla lumimyrsky.

Ei kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa
painostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin
heikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni
takertui kurkkuun.

Hetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:

-- Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen... Pitäisipä koota...

Ja kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja
heittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:

    Tule tuuli, nouse myrsky,
    rukata nyt ryöttä ilma!
    Voiaa--naa--naa.
    Pane tunturi tuiskuhun,
    murkku vuomille levitä,
    voiaa--naa--naa,
    että eksyis ristiherra,
    pääsis pappi päivistänsä.
    Voiaa--naa--naa!

Peskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat
tulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät.
Toiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan,
toiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja
ihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä
pelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin
seuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa
jatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.

Itäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena
yläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin,
jotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa
kulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta.
Roston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli
lentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen
tapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että
lumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten
tunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja
myllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. -- Tuokion kuluttua
kantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen
kuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade
pieksi seinää vimmatusti.

Jouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella
ristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon
tuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.

-- Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. -- Vie koko kodan
mennessään...

-- Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen
olkapäänsä ympäri.

-- Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.

-- Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!

-- Mene tervennä!

-- Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.

Jouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja
mies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.

       *       *       *       *       *

Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli
edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut
lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman
toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään.
Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön
kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri
mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän
päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen
yli.

Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo
pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön
välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli
kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat
kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta
tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä
Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä
kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi
kauas ympäristöönsä.

Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan
eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli
lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni
oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja
kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja
lisäämään papin mainetta.

Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa
tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs
herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin
juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.

Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen
auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien
syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.

Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena
kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi
mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään
pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet
sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin
selkä niiden kätköön.

Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen
eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt
ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen.
Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin
harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.

Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella
kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta
alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli
vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.

Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin
olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä
syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin
tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin
likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron
ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.

Lumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se
käveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se
pysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas
käymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.

Herra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka
ei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta
pysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä
lumessa.

Herra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa
perässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa
vaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa,
ennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja
huohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.

Myrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana
lumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi
takaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro
taivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä
askeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja
pysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.

Herra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.

-- Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.

Mieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä
kaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin
usein oli poltellut piippuaan... Siitä harppasi ajatus pöydän luo:
siinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka
oli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli
vahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa.
Ajatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan
loisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu
korjaili rekeä... Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui
poronvaljaita... Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime
Tornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!... Maunu!...
Kaarina!

Kuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo
tahtoivat aivan pakahduttaa hänet.

-- Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.

Poro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se
makasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.

Herra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri
hänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava
joukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli
kuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. "Sirma!" kaikui hänen
ympärillään. "Sii-irr-maah!" pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä:
"Heervu-ooo-levi-uuu!" Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän
oli tukehtua.

Hän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei
liikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi
vain turpansa lumeen eikä hievahtanut.

-- Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi
uudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt
nousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu
kuin lähteä sitä taluttamaan.

Kiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat
alkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei
hän jaksaisi kauan.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin
häämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi
hetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.

Hän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi
hetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja
kyykähti uupuneena pensaan suojaan.

Teki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen,
sillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen,
kaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku
vieressä varannut: "Älä tee sitä... muuten jäät siihen... kylmetyt
ja... kuolet!"

Oliko se Kaarinan ääni?

Hän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä
katseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään
näkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi
istumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi
ainakin paremmin hengittää.

Ja taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset
tapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä
pienenä poikana isän kodassa... Isä opettaa häntä lukemaan Kemin
papin antamasta aapises

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48671