← catalogue

Kirkonlämmittäjä: Romaani

by Arvi Järventaus · Finnish · Gutenberg #48660 · 542,183 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kirkonlämmittäjä: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kirkonlämmittäjä: Romaani

Author: Arvi Järventaus


        
Release date: April 7, 2015 [eBook #48660]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/48660

Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRKONLÄMMITTÄJÄ: ROMAANI ***

KIRKONLÄMMITTÄJÄ

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS






Kirja, Helsinki, 1919.





ENSIMMÄINEN OSA




I.


Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan
laitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä
aivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntai
isoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei
olisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi
monta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä
syynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen
nurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin
laitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun
yleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat
liiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin,
että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa
saapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon
seinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoi
hän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:

-- Pojat, tuomiokirkolle!

Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan,
toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.

Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus!
Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä
lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden
jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. --
Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut
hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä
oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat
vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi:
penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti.
Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun
käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan
tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa
lantteja: aina ylti vaaksa, -- ja niin he lopettivat melkein yhtä
rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari
penniä vähemmän kuin alkaessaan, -- tahi että nuo rahat helisivät
Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken.
Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin
seinärahalla-olossakin.

Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa",
nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä
Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon
kaari-ikkunaa:

-- Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä
paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen
seinusta.

Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt:
"Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala
katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion
Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli
tyytyväisenä päätään.

Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran
selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein
kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli
päältä.

Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut
olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.
Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä
välittäneet, -- he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään
ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus
tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti
liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio,
sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi
tietysti niskaan, ja -- penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta
samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin
houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: -- penni
lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen
penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin
kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen
näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni
lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.

Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja
yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän
enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:

-- Saakeli!

Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin
papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:

-- Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.

Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän
ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet.
Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi
vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala
katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.

Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.

-- Mutta kukas tuolta tulee?

Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän
nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.

Pojat kääntyivät katsomaan.

Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu
päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat
keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä
yksimielisyyttä.

-- Piispa!

Niin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan,
jonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut
muilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä
yläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti
värinsä puolesta, sillä hänen oli musta.

Pojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman
ajatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari
kertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti
rauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.

Piispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit
päästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri
uskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.

-- Päivää! Mitäs ne pojat tässä?

Gideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului
hänelle.

Janne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.

-- Me olemme -- seinärahalla.

Tervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan
varmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen
esimiehensä.

-- Seinärahalla?

Pojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa
housuntaskuissa.

Piispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli,
hyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun
mutruilemaan hymynväreissä.

-- Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?

Pojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää
epäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat
yhteen ääneen:

-- Me voitamme kaikki!

-- Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.

-- Joo, kauniisti me pelaammekin ... emme me riitele ... emmekä
kiroile.

Piispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli
kuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille
suusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa
nurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä
pois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.

Janne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa.
Papillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin
kiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.

-- Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että
penninrahat kilisivät, -- me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä.
Tämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!

-- Emme koskaan!

Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.

Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt
parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi
hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen
käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa,
etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän
takanaan.

-- Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!

Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä
väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.

Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät
lähteneet pakoon!

Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään
kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista
kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli
kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi
lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien
pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla
karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen
nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata
omiaan.

-- Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!

Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö
hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!

Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.
Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne
Flykt suunsa:

-- Meillä on piispan lupa!

Krekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät
tiheään. Oliko poika hullu?

-- Mitä sinä sanot?

-- Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin
puoleksi säälien puoleksi halveksien.

Nyt tuli Krekulakin tajuihinsa.

-- Piispan lupa! hönkäisi hän. -- Valehtelet, heittiö!

Väärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi
Jannea poliisin karvainen koura.

Mutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi
poliisia tuimasti silmiin.

-- Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, -- Kalle, juokse
piispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.

Kalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa
tilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa
oli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian
ikkunasta sisään, -- vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen
vaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli
silmiään siristäen kysynyt: "Mitä se Krekula siellä?" Mutta tämä
oli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin
kanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli
muutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin
järjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula
saanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei
hänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin
markkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin
piispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.

-- Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän
matkan päässä.

-- Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, --
se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte
pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin -- minä puhun
pormestarille.

Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli
hyvillään.

-- Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään
välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja
poliisi!

Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun
järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto
nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo
nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.

-- Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin
kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.

-- Siitä kannattaa kertoa Laidalla.

-- Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!

-- Eläköön!

Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella.
"Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!"
sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan
Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran
voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että
sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa.
Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin
pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha
tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."

Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan,
palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun
he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin
olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa
ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.




II


Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon
eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun
pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi,
ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan.
Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa
liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta.
Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan.
Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi
tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se
"jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on
nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti
kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla."
"Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi
tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla
vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun
reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia
työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta
kirkkoon, -- jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) -- Niin se
kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.

Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli
lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi.
Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan
maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi,
mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli
täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli
pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä,
joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä
lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä
joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän
oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle,
ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut
ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He
olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu
loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä,
suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia,
Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi
poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä
poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. -- Hän siis
tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada
silmänsä aroiksi.

Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien
taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa,
eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi.
Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran
Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus
saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee
viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän
oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen
ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut
hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan
poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä
suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt.
Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän
ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin
viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko
evankeliumikirja.

Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja
avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän
lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden
kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa
syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni
huusi:

-- Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?

Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät
säteilevinä.

-- Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.

-- Satuin nukahtamaan vähän pitempään.

Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä
kirkkoon.

-- Ohoh, onpa savustanut taas!

-- Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.

Kustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana
ryöppynä.

-- Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden
luukun kiinni.

Janne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:

-- Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.

Janne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että
tuomiorovasti tulisi "juttelemaan".

-- Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini
rupea vetämään.

Janne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini
sai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin
mielin määrin.

-- Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla,
selitti Kustu hyvillään. -- Tulehan illalla meille, niin opetan
sinulle, miten paavin pappi messuaa.

Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa
intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen
lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko.
Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat
ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille
eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei
tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, -- ne tarttuivat
korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia
värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä.
"Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri:
"Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" ... -- Yksinpä
tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi
sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan
uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita,
kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin,
puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin
kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut
laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti
ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat
kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti
syntynyt runo:

    Ilo-laiva ihanasti
    saapuu satamahan.
    Höyrypannu kiiltävä
    kuin kantti ristirahan.

Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin
englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli
muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut
ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on
täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista
maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala
laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on
käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo"
laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää.
"Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä
kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin
parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee
höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän
tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu
Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin,
samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat
rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta
laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka
tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja
virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää
viipykö kauan." -- Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa
sisällön onnellisten matkustajain syliin, -- menevät ja heiluttelevat
kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden
saaresta päivälliseksi!"... Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja
saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon...

Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi
Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella
valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat
langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota
alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi
hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin
uutta. -- Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran
tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan
Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin
tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti
liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa,
Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon
valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä
kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut
oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö
häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella
niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset
koskaan seinärahalla? -- Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän
kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin
vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa
merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä
leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses
oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina,
kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses
löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut!
Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."

-- Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu
kirkon perältä.

Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa.
Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen
aihetta. Hän riensi sakaristoon.

Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi
katselemaan ympärilleen.

Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi
pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä
oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia
nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa
pastori Skarp, kaupungin kappalainen.

"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme
ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne
virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan
hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata
seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut?
Ähhäh!"

Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä
alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti
taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja
sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet.
Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen
Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu
tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas
alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä
se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"

Janne rupesi äkkiä nauramaan. -- Sai kai sakaristossa nauraa?

-- Mikä se Jannea naurattaa?

Meri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.

-- Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.

-- Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on
tällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.

Janne nauroi niin että sakaristo raikui.

-- Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori
toruskelee Kandelinia huonosta soitosta.

-- Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä
totiseksi.

Meri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen,
selittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset.
Sille pojalle ei voinut koskaan suuttua.

-- Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. -- Nauraa
se välistä tuomiorovastikin ... Skarpin pastorille.

-- Mutta kirkossa ei naureta?

-- Ei, eipä tietysti.

Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut,
kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä
silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä
sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela
ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina
mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria
piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista,
selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi
kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti
toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli
mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista
olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri
varmaan!

Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä
lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli
heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.

-- Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. --
Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!

Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.




III


Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein
puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta
enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot
käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi.
Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?"
Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään
Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku
Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän
kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin
ylös. -- Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen,
niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?"
"Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä
hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa
nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen
omin lupinsa!"

Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella
paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli
vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta.
Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän
seurasi esimerkkiä.

Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen.
Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui
kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti!
Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa
englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul,
oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel
niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä
nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon,
väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä
lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi
kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat..."

Lapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa
Laidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen,
kiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja:
hän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut
hänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt.
Kun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina,
jolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään
vain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai
kymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla
oli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki
murjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia
mustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi,
sekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi
oli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta
Laidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli
ajatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi
olisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. -- Mutta
sen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit,
jotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat
ottaneetkin toisen hänen tilalleen -- pojan, jolla ei ollut ääntä
enempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu.
Murjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana
piirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan.
Hänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli
loistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut:
"Terve, oi joulu, otamme armain!" Tuolle tytölle oli Laidan poika
aikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. --
hän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle
seisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.

"Se olin minä, Johanna", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen
katseensa kupooliin. "Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne
alla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut
ilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään
murjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo
kolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme
mänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!"

Saarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta
veisasi hartaana:

    "O, Herra, kuule äänemme
    ja anna Henkes pyhä."

Jannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.

Yksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin
heleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta.
Kyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka
sunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan.
Heistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli
Janne Flykt... Kirkko-Janne.

Janne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan
kuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena.
Lassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen
mielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko
korkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin "siihen
aa-asti kun hän tuli murjaanein maalle" kysyi kurkkua...

    "Suu avaa kaikkein paimenten
    pelvotta puhumahan."

Korkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän
murjaanein kuninkaallakin korkealle. "Yksi heer-ra ja kuningas
murjaanein maalta!" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä
korkeammalle kuin "suu avaa".

Virsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä,
laiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen.
Hänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän
katui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen,
se ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp
piispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin,
kun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi
heidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä
saarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.

Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi
kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä.
Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi
lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita
kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija
helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä.
Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua
kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä
"vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".

Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä,
ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui
paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.

-- "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin
tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä,
että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti,
jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet
nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet
perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on
Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä!
Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! -- Sinä
neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän
viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita
ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet
lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie
alas kuoleman kammioihin!...

Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti
pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea
pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta
eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä
istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan
suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen
hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan
esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka
ankarat sanat synnyttivät. -- Mutta leipuri Luukela istui kylmänä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi
jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla
peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän
oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.

Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon
tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne
olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin
saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! --
Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat
rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli
näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen
omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha
tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon.
Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin
pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut,
tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa
ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset
tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla
lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti
jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja
leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen
edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi
kiitetyitä leivoksiakaan.

Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän
ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen
aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi
kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan
tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut
niiden silloin keskeyttää karkeloaan.

Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja
ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia
ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten
lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken.
Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja
puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen.
Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan
seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän
kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko
ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi
kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää...

Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että
Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi
syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi
korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli
menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta
miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin
vakava, uskollinen Meri-Kustu.

Milloin hän tulisi?




IV


Aurinko lekotti suloisen raukaisevasti heinikkoon. Sinikellot
seisoivat hiljaa kuin tarkaten, mistä päin kuuluisi mehiläisen
surinaa. Heteiden päät riippuivat rehevinä terälehtien laitaa vasten.
Ne odottivat vain, että olisi tullut noutajia, jotka veisivät ympäri
niiden hedelmöittävän, keltaisen pölyn.

Yli seudun kajahteli kirkonkellon ääni. Joku ihmislapsista oli
päättänyt maisen matkansa ja kulki arkussaan hautuumaata kohti.
Sinikellot kuuntelivat: "Elämä on lyhyt." "Se päättyy niin
pian", soivat kirkonkellot. "Niin, niin", sanoivat sinikellot ja
nyökäyttivät päätään tuulenhenkäyksen lehahtaessa heinikon yli.

Heinikosta kuului pörräävä ääni. Mehiläinen lenteli kukasta kukkaan.
Sitä ei häirinnyt kirkonkellojen kumahtelu. Se teki työtänsä.
Istahtaen sinikellon kukalle se rupesi imemään mettä. Sen takaruumis
vavahteli herkästi. Se tunsi olemisen iloa. "Elämä on ihanaa!"
pörräsi mehiläinen bassoäänellään ja lähti lentämään toiseen kukkaan,
sääret keltaisina siitepölystä. "Niin, niin", nyökkäsi sinikello ja
taivutti hentoa varttaan.

Janne Flykt makasi heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Ja hän
sitten sai kukat puhumaan! "Tuliko hyvä todistus, Janne?" kysyi
puna-apila. Se näytti niin ymmärtäväiseltä heilutellessaan pyöreää,
turpeaa päätään puoleen ja toiseen. "Tulipa niinkin! Ruotsissa ja
laulussa kymmenen, eikä juuri hullummin muissakaan." "Niin, niin,
sinä edistyt, Janne Flykt. Eikös rehtorikin sanonut niin?" virkkoi
sinikello. "Sanoipa vain!" "Rehtorin pelto on tuo viereinen tuossa",
vikisi hiirenherne. "Siellä on meikäläisten luvattu maa." Mutta
toiset kukat eivät halunneet puuttua hiirenherneen jaarituksiin.
Heistä olivat koululaiset hauskempia. "Tunnetko maisteri Dahlia,
Janne?" kysyi kurjenpolvi, jota toiset syyttivät itserakkaudesta.
"Tunnenpa niinkin! Häneltä sain kahdeksan." "Hän on tuttu meille
kaikille!" huusivat kukat kuorossa. "Joka syksy hän kulkee täällä
ristiin rastiin puhellen Ahvenanmaastansa, jossa kuuluu kasvavan niin
paljon kauniita kukkia." "Mutta hänellä vasta on huonot kengät!" "Hän
on visu." Hiirenherne koetti taas korottaa ääntään, mutta toiset
vaiensivat hänet murhaavilla katseillaan. He vaikenivat. Hiirenherne
oli sotkenut heidän keskustelunsa. He olivat loukkaantuneet.
"Puhukoonpa nyt, kun kerran haluttanee!" Mutta ei hiirenhernekään
ryhtynyt pitkiin puheisiin. "Sinä olet nyt herraspoika, Janne", sanoi
se vain.

Vainion ohitse kulki maantie. Hautuumaa oli vähän etempänä. Nyt
siellä meni ruumissaatto ohitse. "Kuka pappi siellä on?" uteli
hiirenherne. "Skarp", vastasi päivänkakkara. "Kas kun Skarp kelpasi
raatimies Blomille!" Mutta päivänkakkara ei halunnut sekaantua sen
enempi hiirenherneen lörpöttelyyn. Sillä oli oma alansa, jolla se
liikkui. "Skarp silityttää papinkauluksensa Pattisen Maijalla. Siksi
ne ovat niin epäonnistuneita. Tuomiorovasti ja piispa silityttävät
Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä. Luttisen Artturihan on sinun
luokkatoverisi, Janne?" "On, on."

Hautajaissaatto meni ohitse ja hävisi hautuumaan portista sisään.

Mutta kun päivänkakkara oli kerran päässyt puheen alkuun, ei se
halunnutkaan heittää mieliainettaan. "Sinusta tulee myös pappi,
Janne?" "Tulee varmasti!" "Silitytä sinäkin sitten papinkauluksesi
Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä."

Mutta Janne Flykt ei kuullut sen enempää päivänkakkaran puheita.
Hän ei huomannut sitäkään, että se taivutti kukkaansa häneen päin,
näyttääkseen sileitä, kauniita terälehtiään. Hän oli heittäytynyt
heinikkoon selälleen ja vetänyt lippalakin silmilleen.

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koulu oli loppunut kesäloma alkanut!
Hän oli käynyt ensimmäisen luokan ja päässyt toiselle, toisena
miehenä. Luttisen Artturi oli priimus, mutta hän sitten olikin vasta
etevä poika, vaikka lukikin läksynsä huoneessa, missä puoli tusinaa
silittäjätyttöjä pajatti aamusta iltaan! Siinä olisi luullut menevän
kaiken sekaisin, mutta Luttisen Artturilla vain ei mennyt. Jannesta
ainakin tuntui, että häneltä kyllä olisi mennyt. Hän ei olisi voinut
muistaa muuta kuin että "piispan papinkaulukset ovat leveämmät kuin
tuomiorovastin", ja että "raatimies Blom on ainoa, joka käyttää
numero neljääkymmentäkahdeksaa". "Hän saa vielä sydänhalvauksen.
Siitä saatte olla varmoja, tytöt!"

Hautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui
kirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt
pääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa,
-- ainakin mitä kauluksiin tuli. "Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka
ei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin
patruuna!"

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka
kesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella
koulua... "Prästen predikar." Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan
Aaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. "Prästen
fredikar." Se oli ollut hauskaa! "Tikka" oli raivonnut, kun ei
Hapuojan Aaron kieli ollut taipunut. "No, sano sinä, Janne Flykt!"
"Prästen predikar..." "Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!"

Pappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa,
jolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla
hautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä
vainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi,
pelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli.
Mutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään
helvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta
taivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset
surisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan
käyskellessä ympäri ja puhellessa: "Kas niin, Hartikka! Lepää nyt
vain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä." -- Ei, hän
ei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi.
Hän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.

Janne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo,
oli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut
siihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen,
olisi joutunut pahaan paikkaan. "Semmoisia ne ovat, papit, vaikka
rakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt
kirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli
hänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku
lapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät
ongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin,
kun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia
keittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki.
Se oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni.
Ei olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista
olevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat
heittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin
paljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon
sentään, että Jumala on oikeamielisempi." Ei, hän ei saattaisi niin
tehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä
semmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi
Jumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään.
Pahinta mitä hän sanoi oli "voi rääpäle!" Ja senkin vain silloin, kun
oli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut
puhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa
Laukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut
sen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä
olisi kadotukseen joutunut!

Toista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa
työssä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka
olivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin
silloin pani joka nurkka että "kele! kele!" Ja hyvällä tuulellaankin
hän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi
kadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi
ruoskankieliä ja meni sitten illalla "Pillinkiin" -- piikatansseihin!

Maantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto
kaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon?
Arvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä
vastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö.
Mikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta
syötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui
köyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä.
-- Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin
ymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän
huomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa
viiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä
kymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki
olisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen
rankaisi aina Jumala.

Entä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani
kahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat
enemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän
sanoisi heille suoraan totuuden! -- Nyt puhutteli Skarpin pastorikin
heitä "rakkaiksi kristityiksi", sen vuoksi että Punkerin rouva
kulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen.
"Johanna" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla
nauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään
huolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. "Johannalla"
kirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi
saarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla
kunniansa!

Niin ... Johanna ... Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa
koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta
hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena
saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt
lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa
oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?"
"Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana,
ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna
oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä,
Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona
Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut
tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat
luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin
"amerikaanari".

Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli
Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut
pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli
kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia
joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva
sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." -- Pormestarin
rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja
kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta
kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan
se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun
opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin
messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas
jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!"
"Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin
huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän
kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. -- "Ei, poikani,
sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut
ja taputtanut ystävällisesti päähän, -- "sinun pitää saada viulu!
Sitten sinusta soittaja tulee!" -- He olivat lähteneet kierrostaan
jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.

Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät
olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No
mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä
yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä
kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle
ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen
korvuksilla varustettu, soma talvilakki. -- Mutta siellä oli ollut
muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli
langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki.
Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu,
jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja
lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle.
Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori
Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen
Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal,
pormestarin rouva."

Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan
viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt
tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut
nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi
joulu, iltamme armain!"

Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja
sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi,
kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee!
Uudestaan!" "See ... aa fiss _fiss_!" ... "Kuulehan, poika, ei mitään
kissannaukujaisia!" ... "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä
tavoin!"

Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja
epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut
Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja
soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä.
Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja
muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt
viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja
hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle.
"Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä
hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat
sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat
kohonneet vielä ylemmäs.

Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä
saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi
ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! -- Hän oli
soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja
oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut
heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota
soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti
Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana,
en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja
Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla
kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli
kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt
ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli
kansimiehenä tullilaivalla.

Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli
seurannut laulu toisensa jälkeen.

-- Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.

Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.

Hän nousi ja lähti astumaan.

-- Meri-Kustu on meillä.

Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että
Laita raikuu!

Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella
hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas
se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän
osasi sen!




V


Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan.
Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti
tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä
järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän,
Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän
oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan.
Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!"
Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista
pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia
tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa
yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja
pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla
oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa.
Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä
yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä
näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti.
"Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en
löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja
arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä
tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä
ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä
kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa,
näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä,
mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta
kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina
oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut
enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko
kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli
Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle
miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä.
Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan
Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen
mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti
hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli
vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan,
joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän
silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan
ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin
lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut
mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin
kaljua päätä.

-- Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä
paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat
Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa
jäykistyi virkainnosta. -- Käytävä auki että kandidaatit pääsevät
kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille
jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti
"Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula
asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki
ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

    "Voittoisa lippu meitä johtaa
    muinaisaikain taisteluista ryysyinen!
    Eespäin sa jalo vaate verinen!
    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut
ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä
päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen,
ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa
osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä
yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi,
ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen
sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He
virittivät laulun:

    "Laula sa raittiilla mielellä vaan!
    Riemua nauti sa nuorena viel'.
    Uljaana astele ain' elon tiell'
    vääryyttä vastaan taistelemaan.
    Tullos, veikkonen!
    Liittyös liittohon!
    Työmme, toimemme
    ja parhaat voimamme
    sulle annamme, kallihin maa!
    Sulle, kallihin syntymämaa!
    Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun
kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui
innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta
ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan
kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin
halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä.
Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi
vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi
tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin
välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin
leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään,
ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.
Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten
isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa!
"Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua,
poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!"
"Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja
jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he
hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta
siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin
hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä
kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja
pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä,
jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan
puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä
päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa
hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista,
suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset
liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien
ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin
rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet
pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa
ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä
ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

-- Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana!
Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. -- Mutta
älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti
sormeaan.

-- Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

-- Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti
tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat
päivänpaistetta. -- Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun
luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja,
ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla
ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia
kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli
pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. --
Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja
Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja
hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja
pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen
kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha
käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja
auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti
juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa
vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen
pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on
täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat
vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita
hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin.
Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista,
valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista!
Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia...

-- No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään
tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli
liikutuksesta. -- Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä
palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli
nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

-- Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

-- Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä
sinut näin pitkällä.

-- Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja
saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

-- Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka
kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

-- Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän...

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi
väkijoukon läpi hänen luokseen.

-- Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

-- En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja
se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi
vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli
noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

-- Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki
muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista ...
muista kukista se on minulle rakkain!

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan
läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut!
Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista.
Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä
tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa...

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

-- Onnea nyt teille ja ... Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

-- Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.
Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

-- Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän
katseen.

-- Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

-- Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti
tämän kättä.

-- Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän
leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

-- Mikäpäs niillä ... kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä
poskessaan.

-- Jaa, sinä se lähdet nyt?

-- Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

-- Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

-- Niinkö luulette?

-- No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se
poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

-- Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu
muhoili tyytyväisenä.

-- Pappi sinusta tulee?

-- Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän
vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen
hymy.

-- Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

-- Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi
ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka
salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

-- Minä en niistä kukista ... mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos
niinkuin tarvitseisit matkalla...

-- Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti
vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

-- Älä, älä ... sehän on vanhaa palkkaa ... lämmitysapulaiselle.

-- Janne Flykt! huudettiin.

-- Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä
kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.
Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.
Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

-- Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

-- Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen
kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän
katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti
Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

    Käy tieni outoon maailmaan,
    nyt kotikehto jää.
    Vaan lapsuusaika muistoillaan
    sydäntä lämmittää:
    Tääll' leikin, lauloin laulujain
    mä piennä poikana.
    Nyt tunnen: kuulun sulle vain,
    sa aika armaisa!

-- "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. -- Se
on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

-- Se on hieno, kuiskasi toinen. -- Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

    Mut meitä kutsuu taisteluun
    elämä, isäin maa.
    Siis, veikot, katse kaivattuun
    päämaaliin nostakaa!
    Se sankari, ken tullessaan
    tuo voitonseppeleen.
    Soi hälle kiitos kansan, maan,
    työn jälkeen päättyneen.

-- Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen
takanaan. -- Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta ... parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. -- Juna vihelsi. Joku rupesi
huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät
ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana,
mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

    Mun tieni taisteluun siis vie,
    ei muuta valintaa.
    Mut vaikk'ei lapsen satutie
    mua enää nähdä saa:
    sua muistan, aika kultainen,
    en unhoittaa sua voi.
    Sun laulus armas, herttainen,
    minulle illoin soi...

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat
eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

-- Eläköön!

-- Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen
nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen,
surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa
kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki
tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt.
Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet,
niinhyvin Janne kuin hän itsekin...

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina
kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät
ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi
elämä...

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle,
rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa
aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina
jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen
lahjat vastaan...

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.






TOINEN OSA




I


Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain
ollut nukkunut sivu ajasta?

Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?

Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä,
paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut.
Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi
huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon
puuhaa ennen kirkkoonmenoa!

Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä
tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä
nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä
vielä hetkiseksi pitkäkseen.

Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä
ja lämmin aivankuin untuvissa!

Janne... Janne Flykt...

Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! ... Se toi mieleen niin
paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät,
valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen
puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen
luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin
kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää
hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne
Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."

Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen
nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne
Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti
sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen
sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä
varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen:
"Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen.
"Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se
toinen on kirkonkatossa ... kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla
kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka
mukamas muistutti häntä ... pikkutyttönä. -- Sellaista se Janne Flykt
keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.

Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt
tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden
enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne
katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut -- häntä! Se
ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt!
Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla
hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun
linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin
vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt
sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset
puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä
joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden
oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä
oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.

Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa
oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies
Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna
sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion
Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui
temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon --
kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, -- sinne, mistä alkoi
Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen
mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi
pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan
viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka
temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää!
Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat,
ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti,
olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän
kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän
iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt
aivan terve. -- Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He
saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut
siis yhtään kumma, -- niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, --
että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti
vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet:
"Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!...

"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"

He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin
ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan,
ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista,
että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja
kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa,
rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti:
'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan
saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen
soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja
sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö,
mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen
suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun
sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun
oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän,
minä tiedän!" -- Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista,
että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois.
Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen:
se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten ... Tuo
suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä
aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän
oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan
pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten ...
yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja
hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli
kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki
taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen:
"niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain
kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna,
tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen
Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja
minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin
kihloihin? -- Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista
tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä
melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna,
minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön,
suuri poika! Ja sitten ... Sitten oli jatkettu matkaa taas. -- Mutta
kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä
niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut
jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli
porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello
oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen
päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli
uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, -- sinne missä oli
ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus ... ja ihminen, ainoa
ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät...

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon,
sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!

Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului
äidin ääni:

-- Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?

-- Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi
flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!

Niin ... nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen
tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.

Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä
paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu
... taivas ... Jumala..." ja sitten pitkä rivi: "Johanna ... Johanna
... Johanna Roslund..." Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla
heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa.
Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.

-- Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!

Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.

-- Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko
nukkunut näin pitkään?

-- En. Olen vain maannut ja haaveillut.

-- Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän
te tulette toimeen elämässä?

-- Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa,
että hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka
saarnaa vain paistetusta riisipuurosta.

-- Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?

-- Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista
ruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.

Tuomiokirkon tapulissa kumahti kello: "Pom! Pom, pom!" Se oli
ensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.

-- Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.

-- Niin. Sellaista se on, kun haaveilee ... tällaisena aamuna.
Äiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän
reippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin
kukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään,
mutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin
merkkipäivä.

Tuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi
juhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. "Hän on
_tullut_" "Hän on _tullut_!" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas
kello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden
malminen ääni: "Kirkon-lämmit-_täjä!_ Kirkon-lämmit-_täjä!_"




II


Janne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna,
vyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän,
kullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä:
piispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja
seurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja.
Hänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: "Jaa, sinä
seisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä
ajoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko
sinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?"

Janne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti
häntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?

"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet
toimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti
tahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään.
Tässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu
tehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät
kaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen
kantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on
kylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?"

-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen
oli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.

Janne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla
hiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta.
Piispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.

-- "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on
Jumalan."

Piispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.

-- Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä
kokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin
henkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt
eri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja
Apolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa.
Niin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja
maailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa.
On jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen
elämän alalla, -- puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta
elämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa
aatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi
puoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi
saarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman
viljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle
toisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.

-- Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen
kirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli
maailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua.
Saavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta
uudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään.
Ja tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön:
"Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan."
Eikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää,
mutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään
suhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän
on elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu
siis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille
kaikki "kaunis ja hyvä", -- niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat.
Mutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että "me
olemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan".

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe
tämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä
vapaamielisyyttä.

Hän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa
silmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli
huipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras,
piispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta
sensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo
"temppelinhäväisijät", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman
ymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: "Kaikki on teidän,
tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän." Ja niinhän he
olivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään
sellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli
sama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Piispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille
kaikeksi, että "hän muutamat autuaiksi saattaisi". Juutalaiselle
tuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä
suhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli
hänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä
apostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina
tarkata.

Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei
Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä
uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut
Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi
kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti
hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista
huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi
nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei
puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin.
-- Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää
malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä
suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt
vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva
virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta
nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa
oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän
katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä
kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua,
etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä,
kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa
vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin
sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"

-- Amen!

       *       *       *       *       *

Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai
piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli
ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa,
päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin
ja ryhtynyt lukemaan rukousta.

Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin
sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten
penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki
valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne,
pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti
Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole
siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä,
minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen,
miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen
sulka ollenkaan sovi..."

Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen
silmänsä uivat kyynelissä.

"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko
minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"

Janne Flykt hätääntyi.

Mitä hän oli tekemässä?

Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut
muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä
noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja
ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut
kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä.
Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain
suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut
aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes
taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut
hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen
teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini?
Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut
saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden
päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen
tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet
hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas,
tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille."
Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua.
Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko:
enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja
vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen:
"Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli
ratkaissut asian. -- Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän
vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa
sille, yksin sille...

-- Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran
tärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia
ja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi
uskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen
seurakuntansa edessä uskosi!

Janne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut
huomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän
oli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan
jotakin "verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä". Hänen
hätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että
nyt pitäisi huutaa: "Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan
paikan!" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän.
Vapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa:
"Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman
valtakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen."

Hän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli
pistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman
sitä.

Hän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän
huomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No
niin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.

Kun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko
todellakin?

-- Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?

Olihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja
kirkkoahan hän tahtoi lämmittää -- pappina. Niin juuri.

-- Tahdon.

Tahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka
saarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena
omalle vakaumukselleen.

Vakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä
sellaista? Olipa niinkin. "Minä uskon, että Jeesus Kristus,
totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös _totinen
ihminen_..." Niin ... siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.

Väärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä,
tahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.

Tahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.

Mikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli
hänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? ... Ei, ei!
Vaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä...

Viimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi
tyynesti ja rauhallisesti.

Piispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin
kuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen
lausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi
piispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Urut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä "Veni, Sancte
Spiritus". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista
kertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty
pappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta
se oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut
omituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon
sen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli
antautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat
kertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa,
niihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin
oli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. -- Mutta uusi
aika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen
tottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot
vaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli
nuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt
oli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei
ainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin
rakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut
enemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista
kuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut,
joka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen
niinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti
lohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. "Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä
saamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä
pahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa."

"Veni, Sancte Spiritus -- tule, Pyhä Henki!" soivat urut. -- Vanha
tuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että
tuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät
kuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet
karkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili
suloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt
kupoolienkeleitä: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja enkelit
vastasivat: "Ei ole!" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä
seisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: "Anna sinä heille syötävää!"
Nuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: "Kyllä, Herra." Ja
Vapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.

Nyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin
ei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä.
Jotakin oli tapahtunut.

Mutta mitä?

Kun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän
päälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden
aikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli
vihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma
sävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta
iloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä
rakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.

Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut
virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille.
Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea
putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä
itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen
pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat
niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko
pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi
soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään,
"Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa,
ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat
niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.

Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin
häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen
virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä,
ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.

-- Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin
puoleen.

-- Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet ... piti ottaa
yhtätoista.

-- Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?

Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena
tuomiorovastille.

-- Kahdeksan markkaa.

-- Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja
puolella.

-- Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa
lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.

-- Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan
virkaan!

Piispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.

-- Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.

Apumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha
Skarp.

-- Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se
oli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen
värssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina
sydämeesi Herran uhkaus.

Janne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.
Mutta samassa kuului oven raosta:

-- Janne, Janne!

Hän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista
tytönsilmää. Se oli Johanna.

-- Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään.

Janne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät
minut! Sinä olet minun maailmastani.

Hän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta
tämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut
nyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat
nyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien
perästä hän astui sakaristosta ulos.




III


-- Janne, Janne!

Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa
kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä
ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.

-- Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini ... aivan rutussa!...

Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.

-- Papinkaulus ... aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna,
se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä
pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.

Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen
saliin...

-- Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.

Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.

-- Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä
poskelle. -- Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on
tullut sellainen hupakko viime aikoina.

-- Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.

-- Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.

Kauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään
viereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.

-- Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta
vain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.

-- Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.

-- Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut
paljon.

-- Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne
Flykt äkkiä.

Kauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä
henkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.

-- Miksi sitä kysyt?

-- No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian
kalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.

-- Se piispa se on mainio!

-- Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi
saanut sopivat.

-- Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.

Janne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.

-- Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.

-- Niin, mutta se tuntui niin hassulta -- proosalliselta, tahtoisin
sanoa -- heti toimituksen jälkeen.

Ovikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.

-- Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä.
ja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.

-- Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka
lähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen...

Flyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen
miehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti
talonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.

-- No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala
siunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.

Janne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui
nojatuoliin.

-- Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan
nurkassa ja veisasi "Leeverpuulista", että saa nähdä, tuleeko pojasta
vielä pappi kerran maailmassa.

Rouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän
paistetta.

-- Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.

Kahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu
liina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä
pöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.

-- Oi, oi!

Janne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.

-- Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö
vakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa
voivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka
narsisseja, mutta Johanna piti päänsä.

-- Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin
mallia, millaisia liperien tulee olla.

Janne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän,
jolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen
kukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle
papinkauluksista: "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella."

Käytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina.
Varsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja
silmissä oli kostea kiilto.

-- Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen
veitikkamaisesti ja hymyili.

-- Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi
Jannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.

-- Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo
pelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen.
Siellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.

-- Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne
Flykt, suu täynnä kahvileipää. -- Sen taidon se äijä kuulemma osaa.

-- Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi
hänestä ei ainakaan ole, -- paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin
kalansaalis, -- jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista
merirysistä.

Naurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä
tuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli
muutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman
valtakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä,
joiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä
kirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin.
"Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?" oli tavallinen kysymys,
joka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.

Kauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista,
sillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana
harrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt
kerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla
kalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella.
Kun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä
jatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan
pirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli
vakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies
alallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta
apulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä.
Ukkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden
kulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.

-- Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän
oli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. "No
mitäs Vaajoseen kuuluu?" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa.
"Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä", sanoi hän
nauraen. "Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!" -- Hän osti
meiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja
aikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.

Kauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:

-- Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, -- jos ei
seurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin:
vaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee
mieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän
pudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.

-- Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella
toinen, virkkoi kauppiaan rouva.

-- Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti
kupit ja kehoitti ottamaan.

-- On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi
sentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei
käydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa
kylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat
heidät.

Kapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?

-- No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta
yhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta
kuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa
jälkeen.

-- Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.

Janne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.

-- Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?

Roslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä.
Isoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun
tämä tuli tuolle päälle.

-- Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?

-- No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta
vieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.

-- Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin
himo, himo väkeviin?

-- Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.

Johanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin
tarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän
väitteli jonkun kanssa.

-- Syvemmällä? Niin on ... sydämessä, joka on himon vallassa.

Janne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.

-- Syyt ovat syvemmällä ... kirkossa, kirkossa itsessään!

Isoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin
tarjoaminen.

-- Kirkossa? -- Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.

-- Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin
maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla
kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen
klarinettiaan. -- Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen
elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan
"Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee
vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille
vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi
tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy
mieluummin poissa.

Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat
monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.

-- Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.

-- Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund
huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion
kotoisempiin asioihin.

-- Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan
kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. -- Isoäiti on hyvä ja ottaa.

Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että
päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa
vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta
puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.

-- Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta
minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä
kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin
saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.

-- Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset
ja tataarit aivan yleisesti.

-- Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen
myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone
... taikka ... sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.

-- No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään
ole kirkossa.

Johanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

-- Mamma ei ole pappi.

-- No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?

-- Tahtoisinhan olla.

-- Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?

Kauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut
umpikujaan.

-- Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä
sillä soitetaan.

Janne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa
loistivat, kun hän nauroi.

-- Nyt sinä olet kiinni, setä! "Bostonin valssi!" Mitä sanot siitä?
Sehän on sedän lempikappaleita.

-- No niin, kyllähän te aina ... kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi
ja rupesi täyttämään piippuaan.

-- Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen
kuppinsa. -- Niiden äänessä on jumalallinen maku ... aivan kuin
näissä tädin piparkakuissa.

-- Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa
oppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin
kanssa.

-- No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että
vanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja
kiitän.

Samassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.

-- Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa... pastorille.

Janne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi
kasvot loistaen.

-- Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?

-- Eihän vain Lassilassa?

-- Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika,
ja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.

-- Minulle sanoi henki.

Janne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.

-- Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen
Johannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli
onnellisena päätään.

-- Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi
Lassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He
tarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. "Mutta Jannehan
ei ole vielä pappi!" nauroin minä. "Vasta tänään vihitään." "Niinpä
niin ... ristiäiset ovatkin iltapäivällä." En saattanut pyytää häntä
sisäänkään, sillä "pappi" oli vielä sängyssä.

-- Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.

-- En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.

-- Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.

-- No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.

Rouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua
yhdessä kohden ilman sitä.

-- Niin, se, joka on "Ilossa" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.

-- Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla
poikasena.

-- Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.

-- Niin on oltu. Oli sekin aikaa...

Siirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin
katsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan
paikkaan.

-- Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.

Johanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.

-- Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi
soitettu Ole Bullia.

-- Soita nyt jotakin yksin.

Johanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän
istui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.

    "Terve, oi joulu, iltamme armain!
    Terve, te kynttilät loistelevat..."

Janne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni.
Lapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen... Pieni poika
posket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan
eteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella
maalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa
kovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa... Sisältä kuuluu
soittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen
ikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa
astuu sisään. "Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä
olet?" "Flyktin." "Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon
parran vuoksi." Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä
seisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä
on suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä
katselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on
leveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja
olkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein
majesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut
ja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea
istuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: "Terve, oi joulu,
iltamme armain!" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä,
vaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja
huomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää
laulunsa ja hypähtää lattialle. "Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden
laulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista
huopatossuista." Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka
odottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle
salia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: "Hyyvää ii-iltaa, hyyvää
ii-iltaa, itsekullekin säädylle!" Laulu kaikuu avarassa huoneessa.
Kuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä
enkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja
ajattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti
talon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu,
ja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas
yht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: "Janne!"
Silloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi
rangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: "Haa, kustas olet?"
"Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa
Herodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka,
ja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun
muutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:

    "Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan
    vartioivat paimenet ja ovat murheissaan.
    Mutt' taivahasta enkeli
    heidän luokseen lenteli
    ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur':
    Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.'
    Näin kertoeli enkeli,
    Taas taivaasehen lenteli:
    Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'"

Sitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen "tiernalle" lähtöä.
Heidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän
ei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään
tunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen
itse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn
viimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.

Kunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti
utelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, -- aivan samalla tavalla
kuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies
paavi oli. -- Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli
tullut kuin itsestään:

    "On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.
    Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.
    Nyt puhui Isä Jumala:
    'Tuokaapas tänne lamppuja.'
    Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.
    Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':
    Istuivat pilven reunoilla
    ja valaisivat lampuilla:
    Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'."

Näin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt,
ettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.

    "Jumalalle kunnia nyt korkeudessa..."

Johanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt
kasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika
tuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas
Herodeksen sepittämän laulun.

Johanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,

-- Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.

-- Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.

-- Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva.
-- Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki
joululaulut läpi.

-- Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.

Janne hyräili ensimmäistä värssyä.

-- Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni
pojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.

-- Minun huopatossuni!

Isoäiti teki kauhistuneen liikkeen.

-- Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa
koko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut
kaupungille.

Janne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa
kengissä.

-- Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se
paikka, jossa enkeliltä kysyttiin: "No miltäs näytti Betlehemin
muur'?"

-- Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku
enkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.

-- Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää
saarnatuolista?

Janne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin
vakava.

-- Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: "Näytäpäs
minulle sormustasi, en sano kenellekään!" Mutta kun enkeli Johanna
oli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli
Karoliinan luo ja kuiskutteli: "Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut
sormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!"

-- Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!

Johanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.

-- Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen
sormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.

-- Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin
ylimielinen.

-- Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni...

-- Leikilläkin on rajansa.

-- No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.
Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.

-- No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.

Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken
syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät,
lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen
puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä
niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili
vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja
ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun
lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:

-- Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa,
ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on
rakkautta niin peräti vähän.




IV


Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.

Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan
vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs
sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän
toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana
kuin tavallisesti.

Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki
kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana.
Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu
muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan
haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan
merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt
päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin
se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan
tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen
silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin
tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja
kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon...

Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja
työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen
merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin
väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa
höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas
Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin
kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä
meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti,
ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät
ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat
siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia
juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta
niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa
etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa,
kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen
tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin,
isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies
siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis."
Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen
välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan
Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista,
mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt
väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli
kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta.
Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista
pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta
nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen.
Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli
tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on?
Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."

Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.

-- Joo ... niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli
jalkaansa.

-- Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.

-- Mistä sinä näitä olet ostanut?

-- Blomilta.

-- Nämä ovat hyviä.

-- Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa,
muutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät
niin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä
kappaleen.

-- Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.

-- No joo...

-- Pastori tulee!

Lassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.

Tämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin,
kuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:

-- ...niin ne ajat muuttuvat... Hyvää päivää! Janne Flykt heitti
reippaasti päällystakkinsa ja tervehti.

-- Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi
ristiäiset.

-- Vai ei puhunut.

-- Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.

-- Joo ... täällähän sitä ... terve, terve!

-- Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia
keskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun
viereen.

Lassilan Gideon tarjosi tupakkaa.

-- Polttaako pastori?

-- Vai "pastori"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.
Olemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.

-- No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.

-- Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois
tuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan
hämillään:

-- Niin ... me taittiin olla luvattomissa...

-- Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä ... seinärahalla.

Janne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä
iloisuutensa tarttui toisiinkin.

-- Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille
luvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.

-- Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte
puuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla
häiritsemään.

-- No, no...

Meri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. -- Se olikin juhlallinen
toimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin
lämpimästi.

-- Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.

-- Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän
tarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita
kirkkoon ja autteli lämmityksessä.

-- Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa
lämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan
niinkuin ennenkin.

Meri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein
ymmärtänyt toisen tarkoitusta.

-- Mitä sinä oikein ... meinaat?

-- No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa ... te puilla
ja minä sanalla.

-- Niin.

Meri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.

-- Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan
malliin, varsinkin Skarpilla.

Lassilan vanha emäntä toi kahvia.

-- Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.

-- Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.

Janne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.

-- No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein
iso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa
uskollisesti kaikki kotiin vietävät.

-- Hänellä onkin lapsia.

-- Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin,
mutta valitti väsymystä.

-- Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta
kahdeksankymmentä hartioilla.

Juotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja
keittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies
Toppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.

-- Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä
kerran... Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja
Taavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.

Ja Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka
Janne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.

-- Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti
Taavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli
poika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon
oli kiire.

Laukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli
kahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli
Taavetti-vainajaa.

-- Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.

-- Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin
harvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella
nostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen
ystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt
että oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti
tarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.

-- Se olikin Taavetin kirkko ... se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen
vain harvoin sai.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.

-- Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä
puolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa
kuin jollekin toiselle kirkossa.

-- Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli
kalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin
juro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden
kuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.

Lassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt
ryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan
ristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa
kristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi
nukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se
näytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen
ja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa
aallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: "Annahan tuuleskella.
Kyllä täällä kestetään!"

Janne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan
alussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta.
Hän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja
juonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon
kiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti
aivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina
rynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin
ulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada
ripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa
silmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta
Janne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt
voittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta
liittolaisekseen.

-- "He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän
päällensä." Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä
sukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla
Lintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään,
Vapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä
matkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä,
ja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. "Se on
Jeesus", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä
kuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen
rannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat
silloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja
kanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan.
Vapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein
tulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan.
"No, kenenkäs tämä pikku mies on?" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan
syliinsä. "Sillä on sellaiset sirkeät silmät." "Laukkasen Taavetin,
tuolta Laidalta." "Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?"
"Pekka." "Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa?
Ai, ai, pieni on vaaksa vielä!" -- Vanha Rapp, kansakoulunopettaja,
on innostuksissaan. "Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun
kertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se
Janne sen hoksasi?" "Se kun tuli mieleen!" "Niin, niin."

Janne silmäsi kastelippua. "Giteon" oli siihen kirjoitettu. "Se
'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän
tuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle." --
Vanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee
Lassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. "Gideon oli Herran sankari.
Vai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa
on hienostunut." -- Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa
vuoleskelemaan kynsiään...

-- Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Pikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.
Hikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.
Janne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat
kummeille ja oli valmis.

Lassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne
Flykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun
käsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.

-- Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. -- Siitähän tuli
isän kaima.

Lassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä
toisiinsa.

-- Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut
meidän suvussamme tapana monessa polvessa.

Kustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia,
vuoroin miestänsä.

Miehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä,
jakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.

-- Jaa, jaa ... mutta...

Janne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.

-- Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana
kynnykselle.

-- Se olisi vaimo ... kirkoteltava.

-- Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään
salaperäistä tapahdu.

Janne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun
hiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle.
Ovelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.

-- Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa
hymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.

Lassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana
pappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua
anoen.

-- No mutta ... niinhän se on vanha tapa ... änkytti hän puoliääneen
ja siirsi jakkaran syrjään.

Janne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin
menemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta.
Hän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.

-- Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa
toimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka
oli pysähtynyt ovensuuhun.

-- Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä
toinnuttuaan hämmästyksestään. -- Vanha Skarp ei rupea millekään
ilman jakkaraa.

-- Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan
hävittää.

Janne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.

-- Sitä paitsi se ei ole ... terveellistäkään.

Laukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle
emännälle.

-- Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat
tavat hävittää.

-- Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!

Hän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen
valoisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee
huoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat
kuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään
liikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.

-- Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.

-- Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on
saatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka
vaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.

Pari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja
istuneet ovensuuhun.

-- Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen
vanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin
ennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.

Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:

-- Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se
valittaisi: "Minun on kylmä ja ikävä!" Olen aina sitä säälinyt ja
ihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.

-- Mitähän tuo kaipaisi?

Se oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.

Janne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli
jotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten
toisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:

-- Se kaipaa noita ... kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on
alttari kuollut ja alaston.

Meri-Kustu naurahti.

-- Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit
koristamaan alttaria kukilla?

-- Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja
"syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!

-- Ai, ai, sitä pastoria!

Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:

-- Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon
jätämme alastomaksi.

-- Mutta kirkkoon... Toista on sentään kaunistaa kotiaan.

-- Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän
jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää
huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.

Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen
poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.

-- Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa
rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia
alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!

Janne Flykt nousi lähteäkseen.

-- Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.
Lassilan emäntä riensi keittiöön.

-- Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.

Mutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin
täytyi ottaa.

-- Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on
meihin pahastunut.

-- Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte
pahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.

-- Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.

Lassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen
nuorta pappia.

-- Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka
taistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme
taivu.

-- Niin ... Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!

-- Kiitos!

Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:

-- Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja ... Jumalan
siunausta.

Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle
paikalleen.

-- Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän
saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu,
ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä
läpi.

-- Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi
jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. -- Minä
kun olen onnen poika!

Hän iski silmää Lassilan Gideonille.

-- Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. -- Minä
jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla
on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.

Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian
vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.

-- Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä
vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu,
ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.

Valoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen
pojansilmänsä nauroivat.

-- Voi, voi, sitä pastoria!

Lassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että
lihava ruumis hytki.

-- No, hyvästi nyt!

Janne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi
hän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:

-- Ensi pyhänä me siis aloitamme ... kirkkoa lämmittämään.

-- Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä
Skarpin pastori paremmin pitää.

Meri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä
muhoilivat ystävällisinä.

No, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!

Janne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.

Hetken kuluttua hän palasi nauraen:

-- Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi
voittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että
antoi sen jäädä vanhaan tiliin.

Vieraat nauroivat.

-- On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että
ihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.

Lassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä
en ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.




V


Pastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään
nahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään.
Hänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen
huoneen lämmin.

-- Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. -- Tämä talvi on merkillisen
kylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?

Matti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö,
harjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin
puoleen:

-- Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.

Vanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:

-- Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella... En minä vielä niin
ikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!

Vanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän
olisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella
voimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja
katkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää
vaikutusta.

-- Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin
luo, joka riippui peräseinällä. -- Kuusitoista ja puoli pykälää
täsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä,
mutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.

Vanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.

-- Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.
-- Minuahan tässä vain palelee.

-- Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.

Vahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta,
joka pisti näkyviin liivin liepeen alta.

-- Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!

Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden
puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa
vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.

-- Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän
kuin minä yhdellä saarnalla.

-- Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.

Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli
jälleen kappojen kimpussa.

-- Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen
lahjoja.

Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti
kateuden soraääni'.

-- Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta,
jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia
pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin
lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen...
Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle
tuoliinsa.

Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin
ovat ruvenneet käymään kirkossa?

Skarp nousi sylkemään.

-- En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.

-- Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.

Taas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt
naulakosta vahtimestarin käsiin.

-- Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin
turhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. -- Minä
heilutan niille Moosesta niin että tuntuu!

-- Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin
kuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti
varattuna, tulipa yöllä tai päivällä.

Se oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä
oviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.

-- Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä ... pariksi kuukaudeksi,
kun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen
parannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri
siitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. -- Mutta keinotekoisesti
saattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi
aikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!

Skarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat
kylminä.

-- Saattaapa niin ... mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin,
kun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin
säännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä
varten.

Ovi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne
Flykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi
vaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon
karvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan
naulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.

-- Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla
aikaisin?

Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja
tervehti tätä sydämellisesti.

-- Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.

Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista
loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti
vahtimestaria.

-- Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat
puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta
kirkko on elämän temppeli.

Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne
Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä
kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan,
jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai
liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin
erikoista se oli... Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä?
Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen...
Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin,
jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin
kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä
vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan
kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella,
olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille
papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin
kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli
muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä
kassakaapin sisältöä.

-- Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa
liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi
päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan
tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.

Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan
kamiinia.

Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?

-- Minä.

Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:

-- Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää
sinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.

Meri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin
vaipunutta kappalaista.

Janne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:

-- No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.

Meri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli
vastatuksin kanttorin kanssa.

Kanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta
silti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat
harvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista
pitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.

-- Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli
pappeja. -- Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?

-- Pastori Flykt.

-- Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.

Hän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:

-- Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me
tietysti otamme?

-- Niin.

Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan.
Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi
vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka
toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.

-- Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!

-- Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.

Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin
pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.

Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin
käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina.
Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:

    "Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan
    Täss' ajassa muuttelevassa,
    Niin voimaa saamme me tottelemaan
    Myös käskyssä vaikeimmassa,
    Ja työmmekin toimella toimittamaan,
    Niin kauan kun päivämme kestää."

Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi
syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta
kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"

Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.

Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui
olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt.
Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen
hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla
korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine
pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.

Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta
käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei
kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua.
Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi
parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti
tavallisesti istui.

Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen
rinnallaan Johanna.

Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?

Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin
kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.

-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne
oikealla hartaudella?

Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt
hän sai sanoihin oikean sävyn.

Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi
vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.

Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden
vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:

    "Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy?
    Mutta Sinullahan on anteeksiantamus,
    että Sinua peljättäisiin."

Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja
urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen,
ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta
lapsuuden ajalta.

Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä --
aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli
häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen,
Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra."
Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi
nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.

Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä
soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän
tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan,
jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi
kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso,
minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."

-- Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui
kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa
laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset
koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla
hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.

Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori
pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja
lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille
auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin
safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään
ympärille.

Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui
kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen
Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien
kanssa:

    "Maan pääll' on rauha riemuisa,
    Meill' ystäväks' tul' Jumala,
    Siit' aina iloitsemme."

Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman
värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden
sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja
elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha
kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen
kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja
sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa...

Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut
satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona,
kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen
vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja
kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi
olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta",
tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria
erinomaisesti.

Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä
käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen
saarnavuoronsa.

Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka
alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut
entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta
se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.

Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon
loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo
viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa
elämään!

Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa
oli ehtinyt muodostua:

-- "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee
niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"...

Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen
harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä.
Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin,
joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää
yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi
niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja
niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.

-- "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo
ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen
häpeätänsä nähtäisi."

Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli
heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan
ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen
katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat
paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran
syrjässä ja sitten -- nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa
ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.

Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää,
että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan
selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.

Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari
Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.
Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat
kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.

-- Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja
kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se
mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla,
tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja,
kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei
ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee
korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!

Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen
poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi
salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat
häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla,
melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva,
jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut
parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne
haukuttavaksi?"

Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti
tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei
tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin
tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta
kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille
totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa
ja lähti.

Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.

Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He
ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin.
Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.

Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin
oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.

Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut.
Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa
loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen
saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla
äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla,
voi olla "hurskaasti herännyt".

Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli
Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti
tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin
viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen
"taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien,
miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta
samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.

Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos
ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa
seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan
lihallisuudella!"

Vanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli.
Sitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa.
Oh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt
huomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta
vastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä "lihallisia" kuin
muutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.

Vanha Skarp jutteli vielä jotakin "niistä, jotka pitävät vatsaansa
jumalanansa" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia.
Hän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli
lähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan.
Hän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä
arvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa "köyhien ylioppilasten"
hyväksi, -- ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät
ylellisesti kuin pohatat.

Hänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli
kertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti
mieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti
Kekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen
äitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja
söi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli
täytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi
siihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan
pois.

Pastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin
auttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama
juhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi.
Janne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen
hämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?

Hän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut
kapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi
hehkuvin silmin:

-- Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai
perkeleen?

Pastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla
hänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen!
Hän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.

-- Mi-mi-mitä sinä puhut?

-- Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,
Jumalanko vai perkeleen?

Ääni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin
Janne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat
lahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?

-- Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä
et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä
tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan
selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa
silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!

Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin
kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.

-- Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä
enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin
neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä
olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon
-- papille!

Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa
vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä.
Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria
sellaisena -- edes häkäräpakkasellakaan.

Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään
ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli
melkein hämärä.

Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt
mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta,
mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat
kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka
kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua
kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire
katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.

Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen
silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia
vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!

Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea
avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka
sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois.
Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.

-- Herra olkoon teidän kanssanne!

Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului
seurakunnan vastauskin.

Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä
mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä
tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä
uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden
silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja
selvästi:

-- ... että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme
Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme
kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!

-- Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas
valoa kuin avatusta ikkunasta.

Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja
kunnioittakaamme Herraa!"

Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt
niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut.
Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen
sävel korkeissa holveissa.

-- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!

Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset
pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia
ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli
valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista
palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan
sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella
ankaruudella.

       *       *       *       *       *

Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli
häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka
syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.

Se oli kapellimestari Borell.

Hän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:

    "_Auch ich bin in Arkadien gewesen_..."
    [Minäkin olen ollut Arkadiassa.]

Hän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti
hattuaan.

Herr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko
luvan esittää itseni?] -- Borell.

Kapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran
humalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.

-- Herr pastor... Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi
pois...

Janne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli
surullinen:

-- Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan
kuin minä.

Borellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.

-- Te ... herr pastor? Minä en voi ymmärtää.

-- Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli
vakava.

-- Niin ... vanha Skarp on ... korppi! Minä en pidä korpin laulusta.
Minä olen musiikkimies ... herr pastor...

Janne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin
sattuva vertaus.

-- Minä pidän ... laululinnuista, mutta en korpeista ... enkä
variksista... Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.

-- Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.

-- Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle
kahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva
Sandra ... rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.

-- Se oli ikävää, kovin ikävää.

-- Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.
Uskooko herr pastor sen?

-- Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot
osoittivat jonkinlaista liikutusta.

-- Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar ... Herr pastor on kovin
ystävällinen... Ja' tackar!

Hän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:

-- Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on
ottanut tunteja?

Janne Flykt mainitsi nimen.

-- Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies ... hyvä opettaja.

Borell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta
edestakaisin.

-- Herr pastor soittaa viulua?

-- Kyllä.

-- Minä soitan klarinettia ... b-klarinettia. Se on minun
soittokoneeni.

-- Minä tiedän.

-- Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi
sitten yhtäkkiä:

-- Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?

-- Miksi en. Ruvetaan vain.

-- Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili
ja ojensi kätensä.

-- Täytyy mennä. On ristiäiset... Hyvästi! Me voimme sopia vastedes,
milloin alamme.

-- Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole
Skarp ... korppi.

Borell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.

-- Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies...

Hän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen
kadunkulmaan huutamaan ajuria.

Janne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut
antaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi
kotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut "juomareista ja
rentuista". Että pitikin papin olla niin taitamaton!...

Hän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.




VI


Seuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven
takana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan
kanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla,
muutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu
pystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.

Janne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä
oli tuhraantunut nimilippu: "Henrik Borell, kapellimestari."

Hän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.

-- Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?

-- Kyllä ... olkaa hyvä ... taikka minä katson... Kalpea nainen
hävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.

-- Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.

Janne Flykt esitti itsensä.

-- Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän
tuntevat kaikki toisensa.

Kalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin
sisään.

Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa.
Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven
yläpuolella ammotti suuri repeämä.

Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.

Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet.
Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa
rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari
taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen
oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla
Leposaarilla.

Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään.
Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli
eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.

-- Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille
kätensä. -- Mikä saattaa minulle tämän kunnian?

Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän
ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.

-- Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt
hymyillen. -- Meillähän oli eilen puhe?

Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.

-- Eilen --? Niin ... nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin.
Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin
anteeksi pyytäen ja jatkoi:

-- Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.

-- Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän
viittasi viululaatikkoonsa.

-- No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua
käynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.

Hän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.

Janne Flykt otti.

-- Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa
ottaa.

Hän sytytti savukkeen.

Kapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös
palamaan.

No eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää
äänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.

-- No vähän...

-- Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti.
Suokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain
senvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista
laulua.

-- Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan
asialle liian vähän huomiota.

-- Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole -- papeissa itsessään?

Janne Flykt puhalsi savurenkaan.

-- Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi
huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa
heidän kannatustaan.

-- Niin juuri... sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko,
suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille
alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa ...
kuinka sanoisin ... yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali.
He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja
pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista,
maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli
herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.

-- Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko
on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut
vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin
nähden ... varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi,
ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen
palvelijoiden syy.

-- Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä
saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta.
Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja
aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta
elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.

Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt
paljon näitä asioita.

-- Minä kävisin mielelläni kirkossa, -- jos en muun vuoksi niin
ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin -- minä nimittäin
rakastan musiikkia, -- mutta minun on sinne mahdoton tulla --
saarnojen vuoksi.

Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.

-- Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että
alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna --! Pastori
tietää itse, millaista se oli.

-- Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin.
Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta
valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä
leppymätön vihamies.

Herra Borell sytytti uuden savukkeen.

-- Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt
otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.

-- Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta.
Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun
kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, -- jos niinkuin meillä
olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä
asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei
vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee
hyvää vaikutusta.

-- Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä
toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi.
Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, -- kirkon
puolesta, -- Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta.
Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin ...
sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.

Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria
rehellisesti silmiin.

-- Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen
pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen
mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota
en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän --
omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.

Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno
liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen
takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.

-- Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina
kerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta
sooloa soitettu.

Hän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä
asiantuntemuksella.

-- Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. -- Näkee
kyllä, että sitä on käytetty.

Hän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin
huomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.

-- Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on
nimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.

-- Se on lahja apeltani.

Janne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.

-- Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja,
mutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.

Herra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä,
huoneen perällä.

-- No tämä! Tätä voimme koettaa.

Se oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui
herra Borellin viereen ja esitys alkoi.

Näki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat,
nopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja
iloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä.
Näytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt
sävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.

-- Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. -- Te soitatte
erinomaisesti!

Janne Flykt punastui hiukan.

-- No ... menihän se.

-- Meni, meni ... hyvin! En muista sitä paremmin soitetun
orkesterissakaan.

Otettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti
tulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain
säestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina,
väliin intohimoisen riemukkaina... Yksinäinen trubaduuri näppäilee
luuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen
kaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on
köyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin
isäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa
linnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana.
Ratsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu
seuraavaa aamua varten... Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla
mennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä
soittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu
yli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa
palvoa häntä.

Mutta -- linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen
valepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää
hän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:

    "Kun en mä päivällä palvomaan
    sua tulla saa, Margot,
    siks' illan ilmoihin luuttuaan
    nyt soittaa Jean de Vaud.
    Siis kuule: kunhan vain puoliyö
    nyt koittaisi, Margot!
    Vapautesi hetki se silloin lyö!
    Sen vannoo Jean de Vaud."

Linnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen
hetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa
ruusun laulajan jalkoihin.

Mutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:

    "Lie ollut kohtalon säädös kai,
    kun hetkellä puolen yön --
    näin kuulin -- surmansa sulho sai,
    ja särkyi neidon syön."

-- Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.

Herra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen oli tullut lämmin.

-- Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä
on tunnelmaa.

-- Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.

Herra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään.
Saattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden
innostusta?

-- Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille
kokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.

Janne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt
ballaadin säveltä.

-- Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.

-- Ai, ai, se oli tuhmasti!

-- En voinut luopua tuomiokirkosta.

Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin
olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.

-- Niin ... meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse ...
teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki...

Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?

-- Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen ...
morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.

Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.

-- Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut -- hänen silmissään väreili
hieno liikutus -- mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen
kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:

-- Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne
aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä -- suuren kauppahuoneen omistaja
-- oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse
vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua.
Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla
komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt.
Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen
johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija
konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä
sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan
impressariona. -- Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja
kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön,
kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut
minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani
ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle
kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut
musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta
monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut
jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen,
joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. -- Tuona iltana
konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni
esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni:
minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija.
Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui,
uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi:
"Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!"
(Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!"
Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin,
että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni
tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin
sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut
koskaan totta.

Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.

-- Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni
vieläkin vavahdellen. -- Meillä on kaikilla kohtalomme. -- Mutta
surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme
kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.

Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone
yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite
oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt
enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet
oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi
kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:

-- Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi.
Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen
b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen
nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli
kuitenkin elämäni kohtalo.

Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut
uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp
karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan
suureen suruunsa!"

Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:

-- Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin
sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein
traagillisin: Vapahtaja.

-- Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti.
-- Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa,
yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen ... hyvin kiitollinen...

Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä.
Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin
yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:

"... ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme
olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme..."

Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa --?




VII


Kesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin
katuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee
liikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa.
Talojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten
asettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin
talossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä
houkuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin
nenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet
keittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten
kyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen,
jättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille
heimolaisilleen.

-- Surrr!

Iso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin
keittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin
reunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä
sitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen
niittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin.
Lohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.

Liina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät
mitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut
keittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä
ja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi,
Hänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? -- Sieltä
se oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin
tavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä
oli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat
pellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa
sunnuntaiaamiaista.

Täällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen
hajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli
pannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli
paistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja
surrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.

Mutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten
välitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina,
keittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään
vadin yli.

-- Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!

Lohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä
säilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle
pikku kärpäselle: "Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu
pastori Flyktille!"

Lohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori
Flyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta
kävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.

Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu
valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan
varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se
paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt.
Ja nyt se oli pöydässä.

Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias
itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli
puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen
näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.

-- Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin
pöydällä. -- Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää
hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.

Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä
reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.

-- Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa
silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.

-- Et saa katsoa!

-- Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.

-- Niin. Se on äitiä, kun sanoo!

-- Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna
oli olevinansa pettynyt.

-- Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.

-- Kyllä varmaan!

-- Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten
kirkkoon, huomautti rouva Roslund.

Istuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.

-- Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin
hänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.

-- En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.

Janne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti
morsiameensa.

-- Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.

-- Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?

Johannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,

-- Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä
tarvitaan maalla.

Kauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että "pane
muistiisi!"

-- Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan
maalle, Janne, emmehän?

-- Emme ainakaan ensi hätään.

-- Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?

-- Vaikeaapa siitä olisi luopua. -- Vaikka kyllä kai sitä tottuisi
toiseenkin kirkkoon.

-- Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän
siellä olisi "kupooli-Johannaakaan".

-- No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli
riisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.

-- Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!

Johanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.

-- Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt
oli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli
yht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut
puuron loppumista.

-- Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. -- Syö vain! Meillä on
täällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.

Janne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys
ei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:

-- No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli
niin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken
arvostelun.

Hän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.

-- Sehän on hauskaa kuulla.

Aterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli
ottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista
saarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:

-- Mikä sinulla on tänään aiheena?

-- "Yksinäinen Vapahtaja".

Johanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.

-- Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja
hurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän
tulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut,
ettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää
käskyjä!

Janne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.

-- Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja
täydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten
on vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta
asti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain
koettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä.
"Ihminen on heikko, syntinen."

-- No mutta eikö se niin olekin?

Rouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.

-- Kyllä, mutta me unohdamme, että "Jumala on heikoissa väkevä".
Jumalan avulla se käy!

-- No niin ... kyllä ... mutta... Rouva Roslund pudisteli päätään.

-- Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä
parempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.

Liina tuli ruokahuoneeseen.

-- Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello
kahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.

-- Kyllä, rouva.

       *       *       *       *       *

Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen
tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.

Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka
tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä.
Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä.
Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt
heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet.
Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän
ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli
kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat
melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme
ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne
Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon
saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden
vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan.
Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.

Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai
tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin
mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli
Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.

Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.

Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä
ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja
ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta
ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa.
"Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." -- (Heillä ei ollut mitään
tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä
oli oma temppeli Garitsimin vuorella. -- Vanhat ihmiset olivat näet
kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten
juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten
ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) -- Ei siis ihme, että
sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat
halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta
siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita
päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten
mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa
määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti
hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi
ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan
antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan
vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä
hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän
saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle
riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät,
muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa.
Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain
lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä
pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin
majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa
hänen matkatavaransa säilyisivät. -- Mutta tuo herkästi innostuva
mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja
taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin
päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan.
Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan
tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa
kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan.
Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan
säätynsä mukaisesti. -- Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä
eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen,
jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö,
hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä
ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä
kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut,
sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan
isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata
kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös
piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei
hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille,
naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan
noin vain. -- Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat
ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja
"velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia
matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä
hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä
kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo
taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"

Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut
kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä
tuntui kirkossaolo oudolta.

-- Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua,
tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?

Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt
kertakaikkiaan uudenaikainen.

-- Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän
kärsi.

Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se
kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty...

-- Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen
ihmisen kärsimyksiin?

No niin. Entä sitten?

-- Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä
kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et
sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä,
jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä
en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan
onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On
epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. -- Mutta minä puhun
ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi
ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, -- Ihmisestä, joka saa
tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki
vastaantulijat ventovieraiksi, -- siitä huolimatta, että joukossa on
paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu
kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen
vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, --
sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.

Beethoven? Peet ... peet...?

Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin
Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi,
kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan
säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin
kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun
soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään
kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa
kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla
taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan
penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä
sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja
mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se
ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä
"Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli
vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei
ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku
poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan,
niin että kuului monen ristin päähän!

Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut
kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä,
mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että
kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi
saarnansa pääkohtaan:

-- Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä
ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta,
niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon
enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin
tavallisella ihmisellä, -- Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.

Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli
mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta
vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta",
vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.

He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät
huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän
oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he
päättivät olla varuillaan.

Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin
silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin
juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa
kuulijoilleen _ihmistä_, Jeesusta Kristusta.

Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma
sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan.
Väliin hän alensi äänensä kuiskauksek

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/48660